Mustan Käden tukikohta
vuosikymmeniä sitten

”En pidä ajatuksesta”, violettimustaa Mirua kantava Olmek sanoi. ”Mitä mieltä Kenraali ja Herra ovat projektista?”
”Kenraali on uhannut erota, jos projektia ei lopeteta heti ja Herra on hyväksynyt tämän täysin. Herra on tälläkin hetkellä keskustelemassa Metru Nuin sotajohdon kanssa jatkotoimenpiteistä. K.A.L-projekti viedään kyllä loppuun asti, sano minun sanoneen. Teimme muutenkin jo läpimurron testiyksilön kanssa”, mustaa hunaa kantava Delron kertoi.

Olmek ja Delron olivat Onu-Matoraneja ja tiedemiehiä Mustassa Kädessä. He olivat tehneet monen monta ruumiinavausta Metru Nuin sodan kuolleille toa-sotureille, tarkoituksenaan kerätä tietoa toista ja keino herättää heidät ehkä henkiin. Pseudotieteen rajoilla menevä tutkimus oli ollut uraauurtavaa ja siinä heille oli selvinnyt paljon asioita muunmuassa Toa-voimasta ja siitä missä toain tietoisuus sijaitsee.

Olmekin siniset kumihanskat olivat edelleen kirkkaana verestä. Toan kallon avaaminen ja aivojen tonkiminen olivat perin sotkuista puuhaa. Oli tutkittava tarkkaan toain anatomiaa, jotta elämän ja mahdollisen sielun alkuperä sekä olinpaikka voitaisiin selvittää. Paljon tutkimusapurahoja ja aikaa oli jo kulunut näihin tutkimuksiin, mutta koska Turaga Dume oli itse henkilökohtaisesti vaatinut Kättä etsimään tavan lopettaa Metru Nuin sota, rahahanat virtasivat edelleen vuolaana K.A.L-projektiin.

”Eikö sinun pitäisi vaihtaa nuo hansikkaat jo? Tuot kaiken maailman epäpuhtauksia kallisarvoisiin aivoihin ja saastutat muita asioita, jos jatkat tuota”, Delron murahti. Hän ei pitänyt siitä, että Olmek oli välillä liian hutilo ja ei puhdistanut tarkkaan asioita. Kokeet eivät saisi epäonnistua Olmekin töppäilyjen takia.
”Lopeta tuo murmuttaminen, Delron”, