Vaeltajan matka oli ollut pitkä ja raskas. Ohittanut oli hän kylät sekä kunnat. Askel oli muuttunut raskaaksi, vaikka mieli olisikin jaksanut. Vuosia oli kulunut sarastuksesta. Vanhat haaveet jääneet taakse, kun ikuisen syksyn tuulet olivat vieneet ne mennessään.
Vaan olipa uusi idea vallannut Vaeltajan mielen. Sillä kipinä ja kaipuu jollekin uudelle hidasti hänen matkaansa yhtä lailla kuin kuluneet raajatkin. Vaikka tie oli hänen rakas ystävänsä, oli hän nähnyt sitä jo paljon. Juuri nyt hän tahtoi luoda uutta – jotain sellaista, joka rakastaisi tietä, kuten hänkin oli sitä rakastanut.
Joten hän pysähtyi. Lakkasi vaeltamasta ensi kertaa sitten sarastuksen, sillä luomistyö vaatisi häneltä kaikkensa. Ja sitä varten hän uhraisi kaiken sen, minkä hän olisi vaeltamalla vielä saanut kokea…
Aamu Onu-Metrussa oli hiljainen. Vaikka suurin osa työtä tekevästä väestä oli edelleen unten mailla, tai korkeintaan aamutoimiensa parissa, oli pintamaailman tasangoilla niiden alla kiemurtelevia arkistojakin hiljaisempaa. Se oli täydellinen paikka istua hetkeksi levähtämään. Tuttu maisema, tuttu maaperä. Ja vaikka ajoittainen sateen ropina sekoittikin maata hänen ympärillään, tunsi Nurukan silti jonkinlaista rauhaa.
Väsynyt toa meditoi yksin. Maaperä juuri siinä oli elävää ja se oli säilynyt sodasta biodiversiteetiltään monimuotoisena. Muualla metrun maanpäälliset osat kantoivat vielä arpia sodasta, joka oli kirjaimellisesti myllertänyt maankamaran ja sen humuskerrokset. Kemikaalit, räjähteet ja lukuisat elementtivoimat olivat tehneet tuhoa maaperän tasapainoon. Mutta täällä, aivan metrun itäistä rajaa halaavalla tasangolla, kaikki oli harmoniassa. Mitä pidemmälle Nurukan kurotti, sitä paremmin hän aisti maaperän arpikudokset, joihin eivät olleet madot, protodiitit tai teräkaivajat koskeneet.
Sodan jälkeen maan, kiven, veden, ilman, kasvillisuuden ja raudan toat olivat koettaneet puhdistaa alueita, mutta kaikki maaperän asukkaat eivät olleet vielä palanneet niin runsaina kuin ne olivat olleet ennen sotaa.
Ne, joille maankamara ja sen alla sijaitseva maailma eivät olleet tuttuja, olivat kyseenalaistaneet suojelijoiden tahdon luonnon tasapainon palauttamiseen. Eivätkö maan toat voisi tehdä sen aivan itse? Filosofit kinastelivat usein, mikä laskettiin maaperäksi ja kuului sen elementin hallitsijoiden piiriin. Missä meni raja kiven ja maan välillä? Joidenkin mukaan partikkelikoko oli suurin erotus. Louhikko ja kivikko kuuluivat yksiselitteisesti kiven toan reviirille. Hieta ja hiesu, sekä savesainekset kuuluivat maan toan valtapiiriin, samoin humuskerroksen orgaaniset aineet.
Nurukan itse oli sitä mieltä, että elementtivoimat vaativat lähinnä mielikuvituksen käyttöä. Samanlaisia partikkeleja kuin maaperässä oli muuallakin. Taitava ja kokenut toa osasi antaa mielensä vaeltaa ja mielikuvituksen lentää. Voimaa löytyi käytännössä kaikkialta, mistä sitä osasi etsiä. Onu-Metrussa sitä oli runsain mitoin. Oli helppo kerätä voimiaan paikassa, jossa maaperä oli niin runsasta.
Sadepisarat olivat taas alkaneet napisemaan vasten Nurukanin naamiota. Taukoa olikin kestänyt jo kymmenen minuuttia. Se tuntui paljolta huomioiden, että syyssateet eivät olleet tuntuneet taukoavan hetkeksikään viime aikoina. Muutama metallinen helähdys kuulosti kuitenkin erilaiselta. Nurukan havahtui meditaatiostaan sen verran, että hän sulloi kaulassaan roikkuvaa Nimdan sirua syvemmälle panssariensa uumeniin.
Siru oli ollut hiljaa siitä lähtien, kun se oli vaihtanut kantajaansa. Nurukania se ei haitannut. Oli helpompaa keskittyä, kun mielessä ei vilissyt huomioita jokaisen vastaantulijan kankkujen muodosta.
Erämaan reunalla meditoivan toan kärsivällisyys – ja uhraus antaa itsensä kastua – palkittiin viimein lähestyvillä askeleilla. Kellon täytyi siis lähestyä kuutta aamulla, sillä se oli se täsmällinen kellonaika, jolloin hänen kontaktiensa oli määrä saapua. Oli niin pilvistä, ettei saapuneesta kaksikosta lähtenyt mainittavan selkeitä varjoja, mutta Nurukan aisti nämä maaperästä seisovan jo hänen takanaan. Toa nousi ylös ja kääntyi hymyillen kohti vieraita.
Punaoranssi titaani näytti olevan Nurukanin läsnäolosta huomattavasti enemmän innoissaan. Tosin se saattoi johtua siitä, että maapukuun sonnustautunut keltainen mahriaani lymyili sumuisen kypäränsä takana, eikä tämän ilmeestä voinut päätellä mitään.
”Atu-Ma”, Nurukan nyökkäsi titaanille. ”Asoro”, hän jatkoi mahriaanille. ”Ilo nähdä teitä pitkästä aikaa.”
Kaksikko vilkaisi ensin toisiaan, sitten Atu-Ma antoi leveän virneensä valahtaa ja ryntäsi rutistamaan Nurukania. Nainen oli niin valtava, että Nurukaninkin kokoinen körmy katosi tämän halaukseen. Muutaman vähän hankalan inahduksen jälkeen Atu-Ma irrotti otteensa. Asoro sen sijaan ilmaisi jälleennäkemisen riemua nyökkäämällä vähän.
”Me kuultiinkin, että olet taas hommissa. Hitto vie! Siitä on aikaa.”
“Muistini hiljattainen virkistyminen työnsi minut vanhoille poluille. Harmittaa, ettemme voineet tavata paremmissa merkeissä. Turaga on määrännyt Mustan Käden lähtemään Legendojen kaupungista. Kuulitte siitä varmaan uutisista.”
“Tunnelma ulkopuolisia kohtaan on alkanut kiristyä”, Asoro kertoi. Ääni tuli voimakkaan puhesyntetisaattorin läpi, sillä vettä täynnä olevan kypärän sisältä puhuttuja sanoja olisi muuten ollut mahdotonta ymmärtää.
“Vahkien palaaminen kaduille on tehnyt elämästä taas tukalaa, kun kantaväestö tuntuu pelkäävän jokaista liikettämme. Me tulimme tänne sodan aikana vapaaehtoisina. Ja tässä kiitos lepää”, mahriaani pauhasi.
“Olisimme mieluummin vaikka Arj-Durunnilla kuin Dumen valvovan silmän alla. Tarjouksesi… on kieltämättä kiinnostava”, Atu-Ma kertoi viitaten viestiin, jonka Nurukan oli kaksi päivää sitten lähettänyt.
“Ymmärrän tuntemuksenne. Musta Käsi on nyt samassa veneessä”, Nurukan kertoi. “Järjestelyjä on edelleen melko paljon, mutta mitä enemmän meitä on sitä nopeammin pääsemme lähtemään. En kyllä tee lupauksia sen aavikon suhteen”, hän iski silmää.
Asoro naurahti väkinäisesti kypäränsä sisällä. Oli absurdia edes ajatella häntä jonnekin kalman täyttämälle aavikolle.
“Tiedätkö, onko lähtijöitä enemmänkin?” Atu-Ma kysyi. “Me tiedämme, että osa vanhasta jengistä haluaa myös pois täältä.”
“Jopa Kek? Se fanittaa kaupungin kultapoikaa”, Asoro puuttui.
“Kek on elossa?” Nurukan kysyi. Muistot matoranista alkoivat soljua hänen mielensä perukoilta.
“Kyllä. Tosin ihme, kun ottaa huomioon, mitä hän harjoittaa ammatikseen. Tekee ilmalautaansa jatkuvasti modauksia ja testaa ne itse”, Asoro kertoi.
“Se sen Lhikan-juttu menee aika yli. On saanut nimmarit jokaiseen 300-lehden numeroonsa. Vaihtoi naamionsakin Mangain kanohiksi. Kamalaa perseennuolentaa”, Atu-Ma murahti.
Kek oli selvästi laitettava listalle. Nurukan näpytteli nimen kommunikaattoriinsa ja samalla selasi tallennettuja nimiä.
“Muistatteko ketään, joka olisi käyttänyt vaaleanpunaista Kaukauta tai sinistä hieman läpinäkyvää Hunaa? Tiedeosaston tyyppejä molemmat. Nimet karkaavat mielestäni”, Nurukan kysyi.
“Kuulostaa Galonulta ja Huaidenilta. Ehtivät pakoon Mustasta Kädestä, ennen kuin kaikki meni tuusan päreiksi”, Asoro kertoi. “Emme ole tavanneet heitä vuosiin. Kek sentään lähettää aina postikortin nimeämispäivänä.”
”Kokeilisin Ga-Metrua. Jos ne on kumpikin jääneet alalle, sieltä irtoaisi varmaan helpoiten töitä”, Atu-Ma tiesi sanoa.
”Naholla on siellä varmasti kontakteja, joiden kautta voin yrittää tavoittaa heidät”, Nurukan murahti. Hän laski kommunikaattorinsa ja katsoi tuttujaan, jotka tuijottelivat toan ohi Metru Nuin horisonttiin. Oli selvää, että he molemmat kaipasivat aikoja, jotka olivat kauan sitten jääneet taakse.
”Kiitos tästä mahdollisuudesta”, Asoro kumarsi. Atu-Ma nyökkäsi ja ojensi ensimmäisenä kätensä Nurukania kohti. Toa kätteli molemmat ja antoi näille uuden kohtaamispaikan koordinaatit. Sitten hän käänsi katseensa kohti pohjoista. Lisää kuulumisia ehtisi vaihtaa myöhemminkin. Seuraavaksi hän suuntaisi Ga-Metruun.
Kakaman omistaminen mahdollisti pitkien matkojen taittamisen ilman, että tarvitsi jumiutua Coliseumia ympäröiviin aamun liikenneruuhkiin. Toa taituroi itsensä Ga-Metruun pääasiassa waheja ja vähemmän kiireisiä asuinalueita pitkin.
Veden väen kaupunginosa säteili akateemista tietoa ja teoriaa. Kaksi väittelyille omistettua toritapahtumaa jo ohitettuaan Nurukan naurahti, kun törmäsi taas yhteen sellaiseen. Se oli selvästi vain metrun tapa tehdä Suuren Hengen työtä.
Oms Eebensin kampusalueen nimi oli jämähtänyt menneisyyteen. Yliopiston nimen vaihtumisesta huolimatta valtava kyltti, joka toivotti opiskelijansa tervetulleeksi, oli edelleen se sama vanha ja kulunut, jonka Nurukan muisti sota-ajalta. Ga-Metrun neuvosto ei ollut päässyt vieläkään yksimielisyyteen uuden nimen kirjoitusasusta, joten kyltti oli edelleen paikallaan.
Alueen läpi marssinut maan toa oli kerännyt melkoisen määrän ihmetteleviä katseita. Opintotoimistolla ensin vierailtuaan hän oli saanut haluamansa ilman konflikteja. Huolimatta edellisten päivien uutisvirrasta, toistaiseksi kukaan ei ollut yrittänyt estää häntä saamasta tarvitsemaansa. Asiaa toki auttoi se, että hänellä oli Nahon sana puolellaan. Ne, joita hän etsi, olivat molemmat yliopiston listoilla. Heidän löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
Koulun päärakennuksen ovet heiluivat Nurukanin takana, kun hän astui aamuluennoille virtaavien opiskelijoiden joukkoon. Ei kestänyt kauaa löytää astrofysiikan luentohuonetta, sillä sinne kulkeva matoranjoukkio erottui joukosta selvästi. Viisisakaraisilla pinsseillä koristellut laukut ja reput merkkasivat Ga-Metrun tähtitieteellisen seuran jäseniä, joiden seuraaminen toi Nurukanin lopulta sisälle auditorioon.
”Ja jos huomioit turaga Manitaloksen laskelmat massan jakautumisesta kosmisissa kappaleissa, huomaat, että tällaiset ’planeetat’ todella ovat muutakin kuin vain teoreettinen materian kertymän muoto. Tässä mittakaavassa kiinteän objektin olemassaolo on kuitenkin mahdotonta, joka valitettavasti asettaa teoriat tällaisesta ’Spherus-esiintymästä’ kyseenalaisiksi.”
Kaukaukasvoinen ba-matoran oli syvällä keskustelussa opiskelijan kanssa. Nurukan ehti seisoa auditorion ovensuussa vain hetken, kunnes joutui väistämään loppuja sisälle pyrkiviä. Luentoa pitävä professori kääntyi toivottamaan näille huomenia, mutta säpsähtikin Nurukanin nähdessään. Tämän punoittavilta kasvoilta katosi melkein kokonaan väri.
”Nurukan! Henki paratkoon… mitä… mitäs sinä oikein täällä?”
”Etsiskelin sinua, Galonu. Törmäsin yhteisiin tuttuihin ja päätin käydä moikkaamassa”, maaherra kertoi. “Sinulla on tässä näemmä opetus kesken. Voin odottaa luentosi päättymistä vaikka kahviossa.”
“Ei, ei missään nimessä! Sinulla on varmasti enemmän kiire kuin minulla”, Galonu parahti, mutta käänsi katseensa vielä hämmentyneeseen luentoväkeen.
”Avatkaa oppikirjat sivulta kuusi ja lukekaa Curuvar kolmannen teoriat tähtisumujen muodostumisesta. Keskustellaan niistä yhdessä, kun palaan… tuota, kahvilta.”
Oppikirjojen rahina täytti luentosalin, kun Galonu loikki ulos ja viittoili Nurukanin peräänsä. Kolmen huoneen päässä samalla käytävällä oli tyhjä opettajien taukotila. Kaksikko oli jo astumassa sisälle, kun käytävää pitkin kuului juoksuaskelia.
”Hei, odottakaa hetki!”
Heitä kohti juokseva hunakasvoinen ga-matoran pysähtyi tasaamaan hengitystään. Ovensuussa seisovasta kaksikosta lyhyempi ihmetteli tämän saapumista, mutta Nurukan hymyili. Hänen opintotoimistoon jättämä viesti oli löytänyt perille.
”Olin lähdössä Po-Metruun, kun kuulin, että olit saapunut”, Huaiden puuskutti. ”Tulin niin nopeasti kuin pystyin.”
Tuttu Huna muistoista. Naisen läpinäkyvä naamion takaa näki tämän kallon. Koulun käytävän kirkkaassa valaistuksessa matoranin muodot näkyivät vähän liiankin selkeästi.
”Mikä tuo sinut tänne? Luulin, että olitte valmistautumassa lähtöön”, Huaiden ihmetteli.
”Niin. Sen minäkin haluaisin tietää”, Galonu komppasi.
Nurukan virnisti ja viittoili kaksikkoa astumaan sisälle taukohuoneeseen.
”Saatatte haluta istua alas. Minulla on teille ehdotus.”
Nurukanille selvisi kaksikosta seuraavan tunnin aikana monta seikkaa. Syy, miksi Huaiden oli jäänyt hänen mieleensä niin hatarasti oli se, että tyttö oli ollut Mustassa Kädessä sodan syttyessä vasta työharjoittelussa. Ficuksen varastoja täyttänyt opiskelija oli lopulta päätynyt takaisin Ga-Metruun, jossa hän opintonsa loppuun suoritettuaan palveli nyt opiston D-siiven tarvikepäällikkönä.
Galonu sen sijaan oli lähtenyt Mustasta Kädestä aikaisin. Pienen jutustelun jälkeen kävi ilmi, että hän oli ollut jo professori Käden riveihin saapuessaan. Lähtö oli johtunut huonosta työilmapiiristä. Nizin osastolla tunnelma oli ollut niin kireä, että Galonu kaipasi takaisin opetustehtäviin.
Huomioiden kummankin taustan, oli hieman yllättävää, että he sanoivat Nurukanin ehdotukseen kyllä. Oli selvää, että akateemisuuteen taipuvaisten suostuttelu maakenraalin hulluun projektiin oli paljon keskimäärätorania helpompaa. Hänen viestinsä ymmärrettiin. Kaikki vähänkään asiaa miettineet tiesivät, millaisia muutoksen tuulia kaupungilla oli edessään.
Aamu oli kääntynyt jo päiväksi, kun Nurukan saapui Le-Metruun. Tästä tapaamisesta hän oli suorastaan innoissaan. Kek oli ollut telakka-amiraali Breznikovan parhaita ja innokaimpia kehittäjiä. Hänen sijaintinsa löytäminen ei ollut vaikeaa. Kekin pajan mainoksia oli ympäri metrua ja niiden joukossa tämän yhteystiedot. Yhtä puhelinsoittoa myöhemmin tapaaminen oli järjestynyt.
Asuinalue oli hieman metrun paremmasta päästä. Rakennukset olivat kaikki melko uusia, tosin niin oli suurin osa Le-Metrusta. Sodan suurimpien taisteluiden pääkallopaikka oli tasoittunut käytännössä kokonaan. Nyt niitä jälkiä hädin tuskin enää näki. Lukuun ottamatta suihkulähdettä, joka oli pystytetty torille alueen keskustaan. Sen päällä oli yksi Metru Nuin monista sodan muistomerkeistä.
Nurukanin oli pakko pysähtyä hetkeksi sen luokse ja ihailla patsaita. Valtavaa viisisakaraista tähteä kannatteleva joukko toia oli suurimmaksi osaksi kasvoton. Ainoastaan niistä korkeimmalle kurottelevan kasvoilla oli ilmiselvä Hau. Kyltti teoksen alla teki kunniaa kaikille niille, jotka olivat antaneet sodassa henkensä. Asetelman nimi oli ”Mangai”.
Oli mahdotonta sanoa, moniko siitä ryhmästä oli enää edes hengissä. Dumen tekemän karkotuksen jälkeen Nurukan oli valmis tiputtamaan sen tittelin lopullisesti. Nahokin tuntui olevan puikoissa enää vain Lhikanin idiotismia kompensoidakseen.
Hänen ajatuksensa valuivat väkisinkin Mexxiin ja niihin viimeisiin ajatuksiin, jotka hän oli saanut jakaa tämän kanssa Amajikan johdatuksella. Toaa hetken muisteltuaan Nurukan totesi, että olisi parempi jatkaa matkaa. Surulle ei ollut vielä aikaa.
Osoite, jonka Nurukan oli saanut, johti asuntokompleksin pohjakerrokseen. Se oikeastaan näytti ulkoa päin enemmän autotallilta kuin jonkun kodilta. Oven postiluukussa ei ollut nimeä, mutta sen raosta nousi pistävää elektroniikkapalolta haisevaa käryä, joka varmisti Nurukanille, että hän oli oikeassa paikassa.
Ovikello soi. Sisältä kuului yskimistä.
”Heehhehehe! Tullaan, tullaan!”
Ovi aukesi. Jonkinlainen kiiturin ja vahkikävelijän yhdistelmä puski mustaa savua ympäri pajaa. Rapujalat vispasivat kuin kouristuksen saaneina ja mekaniikka piti kauheaa mekkalaa. Aluksen alta kömpinyt mustaa Hauta kantava pyöreähkö matoran oli ryhtymässä kättelemään Nurukania, mutta vetikin kätensä pois tajutessaan, kuinka rasvainen se oli. Matoranin naamio oli sitä mallia, jota Lhikan käytti. Nurukan tiesi odottaa sitä aamuisen keskustelun jäljiltä.
“Nurukan! Vanha veikko! Sua ei olekaan nähty aikoihin, heeehehehehe!” Kek innostui.
“Siitä on tosiaan vierähtänyt hetki”, Nurukan hymyili. ”Olet yhä Kek? Nimeämispäivä ei ole tuonut mukanaan uutta nimeä?”
“Joo tällä mennään. Nimi tuli jo Po-Metrussa, mutta tänne mulla aina veri virtasi. Heehehhehehe!”
Kekin tavaramerkkinauru oli niin entisellään, että Nurukan ihmetteli, miten hän oli koskaan saattanut unohtaa sen. Hänen katseensa harhaili pitkin verstasta erilaisiin kulkuneuvoihin, joita matoran oli korjannut ja muokannut. Oli laitettu vauhtiraitoja, turboja ja lisärapujalkoja. Kanoka-teknologiaa oli yhdistetty primitiivisiin polttomoottoreihin. Isot kanisterit McOil-yhtiön polttoainetta oli hyllyssä siistissä rivissä.
“Tääl on taas viime aikoina tapahtunut kaikkea. Huhu sanoo, että tääl on käynyt vaeltelevia merirosvo-toia Mysterys Nuilta! Laittoivat paikkoja matalaksi Onu-, Ga-, ja Ko-Metrussa”, Kek päivitteli. “Ootko Lhikanin asioilla? Auttamassa tutkintaa?”
“No itse asiassa, ne toat olimme minä ja ystäväni Umbra, Deleva, Kapura sekä Matoro. Toimme myös mukanamme menneisyyden varjoja, kuten olet varmaan uutisista huomannut”, Nurukan kertoi. “Olemme aika syvässä sopassa. Epäkuolleita toia, Aft-Amanan lihanukkeja ja pimeyden metsästäjiä. Kristallitornien kromidit, outo huonekasvi, jumalkompleksinen makuta…”
Kek kuunteli Nurukanin selostusta suu ammollaan. Oli selvää, että matoran ei seurannut uutisia hirveän tarkkaan.
“Sairasta touhua! Sun jutuista saa aina sen kuvan, että nyt ollaan sammuttamassa Kanohikäärmeen lieskoja tai marssimassa kohti Varjotun armeijoita. Jätkä ei oo muuttunut lainkaan!”
“Puhun kyllä ihan totta joka sanan. Tuo soppa on oikeastaan se syy, miksi olen täällä. Meillä meni Dumen kanssa sukset ristiin. Metru Nui saa jäädä Lhikanin näppeihin, meillä on muita suunnitelmia.”
“No mutta kato kyllä meidän Lhikan hoitaa! Hän suojelee meitä ulkomaailman epeleiltä!”
Nurukan huokaisi. Kekin edellä kiirinyt maine Lhikan-intoilijana saattaisi tulla ehdotuksen tielle.
“Pelkään, että vaikeat ajat koittavat. Dumella on Lhikan aika lyhyessä hihnassa. Tällä vauhdilla tätä saarta ei suojele ketkään muut kuin vahkit.”
”Eläpä pistele tuollaista, mies hyvä. Kuulostaa luovuttamiselta”, Kek henkäisi. Savua tupruttava laite hänen takanaan kolisi nyt pikkuisen vähemmän, kun kaksi lattiaa vasten kilisevää rapujalkaa oli irronnut sen kyljestä.
”Soittos kuulosti kiireiseltä”, Kek jatkoi pyyhkäistyään hikeä otsaltaan ja jätettyään sen tilalle öljyisen raidan. ”Millainen projekti sulla on meneillään?”
”Sellainen, joka hyötyisi ammattitaidostasi”, Nurukan sanoi. ”Mustan Käden sota-ajan koneistossa on paljon jälkiä innovaatioistasi. Kun kuulin, että olet yhä saarella, mietin, tahtoisitko palata niiden pariin?”
Ilme Kekin kasvoilla muuttui kertaheitolla vähän ihmettelevästä avoimen innokkaaksi.
”Elähän narraa. Oikeastiko? Niissä Mustan Käden kuljetusvaunuissa on monta osaa, jotka osaisin tehdä nyt ihan hitosti paremmin. Ei hitsi vie… onko asepaja edelleen käynnissä?”
”Varovaisesti”, Nurukan toppuutteli. ”Vaunuja ei taida olla enää ainuttakaan ja asekehitys menee xialaisten varastojen varassa. Mutta meillä on yksi aika iso –”
Nurukanin kommunikaatiolaite piippasi kuuluvasti keskeyttäen hänen lauseensa. Hän vilkaisi rannetietokoneessaan vilkkuvaa valoa, pyysi Kekiltä anteeksi pientä keskeytystä, ja avasi kommunikaatiosovelluksen.
TÄNÄÄN
Oletko nähnyt Xeniä? Nuparu odottaa häntä tarkastukseen.
En ole. Nukkui silloin aamulla kun lähdin. Tosin siitä on ainakin viisi tuntia.
Selvä…
Kysäisen vielä Naholta.
Hän sulki kommunikaatioikkunan ja laski kätensä. Pieni hymynkare nousi väkisinkin hänen kasvoilleen. Hän ei ollut valehdellut Killjoylle, kun oli sanonut, ettei tiennyt, missä Xen oli.
Hänellä oli kuitenkin melko valistunut arvaus…
Po-Metru, Valtatie 12
Tuuli ujelsi niin kovaa, että sen huminan kuuli täysille väännettyjen sangallisten kuulokkeiden huutaman musiikin lävitsekin. Punaisesta nutusta ei ollut paljoa suojaa, sillä se lepatti suurimman osan ajasta vahkin niskassa. Tuhatta ja sataa kiitävä Xen väänsi lisää kaasua. Kylmä syystuuli ja ilmassa leijaileva kosteus oli juuri se piristysruiske, mitä hän oli kaivannut.
Tehdasalueiden välissä viettävät tiet oli pääasiassa varattu rahtikuljetuksille, joten vastaantulevaa liikennettä hädin tuskin oli. Aamu-ruuhkat keskittyivät lähinnä putkiverkostoon, jonka viimeisin liittymä oli jäänyt jo pari kilometriä sitten taakse. Zakazlainen moottori jylisi. Xen väänsi taas kaasua. Seuraavaan muutamaan sataan metriin ei näkynyt ketään.
Pohjoista kohti kiitävä vahki naputteli sormiaan ohjaustankoon musiikin tahdissa. Vauhti alkoi olla niin luja, että tien varsilla ihmettelevät po-matoralaisten katseet eivät enää rekisteröityneet Xenin silmissä. Yhden huudahduksen hän kuuli musiikinkin lävitse, sillä tämän perässä kulkeva ilmavirta oli lennättänyt sätkän komaukasvoisen kaivertajan suusta. Se ei saanut Xeniä kuitenkaan edes harkitsemaan hidastamista.
Metru Nuin kadut olivat pitkiä, suoria ja aina virheettömässä kunnossa, lukuun ottamatta aivan tien reunoja, joiden painaumista näki rapujalkojen ja raskaampien kuljetusvaunujen jäljet. Keskellä tietä ajaminen oli kuitenkin vaivatonta. Jopa pienessä sateessa pito oli erinomainen.
Vauhdin hurmaan tuudittautuneelta vahkilta kesti hetki tajuta, että märästä asfaltista hänen silmiinsä heijastuvat valot eivät olleet peräisin tehtaiden neonvalokylteistä, vaan jostain liikkuvasta asiasta hänen perässään. Xen hidasti aivan piirun verran ja vilkaisi taakseen.
”Ei helvetti…”
Kaksi leijuvaa poliisipyörää humisi hänen takanaan. Niiden sähkömoottorit pitivät hädin tuskin ääntä. Niiden selässä istuvat valojaan vilkuttavat Keerakhit kiihdyttivät vauhtiaan. Ne olivat miltei Xenin rinnalla, kun toinen niistä alkoi puhumaan.
”KANSALAINEN. AJAT VIISI KERTAA YLI ALUEEN NOPEUSRAJOITUKSEN. PYSÄYTÄ AJONEUVOSI PIDÄTYSTÄ VARTEN.”
Xen katsoi valkoista vahkia syyttävästi. Hetken pohdittuaan hän teki sen, mitä kuka tahansa itseään kunnioittava karkuri olisi: Näytti universaalia helvettiin painumisen käsimerkkiä ja väänsi itselleen lisää vauhtia.
”ÄLÄ VIITSI…” kuului toisen vahkin parahdus. Sen ääni ei kuitenkaan ollut perinteinen koneen puheenparsi, vaan kuului selvästi naiselle, joka niitä ohjasti.
Valot ilmestyivät nopeasti takaisin Xenin taustapeileihin. Hän tiesi pyöränsä olevan nopeampi, mutta pelkkä vauhti ei riittäisi kadottamaan lainvalvojia. Ne täytyi eksyttää. Tai parempaa…
Hän käänsi pyöränsä vauhdista sivuttain. Kal-metallinen jalka iskeytyi maahan kitkaa luodakseen. Kipinät sinkoilivat, mutta pyörä kääntyi tehokkaammin kuin sellaisessa vauhdissa olisi kuulunut. Pienemmälle kujalle valtatieltä itsensä kääntänyt Xen sai juuri sen verran pesäeroa varjostajiinsa, että hänelle jäi hetki miettiä seuraavaa siirtoa.
”TAPATAT VIELÄ JONKUN!” ääni kajahteli Xenin päässä. Oli selvää, että Keerakh ei sanonut sitä todellisuudessa, mutta Xen kuuli sen silti. Häntä ei erityisesti kiinnostanut, miksi kellopelinaista edes kiinnosti Metru Nuin liikenneturvallisuus.
Roskasäiliöiden ja tiukkojen mutkien välissä vauhtia oli pakko hieman hidastaa. Xen vilkuili koko ajan ympärilleen varmistaakseen, missä hän oli. Kyltit rakennuksien sivuilla olivat muuttuneet, mutta tiilirakennukset olivat edelleen samat kuin sata vuotta sitten. Käännös oikealle. Sitten vasempaan. Ja taas oikealle. Poliisien pyörät pysyivät hänen perässään, mutta etäisyyttä oli jo muutama kymmenen metriä. Se oli toivottavasti tarpeeksi.
He saapuivat taas hieman pidemmälle suoralle, joka ristesi valtatie kahdentoista kanssa. Xen otti pyörästään irti kaikki kierrokset, mitkä sai. Vahkit hänen perässään kiihdyttivät myös. Xen toivoi hartaasti, että vauhti riitti. Hän tarttui pieneen metalliseen kapseliin pyöränsä penkin takaa, napsautti siitä sokan irti peukalollaan ja heitti sen taakseen.
Valtavan kirkas punainen välähdys purkautui Xenin heittämästä kranaatista. Perässä ajavat vahkit sokaistuivat siitä vain pariksi sekunniksi, mutta se oli riittävästi. Xen oli ponkaissut harhautuksen turvin pyöränsä selästä sen ohjaustangosta edelleen kiinni pitäen. Hänen jalkansa iskeytyivät asfalttiin ja hänen vauhtinsa alkoi dramaattisesti hidastumaan.
Keerakheille aikaa ei jäänyt. Ne ohittivat Xenin tämän molemmilta puolilta ja jatkoivat matkaansa läpi kaiteesta, jota kumpikaan – eikä ironisesti niitä ohjastava kaikkinäkeväkään – ei ollut välähdyksen vuoksi nähnyt.
Po-Metrun ja Ga-Metrun välinen kanaali nielaisi vahkit pyörineen. Voitonriemuinen Xen ei kuitenkaan jäänyt paikalleen juhlimaan, vaan käänsi pyöränsä ja suuntasi takaisin valtatielle. Hänen oli pakko kulkea sen myötäisesti vielä hetki ylittääkseen Ga-Metruun johtavan sillan.
Sillan jälkeen Xen kaartoi suoraan ensimmäiselle sivutielle, joka vastaan tuli. Bianca tiesi varmasti, millä suunnalla hän liikkui, mutta ainakin syrjemmässä satunnaisiin lainvalvojiin törmääminen oli epätodennäköisempää.
Hänen oli pakko hieman myhäillä itselleen oman nokkeluutensa johdosta. Kaiken edellisellä viikolla tapahtuneen jälkeen oli valtavan tyydyttävää päästä haistattelemaan Biancalle päin naamaa.
Se ajatusketju oli kuitenkin vaarallinen. Biancasta hänen ajatuksensa lipesivät nopeasti Ficukseen. Ja Ficuksesta Abzumoon…
Kouraisu, joka Xenin sydänalaan iski, oli heittää hänet pyörän selästä. Kouristus levisi hänen käsivarsiinsa, ja vaikka hän onnistui estämään itseään kaatumasta, ei hän onnistunut estämään käsiään jäykistymästä. Oli aivan käsittämätön tuuri, että juuri sillä hetkellä hänen oikealla puolellaan oli pienen kirjaston parkkialue. Kun Xen iski jarrut pohjaan, kärsi lopulta vain roskapönttö, joka oli jäänyt hänen tielleen.
Kylmän hiki otsallaan Xen keskittyi taas hengittämiseen. Sisään ja ulos. Ajatukset mukaviin asioihin. Nurukanin nahkatakin tuoksu. Illallinen, jonka Killjoy ja Naho olivat kokanneet. Codyn huonot vitsit. Matoron hymyilevät kasvot…
Uusi kouristus. Tällä kertaa monin kerroin edellistä voimakkaampi. Xen parahti ääneen ja putosi jo onneksi pysähtyneen pyöränsä selästä ja mätkähti kovalle asfaltille. Hän puristi rintaansa. Se ei paljoa auttanut.
”Emme me voi luovuttaa…”
Sanat katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Missään Xenin ympärillä ei ollut jälkeäkään siitä, kuka ne oli sanonut. Se ei tosin ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli sen äänen kuullut. Pelottavaa oli, että tälläkin kertaa niistä oli apua. Äänen lähdettä etsiessään Xenin ajatukset vaelsivat pois niistä kaikkein kipeimmistä. Kouristus helpotti vähä vähältä. Hän oli myös melko varma, että oli kuullut täsmälleen ne sanat jossain ennenkin…
Hän laski pyöränsä jalustan. Sade oli taas voimistumaan päin, joten Xen nosti kasvonsa kohti taivasta ja antoi pisaroiden piiskata.
Hänen rannekommunikaattorinsa välähti jälleen. Killjoyn kanssa käytävässä keskustelussa oli 28 lukematonta viestiä. Xenin omatuntoa raastoi. Ei isänsä vuoksi, vaan Nuparun, jonka Xen oli tiennyt saapuneen aamulla. Kolme päivää Ko-Metrussa vietettyään hän oli kuitenkin menettämässä järkensä. Oli pakko päästä ulos. Pakko nähdä paikkoja, jos nämä olivat todella hänen viimeiset päivänsä…
Uusi kouristus oli tuloillaan, mutta Xen sai nielaistua sen kommunikaattorin piipattua jälleen. Tällä kertaa viesti oli Naholta. Sen Xen avasi epäröimättä.
Oletko jo Ga-Metrussa?
saavuin juuri. rajalla vasta. menee parikytä minsaa.
Ok. Menen jo sisälle. Aulassa osataan odottaa sinua.
Xen laski kommunikaattorinsa ja katui lupaustaan. Jos hän olisi antanut itselleen vaikka puolikin tuntia, olisi hän ehtinyt jäädä siihen hetkeksi nauttimaan sateesta ja haukkomaan henkeään. Parikymmentä minuuttia vaati kuitenkin sen, että hän lähtisi välittömästi jatkamaan kohti pohjoista.
Hän työnsi kommunikaatioikkunan syrjään ja avasi karttasovelluksen. Jos hän pitäytyisi rannikon lähellä, hän tuskin törmäisi ruuhkiin. Suurin osa Ga-Metrusta vietti arkisin aikaa muutenkin joko kampusalueilla tai toimistokomplekseissa.
Hän puri hammasta ja nosti jalustan takaisin ylös. Hän väänsi itsensä liikkeelle pyrkien parhaansa mukaan jättämään pahat ajatukset taakseen. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä joka kerta, kun hän joutui survomaan muistot Matorosta samaan synkkään koloon, jossa säilytti kohtaamistaan Abzumon kanssa. Ei ollut hyvä elää niin viimeisiä päiviään, mutta minkäs teit. Killjoyn ja Nuparun ohjeet olivat olleet selvät. Hänen tulisi tehdä kaikkensa kouristuksia välttääkseen. Jokainen niistä vei häntä lähemmäksi kuulan lopullista pirstoutumista, ja täten vähensi aikaa, joka heillä oli löytää siihen jokin ratkaisu.
Seuraava asia, joka Xenin ajatukset kiskoi luokseen, tuli kuitenkin vastaan nopeasti. Ensin hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun, sillä partio Bordakheja oli kerääntynyt pienen liiketilan ovelle. Ne olivat kuitenkin tehtävällä, eivätkä välittäneet ohi kaahaavasta tuulispäästä. Taakseen vilkuileva Xen näki, kuinka vahkit tametrulaisen Lhikanin kaartilaisen johdolla kiskoivat kaupasta ulos skakdia, joka rimpuili ja pyristeli pidättäjien otteessa. Tämä työnnettiin lopulta väkisin vahkien kuljetusvaunuun. Xen ei nähnyt enempää, mutta sielussaan hän tiesi kyllä, mistä oli kyse.
Loppumatka taittui huomattavasti rauhallisemmin. Muutama opiskelija tervehti häntä innostuneesti keskustan liikennevaloissa. Xen vilkutti takaisin, mutta kaahasi tiehensä heti valon vaihduttua punaisesta keltaiseen. Noin viisi minuuttia liikenteen seassa pujoteltuaan hänen määränpäänsä häämötti. Xen päätyi lopulta parkkeeraamaan vähän matkan päähän sairaalarakennuksesta. Hän epäili pyöränsä herättävän sen verran huomiota, että oli parempi jättää se puiston reunalle puiden suojaan. Korvalappustereot hän uskalsi jättää pyörän istuinkoteloon. Hän ei uskonut, että kukaan niitä sieltä älyäisi kaivella.
Hän vilkaisi taas rannettaan. Hän oli saapunut perille jopa muutamaa minuuttia arvioimaansa aikaisemmin. Isältään hän oli sinä aikana saanut kolme viestiä lisää. Xen huokaisi. Hän olisi halunnut avata ne, mutta ei yksinkertaisesti uskaltanut.
Bauinuvan aulassa Xeniä tervehti heti valkoiseen pukeutunut hoitaja, joka viittoili häntä astumaan lähemmäksi infotiskin lasikoppia. Hänelle ojennettiin kulkupassi sekä ohjeet, kuinka päästä Nahon jäljille. Kulkupassi tarvittiin potilaan kriittisen tilan takia, jonka takia tämän luokse piti kiertää henkilökunnan tilojen lävitse.
Xen kiitti ja lähti marssimaan ohjattuun suuntaan. Hän ohitti matkallaan oleskelutilan, jonka ikkunan vastaisella puolella istui useita potilaita, osa ulos sateeseen tuijottaen, osa toisiaan tuijotellen. Kukaan heistä ei sanonut suullaan sanaakaan, mutta hieman keskittymällä Xen kuuli kyllä heidän ajatuksensa. Tai ainakin osan niistä. Niin moneen ääneen oli vaikeaa keskittyä kerralla, ja lopulta Xenille selvisi yksittäisten sanojen lisäksi vain se, että jonkun potilaista huonetoveri haisi tervalle. Xenin veren kohina kaikkoontui hänen korvistaan heti, kun hän lakkasi käyttämästä Cencordia potilainen vakoilemiseen.
Henkilökunnan toimiston ovesta Xen pääsi kulkupassiaan vilauttamalla. Tiloissa itsessään ei ollut sillä hetkellä ketään, joten hän sai marssia niiden läpi huomiota herättämättä. Seuraavien ovien jälkeen hän saapui teho-osastolle, jossa ovia ei ollut kovinkaan montaa. Niistä ainoastaan yksi oli raollaan. Xen arvasi välittömästi, että se oli, minne hänen oli tarkoitus mennä.
Naho oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja teki Xenille tilaa. Toa ei edes tervehtinyt. Hän ylläpiti hiljaisuutta joko kunnioituksesta huoneen potilasta kohtaan tai antaakseen Xenille hetken aikaa käsitellä näkemäänsä. Kummin vain, hiljaisuus tuli tarpeeseen. Xen oli nostanut käden suulleen parahdusta estääkseen, mutta epäonnistui siinä.
Tasainen, muutaman sekunnin välein kuuluva terävä piippaus merkkasi lukuisien sairaalasängyn vieressä olevien laitteiden toimintaa. Niiden lisäksi ääntä piti hengityskone, jonka rahina piti siihen kytkettyä toaa elävien kirjoissa. Vaikkakin tila, jossa Mexxi makasi, oli elämistä ainoastaan teoreettisesti.
Ilman hattuaan ja haarniskaansa Mexxi näytti hauraalta. Metalliset telineet kahlitsivat toaa tämän molemmilta puolilta ja tämän selkäpuolelta törrötti valtava määrä piikkejä, jotka pitivät tukirankaa kasassa. Ja vaikka Mexxin silmät olivat suljetut, ei tämän oloa voinut kutsua levollisen näköiseksi. Kurkusta alas tunkeutuvan hengitysputken lisäksi tämän ruumiiseen luikerteli niin valtava määrä letkuja ja putkia, että Xen alkoi voimaan niiden katsomisesta pahoin.
”Mexxi”, hän sanoi käytännössä kuiskaten. Naho ei reagoinut sanoihin. Tämän kasvoilta oli valunut väri ja surullinen katse oli naulittu Mexxin uinuviin silmiin. Toan ryhdistä näki, että tästä oli piesty kaikki voima pois. Metru Nuin vannoutuneesta suojelijasta ei ollut niiden ovien takana jäljellä paljoa.
Laitteiden piipitys jatkui tasaisesti. Xen nieleskeli aikansa, kunnes käänsi katseensa Nahoon saadakseen hetken taukoa masentavasta näystä. Kaikista miljoonista kysymyksistä yksi painoi hänen mieltään muita enemmän.
”Miksi hän on täällä?”
”MNYOS teki kaikkensa parsiakseen hänet kasaan. Ongelma ei ole hänen selkänsä, vaan se, mitä kaikkea tuhoutui sen mukana”, Naho selitti. ”Ficuksen lyönti pirstoi huomattavan osan hänen keskushermostostaan… ja täräytti aivoja niin lujaa, että…”
Pala Nahon kurkussa esti tätä jatkamatta lausettaan. Ainoa asia, mitä Xen osasi tehdä, oli tarttua Nahon käteen ja puristaa sitä niin kovaa kuin pystyi. Naho epäröi hetken, mutta vastasi lopulta puristukseen.
”Lääkärit eivät tiedä vielä, kuinka pahaa vahinkoa se teki. Aivokuvat ovat niin pahaa sotkua, että suurin osa ei suostu edes teorisoimaan… mutta… on epätodennäköistä, että hän enää koskaan palaa tajuihinsa.”
Naho nielaisi kyyneleitään niin kuuluvasti, että Xeninkin piti keskittyä vain pitämään itsensä kasassa. He katsoivat Mexxin rinnan kohoilua hetken hiljaa, kun Xen pohti, löytäisikö ainuttakaan sanaa, joka lohduttaisi kumpaakaan heistä.
”Olisitte vain jättäneet minut sinne…”
”Mexxi ei olisi puhunut minulle enää koskaan, jos olisimme tehneet niin”, Naho huokaisi. ”Puhumattakaan Nurukanista… tai isästäsi. Jos minä tai Mexxi tai kukaan meistä olisi toiminut niin kuin Lhikan, ei meillä olisi oikeutta kutsua itseämme toiksi.”
”Kuulin Lhikanista”, Xen sanoi. ”Onko hän…”
”Hereillä, valitettavasti”, Naho vastasi. ”Joskin hänen kasvonsa odottavat vielä ainakin kolmea eri leikkausta, ja toivon, että jokainen niistä on pitkä ja tuskallinen.”
Nahon äänestä tihkuvaa itsetyytyväisyyttä ei voinut olla huomaamatta. Vieno virne pyyhkiytyi kuitenkin toan kasvoilta välittömästi hiljaisuuden laskeuduttua.
”Mexxi oli viimeinen todellinen ystäväni tällä saarella”, Naho sanoi rikkoakseen hiljaisuuden, ennen kuin se muuttui liian painostavaksi.
”Kaikki muut aseveljet ja siskot joko lähtivät sodan jälkeen kotisaarilleen, katosivat kuin tuhka tuuleen tai paljastuivat pettureiksi…”
Xenin omaatuntoa soimasi entistä enemmän. Naho kuitenkin käänsi katseensa taas vahkiin ja pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Äläkä sure. Minä olen iloinen, että sinä ja Nurukan olette täällä, mutta… Mexxi oli aina täällä, kun tarvitsin ystävää. Vaikka Metru Nuin lehdistö vihasi hänen jokaista vierailuaan, hän saapui aina, kun pyysin.”
Xen vastasi Nahon hymyyn. Se kieltämättä kuulosti myös siltä Mexxiltä, jonka hän oli tuntenut. Jo ensikohtaamisestaan lähtien sheriffi oli heittäytynyt pyytämättä hänen avukseen. Yö, jonka he olivat yhdessä viettäneet, tuntui kuitenkin jo niin kaukaiselta, että se olisi hyvin voinut olla jonkun muun elämästä.
”Olen niin pahoillani”, Xen mutisi. Naho päästi viimein irti vahkin kädestä, mutta ainoastaan nostaakseen sen tämän hopeiselle olkapäälle.
”Tiedän. Mennäänkö kahville?”
Xen kohtasi toan katseen ja nyökkäsi. Naho irrotti viimein otteensa, vilkaisi vielä nopeasti Mexxiä ja astui ovesta ulos. Xen jäi huoneeseen vielä pieneksi hetkeksi. Hän yritti hetken aikaa olla huomioimatta kaikkia niitä koneita, jotka pitivät Meksi-Koron sheriffiä hengissä, ja sen sijaan yritti kuvitella tämän hattu päässään, hymyilemässä vastapäätä Xeniä baaritiskillä, ravintolassa tai Mustan Käden taukotiloissa.
”Kiitos kaikesta”, Xen kuiskasi. Hän tiesi, ettei Mexxi sitä kuullut, mutta sen sanominen tuntui silti tärkeältä. Hän yritti vielä hetken kuunnella, tapahtuiko Mexxin päässä mitään. Jos toivon kipinä oli elossa, Cencord kyllä kuulisi sen.
Hiljaisuus oli niin lävitsetunkeva, että Xenin oli pakko lähteä Nahon perään.
Hän sulki oven perässään ja seurasi toaa, joka oli ehtinyt jo käytävän päässä sijaitsevalle kahviautomaatille. Naho ojensi ensimmäisen kuuman pahvikupposen Xenille ja täytti sen jälkeen vielä omansa. Sitten he istuivat vierekkäin yhdelle käytävän leveistä penkeistä ja hiljenivät hetkeksi tuijottamaan kuppien sisällä vellovaa mustaa nestettä. Heitä vastapäätä komeili rivi muotokuvia. Xen ei tunnistanut niistä ainuttakaan. Tekstit kuvien alla viittasivat jonkinlaisiin hyväntekijöihin. Kenties ne olivat ne henkilöt, joiden rahalla Bauinuva oli rakennettu.
”Kuulin tilanteestasi”, Naho avasi keskustelun yhden hyvin äänekkään hörppäyksen jälkeen. ”Kuinka voit?”
Xen kohautti olkiaan. ”Ihan hyvin kai huomioiden, että sydämeni räjähtää hetkenä minä hyvänsä.”
”En olisi liian huolissani. Nuparu ja Mavrah ovat sellainen tiimi, että he keksivät kyllä jotain. Ja isäsi on sellainen jääräpää, että kääntää vaikka koko maailman ympäri löytääkseen ratkaisun.”
Naho oli tietenkin oikeassa. Xeniä ei silti huvittanut ruveta kertomaan kouristuksistaan, joiden aikana hän yleensä toivoi, ettei hänen olisi enää tarvinnut jaksaa kamppailla.
”Tunnet Killjoyn näemmä aika hyvin”, Xen tuhahti tarttuen innolla ensimmäiseen asiaan, joka harhautti keskustelun pois hänestä itsestään.
”Tai vaikutitte ainakin eilen aika tuttavallisilta.”
”Tunsin Nizin hyvin, joten niin myös Nui-Kralhin”, Naho naurahti. ”Sitä paitsi isäsi on kiskonut ahterini muutamasta aika kammottavasta tilanteesta. Muistuta minua joskus, että kerron, mitä Ikuisen kuiskeen kanjonissa tapahtui, ennen kuin Killjoy kertoo sinulle siitä version, jossa näytän täysin kädettömältä. Ja se kiertävä juttu siitä leivänpaahtimesta ei pidä paikkansa!”
Xen käkätti ääneen. Sota oli toki ollut pitkä, ja Xen epäili, että kaikki sen alusta asti taistelleet – ja siitä selviytyneet – tunsivat toisensa jollain tasolla.
Edellisillan yhteinen illallinen oli ollut Nurukanin idea. Xenistä oli tuntunut koko sen ajan, että sitä pidettiin jo ennakoivasti hänen muistolleen, vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään siihen viittaavaakaan. Killjoy ei luonnollisesti ollut syönyt lainkaan, koska tämä roikkui todellisuudessa jollain saarella vähän Metru Nuista etelään. Nurukan ja Cody tosin söivät hänenkin edestään. Ja Naho oli juonut heidän kaikkien edestä. Xen oli melko varma, että lupaus tulla vierailemaan Bauinuvaan oli edistynyt lähinnä toan promillien johdosta.
Xen oli kumonnut oman kahvikupillisensa alas ennätysajassa. Naho oli pysähtynyt tuijottamaan Xenin medaljonkia tämän alettua näpräämään sen ketjua. Punaisen helyn rinnalta puuttuva siru suorastaan loisti poissaolollaan.
”Huomaan, ettet kanna sitä enää mukanasi.”
”Nurukan otti vastuun siitä toistaiseksi”, Xen huokaisi. ”Voin elää viimeiset viikkoni tyytyväisenä, jos en koskaan näe sitä enää.”
”Matoro on varmasti ylpeä siitä, mitä olet tehnyt sen suojelemisen eteen”, Naho yritti lohduttaa tietämättä, mitä sanoillaan aiheutti.
Matoron nimen mainitsemisen tavoin kouristus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Xen oli onnistuneesti pidätellyt sitä koko Mexxin huoneessa vietetyn ajan, mutta kahvikupin ääressä hän oli antanut pinnistelyjensä herpaantua. Jokainen lihas Xenin ruumiissa yritti vääntyä paikaltaan, kun rintaa viiltävä kipu lähetti shokkiaaltoja hänen kehoonsa. Korviaviiltävä kirkaisu pakeni hänen huuliltaan, kun kauhistunut Naho tiputti puoliksi täyden kahvikuppinsa lattialle ja tarttui Xeniä tämän olkapäistä.
”Henki paratkoon, Xen!”
”Älä… älä… ole kiltti… älä sano sitä…”
Xen kiemurteli itsensä väkisin irti Nahon otteesta ja romahti vasten seinää. Tärähdys oli niin kova, että tätä lähimpänä ollut ce-matorania esittävä muotokuva tippui lattialle.
Naho jäi neuvottomana seisomaan keskelle käytävää, kun Xen tasasi hengitystään. Pahin oli mennyt jo ohi, mutta turhautuminen nousi nopeasti kivun tilalle.
”Helvetti soikoon”, Xen kuiskasi. Sanat oli tarkoitettu lähinnä hänelle itselleen. Naho kääntyi katsomaan jalkoihinsa levinnyttä kahvikupillista. Hän pyöräytti sormeaan ilmassa muutaman kerran ja musta neste alkoi valumaan painovoimaa uhmaten ylöspäin. Hän kierrätti ne lyhyen ilmalenkin kautta takaisin kuppiin ja nosti sen sitten sisältöineen penkin päälle sivuun.
”Minä en ole kovin hyvä antamaan neuvoja tällaisissa asioissa, mutta minä toivon, ettet olisi sille pojalle vihainen”, Naho sanoi. ”Sille pojalle” kouraisi Xenin sydänalassa myös, mutta ei läheskään niin pahasti kuin ”Matoro”.
”Kun hän antoi sen sirun sinulle, hän oli rikki. Sen näki hänen katseestaan. Hänestä näki, että se, mitä hän oli kokenut, ei jättänyt häntä rauhaan.”
Xen kuunteli, mutta voimat eivät riittäneet nostamaan seinää vasten lyhistyneitä kasvoja.
”Minä näen sen saman katseen sinussa nyt”, Naho huokaisi. ”Olet ehkä oikeassa siinä, että siru on kirous, mutta sitä faktaa hän ei yrittänyt sinulta piilottaa.”
”Minä en ole vihainen siitä, että hän jätti sen minulle”, Xen sanoi ja kaikilla voimillaan irrotti itsensä seinästä ja kääntyi takaisin Nahon puoleen.
”Vaan siitä, että hän käski minua olemaan käyttämättä sitä.”
Vahkin katseella oli vaikeuksia pysyä yhdessä paikassa. Hänen katseensa vaelteli ympäri käytävää.
”Uskotko todella, että asiat olisivat menneet toisin, jos olisit käyttänyt sitä?”
”Uskon, että meidän olisi pitänyt yrittää”, Xen huokaisi.
Naho otti askeleen lähemmäksi Xeniä ja tarttui tätä kevyesti leuasta. Hän nosti vahkin katseen itseensä varmistaakseen, että tämä näki hänen varovaisen hymynsä.
”Sinä yritit jo aivan tarpeeksi. Tappio ei ollut Matoron vika. Eikä sinun vikasi. Eikä Mexxin… älä syytä itseäsi siitä, että joku muu tahtoi tehdä pahaa.”
Xen läpsäisi Nahon käden pois, mutta toa näki tavasta, jolla vahki teki sen, että sen oli tarkoitus olla leikittelevä.
”Sinä alat kuulostaa Nurukanilta”, Xen tuhahti tarkoituksella hieman ylimalkaisesti.
”Onko se huono asia?”
”En sanoisi niinkään”, Xen virnisti. Hän onnistui ylläpitämään hymyään siihen asti, että Nahon piippaava kommunikaattori kiinnitti heidän huomionsa.
Naho laski kätensä ja vilkaisi kohti kulmat koholla odottavaa Xeniä.
”Nurukanilla on ongelmia byrokraattien kanssa. Minua kaivataan siellä.”
”Mitä te kaksi edes puuhailette? Olen hädin tuskin nähnyt kumpaakaan teistä Nivawkissa”, Xen ihmetteli.
”Asioita, joista en mielelläni puhu ääneen, ennen kuin valmistelut on saatu päätökseen”, Naho mutisi. ”Nähdään taas illalla. Leuka pystyssä ja niin pois päin, eikö vain?”
Naho puristi Xenin olkapäätä tiukasti, ennen kuin lähti ripein askelin kävelemään ulos. Xen jäi tuijottamaan äkkilähdön saaneen toan perään. Häntä hävetti myöntää itselleen, että oli yrittänyt kuunnella Nahon ajatuksia tiedonrippeiden toivossa, mutta ei ollut lopulta saanut irti paljoa. Nivawk-aseman puheensorinaa pari päivää Cencordilla kuunneltuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että helpoiten kuuli sellaisten ajatukset, jotka joko muodostivat ajatuksiaan tietoisesti tai eivät paljoa välittäneet siitä, kuinka oma ajatuksenjuoksi toimi. Eräällä tapaa Xen ajatteli, että oli helpompaa kuulla, kun joku ”ajatteli kovaa”.
Hän keräsi lopulta sekä oman että Nahon puolilleen unohtuneen kahvikupin ja vaelteli tyhjentämään ne matkallaan takaisin kohti Bauinuvan yleisiä tiloja. Henkilökunnan taukohuoneeseen oli sillä aikaa saapunut kaksi matorania, jotka tuijottivat Xeniä hetken, mutta tervehtivät tätä kuitenkin selkänsä suoristamalla ja tekemällä kunniaa. Xen heilautti näille huolettomasti kättään ja yritti pitää ajatuksensa kasassa.
Hän ohitti saman oleskelutilan, jonka ohi hän oli tullut saapuessaan. Tuijottelutunti oli selvästi jo ohi, sillä ikkunan edessä istui enää yksi potilas. Xen päätteli siitä, että melua täytyi olla paljon aikaisempaa vähemmän, joten hän yritti uudestaan kuunnella, mitä siellä ajateltiin. Hän uumoili, että tavallisen kansan joukossa ajatuksia varjeltiin vähemmän kuin sotilastukikohdan käytävillä.
”Hän oli täällä”, kuului väsynyt ajatus. ”Hän oli täällä.”
Xen oli melko varma, että oli tunnistanut äänen jo edellisellä ohikulullaan. Siitä ei vain ollut saanut selvää mietekakofonian keskellä.
”Hän oli täällä. Hän oli täällä…”
Ajatus kuulosti väsyneeltä. Xen tiesi kyllä, että se kuului ikkunan edessä istuvalle miehelle. Kaikki muu hälinä koostui kaukaisista kuiskauksista.
”Hän oli täällä.”
Omatunto alkoi kolkuttamaan. Vanhuksen hokema kuulosti niin kärsivältä, että Xenistä tuntui, ettei hänen kuuluisi tunkeilla tämän mietteissä. Tyytyväisenä siihen, että hän oli pystynyt keskittymään tämän sisäiseen ääneen Xen oli jo astelemassa pois, kun vanhuksen sanat jatkuivat.
”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Xen jäätyi paikalleen. Hänen sisuksistaan pääsi tahtomattaan pieni vinkaisu. Hän ei voinut olla kuullut oikein. Hän oli varmasti vain sekoittanut omia ajatuksiaan vakoilemiensa sekaan.
”Ficus oli täällä”, kuului jälleen. ”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Ei. Se ei voinut olla kuvitelmaa. Xen tuijotti kauhuissaan yksinään istuskelevan hahmoa. Oli pakko. Hän otti askeleen lähemmäksi. Sitten toisen. Kolmannen jälkeen hän tunnisti, että ajattelija oli turaga. Hän tunnisti naamionkin. Jutlinkasvoinen vanhus ei värähtänytkään Xenin lähestyessä. Syy sille selvisi Xenillekin pian. Turagan kasvot olivat juutuneet masentuneeseen lasittuneeseen katseeseen.
Mies oli ilmiselvästi halvaantunut. Tämän koko ruumis oli jäykkä. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat tämän silmät, jotka seurasivat Xeniä kuopissaan, kun hän astui tämän eteen.
”Sinä… kuulet? Sinä kuulet”, turaga ajatteli. Xen nyökkäsi varovaisesti. Hän ei saanut katsettaan millään irti miehen ilmeestä.
”K-kuulen”, Xen myönsi. Tuntui kummalliselta vastata ääneen, vaikka turagasta ei todellisuudessa kuulunut pihahdustakaan. Xenillä ei ollut hajuakaan, miten Cencordilla lähetettiin omia ajatuksia, jos se edes sellaiseen pystyi.
”Olen… nähnyt sinut televisiossa. Musta Käsi. Olen… iloinen? Iloinen, että olet hengissä.”
”Sinä tiedät, kuka olen?” Xen ihmetteli.
”Minulla on ollut syy… seurata…”
”Kuka sinä olet?”
”Nimeni oli… Nace.”
Xen tärähti. Nace. Nace? Nimi oli tuttu. Sen tajuaminen sai hänet jättämään huomiotta sen, että turaga puhui siitä kuin se ei enää olisi ollut hänen nimensä.
Nurukan ja Bloszar olivat suunnitelleet iskua Bauinuvaan Nacen vuoksi. Tai Ficuksen vuoksi. Ja silloin Xen muisti myös tekstin, joka oli ollut viitteesä kredipselleenitynnyrien pohjassa. ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Nace”, Xen toisti. Turagan kasvoille ei noussut huojennusta, mutta sen kuuli tämän ajatusten sävystä.
”Täällä ei ole ollut ketään, joka kuulisi minua enää pitkään aikaan. Ei sen jälkeen, kun sota vei Torien.”
”Olen… pahoillani.”
”Älä ole. Sota vei jotain meiltä kaikilta.”
”Niin. Niin vei.”
Xen käänsi katseena ulos ikkunasta, mutta tajusi tuijottavansa siitä ainoastaan vastakkaisen rakennuksen betonista seinää.
”Mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että Ficus oli täällä?” Xen kysyi.
”Neljä yötä sitten… iltana ennen kuin Onu-Metruun hyökättiin, hän murtautui huoneeseeni.”
”Minkä vuoksi?” Xen ihmetteli. ”Yrittikö hän tappaa sinut?” Hän tajusi kysymyksessään aukon heti sen sanottuaan. Jos Ficus olisi yrittänyt tappaa jonkun, hän olisi luultavasti vain onnistunut siinä.
”Ei… hän halusi puhua. Ja ehti tehdäkin niin, ennen kuin hänet huomattiin.”
”Puhua… mistä?”
”Hän… pyysi minulta anteeksi. Ettei hän kyennyt pysäyttämään itseään. Ja sitä, että… minulle kävi näin.”
Se kuulosti täysin uskomattomalta. Minkään kertomuksen perusteella Ficus ei vaikuttanut sellaiselta, joka pyyteli anteeksi. Se sama Ficusko muka, joka oli laittanut Mexxin sellaiseen kuntoon?
”Se olit sinä… siellä kaivauksilla”, Xen ymmärsi. ”Sinun ruumiisi, jonka äärelle Ficus oli lyhistynyt.”
”Kuinka sinä tiedät?”
”Se on pitkä tarina. Öh… ja aika vaikea selittää. Olin eräällä matkalla, jossa pääsin näkemään hänen muistojaan.”
Nace piti tauon selvästi sulatellakseen Xenin sanoja.
”Me tulimme tälle saarelle yhdessä. Tapasimme kaivauksilla Kristallisaarilla. Ficus oli kuin eksynyt. Matkusti kaivaukselta toiselle vailla kotia, vailla muistojaan. Jäin hänen seurakseen. Lopulta tulimme tänne.”
”Mitä sinulle oikeastaan tapahtui? Olen pahoillani, jos se on rankka kysymys.”
”Minulla on ollut… aikaa. Parantua. En enää häpeä myöntää, että päästin Totuuden sieluuni, kun hän sitä pyysi.”
”Hän?” Xen ihmetteli. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan totuudesta ”hänenä”.
”Hän lupasi minulle paljon. Ja paljon hän minulle antoikin… mutta minusta tuntuu, että se, mitä meille siellä syvällä tapahtui, oli osa jotain julmaa suunnitelmaa. Ficus oli jo niin rikki… ja olin toivonut, että pystyisin antamaan hänelle jotain parempaa. Sen sijaan se, mitä minulle tapahtui, muuttui vain yhdeksi synniksi lisää hänen loputtomaan syntien listaansa.”
”Kun sanot, että hän oli rikki, mitä oikein tarkoitat?” Xen ihmetteli.
”Hän oli sellainen jo, kun tapasimme. Säpsähti jokaista varjoa. Itki aina tähtitaivasta tuijottaessaan. Eikä hän tiennyt, miksi. Mutta oli selvää, että hänelle oli tapahtunut jotain kauheaa. Minä tahdoin antaa hänelle toivoa, mutta Totuus vei minulta sen mahdollisuuden. Oli kai kohtalon ivaa, että kun sain yrittää uudestaan, sekin päättyi suruun ja murheeseen.”
”Yrittää uudestaan?” Xen kysyi. Hänestä oli vaikeaa kuvitella, että Nace olisi tilassaan kyennyt enää tekemään paljoa. Varsinkin, jos tällä ei ollut edes tapaa kommunikoida.
”Onnistuin tekemään kaksi”, Nace ajatteli. Kun Xenin kulmat kohosivat epätietoisuuden merkiksi, Nace kiirehti täsmentämään. ”Kiviä. Kun näin, kuinka rakastunut Ficus oli, tiesin, että lahjani tulisi olla heille molemmille. Näin, kuinka paljon hän oli parantunut vuosien aikana. Hän oli löytänyt taas syyn elää. Jos olisin silloin tiennyt, mihin se kaikki johtaisi… olisin valinnut toisin.”
Xen ymmärsi yhteyden välittömästi. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että Ficuksen toa-kiven oli oltava peräisin jostain. Mutta nyt, kun hän sitä ajatteli, Nace oli tosiaan turaga.
”Rakastunut?” Xen kuitenkin pysähtyi miettimään. ”Ficus ei koskaan vaikuttanut… rakastavaiselta. Kenelle sinä sen toisen kiven annoit?”
”Hänen nimensä oli Niz. Ja kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, Ficus ei saanut katsettaan irti hänestä. He olivat niin onnellisia yhdessä. Ja sitten minä annoin heille työkalut osallistua sotaan, joka meitä etelästä tavoitteli… ja se tuhosi heidät molemmat.”
Xen tuijotti Nacea kasvoillaan järkytys, joka kilpaili turagan kasvoille jumiutuneen kanssa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Nacen silmät tuijottivat vahkia syvälle sieluun.
”Nizin nimi merkitsee sinulle jotain.”
”Miten… miten niin hän ja Ficus. Eiväthän he… tai siis…”
”Jos olisit nähnyt heidät, ymmärtäisit. Ficus oli hänen seurassaan kuin uudelleensyntynyt. Jos olisin tiennyt, että Niz oli jo löytänyt jonkun toisen…”
Xenin pahoinvointi oli palannut, mutta aivan uudella tavalla. Hän olisi tahtonut pyytää Nacea lopettamaan, mutta samaan aikaan sairaalloinen uteliaisuus painoi häntä jatkamaan. Vaikka jokainen sana tuntui väärältä, hänen oli pakko saada tietää lisää.
”Mitä tapahtui?”
”Nizin katse oli jo toisaalla, mutta vain vähän aikaa lahjani jälkeen jotain muutakin tapahtui. Ficus puhui siitä minulle usein. Kuinka Nizin katse alkoi ensin karttamaan häntä. Sitten sanat muuttuivat happamiksi. Ficus arveli, että Niz oli tehnyt jonkin löydön, joka oli saanut hänet pois tolaltaan. Minusta kuulosti siltä, että Niz vain leikki Ficuksen tunteilla. Hän oli sanonut paljon kamalia asioita. Sellaisia, jotka syöksivät Ficuksen elämän jälleen pois raiteiltaan.”
Xen kallisti itsensä nojaamaan ikkunankarmia vasten. Hänen katseensa irtosi turagasta ja valui kohti maata. Hänen ensimmäinen reaktio oli epäillä Nacen jokaista sanaa. Se tunne katosi kuitenkin nopeasti ja kasa uusia syntyi sen tilalle.
Killjoy oli syyttänyt Niziä siitä sinä päivänä, kun oli lähtenyt Metru Nuilta. Hän oli myös vastannut Xenin kysymykseen Ko-Metrussa kuin hänen heidän rakkautensa olisi ollut yksipuolinen. Killjoy oli rakastanut Niziä, mutta oliko Niz rakastanut Killjoyta?
”Ja Ficusko pyysi sinulta anteeksi sitä?” Xen yritti nitoa keskustelun takaisin juurilleen.
”Niin. Hän tiesi, että yritin pitää hänet tämän taivaan alla. Mutta tyhjyys on voittanut hänet. Nizin menettäminen varmisti, ettei häntä enää saisi takaisin pimeydestä.”
Xen hieroi särkevää otsaansa silmiensä välistä. Hän kopeloi rintapanssarinsa rakoa löytääkseen sieltä jotain, jolla pyyhkiä hikeä otsaltaan sellaista kuitenkaan löytämättä. Liikkeen mukana Xenin medaljonki kuitenkin tipahti ketjun varassa esiin. Nacen silmät kääntyivät sitä kohti.
”Mistä sinä olet saanut tuon korun?”
Xen vilkaisi ensin Nacea ja sitten alaspäin kohti korua. Sen punaiset metalliset palaset leijailivat huoneeseen heijastavaa aurinkoinvaloa kimmotellen. Sade oli taas hetkeksi tauonnut.
”Isäni antoi sen minulle sen jälkeen, kun äiti lähti. Tiedän, että se kuului alun perin Ficukselle.”
Sanat ”isä” ja ”äiti” aiheuttivat Nacessa useanlaisia reaktioita. Xen kuuli hajanaisia ajatuksia, kun ne hitaasti loksahtelivat paikalleen.
”Me löysimme sen Taras Silin raunioista kauan sitten. Eikä se ollut ainoa…”
Nacen silmät kääntyivät alaspäin. Vasta silloin Xen kiinnitti kunnolla huomiota pieneen vihreään koruun, joka Nacen kaulassa roikkui. Hän työnsi kasvonsa lähemmäksi sitä ja päätyi haukkomaan henkeään. Sen väri ja muoto olivat erilaiset kuin sen, joka roikkui hänen kaulassaan, mutta tapa, jolla sen palaset leijuivat hieman irrallaan toisistaan, oli sama. Oli selvää, että helyt olivat toisilleen pari.
”Ota se. Totuus kertoi minulle, että ne kohtaisivat jälleen. Kun Ficus saapui tänne, luulin, että oli tullut aika, mutta tuo toinen onkin ollut sinulla kaiken tämän aikaa. Kohtalo on tarkoittanut ne molemmat sinun käsiisi. Olen siitä varma.”
Xen tuijotti turagaa pitkään ja turaga tuijotti häntä takaisin. Hetken aikaa emmittyään Xen kurotti varovasti korua kohti ja irrotti sen Nacen kaulassa olevasta ketjusta. Koru käänsi itsensä välittömästi asentoon Xenin kämmenelle niin, että sen muodot oli helppo nähdä. Xen tunnisti nyt kuvion. Hän oli nähnyt sen toistuvan lukemattomia kertoja Onu-Metrun kaivauksilla sijaitsevan kammion seinillä.
”Tiedätkö, mikä se on?”
”Kuten omasikin, luultavasti avain. Selakhit halki historian ovat käyttäneet samankaltaisia esineitä holviensa suojaamiseksi. Ne molemmat avasivat kammion Onu-Metrussa, mutta olen varma, että emme löytäneet kaikkea silloin, kun kaivauduimme sinne.”
”Kuulostat aika varmalta”, Xen tuumasi. Hän ei saanut silmiään irti medaljonkiparista.
”Minulla on ollut aikaa pohtia sitä. Se kammio oli täysin umpinainen. Jouduimme kaivamaan sen luokse koskemattoman kiviaineksen läpi. Jossakin siellä täytyy olla reitti, jota emme vielä löytäneet. Jokin tapa, jolla selakhit olivat päässeet sinne sisälle ilman, että siitä oli jäänyt minkäänlaisia jälkiä.”
Xen tuijotti vihreää helyä vielä hetken, mutta pujotti sen lopulta punaisen toveriksi omaan ketjuunsa. Tuntui kummalliselta kantaa taas kahta korua. Nimdan paikan hän kylläkin korvasi ketjusta mielellään.
”Kiitos, Nace.”
”Älä kiitä minua vielä. Se paikka on tuonut meille toistaiseksi pelkkää murhetta. Valitse askeleesi tarkasti, Nizin tytär.”
Xen nyökkäsi. ”Lupaan tulla vielä käymään. Ei ole oikein, että istut täällä päivät pitkät ilman, että kukaan kuulee.”
”Olen kiitollinen jo tästä, enemmän kuin voit kuvitellakaan”, Nace ajatteli. Tämä kuulosti vilpittömältä siitäkin huolimatta, että tämän kauhistunut ilme oli ennallaan.
”Sinä olet kiltti. Ehkäpä Ficus olisi kaivannut jonkin sinun kaltaisesi pysyäkseen pois tyhjyyden tieltä.”
Xen nyökkäsi. Hän olisi halunnut halata turagaa, mutta ei tiennyt, olisiko se ollut soveliasta. Hän päätyi lopulta puristamaan tiukasti Nacen olkapäätä. Turagan ajatukset eivät siihen reagoineen, mutta Xen aisti, että tämä oli eleestä kiitollinen.
”Ennen kuin menet, kerro minulle, oletko tavannut Ficuksen henkilökohtaisesti? Oletteko koskaan puhuneet?”
”Emme oikeastaan”, Xen myönsi. ”En ole edes nähnyt häntä sodan jälkeen. Sen, mitä tiedän, perustuu… kaikenlaiseen muuhun.”
”Jos saat koskaan mahdollisuuden, kysy häneltä, vieläkö se ruumis, jonka hän löysi sieltä syvyyksistä puhuu hänelle. Tahtoisin kovasti tietää, vieläkö hän valehtelee itselleen, vai onko Totuus jo paljastunut.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, mitä Nace pyynnöllään tarkoitti, mutta nyökkäsi kumminkin. Hänellä ei todellisuudessa ollut pienintäkään halua joutua Ficuksen kanssa kasvokkain. Mutta siltä varalta, että se tapahtuisi…
”Hyvä on.”
”Kiitos. Toivon, että hän ei enää koskaan yritä satuttaa sinua.”
Xen oli jo alkamassa selittämään, kuinka suurin syypää sille, mitä tapahtui, oli itse asiassa turmion enkeli, mutta tajusi virheensä heti Abzumon kasvot mielessään kuviteltuaan. Rintaa alkoi puristamaan. Hätä sai suunnattomat määrät vauhtia Xenin askeleisiin. Hän pinkoi pois Nacen viereltä niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Aulan työntekijät jäivät katsomaan ihmeissään, kun vahki juoksi ulos Bauinuvasta sanaakaan sanomatta. Kulkupassi lennähti pöydälle lasikopin eteen.
Ulkona alkanut sadekuuro piiskasi Xenin kasvoja. Kouristus oli vain sekuntien päässä. Hän ei tälläkään kertaa mahtanut sille mitään.
Hänen jalkojensa juurella sijaitsevaan kuoppaan asfaltissa oli kertynyt jo melkoinen määrä vettä. Kymmenen minuuttia polviaan halattuaan Xen oli viimein saanut katseensa irti sylistään kohti maata. Rapakkoa tanssittavat pisarat pitivät veden pinnan koko ajan liikkeessä estäen Xeniä näkemästä siitä kuvajaistaan.
Hän oli itkenyt taas, kunnes kyyneleet yksinkertaisesti loppuivat. Hänen oli mahdotonta saada ajatuksiaan minnekään muualle. Abzumon kynsien kosketukset olivat väistyneet hänen mielestään vasta, kun hän oli minuuttitolkulla pakottanut itseään. Matoron kasvot olivat nousseet mieleen seuraavaksi lähinnä pahentaen hänen oloaan. Toinen kouristus oli tullut ja iskenyt Xeniltä muutamaksi sekunniksi tajunkin kankaalle. Sen jälkeen hän ei ollut liikahtanutkaan. Nyt hän tuijotti jalkojensa juurelle kasaantuvaa rapakkoa pohtien, voisiko siihen hukuttautua.
”… riko kello, prinsessa.”
Xen hätkähti. Ääni oli palannut, mutta kuja, jolle hän oli pyöränsä parkkeerannut, oli tyhjä. Se vahvisti hänen teoriaansa siitä, että ääni ei ollut peräisin mistään korvin kuultavasta. Joka taas tarkoitti, että sen täytyi-
Hänelle ei jäänyt aikaa miettiä sitä, kun mekaaninen hahmo ilmestyi kujan toiseen päähän. Bordakh, joka Xeniä lähestyi, pysähtyi muutaman metrin päähän.
”VAROITUS. HALLUSSANNE OLEVA AJONEUVOA ON KÄYTETTY SEITSEMÄÄNTOISTA REKISTERÖITYYN TIELIIKENNERIKOKSEEN. NOUSKAA YLÖS JA SEURATKAA KOHTI LÄHINTÄ –”
Vahki lakkasi puhumasta, ennen kuin Xen ehti edes kunnolla reagoida. Hänen kammetessaan itseään ylös maasta Bordakh oli tiputtanut sauvansa ja tarttunut itseään kallosta. Se alkoi repimään. Ja kun se ei tuntunut riittävän, se iski päänsä sellaisella voimalla viereisen rakennuksen seinään, että palanen betonia irtosi samalla, kun kallo repesi kahtia. Oranssi valo vahkin silmissä muuttui valkoiseksi. Xen ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän oli nähnyt sen ennenkin.
”ANTEEKSI TUOSTA”, vahki puhui nyt naisen äänellä. Xeniä ei kiinnostanut. Hän nosti keskisormensa pystyyn ja alkoi laittamaan pyöräänsä lähtökuntoon.
”OLISIN VAIN TAHTONUT PUHUA.”
”Meillä ei ole mitään puhuttavaa”, Xen sylkäisi. ”Painu helvettiin.”
”OLEN SIELLÄ JO”, Bianca huomautti. ”JA OLEN MYÖS HYVIN TIETOINEN SIITÄ, KUINKA LÄHELLÄ SITÄ ITSEKIN KÄVIT.”
Xen polkaisi pyöränsä jalustimen ylös, mutta käänsi katseensa vähän matkan päässä seisovaan Bordakhiin hampaitaan kiristelleen.
”Ihan oikeasti. Syö paskaa, kompastu johonkin terävään ja kuole pois. Minä kuulin, kuinka sinä taputit siellä. Kun Abzumo… kun… kun –”
”EI OLE VIISASTA KÄÄNTYÄ MAKUTAA VASTAAN SELLAISELLA HETKELLÄ. MINÄ OLEN PAHOILLANI SIITÄ, MITÄ SIELLÄ TAPAHTUI. MINÄ PYYSIN, ETTÄ TÄMÄ TEHTÄISIIN ILMAN VERENVUODATUSTA, MUTTA –”
”PISTÄ NYT SE PERKELEEN LEIPÄLÄPESI TUKKOON!” Xen karjaisi. Kuivuneet kyyneleet hänen poskillaan varisivat irti, kun Xenin jokainen kasvolihas vääntäytyi irvistämään.
”MINÄ EN KOSKAAN HALUA KUULLA SANAAKAAN SUUSTASI! EN AINUTTAKAAN! JÄTÄ MINUT RAUHAAN!”
Xenin raivokas reaktio sai Bordakhin kavahtamaan taaksepäin. Moottoripyörä jyrähti käyntiin ja Xen kaahasi kujalta pois, ennen kuin vahki ehti reagoida. Pakokaasujen katkujen keskelle jäänyt kone tuijotti suuntaan, johon Xen oli kadonnut. Sen ryhti oli lysähtänyt.
”OLISIN VAIN TAHTONUT JÄTTÄÄ HYVÄSTIT…”
Xen ajoi etelään, koska sinne johtava tie näytti sillä hetkellä kaikkein loppumattomimmalta. Hän väänsi lisää kaasua. Vauhti kasvoi.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ottanut sellaista vääntöä irti pyörästään, ei edes aamulla vahkeja pakoon ajaessaan. Suora jatkui. Nopeus kasvoi. Vauhtisokeus varmisti, ettei Xenillä ollut hajuakaan siitä, kuinka nopeasti kaupunginosat jäivät hänen taakseen. Hän ajoi halki puistoista ja veti jokaisen mutkan suoraksi. Tätä kauhistelevat väkijoukot jäivät niin nopeasti tomuihin, ettei näiden parkaisut kuuluneet Xenille asti.
”… peili…” ääni lausui. Se hätkähdytti, mutta ei saanut Xeniä höllentämään otettaan kaasusta. Vaatisi vain yhden seinän, jota hän ei näkisi ajoissa. Sellaisesta vauhdista törmääminen murtaisi lujemmankin metallin.
”… peili…” ääni toisti.
Töyssy tiellä oli pieni, mutta sellaisessa vauhdissa se riitti silti nostamaan pyörän maasta useammaksi sekunniksi. Renkaiden otettua kiinni maahan vauhti kiihtyi jälleen. Xen puri hammastaan niin kovaa, että tunsi jonkin rusahtavan suussaan. Ga-Metrussa risteilevät vesistöt olivat jo jäämässä taakse. Tien olisi päätyttävä pian. Viimeinen pysäkki tulisi niin nopeasti, ettei Xen ehtisi edes pelkäämään sitä.
”… peili… vain rikkoakseen sen!”
Hän ei mahtanut sille mitään. Hänen katseensa siirtyi pyörän oikeaan sivupeiliin odottaen näkevänsä siellä jotain. Kun hän ei nähnytkään siinä mitään muuta kuin takanaan vilisevän tien, hän käänsi peiliä vauhdista, kunnes näki siinä itsensä…
Järkytys siitä, mitä hän näki, sai hänet riuhtaisemaan ohjaustankoa aavistuksen liian lujaa. Hän ajoi nurmialueelle johtavaan kynnykseen vain aavistuksen verran vinossa. Pyörä kyllä ylitti sen, mutta pehmeälle maalle saavuttuaan pito katosi ja pyörä keikahti kyljelleen. Xen onnistui olemaan jäämättä sen alle ja rysähti kädet edelleen ohjaustangolla pyöränsä vierelle ja pamautti naamansa suoraan nurmikkoon.
Hän raahautui pyöränsä mukana varmaan kolmekymmentä metriä, ennen kuin vauhti viimein pysähtyi. Ensimmäiseksi Xen yskäisi. Multaisen nurmikon lisäksi ulos lensivät ne takahampaan lohjenneet palaset, jotka olivat irronneet jo ennen törmäystä.
Paikalle oli saapunut joukkio ihmetteleviä matoralaisia. Niistä rohkein, tummanpuhuva iso ta-matoran kumartui auttamaan Xenin istuma-asentoon.
”Hitto vie, mikä törmäys. Oletko kunnossa?”
Xen yskäisi puoliväliin hänen kurkkuunsa tarttuneen ruohonkorren ulos suustaan, ennen kuin vastasi.
”Olen… näemmä ihan ookoo.”
”Nähtiin koko juttu! En ole koskaan nähnyt kenenkään ajavan noin lujaa taajama-alueella. Jahtasitko jotain rikollista?”
”Öh, jotain sellaista”, Xen valehteli. Hän oli saanut nostettua itsensä seisomaan samalla, kun matoranin toverit yhteisvoimin kiskoivat Xenin puoliksi multaan uponnutta pyörää pystyyn.
”Kiitos, hei”, Xen mutisi. ”Voisitteko tehdä minulle palveluksen ja olla kertomatta kenellekään, että näitte tuon?”
Matoranit nostivat yksi kerrallaan kätensä lippaan. Näiden reaktiosta päätellen oli selvää, että he tiesivät täsmälleen, kuka Xen oli.
”Luonnollisesti, neiti kenraali!”
Xen nyökkäsi joukkiolle ja lähti taluttamaan pyöräänsä halki nurmialueen, takaisin kohti tietä. Nopealla vilkaisulla pyörästä oli särkynyt lähinnä se sivupeili, joka oli ottanut iskun kaatuessa ensimmäisenä vastaan. Siitä ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Sen rippeet olivat luultavasti jääneet nurmialueen kuoppaan. Sieltä mukaan kuopaistua multaa oli kaikkialla. Hän ei uskaltaisi lähteä matkaan, ennen kuin olisi puhdistanut klöntit moottorista ja renkaista.
Sopivan syrjäinen paikka löytyi vähän matkan päästä kauppakeskuksen parkkipaikalta, jossa oli vesipiste ja vihreä letku, joka helpotti puhdistusta.
Hän yritti saada selvää siitä, mitä oli tapahtunut. Ääni hänen päässään oli jo valmiiksi kuulostanut tutulta. Ja kun hän oli nähnyt kuvajaisensa pyörän peilistä, hän ei ollut nähnyt siinä itseään…
… vaan Matoron.
”Ha- haloo?” hän yritti maanitella ääntä taas esiin. Ei vastausta. Xen arveli näyttävänsä idiootilta hääriessään siinä letkun kanssa itsekseen höpisten. Pyöränsä vasemmalle puolelle astellessaan hänen oli kuitenkin pakko kumartua sen puolen peilille ja varmistaa, oliko hän tulossa hulluksi. Sieltä häntä tervehtivät hänen omat kasvonsa, aivan kuten kuuluikin. Xen ei ollut aivan varma, minne se asetti hänet juuri keksimällään hulluusasteikolla.
Hän sulki vesihanan ja kietoi letkun siististi takaisin sen ympärille. Hän oli tarpeeksi tyytyväinen lopputulokseen jatkaakseen matkaa, mutta hänen ajatuksensa heittivät taas sellaista kuperkeikkaa, että hän päätyikin vain nojailemaan pyöräänsä vasten katseensa harhaillessa parkkialueen vilinässä.
Vaihtoehtoja äänen lähteelle ei ollut kovin montaa. Sen jälkeen, kun hän oli alkanut sulkemaan mieltään ulkopuolisilta Nurukanin muistoissa tapahtuneen fiaskon jälkeen, siellä oli kaikunut vain yksi ääni: Deltan. Mutta se roikkui nyt Nurukanin kaulassa missä lie. Se jätti yhtälöön ainoastaan yhden tuntemattoman elementin.
”Cencord?”, Xen kysyi ääneen, mutta jälleen kerran hänelle vastattiin pelkällä hiljaisuudella. Turhauttavaa. Oli tietenkin edelleen se mahdollisuus, että hänen kuulastaan pisara kerrallaan valuva sielu vei mukanaan aina myös pisaran järkeä.
Sateen ja suihkuttelun muodostama virtaus oli huuhtonut mennessään suurimman osan pyörästä irronneesta mullasta. Xen seurasi niiden matkaa lähimpään ränniin ja käänsi sitten katseensa kohti taivasta. Pilvet olivat niin tummat, että aurinkoja hädin tuskin näki. Hän ei voinut olla ajattelematta Nacen sanoja siitä, kuinka Ficus oli itkenyt aina taivaalle katsoessaan. Sellaisella kelillä Xen saattoi ainoastaan spekuloida sitä, mitä Ficus oli siellä nähnyt.
Hän nousi sitten takaisin pyöränsä selkään. Hän polkaisi sen käyntiin, tarkisti vielä kerran, että kaikki oli kunnossa, ja jatkoi matkaansa kohti etelää, joskin tällä kertaa huomattavasti hallitumpaa vauhtia. Hän oli ensin vakavasti harkinnut taas nopeuden nostamista, jos se vaikka manaisi äänen takaisin hänen mieleensä, mutta hetken tauko oli tasannut hänen ajatuksiaan juuri sen verran, että kaahaaminen oli alkanut taas tuntumaan typerältä.
Hän yritti olla ajattelematta mitään muuta kuin päämääräänsä. Hänen kaulassaan roikkuvat medaljongit kilisivät toisiaan vasten, kun Xenin matka jatkui kohti Onu-Metrua.
Kommunikaattorin piippaus keskeytti ajon noin varttia myöhemmin. Onu-Metrun puolelle saapunut Xen joutui pysähtymään tien varteen lukeakseen sen. Tielle oli kertynyt jo niin paljon vettä, että molemmat kädet oli pakko pitää ohjaustangolla. Killjoylta oli tullut punaisen palluran sisällä olevan numeron perusteella 14 viestiä lisää.
Xen huokaisi. Ei hän isänsä viestejä tahallaan vältellyt. Haluttomuus nähdä, miten huolissaan tämä oli johtui tunteesta, joka oli jo edellisenä päivänä ottanut Xenin otteeseensa. Killjoy oli ollut kuin liimattu hänen peräänsä. Xen tiesi, että tämä teki niin, koska välitti. Ja siinäpä se ongelma olikin. Hän pelkäsi, että Killjoy kysyisi tältä jotain sellaista, mitä hän ei ollut vielä valmis sanomaan ääneen. Ei ollut salaisuus kenellekään, että Xenin olo oli ollut koko ajan kammottava. Eikä hän ollut vielä aivan valmis myöntämään edes itselleen, kuinka paljon häneen sattui. Toki aika ajoin häneen iskevät kouristukset olivat aika ilmiselvä vinkki, mutta Xeniltä ei ollut kestänyt kauan huomata, että se, minne hänen ajatuksensa vaeltelivat, oli yleensä suora syypää sille, kuinka hänen sydänkuulansa reagoi.
Kommunikaattori piippasi taas. Tällä kertaa se oli taas Naholta.
Sinun pitäisi vastata isällesi. Hän on huolissaan.
älä saarnaa, tiedän kyllä
Tiedoksesi vain että ansaitset tämän.
häh?
Naho lisäsi käyttäjän nuikralhirox69
Xen…
naho… olet petturi
Xen ole kiltti ja kuuntele hetki. Kaipaan sinulta jotain. Missä olet?
äh, onu metrussa
Hienoa. Olen seurannut koko aamun Metru Nuin radioliikennettä. Yritimme saada yhteyttä Bio-Klaaniin mutta kaappasimmekin jotain aivan muuta. Katsos tätä.
😢
Killjoyn seuraavan viestin mukana saapui sijaintitieto. Xen avasi sen ja sai eteensä melko lähelle tarkennetun kuvan Vanhasta Onusta. Ravintola, johon punainen nastan muotoinen merkki osoitti, tuntui tutulta, mutta Xen ei ollut aivan varma, mistä. Alkoholia sieltä ei ainakaan saanut, Xen olisi silloin muistanut sen, tai sitten nimen omaan ei olisi…
Paikan omistaja on pimeyden metsästäjä joka tunnetaan koodinimellä King Kebab. Aamun tietoliikenteen perusteella metsästäjillä on joku isompi operaatio käynnissä.
ei helvetti, hoksasin juuri. onko se äijä titaani?
On. Tiedätkö hänet?
käytiin siellä kerran mexxin kanssa. haluutko että käyn katsomassa?
Mielellään. Mutta ole varovainen. Älä paljasta että olet siellä nuuskimassa. Codyn viimeisin arvaus tietoliikenteen sisällöstä sisälsi ainakin minun nimeni joten voi olla että operaatio liittyy jotenkin läsnäoloomme.
Missä olet?
Le-Metrussa. Edellinen signaali meni kylmäksi ennen kuin ehdimme paikalle. Tarkistan vielä ettemme missanneet mitään mutta näyttää siltä että ne tietävät että signaaleja jäljitetään.
rippistä :/
Pitäkää minutkin ajan tasalla.
Roger.
👍🏻
Xen sulki sovelluksen ja ravisteli päätään. Hänen uusi huppunsa ei pitänyt vettä erityisen hyvin, joten sitä roiskui melkoisen paljon. Liittymä Vanhaan Onuun kääntyisi pian länteen, joten Xen käänsi suuntansa sinne. Hän ohitti kolme hidasta teollisuuskonetta heti matkan alkaessa. Sen jälkeen tie näytti selvältä.
”Takaisin altaan syvään päähän”, Xen sanoi itselleen. Oli pakko myöntää, että pieni mysteeri iltapäivän ratoksi oli omiaan siirtämään ajatukset hetkeksi muualle.
Tälläkin kertaa Xen jätti pyöränsä melko kauas määränpäästään. Tosin tällä kertaa siksi, ettei hänen äänekäs kulkupelinsä herättäisi kenekään L’orin ravintolassa olevan huomiota. Pyörä sulautui erinomaisesti kahden vihreän roska-astian väliin. Huomiota herättämättä Xen ei silti liikkunut. Miltei jokainen vastaantuleva katse vieraili hänessä muutaman sekunnin liian pitkään. Xen ei tarvinnut Eldaansa aistiakseen lukemattomat tuijotukset. Xen kyllä silti kaipasi vanhaa aistiaan. Ilman sitä hän tunsi olonsa jatkuvasti vainoharhaiseksi. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ilman, että hän tiesi siitä.
Rorzakh-partio ravintolan edustalla ohitti Xenin matkallaan kohti pohjoista. Ne vilkaisivat kyllä hänen suuntaansa, mutta eivät sanoneet mitään. Xen mulkaisi niitä ilkeästi, mutta ei hidastanut vauhtiaan. L’orin ravintola oli onneksi sen verran syrjässä aavistuksen vilkkaammalta Kyhrexintieltä, että Xen sai liikkua loppumatkan melko rauhassa.
Hän joutui hetkeksi pinnistelemään muistiaan, jotta edellisen kohtaamisen yksityiskohdat palaisivat hänen mieleensä. Valitettavasti hän oli keskustellut ravintolassa Mexxin kanssa lähinnä… Matorosta. Siitä Xenin oli luisteltava ajatuksissaan ohi. Tuleva kouristus tyrehtyi, kun hän muisti, kuinka tarkkaa huolta Mexxi oli L’orista kantanut. Titaani oli loukannut jalkansa. Siinä olisi tarpeeksi keskustelunavaukseen.
Hän huokaisi syvään, hieraisi silmiään ja astui sisään ravintolaan. Kello ovenpielessä kilahti. Xen pakotti hymyn kasvoilleen välittömästi kohtaamista odottaen. Se osoittautui helpommaksi kuin Nahon seurassa.
”Gaaaah!” kuului jostain ravintolan takahuoneen suunnalta. ”Ettekö te näe, että minulla on lappu ovessa? Ääh, olisi pitänyt lukita se…”
Raskaat askeleet tömistelivät kiireellä Xeniä kohti. Kypärä kainalossaan oviaukoista läpi kumarteleva L’or säikähti silminnähden vahkin nähdessään. Tämä kuitenkin näytti huojentuvan tajutessaan, ettei kyseessä ollut mikään kaupungin tavanomaisista lainvalvojista.
”Ai, sinäkö se oletkin? Sori, mutta meikä on loppupäivän auki vaan tukkureille. Etkö nähnyt lappua ovessa?”
”E-en?” Xen ihmetteli ja kääntyi katsomaan lasista ovea takanaan. Oli ihan hyvin mahdollista, että hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut sitä, mutta vilkaisu paljasti heti, ettei ovessa mitään lappua ollut.
”No voi Karzahnin kakstoista”, L’or parahti ja niskat etukenossa marssi ovelle ja avasi sen. Titaani kumartui hetkeksi ja palasi sitten sisälle käsissään valkoista vetistä mössöä.
”Hiton sateet alkaa käydä hermoille. Olisi pitänyt laminoida se…”
”Tai teipata se sisäpuolelle?” Xen huomautti. L’or ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä huomautukseen.
Xen seurasi, kun sulanut paperinpalanen ja irronneet teipin rippeet lensivät roskakoriin märästi läiskähtäen. Hän odotti, että L’or heittäisi hänet sen jälkeen ulos, mutta titaani päätyikin vain nojailemaan tiskiinsä Xeniä vähän surumielisesti tuijotellen.
”Mitä sinä teet täällä? Haluatko jotain?”
L’or vilkaisi varovaisesti kohti ruokalistaansa. Xen pudisteli eleelle päätään.
”Tahdoin… puhua Mexxistä.”
”Niin”, L’or huokaisi. ”Kuulin siitä vasta tänään. Dume yrittää piilotella sitä, mitä tapahtui, mutta huhut liikkuu.”
”Olen pahoillani”, Xen mutisi niin nöyrästi kuin osasi. L’or suoristi selkäänsä ja oikoi kastiketahraista essuaan.
”Älä ole. On selvää, että se, mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi.”
Titaani kuulosti vilpittömältä. Xenistä tuntui silti vaikealta kohdata tämän katse.
”Minä näin hänet tänään”, Xen myönsi. ”Ja vaikka tiedän, että olet oikeassa, on vaikea olla tuntematta… jonkinlaista vastuuta.”
L’or hymähti myöntävästi ja antoi katseensa laskeutua tiskin pinnalle. Xenkin huomasi siinä olevat siivoamattomat rasvatahrat. Näytti siltä, että ravintolassa ei oltu siivottu sen päivän aikana.
”Te taisitte olla aika läheisiä”, Xen uumoili. ”En koskaan kysynyt Mexxiltä, mistä tunsitte toisenne.”
Se ei ollut kysymys, mutta se oli silti tarkoitettu sellaiseksi. L’or tuijotti Xeniä hetken kuin miettien, vastaisiko.
”Täällä näin. Mexxi oli suuri zakazlaisten makujen ystävä, ja minulla sattui olemaan kaupungin ainoa ravintola, josta sai tuoretta epazotea. Tuon listan kaikki annokset numerosta 15 eteenpäin olivat hänen vakioitaan. Tex Mexxiä ja sen sellaista.”
Xen naurahti. Hänellä ei ollut syitä epäillä L’orin tarinaa. Epäilystä aiheutti lähinnä se tapa, millä titaani vilkuili aina välillä kohti takahuonetta kuin jotain odottaen.
”Kuulostaa ihan Mexxiltä”, Xen sanoi. Hän astui myös nojaamaan tiskiin aivan L’oria vastapäätä. Vahki näytti selvästi siltä, että oli asettumassa taloksi. L’or reagoi siihen odotetulla tavalla.
”Tuota… tämä paikka on tosiaan tänään suljettu. Minusta on kiva, että tulit juttelemaan Mexxistä, mutta voitaisiko me jatkaa tätä joskus toiste?”
”Ah, sori! Onko sinulla täällä joku vieras?” Xen kysyi kuulostaen tarkoituksella tietämättömältä. L’or vilkaisi taas kuin vaistomaisesti taakseen.
”Ei. Ei ole. Inventaariota tässä vain puuhailen. Siihen on vaikea keskittyä, jos pulju on täynnä asiakkaita.”
”Aaah, no niin olet kyllä ihan oikeassa. Mitenkäs muuten jalkasi? Jokos se on ehtinyt parantua?”
Xenin kysymys sai L’orin huokaisemaan syvään. Vahki ei esittänyt minkäänlaisia merkkejä aikoa kunnioittaa titaanin toivetta.
”Kolottaa, mutta ei se haittaa. Minä nyt tosiaan voisin jatkaa sitä inventaariota, että jos vaikka –”
”Hei meillä on Ko-Metrussa tosi hyvää lääkintähenkilöstöä!” Xen innostui. ”He voisivat varmaan vilkaista sitä jalkaasi. Helpottuisi se inventaarionkin tekeminen, kun ei tarvitse hajonneella jalalla konttailla ja kumarrella.”
”Kiitos, mutta minun pitäisi nyt ihan oikeasti jatk-”
”Kuulitko muuten, mitä kaikkea muuta Onu-Metrussa tapahtui?” Xen keskeytti taas silminnähden L’oria ärsyttäen. ”Siellä oli sellainen tyyppi. Sen nimi on Purifier ja uutisissa sanottiin, että se näyttää mämmiltä. Olisiko sinulla jotain sellaista listalla? Tulee nälkä jo miettiessäkin.”
”Okei, tämä saa riittää”, L’or huokaisi ja asteli esiin tiskin takaa. Hän nosti vahkin maasta hellästi ja vaivattomasti. Xen ei edes pyristellyt, vaan jatkoi hyväntuulista lörpöttelyään, kunnes hänen jalkansa koskivat taas märkään asfalttiin ja ravintolan ovi sulkeutui ja lukittui hänen silmiensä edessä.
”Tervetuloa uudelleen joku toinen päivä”, kuului huudahdus oven läpi. Xen tuijotti lasista hetken aikaa omaa heijastustaan. Hän kavahti taaksepäin, kun oveen läimäistiin valkoinen paperi, johon oli hätäisellä käsialalla raapustettu ”kiinni toistaiseksi”. Xen naurahti, nieli tappionsa ja lähti astelemaan kulman taakse huppuaan tiukemmin päähänsä kiskoen.
L’or pysähtyi vielä varmistamaan, että kaikki liiketilan sälekaihtimet olivat varmasti suljettu. Sitten hän vilkaisi vielä kerran oven suuntaan. Vahki oli näemmä luovuttanut ja poistunut paikalta. Liian varma ei kuitenkaan voinut olla. L’or painoi pientä painiketta tiskinsä alla ja kuultuaan hennon piippauksen, kumartui miltei kasvonsa painikkeeseen kiinnittäen.
”Turvatkaa alue. Varmistakaa, että tyttö ei tule takaisin.”
Mistään ei kuulunut vastausta, mutta L’or tiesi, että viesti oli mennyt perille. Hän riisui viimein essunsa, kuivasi siihen vielä hiestä märät kätensä ja heitti sen sitten takahuoneen suulla sijaitsevaan pyykkikoriin.
Takahuone oli titaanille paljon älykkäämmin mitoitettu kuin lähinnä matoraneja palvelemaan tarkoitettu ravintolan puoli. L’or pystyi seisomaan selkä suorassa suuren koneen eteen. Siinä ei ollut näyttöä tai mitään muutakaan selkeää paneelia, joka olisi kertonut, mitä laite teki. Sen sijaan siinä oli valtava määrä käännettäviä säätimiä, joita L’or kyllä vilkaisi, mutta ei koskenut niistä ainoaankaan.
Sitten kuului ääni. Kolme lyhyttä sanaa. Kieli ei ollut matorania, mutta L’or ymmärsi niitä kyllä. Laitteen kaiutin oli jossain sen takana, sillä ääni kumisi huoneessa hieman kehnosti. Sitten kuului kolme sanaa lisää. Se oli merkki. L’or painoi yhden säätimistä pohjaan ja kumartui sen puoleen.
”Devet, pet, osam.”
Seurasi syvä hiljaisuus. L’or irrotti sormensa säätimeltä ja jäi kärsivällisesti odottamaan. Vähän ajan kuluttua kuului hento rasahdus, jonka jälkeen kone kuulutti vastauksen. ”Devet, pet, osam.”
L’or huokaisi syvään. Hän ei ollut missannut ainuttakaan käskynjakoa vahkin käynnin aikana. Se oli huojentavaa. Hän kuitenkin pelkäsi, että Xenin läsnäolo oli merkki siitä, että joku jossain epäili jotain. Tämä kierros oli saatava päätökseen mahdollisimman nopeasti.
Sitten kuului rasahdus. Titaani näytti tyrmistyneeltä. Seuraava viesti ei voinut mitenkään olla vielä tulossa.
Rasahdus kuului pian uudestaan. L’or tajusi, että se ei kuulunut hänen laitteestaan, vaan jostain melko täsmälleen sen yläpuolelta. Hän siristi silmiään. Ihan kuin katonrajasta olisi laskeutunut pölyä…
Katto petti. Murskautuneen sisäkaton lisäksi Lo’rin laitteen päälle iskeytyi kattotiiliä ja yksi Mustan Käden kenraali. Xen makasi keskellä kiven, metallin ja sähköjohtojen sekamelskaa. Hopeiset jalat olivat iskeytyneet L’orin takahuoneen lattiaan sellaisella voimalla, että ne olivat uponneet sen sisälle.
Pöyristynyt L’or tuijotti Xeniä, ja Xen tuijotti takaisin. Sade ropisi sisälle ravintolaan syntyneestä reiästä.
”Hups”, Xen sanoi.
Titaani lähti juoksuun niin nopeasti, että se yllätti vahkin, joka edelleen yritti kiskoa lattiaan uponneita jalkojaan vapaaksi. Hän oli tajunnut virheensä käytännössä heti katolle kipuamisen jälkeen. Hänen uudet jalkansa painoivat paljon enemmän kuin vanhat. Xen ei ollut osannut varautua kokonaispainonsa kasvaneen niin valtavasti. Katto oli alkanut antamaan myöten käytännössä välittömästi.
”Hei, takaisin tänne”, hän ärjyi samalla, kun kiskoi kaksin käsin jalkojaan. Toinen irtosi, mutta toinen oli edelleen jumissa. Lopulta Xen otti paremman asennon, käytti vapaata jalkaansa tukena ja ponnisti kaikin voimin. Jalan mukana irtosi melkoinen möhkäle L’orin lattiaa, joka varisi ympäriinsä Xenin pinkoessa titaanin perään.
Hän luuli, että L’or olisi jo pinkonut ravintolasta ulos, mutta tämä odottikin aivan takahuoneen oven takana. Titaani oli noutanut tynnyriä sekä muodolta että kooltaan muistuttavan kypäränsä ja seisoi nyt uhmakkaasti Xenin tiellä.
”Öh, sinulla on oikeus asianajajaan?” Xen ähkäisi. Tätä ainakin kaksin verroin pidempi titaani ei ollut vaikuttunut Xenin sanailusta.
”Sori, tyttö. Näen, että olet kokenut kovia siellä rähinässä, mutta säännöt on sääntöjä. Vakoilijoista hankkiudutaan eroon.”
”Uhkailetko sinä minua?” Xen ihmetteli. ”En minä edes kuullut mitään hirveän hyödyllistä. Oli tietty kilttiä, että vaivauduit ajattelemaan ne päässäsi matoraniksi. Haluatko vielä täsmentää, mitä ensi viikolla tapahtuu?”
L’orin ilmeen vaihtumisen näki tämän kypäränkin ristikon lävitse. Yksikään tätä valmistellut asiakirja ei ollut maininnut Mustan Käden kenraalin olleen telepaatti. Xen virnuili tyytyväisenä. Huomio oli osunut ja uponnut.
L’or kiristeli hampaitaan. Xenin jalat olivat valmiita loikkaamaan. Asennosta näki, että vahki ei pelännyt itseään paljon suurempaa vihollista. Asiaa ei helpottanut se, ettei L’orilla ollut minkäänlaista asetta.
L’orin nopea syöksy kohti tiskinsä perää aiheutti Xeniltä välittömästi vastareaktion. Vahki hyppäsi kahdesti ja sivalsi titaanin jalkoja kohti. Isku jäi kuitenkin kymmenillä senttimetreillä lyhyeksi. Hämmentynyt Xen vilkaisi kämmenselkäänsä. Siinä, missä hänen ioniteränsä normaalisti olisivat syttyneet, ei nyt ollut mitään.
”Voi paska.”
L’or ehti tehdä siirtonsa, ennen kuin Xen ehti toipua aseettomuutensa aiheuttamasta järkytyksestä. Kymmenien kilojen painoinen kebabtanko irtosi helposti sitä pyörittävästä koneesta ja kaksin käsin L’or heilautti sitä Xeniä kohti. Eikä vahki edes väistänyt sitä. Hän oli niin tottunut siihen, että Elda kertoi hänelle, mitä väistää, ettei hän osannut reagoida, kun uhka lähestyi häntä vain hänen silmiensä edessä.
Kilokaupalla höyryävää lihaa iskeytyi Xeniin sellaisella voimalla, että hän rysähti seinään takanaan. Hän onnistui ottamaan vastaan Kal-metallisella kädellään, mutta se aiheutti ainoastaan sen, että seinä mureni hänen edestään.
Hän virkosi lopulta kylmiin sadepisaroihin, jotka ropisivat vasten hänen kasvojaan. Rintaansa pidellen Xen nousi istuma-asentoon ja tajusi lentäneensä ulos ravintolan murskautuneen kulman mukana.
”Miksi juuri siihen?” Xen ähkäisi ja edelleen rintaansa puristaen kampesi itsensä pystyyn. Kaikista maailman paikoista L’or oli iskenyt Xeniä juuri siihen, mitä hänen piti nyt erityisesti varoa.
Xenin jalkoihin lenteli lisää seinän kappaleita, kun L’or potki aukkoa itselleen suuremmaksi. Kebabtanko käsissään hän lähestyi Xeniä valmiina seuraavaan iskuun.
Lähestyvä titaani ei kuitenkaan ollut ainoa murhe. Xen oli huomannut, kuinka kadun toisessa päässä häntä kohti käveli joku, joka kantoi ilmiselvästi asetta. Katolla hänen vasemmalla puolellaan lymyili joku. Roskiskatoksesta vähän matkan päässä kuului ääniä. Xen yritti keskittyä, kuulisiko hän ainuttakaan näiden ajatusta, mutta keskittyminen harpaantui L’orin lähestyessä. Hänet oli saarrettu.
”Ennen kuin jatkamme”, L’or mutisi, ”olen pahoillani, ettei Mexxin uhraus johtanut mihinkään… pysyvämpään.”
”Antaa tulla, lällärit!” Xen huusi niin kovaa, että hänen ympärillään lähestyvätkin hahmot varmasti kuulivat. Hän suoristi selkänsä ja nosti nyrkit pystyyn uhmakkaasti.
Yllätyksekseen L’or reagoi siihen pysähtymällä ja kavahtamalla askeleen taaksepäin. Kadulta Xeniä lähestynyt kaapuun pukeutunut hahmo oli myös pysähtynyt. Roskiksesta itsensä esiin kammennut matoraninkaltainen katsoi Xeniä kohti kauhuissaan.
Xen ei ollut aivan varma, oliko hyvä idea kehoittaa niitä juoksemaan karkuun, mutta ilman ioniteriään häntä ei innostanut ajatus kohdata neljää pimeyden metsästäjää samaan aikaan. Olkoonkin, että yksi niistä oli aseistautunut lähinnä elintarvikkeella. Xen oletti sanojensa purreen, kunnes hän ymmärsi, että titaanin katse oli todellisuudessa jossain hänen takanaan.
”Peto on täällä”, oli ainoa asia, jonka L’or ehti kuiskaamaan, kun rakennuksen kulma Xenin vasemmalla puolella räjähti.
Ympäröiville kaduille lentävän betonin lisäksi maahan tippui kauhusta kirkuva tarkka-ampuja, joka oli yltä päältä oman räjäytetyn aseensa sirpaleita. Katua pitkin saapuva metsästäjä tiputti kaapunsa paljastaen kahdeksan kättä, joista kaksi piteli valtavaa mutaatiokanuunaa ja kuusi muuta oli asetettu näyttämään keskisormea Xenin suuntaan. Kanuuna laukesi, mutta se ei ollut tähdätty Xeniin. Sen sijaan punainen kolossi, joka seisoi hänen takanaan, otti laukauksen vastaan.
Killjoy laski tarkka-ampujan kolon räjäyttäneen kätensä ja seurasi, kuinka hänen oikeaan kylkeensä kasvoi pikkuruinen dinosaureksen raaja. Se heilutteli itseään hetken, kunnes ioneista koostuva pintakilpi käräytti sen kadoksiin. Killjoy käänsi katseensa ampujaan. Se laski kanuunan yhden käden varaan ja nosti seitsemännen keskisormen.
L’or ei ollut aikeissa jäädä seuraamaan, mitä tapahtuisi, vaan kebabtanko käsissään lähti juoksuun. Pöllämystynyt Xen vilkaisi ensin isäänsä, sitten kohti pakenevaa titaania. Killjoy kallisti päätään kohti L’oria. Xen nyökkäsi ja lähti perään.
Roskiksesta ryöminyt pikkumies katsoi ympärilleen puhjennutta kaaosta kauhistuneena. Harmaakasvoinen olento potkaisi syrjään yhden roskakanistereista ja kiskoi sieltä esiin itselleen aivan liian suurikokoista varsijousta. Toverilleen aikaa antaen kahdeksankätinen keskisormien mestari laukaisi uuden hyökkäyksen Killjoyta kohti.
Silläkään kertaa hän ei väistänyt. Ammus osui suoraan rintaan. Kal-metallin pinta osumakohdassa väreili hetken, mutta ainoa jälki siitä oli ilmassa leijaileva purukumin haju.
Kimmastuneena aseensa tehottomuudesta metsästäjä potkaisi kaapunsa syrjään ja lähti juoksuun Killjoyta kohti. Mutaatiokanuuna lensi rahtusen ohi Killjoyn päästä, ja iskeytyessään rakennuksen seinään laukesi vielä kerran. Parkkimittarille Lo’rin ravintolaa vastapäätä kasvoi jalat ja se lähti paniikissa juoksemaan pois taistelutantereelta.
Keskisormi toisensa jälkeen iskeytyi Killjoyn haarniskaan. Eteläsakaraisen dong-fun mahti aiheutti kolahduksen toisensa perään, kunnes yhden iskuista Killjoy torjui tylysti nostamalla kätensä sen tielle. Keskisormi vääntyi inhottavasti väärään suuntaan. Kivusta mylvivä metsästäjä tipahti polvilleen, jolloin Killjoy potkaisi tätä suoraan universaaliniveleen. Kuului kammottava rusahdus, kun metsästäjän tukiranka tuhoutui sen voimasta.
Sillä aikaa roskiksilla varsijoustaan räpeltävä pikkumetsästäjä oli sekä onnistunut lataamaan aseensa että rakentamaan itselleen roskapöntöistä pienen suojan. Killjoy tuijotti, kun metsästäjä kiskoi jotain venyvää jousen perään ja laukaisi sen häntä kohti.
Pieni laulava kalmari lässähti noin puoleenväliin katua Killjoyn ja metsästäjän väliin. Ennen kuin metsästäjä ehti lataamaan asettaan uudestaan, Killjoy olkapää aukesi ja yksittäinen pienoisohjus lensi tätä kohti.
Roskabarrikaadi katosi liekkeihin, kun korviahuumaava pamahdus havahdutti loputkin Vanhan Onun kulkijoista juoksemaan kauemmaksi tapahtumapaikalta. Uikutuksesta päätellen Killjoyn ensiksi niittämä tarkka-ampuja oli edelleen hengissä. Tämän aseen tähtäin oli pirstoutunut räjähdyksen voimasta ja törrötti nyt fe-matoranin silmästä. Killjoyn rakettimoottorit syöksivät hänet kuitenkin jo kohti taivasta jättäen matoranin kitumaan.
Kadunkulman taakse pinkonut L’or oli pitkäjalkainen ja nopea, mutta ei niin nopea kuin tämän perässä viilettävä vahki. Voimaetu oli kuitenkin edelleen titaanin puolella. Joka kerta, kun Xen saavutti tämän, huitaistiin häntä edelleen käsittämättömän kevyesti L’orin mukanaan kantamalla kebabtangolla. Eldattomuuteensa hitaasti tottuva Xen kuitenkin osasi väistää sitä koko ajan paremmin, ja juoksun keskellä titaanin huitaisutkin olivat enää vähän sinne päin.
L’or jyräsi tiensä läpi liikenteestä kohti Vanhan Onun keskustaa, jossa tämä kaiketi toivoi kadottavansa Xenin väkijoukkoon. Puolenkymmentä kertaa keskimääräistä matorania pidempänä se ei tosin tulisi olemaan kovin helppoa. Ei varsinkaan, kun rakennusten seinistä käännöksissä jarrutteleva Xen tuntui pysyvän hänen perässään niin vaivattomasti.
Xenin tilaisuus saapui, kun L’or oli loikkaamassa puistoa kohti johtavan aidan ylitse. Xen keräsi vauhtia ja sinkosi itsensä jalat edellä titaania kohti. Hän oli kuitenkin arvioinut matkan hieman väärin ja sinkoutuikin kohti kaidetta. Omaksi yllätyksekseen – ja Lo’rin kauhuksi – Kal-metalliset jalat vain taivuttivat kaiteen tieltään kuin se olisi ollut voita. Takaa-ajo jatkui nurmelle ja Xenin vauhti oli hidastunut vain hieman.
Taakseen pälyilevä L’or ei tiennyt, mitä kohti oli juoksemassa. Hän huomasi keskelle puistoa laskeutuneen Killjoyn aivan liian myöhään. Juoksu loppui kuin seinään, kun piti tehdä nopeita päätöksiä. Xenin kohtaaminen oli miljoona kertaa parempi idea kuin Killjoyn lähestyminen, joten tukijalallaan itsensä kääntäen L’or huitaisi jälleen. Xen ei olisi muuten ehtinyt reagoimaan, mutta L’or oli kääntänyt itsensä huonolla jalallaan. Rusahduksen kuuli. Titaani parkaisi, mutta onnistui huitaisemaan Xeniä kohti vielä kerran. Tällä kertaa vahki ehti nostaa kätensä suojaksi, kun se osui.
Se oli Xenin vasen käsi, joka iskun otti vastaan. Nyrkkiin puristettu Kal-metalli iskeytyi höyryävään lihaan täsmälleen keskelle. Normaalisti Xen ei olisi voinut ottaa sellaista iskua vastaan murtumatta. Nyt hän kuitenkin tunsi sen värähdyksen säteilevän kaikkialle kehoonsa ja sitten kierroksen jälkeen äkkiä taas ulospäin siitä kohdasta, mihin isku oli osunut.
Kebab repeytyi riekaleiksi metallin ja siitä kimpoilevan liike-energian voimasta. Lihankappaleet lentelivät pitkin puistoa jättäen hämmentyneen titaanin seisomaan Xenin ja Killjoyn väliin puhtaaksi kaluttu rautaputki kädessään.
Xen tuijotti tulosta ällistyneenä. Sitten hän räjähti takaisin toimintaan. L’or ei ehtinyt reagoimaan, kun Xen loikkasi ja iski nyrkkinsä suoraan tämän kypärään. Odottaen samanlaista reaktiota Xen joutui kuitenkin pettymään. Kuului kolahdus, mutta titaani ei näyttänyt edes värähtävän iskun voimasta. Ennen kuin Xen ehti iskeä uudelleen, huomattavasti keventynyt rautaputki osui häntä kylkeen. Xen parahti ja loikkasi taaksepäin. Hänen reaktiokykynsä oli edelleen pahasti hukassa. Hopeisten jalkojen jäykkyys ei siinä auttanut.
”Olet nopeampi, mutta et käytä sitä”, Killjoy sanoi ohittaen kokonaan kauhistuneena tätä tuijottavan titaanin. ”Mitä hyötyä on saada isku sisään, jos päädyt vain kutittelemaan häntä. Kokeile uudestaan.”
L’or ja Xen vilkaisivat hämmentyneinä toisiinsa. Titaani ei ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Xen taas oli pöyristynyt siitä, miten kevyesti Killjoy tilanteen otti.
”Isä, mitä helvettiä?”
”Isä?” L’or ihmetteli. Rautaputki lipesi hänen otteestaan, jonka jälkeen hän nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi.
”Joooooos me vaikka hidastetaan pikkuisen”, hän yritti, mutta Killjoy ei ottanut tämän sanoja kuuleviin korviinsa. Hän kumartui, nosti putken ja tyrkkäsi sen takaisin L’orin käsiin ja otti sitten askeleen taaksepäin.
”Kokeile lyödä häntä vielä.”
”MITÄ?” kuului Xenin suusta, mutta L’or liittyi parahdukseen. Kun mitään ei tapahtunut, Killjoyn nyrkki valui jonnekin haarniskan uumeniin paljastaen hehkuvan tykin, joka nousi osoittamaan L’orin päätä.
”Kokeile lyödä häntä”, Killjoy toisti. Xen oli haudannut kasvot käsiinsä, kun L’or vapisevin käsin huitaisi häntä kohti. Xen otti askeleen vasemmalle ja hyökkäys meni ohi. Xen ei halunnut pitkittää naurettavaa tilannetta, joten hän loikkasi välittömästi vastahyökkäykseen. Hän täräytti L’oria jälleen suoraan kypärään saaden tämän tällä kertaa hoipertelemaan taaksepäin. Putki tipahti jälleen. Killjoy kuitenkin pudisteli päätään tyytymättömänä ja liu’utti nyrkkinsä takaisin rannetykkinsä tilalle.
”Parempi, mutta liikutat kättäsi edelleen liian kevyesti. Kal-metalli vaatii koko tukirangan mukaan. Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana.”
Sitten, kun L’or ei vielä ollut aivan toennun Xenin iskusta, Killjoy demonstroi hujauttamalla iskun suoraan titaanin rintakehään. Selkä totta tosiaan liikkui lyönnin mukana. Killjoyta itseäänkin pidempi titaani korahti kuuluvasti ja lensi iskun voimasta maahan. Tämän pronssinvärinen haarniska pirstoutui lyöntikohdasta.
”Näetkö?”
”Joo… minä näen”, Xen tuhahti. ”Kai sinä ymmärrät, että tälle oppitunnille ei olisi tarvetta, jos joku olisi muistanut kytkeä ranteideni ionireseptorit.
”Minä olin aikeissa ehdottaa sinulle jotain oikeita aseita”, Killjoy argumentoi. ”Ranneterät oli sodan aikaan muotia, mutta me emme elä täällä enää kädestä suuhun.”
”Minä EN ala ampumaan ohjuksia näistä jaloista, jos se on, mihin yrität tätä johdatella.”
”No siis…”
”Älä edes yritä.”
Killjoy tuhahti. Itsepintaisen vahkin kanssa oli turha väitellä.
”Me treenataan tuota vielä. Liikut ihan hyvin metallin raskauden huomioiden, mutta olet pulassa, jos et saa vihollisiin sisään iskuja, jotka oikeasti tepsivät.
Xen huokaisi syvään, mutta ei ilmaissut vastalauseita. Killjoy kumartui sitten L’orin yläpuolelle, tarttui tätä jalasta ja alkoi tylysti raahaamaan tätä perässään takaisin kohti ravintolaa. Xen katsoi vähän surumielisesti kivusta kiemurtelevaa titaania, mutta lähti laahustamaan isänsä perään.
”Luulin, että olit Le-Metrussa.”
”Olinkin vielä kymmenen minuuttia sitten”, Killjoy kertoi. ”Ja noin tuntia ennen sitä olin Po-Metrussa. Ja tunti sitä ennen Ko-Metrussa, jossa jouduin tyynnyttelemään aika vihaista Nuparua sen jälkeen, kun teit oharit aamulla.”
”Niin, joo”, Xen vastasi nolostuneena. Puiston reunalle oli ilmestynyt melkoinen määrä yleisöä seuraamaan ”pidätystä”.
”Minä… öh… en oikein…”
”Naho kertoi jo, missä olit”, Killjoy keskeytti. ”En syytä sinua siitä, että menit hänen kanssaan. Olisit vain voinut… ilmoittaa jotain.”
Xen ei tiennyt, kuinka vastata. Tienylitykseen päänsä kolauttanut L’or ulvahti taas äänekkäästi, kun Killjoy jatkoi tämän raahaamista määrätietoisesti Vanhan Onun lävitse. Xen kiristi hieman askeliaan pysyäkseen isänsä perässä.
He eivät keskustelleet enempää matkallaan ravintolalle, sillä Xenin huomio kiinnittyi täysin hävitykseen, joka oli tapahtunut hänen jahdatessa karkulais-titaania. Kuja ravintolan oikealla puolella oli liekeissä. Tuhoutuneen rakennuksen kulman raunioissa uikutti edelleen matoran, joka oli sokeana kompuroinut itsensä useampaan metallinsirpaleeseen lisää. Maassa makaavan kahdeksankätisen asian silmistä oli kadonnut valo sillä aikaa, kun Killjoy oli ollut poissa. Lopulta Killjoy heilautti perässään raahaamaa titaania oikein olan takaa ja paiskasi tämän ravintolan ulkoseinää vasten.
Xen katseli säälivästi uikuttavaa matorania takanaan ja käänsi sitten kysyvän katseensa Killjoyyn, joka osasi päätellä, mitä Xen halusi tietää.
”Tuo uikuttava raukka on Aave, yksi Varjotun lukuisista Nynrah-rekryistä. Tuo kahdeksankätinen luikku oli Sentteri. Häntä tuskin jää kukaan kaipaamaan. Läntti tuolla kujalla oli Bionicler. Luulin rehellisesti, että sen tuotantolinja oli jo lopetettu. Törmäsin muutamaan Odina-vuosieni aikana.”
Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että Killjoy viittasi viimeisimmällään palavien roskapönttöjen keskellä kytevään hiiltyneeseen kasaan. Ainoa silminnähtävä jälki siitä kohtaamisesta oli vaaleansiniseksi kuoltuaan valahtanut mustekala, jonka päälle Xen oli miltei epähuomiossa astunut.
”Nämä lienivät ne, joiden viestejä jäljitin Le-Metrussa”, Killjoy tuumasi ja kumartui sitten kiskomaan L’orin kypärän pois tämän päästä. Hänen positiiviseksi yllätyksekseen kolo, jonka Xen oli viimeisellä lyönnillään titaanin kupoliin tehnyt, oli murtanut tämän nenän sen alta. Naamio kypärän alla oli muutenkin hieman rutussa.
”Vai mitä luulee Kebabkuningas?” Killjoy kysyi lakonisesti. L’or, joka ei ollut vieläkään toennut kunnolla lukuisista tälleistään, sylkäisi verta Killjoyn jalkoihin.
”Sinä tiedät, että vihaan tuota nimeä.”
”Miksi luulet, että käytin sitä?” Killjoy tuhahti. ”Mutta asiaan. Sinä tiedät, millä tavoilla tämä voi päättyä. Joten joko puhut nyt tai et puhu enää koskaan.”
”Pomo sanoi… että sinulle on parempi kuolla kuin antautua”, L’or ähkäisi. ”Sitä paitsi olet jo myöhässä. Et voi enää estää sitä, minkä olemme aloittaneet.”
Killjoy vilkaisi kohti Xeniä ja osoitteli titaania kohti.
”Mitä luulet? Onkohan noin?”
Xen kohautti olkapäitään. Suoraan sanottuna hän ei ollut aivan varma, mitä ajatella. Hän oli selvästi keskeyttänyt yhden niistä viesteistä, jollaisen Killjoykin oli jo kuullut.
Killjoy käänsi katseensa takaisin titaaniin ja risti kätensä.
”Etkö aio edes vähän kerskailla Varjotun suunnitelmilla? Koska tässä on sellainenkin vaihtoehto, että lentelen saaren läpi ja vain ammun kaikki loputkin sille sisiliskolle työskennelleet, ennen kuin saatte mitään aikaiseksi. Usko pois, minulla on tosi hyvä kasvomuisti. Tunnistan heidät kyllä.”
Xen tiesi, että Killjoy valehteli, mitä tuli kasvomuistiin. Hän sulki silmänsä väsyneenä ja antoi isänsä jatkaa kuulustelua keskeytyksettä.
”Miksi?” L’or kysyi. Tämä näytösti olevan aidosti ihmeissään Killjoyn uhkauksesta. ”Miksi sinä vieläkin suojelet tätä riivattua kaupunkia? Etkö näe? Sinä et ole täällä yhtään sen tervetulleempi kuin minäkään. Tiedän, että teillä meni pomon kanssa sukset ristiin, mutta avaa silmäsi! Se oli oikeassa aika monessa jutussa ja yksi niistä oli se, että yksikään polvea korkeampi ei ole täällä tervetullut ellei nimi ala ällällä ja pääty hikaniin.”
”Rohkeaa olettaa, että tekisin tätä Metru Nuin vuoksi. Varjotulla on maksamattomia velkoja ja olen aikeissa kerätä ne. Joten suosittelen avaamaan sanaista arkkuasi. Mitä te oikein puuhastelette? Kenelle ne teidän viestit menevät?”
L’or vastasi sylkäisemällä uudestaan. Siihen Killjoy vastasi astumalla istuma-asennossa olevan titaanin polven päälle. Lumpio rusahti. L’or karjaisi kivusta. Killjoy ei kuitenkaan ehtinyt asettaa jalalle koko painoaan, kun silmiään suljettuna pitänyt Xen tarttui isäänsä ranteesta ja kumartui tämän puoleen.
”Hän ei ajattele mitään hyödyllistä, kun häneen sattuu. Anna hänen puhua”, Xen kuiskasi. Killjoy tuijotti tytärtään. Hammasrattaiden raksutuksen olisi miltei kuullut kypärän lävitse, ellei Killjoyn todellinen ruumis olisi ollut aivan muualla. Hän kuitenkin näytti ymmärtäneen. Punamusta jalka nousi L’orin jalan päältä ja hetken aikaa ulvova titaani sai huohahtaa.
”Helvetin peto… olisit pysynyt välisaarilla. Merirosvoelämä sopii sinulle paremmin…”
”Vihaan merta”, Killjoy vastasi tylysti. ”Mutta en niin paljon kuin vihaan Varjottua. Mitä se suomukas suunnittelee? Vastauksen on parempi olla hyvä tai menetät toisenkin polvilumpiosi.”
”Ei ole mitään… ei kertakaikkisen mitään, mitä suostuisin kertomaan”, L’or huohotti. Rintaansa pitelevä mies ei enää tiennyt, mihin kipupisteeseen keskittyä. Jomotusta oli päässä, rinnassa ja nyt myös jalassa, johon ei aiemmin sattunut.
”Varjot syököön pääsi, peto. Olet ansainnut sen. Jos olisit edes yrittänyt ymmärtää, että hän yrittää pelastaa meidät… sinulla olisi ollut paikka paremmassa maailmassa…”
”Sinun ei tarvitse toistaa hänen sanojaan minulle. Olen kuullut ne tarpeeksi monta kertaa häneltä itseltään”, Killjoy sanoi. Hän vilkuili kohti L’orin toista jalkaa, kun Xen tarttui häneen uudestaan ja veti hänet sivuun.
”Isä…” Xen kuiskasi. Killjoylta kesti hetki tajuta, että tyttö oli perusteellisen järkyttynyt. Tämä oli selvästi saanut selville jotain, mutta ennen kuin hän uskalsi siirtyä sivummalle turvallisesti, Killjoy polkaisi varmuuden vuoksi vielä L’orin toisenkin jalan hajalle. Sitten he astuivat tämän kuuloetäisyyden ulkopuolelle, vaikka tuskinpa tämä olisi tuskanhuudoiltaan muutenkaan kuullut.
”Hän ajattelee Mexxiä”, Xen selitti yrittäen pitää omat ajatuksensa jotenkin kasassa. ”Ensin ajattelin, että se johtui siitä, että he olivat ystäviä, mutta kun hän ei tosiaan ajattele miltei mitään muuta. Minusta tuntuu, että tämä johtuu jotenkin hänestä. Että se, mitä Mexxille kävi, aiheutti jotenkin tuon noiden viestinvaihdon.”
Killjoy vilkaisi takanaan uikuttavaa titaania ja käänsi sitten katseensa taas Xeniin. Hän tunsi metsästäjien protokollan tarkasti. Odinan agentit noudattivat melko kurinalaista säännöstöä, mitä tuli vieraan vallan vakoilutehtäviin. L’orin ja tämän väen liikehdintä ei muistuttanut mitään toimintaprotokollista. Oli vain yksi skenaario, jossa näin laajaa viestintää harjoitettiin vihollisen maaperällä. Ja se oli silloin, kun operaatiota komentava metsästäjä sai surmansa ja oli aika keskeyttää tehtävä.
”Helvetti soikoon… Mexxi? Pimeyden metsästäjä?”
”Voisiko olla?” Xen ihmetteli.
”Voisi”, Killjoy vastasi. ”Saatana soikoon, mikä temppu se olisi ollut. Odotas hetki.”
Killjoy käänsi kommunikaatiolaitteensa esille ja alkoi näpyttelemään vimmatusti. Xen kiersi hänen taakseen vakoilemaan, millaista keskustelua käytiin.
Brez oletko Nascostossa? Minulla on tärkeä keikka joka pitäisi hoitaa nopeasti.
Täällä ollaan.
Tässähän minä istun sinun vieressäsi.
Täh? Itsehän pyysit minua lähtemään Xialle. Täällä on tilanne päällä. Pistän tämän nyt äänettömälle.
…
Tarkoitin keskimmäistä.
No olisit heti sanonut.
Olen käytettävissä.
Kiitos. Laitan sinulle koordinaatit Meksi-Koroon. Siellä on taverna josta löydät etnisen pimeyden metsästäjän joka kulkee nimellä Freelancer. Hän on minulle palveluksen velkaa. Lähetän tiedot mitä haluan, kun olet perillä.
Otan pudotusaluksen. Minkä näköinen tyyppi se on? Ja miten niin ”etnisen?”
Freelancerin lajia. Käyttää luultavasti lierihattua.
Kaikkihan Meksi-Korossa käyttää lierihattua…
Meillä on niitä varasto kolmosessa jos tahdot sulautua joukkoon.
Jätän väliin… laitan viestiä kun saavun perille.
”Ja sitten odotetaan”, Killjoy sanoi ja laski kommunikaattorinsa. ”Ennen sitä, ei sanaakaan Naholle. Parempi varmistua epäilyksestä ensin.”
Xen veti kuvainnollisen vetoketjun kiinni suunsa edestä. Hän oli samaa mieltä. Jos oli edes pieni mahdollisuus, että he olivatkin tehneet liiallisia oletuksia ja Mexxi ei paljastuisikaan metsätäjäksi, oli tärkeää, että Naho ei menettäisi asian suhteen yhtään yöunta enempää kuin oli aivan pakko.
”Hän ajatteli aikaisemmin jotain liittyen ’ensi viikkoon’” Xen muisti ja viittasi kohti titaania, jonka parkuminen oli vasta alkanut tyyntymään.
”Kuulustelemme häntä lisää, kun hän on saanut viettää pari yötä kalterien takana. Siihen saakka Cody pysyy liimattuna penkkiinsä ja tarkkailee radioliikennettä”, Killjoy sanoi.
”Luulin, että hän olisi tahtonut mukaasi”, Xen ihmetteli. ”Janoaisi tositoimiin.”
”Meillä oli… pieni riita. Parempi, että pysymme toistaiseksi omilla tonteillamme”, Killjoy myönsi.
Xen olisi halunnut tietää lisää, mutta havahtui siihen, kun tietä pitkin heitä kohti alkoi kuulua jylinää. Rapujalkainen kuljetuslaite lähestyi heitä vauhdilla. Killjoy asteli kädet ristittyinä sitä vastaan, kun se parkkeerasi itsensä ravintolan eteen ja sen takaluukku aukesi paljastaen kaksitoista Rorzakhia, jotka rynnistivät ulos alueen piirittäen. Niitä komentava yksilö osoitti ensin sauvansa kohti Killjoyta, sitten kohti Xeniä, mutta näytti lopulta vain skannailevan eriskummallista tilannetta hieman hämmentyneenä.
”Olet aika pahasti myöhässä”, Killjoy naljaili. Xen tiesi heti, kenelle sanat oli osoitettu.
”Ensi kerralla vähän enemmän töppöstä toisen eteen niin saat muutakin kuin siivota jäljet”, Killjoy jatkoi. Häntä tuijotellut vahki laski viimein sauvansa maassa uikuttavan L’orin nähtyään. Kaksi sen toveria tökki sauvoillaan hiiltynyttä kasaa liekkien keskellä. Maassa liikuntakyvyttömänä maannut Aave oli sillä aikaa saatu jo rautoihin. Sentteriin ei yksikään vahkeista näyttänyt haluavan koskea.
Ne vain tuijottivat, kun Killjoy raivasi tietä niiden läpi itselleen ja Xenille.
”Ja paketoikaa se titaani tiukkaan. Tahdon vielä kuulustella häntä”, Killjoy huikkasi taakseen kuin tällä olisi edelleen ollut saarella auktoriteettia.
”Ne jahtasivat minua vielä aamulla”, Xen kuiskasi pälyillen vainoharhaisesti taakseen.
”Luulisi Biancan ymmärtävän, ettei meidän molempien kanssa kannata haastaa riitaa. Syystä tai toisesta hän näyttää edelleen olevan halukas suojelemaan Metru Nuita”, Killjoy ajatteli ääneen. ”Missä pyöräsi on?”
Xen osoitti kohti pohjoista ja marssi isänsä ohi näyttämään tietä.
”Onko sinulla mitään hajua, miksi? Olen kuullut hänen jauhavan tuomionpäivästä ja siitä, miten hän haluaa kaikkien näkevän sen, mutta se hädin tuskin antaa syyn hänelle toimia Metru Nuin poliisina”, Xen ihmetteli.
”Jos olen jotain sen mätisäkin puheista ymmärtänyt, niin hän ei ole niin runollinen kuin äkkiseltään vaikuttaa. Hän on maininnut muutamaan otteeseen tahtovansa suojella tätä saarta, joten ehkäpä hän todella näkee täällä jotain arvokasta. Ja sitä paitsi, tällaisen vahkimäärän pitäminen julkisella paikalla olisi varmaan melko vaikeaa jos ne eivät tekisi työtään ja mielistelisi Dumelle.”
He saapuivat kujalle, jonne Xenin pyörä oli parkkeerattu. Killjoy asteli sen ohitse ja mittaili sitä katseellaan. Hänen oli myönnettävä, että Zakazilla tiedettiin, kuinka tehtiin ärhäkkä menopeli.
”Oletko sinä modannut tämän voimansiirtoa?” hän ihmetteli. ”Se ei näyttänyt tuolta silloin, kun Cody vielä ajoi tällä.”
”Rakensin sen kokonaan itse. Muotoilin runkoa uudestaan tuolta pohjasta ja korvasin sylinterit niillä C8-mallisilla. Siirrossa on kuparin sijasta punakiveä. Sitä oli varastossa aika paljon.”
Killjoy kuunteli Xenin selitystä ylpeänä. Xen ei sitä tietenkään nähnyt, mutta sen pystyi silti aistimaan Killjoyn hiljaisuudesta.
”Missä vaiheessa sinusta on tullut rasva-apina?”
”Sen sadan vuoden aikana, jonka vietin jumissa Onu-Metrussa, duh”, Xen ähkäisi. ”Olen nykyään ammattimekaanikko, sotastrategian kandi, mykologian professori ja japanuilaisen öljyhieronnan ammattilainen. Tai… olisin, jos olisi ollut joku myöntämässä todistukset…”
Killjoy naurahti. Oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon Xen liioitteli. Yksi tämän maininnoista oli kuitenkin herättänyt erityisesti hänen huomionsa.
”Sotastrategian vai? Oletko sattumoisin…”
”Katsonut ne tyhmät videosi? Olen”, Xen huokaisi kuulostaen olevan pettynyt lähinnä itseensä. ”Sen jälkeen, kun olin lukenut kirjaston jokaisen opuksen kolmesti, oli pakko vaihtaa viihteenmuotoa. Oli kai kohtalon henkilökohtainen keskisormi, että kaikista Mustan Käden datapankin sisällöistä juuri ne selvisivät.”
”Piditkö siitä, miten selitin aderidonialaisen pihtiliikkeen?” Killjoy kysyi toiveikkaana.
”Suosikkijaksoni oli se, jonka Naho juonsi”, Xen paukautti.
”Aha. No niin. Juu.”
Xen ähkäisi niveliään venyttäessä ja rojahti nojaamaan rakennuksen seinään Killjoyta vastapäätä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja pysähtyi sulattelemaan sitä, mitä oli juuri tapahtunut. Ensishokin jälkeen hän ei edes oikeastaan murehtinut Mexxin todennäköiseltä vaikuttavaa metsästäjätaustaa – loppujen lopuksi hän oli tuntenut toan vasta pari kuukautta. Ja vaikka tämä olisi ollutkin Varjotun palkkalistoilla, oli tämä silti uhrannut kaiken Xenin vuoksi…
Häntä kuitenkin mietitytti yksi asia, johon hän onneksi saisi vastauksia helposti, koska niiden salaisuuksien haltija seisoi hänen edessään.
”Kun sanoit, että Varjotulla on sinulle maksamattomia velkoja, kuulostit siltä, että kyse oli jostain aika henkilökohtaisesta.”
Se ei ollut kysymys, mutta Killjoy tunnisti sen silti sellaiseksi.
”Niin onkin.”
”Mistä?”
”En ole varma, onko tämä sopiva paikka käydä tämä keskustelu”, Killjoy sanoi.
”Isä… minä en ole viilettänyt pitkin metruja tänään, koska minulla oli tylsää. Jos minä… kuolen… kohta… niin kuka hitto välittää siitä onko tämä oikea paikka tai hetki?”
Killjoyn sisuksissa kouraisi – ei sellaisella tavalla kuin Xenin sisuksissa velloi. mutta kuitenkin. Miljöö oli silti hölmö. Kapean kujan ohi kulki koko ajan enemmän ja enemmän väkeä kohti L’orin ravintolaa. Pyöränsä rengasta potkiva Xen oli kärsimätön, mutta Killjoy kyllä ymmärsi, miksi. Hän ei olisi halunnut hyväksyä Xenin ajatuksia jäljellä olevasta ajastaan, mutta tuntui väärältä ohittaa tämän kysymys senkään vuoksi. Joten Killjoy risti kätensä ja alkoi pohtia.
”Kerroin sinulle silloin siellä Mustan Käden kokoushuoneessa, kuinka Varjottu valehteli minulle. Siitä, mitä äidillesi tapahtui, ja miksi”, Killjoy aloitti. Xen nyökkäsi. Hän muisti.
”Niiden uutisten jälkeen olin… aika huonossa jamassa. Mutta Varjottu näki vain mahdollisuuksia. Usutti minut itsekkäästi omien murheidensa perään…”
”Guardian”, Xen paukautti. Killjoy nyökkäsi.
”Hyvä. Muistat siis.”
”Minä myös näin sen… öh, silloin, kun palautimme Nurukanin muistoja. Törmäsimme Biancan verkossa muutamaan sinunkin. Siellä oli… sellainen, jossa taklasit Guardianin ulos omasta ikkunastaan. Uudestaan ja uudestaan…”
Killjoyn hartiat lysähtivät. Hänkin rojahti lopulta nojaamaan vasten rakennusta. Häntä oikeastaan väsytti aika paljon enemmän kuin suostui myöntämään.
”Niin…”
”Lohdutukseksi sekä sinä että se skakdi käytännössä pelastitte henkeni siellä. Se vaati vähän käsikirjoituksesta poikkeamista”, Xen muisteli. ”Joo, tekihän Varjottu aika kusisen tempun, mutta olen lähinnä yllättynyt, että sen Guardianin kimppuun käyminen jäi kaivelemaan sinua niin paljon…”
”Vaikeaa unohtaa, kun herää joka aamu siihen, että ihoa polttaa ja nivelet, joita ei edes ole olemassa, sykkivät.”
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Kun Killjoy oli edellisen kerran kertonut tarinansa Onu-Metrun syvyyksissä, oli Xen ollut niin vihainen, ettei hän ollut antanut isälleen kamalasti sympatiaa tämän ulkomuodosta. Hän kyllä tiedosti, miltä Killjoy oli näyttänyt haarniskansa alla. Guardianko se oli, joka sen oli aiheuttanut?
”Hänkö siis…”
”Ei, vaan minä”, Killjoy keskeytti. Jos hän oli yhdestä asiasta elämässään sataprosenttisen vakuuttunut, se oli se.
”Syyllisiä on tasan yksi ja hän seisoo edessäsi. Seurasin Varjotun sanoja kuin pässi narussa. Maksoin siitä hinnan. En ole kertaakaan syyttänyt siitä Geetä. Ja jos olisin, hän olisi varmaan viimeistellyt homman.”
Killjoy huokaisi syvään. Hän irrotti selkänsä seinästä ja suoristi itsensä.
”Se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi ampua Varjottua päähän siitä, mitä hän teki.”
Xen hymähti, pakotti kasvoilleen pienen hymyn ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Killjoyn mietteet toivat hänelle kumma kyllä hieman lohtua. Tämä sai tilanteen kuulostamaan jotenkin yksinkertaiselta, vaikka Xen tiesi, ettei se voinut olla niin. Mutta Killjoylla oli toisaalta ollut myös sata vuotta aikaa miettiä asioita. Olisi ollut hullua, jos sen aikana ei olisi tapahtunut lainkaan itsereflektiota.
Eniten Xeniä kiristi ajatus siitä, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei hänen olisi kannattanut verrata tilaansa isäänsä. Hänen jalkansa olivat aina korvattavissa. Haavatkin paikattavissa perinteisin keinoin. Hänen isänsä kohdalla se ei pitänyt paikkansa. Se, minkä hän oli ruumiistaan menettänyt, ei tulisi koskaan takaisin.
Onneksi Killjoy ei sentään – ainakaan omien sanojensa mukaan – kantanut kaunaa sille, joka sen hänelle teki. Xen ei uskonut, että hän pystyisi koskaan tekemään rauhaa Abzumon suhteen.
Hän onnistui nielaisemaan lähestyvän kouristuksen. Hän olisi halunnut viedä keskustelua vielä yhteen suuntaan, mutta ei lopulta löytänyt siihen rohkeutta. Nacen sanat Nizistä ja Ficuksesta jäivät toistaiseksi tanssimaan vain hänen ajatuksiinsa. Huolimatta siitä, mitä hän oli itse hetkeä aikaisemmin sanonut oikeasta paikasta ja hetkestä, hän ei saanut sanoja suuhunsa.
Se kuitenkin muistutti häntä jostain. Killjoy naulitsi katseensa medaljonkeihin, kun Xen veti ne esiin rintapanssarinsa kolosta.
”Mitä ihmettä?”
”Se syy, miksi tulin Onu-Metruun”, Xen täsmensi. Hän päästi otteensa irti leijailevista helyistä ja antoi Killjoyn tökätä niistä vihreää.
”Olen nähnyt tuon symbolin ennenkin. Mistä sait sen?”
”Bauinuvassa oli turaga nimeltä Nace. Olen kuullut hänestä aiemminkin. Ficus oli lähettänyt Aft-Amanaan valtavat määrät kredipselleeniä hänen hoitojaan varten, mutta päätellen miehen kunnosta, se ei ollut kovin tehokasta. Hän oli se, jonka kanssa Ficus saapui Metru Nuille. Ja nämä ovat avaimia, jotka avaavat kammioita Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla. Se on, mistä Ficus alkujaan löysi Biancan.”
”Mitäh… tai siis, mistä sinä tiedät tuon kaiken?” Killjoy ihmetteli.
”Sama operaatio, missä palautimme Nurukanin muistoja. Näin siellä ainakin yhden Ficukseltakin. Siihen päälle kuukauden verran salapoliisityötä ja Mavrahin ilmiömäinen kyky sukeltaa arkistojen syvään päätyyn.”
Xen oli prosessoinut tapahtumien ketjua päässään siitä asti, kun hän oli lähtenyt Bauinuvasta. Se, mitä Nace oli kertonut, ei ollut varsinaisesti mullistanut mitään, mutta kuva siitä kaikesta, mitä Ficus oli tehnyt, oli kuitenkin nyt paljon selkeämpi. Hän pystyi kertomaan löydöksensä Killjoylle verrattaen itsevarmana siitä, että oli ymmärtänyt tapahtumat oikein.
”En vieläkään ymmärrä, kuinka nuo korut siihen liittyvät”, Killjoy myönsi. ”Tuo toinen näyttää aivan samalta, mitä löytää Biancan maailman maasta, jos kaivautuu tarpeeksi syvälle soraan.”
”Tämä punainen kuului Ficukselle”, Xen selvensi. ”Ja vihreä Nacelle. Hän antoi sen minulle tänään. Hän arveli, että kaivauksilla olisi ehkä jotain, joka olisi jäänyt huomaamatta.”
”Ja sinnekö sinä olit menossa?”
Xen nyökkäsi. Ilman Vanhan Onun koukkua hän olisi ollut varmasti jo perillä. Häntä ei kyllä oikeasti harmittanut tositoimiin pääseminen, vaikka Killjoy olikin lopulta varastanut suuren osan huvista.
”Nähdäänkö siellä?” Xen kysyi. Oikeasti hän olisi halunnut mennä sinne yksin, mutta koki olevansa velkaa aamulla tekemistään ohareista.
”Teen muutaman ylilennon Whe-Nuvaan päin ja varmistan, että Metsästäjillä ei ole alueella mitään ilmiselvää liikehdintää. Nähdään perillä.”
Xen nyökkäsi. Killjoy asteli hänen ohitseen kujalta ulos avoimelle kadulle ja ampaisi suihkumoottorien huutaessa kohti taivasta. Xen jäi sullomaan medaljonkejaan panssarinsa sisään. Iso joukko vahkeja marssi hänen edestään, kun hän talutti pyöräänsä pois kujalta. Yksi niistä vilkaisi kyllä häntä kohti, mutta ei kuitenkaan hidastanut vauhtiaan. Ehkä ne pelkäsivät Killjoyn reaktiota, jos ne olisivat jatkaneet Xenin hiillostamista. Tai sitten se kiukunpurkaus, jonka Xen oli Bauninuvan edessä yhdelle niistä antanut, oli saattanut viestin perille.
Pyörä jyrähti käyntiin. Vasemmasta ja ainoasta sivupeilistään Xen näki omat kasvonsa. Kaikki oli kunnossa – ainakin olosuhteisiin nähden.
Matka kaivauksille oli huomattavasti hitaampi kuin edellisellä kerralla. Jatkuvat sateet olivat muuttaneet Onu-Metrun rannat upottavaksi liejuksi. Xenin pyörä oli jäänyt jumiin kahdesti, kunnes hän viimein luovutti. Renkaat mudasta taas vaivalla irti saatuaan hän hyväksyi tappion ja ajoi pyörän kivikkoisen kallion kupeeseen. Loppumatka taittui kävellen. Hän näki punaisena kiiltelevän ison möykyn jo kaukaa odottamassa häntä rannassa. Killjoy istui siellä lohkareen päällä kärsivällisesti odottaen ja pauhaavaa merta tuijotellen.
Hän ei nostanut katsettaan Xenin astellessa rinnalleen – ainoastaan vilkaisi. Xen ei ollut yllättynyt, että tämä oli paikalla ensin, vaikka tämän suihkumoottirien jyly oli kuulunut Vanhan Onun yllä vielä silloinkin, kun Xen itse kaartoi sieltä jo pois.
”Oliko L’or sittenkin oikeassa? Oletko alkanut haikailemaan merelle vanhoina päivinäsi?” Xen ihmetteli ja käänsi myös katseensa pauhaavalle ulapalle. ”Merirosvous kuulostaa jännittävältä harrastukselta.”
”Usko pois, vihaan merta vielä enemmän kuin aikaisemmin”, Killjoy tuhahti, kopisteli märkää hiekkaa pois jaloistaan ja nousi pystyyn.
”Se ei tarkoita etteikö se välillä herättäisi kysymyksiä.”
Xen kohautti olkiaan. Kaipa Killjoy oli siinä oikeassa. Hänellä itsellään ei koskaan ollut erityistä kiinnostusta vesiin. Se oli huvittavaa huomioiden, kuka hänen äitinsä oli.
”Jos äiti olisi täällä, hän voisi varmaan vastata niihin”, Xen mietti.
Salama iski jossain etelässä. Xen sulki silmänsä ja laski. Kolme sekuntia, kuusi, yhdeksän, kaksitoista. Sitten jyrähti. Neljä kilometriä, Xen tiesi. Niz oli opettanut sen hänelle, kun Xen oli nuorempana pelännyt jyrähtelyjä. Ukkonen oli kuulostanut hänen mielestään niin paljon tykistölaukauksilta, että se oli automaattisesti saanut hänet pelkäämään rintamalla sotineen isänsä turvallisuuden puolesta.
Hän oli oppinut siitä pelosta eroon vankeutensa aikana. Rajut ukkoset olivat ainoa ulkomaailmasta syvyyksiin kantautuvia ääniä. Siitä oli tullut hänelle kuin ystävä, joka vieraili vain harvoin.
Killjoy taas ei ollut jyrähtelyn kanssa yhtään niin hyvissä väleissä, joskin se oli hänelle uusi asia. Pystyyn noustuaankin hänen katseensa oli tiukasti hiljalleen kasvavan myrskytuulen sekoittamassa vedessä. Kuiskaukset, joita hän oli viime aikoina alkanut kuulemaan, kuulostivat aina kovemmalta meren lähellä. Ja niiden mukana kellot kuulostivat aina vähän normaalia ärsyttävämmiltä. Hän ei ollut saanut Lhekon sanoja vieläkään mielestään. Asia vaivasi häntä käytännössä koko ajan.
Xen näki, että hänen isänsä ei jälleen kerran kertonut hänelle kaikkea, mutta se tuntui erilaiselta kuin normaalisti. Killjoyn hiljaisuudesta yleensä näki, että tämä peitteli jotain, mitä tiesi. Tämä oli toisenlaista hiljaisuutta, toisenlaista horisonttiin hiljaa tuijottelemista. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut jostain sellaisesta, mitä hän ei tiennyt.
Xen ei ollut varma, oliko se parempi vaihtoehto, vaiko ainoastaan pelottavampi…
”Mennäänkö?” Xen kysyi. Killjoy irrotti katseensa ulapasta ja heilautti kättään merkiksi siitä, että Xen sai näyttää tietä. Onkalo, joka johti Onu-Metrun syvyyksiin, oli aivan heidän takanaan kallionseinämässä. Xen kuitenkin huomasi heti, että suurin osa konteista ja kaivausten työvälineistä oli kadonnut edellisen käynnin jälkeen.
Matka alas oli pitkä ja jyrkkä. Killjoy joutui kävelemään siitä suuren osan kumarassa estääkseen päätään viistämättä kattoon. Musta kivi muuttui hiljalleen valkoiseksi ja seinät sileämmiksi. Killjoy oli tiennyt kaivausten olemassaolosta jo sodan aikoihin. Joku sissiosasto oli pitänyt sitä suojapaikkanaan silloin, kun Metsästäjien merisaartoa ensimmäistä kertaa alettiin murtaa. Niz oli käynyt siellä myös, mutta käynnin syytä Killjoy ei tiennyt.
He saapuivat lopulta kaivausten työskentelytasanteelle. Molempien yllätykseksi se oli pimeä. Siihen kellonaikaan siellä olisi pitänyt kuhista työväkeä, mutta paikka oli pimeän lisäksi myös hiljainen.
”Onko tämä normaalia?” Killjoy kysyi. Xen kohautti olkiaan ja alkoi etsimään jonkinlaista valonkatkaisijaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että tällaisen paikan valojen täytyi toimia jonkinlaisella generaattorilla, joten hän alkoi etsimään sellaista ainoana valonlähteenään kypäränsä langettama vihreä hehku.
Hän käveli lopulta miltei generaattoria päin. Hän haparoi käsillään sen sivustaa, kunnes löysi alaspäin vedettävän vivun. Kuului ”räks” ja sitten kovaa elektronista huminaa. Valot syttyivät yksi kerrallaan paljastaen Xenin, joka oli taiteillut itsensä kerroksen keskelle unohdettujen työvälineiden ja kaivuukoneiden joukkoon.
”Hooooooooooiiii!” Xen huusi. Se jäi kimpoilemaan ympäri kaivauksia ja hajosi lopuksi useammaksi kaiuksi, joiden kaikkoamista kaksikko jäi odottamaan. Vastausta ei tullut. Kaivaus oli tyhjä.
”Jaa…” Xen mietiskeli. ”Onkohan niin, että Nuparun lähdettyä projekti vaan pistettiin seis?”
”Nuparu oli täällä?” Killjoy ihmetteli. Xen nyökkäsi.
”Naho, oletan, piilotteti häntä täällä sen jälkeen, kun paljastui, että vahkeilla ja bohrokeilla on joku yhteys. Turvapaikka ja työhommat kätevästi samassa paikassa. He yrittivät kyllä vain kääntää noita seinien riimuja samalla, kun Nuparu yritti keksiä tapaa murtaa seinämiä.”
Killjoy asteli yhden seinistä luokse ja kopautti sitä napakasti rystysillään. Efekti oli outo. Seinä ei imenyt kopautuksesta yhtään liike-energiaa, vaan kimmotti sen kaiken takaisin Killjoyn käteen. Ja koska metalli hänen haarniskassaan toimi samalla tavalla, alkoi kopauttanut käsi värähtelemään, kunnes kaikki energia hitaasti väreili ympäröivään ilmaan. Kuin olisi nasauttanut ääniraudalla toista äänirautaa.
”Olivatko he onnistuneet käännöksissä?” Killjoy kysyi. Xen nyökytteli ja viittoi isäänsä seuraamaan syvemmälle. He kävelivät taas alaspäin, kunnes saapuivat neliönmuotoiseen tilaan, joka vaikutti olevan kirkas, vaikka siellä oli vain yksi pahainen kaivosvalo johdolla ylemmäksi yhdistettynä.
”Baterra, Bohrok”, Xen osoitti ensin vasemmanpuolimmaista riimua, joka toistui seinässä tasaisin välein, ja sitten oikealle toista. Hän kaivoi medaljongit kaulastaan ja osoitti niitä. Muodot olivat samat.
”Uskon, että Sanahan tiimi ymmärtää suurinta osaa näistä. Riimut ovat muinaisselakhialaisia ja jokainen niistä edustaa jotain sanaa. Öh, Sanaha on tosiaan se tyyppi, joka johtaa tätä tutkimusta”, Xen selitti.
”Se, että kammio on selakhialainen tietenkin täsmää siihen, että Bianca todella on tai ainakin oli Sokea Jumalatar”, Killjoy sanoi. ”Mutta miksi Metru Nuin syvyyksissä on selakhialaisten jälkiä? Matoranit ovat asuttaneet pohjoissakaraa niin kauan kuin kirjattua historiaa on.”
”Sitä Nacekin mietti”, Xen nyökytteli. ”Että miten ne olivat päässeet tänne. Kun hän ja Ficus mursivat tiensä tänne ensimmäistä kertaa, se oli kiinteän kallion läpi. Sanaha puhui siitä myös. Edes miljoonassa vuodessa kiviaines ei painuisi sellaiseksi kuin se tässä ympärillä on.”
”Se ei jätä paljoa vaihtoehtoja. Teleportaatiokanokat tuskin olivat kovin kehittyneitä Qwiennen aikaan. Makutojen metkuja ei voi sulkea pois, mutta Tarkastajan olisi voinut luulla maininneen asiasta jotain…” Killjoy mietti.
Xen asteli sillä aikaa seinän luokse ja riiputti medaljonkejaan yksi kerrallaan riimuja vasten. Ne naksahtivat hetkeksi paikalleen ja hiljaa korahdellen kaksi oviaukkoa ilmestyi seinään, yksi Baterralle ja yksi Bohrokille. Erityisesti Xen oli kiinnostunut jälkimmäisestä, sillä sinne hän ei ollut edellisellä käynnillä päässyt.
Pettymys oli melkoinen. Koska koru oli ilmeisesti roikkunut Nacen kaulassa ties miten pitkään, Sanahan tai Nuparun tiimit eivät voineet olla vastuussa huoneen tyhjentämisestä. Se oli nimittäin täynnä hyllyjä, täysin tyhjiä sellaisia. Tomukerrokset niiden päällä olivat niin tiiviit, että oli selvää ettei niihin oltu koskettu ikuisuuksiin. Xenin ainoa teoria oli, että mitä ikinä huoneessa olikaan ollut, Ficus oli tyhjentänyt sen vielä silloin, kun molemmat medaljongit olivat hänen hallussaan.
”Miksu, laukaise laserdrooni”, Killjoy käski. Kuului pieni ulahdus ja Killjoyn rannepanssari aukesi paljastaen hetkeksi sen sisältämän loputtoman tyhjyyden. Sen syövereistä ampaisi nopeasti pieni metallinen leijuva pallo, joka piipitti äänekkäästi, paljasti keskussilmästään vihreän skannauslaserin ja alkoi systemaattisesti käymään huonetta läpi.
”Tämä ei taida olla se, mitä Nace tarkoitti”, Xen kuikki isänsä rannetietokoneella viliseviä tietoja. Skanneri ei löytänyt mitään erityislaatuista. Vain sileitä läpäisemättömiä seiniä.
”Entäs se toinen kammio?” Killjoy kysyi.
”Se on ollut auki jo pari viikkoa. Se on se paikka, josta Ficus löysi Biancan”, Xen selitti.
”Mennään”, Killjoy nyökkäsi. Drooni leijaili heidän perässään edelleen ympäristöään skannaillen. Baterra-oven takana tie vietti jälleen alaspäin. Se kuitenkin erosi melkoisesti kaivausten muista osista. Kiiltävät valkoiset seinät olivat vaihtuneet rosoiseen kiveen. Xen johdatteli Killjoyn pohjalle asti, kunnes he saapuivat suurempaan, hädin tuskin valaistuun kammioon. Biancan huone oli sivummalla, siitä Xen huomautti välittömästi. Drooni alkoi heti töihin.
”Luuletko, että Sanaha missasi jotain?” Xen ihmetteli. ”He ovat olleet täällä aika pitkään. Vaikea uskoa, että heillä ei olisi ollut työkaluja tämän tarkistamiseen.”
”Olet oikeassa, mutta tahdon olla varma”, Killjoy mutisi. Skanneri ei kuitenkaan hetken suristuaan löytänyt mitään poikkeavaa. Seinät, lattia ja katto olivat kaikki peruskalliota. Niin paksua, että niiden takana tuskin piili mitään. Jopa Biancan kammio tuotti vesiperän. Viimeksi, kun Xen oli siellä konkreettisesti käynyt, se oli ollut täynnä lihaa. Nyt sekin oli tiessään. Joko sille oli tapahtunut jotain, tai Sanahan väki oli repinyt sen irti ja säilönyt jonnekin.
He kolusivat kammiot vielä kahdesti. Tai Killjoy kalusi. Xen käytti ajan lähinnä ympärilleen pälyillen ja miettien. Ehkä Nace oli vain ollut väärässä. Selakhien läsnäololle Onu-Metrun syvyyksissä täytyi olla jokin selitys, mutta sen jälkeen, kun Xen oli heilutellut medaljonkejaan kaivauksen jokaisen seinän läheisyydessä, oli arveltava, että ne eivät olleet enää avain kaivausten mysteereihin.
He olivat viettäneet syvyyksissä ainakin tunnin, kun Killjoy viimein luovutti.
”En usko, että löydämme täältä mitään”, hän sanoi. Xen istuskeli kaivaustasanteella kaivurin kauhassa jalkojaan edestakaisin heilutellen.
”Takaisin ylös sitten?”
Killjoy murahti myöntävästi. Hän oli ärsyyntynyt siihen, että aikaa oli tuhlaantunut niin paljon. Hän olisi voinut olla Ko-Metrussa koluamassa Mavrahin hallussa olleita asiakirjoja – etsimässä vihjeitä siitä, kuinka Niz oli saanut vahkien kuulat toimimaan.
Hän olisi ehkä ilmaissut turhautumisensa ääneenkin, jos hän ei olisi tuhlannut sitä tuntia juuri Xenin kanssa. Tytön läsnäolo tuntui pyyhkivän suurimman osan huolista pois. Ainakin vielä, kun tämä pysyi jalkojensa päällä.
Ennen poistumistaan Killjoy halusi kuitenkin tehdä vielä yhden asian. Xen katsoi, kun Killjoy lähti koputtelemaan tilan seiniä vielä kerran. Jokin niissä oli kiinnittänyt ensimmäisellä kerralla hänen huomionsa. Ei ollut normaalia, että materiaali niissä ja hänen haarniskassaan oli niin samankaltainen.
Xenin piti laittaa sormet korviinsa, kun Killjoyn haarniska kirskui seinää vasten. Killjoy kiersi niin koko tilan tehden kädellään samalla aaltoliikettä seinän pintaa vasten. Hän keräsi niin paljon energiaa itsensä ja seinän väliin kuin vain mahdollista. Ja kun hän tunsi siitä suurimman osan väreilemässä kädessään, hän läimäisi kätensä yhteen purkaen kaiken metallien kosketuksesta syntyneen varauksen.
Siitä lähtevä pamaus oli niin kova, että Xen keikahti selkä edellä syvemmälle kauhaan. Koko tilan hiekka ja pöly nousi ilmaan ja Killjoy löysi itsensä maasta. Oliko metallien yhteisvaraus onnistunut rikkomaan äänivallin?
”MITÄ HELVETTIÄ?” Xen parkaisi. Hän oli todella iloinen, että oli suojannut korvansa jo ennen pamahdusta. Killjoy pudisteli tomua päältään ja nousi ylös.
”Tuossa metallissa on jotain kummallista”, hän sanoi, mutta joutui toistamaan itseään, koska Xen oli edelleen niin pyörällä pamauksesta.
”Se toimii jotenkin samalla tavalla kuin Kal-metalli. Mutta sitä on täällä niin paljon ja niin paksusti…”
”Voisit silti varoittaa ensi kerralla”, Xen yski ja haparoi itsensä ulos kauhasta. Killjoy nosti tulvalampun, jonka pamaus oli onnistunut kaatamaan, ja asteli sitten tilan keskelle. Lattian metalli oli huomattavasti pehmeämpää kuin seinät ja katto, joten se oli luultavasti lopulta imenyt kaiken värähtelyn itseensä.
Killjoy kopautti sitä kannallaan. Se tuntui olevan pienestä materiaalierosta huolimatta yhtä paksua kuin kaikki muukin kaivauksilla. Eli niin loputonta, ettei edes hänen skanneriensa ultraääni paljastanut sen takaa mitään.
Hän kuitenkin jatkoi kannoillaan testaamista Xenin katsoessa. Tämä oli jo ollut valmis lähtemään, mutta ymmärsi kyllä, miksi minkään löytymättömyys turhautti Killjoyta niin paljon.
Killjoy oli taas luovuttamassa, kunnes pari viimeistä kopautusta saivat hänet yrittämään uudestaan. Hän pasautti jalkansa maahan ja kuunteli. Xenin mielestä se kuulosti täysin samalta kuin edellisetkin, mutta Killjoy tunsi eron. Väreily polkaisun jälkeen oli ihan vähän erilainen.
”Miksu. Voisitko laskea huoneen keskikohdan?” Killjoy pyysi. Laserdrooni kävi taas hetken ulkona, levitteli säteitään ympäri tilaa ja sitten katosi taas rannepanssarin sisälle. Killjoyn pyytämä informaatio oli ilmestynyt hänen kypäränsä sisäpinnalle. Huoneen keskikohta oli vain noin askeleen hänestä vasemmalle.
Hän joutui siirtämään generaattoria sen tieltä, mutta sen tehtyään hän polkaisi jälleen. Nyt Xenin huomasi sen. Kolahdus oli selvästi erilainen kuin aikaisemmat. Killjoy kumartui kohdalle ja keinutteli päätään edestakaisin nähdäkseen paremmin. Maa oli kuitenkin niin kaivauspölyn peitossa, ettei siitä paljoa nähnyt. Hän yritti pyyhkiä sitä syrjään kädellään, kunnes Xen saapui hänen vierelleen ja puhalsi tomut pois. Se ei kuitenkaan paljastanut mitään. Lattian valkoinen metalli oli yhtä virheetön kuin kaikkialla muuallakin.
Killjoy iski nyrkkinsä siihen pariin kertaan. Hän tunsi sen. Jotakin siinä alla täytyi olla. Jokin välittömästi lattiametallin alla väreili samalla tavalla kuin seinät heidän ympärillään. Skannerit väittivät, ettei siinä kohdassa ollut mitään poikkeavaa, mutta vuosikymmeniä Kal-metallia päällään pidettyään hän kyllä tunnisti, miten tällaiset väreilyt toimivat. Hän olisi varmasti tuntenut sen herkemmin, jos olisi konkreettisesti ollut itse puvun sisällä, mutta Miksunkin kautta koetut tuntemukset olivat päivänselviä.
Hän muisti, kuinka oli pari kuukautta sitten selittänyt siitä Kapuralle. Kuinka Kal-metalli käyttäytyi hieman erikoisesti muiden seosten kanssa.
”Sormet korviin”, Killjoy käski ja suoristi selkänsä.
Xen tajusi heti, mitä Killjoy oli keksinyt. Hän pisti sormet korviinsa ja lähti loikkimaan tilasta pois sen minkä kerkesi. Hän pysähtyi lopulta ulos johtavan käytävän juurelle, ja katsoi, kuinka Killjoy uudestaan kirskutteli – tällä kertaa molempia – käsiään huoneen seiniä vasten. Tyytyväisenä saamaansa varaukseen hän heittäytyi kohti huoneen keskiötä ja iski molemmat nyrkkinsä maahan. Tällä kertaa oli selvää, että paineaalto liikkui ensin lyhyen matkaa, ennen kuin se jäi kimpoilemaan lattian sisälle. Hämmästynyt Xen kuuli sen peitettyjen korviensakin läpi. Liike-energia surisi kovaa lattian alla.
Sitten se viimein purkautui lattiasta suoraan ylöspäin. Killjoy ehti väistää vain vaivoin, kun se räjähti auki. Pamahdus oli vielä kauheampi kuin edellisellä kerralla, mutta Xen osasi tällä kertaa varautua siihen. Pölyn laskeuduttua he molemmat ryntäsivät syntyneelle aukolle, kumartuivat ja kurkkasivat siitä sisään.
Kolo itsessään oli melko pieni, mutta sen sisällä ehdottomasti pilkotti jotain. Killjoy erotti sieltä jotain kiiltävää kahvaa muistuttavaa, ja miettimättä tarttui siihen. Hänen yllätyksekseen se nousi ylös vaivattomasti kuin mäntä sylinterissä. Killjoy sai kiskoa sitä niin kauan, että hänen selkänsä oli suorassa. Sitten se loksahti paikalleen ja jäi siihen. Toiselta puolelta sitä katsonut Xen haukkoi henkeään. Asia, johon Killjoy oli tarttunut, ei ollut kahva, vaan kanohi-naamion otsassa sijaitseva aukko.
Killjoy kiersi Xenin puolelle ja pysähtyi. Metallinen pilari, jonka hän oli kiskonut esiin, näytti olevan samaa materiaalia kuin kammion seinät. Se, mitä oli sen päällä, olisi täräyttänyt Killjoyltakin hengen pihalle, jos hänen keuhkonsa olisivat konkreettisesti sijainneet siellä.
Pilarin päällä oli kallo. Naamio, joka oli joskus ollut sen päällä, näytti kuin mädäntyneen osaksi kasvoja. Jäljellä oli vain epämuodostunut möhkäle kalmaa. Pilarin sulavasta liikkeestä päätellen sen nousuun oli varmasti olemassa jokin mekanismi, jota he eivät olleet vain löytäneet.
”Mitä… hittoa?” Xen ihmetteli. Killjoy ei sanonut mitään, vaan ainoastaan tuijotti yrittäen epätoivoisesti jättää tajunnassaan raksuttavat kellot huomiotta.
Xenin päässä tapahtui myös, mutta hänen tapauksessaan viesti oli paljon selvempi.
”Me pidämme jumalat elossa uskomalla.”
Kallolle tapahtuneiden kauheuksien vuoksi oli mahdotonta sanoa, minkälaiselle olennolle se oli joskus kuulunut. Matoranin kalloa suurempi se ainakin oli. Rosoinen tekstuuri silmäkuoppien sisällä oli joko ajan aikaansaamaa tai peräisin jostain hirvittävästä taudista. Jotain sille oli selvästi tapahtunut, sillä naamioiden ei myöskään olisi kuulunut sulaa omistajansa kasvoille sillä tavalla. Ei edes ajan saatossa.
”Miksu, ota tämä talteen.”
Skanneri lensi taas ulos ja alkoi ottamaan kallosta kolmiuloitteista kuvaa. Killjoy seurasi sen rakentumista näytölleen ja sen valmistuttua käänteli sitä edestakaisin. Xen raahasi sillä aikaa muutaman lampuista, tai ne jotka olivat selvinneet Killjoyn improvisoidusta kaivuuoperaatiosta, lähemmäksi kalloa. Sen hampaat olivat terävät, mutta eivät muistuttaneet tarpeeksi selakhia, mikä olisi ollut hänen ensimmäinen arvauksensa.
”Ei saatana”, Killjoy huokaisi. Hän oli pyöritellyt 3D-mallia kypäränsä näytöllä hetken aikaa, ja oli nyt melko varma siitä, että he olivat löytäneet, jos eivät Nacen puuttuvaa linkkiä, ainakin jotain..
”Katso sitä silmiin.”
Xen teki työtä käskettyä. Naamion valuneiden silmäreikien läpi näki melko hyvin kallon silmänaukkojen muodot. Ne olivat täydellisen pyöreät. Kaikki, mikä niiden takana oli joskus ollut, oli poissa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä Killjoy tarkoitti, ennen kuin hän kiinnitti huomiota hädin tuskin erottuviin muotoihin silmien ympärillä.
”Elä hitossa”, Xen parahti ja salamannopeasti nosti medaljonkejaan. Hän irrotti ne ketjustaan ja tarttui niihin sormillaan. Hän mallasi niitä kallon silmiin. Helyjen muodot vastasivat aukkojen reunoja täydellisesti.
Xen ei jäänyt epäröimään, vaan asetti helyt kalloa vasten. Kuten syvemmälläkin, Baterra vasemmalle ja Bohrok oikealle. Ne kilahtivat kevyesti tarttuessaan magneetin lailla kiinni kalloon. Vähän ajan päästä kuului kilahdus, kun ne irtosivat itsestään. Xen sai vaivoin kaapattua ne, kun Killjoy kiskaisi häntä taaksepäin. Ajoitus oli ollut täpärä. Jotain oli noussut maasta täsmälleen siinä kohtaa, missä Xen oli seissyt.
Kallon molemmilta puolilta työntyi esiin valkoista soraa. Ensin sitä vain pulppusi maan uumenista, mutta jyvä kerrallaan se alkoi uhmaamaan painovoimaa samalla tavalla kuin medaljonkien osatkin. Se muodosti kaaren kallon yläpuolelle. Soraa ilmestyessä lisää leijailevat palaset puristuivat koko ajan lähemmäksi toisiaan, kunnes hippuset alkoivat kovalla äänellä räsähtelemään ja sulautumaan toisiinsa.
Ei kestänyt kauaa, kun kaari oli vain kiinteää valkoista kiveä. Se rusahteli ja rasahteli muodon ottaessaan. Kallo telineineen oli alkanut vetäytymään takaisin maan sisään, kun lisää soraa pulppusi täyttämään tilan sen päällä.
Lopulta Xenin ja Killjoyn edessä seisoi suuri holvikaari. Se näytti siltä kuin se olisi ollut siinä iät ja ajat. Kuin kivi olisi vanhaa ja aikaa nähnyttä. He toki tiesivät, ettei asia ollut niin, mutta oli myös vaikea selittää, kuinka sora oli muodostanut heidän eteensä jotain niin konkreettista.
”Ajatteletko samaa?” Killjoy lopulta kysyi. Ensimmäinen asia, joka juolahti Xenin mieleen syvän hämmennyksen keskelle, oli tunne, joka hänen jalkojensa alla oli Valkoisen Valtakunnassa.
”Biancan maailma on täynnä soraa.”
”Niin”, Killjoy myönsi. Hän uskaltautui askeleen lähemmäksi kaarta ja siveli sen pintaa. Se oli rosoinen, mutta kiinteä, eikä siitä irronnut palastakaan kosketuksen voimasta. Hän asteli sen toiselle puolelle ja katseli Xeniä sen lävitse.
”Se näyttää siltä kuin sen kuuluisi johtaa jonnekin, mutta se vain… on tuossa”, Xen mietti. Hän työnsi kätensä siitä läpi ja se vain aivan odotetusti heilui siinä. Killjoy läpsäisi kättä kevyesti toiselta puolelta. Tyytyväisenä ”tieteelliseen” kokeeseensa Xen veti kätensä pois.
Hän huomasi myös holvikaaren mukana ilmestyneen hajun. Aivan kuin kammioon olisi valunut jostain merivettä. Hän ei kuitenkaan nähnyt missään pisaraakaan.
”En saa siitä mitään lukemia irti”, Killjoy tuhahti. ”Se on kiveä. Yllätys, mutta mikään koneistossa tai kaaressa itsessään ei viittaa toiminnallisuuksiin. Siltikin…”
”… jos piti keksiä, miten selakhit pääsivät tänne murtamatta senttiäkään kiveä”, Xen jatkoi ajatusta, ”on melkoinen sattuma, että löydämme selakhiriimuilla avattavan… noh, tuollaisen.”
Killjoy nyökkäsi. Hänellä oli idea, mutta hetken aikaa rannetietokonetta näpyteltyään hän tuli siihen tulokseen, että signaali syvyyksissä oli surkea.
”Sanahalla ja Nuparulla tuskin olisi ollut työkaluja löytää tätä”, Killjoy mietti. ”Lienee silti parempi, että ainakin Sanaha palaa tänne. Järjestän hänelle Kal-metallia ja toivotaan, että jotakin selviää.”
He kiersivät ja koskettelivat kaarta vielä hetken odottaen löytävänsä siitä jotain. Xen hyppäsi jopa kokonaan sen läpi muutamaan otteeseen varmistaakseen, ettei siihen ollut ilmestynyt salaista portaalia tai jonkinlaista voimakenttää. Hänen rintaansa kyllä kihelmöi joka kerta, kun hän teki niin, mutta se johtui luultavasti vain sykkeen nousemisesta johtuvasta rasituksesta. Miksukaan ei tuntunut olevan kaaresta mitenkään erityisen iloinen. Krana ulahti joka kerta, kun Killjoy vei kätensä sen lähelle.
Killjoyn tallennettua kasan skannauksia ja kuvia, sekä jälleen yhden mallinnuksen, he matkasivat takaisin ylös. He olivat viettäneet syvyyksissä lopulta useamman tunnin. Jo puolivälissä matkaansa ylös Killjoy näpytteli viestin Nivawk-asemalle.
Hei. Katsoisitko nuo lähettämäni liitteet. Löysimme jotain Xenin kanssa Onu-Metrun kaivauksilta.
Kiehtova löytö. Kaaren muoto tuttu jostain. Tutkin asiaa!
Sanahan vointi huono. Kysyn, mutta ei lupauksia.
Hänellä hyvät syyt pysyä pois kaivauksilta.
Sattuiko hänelle jotain?
Tilanne henkilökohtainen. Luottamuksellinen. Täytyy keskustella ensin.
Selvä. Pidä minut ajan tasalla.
Ok.
”Mavrah taitaa tuntea Sanahan henkilökohtaisesti”, Killjoy selitti heidän astuessa Xenin johdolla takaisin ulos myrskytuuleen. ”Välitin datan ja pyysin jatkamaan tutkimuksia.”
Xen nyökkäsi. Killjoyn äänensävystä kuuli, että holvikaaren löytäminen oli parantanut hänen oloaan hieman, vaikka heillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä se todellisuudessa edes oli.
Killjoy vilkuili taas kohti merta. Xen istahti hetkeksi kalliota vasten rintaansa pidellen. Sitä oli kivistänyt jo nousun aikana. Killjoy käänsi katseensa alas ja kumartui välittömästi tyttärensä vierelle.
”Onko kaikki kunnossa?”
”Äh, tämä ei ole läheskään niin paha kuin ne kouristukset”, Xen ähkäisi. ”Se ei vain oikein ota laantuakseen.”
”Jos käy tuuri, Nuparu on edelleen Ko-Metrussa”, Killjoy muistutti. ”Minäkin tahtoisin kovasti tietää, mitä hänellä on sanottavanaan.”
Xen tietenkin tiesi sen. Hän ei myöskään jaksanut enää kuunnella isänsä huolestunutta äänensävyä, joten hän tarttui hänet pystyyn nostavaan käteen ja suostui palaamaan takaisin.
”Mutta ajan sinne itse”, hän vannotti. Killjoy nyökkäsi.
”Mutta minä lennän koko ajan lähellä.”
Se oli hyväksyttävä kompromissi. Killjoy saattoi Xenin takaisin pyörälleen. Kävelyn aikana kumpikaan ei sanonut mitään. Samat kysymykset vaivasivat molempien ajatuksia.
Oli selvää, että kaivauksilla oli jotain, mitä he eivät ymmärtäneet. Xen pohti Nacen luokse palaamista ja häneltä kysymistä. Killjoy luotti enemmän Mavrahin ja sen myötä Sanahan ammattitaitoon, vaikkei ollut jälkimmäistä koskaan tavannutkaan.
Xen kaahasi kiviä pitkin takaisin Onu-Metrun rantatielle ja kohti lähintä maantietä Ko-Metrun liittymään. Killjoy ampaisi taivaalle tyttärensä perään, mutta hidasti vauhtiaan sen verran, että ei ottanut tähän liikaa kaulaa.
Xen huomasi ajavansa paljon tavanomaista hiljempaa. Rinnan kivistys ei lopulta häirinnyt häntä niin paljoa kuin hän oli pelännyt. Hiljaiseen ajonopeuteen vaikutti enemmän se, että Xenin oli todella vaikea keskittyä tiehen. Osittain hänen keskittymisensä herpaantui siitä, että ajateltavaa oli niin paljon, osittain siksi, että häntä väsytti. Jokainen yö Onu-Metrun hyökkäyksen jälkeen oli ollut karmea, ja hän alkoi viimein maksaa siitä hintaa.
Hän ei silti ollut varma, uskaltaisiko kokeilla nukkumista perille päästyään. Tai antaisiko se, mitä Nuparu hänelle kertoisi, sille tilaa ylipäätään.
Xen jätti pyöränsä lopulta taukopaikalle Nivawk-asemaa lähellä olevalle tallille. Hän oli säilyttänyt sitä siellä ennenkin. Siitä oli vain kilometrin kävelymatka laivastotukikohdan sisäänkäynnille. Pyörä oli ollut samankaltaisella tallilla silloin, kun Onu-Metrussa räjähti. Pyörä oli nyt sata prosenttia kaikesta Xenin omistamasta, jos ei otettu lukuun medaljonkeja ja uutta huppua, jonka Naho oli hänelle huomaavaisesti tehnyt.
Killjoy oli laskeutunut hieman edemmäksi. Hän tuli lopulta vastaan muutaman sadan metrin päässä siitä komentotornista, jonka päällä he olivat tehneet sovinnon muutamaa päivää aikaisemmin. Killjoy tuijotteli siellä tukikohdan ja tiedon tornien välistä lumen peittämää aluetta. Xen astui hänen rinnalleen aikeissaan pyytää tätä kanssaan sisälle, mutta säpsähti, kun tunsi kylmäävän tunteen selkäpiissään.
Hän ei ollut edes astunut lumeen, mutta kylmyys läpäisi hänen koko kehonsa. Hän vilkaisi hämmentyneenä isäänsä, joka tuijotti täysin jähmettyneenä horisonttiin. Xen siristeli silmiään, mutta ei nähnyt siellä mitään tai ketään.
”Se on enkeli. Kaunis, kaunis enkeli.”
”Mitä?” Xen kysyi. Hän oli tehnyt sen epähuomiossa ääneen.
Killjoy säpsähti. Oli mahdotonta, että tämä ei ollut kuullut Xenin saapumista, mutta yllättyneeltä hän silti vaikutti. Hän vilkaisi nopeasti vielä hankiin ja sitten Xeniin. Hänen ryhtinsä lysähti.
”Ah, olet siinä.”
”Mennäänkö sisälle? En halua kohdata Nuparun vihaa yksinään.”
Killjoy murahti myöntävästi ja lähti hiljalleen marssimaan sisäänkäyntiä kohti jättäen Xenin laahustamaan perässä.
Sisäänkäynti itsessään oli lähinnä koppi syvälle johtavan lastausluukun edessä. Xenin oli pitänyt käydä sanasotaa sen vahdin kanssa aamulla edes päästäkseen asemalta pois. Nyt Killjoyn seurassa hänen ei edes tarvinnut sanoa mitään, kun ovet avattiin.
Alas viettävän luiskan matkattuaan, ja yhden vähän ahtaan hissimatkan jälkeen, he palasivat Kikanalon lastausalueelle, josta ei ollut enää pitkä matka Mustan Käden väistötiloihin. Heidän molempien yllätykseksi Nuparu kyllä oli siellä, mutta niin oli myös huomattava määrä haalaripukuisia matoraneja, jotka kantoivat tilaan kaikenlaista laatikoihin pakattua tavaraa.
”Mitä täällä tapahtuu?” Killjoy ihmetteli. Nuparu ärjäisi muutaman ohjeen laatikoiden sijoituspaikasta ja kääntyi sitten saapunutta kaksikkoa päin.
”Voi hengen nimeen, että teitä on saanut odottaa”, insinööri tuhisi. Xenistä kuulosti, että tämä oli hirveän pahalla päällä. Killjoy taas ajattelin sen olevan vain Nuparun normaalitila.
”Onko sinulla pienintäkään käsitystä siitä, miten pitkään olen täällä odottanut?”
Sanat oli selvästi osoitettu Xenille. Hän käänsi rannettaan katsoakseen siitä kelloa, mutta pelkästään se ele oli Nuparun mielestä ilmeisesti väärä vastaus.
”Äh, turhaan vaivaudut. Minun piti ryhtyä toimiin, että saan ajan kulumaan. Kai te ymmärrätte, että en voi aloittaa tutkimuksiani, ennen kuin olen tehnyt alkukartoituksen sen taikakalun suhteen?”
”Sinulla on täällä aika paljon tavaraa”, Killjoy huomioi samalla, kun työmiehet pyyhkivät hikeä otsaltaan.
”Koko maallinen omaisuuteni”, Nuparu tuhahti. ”Dumen mukaan kaivauksille ei ole enää asiaa ja tämä juttu tulee työllistämään minua niin paljon, että en aio kärsiä joka aamu liikenneruuhkaa vain päästäkseni tänne tuskailemaan sitä, että olette myöhässä. Jos aiomme ratkoa tämän, minä pysyn täällä.”
Xen oli aivan ihmeissään. Nuparu oli valmis muuttamaan Nivawkiin hänen vuokseen. Hän olisi varmaan pillahtanut itkuun, jos Killjoy ei olisi puristanut hänen olkapäätään niin lujaa.
”Kiitos”, Killjoy sanoi, kun Xenin omat takeltuivat kurkkuun.
”Niin, niin”, Nuparu ähki. ”Tutkimustuoli on tuolla nurkassa. Jos voisit asettua sinne niin saamme viimein tämän tarkastuksen tehtyä.”
Xen nyökkäsi ja lähti väistötilan perälle Nuparu ja Killjoy vanavedessään. He ohittivat Codyn hätäisesti kasatun radioaseman luona. Xen vilkutti tälle iloisesti. Killjoyn kanssa Cody vaihtoi ainoastaan nyökkäyksen. Äänestä päätellen myös Naho ja Nurukan olivat jossain. Näiden äänet kaikuivat jostain säilytyskonttien takaa, mutta niistä ei saanut juurikaan selvää.
Tuolille saapuessaan Xen tajusi, mikä oli se hopeinen kiiltävä asia, josta hän oli kauempana yrittänyt saada selvää. Avhrak Feterra leijui siinä hiljaa suristen. Sen nähdessään Xen innostui ja juoksi salamana sen luokse ja halasi sitä.
”Ai minun ihana peltipurkkini! Kuka on äiskän söpöin pikku kone? Kuka? No siiiiiinä olet!”
Killjoy katsoi tyrmistyneenä, kuinka Xen alkoi rapsuttamaan Feterraa sen silmän tyvestä, ja kuinka se reagoi siihen kuin… kehräämällä?
”Xen… se on kammottava tappokone. Ei lemmikki.”
”Mutta kun se on niin suuuuuloinen”, Xen leperteli. ”Sitä paitsi Naho kertoi, että se oli auttanut sinua pieksemään Ficuksen ja pelastamaan minut. Se on ansainnut kaikki maailman rapsutukset.”
Feterran silmä sulkeutui ja se jatkoi kehräämistään. Killjoy tiesi, että hän oli hävinnyt väittelyn, ennen kuin se oli alkanutkaan. Hän oli silti sitä mieltä, että Feterran rapsuttelu ei voinut olla hyvä idea, joten hän komensi lopulta Xenin tuoliin. Feterra leijaili syrjään sen jälkeen, kun Xen oli lopettanut tämän paijaamisen, ja tarkkaili heitä nyt syrjempää. Tuolissa Xen ojensi kätensä eteenpäin ja Killjoy painoi sen sisältä vivusta, joka avasi Xenin rintakehän.
Sekä Killjoyn että Nuparun kauhuksi kuulan pinta oli likomärkä. Poikittaissuuntainen levy, jonka takana suurin osa Xenin elimistä oli suojassa, oli violeteissa roiskeissa. Xen ei sitä itse nähnyt, sillä tuolissa takakenossa istuessaan hänen niskansa roikkuivat melko takana. Se oli vähän kuin hammaslääkärissä olisi ollut. Ennen kuin Xen huomasi mitään, Nuparu nousi jakkaralle tuolin vierelle ja pyyhki rätillä suurimmat roiskeet pois.
Kukaan ei sanonut mitään. Xen odotti kärsivällisesti, kun Nuparu kaivoi työkalupakistaan luupin, kiinnitti sen naamioonsa silmän kohdalle ja alkoi tutkimaan kuulaa. Killjoy vaelteli edestakaisin kädet ristittyinä selkänsä taakse. Nuparu työskenteli monta minuuttia mitään sanomatta. Jos tilan lattia olisi ollut mitään muuta kuin metallia, olisi Killjoyn edestakaisen reitin alle varmasti muodostunut polku.
Sitten Nuparu huokaisi. Hän siirsi luupin pois silmänsä edestä ja sai osakseen läsnäolijoiden jakamattoman huomion.
”Kuten arvelinkin, hiusmurtumat ovat jälleen kasvaneet. Helppo diagnoosi olisi sanoa, että jokainen kouristus pahentaa niitä. Joka tapauksessa, kuulan lopullinen pirstoutuminen etenee. Sille emme voi mitään.”
Killjoy rukoili ”muttaa”. Xen ei tiennyt, mitä odottaa.
”Mutta”, Nuparu sanoi. Killjoy inahti ääneen itselleen hyvin epätyypillisellä tavalla. ”Olen ehkä saanut selville, mitä tuo kuori on. Ja se taas on auttanut minua ymmärtämään hieman, miten voimme ainakin hidastaa prosessia.”
”Älä pidä meitä jännityksessä”, Killjoy vaati. Nuparu mulkaisi tätä kohti, mutta kääntyi juuri saapuneelle pahvilaatikolle, joka sisälsi hänen muistiinpanonsa.
”Kuulan pinta on luultavasti selakhialaista kristallia. Se, miten se on saatu tuollaiseen muotoon on, noh… noituutta, mutta rakenteen ominaisuudet selittyisivät hyvin sillä. Se myös selittäisi sen, mitä sielulle tapahtuu sen vuotaessa. Selakhien kristallit ovat hyvä eriste. Ne suojaavat, mitä tuo kaasu tuolla sisällä onkaan, ulkopuolisilta elementeiltä. Siksi se kondensoituu nesteeksi vasta kuulasta ulos tultuaan.”
”Sanoit, että sille voi ehkä tehdä jotain?” Xen mutisi toiveikkaana.
”Niin”, Nuparu myönsi. Hän kumartui taas laatikolleen ja kiskoi sieltä ulos täytettävän suihkepullon. Sen sisällä oli vaaleansinisenä hohtavaa nestettä, josta hädin tuskin näki läpi edes väistötilan kirkkaiden lamppujen alla.
”Tämä ei pelasta henkeäsi, tyttö, mutta se estää enempää sielustasi valumasta ulos sillä aikaa, kun etsimme pysyvää ratkaisua. Olin miettinyt, pitäisikö kuula vain kääriä jesariin, mutta tämä on ehkä elegantimpi vaihtoehto.”
Hän nousi takaisin jakkaralle ja suhautti nestettä suoraan Xenin kuulaan. Hän työnsi pullon syvälle Xenin sisuksiin ja suhtautti vielä pari kertaa uudestaan varmistaen, että neste peitti varmasti sen kokonaan.
”Kanokauutetta. Pääasiassa Pakariin ja Hauhun johtavia säikeitä. Sen pitäisi tulpata hiusmurtumat niin tiiviiksi, että sieltä ei pääse enää valumaan mitään.”
Nuparu suhautti vielä kerran ja laski pullon sitten takaisin laatikkoon.
”Suosittelen uusimaan kerroksen aina muutaman päivän välein.”
Killjoy huokaisi syvään. Se oli edistystä. Informaatiota kuulan rakenteesta ja väliaikainen paikka vuodoille. Se kuitenkin tyynnytti hänen mieltään lopulta melko vähän.
”Sanoit, että se ei pelasta henkeäni”, Xen ähkäisi, ”Mitä tarkoitat?”
Nuparu väänsi vivusta ja sulki Xenin rintaluukun. Vahki raahasi itsensä parempaan asentoon, kun Nuparu etsi sanojaan.
”Jossain kohtaa kuula yksinkertaisesti halkeaa. Ja siinä kohtaa kaikki se, mistä sielusi koostuu, nesteytyy välittömästi. Sitä eivät suoja-aineet estä. Huolimatta siitä, että vuodot on estetty, täytyy löytää joku tapa syntetisoida lisää tuota kuulan materiaalia, sillä se näyttää olevan ainoa asia, joka kykenee pitämään Xenin tietoisuuden omassa olomuodossaan. Sen lisäksi tarvitsemme tiedon siitä, kuinka se on ylipäätään luotu, ja mistä sielu konkreettisesti koostuu, jotta voimme kehittää tavan siirtää kaasu omassa olomuodossaan uuteen säiliöön.”
Xenin katse kohtasi Killjoyn, joka oli puristanut kätensä nyrkkiin. Ajatukset raksuttivat. Ainakin heillä oli nyt johtolanka, mutta Killjoy tiesi edelleen, että kaikki, joilla olisi ollut helppoja vastauksia, sijaitsivat nyt amalgaamissa nimeltä Puhdistaja. Selakheja hän kyllä tunsi. Yksi pääkallonaamioon pukeutuva vanha yrmy tuli heti mieleen. Ja sitten oli se yksi, jonka mukaan Valkoisen Valtakunta oli saanut nimensä…
”Me keksimme jotain”, Killjoy sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Xen kuitenkin kuuli raot tämän äänessä. Kaipa hän halusi itsekin selvitä, tai niin hän vakuutteli itselleen, mutta juuri sillä hetkellä häntä huoletti enemmän isänsä mielentila kuin oma selviytymisensä.
”Onu-Metrussa on muita insinöörejä, joilta voin kysellä asiasta”, Nuparu huokaisi ja alkoi purkamaan työkalujaan laatikosta läheiselle hyllylle.
”Mutta sano minun sanoneen, tuo vekotin on taikaa ja vastaukset sellaisen luomiseen löytyvät täten vain taikureilta.”
Killjoy pälyili turhautuneena ympärilleen ja säikähti, kun etsimänsä oli hiippaillut jo jokin aikaa sitten hänen selkänsä taakse.
”Sori, kenraali, minusta ei ole tässä hyötyä”, Cody murahti, ennen kuin Killjoy oli edes ehtinyt pohtia asiaa ääneen.
”Teräslasia”, Cody koputteli omaa rintakehäänsä. ”Vanhaa mallia eikä yhtään niin hienostutunutta kuin tuo Xenin. Jos pitäisi arvata niin sisustakin on aika eri.”
”Eroista huolimatta tahtoisin tutkia sinutkin vertailun vuoksi”, Nuparu huomautti.
”Jos se auttaa Xeniä millään tapaa, totta kai”, Cody vastasi.
Xenistä tuntui hölmöltä. Hän ei ollut koskaan vaatinut äidiltään vastauksia siihen, miten hän oikeastaan edes toimi. Hän oli aina tuntenut olonsa pelkästään itsekseen, eikä siinä sinällään ollut mitään kyseenalaistettavaa, mutta hänkin oli kyllä kuullut hullut tarinat siitä, miten Mustan Käden musta magia oli puristanut sodassa kaatuneiden sieluja uudeksi elämäksi. Se ajatus ei ollut jostain syystä ikinä häirinnyt häntä, ennen kuin nyt. Mitä se tarkoitti, jos huhu piti paikkansa… ja mikä hän oli, jos ei?
Hän tahtoi ajatuksensa minne tahansa muualle, joten hän tarttui ainoaan oljenkorteen, jonka näki. Nuparu oli muuttokuormaa purkaessaan nostanut tutun kallon esille. Se oli lasisessa kotelossa nyt, ja Nuparu oli laittanut sen näkyvälle paikalle korkeimpaan hyllyyn, johon ylsi.
”Oi ihanaa, toit Seleciuksen mukanasi.”
Killjoy jäätyi yhtäkkiä paikalleen. Hän kääntyi katsomaan kalloa kuin olisi nähnyt haamun.
”M-mitä?”
”Seleciuksen kallo!” Xen selitti. ”Mikäs sen tarina nyt olikaan? Olen melko varma, että kiertelit tätä kysymystä viimeksi, kun puhuimme siitä.”
Syytös oli aika leikittelevä, mutta se osui Nuparuun silti lujaa. Häkeltyneen näköinen matoran sopersi jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää.
”Tuoko on… Adorium Seleciuksen kallo?” Killjoy ähkäisi. ”Se ei voi olla aito. Ei mitenkään.”
”On se!” Nuparu huudahti kuin olisi joutunut puolustamaan omaa kunniaansa. ”Tai siis… kyllä se varmasti on. Kukapa tuon tietää…”
”Nuparu, minun täytyy tietää”, Killjoy tivasi. Cody ja Xen katsoivat tätä kummastuneena. Killjoy huomasi tuijotukset. Hän osoitti kalloa käsi lievästi täristen.
”Tämä on joku Nizin salaisuus, eikö olekin?”
”Täh?” Xen ihmetteli. Miten äiti siihen muka liittyi? Hänen ihmetyksekseen Nuparu kuitenkin nyökytteli varovaisesti päätään.
”Niin, no niin…”
”Kakista ulos!” Killjoy ärjäisi. Normaalisti itsevarmuutta uhkuva insinööri oli kadottanut kaiken kykynsä pitää itsensä kasassa.
”No siis… Nizhän sen minulle antoi. Kun, myönnän, että minulla oli vaikeuksia vahkien ilmeen kanssa. Kun ensin tein sinut”, Nuparu osoitti kohti Killjoyta, ”mutta olit niin hiton kallis, että menin sitten suoraan sillä skorpioni-idealla kralhien kanssa, mutta se meni kuulemma liian pitkälle, niin sitten, kun siinä tuskailin, niin Niz antoi tuon minulle lahjaksi ja sanoi, että ota siitä mallia. Myönnän ettemme edes tunteneet kovin hyvin, mutta tein näitä tilaustöitä Mustalle Kädelle aika pitkään…”
Killjoy, Xen ja Cody kuuntelivat kaikki kädet puuskassa. Niin myös Feterra, joka oli lipunut kaikessa hiljaisuudessa taas vähän lähemmäksi.
”Ja mistä Niz sen sai? Kertoiko hän sitä koskaan?” Killjoy tivasi.
”No juu… Herra oli voittanut sen jostain Kelbuuno-Malciremin huutokaupasta. Niz oli itse toivonut sitä. Se oli kai heidän yhteistyönsä alkua tai jotain. Siksi minä sitä olen niin varjellut. Kun se oli Nizille niin arvokas ja hän vain antoi sen minulle.”
Killjoy ei fyysisesti voinut hieroa otsaansa, joten hän tyytyi paiskomaan käsiään ympäriinä ja kävelemään ympyrää. Nuparun tarina oli kyllä yllättävä Xeninkin mielestä, mutta se ei vielä selittänyt Killjoyn reaktiota.
”Isä, mitä tuo tarkoittaa?”
Killjoy pysähtyi ja yritti tasata hengitystään. Sitten hän käveli ympyrää vielä pari kierrosta lisää ja kokeili uudestaan. Se tepsi sen verran, että hän sai sanat ulos suustaan oikeassa järjestyksessä.
”Äitisi oli täysin pakkomielteinen Seleciuskseen. Aina oli. Tai ainakin sen jälkeen, kun hänestä tuli toa. Hänellä oli kaikki säätiön julkaisemat kirjat ja hän puhui niistä kaiken aikaa. Tähtikartasto, Enkelten tanssi, Aivot, jonka hän otti mukaan kirjaimellisesti kaikkialle, minne meni. En pitänyt sitä outona, ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen yritin ymmärtää, mitä hänelle oikein tapahtui. Miksi hänestä tuli loppua kohden sellainen kuin tuli.”
He katsoivat toisiaan, Killjoy ja Xen. Codyn katse poukkoili näiden välillä. Nuparu oli lysähtänyt laatikon päälle luovuttaneena.
”Olen yrittänyt löytää niitä kirjoja siitä lähtien, mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua kuin kaikki kopiot niistä aina jotenkin lipeäisivät käsistäni. Löysin kuitenkin lopulta mainintoja, jotka saivat minut miettimään koko juttua uudestaan. Oletteko koskaan kuulleet delekläisestä ajattelumallista?”
Kaikki pudistelivat päätään. He olivat myös kaikki hieman yllättyneitä, että Metru Nuin kenraali Killjoy saarnasi heille – oletettavasti – filosofiasta.
”Eli siis ajatus siitä, että sielu olisi mahdollista irrottaa ja ajatukset toimisivat siitä huolimatta”, Killjoy sanoi.
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Nuparu oli sillä aikaa löytänyt jostain oman itsensä ja tuhisi tyytymättömästi.
”Minähän sanoin… noitia ja taikuutta.”
”Huomaatko, Xen, miksi tämä turhauttaa minua?” Killjoy kysyi. ”Kaikki, mitä äitisi puuhasi… on kuin leivänmurusia pitkin polkua. Välillä tuntuu siltä, että hän teki sitä tarkoituksella. Kaikki paljastukset, pienimmätkin, tuntuvat aina nitoutuvan jotenkin samojen asioiden ympärille. Kalit, kuulat, sielu ja ruumis… ja sitten hän signeerasi sinut, Xen, noilla kasvoilla. Ne olivat ainoa ulkonäköösi liittyvä elementti, johon minulla ei ollut sanottavaa. Jos se olisi minusta ollut kiinni, olisit saanut kanohin.”
Killjoy tuhisi jokaisen sanansa välissä.
”Helvetti soikoon millainen tieteilijä tekee näin paljon eikä jätä jälkeensä mitään dokumentaatiota?”
”Tai sitten hän jätti, ja Abzumo vaan päräytti kaiken tuusan nuuskaksi”, Cody mietti ääneen.
”Se mikä minua tässä vaivaa”, Xen sai viimein suunsa auki ja ajatuksensa kasaan, ”on tuo kallo. Jos äiti fanitti Seleciusta niin paljon, miksi hän antoi tuon pois?”
Nuparu vilkuili hyllyn päälle ja kohtasi vortixx-kallon tyhjän katseen. Oli suoraan sanottuna hieman omituista, miten tarkkaan se paikoin mukaili Xenin kasvoja.
”En ole aivan varma, oliko kyse ’faniudesta’”, Killjoy mietti. ”Muistan sen, kun hän hurahti aiheeseen. Se vaikutti enemmän salapoliisityöltä kuin… nauttimiselta. Niin kuin hän olisi etsinyt säätiön teksteistä jotain tärkeää. Ja se työ, mitä hän teki sielukuulien kanssa vähän antaa olettaa, että hän löysi sen.”
”Arvatenkin et koskaan kysynyt häneltä aiheesta?” Cody tuhahti.
”Totta kai kysyin, mutta arvaat varmaan, kuinka paljon hän suostui kertomaan”, Killjoy äyskäisi takaisin.
”Sielu olisi mahdollista irrottaa”, Xen tavaili Killjoyn aikaisempia sanoja. ”Vähän kuin minun sieluni yrittää valua minusta pois… Eivätkös minunkin ajatukseni jäisi ennalleen ilman sielua? Tai siis, kun kyllähän minullakin päässä johtoja kulkee.”
Killjoy ei suoraan sanottuna ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä seikkaa. Hänelle Xenin sielun vuotaminen oli tarkoittanut automaattisesti kuolemaa, mutta ei kai se aivan niin ollutkaan. Xeniin oli rakennettu kaikki toimimiseen liittyvä ihan konkreettisesti. Piirejä ja dataa käsitteleviä toimintoja, jotka mahdollistivat liikkeen, puheen, reaktiot…
Se, mitä sielu itse asiassa Xenille antoi, oli jotain, mitä hän ei osannut kuvailla. Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän dilemma muistutti hänestä itsestään. Hän oli jo vuosikymmeniä sitten lakannut spekuloimasta sitä, miksi arkkikrana hänen rinnassaan antoi hänen… olla olemassa.
Herrankin elämä oli jatkunut kuulan poistamisen jälkeen. Vain tyhjempänä. Tarkastajan myös, mutta siitäkään miehestä ei ollut paljoa jäljellä, kun Killjoy oli tämän viimeksi tavannut.
Sen tajuaminen oli hänelle tarpeeksi. Se sama tyhjyys ei saisi Xeniä. Ei hänen tytärtään.
Nuparu raapi niskaansa ilmisevästi nolostuneena, mutta uskaltautui kuitenkin puhumaan.
”Minullahan on paljon kontakteja arkistoissa. Jopa sellaisia, joita Mavrahilla ei ole. Jos siitä on apua… tai siis… laitan heidät töihin. Jos Seleciuksen tai daleklaisen ajattelun ymmärtämisestä on jotain apua, löydämme kyllä jotain.”
”Delekläisiä”, Killjoy korjasi. Teokset, jotka hän oli lainannut Bio-Arkistoista olivat varmaankin tuhoutuneet hänen mökkinsä mukana. Siitä olisi ehkä pitänyt kertoa Vaehranille. Korvausmaksut olisivat varmasti olleet pienemmät kuin myöhästymismaksut, jotka varmaankin kasvoivat korkoa edelleen.
Nuparun kädenojennus oli varmasti tapa pyytää anteeksi sitä, että ei ollut paljastanut tietojaan aikaisemmin. Killjoy oli onnistunut pidättelemään kieltään koko keskustelun ajan. Insinööri teki hänen tyttärensä eteen jo paljon. Häntä oikeastaan kadutti jo edellinenkin tunteenpurkauksensa.
”Tämä voi helposti paljastua vesiperäksi. Ensimmäinen prioriteettimme on löytää ratkaisu kuulaongelmaan. Mutta jos Niz tai Ficus ei jättänyt jälkeensä mitään, ei auta kuin kaivautua heidän lähteisiinsä.”
He kaikki nyökyttelivät Killjoyn sanoille. Xen tosin hieman varovaisemmin kuin muut. Killjoy huomasi sen ja astui askeleen lähemmäksi edelleen tuolilla istuskelevaa tytärtään.
”Me keksimme jotain.”
Xen nosti katseensa isänsä kypärään ja tuijotteli omaa heijastustaan sen visiiristä. Siitä takaisin ei tuijotellut tälläkään kertaa Matoron kasvot, vaan hänen omansa…
… vaiko Seleciuksen?
”Muistutan vielä”, Nuparu yskäisi ehkä vähän kuuluvammin kuin oli tarkoittanut, ”että tuo suihke kannattaa uusia aina muutaman päivän välein. Emme tiedä sielusi aineellista koostumusta vielä, joten riski sille, että se kuluttaa pinnoitetta on yhä mahdollinen. Jätän tämän huomenna tiedon tornien kemisteille. He saavat yrittää ratkoa sen ongelman.”
Nuparu heilutteli käsissään rättiä, johon oli pyyhkinyt Xenin kuulan pintaan kondensoituneen nesteen. Killjoy ja Xen nyökkäsivät. Cody otti sen merkkinä lähteä takaisin työpisteelleen.
Nuparun lähdettyä ohjaamaan loppuja omaisuudestaan paikalle alkoi Killjoyn katse etsimään Nahoa. Hän sanoi sen jopa ääneen, mutta hän ei vaikuttanut siltä, että etsi tätä välttämättä, koska hänellä olisi ollut asiaa.
”Onko Breziltä kuulunut mitään?” Xen kysyi. Killjoy nyökkäsi. Hän kumartui Xenin vierelle ja näytti viestiketjun, jonka oli aikaisemmin käynyt.
Okei. Minä löysin sen tyyppisi. Ei ollut erityisen vaikeaa.
Hän ei vannonut olevansa asian suhteen varmasti oikeassa mutta hän on toiminut useampaan kertaan välittäjänä diileissä joissa Mexxi on ollut osallisena.
Ja päätellen siitä miten raha on liikkunut hänellä on luultavasti ollut odinalainen tili jonka kautta maksut ovat tapahtuneet.
Se ei vielä todista mitään. Suurin osa Meksi-Koron kaupasta on metsästäjien kontrollissa. Mexxi oli melko korkealla kaupungin hierarkiassa. Tiliasia on voinut olla vain seurausta siitä.
Sitä mieltä Freelancerkin oli. Hän kyllä myös sanoi että oli silti melko varma Mexxin osallisuudesta. Metru Nuin tapahtumista on kulkenut tietoa Odinalle hieman liian sulavasti.
Hänen mukaansa Varjottu tietää sellaisia asioita joiden ei olisi pitänyt poistua Metru Nuin sisäpiiristä. Mainitsi Rautakalan ja Hammasrattaan ainakin.
Selvä. Tämä tarkkuus riittää toistaiseksi.
Xen katsoi viestiketjua kauhuissaan.
”Angien ja Halawe”, hän sanoi kuiskaten. ”Jos Varjottu tietää, minne he ovat menossa…”
”Minne he itse asiassa ovat menossa?” Killjoy ihmetteli. Nascostolainenkin tiedustelu oli osannut kertoa hänelle, että Deleva ja kaksi pimeyden metsästäjää olivat matkalla koillissakaraan, mutta näiden kohde oli täysi mysteeri.
”Rúcioroon. Etsimään Tarkastajaa. Tuntui hullulta, että kukaan ei ole ollut yhdeydessä häneen… tai hän meihin”, Xen vastasi.
Killjoyn täydellinen hiljaisuus oli ainoa merkki, jonka Xen tarvitsi siitä, että oli jälleen jotain, mitä tämä ei kertonut.
”Tarkastaja on kuollut.”
Xen katsoi isäänsä leuka hieman auki repsottaen. Hänen olisi tehnyt mieli lyödä jotain. Sitten vihan tilalle laskeutui suru, ja Xenin olisi tehnyt mieli itkeä. Sitten hän ajatteli asiaa hetken lisää, ja tuli viimein sinuiksi sen kanssa, että hän kyllä tiesi asian olevan niin.
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
”Kun me kuolemme…” Xen toisti päässään kaikuvat enkelin sanat. Killjoy kallisti hieman päätään ihmeissään.
”Puhuin hänelle… tai ainakin uskon, että se oli hän, kun olin… tajuttomana. Se oli se hänen kasvinsa, joka piti minua hengissä.”
”Mietimmekin, mikä se oli. Se kuihtui sitä mukaa, kun tilasi huononi”, Killjoy sanoi.
Mitä rehellisempi Xen oli itselleen, sitä helpompaa se oli ymmärtää. Miksi Tarkastajasta ei ollut kuulunut mitään? Miksi hän oli puhunut sillä tavalla hänen mielessään – kuin olisi kokenut kuoleman itsekin. Hän ei vain ollut halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että jokin niin mahtava asia kuin Mustan Käden makuta oli vain… kuollut.
”Helvetti soikoon”, Xen parahti ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän hieroi väsyneitä silmiään ja kurkisti sitten Killjoyta varovaisesti sormiensa raosta.
”Milloin sinä näit hänet viimeksi?”
”Muutama vuosi sitten”, Killjoy myönsi. ”Matkustin hänen kartanolleen sen jälkeen, kun aloin epäilemään, että Bianca oli enemmän kuin miltä näytti. Cestainu vahvisti epäilykseni.”
”Te… puhuitte? Hän oli vielä silloin hengissä?”
”En usko, että se tila, jossa hän silloin oli, lasketaan ’hengissä olemiseksi’”, Killjoy huokaisi. ”Jonkinlainen kaiku enemmänkin. Rippeet siitä, mitä Ficus oli jäljelle jättänyt.”
”Mistä kaikesta te puhuitte?” Xen kysyi.
”Hän varoitti minua Tuomionpäivästä. Ettei sitä voisi estää.”
”Niinpä tietenkin”, Xen huokaisi. Se sana oli kiusannut häntä jo pitkään. Biancan sanoissa. Bahrag-siskosten suusta. Totta kai Tarkastajakin oli tiennyt siitä jotain. Ja jos niin, hänen äitinsä varmasti myös.”
”Tulitko hullua hurskaammaksi?”
”Hädin tuskin”, Killjoy myönsi. ”Mutta se laittoi minut tälle polulle. Hän kai itsekin tiesi, että päätyisimme hänen salaisuuksiensa jäljille jossain vaiheessa. Hän… pyysi minua ampumaan häntä päähän, ennen kuin lähdin. Hän oli huolissaan, että kun Ficus ymmärtäisi ”Totuuden” hän saattaisi tulla hänen rippeidensä perään.”
”M- mitäh…” Xen kauhistui. ”M-miksi hän pyytäisi jotain sellaista?”
”Se liittyi jotenkin hänen naamioonsa. Se kai toimi jonkinlaisena avaimena johonkin, jota hän suojeli. Hän ei tahtonut Ficuksen löytävän tietään sinne, joten naamio ja hänen yhteytensä siihen piti hajottaa.”
”Ja… arvatenkaan hän ei suostunut kertomaan enempää?”
Killjoy pudisti päätään. ”Ei. Hän sanoi tehneensä Nizille lupauksen, ettei kertoisi enempää, ennen kuin aika olisi tullut.”
”Helvetti, miten turhauttavaa.”
”Niin on”, Killjoy myönsi.
Xeniä ärsytti. Hän oli palavasti halunnut lähteä Delevan seurueen matkaan, mutta ei ollut uskaltanut viedä Deltaa Metru Nuin ulkopuolelle. Ja hittoako hän siitäkin päätöksestä oli kostunut? Murheet olivat tavoittaneet hänet siitäkin huolimatta, ja nyt Delevan, Angienin ja Halawen radiohiljaisuus kalvoi häntä entistä enemmän. Hän ei halunnut uskoa, että Mexxi olisi kavaltanut näiden matkakohdetta Varjotulle, mutta ei sitä mahdollisuutta voinut sulkea poiskaan…
”Toivottavasti heillä on kaikki kunnossa”, Xen huokaisi. Killjoy tiesi, että tämä viittasi Delevan retkikuntaan.
”Siinä kolmikossa on ehkä enemmän itsepäisyyttä kuin aivosoluja, mutta olen varma, että Rautakala yrittää parhaansa niiden kahden muunkin edestä”, Killjoy yritti lohduttaa. Hänen huomionsa sai hymynkareen Xenin kasvoille.
”Unohdin ihan, että varmaan tunsit heidät kaikki.”
”Delevan itse asiassa huonoiten. Rautakala parsi minut kasaan Odinalla useammin kuin kehtaan myöntää. Hammasrattaasta en koskaan pitänyt. Varmaan siksi, että hän veti minua turpaan pahemmin kuin kukaan muu sodan aikana tai ennen Guartsua…”
”Täh? Oikeasti?”
Killjoy nyökytteli. ”Varjottu sai ennen pitkää tietää, että en ollut aikeissa jäädä Odinalle. Lähetti Hammasrattaan niskaani, kun olin lähdössä kohti Välisaaria. En olisi selvinnyt siitä hengissä ilman häntääni.”
Xen naurahti. ”Se olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen kohtaaminen. Mies, joka on vuorattu metallilla ja toinen, joka voi puristaa sen kaiken kasaan mielellään.”
”Gee itse asiassa on varmaan hengissä lähinnä hänen ansiostaan. Minulla olisi ollut sille reissulle aika paljon enemmän aseita, jos se luikku ei olisi puristanut niitä kaikkia mössöksi”, Killjoy huokaili.
Väistötilan toisesta päästä kuului Codyn huudahdus, joka kutsui Killjoyta luokseen. Hän vilkaisi siihen suuntaan, mutta kumartui vielä hetkeksi Xenin puoleen pudottaen äänensä voimakkuutta huomattavasti.
”Tämä näyttää aika pahalta, mutta olen edelleen sitä mieltä, että emme sano Naholle mitään. Jos saamme loput viestittelevät metsästäjät nalkkiin, asia tuskin nousee edes esille. En tahdo… vaivata häntä.”
Killjoyn hienotunteisuus yllätti Xenin, mutta hän oli lopulta samaa mieltä. Veden toalla oli ollut tarpeeksi murheita ilman kriisiä parhaasta ystävästään.
”Sovittu.”
Killjoy nyökkäsi ja lähti Codyn suuntaan. Xen vilkaisi sivummalla surisevaa Feterraa hetken, mutta nousi lopulta jaloilleen ja lähti kulkemaan kohti koloaan.
Se oli tyhjä kuljetuskontti aivan väistötilojen ovea kauimmaisessa nurkassa. Tynnyreillä ja laatikoilla hän oli luonut sinne itselleen suljetun tilan, joka oli täynnä patjoja, tyynyjä ja peittoja. Siellä oli irtonaista sälää niin paljon, että ne toimivat myös hyvänä äänieristeenä. Ne eivät kyllä silti auttaneet häntä nukkumaan kovin levollisesti.
Hän ohitti matkallaan Nahon ja Nurukanin, jotka olivat edelleen kumartuneet toistensa lähelle keskustelemaan. He tervehtivät kyllä Xeniä, mutta vajosivat heti sen jälkeen takaisin toistensa puoleen. He olivat tehneet sitä paljon viime päivinä. Xen olisi halunnut kovasti tietää, mitä nämä puuhastelivat, mutta joka kerta, kun hän yritti vakoilla näitä Cencordilla, täyttyivät kaksikon ajatukset todella arkisista ja tylsistä asioista. Xen oletti, että toien asiat liittyivät jotenkin Mustan Käden karkottamiseen ja lähtövalmisteluihin, mutta siksikin oli outoa, että hänelle ei kerrottu niistä mitään.
Hän jatkoi matkaansa ja laahusti kohti konttiaan. Sen luona oli muutama patja. Kansioiden perusteella ainakin Mavrah nukkui siellä – hänkin oli tehnyt päätöksen pysyä Mustan Käden kanssa toistaiseksi, vaikka hänellä oli Onu-Metrussa oikein mukava asunto, johon hän olisi voinut matkustaa aina yöksi.
Patjojen vieressä jakkaran päällä istuskeli kuitenkin hunakasvoinen ta-matoran hiljaa itseään edestakaisin keinutellen. Xen oli yllättynyt pikkumiehen nähdessään. Toisin kuin Mavrahilla, tällä ei ollut mitään tiedettävän hyvää syytä jäädä Mustan Käden seuraksi.
”Vakama, onko kaikki kunnossa?”
Vakama säpsähti. Raskaista uusista jaloista huolimatta Xenin askeleet eivät olleet havahduttanut naamioseppää mietteistään.
”Ah, Xen… hei. Olen ihan… ihan kunnossa, joo.”
”Ihan kiva, että jäit luoksemme, mutta eikös pajasi ole Ta-Metrussa?” Xen ihmetteli. Vakama nyökytteli, mutta oli hädin tuskin nostanut katsettaan koko juttutuokion aikana.
”Juu siellähän se, mutta… olen itse asiassa sairaslomalla. Koko tämän viikon oikeastaan. Joten ajattelin jäädä Mavrahin seuraksi. Enhän minä oikein näistä teidän ongelmista ymmärrä, mutta olen lajitellut hänen muistiinpanojaan ja sen sellaista.”
”Mavrah varmasti arvostaa sitä”, Xen hymyili ja yritti parhaansa esittää mahdollisimman suoraselkäistä ja eheää kenraalia.
”Saanko kysyä, mikä sinua vaivaa, jos se on vaatinut ihan sairaslomaa?”
”Ah, niin”, Vakama mutisi. Xen tajusi, että Vakama ei ollut tuijotellut maahan, vaan käsiään, jotka lepäsivät ojennettuina polviensa päällä.
”Käsistäni lähti tunto pari päivää sitten. Tekee takomisesta ja työkalujen käyttämisestä aika vaikeaa. Odottelen tässä, että ne… paranevat.”
”Voi ei!” Xen surkutteli. ”Toivottavasti se ei johdu Cencordin pirstomisesta! Jouduitko työskentelemään sen kanssa jotenkin tavallista kovempaa?”
”E-en oikeastaan. Tämä alkoi vasta melko hiljattain. Tuota… lääkäri sanoi että se voi johtua stressistäkin, kun verenkierto näytti olevan kunnossa. Joten eiköhän se tästä, kun vähän aikaa lepäilen.”
”Otahan sitten iisisti!” Xen vaati. ”En halua, että meidän ongelmat vie Metru Nuin lahjakkaimmalta naamiontakojalta työt alta.”
Vakama näytti olevan hyvillään Xenin kehuista. Heidän molempien katseet kuitenkin nousivat, kun heitä lähestyi vettä tiputtava pallo ähinää.
”Kaamea keli. Sanonnalla kissoista ja koirista varmasti etymologisesti järkevä selit- ah! Kas, Xen, olet täällä!”
”Hei, Mavrah”, Xen hymyili. ”Saavuin vähän aikaa sitten.”
Likomärkää sadeviittaansa riisuva professori mutisi vielä jotain yrittäen estää vesiä valumasta reppunsa päälle.
”Hienoa. Tapasin Sanahan. Hieman haluton auttamaan kaivauksilla. Käytin… charmia! Tuntui tepsivän. Aloitamme huomenna. Holvikaari… mielenkiintoinen löytö.”
”Onko sinulla hajuakaan siitä, mikä se saattaisi olla?” Xen kysyi.
”Kaari yleinen elementti monissa kulttuureissa. Mahdotonta sanoa ilman syvällistä tutkimusta. Kerromme viisastuttuamme.”
Xen nyökkäsi. Häntä huojensi tietää, että Mavrah oli asialla. Se toi tietynlaista varmuuden tuntua.
”Noh, minä jätän teidät pojat puuhastelemaan”, Xen sanoi ja nieli sanojensa loput haukottelemalla.
”Kello ei edes ole seitsemää”, Vakama ihmetteli. ”Oletko menossa nukkumaan?”
”No yrittämään ehkä. Olin hereillä tänään paljon aikaisemmin kuin normaalisti.”
”Heräsit… vartin yli kymmenen”, Mavrah ähkäisi.
”Niin, niinhän minä sanoin”, Xen huomautti.
Mavrah ja Vakama tuijottivat hieman ihmeissään, kun Xen kömpi koloonsa sisälle ja veti sen ovet kiinni perässään. Kaksikko päätti siirtyä keskustelemaan jonnekin hieman kauemmaksi, etteivät häiritsisi vahkin epätoivoisia yrityksiä levätä.
Ja epätoivoista se olikin. Vaikka kolo oli pimeä, pehmeä ja hiljainen, se ei tarjonnut Xenille työkaluja sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli käärinyt itsensä noin kahteen ja puoleen peittoon, ja makasi niin monen tyynyn päällä, että hän ei edes tuntenut patjoja kasan pohjalta.
Hän oli nyt saapunut mielessään ajatusten satamaan, jossa kaikki ärsytti häntä. Mitä helvettiä yhtään mistään pitäisi ajatella? Mexxi ja pimeyden metsästäjät, Ficus, Nace ja Bianca. Kaivaukset. Selecius? Hänen äitinsä?
Sata vuotta vankeudessa oli tehnyt kaikesta melko yksinkertaista. Nyt hänestä tuntui, että niiden aikana oli tapahtunut niin paljon, ettei hän enää ymmärtänyt mitään. Hänen järkeä tavoitteleva osansa yritti vakuutella, että kaikelle oli looginen ja kaiken yhteen vetävä selitys. Loput osat hänestä yrittivät muodostaa kokonaiskuvaa sen varaan, että ehkä kyseessä oli vain kasa tragedioita, joista ei löytäisi järkeä, eikä tarvitsisikaan.
”Sano nyt jotain”, Xen kuiskasi ääneen. Ääni hänen päässään oli kuitenkin täysin hiljaa. Hän ei ollut vieläkään keksinyt, kuinka se pitäisi manata esiin. Hiljaisuus ärsytti häntä vain lisää. Typerää, että edes hänen hidas vajoaminen hulluteen ei antanut hänelle vastauksia. Täysin hallusinoidutkin sellaiset olisivat kelvanneet.
Ei Xen kyllä nukkua ollut aikeissa. Se oli ollut virhe joka kerta. Kun hän oli antanut itsensä valua unten maille, painajaiset olivat seuranneet. Kolo oli hänelle kyllä lepopaikka, mutta levätä pystyi ilman untakin. Hän vain olisi toivonut, että olisi saanut tehdä niin ilman ristiin rastiin lenteleviä kysymyksiä ja vastausten alkioita. Jos hän olisi vain osannut mielensä tyhjentämisen jalon taidon, olisi pehmeisiin asioihin kääriytyminen ollut paljon levollisempaa.
Sitä kiehnäämistä ja kahinaa jatkui tuntitolkulla. Xen yritti parhaansa mukaan löytää jonkin asennon, jossa peitot olivat juuri oikein. Hän käänteli tyynyjä ikuisesta viileästä puolesta haaveillen. Hän oli jumissa täsmälleen siinä limbossa, mitä oli pelännytkin. Hän oli heittänyt rannetietokoneensa syrjään jo aikaa sitten. Kellon tarkistaminen joka kymmenen minuutin välein ei auttanut asiaa lainkaan.
Konttia ympäröivistä äänistä Xen päätteli, että iltatoimet olivat alkaneet muillakin, vaikka puheensorinaa kuului edelleen aika ajoin. Hän huokaisi melko kovaan ääneen ja käänsi taas parin tyynyjä niskansa alta. Sitten hänen konttinsa oveen koputettiin hiljaa.
Xen murahti vähän ärtyneesti, mutta konttasi sitten kontin toiseen päähän avaamaan ovet. Hennosta kopautuksesta päätellen hän odotti joko Mavrahia tai Nuparua, mutta saikin yllätyksekseen jotain aivan muuta.
”HUOMAUTUS: Kenraali Xenin olo vaikuttaa levottomalta. Tämä yksikkö on varusteltu tarjoamaan helpotusta.”
Xen kohotti kulmiaan. Oliko se kuunnellut häntä koko tuon ajan? Miten niin ”varusteltu tarjoamaan helpotusta?”
”Tuota… mitä?”
”TÄSMENNYS: Tämän yksikön hallussa on kemikaaleja, jotka rauhoittavat mieltä.”
Oliko sillä kaljaa? Oliko sillä viinaa!? Ei helvetti. Oliko Killjoyn mukana tullut vekotin joku baarimikkokin? Nivawk-asemalla ei saanut alkoholia mistään ja missään juottolassa hän ei ollut ehtinyt käymään. Oliko nelikätinen tynnyri laskeutunut itse drinkkien taivaista hänet pelastamaan?
Sitten se ojensi selkänsä taakse kurotelleella kädellään Xenille pienen kapselin. Hän otti sen vastaan ja tiiraili sen sisältöä. Se vaikutti kaasulta, mutta kun sitä ravisteli, oli siellä myös jotain, joka helähteli kevyesti sen sisäpintaa vasten.
”Öh… mitä se on?”
”VASTAUS: Unihiekkaa.”
”Minä en ole ihan varma, onko uni se, mitä kaipaan. En ole ollut oikein iloinen siitä, mitä niissä näen.”
”VALISTUNUT ARVAUS: Unihiekka antaa kenraali Xenille sellaisia unia, joita hän ei ole ennen kokenut.”
Xen tuijotti kapselia ja Feterraa vuorotellen. Hän ei voinut vastustaa siristelevää keskussilmää, joten hän taputti tynnyriä päälaelle ja puristi kapselin kätensä sisään.
”Siinä tapauksessa suuret kiitokset.”
Feterra hyrisi tyytyväisenä, kääntyi ja leijaili tiehensä. Xen jäi tuijottamaan saamaansa kemikaalia ja sulki kolonsa ovet. Hän rojahti takaisin sen perukoille pehmeyden tyyssijaan ja pyöritteli ”unihiekkaa” käsissään.
Yleensä ei ollut viisasta ruveta kiskomaan huumausaineita tuntemattomilta, ei edes Metru Nuilla, jonka psykedeeliskene oli nappikauppaa verrattuna vaikka Meksi-Koroon, mutta toisaalta Feterra oli Killjoyn liittolainen. Se oli auttanut pelastamaan Xenin jo kerran ja ollut siitä asti vain hyväntuulinen kiva tynnyriystävä, joka oli välillä pitänyt hänelle seuraa.
Lupaus oli ”unta, jollaista hän ei ollut ennen kokenut”. Se toivottavasti tarkoitti samalla unta, jossa Makuta Abzumon limainen kosketus ei piinaisi häntä.
”Hitot”, Xen tuhahti itselleen ja väänsi kapselin auki. Se vaati aika paljon enemmän voimaa kuin hän oli olettanut. Mutta heti, kun hän sai siihen edes pienen raon, sen sisältö pöllähti hänen naamalleen.
Hän säikähti yllättävää purkausta niin pahasti, että kiskoi kaasua välittömästi ison annoksen suoraan kitusiinsa. Hän maistoi sen kielellään. Sen maku ja haju täyttivät kaikki hänen reseptorinsa. Ja hän tajusi välittömästi, millaisen virheen hän oli tehnyt.
”Se kusinen roskapönt-” olivat hänen viimeiset tajunnan rajamailla lausutut sanat, kun Credox Selecium alkoi vaikuttamaan, ja vaivutti Xenin levottomaan horrokseen.
Kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.
Xen tiesi heti Mustan Käden tukikohdan kylmältä lattialta herättyään, että Feterran lupaus oli totta vain osittain. Hän tunsi olonsa yhtä aidoksi kuin tosimaailmassakin, tai yhtä todelliseksi kuin oli itsensä Nurukanin mielessä tuntenut. Lattia tuntui aidolta. Ilma tuoksui aidolta. Ja niin tuoksuivat myös piiraat, jotka repeytyivät sisältäpäin hänen edessään.
”Ei taas. Ei tätä taas.”
Xenin pinkaisi heti juoksuun. Huolimatta siitä, että uni vastasi muuten niin täydellisesti todellisia tapahtumia, olivat Xenin jalat ja käsi kuitenkin hopeiset. Hän ymmärsi heti, ettei hänellä ollut sellaista vauhtia kuin ennen. Ja ilman Eldaa hyökkäysten väistely olisi paljon vaikeampaa.
Hän juoksi taas kohti hissiä, joskin hän tiesi, että hän ei ehtisi sinne asti ilman vammoja. Ensimmäinen enkelin pedoista viilsi häntä selkään. Verta tuli, mutta hän pystyi edelleen juoksemaan. Seuraava yritti sivaltaa hänen päätään, mutta hän ojensi Kal-metallisen käden sen eteen ja torjui iskun. Hän ymmärsi, että ainoa tapa selvitä oli käyttämällä niitä osia itsestään, joita pedot eivät saaneet murrettua.
Hän oli kelannut niitä hetkiä päässään niin monta kertaa, että hän tiesi, kuinka yrittää uudestaan. Sen sijaan, että hän olisi jäänyt odottamaan hissin ovien sulkeutumista, hän iski hopeisen nyrkkinsä sen lattiaan kaikella voimallaan.
”Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana”, Xen toisti isänsä sanat. Nyrkki iskeytyi lattiasta läpi ja yhdellä riuhtaisulla hän repi suuren osan siitä irti. Aukko oli tarpeeksi suuri. Xen pudottautui siitä suoraan kuiluun. Hän kuuli yläpuolellaan tapahtuvasta räimimisestä, että häntä seurattiin edelleen. Kerroksen viisi vilahdettua hänen silmiensä ohitse hän viimein iski yhden käden ja molemmat jalkansa hissikuilun seinään. Kevyt metalli antoi myöten. Hänen vauhtinsa hidastui, mutta ei tarpeeksi.
Hänen jalkansa ottivat kyllä maan vastaan, mutta se määrä raakaa voimaa, mikä säteili niistä Xenin kehoon, oli hirvittävä. Se sattui. Kaikkeen sattui. Kuin kaikki hänessä, joka ei ollut Kal-metallia, olisi pirstoutunut. ”Todellisuudessa” niin ei ollut tapahtunut. Xen haparoi itsensä ulos kuilusta tukikohdan pohjakerrokseen enemmän tai vähemmän yhtenä kappaleena.
Pyörällä päästään, hän haparoi pimeitä käytäviä pitkin. Hän tiesi, mitä etsi. Sininen hohde kajasti horisontissa. Hänen täytyisi päästä sen luokse.
Hän huhuili niitä jo valmiiksi, hopeisia sotureita rinnalleen taisteluun. Tällä kertaa he hyökkäisivät yhtenä rintamana. Pedot palasiksi, kaikki valmiiksi turmion enkeliä varten. He leikkaisivat sirut tämän hyppysistä, ennen kuin tämä ehtisi reagoida, ja käyttäisivät niitä sitä vastaan.
Xen käyttäisi.
Runollista oikeutta. Hän oli jo ajatellut, kuinka tekisi sen. Hän kuvittelisi makutan joksikin pieneksi ja säälittäväksi. Ehkä hiireksi. Ei… muurahaiseksi. Ei…
… torakaksi. Torakalta voisi repiä irti pään ja loput ruumiista selviäisi. Se tuntisi kipua vielä pitkään sen jälkeen, kun Xen olisi leikellyt siitä irti jokaisen limaisen ruumiinosan, jolla tämä oli häntä koskettanut.
Haaveidensa ottaessa vallan, Xeniltä kesti tovi huomata, että käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli loputon. Käännöksen olisi pitänyt tulla aikoja sitten. Hän pysähtyi. Oli pakko kuunnella, olivatko pedot yhä hänen perässään. Mutta hiljaisuus oli rikkumaton.
”Haloo?”
Ei vastausta. Vain hänen omat sanansa kaiun muodossa.
Käytävän molemmassa päässä oli pelkkää loputonta pimeyttä. Takaisin kääntyminen tuntui erityisen huonolta idealta. Eteenpäin jatkaminen ei tuntunut tuottavan tulosta. Hän tiesi, että tukikohdan pohjalla hänen alapuolellaan ei olisi kuin kalliota. Ehkä hänen yläpuolellaan olisi…
… valkoinen kaari?
Se näytti olevan osa kattoa kuin se olisi valettu siihen tuhansia vuosia sitten. Se oli ilmiselvästi samanlainen kuin se, minkä hän oli Killjoyn kanssa löytänyt, pienempi vain. Silti tarpeeksi suuri, että siitä voisi yrittää loikata läpi.
Sen sisällä oli pelkkää mustaa. Pelkkää vellovaa absoluuttista tyhjyyttä. Se kylmäsi Xenin selkäpiissä, mutta se vaikutti ainoalta tieltä pois. Untahan se vain oli. Olihan? Jos hän hyppäisi, ehkä hän putoaisi jonnekin loputtomaan ja heräisi.
Hän ponnisti jalkojaan elämänsä suurimpaan loikkaan. Hän kumartui niin matalalle, että hänen kätensä osuivat lattiaan. Sitten hän hyppäsi, ja kuuli sanat päässään vain hetkeä liian myöhään.
”Älä…”
Mutta pimeys oli jo nielaissut hänet.
Xeniltä kesti hetki saada silmänsä auki. Painottomuuden tunne teki silmäluomien avaamisesta outoa. Hän ymmärsi, ettei kyennyt hengittämään, mutta hän ei silti tuntenut tukehtuvansa. Hän yksinkertaisesti oli.
Tyhjyys ei ollut sellainen, mitä hän oli odottanut. Sana itsessään antoi odottaa kaiken puuttumista. Xen visualisoi sitä mielessään vain mustana. Mutta sellainen tyhjyys ei ollut. Tilan sijasta se oli prosessi.
Kaiken loppumisen prosessi.
Hänen pudotessaan sen läpi, hän näki valoja. Sateenkaaren jokaisessa värissä loimusi pilviä, valopalloja, renkaita pyöreiden kappaleiden ympärillä.
Ja yksi kerrallaan ne kaikki sammuivat. Aina, kun niitä ilmestyi lisää, tyhjyys lopulta ahmaisi niitä kaksin verroin jossain toisaalla. Xen jollakin hirvittävällä tavalla ymmärsi sitä. Hän seurasi aitiopaikalta päätöstä sille, mitä oli ollut olemassaolo.
Tuntui luonnollisesta antaa sen viedä hänet mukanaan. Luovuttaminen ei koskaan ollut tuntunut niin helpolta. Tyhjyys oli vienyt mukanaan myös kaikki murheet. Painajainenkin päättyi siihen, ettei ollut mitään.
Xen sulki silmänsä ja levitti kätensä. Jos tämä oli se, mitä tyhjyys halusi, hän olisi valmis antamaan sille itsensä.
Kunnes se vaihtui kylmään lattiaan sellaisella vauhdilla, että Xenin teki mieli oksentaa. Juuri, kun hän oli ymmärtämässä, kuinka tyhjyys voittaisi lopussa, hän oli tuntenut käden olkapäällään. Se oli kiskonut hänet pois sellaisella vauhdilla, että hänen sisälmyksensä melkein heittivät kuperkeikan.
Pimeys, jossa hän suoristi selkäänsä, oli vain hieman vähemmän kylmä kuin se edellinen. Täällä tosin oli lattia ja ilma, joka maistui raudalle.
Verelle.
Hän katsoi alas. Hänen molemmat jalkansa olivat veristä vapisevaa mössöä. Niin myös hänen vasen kätensä. Ne eivät liikkuneet. Ainoastaan vuotivat ja sykkivät sydänkuulan tahdissa.
”Ei…”
Hänen vuotavat raajansa eivät kuitenkaan olleet se, mikä häneen sattui, vaan kouristus, joka oli iskenyt hänen rintaansa. Sydänkuula pamppaili samassa tahdissa tyhjyydestä kaikuvan läähätyksen kanssa. Xen yritti sulkea silmänsä siltä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta terävät kynnet viilsivät hänen silmäluomensa irti.
”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~”
Xen ei tahtonut sitä enää. Ei taas. Jokainen painajainen ennen tätäkin alkoi aina sillä samalla tavalla. Hän ei enää halunnut kokea sitä uudestaan. Miksi maailma oli niin epäreilu, että se ei antanut hänen vaikka kuolla? Miksi kärsimystä piti vieläkin pitkittää?
”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”
”Älä koske minuun!” Xen parahti, mutta painajaisen lait varmistivat, että heti, kun hän kuvittelikin Abzumon kosketuksen, se tapahtui.
Terävä kynsi viilsi hänen ihoaan. Hänen kasvojaan. Kolme sinisenä hohtavaa sirua leijaili makutan pään päällä kuin kruunu juhlistamassa purppuraa kuningasta. Abzumon kieli lipoi Xenin huulia. Kynnet olivat löytäneet tiensä sisäreidelle. Hän ei mahtanut sille mitään. Ilman Deltaa oli turha edes kamppailla sitä vastaan.
Miksi helvetissä hän lupasi olla käyttämättä sitä?
Kouristus iski jälleen. Abzumon kosketus nousi korkeammalle.
Miksi Matoro vannotti, ettei hän käyttäisi sitä? Miksi hänen vapautensa merkitsi vähemmän kuin Abzumon? Miksi makuta sai tehdä vapaudellaan, mitä halusi, kun Xen oli vain vangittu kärsimään sen seuraukset.
Makutan kieli lipoi irti leikattuja silmäluomia. Se maistoi veren, mutta veri ei sille riittänyt.
Miksi Matoro teki sen? Miksi hän antoi Deltan juuri hänelle? Eikö hän ymmärtänyt? Mihin muuhunkaan se olisi johtanut?
”MIKSI?” Xen huusi päin Makuta Abzumon kasvoja. Hän ei enää pystynyt pidättelemään itseään. Sanat tunkeutuivat ulos väkisin, vaikka ahdistus hänen rinnassaan olisi halunnut tehdä kaikkensa, että niin ei olisi tapahtunut.
”MIKSI SINÄ TEIT SEN, MATORO? OLISIT TAPPANUT MINUT! OLISIT TAPPANUT SINNE KO-METRUUN, JOS HALUSIT MINUSTA EROON! SAMA ASIA KUIN ANTAA SE HELVETIN SIRU! OLISIT VAIN TAPPANUT SUORAAN ETKÄ JÄTTÄNYT MINUA TÄNNE!”
Abzumon sormet pysähtyivät. Tämän kasvoille oli levinnyt kummastunut ilme. Tämä ei ollut, miten painajainen yleensä jatkui.
Xen katsoi kyyneleitä valuttaen Abzumoa suoraan silmiin. Kohtasi katseen, joka tahtoi häpäistä hänet jokaisella kuviteltavalla tavalla.
”Miksi Matoro teki niin?”
Abzumon ote Xenistä herpaantui. Odottiko tyttö vastausta häneltä? Miksi se katsoi häntä sellaisella tavalla? Oliko Mustalumen rakkaassa jotain vialla?
Sitten kuului ääni, joka viimein vastasi Xenin kysymykseen.
”Koska hän valitsi väärin.”
Siniset riimut leikkasivat Abzumon sormet irti, kun suojaava seinä ilmestyi makutan ja Xenin väliin. Abzumon kirkuessa ja haparoidessa taaksepäin, yksi kolmesta sirusta oli sammunut. Deltaa ei koskaan ollutkaan. Ei tietenkään. Kyllähän Xen sen tiesi. Se oli ollut hänen ansiotaan. Yksi sirpale vapautta vähemmän niille, jotka olisivat käyttäneet sitä vain satuttaakseen.
Raivostunut turmion enkeli iskeytyi vasten hohtavaa seinää. Se kaapi ja raastoi. Veri roiskui irti leikatuista sormista, mutta nekin pisarat kilpistyivät suojaan. Xen otti useamman askeleen taaksepäin. Hän huojentui tajutessaan, että hän kykeni sulkemaan silmänsä.
Kun hän avasi ne uudestaan, oli Makuta Abzumo pysähtynyt ojennettuun käteen, joka oli käskenyt tätä pysähtymään.
”M- mitä?” Xen parkaisi.
”Minähän sanoin. Matoro teki sen, koska hän valitsi väärin.”
Se, enkeli, laskeutui maahan. Kun sen jalat osuivat kylmään lattiaan, välähtivät sen vitivalkoiset siivet niin kirkasta valoa, että Xen luuli tulleensa sokeaksi. Valo, joka siitä säteili, ei ollut lämmintä, mutta se ei ollut kylmääkään. Se vain oli. Ja kaikessa olevuudessaan se tuntui Xenistä kummallisen tutulta.
Kun hän raotti seuraavan kerran silmiään, oli pimeys poissa. Xenin jalkojen alla narskui sora, ja vaikka horisontti oli pelkkää valkoista, tyhjyydeltä se ei silti tuntunut.
Abzumo oli siellä edelleen, mutta ääntäkään päästämättä ja raajaakaan liikuttamatta. Oli kuin aika itsessään olisi käskenyt tätä pysähtymään. Paikalleen jäätyneen makutan katse oli puhdasta raivoa. Sormista valuvat veripisarat leijuivat ilmassa kykenemättöminä koskaan kohtaamaan valkoista rosoista maata.
”Se on menneisyyttä, Xen. Kannat arpia siitä ikuisesti, mutta lupaan, että hän ei kosketa sinua enää koskaan.”
Enkelit sanat olivat itsevarmat. Sen ääni oli tuttu, eikä ainoastaan siksi, että Xen oli pähkäillyt sen lähdettä koko edeltävän päivän. Se oli tuttu, koska hän tunsi sen.
”Kuka… sinä olet?” Xen kuitenkin kysyi. Abzumon ja hänen itsensä välissä seisova valkoinen olento naurahti ja naputteli sormella otsaansa.
”Luulisi sinun jo tietävän.”
Se naamio… vaikka sen piirteet poikkesivat siitä miehestä, jonka kasvoilla se oli edellisellä kerralla ollut, olivat sen muodot silti tunnistettavat.
”Cencord?”
”Enemmän tai vähemmän.”
”Sinä… pysäytit hänet”, Xen haukkoi henkeään. Kun hän katsoi alas, hän huomasi olevan taas enemmän tai vähemmän oma itsensä. Hopeiset jalat ja vasen käsi.
”Oikeastaan sinä pysäytit hänet. Ja minä olen vain lukemattomien päässäsi vierailleiden äänien uusin jäsen.”
”Mit- oikeastiko?”
”Hah! No en oikeasti. Tai sinä tuon lurjuksen pysäytit, mutta minä olen tosiaan hieman enemmän kuin ääni päässäsi.”
Xen ajatteli sitä hetken. Kaikessa olisi kuulunut olla järkeä. Kredipselleenin täytyi jotenkin sumentaa hänen ajatuksiaan, koska sen ymmärtäminen tuntui niin vaikealta.
”Minun vereni.”
”Niin. Olen pahoillani, etten osannut selventää sitä sinulle aikaisemmin. Mielesi syöverit ovat melko paljon syvemmät kuin Matoron, ja viestien lähettäminen sikäli paljon vaikeampaa. Se tavara, mitä se peltipurkki sinulle antoi, avasi mieltäsi juuri tarpeeksi, että pääsin viimein luokseksi.”
”Minä… kuulin sinut pari kertaa. Joskin vain muutamia sanoja… kaikuja.”
”Onneksi sain sentään estettyä sinua ajamasta kahtasataa päin seinää. Se olisi ollut aika nolo loppu meidän molempien kannalta.”
Enkeli hymyili, mutta käänsi sitten katseensa taakseen pysäytettyyn Abzumoon. Tämä työnsi naamansa hieman lähemmäksi sitä, teki kasvoillaan yökkäävän eleen ja kääntyi sitten takaisin Xenin puoleen.
”Tuo moukka on ollut piikki… kuvainnollisessa lihassani aika pitkään. En syytä sinua, jos ajattelet minuakin kirouksena, sillä valitettavasti jokainen elämä, jonka olen elänyt, on yleensä johtanut kohtaamiseen hänen kanssaan.”
”Mitä sinä tarkoitat tuolla? ’Jokaisessa elämässäsi?’ Sinähän olet… olit, joku naamio.
”Naamiotkin voivat elää elämiä”, enkeli tuhahti, mutta äänestä kuuli, ettei tämä ollut oikeasti turhautunut. ”Sinä olet kolmanteni. Ja olen todella syvästi pahoillani, että yhteiselomme alkoi tällä tavalla.”
Xen tuijotti enkeliä suu ammollaan. Hän kykeni maistamaan ”unihiekan” yhä kielellään.
”Minulla on ilmeisesti loputtomasti aikaa huomioiden, että tämä painajainen ei ota loppuakseen”, hän huokaisi. ”Selitä.”
Enkeli virnisti. Tämän siivet vetäytyivät jonnekin syvälle tämän selkään,
”Matoro kutsui minua nimellä Itroz. En ole varma, oliko sekään aivan oikein. Minä olin Itroz lähinnä, koska Matoro tahtoi minun olevan. Vaikka on totta, että jokainen käyttäjä jättää jälkensä kanohi Cencordiin, en usko, että olisin olemassa, jos Matoro ei olisi halunnut minua niin paljon.”
”Itroz”, Xen tavaili sanaa. ”Itroz.”
Vasta silloin hän ymmärsi näkemäänsä. Valkoinen naamio, musta ruumis. Ääni, johon Xen olisi voinut rakastua siltä seisomalta.
Se todella oli kuin Matoron kuvaksi veistetty enkeli.
”Ja nyt minä olen sinun. Matoro ja minä olimme yhdessä tarpeeksi kauan tietääkseni, että olimme tuomittuja tuhoamaan itsemme. Me teimme ne virheet yhdessä. Ja nyt kohtalo on asettanut minut polulle, jossa voin todistaa oppineeni jotain.”
”Sinä sanoit… että Matoro teki virheen… että hän valitsi väärin?” Xen sopersi. Kouristus teki jälleen tuloaan. Hän kumartui ottamaan sen vastaan, mutta yllättyi, kun se vetäytyi jonnekin hänen sisäänsä.
Itrozin… Matoron..? Cencordin käsi oli hänen rinnallaan. Toinen hänen olkapäällään. Ne puristivat. Kipu ei kadonnut, mutta se vaimeni. Se muuttui… hallittavaksi.
Enkeli irrotti otteensa ja virnisti hieman väkinäisesti.
”Matoro Mustalumi tahtoi olla vapaa. Hän halusi hyvää. Hän halusi rakkauden voittavan vihan. Ja Nimdan sirut käsiinsä saatuaan minä autoin häntä saavuttamaan sen. Tein kaikkeni, että saisimme sen, mistä me molemmat olimme aina unelmoineet.”
Enkeli katsoi happamasti kohti Abzumoa. Kuin paikalleen jäätynyt makuta olisi ollut testamentti kaikelle sille, mikä oli pielessä.
”Vapaus itsessään tarkoittaa hyvin vähän, jos valittavat vaihtoehdot johtavat kaikki murheeseen. Vapaus ei yksin anna meille lohtua. Minä en sitä koskaan ymmärtänyt. En, ennen kuin oli liian myöhäistä.”
”Puhut kuin olisitte olleet yksi ja sama… mutta jos Itroz oli jotain paljon vanhempaa…”
”Ajalla on tapana toimia niin”, enkeli selitti saaden välittömästi kiinni siitä, mitä Xen yritti ymmärtää. ”Se kulkee sykleissä. Lopulta samaa tahtovat päätyvät tekemään samanlaisia ratkaisuja. Abzumo silpoi minut silloin, kun yritin sitä itse, ja nyt ruumiini makaa jossain helvetin syvvimmässä ämpärissä. Luulin, että mieleni sirpaleet olisivat olleet tarpeeksi vahvat vapauttaakseen Matoron kohtalon pyörästä, mutta… olin väärässä.”
Xen katsoi leuka raollaan, kuinka yksinäinen kyynel valui ulos Itrozin silmäkulmasta. Se viilsi haavaa pitkin tämän naamiota. Cencordiin ilmestyi sinistä verta vuotava viilto. Se sama viilto, joka oli ollut Matoron kasvoilla, kun tämä oli antanut Deltan Xenille Ko-Metrussa.
”Minä luulin auttavani häntä, Xen. Minä luulin, että autoin häntä toteuttamaan unelmansa… mutta minä rikoin hänet. Matoro meni rikki, koska minä en osannut valita paremmin. Koska me… me emme osanneet valita paremmin.”
Enkeli purskahti itkuun ja rojahti maahan polviensa varaan. Xen ryntäsi vaistomaisesti tämän tueksi. Hän puristi enkeliä niin kovaa kuin pystyi. Kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni.
”Miten hän olisi voinut valita paremmin, kun minä en itsekään ymmärtänyt”, enkeli sopersi Xenin olkapäätä vasten. ”Me valitsimme väärin ja sinä sait kärsiä, ennen kuin yhteinen taipaleemme edes alkoi…”
Xen hyssytteli murtunutta enkeliä. Silmien valo Cencordin takana väreili. Siivet loistivat poissaolollaan. Xen vannoi, että aikaan jäätyneen Abzumon kasvoille oli noussut virne, mutta hän pyyhki sen nopeasti mielestään.
”Hei… hei… minä tiedän… minä tiedän, että te yrititte parhaanne. Että Matoro yritti parhaansa.”
”Hän käski sinua olemaan käyttämättä sitä, koska hän pelkäsi, että sinulle käy kuin hänelle.”
”Minä tiedän.”
”Yritimme niin kovaa voittaa kohtalon, että annoimmekin sinut tyhjyydelle sen sijaan…”
”Niin”, Xen sanoi. Niin he olivat tosiaan tehneet.
”Olen niin pahoillani.”
Xen tiesi, että kyse oli paljon enemmästä kuin enkeli antoi ymmärtää. Hän tiesi, että Cencord oli hän. Aivan yhtä paljon kuin se oli Matoro ja Itroz. Yhtä paljon kuin enkeli ja jään soturi pyysivät häneltä anteeksi, pyysi Xen anteeksi myös itseltään.
Mitä muutakaan siinä mahtoi? Hän olisi milloin vain voinut uhmata Matoron pyyntöä. Hän olisi voinut valjastaa vapauden liekit turmion enkeliä vastaan ja kamppailla tulella tulta vastaan.
Hän oli itse valinnut olla tekemättä niin, mutta ei siksi, että olisi sokeasti uskonut Matoron pelkojen olleen oikeassa, vaan koska hän ei tiennyt, mitä siitä olisi seurannut.
Matoron sen päivän ainoasta oikeasta valinnasta oli tullut Xenin ainoa mahdollinen valinta. Aika oli johdattanut hänet pisteeseen, jossa hän ei olisi koskaan valinnut toisin.
Koska Matoro oli pelastanut hänet vankeudelta, tahtoi Xen pelastaa Matoron valinnoiltaan. Silloin ja siinä hetkessä, Ko-Metrun hangessa, se oli ollut oikein. Itroz tiesi sen. Matoro tiesi sen.
Xen tiesi sen.
Ja lopulta, se valinta, jonka Matoro oli tehnyt, ja se valinta, jonka Xen oli päätynyt tekemään, oli varmistanut, että Makuta Abzumo poistui Metru Nuilta ilman kolmatta unelmien asetta.
Sen eteen oli pitänyt uhrata sirpale Itrozia ja Xenin elämä.
Ehkä se oli kuitenkin ollut sen arvoista?
Xen katsoi enkeliään silmiin ja kuiskasi tälle ainoat sanat, jotka tiesi tuovan tälle lohtua.
”Minä annan sinulle anteeksi.”
Makuta Abzumon virne valahti kadoksiin. Kouristus, joka oli alkanut Xenin rinnassa tukahtui, ennen kuin se ehti alkaakaan. He halasivat toisiaan siinä pitkään. Enkeli ja tytär. Naamiontakoja ja Sanansaattaja.
Siinä maailmassa, minkä he rakentaisivat, ei ollut tilaa Arkkitehdille. Heidän maailma maalattaisiin. Sen perustukset olisivat kangas ja kosmoksen värit pilareita, jotka sille pystytettäisiin.
Abzumon kuvajainen vääntyi ja kääntyi. Purppuran piiparin muodot kutistuivat silmissä. Siivet surkastuivat vain yksiksi raajapareista. Kitiinikuori peitti turmiolliset värit.
Torakka nimeltä Abzumo kipitti jonnekin loputtoman soran syövereihin. Cencord irtautui viimein Xenin otteesta. Se katsoi häntä silmiin ja hymyili. Painajainen oli tulossa päätökseensä.
”Minä lupaan sinulle, Xen, että minä suojelen sinua. Lupaan olla parempi.”
”Se… jääköön nähtäväksi”, Xen hymyili. Hän uskoi, että enkelin sanat olivat vilpittömät. Se sai sillä kertaa riittää.
Enkeli levitti siipensä. Kuusi kirkasta uloketta valaisi taivaan valkoistakin valkoisemmaksi. Se ei ehkä mahtanut mitään taivaalla väärin paistavan mustan auringon mahdille…
… mutta Xen oli vakuuttunut, nyt ensimmäistä kertaa sitten sen hirvittävän kohtaamisen, että sille piti antaa mahdollisuus yrittää.
Yö oli tulossa. Auringot olivat miltei jo laskeneet, kun Xen saapui Nivawk-aseman komentotorniin. Sade oli hetkeksi tauonnut. Metru Nui kylpi oranssissa lämpimässä valossa hetkeä ennen pimeyttä.
Xen oli melko varma siitä, että kukaan ei ollut huomannut, kun hän oli hoiperrellut ulos väistötiloista raittiiseen ilmaan. Kredipselleenin haju oli juuri ja juuri ehtinyt haihtua. Hän oli rymynnyt seiniä vasten tornin portaikossa, mutta aimo annos Ko-Metrun happea herätti hänet lopullisesti takaisin todellisuuteen. Ilma siellä oli aina niin raikasta.
Hänen oli pakko nähdä ne – Tiedon tornit – vielä kerran. Hän tuijotti pistettä niiden juurella, jonne Betty oli silloin kohtalokkaana yönä laskeutunut.
Hän näki sielunsa silmin Matoron anelevan katseen, verta vuotavat kasvot ja sinisen hohteen tämän puristuksessa.
Xen huokaisi syvään. Hänen hengityksensä höyrystyi ja leijaili pois. Kaikki tuntui taas jotenkin turhalta. Mitä hyötyä oli seikkailla Onu-Metrun syvyyksissä ja pidättää ravintolayrittäjiä, jos hänellä oli enää viikkoja elinaikaa jäljellä? Miksi nähdä sitä vaivaa? Miksi etsiä vastauksia kysymyksiin, joiden ratkaisua hän ei koskaan näkisi?
Hänen kätensä puristuivat entistä tiukemmin tornin kaiteen ympärille. Mitä helvettiä hän oikein tekisi itsensä kanssa?
”Jos annat itsellesi hetken aikaa, voisit ymmärtää, ettei tämä ole vielä ohi.”
Cencord oli tietenkin oikeassa. Se oli Xenistä jopa vähän ärsyttävää. Mutta toisaalta…
… kun hän oli nähnyt Abzumon kipittämässä hysteerisesti karkuun pitkin valkoista soraa, oli se ajatus käynyt hänen mielessään ensimmäistä kertaa.
Ainahan siihen oli mahdollisuus, että elämä jatkui. Huolimatta siitä, millaiset muutamat päivät hänellä oli ollut, mahtui sinnekin joukkoon pieniä hetkiä, yksittäisiä sekunteja tai minuutteja, kun hän unohti kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän säikähti, kun rautaluukku hänen selkänsä takana yllättäen aukesi paljastaen punamustan kypäräpäisen hahmon kurkistelemassa aukosta ulos.
”Siinähän sinä olet”, Killjoy huokaisi helpotuksesta ja kapusi hieman vaivalloisen näköisesti ylös Xenin seuraksi.
”Näin, kun laahustit ulos vähän heikon näköisenä. Oletko kunnossa?”
Xen nyökytteli. Oli ehkä parempi olla sanomatta mitään siitä, miten typerä hän oli ollut ottaessaan vastaan Feterran ”unihiekan”.
”Kaipasin happea.”
”Niin”, Killjoy murahti ja rojahti nojaamaan kaiteeseen Xenin vierelle. He tuijottivat hetken aikaa aurinkoinlaskua täydessä hiljaisuudessa. Kehitystä oli silti tapahtunut. Ainakin verrattuna edelliseen kertaan, he eivät nyt maanneet enää tornin lattialla.
”Tahdoin tulla pyytämään sinulta anteeksi”, Killjoy sanoi. Xen oli suoraan sanottuna hieman ihmeissään. He olivat ehtineet puhua edellisten päivien aikana paljon. Niihin keskusteluihin oli jo sisältynyt paljon anteeksipyyntöjä.
”Mistä niin?” Xen kysyi.
”Ionireseptoreistasi”, Killjoy vastasi. ”Ne eivät suoraan sanottuna käyneet mielessänikään. Tiedän, että olet tottunut niihin, mutta olen myös sitä mieltä, että tyylisi on mennä aivan liian lähelle vihollista, joten…”
Killjoy kaivoi jotain reisipanssarinsa uumenista. Hän ojensi mustan esineen Xeniä kohti kannustaen tätä ottamaan sen.
”Eräänlainen kompromissi”, Killjoy täsmensi. ”Se oli mukanani kaiken varalta, mutta luulen, että se palvelee sinua paremmin.”
Xen tarttui esineeseen ja sulki kätensä sen ympärille. Hän tiesi välittömästi, mikä se oli. Ei ollut pitkä aika, kun hän oli torjunut sen sivalluksia kynsillään.
Sarajin ionimiekan kahva oli kulunut. Jäljet sieltä, mistä ionisoturi oli sitä tiukimpaa puristanut, olivat ikuisesti piirtyneet sen pintaan. Xen tuijotti sitä hetken ihmeissään ja puristi sen sitten tiukasti rintaansa vasten.
”Sinäkö?” hän yritti ymmärtää, mutta Killjoy pudisteli päätään.
”En minä. Hän teki sen päätöksen aivan itse. Hän myös… lähetti terveisiä. Tahtoi, että tiedät, että olit oikeassa.”
”Oikeassa mistä?” Xen kysyi.
”Että meillä on aina vapaus valita.”
Xen nieli taas kyyneliään. Hän oli unohtanut, että oli sanonut niin. Hän kuvitteli sen luikun hymyilemässä jossain pilven reunalla. Omahyväinen idiootti, Xen ajatteli, mutta silti… se idiootti oli ollut kuin hänen veljensä. Ja hänestä kaiken lisäksi vielä tuntui, että hän oli ollut väärässä. Oliko Sarajikaan valinnut polkuaan siksi, että hänellä oli vapaus tehdä niin, vaiko siksi, että hän oli tehnyt ainoat ratkaisut, mihin oli kyennyt…
Luukku heidän takanaan aukesi taas, ja maan toan tutut kasvot kurkistivat sieltä kaksikkoa.
”Ai, katsos”, Nurukan totesi nähdessään Killjoyn. ”Olitkin jo täällä. Tulin vain katsomaan, oliko Xenillä kaikki kunnossa, kun laahustit ohi sillä tapaa.”
Xen ei ollut edes tajunnut kävelleensä Nurukanin ohitse. Kredipselleenipöllyt olivat varmaan sumentaneet hänen näkönsä.
Killjoy auttoi Nurukanin ylös ja yhdessä he kääntyivät taas nojaamaan komentotornin kaiteeseen. Se oli Nurukanille siellä ensimmäinen kerta. Hän ymmärsi nyt, miksi Xen ja Killjoy viettivät siellä niin paljon aikaa. Näkymät olivat melkoiset.
Vanhin ja nuorin kenraali eivät käyneet varsinaista keskustelua, vaan eräänlaisen luottamuksen vaihdon. Nurukan kohensi kaulassaan roikkuvan ketjun asentoa ja taputteli rintapanssariaan hymyillen. Xen nyökkäsi ymmärtäväisesti. Delta oli parhaassa turvassa, missä vain pystyi tilanteen huomioon ottaen.
Sitten kuului kolahdus. Luukku aukesi taas. Cody tuijotteli kenraalikolmikkoa vähän hölmistyneenä, mutta kapusi kuitenkin näiden seuraksi.
”Olin vain tulossa juttelemaan Xenille, kun hän näytti tuolla jotenkin niin eksyneeltä”, hän sanoi. Xeniä alkoi hiljalleen hävettää. Oliko hän kirjaimellisesti kävellyt jokaisen heistä ohi ilman, että oli huomannut?
Cody astui Mustan Käden riviin ja käänsi itsekin katseensa horisonttiin. Se oli nyt selvästi se, mitä sinne oltiin tultu tekemään.
”Ihan kivan näköinen, kun jättää tuhoutuneen tornin huonon silmän puolelle.”
Kaikki kolme kenraalia naurahtivat. Xen loikkasi istumaan kaiteen päälle Killjoyn valvovan silmän alla. Hän virnisti isälleen vakuuttavasti. Hän vain halusi heilutella jalkojaan tuulessa.
Luukku aukesi taas. Xen ei ollut enää edes yllättynyt, kun hengästynyt veden toa nousi sieltä ylös.
”Tulin niin pian kuin pääsin! Näin, kun kaikki teistä valuivat tänne päin ja pelkäsin, että Xenille oli sattunut jotain.”
”Ei kun me tuijotellaan kaikki yhdessä horisonttiin”, Xen virnisti. Naho kumartui antamaan tälle halauksen takaapäin ja seurasi Xenin esimerkkiä kaiteelle istumisesta.
Kun luukku vielä kerran aukesi, meni Killjoy katsomaan, saisiko sen jotenkin säppiin. Mavrahin ylös autettuaan kuului kuitenkin kauhea metallinen töminä, kun Killjoyn jalka työnsi ylös yrittäneen Feterran alas portaita.
”Et sinä!” Killjoy ärjäisi ja läimäisi luukun kiinni niin lujaa kuin pystyi. Mavrah nyökkäsi Xenille ja antoi tälle pitkän ymmärtäväisen katseen. Niin pitkän, että Xen tiesi sen merkitsevän paljon matoranilta, joka ei yleensä pysynyt sekuntiakaan paikallaan.
He olivat siinä pitkään hiljaa. Tuijottaen pimenevää iltaa, kun valo valui hitaasti horisonttiin kuolemaan.
”Kiitos”, Xen kuiskasi. Kaikki kyllä kuulivat. Nurukanin puristus Xenin olkapäällä oli nopea, mutta varma. Killjoy sujautti Sarajin ionimiekan Xenin käsistä tämän reisipanssarin sisään ja taputti sitä merkiksi siitä, että se oli nyt virallisesti vaihtanut omistajaa.
He eivät sitä silloin tienneet, mutta se olisi viimeinen hetki pitkään aikaan, kun sade taukosi. Hetki olisi ollut täydellinen vain yhdellä lisäyksellä: Jos Matoro olisi ollut siellä heidän kanssaan.
Xenistä ei enää tuntunut pahalta myöntää sitä. Matoro Mustalumen päivän oikein valinta oli ehkä johtanut pelkkään kärsimykseen, mutta Xen tiesi, että tämä oli yrittänyt parhaansa. Niin kuin hänkin oli yrittänyt.
Haava ei ollut sulkeutunut. Kouristus lähestyi taas Xenin rintaa, mutta tällä kertaa hän vain suoristi selkänsä ja nieli sen. Se sattui silti, mutta sen kivun kanssa pärjäisi. Se saisi toistaiseksi riittää.
Oli marraskuu…
Ja sai ollakin.
Sekin päättyisi joskus.
SEURAAVANA PÄIVÄNÄ
Oliko jollakulla se kauppalista ylhäällä? Käyn Bauinuvassa mutkan ja lähden sitten ostoksille.
Se löytyy sieltä yhteisestä kansiosta.
Etsin sitä jo haulla enkä löytänyt.
no et varmaan kun joku nakkisormi vahingossa nimesi sen ”kuppalistaksi”
Hei.
Sormeni eivät ole nakkeja. Näitä vekottimia ei vain ole suunniteltu isoille tyypeille.
Okei löytyi. Oliko @Nurukan jotain lisättävää listaan? Mainitsit jotain jostain kastikkeesta.
Tarkistin jo. Arvatkaa mikä olisi ollut Metru Nuin ainoa paikka josta sitä olisi saanut.
hups.
Kebabkuningas tuskin palaa enää valta-istuimelleen. Haluatteko, että käyn raidaamassa sen ravintolan? Vahkit tuskin kaipaa niitä.
Voisitko? Muuten tässä käy niin että korvaamme sen taas chililä ja Nurukan valittaa koko illan siitä että suuta polttaa.
Makuhermoni ovat herkät ja te olette vain polttaneet omanne turruksiin. Kuka edes maustaa riistakastikkeen chilillä? Ei siinä ole järkeä.
Minä ajattelin, että tuo siihen mukavasti potkua. Kaikki eivät ole samanlaisia apsisuita kuin sinä.
Okei riita poikki ennen kuin se alkaa. Nähdään kuudelta Nivawkissa. Saatan käydä katsomassa tulvatilannetta yläkaupungilla vielä tässä välissä.
Onko tilanne paha? Luulisi Ga-Metrun osaavan varautua sateisiin.
Juu mutta ei tällaiseen. Yön rintama oli taas tosi rankka ja kun tämä ei taukoa hetkeksikään. Tässä on muutenkin jotain vähän kummallista.
se mikä täällä on kummallista on toi iskän profiilikuva
siis mitä helvettiä miksi se on tuollainen ja voitko pliis vaihtaa sen
Tawa piirsi sen. Minusta se on hauska.
no musta ei ole. miksi kukaan piirtäisi tuollaista?
No Tawa ylläpitää sellaista jäsenkirjaa. Korvasi valokuvani siinä tuolla sen jälkeen kun jäimme Sugan kanssa kiinni kaljavarkaista Agni-Metrun reissulla.
mutta miksi sen pitää liikkua?
Koska Tawa piirsi sen liikkumaan.
Se on kyllä minustakin aika hirveä.
Jep.
Niin on.
:-(
Hyvä on. Kuinka otan uuden?
painat siitä kuvasta ja sitten siitä kameraikonista vasemmassa alakulmassa
Ok.
ei, älä postaa sitä tänne. ensin painat siitä profiilikuvasta…
Minä painoin.
no et selvästi painanut kun se kuva tuli vaan tänne.
Minusta tuntuu että sinä et osaa käyttää tätä sovellusta oikein.
Ei kyllä Xen on ihan oikeassa.
Jep.
Mitä? senkö voi vaihtaa?
persetti. en jaksa tehdä tätä tekstillä. näytän sitten kun palataan hoodeille.
Hoodeille?
okei kuka selittää minulle miksi olen jäänyt jumiin tuollaisten boomereiden kanssa?
Boomereiden?
Suuret sodat elänyt sukupolvi. Nimi tulee siitä, kun sodissa räjähteli niin paljon.
kiitos.
Jaa.
Mutta eikös tuo tarkoita sitä, että Xenkin on boomer?
HEI!
MINÄ EN OLE NIIN VANHA!
Teimme hänet vasta sodan alettua joten kaipa häntä ei sitten lasketa. Vaikka käyttäytyy välillä niin pikkutärkeästi että menisi ihan hyvin jostain Zakazin veteraanista.
haista.
Kuten näette…
Minun pitää kyllä laittaa tämä kohta äänettömälle. Vaikea keskittyä neuvotteluihin kun tämä värisee koko ajan.
Oli sarastuksen toinen aamu, kun Vaeltaja heräsi. Oli loputtomat mannut, metsät ja aavikot. Oli tasangot, oli meret. Oli syksyn sade ja viilenneet ilmat. Sille tielle Vaeltaja astui. Sielu oli intoa täynnä. Hengitys kulki kevyesti ja askel oli varma.
Sillä vielä ei silloin Vaeltaja tiennyt, millaiset murheet tiellä odottaisivat. Hän vaelsi vain. Päämääränään vain se, mikä vastaan sattui tulemaan.
Sillä hän rakasti tietä. Rakasti tuntematonta. Rakasti kaikkea sitä, mikä oli vielä näkemättä. Hän rakasti sitä huolimatta siitä, kuinka paljon se häntä myöhemmin satuttaisi…
Metru Nui, kaksi vuotta Kohiki-salmen taistelun jälkeen
Vain hetkeä aikaisemmin Mustan Käden lastausalue oli ollut tyhjä. Se oli ollut tavallinen näky hiljattain. Sodan päätyttyä suurin osa järjestön henkilökunnasta oli palannut takaisin kotikonnuilleen. Metrut olivat täyttyneet jälleenrakentajista. Toat olivat matkanneet etelään kohti kotisaariaan – tai niiden kotisaaria, joiden toa-kivet olivat heille voimansa antaneet. Muukalaislegioonankin jäsenet olivat yksi kerrallaan lähteneet rakentamaan itselleen uutta elämää. Kaiken sen jälkeen Mustan Käden käytävillä vaeltelivat lähinnä koneet. Koneet, ja ne muutamat, jotka olivat yhä uskollisia kenraalille, joka oli kiskonut heidät Onu-Metrun mudista takaisin päivänvaloon.
Mutta metalliset käytävät kaikuivat sinä iltana taas askeleista. Tukikohdan lastausaluetta kohti matkusti joukko, jollaista ei oltu nähty kuukausiin, kun Nui-Kralhi marssitti tuhatpäistä koneiden pataljoonaa kohti Onu-Metrun kolkkoa yötä.
Ne harvat, jotka tukikohdassa tarvitsivat unta, olivat heränneet metalliseen marssiin. Moni pomppasi ylös hädän kirvoittama hiki otsallaan. Lastausalueen reunoille yksi kerrallaan kerääntyneet katseet pelkäsivät, että sota oli syttynyt uudestaan. Mutta he saapuivatkin todistamaan aivan toisenlaista käännekohtaa Metru Nuin historiassa. Nui-Kralhin mahtikäsky oli yksiselitteinen: Mustan Käden oli aika päättyä.
Vain yksi asia seisoi hänen, hänen koneidensa ja ulkona jylisevän sotalaivan tiellä. Valkoiseen takkiin hätäisesti kietounut veden toa oli asettunut täsmälleen kenraalin kulkuväylälle.
Nui-Kralhin käsi nousi pystyyn ja tuhat jalkaparia otti täsmälleen yhden askeleen eteenpäin kunnes ne taas pysähtyivät. Marssimisen jylyn lakatessa kuului ainoastaan tuhannen täydellisesti synkronoidun kellokoneiston tikitys.
Ne olivat pysähtyneet kauas toasta. Eivät siksi, että tämä olisi ollut varteenotettava uhka, vaan koska joukkoa johtava kralhi ei tahtonut nähdä tämän kasvoja läheltä.
Ulkona ujeltava tuuli puhalsi tukikohdan sisälle heiluttaen Nizin takin helmaa väkivaltaisesti. Hän laittoi kädet taskuihinsa pitääkseen sen kurissa. Hän oli onnistunut pyyhkimään surun hetkeksi kasvoiltaan. Siinä oli auttanut se perusteellinen röyhkeys, jota hänen aviomiehensä parhaillaan harjoitti.
”Sinun tulisi astua sivuun”, Nui-Kralhin korotettu ääni kaikui. Tuhannen ja yhden silmäparin läpitunkeva tuijotus ei kuitenkaan saanut Niziä edes värähtämään.
”Tai mitä? Marssit päältäni?”
”Jos minun täytyy”, Nui-Kralhi vastasi. Tämän äänestä paistoi ennenkuulumaton happamuus. Sanat lausuttiin raivoa pidätellen.
”Liiku”, hän jatkoi. Niz vastasi vain pudistelemalla hitaasti päätään.
Kralhin käsi nousi jälleen pystyyn ja tämän etusormi puristui koukkuun. Pataljoona hänen takanaan otti täsmälleen yhden askeleen eteenpäin. Jyly oli hiljaisuuden jälkeen korviahuumaava. Alueen laitamilta kuului tapahtumia seuraavien kauhistuneita parahduksia. Nizin katse pysyi kuitenkin lujana. Hän nosti katsettaan uhmaavasti ja tuijotti Nui-Kralhia nyt visiirinsä ali nenänvarttaan pitkin.
Kaksi sormea. Kaksi askelta lisää. Tällä kertaa kralhinkin täytyi liikkua pataljoonansa mukana estääkseen muutaman jalanmitan rakoa itsensä ja pataljoonansa välissä kuroutumasta umpeen. Hän erotti yksityiskohdat vaimonsa Rurulta nyt hieman tarkemmin. Ja niin myös tämän murheen murtaman, mutta päättäväisen ilmeen.
”Jatka vain. Minä en aio liikkua”, Niz tiuskaisi. Vastaukseksi siihen pataljoona otti kolme askelta lisää. Ja kun veden toa ei siihen reagoinut, ottivat ne taas kolme lisää. Hampaitaan kiristelevä Nui-Kralhi oli nyt jo niin lähellä vaimoaan, että tämän läpitunkevan katseen välttely oli muuttunut mahdottomaksi.
”Miksi sinä et väisty?” Nui-Kralhi parkaisi epäusko äänessään. ”Mitä sinä kuvittelet saavuttavasti sillä, että tallaudut jalkoihimme?”
”Näytän sinulle, millaiset seuraukset päätöksilläsi on”, Niz vastasi.
”Luuletko, etten tiedä?”
”Tiedän, ettet tiedä.”
”Liiku”, Nui-Kralhi vaati vielä kerran.
”En liiku.”
Miruaan sen otsasta hierova kenraali huokaisi syvään. Tämän ryhti huononi Nizin jokaisen sanan seurauksena.
”Etkä taaskaan suostu selittämään? Seisot vain siinä nokka pystyssä etkä anna minulle mahdollisuutta ymmärtää.”
”Sinä… et ole valmis”, Niz huokaisi, mutta silminnähden katui sanojaan heti ne suusta päästettyään. Nui-Kralhi irvisti naamionsa kasvosuojan takana. Hän oli kuullut ne sanat niin monta kertaa, että ne aiheuttivat hänessä välittömän inhoreaktion.
”Niin minä vähän arvelinkin.”
”Minä… en tarkoittanut –”
”Niinkö? Nytkö et sitten tarkoittanut? Mutta edellisellä sadalla kerralla, kun tivasin sinulta vastauksia ja vain suljit oven nenäni edestä –”
”KOSKA SINÄ TEET JOTAIN KAUHEAA, JOS MINÄ KERRON!” Niz kiljaisi keuhkojensa pohjalta sävähdyttäen Nui-Kralhin ottamaan askeleen taaksepäin melkein suoraan takanaan seisovan vahkin päälle. ”KOSKA SINÄ OLET AINA SELLAINEN! JOS MINÄ KERRON SINULLE EDES PIENEN MURUSEN SIITÄ, MITÄ MEILLE TAPAHTUU, SINÄ JUOKSET VÄLITTÖMÄSTI SITÄ PÄIN VÄLITTÄMÄTTÄ SEURAUKSISTA!”
Nizin sanat tukahtuivat viimein palaan hänen kurkussaan. Hänen aviomiehensä röyhkeä temppu oli toistaiseksi onnistunut pitämään kyyneleet loitolla, mutta pato, jonka hän oli mieleensä rakentanut, oli saavuttanut murtumispisteen.
”Miksi sinä edes välität, mitä tekisin?”
Nui-Kralhin sanat aidosti hämmensivät veden toaa, joka vastasi kuin lihasmuistista. Jostain niin syvästä automaattisesta olettamuksesta, että hän ei onnistunut estämään sanoja karkaamasta huuliltaan.
”Koska minä rakastan sinua.”
”Niin kuin rakastit Ficustakin?”
Pala Nizin kurkussa katosi samassa tahdissa, kun Nui-Kralhi lausui sanansa. Keltaiset silmät Rurun takana laajenivat sekä kauhusta että häpeästä.
”Tuo… tuo ei ole reilua.”
”Aika rohkeaa puhua reiluudesta sen jälkeen, kun hylkäsit meidät. Toivottavasti Tarkastajan helmoissa oli helpompaa. Hän nyt ainakin varmaan puolsi Ficusta -”
”Lopeta…”
”Ehkä ensi kerralla mietit kahdesti, ennen kuin jätät tyttäresi tuollaisella tavalla. Tiedän, että minä en siinä vaakakupissa paljoa paina, mutta voisit edes –”
”Ole kiltti ja lopeta…”
Nui-Kralhin suu oli jo auennut sylkeäkseen ulos lisää happamia syytöksiä. Sanat kuitenkin pysähtyivät jonnekin kralhin kurkkuun, kun tämä oli huomannut silmäkulmassaan tutun hahmon seisomassa lastausalueen reunalla.
Vahkityttö oli jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tilanne kuitenkin paiskasi itsensä uudelle vaihteelle välittömästi, kun vahki huomasi isänsä kääntyneen tuijottamaan tätä.
Xen liikkui nopeasti, mutta jalkansa maahan päättäväisesti juurruttanut Niz ei liikahtanutkaan, kun tämän käteen tartuttiin. Xen yritti kaikin voimin vetää äitiään pois Nui-Kralhin ja tätä sokeasti seuraavan pataljoonan tieltä, mutta sai käteensä ainoastaan valkoisen takin hihan, joka repeytyi irti Xenin riuhtaisusta.
Niz ei saanut sanaakaan suustaan. Hän vain tuijotti hädän vallannutta tytärtään tämän silmiin, kun tämä aneli häntä tulemaan mukaansa. Hän tiesi oikein hyvin, ettei Xen ollut se viaton pieni sielu, jolle hän oli elämän antanut. He molemmat tiesivät, että surun murtama Nui-Kralhi oli todella valmis marssimaan veden toan yli katkeruuttaan purkaakseen.
Ja Nizin mieli oli muuttumassa nopeasti. Itsevarmuus hänen asennossaan varisi jokaisen Xenin anelevan lauseen myötä. Veri kohisi hänen korvissaan niin lujaa, että hänen alkoi olla vaikea kuulla enää yksityiskohtia, mutta tyttärensä huuliltaankin hän sai luettua ne sanat, jotka hänet lopulta rikkoivat.
”En halua menettää sinuakin.”
Hänen jalkansa nousi. Sitten toinen. Hän ei ollut enää omien liikkeidensä ohjaksissa, vaan antoi itsensä seurata Xeniä, joka kädestä pitäen raahasi häntä sivummalle. Niz ei enää katsonut taakseen. Hänen rintaansa kuristava sydänkivi pamppaili niin kovaa, että se olisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää. Mutta hänen oli pakko keskittyä juoksemaan, jotta pysyisi tyttärensä hätääntyneiden askelien perässä.
Jos hän olisi silloin tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun hän koskaan näki hopeisen Mirun takana tätä seuraavaa katsetta, kenties hän olisi valinnut sanansa toisin. Tosin kenties hän ajatteli niin vain, koska hän ei ollut kuullut sitä, mitä Nui-Kralhi oli ärjäissyt hänen peräänsä.
Xen sen sijaan kuuli. Ja ne sanat paloivat lopullisesti hänen mieleensä.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän.”
Koko elämänsä ajan Xen oli ajatellut niitä sanoja paksuimman mahdollisen kaunan ja katkeruuden lävitse. Joka päivä pitkän vankeutensa aikana, joka päivä sen jälkeen. Ja kun hän viimein kohtasi isänsä uudelleen Onu-Metrun syvyyksissä, hänen mielessään kelautuivat vain ne myrkylliset sanat.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän…” Xen kokeili niitä omassa suussaan. Niiden maku oli muuttunut vuosikymmenien saatossa, mutta kaikkein suurimman osuman niihin oli tehnyt ne Nurukanin muistoissa vellovat hetket, jotka olivat viimein selittäneet hänelle, mistä Nui-Kralhin petos oli saanut alkunsa.
Metallisen kaiteen päällä jalkojaan roikottava Xen kelasi muistoa edestakaisin uudelleen ja uudelleen. Joka kerta hän pysähtyi samoihin hetkiin. Nui-Kralhin sanoihin, hänen äitinsä suruun ja viimeiseen hetkeen, kun hän oli juossut paikalle kiskomaan tämän pois isänsä marssin tieltä. Hän palasi uudestaan ja uudestaan takaisin muiston alkuun. Hän tiesi vallan hyvin, mitä sen lopussa tapahtui. Tukikohdan eteen parkkeerattu pieni laivasto lensi pois jättäen heidät suojattomiksi. Yksin Metru Nuille aina siihen asti, kunnes Bio-Klaanin sankarit katkaisivat siitä alkaneen murheiden ja tragedioiden kierteen.
Xen oli vältellyt muistoa tietoisesti jo pitkään. Kokemus oli myös hyvin erilainen siitä, millaista Nurukanin unenomaisissa muistoissa oli ollut. Xen muisti omistaan jokaisen yksityiskohdan valokuvantarkasti. Jokaisen äänen kuin hän olisi kuullut ne vain sekunteja sitten. Jokainen tunne, jonka hetki oli herättänyt, viilsi kuin hän olisi kokenut ne ensimmäistä kertaa.
Mutta siitä huolimatta hän ei tehnyt elettäkään muistosta irtautuakseen. Jo mittaamattoman pitkän ajan hän oli vain elänyt sen uudelleen ja uudelleen. Ja joka kerta viimeinen asia, minkä hän näki, olivat hänen omat nuoremmat kasvonsa täynnä hätää ja murhetta. Vaikkakin hän tiesi niiden olevan nuoremmat ainoastaan muutaman kolhun puutteesta.
”Olet yhä täällä.”
Yllättävä ääni sai Xenin sätkähtämään. Hän melkein tipahti lastausalueen yläpuolella kulkevan kävelytien reunalta, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Häntä ei erityisesti houkuttanut selvittää, mitä tapahtuisi, jos hän rämähtäisi naama edellä vahkirivistöihin. Hänellä oli huonoja kokemuksia pään sisällä syntyvästä kivusta.
Yllättävä äänen lähdettä ei tarvinnut kauaa etsiskellä. Kaiteelle hänen viereensä oli ilmestynyt pitkä hahmo, joka heilutteli jalkojaan miltei identtiseen tahtiin Xenin kanssa. Trynakasvoinen makuta tuijotteli alla avautuvaa näkyä ja erityisesti paikalleen jähmettynyttä veden toaa, jota muiston nuorempi Xen veti perässään. Hetken tuijoteltuaan tämä kuitenkin käänsi kasvonsa tätä suu ammollaan ihmettelevään vahkiin.
”Tuskin tämä on kuitenkaan muistoistasi murheellisin?”
”M- mitä?” Xen sai kakistettua. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta, mistä makuta oli hänen mieleensä ilmestynyt, tai mistä tämä oikein puhui.
”Tämä muisto”, Tarkastaja täsmensi. ”Onko se todella se, mikä kalvaa sinua kaikkein eniten?”
Xen onnistui työntämään lukemattomat kysymyksensä syrjään pieneksi hetkeksi. Hän tuijotti hetken aikaa omia hätääntyneitä kasvojaan, sitten äitiään ja lopuksi isäänsä, jonka ilmeestä sai naamion vuoksi kaikkein huonoiten selvää. Sitten hän nosti katseensa takaisin Tarkastajaan, joka katsoi yhä läpitunkevasti hänen silmiinsä.
”Onko… onko sillä jotain väliä?”
”Paljonkin. Niin kauan, kun vellot epäolennaisessa, olet jumissa täällä. Vankina omissa ajatuksissasi.”
”Jumissa täällä”, Xen toisti. Hän ei ymmärtänyt, millä tapaa hän oli ”jumissa”. Kaikki oli juuri niin kuin hän tahtoikin. Muisto, joka hänen allaan itseään toisti, täytyi olla vastaus hänen syvimpiin mietteisiinsä. Sen täytyi sisältää kaikki ne vastaukset, mitä hän kaikkein palavimmin tarvitsi. Miksi ihmeessä se olisi jumissa olemista? Tarkastajan sanoissa ei tuntunut olevan mitään tolkkua.
”Oletko edes hetkeksi pysähtynyt miettimään, miksi olet täällä?”
Xen tuhahti. Ei hän tietenkään ollut. Ainoa asia, millä juuri nyt oli väliä, olivat ne sanat, joilla Nui-Kralhi oli Nizin hyvästellyt. Se oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun hän oli herännyt Nurukanin vierestä pää täynnä menneisyyden kaikuja. Hänen oli pakko ymmärtää, oliko hän ollut väärässä kaiken aikaa. Oliko hänen äitinsä aivan sitä, mitä hän oli koko lapsuutensa kuvitellut?
”Xen, sinä olet täällä ikuisesti, jos et myönnä sitä itsellesi?”
”Myönnä mitä?”
”Kuten sanoin. Että tämä ei ole murheistasi suurin.”
”Miksi se on huono asia?”
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
Tarkastajan sanat upposivat Xenissä jonnekin syvälle. Ne kouraisivat häntä sydänalasta tavalla, jota hän ei odottanut. Kuin hän olisi unohtanut jotain ja nyt muisti yhtäkkiä uudestaan. Muisti, että…
”… kun me kuolemme.”
Se oli kuin tulppa olisi poistettu hänen muistojensa kuvainnollisen altaan pohjasta. Kaikki ne asiat, jotka hän oli epätoivoisesti yrittänyt työntää pois tajunnastaan tulvivat takaisin hyökyaallon lailla. Pakomatka tukikohdan syvyyksiin. Hirviöt hänen kintereillään. Kipu. Tuska. Makuta Abzumo…
Makuta Abzumo.
Hänen verensä seisahtui. Se, että hän oli kuollut, tuntui murheista pienimmältä. Hänen kurkkuaan kohti nouseva ahdistus ei ollut peräisin siitä, että makuta oli päättänyt hänen elämänsä, vaan siitä, mitä tämä oli tehnyt ennen sitä.
”Hän… hän…”
”Minä tiedän”, Tarkastaja vastasi ja laski kylmän kalmaisen kätensä Xenin olkapäälle. Normaalisti sellaisessa kosketuksessa ei olisi ollut mitään lohduttavaa, mutta Xen tarttui siihen kuin makutan kämmen olisi ollut maailman lämpimin takkatuli. Vanhan ystävän kosketus oli ainoa asia, joka esti häntä hyperventiloimasta itseään tukehduksiin. Hetket ennen hänen kuolemaansa vilisivät hänen silmissään yhtä valokuvantarkasti kuin muisto hänen edessäänkin. Hän näki kaiken. Tunsi kaiken. Maistoi ja haistoi…
Se tuntui epäreilulta. Jos hänen piti kerran olla kuollut, miksi hän muisti? Eikö olemattomuuden olisi pitänyt tuoda mukanaan rauha? Paniikki Xenin suonissa alkoi pisara pisaralta korvautua vihalla. Miksi hän ei olisi vain saanut kadota ajatuksineen ja muistoineen?
Tarkastaja ei sanonut mitään, vaan puristi lujempaa. Ele väänsi lopulta Xenin katseen väkisin omista jaloistaan takaisin ylös Tarkastajan tyhjäkatseiseen Trynaan.
”… miksi juuri minä?”
Tarkastaja ei selvästi halunnut vastata Xenin kysymykseen. Hänen piti tulla johtopäätökseen omin neuvoin. Kaikesta surusta ja tuskastakin huolimatta, Xenin piti ymmärtää se itse.
Mutta Makuta Abzumon läpitunkeva nauru ei jättänyt häntä rauhaan. Xen ei ymmärtänyt, miten kukaan – tai mikään – pystyi tekemään jotain niin hirveää ja nauraa samaan aikaan.
Jos hän ei olisi niin määrätietoisesti halunnut suojella Nimdaa… ehkä asiat olisivat menneet toisin. Ehkä Abzumo ei olisi…
Ei. Jos Matoro ei koskaan olisi antanut Nimdaa hänelle, ehkä Abzumo ei olisi…
Ei. Jos hän olisi vain sanonut ei.
Siitähän se kaikki oli lähtenyt. Ensin Bio-Klaanista saapuneet soturit olivat antaneet hänelle vapauden. Ja vapauden jälkeen Matoro antoi hänelle valinnan.
Siitähän se kaikki johtui. Helvetin valinnoista. Vapaus oli työntänyt hänet suoraan murheeseen.
Ei kukaan ollut kertonut hänelle, kuinka valita oikein. Ei varsinkaan hänen äitinsä, joka hänen muistoversionsa vanavedessä katosi jonnekin tukikohdan syövereihin.
Eikä hän voinut kuin arvailla, olisiko hänen isänsä opettanut hänelle toisin. Ei hän koskaan ollut edes harkinnut mahdollisuutta kysyä.
Koska, mitä Nui-Kralhi oli marssinsa päätteeksi sanonut, piti täysin paikkansa.
Hän oli aina välittänyt äidistään enemmän.
Ja nyt hän epäröi, oliko sekin ollut väärä valinta, kun hän tiesi, mitä tämä oli tehnyt saadakseen Nui-Kralhin sanomaan kaikki ne myrkylliset sanat.
”Minulla ei ole sanoja, jotka saisivat olosi tuntumaan paremmalta”, Tarkastaja vastasi viimein Xenin anelevilla silmillään esittämään kysymykseen.
Xen käänsi katseensa pettyneenä taas kohti maata. Hän vilkaisi kohti lastausalueen auki ammottavasta seinästä ulos Metru Nuin yöhön. Valosaaste piti kuitenkin huolta, ettei tähtitaivasta pystynyt paljain silmin juuri sillä hetkellä näkemään. Edes se kirkkaimpana loistava punainen pirulainen ei siunannut Xeniä läsnäolollaan.
”Miksi sitten edes olet siinä?” hän tiuskaisi. Vanhan ystävänsä näkeminen pitkästä aikaa ei ollut tuonut hänelle toivomaansa lohtua. Tarkastajan käsi nousi hitaasti hänen olkapäältään.
”Tuon vuoksi”, Tarkastaja kuitenkin vastasi kärsivällisesti ja osoitti sormellaan alaspäin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että tämä ei osoittanut alhaalla itseään kelaavaan muistoon, vaan Xenin omaan kämmeneen. Siihen, josta versosi jotain hentoa ja vihreää.
Kummallisinta oli, ettei hän ollut siihen saakka huomannut sitä laisinkaan, vaikka hän muisti oikein hyvin, mistä se oli peräisin. Hehkuva kasvi Mustan Käden tukikohdassa oli valinnut hänet uudeksi kasvualustakseen.
”Jokaisessa luomuksessani on pieni pala minua. Niin paljon minä pelkäsin kuolemaa. Vuodatin itseäni kaikkeen, jotta kaikuni saisi kärsiä ikuisesti.”
”Sinä olit todellisuudessa paljon parempi lohduttaja”, Xenin sai ajatuksensa viimein sanoiksi. ”Nyt saat kaiken kuulostamaan vain pahemmalta…”
”Mutta se on kaikki totta.”
Tarkastajan katseen oli vuoro harhailla kohti heikosti siintävää tähtitaivasta. Päätellen siitä, kuinka valo himmeni ja voimistui rytmikkäästi Trynan silmäkuopissa, Xen päätteli, että makuta näki siellä jotain, mitä hän ei.
”Tiedät varmasti sanonnan siitä, kuinka elämämme vilisee silmissämme, kun kuolemme. Se on aivan totta, mutta tuo miete saa sen kuulostamaan siltä kuin meitä siunattaisiin läpiluvulla elämämme parhaista hetkistä. Se on kuitenkin valhe, joka on keksitty lohduttamaan niitä, jotka jäävät elävien kirjoihin menehtyneitä suremaan.”
Xen huokaisi syvään, mutta makuta ei ollut aikeissa päästää tätä vielä sanojensa otteesta.
”Kun loppumme koittaa, näemme kaikki ne hetket, joita kadumme kaikkein eniten. Muistamme asiat, joiden sanominen satutti, ja kuulemme ne sanat, jotka jätimme sanomatta, vaikka olisi pitänyt. Kun elämä jättää meidät, maksamme hinnan jokaisesta virheestä.”
Xen pudisteli päätään. Hän ei enää halunnut Tarkastajan jatkavan. Hänen vanhempiensa kivulias keskustelukin oli ollut tätä parempi kohtalo.
”Ja siksi tiedän, Xen, että tämä ei ole se. Tämä muisto ei ole suurin katumuksesi. Äitisi pelastaminen marssivan Nui-Kralhin edestä ei ollut virhe. Eivätkä tuolla lausutut sanat koskaan olleet sinun vikasi.”
Vahkin katse nousi takaisin makutaan, jonka kasvot olivat kuitenkin yhä naulittuina yötaivaaseen.
”Joten mikä on?” Tarkastaja kysyi kääntäen samalla katseensa vastaten Xenin tuijotukseen. ”Mikä on se muisto, jota olet täällä pakoilemassa? Se asia, jonka vuoksi katsot mieluummin vaikka eroavia vanhempiasi.”
Xen puri hammastaan niin kovaa, että sattui. Hän nosti molemmat kätensä silmiensä eteen ja seurasi, kuinka halkeamia alkoi ilmestymään niissä sinne, missä Tarkastajan kasvi ei kukkinut. Hennot metallin raksahtelut kertoivat Xenille kaiken tarpeellisen. Hänen mielensä sisäinen minänsä oli alkanut ottamaan kiinni sitä, mitä hänen ruumiilleen oli tosimaailmassa tapahtunut.
”… kyllä sinä tiedät, mikä se on.”
”Niinkin paljon kuin se siltä ehkä näyttää, minä en ole pääsi sisäinen tuotos. Enkä todellakaan osaa lukea ajatuksiasi.”
Xen hymähti. Hän ei ollut laisinkaan varma siitä, kuinka rehellinen makutan kuvajainen hänen vierellään oikein oli. Räsähtely hänen raajoissaan kieli kuitenkin siitä, että Xeniltä oli loppumassa aika. Jos hän oli aikeissa vastata Tarkastajan kysymykseen, oli hänen toimittava nopeasti.
Yhdellä kevyellä loikalla Xen laskeutui kaiteelta lastausalueen metalliselle lattialle. Hänen molemmat jalkansa rutisivat uhkaavasti niiden tehdessä kontaktin maan kanssa, mutta ainakin toistaiseksi ne näyttivät olevan yhä ehjät. Tarkastaja lipui vilkkaasti tämän perään ja seurasi vahkia ulos. Siellä Xen pysähtyi, mutta tällä kertaa hän ei edes yrittänyt tähystää taivaalle, vaan suuntasi katseensa suoraan kohti eteläistä horisonttia.
Tarkastajan katse seurasi perässä. Mielimakutan yllätykseksi Ko-Metrun siluetti ei ollutkaan sellainen kuin sen olisi muiston kontekstissa kuulunut. Sillä Tiedon Torneista yksi puuttui käytännössä kokonaan ja kaksi sen viereistä näytti olevan edelleen ilmiliekeissä. Se hetki, jota Xen pakoili, oli siellä. Vain sykähdyksiä sen jälkeen, kun XMS Angonce oli jauhanut yhden torneista tomuksi.
Xenin kädestä kuuluva rasahtelu oli levinnyt nyt myös jalkoihin. Tarkastaja ei halunnut huomioida sitä ääneen, mutta tämä näki selvästi, kuinka Xenin vasempaan jalkaan ilmestyi ammottava halkeama.
”Sinun tulee kohdata se.”
”Miksi? Minä olen jo kuollut. Enkö minä saisi… levätä rauhassa?”
”Kenties sekin päivä koittaa, mutta tänään luomakunta tahtoo sinun vielä kärsivän.”
Xen vilkaisi ystäväänsä kulmat kurtussa. Tämän sanat olivat täydellisesti ristiriidassa koko heidän aikaisemmin käymän keskustelun kanssa.
”Mutta juurihan sinä sanoit –”
”Että olet täällä ikuisesti, jos et kohtaa katumustasi. Aivan. Sillä jos sinulla ei ole voimaa kamppailla elämästäsi, et saa tietoisuuttasi enää takaisin.”
Tarkastajan jähmettyneeltä naamiolta ei koskaan erottanut ilmeitä, mutta violettihopeinen savu sen takana velloi nyt kovempaa kuin se oli koskaan ennen Xenin läsnäollessa. Vahkin katse harhaili edestakaisin makutan ja palavan horisontin välillä. Sitten hän huomasi, että kasvin vihreä hohde hänen sormessaan oli myös kirkkaampi kuin vielä kertaakaan.
”Se pieni pala minua on ainoa asia, joka pitää sinua rajan tällä puolella, Xen. Mutta jos pysähdyt liian pitkäksi aikaa, niin sekin oljenkorsi on käytetty. Ja se, Xen, todellakin on, mihin sinun tarinasi päättyy.”
”Minun kai pitäisi olla onnellinen siitä, että kävi näin hyvä tuuri”, Xen sanoi happamasti. ”Että satuinkin löytämään sen sinun kasvisi sieltä kaiken kuolleen keskeltä.”
Jostain makutan haarniskan sisältä kuului vilpitön naurahdus. Xen ei edes ollut varma, oliko hän koskaan kuullut Tarkastajan nauravan.
”Tuuri, neiti Xen. Se, että uskot yhä tuuriin kertoo minulle luonteestasi paljon. Isäsi jätti sinuun paljon enemmän kuin luuletkaan.”
Xen ei tiennyt, kuinka suhtautua Tarkastajan huomioon. Ajatus siitä, että se olisikin ollut kohtalo, joka häntä elävien kirjoissa piti, ei lohduttanut häntä laisinkaan.
”Entä jos… minä en halua takaisin?”
”Sitten sinulla on oikeus istua alas ja luovuttaa. Et olisi meistä ensimmäinen.”
Xen ei saanut silmiään irti horisontissa palavista torneista. Hän tiesi täsmälleen, mikä muisto häntä niiden juurella odotti. Mutta vaikka hän tiesi, että hän ei välttämättä kestäisi sitä tuskaa, jonka sen kohtaaminen aiheuttaisi, olivat hänen ajatuksensa myös varmoja yhdestä asiasta: Se kipu ainakin harhauttaisi häntä niistä vielä kamalammista ajatuksista. Niistä ikuisuuksilta tuntuneista hetkistä, kun Abzumo oli-
”Ehkä minä menen sitten”, Xen sanoi yllättäen itsensäkin määrätietoisuudellaan.
”Ehkä sinä menet sitten”, Tarkastaja myönsi. Xenin hajoavista raajoista kuuluvaa natinaa alkoi olla jo vaikeaa jättää huomiotta. Vahkilla alkoi olla kiire. Tosimaailma otti tätä kiinni vauhdilla.
Xen otti muutaman askeleen eteenpäin. Niiden aiheuttama efekti sai hänet pyörälle päästään. Sen sijaan, että hän olisi itse lähestynyt Ko-Metrua, Ko-Metru olikin tullut lähemmäksi häntä. Tarkastaja oli sillä aikaa ristinyt kädet selkänsä taakse. Tämä nyökkäsi kannustavasti vahkille, joka oli kääntynyt hakemaan hyväksyntää ystävältään. Viimeisen varmistuksen siitä, että se, mitä hän oli tekemässä, oli oikein.
Nyökkäyksen rohkaisemana Xen otti taas muutaman askeleen eteenpäin, ja maasto liikkui jälleen. Hän seisoi jo Ko-Metrun rajalla. Hän erotti edessäpäin siintävän lentokoneen, joka oli parkkeerattu savuavien tornien juurelle.
”Kai sinä olet tulossa kanssani?” Xen ehti kysyä, mutta kun hän seuraavan kerran käänsi katseensa taakseen, oli Tarkastaja kadonnut kuin aave syystuuleen. Xen pälyili hetken ympärilleen, mutta hyvin nopeasti hän alkoi kyseenalaistaa, kuinka paljon hänen keskustelukumppanistaan oli alun alkaenkaan ollut läsnä. Vaikka toisaalta tämän naamion takaa oli purkautunut myös paljon sanoja, jollaisia Xen ei itse olisi koskaan osannut lausua.
Hän olisi voinut mainita Tarkastajalle jotain siitä, että hänellä oli ystäviä, jotka olivat silläkin hetkellä etsimässä tätä Kristallisaarilla. Sellaiset maalliset seikat tuntuivat kuitenkin piirun verran liian kaukaisilta. Makutan kaiun kaikotessa Xenin ajatukset täyttyivät selkäpiitä kylmäävästä ymmärryksestä. Siitä, mitä, tai ketä kohti hän oli jälleen kulkemassa.
Tulen kajo maalasi Ko-Metrun kristallit purppuran ja punaisen sävyillä. Lumi narisi Xenin jalkojen alla. Kylmässä tuulessa oli polttoaineen katku. Jään toa, joka istui tuhon juurella, vältteli selvästi Xenin katsetta.
Delta hehkui Matoron valkean, veren tahriman käden läpi. Miten sen vetovoima olikaan kasvanut muistoissa. Sinisen ja punaisen väreissä säkenöivä siru tuntui värjäävän koko ajatuksen.
Xen peitti valon omalla kädellään ja katsoi vaivalloisesti istuvaa miestä edessään. Hän ei ollut aivan varma, mitä he olivat sanoneet toisilleen. Se tuntui toissijaiselta. Hän vain tuijotti Matoron kasvoja ja rikki viillettyä naamiota. Tämän siniset silmät olivat kuolemanväsyneet, mutta silti Xen saattoi erottaa niistä heikon pilkahduksen jotakin inspiroivaa ja kaunista. Jotakin, mikä vakuutti sen olevan vain väliaikainen vastoinkäyminen muiden joukossa.
Vaaleansininen veri tahri Matoron leuan ja posket, ja oli sotkenut sekä tämän haarniskan jäänteet että Xenin omat kädet. Mies oli lysähtänyt raunio, tuhat vuotta vanhempi kuin heidän viime tapaamisellansa.
He sanoivat jotakin, yhdentekevää tiedon vaihtamista, mikä ei jättänyt suurta muistijälkeä. Xen vain katsoi surkeaa sotilasta hetkeksi muun unohtaneena. Mitä jos hän olisi vain halannut toaa tiukasti siinä paikassa eikä päästänyt irti?
Jossakin taustalla jotakin suurta romahti, mutta sillä oli tuskin väliä. Taustalla olevassa maailmassa välkkyivät hälytysvalot ja huudot. Bettyn moottorien ääni, kun se nousi jossain hänen takanaan.
”Ja sinä? Sattuiko se sinuun?” Matoro sai kysytyksi pehmeästi.
”Olisin mielelläni halkaissut kalloni”, Xen tapaili sanoja, jotka muisti kuin unesta.
”Niin… minä saatoin halkaista kalloni mielelläni.”
Sille oli pakko hymähtää. Siinäkö olivat kaikki sanat, mitkä vahki osasi siinä tilanteessa tuoda mieleensä? Se yksi typerä sananvaihto, mikä hänelle oli jäänyt mieleen lähtemättömänä viiltona?
Se sai hänet melkein unohtamaan, miten tähtitaivas hukkui purppuraan heidän ympärillään, ja maailmoja rikkova ärjäisy levitti verestävät lepakonsiipensä yli horisontin pimentäen tähdet ja kuut. Abzumon lihakone oli silloin ollut vain kammottava kuriositeetti, jotakin mistä Matoro oli vain ylimalkaisesti kertonut. Xen ymmärsi jo siinä hetkessä kaataneensa ensimmäisen purppuroista palikoista.
Taivaan pimetessä ja kaiken valon kadotessa vain Delta Matoron kädessä jäi valaisemaan heidän kahden kohtaamistaan.
Xen oli kysynyt, mitä helvettiä sieltä mielisairaalasta oli oikein löytynyt. Hänen ei tarvinnut kysyä muistossa. Matoro avasi nyrkkinsä yhtä kaikki.
Toinen palikka kaatui, kun Xen loi katseensa siruun. ”Tuo ase… olisitte jättäneet sen sinne”, hän protestoi, mutta ei kääntänyt katsettaan. Kuka ikinä käänsi katsettaan Nimdasta? Hän ei kuullut Matoron vastausta, vaan katsoi haltioituneena Deltaa: sen puhdasta, eheää hohtoa, ainoaa kaunista asiaa Ko-Metrussa sinä yönä.
Matoro tarttui hatarasti Xenin käteen. Delta heidän kämmeniensä välissä.
”Tämä on ensimmäinen oikea valintani tänään”, sanoi Matoro, ja veti eroon kätensä. Jos kivi oli kaikonnut yhdeltä sydämeltä, se oli juuri asettunut toiselle.
Xen katsoi sirua kädessään. Hän katsoi sitä ja katui. Hänen olisi pitänyt kieltäytyä. Ojentaa se takaisin. Heittää se hankeen. Parempaa, mereen. Suuren Ahjon syövereihin tai Arkistojen syvimpiin uumeniin. Haudata se kaiken muun mukana. Ampua se tähtiin. Mitä vain, mutta ei sulkea sitä omaan käteensä.
Mutta sitten hän kuuli sen viettelyksen ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut sairas tyranni eikä sinisilmäinen sankari. Ei hän yrittäisi sitä käyttää. Sitä paitsi oli satoja rationaalisia syitä, miksi Deltan oikea paikka oli juuri hänellä. Käden suojissa.
Ensimmäinen oikea valinta, Xen ajatteli katastrofaalista päiväänsä, ja sinetöi kohtalonsa sulkemalla sirun nyrkkiinsä.
”Pidä se”, sanoi Matoro. ”Sulje se jonnekin holviin Käden raunioihin. Ja lupaa minulle, ettet yritä käyttää sitä aseena.”
”En koskaan”, sanoi Xen, mutta hän tuskin kuuli sanojaan. Hänen rinnassaan kouristi tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Kuin hänen koko kehonsa olisi halunnut vääntyä väkisin mutkalle.
Hän oli käynyt sitä hetkeä mielessään läpi monta kertaa. Hän olisi voinut tehdä sirulle suurin piirtein mitä tahansa paitsi pitää sen aina mukanaan. Kai Matoro ymmärsi, miten vaarallinen siru oli. Eikö hän olisi voinut edes varoittaa sen voimasta? Oliko hän vain heittänyt sirun ensimmäiselle surkimukselle, jonka näki ymmärrettyään vaaran? Laittanut vahingon kiertämään?
Hän katsoi Matoroa vieressään ja tahtoi huutaa tälle. Kaikkien niiden huonojen valintojen jälkeen tämä oli vielä keksinyt yhden huonomman. Jotakin, joka alitti sen päivän surkeimmatkin hetket. Kaikista päätöksistä surkeimman ja ajattelemattomimman. Tokihan tämä tiesi…
Abzumosta ja kaikista muista vaaroista, mitä siruun sisältyi… Matoro, jos kuka, olisi ymmärtänyt!
Mutta silti Xen löysi itsensä siru kädessään. Sen lohduttava kajastus oli muuttunut vihaksi. Katkeruudeksi. Jään toan anelevia kasvoja tuijottaessaan hän ymmärsi, miltä hänen isästään oli tuntunut.
Hän ymmärsi, miksi ne myrkylliset sanat olivat valuneet tämän suusta. Ymmärsi, mikä sai veren kiehumaan sellaisella tavalla.
Ja kuten Nui-Kralhi oli vältellyt toa Nizin kasvoja, vältteli nyt Xen Matoron. Tilanteen ironia ei jäänyt Xeniltä tajuamatta. Se sama viha, joka oli katkonut hänen välit isäänsä, valui nyt hänestä jään toaan, jota hän oli luullut rakastaneensa.
”Rakastaneensa?”
He olivat tunteneet hädin tuskin viikkoa. Miten hän saattoi edes käyttää sellaista sanaa?
Delta nauroi hänen kämmenellään, mutta ei sillä irstaalla tai ivallisella tavalla, johon Xen oli tottunut. Sirun äänessä oli ensimmäistä kertaa koskaan jotain vilpitöntä.
Kolmas ja viimeinen palikka kaatui. Jossain kaukana Makuta Abzumo hukkui omaan jumalkompleksiinsa. Sillä siru puristui edelleen Xenin kourassa.
Huolimatta siitä, miten hän oli saanut siitä kärsiä, Matoro oli ollut oikeassa. Musta Käsi oli ollut oikea paikka jättää siru. Ja vaikka Xen kamppaili edelleen halusta paiskata se hankeen, hänen kätensä puristui entistä lujempaa sen ympärille.
Hän puristi. Kovempaa ja kovempaa. Matoron katse laajeni kauhusta, kun vahkin käsi mureni sormien päästä olkapäähän.
Liian kovaa. Hän oli puristanut liian kovaa. Polvilleen lumihankeen romahtanut Xen kuunteli kauhulla, kuinka hänen polvensa pettivät seuraavaksi.
Jalaton torso teki, minkä pystyi. Xenin ainoa ehjä käsi kurotteli kohti lumeen tipahtanutta sirua. Matoro oli jäätynyt paikalleen. Epätoivon valtaama rikkinäinen mieli ei enää tiennyt, kuinka auttaa. Hän oli tehnyt jo kaiken, minkä pystyi. Päivän ainoan hyvän päätöksen. Kun jään toan olemus haihtui Ko-Metrua riepottelevaan syysmyrskyyn, jäi jäljelle ainoastaan haljennut naamio, joka katsoi Xeniä lumihangesta. Ilman Matoroakin Cencord näytti tietävän, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
”Emme me voi luovuttaa…”
Xenin sormenpäät kurottelivat edelleen, mutta siru oli hänen ulottumattomissaan. Vihasta kihisten Xen yritti, mutta epäonnistui. Se oli senteistä kiinni…
… kunnes musta haarniskoitu käsi kaapaisi sirun maasta ja ojensi sen hellästi takaisin Xenin ainoalle ehjälle kämmenelle.
Viimeinen asia, jonka Xen näki, oli punainen kypärä, joka katsoi häntä korkeuksista. Matoro oli kadonnut. Tiedon tornit olivat tiessään. Lumi oli sulanut heidän altaan alkaneen vesisateen voimasta.
Killjoyn katse oli irtautunut sirusta. Tämä vilkaisi ensin taakseen maassa makaavaa kanohi Cencordia. Sitten katse nauliintui takaisin Xeniin.
Siru puristuksessaan hän voisi viimein luovuttaa. Uhrauksellaan hän oli varmistanut, että Matoron ainoa hyvä valinta pysyi sellaisena.
Kouristus, joka iski hänen rintaansa, oli kuitenkin eri mieltä.
Typerä tyttö.
Ei hyviä valintoja ollut koskaan olemassakaan…
Tarkastajan sanat olivat käyneet toteen.
Kuoleman kielissä Xenin elämä vilisi hänen silmissään.
Mutta eivät hyvät hetket.
Vaan ne kaikkein pahimmat.
Jokainen hetki, jota hän katui.
Jokainen teko, jonka hän olisi halunnut olla tekemättä.
Jokainen sana, jonka hän olisi voinut olla lausumatta…
I should have known
I’d leave alone
Just goes to show
That the blood you bleed is just the blood you owe
Sininen tähti taivaalla oli laskeutunut Matoron ojennettuun käteen.
Se paistoi tämän sormien välistä.
Katse miehen kasvoilla oli enemmän surua kuin helpotusta.
Oliko se ihastus vai jotain oikeaa? Muutakin kuin syntien siirtämistä kädestä toiseen?
Was I stupid to love you?
Was I reckless to help?
Was it obvious to everybody else?
That I’d fallen for a lie
You were never on my side
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Xenin käsi kurotteli Matoron haihtuvia kasvoja kohti.
Tarkastajan verso veteli viimeisiään hänen sormessaan.
Kuihtuvan kukan hiipuessa Xenin mieli vaipui syvälle mereen.
Hän oli valmis jättämään sen kaiken taakseen.
Jättämään kivun, tuskan ja katumuksen.
Muistot kaikista menetyksistään.
Ja jään toan haljenneen katseen…
… to learn
That I’d fallen for a lie
You were never on my side
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Mutta aika ei ollut vielä tyytyväinen Xenin suoritukseen.
No time to die
Kylmyys väistyi, kun tunto palasi hänen ruumiiseensa.
No time to die
Sillä myrsky oli nousemassa. Ja se kutsui Xeniä luokseen…
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Isiemme synnit
Elämän luomisen prosessi ei ollut lopulta lainkaan niin monimutkaista kuin Ficus oli teorisoinut. Sähköimpulssien ohjaaminen oikeisiin lohkoihin oli triviaali prosessi. Refleksien ohjelmointi oli keksitty jo niin monella robotiikan alalla, että sen kopioiminen olisi onnistunut amatööriltäkin. Havainnointiin ja informaation tallentamiseen liittyvät prosessit oli mahdollista lainata mistä tahansa lukuisasta Metru Nuita jo valmiiksi valvovasta järjestelmästä. Elämän aikaansaamisen mekaanisessa prosessissa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi tuottanut vaikeuksia. Se oli Ficukselle niin luonnollista, että olisi voinut luulla, että hän oli käyttänyt jonkin kauan sitten unohdetun elämänsä samanlaisen luomistyön parissa.
Mutta työn viimeinen askel oli se, joka osoittautui haastavimmaksi. Sillä pelkässä elämän luomisessa ei ollut enää mitään vaikuttavaa. Olivathan sen tehneet lukemattomat ennen häntäkin. Carnium Enten luomukset vaeltelivat jo xialaisten kaduilla. Selecius-säätiön holveista kaivetut kävelevät reliikit olivat huonoimmin pidettyjä salaisuuksia pohjoisen maailman tieteilijöiden keskuudessa. Jopa Metru Nui itse lakia valvovine koneineen oli liittynyt uuteen koneistettuun maailmaan. Mutta kaikista maailmassa vaeltavista ainoastaan yhdellä oli jotain, mikä teki hänestä muita todellisemman. Ainoastaan yhdellä oli sielu.
Ainoastaan Sarajilla.
Mutta edes poikansa kautta ei Ficuksen mieli tyyntynyt. Se ammottava, synkkä aukko, joka poltti sekä hänen tietoisuuttaan että yöllistä taivasta koordinaateissa 104;252.6, ei jättänyt häntä rauhaan.
Mutta vaikka Saraji ei koskaan saanut vanhemmaltaan kylmiä katseita tai kolkkoja määräyksiä enempää, oli hänen perintönsä enemmän kuin hän koskaan eläessään ymmärsi. Perintö, joka oli paljon enemmän kuin virtaviivaiset kehot, tuliterät aseet tai edes kanohi-naamioiden voima, joka muovattiin virtaamaan hänen suoniinsa. Hänen todellinen perintönsä oli inspiraatio. Kipinä, joka tarttui lopulta siihen ainoaan, joka Ficuksen alkuperäistä prosessia oli todistamassa.
Mutta se kipinä ei olisi muuttunut todelliseksi pelkästään toa Nizin tahdosta. Ja vaikka olisi, lopputulos olisi ollut jotain aivan muuta. Asia, joka siitä olisi syntynyt, ei olisi ollut Xen.
Xen vaati vielä yhden kriittisen ainesosan ollakseen hän. Ollakseen itsensä. Sillä Nui-Kralhi ei vuodattanut tyttäreensä ainoastaan omaa palavaa oikeudentuntoaan. Kaiken sen lisäksi hän oli antanut Xenille jotain, mitä ilman hänen elämänsä olisi varmasti päättynyt makuta Abzumon kynsiin.
Nimittäin huonoimman kaapelimanageroinnin, mitä yksikään teknologian parissa työskennellyt oli nähnyt.
Xenin sisällä risteilevä johtojen sekamelska oli kietoutunut toisiinsa niin tiukkaan, että tähän kohdistunut silmitön väkivaltakaan ei ollut onnistunut katkomaan niitä kaikkia. Toisiaan mytyssä kannatellen ne pitivät sisällään viimeisiä vahkin vanhan veren rippeitä.
Kuula, joka kohisi tytön sisällä, oli leikannut kiinni kolmen suurimman laskimon katketessa, mutta Tarkastajan kasvi oli kaapannut mukaansa juuri kriittisen määrän elintoiminnoille kriittisiä nesteitä, ja kierrätti niitä Nui-Kralhin tyttärensä sisään jättämässä kaapelien ja suonien mytyssä.
Sekään tuskin olisi riittänyt pelastamaan tyttöä, jos Nui-Kralhi ei olisi ollut paikalla. Jos kuka tahansa muu kuin Killjoy olisi saapunut leikkauspöydän äärelle.
Nuparu oli tehnyt voitavansa. Loput olivat kenraalin omissa käsissä. Ja hän muisti jokaisen johdon. Jokaisen suonen ja virtapiirin. Hän muisti ne, koska hän oli ne sinne alun perinkin laittanut.
Vyyhdin purkaminen oli vienyt silti tunnin. Sekin sen jälkeen, kun leikkaussalin lattialle nukahtanut Nuparu oli käyttänyt melkein kokonaisen kellon kierroksen Xenin elintoimintojen tasapainottamiseen ja uuden verenkiertojärjestelmän rakentamiseen. Koko sinä aikana Xen ei ollut osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Silmät olivat tyhjät ja pimeät. Hento valo, joka Tarkastajan versostakin oli vielä aikaisemmin kajastanut, oli kuihtunut pois leikkauksen aikana.
Killjoyn vuoroa pöydän ääressä oli kestänyt neljä tuntia, kun epätoivo oli alkanut hiipimään häneen. Siihen asti hän oli jaksanut pelkällä päättäväisyyden voimalla. Kymmeniä virtapiirejä odotti vaihtamista. Jokainen liikkumiseen vaadittava johto uusittava. Vaikka Xenissä olisi ollut edes piiru elämää jäljellä, ilman niitä hänellä ei ollut tapaa osoittaa sitä.
Mutta juotto juotolta isän huoli syveni. Tunti tunnilta Xenin herääminen näytti epätoivoisemmalta. Jotakin olisi pitänyt jo tapahtua. Mitä tahansa. Ihan mitä tahansa…
Intensiivinen keskittyminen oli ainoa asia, joka esti Killjoyta alkamasta paiskomaan tavaroita ympäriinsä. Xenin kehon nesteitä käsittelevä suodatin liitettiin piiriin 15C. Hän oli tehnyt niin aikaisemminkin. Täsmälleen kerran aikaisemmin, mutta kuitenkin.
Juottolinja oli Killjoyn henkisestä tilasta huolimatta siisti ja pitävä. Pieni valo Xenin avoimesta alaruumiista pilkottavan selkärangan tyvessä paloi moninaisissa eri väreissä ja viimeisin syttyvä sininen valo kertoi Killjoylle, että hän oli liittänyt suodattimen onnistuneesti takaisin piiriin.
Seuraavaksi vuorossa oli vasemman käden sormien puristusvoimaa säätelevä piiri, joka oli hölskynyt irrallisena Xenin sisällä. Yllättäen piirissä itsessään ei näkynyt fyysisiä vaurioita, mutta yksikään siitä juontava kuparijohto ei ollut pysynyt kasassa. Ne vaativat kaikki vaihtamista. Nuparun mukanaan tuoma laatikko lepäsi avonaisena Killjoyn jaloissa. Sieltä hän löytäisi kaiken tarvittavan.
”Minä en… tunne jalkojani…”
Johdot, jotka Killjoy oli ehtinyt kaapata kouriinsa, tipahtivat maahan. Ääni oli ollut hento. Niin hiljainen, että sitä olisi helposti voinut luulla vain väsymyksen mukanaan tuomaksi hallusinaatioksi. Mutta kun Killjoy katsoi pöydälle, paloi Xenin silmissä valo. Pieni, himmeä punainen häivähdys, jonka vaivoin erotti leikkaussalin sokaisevan kirkkaassa valossa. Xenin suu oli raollaan. Killjoy ei suostunut uskomaan, että ääni olisi tullut mistään muualta kuin hänen tyttärensä suusta.
”Se… se johtuu siitä, että sinulla ei ole jalkoja”, Killjoy pusersi sanat suustaan toivoen enemmän kuin mitään, että hän saisi niihin vastauksen. Ja että hän näkisi omin silmin, kun Xenin suu aukeaisi sen hänelle antamaan.
Ja kun se teki niin, Killjoyn jalat viimein pettivät.
”No se… se tietenkin selittää…”
Punamusta kypärä kolahti leikkauspöydän reunaan Xenin kasvojen vieressä. Killjoy oli raahannut itsensä siihen käsillään. Xenillä ei ollut voimia kääntää päätään kohtaamaan isäänsä, mutta tunsi kyllä tämän läsnäolon.
”Kuinka paha…”
”Älä kuluta voimiasi”, Killjoy aneli. Hän kaappasi Xenin ainoan ehjän käden puristukseensa. ”Ole rauhassa.”
Xenin huulien välistä pääsi pieni huvittunut tuhahdus. Hänen kasvonsa hädin tuskin liikkuivat edes puhuessaan.
Killjoy pakotti itsensä jalat yhä vapisten pystyyn. Hän kumartui tyttärensä yläpuolelle, jotta tämä näkisi hänet kunnolla. Silloin Xenin kasvoille nousi maailman hienovaraisin virne. Hänen ainoa etusormensa nousi osoittamaan kohti Killjoyn päätä.
”Et edes ottanut… kypärää pois.”
Killjoy naurahti. Hänellä oli sille hyvä syy, mutta sen kertominen ei siinä hetkessä tuntunut tärkeältä.
”Ovatko kaikki… mitä… mitä oikeastaan…”
”Kaikki olivat hengissä, kun viimeksi näin heidät”, Killjoy keskeytti Xenin puoliväkisin kakistamat sanat.
”Hyvä… hyvä… Ja… siru. Onko se –”
”Nurukanin kaulassa tälläkin hetkellä”, Killjoy vastasi. Xenin kasvoille levisi silminnähtävä huojennus. Killjoy ei halunnut pilata sitä menemällä yksityiskohtiin. Kaikki olivat totta tosiaan hengissä, mutta Mexxin tila ei ollut asia, jota hän juuri nyt olisi halunnut tyttärelleen kertoa.
Näennäisen tyytyväisenä saamiinsa vastauksiin Xen antoi itsensä vaipua taas tajuttomuuden rajamaille. Killjoy antoi sen tapahtua, mutta seurasi koko ajan tiiviisti Xenin hitaasti kohoilevaa rintakehää. Kirkkaan kuulan käynnistämä liike ei enää lakannut. Sen tiedon turvin Killjoy jatkoi työtään. Johto toisensa perään löysi paikkansa Xenin silvotun ruhon sisältä. Seuraavan tunnin ajan ainoat asiat, jotka leikkaussalissa kuuluivat, olivat lattialla seinää vasten istuvan Nuparun kuorsaus, Killjoyn työskentely ja Xenin ajoittaiset tuhahdukset, kun uusi palanen hänestä alkoi taas tottelemaan hänen käskyjään.
Punainen valo Xenin silmissä muuttui kirkkaammaksi minuutti minuutilta. Jossakin vaiheessa niissä alkoi näkyä myös liikettä. Killjoyn suljettua Xenin puuttuvan käden aukko väliaikaisella tulpalla, tämä huomasi Xenin jo katselevan hiljaa ympärilleen. Tämän huomio oli kiinnittynyt viiteen lasiseen pulloon apupöydän sivulla. Niissä hohti yhä valkoisia rippeitä siitä, mitä ne olivat sisältäneet.
”Uusi veresi”, Killjoy vastasi, ennen kuin Xen ehti saamaan kysymystä ulos suustaan. ”Meillä ei ollut Eldaa, jolla korvata vanhasi, joten jouduimme vähän improvisoimaan.”
”Se tuntuu… lämpimältä”, Xen huokaisi. Tämän äänessä alkoi olla jo voimaa. Nuparu vaihtoi asentoaan lattialla reaktiona ääneen, mutta jatkoi yhä unten mailla.
Xenin tuntoaisti oli palaamassa, joten Killjoy varmisti vielä kertaalleen, että mikään kipureseptoreihin viittaava Xenin rangassa ei ollut vielä kytkettynä.
”Täällä on niin… valkoista”, Xen jatkoi ympäristönsä huomioimista. ”Missä me olemme?”
Xen sulatteli saamaansa informaatiota hetken. Hänellä oli yhä vaikeuksia muistaa, mutta pieniä välähdyksiä hänen lähihistoriassaan vilisi kuitenkin hänen silmissään.
”Ai… sitä se siis oli…”
”Mitä niin?” Killjoy ihmetteli, mutta piti katseensa tiukasti synteettisessä jänteessä, jota hän pingotti Xenin sisuksiin.
”Naho… Animus-paristoja… luuli etten hoksaisi.”
Killjoyn oli vaikea sulkea sisäänsä sitä riemua, jonka hän sai siitä, että Xen osoitti oman välkyn itsensä olevan yhä tallella. Kokonaisen laivastotukikohdan piilottaminen Xeniltä olisikin kuulunut olla mahdotonta. Varsinkin huomioiden, kuinka huono valehtelija Naho oli. Tai oli ainakin ollut vielä silloin, kun Killjoy oli edellisen kerran hänen kanssaan keskustellut.
He vaipuivat jälleen hiljaisuuteen. Xen ylitsepääsemättömästä väsymyksestä ja Killjoy työhön jälleen uppoutuen. Piirejä paikalleen asetellessaan Killjoy kuitenkin huomasi Xenin kuulan pinnalla liikkuvan hitaan kirkkaan pisaran. Hän kaappasi paperinpalasen sivupöydältä ja pyyhki sen pois. Verta se oli. Jossakin täytyi olla vuoto. Hän etsisi sen heti, kun Xenin sisustan paineistaminen muuttuisi ajankohtaiseksi. Yksi pisara ei ollut paljoa.
Killjoy jatkoi. Jälleen kerran he viettivät tovin aikaa hiljaa, kunnes Xen rikkoi taas hiljaisuuden tällä kertaa jo hieman voimaa äänessään.
”Minä tiedän, miksi sinä lähdit…”
”Sinun pitäisi säästää voimiasi”, Killjoy sanoi.
”Sinä olit niin vihainen hänelle.”
Killjoyn ruuvimeisseli pysähtyi ilmaan. Hän ymmärsi, ettei Xen puhunut siitä, kun hän oli viimeksi lentänyt Onu-Metrusta kohti Nascostoa. Tämä puhui siitä edellisestä kerrasta. Siitä, jonka oli tarkoitus olla lopullinen.
”Isä, minä näin… mitä äiti teki…”
Killjoyn täytyi laskea työkalut käsistään. Ei siksi, että se, mistä Xen puhui olisi järkyttänyt häntä. Häntä ei juuri sillä hetkellä edes kiinnostanut, oliko Xen todellisuudessa nähnyt jotain vai tulivatko tämän kuoleman kielissä näkemät houreet jotenkin läpi tosimaailmaan. Ei. Killjoy tarvitsi hetken, koska hän ei ollut kuullut Xenin kutsuvan häntä isäkseen kertaakaan sen jälkeen, kun kohtalo oli tuonut heidät takaisin yhteen.
Xen oli näennäisesti uuvuttanut itsensä jälleen tajuttomuuteen, mutta Killjoy seisoi huoneessa silti hetken paikallaan. Kenraalin ryhti oli kadoksissa. Valo kypärän sisällä oli himmeämpi kuin kertaakaan aiemmin sinä päivänä. Yhdellä sanalla Xen oli onnistunut riisumaan hänen päältään kaikki tämän rakentamat henkiset suojat ja jättämään jäljelle vain yksinäisen miehen, joka katui enemmän kuin mitään sitä, että oli koskaan jättänyt tyttärensä taakseen.
Xenin sanojen jäljiltä huoneessa seisoi Killjoyn sijasta Nui-Kralhi.
Sellaisia hetkiä ei kuitenkaan oltu tehty kestämään, sillä ensimmäistä kertaa vajaaseen vuorokauteen leikkaussalin ulkopuolelta kajahteli ääniä. Killjoy ei kuitenkaan olisi havahtunut pelkkään kolahdukseen tai tavalliseen keskusteluun. Käytävällä huusi joku. Ja se joku oli äärimmäisen tuohtunut.
”Ala mennä”, kuului unenpöpperöinen käsky leikkaussalin lattialta. ”Minä jatkan tästä.”
Nuparu venytteli jäseniään ja kampesi itsensä ylös käyttämällä yhtä työkaluja sisältävää apupöytää tukena. Killjoy vilkaisi Xeniin, joka yritti selvästi itsekin saada selvää siitä, mitä käytävällä tapahtui. Nuparun kyllästyneen näköinen murjotus kuitenkin kertoi Killjoylle, että tämän oli parempi vain mennä.
”Jossain saattaa olla vuoto. Voisitko vilkaista sitä?”
”Vilkaisen vilkaisen”, Nuparu ähkäisi. ”Ala jo mennä.”
Killjoy nyökkäsi kiitollisena, vilkaisi vielä kerran Xeniin ja läimäisi sitten kätensä napille, joka avasi leikkaussalin ovet. Hänelle teki hyvää päästä sieltä hetkeksi pois. Kellokoneistot hänen alitajunnassaan olivat käyneet hiljaisuudessa taas sietämättömän äänekkäiksi.
Käytävä salin ovien takana näytti olevan tyhjä, mutta aivan kulman takana selvästi tapahtui jotain. Äänieristetystä salista poistuttuaan Killjoy kuuli heti, kuka siellä meuhkasi.
”Te revitte sen hirviön ulos sieltä salista vaikka väkisin! Kenen helvetin luvalla te edes toitte sen maanpetturin tänne? Tämä on korkeimman suojausdirektiivin armeija-installaatio, eikä kenelläkään muulla kuin minulla ole valtuuksia myöntää kulkulupia!”
Lhikanin ääntä oli anteliasta kutsua enää edes korotetuksi. Puolihuutoa ärjyvän toan suu roiski sylkeä tämän jokaisella sanalla. Tämän tielle käytävälle asettunut kolmikko ei kuitenkaan ollut aikeissa päästää tätä ohitseen.
”Iso Kiho ottaa nyt ainakin kolmesti syvään henkeä ja käyttää vähän järkeään”, kätensä ryhmän kärjessä ristinyt Cody sanoi. ”Naho valtuutti koko Mustan Käden integroitumaan tänne siinä vaiheessa, kun –”
”Hitot Nahosta!” Lhikan karjahti ja työnsi syyttävän sormensa niin lähelle Codyn ehjää silmää kuin oli mahdollista koskematta siihen. ”Hänellä ei ole sellaista toimivaltaa! Täällä noudatetaan turagamme ja sen myötä minun käskyjäni. Te marssitte välittömästi perässäni sinne leikkaussaliin tai leikkaan tieni läpi teistä väkisin.”
”Suuri toa Lhikan valmiina tekemään jotain omilla käsillään. Kaikkea sitä eläessään näkee”, Killjoy huokaisi niin kovaan ääneen, että käytävän vielä toisessa päässä mekastava tulen toa varmasti kuuli. ”Olet tervetullut yrittämään.”
Mavrah ja Vakama siirtyivät välittömästi käytävän sivuille antaakseen sitä pitkin marssivalle kenraalille tilaa. Cody jäi kuitenkin seisomaan Killjoyn rinnalle pitääkseen huolta, ettei Lhikanille jäänyt millimetriäkään tilaa yrittää päästä heistä ohi. Muutama ko-metrulainen sotilas kultaisissa kaartin haarniskoissa oli saapunut Lhikanin mukana, mutta yksikään heistä ei ilmeiden perusteella ollut innokas seuraamaan toan esimerkkiä.
”Sinä… kehtaatkin näyttää naamaasi täällä. Varjotun sylikoira!”
Lhikanin käsi oli eksynyt tämän selälle, epäilemättä miekkansa kahvalle. Killjoy vain risti kätensä tylysti ja piti katsekontaktin tätä ainakin päätä lyhyemmässä toassa.
”Sotapoika on jäänyt jumiin menneeseen”, Cody huokaisi, mutta virnisti Killjoylle vähän leveämmin kuin olisi ollut tarpeen.
”En ole yllättynyt, että hän ei ymmärrä”, Killjoy myönsi kovaan ääneen. ”Dumen alaisuudessa tuskin oppii käyttämään tervettä järkeä.”
Sanat saivat Lhikanin näkyvästi hikoilemaan. Tämä puristi kättään selkänsä takana nyt entistä tiukemmin pitäen raivoa edessään seisovaa kaksikkoa kohtaan sisällään vain vaivoin.
”Ei”, Killjoy kuitenkin keskeytti, ennen kuin Lhikan sai seuraavaa vastalausetta huulilleen. ”Sinulla ei ole oikeutta olla vihainen. Saavuit paikalle niin myöhään, että olisit ihan hyvin voinut jättää näyttämättä naamaasi.”
”Ja antaa sinun räjäyttää toinenkin Metru? Sinä ja läpeensä mätä tyttösi olisitte saaneet korventua sen enkelin lieskoihin. Maailma olisi kiittänyt.”
Sanojensa päätteeksi Lhikan sylkäisi suoraan Killjoyn kypärälle. Codyn ainoa silmä laajeni kauhusta. Tämän kädet puristuivat nyrkkiin valmistautuen rytinään, jota hänen ja jokaisen muun käytävällä olevan yllätykseksi ei tullut.
Kenties se johtui Killjoyn ylitsepääsemättömästä väsymyksestä. Miltei vuorokauden leikkaussalissa vietettyään kuka tahansa olisi liian poikki kamppaillakseen Metru Nuin suojelijan kanssa. Mutta Cody tunnisti kenraalinsa ryhdistä muutakin kuin pelkkää fyysistä loppuunpalamista…
”Sinusta on tullut surullinen”, Killjoy huokaisi ja antoi käsiensä laskeutua rennosti sivuilleen. ”Mene kotiin ja lakkaa vaivaamasta meitä.”
”Tai muuten?” Lhikan kysyi. Kaartilaiset tämän takana vilkuilivat toisiaan huolestuneina. Jokainen heistä tiesi vastauksen toan kysymykseen ilman täsmennystäkin.
”Tai tiputan päällesi kymmenen sellaista pommia kuin tiputin Ficuksen päälle”, Killjoy vastasi.
Kaksikon tuijotuskilpailu jatkui hiljaisuudessa. Lhikanin takana sauvojaan puristavat matoranit pälyilivät kauhistuneina ympärilleen. Cody ja Mavrah vaihtelivat myös katseita. Lhikanin nyrkkiin puristetut kädet tärisivät. Killjoy kuitenkin tiesi, että jääräpäisyydestään huolimatta Lhikan ei ollut täysi idiootti. Kaikki käytävällä tiesivät, että toa käytännössä haastoi riitaa pienen valtion asevoimien kanssa.
Lopulta Lhikanin ote miekkansa kahvalta irtosi ja tämän hartiat lysähtivät. Hampaitaan kirskutellen tämä kääntyi ja sanaakaan sanomatta huitoi perässään kulkeneita matoraneja tekemään tietä. Cody huokaisi jo helpotuksesta. Valitettavasti Killjoy ei kuitenkaan voinut estää itseään heittämästä vielä yhtä herjaa vanhaa rintamatoveriaan päin.
”Pelkuri.”
Lhikanin käsi liikkui niin nopeasti, että edes iskua odottanut Cody ehti vain niukin naukin kumartua kaksiteräisen miekan ilmestyessä kuin tyhjästä ja sinkouduttua heitä kohti. Se kulki sellaisella vauhdilla heidän ylitse, että korviavihlovasti vinkuen se upotti itsensä syvälle käytävän perimmäiseen seinään. Codylta kesti tovi edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Lopulta hän kuitenkin tajusi, että Killjoy ei ollut ehtinyt väistää.
Miekka oli lävistänyt tämän täsmälleen kaulan kohdalta. Oli kuin aika itsessään olisi hidastunut, kun iskun voimasta hieman horjahtaneen Killjoyn pää kallistui riti tämän harteilta ja iskeytyi maahan tämän jalkoihin.
Kukaan ei sanonut mitään. Epäuskoisena tilannetta seurannut Mavrah nosti kädet suulleen estääkseen itseään parahtamasta ääneen. Jopa takaisin heitä kohti kääntynyt Lhikan näytti järkyttyneen omasta teostaan. Miekka oli lävistänyt Killjoyn kaulan kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Sitten, kaikkien jatkuvaksi järkytykseksi, Killjoyn irtonainen pää alkoi puhumaan.
”Tuota teidän ei ollut tarkoitus nähdä…”
Päätön haarniska kumartui nostamaan oman päänsä lattialta. Niin tehdessään Mavrah ja Vakama näkivät vilaukselta punaisen kypärän sisälle. Se ammotti pelkkiä vilkkuvia valoja ja tyhjyyttä.
Killjoy kaappasi tyhjän kypärän kainaloonsa samalla, kun Cody marssi takaisin tämän vierelle, kiskaisi tämän kovakouraisesti lähemmäs itseään ja vilkaisi Killjoyn avonaisesta kaulasta sisään. Haarniskan sisälläkin oli pelkkää sysimustaa tyhjyyttä, eikä merkkiäkään miehestä itsestään.
”Mitä helvettiä?”
”Ah, pieni varotoimi Ficuksen varalta”, Killjoy vastasi komentajansa perusteellisen järkyttyneeseen ilmeeseen. ”Tuli myös tarpeeseen. Kävi kerran aika lähellä, että hän olisi päässyt arkkikranaani käsiksi.”
Lhikan oli jähmettynyt täysin paikalleen. Tämän jokainen nivel oli mennyt lukkoon puhtaasta hämmennyksestä.
”Mitä… mitä sinä olet oikein tehnyt?” Cody sai suustaan käytävän ensimmäisen selkeästi muotoillun kysymyksen.
”Varastin sivun Biancan kirjasta”, kypärä Killjoyn kainalossa selvitti. Tämä nosti sen varovaisesti takaisin hartioilleen ja työnsi lujaa. Kuului mekaaninen naksahdus ja paineilman ininää, kun kypärä asettui takaisin anatomisesti korrektille paikalleen.
”Rakensin kellon”, Killjoy jatkoi, mutta yhä hämmentynyt ilme Codyn kasvoilla kertoi, että hänen oli selitettävä perusteellisemmin.
Nascosto
Hangaarin kaksi keskelle pystytetty monoliitti tikitti ja raksutti. Aivan yhtä mahtipontisesti se ei käynyt kuin Valkoisen Kuningattaren messinkinen koneisto, mutta se oli silti tarpeeksi, että sen läheisyydessä viettäneet selakhisiskokset olivat jo perusteellisesti ärsyyntyneet sen meteliin.
Hangaarin sivulle pystytetyn taisteluaseman luona päivysti enää kaksi nynrahlaista insinööriä, joista kumpikaan ei ollut vilkaissut näyttöjään muutamaan tuntiin. Se tauko keskeytyi, kun punaiset hälytykset soivat ja ilmoittivat, että heidän vartioimansa kohteen kimppuun oli hyökätty. Jokin oli lävistänyt Kal-haarniska 02:n täsmälleen kaulan kohdalta. Monoliitin sisältä tuli kuitenkin nopeasti rauhoitteleva viesti: Tilanne oli yhä hallinnassa.
Läsnä olevista Breznikovista nuorempi, kolmikon keskimmäinen, rynnisti monoliitin vasemmalle sivulle hälytyksen kuullessaan ja väänsi sivuun metallisen luukun kurkistaakseen sisälle. Siellä neljän metallista rakennetun sauvan varassa Killjoyn haarniskaton keho yhä roikkui kuin syvään uneen vaipuneena. Tämän ääni kuitenkin kajahteli hangaarin kaiuttimista, vaikka kenraalin suu ei liikkunut.
Taisteluaseman näytöillä Metru Nuilta saapuva kuva nousi takaisin paikalleen, kun Killjoyn eloton haarniska nosti kypärän takaisin harteilleen ja painoi sen uomiinsa. Leukansa auki loksauttanut Lhikan ei saanut kuvan perusteella sanaakaan suustaan. Codyn kysyvä ilme sen sijaan vaati lisää vastauksia.
”Jos Bianca ja Ficus pystyvät yhdellätoista arkkikranalla ohjaamaan tuhansia vahkeja, ajattelin, että kaipa minä pystyisin ohjaamaan yhdellä, noh, yhtä”, Killjoy sanoi.
Breznikova vilkaisi monoliitin sivussa vilkkuvia Killjoyn elintoimintojen mittareita. Kaikki näytti olevan kunnossa, lukuun ottamatta koholla olevia stressitasoja, jotka varmasti johtuivat vuorokauden mittaisesta leikkausoperaatiosta ja siitä, että tämä oli juuri yritetty teloittaa Lhikanin toimesta. Brez sulki luukun ja jätti Killjoyn roikkumaan taas yksin pimeyteen. Selakhi kaappasi tuolin alleen, rojahti siihen ja vieritti itsensä kahden Nynrah-haamun seuraksi komentokeskukseen seuraamaan tilanteen kehittymistä.
Ko-Metru
”Sinä… et ole täällä? Et oikeasti?” Cody ähkäisi epäuskoisena. Killjoy kohautti olkiaan. Vastaus ei ollut aivan niinkään helppo.
”Minusta tuntuu kuin olisin”, Killjoy vastasi. ”Pakko antaa vihollisellemme hieman kunniaa, tämä linkki on täysin saumaton. Roikun oikeasti pienessä viritelmässä etelässä.”
”Mutta missä linkki?” Mavrahin uteliaisuus heräsi tarpeeksi karistaakseen viimein tämän järkytyksen. ”Valkoisen verkko toimii kranojen kautta. Sinulla pitäisi olla todella voimakas yhteyspiste siirtääksesi tietoisuutesi –”
”Pitkästä aikaa, professori Mavrah”, Killjoy keskeytti, ennen kuin onu-matoralainen ehti vallata koko keskustelua spekulaatiollaan. Vastauksena tälle Killjoy väänsi vasemman käden rannepanssarinsa auki. Mutta sen sijaan, että siellä olisi ollut samaa pimeyttä kuin muuallakin haarniskassa, pieni harmaaruskea lihaisa olento tuijotteli sieltä käytävän väkeä. Se heilutti pikaisesti pientä ulokettaan kuin tervehtiäkseen ja kiskaisi sitten luukun takaisin kiinni, ennen kuin Lhikan tekisi taas jotain hätiköityä.
”Moi oon Miksu”, kuului metallin puoliksi tukahduttama ääni.
”Sinä olet hullu”, Cody ähkäisi, vaikkakin peitteli vaikuttuneisuuttaan erittäin huonosti.
”Xen oli aivan oikeassa, kun moralisoi minua viime reissulla. Oli vaarallista tuoda viimeinen arkkikrana Metru Nuille, kun vihollisiamme oli läsnä. Tällä kertaa en ottanut riskiä.”
”SITÄ PAITSI TÄMÄ ÄÄLIÖ KÄVI UIMASSA EIKÄ OLE VIELÄKÄÄN TAISTELUKUNNOSSA!” kuului nuoren naisen ääni Killjoyn kypärän sisältä. Lhikan hätkähti näkyvimmin. Cody tunnisti jo äänen yhdeksi niistä selakheista, joiden kanssa hän oli aikaisemmin Nurukanin kanssa keskustellut.
”… kiitos, Brez”, Killjoy mutisi nyrpeänä.
Rattaat raksuttivat selvästi Lhikanin päässä, kun tämä vilkuili käytävän väkeä näitä mittaillen. Hänen katseensa pysähtyi lopulta Codyyn, joka virnuili tälle vahingoniloisena tämän hyökkäyksen nolosta lopputulemasta.
Sillä aikaa, kun kultahaarniskainen toa yritti epätoivoisesti keksiä seuraavaa liikettään, käveli Killjoy käytävän perälle ja kiskaisi Lhikanin miekan kevyesti irti seinän syövereistä. Sitten hän marssi takaisin toan eteen ja iski aseen maahan tämän eteen upottaen sen puoli metriä metallisen lattian sisään.
”Jokainen veteraani Metru Nuilla tietää, että olet pelkkää puhetta”, Killjoy kumartui Lhikanin viereen ja puhui miltei kuiskaten. ”He tietävät, että sota voitettiin Kohiki-salmella, kun sinä märehdit turagasi kanssa Ta-Metrussa. Joten mieti tarkkaan, ketä päin tuon miekkasi osoitat. Saatat yllättyä siitä, kuinka harva on valmis seuraamaan sen suuntaa.”
Killjoy suoristi selkänsä. Kypärän takana ei ollut kasvoja, jotka olisivat voineet irvistää Lhikanille, joka puri hammastaan. Mavrah ja Vakama odottivat jo kauhuissaan uuden konfliktin syntyä, ja sellaisen saivatkin, mutta eivät suunnasta, mitä he olivat odottaneet.
Lhikanin happama tuijotus Killjoyn suuntaan keskeytyi, kun leikkaussali ykkösen ovi räjähti auki käytävän Lhikanin puoleisessa päässä. Sieltä ulos marssiva veden toa oli yltä päältä veressä, mutta oli sen värin perusteella selvää, että ei hänen omassaan.
”LHIKAN!”
Tulen toa oli jo avaamassa suutaan tukea pyytääkseen, mutta nähdessään tätä päin marssivan Nahon ilmeen, tarttuikin miekkaansa puolustautuakseen. Killjoy oli kuitenkin upottanut sen niin syvälle lattiaan, että kaikin voimin kiskaistessaankaan se ei liikkunut. Hänen kätensä olivat yhä kiinni siinä, kun juoksuun kiihdyttänyt Naho potkaisi häntä suoraan rintakehään. Ilma pakeni Lhikanin keuhkoista, kun tämä mätkähti väkivaltaisesti maahan.
”PASKIAINEN!” Naho huusi ja hyppäsi maassa makaavan Lhikanin päälle vangiten tämän jalat niin, ettei tämä päässyt enää nousemaan. Nahon nyrkit takoivat kultaista Hauta ja täräyttivät tulen toalta tajun niin nopeasti kankaalta, ettei tämä kyennyt vastustelemaan.
”Sinä! Olisit! Voinut! Auttaa!”
Nyrkki löi jokaisen sanan jälkeen. Cody oli ottamassa askelta Nahoa kohti pysäyttääkseen tämän, mutta käytävän seinissä kulkevat vesiputket alkoivat natisemaan ja ryöppy vettä ilmaantui laastin saattelemana hänen ja veden toan väliin. Cody joutui pysähtymään paikalleen ja Naho valjasti veden nopeasti antamaan lisää voimaa iskuilleen. Lhikanin vartiosto oli juossut kauhuissaan paikalta suuntanaan lähin kenttälääkärin toimisto. Lhikan korisi veren täyttäessä tämän suun. Kultainen naamio alkoi menettää muotoaan.
”Olisit voinut auttaa… olisit voinut… muttet auttanut… hän voisi olla vielä… Mexxi voisi olla vielä…”
Nahon ääni särkyi Mexxin nimen mainittuaan. Hänen nyrkkinsä eivät kuitenkaan hidastaneet. Kultaisesta naamiosta lohkeili pois valtavia kappaleita. Sen sirpaleet upposivat syvälle omistajansa kasvoihin. Verinen mössö, joka hetki sitten oli vielä muistuttanut Lhikania, ei pystynyt enää edes anomaan armoa. Vakama uikutti kauhistuneena seinää vasten litistyneenä. Mavrah oli liian järkyttynyt sanoakseen mitään.
Yksikin lyönti enemmän ja kasvot olisivat antaneet myöten. Yksi lyönti ja Naho olisi läpäissyt haurastuneen kallon ja murskannut tulen toan pään. Killjoy kuitenkin tarttui Nahon kohotettuun käteen pysäyttäen sen. Sitten toinen Killjoyn käsistä laskeutui Nahon olkapäälle.
”Eiköhän hän ymmärtänyt jo.”
Se muutaman sekunnin pysähdys, johon Killjoy oli Nahon pakottanut, oli tarpeeksi. Naho tajusi yhtäkkiä, kuinka uupunut hän oli. Taistelu Onu-Metrussa, tuntikausia Mexxin parannuskuplan ylläpitoa, sitten Lhikan. Adrenaliinin kaikottua Naho ymmärsi, ettei hänen käsissään ollut enää piiruakaan voimaa. Hän nousi pystyyn ja irrotti Hunansa visiirin pyyhkiäkseen sen sisäpinnan kyyneleistä. Hän kuitenkin vain onnistui sotkemaan sen verellä, joten turhautuneena hän kompuroi kohti ensimmäistä tyhjää vastaanottohuonetta, minkä käytävältä löysi ja romahti äänekkäästi sen toiselle puolelle.
Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita juuri, kun Lhikanin kaartilaiset palasivat viiden valkotakkisen lääkintämatoralaisen kanssa. Kaksi niistä kiljahti ääneen. Kun henkilöstö alkoi kasaamaan paareja liikkumattoman Lhikanin alle, käänsi kolmas kaartilainen, se, joka näytti vähiten järkkyneeltä, katseensa kohti Killjoyta kuin käskyjä pyytääkseen.
”Tehkää voitavanne ja viekää hänet pois Ko-Metrusta niin nopeasti kuin voitte. Naho tarvitsee… aikaa.”
Kaartilainen nyökkäsi ja joukkio alkoi kantamaan johtajansa niukin naukin hengittäviä jäänteitä pois. Jäljelle jäi verinen läntti, valtava määrä pirstoutuneen Haun kappaleita ja keskellä lattiaa törröttävä miekka, jonka Killjoy päätti lopulta jättää paikalleen.
”Minä… puhun hänelle”, Killjoy tuumasi viitaten läheiseen huoneeseen kompuroineeseen Nahoon. Cody nyökkäsi, mutta tämän tuijotuksesta pystyi päättelemään, että Killjoy ei ollut vastannut siihen tärkeimpään kysymykseen, mitä kukaan ei ollut vielä ehtinyt esittää ääneen.
”Hän on hereillä”, Killjoy sanoi. Leveä virne nousi Codyn kasvoille. Mavrah näytti siltä kuin olisi voinut purskahtaa itkuun onnesta.
”Mutta hän tarvitsee aikaa. Nuparu jatkaa hänen kanssaan”. Killjoy jatkoi.
Cody nyökkäsi. Hän kuuli Killjoyn äänestä, että edellinen vuorokausi oli ollut tämän elämän pisin. Killjoy nyökkäsi takaisin ja lähti Nahon perään sulkien oven perässään. Vasta silloin tilannetta suu auki tuijottanut Mavrah kääntyi takaisin Vakaman puoleen. Tämä ei ollut vieläkään irrottanut katsettaan siitä, missä Lhikanin muussatut kasvot olivat hetki sitten maanneet.
Kun matoranien katseet kohtasivat, Vakama yritti parhaansa esittääkseen, että kaikki oli kunnossa. Sekä Mavrah että Cody kuitenkin ymmärsivät, että jokin oli pielessä. He jäivät kahdestaan tuijottamaan ta-matoralaisen perään, kun tämä rynnisti jotain kahvista mumisten samaan suuntaan, mihin Lhikania kantanut lääkintähenkilökunta oli hetkeä aikaisemmin kadonnut.
”Mikäs hänelle tuli? Poika ei ole tainnut nähdä verta ennen?” Cody ihmetteli. Mavrah kohautti olkiaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta päivän aikana, kun hänen takojatuttunsa oli käyttäytynyt merkillisesti.
Ennen kuin hekin poistuivat, Cody yritti ohimennen kiskaista Lhikanin miekkaa mukaansa, mutta turhaan. Se oli kuin vanhasta huonosta legendasta. Miekka kivessä, jonka vain sen arvoiset saisivat sen siitä kiskaistua.
Ironista huomioiden, kenen käsistä se oli siihen jäänyt.
Huoneessa, käytävän askeleiden kaikottua, Killjoy uskalsi viimein lähestyä veden toaa, joka oli haudannut kasvot käsiinsä välittämättä siitä, että ne olivat yltä päältä kahden eri tulen toan veressä. Vastaanottohuone oli käytännössä pilkkopimeä siihen asti, että Killjoy napsautti sinne valot. Matoran-kokoon mitoitetulle tutkimuspenkille romahtanut Naho pystyi melkein nojaamaan leuallaan polviinsa. Killjoy ei edes uskaltanut testata, mitä tapahtuisi toimistotuolille, jos hän laskisi edes jalkansa sen päälle. Hän jäi lopulta vain nojailemaan vasten näöntarkastukseen tarkoitettua julistetta ja risti kätensä.
”Jos tulit moralisoimaan minua siitä, mitä juuri tein, tahdon muistuttaa, että laukaisit eilen ydinaseen Metru Nuin maaperällä etkä edes soittanut siitä etukäteen”, Naho tuhahti.
Killjoy naurahti ääneen. Naho oli pyyhkinyt kyyneleet niin nopeasti, ettei tästä päällepäin pystynyt edes päättelemään, miten tuohtunut tämä oli vielä hetkeä aikaisemmin ollut. Se oli sellaista suoraselkäisyyttä, minkä Killjoy muisti hyvin. Veden toa oli aina ollut Metru Nuin todellinen selkäranka silloinkin, kun Lhikanin hyödyttömät pyristelyt aiheuttivat muille lähinnä naamion lakin harmaantumista.
”Edellisestä kerrasta on aikaa, Killjoy”, Naho jatkoi. Merkillisestä painotuksesta huolimatta hänen äänessään ei ollut pisaraakaan ivaa.
”Niin on.”
”Miten… sinulla on mennyt?”
Killjoy ei rehellisesti tiennyt, kuinka vastata. Naho oli viimein nostanut kasvonsa pois käsistään, mutta piti katseensa yhä visusti omissa jaloissaan.
”Kuolin. Kahdesti oikeastaan.”
”Mutta olet silti täällä”, Naho naurahti.
”Suuri Henki lienee yhtä kyllästynyt Ficuksen puuhiin kuin minäkin”, Killjoy pohti. Naho hymähti, käänsi kämmenensä kasvojaan kohti ja tuijotti niistä valuvaa sotkua. Killjoy uskaltautui viimein kysymään sen kysymyksen, minkä vuoksi hän oli Nahon perään rynnännyt.
”Mexxi?”
Naho ei vastannut. Ainoastaan tuijotti käsiään. Palanen kultaista naamiota oli uponnut hänen kämmeneensä. Hän tiesi, että jos hän repisi sen irti, kolmas veri, hänen omansa, tahraisi hänet. Toistaiseksi hän vain sulki kätensä nyrkkiin ja jätti sirpaleen paikalleen.
”Olen pahoillani”, Killjoy jatkoi, mutta lopetti huomatessaan Nahon pudistelevan päätään.
”Kone hengittää hänen puolestaan. Hän on elossa vain teknisesti. Saimme pysäytettyä verenvuodon, mutta…”
Lauseen jatkaminen tuntui olevan Naholle ylitsepääsemättömän vaikeaa. Killjoy kuitenkin odotti kärsivällisesti.
”… selkäranka ja keskushermosto ovat riekaleina. Hän ei koskaan enää hengitä itse. Jos hän edes herää…”
Nahon kasvot romahtivat taas syvemmälle kohti maata. Hän hieroi otsaansa kuin migreenikohtauksen saaneena. Kasvoista näki, että hän pidätteli taas itkua, mutta jälleen kerran hän onnistui nielaisemaan tunteen jonnekin syvälle sisuksiinsa. Killjoy yllättyi, kuinka vähän toassa oli muuttunut sodan jälkeen.
”Jos Lhikan olisi tullut auttamaan. Lähettänyt jonkun… Paskiainen vain sulki linjan ja jätti Mexxin kuolemaan.”
”Sinut myös”, Killjoy huomautti, vaikka tiesi hyvin, että Nahon oma henki ei painanut sillä hetkellä paljoa tälle itselleen. ”Onneksi Cody ehti paikalle ajoissa.”
Naho hymähti myöntävästi. Killjoy uskaltautui jo astumaan hieman lähemmäksi. Hän siirtyi nojaamaan pöydän reunaan toan viereen ja huomasi nyt syyn sille, miksi Nahon katse oli yhä naulittuna jalkoihinsa. Hänestä valuvat veripisarat valuivat edelleen. Ilmastointilaitteen huminakin oli hieman hiljentynyt ja pisaroiden tipahtelun huomasi tarkkaan kuuntelemalla.
”Tätäkö vastaan sinä olet taistellut?” Naho nosti viimein katseensa Killjoyyn. Hän tiesi heti, että Nahon ”tätäkö” viittasi siihen mustaan möykkyyn lihaa, joka Mexxin oli pirstonut.
”Kokeilin eläköityä, mutta sirkus ei jättänyt minua rauhaan. Sitten sain tietää, että Xen elää.”
”… ja Xen?”
”On hereillä.”
Naho päästi pitkän huojentuneen huokauksen. Toa ei ollut valmis ottamaan toistakin uhria kontolleen.
”Hengen kiitos.”
”Ja Nuparun”, Killjoy täsmensi. ”Ilman häntä tämä ei olisi onnistunut.”
”Tyttösi on tehnyt häneen melkoisen vaikutuksen. Kuulin, että hän oli käytännössä laukannut Ko-Metruun, kun kuuli, mitä oli tapahtunut.”
Se tieto ei tullut Killjoylle yllätyksenä. Xenillä oli aina ollut uskomaton kyky hurmata kaikki vähänkään vastaanottokykyiset ympäriltään.
”Minä en enää ajatellut pahoinpidellä ketään tälle päivälle”, Naho jatkoi. ”Joten jos se on, mitä pelkäsit, voit kyllä jo mennä.”
”Tahdoin vain varmistaa, että olet…” Killjoy pysähtyi miettimään seuraavaa sanaansa. Hän ei ollut aivan varma, miksi. Sen sanominen olisi kuulunut olla helppoa.
”… kunnossa.”
Nahon Hunan vasen kulma kohosi ja utelias katse vaelteli jossain Killjoyn kypärän tienoilla.
”Sinä et kuulosta yhtään siltä kenraali Killjoylta, josta kaikki ovat puhuneet viimeiset viikot”, Naho naurahti. Killjoy kohautti olkiaan. Hän ei oikeastaan edes osannut spekuloida, mitä Xen oli hänestä kertonut.
”Toivottavasti Xen ei ole paljastanut mitään ihan hirveän noloa”, Killjoy tuumasi. Hän muisti yhä hätääntyneen puristuksen, jonka Naho oli hänelle antanut heidän teidensä erkaannuttua leikkaussalien ovilla.
”Aloitko henki paratkoon välittämään vanhoilla päivillä? Me todella elämme lopun aikoja”, Naho piikitteli. Se ei Killjoyta haitannut. Jokainen pirteyden ripe toan äänessä oli voitto.
”Xenillä on sellainen vaikutus”, Killjoy myönsi ensimmäistä kertaa koskaan ääneen. Se sai hymyn nousemaan Nahon kasvoille, vaikkakin vain hetkeksi. Sen jälkeen toan katse valui taas kohti maata. Syy, miksi hän oli olettanut Killjoyn jääneen huoneeseen hänen kanssaan, palasi hänen mieleensä. Ja vaikka oli jo selvää, ettei Killjoy ollut hänen luonaan kaivelemassa menneitä, Nahon oli vaikea siirtää ajatuksiaan muualle.
”Joten… sinä et oikeasti ole täällä murjomassa naamiotani ruttuun siitä, mitä tapahtui?”
Killjoy oli hämmentynyt. Hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, mistä toa puhui.
”En ymmärrä.”
”Jos olisin tehnyt jotain”, Naho myönsi. Tämän ääni oli muuttunut mutinaksi. Killjoyn piti todella keskittyä ymmärtääkseen Nahon sanoja.
”Jos olisin vain tehnyt jotain… olisin voinut estää, mitä tapahtui.”
Killjoy oletti Nahon puhuvan edelleen edellisestä päivästä. Hän ei kuitenkaan löytänyt skenaariota, jossa tämä olisi voinut estää sitä, mitä Mexxille ja Xenille oli tapahtunut. Ei sellaisia vihollisia vastaan.
”Naho, jos luulet, että syytän sinua jotenkin siitä, mitä Xenille tapahtui, en-”
”En tarkoittanut Xeniä…” Naho keskeytti. Hän nieleskeli edelleen sanojaan, mutta suoristi lopulta selkänsä, käänsi katseensa Killjoyyn ja lausui ne sanat, joita hän oli koko keskustelun ajan pelännyt.
”… vaan Niziä.”
Nascoston hangaari kakkosessa tikittävässä monoliitissakin oli hetken aikaa hiljaista. Kuin kellokoneisto itsessään olisi reagoinut Nahon sanoihin. Lukematon määrä ajatuksia sinkoili Killjoyn päässä. Yksikään niistä ei ollut niin eheä, että niitä olisi saanut puettua vielä sanoiksi.
”Minä… mitä?”
Naho seurasi Killjoyn reaktiota silmät pyöreinä. Hän alkoi vähitellen harkitsemaan mahdollisuutta, että tämä ei tosiaankaan ollut tiennyt. Että edes Varjotun riveissä hän ei ollut kuullut…
”Se päivä, kun hän kuoli.”
”Niin?” Killjoy vastasi kihisten halusta ymmärtää, mitä Naho tarkoitti.
”Sinä päivänä, kun Mustaan Käteen hyökättiin…”
”Niin”, Killjoy tivasi malttamattomana.
”Me tiesimme… minä tiesin, että he olivat tulossa. Olisimme voineet estää sen, mutta…”
”Dume kielsi teitä, minä tiedän”, Killjoy täydensi. Järkytys levisi Nahon kasvoille. Killjoy oli tiennyt. Totta kai hän oli tiennyt… joten miksi hän…
”Miksi ihmeessä syyttäisin sinua?”
Killjoyn kysymys iski Nahoon sellaisella voimalla, että hänen jo hetken sisuksissaan pidättelemä ilma karkasi viimein hänen keuhkoistaan. Killjoy antoi Naholle hetken, mutta päätti lopulta istua lattialle toan viereen. Kal-metallinen haarniska kipinöi vasten metallista lattiaa, kun Killjoy väänsi itsensä risti-istuntaan varoen kuitenkin Nahon edessä kiiltelevää verilammikkoa.
”Jos Metru Nuilla olisi joku, jonka pään haluaisin pölkylle, se olisi Dume, mutta kaiken sen jälkeen, mitä Ficus teki, on vaikea syyttää edes hänen haluaan siivota Musta Käsi takapihaltaan.”
Killjoyn katse oli naulittu vastakkaiseen seinään, jossa kiilteli kehystetty juliste. Sen värikäs piirros esitti joukkoa vahkeja seisomassa sankarillisesti aurinkojen laskun edessä. Teksti sen alla kannusti Metru Nuin kansalaisia ottamaan yhteyttä viranomaisiin epäilyttävää kansalaistoimintaa havaitessaan. Täydellinen esimerkki todellisuudesta, jollaista ei olisi päässyt syntymään, jos Musta Käsi olisi saanut jatkaa Metru Nuin maaperällä. Tai niin Killjoy ainakin itselleen uskotteli.
”Mutta syy sille, miksi en syytä edes Dumea on se, että todellisia syyllisiä Nizin kuolemaan on täsmälleen ja ainoastaan yksi.”
He käänsivät katseensa toisiinsa. Naholle ei tarvinnut edes kertoa ääneen, että Killjoy tarkoitti itseään.
”Kun aika minusta viimein jättää, se on se asia, jonka joudun näkemään, ennen kuin Suuri Henki minut hylkää.”
Naho ei tiennyt, mitä sanoa. Killjoy itsekin hiljeni hetkeksi. Hän oli elänyt sen tapahtumaketjun ajatuksissaan niin monta kertaa, että jopa hänen päässään loisiva kellonainen oli kyllästynyt sen uusintoihin. Nizin surun musertamat kasvot. Xenin paniikin täyttämä ilme. Jokainen sana, jonka hän oli itse suustaan päästänyt. Ne kaikki olivat syöpyneet valokuvantarkasti hänen mieleensä.
”Minä olin unohtanut, että te tunsitte toisenne”, Killjoy sanoi keskeyttäen huomiolla kierteen, johon oli ajatuksiaan punomassa. Naho nyökytteli hitaasti.
”Metru Nuilla syntyneitä veden toia ei ollut alun perin montaa. Sodan alettua emme enää nähneet usein. Hän oli Mustassa Kädessä tutkimuspöydän ääressä ja minä rintamalla… mutta me olimme ystäviä.”
”Ga-Metrun ritari kiiltävässä haarniskassaan ja se… nörtti”, Killjoy naurahti. ”Te olette olleet melkoinen näky.”
Nahokaan ei voinut olla hörähtelemättä huomiolle. Toan muistot ajalta ennen sotaa olivat hämärtyneet tuhkan ja tulikiven alle, mutta hän muisti silti elävästi, millaista oli kulkea lampien ja purojen täyttämillä kampusalueilla häntä yli päätä lyhyemmän rurukasvoisen akateemikon kanssa. Toa Niz oli muodonmuutoksensakin jäljiltä ollut vain vastaväitellyt neurotieteilijä. Autuaan ymmärtämätön toauden mukanaan tuomasta taakasta.
”Hän oli nörtti, totta tosiaan”, Naho hekotteli ja leukaansa epähuomiossa koskettaessaan tahrasi sen kuivuneella verellä. ”Miten te kaksi oikeastaan… tai siis, sinäkin olit aina toiminnan mies. Kun taas Niz oli sellainen… toimistorotta.”
Killjoy kohautti vaistomaisesti olkiaan, mutta pysähtyi hetkeksi miettimään. Hän muisti heidän ensikohtaamisensa kuin eilisen. Muisti, miltä se oli tuntunut. Siinä oli ollut kyse hyvin vähän järjestä ja hyvin paljon sellaisesta lohdun tunteesta, millaista hän ei ollut koskaan kokenut kenenkään muun kanssa. Heti ensimmäisestä kosketuksesta ikuisesti kilkattavat kellokoneistot hänen mielensä perukoilla olivat hetkeksi vaimenneet.
”Jos tietäisinkin vastauksen tuohon”, hän vastasi lopulta kierrellen hieman totuutta. ”Alussa se vain tuntui oikealta. Ja silloinkin, kun asiat tuntuivat vaikealta, meillä oli Xen. Hän piti meidät yhdessä pidempään kuin olisimme koskaan muuten pysyneet.”
Naho oli viimein alkanut hahmottaa kokonaisuutta. Xenin puolen tarinasta saatuaan olisi ollut helppoa kuvitella, että Killjoy oli oman tyranniansa vuoksi lapsensa hylännyt sekopää. Mutta mitä enemmän palasia Naho sai, sitä paremmin hän ymmärsi, millaisessa tunteiden myllerryksessä kaikki oli tapahtunut. Killjoyn katseen harhaillessa pitkin huoneen seiniä, Naho ymmärsi, millaista vaikeiden asioiden kimppua Killjoy edelleen piilotteli.
”Sinäkö vain aiot pitää tuon päässäsi?” Naho paukautti ääneen. Killjoy havahtui takaisin nykyhetkeen yrittäen epätoivoisesti miettiä, kuinka kertoa tällä kertaa, ettei hänen kypäränsä alla ollut yhtään mitään. Hän ei kuitenkaan saanut siihen mahdollisuutta, kun Miksun päällä sijaitseva paneeli alkoi vilkkumaan keltaisena. Naho kuunteli vierestä, kun Killjoy avasi radioyhteyden nappia painamalla ja Codyn ääni alkoi puhuttelemaan heitä.
”Öh, anteeksi, jos häiritsen, mutta meillä on pikku tilanne täällä.”
”Antaa tulla vain.”
”Se peltipurkki, jonka toit mukanasi. Tuota… sillä ei ole kohta kaikki hyvin.”
Yhteyden taustalta kuului jotain muutakin. Naho irvisti ja loi katseensa Killjoyyn, joka nyökkäsi vahvistaakseen kuulleensa saman. Puhelun taustalla karjuttiin suoraa huutoa.
”Nurukan?” Killjoy ihmetteli.
”En ole koskaan nähnyt hänen kilahtavan tuolla tavalla.”
”Kaksi minuuttia”, Killjoy vastasi ja sulki yhteyden. Hän lähti marssimaan pitkin askelin ulos huoneesta, kunnes huomasi Nahon lähtemässä hänen peräänsä.
”Sinä jäät lepäämään. Minä hoidan tämän.”
Naho oli jo siirtämässä vastalausetta ajatuksista huulilleen, mutta pelkkä levon mainitseminen sai hänet tajuamaan, miten lopen uupunut hän oli. Eikä hän lopulta oikeasti edes tahtonut asettaa itseään vielä yhteen konfliktiin, vaikka osana Amajikaa hänellä olikin sellaista ymmärrystä Nurukanista, mitä kovin monella muulla ei ollut. Hän kuitenkin antoi lopulta itsensä luovuttaa ja romahti takaisin penkille.
Killjoy nyökkäsi ja marssi ulos. Naho jäi tuijottamaan suljettua ovea, jonka taakse kenraali oli kadonnut. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän saisi nukuttua, mutta hän päätti sulkea silmänsä siitäkin huolimatta. Kirurgien armeija, jonka hän oli jättänyt Mexxin rinnalle saisi pärjätä vielä pienen hetken ilman häntä. Tärinä, joka oli hiipinyt hänen käsiinsä viesti, että ainakin toistaiseksi hän oli tehnyt kaiken voitavansa.
Ko-Metrun alla risteilevän laivastotukikohdan tuoreudesta kertoivat parhaiten sen lukuisat varastohallit, joita aika ei ollut vielä onnistunut täyttämään rojulla. Lähimpänä maan pintaa olevan kerroksen isoimman hallin reunalla oli ainoastaan kaksi tyhjää konttia ja muutama avaamaton ammuslaatikko. Varasto oli siis omiaan Mustan Käden väistötiloiksi. Sen kylmää lattiaa koristivat nyt lukuisat makuupussit ja pieni määrä niitä käyttävien irtaimistoa.
Mikäli Nurukan olisi saanut asiasta päättää, yksi vierailijoista ei olisi kuitenkaan ollut sinne tervetullut. Killjoyn mukana saapunut nelikätinen vempele oli leijaillut varoittamatta sisään etsien paikkaa, johon pysäyttää itsensä. Edellisen yön alusta loppuun valvonut maakenraali ei enää onnistunut pitämään tunteita sisällään ja paikalle lipunut Feterra oli ollut täydellinen kohde niiden purkamiselle.
Ja vaikea häntä oli syyttää. Varaston oven toisella puolella kuunteleva Cody ymmärsi Nurukanin tuskan. Vaikka Xenin ja Mexxin tilanteet olivat syösseet toan jälleen stressin ja huolen äärirajoille, painoi tämän vaakakupissa myös paljon vanhempi ystävä, jonka kohtalon koukerot häneltä oli tähän saakka evätty.
“Minne veitte Valotun? Missä on Toa Umbra?” Nurukan tivasi jo ainakin kolmatta kertaa. Tämän ääni oli alkanut rahisemaan rasituksen voimasta.
“VASTAUS: Valottu on vapautettu. Mestari Z.M.A. takaa hänen turvallisuutensa.”
“Näitte kaiken tuon vaivan hänen nappaamiseksi ja päästitte hänet menemään? Ja minun pitäisi muka uskoa, rautaäpärä? Pah!”
Nurukanin sormet puristuivat nyrkkiin. Hänen teki valtavasti mieli runnoa Feterraa tämän tuhoutumattomaan eksokutikulaan. Ja jos peltipurkki jatkaisi röyhkeää valehteluaan, hän myös tasan tarkkaan niin tekisi.
”Ehdotus: Valotun ystävän adrenaliinitasot ovat huomattavasti koholla. Yleisen turvallisuuden nimissä syvät hengenvedot ovat suositeltavia.”
Kenties Nurukan olisi vielä sietänyt peltipurkin kyvyttömyyttä tarjota todenmukaista informaatiota, mutta monotonisesta sävystä huolimatta toa oli varma, että Feterran ääni tihkui ivaa. Nurukanin kohoavan verenpaineen mukana varaston seinät alkoivat konkreettisesti värähtelemään. He olivat sen verran syvällä maan alla, että hän olisi voinut rutistaa koko kerroksen kasaan heidän ympäriltään. Värähtely ei jäänyt Feterraltakaan huomaamatta. Se katseli ympärilleen niin huolestuneena kuin ilmeetön sylinteri suinkin pystyi.
”Pyyntö: Valotun ystävä keskeyttää tarpeettomat aggressiot ja luopuu irrationaalisista tunnetiloista, jotka vaarantavat hänen itsensä lisäksi-”
Nurukan oli kuullut tarpeeksi. Viha, jota hän oli padonnut sisäänsä pääsi jälleen irti. Yhdelläkään Umbraan kajonnella ei ollut lupaa vaatia häntä rauhoittumaan.
Kynnet iskivät kipinää Feterran haarniskaan. Iskun tehnyt mies muistutti enemmän raivoisaa tuhka-ahmaa kuin jaloa toaa. Jo muutaman sivalluksen jälkeen hän kuitenkin pysähtyi. Hän ei ollut saanut Z.M.A:n koneeseen naarmuakaan. Se ei ollut myöskään laittanut lainkaan hanttiin, vaan ainoastaan lukitsi kätensä selkänsä taakse ja otti iskut vastaan sanaakaan sanomatta.
Hampaitaan yhteen kiristelevä Nurukan keräsi kaiken voimansa ja iski Feterraa kohti tämän keskussilmää. Tällä kertaa kone joutui väistämään. Se leijaili taaksepäin toan iskuja vältellen. Se ojensi raajansa eteenpäin estääkseen Nurukania tulemasta lähemmäksi. Turhautunut kenraali sai leikistä nopeasti tarpeekseen. Järinä tutkikohan ympärillä palasi. Jos hän ei saisi upotettua Feterraan kunnollista iskua, hän täräyttäisi sitä jollain, jota ei voisi väistää. Koko metru heidän yläpuolellaan saisi riittää…
Hän tuli järkiinsä vasta, kun varastohallin kattoon asennetut loisteputkivalot tipahtivat miltei hänen päälleen. Totuutta olisi vaikeaa selvittää, jos hän ei onnistuisi jotenkin estämään katon romahtamista myös hänen itsensä niskaan. Tärinä lakkasi hitaasti Nurukanin hengitystä mukaillen.
“VASTAUS: Valottu on vapautettu. Mestari Z.M.A. takaa hänen turvallisuutensa.”
“Valehtelet!” Nurukan raivosi. Itseään toistavan koneen jääräpäisyys turhautti. Kredipselleeniseikkailun jälkeen Nurukan oli muuttunut. Vanha sotilas oli syntynyt uudelleen ja sen mukana paloi jälleen kyky ja tahto käyttää voimaa. Jos hän kiskoisi edes paakun maa-ainesta käsiinsä… Feterran haarniskassa täytyi olla rakoja. Jos hän vain täyttäisi sen ja puristaisi ulos sen, mikä sen sisällä asusti. Räjäyttäisi sen sisältäpäin. Se ei toisi Umbraa takaisin, mutta se tuntuisi varmasti silti hyvältä…
”Se ei valehtele, Nurukan”, uusi ääni huomautti hänen takaansa. Nurukan ei ollut raivonpurkauksensa keskellä huomannut, kuinka varaston ovi oli auennut ja punamustaan haarniskaan pukeutunut jättiläinen oli astellut hänen rinnalleen.
“Minä tiedän, miltä tämä näyttää, mutta minulla on eläviä todisteita siitä, että Umbra on vapaalla jalalla”, Killjoy jatkoi.
Nurukanin hengitys tasaantui hieman. Vaikka hänellä ei ollut varsinaisesti syytä uskoa Killjoyta yhtään sen enempää kuin Feterraakaan, ainakin kralhikenraali osasi ilmaista sanansa ivailematta.
”… todisteita?” Nurukan puuskutti. ”Parempi iskeä niitä pöytään tai jatkan kynsieni kiillottamista tuohon rautaäpärään.”
Killjoy huokaisi syvään, mutta käänsi kätensä poikittain eteensä ja avasi pienen projektoidun kartan itsensä ja Nurukanin väliin pitäen kuitenkin turvallisen etäisyyden toaan.
”Miksu, näytä Lunariuksen raportti.”
Kartta zoomasi itseään, kunnes se saavutti pohjoisen mantereen kaakkoisrannikon. Välisaaria kohti piirretyt kauppareitit kulkivat aivan pienen punaisena hohtavan pisteen vierellä.
”Rannikkopartiomme ovat pitäneet heitä silmällä jo muutaman päivän. Vene on aika muinainen, mutta Umbra on matkannut tasaisesti kohti Välisaaria. Hän on menossa kotiin ja hänellä vaikuttaisi olevan seuraa.”
Nurukan tuijotti pistettä silmät kiiluen. Hän oli toivonut kuvaa. Jotain konkreettista todistetta siitä, että hänen ystävällään oli kaikki hyvin, mutta Killjoyn latelema informaatio oli alku.
Nurukan hengityksen tahti alkoi lopulta rauhoittua ja viimein hän tarttui kynsiinsä ja veti ne takaisin kehikkonsa sisään. Hän antoi hartioidensa lysähtää väsymyksestä. Maakin oli lakannut värähtelemästä heidän ympäriltään.
”Se oli ensimmäinen asia, mitä kysyin, kun sain kuulla, että hänet oli viety”, Killjoy vakuutteli. ”Hän oli minunkin ystäväni.”
Nurukan ei pysähtynyt kyseenalaistamaan, miksi Killjoy puhui ystävyydestään menneessä aikamuodossa. Hän vilkaisi takanaan leijailevaa Feterraa, joka ei ollut uskaltanut sanoa enää sanaakaan. Sitten hän tuijotti taas karttaa aina siihen asti, että Killjoy sulki sen ja risti tietokoneen sisältämän kätensä toisen kanssa.
”Olette pitäneet heitä silmällä?” Nurukan toisti kysyvästi.
”Ilmakuvamme ovat aika huonoja ja tosi kaukaa, mutta Umbralla on seuraa. Joku hattupäinen. Huomioiden, että he ovat matkalla kohti Klaania, veikkaan Domekia, Etsivää tai Notfun-Gusia. Tosin… oikeasti veikkaan lähinnä Domekia”, Killjoy selitti.
Nurukan huokaisi syvään. Toisen Valotun läsnäolossa oli sinällään järkeä. Ehkä he olivat paenneet yhdessä.
“Tuo kartta valaa minuun toivoa, mutta ihmettelen, miksi Z.M.A päästi Umbran lähtemään. Ei käy yksiin sen kanssa, että hän etsii käsiinsä Valottuja”, Nurukan puhisi. “Olisit voinut kertoa tästä minulle aikaisemmin. Olisimme voineet tehdä jotain…”
”Kenties”, Killjoy myönsi, ”mutta Xen tarvitsi etäisyyttä. Hän olisi paiskannut metallisen ahterini mereen, jos olisin jäänyt päällepäsmäröimään. Minäkin sain tietää Umbrasta vasta sen jälkeen, kun hän oli jo vapaalla jalalla.”
Nurukan huokaisi syvään. Vaikka tämän ryhti valui, olivat tämän silmät yhä naulittuina Killjoyyn. Tältä ei jäänyt huomaamatta, kuinka paljon Nurukanin olemus oli muuttunut sitten heidän edellisen tapaamisensa.
”Xen?” Nurukan kysyi lopulta. Killjoy oletti sen olevan merkki siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä enää hautautuvansa spontaanin maanvyöryn alle.
”Hereillä.”
Nurukan nyökkäsi. Uutinen lohdutti hieman. Ensimmäinen multakasaan paistava aurinko oli Umbran oletettu vapaus. Toista aurinkoa edusti Xen. Kenties elämä jatkuisi vielä…
“Yritin opettaa tyttärellesi kaiken, mitä muistan ja osaan. Sääli, että olen ollut oma itseni vasta hetken. Meillä olisi voinut olla enemmänkin aikaa.”
Killjoy rentoutui jo hieman. Feterra heidän takanaan oli kaikessa hiljaisuudessa leijaillut syrjemmälle.. Nurukanin sydänkiven syke oli hidastunut jo lähelle normaalia.
Vaikka se ei ollut kysymys, Killjoyn toteamus oli selvästi muotoiltu sellaiseksi.
“Xen avasi muistoni, jotka Ficus oli sulkenut. Sai sellaisen annoksen sotaa, että en ole varma itsekään, oliko se täysin hyvä idea”, Nurukan muisteli seikkailuaan. Hänellä oli ikävä tyttöä. Naho ei ollut ainoa tukikohdassa märehtivä toa, joka toivoi, että olisi kyennyt tekemään enemmän.
”Ficus oli sulkenut? Oliko hänellä siihen joku metodi? Luulin, että hän oli kolauttanut sinua vain tosi lujaa päähän”, Killjoy ihmetteli. Hän ei voinut olla tarttumatta tiedonjyväsiin siellä, missä niihin törmäsi.
“Sininen koneellinen käsi”, Nurukan sanoi lyhyesti. “Jäljitimme sitä vielä tukikohdassa seikkailumme jälkeen.”
Nurukanilta ei jäänyt huomaamatta, kuinka Killjoy jäätyi sanoista paikalleen. Toalle ei tullut yllätyksenä, että Killjoy tiesi aiheesta jotain. Vielä vähemmän yllätyksenä hänelle tuli, että Killjoy ei sanallakaan selitellyt reaktiotaan, vaan ainoastaan loi merkitsevän katseen omalle rannepanssarilleen, jonka sisältä kuului hiljainen huolestunut ulahdus.
”Ettekä ilmeisesti saaneet kiinni?”
“Emme. Oletettavasti se tuhoutui tukikohdan mukana. Mitä sinä tiedät siitä?”
”Tarpeeksi huolestuakseni.”
Killjoy vilkaisi rannetietokoneensa kelloa varmistaakseen, että hänellä oli vielä aikaa. Nuparun vuoroa oli vielä runsaasti jäljellä. Jos he liikkuisivat nopeasti, siinä ajassa ehtisi tekemään yhden nopean menopaluun.
”Mennään.”
”Mennään minne?”
”Onu-Metruun”, Killjoy vastasi. ”Jos olet valmis hautaamaan sotakirveen hetkeksi, tahtoisin käydä tonkimassa niitä raunioita. Tahdon sinut mukaan.”
Nurukan pysähtyi miettimään hetkeksi. Se, että Killjoy oli valmis irtautumaan Ko-Metrusta toivottavasti tarkoitti sitä, että Xenillä alkoi todella olla asiat paremmin. Mexxistä hän ei ollut edes vielä kuullut, eikä hän ollut aivan varma, tahtoiko hän enempää suru-uutisia. Hän oli nähnyt jäljen, minkä Puhdistajan isku oli Mangai-sisarukseen jättänyt. Ehkäpä Onu-Metru oli tosiaan hyväksyttävä harhautus kaikista niistä ajatuksista.
“Mennään siis. Ehkä se vietävä sininen rakkine on jossain raunioissa”, Nurukan sanoi. Hän myöntyi Killjoyn mukaan siitäkin huolimatta, että linkki Z.M.A:han oli käytännössä yhä selittämättä. Hän puristaisi lisää tietoa ulos myöhemmin. Killjoyn voisi aina vain painaa kanveesiin, jos tämä ei vastaisi kysymyksiin.
Nurukan muistutti omaa vanhaa itseään niin paljon, että Killjoyn selkäpiitään kylmäsi. Olemuksen vaihdos kuumapäisestä sotilaasta maanläheiseen neuvottelijaan oli tyypillinen sille Nurukanille, joka oli johtanut häntä vielä sodan aikaan.
”Käydään katsomassa Lhikanin autotalliin, josko sieltä irtoaisi jotain nopeaa.”
Purppuran piiparin jälkeensä jättämä tuho levittäytyi valtavana kraatterina Onu-Metrun karulta pinnalta kohti sen synkkiä syvyyksiä. Mikään näyssä ei viitannut siihen, että vain päivää aikaisemmin siinä oli sijainnut vanhan Metru Nuin uljain sotilastukikohta. Niin perusteellinen oli Pimeyden valtiaan työn jälki. Ja se oli pelkkää esisoittoa siitä, mitä tapahtuisi, jos lisää siruja jotenkin valuisi tämän käsiin.
Myrkyllinen paksu kerros tuhkaa peitti alleen hajanaiset betonin ja metallin kappaleet, joita oli jäänyt rotkon pohjalle. Se ei ravinnut maaperää, vaan kuristi sitä. Nurukan aisti jo kaukaa maan organismien kuolleen perusteellisesti. Se ei ollut pelkkä vapauden liekki, joka maassa kyti. Varjot itsessään olivat jättäneet metruun pysyvät jälkensä.
Nurukan oli laskeutunut monttuun edeltä. Matkustaminen sedimenttiaallonharjalla oli tuntunut suorastaan terapeuttiselta, vaikka matkan kohde olikin täynnä murhetta ja romahtaneita muistoja. Matkansa aikana toa oli nähnyt paljon. Aukon seinämistä törröti katkenneita putkia ja kaapeleita. Osasta valui edelleen vettä. Osa kipinöi sähköä. Suurin osa tukikohdan varsinaisista kerroksista oli kuitenkin pyyhkiytynyt niin perusteellisesti olemattomiin, ettei niissä ollut mitään tutkittavaa. Jos sininen käsi oli ollut tukikohdassa räjähdyshetkellä, sen selviytymisen mahdollisuudet olivat täydellinen nolla.
Suihkumoottorien lähestyvä ääni sai Nurukanin kääntämään katseensa ylös. Sitä seurasi metallinen jysähdys, kun Killjoy laskeutui tämän vierelle. Tämä ei ollut havainnut ylilentonsa aikana minkäänlaista elämää tai edes liikettä tukikohdan raunioista. Viimeiset lämpöjäljetkin olivat peräisin vain viimeisistä sinisistä liekeistä, joita aamupäivän sadekuurot eivät olleet vielä tukahduttaneet.
Pohjallakaan hävityksen keskeltä ei aluksi tunnistanut enää mitään muuta kuin suurimpien tukipilarien pirstaleet. Räjähdys oli jauhanut tukikohdan päällimmäiset kerrokset niin hienoksi tomuksi, että niitä ei käytännössä ollut enää olemassa. Ainoa kerros, josta oli jäljellä mitään tunnistettavaa, oli pohjimmainen. Mutta vähän aikaa sen sisällä vaelleltuaan Nurukan ja Killjoy molemmat yllättyivät, että pieni osa kerroksen seinistä oli yhä pystyssä. Vaikka kerroksen niskaan oli romahtanut yhdentoista muun verran materiaa, oli erityisesti pohjakerroksen luoteiskulma yhä häkellyttävän eheässä kunnossa.
Nurukan oli painanut kämmenensä vasten maata ja silmät suljettuna kuunteli sen kuiskauksia. Killjoy seurasi sivusta sanaakaan sanomatta. Hän odotti kärsivällisesti toan analyysiä.
“Ei sinistä kättä missään. En aisti sen sielua kylmäävää koleutta. Sen pitäisi säteillä tämän materiaalin alla, jos se on enää olemassa.”
Nurukan pysähtyi taas hetkeksi kuuntelemaan. Tämän seuraavat sanat tulivat ulos miltei kuiskaten.
“Voimakas esine.”
Killjoy ei ollut yllättynyt. Hän toivoi hartaasti, että heidän jäljityksen kohteensa olisi vain rusentunut jonkin tukikohdan kerroksista mukana.
Hän jätti Nurukanin vielä kuuntelemaan maaperää ja käänsi askeleensa kohti itää. Hän ei ollut paljastanut Nurukanille vielä todellista syytä sille, miksi hän oli tahtonut kaivelemaan raunioita. Nurukan kuitenkin ymmärsi seurata, kun Killjoy vei heidät keskelle pohjakerroksen sokkeloita. Päivä paistoi sielläkin sisään, vaikka kerroksen päälle romahtanut romu olikin muodostanut kerrokselle melkein kuin uuden katon. Yksi tukikohdan tukipilareista törrötti siinä, mistä Killjoy oli Xen käsivarsillaan ampaissut kohti pintaa.
Kun paikalla ei näkynyt jälkiäkään mistään elävästä tai… epäkuolleesta, Killjoy oli viimein valmis paljastamaan korttinsa.
”Kerro, Nurukan, miten hyvin tunsit toa Lhekon?”
Maakenraali pysähtyi. Se ei ollut kysymys, jota hän oli odottanut.
“Hän… kuuli Metru Nuin kutsun, kun toia tarvittiin. Otin hänet vastaan itse, kun hän saapui saarelle”, Nurukan muisteli. ”Hän oli aika naiivi. Saarnasi usein valoista ja varjoista, mutta ne muutamat päivät paraakeissa ennen rintamalle lähtöä kuluivat silti hyvässä hengessä. Valitettavasti hän kaatui ensimmäisten toain joukossa.”
Killjoy kuunteli tarkkaan, vaikka hänen katseensa harhailikin koko ajan ympärilleen.
”Me annoimme hänelle vain hautapaikan. Ruumista ei koskaan löydetty. Tai niin luulimme… kunnes Lheko, Svarle ja muut väännettiin vääriksi.”
Nurukan muisti sen kuin eilisen, kiitos Xenin, joka oli hiljattain kokenut Lhekon hautajaiset hänen muistoissaan.
“Umbra kertoi kohdanneensa hänet silloin, kun he olivat täällä Matoron kanssa. Hänen toa-kivensä oli Lhekolta. Paljoa muuta hän ei jälkeensä jättänytkään.”
Killjoy ei ollut löytänyt sillä aikaa mitään mainitsemisen arvoista. Valottu ei ollut jättänyt peräänsä jälkeäkään läsnäolostaan. Tämä ja muut kuolleet laahustajat olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Lhekon viimeiset sanat kuitenkin kalvoivat yhä Killjoyn päässä.
”Hän oli täällä”, Killjoy paljasti.
”Tiedän”, Nurukan vastasi. ”Xen avasi heihin neuvotteluyhteyden ihan vähän aikaa sitten.”
Killjoy murahti. Hän ei suoraan sanottuna osannut olla yllättynyt tyttärensä rohkeudesta.
”Ne pelastivat hänet. Odottivat minua Xen kourissaan, kun saavuin.”
Nurukan ei keskeyttänyt Killjoyn selityksen hidasta etenemistä.
Hän ei tiennyt tarkalleen, mitä Killjoy oli Xenin pelastaessaan nähnyt, mutta tämän vaitonaisuus kertoi aivan tarpeeksi.
”Pystytkö aistimaan niiden metallin? Onko siinä mitään sellaista, jota pystyt tuntemaan?” Killjoy kysyi.
“Metalleihin jää aina hiukan epäpuhtauksia maaperästä, mutta Kaleissa niitä hädin tuskin on. En ole raudan tai magnetismin taitaja, mutta voin yrittää.”
Nurukanin mieli yritti tunnustella maaperää ympärillään. Hän kyllä aisti metallit maaperässä. Muinaisten sotien jälkeensä jättämiä panssareita ja hylsyjä. Rautaioneja, savea. Lyijyä. Nurukanin mielikoura siivilöi kuoppaa ja sen lähialueita. Mutta vaikka hän löysi paljon, hyvin vähän siitä muistutti häntä siitä, mitä hän yritti etsiä.
“Liikaa erilaisia palasia. Me maan toat emme erottele partikkeleita ja ioneita yhtälöstä. Puunjuuret, metallit, kivet ja hiekat tottelevat ja kuuntelevat meitä kaikki yhdessä. Sieltä on vaikeaa erottaa mitään kovin yksityiskohtaista.”
Killjoy murahti ymmärtäväisesti. Hän oli usein kuullut Herralta samanlaisia mietteitä maan muovaamisesta.
”Jos niissä olisi jotain edes piirun vertaa modernimpaa, kenties niiden jäljittäminen muilla keinoilla olisi mahdollista”, Killjoy tuhahti.
Nurukan nosti kämmenensä irti maasta, nuuhkaisi tuhkaista ilmaa ja suoristi selkänsä. Hän pälyili ympärilleen samaan tapaan kuin Killjoykin oli hetki sitten tehnyt, mutta tuho ja hävitys oli peittänyt kaikki ilmiselvät jäljet. Silloin uusi ajatus nosti päätään Nurukanin Kakaman takana. Ilmiselvät jäljet, totta tosiaan.
“Minulla voi olla yksi kikka”, hän sanoi ja vihreä hohde hänen silmissään voimistui. Toa alkoi skannata maaperää sen suhteen, mistä oli kaivettu viimeksi. Oli helppo jättää huomiotta mikro-organismeista kuollut maa-aines, kun hävitystä oli ympärillä niin paljon. Se kuitenkin tuotti tulosta nopeasti. Näivettynyttä maa-ainesta oli tosiaan jo pidemmältä ajalta kuin ainoastaan edelliseltä päivältä. Ne johdattivat heitä kohti länttä.
Killjoy ymmärsi seurata, kun Nurukan lähtikin äkillisesti liikkeelle. Heidän tiensä vietti ensin takaisin avoimelle ja sen jälkeen kohti ahtaampaa romun peittämää koloa onkalon seinässä.
“Tuolla on jotain jälkiä. Hienovaraisempaa mylläystä kuin tämä, missä nyt seisomme”, Nurukan totesi ja alkoi kiskomaan kolon päälle kasautuneita putkia ja betonia syrjään. Killjoy liittyi tämän seuraan ja lopulta maan toa väistyi kolossin tieltä, sillä näytösti, että tavaran siirtely sujui Killjoylta paljon vaivattomammin.
Killjoylta kesti silti useampi minuutti raivata tie Nurukanin osoittamaan suuntaan. Siihen romahtanut kerroksen yksitoista hiiltynyt irtaimisto antoi lopulta myöten Killjoyn rannetykin sulattaessa viimeiset niiden jäänteet. Nurukan oli ristinyt kätensä ja seurasi sivusta, kunnes uteliaisuus otti vallan ja hänkin siristeli silmiään Killjoyn kypärän sytyttämän valokeilan paljastaessa pyöreäseinäisen onkalon, joka näytti jatkuvan nopealla vilkauksella loputtomiin.
Nurukan painoi kätensä taas maahan ja sulki silmänsä.
”Se jatkuu merelle asti.”
Nurukan oli oikeassa. Reikä haisikin merivedelle ja johti täsmällisesti kohti Onu-Metrun rannikkoa.
Kaksikko asettui seisomaan sen eteen samalla, kun Killjoy ampui olkapäistään pienen valopallon tunnelin sisään. Se vain yksinkertaisesti katosi. Jos se joskus osui johonkin, he eivät sitä kuulleet eivätkä nähneet. Se vain valaisi tunnelin sileät seinät hetkeksi ja katosi.
”Kalit taisivat olla lähdöllään kaiken tämän aikaa. Tätä ei ole kaivettu lyhyessä ajassa”, Killjoy päätteli.
“Ei ainakaan ilman, että olisimme huomanneet”, Nurukan myönsi. “Seuraammeko tunnelia vai oletammeko sen vain päätyvän rantaan?”
Killjoy tuijotti tunnelia hetken sanaakaan sanomatta. Hän jauhoi Lhekon hyvästiksi jättämiä sanoja edelleen päässään. Ne palasivat hänen mieleensä jatkuvasti, ja joka kerta kellokoneiston korviahuumaavan raksutuksen kanssa.
”Me tapaamme hänen haudassaan”, Killjoy toisti sanat ääneen. Nurukan kohotti kulmiaan. Hän oletti sanojen kuuluvan Lhekolle, mutta hän ei silti ymmärtänyt niiden merkitystä.
”Kenen haudassa?”
”Silvotun äidin”, Killjoy mutisi.
”Ja silvottu äiti on..?”
Mutta siihen Killjoy ei enää vastannut. Rehellisyyden nimissä hän ei ollut vastauksesta myöskään aivan varma, mutta hetki ei tuntunut oikealle selittää koko Steltinmerellä tapahtunut episodi muutaman päivän takaa. Hän tietoisesti yritti olla ajattelematta sitä, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen, että Killjoyn ei kirjaimellisesti olisi kuulunut ajatella yhtään mitään muuta.
Se asia meressä, joka oli kutsunut itseään Killjoyn äidiksi, oli varoittanut häntä siitä, että Xen oli vaarassa, Ja kun hän oli seurannut tämän asettamaa polkua, oli sen toisessa päässä ollut Lheko. Xen käsivarsillaan, silvotun äidin nimi kalmaisilla huulillaan.
Se oli auttanut häntä pelastamaan tyttärensä. Ja nyt hänet oli kutsuttu sen hautaan.
”Jätämme loput Naholle, jahka hän saa myös hieman unta alleen”, Killjoy murahti. Nurukan ei vastustellut ideaa. Ajatus vedessä möyrimisestä ei innostanut häntä sen enempää kuin Killjoytakaan. He kuitenkin jäivät seisomaan aukon eteen vielä toviksi. Nurukan maaperää herkästi kuunnellen, Killjoy ajatuuksiinsa uppoutuneena.
”Mitä seuraavaksi?” Nurukan lopulta rikkoi hiljaisuuden.
”Minulla on muutama idea”, Killjoy myönsi. ”Valitettavasti suurin osa niistä sisältää sellaisessa paikassa käymistä, mitä yritän normaalisti vältellä.”
Nurukanin kulmat kohosivat. Hän oli melko varma, että tiesi täsmälleen, mistä Killjoy puhui. Hän ei olisi halunnut sinne itsekään. Valkoisen valtakunta oli kuitenkin melkein kirjaimellisesti murskannut hänet alleen edellisellä visiitillä.
He keskustelivat paluumatkan aikana vielä vähemmän kuin saapuessaan. Killjoyn olisi ollut paljon helpompi lentää takaisin kuin jumittaa Nurukanin kanssa metrujen välisien putkiliittymien liikenneruuhkissa. Hän kuitenkin toivotti toimettomat hetket tervetulleeksi. Nurukanin keskittyessä ajamiseen Killjoy risti kätensä, antoi päänsä valahtaa ja mietti.
Kellokoneistot raksuttivat. Oli mahdotonta sanoa, oliko Bianca uskaltautunut taas kuuntelemaan. Varmuuden vuoksi Killjoy täytti hetkeksi ajatuksensa törkyisimmillä sanoilla ja mielikuvilla kuin suinkin osasi. Näytettyään mielessään keskisormea mahdollisille vakoojille, hän huokaisi syvään ja vaipui jälleen syvemmälle alitajuntansa syövereihin.
Hän vihasi Valkoisessa valtakunnassa vierailemista. Sen tyhjyys ja tapa taivuttaa aikaa hallitsemattomilla tavoilla turhauttivat häntä. Hän oli jo aikoja sitten luvannut itselleen, että se ei olisi rintama, jota hän suostuisi avamaan – murehdittavaa oli tarpeeksi omassakin maailmassa. Mutta mitä syvemmälle kaninkoloon hän upposi sitä selvempää oli, että Biancan valkoinen todellisuus oli murhe, johon hän vääjäämättä vielä törmäisi.
Hänen edellinen vierailunsa ei ollut suunniteltu. Kenraalinsataman yläpuolella tehty päätös kiskoa Sarajin mieli hetkellisesti valkoisiin syövereihin oli ollut nopea. Hän ei kuitenkaan poistunut sieltä tyhjin käsin. Hän oli pohtinut sitä paljon Sarajin hautaamisen jälkeen. Miten Biancan maailma oli näyttänyt vielä vähän vähemmän aidolta kuin sitä edeltäneillä kerroilla.
Killjoylla oli aina ollut kyky matkustaa sinne. Toki vain sielullaan, eikä ruumiissaan. Jo sotilasakatemiassa vietettyinä vuosinaan siitä oli tullut hänelle pakopaikka. Tyhjyys, jossa vaellella silloin, kun todellinen maailma kävi liian raskaaksi. Jo silloin hänelle oli ollut selvää, että se oli hänen tajunnassaan raksuttavien kellokoneistojen lähde. Hän oli alkanut välttelemään paikkaa heti, kun oli tajunnut, että jokainen tienviitta siellä johti Biancaan.
Bio-Klaanista poistumisen jälkeen hän ei ollut käynyt siellä kertaakaan. Niinkin suureksi riskiksi kuin Killjoy sen tiesi – takaportiksi Biancalle vakoilla häntä – oli pakko myöntää, että valtakunnalla oli käyttönsä. Muutama viesti oli kulkeutunut hänelle sen läpi edellisten viikkojen aikana. Nyt oli aika purra hammasta ja ottaa kontaktit käyttöön.
Tämä matka olisi lyhyt. Vain yhden viestin viennin mittainen. Sitten hän odottaisi. Hänen kontaktinsa toisessa päässä tarvitsisi aikaa valmistellakseen asioita.
Nurukanista näytti siltä, että Killjoy nukkui, mutta hän aavisteli kyllä, mitä todellisuudessa tapahtui. Liikennevalojen vaihduttua vihreäksi hän viimein käänsi Lhikanin omistuksista anastetun auton kohti Ko-Metrua ja kiihdytti ohituskaistalla tämän edessä hidastelleen tavarakuljetuksen ohitse.
Hän purki omia ajatuksiaan kaasupolkimeen ja rattiin. Niinkin vähän kuin piti siitä, että Killjoylla oli ideoita, hänen oli pakko myöntää, että oli hyvä, että edes jollakulla oli. Sillä vaikka kralhinkenraalin seuraavat liikkeet upottaisivat heidät syvemmälle murheen suohon, ainakin he olisivat yrittäneet tehdä jotain toimettomaksi jäämisen sijasta.
Seuraavana päivänä
Se, mitä Killjoy oli yön aikana kokenut, oli hädin tuskin tuntunut unelta. Nascoston monoliitin kylmässä pimeydessä hänellä oli ollut aikaa velloa ajatuksissaan. Hän oli torkahtanut korkeintaan tunniksi, mutta unessa hän tunsi viettäneensä kokonaisia viikkoja. Hän oli herännyt hämmentyneenä ja turhautuneena.
Mustan Käden väistötilan lattialle seinää vasten istahtanut kenraali – tai tämän haarniska – väänsi itsensä ylös. Hänen todellisuudentajunsa oli hämärtynyt sen verran, että hän ei enää tiennyt, johtuiko hänen selkänsä kolotus Nascostossa roikkuvan itsensä kivuista vaiko Ko-Metrussa torkkuneen haarniskan surkeasta asennosta. Se, missä hänen tuntoaistinsa konkreettisesti sijaitsi, oli mysteeri hänen itsensä lisäksi Miksulle, joka ei ollut puhunut sanaakaan tuntikausiin. Killjoy havaitsi pohtivansa, tarvitsivatko kranat unta samalla tavalla kuin muut.
Kolme MNS Kikanalon miehistön jäsentä nosti kätensä lippaan Killjoyn laahustaessa heidän ohitseen käytävällä. Hän havahtui viimein siihen, ettei ollut ehtinyt kiertää tukikohtaa läpi niin tarkkaan, että olisi tiennyt, mitä kaikkea se piti sisällään. Miehistön läsnäolosta päätellen laivat oli kuitenkin telakoitu jonnekin heidän alapuolelleen sinä aikana, kun Killjoy oli viettänyt elämänsä stressaavimman kellonkierron leikkaussalissa.
Hän kääntyi jälleen salia kohti, mutta yllätyksekseen tapasikin pakarikasvoisen insinöörin laukut käsissään sen ovella. Tämän puuskaan ristityistä käsistä ja tuimasta ilmeestä pystyi päättelemään tämän tyytymättömyyden Killjoyn saapumisen ajankohtaan.
”Väitetysti nopean toiminnan mieheksi sinua saa kyllä odottaa”, Nuparu tuhahti. Killjoy ei ottanut matoranin sanoja kuuleviin korviinsa, vaan osoitti tämän selän takana kiiltelevää leikkaussalin ovea.
”Oletko valmis?”
”Niin valmis kuin voin näillä välineillä. Liitoskohdat on siistitty ja tyttö höpisee niin paljon, että keskittymisen ilot saa unohtaa. Elintoiminnoilla kestää ainakin vuorokausi palautua entiselleen, mutta muuten häntä pidättelee enää raajojen puute.”
”Kiitos, Nuparu”, Killjoy lausui vilpittömästi. Nuparun niskat olivat taittua kun tämä tuijotteli kohti Killjoyn kypärää. Insinööri huokaisi syvään, suoristi selkänsä ja käänsi katseensa vastakkaiseen seinään, jolloin hänen rankansa ei yrittänyt vääntää tietään ulos hänen ruumiistaan. Matoranin kasvoilta oli valahtanut väri. Killjoy tuijotti tätä hetken kummastuneena. Nuparu ei näyttänyt aivan itseltään.
”Onko jokin pielessä?”
Nuparu jatkoi seinän tuijottamista. Tämä haki sanojaan paljon tavanomaista pidempään.
”Olit kytkenyt putket ihan oikein”, matoran sanoi. Killjoy hymähti. Tieto yllätti hänet. Hän oli ollut varma, että oman urakkansa loppupäässä hänen kätensä olivat olleet jo niin väsyneet, että jotakin olisi jäänyt kiristämättä.
”Hyvä. Ja hyvä, että tarkistit.”
”Nui-Kralhi”, Nuparu jatkoi. Tämä sai katseensa nostettua seinästä. ”Siellä ei ollut vuotoja.”
”No niin voisi päätellä siitä, että kaikki olikin kunnossa.”
”Niin, mutta se neste…”
Killjoyn sydänkuula oli pysähtyä. Hän oli yhtäkkiä tajunnut, kuinka Nuparu yritti johdatella tätä. Tai oikeastaan, mihin asiaan.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minullakin oli pisaroita. Vain muutama, mutta niiden ei olisi kuulunut olla siellä lainkaan, kun kaikki venttiilit oli tiivistetty. Tutkittuani sitä ymmärsin, että se ei edes ollut verta. Kanohimassa on paksumpaa. Tämä oli kiiltävämpää. Sitä kondensoitui kuulan pintaan, josta sitä aika-ajoin tippuu.”
Killjoyn läpitunkeva tuijotus vaati Nuparua jatkamaan, vaikka hän ei olisi oikeasti halunnut kuulla enää yhtään enempää huonoja uutisia.
”Xenin kuulan pinta on täynnä hiusmurtumia. Niitä ei näe paljaalla silmällä, mutta niitä on paljon. Kuinka kauan luulet, että hän vietti aikaa ilman vertaan?”
”Ainakin tunnin, ennen kuin saimme kytkettyä hänet koneistoon”, Killjoy sanoi. Hän tiesi jo, mitä Nuparu yritti hänelle kertoa. Hän ei ollut koskaan ottanut osaa sielukuulien valmistukseen, mutta tiesi kyllä, miksi Xenin kaltaisten vahkien veren täytyi sisältää kanohi-naamioiden voimaa. Ilman sitä kuulat olivat valtavan epävakaita.
”Kuulan rakenne on pysyvästi vaurioitunut”, Nuparu jatkoi. ”Huolimatta Xenin uudesta verestä, emme voi estää sen fyysisen kuoren haurastumista ajan mittaan. Kun katsoin sitä mikroskoopilla, näin yhden halkeaman ilmestyvän silmieni edessä.”
”Eli meidän täytyy korjata se kuori. Kauanko meillä on aikaa?” Killjoy kysyi. Hänen äänensä pysyi vielä kasassa. Kyseessä olisi vain mekaaninen prosessi. Nuparu osaisi varmasti tehdä sen.
”Nui-Kralhi, minä en edes tiedä, mitä materiaalia se on. Pelkästään sen selvittämiseen voi mennä viikkoja. Xenillä ei ole niin pitkään… enkä minä muutenkaan ymmärrä Mustan Käden taikakalujen päälle. Minä olen insinööri, en noita.”
”En ole varma… tuolla vauhdilla viikko. Ehkä kaksi. Kuulan materiaali on onneksi aika sidoksista. Se ei vaikuta asialta, joka pirstaloituisi omasta painostaan, joten puhkeamaa tuskin syntyy, ennen kuin halkeamia on tarpeeksi.”
Killjoy ei enää katsonut Nuparua silmiin, vaan tuijotteli leikkaussalin ovea tämän takana.
”Mutta minun on varoitettava sinua”, Nuparu jatkoi. ”Jos ette toimi nopeasti, kuula varmasti murtuu. Jonka jälkeen Xen on pelkkiä automatisoituja prosesseja ja robotiikkaa. Jos teidän tiedeosastostanne on vielä jotain jäljellä, suosittelen valjastamaan heidät nopeasti.”
Killjoy ei irrottanut katsettaan ovesta. Koko maailmassa oli koskaan ollut ehkä kolme kolme henkilöä, jotka tiesivät, kuinka kuulat todella toimivat. Ja ne kaikki kolme olivat osa sitä mustaa massaa, jonka päälle Killjoy oli vain päivää aikaisemmin tiputtanut ydinaseen.
”Helvetti…”
”Olen… pahoillani, ettei minulla ole parempia uutisia”, Nuparu sanoi. Sanat kuulostivat olevan matoranille aidosti vaikeita. Hienotunteisuus ei ollut insinöörin vahvimpia puolia, mutta jostakin tämä sitä nyt oli onnistunut puristamaan.
”Minulla on muutama idea paikkausnesteeksi”, Nuparu myönsi. ”Se ei estä kuulan kuorta haurastumasta, mutta jos jokin niistä toimii, voimme ainakin estää sitä vuotamasta enempää, ennen kuin kriittinen vaihe ylitetään.”
Killjoyn asennosta oli kadonnut viimeisetkin ryhdin rippeet. Hän ei vielä ollut täysin sisäistänyt kuulemaansa. Se oli kai jonkinlainen shokki, joka häntä sillä hetkellä esti ymmärtämästä. Hän ei kyennyt tai halunnut uskoa, että kaiken sen pyristelyn jälkeen Xen oli edelleen kuolemanvaarassa.
”Kiitos”, hän sitten lopulta sanoi. Matoran näytti kiitoksesta hieman nolostuneelta, mutta Killjoyn ääni kuulosti kyllä vilpittömältä. Nuparusta kuitenkin tuntui, että jättiläisen sanat olivat pääasiassa käsky poistua.
Matoran murahti hyväksyvästi, mutta ennen poistumistaan naulitsi vielä kerran katseensa Killjoyn kypärään. Yksi asia oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun Killjoyn pyyntö tulla auttamaan Xeniä oli saapunut.
”Siellä sisälläsi ei taida olla mitään jäljellä omasta kädenjäljestäni”, Nuparu mietti. Killjoy tuhahti ääneen. Killjoy ei ollut aivan varma, tarkoittiko kysymys sitä, että Cody oli kertonut tälle Killjoyn läsnäolon kummallisuuksista. Kysymyksessä tosin oli kaiketi järkeä kummin vain.
”Ei, eipä taida olla”, Killjoy myönsi.
Nuparu mutristi suutaan hieman pettyneenä ja käänsi katseensa lopulta pois Killjoyn visiiristä näkyvästä omien kasvojensa heijastuksesta. Hän nappasi laukkunsa kainaloon ja lähti marssimaan työtunteihinsa nähden yllättävän virkeän näköisenä kohti hangaaria.
”Sääli. Olit paras asia, minkä olen koskaan rakentanut.”
Insinöörin sanat jäivät kaikumaan tyhjän käytävän lisäksi Killjoyn mieleen. Oli kulunut vuosisata siitä, kun hän oli viimeksi vaihtanut sanoja luojansa kanssa. He eivät koskaan olleet erityisen läheisiä, Nuparu oli irrottanut otteensa hänestä pian sen jälkeen, kun Herra oli pelastanut Killjoyn Metru Nuin kaduilta Mustan Käden palvelukseen. Mutta oli ollut aina selvää, että insinööri oli ollut ylpeä kädenjäljestään.
Hän työnsi leikkaussalin oven auki. Vaihtoehtoja ei ollut paljoa. Vaikka hänen olisi oikeasti tehnyt mieli lyödä tukikohdan jokainen seinä hajalle, tiesi hän, että oli vielä asioita, jotka hän voisi tehdä tyttärensä hyväksi. Hänen olisi pakko unohtaa Nuparun sanat vielä hetkeksi.
Xen makasi silmät suljettuina, mutta yläselkä tyynyllä tuettuna sängyssä, jonka henkilökunta oli käynyt vaihtamassa pian sen jälkeen, kun tämä oli herännyt. Hiljaisesta tuhinasta Killjoy päätteli, että Xen nukkui tajuttomuuden sijasta. Hän ei tohtinut herättää tytärtään, vaan tarttui mutterinvääntimeen ja ryhtyi tarkistamaan tämän raajantynkien liitoskohtia.
Nuparu oli tehnyt loistavaa työtä. Jokainen sauma oli virheetön ja jokainen liitin mikroskooppisen suorassa. Xenin kasvoissa kiilteleviä naarmuja lukuun ottamatta tämän yläruumis kiilteli uutuuttaan. Viimeinen vaihe oli uusien raajojen liittäminen. Puuttuva käsi ja jalat olivat kuitenkin jääneet Killjoyn kontolle. Vanha insinööri ei ollut suostunut temppuilemaan ”tarpeettoman taikametallin” kanssa.
Killjoyta se ei erityisesti haitannut. Kal-metallisten hopeisena kiiltelevien raajojen liittäminen tuntui helpolta kaiken aikaisemman jäljiltä.
Tietokoneen näyttö röntgenkuvineen kertoi Killjoylle sen, minkä hän oli unohtanut Nuparulta varmistaa. Raajojen liittimet oli oikeaoppisesti laitettu suoraan Xenin tukirankaan. Se oli ollut tarpeellinen toimenpide. Muuten metallilla oli vaarana vääntää hajalle itseään paljon hauraampi protodermispolymeri.
Killjoy nosti ensimmäisen hopeisen jalan pöydältä Xenin vierestä, tutkaili hetken sen lantioon kiinnittyvää tyveä ja alkoi töihin. Hermoston virkaa ajavat johdot pitäisi kiinnittää ensin, ennen kuin vahkin uusittua verenkiertoa pystyi ohjaamaan niihin. Rakenne oli sama, millaista Mustan Käden insinöörit olivat harjoittaneet iät ja ajat, mutta Kal-metalli ei antanut myötä piiruakaan, mikä tarkoitti, että suurin osa kiinnityksistä tulisi vaatimaan paljon normaalia enemmän työtä. Xen ansaitsi kuitenkin vain parasta. Killjoy korvaisi menetetyn sellaisella, mitä ei helposti uudelleen rikottaisi. Siitäkin huolimatta, että ne jäisivät lyhyeksi iloksi…
Killjoy puri hammastaan Nascoston syvyyksissä. Niille ajatuksille ei vielä ollut sijaa, vaikka hän kävikin läpi päässään jo listaa kaikista niistä, jotka hän etsintäkuuluttaisi löytämään ratkaisua kuulaongelmaan. Brosni, Aderidonian mukana Nascostolle saapunut insinööri, se Slizer, joka vastasi lajinsa tiedeosastosta. Turaga Siuksen kautta hän saisi kiinni pohjoisen mantereen parhaat. Xialla ja Odinalla oli paljon kontakteja. Nynrah-aaveilla oli varmasti joku. Sitten oli Kepe, mutta hän ei ollut varma, olisiko hänellä edes mahdollisuuksia saada yhteyttä Bio-Klaaniin Metru Nuin meriporttien lävitse.
Ensin pitäisi kuitenkin selvittää, millaisen ongelman kanssa he edes kamppailivat. Kenestäkään ei olisi hyötyä, ennen kuin hän selvittäisi, mistä kuulien pinta koostui.
Hän huokaisi ääneen. Se siitä ajatusten rauhoittamisesta. Hän oli kestänyt ehkä viisi sekuntia ja hänen ajatuksensa olivat taas livenneet pahimpaan mahdolliseen skenaarioon.
Hän oli päässyt noin puoleenväliin ensimmäisen jalan kiinnitämistä, kun tyynyn päällä tuhisevien huulien välistä mongerrettiin jotain sekavaa. Killjoy lopetti työskentelyn hetkeksi ja huomasi, että Xenin silmät olivat auki. Niiden kelmeää hehkua oli kuitenkin vaikeaa erottaa leikkaussalin kirkkaassa valaistuksessa. Killjoy jatkoi työskentelyä hetken tyttärensä tilaa tarkkailtuaan.
”Tulit… takaisin”, Xen pihahti. Killjoy murahti myöntävästi ja kiinnitti jälleen yhden hermopidikkeen paikalleen.
”Nuparu oli täällä”, Xen jatkoi.
”Niin oli”, Killjoy myönsi.
”Hän ei tainnut pitää siitä, että juttelin hänelle koko ajan.”
Killjoy hymähti. Hän ei epäillyt sitä laisinkaan.
”Minua ei haittaa, jos puhut”, hän lohdutti.
Xen huokaisi syvään ja antoi niskojensa rentoutua. Hänen katseensa nousi salin kattoon, joka tuntui hänen vinkkelistään olevan mahdottoman korkealla matoraneille mitoitetuksi.
”Minä en tiedä, mitä sanoisin”, Xen myönsi. Hän joutui odottamaan Killjoyn vastausta hetken. Tämän Xenin jalan sisältä kiskomat pihdit olivat melkein kiskoneet yhden vastavedetyn hermon mukanaan.
”Mistä sinä puhuit Nuparulle?”
”Kyselin tyhmiä”, Xen myönsi. ”Kuten sitä, onko hänellä nättiä puolisoa… tai sitä, mistä hän ostaa työkalunsa nyt, kun se Reisrakkin kauppa Vanhassa Onussa suljettiin.”
”Ne sulkivat sen?” Killjoy esitti hieman yllättyneempää kuin oikeasti oli.
”Lhikan pidätti hänet odinalaisena vakoojana”, Xen huokaisi. Killjoy murahti turhautuneena. Hän oli varma siitä, ettei Reisrakk ollut koskaan Varjotun leivissä. Hän kuitenkin myös tiesi, ettei Lhikan välittänyt faktoista.
”No, mistä muusta te keskustelitte?” Killjoy yritti pitää Xenin ajatukset liikkeellä. Hän ei halunnut jäädä jumiin Metru Nuin politiikkaan, vaikka tiesikin, että ennen makuta Abzumoa se oli ollut Xenille aktiivinen huolenaihe.
”Noh, niitä näitä”, Xen pinnisteli muistoja mieleensä. ”Kyselin, miten kaivauksilla menee. Ja yritin udella, mistä hän oli saanut sen nätin koristekallon, mikä sillä on hyllyssä.”
”Kaivauksilla?”
”Minä löysin… asioita. Luola Onu-Metrun alla… enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.”
”Olet pitänyt itsesi kiireisenä.”
”Niin varmaan olen”, Xen hieman epäröi sanoissaan. Hän ei halunnut miettiä edellisiä viikkoja enempää, joten hän väänsi katsettaan niin alas kuin suinkin pystyi vakoillakseen, mitä hänen isänsä oikein puuhasi.
”Ne ovat kauhean tönkön näköiset”, hän kommentoi uusia jalkojaan. Niskojen pitäminen sellaisessa asennossa kävi kuitenkin raskaaksi, joten hän antoi päänsä rojahtaa takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä.
”Sitä äidin metallia?” hän sai kuitenkin vielä kysyttyä. Killjoy hymähti myöntävästi, eikä kommentoinut Xenin hieman pettyneen kuuloista reaktiota. Hetken päästä salissa alkoi taas kuulua tuhinaa, kun Xen vajosi jälleen uneen. Se tarkoitti, että Killjoy sai työskennellä jälleen ainoastaan omien ajatuksiensa kanssa.
Sitä kesti melkein tunnin. Eikä hän voinut lakata koko aikana ajattelemasta, kuinka paljon Xenin uusien raajojen asennus muistutti sitä, kuinka hän kasasi aina itseään. Hänen elämäänsä Bio-Klaanin saarella oli kulunut lukemattomia tunteja raajojen ruuvailun parissa.
Oli pakko myöntää, että hän kaipasi mökkiään Kaya-Wahissa. Sen tuhoutumisen jälkeen hänellä ei ollut paljoakaan aikaa hengähtää. Mikä tarkoitti sitä, ettei hän ollut ehtinyt käsitellä sen menettämistäkään. Jostain syystä juuri nyt häntä harmitti sen hökkelin menetys enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Sen mukana oli palanut paljon muistoja. Vaikka hän tiesikin, että vääjäämättä se olisi kuitenkin jäänyt nazorakien jalkoihin. Ellei ollut jo jäänytkin.
Kun Xen seuraavan kerran heräsi, oli Killjoy ilmestynyt hänen vierelleen. Sen täytyi tarkoittaa, että jalat olivat jo paikallaan.
”Mistä sinä edes kaivoit nämä?” Xen herätteli kysymyksellä lähinnä itseään. Killjoy ei halunnut vastata liian tarkkaan. Cody oli ollut näkemässä, kun Killjoy oli ruuvannut kypäränsä irti – tällä kertaa omaehtoisesti – ja oksentanut Xenin uudet raajat kaulanreiässään ammottavasta tyhjyydestä. Codyn ilme olisi ollut näkemisen arvoinen. Killjoyn ilahtuneet kommentit Brosnin työskentelyn nopeudesta olivat menneet ohi korvien.
”Muuannen hyväntekijän varastoista”, Killjoy vastasi. ”Ostin aluksi omiin tarpeisiini, mutta näistä on ollut hyötyä pitkin matkaa.”
Xen pudisteli päätään kuin olisi yrittänyt häätää päänsä ympärillä pörräävää kärpästä. Todellisuudessa hän yritti saada paremmin selvää Killjoyn sanoista. Hän alkoi epäilemään, että hänen kuuloaistissaan oli jäänyt jotain kytkemättä, kunnes hän kuuli sen taas. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut merkillisen sivuäänen päälle ja Xen kuuli sen paremmin.
”Sotatyttö ihan hajalla. Kamalaa. Ihan hirveää.”
”Mitäh?”
Killjoy nosti katseensa Xeniin, joka näytti pöllämystyneeltä.
”Kuka se oli?”
”Kukaan ei sanonut mitään”, Killjoy murahti. Hän päätteli tytön olevan yhä tajunnaltaan hauraassa tilassa. Tämä kuuli varmasti vain omiaan. Tai ainakin toivottavasti.
Hetken aikaa vallitsi taas hiljaisuus. Killjoy työskenteli. Xen hengitti raskaasti. Sitten se kuului taas. Ja tällä kertaa Xen oli varma, että todella kuuli sen. Kuin joku kolmas olisi puhunut huoneessa aivan hänen korvansa juuressa.
”Sotatytön uudet sotajalat on kyllä aika hienot.”
”Hei, minä kuulin sen taas!”
”Kukaan ei ole pihahtanutkaan”, Killjoy tuhahti jo hieman kärsimättömänä.
”Ei, kun minä kuulin sen!” Xen kivahti. ”Puhui… sotatytöstä. Tarkoittiko se minua? Kuka hitto se oli?”
Killjoy laski työkalunsa kummastuneena. ”Sotatyttö” saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa, mutta miten se oli muka edes mahdollista. Oliko hän keskittynyt niin intensiivisesti, että ei ollut kuullut, kun olento hänen haarniskansa ranteessa oli avannut suunsa.
Vastauksia kuumeisesti etsiessään hän kuitenkin tajusi jotain. Ajatus oli vieraillut hänen mielessään kerran aikaisemminkin, mutta se oli jäänyt suurempien murheiden alle. Hän näki Matoron kasvot sielunsa silmin.
”Sinun veresi”, Killjoy tajusi ja käänsi diagnostiikkanäytön itseään päin. Mittari dialyysikoneen näytöllä ilmaisi sataprosenttista kanohi-integraatiota.
”Matoron naamio”, Killjoy ähkäisi. Xen tuijotti isäänsä silmät pyöreänä. Hän ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä tapahtui, kunnes ääni kuului taas.
”Voi kun nyt ei vaan sattuisi–”
”Miksu, taitaa olla taas aika esittäytyä”, Killjoy keskeytti. Xen tuijotti ihmeissään, kun pienen epäröinnin jälkeen Killjoyn vasen rannepanssari aukesi, pieni lihatyyppi heilutteli siellä ulokettaan ja sulki luukun välittömästi takaisin säppiin.
”Moi oon Miksu.”
”Täh?” Xen yskäisi.
”Hän on autellut siellä täällä”, Killjoy selitti ottamatta kantaa epärelevantteihin yksityiskohtiin, kuten siihen, että Miksu mahdollisti hänen ruumiillisen läsnä olemattomuutensa.
”Ja hänen pitää näemmä opetella ajattelemaan pikkuisen hiljempaa”, Killjoy jatkoi. Miksu ulahti hieman huolestuneena. Xen ei näyttänyt viisastuneen selityksestä paljoa.
Hän oli laittanut kuudennen aistinsa puutteen hirvittävien vammojensa piikkiin. Hänen kykynsä tuntea aina, missä muut olivat, oli loistanut poissaolollaan. Valveilla vietetyt tunnit, vaikkakin sumuiset, olivat silti tuntuneet jotenkin väärältä. Kuin häneltä olisi viety puolet näöstä tai tunnosta pois. Kanohi Eldasta koostuva veri oli aina ollut osa häntä, ja sen puuttumisen oli huomannut.
Sen tilalle oli kuitenkin kasvanut uusi tunne. Hän ei ollut aikaisemmin osannut selittää sitä, mutta nyt hän ymmärsi sitä paremmin.
”Joko tässä tukikohdassa ei ole suvaa tai Naho ei tahtonut verottaa omaansa. Tarvitsimme jonkin aika voimakkaan naamion korvaamaan sen vanhan Eldasi, ja Vakama oli pilkkonut Cencordin jo sopivan pieniksi palasiksi…”
Xen kuvitteli Matoron hymyilemässä. Se oli se naamio, joka toalla oli ollut kasvoillaan, kun he olivat tuijottaneet toisiaan silmiin ensimmäisen kerran.
Se oli myös se naamio, joka Matorolla oli ollut kasvoillaan, kun tämä ojensi Nimdan sirun hänelle Ko-Metrun hangessa.
Lämmin ajatus yritti paeta Xenin ruokatorven kautta. Killjoy tarttui hätääntyneenä tytärtään tämän olkapäistä, kun oksennusreaktio ravisteli tämän koko ruumista. Mitään ei tietenkään tullut ulos, mutta vahkin koko keho, myös ne osat, joissa virtasi jo veri, valahtivat jääkylmäksi. Hiki oli kirvonnut Xenin otsalle ja Killjoy pyyhki sitä pois pahimpien kouristuksien mentyä ohitse.
Xen rojahti takaisin tyynylle. Sen lisäksi, että hän vapisi, hänen sydämeensä sattui. Sitä kivisti. Tuntui kuin se olisi halkeamassa keskeltä kahtia. Killjoylta ei jäänyt huomaamatta, kuinka vahki oli hetkellisesti puristanut rintaansa vanhalla kädellään.
”Xen?” Killjoy kysyi. Vahki oli sulkenut silmänsä ja valahtanut veltoksi.
”Minä… taidan taas levätä pienen hetken.”
Killjoy seisoi voimattomana tyttärensä vieressä. Hän jäi seuraamaan Xenin rintakehän kohoilua. Ei kestänyt kauaa tajuta, että Xen ei ollut nukahtanut, sillä tälle ominainen tuhina loisti poissaolollaan. Hän ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa liian huolestuneelta… tai tivata liikaa tyttärensä olotilasta. Vaikka todellisuudessä hänellä olisi ollut miljoona asiaa, jotka hän olisi tahtonut tälle kertoa.
Toistensa tietämättä he molemmat tekivät samoin. Kumpikaan ei halunnut sanoa toiselle sitä asiaa, mikä kalvoi heidän mieltään eniten. Killjoy jatkoi työskentelyä hiljaisuudessa. Xen makasi silmät kiinni, mutta ilmiselvästi valveilla samalla, kun Killjoy kiinnitti uuden hopeisen käden hermo ja suoni kerrallaan paikalleen. Intensiivinen keskittyminen antoi hänelle rauhaa aina muutaman minuutin pätkissä, mutta aina, kun hän herpaantui, palasivat ajatukset siihen yhteen asiaan, joka hänen olisi pitänyt sanoa ääneen.
Hän ei todellakaan tiennyt, kuinka Xenin kuula olisi pitänyt korjata, ja mitä pidempään hän oli sanomatta sitä, sitä enemmän hän pelkäsi, että Cencordin avulla Xen kaivaisi sen hänen päästään.
Pitkät illat admintornissa Visokin kanssa oli pakko palauttaa mieleen. Tasaa hengitys. Tyhjennä mielesi. Keskity, mutta älä keskity samaan aikaan. Älä kuvittele asiaa, vaan tila. Anna mielen levätä sellaisessa paikassa, mitä ajatukset eivät läpäisisi.
Visokin kuvittelu ei kuitenkaan parantanut Killjoyn oloa lainkaan. Hän kuuli hämähäkin syyllistävät sanat kuin ne olisi lausuttu hänen edessään.
”Lopeta turha salailu”, oli tämä sanonut jo vain muutama viikko sen jälkeen, kun hän oli saapunut Bio-Klaaniin. ”Jos peittelet sen noin huonosti, valat ympärillesi pelkkää epäluottamusta.”
Xen inahti hiljaa, kun Killjoy kytki uuden käden tuntoaistin päälle. Hän säikähti ensin, oliko jokin hermoista puristuksissa, mutta Xenin hengitys tasaantui sen verran nopeasti, että hän päätteli kaiken olevan kunnossa.
Hän laski ruuvimeisselin käsistään kiristettyään viimeiset niveltuet vielä kertaalleen. Hänen tyttönsä näytti taas kokonaiselta. Hopeiset osat vaativat vielä maalipintaa, mutta se ei ollut kovin korkealla prioriteettilistalla.
Viimeisten osien ruuvaamisen aikana Xen oli viimein nukahtanut. Killjoyn olo alkoi olla tukala. Kiusallinen tunne huomioiden, ettei hän voinut edes ottaa kypärää päästään viilentyäkseen.
Ennen poistumistaan hän nosti kytkintä Xenin vanhassa ranteessa. Tämän rintakehä aukesi kahden luukun väistyttyä sivuun. Killjoy oli epätoivoisesti kuvitellut, että kenties ongelma kuulassa oli vain pahaa unta, mutta jälleen kerran sen pintaan oli kondensoitunut pisara. Hän pyyhki sen pois samalla rätillä, mihin oli pyyhkinyt edellisetkin. Sitten, kun hän oli jättämässä sen jälkeensä, hänen nyrkkinsä sulkeutui sen ympärille ja hetken päästä rätti löysi paikkansa Killjoyn reisipanssarien sisältä.
Niinkin vähän kuin hän halusi sitä ajatella, ne pisarat olivat Xenin sielua. Ja ajatus siitä, että se valui pisara kerrallaan pois oli viedä hänen jalkansa alta jo toista kertaa siinä huoneessa…
”Tervetuloa kello kahdentoista uutisiin. Minä olen Ronka ja tässä viimeisimmät uutiset Onu-Metrun tapahtumista. Toimittajamme Meshu on paikan päällä Mustan Käden kraaterin reunalla. Meshu, miltä siellä näyttää?”
Lähetys leikkasi mikrofonia pitelevään le-matoraniin, joka joutui huutamaan melko kovaäänisesti tuulenpuuskien huminan ylitse.
”Kiitos, Ronka! Kuten näette, aamun sateet ovat sammuttaneet loputkin kytevistä liekeistä. Raporttien mukaan Mustan Käden henkilöstöä on vieraillut jo aiemmin kraaterissa, mutta tuho on ollut sen verran perusteellista, että on epätodennäköistä, että kukaan tukikohdassa mahdollisesti ollut olisi selviytynyt. Arkistoista kraateriin valuneet kerrokset ovat myös suureksi osaksi tuhoutuneet, mutta arkistopäällikkö Kajin eilen illalla pitämän tiedotustilaisuuden perusteella arkistot evakuoitiin jo ensimmäisen, pienemmän räjähdyksen jälkeen, joten niiltä osin henkilövahingoilta vältyttiin.”
”Kiitos, Meshu”, Ronka vahvisti. Kuva Onu-Metrusta oli katkennut ja palannut takaisin studioon.
”Silminnäkijähavainnot tapahtumista tuntuvat vahvistavan epäillyn pimeyden metsästäjän ja Metru Nuin entisen kenraalin Killjoyn olleen paikalla tapahtumien aikaan. Emme ole vieläkään tavoittaneet Lhikania kommentoimaan asiaa, mutta toa Nahon eilinen ulostulo vahvistanee Killjoyn läsnäolon saarella.”
Kuva vaihtui jälleen pois studiosta jo edellisenä päivänä kertaalleen esitettyihin silminnäkijähaastatteluihin.
“… sillee, olin palaamas kaupoist, ja sit kuulin räjähdyksen ja tärinää ja kaaduin. Sen jälkeen näin vaan kaikki pakenemas siit toisest pääst”, ko-matoralainen kertoi haastattelijalle.
“Olin tosiaan merellä siihen aikaan ja olin purjehtimassa Onu-Metrua päin. Näin sitten ison valonvälähdyksen siellä kauempaa, kun olin laittamassa verkkoja veteen, ja hyökyaalto melkein kaatoi koko veneen nurin”, ga-matoralainen kalastaja hieroi ohimoaan muistellessaan päivän tapahtumia.
”Anteeksi, voisitteko tehdä tietä. Täältä on paareja tulossa!”
po-matoralainen järjestysmies työnsi kameraa ja sen pitelijää syrjään. Onumetrulaisen tehdashallin poikki kannettiin useita loukkaantuneita. Jonon ensimmäisenä kannettavan matoranin kämmenselät olivat täynnä lasinsirpaleita.
”Emme ole nähneet tällaista laukaustenvaihtoa sitten metsästäjien perääntymisen”, asiallisesti pukeutunut tametrulainen ”asiantuntija” selitti kolmoskanavan aamutelevisiossa.
”Jos kenraali Killjoy aikoo sotia sotaansa Metru Nuin maaperällä, tulisi meidän ensi töissä varmistaa, että vahkit saadaan mahdollisimman pian takaisin kadulle!”
Lähetyksen äänet katosivat, kun punaisen turagan käsi painoi kaukosäätimen painiketta. Asiantuntijan haastattelu jäi pyörimään ruudulle, mutta liikkuvien huulien sanat eivät enää kuuluneet.
“Mitä se karzahnin äpärä kuvittelee tekevänsä!?” Dume kirosi pöydän päässä. Soikean muotoisen pöydän äärellä istui ryhmä kaupungin matoralaisia vakavat ilmeet kasvoillaan. Titteleistään huolimatta heidän merkityksensä kaupungin hallintoelimessä oli aktiivisesti pienenemään päin, mutta Turagan käskyn alla he olivat jälleen kerran vastanneet velvollisuuden kutsuun.
Jokainen matoralainen pöydän äärellä istui vaiti. Kukaan ei halunnut olla ensimmäinen, joka keskeyttäisi Dumen, kunnes kuljetuskapteeni Tuuli päätti kokeilla onneaan.
“Arvon Turaga, tiedustelumme mukaan tämä oli yksilön toimintaa, eikä suinkaan Metsästäjien sponsoroimaa isku, mutta –”
“Tiedustelijat kehtaavat spekuloida motivaatiota, mutta eivät osanneet ennustaa iskun saapumista?” Dume ähkäisi. Tuuli oli loukussa.
“… no siis, kaikki on vielä spekulaatiota, mutta voin vannoa, arvon Turaga, että minulla on parhaat mieheni asi-”
“Ja miksi minä haluaisin tietää jostain saatanan arvauksista? Olitko ajatellut sanomaasi ollenkaan, ennen kuin avasit lärvisi?”
Tuuli luhistui tuoliinsa.
“Kuolleita on toistaiseksi viisi. Ensimmäisen räjähdyksen paineaalto pirstoi ikkunat aika isolla säteellä tapahtumapaikalta. Kuolonuhrit ovat peräisin toisesta räjähdyksestä, joka ylikuormitti reaktorit Vanhan Onun elektroniikkatehtaalta. Totaalinen tuho on kuitenkin keskittynyt suhteellisen pienelle alueelle”, Arkistopäällikkö Kaj hyppäsi keskusteluun. Tämän sanat olivat paljon tuulispäistä toveriaan harkitumpia. Dumen nykivä otsa ei muuttunut ainakaan paljoa tummemmaksi tämän selostuksen aikana.
“Yleinen mielipide on vielä hallinnassa, mutta verkkokeskustelussa on muutamia huomattavia Killjoylle sympatiaa kerääviä julkaisuja”, Pääkaivertaja Pekka käänsi kansionsa papereita.
Dume hieroi leukaansa.”Kuinka moni niistä julkisuushenkilöitä?”
“Vain kaksi, arvon Turaga. Molemmat sotaveteraaneja.”
“Kutsukaa heidät teelle. Muut jääkööt tarkkailtavaksi. Jos he yrittävät jatkaa linjallaan, varoittakaa massapaniikista ja huhujen leviämisestä. Metru Nuin täytyy tuomita nämä iskut yhdessä.”
Tohtori Jaa istui pöydän Turagaa kaukaisimmassa päässä tuijotellen Dumen virneen alkua.
“Valitettavasti Mexxin tapausta emme voi peitellä yhtä helposti. On vain ajan kysymys, että Turaga Pedro vaatii meiltä selvitystä hänen sijainnistaan.”
Turaga ei katsonut kuin hetken Jaata päin, kun muut taas pitivät katsettaan pöydän pinnassa tai papereissaan.
“Kannattaako meidän huolehtia Meksi-Koron reaktiosta? Meillä ei ollut mitään osallisuutta tapahtumien kanssa. Kantakoon Mustan Käden väki vastuun”, Marka kommentoi.
“Niin, mutta kansa tulee vaatimaan, että otamme vastuuta”, Tiribomba vastasi tiukasti. “Mexxi on suosittu sankari sotaa kokeneiden keskuudessa. Ja erityisesti Ga-Metrussa, jossa Nahon mielipiteitä kuunnellaan tarkkaan.”
“Siksi meidän on osoitettava, että olemme tilanteen tasalla”, Dume pamautti nyrkkinsä pöytään, ”Oli Naholta oikein vaatia Mexxille hoitoa Yliopistollisesta. Se ei vie meidän resurssejamme paljon, mutta näyttää, että teimme kaikkemme hänen pelastamisekseen.”
“Onko meillä varaa myöntää julkisesti, mitä hänelle on tapahtunut?” Jaa kysyi tyytymättömästi. ”Meksi-Koro on juurtunut tiukasti Metsästäjien vaikutuspiiriin. Jos aiomme sekä syyttää Killjoyta tapahtumista että pahoitella Mexxin tilaa…”
“Se on ristiriita, jonka kanssa meidän on elettävä”, Dume ärjähti. ”Teemme myönnytyksiä tapahtumista vain sen verran kuin on pakko. Minua ei kiinnosta, mitä Varjotun fanit ovat asiasta mieltä. Tärkeintä on, että lähin naapurimme ei pääse käyttämään tapahtumia aseena meitä vastaan.”
Pöydän ympäriltä kuului hyväksyvää mutinaa. Jopa Jaa, jonka tyyliin kuului Dumen pitäminen varpaillaan, myöntyi ajatukseen. Mexxin vammat olivat ulkopoliittisista uhkista kauaskantoisimmat. Valumestari Tiribombaa kuitenkin kalvoi edelleen ajatukset siitä, mitä Lhikan oli tälle radiossa kertonut. He kaikki tiesivät sen. Vieraiden valtojen agentit olivat todellisuudessa hyökkäyksen takana. Ja raportit siitä, että enkelin ja pimeyden metsästäjän riveissä oli taistellut vahkeja, oli tarpeeksi syödäkseen kenen tahansa neuvoston jäsenen yöunet.
Dume joko ei välittänyt, tai oli aidosti niin keskittynyt Metru Nuin julkisuuskuvaan, ettei tämä yksinkertaisesti ajatellut asiaa. Tiribomba kuitenkin tiesi, mitä muuta turagan agendaan kuului. Kadut olivat olleet ilman lainvalvojiaan jo liian monta viikkoa. Kokouksen alussa pidetty äänestystulos oli kuitenkin selvä. Dumen johdolla oli päätetty, että vahkit palaavat kaduille. Jaa oli Tiribomban lisäksi ainoa, joka olisi halunnut antaa Mustan Käden jatkaa tutkintansa loppuun.
”Entä mitä tiedämme Lhikanin tilasta?” Marka kysyi. ”Häntä ei ole tuotu ainakaan MNYOsiin.”
”Saimme järjestettyä hänelle ensiapua Ko-Metrussa”, Jaa vahvisti. ”Ta-Metrun ja kaartilaisten edustajat ovat siellä hänen rinnallaan.”
“Mitä helvettiä hänelle oikein tapahtui?”, Dume kirosi. Hän tiesi vallan hyvin, ettei kenelläkään läsnäolevalla ollut siihen sellaisia vastauksia, mitä hän ei jo tiennyt.
“No siis”, Tiribomba aloitti, “se on ainakin varmaa, että hän ei enää ole kriittisessä tilassa. Mitään tietoa ei myöskään ole vuotanut. Hänen mukanaan olleet kaartilaiset väittävät, etteivät olleet paikalla, kun Lhikan sai vammansa.”
Dume osasi kyllä tehdä mielessään useita valistuneita arvauksia totuudesta. Turagan naamalta näki, että tapahtumaketjusta tämä oli ainoa seikka, joka oikeasti huolestutti häntä. Ei ollut salaisuus kenellekään, että toa Mangain virallisen hajottamisen jälkeen Lhikan oli ollut hänen kultapoikansa.
“Varmistakaa, että asia pysyy pois julkisuudesta. Pitäkää hänet jatkuvan tarkkailun alaisena”, Dume teroitti. ”Jos joku kyselee, hän on tutkimassa ulkovaltojen osallisuutta Onu-Metrun tapahtumiin ja palaa lehdistön eteen sen jälkeen.”
Neuvoston jäsenet nyökyttelivät. Elektroninen summeri piippasi jossain kokoushuoneen ulkopuolella merkiksi siitä, että tunti oli täynnä.
”Voitte poistua”, Dume sanoi. Neuvostolaiset kaappasivat pöydälle tunnin aikana levinneet tavaransa ja poistuivat yksi kerrallaan. Dume jäi istumaan huoneeseen yksin. Kun ovi sulkeutui viimeisenä poistuneen Pekan perästä, tarttui turaga takanaan olevan valtavan näytön ohjaimiin. Mykistetty uutislähetys oli jo päättynyt ja kanavalla esitettiin jo uusintoja Skakdinavia’s got Talentista. Dume käänsi monitorin lähetystaajuudelle, valitsi pitkästä listasta oikean kohteen ja painoi vihreää painiketta.
Neuvoston selonteot eivät olleet valaisseet tilannetta paljoakaan, mutta se ei estänyt turagaa laskemasta kaikkea tapahtunutta suosikki-syntipukkiensa harteille.
Selontekoa oli kestänyt jo pienen hetken, kun Cody käveli kokoushuoneen ovesta sisään. Keskellä huonetta seisova Nurukan hieroi otsaansa silminnähden turhautuneena. Nahon kanssa he seisoivat suoraselkäisinä kokoushuoneen valtavan videonäytön edessä. Cody asteli Nurukanin rinnalle näytöltä syljettyjä sanoja kuunnellen. Siihen saakka se ”selonteko” oli muistuttanut enemmän ”yksipuoleista huutokilpailua”.
Kaupungin turaga oli puhunut – tai ehkä oikeaoppisemmin ärjynyt heille jo minuutteja yhteen hengenvetoon. Tämän kasvot täyttivät koko kometrulaisen kristallinäytön. Tämän naama punoitti silminnähden jopa tämän verenpunaisen naamion lävitse.
”– te saatanan tunarit olisitte voineet edes räjähtää sen paskakasanne mukana! Metru Nui on seissyt vailla hyökkäyksiä maaperällemme jo vuosisadan ajan, mutta teidän valuaivojen paluun jälkeen meillä on ollut niitä kaksi kuukauden sisään!”
Dumen kasvot olivat niin suuret ja lähellä omaa kameraansa, että tämän lentelevät sylkipisarat näki selvästi.
“Arvon turaga”, Naho viimein ahtautui Dumen sanojen väliin, vaikka tiesi ettei mikään, mitä hän voisi sanoa, pelastaisi tilannetta.
”Pyydän hartaasti, että ymmärrät tilanteen olevan vaikea. Me emme ole kohdanneet tällaista vihollista ennen.”
Nurukan ei ollut kuullut Dumea näin vihaisena sitten sota-aikojen. Turaga ei säästellyt sanojaan. Nurukanista näki, miten pahalta Dumen epäreilu höykytys tuntui. Naho oli arvaillut aikaisemmin ääneen, että Musta Käsi saisi syyt niskoilleen Abzumon ja Puhdistajan hyökkäyksestä. Se tuntui maakenraalista silti petokselta heitä kohtaan.
“Piipari ja Puhdistaja tämän attentaatin saivat aikaan. Menetimme koko tukikohtamme ja kenraali Xen –”
“Teidän säätiöllänne oli täsmälleen yksi tehtävä ja se oli tämän saaren suojeleminen, Nurukan! Pah! On meillä siinä kasa suojelijoita”, Dume ärjyi. Codyn olisi koko ajan tehnyt mieli sanoa jotain todella rumaa, mutta hillitsi itsensä poikkeuksellisen taitavasti.
“Edes Varjottua vastaan emme kutsuneet pyhää Kaitaa apuun”, Nurukan huomautti, vaikka olisi tahtonut huutaa. “Tilanne oli todella niin vakava. Jos kenraali Killjoy ei olisi tuonut mukanaan apuvoimia, olisimme riskeeranneet koko Metrun menettämisen. Moista voimain ponnistusta ei ole koettu Legendojen kaupungissa vuosikausiin.”
Nurukanin muhkeat termit ja kaupunkiin kohdistuvat ylistykset eivät näyttäneet paljoa Dumen verenpainetta laskevan. Naho oli ensin ollut aikeissa keskeyttää Nurukan ja tämän puolustuspuhe, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että turagan tunteisiin vetoaminen saattoi itse asiassa olla hyvä veto.
“Tulin Legendojen kaupunkiin Lhikanin pyynnöstä jo Kanohikäärmeen aikoihin”, Nurukan tilitti. ”Suojelin kaupunkia Mustan Käden kenraalina ja suojelen sitä vastaisuudessakin! En suostu antamaan Mustaa Kättä medialle syntipukiksi, kun todelliset roistot ovat edelleen –”
”Minua ei kiinnosta Mustan Käden perintö, Nurukan!” Dume sylkäisi. ”Minua kiinnostaa se, kuinka magneetin lailla te vedätte Pimeyden Metsästäjiä puoleenne. Huolimatta siitä, miten uskollinen väität olevan kaupungillemme, se ei muuta sitä faktaa, että tuhoutunut infrastruktuuri tuhoaa turvallisuudentunnetta ja luottamusta kykyyni pitää Suuren Hengen lapsia turvassa!”
Ei sanaakaan kuolonurheista. Naho ei ollut yllättynyt. Ei myöskään siitä, että turagaa kiinnosti enemmän oman uskottavuutensa ylläpitäminen kuin totuuden puolustaminen. Dumen katse näytöllä kääntyi hitusen. Aivan kuin tämä olisi jotenkin kuullut Nahon ajatukset.
”Entä kuinka kauan te meinasitte piilotella minulta sitä, mitä Lhikanille tapahtui? Kaikki tietävät, että hän palasi tehtävältä kunnossa. Jos te jatkatte valehtelua tällä tavalla, kaartilleni ei jää muuta vaihtoehtoa kuin sulkea koko operaationne terroriuhan nojalla.”
Nahon nielaisu oli niin kuuluva, että Nurukankin kääntyi tämän puoleen. Veden toa oli osannut odottaa aihetta. Silti hän ei ollut täysin valmistautunut puolustautumaan.
Oli selvää, että Musta Käsi oli heikoilla jäillä. Ainoa asia, mitä hän pystyi asialle tekemään, oli myöntää osallisuutensa. Seurauksista välittämättä hän päätti yrittää olla rehellinen. Se oli kenties ainoa keino saada edes rahtunen huonosta karmasta jonnekin muualle kuin Nurukanin niskaan.
”Turaga Dume, minä –”
”Me emme tiedä sen vatipään liikkeistä mitään”, Cody ärjähti Nahon päälle. Veden toa katsoi vahkia kummastuneena, mutta joutui väistymään, kun Cody valtasi puheenvuoron itselleen.
”Ehkä sinun täytyisi pitää häntä hieman lyhyemmässä hihnassa, niin hän ei pääsisi kompastelemaan naamalleen omia aikojaan. Hyvällä tuurilla hän kolautti päänsä niin kovaa, että emme joudu kuuntelemaan tuota samaa mussutusta enää hänenkin suustaan.”
Toat katsoivat Codya kauhistuneena. Dumen silmäkulmassa väpätti. Turaga ei edes vetänyt henkeä. Sanat vain lipesivät tämän suusta kuin käärme kiven alta.
”Pois minun kaupungistani.”
”Sinun kaupungistasi?” Cody naurahti. ”Paksua puhetta mieheltä, joka ei olisi heittänyt tikkua ristiin sodan aikana, jos ei olisi itse hyötynyt siitä.”
”Ulos. Minun. Kaupungistani”, Dume ähkäisi. Tämän jokainen sana sai kuvan tärisemään entistä pahemmin. Oli mahdotonta sanoa, oliko se peräisin kamerasta vai vapisiko turaga todella niin paljon.
”Jos yksikään teistä Mustan Käden maanpettureista on yhä täällä huomenna, minä käsken laivastoa ampumaan teitä sellaisella määrällä tulivoimaa, että se roisto Killjoy saa tuntea kateutta viimeisinä hetkinään.”
”Wau. Pelottaa ihan”, Cody naurahti.
”POIS MINUN KAUPUNGISTANI SAATANAN ÄPÄRÄT!”
Turagan nyrkki iskeytyi johonkin tämän kameran lähistölle, sillä kuva keikahti kallelleen ja tästä näkyi nyt ainoastaan kaistale kaapua.
”Saamasi pitää”, Cody myöntyi. ”Mutta lähdemme sellaisella tahdilla kuin tilanne sallii. Jos se ei sinulle sovi, ymmärrät varmasti, että joudumme ottamaan uhkauksesi melko vakavasti. Kenraali Killjoylla on onneksi niitä ydinaseita vielä vaikka joka metrulle. Tai yhden itseään täynnä olevan turagan toimistolle…”
Raivosta karjuva Dume oli saanut tarpeekseen. Kuva katkesi, mutta ääni kuului yhä. Narskuvasta äänestä päätellen turagan nyrkit olivat uponneet syvälle oman päätynsä näyttöruutuun.
”Vahkit syököön teidät elävältä”, turaga sopersi.
Kun yhteys lopulta katkesi, laskeutui huoneeseen kiusaantunut hiljaisuus. Naholla erityisesti oli vaikeuksia löytää sanoja.
”Sinun… ei olisi pitänyt sanoa noin.”
”Ja sinun on ihan turha uhrata itseäsi meidän vuoksemme. Arvostan, mitä yritit tehdä, mutta fakta on, että meidän ovemme on sulkeutumassa joka tapauksessa. Parempi lähteä omilla ehdoilla kuin häntä koipien välissä.”
Naho huokaisi syvään. Hän oli melko varma, että väliintulollaan Cody oli lähinnä suojellut hänen ylpeyttään. Dume tuskin olisi voinut tehdä hänelle paljoakaan. Ilman Mustaa Kättä saarella olisi kaksi toaa. Hän ja Lhikan. Se olisi varmasti antanut Naholle edes jonkinlaisen immuniteetin.
Nurukankaan ei näyttänyt erityisen iloiselta Codyn tempusta. Hän yritti pitää naamansa kovana, vaikka hänen sielunsa itki vuolaasti. Koti, jonka hän oli Avra-Nuin jälkeen taas löytänyt, oli osoittanut kasvonsa hänelle. Ei ollut Codyn vika, että heidät karkotettiin. Fakta oli, että sadan vuoden poissaolonsa aikana Metru Nui oli muuttunut. Nurukan tuskin olisi saanut siitä enää uutta kotia, vaikka hän oli sitä niin hartaasti toivonut.
”Kiitos”, Naho sopersi. Sanat oli osoitettu Codylle, mutta se oli Nurukan, jonka olkapäälle hän lopulta laski kätensä. Amajikan kutsuessaan hän oli hetkellisesti tuntenut Nurukanin syvimmät toiveet. Dume oli juuri iskenyt meriportin verran metallia niiden päälle rusentaen ne.
He astuivat lopulta ulos kokoushuoneesta. Naho läimäisi oven voimalla kiinni perässään.
”Jos vahkit ovat palaamassa kaduille, meiltä loppuu pian aika toimia salassa viholliseltamme”, Nurukan mutisi. ”Valkoisen kuningattaren katse vainoaa meitä jokaisella kadulla.”
Cody ja Naho tiesivät sen molemmat. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ehtinyt sanoa Nurukanin huomioon mitään, kun käytävää pitkin heitä laahusti harvinaisen väsyneen näköinen punamusta jättiläinen.
”Mikä ihmeen torikokous teillä täällä on?” Killjoy ihmetteli. ”Ja miksi Nurukan näyttää siltä kuin maailmanloppu olisi tullut etuajassa?”
”Meidät karkotettiin juuri Metru Nuilta”, Cody selitti. Killjoy tiesi, kenen kanssa näiden palaveri oli käyty. Hän oli jättäytynyt siitä pois aivan tarkoituksella.
”Dumella on varmaan kiire saada meidät pois, mutta toistaiseksi en usko, että hän uskaltaa hoputtaa meitä hirveästi”, Cody jatkoi.
”Cody myös uhkasi, että käyt tiputtamassa ydinaseen Dumen päälle, jos hän yrittää jotain”, Naho tarkensi. Killjoy ei osannut olla hykertelemättä sille.
”En voi väittää olevani hirveän yllättynyt”, Killjoy myönsi. Nurukanin oli valitettavasti yhdyttävä tämän huomioon.
”Meidän täytyy alkaa valmistelemaan. Tarvitsemme kyydin. Varusteita. Paikan, jonne jatkaa täältä.”
”Minulla on siihen liittyen idea”, Naho sanoi. Toien katseet kohtasivat. Naho yritti selvästi viestiä jotain muutakin kuin sen, minkä sanoi.
”Tule, Nurukan. Minulla on sinulle jotain näytettävää.”
Maakenraalin mielenkiinto oli selvästi herätetty. Nurukan lähti marssimaan Nahon perään jonnekin tukikohdan päähissin suuntaan jättäen Codyn ja Killjoyn tuijottamaan näiden perään.
”Ehtisitkö vaihtamaan muutaman sanasen?” Cody lopulta kysyi.
Killjoy nyökkäsi. Kummallakaan heistä ei ollut kulkulupaa lähimpänä maan pintaa olevaa hangaaria alemmaksi, joten he eivät olisi voineet seurata toia, vaikka olisivat tahtoneetkin. Cody viittoili kenraalia kävelemään kanssaan MNS Kikanalon hangaariin, joka näin iltaa vasten alkoi olla hiljainen kaikkien muiden paitsi päivystyshenkilöstön lähdettyä koteihinsa.
Hyvä ja hiljainen paikka löytyi lopulta Kikanalon yläpuolella kulkevalta kävelysillalta, jonka kaiteeseen Killjoy rojahti välittömästi nojaamaan. Cody asettui hieman suoraryhtisempänä kenraalinsa vierelle ja tuijotteli uudenkiiltävää alusta jakaen kenraalin selvän mielenkiinnon sitä kohtaan.
”Oletan, että et tiedä tästä paikasta enempää kuin minäkään”, Killjoy mietti. Cody pudisteli päätään.
”Tätä paikkaa kutsutaan Nivawk-asemaksi. Oli kai vain ajan kysymys, että Dume korvaisi Mustan Käden laivaston omallaan. Silti aika vaikuttavaa, että Naho ei lipsauttanut mitään, vaikka olemme olleet samoissa hommissa jo kuukausia.”
Xenin kommentti Nahosta ja animus-paristoista palasi Killjoyn mieleen.
”Luuletko, että se kapteeni Ronvoyan epäonnistunut tutkimusretki oli täältä peräisin?” Cody jatkoi ajatustaan. Killjoy kohautti olkiaan. Hänkin oli kuullut tapauksesta. Ko-Metrun viimeinen Mangai oli jäänyt aluksensa neitsytmatkalle ja kadonnut kuin tuhka tuuleen. Huomioiden, kuinka paljon infraa heidän ympärillään oli, Killjoy uskoi kyllä, että se kaikki oli ollut valmisteilla vuosikymmeniä.
”En missään vaiheessa ehtinyt kysymään, kuinka voit”, Cody sitten paukautti Killjoyn hiljaisuuden kestettyä tarpeeksi pitkään. Kenraali ei nostanut katsettaan Kikanalosta, vaikka hänen komentajansa vilkuilikin ehjällä silmällään jatkuvasti tätä päin.
”Xen on edelleen kuolemanvaarassa”, Killjoy sanoi. Häntä helpotti vähän sanoa se Codylle, joskin häntä kalvoi edelleen huono omatunto siitä, ettei ollut kertonut sitä välittömästi Xenille itselleen
”Päättelinkin jotain sellaista”, Cody myönsi. Merkit olivat olleet ilmassa. Edes väsynyt Killjoy ei ollut niin poissaoleva kuin se tyhjä kuori, joka nojaili kaiteeseen hänen vierellään.
”Täytyy löytää keino korjata kuula nopeasti”, Killjoy jatkoi. ”Kasailin jo alustavaa listaa sellaisista, joista voisi olla apua.”
”Hyvä. Cody nyökkäsi. ”Ja ymmärrän, missä ajatuksesi ovat, mutta minä kysyin sinun voinnistasi, enkä Xenin.”
Killjoy vilkaisi komentajaansa kuin olisi tullut loukatuksi.
”Sillä ei ole väliä. Vain Xenillä on.”
”Killjoy”, Cody aloitti. Hän tiesi, että aihe oli herkkä, mutta siitä oli pakko puhua. ”Meitä on tässä taistelussa aika vähän. Jokaisella on väliä. Tiedän, että sinä laitat nyt kaikki paukut Xenin terveyteen, mutta minun työtäni on ajatella, kuinka jatkamme sen jälkeen.”
”Me emme jatka, jos menetämme Xenin”, Killjoy sanoi. Cody huokaisi syvään. Hän oli alkanut arvelemaan, että oli ehkä liian aikaista avata keskustelua heidän tulevaisuudestaan.
”Sinä saavuit tänne ydinaseilla varustautuneena täydessä sotamoodissa. Kai sinulla oli joku ajatus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu? Me emme ole ottaneet turpaan tällaisella tavalla… koskaan. Pitää kartoittaa resurssit. Miettiä, kuinka siirrämme selviytyneen kaluston pois Metru Nuilta. Täytyy laittaa pyyntöjä uuden tukikohdan perustamiseksi. Ota-Metrussa olisi ainakin –”
”Cody”, Killjoy keskeytti. ”Minun ainoa suunnitelmani on ensin etsiä Matoro, tappaa hänet hitaasti, ja sen jälkeen suunnata joka helvetin ase Nascostossa kohti Makuta Abzumon päätä.”
Codyn suu jäi auki Killjoyta kuunnellessaan.
”Tuossa… tuossako järjestyksessä?”
Killjoy ei vastannut, mutta siitä, kuinka kovaa tämä puristi kaidetta, saattoi päätellä jotain.
”En tiedä vitsailisinko itse sen poikarukan surmaamisella.”
”Minä en vitsaillut”, Killjoy sanoi. Hän käänsi katseensa Codyyn vahvistaakseen, että hän oli tosissaan.
”Se ei auta mitään…” Cody yritti argumentoida, mutta Killjoyta ei olisi vähempää kiinnostanut kuunnella komentajan järkipohjaisia mielipiteitä, kun hänen tyttärensä henki oli edelleen vaakalaudalla.
”Ei myöskään auttanut, että sinä et ollut täällä”, Killjoy sylkäisi. Codyn silmä ja silmäkuoppa laajenivat. Tästäkö tässä olikin kysymys.
”Mitä sinä yrität sanoa?”
”Sinä vannoit minulle katsovasi Xenin perään. Minä pyysin sinua suojelemaan häntä. Missä sinä olit, kun Abzumo hyökkäsi?”
Cody oli täysin pöllämystynyt Killjoyn syytöksistä. Ne olivat niin paksuja, että hän oli valmis tiputtamaan sotilasarvot laittaakseen samalla mitalla takaisin.
”Kai sinä nyt tiedät, miksi. Sinä tiedät, kuka vei klaanilaiset kotiin. Ja tiedät varmasti, miksi siellä kesti niin pitkään.”
”Sinä lupasit”, Killjoy äyskäisi.
”Entäpä sen sijaan, että sysäät syyt minun niskaan, olisit itse jäänyt Metru Nuille?”
”Xen ei halunnut minua luoks-”
”Mitä siitä?” Cody keskeytti. ”Olisit voinut silti jäädä. Kohdata vaikean tilanteen pakenemisen sijaan.”
”Olet typerys, jos ajattelet, että se olisi noin helppoa”, Killjoy huokaisi.
”Ja sinä olet lyhytnäköinen ääliö, joka ei joko ymmärrä tai välitä tekojensa seurauksista!” Cody ärjäisi. Killjoyn hiljaisuus kertoi vahkille tarpeeksi. Kenraali oli todella niin puupäinen, että ei ymmärtänyt, mitä Codylle oli Bio-Klaanissa tapahtunut.
”Haloo?” Cody tivasi. ”Onko siellä tyhjiössä yhtään aivosolua jäljellä vai joko pääsi unohtumaan, millaiseen tilanteeseen sen saaren jätit?”
Killjoy ei saanut sanaakaan suustaan. Codya tämän tyhjä tuijotus alkoi vain ärsyttää entistä enemmän. Vahki levitteli käsiään kummastuneena siitä, kuinka ulapalla Killjoy oli.
”Kaksi viikkoa”, Cody tilitti. ”Minä olin jumissa siellä kaksi viikkoa, koska HE halusivat kuulustella MINUA kaikesta siitä, mitä SINÄ olit tehnyt! Arvaa vaan raastoiko hermoja odottaa telakalla päivästä toiseen ja odottaa kuulustelua, jonka pointti ei edes ollut se Metru Nuille jäänyt siru, vaan se, miten helvetin tyhmiä valintoja sinä olit mennyt tekemään.”
Killjoy olisi tahtonut puolustautua, mutta Cody ei antanut tälle siihen sijaa.
”Ja kyllä, minä juttelin Bladiksen kanssa. Ei vaatinut kovin montaa tuopillista, kun sain kuulla koko tarinan siitä, mitä siellä linnakkeessa oli tapahtunut. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että se väistötiloissa suriseva peltipurkki näyttää kovasti niiltä asioilta, jotka modejen mukaan hyökkäsivät Bio-Klaaniin. Ja arvaa, kuka joutui selittelemään senkin parhain päin. Jokaisen mahdollisuuden tullen sanoin sinusta jokaisen positiivisen asian, minkä keksin, ja usko pois, se kävi tylsäksi aika äkkiä. Se ei ole kovin pitkä lista.”
Killjoy oli nostanut sormensa pystyyn, mutta Codya ei vieläkään kiinnostanut tämän palannut tahto sanoa jotain.
”Joten ensi kerralla, ennen kuin syytät minua siitä, mitä tapahtui, pidä ensin huolta, että en jää jumiin siivoamaan jälkiäsi, kun et suostu ikinä puhumaan kenellekään suoraan. Tiedätkö, millaista on selitellä kaupungilliselle sotaa pelkääviä tyyppejä, että kenraali Killjoy tulee kyllä takaisin suojelemaan kotianne, ja sitten lukea seuraavana aamuna lehdestä, että olet räjäyttänyt jonkun helvetin hammaslääkärin kiinteistön kuin pahainen terroristi. Millaiset helvetin prioriteetit sinulla oikein on?”
Killjoy oli luovuttanut puheenvuoron saamisen suhteen. Cody sen sijaan pysähtyi viimein haukkomaan henkeään. Itseään tyynnytelläkseen hän käänsi katseensa pois kenraalista ja otti tämän paikan metallikaiteen puristajana.
”Minä ansaitsen tietää”, Cody huokaisi, ”otitko sinä sen Avden diilin vastaan? Minulle on ihan yksi hailee, teitkö sen vaiko et, mutta ansaitsen tietää, valehtelinko minä sinun puolestasi, kun sanoin, että et koskaan pettäisi Bio-Klaania.”
”Keskustelitko sinä lainkaan Visokin kanssa?” Killjoy yritti pyristellä, mutta Cody ei suostunut lähtemään mukaan tämän iänikuiseen kiertelyyn ja kaarteluun.
”Killjoy, otitko sinä sen helvetin diilin vastaan vaiko et?”
”NO EN TIETENKÄÄN OTTANUT!” Killjoy karjaisi. Cody hiljeni viimein.
”Helvetti soikoon, Cody, se saari oli ainoa paikka, mikä koskaan tuntui…”
”Niin?” Cody tivasi. Killjoyn kesken jäänyt lause kuristi keskustelua jokaisen hiljaisen sekunnin ajan.
”… kodilta”, Killjoy mutisi lopulta luovuttaneena.
Cody nyökytteli hiljaa. Hän ei epäillyt Killjoyn sanoja, mutta sen myöntäminen hänelle ei ollut se, mitä hän halusi.
”Sinun pitäisi kertoa tuo heille.”
Killjoy ärjähti ja romahti kaidetta vasten kyynärpäillään molemmat kädet kypäräänsä puristaen.
”Visokki tietää…”
”Mutta he muut eivät”, Cody huomautti. ”Kuule, minä olen viettänyt edelliset neljä vuosikymmentä Xialla ja sen jälkeen kuukausia tämän sirkuksen keskellä. Vaikka se niiden selakhi leikki pahaa kyttää aika epähienovaraisesti, oli se paikka silti tuulahdus ihan erilaisesta maailmasta. Justiinsa sellaisesta, jonka puolesta me tähän sotaan ylipäätään ryhdyttiin.”
”Bio-Klaanin pelastaminen ei pelasta Xeniä.”
”Ei, mutta minä en yritä pelastaa Xeniä. Se on sinun heiniä. Minä yritän pelastaa sinut.”
Codyn katse ei värähtänytkään. Sivusilmälläänkin vilkaisten Killjoyn huomasi sen.
”Vaikka saisinkin Xenin kuntoon…” Killjoy väläytti toivoa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana, ”meillä on silti valtavasti tehtävää, ennen kuin Bio-Klaani muuttuu taas aiheelliseksi.”
”Vielä kaksi päivää sitten olisin ollut kanssasi samaa mieltä, mutta asiat ovat nyt toisin. Katso nyt meitä! Me hävittiin tämä. Me hävittiin tämä lujaa. Tässä ei ole kyse enää Ficuksesta. Ja ollaan nyt rehellisiä, hänenkin päihittäminen oli aina enemmän haave kuin realistinen todellisuus. Mutta tämä Makuta Abzumo kääntää vaakakupit niin törkeästi meitä vastaan, että olisi sama heiluttaa valkoista lippua.”
Killjoy ei ollut odottanut sellaista tappiomielialaa Codylta. Tämä oli tietenkin oikeassa. Ja oikeastaanhan he olivat asiasta samaa mieltä. Ei Killjoykaan ollut enää edellisiin tunteihin elätellyt toivoa heidän vastarintansa suhteen.
”Ole rehellinen itsellesi”, Cody jatkoi painostamista. ”Meillä olisi mahdollisuus kasata se, mitä jäljelle jäi. Lähteä ojentamaan käsi Tawalle, ennen kuin on liian myöhäistä. Pelastetaan maailma sitten sen jälkeen. Tai kokeillaan ainakin.”
”Sinä todella taisit rakastua siihen paikkaan”, Killjoy huokaisi.
”Ja sinäkin niiden vuosien aikana, jotka vietit siellä. Ja tiedätkö, ymmärrän hyvin, miksi. Sinäkin varmaan huomasit, kuinka paljon se paikka muistuttaa Mustaa Kättä.”
Killjoy huokaisi. Heidän nykyinen tilanteensa ei toivottavasti vertautunut vielä Bio-Klaaniin.
”Enkä tarkoita tätä katastrofia, missä nyt olemme, vaan niitä hyviä vanhoja päiviä”, Cody tarkensi. ”Kun Herra istui vielä adminin paikalla ja välitti siitä, millaista tulevaisuutta me yritettiin täällä rakentaa. ’Tunteet johtavat’ ja sitä rataa.”
Killjoy ymmärsi kyllä, mitä Cody tarkoitti. Ei ollut vaikea kuvitella Metru Nuita, jossa Musta Käsi olisi edelleen vaikuttamassa. Olisipahan ollut joku äänekäs pistämässä Dumelle hanttiin. Olisi ollut väkeä pitämässä huolta, että Lhikanin kaltaiset sylikoirat eivät olisi päässeet pysyvästi lainvalvonnan kahvaan kiinni.
”Tämä koko homma taisi mennä päin helvettiä”, Killjoy myönsi. Cody kohautti olkapäitään. Niinhän se oli mennyt, mutta se ei tarkoittanut, että epätoivoon vaipumisesta oli mitään hyötyä.
”Ja menee vielä enemmän, jos luulet, että Mustalumen nirhaaminen saa olosi yhtään paremmaksi.”
Killjoy ei sanonut taas hetkeen mitään. Miljoonaa eri ajatusta varjosti koko ajan ajatus Xenistä. Vaikka hänellä oli huono omatunto siitä, että oli syyttänyt Codya tämän kohtalosta, hän ei kuitenkaan löytänyt oikeita sanoja anteeksipyyntöä varten.
”Kaipaan raitista ilmaa”, Killjoy sanoi ja lähti kävelemään pois. Cody levitteli käsiään hämmentyneenä.
”Miten niin raitista ilmaa? Ethän sinä edes oikeasti ole täällä!”
Killjoy jätti komentajan turhautuneet huudot tylysti taakseen ja jatkoi kävelemistä. Hänen oli pakko päästä jonnekin muualle. Pakko edes hetkeksi nähdä jotain muuta kuin ko-metrulaisille ominaiset valkoiset seinät. Vahkin anelevat pyynnöt vaimenivat Killjoyn kallossa raksuttavien kellokoneistojen alle. Sumu hänen aivoissaan oli viedä tasapainonkin mennessään. Sydänkuula tykytti tavalla, jollaista hän ei ollut tuntenut vuosiin.
Seinistä tukea ottaen hän kuitenkin sai haparoitua itsensä hangaarin komentotornin portaikkoon. Niiden nouseminen oli kuitenkin työlästä. Kesti useita minuutteja kavuta ne, sillä Killjoyn vinkkelistä ne kaartoivat koko ajan kummallisesti hänestä poispäin. Aistiharhat peitottuaan häntä kuitenkin odotti Ko-Metrun ulkoilma ja sen raju syystuuli.
Sitä horisonttia hän oli suurimman osan elämästään tuijottanut. Pilvenpiirtäjät kajastivat sumun takana aurinkojen valoa vasten. Coliseumin ja Ta-Metrussa kohoavan vahkien komentotornin siluetit hallitsivat näkyä idässä. Pyöreän tornin huipulla saattoi kuitenkin valita, mihin katsoi, joten Killjoy valitsi tuijottaa Matoro Mustalumen perintöä. Tiedon torneja, joista yhden rippeet oli vasta hiljattain purettu maan tasalle.
Hän katsoi mieluummin sitäkin murheenkryyniä kuin kaupunkimaisemaa. Huolimatta siitä, että se oli pystyssä isoilta osin hänen ansiostaan, se ei ollut tuntunut kodilta enää vuosikymmeniin. Verrattuna siihen jopa Odinan kattohuoneisto tuntui nyt kutsuvammalta, vaikka hän muistikin kuinka raskaaksi jatkuva hiekan lapioiminen alas parvekkeelta oli käynyt.
Mutta kaiken sen jälkeen, mitä Cody oli sanonut, ikävöi hän kaikkein eniten välisaarilla sijaitsevaa linnoitusta, jota hän ei ollut edellisellä käynnillään osannut arvostaa tarpeeksi. Tietäen – tai ehkä enemmänkin uumoillen – mitä tulevaisuus toisi mukanaan, hänen ajatuksensa lipesivät väkisinkin miettimään, näkisikö hän niitä muureja enää koskaan… tai näkisikö Xen niitä koskaan.
Kului minuutteja. Kylmä tunne hiipi Killjoyn selkäpiitä pitkin koko tämän ruumiiseen. Häneltä kesti hetki tajuta, että musta piste lumihangessa, jota hän oli jo hetken kaukaisuudessa tuijotellut, katsoi häntä takaisin.
Hän suoristi selkänsä ja yritti siristellä silmiään. Siitä ei ollut tietenkään mitään hyötyä, sillä hänen silmänsä sijaitsivat fyysisesti Nascostossa ja todellisuudessa kaikki hänen kokemansa suodattui kypärän visiirin lävitse. Hän oli kuitenkin vakuuttunut, että mikä, tai kuka ikinä se piste olikaan, tuijotti häntä yhtä intensiivisesti kuin Killjoy oli tuijottanut sitä.
Hän oli valitsemassa kypärästään digitaalista zoomia, kun rautainen luukku hänen takanaan aukesi äänekkäästi narahdellen. Killjoy kääntyi odottaen näkevänsä Codyn, mutta järkyttyikin aivan toisen vahkin kammetessa itseään ulkoilmaan.
”Xen, helvetti soikoon”, hän parkaisi ja juoksi haparoivan tyttärensä tueksi. Tytön jokainen askel oli vino ja likellä astua harhaan. Xen naurahti heikosti isänsä loikalle, mutta otti avun silti vastaan. Lopulta Xen rojahti istumaan tornin metallista seinää vasten uupuneena huokaillen. Matka ylös oli ollut paljon pidempi kuin hän oli alun perin arvellut.
”Sinun ei missään tapauksessa kuuluisi olla vielä ylhäällä”, Killjoy sanoi tuimasti.
”Jos et halua, että kävelen, miksi asensit minulle jalat?”
Xenin hieman pihisevä, mutta hyväntahtoiseen sävyyn esittämä kysymys osui ja upposi. Aito hörähdys keskeytti Killjoyn ajatuksenjuoksun ja saarnaamisen sijasta tämä päätti rojahtaa tyttärensä vierelle tornin katon lattialle. Sitä ennen hän kuitenkin vilkaisi vielä Ko-Metrun hankiin huomatakseen vain, että häntä tuijotellut musta piste oli kadonnut.
”Miten Cody ei estänyt sinua?” Killjoy ihmetteli. ”Hän oli aivan siinä matkan varrella.”
”Hän ei huomannut minua. Livahdin huonon silmän puolelta”, Xen naurahti.
Tornin reunojen kaiteet olivat sen verran ohuet, että he näkivät Tiedon Tornit edessään istuma-asennossakin. Xen tuijotti niitä hetken hiljaa, sitten hänen rintaansa kouristi taas. Hän peitti sen hyvin, mutta se ei jäänyt Killjoylta huomaamatta. Sen jälkeen Xenin katse pysyi omissa jaloissaan. Tornien näkeminen oli nostanut jotain pintaan.
He istuivat hiljaa vierekkäin tovin. Xen tasaili yhä hengitystään eikä Killjoylla ollut mikään kiire hoputtaa tytärtään. Oikeastaan, elleivät kellokoneistot olisi pauhanneet hänen mielessään, olisi kaikki kiireen tuntu sulanut tiehensä. Vaikka Metru Nui ei ollut koti Killjoylle, se oli sitä Xenille. Ja niin kauan kuin se oli koti Xenille, Killjoy tiesi, että se oli, missä hänen kuului olla.
”Kun olin… kuollut, minä… ajattelin paljon sitä päivää, kun lähdit.”
Xenin katse ei ollut noussut jaloistaan, mutta ääni oli löytänyt jostain rahtusen voimaa.
Killjoyn sydänkuula tykytti. Hänenkin katseensa laskeutui pois torneista. Xen kuitenkin jatkoi, ennen kuin hän sai mahdollisuutta muodostaa anteeksipyyntöä.
”Silloin siis, kun olimme kaikki viimeistä kertaa yhdessä ”, Xen täsmensi.
Killjoy tiesi. Kuvat vahkeja täynnä olevasta lastausalueesta piirtyi elävänä hänen mieleensä. Hän näki koneiden rivistöt, joilla hän olisi ollut valmis marssimaan Nizin ylitse, jos Xen ei olisi viime hetkellä saapunut pelastamaan äitiään. Hän oli edelleen varma siitä, ettei hän olisi pysähtynyt ilman väliintuloa.
”Muistan myös, mitkä olivat viimeiset sanat, jotka sanoit, ennen kuin katosit”, Xen jatkoi. Huolimatta siitä, että todellinen Killjoy oli meriporttien takana etelässä, hänen haarniskansa kädet tärisivät.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän”, Xen toisti sanat, ennen kuin Killjoy ehti sanoa mitään. Itsensäkin yllättäen Xen onnistui sanomaan ne sanat ääneen ilman happamuuden häivähdystäkään. Killjoylla hänen vieressään olisi tehnyt mieli heittäytyä alas tornista häpeästä.
”Kaikki ne vuodet siellä alhaalla jumissa minä aina kuvittelin, että jos saisin sanoa ne sanat joskus sinulle takaisin, tekisin ne hyppypotkun ja kuristusotteen kera. Näyttää vain pahasti siltä, että sata vuotta jumissa ei ole läheskään niin tehokas antamaan perspektiiviä kuin… kuoleminen.”
Killjoy ei enää ollut varma, millaista reittiä Xenin ajatukset kulkivat. Hän päätti, että tässä kohtaa ei enää kannattanut sanoa mitään, joten tytärtään imitoiden hän käänsi katseensa syvemmälle maahan ja antoi tämän jatkaa.
”Vaikka minä tiedän, että sanoit niin, koska olit vihainen, ymmärsin viimein, että… olit myös aivan oikeassa”, Xen huokaisi. ”Minä rakastin äitiä niin paljon…”
”Tiedän”, Killjoy sanoi. Heidän katseensa eivät olleet kohdanneet kertaakaan keskustelun aikana, mutta nyt Xen oli nostanut omansa.
”Rakastitteko te oikeasti toisianne joskus?”
Killjoy vastasi katseeseen, joskin lähinnä hämmennyksestä. Hän oli viettänyt edelliset vuosikymmenet yrittäen parhaansa mukaan olla miettimättä vastausta siihen kysymykseen. Päällimmäinen tunne oli ollut jo pienen iäisyyden katkeruus, joka maistui yhä niin tuoreelta, että se pilasi kaiken, mihin koski.
Siitäkin huolimatta sinä päivänä, kun tieto Nizin kuolemasta oli saapunut Odinalle, hänen oli tehnyt mieli heittäytyä alas asuntonsa ikkunasta. Vaikka hän oli aina valehdellut itselleen surreensa lähinnä Xeniä, oli todellisuus jotain aivan muuta.
Hänen riutunut rankansa Nascostossa oli siitä elävä todiste. Hän oli ollut valmis polttamaan kaiken koston vuoksi. Jälkikäteen mietittynä se oli tietenkin ollut typerää. Rakkautta ei olisi saanut takaisin, vaikka toa ei koskaan olisi kohdannut loppuaan. Killjoyn suru koski enemmän sitä, minkä hän oli menettänyt jo kauan ennen lähtöään Metru Nuilta.
Mutta Xen ansaitsi vastauksen kysymykseensä. Ja sen löytämiseksi oli pakko puskea läpi harmaasta ja katsoa sen taakse. Ja kun hän niin teki, löysi hän jotain muutakin kuin petetyksi tulemisen karvauden.
Siniset hymyilevät kasvot olivat olleet hänen ensimmäinen lämmin muistonsa. Killjoyn ensimmäinen elinvuosi Po-Metrun syrjäkujilla oli nyt lähinnä sumua, mutta kaikki oli muuttunut, kun Niz oli löytänyt hänet. Hän oli sitonut Killjoyn haavat ja sen jälkeen antanut hänelle kodin. Ne vuodet ennen sodan alkamista olivat täynnä hyviä muistoja. Sellaisia, joiden takaisinsaamiseksi Killjoy olisi ollut valmis tekemään mitä vain.
Xen odotti hiljaa Killjoyn vastausta. Kralhin haaveileva katse oli noussut takaisin horisonttiin. Onu-Metrun rakennukset eivät olleet kovin korkeita verrattuna sitä ympäröiviin metruihin, mutta muutama teollisuusalueen piippu näkyi komentotornin lattiallekin asti.
”Ainakin minä rakastin”, Killjoy myönsi. Hän ei halunnut sanoa ääneen, miksi oli muotoillut sanansa niin. Xen ei kuitenkaan tarvinnut niitä ymmärtääkseen.
”Sitten teimme sinut”, Killjoy jatkoi. ”Enkä usko, että olisimme pysyneet yhdessä niin pitkään ilman sinua. Olit paras asia, mitä kumpikaan meistä oli koskaan tehnyt.”
Sanat olivat kiltit, mutta sitä ei Xenin reaktiosta olisi huomannut. Hän huokaisi syvään Killjoyn odottaessa taas kärsivällisesti. Vahki harkitsi seuraavia sanojaan tavallistakin tarkemmin.
”Minä en syytä sinua siitä, että lähdit.”
Killjoy joutui tarttumaan omaan vasempaan käteensä estääkseen sitä vapisemasta. Hän käänsi katseensa tyttärensä surullisiin silmiin etsien niistä syitä sille, miksi tämä oli sanonut niin.
”Sinun pitäisi.”
”Eikä pitäisi”, Xen kivahti. ”Voisin ehkä olla vihainen siitä, että et tullut etsimään minua aiemmin, mutta… minä ymmärrän nyt, miltä tuntuu, kun tahtoo vain luovuttaa.”
Heidän katseensa kohtasivat viimein. Kaikki ne asiat, mitkä Killjoy olisi halunnut sanoa, takertuivat hänen kurkkuunsa.
”Isä… minä tiedän, että olen yhä kuolemassa.”
Killjoyn kuula jätti useamman kohahduksen välistä. Hän oli iloinen, että hän oli jo istuaaltaan. Xenin paljastus oli muuttanut kaikki raajat velliksi.
”Xen… minä…”
”Osaat pitää ajatuksesi aika hiljaa, mutta… Miksu ei tosiaankaan osaa. Kuulin… koko jutun.”
Xen pakotti kasvoilleen hymyn, jonka hän suuntasi kohti Killjoyn rannepanssaria. Kuului ulahdus ja kiireisiä anteeksipyyntöjä. Normaalisti vain Killjoy olisi kuullut ne, mutta Cencordilla salakuunteleva Xen kuuli ne myös.
He tuijottivat toisiaan hetken. Killjoy etsi vieläkin oikeita sanoja, kun Xenin alaleuka alkoi väpättämään. Kaikkien tämän sanomien asioiden painolasti rysähti kerralla tämän harteille. Väkisillä ylläpidetty tyyneys pirstoutui lopulta, kun kyyneleet alkoivat valumaan Xenin silmistä.
”Sinun olisi pitänyt vain antaa minun kuolla.”
Sanojensa päätteeksi Xenin pää romahti käsiinsä. Killjoy lakkasi välittämästä siitä, että ei tuntunut löytävän oikeita sanoja, ja syöksyi tyttärensä tueksi. Vahki romahti punaista haarniskaa vasten ja vaistomaisesti Killjoy kiersi kätensä tyttärensä ympärille ja puristi niin kovaa kuin uskalsi.
”Se ei ollut vaihtoehto”, Killjoy sanoi. Xen valui hänen otteessaan ja hänen täytyi pitää kiinni koko ajan lujempaa estääkseen tätä valumasta pois.
”Sinun olisi pitänyt”, Xen parahti kyynelten välissä. ”Joka kerta, kun ajatukseni harhautuvat… minä tunnen sen, mitä tapahtui…”
Killjoy puristi kovempaa ja kovempaa. Xenin sanat katosivat puoliksi hänen haarniskaansa vasten.
”Hän teki minulle asioita”, Xen parkui. Jokaisesta lauseesta sai selvää hieman huonommin, kun suruun vajoava tyttö menetti kontrollin sanoistaan. ”Hän… koski minuun… ja satutti… ja joka kerta, kun suljen silmät… se tapahtuu uudestaan.”
Xenin kuulasta lähti jälleen uusi kouristus, mutta se ei päässyt vääntämään hänen lihaksiaan isänsä tiukan otteen ansiosta. Killjoy kuitenkin tunsi, kun kouristuksen voima yritti väkisin vääntää hänen tyttärensä kasaan.
Hänen ei tarvinnut tietää, ketä Xen tarkoitti ”hänellä”. Abzumon vahingoniloinen katse Mustan Käden tukikohdan suulla oli kummitellut hänen ajatuksissaan kaiken aikaa.
Killjoy olisi tavallisesti tehnyt sen, minkä osasi parhaiten; aseistanut puoli maailmaa polttaakseen makutan ja kaikki ne, jotka olivat satuttaneet hänen tytärtään. Mutta sellaiseen tarvittava voima oli edellisten päivien aikana piiskattu hänestä ulos. Ainoa asia, josta Killjoy välitti, oli tyttö, joka veti itkunpurkausten välissä niin hysteerisiä hengenvetoja, että Killjoy pelkäsi tämän tukehtuvan.
Mutta silti hän puristi. Kovempaa kuin koskaan ennen.
”Kaikki järjestyy”, hän hyssytteli. ”Me keksimme jotain… minä lupaan…”
Sen sanottuaan Killjoynkin oli pakko lopettaa puhuminen. Pala hänen kurkussaan oli muuttunut liian suureksi. Hänen päänsä romahti tyttärensä päätä vasten, kun he vähitellen hiljenivät toistensa otteeseen.
Kuului kumahdus. Ta-Metrusta kajahteli valtavien kellojen äänet. Hitaasti toisiaan seuraavat helähdykset kuuluivat yhteensä kaksitoista kertaa. Kumpikaan heistä ei sitä nähnyt, mutta valtavan rakennuksen siivekkeet horisontissa heidän takanaan aukesivat.
Vahkitorni ilmoitti Metru Nuille, että koneet olivat palaamassa kaduille. Killjoy tiesi, mitä se tarkoitti. Viimeisetkin rippeet turvallisuuden tunteesta olivat tiessään, kun vihollisen loputtomat silmät levittäytyivät jälleen pitkin metruja. Dume oli toteuttanut uhkauksensa, ja Killjoy tiesi, että saari, joka oli ollut hänen ensimmäinen kotinsa, oli viimein hylännyt hänet ja hänen perheensä.
Aikaa kului. Xenin itkettyä kaikki voimansa isäänsä vasten, tämä oli hiljentynyt rauhattomasti tajuttomuuden rajamaille. Mutta Killjoyn ote piti. Xenin kuoleman rauhaa anelevat sanat olivat raastaneet ikuiset jäljet.
Mutta vaikka hän katui niin paljoa ja niin montaa asiaa menneisyydestään – erityisesti sitä yötä, kun hän oli miltei marssinut Nizin ylitse ja jättänyt hätääntyneen tyttärensä murheen murtamana jälkeen – hän tiesi, että oli tehnyt yhden asian oikein.
Hän oli siinä ja nyt. Tyttärensä kanssa, kun tämä tarvitsi isäänsä kaikkein eniten. Ja vaikka Killjoylla ei ollut paljoa lohduttavia sanoja, oli heltymätön puristus tehnyt enemmän kuin hän osasi edes arvailla.
Sillä Xen ei ollut tullut torniin Killjoyta seuratakseen. Oli ollut kohtalon ivaa, että minuuttien tuskallisen kiipeämisen jälkeen se oli juuri hänen isänsä, johon Xen oli huipulla törmännyt. Kylmän pudotuksen sijasta hän oli löytänyt täsmälleen sen asian, mitä hän siihen hetkeen tarvitsi. Siinä, isäänsä vasten, Xen kuunteli kellojen sointia, ja antoi puristuksen pitää hänet kaiteiden sillä puolella.
Taivas oli tuhkaa ja meri oli liekeissä. Kuolemaa ei koskaan aiemmin oltu jaettu niin hirvittävässä skaalassa.
Salmen yläpuolelta kohti sen syvyyksiä valuva Mustan Käden taistelulaiva jyrsi itsensä ja alleen jääneen xialaisen lentotukialuksen metallisirpaleiksi ja tulipalloiksi. Sadat elämät päättyivät silmänräpäyksessä, eikä taistelua johtavilla ollut aikaa edes noteerata niitä.
Kolme ionisiipisten yksikköä jauhautui kuoliaaksi, vain jotta kolme muuta pääsisi laskeutumaan liskojen lippulaivan kannelle. Vain muutaman kymmenen metrin päässä täyslaidallinen vahkien tykkilaivueesta laukoi kaksi lippulaivaa saattanutta kevyempää alusta meren pohjaan.
Sadoista taisteluun lentäneistä hävittäjistä enää muutama kymmenen parveili taistelun korkeimmassa pisteessä lipuvan Mustan Käden komentolaivan ympärillä. Komentosillaltaan laukausten merta seuraava mirukasvoinen kenraalikapteeni ei edes värähtänyt, kun xialainen pilotti päätti oman henkensä ohjaamalla aluksensa viime hetkellä kohti hopeakasvon siltaa. Lentävän linnoituksen kilvet kestivät iskun. Kenraalikapteenin huomiokin oli jo toisaalla. Tuhon arkkitehdille ei jäänyt paljoa aikaa murehtia omasta kohtalostaan.
Ilmasta käsin kaupunkiaan puolustava teknologian parvi täytti ilman meren yllä uudella ohjusten oksennuksella. Kohiki-salmen raudalla peittänyt liskojen kelluva armada otti sen jälleen vastaan vastaamalla tykkitulen tuhoisalla laululla. Laivojen ilmatorjuntatykit eivät voineet kuitenkaan estää tuhannen ohjautuvan kauhun etenemistä. Eivätkä leijuvan laivaston kilvetkään kestäneet enää sitä armotonta rankaisua, jota ne olivat ottaneet taistelun aikana vastaan.
Taas putosi parvi aluksia ja upposi liuta laivoja. Mustan Käden kenraalikapteenin kallossa numerot olivat kuitenkin selviä. He olivat niskan päällä. Ja koko sodan hirvittävimmistä tappioista huolimatta vihollislaivaston menetykset olivat sitäkin järkyttävämmät.
Se pelotti kenraalikapteenia kaikkein eniten. Hän ei ymmärtänyt, kuinka he saattoivat olla voitolla.
Ionisiipisten osasto raportoi läpäisseensä xialaisten lippulaivan puolustukset. Automatisoituja hävittäjiä taistelutantereelle suoltava emoalus ilmoitti viidestätoista uudesta tiputetusta vihollisesta. Kenraalikapteenin oman aluksen raidetykit hävittivät hänen silmiensä edessä heitä jo minuutteja piinanneen tykkialuksen yhdellä viimeistelevällä laukauksella.
Minkä vuoksi he olivat voittamassa taistelua? Miksi idästä joukkojaan ohjailevat varjot sallivat sen tapahtuvan? Mitä niin suurta Odinan ruhtinas suunnitteli, että koko Rautalaivaston uhraaminen oli kannattavaa? Vuosia pohjoista runnelleen sodan aikana yksikään taistelu ei ollut vielä päättynyt toisen osapuolen näin perusteelliseen tappioon. Pilvenpiirtäjien välissä ja taivaalla niiden yläpuolella raivonnut verenvuodatus näytti useimmiten tappiolta molempien osapuolien näkökulmasta.
Kenraalikapteenin mieli oli raskas. Mustiin liinoihin itsensä käärinyt vahki kävi ilmoittamassa hänelle, että liskojen lippulaivan moottorit olivat pysähtyneet. Mirukasvo puristi kätensä nyrkkiin ja antoi ionisiipisille käskyn alkaa asettamaan räjähteitä paikalleen. Käskyllään hän myös varmisti, ettei yksikään uroteon tehneistä koneista koskaan palaisi tehtävältään. He olivat aivan yhtä uhrattavissa kuin heidän lukemattomat toverinsakin. Koneet, jotka kenraalikapteeni lähetti surutta aaltoina kohti varmaa tuomiota.
He kuolivat, jotta saartaan puolustavien suojelushenkien ei tarvitsisi.
Sitten välähti. Automaattinen visiiri laskeutui kenraalikapteenin silmien eteen suojaamaan mereen syttyneen tulipallon sokaisevalta leiskunnalta. Räjähteet xialaisten kelluvan kaupungin ytimessä kohtasivat tuhansia tynnyreitä laivalle säilöttyä polttoainetta. Kolme sen lähellä taistellutta liskoalusta pyyhkiytyi tyhjäksi elämästä välähdyksen kanssa samalla sekunnilla. Räjähdyksen ääni saapui vasta sekunnin sen perästä. Korviahuumaava jysähdys tuhosi tärykalvot jokaiselta räjähdystä lähellä olleelta.
Pienempien aluksien kokoisia metallikönttejä sinkoili niin korkealle taivaalle, että Mustan Käden laivaston kärkijoukot joutuivat tekemään hätääntyneitä väistöliikkeitä. Raidetykkialus suoraan kenraalikapteenin laivan alapuolella ei ehtinyt kuitenkaan reagoida ajoissa. Liskojen turmion tulipallo sai jatketta ilmasta, kun sadan vahkin miehittämä leijuva asema lakkasi olemasta.
Kenraalikapteeni tuijotti näkyä samaan aikaan lumoutuneena että järkyttyneenä. Tämän naamion peittämät kasvot jähmettyivät paikalleen. Aluksen komentosillalla parveilevat vahkitkin pysähtyivät kuin seinään. Oli kuin aika itsessään olisi pysähtynyt taistelun ympäriltä.
Tai sitten se oli kaukosäätimen tauko-painike, jota Mexxi oli vahingossa painanut, tarkoituksenaan oikeasti lisätä filmin äänenvoimakkuutta.
”Onko meidän pakko?” Xen huokaisi samalla, kun Mexxi vielä selvitteli, mitä näppäintä hän oli vahingossa painanut. ”Tai siis… minä en välttämättä tahdo nähdä enempää.”
”Mutta Ionin ja Teräksen Tanssi on klassikko!” Meksi-toa parahti. ”Ne uudelleenjulkaisevat sen pian laserkiekollakin. Ja sinua pitää sivistää siltä ajalta, jonka olet märehtinyt täällä.”
Mexxin argumentit eivät vahkiin paljoa purreet. Xenin kellarikerroksessa sijaitseva huone oltiin pimennetty filmien katsomista varten. Suuri, vanha projektori surisi kaksikon keskelle huonetta raahaaman sohvan takana. Valkokankaalle heijastettu pysähtynyt kuva, tai siinä erikoistehostein luotu ilmiselvä Killjoy, tuijotti Xeniä suoraan tämän sieluun. Tai ainakin sieluntapaiseen.
”Hetkinen. Uudelleenjulkaisevat?” Xen parahti noteeratessaan viimein Mexxin lauseen sisällön. ”Miksi ne suostuvat uudelleenjulkaisemaan elokuvan pirun maanpetturista?”
”No petturi ja petturi”, Mexxi maiskutteli sanaa hieman tyytymättömänä. ”Ehkä niinkin, mutta ei se muuta sitä, että hän suojeli Metru Nuita halki koko sodan. Voitti kuitenkin koko historian suurimman laivastotaistelunkin.”
”Joka osoittautui harhautukseksi!” Xen huomautti äänessään hieman enemmän näsäviisautta, kuin oli tarkoittanut. ”Jos hän ei olisi raahannut koko pirun laivastoa etelään olisi joku ehkä huomannut Exo-Novat ennen kuin oli liian myöhäistä!”
”Minä tiedän, että teidän kahden suhde on… ööh… vähän vaikea”, Mexxi aloitti. Xenin kasvoilta paistoi ilme, jonka sisällön toa tulkitsi aggressiiviseksi, mutta sanattomaksi ”minä sinulle vähän vaikeat näytän” -ilmeeksi.
”Mutta ajattele asiaa viime aikaisten tapahtumien valossa. Xialainen aiheuttaa hirvittävän tragedian Metru Nuilla. Seuraavana päivänä Metru Nuin entinen kenraalikapteeni räjäyttää asefirman omistuksen Xian rannikolla…”
”Et ole tosissasi”, Xen huokaisi ja hieraisi silmiään sekä väsymyksestä että pettymyksestä. ”Väki pitää sitä ääliötä jonain kostosankarina…”
”Niin, noh, niin”, Mexxi myönsi. Tulen toan ilme kirkastui viimein tajutessaan, mistä painikkeesta hän oli vahingossa painanut. Filmi lähti taas pyörimään, joskin nyt elokuvan näkökulma vaihtui Mustan Käden lippulaivan alemmille kansille, jossa työtään tekevät vahkiyksiköt parveilivat edestakaisin pitääkseen aluksen lukuisat asejärjestelmät toimintakuntoisina. Mexxin keskittyminen kiinnittyi välittömästi takaisin elokuvaan, kun taas Xenin ajatukset lähtivät taas harhailemaan.
Vahki yritti ensi töikseen pyyhkiä mielestään ajatukset siitä, että Metru Nuin kansa näki hänen isänsä jonkinlaisena kansallissankarina. Sen jälkeen hän yritti olla stressaamatta sitä, että hänen seuraavalle yölle aikataulutettu partiovuoro lähestyi kovaa vauhtia, eikä nuori vahki kokenut, että hän olisi ehtinyt levätä sitä varten lainkaan. Kolmanneksi hän yritti myös unohtaa oman ääliömäisen projektinsa, jota hän oli kiireellä alkanut järjestelemään pian sen jälkeen, kun Cody oli soittanut hänelle tien päältä.
♫Kai tiesit, että näytät tosi kuumalta silloin, kun uppoudut ajatuksiisi~♫, voihkaili ääni hänen päässään. Xen oli tarpeeksi turhautunut, ettei hän vaivautunut edes ajattelemaan äänelle vastaukseksi. Ei edes sen jälkeen, kun hänen kaulassaan roikkuvan sirun sielu jatkoi lausettaan maiskuttelemalla olemassaolemattomia huuliaan niin imelällä tavalla, että se jätti varjoonsa Xenin yön pikkutunteina yksityisesti katsomat filminsäkin.
”Äh, ihan oikeasti. Voimmeko me vaikka mennä jo sinne syömään”, vahki aneli toa-toveriltaan, joka oli juuri meinannut avata suunsa siitä, kuinka uskomattoman tarkka kuvaus Kohiki-salmen taistelusta Ionin ja Teräksen Tanssi olikaan. Valkokankaalla kenraalikapteeni kralhille tuotiin juuri tietoa siitä, että Ta-Metrun tutkat olivat havainneet merkillistä liikehdintää merestä Ga-Metrun ja Ta-Metrun rajalta.
”Hyvä on, hyvä on”, Mexxi huokaisi ja keskeytti filmin uudestaan, tällä kertaa tarkoituksella. ”Mutta vain siksi, että minullakin on oikeasti nälkä.”
Xen pomppasi sohvalta ylös huojentuneena ja napsautti sormiaan, toiveenaan että huoneen valot syttyisivät. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten hän yritti uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
”Tämä yleensä toimii”, vahki mutisi hyvin tietoisena siitä, että tekniikka erityisesti Käden tukikohdan alemmissa kerroksissa oli alkanut tulla tiensä päähän.
”Anna olla”, Mexxi heilautti kättään ja kaiveli ruskeaa, nahkaista olkalaukkuaan sohvan käsinojan takaa. ”Minä tahdon muutenkin, että me jatkamme tätä kun palaamme.”
Xen pyöritteli silmiään, mutta ei myöskään väittänyt vastaan. Hän tiesi, että hänen partiovuoronsa estäisi heitä kuitenkin jatkamasta ainakaan kuluvan päivän aikana.
Vahkin johdolla kaksikko asteli pienestä huoneesta ulos Mustan Käden tutkikohdan kolkoille käytäville. Matkansa varrella Mexxi huikkasi kaksikon ruokailuaikomukset avonaiseen varastoon, jonka perällä kaksi maakansalaista, yksi iso ja yksi pieni, olivat uppoutuneena hiljaiseen keskusteluun.
”Emme nyt lähde matkaan, kiitos”, Nurukan vastasi pikaisesti. Mavrahkin vain heilautti kättään ja naiset jatkoivat vain lopulta kahdestaan matkaa kohti pintaa seurattuaan hetken aikaa, kuinka Nurukan vaivattomasti siirsi satoja kiloja painavan puisen kontin pois Mavrahin tieltä, jotta tämä pääsisi etenemään syvemmälle varaston saloihin.
”Mitäs nuo kaksi oikein juonivat?” Mexxi tiedusteli ääneen. ”Hädin tuskin tervehtivät enää. Viettävät kaiket päivät jotain romuja kaivellen.”
”Niillä on joku projekti menossa”, Xen osasi ja uskalsi sanoa. ”Luulevat, että en tiedä siitä mitään…”
”Jaa-a”, Mexxi tuumasi siihen ja iski peukalonsa voimalla hieman reunoilta ruostuneeseen hissin painikkeeseen. ”Myyrät.”
Xen hymähti ja yritti olla irvistelemättä ällöttävästi kikattelevalle ylimääräiselle äänelle mielessään. Oli helppoa olla paljastamatta mitään Mexxille, joka oli osoittautunut olemaan hyvin huono pysymään Metru Nuin rajojen sisäpuolella muutamaa päivää pidempään kerrallaan. Oli osoittautunut huomattavasti vaikeammaksi yrittää pitää salaisuuksia mielessä elävältä asialta, joka saattoi olla tai olla olematta vain Xen itse.
Lyhyen hissimatkan jälkeen kaksikko saapui Nurukanin hiljattain raivaamaan ”uuteen” eteisaulaan, eli Mustan Käden vanhaan eteisaulaan, josta oltiin möyhennetty yksi neljännes kokonaan pois sellaisen skaalan maavoimilla, jollaisia Xen oli nähnyt ainoastaan erikoistehosteilla luotuna valkokankaalta. Aulasta ylöspäin viittävästä suurikokoisesta rampista kajasti sisään päivänvaloa, jotain mitä tukikohdan sisällä ei ollut voinut vuosisataan tätä ennen havainnoida.
Ja vaikka rampin pääasiallisena käyttötarkoituksena oli ollut antaa Ta-Metrusta tilatuille rahtaajille kätevämpi kulkureitti, mahdollisti se myös Xenille huomattavasti älykkäämmän paikan parkkeerata pyöränsä. Nytkin, työväen jo lopetettua päivän puhteensa, Xen saattoi vain kiihdyttää suoraan ulos aulan sivuun parkkeeratulla menopelillään.
Avain kääntyi kerran lukkopesässä ja jokaista Metru Nuin desibelirajoitusta rikkova zakazlainen kauhu heräsi eloon. Mexxin teki mieli nostaa kädet korvilleen suojaksi, mutta jatkoi kuitenkin vain kävellen ramppia ylös.
”Kyllä tähän toinenkin mahtuisi!” Xen huusi moottorin jylinän ylitse tulen toan perään. Tämä kuitenkin vain viittoili kädellään Xeniä jatkamaan yksin. Toan putkimatkaamiseen tarkoitettu auto oli parkkeerattu vain muutaman kymmenen metrin päähän sisäänkäynnistä. Mexxi ei sitä olisi ääneen myöntänyt, mutta hänellä ei ollut piiruakaan luottoa siihen karmaisevaan kulkuvälineeseen, jota Xen luotsasi.
Xen kohautti olkiaan lähinnä itselleen sekä äänelle päässään. Ja ehkä myös sille kolmannelle asialle, joka sai Xenin selkäpiin kylmäksi. Hänen ei tarvinnut turvautua veressä virtaaviin voimiinsa havainnoidakseen tämän kutsumattoman vieraan läsnäolon. Jokin kylmä ja kolkko oli tarkkaillut häntä jo usean päivän ajan. Mexxi oli tuominnut ne vain Xenin vainoharhaisuuden tuotteeksi. Nurukania hän ei ollut asialla tohtinut edes vaivata. Lopulta Xen oli laittanut asian vain tukikohdan outouksien piikkiin. Kenties yksi alempien kerroksien konkreettisista haamuista oli vain tullut tervehtimään häntä.
Kylmä tunne vahkin selkäpiissä oli kuitenkin oiva tekosyy poistua tukikohdasta niin nopeasti kuin oli vain mahdollista. Xen ampaisi vauhdilla ja paksun savuvanan saattelemana ulos tukikohdasta kohti Vanhan Onun toria. Hänen muutamaa päivää aikaisemmin varastosta löytämä ajokypärä oli taas unohtunut pöydänkulmalle, joskaan Xen ei itsekään ollut aivan varma oliko hänen päänsä suojaamisesta mitään hyötyä. Hän ei koskaan ollut joutunut testaamaan kallonsa kestävyyttä, eikä hänellä ollut aikomusta joutua testaamaankaan. Kormiahuumaavan tuulen ujeltamiseen se olisi tosin ehkä auttanut…
Ajomatka taittui miltei huomaamatta. Päässään asustavan riiviön kanssa väitellessään Xen oli miltei ajanut päin kvanttiporoa, joka vaelteli epätavallisen lähellä Vanhaa Onua kohti johtavaa tietä. Matoron ruumiinrakenteesta käyty kiivas keskustelu siruneidon kanssa oli keskeytynyt vain hetkeksi läheltäpititilanteen jälkeen, kun Xenin veri alkoi reagoimaan taas voimakkaasti johonkin keskellä Onu-Metrun joutomaita. Kuten aiemmillakin kerroilla vahki vaistomaisesti käänsi katseensa kohti puolipilvistä taivasta, mutta ei nähnyt siellä mitään. Ei tälläkään kertaa.
Toisin kuin suurimmalla osalla edellisistä kerroista, Xen uskalsi jättää pyöränsä jo huomattavasti lähemmäksi Vanhan Onun keskustaa. Hänet oltiin jo moneen kertaan ehditty yhdistää kaupunginosaa lähestyvään korviahuumaavaan moottorin meteliin. Lisäksi hän oli löytänyt alueen laitamilta konepajan, jonka kaksi Xenin mielestä hyvin hurmaavaa ta-matoralais-mekaanikkoa pitivät pyörää silmällä oikein mielellään, milloin vahkilla vain sattuikaan olemaan asioita sivistyksen parissa. Xen oli myös muutaman ensimmäisen varikkopysähdyksensä jäljiltä huomannut, kuinka hänen tankkinsa tapasi olemaan aina vähän täydempi kuin ajon alkaessa. Varmastikaan hän ei vain osannut lukea zakaz-mitoitettuja mittareita kunnolla, hän ajatteli siitäkin huolimatta, että hän ymmärsi totuuden nyansseineen vallan mainiosti.
Kaksi punaista silmäparia jäi tuijottamaan Xenin loittonevaa selkää pitkäksi toviksi tämän jätettyä pyöränsä jälleen Ferin ja Rarin putiikin ihmeteltäväksi. Toisin kuin edellisten, pääasiassa yöhön sijoittuneiden vierailuidensa aikaan, Vanhassa Onussa oli päiväsaikaan melkoisesti elämää. Putkiverkostoista valui muutama menopeli silloin tällöin mukulakivisille, kapeille kaduille. Suurin osa kaupunginosan väestä kulki kuitenkin jalan ja monilla oli yhä työpäivänsä jäljiltä erilaisia elektronisia laitteita ja muistiinpanovälineitä mukanaan. Vanha Onu oli rentoutumispaikka monille arkistojen työmyyrille pitkän päiväpuhteen jälkeen ja vaikka moni suosi itäisempää ja ehdottomasti modernimpaa Onu-Metrun uutta keskustaa, oli Vanhassa Onussa jotain sellaista vanhametrulaista viehätystä, joka sopi Xenin tyyliin. Se, tai vahkin oli aika myöntää itselleen, että hän vihasi väenpaljouksia ja viihtyi paremmin siellä, missä sai kävellä paikasta toiseen kadoten samalla rauhassa omiin ajatuksiinsa.
L’or-nimisen titaanin ylläpitämä ruokapaikka oli vain muutaman kadunkulman päässä Xenin pysäkkipaikasta, mutta matka sinne tuntui vahkista ylitsepääsemättömän pitkältä. Syy siihen oli luultavasti kaupungissa vallitsevassa tunnelmassa. Konepoliisien puuttuminen katukuvasta oli jotain, mihin monella kansalaisella oli vaikeus tottua. Vainoharhat työtovereita ja ystäviä kohtaan kasvoivat jokainen päivä, kun katujen rauhaa turvaavat koneet loistivat poissaolollaan. Metru Nui oli viettänyt jo niin kauan keinotekoisten valvovien silmien alla, että niiden hetkellinenkin puuttuminen sai monet varomaan jokaista askeltaan. Xenin ohi kävellessään moni otti täysin alitajuisen askeleen sivummalle. Yksi metroputken huoltoasuun pukeutunut nainen myös hyvin näkyvästi puristi kiinni laukkunsa olkahihnasta kuin peläten sen spontaanisti lentävän taivaan tuuliin. Jokaisen ohikulkijan kohdalla Xen toivoi entistä enemmän, että hänellä olisi vastauksia häntä polttaviin kysymyksiin. Tai edes siihen, kuinka huono idea vahkien vapauttaminen takaisin Metru Nuin kaduille olisi ilman, että he ensin saisivat selville mikä niitä edes ohjasi.
Xenin ajatuksissa pyöri myös puolivakavissaan heitetty idea pään vaihtamisesta. Hän oli melko varma siitä, ettei hänen kallossaan sijainnut ainuttakaan piiriä, jota ei voisi vain siirtää sellaiseen päähän, joka ei näyttänyt koillissakaran liskolta. Vortixxilta näyttäminen oli Metru Nuilla, nyt enemmän kuin koskaan, voittamattomalta tuntuva taakka sekä armoton katsemagneetti.
Kun siruneidon ♫Ne pojat tykkää susta, ne pojat tykkää susta!~♫ -huudot vaimenivat vahkin oikeiden ajatusten alle, oli hän jo saapunut määränpäähänsä. Kannuksiaan mukulakiveä vasten kärsimättömänä koputteleva tulen toa oli odotetusti ehtinyt paikalle ensin. Vaikka Mustan Käden tukikohdasta oli jonkin verran matkaa lähimpään putkiliittymään, oli sinne päästyään Mexxin matkanteko huikeasti Xenin vastaavaa joutuisampaa. Vahkiystävänsä nähdessään toa napautti lierihatun pois päästään siihen kiinnitetyn narun varaan ja asteli sisään L’orin melko huomaamattomista, betoniin rakennetuista ovista. Pieni tiuku oven yläpuolella helähti, kun Xen asteli sisään Mexxin perässä tuoksuun, jota pystyi kuvailemaan ainoastaan väkivaltaisen mausteiseksi.
Pitkän ravintolaa halkovan tiskin takana kumarteli otus, jolla oli selvästi jatkuvia vaikeuksia mahtua omaan työtilaansa. Kumaran asentonsa lisäksi tästä kertoivat valkoisessa katossa näkyvät selvät metallin kosketuksesta syntyneet urat, joiden värit vaihtelivat punaisesta kultaiseen, jotka vain sattuivat olemaan täsmälleen samat värit, jotka löytyivät titaanin valtavasta sankon näköisestä kypärästä. Haarniskan peittämä olento näytti titaaneille tuttuun tapaan siltä, kuin tämä olisi milloin tahansa valmis marssimaan sotatantereelle, lukuun ottamatta etumustaan, jonka tämä oli korvannut rintapanssarin sijasta rautaisella, kastiketahrojen peittämällä essulla.
”Mexxi!” voimakkaalla etelän aksentilla puhuva L’or ilahtui tuoreimmat asiakkaansa nähdessään. Titaani nilkutti tiskin äärelle kypärä kattoa vasten kirskuen. ”Toit ystäväsikin mukaan”, hän jatkoi. L’orin ääni kaikui hassusti tämän massiivisen kypärän alta. ”Minä näin sinut televisiossa. Hyvin toimittu, hyvin toimittu!”
Xen irvisti hieman L’orin kovaan ääneen tehdylle huomiolle, mutta huomatessaan ettei ravintolassa ollut sillä hetkellä muitakaan asiakkaita, hän rentoutui hieman ja päätyi lopulta vain kiittämään titaania kohteliaisuudesta.
”No mitäkä teille saisi olla? Mexxille perinteinen? Entäs sinulle?” L’or osoitti Xeniä valtavalla kourallaan. Vahki katseli hetken tiskin yläpuolelle ripustettua listaa ja osoitti sieltä lopulta Kanokan muotoon leivottua paistettua taikinaa, jonka päälle oltiin kasattu näennäisesti kaikkia eri ainesosia, mitä ravintolan arsenaalista löytyi.
”Hyvin valittu, hyvin valittu”, L’or kommentoi Xenin päätöstä. ”Menkää vain istumaan, saatte annokset hetken päästä.”
Mexxi nyökkäsi ja oli jo valmiina johdattamaan Xenin kohti suosikkipöytäänsä, kun keittiötä päin marssivan L’orin äänekkäästi laahaava vasen jalka kiinnitti hänen huomionsa.
”Hei, mitäs sinulle on oikein sattunut?” toa huomioi ääneen ja marssi takaisin tiskin ääreen nähdäkseen paremmin, mikä hänen vanhaa tuttavaansa vaivasi. Xen oli huomannut jätin nilkuttamisen jo aiemmin, mutta hän oli vain olettanut sen kuuluvan asiaan. Hän oli Mexxin kertomuksista ymmärtänyt, että ravintolaa pitävä titaani oli aivan uskomattoman vanha.
”Ei se mitään, ei se mitään”, L’or yritti vakuutella äänensävyllä, joka ei olisi vakuuttanut Xeniä edes kymmenen kupillisen jälkeen. ”Ei se minua paljoa hidasta. Menkää vain pöytään ja-”
”Hyvänen aika, onko joku käynyt sinun kimppuusi?” Mexxi keskeytti näkyvästi huolestuneena. Xenkin vilkaisi L’orin vasenta nilkkaa tarkemmin ja kauhukseen huomasi, että se oltiin selvästi revitty hajalle väkivalloin. Murtuneen panssarin alta pilkotti eri suuntiin sojottavia kappaleita, jotka olivat aiemmin olleet titaanin nivelsiteet. Sirpaloituneen metallin syvyyksistä pilkotti myös jotain märkivää. Vamman vakavuus oli sellaista luokkaa, että Xenin mielestä oli ihme, että L’or edes pysyi tolpillaan.
”L’or”, Mexxi parahti ymmärtäessään itsekin vamman vakavuuden. ”Kuka tämän on sinulle tehnyt? Minähän käskin sinua kertomaan minulle jos joku alkaa hankalaksi.”
Titaanin kypärän takaa oli mahdotonta nähdä minkäänlaisia ilmeitä. Ainoastaan sinisten silmien himmeä hehku kajasti läpi pienistä pyöreistä rei’istä. L’orin täydellisesti kadonnut ryhti kuitenkin kertoi kaiken tarvittavan.
”Ei ne pojat mitään pahaa oikeasti tarkoittaneet”, kultapunainen jätti selitti niin kuin hänen tilassaan olisi jotain äärimmäisen noloa, ”Kävivät tässä kääntymässä ja tahtoivat nähdä takahuoneeseen, kun epäilivät, että jotain Varjotun vakoojia liikkuu täällä ja he vain tahtoivat varmistua… mutta kyllähän sinä tiedät säännöt. Ei asiakkaita tiskin tälle puolelle ja…”
”Ja ne tekivät tuon sinulle?” Mexxi parahti epäuskoisena. ”L’or, mitä hittoa? Olisit soittanut! Keitä ne oikein olivat?”
Xen puri hammasta tiukasti yhteen. Mexxi oli viettänyt menneinä viikkoina niin paljon aikaa kotisaarellaan, ettei hänellä ollut lähellekään yhtä valistunutta arvausta siitä, mitä oli tapahtunut.
”Oliko niillä pinssit?” vahki avasi lopulta suunsa, osoittaen sanansa suoraan maansa myyneelle L’orille. ”Sellaiset kultaiset, naamion näköiset?”
L’or nyökkäsi. Silloin Mexxikin ymmärsi mistä oli kyse. Pieni määrä väriä näytti katoavan hänen violeteilta kasvoiltaan.
”Törmäsin pieneen joukkoon tässä taannoin”, Xen jatkoi. ”Ihan asiallisia he silloin olivat, mutta niitä pinssejä näkyy nykyään ihan kaikkialla. Ajan kysymyshän se vain oli että jotkut alkavat… noh… niin…”
Mexxi puristi vasenta kättään tiukasti nyrkkiin. Muutenkin äkkipikaisella toalla oli vaikeuksia pitää tunteet sisällään. Hänellä jos kenellä oli sisäpiirin ymmärrystä siitä, mitä metrunuilainen paremmuudentunne pahimmillaan aiheutti. Suojelija sai kuitenkin lopulta purettua raivonsa kaivelemalla väkivaltaisesti laukkunsa pohjaa, josta hän sai kaivettua esiin vanhan ja ryttyisen käyntikortin. Mexxi ojensi sen surumieliselle L’orille, joka joutui nostamaan kortin aivan kypäränsä silmänreikien eteen nähdäkseen lukea sen sisällön.
”Kell on ystävä. Hänellä on klinikka siinä Po-Metrun isossa keskustakupolissa. Hän hoitaa tuon kyllä kuntoon. Kerro, että minä lähetin sinut”, Mexxi ohjeisti löydettyään myötätunnon takaisin äänensävyynä. L’or tuijotti korttia hetken, nyökkäsi sitten ja sujautti sen jonnekin essunsa alle.
”Minä en tahtoisi sanoa tätä sinulle”, Mexxi vielä huokaisi. ”Mutta ehkä sinunkin kannattaisi harkita… tiedätkö…” Mutta tällä kertaa Mexxi ei saanut puhua loppuun. Rohkeus oli palannut vauhdilla titaanin suoniin, kun tämä oli tajunnut, mitä hänen ystävänsä yritti hänelle ehdottaa.
”Ei, Mexxi! Ehdottomasti ei!”
Xen säpsähti hieman jätin yllättävästä karjahduksesta. Hänestä tuntui myös siltä, että hän oli kiusallinen kolmas pyörä keskustelussa, joka oltiin käyty joskus aikaisemminkin.
”Väki lähtee, koska he eivät koe oloaan enää turvalliseksi”, Mexxi yritti selittää. ”Harkitse sitä. Edes vähäksi aikaa. Tulet takaisin sitten, kun ilmapiiri vähän rahoittuu.”
”Mexxi, minä en ole enää nuori”, L’or selitti nyt jo hieman rauhallisemmin. ”Minä ymmärrän miksi nuoremmat lähtevät. Heillä on aikaa elää uusi elämä tai viisikin jossain muualla, mutta minä olen vanha lahoava mies ja minä uskon siihen, että minulla on oikeus pysyä kotonani.”
Jokin siinä mitä Mexxi sanoi oli selvästi osunut titaanin hermoon. Toa näytti siltä, että hän olisi mielellään jatkanut argumenttiaan, mutta L’or puolustautui ennen kuin tulihenki ehti edes avata suutaan.
”Minä en lähde mihinkään”, kypärän alta kaikui.
”Lupaa edes käydä siellä klinikalla. Tuo jalkasi näyttää karmealta”, Xen lisäsi keskusteluun huomattavasti Mexxin otetta lempeämmin. L’or vilkaisi ensin kohti auki revittyä nilkkaansa ja sitten vienosti hymyilevää vahkia.
”Hyvä on, neiti, hyvä on. Olen pahoillani, että jouduit kuulemaan tämän”, L’or sovitteli ja lähti varovaisesti talsimaan kohti keittiötään katse kuitenkin tiukasti Mexxissä, joka vielä toipui L’orin epätavallisen voimakkaasta tunteenpurkauksesta.
”Nyt, istukaa vain alas. Minä tuon teille pian annoksenne”, titaani komensi ja Xen joutui kiskomaan Mexxin tämän ranteesta pitäen pois tiskin luota.
Kaksipaikkaiselle pöydälle saavuttuaan Mexxi käytti ensin tuskallisen pitkän tovin saadakseen hattunsa irti sitä pitelevästä narusta pöydän viereen pystytetyn naulakon päälle. Xen rojahti istumaan ensin ja päästi leukansa nopeasti lepäämään käsiensä varaan, kun hän odotti että häen toa-ystävänsä seuraisi esimerkkiä. Mexxi otti kuitenkin ensin pöydän sivuun asetetusta laatikosta molemmille ruokailuvälineet.
”En tajunnut, että tilanne on jo näin paha…” toa mutisi samalla, kun hän viimein tohti istua alas. ”Olin Meksi-Korossa viikon ja yhtäkkiä kaikki ovat toistensa kurkuissa.”
”Me olemme päässeet täällä vielä melko vähällä”, Xen mutisi viitaten Onu-Metrun tilanteeseen. ”Näkisitpä mitä Le-Metrussa tapahtuu. Xian kauppakillat ovat alkaneet vetämään porukkaa kotiin massoittain. Väen väheneminen alkaa näkymään jo ihan katukuvassa.”
”Tällainen vain saa vereni kiehumaan”, Meksi-toa puhisi samalla, kun hän hermostuneena näpräili ranteensa lukuisia remmejä ja hihnoja. ”Kotona tällaista ei ikinä sallittaisi. Meksi-Koro on aina toivottanut kaikki tervetulleiksi.”
Xen ymmärsi hyvin, mitä Mexxi tarkoitti, mutta ei kuitenkaan kehdannut huomauttaa ääneen, että Meksi-Koron huono maine perustui pääasiassa siihen, että he yleensä toivottivat tervetulleeksi myös sellaiset Pimeyden Metsästäjät, joiden toiminnasta saari hyötyi taloudellisesti.
”En tiedä oletko edes ajatellut asiaa, mutta eivätkö ne jotka tekivät tämän L’orille ole luultavasti sitä ihan samaa porukkaa, joka hurraa sille, että Killjoy räjäyttelee asioita etelässä”, Xen ei voinut olla huomauttamatta. Mexxin reaktio oli vähintäänkin tympääntynyt, vaikka hän tiesikin Xenin olevan täsmälleen oikeassa.
”En tahtoisi puskea sinua ja Nahoa vastaan, mutta ehkä teidän pitäisi oikeasti päästää vahkit takaisin kaduille”, Mexxi pohti selvästi tyytymättömänä itsekin siihen, että hän joutui ehdottamaan asiaa ääneen. ”Se saisi ainakin tällaiset tilanteet hillittyä.”
Tulen toan katse harhaili keittiötä kohti, jossa L’orin pannut tirisivät jo kuumana ja sihinän keskeltä kuului jo kypärän puoliksi vaimentama hyväntuulinen hyräily.
”Mutta me emme vieläkään tiedä, mikä niitä vaivaa!” Xen älähti epäuskoisena siitä, että Mexxi edes julkesi ehdottaa vahkien palauttamista asemilleen. ”Jos Mavrahin teoria pitää paikkansa, niitä ei edes ohjailla Metru Nuilta käsin!”
”Tiedän, tiedän…” Mexxi hieraisi silmiään ja osoitti ensimmäistä kertaa päivän aikana, kuinka väsymys ja huoli olivat alkaneet kalvamaan myös häntä. ”Mutta Lhikankin oli sitä mieltä, ettemme voi jatkaa näin ikuisesti ja-”
”Hitot Lhikanista!” Xen yskäisi voimalla, joka sai Mexxin säpsähtämään. ”Hän ei ole edes yrittänyt hillitä niiden pinssirintaisten puuhia, vaikka he toimivat ihan ilmiselvästi hänen nimissään. Jos en paremmin tietäisi niin väittäisin, että hän on ylpeä niiden ’partioista’.”
Mexxi tuijotti suu ammollaan Xenin purkausta. Ei ollut lainkaan hänen tapaistaan kyseenalaistaa Mangain arvovaltaa. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun vahki oli tauotta vaahdonnut koko päivän sen jälkeen, kun hän oli päässyt tapaamaan Lhikanin ensimmäistä kertaa. Mexxi kuitenkin tunsi myös ylpeyttä. Vahkilta ei ollut kestänyt kauaa nähdä säröt pilvilinnan reunassa.
Ruoan saapumisessa ei onneksi kestänyt kauaa. Kadulla kulkevien kansalaisten tuijottelu vaihtui Mexxin osalta nopeasti tämän ”perinteiseen”, joka paljastui lautaselliseksi silvottuja shasalgradilaisia vihanneksia ja siivutettua mukauta. Xenin leivottu kanoka-kiekko ja sen päällyset höyrysivät voimakkaasti lautasen laskeuduttua hänen eteensä. Toisin kuin Mexxi, joka jäi odottamaan annoksensa jäähtymistä, alkoi Xen mättämään käsin revittyjä siivuja kiekkoa sisuksiinsa.
”Miten ihmeessä tuo edes toimii?” Mexxi ihmetteli seuratessaan sapuskan hälyttävän tehokasta hävittämistä. ”Tai siis, kun sinähän olet… kone? Tarvitsisiko sinun edes syödä?”
”Nho ei oikheasthaan”, Xen maiskutteli suu täynnä ruokaa. Hän nosti sormen pystyyn merkiksi siitä, että hän aikoi jatkaa. Hän tahtoi kuitenkin nielaista ensin.
”Mutta se virkistää. Ainakin vähäksi aikaa. Tällä annoksella voisi teoriassa jättää nukkumatta seuraavat pari yötä. Ei sillä, että tahtoisin…”
Mexxi ei spekuloinut sen enempää sitä, miten keinotekoisen henkilön energiansaanti oikein toimi. Sen sijaan hänkin alkoi hitaasti pyörittelemään mukaunsuikaleita haarukkansa ympärille ja alkoi ahmimaan. Seuraavat minuutit kuluivat ainoastaan syömisestä lähtevien äänien parissa. Molemmat olivat hiljaa yhdessä samaa mieltä siitä, että tällainen pöperö voitti mennen tullen kaiken sen, mitä Metru Nuilla matoranien toimesta perinteisesti valmistettiin.
Jossakin vaiheessa kaksikon keskustelu siirtyi heidän maailmalla huiteleviin yhteisiin tuttaviinsa. Xen oli ilmaissut ääneen huolensa siitä, ettei Delevan retkikunnasta ollut kuulunut mitään heidän lähtönsä jälkeen. Codynkin matkanteko oli ollut tuskallisen hidasta ja tämä olikin pysähtynyt tasaisin väliajoin ilmoittamaan sijainnistaan. Pohjoisilla merialueilla riehunut myrsky oli kuitenkin pakottanut hänet laskeutumaan viivästyttäen jälleen hänen saapumistaan. Mexxikin näytti naamaansa sen verran harvoin, että Xen oli väkisinkin alkanut tuntemaan olonsa yksinäiseksi. Hänen ensimmäiset viikkonsa Metru Nuin elämässä vankeutensa jälkeen olivat olleet niin toiminnantäytteisiä, että hän oli jo ehtinyt tottumaan siihen, että hänen ympärillä oli aina paljon tuttuja kasvoja. Mexxi kuitenkin tiesi välittömästi, mitä, tai ketä Xen oikeasti kaipasi.
”Joten… sinä ja se jään toa”, Mexxi lähti kääntämään keskustelua. Pitkä siivu juustoa jäi roikkumaan Xenin suunpielestä, kun tämä pysäytti pureskelunsa tulen toan huomioon.
”Niin?”
”Eipä kai varsinaisesti mitään”, Mexxi jatkoi yrittäen samalla esittää, että aihe ei kiinnostanut häntä niin polttavasti kuin se oikeasti teki. ”En vain ajatellut, että pitäisit… tiedäthän…”
”Niiiin?” Xen tivasi. Vahki tahtoi nyt vain tietää, mihin toa oli aiheella pyrkimässä.
”No siis… hän on aika nuori.”
”Mistä sinä tiedät, että hän on nuori?” Xen ärjäisi vaikka ei ollutkaan aivan varma, oliko Matoron ikä asia, jonka olisi edes kuulunut kiinnostaa häntä. Siruneito oli sillä aikaa saanut Xenin päässä niin hervottoman naurukohtauksen, että vahkilla oli vaikeuksia pitää oma naamansa peruslukemilla.
”No hän ainakin näyttää siltä”, Mexxi argumentoi. Xenin olemassaolemattomat aivorattaat raksuttivat hirmuista tahtia, kun hän yritti ymmärtää toan näkökulmaa. Sitten se läimäisi häntä kasvoille kuvainnollisesti, mutta silti niin lujaa, että taikinanpalanen melkein lipesi hänen sormistaan.
”Niin… tosiaan, siitä yöstä kun me tapasimme”, Xen muisteli nolostuneena. Hänen muistikuvansa ensimmäisestä illastaan ulkona Mustan Käden tukikohdasta olivat parhaimmillaankin hämäriä. Jossakin vaiheessa iltaa hän muisti olleensa tanssilattialla ja jossakin vaiheessa Cody oli jo poistunut ja Xenin etäisyys Mexxistä oli ollut niin olemattoman pieni kuin vain mahdollista. Alkoholinhuuruinen ilta oli päättynyt jossain vaiheessa Mexxin asunnolle, jossa vietetyn yön yksityiskohdat olivat vielä edellisiäkin enemmän mysteerin peittämiä.
”Olen pahoillani… etten…”
”Älä, älä!” Mexxi keskeytti ennen kuin Xen ehti aloittaa asian ääneen märehtimisen. ”Älä nyt ainakaan anteeksi pyydä. Minulla oli ainakin ihan hauskaa.”
Xen kohotti kulmiaan hämmentyneenä. Tämä ei ollut se reaktio, mitä hän oli odottanut. Se myös sai vahkin hetkeksi muistamaan, ettei hän oikeasti edes tuntenut toaa vielä kovinkaan hyvin.
”Sitä paitsi”, Mexxi jatkoi leveä virne kasvoillaan, ”Minä olen kyllä muutenkin ihan liian vanha sinulle.”
”Mitä tuo edes tarkoittaa?” Xen puhisi ääneen. ”Tai siis, et sinä nyt niin kovin vanhalta näytä.”
”Minä vastasin Uder-Ufunamin häiden turvajärjestelyistä”, Mexxi paukautti havainnollistaakseen. Xeniltä kesti hetki tiedostaa, mistä häistä toa oikein puhui. Sitten hän kuitenkin muisti luvun Meksi-Koron Muhkean Merkillisestä Historiasta, jonka hän oli muutamaan kertaan lukenut pitkän vankeutensa aikana.
”Hetkonen… ne häät? Ne häät, jossa ne paljastivat…”
”Ne häät juurikin”, Mexxi myhäili. ”Ja olin silloin jo toa. Ja siivosin sitä sotkua ihan oikeasti vuosia. Sen jälkeen me lakkasimme pitämästä moisia seremonioita.”, hän selitti. Muisto oli kaukainen, mutta se, millaisia salaisuuksia tapahtuman aikana oli paljastunut, oli ikuisesti syöpynyt hänen verkkokalvoilleen.
”No kaipa sinä sitten olet vähän vanha”, Xen myönsi lähinnä myöntymisen vuoksi ja otti pitkän kulauksen vesilasista, jonka L’or oli hänelle vaivihkaa käynyt tuomassa.
”Älä stressaa… noh, tästä”, Mexxi vakuutteli ja heilutti sormeaan edestakaisin itsensä ja Xenin välissä. ”Keskity siihen, mikä tuntuu tärkeältä.”
Xen ei voinut estää itseään hymyilemästä. Hän tiesi täsmälleen, mihin hän halusi keskittyä. Siitäkin huolimatta, että hänen keskittymisen kohteensa oli karannut jo kauas välisaarien uumeniin.
♫Hyi ällöö~♫, siruneito kikatteli kiusoittelevasti, mutta hyväntuulisesti. Xenin piti jälleen kerran erikseen muistuttaa itseään osoittamaan ”Ole nyt jo hiljaa” -pyyntönsä ainoastaan päänsä sisällä, eikä ääneen edessään nyt jo vähän paremmalla tuulella ruokaansa mussuttavalle toalle.
”Täytyy kyllä ihan uteliaisuudesta kysyä”, Mexxi jatkoi lyhyen ahmistauon jäljiltä, ”että jos ne vahkit nyt kuitenkin joskus pistetään takaisin kaduille, niin kai teillä on joku systeemi siltä varalta, että ne sekoavat uudestaan? Eikös sellaisen kehittäminen ollut ylipäätään syy sille miksi teidät otettiin taas puolustushommiin mukaan?”
Xen nyökytteli suu täynnä ruokaa. ”Vielä kehitysasteella”, hän sanoi nielaistuaan. ”Se olisi Mavrahin heiniä, mutta hän pyysi saada käyttää muutaman päivän Nurukanin kanssa puuhailuun. Lupasi jatkaa kokeiluja kunhan saavat tuon juttunsa valmiiksi.”
”Eikä Nuparusta ole vieläkään kuulunut mitään?” Mexxi ihmetteli Xenin mielestä vähän merkillisen arkisella äänensävyllä.
”Ei. Kadonnut kuin taivaan tuuliin. Enkä ihan rehellisesti luota Lhikanin sanaan siitä, ettei hänelläkään muka ole mitään tietoa miehestä. Luulisi nyt, että kaupungin parasta insinööriä pitäisi joku silmäll- ah kiitos!” Xen keskeytti, kun L’or kävi nilkuttamassa kaksikolle paperia johon pyyhkiä kasvonsa. Molempien lautaset alkoivat olla tyhjiä ja ravintolayrittäjä osasi päätellä, ettei kaksikko jäisi tuijottelemaan pöytää pitkäksi aikaa.
”Kun siis…” Xen jatkoi. ”Olisi helpompaa selvittää asioita jos voisi vain kysyä tyypiltä joka rakensi ne.”
”Ne?” Mexxi ihmetteli ja ojensi samalla astiansa L’orin hillittömän suuriin kouriin. ”Vai tarkoitatko me?”
”Minä en tullut linjastolta”, Xen tarkensi. ”Tämäkin muotoilu perustuu vain muutamiin hänen ideoistaan”, vahki heilautti kättään päänsä yläpuolelta kohti jalkojaan. Mexxi seurasi hetken Xenin elehdintää, mutta palasi pian, joskin tyytyväisesti hymähtäen takaisin vesilasinsa tyhjentämisen pariin.
”Vähän jännittävämpikin juoma kieltämättä kelpaisi”, toa lopulta tuomitsi tuoppinsa sisällön. ”Mitä sanot, mennäänkö illalla katsomaan millainen meno siellä Zamor-kaistan baareissa nykyään on? Vai luuletko, että ne ovat alkaneet sulkemaan jo niitäkin?”
”Thuskhin”, Xen vastasi survottuaan kapean kallonsa täyteen saadakseen omankin lautasensa viimein tyhjäksi. ”Taitaa olla Krikozikin ihan paikallisten pyörittämä paikka. Mutta minä en ole ajamassa tänään Ta-Metruun asti. Vartiovuoro yöllä, muistatko?”
Ja kyllähän Mexxi muisti, mutta hänestä oli silti hulvatonta koetella vahkin velvollisuudentuntoa. Toa oli jo useaan otteeseen päässyt todistamaan, kuinka tunnollisesti Xen hoiti Lhikanin toimistolta hänelle valuvat partiotehtävät. Hän oli aivan yhtä useasti myös todistanut, kuinka uskomattomiin ääripäihin Xen oli valmis elämänrytminsä viemään niinä päivinä, jotka olivat hänelle vapaita.
Lopulta Mexxi päätyi vain hymähtämään ymmärtäväisesti. Xeninkin lautanen oli tällä välin tyhjentynyt ja toa alkoi vaistomaisesti tekemään lähtöä.
”Joko mennään?”
”Mennään”, Xen vastasi, mutta jäi odottamaan, että Mexxi sai hattunsa mallattua takaisin päähänsä. Ennen kuin he astuivat ulos ravintolasta, he pysähtyivät tiskille kiittämään L’oria ateriasta. Mexxi jätti kasan rattaita molempien edestä kivisen tason päälle ja muistutti vielä kovaan ääneen ennen poistumistaan titaania vierailemaan lääkärin klinikalla.
”Tuota… neiti. Tulisitko käymään vielä täällä?” L’or kuitenkin kajautti ennen kuin kaksikko ehti kokonaan ulos ravintolasta. Mexxin toinen jalka oli jo kadun puolella, kun taas Xen kääntyi titaanin puoleen automaattisesti olettaen, että ”neidillä” tarkoitettiin juuri häntä.
”Haittaako sinua Mexxi, jos lainaan häntä hetkeksi”, L’or vielä varmisti. Mexxi vain kohautti olkiaan ja vilkaisi Xeniä, joka oli pysähtynyt niille sijoilleen.
”Eipä kai. Minä odotan ulkona”, Mexxi vahvisti toverilleen, mutta lausui Xenille vielä äänettömästi sanat ”varmaankin fani”, jotka vahki vaivatta luki toan huulilta. Virnistelevä tulen toa marssi määrätietoisesti Vanhan Onun liikenteeseen, kun Xen asteli muutaman askeleen taaksepäin ja asetti itsensä nojaamaan L’orin tiskiin. Titaani vilkaisi ensin putiikkinsa ovea ja varmisti, että uusia asiakkaita ei ollut välittömästi astumassa siitä sisään. Sitten hän kumartui omalla puolellaan tiskin yläpuolelle niin, että hänen kypäränsä melkein kolahti Xeniin. Titaani madalsi ääntään, luoden vain sankonsa sisällä kaikuefektin joka sai tämän sanat kuulumaan hieman entistä paremmin.
”Kuules, en voinut olla kuulematta tuota keskusteluanne…” L’or aloitti. Xen ei sitä ihmetellyt. Hän ei varsinaisesti ollut puhunut mistään salaisesta ruokailun aikana. He olivat Mexxin kanssa kuitenkin olleet myös ravintolan ainoat asiakkaat.
”Niin kun sinä mainitsit Nuparusta”, L’or sitten jatkoi. Xenin sormet alkoivat vipattamaan tiskin reunaa vasten jännityksestä.
”Katsos, minä en kertonut ihan koko tarinaa aikaisemmin”, titaani myönsi. ”Minulla on aina ollut tapana toivottaa kaikki maksavat asiakkaat tervetulleiksi. Ajan kanssa kävi sitten niin, että suurin osa vakioasiakkaistani olivat… noh… lain silmissä harmaalla alueella…”
”Siksi ne ’soturit’ kovistelivat sinua!” Xen ymmärsi. Hän ei hyväksynyt lain omin käsiin ottaneiden matoranien tekoa, ei missään tapauksessa, mutta hän ymmärsi nyt huomattavasti paremmin, miksi he olivat ottaneet kohteekseen näennäisesti viattoman ravintolayrittäjän.
”Niin…” L’or vastasi surumielisesti. ”Mutta se ei ole se, miksi kerron tästä sinulle. Katsos, kun huomioidaan asiakaskuntani, niin minä… noh, kuulen paljon asioita joita minun ei varmaan kuuluisi. Ja normaalisti minä pysyisin asiasta täysin hiljaa, mutta minä sain siitä sinun haastattelustasi heti sellaisen kuvan, että sinulla on sydän paikallaan.”
Xen olisi punastunut, jos se olisi ollut mahdollista. Hän ei kuitenkaan saanut mahdollisuutta kiittää kohteliaisuudesta, kun titaani jo jatkoi kertomustaan.
”Katsopas kun vähän ennen kuin Ko-Metrussa poksui, täällä kävi syömässä porukka Le-Metrulaisia kuljettajia. Ei mitään hirveän omituista porukkaa normaalisti, mutta tällä kerralla ne vilkuilivat olkansa ylitse ihan koko ajan. Niillä oli jotain salaista menossa. Siinä sitten kun olin tuomassa heidän annoksiaan, kuulin yhden heistä mainitsevan Nuparun nimeltä.”
Kuula Xenin rinnassa suorastaan kohahteli ilosta. Valo hänen silmissään kirkastui L’orin jokaisella sanalla.
”Minne?” vahki sai kakistettua. ”Minne ne kuljettajat olivat menossa?”
L’orin kypärän takana levisi tyytyväinen hymy. Hänellä oli kuin olikin vastaus Xenin kysymykseen.
”Arkeologisille kaivauksille tästä noin kymppi itään päin. Melko lähellä rannikkoa. Avasivat ne uudestaan muutama kuukausi sitten. Ovat siirtäneet kalustoa sinne siitä lähtien.”
”Hitto soikoon L’or, olet paras asia mikä minulle on tapahtunut aikoihin!” Xen huuhdahti riemusta ja jostain täydellisen typerästä syystä kiitti titaania taputtelemalla tämän kypärää kuin mitäkin lemmikkiä. Ravintolanomistaja jäi tyytyväisesti myhäillen katsomaan, kuinka vikkelä vahki säntäsi ulos hänen ravintolastaan sellaisella vauhdilla, että puljun ikkunaverhot jäivät hulmuamaan tämän perässä. Titaani lähti niine hyvineen nilkuttamaan takaisin keittiöön, jossa häntä kutsui päivän seuraava suuri haaste: tiskit.
Kadulla seisova Mexxi kuuli ainoastaan sanat ”Nuparu”, ”Kiire” ja ”Nähdään illalla”, kun hänen ohitseen käsittämätöntä vauhtia juokseva konetyttö selitti hänelle vallitsevan tilanteen ja katosi samaa vauhtia kulman taakse kohti Vanhan Onun keskustaa. Häkeltynyt ja täydellä vatsalla varustettu toa ei edes harkinnut lähtevänsä vahkin perään, sen sijaan hän vain työnsi hattua hieman syvemmälle päähänsä. Valtavan annoskoon väsyttämä toa huokaisi syvään, kurkkasi pikaisesti kulman taakse varmistuakseen siitä, että Xen oli varmasti tarpeeksi kaukana ja lähti sitten talsimaan takaisin L’orin ravintolan ovelle. Tiuku helähti jälleen tulen toan astuessa sisään. L’or odotti häntä jo tiskin takana, kasteltu tiskirätti olkapanssarinsa päällä leväten.
”Ja hän ei muka epäillyt yhtään mitään?” Mexxi ihmetteli. Titaani tiskin takana painoi nappia tason pohjasta ja mekanisoidut sälekaihtimet sulkeutuivat pimentäen ravintolan mahdollisilta ulkopuolisilta tarkkailijoilta.
”Kai sinä näit, millaisella vauhdilla hän pinkoi ulos täältä?” L’or huomautti tyytyväisenä. ”Tyttö on aivan yhtä hyväuskoinen, kuin toa-ystäväsikin. Tosin… ensi kerralla kun tahdot vuotaa valtionsalaisuuksia, niin saat tehdä sen itse. Minä olen työntänyt kaulaani ulos viime aikoina paljon enemmän kuin on turvallista.”
”Sinä tiedät etten voi!” Mexxi ähkäisi. ”Minulta on mennyt vuosia päästä taas näin lähelle Dumea. Kumman luulet merkkaavan Varjotulle enemmän? Agentti Metru Nuin ytimessä vai agentti ruokapalvelulla?”
”Särjet sydämeni”, L’or puhisi ja risti valtavat kätensä. ”Luuletko, että tyttö saa mitään selville?”
”En minä tiedä”, Mexxi pudisteli päätään. ”Mutta hänellä on siihen parhaat mahdollisuudet. Hän nyt kuitenkin on toa Nizin tytär ja kaikkea.”
”Mutta jos tämäkin vetää vesiperän niin meidän täytyy alkaa pohtimaan sitä, kuinka kerromme Varjotulle, että hänen kauan odottamat vahkinsa saattavat olla liian epävakaita kenttäkäyttöön”, L’or mutisi pessimistisenä. ”Purifierin temppu eteläsaarilla suuttutti häntä jo ihan tarpeeksi. Jos se hammaskasa on vielä jotenkin kontrollissa vahkeista…”
”Niin me turvaudumme muihin vaihtoehtoihin”, Mexxi vakuutti. ”Mutta katsotaan nyt. Minulla on täysi luotto Xenin salapoliisikykyihin. Tyttö on välkky silloin, kun tilanne sitä vaatii.”
”Et kai sinä vanha eukko ole alkanut kiintymään?” L’or naljaili. Mexxi pyöritteli silmiään puolustuksekseen.
”Kiintynyt? En. Mutta olisi hullua olla myöntämättä, että jos Metru Nuilla olisi enemmän hänen kaltaisiaan, meidän kummankaan ei välttämättä tarvitsisi olla täällä.”
L’or myöntyi toa-ystävänsä huomioon vammautunutta jalkaansa huomaamattaan edestakaisin heijaten.
”Noh, kunhan vain löytäisi jotain ja nopeasti”, titaani jatkoi. ”On vain ajan kysymys, että joko Naho tai Lhikan keksii, että vuoto Nuparun sijainnista on sinulta peräisin. Se, tai jokin muu odottamaton pakottaa meidät pois tältä saarelta.”
”Odottamattomista puheenollen”, Mexxi keskeytti. ”Missä se Hullu oikein liikkuu? Olisi kiva olla hiljalleen varma siitä, että hän ei ole tulossa tänne riehumaan.”
”En usko”, L’or vahvisti ja kaiveli epäkäytännöllisen suurikokoisen pitkän matkan kommunikaattorin rautaessunsa alta. ”Nähty viimeksi Ota-Metrussa yhden insinöörin luota. Jos pitäisi arvata niin harjoittaa varmaan jotain asekauppaa.”
Mexxi huokaisi helpotuksesta. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi jo valmiiksi jännittävään kaksoiselämäänsä, oli Xenin sotahullu isäukko, joka kaikkien raporttien perusteella oli mobilisoitumassa täysimittaiseen sotaan. Varjotun ohjeet vanhan petturin suhteen olivat kuitenkin selvät. Killjoyta ei tullut toistaiseksi provosoida. Epäilemättä Odinan ruhtinas halusi ensin nähdä hoitaisivatko tämän polttavimmat ongelmat ensin toinen toisensa.
L’or tuijotteli hetken ajatuksiinsa uppoutunutta työpariaan, mutta päätti nopeasti, että hänen totta tosiaan pitäisi hoitaa tiskit pois alta. Peiteoperaatio tai ei, titaani oli vannoutunut pitämään yritystoimintansa jouhevana ja kannattavana.
Nopeiden hyvästien, ja L’oria odottavasta lääkäreireissusta vielä kerran muistuttamisen jälkeen Mexxikin asteli takaisin kadulle, jossa laskemaan alkaneiden aurinkojen sivuoireena myös ulkona liikkuva väki oli alkanut hiljalleen vähenemään. Autoaan kohti talsiessaan Mexxi yllätti itsensäkin siitä, kuinka pahoillaan hän oli, että hän ja L’or olivat joutuneet lähettämään Xenin Nuparun jäljille juuri tänä iltana. Tulen toa päätti joka tapauksessa jatkaa matkaansa kohti Ta-Metrun alkavaa iltaelämää. Hän vain vilpittömästi toivoi, että hänellä olisi ollut sinne bilehile-vahki seuralaisenaan.
Ravintolan sisällä L’or napsautti liikkeensä sälekaihtimet takaisin auki ja poistui sitten sivummalle, jossa tiskivesi oli tekeytynyt hänen ja Mexxin lyhyen keskustelun ajan. Jalkaansa vähän väliä arasteleva titaani toivoi vilpittömästi, että Xenin tutkimusmatka tuottaisi tulosta. Hän ei tahtonut ajatella Varjotun reaktiota siihen, että hän ja Mexxi raportoisivat hänelle taas tyhjin käsin.
Fer ja Rar molemmat pomppasivat säikähdyksestä, kun luonnottoman nopeasti pinkova vahki räjähti heidän pajaansa sisälle ja hyppäsi sanoitta pyöränsä selkään. Rar ehti juuri ja juuri irroittaa polttoaineletkun menopelistä, kun Xen kaahasi jo hirmuista vauhtia ulos kohti Onu-Metrun tasaista joutomaata. Kaksikon hämmennys kuitenkin vaihtui hyvin nopeasti hymyyn, kun Xen ulos ajaessaan kiitti mekaanikkoja lentosuukolla.
Tuuli korvissaan humisten Xen otti suunnakseen sen ainoan kaivauksen, jonka hän L’orin kuvauksen perusteella tunnisti. Ajomatka itsessään ei kestänyt pitkään, mutta siinä vaiheessa kun Vanhan Onun valot alkoivat juuri ja juuri katoamaan joutomaan pölyn sekaan, joutui vahki hidastamaan vauhtiaan merkittävästi. Kivisessä maastossa kaikki näytti samalta, eikä matoranien käsillä kaivettuja tunneleita juurikaan pystynyt erottamaan luonnollisista. Lopulta, muutaman minuutin päättömän kaartelun jälkeen, Xen huomasi maassa muita huomattavasti tuoreemman, telaketjuilla varustetun työkoneen jättämät urat. Niitä seuraamalla loppumatka taittui huomattavasti joutuisammin. Ura oli tarpeeksi iso, että Xenin zakazlainen saastesaatana mahtui ajamaan leikiten sen sisällä.
Jäljet päättyivät lopulta sinne, missä tasainen maastokin loppui. Rannikkoa kohti kulkiessa Onu-Metrunkin maasto muuttui kallioisemmaksi ja epätasaisemmaksi. Lopullinen paikka oli helppo löytää, koska rantatörmän liepeille oltiin jätetty useita tyhjiä kontteja, joiden sisältö oltiin jo siirretty kaivauksille.
Xen jätti pyöränsä kahden kontin väliin niin, että se ei ollut ensimmäinen asia, johon mahdollisten tarkkailijoiden silmät osuisivat. Riski tosin oli pieni jo valmiiksi, sillä läheisen jyrkänteen kylkeen kaivattu ammottava sileä aukko keräsi varmasti kaikki mahdolliset katseet. Kymmenisen metriä korkea ja vähintään yhtä leveä aukeama oli täysin pimeä. Ainuttakaan valokiveä ei oltu uhrattu siihen, että sen sisälle olisi helpompaa nähdä.
Kun Xen hitaasti lähestyi aukkoa, saattoi sileässä kivessä aukon ympärillä huomata valtavan määrän matorania puhuvalle tai lukevalle tuntemattomia riimuja. Nuparun löytäminen ainoana asiana mielessään, Xen ei edes pysähtynyt pohtimaan vieraan tekstin merkitystä kaupungissa, joka oli näennäisen aina asuttanut pelkkiä matoraneja.
Syvyyksiä kohti viettävän aukon edessä seisova vahki pysähtyi vasta nyt pohtimaan, mitä hän oli edes tekemässä. Hänellä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, mihin hän oli oikein kävelemässä. Olivatko Nuparun kaapanneet rahtaajat aseistettuja? Kenen tai minkä toimesta kaivuuoperaatio oltiin herätetty, ja oliko Xenillä toimilupaa asettua heitä vastaan? Vahki kirosi jo nyt ääneen sitä, että hän oli vain jättänyt Mexxin jälkeen sen sijaan, että olisi odottanut tämän mukaan matkaan. Xenin äkkipikaisuus oli jälleen tullut puraisemaan häntä metallisesta kankustaan.
”Typerä tyttö… sinä luuttusit Sarajilla lattiaa, kai sinä nyt hitto soikoon pari matorania päihität”, Xen psyykkasi itseään samalla, kun hän sytytti kolme särähtelevää ioniterää oikeaan käteensä saadakseen edes hieman valoa pimeyteen. Laskemaan päin olevat kaksoisauringotkaan eivät enää häntä valollaan auttaneet. Paikkaa etsiessään päivä oli alkanut kääntymään jo loppusyksyiseksi pimeäksi illaksi.
Jyrkästi alaspäin viettävää tunnelia seuratessaan Xen havahtui ensimmäiseksi sen seinien merkilliseen, hitaaseen muutokseen. Tumman kiven alta paljastui koko ajan hieman enemmän valkoista, paljon sileämpää materiaalia, joka oli aivan samalla tavalla riimujen peittämä kuin kivi sitä ennenkin. Xen ei kuitenkaan huomannut, kuinka merkistö kahden materiaalin välillä oli huomattavan erilaista. Hän oli jo siirtynyt pohtimaan, kuinka syvälle hän oli oikein astelemassa. Näennäisesti loputtomiin jatkuva luotisuora tunneli ei näyttänyt edes omistavan päätepistettä.
Vahkin matka kesti vielä useita minuutteja, kunnes merkillinen tunne hänen rinnassaan sai hänet pysähtymään. Nyt hän viimein aisti jotain kaukana edessäpäin. Hän päätteli olevansa paljon jopa Mustan Käden tutkikohtaa syvemmällä, jos hän ei ollut tunnistanut elämän merkkejä pinnalta käsin lainkaan. Yksi asia tunteessa sai hänet kuitenkin hämmentymään. Syvyyksissä sijaitsi sieluja suorastaan kuhisemalla. Useita kymmeniä, jos Xenin eldaveren juonteet oikein tulkitsi. Kuinka suurta operaatiota tunneleissa oikein pyöritettiin ja kuinka montaa vastaan Xen joutuisi taistelemaan?
Vahki laittoi askelta toisensa eteen entistä ripeämmin, eikä aikaakaan, kun hänen edestään alkoi viimein kajastamaan valoa. Hän kevensi askeltaan sen verran, että hänen läsnäolonsa ei kuuluisi aivan ilmiselvästi, mutta kiihdytti tahtiaan silti miltei juoksunopeuteen. Vahkin vasemmankin käden ioniterät syttyivät, eivätkä enää valaisun vuoksi. Hän ei hyökkäisi ensin, mutta hän tahtoi silti olla valmis siltä varalta, että hänen saapumiseensa suhtauduttaisiin vihamielisesti.
Enää muutama metri. Edestäpäin kajastava valo alkoi olla suorastaan sokaiseva, mutta Xenin silmät tottuivat siihen nopeasti. Viimeiset alaspäin viettävät askeleet otettuaan hän saapui viimein tasaiselle, kiiltävälle maalle. Nyrkit tiukasti puristuksessa hän loikkasi leveästä, selvästi koneellisesti kaiverretusta aukeamasta sisään ja pysähtyi välittömästi niille sijoilleen. Siinä, mitä Xen näki, ei olisi kuulunut olla mitään merkillistä, mutta se ei silti ollut edes käynyt hänen mielessään. Pahinta mahdollista skenaariota pelätessään hän ei koskaan ollut pohtinut, että entä jos kyseessä oli kuitenkin vain ihan tavallisesta arkeologisesta kaivauksesta.
Ja niinhän se oli. Tolppien nokkaan nostettujen valokivien seassa asteli suuri määrä lähinnä Onu-Metrun ja Po-Metrun kansalaisia työliivit ja kypärät päässään. Valtava kaiverrettu halli oli tarpeeksi korkea, että yksi sen sivuista oltiin täytetty vieri viereen pystytetyistä korkeista teltoista. Toinen puoli taas oli täynnä nyt jo sammutettuja ajettavia työkoneita, joista suurin osa näytti olevan tarkoitettu kaivamiseen. Siellä täällä päivän osalta tavaroitaan purkavien kansalaisten seassa näkyi ga-matoraneja kansiot kainalossa, yliopiston rintamerkit sydänkiven vasemmalla puolella hohtaen.
Ja aivan hallin perällä, suurikokoisen rapujalkaisen työkoneen päällä, ärjyi käskyjä oranssikasvoinen Onu-Matoran, jonka kuka tahansa Metru Nuilla asuva olisi tunnistanut välittömästi. Kukaan ei uhannut Nuparua aseella, eikä hän selvästikään ollut sidottu koneeseen vangiksikaan. Kaikki merkit viittasivat siihen, että Metru Nuin insinöörien kirkkain tähti oli paikalla aivan omasta tahdostaan. Tämän ymmärrettyään Xen viimein sammutti ioniteränsä, ennen kuin joku ehtisi huomata hänen alkuperäiset aikeensa.
Yhä pyörällä päästään, mutta samalla helpottuneena, Xen alkoi astelemaan halki syvyyteen kaiverretun hallin. Suurin osa tavaroitaan telttoihin kuljettelevista työläisistä ei edes tietoisesti huomioinut heidän lävitseen marssivaa vahkia. Ne jotka huomasivat, korkeintaan kohauttivat olkiaan. Yksi onu-matoran supatti työparilleen jotain siitä, kuinka jatkuvat tarkastukset alkoivat jo kyllästyttämään.
Xen pysähtyi vasta suurikokoisimman työkoneen juureen saavuttuaan. Häntä itseäänkin korkeamman laitteen koukkumaisissa kourissa oli puoliksi seinästä irronnut valkoinen, riimujen peittämä kappale. Päätellen siitä, että puolet kappaleesta oli yhä seinässä kiinni, hän päätteli, että sen irrottamisessa oli tullut vaikeuksia ja että ne vaikeudet osaltaan olivat syy sille, miksi koneen päällä puhiseva Nuparu oli niin huonolla tuulella.
”Ja hitto soikoon jos minä joudun huomennakin kuuntelemaan tuota nitinää niin lähetän sinut suoraan takaisin kouluun”, käheä-ääninen työnjohtaja ärjähteli. Tämän oranssi Pakari oli kääntynyt vinoon vihamielisen puheenvuoron aikana. Nöyränä läksytystä kuunteleva po-matoran lähti sanaakaan sanomatta lampsimaan pois paikalta. Xen jäi katsomaan surumielisen työläisen poistumista hetkeksi, mutta käänsi sitten katseensa nopeasti taas Nuparuun, joka kuumeisesti pohti kuinka tämä saisi laatan irti seinästä vahingoittamatta sitä. Xen olisi halunnut ehdottaa, että varmaankin millä tahansa muulla keinolla, kuin valtavaa epähienovaraista työkonetta käyttämällä, mutta sen sijaan hän päätti vain tervehtiä.
”Tuota… hei. Olisiko sinulla pieni hetki?”
Nuparu vilkaisi alas niin pieneksi hetkeksi, että hän ei ehtinyt rekisteröimään, mitä edes katsoi. Sitten hän vilkaisi uudestaan ja tajusi, että se oli tosiaankin vahki, joka häntä puhutteli. Mielenkiintonsa mahdollisimman tehokkaasti peittäen hän käänsi katseensa takaisin työhönsä.
”Ei minulla ole koskaan pientä hetkeä”, hän sitten lausui tympääntyneenä. ”Minä arvaan. Tämä on taas yksi niistä Dumen tarkastuksista. Voit lähteä kuule suoraan takaisin ja kertoa sille puupääpapille, että minulla on parempaakin tekemistä, kuin kirjoitella raportteja joka samperin asiasta. Etkö sinä näe, että minä teen täällä vielä töitä, vaikka päivä on jo päättynyt!”
Xenin tähänastinen ajatusketju pirstoutui olemattomiin Nuparun tympääntyneen purkauksen seurauksena. Vahkin piti hetki käsitellä mielessään, mitä hän oli juuri saanut tietää. Lopulta hän näki matoranin valituksessa raon, jota käyttää hyödykseen.
”Niinhän se on, niinhän se on”, Xen sanoi äänensävyllä, joka muistutti häntä siitä tyylistä, millä Metru Nuin tv-aseman virkailija oli tervehtinyt häntä imelästi noin viikkoa takaperin. ”Mutta kyllähän sinä Dumen tiedät. Kontrollifriikki ja sillä tapaa… olen tiedätkös kanssasi ihan samaa mieltä, että ei sinun niitä raportteja edes kuuluisi kirjoittaa.”
Nuparu käänsi katseensa viimein kunnolla työstään Xeniin, hämmentyneenä siitä, kuinka myötätuntoisen vastaanoton hän sai.
”Kenraali Xen, Musta Käsi”, vahki sitten ojensi mustaa kättään, vain jotta Nuparu saattoi olla tarttumatta siihen.
”Vai että ihan Musta Käsi”, insinööri tuhahti ja kääntyi tylysti takaisin työkoneensa kojelaudan tutkimiseen. ”No se selittääkin. Sinun edeltäjäsi vihasi paperityötä melkein yhtä paljon kuin minäkin.”
”Niin, noh siksi minä vähän tuuminkin”, Xen jatkoi jättäen taitavasti huomiotta maininnan hänen isästään, ”että minä kyllä ihan mielelläni menen takaisin toimistooni ja kerron, että täällä on edetty hyvä tahtia ja että raportti ei ole tällä kertaa tarpeen.”
Nuparu hymähti miltei olematon hippunen tyytyväisyyttä äänessään. ”Minusta tuntuu, että sinä kerrot minulle vain täsmälleen, mitä minä haluan kuulla. Mikä tässä on jujuna? Vai onko tämä Dumen tökerö tapa testata työmotivaatiotani?”
”Ei puhuta edes Dumesta!” Xen parahti jatkaen taitavasti luomaansa valhetta, ”Minä en ihan oikeasti tahdo kiusata teitä enempää kuin on tarpeen. Mutta nyt kun asian mainitsit, niin…”
”Niin?” Nuparu tuhahti tyytymättömästi.
”Minä teen erästä tutkimusta. Sukututkimusta, jos ollaan ihan tarkkoina. Ja jos olen oikein ymmärtänyt niin sinähän meidät olet luonut..”
”Niin olen!” Nuparu julisti ylpeänä. ”Ja tämä kaupunki sietäisi muistaa, että nämä viime aikojen ohjelmointivirheet ja muut amatöörimäiset ongelmat eivät ole minun suunnittelutyöni vika, vaan niiden näpertelijöiden jotka sittemmin ovat teidät huostaan ottaneet! Vaikka sinä taidatkin olla niitä yksityisesti tuotettuja, kun puhekin noin luistaa.”
”Niin, kyllä”, Xen myönsi. ”Mutta katsos, sitähän minäkin tällä tutkimuksellani yritän todistaa! Että ei se vika rungossa ole, vaan siinä mitä niihin asennettiin. Jos te suostuisitte vastaamaan edes muutamaan kysymykseen niin siitä olisi hurja apu. Ja tiedä vaikka Metru Nuin väki oppisi arvostamaan samalla työtäsikin enemmän. Ei tarvitsisi arvoisesi työnjohtajan piileskellä maan alla kansan reaktiota peläten.”
Insinöörin hiljeneminen kertoi vahkille tämän olleen oikeassa teoriassaan siitä, miksi Nuparu oli kaivauksille ylipäätään linnoittautunut. Edellisten viikkojen tapahtumia pohtiessa ei ollut lainkaan kohtuutonta olettaa, että kaupungin vahvimman puolustuksen menettämisestä juontaisi epäreiluja syytöksiä niitä kehitellyttä matorania kohtaan.
Nuparu taasen pohti pohtimistaan. Oransseilta kasvoilta paistoi kahden hyvin eri tunteen taistelu. Jääräpäisen työnjohtajan ylpeys vei kuitenkin voiton. Matoran hyppäsi työkoneensa selästä yhdellä ikäisekseen yllättävän ketterällä loikalla. Keskustelun asetelma muuttui välittömästi, kun Nuparua monin verroin pidempi Xen joutuikin katsomaan keskustelukumppaniaan alaspäin.
”Hyvä on”, Nuparu ärjähti ja lähti määrätietoisesti astelemaan poispäin. ”Jatketaan teltassani, mutta puhukin sitten nopeasti! Minulla ei ole koko iltaa aikaa.”
Xen tuuletti niin pienesti kuin osasi puhisevan matoranin takana ja lähti seuraamaan tätä kaivauksien teltoista ilmiselvästi suurimmalle. Vahkin mielen perukoilla kalvoi jo pieni huoli siitä, mitä tapahtuisi, kun Lhikan tai Naho saisi tietää, että hän oli esittäytynyt olevansa Dumen asioilla, mutta samaan aikaan häntä myös vihastutti se, että Naho oli valehdellut hänelle päin naamaa, kun hän oli väittänyt, ettei tiennyt mitään Nuparun sijainnista. Olipa syy tälle ollut mikä tahansa, Xenistä oli alkanut taas tuntumaan siltä, ettei Metru Nui luottanut häneen tippaakaan. Tunne oli myös jokaisen takaiskun sattuessa alkanut olemaan enemmän molemminpuolinen.
Nuparu sujahti rivakasti keltaisen telttansa ovista sisään ja Xen kumartui hänen perässään. Vahkin onneksi työnjohtajan teltta oli niin korkea, että hän saattoi suoristaa selkänsä sisälle päästyään.
Xenin ei tarvinnut tutkia kankaisen asumuksen sisältöä kauaa ymmärtääkseen, että insinööri oli asunut siellä jo melkoisen tovin. Nurkkaan, työpöydän taakse ahdetun sängyn lisäksi teltan seinät oli käytännössä katsoen vuorattu hyllyillä ja lasiovisilla kaapeilla, joiden sisällä epäilemättä lepäsi koko matoranin maallinen omaisuus. Teltan lattia taas oli täynnä erilaisia työkoneiden palasia ja osia. Ja vaikka Nuparu itse onnistui loikkimaan niiden väleistä työpöytänsä ääreen, joutui Xen tyytymään pieneen jakkaraan puolivälissä huonetta. Vaikka teltta oli yhtä yhtenäistä tilaa, täytyi vahkin silti myöntää itselleen, että matoran oli onnistunut tekemään siitä hämmentävällä tavalla kodikkaan. Monella tapaa se ehkä muistutti häntä hassun selakhitädin pajasta kotonaan ajalta ennen sodan päättymistä.
”Minä sitten työskentelen samalla”, Nuparu julisti alas istuttuaan. Insinöörin pöydällä oli kaksi puoliksi purettua pientä dynamoa, joiden pariin hän välittömästi uppoutui. Xen vain nyökkäsi ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän oletti, että hän sai aloittaa.
”Niin tosiaan… vahkeistahan minä olin kysymässä”, Xen aloitti.
”Niin, niin sinä sanoit”, Nuparu tiuskaisi. Xen yritti epätoivoisesti pitää ajatuksensa kasassa hankalasti haastettavan matoranin seurassa. Hän oli ollut niin keskittynyt Nuparun löytämiseen, ettei hän koskaan ollut ehtinyt pohtimaan, mitä hän täsmälleen kysyisi, jos hän insinöörin joskus oikeasti löytäisi.
”Se vahkien torni Ta-Metrussa”, Xen sai sitten viimein ajatusketjunsa kulkemaan. ”Oletko sinä tietoinen siitä, että niiden tekoäly ei oikeasti sijaitse siellä?”
”Olen”, Nuparu vastasi napakasti samalla, kun aloitti kahden kuparinauhan toisiinsa juottamisen.
”Miksi?” Xen passiivis-aggressiivisesti jatkoi samalla napakkuudella, jolla Nuparu oli hänelle vastannut.
”No sodan vuoksi tietenkin. Yksi taktinen isku ja suurin osa Metru Nuin puolustuksesta olisi vain sammunut. Se siirrettiin piiloon, eivätkä ne kertoneet edes minulle, että minne.”
Xen muisti miltei valokuvantarkasti tutkimusretkensä vahkien komentotorniin ja päätelmä, jonka he olivat Mavrahin kanssa siitä tehneet oli, että tekoälyhuone oli aivan liian karsittu ollakseen voinut koskaan olla toiminnassa. Codykin oli vannonut sen nimeen, että mitään tekoälyä ei koskaan ollut olemassakaan. Oli kuitenkin täysin mahdollista, että Nuparu ei itsekään ollut asiasta tarpeeksi tietoinen.
”No entäs ennen sotaa?” Xen sitten johdatteli. ”Miten se tekoäly toimi silloin, kun se ensi kertaa asennettiin?”
”Tyttö”, Nuparu ärähti olemattoman kärsivällisyytensä jo kaikotessa. ”Jos kaikki sinun kysymyksesi liittyvät siihen tekoälyyn niin tuhlaat aikaasi. Minä suunnittelin ja rakensin rungot ja teidän väki lupasi hoitaa loput. Jos seuraava kysymyksesi ei liity jotenkin minun työhöni niin passitan sinut suoraan takaisin pinnalle.”
Xenin jahtaama juonne ei selvästikään ollut hedelmällinen. Seuraavia sanojaan hän mietti tarkkaan. Insinöörin kireitä aivorattaita piti selvästi ensin voidella.
”No siinä tapauksessa… ööh, kertoisitko hieman muotoiluun liittyvistä päätöksistä? Erityisesti minua kiinnostaa mistä sait inspiraation… tähän kalloon”, Xen hyödynsi omia murheitaan ja naputteli sormella otsaansa. Tämä aihe kiinnosti insinööriä selvästi enemmän, sillä tämä nosti tällä kertaa katseensa hetkeksi Xeniin. Tämän jälkeen Nuparu osoitti kohti yhtä lasikaappiaan telttansa oikealla reunalla. Xen ymmärsi vinkin ja nousi pystyyn. Tavarameren ylitse harppominen vei häneltä kuitenkin kiusallisen pitkän tovin.
”Ylin hylly”, Nupari tuhahti. ”Äläkä edes kuvittele avaavasi niitä ovia. Se on mittaamattoman arvokas enkä tahdo, että edes hengität sen läheisyydessä.”
Teltan kehno valaisu esti Xeniä aluksi näkemästä kunnolla, mitä Nuparu vitriinissä edes säilytti. Hänen onnekseen jompi kumpi hänen vanhemmistaan oli ollut tarpeeksi älykäs lisätäkseen useita tarkentavia ominaisuuksia hänen silmiinsä. Häneltä ei kestänyt montaakaan sekuntia tarkentaa hyllyn sisältöön.
Suurimmaksi osaksi kaapissa oli erilaisia laattoja jalustoilla, tunnustuksia monista saavutuksista Metru Nuin monilta eri toimijoilta. Seassa oli myös muutama sodan jäljiltä jaettu mitali, joissa ylistettiin Nuparun äärimmäistä työpanosta siviilitoiminnan hyväksi. Mutta aivan ylimmällä hyllyllä oli totta tosiaan jotain, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Xenin ruumista.
♫No mutta katsohan tuota, tyttöseni~♫, siruneito lausui äänellä, jollaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Imelyys ja ällöys loistivat poissaolollaan, kun neito sekä Xen samoilla silmillä tuijottivat Nuparun kallisarvoisinta aarretta.
Se ei näyttänyt jäljennökseltä, sillä sen pinta näytti täsmälleen siltä miltä sen kuuluikin. Xenin useat pitkät vuoden Mustan Käden kirjaston kanssa olivat opettaneet hänelle melkoisen monta asiaa xialaisten anatomiasta, täten myös sen, miltä näiden luusto näytti. Silti, merkillistä kyllä, Xen tunsi kuin hän olisi katsonut peiliin. Vortixxin irtonainen kallo, ilmiselvästi naisen, tuijotti häntä tyhjällä katseellaan. Kaikkina niinä kertoina kun Xen oli kiroillut siitä, kuinka paljon hän näytti koillissakaran liskolta, hänellä ei ollut edes käynyt mielessä vaihtoehto, että se olisi täysin tarkoituksellista.
”Ajattelin, että se sopisi aika hyvin. Ilmiselvästi se ei ole yhden suhde yhteen mallinnos, mutta muutaman asian kanssa pidin huolta, että yksityiskohdat siirtyvät täsmällisesti. Nuo sinunkin leuan muotosi ja oikeastaan silmätkin periytyvät häneltä aika tarkkaan”, Nuparu selitti selvästi ylpeänä muotoilutyöstään. Xenin silmien tarkennusominaisuus aiheutti sen, että hän ei enää nähnyt omaa kuvajaistaan ulkopuolelta pölyisistä lasiovista, mutta yhdennäköisyys oli silti suorastaan käsittämätön.
”Kuka hän on?” Xen osasi ainoastaan kysyä. Hän ei odottanut Nuparulla olevan vastausta. Siksi vahki yllättyikin, kun matoranilla oli vastaus valmiina.
”Adorium Selecius”, insinööri julisti. ”Äläkä kysy kuinka sain sen. Se on liian pitkä tarina tälle illalle.”
”Tuttu nimi”, Xen vastasi yhä lumoutuneena näkemästään. Oli, kuin hän olisi yllättäen törmännyt kolmanteen kadonneeseen vanhempaan, jolta oli perinyt paljon kahta muuta konkreettisempaa. Tavallaan Xenistä tuntui kuin hän tuijottaisi jotain äärettömän merkityksellistä. Samaan aikaan hän myös tyynnytteli itseään ja vakuutti mielessään, että hän varmastikin vain suurenteli asioita. Mutta tieto siitä että hänen oman päänsä muotoilu juonsi johonkin muualle kuin satunnaisiin insinöörin oikkuihin sai hänet ihan vähän vähemmän harmistuneeksi omasta ulkonäöstään.
Nuparu taas oli melkein kommentoimassa siitä, kuinka Xenin oli täytynyt asua kiven alla, jos nimi ei välittömästi vääntänyt hänestä ulos suurempaa reaktiota. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt sylkäistä sanottavaansa, kun Xen oli jo napsahtanut irti ajatuksistaan.
”Tämä on erinomainen lisä tutkimukseeni!” Xen jatkoi valhettaan vilpittömästi kiitollisen kuuloisena. ”Oikeastaan minua kiinnostaa vain yksi asia enää, jos sinua ei haittaa että kaivelen vähän rakentajani entisten kollegoiden historiaa.”
Xen sai vastaukseksi murahduksen, joka ei täysin tyrmännyt hänen ehdotustaan. Vahki oli tiennyt oikean kysymyksen siitä hetkestä lähtien kun hänelle oli käynyt selväksi, ettei Nuparu tiennyt konepoliisien väitetystä tekoälystä mitään.
”Mitä sinä osaat kertoa minulle Ficuksesta?” Xen paukautti. Hän näki välittömästi reaktion Nuparun sormista. Matoran puristi juottovälineitään huomattavasti aikaisempaa tiukemmin. Muuten insinööri osasi peittää järkytyksensä todella vakuuttavasti. Xenin tarkkaavaista katsetta hän ei kuitenkaan onnistunut huijaamaan.
”Miten niin? En mitään”, Nuparu sitten töksäytti. ”Tai no, vähän. Mutta en mitään, mitä et jo tietäisi”, hän sitten kiirehti korjaamaan, ettei kuulostaisi niin ilmiselvän puolustelevalta. Mutta Xen tiesi jo osuneensa oikeaan hermoon.
”Tekö ette sitten koskaan työskennelleet yhdessä?” vahki ihmetteli pakotettuaan itselleen ällöttävän naiivin sävyn.
♫Vanha setä on nalkissa~♫ siruneito riemastui. ♫Hyvin tehty, uuuuuuh!~♫
Nuparu naputteli vapaalla kädellään hermostuneesti pöytänsä reunaa. Tätä aihetta hän ei halunnut käsitellä, mutta ei lainkaan niistä syistä, mistä kädet ristissä huoneen keskellä odottava Xen oletti.
”Katsos nyt, minä en työskennellyt koskaan Mustan Käden väen kanssa. Minä olen Suuren Kaupungin mies. Olen aina ollut.”
”Vai niin”, Xen myöntyi. ”Mutta tiesit kuitenkin kuka Ficus oli? Tämä on hyvin tärkeää, arvon työnjohtaja.”
Selvästi vaivaantunut Nuparu laski lopulta juottovälineet käsistään ja työnsi työstämänsä dynamon surutta sivummalle. Kasvot oranssilla Pakarilla lukkiutuivat Xenin omiin, Tulinoidalta perittyihin.
”Kun… hän oli vähän merkillinen”, hän sitten myönsi. Xen kohotti näkyvästi kulmiaan rohkaisten insinööriä jatkamaan.
”Kuten sanoin, en koskaan oikeasti työskennellyt Mustan Käden kanssa. Mitä nyt Nurukanin kanssa vaihdoimme silloin tällöin pari sanaa. Mutta ennen sitä, ennen teidän outoa kerhoanne… minä toimin tovin Ficuksen… fysiatrina.”
”Sinä olit fysiatri?” Xen möläytti ääneen sävyllä, joka oli vähän liikaa hänen omansa ja liian vähän sen sukututkimusta tekevän roolihahmon, jonka hän oli spontaanisti luonut.
”Moni insinööreistä aloittaa terveydenhuollon puolelta”, Nuparu puolustautui. ”Niin minäkin, joskin siitä on aikaa. Hyvin kauan aikaa.”
”Oli”, Nuparu myönsi, ”Hänellä oli paljon sellaisia pyyntöjä joita en olisi mielelläni toteuttanut.”
Xenin läpitunkeva tuijotus oli saanut Nuparun täysin otteeseensa. Matoralainen tiesi itsekin, ettei hän enää voinut lopettaa. Maakansalaiselle perinteiset maneerit olivat juurtuneet hänessä syvälle, vaikka hän ei niitä mielellään päästänytkään valloilleen. Hän oli alkanut kertomaan tarinaa, joten hän kertoisi sen myös loppuun, ärsyttipä utelias vahkineito häntä miten paljon tahansa.
”Yleensä kun joku tuli luokseni vaikkapa temppuilevan jalan kanssa niin minä operoin uudet mutterit niveliin tai esimerkiksi viilasin uusiksi sellaiset lovet joihin haarniskat eivät enää kunnolla asettuneet. Mutta Ficus… kun Ficus saapui jalkavaivan kanssa, hän…”
”Niin?” Xen nyt vuorostaan tivasi.
”… hän halusi vaihtaa koko jalan.”
”Ja?” Xen ihmetteli miksi Nuparu oli niin poissa tolaltaan. Insinööriltä kesti hetki tajuta, miksi vahkin reaktio oli niin vaisu.
”Sinä et ymmärrä. Sinä olet kone ja voit vaihtaa ruumiinosiasi ihan niin paljon kuin huvittaa, mutta jos minä revin potilaalta jalan kokonaan irti pieni palanen hänestä on ikuisesti poissa. Kudosta, verta. Sellaisia asioita joita ei noin vain korvata.”
Xen ymmärsi suurin piirtein, mitä insinööri tarkoitti. Ensimmäistä kertaa koskaan hänen isänsä karmaiseva tila vieraili hänen mielessään. Kuinka paljon itsestään hän oli mahtanut menettää?”
”Ja minä vaihdoin”, Nuparu jatkoi välittämättä siitä, että Xen ei pieneen hetkeen ollut täysin läsnä. ”En vain jalkaa. Enkä vain kerran. Minä operoin häntä tavoilla joita en tahdo kuvailla ja pahinta on, että hän tuntui nauttivan siitä.”
Xen ei tiennyt, kuinka muutos tiedettä rakastavasta matoranista Codyn kuvailemaksi lihahirviöksi oikein tapahtui, mutta hän oli varma, että jokin Nuparun kertomuksessa oli johdattamassa häntä oikeille jäljille.
”Ja se mikä siinä oli merkillisintä…” insinööri pohti kenties ensimmäistä kertaa koskaan ääneen. ”Olen melko varma, että hän oli tehnyt sitä joskus aikaisemminkin. Osa hänestä oli vanhaa, todella vanhaa. Mutta osa… en tiedä. En ole aivan varma kuinka paljon Ficus oli Ficus. Edes silloin vuosia sitten.”
Monikin sana Nuparun selityksessä herätti Xenin mielenkiinnon. Matoran oli paljastanut paljon enemmän kuin oli varmasti tarkoittanut.
”Eli sinä tiedät kumminkin, mitä hänelle tapahtui”, Xen tarttui parhaaseen johtolankaansa. Nuparun ilmeestä pystyi välittömästi päättelemään, että tämä tiesi puhuneensa ohi suunsa.
”Dumelle työskennellessä kuulee paljon”, hän lopulta myönsi. ”Luuletko minun piileskelevän täällä vain omasta tahdostani, tyttö? Turaga on täysin tietoinen kaupunkiamme uhkaavista voimista, eikä hän ole menettämässä suosikki-insinööriään kasalle lihaa, jos tämä vaikka päättää tulla siivoamaan menneisyyttään.”
Xen murahti ymmärtäväisesti. Päivä päivältä näytti selkeämmältä, että suurin osa hänelle tutusta väestä tiesi enemmän kuin kertoi. Ko-Metrun tapahtumien jälkeen hän oli ollut vielä varma olleensa mysteeristen tapahtumien tutkinnan kirkkain kärki. Nyt hän alkoi viimein ymmärtämään, etteivät isot pelaajat hänen ympärillään olleet lainkaan niin tietämättömiä, kuin miltä ne tahtoivat näyttää. Xen ei ollut enää lainkaan varma, mistä suunnasta hänen kuuluisi asiaa lähestyä. Metru Nuin turvallisuus tuntui olevan täysin ulottumattomissa hänen käsistään. Murheen keskustelun aikana vallannutta Nuparua tuijotellessaan hän kyseenalaisti sen, miksi hän edes matorania oli tullut haastamaan. Kaikki ne, jotka oikeasti vastasivat saaren turvallisuudesta, selvästi tiesivät jo kaiken kriittisen.
Mutta sitten taas, ilman tätä Xen ei olisi koskaan päässyt sen tunteen äärelle, mikä seurasi Adorium Seleciuksen kallon tuijottamisesta. Tunne, joka keskeytyi siihen, että teltan ovet Xenin takana avautuivat ja energinen, visiirikasvoinen ga-matoran hyppäsi niistä sisään.
”En ollut uskoa, kun pojat väittivät sinun jo lopettaneen tältä päivältä”, Mirukasvoinen, topakkaääninen nainen aloitti. ”Mutta kai se on uskott- ai, tervehdys!”
Nuparun synkkä mieliala oli nopeasti vaihtunut yllättävään vaivaantuneisuuteen. Xen kääntyi pikaisesti ympäri ja vaistomaisesti nosti kätensä pystyyn tervehtiäkseen saapujaa. Kahta kansiota kainalossaan kantava matoran tuijotti vahkia hetken suu auki, korjasi naamionsa asentoa ja väänsi sitten kasvonsa pikimmiten Nuparua kohti.
”Taas yksi tarkastus”, insinööri mutisi. ”Mitäpä jos veisit neiti kenraalin jo toisaalle minua häiritsemästä.”
Ylimielisyys oli palannut pakarikasvon sävyyn sillä sekunnilla, kun mirukasvoinen nainen oli rynnännyt sisään. Ga-matoran mittaili Xeniä ensin hieman katseellaan, mutta päätyi kuitenkin vain pujottelemaan Nuparin pöydälle jättämään kansiot tämän huostaan.
”Vai että tarkastus”, hän sitten pukahti, mutta viittoili lopulta Xenin peräänsä toimituksen tehtyään. ”Kukaan ei varmaan ole näyttänyt sinulle paikkoja.”
”Ei, ei ole”, Xen myönsi, joskaan kiertoajelut eivät häntä varsinaisesti kiinnostaneetkaan. Hän olisi kaikkein mieluiten jäänyt jututtamaan insinööriä vielä toviksi, mutta roolinsa ylläpitämisen nimissä hän päätyi lopulta suostumaan ga-kansalaisen tarjoukseen.
”Minä voin kierrättää. Nahoa ei paljoa kiinnostanut, kun hän viimeksi täällä kävi, joten ei minua haittaa vähän turista samalla”, nainen selitti ja lähti jo lampsimaan ulos tyytymättömän insinöörin teltasta.
”Kiitos vain sinulle”, Xen vielä lausui pöytänsä takana murjottavalle työnjohtajalle, mutta kiirehti ulos ga-matoranin perään, jottei tämä joutunut pitelemään teltan ovia auki enää pidempään. Nuparu vastasi vain tympääntyneellä hymähdyksellä, eikä nostanut enää katsettakaan häneltä udelleen vahkin perään. Hän oli jo nyt sanonut liikaa.
Kuhina kaivauksilla oli sillä aikaa hiljentynyt huomattavasti. Pienempiin telttoihin oli jo sytytetty valoja ja suurin osa kaivuuväestä oli siirtynyt kuoriutumaan ulos työvaatteistaan. Rennosti lampsivan ga-matoranin rinnalla kävelevä vahki aisti verellään myös useissa pääaluetta kiertävissä tunneleissa työskentelevän väen jo poistuneen.
”Olen pahoillani Nuparusta. Hän muuttuu kiukkuisemmaksi joka päivä, jonka hän joutuu viettämään täällä”, ga-matoran pahoitteli ja ojensi sitten kätensä kohti Xeniä, johon tämä välittömästi tarttui.
”Tohtori Sanaha, yliopistolta”, hän esitteli itsensä. ”Ja sinä olet varmaankin Xen, etkös vain?”
”Niin olen…” Xen vastasi hämmentyneenä. Hän ei odottanut, että kukaan viikkoja maan alla aikaansa viettänyt tunnistaisi häntä niin nopeasti.
”Hah, tiesin!” Sanaha riemastui. ”Silmistäsi päättelin. Olin paikalla silloin kun äitisi asensi niitä. Ei ole toisia täysin samanlaisia”, matoran selitti ja johdatti Xenin kaivantojen päätilasta pieneen sivutunneliin, joka johti jälleen syvemmälle maan alle.
”Hetkonen, sinä tunsit äitini?” Xen haukkoi henkeään. Joka kerta kun hän oli kysynyt Nurukanilta äitinsä varhaisemmista vuosista, oli hän saanut saman murheellisen vastauksen siitä, miten vanhan kenraalin kaukaisemmat muistot olivat yhä hämärän peitossa.
”No mutta toki!” Sanaha jatkoi. ”Nizin ja Delronin ja Mavrahin ja ah, tästä oikealle”, hän ohjasi. Xen käveli nyt hieman edempänä tunnelin kaventuessa, mitä pidemmälle he sitä kulkivat. ”Olen tietenkin pahoillani siitä, mitä tapahtui.”
”Kiitos”, Xen mutisi. Hänen vankeutensa alkamisen päivän tapahtumat eivät olleet ajan kanssa muuttuneet yhtään vähemmän kivuliaiksi.
Kaksikko saapui uudelle aukeamalle, joskin tällä kertaa paljon telttatilaa pienemmälle. Kuutionmuotoisen huoneen kaikki pinnat olivat puhtaan valkoisia, työkoneiden jättämältä kaaokselta vapaita. Nämäkin seinät olivat täynnä riimuja, joskin nämä hohtivat aivan aavistuksen. Ainoa ulkopuolinen asia tilassa oli suurikokoinen reppu, joka mitä luultavimmin kuului Sanahalle itselleen.
”Tässä on minun pääkallopaikkani”, mirukasvo pysähtyi ja pyyhkäisi rannepanssarinsa kankaisella osalla pölyä visiiristään. ”Ajattelin, että jos aloitamme täältä, missä saamme keskustella rauhassa.”
Matoranin ääneen oli livahtanut ripaus sellaista määrätietoisuutta, jota siinä ei hetki sitten vielä ollut. Xen oli jo päätellyt, että tohtori oli koko kävelymatkan ajan säästellyt sanojaan.
”Sinä et taida olla oikeasti mikään tarkastaja”, Sanaha sitten töksäytti. Xen ei saanut järkytykseltään sanottua mitään. Hätäiset ”niin” ”noh” ”näin” -lausahdukset kertoivat kuitenkin matoranille kaiken, mitä tämä tarvitsi.
”Kuules, meillä on aika tiukka lista niistä joille olemme edes antaneet tiedot näiden kaivausten avaamisesta. Kuinka sinä edes löysit tänne?”
”Isot kontit rannalla”, Xen sopersi yhä järkyttyneenä siitä, että hän oli jäänyt kiinni sen jälkeen, kun hänen tarinansa oli jo purrut Nuparuun niin vaivatta.
”Niin, niin”, Sanaha ymmärsi, ”mutta miten sinä edes osasit tulla oikeaan suuntaan? Kuka meistä sinulle oikein kertoi?”
”Minä olen etsinyt Nuparua pitkään”, Xen kierteli kysymystä ja yritti samalla kasata itseään. Sanaha vain pudisteli päätään pettyneenä, mutta onnistui silti pakottamaan kasvoilleen hyväntahtoisen hymyn.
”Xen, minun täytyy tietää jos turvallisuutemme on uhattuna. Me pidämme Nuparua ja aika montaa hänen parhaista työkäsistään täällä piilossa hyvästä syystä.”
”Takaan, että olette turvassa”, Xen tarttui ainoaan oljenkorteensa, jossa hänen ei tarvinnut mainita L’oria. ”Mutta ehkä teidän kannattaa sanoa rahtaajillenne, että pitävät pikkuisen pienempää meteliä julkisilla paikoilla.”
Sanaha näytti olevan toistaiseksi tyytyväinen Xenin vastaukseen. Hän nyökkäsi muutamaan kertaan ja nosti naamionsa vartta valuvaa visiiriään takaisin silmiensä tasolle.
”Ymmärrän, ymmärrän. Hyvä on”, hän tyynnytteli itseään. ”Minä en ole pahastunut sinusta. Mutta tahdon varmistua siitä, että tänne ei tule enempää kutsumattomia vieraita.”
”Totta kai”, Xen myöntyi huojentuneena. Jännityksen päästyä hieman laukeamaan hän uskalsi viimein katsella tarkemmin ympärilleen. Sitten hän muisti, että Sanaha oli tosiaan luvannut näyttää hänelle paikkoja. Olettaen, että se ei ollut pelkkä tekosyy päästä kuulustelemaan häntä.
”Mitkä kaivaukset nämä oikein ovat? Muistan nähneeni näistä tosi vanhoja karttoja, mutta en tiennyt, että nämä oltiin avattu uudestaan.”
”Kuinka paljon sana ’Bohrok’ kertoo sinulle?” Sanaha vastasi kysymyksellä Xenin kysymykseen. Mavrahin lukuisat teoriat tulvivat välittömästi takaisin vahkin mieleen.
”Täältäkö te olette niitä kaivaneet?” vahki ihmetteli ällistyneenä.
”Täältäkin”, Sanaha vahvisti. ”Meillä on neljä kaivausta lisää ympäri Metru Nuita. Avasimme tämän uudestaan sen jälkeen, kun huomasimme muutaman aika merkillisen yksityiskohdan edellisestä kerrasta, kun täällä on kaivettu.”
Sanaha ei selvästi ollut halukas jakamaan tarkempaa tietoa siitä, mitä hänen ”merkilliset yksityiskohtansa” täsmälleen tarkoittivat. Sen sijaan hän tarttui välittömästi Xenin ympäri tilaa harhailevaan katseeseen.
Ja erikoisia ne Xeninkin mielestä olivat. Seiniä täyttävän merkistön alkukantaisimmat tunnusmerkit olivat kuin matoranienkin tekstissä. Jokainen merkki oli pyöreä ja sisälsi sisällään useita elementtejä, jotka mitä luultavimmin sisälsivät suurimman osan kirjatusta merkityksestä, mutta vain suurimman osan. Toisin kuin matoranien kielessä, jokainen merkeistä ei täysin pysynyt oman renkaansa sisällä. Viivoja ja pienempiä kaareevia muotoja vuoti monessa merkissä renkaansa ulkopuolelle. Kielitieteilijän vikaa Xenissä ei missään tapauksessa ollut, mutta hänkin ymmärsi, että merkistö oli joko äärimmäisen vanhaa tai peräisin jostain hyvin kaukaa.
”Mitä ne ovat?” vahki kysyi toiveissaan, että Sanahalla olisi ollut helppo vastaus valmiina.
”Siinäpä se kysymys onkin”, tohtorin vastaus kuitenkin kuului. Sanaha astui muutaman askeleen sivummalle ja pyyhkäisi kädellään pitkin yhtä pitkää riimujen riviä korjattuaan ensin taas naamionsa asentoa. ”Katsos, lähempänä pintaa merkistöä on huomattavasti helpompi tulkita. Jos kiinnitit huomiota sisäänkäynnin teksteihin, niin se on paljon ymmärrettävämpää. Jopa oikeastaan aika lähellä matorania. Sen kääntämiseen ei mennyt kauaa.”
Xen ei ollut stressantuneessa tilassaan pysähtynyt edes pohtimaan koko asiaa. Alaspäin suunnatessaan hän oli noteerannut ainoastaan seinien hiljalleen muuttuvan materiaalin, mutta ei riimujen sisältöä. Sanahaa ei kuitenkaan oikeasti murehdittanut, oliko Xen huomannut asiaa vaiko ei.
”Mutta nämä”, mirukasvo jatkoi, ”Mitä syvemmälle kaivaudumme, sitä vähemmän merkistössä on meille tuttua. Tai niin me luulimme, kunnes yksi kääntäjistämme teki todella merkillisen löydön. Nimittäin nämä…” Sanaha keskeytti hetkeksi ja varmisti, että Xenin huomio oli siinä täsmällisessä rivissä, mihin hän parhaillaan viittasi. ”Nämä merkit tässä muistuttivat meitä kovasti jostain, johon olemme törmänneet ennenkin.”
Sillä aikaa kun Xen siirtyi tarkastelemaan riimuja tarkemmin, Sanaha asteli repulleen ja kaivoi sen suurimmasta taskusta pinon papereita. Niistä päällimmäisin oli valokuva kahdesta rinnakkain asetetusta laatasta. Tohtori lykkäsi kuvan Xenin kouraan ja antoi tälle pienen hetken tutkia sitä.
”Kovin samankaltaisia”, Xen vahvisti. Laattojen tekstit eivät olleet täysin identtiset, mutta muotokielet ja muutama merkeistä täsmäsi täydellisesti.
”Se ensimmäinen kuva”, Sanaha asteli Xenin viereen ja osoitti valokuvaa, ”on täältä. Mutta tämä toinen. Se ei ole edes Metru Nuilta… vaan Sokean Jumalattaren temppelistä.”
Xen vilkaisi Sanahaa. Hän ei ollut aivan varma, mitä tohtorin huomio konkreettisesti tarkoitti.
”Selakhiasta?” Xen ähkäisi. Sanaha nyökytteli päätään ja ohjasi Xenin katseen sitten takaisin seinän riimuihin.
”Muinaisia sellaisia. Me viimein ymmärsimme, että nämä eivät ole kirjaimia vaan kokonaisia sanoja. Selakhialaisten kieli on muuttunut niin valtavasti heidän historiansa aikana, että emme aluksi tajunneet sitä.”
”Mutta miksi ihmeessä syvällä Metru Nuin alla olisi selakhialaisia merkkejä?” Xen ihmetteli. Sanaha virnisti näkyvästi. Vahki oli kysynyt täsmälleen oikean kysymyksen.
”Sitä sinun äitisikin halusi tietää. Ja siksi minä kerron sinulle tästä. Sinä et ole ensimmäinen joka on tullut tänne vastausten perässä.”
Xen tuijotti suu auki ensin Sanahaa ja sitten vienosti hohtavaa seinää. Hän ei ollut uskoa, että Nizkin oli saattanut joskus seistä siinä, missä hänkin. Hänellä ei myöskään ollut sydäntä kertoa tohtorille, että hän oli saapunut paikalle oikeastaan vain Nuparun vuoksi.
”Minä en ymmärrä…” hän takelteli. Sanahan olemus kieli siitä, ettei hänkään tiennyt kaikkia vastauksia.
”Me emme tiedä. Ja siksi me olemme täällä. Muutamaa kuukautta ennen Mustan Käden tragediaa Niz vieraili täällä ja kirjoitti raportin epäilyksistään. Mutta sen jälkeen mitä tapahtui… Dume tahtoi lakaista koko jutun maton alle. Kaikki äitisi kirjoittama suljettiin lukkojen taakse. Minulta kesti vuosia löytää yliopiston kopiot hänen tutkimuksistaan ja vielä pidempi aika avata nämä kaivaukset uudestaan.”
Xenin lävitse kulki uskomattoman lämmin tunne siitä, että joku oli päättänyt seurata hänen äitinsä jalanjäljissä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, että hän ei ollutkaan täysin yksin mysteeriensä kanssa.
”Mitä hän… tai te sitten olette löytäneet?” Xen ihmetteli. Kokonaiskuvan palaset olivat Xenin päässä vielä täysin levällään. Hän ei väkisinkään onnistunut yhdistämään lankoja edes kuluvan päivän aikana oppimistaan asioista.
”Edistyminen on ollut hidasta”, Sanaha myönsi murheellisena. ”Kääntäjien työ on suorastaan tuskallista ja Nuparun porukka ei ole vieläkään keksinyt tapaa murtaa näitä ovia”, tohtori sitten osoitti kohti sitä nimenomaista seinää, jota he olivat jo tovin tuijottaneet. Mutta seinä oli Xenin mielestä täysin yhtenäinen. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, mitä Sanaha tarkoitti ”ovilla”. Tohtori luki tämän nuoren vahkin kasvoilta ja viittoili sitten kahteen eri kohtaan huonetta.
”Me olemme kaikuluodanneet joka kulman täältä. Tämän seinän takana on kaksi käytävää ja mikroskooppisten pienistä raoista päätellen niihin käytäviin johtavat myös ovet. Ongelma on, että mikään Nuparun laitteista ei ole onnistunut edes naarmuttamaan näitä seiniä.”
Xenin utelaisuus vei voiton ja hän päätyi napauttamaan seinää muutaman kerran rystysillään. Vahki yllättyi siitä, miltä seinä tuntui. Vaikka se näytti kauempaa täydellisen sileältä, oli tuntuma kuitenkin lähempänä jonkinlaista kristallia.
”Ehkä te tarvitsette jonkinlaisen avaimen”, Xen pohti ääneen.
”Sitä mekin olemme pohtineet. Tai kenties salasanan. Huomaat varmaan näiden riimujen hohteen. Ne reagoivat hienoisesti kosketukseen. Valitettavasti nämä ovat molemmat vielä täysin teoriatasolla. Olen tuijottanut näitä kääntäjien kanssa jo kuukausia ilman merkittävää läpimurtoa. Oli näiden kammioiden rakentamiseen mikä syy tahansa, niin joku halusi todella kovaa pitää kutsumattomat vierailijat loitolla.”
Sanaha hiljeni hetkeksi tuijottamaan, kuinka Xen lumoutuneena tutki seinän sisältöä. Jokin merkistössä herätti vahkissa mielikuvia, mutta hän ei ollut aivan varma, miksi. Seurannut hiljaisuus kesti kiusallisen pitkään ja lopulta Xen havahtui katsomaan alas, jossa Sanaha tuijotti häntä yhä intensiivisesti.
”Mitä sinä…” Xen aloitti, jolloin tohtori viimein lakkasi tuijottamasta häntä ja käänsi katseena murheellisena lattiaa kohti.
”Minä vain ajattelin… että kun sinä olet kuitenkin Nizin luomus. Että ehkä hän tiesi jotain. Rakensi avaimen jotenkin sinuun… en tiedä. Turhaa toiveikkuuta kaiketi vain.”
”Olen pahoillani”, Xen mutisi. ”Mutta en usko että minua luotiin mihinkään tarkoitukseen.”
”Voi älä ole pahoillasi”, Sanaha kiirehti korjaamaan. ”En tarkoittanut sitä niin.”
”Minä tiedän”, Xen naurahti, mutta lähti välittömästi purkamaan kiusallista hetkeä. ”Mitä te sitten tiedätte? Oletteko saaneet käännettyä näistä mitään?”
”Muutaman sanan”, Sanaha myönsi ja alkoi sormet visiiriään pidellen tutkimaan taas seinän sisältöä. ”Konteksti on auttanut melko paljon. Osa tuosta tarkoittanee ”konetta” ja tämä joko ”kasvoja” tai ”kalloa”, emme ole vielä aivan varmoja. Olemme olleet vähän tehokkaampia termien kääntämisessä.”
”Kuten?” Xen uteli seuraten samalla tarkkaan, missä Sanahan käsi viiletti.
”No nämä kaksi erityisesti”, tohtori otti muutaman askeleen eteenpäin ja osoitti taas yhtä täsmällistä kuviota.
”Bohrok”, hän sanoi. Sen jälkeen hän otti muutaman askeleen taaksepäin ja osoitti toista kuviota.
”Baterra”, hän lausui. Xenin koko tajunta tuntui muljahtavan ympäri. Häneltä kesti aivan liian monta sekuntia ymmärtää, mitä hän oikein katsoi. Hän tajusi nyt, mistä riimut olivat häntä muistuttaneet. Hän oli tuijottanut yhtä sellaista koko elämänsä.
Sanaha astui välittömästi syrjään Xenin reaktion huomattuaan. Rintapanssarinsa raosta Xen nosti esiin kaulaketjunsa ja siinä roikkuvat kaksi korua. Hän ei olisi koskaan osannut arvata, että se ei olisikaan Nimdan siru, jonka hän joutuisi niistä ensimmäisenä kaivamaan esiin. Sen sijaan se oli leijuvista kappaleista koostuva kaulakoru, jonka hän oli saanut kauan sitten isältään.
Sanaha haukkoi henkeään, kun Xen näperteli korun irti ketjustaan ja survoi sen jälkeen käkättävän siruneidon takaisin rintapanssarinsa sisään. Korun useat palaset leijuivat seesteisesti hieman irti toisistaan, mutta pysyivät silti taianomaisesti muodostelmassaan.
Xen ojensi korun Sanahalle, joka otti sen vastaan tärisevin käsin. Hän ei voinut uskoa näkemäänsä. Kohtalo hymyili tohtorille tavalla, jota hän ei ollut uskaltanut odottaa. Hänen odotuksensa Xeniä kohtaan eivät sittenkään olleet turhia. Hän oli tuonut vahkin syvyyksiin selvästi kohtalon itsensä johdattelemana.
”Niin tietenkin!” tohtori yritti pitää itsensä kasassa ja korjaili samalla taas naamionsa asentoa. ”Selakhialainen avainkivi. Tällaisia on löytynyt ennenkin, joskaan… ei koskaan näin lumoavia. Mistä ihmeestä sinä olet tämän saanut?”
”Se on aina ollut minulla”, Xen muisteli. ”Isäni antoi sen minulle kun olin ihan nuori. Hän kai oli vain löytänyt sen jostain…”
Sanaha nosti korun silmiensä tasalle ja tarkkaili sen kelluvien renkaiden läpi niitä vastaavaa riimua seinällä. Leveä virne kasvoillaan hän kuitenkin laski korun ja antoi sen takaisin Xenille. Sitten hän astui syrjään ja viittoili vahkia ottamaan hänen paikkansa.
”Kunnia on sinun, Nizin tytär”, hän julisti. ”Kohtalo toi sinut tänne tänään.”
Xenkin tärisi jännityksestä, ja osittain senkin takia hän pidättäytyi sanomasta ääneen, kuinka kohtalon sijasta hänet oli paikalle tuonut hyväntahtoinen vinkki paikallisen ruokapaikan pitäjän suusta. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään eikä tohtoria sen pidempään jännityksessä.
Kuului samanlainen ääni kuin sähkömagneetista, joka imaisee pieniä metallisia esineitä voimalla pintaansa. Vietyään korun tarpeeksi lähelle seinän vastaavaa riimua, se irroittautui vauhdilla Xenin käsistä ja sen leijuvat palaset loksahtelivat kiinni seinään niille täydellisiin koloihin. Sitten ilmestyivät pyöreäkulmaiset ääriviivat ja aukko syntyi Xenin ja Sanahan eteen.
Tohtorin silmät loistivat innosta. Xen kurkisti ensimmäisenä syntyneestä oviaukosta sisään, mutta ei nähnyt siellä muuta kuin pimeyttä. Sillä aikaa Sanaha oli loikkinut sinne, missä toisen oven oltiin kaikuluodattu olevan. Seinä sen kohdalla oli kuitenkin täysin muuttumaton. Tämä avain oli avannut reiteistä vain toisen.
”Baterra”, Xen viimein toisti ja samalla hetkellä hänen korunsa irtosi seinästä vahkin odottaviin kouriin. ”Mitä se oikein tarkoittaa?”
Sanaha irvisti. Hän vilkaisi ensin edessä aukenevaa pimeyttä ja sen jälkeen Xeniä, joka oli jo innokkaana astumassa sen syleilyyn.
”Hiljaista kuolemaa.”
Xenin askel pysähtyi ilmaan. Sanaha kohautti olkiaan ja yritti samalla näyttää siltä, että sanan merkitys ei mukamas häirinnyt häntä.
”Olen varma, että se on dramatisoitu…”
Xen huokaisi syvään, pudisteli päätään ja lähti huomiosta huolimatta marssimaan kohti pimeyttä Sanaha vain muutama metri kannoillaan. Punaisten ioniterien valossa Xenin selkäpiissä karmivat ajatukset niistä, jotka olivat kulkeneet pitkin tunnelia ennen heitä. Hän ei silti epäröinyt, vaan jatkoi määrätietoisesti eteenpäin, kunnes tunneli muuttui vähitellen kiviseksi portaikoksi.
Pitkään aikaan ei kuulunut mitään muuta kuin kaksikon askeleet. Ja vaikka Sanaha jo nyt katui pimeyteen astumista ilman sen suurempia varotoimenpiteitä, oli ammatillinen uteliaisuus ottanut jo kaiken vallan tohtorin toimista. Ga-matoran yritti kaikin voimin pitää kiinni siitä tiedosta, ettei kaikuluotauksella ollut löytynyt mitään sen suurempia mekanismeja tai romahdusvaarallisia kohtiakaan. Tien heidän edessään piti ainakin teoriassa olla turvallinen.
Lopulta, minuutteja kestäneen talsimisen jälkeen, alue kaksikon edessä laajeni ja tasoittui. Edessä aukeavan kivireunaisen kammion katossa loisti muutama himmeä, ikiaikainen valokivi. Ne eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi valaisemaan paikan pimeimpiä nurkkia, joten Xen piti ioniteränsä edelleen sytytettyinä. Hän ja hänen perässään kipittävä tohtori olivat saapuneet jonnekin selvästi muinaiseen, mutta askel askeleelta syvemmälle kammioon ajautuessaan heille alkoi hitaasti käymään selväksi, että se oli tyhjä.
Ainoa erottuva asia huoneessa oli vastapäätä tilan sisäänkäyntiä sijaitseva ovi. Se oli rautainen, uskomattoman raskas eikä sopinut tyyliltään lainkaan siihen arkkitehtuuriin, mitä ylempänä sijaitsevat riimuhuoneet edustivat. Sanaha kolusi oman sydänkivensä valossa kammion jokaisen nurkan varmistuakseen, että se totta tosiaankin oli tyhjä. Samaan aikaan Xen asteli jo selvittämään ruosteella jumiutuneen rautaoven mysteeriä.
”Jälkiä kivessä”, Sanaha sitten huomasi. Xen nosti ioniteränsä jaloissaan pyörivän tohtorin yläpuolelle niin, että he saattoivat havainnoida niitä tarkemmin. Matoranin huomio oli täsmällinen. Urat kammion kivisessä lattiassa kielivät siitä, että jotain suurikokoista oltiin raahattu sieltä pois.
”Me emme todellakaan ole ensimmäiset täällä”, tohtori sitten kuiskasi. Xen yhtyi hänen mielipiteeseensä. Näin suuren kammion ei olisi kuulunut olla niin tyhjä, mutta hän oli yhä toiveikas suljetun oven suhteen. Hän nykäisi siitä vielä muutamaan kertaan niin kevyesti, kuin vahkin voimilla vain osasi, mutta lopetti välittömästi, kun hänestä tuntui, että hän kiskoisi oven herkästi saranoiltaan irti.
”Miten paljon te haluatte, että tämä ovi säilyy paikallaan?” Xen sitten tiedusteli. Sanaha pysähtyi miettimään hetkeksi, mutta vain hetkeksi.
”Olisi ihan kivaa, jos pääsisimme jostain välillä läpi ilman, että rikomme jotain”, tohtori tuumasi. ”Nuparun suoraviivaiset keinot ovat jo aiheuttaneet kiusallisia tilanteita menneinä viikkoina.”
”Selvä siis”, Xen vahvisti ja sammutti sitten kaksi kolmesta oikean käden ioniterästään. Sanaha katsoi vierestä, kun vahki asetti jäljelle jääneen terän hienovaraisesti oven salvasta läpi ja odotti. Metalli sihisi ja rätisi pitkään. Xen ei ollut odottanut jopa oven mekanismin olevan niin raskasta tekoa. Lopulta punaisena hohtava, sisältä sulava salpa oli vahkin mielestä valmis koitokseensa. Hän odotti muutaman sekunnin metallin jäähtymistä ja polkaisi sitten salpaa ketterästi. Sula mekanismi puoliksi lensi ja puoliksi valui rikki oven sekä sisä- että ulkopuolelta ja ovi aukesi juuri sen verran, että Xen sai kammettua sen auki. Sanaha ei ollut täysin tyytyväinen tähänkään menetelmään, mutta se peittosi oven täydellisen murtamisen.
”No täällä se vasta pimeää onkin”, Xen ärjähti ja sytytti taas loputkin ioniteristään. Niiden punaisessa, kelmeässä valossa Sanaha ja hänen yllättävä vahkiystävänsä saivat nähdä, mitä huoneessa odotti. Ja nyt, viimein, he molemmat katuivat päätöstään astua pimeyteen.
Huone oli lihaa. Sykkivää, punaista lihaa, joka kasvoi ulos seitsemästä huoneen seiniin puoliksi upotetuista tankeista. Rihmastomaisesti halki ja ristiin huonetta kasvava sykkivä aines oli jossain vaiheessa rikkoutunut ulos vankiloistaan ja pirstonut tankkien lasit siruiksi pitkin huoneen lattiaa. Jos huoneessa oli mitään muuta, sitä ei erottanut sykkivän elämänmuodon seasta. Märkivä lihas heilahteli edestakaisin, kuin reagoiden kaksikon saapumiseen. Sanaha tarttui järkytyksessään, tai innostuksestaan, Xeniä tämän ranteesta.
Xen itse ei osannut sanoa sanaakaan. Mikään hänen näkemässään ei tehnyt järkeä. Huoneen supisteleva asukki oli vallannut tilan kuin kasvillisuus sodan jälkeisissä raunioissa. Vasta nyt hän myös huomasi hajun. Vaikka suurin osa lihasta sykki yhä, osa siitä oli alkanut jo mädäntymään. Hajoavan orgaanisen materian lemu sai Sanahan nostamaan kätensä suunsa eteen.
”Minä… me tarvitsemme väkeä… ja valoja”, Sanaha parahti. Xen nyökytteli hiljaa. Tohtori oli täysin oikeassa.
”Älä. Koske. Mihinkään”, mirukasvo vannotti Xeniä ja lähti samalla peruuttamaan hitaasti paikalta. Xen nyökytteli taas sanaakaan sanomatta, mutta kääntyi viimein, kun Sanaha lähti juoksuaskelin takaisin pintaa kohti. Vahki ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että hän joutui viettämään lihakasan kanssa aikaa yksin, joten hän sulki oven suosiolla ja rojahti istumaan sen viereen selkä kylmää kivistä seinää vasten.
Hiljaisuus ei Xenin mielestä koskaan ollut niin piinallista. Tohtori oli ollut poissa vasta pari minuuttia ja vahkin mielikuvitus oli kehittänyt jo valtavan määrän eri skenaarioita, joissa huoneessa sykkivä lihakasa koituisi hänen kohtalokseen. Hän hengitti syvään, sulki silmänsä ja yritti rauhoittua edes hetkeksi. Hän oli käynyt ylikierroksilla siitä hetkestä lähtien, kun L’or oli antanut hänelle toivoa mysterieen selviämisestä. Xen toitotti itselleen, että tämä sai olla viimeinen kerta, kun hän tekisi näin hätiköityjä päätöksiä. Hän ei edes tiennyt, mihin Mexxi oli lähtenyt sen jälkeen, kun Xen oli vain tylysti ohittanut tämän kadulla.
♫Hei, kuuletko tuon?~♫ siruneito yllättäen heräsi. Kuten perinteiseenkin tapaan, Xen ensin jätti päässään asustavan äänen sanat huomiotta. Tällä kertaa Nimdan Neito ei kuitenkaan aikonut luovuttaa, vaikka vahki selvästi yritti pitää tälle mykkäkoulua.
♫Hei herkkuperse! Onko korvissa vikaa vaiko veressä? Kai sinä kuulet tuon?~♫
Ärsyyntynyt Xen ehti jo pohtimaan, kuuluisiko hänen motata omaa päätään vaiko sirua itsessään. Hän ehti jo vetää kahden korun medaljonkinsa taas esiin, mutta hänen toimensa keskeytti jokin, joka oli ilmiselvästi kuiskaus.
”Sano se…”
”Korvissa vaiko veressä…” Xen toisti. Siru oli aivan oikeassa siinä, että joku tai jokin muukin oli paikalla.
Xen sulki silmänsä uudestaan, tällä kertaa kutsuakseen veressään virtaavan Eldan voimia. Hän ilmaisi itselleen totuttuun tapaan tahdon löytää sen, mikä oli häneltä piilossa eikä aikaakaan, kun hän sai kiinni jostain.
Vähän aikaa istuttuaan ja tasaisesti hengitettyään Xen tuli siihen tulokseen, että hän oli ainakin melkein yksin. Kukaan muu ei ainakaan konkreettisesti ollut kammiossa hänen kanssaan. Ainoat selkeät elonmerkit olivat peräisin puolivälissä tunnelia pitkin juoksevasta ga-matoranista, jonka matkanteko oli vahkin mielestä tuskallisen hidasta. Tästä vinkkelistä Sanahaa tutkiessaan Xen myös huomasi tämän olemuksessa jotain ylimääräistä…
Mutta huoneessa hänen takanaan oli silti jotain, jos ei joku. Lihan ympärillä ja sisällä kaikui jotain hentoa ja kaukaista. Xen pomppasi nopeasti pystyyn ja kurkkasi taas ovesta sisään. Näky oli yhtä ällöttävä kuin edelliselläkin kerralla, mutta jokin sykkivässä olemuksessa oli alkanut kutsumaan Xeniä. Hänen päähänsä oli ilmestynyt merkillinen ajatus siitä, että kenties lihaa koskemalla hän kuulisi paremmin, mitä kuiskaukset yrittivät hänelle sanoa.
Siru kikatti hyväntuulisesti. Se oli varma, että tästä ei voisi seurata mitään muuta kuin jännitystä.
Kuiskaukset ujelsivat kammion halki uudestaan. Xen tuijotti häntä lähimpänä vellovaa liharihmastoa käsi jo ojennettuna sitä kohti. Sanaha oli kieltänyt häntä koskemasta mihinkään, mutta toisaalta, mitä haittaa olisi pienestä hipaisusta?
”… ihan pienestä vain”, Xen kuiskasi ääneen. ”Ihan pienestä.”
Ja kun Xenin sormi viimein koski lihan limaista pintaa…
… se ällötti häntä juuri niin paljon kuin hän oli odottanutkin.
”Yääh, mihin minä oikein pyyhin tämän…”
Xenin normaalisti päällään pitämä huppukin oli jäänyt kotiin. Vahki yritti pyyhkiä lihasta tarttunutta visvaa huonolla menestyksellä huoneen kiviseen seinään. Xen kääntyi takaisin kohti avonaista kammiota tarkoituksenaan etsiä jotain johon pyyhkiä kätensä, mutta sormesta valuvan märän murhe kaikkosi nopeasti, kun hän tajusi ettei katsonutkaan enää tyhjää kammiota.
”Sano se…”
”Mitä…” Xen kuiskasi itselleen. Eikä siruneitokaan tällä kertaa vastannut.
Tähdet syttyivät taivaalle. Kosmokseen, joka oli kaikkialla Xenin ympärillä. Mustavalkoinen todellisuus rikkoutui, kun kaikkeuteen ilmestyi sen ensimmäinen väri. Ja sitten toinen. Ja sitten Xen kuuli kuiskaukset uudelleen, mutta tällä kertaa hän sai niistä selvää.
”VALHEET, LAPSENI. VALHEET. KATSO YMPÄRILLESI. NÄE NE. YMMÄRRÄ NIITÄ. AVAA METALLINEN KUORI JA TODISTA SEN SISÄLTÖ.”
”Valheet, mitä…” Xen parahti. Hän ei tiennyt, missä hän oli. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut. Pelko ja ahdistus nousivat hänen rinnastaan kohti kurkkua vauhdilla, joka sai hänet miltei pyörtymään. Sitten hän kuuli toisenkin äänen. Äänen joka selvästi vastasi jotain ensimmäiselle, mutta Xen ei vain saanut selvää, mitä.
”EI SELLAISIA OLEKAAN KUIN NÄKYJÄ. SE JOKA VÄITTÄÄ NÄKEVÄNSÄ KAIKEN… VALEHTELEE”, ensimmäinen ääni jatkoi. Se tuntui kuuluvan kaikkialta hänen ympäriltään.
”VALEHTELEE…”, ääni toisti. Xen alkoi vähitellen ymmärtämään, ettei ääni puhunut hänelle. Hän vain kuuli, kun jotkut muut keskustelivat. Sen ymmärrettyään loputkin kosmoksen kuiskaukset alkoivat kuulumaan selvemmin. Xenin piti silti pinnistellä, että hän sai selvää mitä ne yrittivät sanoa. Hän yritti sulkea silmänsä tyhjästä ilmestyneeltä kosmokselta ja tarttua johonkin, joka kuulosti hänestä todelliselta.
”Teidän on täytynyt nähdä hänet! Hän oli täällä ennen minua!” hätääntynyt naisen ääni jossain kaukaisuudessa huusi. Suuremmat äänet tämän ympärillä myhäilivät tyytyväisinä, mutta Xen ei saanut selvää niiden tarkoitusperistä.
“En viimeksi valinnut tietämättömyyttä, enkä valitse niin nytkään”, kaikui uusi ääni. Nurukanin lämmin puhe kutsui Xeniä luokseen, mutta hän ei tiennyt kuinka tarttua siihen. Hän vain tahtoi vetää itsensä pois kylmyydestä. Onu-Metrun syvyyksissä vellova lihamassakin alkoi tuntumaan jo kotoisalta ajatukselta. Tuhansien ja taas tuhansien äänien joukosta oli miltei mahdotonta erottaa mitään. Xen joutui pinnistelemään pelkän päänsä jomottamisen loitolla pitelemiseksi.
”Siru… Siru, missä minä oikein olen?” hän yritti anella, mutta hän ei saanut vastausta. Ainoastaan lisää kuiskauksia.
”Öö, onko täällä joku?” kuului seuraava ääni. Xen käänsi vaistomaisesti katseensa ympäri, kuin odottaen löytävänsä jonkin muunkin kosmoksesta leijailemasta. Tämä ääni oli kuulunut niin uskomattoman selvästi, että hän olisi voinut vannoa sen kuuluvan hänen takaansa. Ääni ei ollut mahtaileva eikä hämmentynyt niin kuin suurin osa edellisistä. Tämä oli ystävällinen.
”Signaalit… mitä te tarkoitatte?” kuului vähän ajan päästä. Ääni oli taas hieman voimallisempi.
Nuori kenraali oli varma, että tämä ääni, jos eivät edelliset, oli aito. Hän kurotti mielellään sitä kohti kaikella voimallaan. Kanohi Elda hänen suonissaan kiehui siitä palosta, jolla Xen halusi löytää tiensä äänen luokse. Hän vain halusi jättää kylmyyden taakseen.
Ja sitten hän avasi silmänsä.
Xen käveli ylös kivistä pitkää portaikkoa ymmärtämättä lainkaan sitä, mihin hän oli menossa. Hän vain käveli. Kiipesi ylös tornia tietämättä mihin se oikein johti. Juuri sillä hetkellä se tuntui vain oikealta. Xen halusi vain kävellä.
Valkovihreä toa visiirisilmäinen naamio kasvoillaan ohitti Xenin alaspäin kävellessään. Kumpikaan ei noteerannut toistaan, he vain ohittivat toisensa katsettakaan kääntämättä. Xen pysähtyi vasta ensimmäisen ikkunan luokse saavuttuaan. Hän katseli linnoituksen pihamaalle kysymykset, kaipuu ja kaiku katseessaan. Xenin luut karisivat tomuksi ja hermoradat kutistuivat pois. Ainoa todiste siitä, että hän oli koskaan ollutkaan olivat surulliset sähköiset rätinät portaikon matossa.
”Hetkonen… miten niin?” Xen ehti kyseenalaistaa oman kohtalonsa, kun hän avasi taas silmänsä.
“Se ei ollut välttämättä juuri minun ajatukseni… sirun käyttäminen”, naisen ääni puolustautui. “Tai ehkä osittain. Mutta se on vain epätoivoinen ajatus epätoivoisille ajoille. En tahdo, että otat tätä liian vakavissasi.”
“Epätoivoinen ajatus kavereineen sai Metru Nuilla aikaan melkoista tuhoa”, miehenkörilään ääni vastasi siihen. Xen seisoi aivan puisen oven takana ja hän kuuli jokaisen sanan, mitä huoneen sisällä keskusteltiin. Hän olisi tahtonut koputtaa siihen, kertoa että hän oli täällä ja että hän oli eksyksissä, mutta hänen kätensä oli pelkkä repsottava kasa hermoja ja lihaa. Portaita ylös kävelevä kaasunaamaripäinen tumma hahmo myös keskeytti Xenin aikeet. Vahkin fyysinen olemus oli jo poissa, kun keltainen haukasvoinen toa tuli avaamaan oven.
”Ei, ei tämä toimi näin. Ei mikään toimi näin”, Xen parkui tyhjyydelle. Hän oli päässyt jo niin lähelle todellisuutta. Niin kovin lähelle. Hänen oli pakko yrittää vielä kerran. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hän oli valmis ottamaan vastaan minkä tahansa rangaistuksen, kunhan hänen ei tarvinnut palata enää kylmään tyhjään kosmokseen.
Ja sitten hän avasi silmänsä uudestaan. Ja oli jo yö.
Tähtitornissa, viltin alla nukkuva toa oli sama, jonka ohitse Xen oli jo aikaisemmin kävellyt. Naamion visiiri oltiin irroitettu yöpuun ajaksi, ja nostettu toan muun mukana kulkevan omaisuuden seuraksi pienen yöpöydän päälle. Kupolin sisällä, suuren teleskoopin alla torkkuvan tiedemiehen lepo oli selvästi levotonta. Moni murhe painoi miestä ja Xen näki niiden lävitse. Hän olisi auttanut mielellään, mutta hän ei tiennyt kuinka olisi sen tehnyt.
Toan nimi oli Kepe, mutta sitähän Xen ei tiennyt. Hän kumartui miehen yläpuolelle varovaisesti. Tällä kertaa hänellä oli luita ja lihasta juuri tarpeeksi tehdäkseen niin tasan yhden kerran. Hän halusi kuiskata toalle jotain. Kertoa hänelle ratkaisun. Xen tiesi, että ne sanat sanomalla hän pääsisi itsekin irti. Hän pääsisi vapaaksi.
”Sano se”, ensimmäinen kosmisista kuiskauksista yllytti. ”Sano”, kannusti toinen.
Xen sai äänistä viimein selvää. Ääniä oli aina kaksi. Värejä oli aina kaksi. Sininen ja punainen.
Ja Xen painoi olemattoman suunsa niin lähelle nukkuvaa Kepeä kuin vain uskalsi ja lausui ainoat sanat, mitkä hän tiesi.
”Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi.”
Toa murahti unissaan, eikä mitään tapahtunut.
”Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi”, Xen lausui uudestaan, tällä kertaa kovemmalla äänellä. Nukkuvan toan silmät väpättivät, mutta Xen oli yhä siellä. Yhä tähtitornissa. Yhä pelkkää lihaa.
”YKSI, NOLLA, NELJÄ, KAKSI, VIISI, KAKSI, KUUSI” hän kirkui kurkku suorana. Kepe pomppasi hereille sätkyn saaneena ja Xenin ruumis hajusi sähköimpulsseiksi Bio-Klaanin syksyiseen yöhön ennen kuin tiede-toa ehti koskaan todistaa mitään muuta, kuin naisen numeroita toistavan äänen.
”Hyvä, tyttö.” ”Hyvä”, äänet kannustivat.
Xen haukkoi salpautunutta henkeään hopeisessa maassa, sen halki kulkevien valtavien linjojen keskellä. Hänen teki mieli oksentaa, mutta hän ei ollut varma osasiko hän tehdä sitäkään. Kylmyys oli jo loitontunut ja kauhusta tärisevä vahki puristi nyrkkinsä tiukasti yhteen epäuskoisena siitä, että ne olivat taas hänen omansa, eivätkä rätisevää sähköä leijuvissa hermostoissa.
Kesti pitkä tovi ennen kuin Xen sai itsensä takaisin pystyyn. Hänestä tuntui, kuin kaikki voima olisi viety häneltä pois. Kuin hän olisi kävellyt viikkoja linnoituksessa, jossa harvan huomiokyky oli riittänyt huomaamaan hänet. Jossa vain yhdellä oli tarpeeksi tahtoa rakentaa imuri hänen kaappaamisekseen. Hän nosti viimein katseensa hopeisesta maasta kohti tyhjää tähdetöntä taivasta. Kosmos oli siellä yhä, mutta ei yksin.
”Tervetuloa…” ”… Tytär.”
Xen ei todellakaan ollut kosmoksessa enää yksin. Hänen suurin virheensä oli kääntyä ympäri.
Kohti taivasta kurottavat loputtoman näköiset hopeiset pilarit eivät vahkia järkyttäneet, eivätkä luonnottomat vihreät valot jotka sykkivät kaikkialla kosmoksen reunoilla. Ei edes tutun näköinen lihan rihmasto, joka kurotteli kaikkialla todellisuuden rajamailla saanut hänen mieltään järkkymään. Siihen kykenivät ainoastaan kaksi todellisuuden ainoaa ääntä, sekä ne hirviömäiset kidat, joista äänet olivat peräisin.
Minkään niin suurikokoisen ei olisi pitänyt kyetä liikkumaan niin äänettä. Pilareiden välissä aavemaisesti lipuvat luisevat muodot kiertelivät ja kaartelivat kuin käärmeet kaislikossa. Kolossaaliset ruumiit niiden perässä astelivat kiemurrellen kohti Xeniä. Todellisuutensa jumalat olivat tulossa tervehtimään häntä. Ja viimein, kiemurtelevien kaulojen päistä, pilareiden takaa, saapuivat esiin niiden kidat.
Xen oli nähnyt sellaiset ennenkin, olihan hän ollut todistamassa Valkoisen Kuningattaren karmeita kasvoja, mutta näiden mittakaavaa vahki ei olisi koskaan osannut pelätä. Rakennuksen kokoisia irvokkaita hampaita törrötti esiin kaikkialta olentojen kasvoista. Xen ei ensiksi edes huomannut niiden kiiltäviä silmiä, jotka osittain peittyivät myös epätasaisen kaluston alle. Ne loput, jotka olivat tulkittavissa olentojen kasvoiksi, olivat valtavien metallilevyjen alta pursuavaa lihaa, joka sykki ja näytti hädin tuskin pysyvän kasassa. Mikä hirvittävä voima olikaan olennot olemassaolevaksi sylkenyt, täytyi olla välinpitämättömin voima mitä kylmä kosmos sisällään kantoi.
Xen oli jähmettynyt täysin paikalleen. Ei kauhusta, vaan kunnioituksesta. Hänen ympärillään kiemurtelevien olentojen lukuisat raajat sätkivät ympäriinsä, kun kahden kolossaalisen jalan varassa talsivat hirviöt tutkivat Xeniä taivaista käsin. Kunnes ne pysähtyivät. Kunnes kuiskaukset jatkuivat taas, tosin tällä kertaa aivan yhtä kirkkaasti, kuin vahkin omat ajatukset.
”Kyllä, tytär on täällä.” ”Kyllä.”
”Hän on täällä.” ”Täällä.”
”Olet täällä.” ”Olet.”
Olentojen äänet kaikuivat kaikkialla. Keskenään hyvin samankaltaiset kurlaavat korahdukset olivat dominoivia, mutta samalla uupuneita. Olennoista punaisen selästä tippui maahan pienen rakennuksen kokoinen palanen kuollutta lihaa. Xen käänsi inhonsekaisesti katseensa pois siitä, eikä tämän vuoksi nähnyt, kuinka kimpaleen pintaan alkoi muodostumaan ilmiselviä kasvoja.
”Hän pelkää.” ”Pelkää.”
”Vielä nuori.” ”Nuori.”
”Valmis? Ei.” ”Ei.”
”Mutta oikeilla jäljillä.” ”On.”
Punaisen hirviön leuat louskuttivat Xenin selän takana samalla, kun sinisen kiiluvasilmäinen kallo liukui luonnottoman pitkän kaulansa varassa hänen edestään. Vahkin ympärillä, todellisuuden rajamailla, lihan rihmastot kipusivat koko ajan korkeammalle ja korkeammalle. Ne tahtoivat kohti taivasta.
”Liian pelokas puhumaan?” ”Pelkää.”
”Pienen maailman pieni tyttö.” ”Maailman sisällä.”
”Jossa teeskentelijä istuu.” ”Taivaassa istuin.”
”Valheen valtaistuin.” ”Valhetta kaikki.”
”Valhetta istuin.” ”Valhetta taivas.”
Olennot käänsivät katseensa kohti tyhjää taivasta. Sininen hirviö sylkäisi vihreää liejua kohti tähdetöntä taivaankantta. Punainen oli sillä aikaa talsinut myös Xenin eteen. Nyt molemmat luomakuntansa äärimmäisimmt äpärät olivat naulinneet huomionsa häneen. Olemassolemattomuuden tunne oli vaihtunut liian nopeasti olemassaolemisen sietämättömään pelkoon.
”Missä…” hän aloitti sopertamaan, mutta tuli kesken lauseensa siihen tulokseen, ettei sillä ollut merkitystä.
”Keitä?” Xen sai lopulta kysytyksi. Jos vain oli mahdollista, hän havaitsi olentojen kasvolta tyytyväisen virneen.
”Kuinka… kuinka te voitte olla perhettä…” Xen yritti ymmärtää. Punainen hirviö nauroi samalla, kun sininen työnsi kitansa niin lähelle Xenin omaa, että vahki näki hampaiden takana märkivän lihakidan sen kaikessa kamaluudessaan.
”Kaikki on äidistä, sanansaattaja.” ”Äiti, joka meren pohjaan silvottiin.”
”Hän, joka kantaa parvea.” ”Kantaa elämää.”
”Hän on meissä.” ”Hän on sinussa.”
”Hän on teeskentelijässä.” ”Hän on taivaassa.”
”Teeskentelijä… taivaassa?” vahki yritti ymmärtää. Te puhutte… Valkoisesta?”
”Valkoinen!” sininen ärjyi pilkkaavasti. ”Musta!” jatkoi punainen.
”Me näemme valheen.” ”Mustan valkoisen takaa.”
”Se on kaikki valetta.” ”Vaikka Totuuden teille pakottaa.”
”Teidän verkkonne”, Xen viimein ymmärsi. Tuhansissa kuiskauksissa ja äänissä alkoi viimein olemaan järkeä. Nukkuvat, levolliset äänet vaikersivat, kun tuhannet keinotekoiset äänet yksi kerrallaan tunkeutuivat niiden tilaan. Ne eivät kuuluneet sinne.
”Ajamme pois.” ”Käymme sotaan.”
”Sokea Jumalatar.” ”Valkoinen valhe.”
”Monta nimeä.” ”Mutta vain yksi muoto.”
”Meidän parvemme.” ”Meidän kotimme.”
”Mutta et ole valmis.” ”Et vielä.”
”Päivä koittaa.” ”Äiti varjelee.”
”Sinun äitisi.” ”Meidän äitimme.”
”Äiti meressä.” ”Silvottu äiti.”
Lihan olemukset ottivat askeleen taaksepäin ja suoristivat kaulansa kohti kosmosta. Suut aukenivat jälleen, mutta ääntäkään ei kuulunut. Xen katsoi hartaasti, kuinka kuningattaret kaksin kirosivat kannen, jossa tähdet eivät palaneet.
”Takaisin tulet.” ”Takaisin meille.”
”Kun olet valmis.” ”Sanasi saattamaan.”
”Kun päivä koittaa.” ”Tuomion päivä.”
”Tuhoamme teeskentelijän.” ”Tapamme taivaan.”
Hitaasti todellisuuden reunalla vallitsevaan vihreään sumuun katoavat kaksoset jättivät jälkeensä kuolleen kudoksen vanan, jota Xen ei lähtenyt seuraamaan. Kun kosmos oli saanut hirviöt kokonaan nieltyä Xenin näkökentästä, jäi jäljelle ainoastaan karmiva tunne siitä, että Xenin olisi pitänyt ymmärtää, mitä hänelle juuri yritettiin kertoa.
”Sokea Jumalatar… Valkoinen valhe”, Xen toisti kuningattarien sanat. ”Miksi kukaan ei voisi puhua suoraan…”
”XEN, MITÄ MINÄ OIKEIN SANOIN?”, kuului tuttu naisen huuto hänen takaansa. Xen säikähti niin kovaa, että hän ensin kiljaisi ja sitten hypähti ilmaan. Sanahan epäuskoiset kasvot tuijottivat häntä epämukavan läheltä. Kolme po-matorania seisoi hänen kanssaan työvälineitä sisällään pitävien salkkujen kanssa. Jokainen tuijotti Xeniä, jonka sormi oli yhä ojennettuna kohti sykkivää liharihmastoa.
”Xen, vastaa!” Sanaha tivasi. Xen ei ollut lainkaan varma siitä, kuinka kauan hän oli paikallaan seisonut. Hän vain tiesi, että vastaaminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
”Minä…”
”Hyvänen aika, Xen näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen”, tohtori voivotteli ja käänsi valuvaa naamiotaan taas vähän paremmin suoraan. ”Ole kiltti äläkä koske siihen. Me emme tiedä, mikä se on.”
Xen vilkaisi huoneeseen takanaan ja sitten taas Sanahaan. Hän oli taas olemassa. Oikeasti olemassa. Ei keskushermostona tähtitornissa eikä lihan kuningattarien valtakunnassa. Hän vain oli. Ja se huojensi Xeniä enemmän kuin mikään sen illan aikana.
”Minä… voisin kaivata raikasta ilmaa”, vahki sai lopulta kakistettua ja lähti vapisevin jaloin marssimaan ulos kammiosta odottamatta edes Sanahan reaktiota. Työmyyrät jäivät katsomaan, kun huojuva konetyttö vaappui tunneliin ja katosi. Hölmistynyt Sanaha ähkäisi äänekkäästi ja lähti lopulta kuitenkin juoksemaan Xenin perään.
”Sama koskee teitä! Ette koske mihinkään ennen kuin tulen takaisin.”
Työmatoranit vilkaisivat toisiaan, kohauttivat olkiaan ja alkoivat purkamaan salkkujen sisältöä aivan niin kuin heidän vieressään ei olisi sykkinyt huoneellinen lihaa Sanahan askeleiden kadotessa vahkin perässä pinnalle johtavaan tunneliin.
Tohtorilta kesti minuuttitolkulla kavuta taas kaivausten telttahalliin asti, jossa yksi Nuparin monista assistenteista ohjasi hänet suoraan kohti pintaa. Xen oli kävellyt ohi vasta hetki sitten, mutta mirukasvolla oli vaikeuksia pysyä pitkäjalkaisen konetytön tahdissa mukana. Kavuttuaan työpäivänsä aivan liian monennet portaat, Xen lopulta löytyi nojailemasta metalliseen konttiin vain muutamaa metriä kaivausten sisäänkäynnin ulkopuolelta. Pimeän syysillan kirkasta tähtitaivasta pilvien raosta tujottava vahki noteerasi tohtorin läsnäolon viimein, kun tämä rojahti kiipeämisestä uupuneena tämän viereen.
”Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui”, Sanaha vaati tietää. Xen, raikasta ilmaa saaneena ja ajatuksiaan kasanneena joutui silti miettimään vastaustaan tarkkaan.
”Se näytti minulle… jotain”, hän sitten aloitti.
”Mikä näytti… se lihako?”
”Se”, Xen vastasi.
”Miten niin näytti?”
”Minä vain… hipaisin sitä. Ja sitten olin jossain muualla.”
Sanaha odotti kärsivällisesti, että Xen kertoisi lisää. Hän kuitenkin aisti, että mitä lihasäikeiden kanssa olikaan tapahtunut, vahki ei tahtonut mennä yksityiskohtiin.
”Siellä oli… asioita. Samanlaisia kuin se liha, mutta eläviä. Valtavia. Ne puhuivat paljon, mutta… ymmärsin hyvin vähän”, Xen yritti saada järkeä kokemukseensa. Sanaha nosti visiirin kokonaan pois kasvoiltaan ja hieraisi väsyneenä silmiään.
”Meidän täytyy laittaa se huone karanteeniin. Ei ketään sisään tai ulos ennen kuin tiedämme, mitä olemme löytäneet.”
Xen nyökytteli myöntyväisesti katse edelleen taivaassa. Hän yritti ymmärtää, kuinka se saattoi olla valhe. Kuka muka valehtelisi taivaasta?
”Sinun pitäisi varmaan lähteä”, Sanaha sitten töksäytti. ”Sinua kaivataan varmasti jossain muualla ja minun pitäisi olla oikeasti tuolla alhaalla varmistamassa, että kukaan noista ääliöistä ei mene koskemaan mihinkään.”
Tohtori ja Xen jakoivat merkityksellisen pitkän katseen. Sanahan myötätuntoisista kasvoista näki, että hän ei aikonut alkaa juuri nyt hiillostamaan Xeniä siitä, mitä oli tapahtunut.
”Nuku yön yli ja kasaa ajatuksesi. Tule takaisin kun olet vähemmän… järkyttynyt.”
Xen nyökkäsi. Liian monta asiaa kilpaili hänen päässään spekuloinnin prioriteeteista. Hän olisi tahtonut toistaa ääneen kaiken, mitä oli tapahtunut, mutta hän ei tiennyt uskoisiko Sanaha, ja jos uskoisi, ymmärtäisikö hän.
”Kun sanoin, että kenties Niz rakensi sinuun jotain…” tohtori tahtoi vielä muistuttaa. ”… olinko kuitenkin oikeassa?”
Xen ei koskaan aikaisemmin ollut miettinyt sitä, miksi juuri Elda oltiin valittu hänen verekseen. Oliko se vain sattumaa? Vai oliko Niz kaiken aikaa toivonut, että jonain päivänä Xen alkaisi etsimään kadonneita. Hän ei edes tahtonut pohtia, mitä hänelle olisi tapahtunut ilman sen apua. Olisiko hän edes reagoinut lihan kosketukseen ja jos olisi, olisiko hänen mielensä jäänyt ikuisesti jumiin kylmään kosmokseen? Jälkimmäinen ajatus pelotti häntä kaikkein eniten.
”En enää tiedä… en oikeasti tiedä”, Xen sai lopulta vastattua. Sanaha hymähti. Vastaus ei ollut enää se ehdoton ei, jonka vahki oli tarjoillut hänelle aikaisemmin.
”Mene”, tohtori sitten komensi. ”Minä pidän huolta, että tieto käynnistäsi ei päädy oikeiden tarkastajien huomaan. Minusta tuntuu myös, että pidämme myös tämän viimeisimmän meidän kahden välillä näin toistaiseksi.”
”Kiitos”, oli ainoa asia, jonka Xen osasi siihen tilanteeseen sanoa. Sanaha jäi katsomaan, kuinka vahki hitaasti talsi konttien väliin pysäköidylle pyörälleen, polkaisi sen käyntiin ja alkoi tasaista vauhtia kaasuttamaan takaisin kohti Vanhaa Onua. Xenin päällimmäisimmät ajatukset olivat hänen takanaan olevissa vankeuden vuosissaan. Kulunut päivä oli saanut hänet kaipaamaan niitä ensimmäistä kertaa koskaan. Vankeus kirjojen kanssa voitti ajatukset kaappaavat lihahirviöt mennen tullen. Näkemästään järkyttynyt vahki tarvitsi nyt aikaa levolle ja Sanahan seuraava murhe oli löytää jotain, jolla tämä saisi naamionsa viimein pysymään kasvoillaan paremmin.
Ennen kuin hän lähti lampsimaan takaisin kaivauksilleen, hän väänsi Mirun hetkeksi pois päästään nähdäkseen, oliko siinä jossain jotain koloa, jolla kiinnittää se paremmin kasvoillensa. Matoranin kasvoja peittävä liha kallon ja kanohin välissä teki maskin pitämisestä tuskallisen hankalaa. Kranakasvoinen tohtori tuli lopulta siihen tulokseen, että hän tarvitsi vain tilavamman kanohin piilottamaan kuningatarten jatkeen kasvoiltaan.
Salskeiden sulkema tie kohti kotia oli nyt viimein avoinna ja mereen silvottu äiti oli jo saanut omansa. Kiekonheittäjien huomaan jätetty vettä keuhkoistaan pärskivä soturi oli saanut jo oikeat kysymykset. Ja nyt, Tytär, lihan tahdon ohjaamana, oli saatettu oikealle polulle.
Lihan tulinen kosto taivaassa totuutta toitottavaa teeskentelijää vastaan oli alkanut ottamaan muotonsa. Tuomio ei ollut teeskentelijän oikeus. Suljetussa maailmassa oli tilaa vain yhdelle parvelle.
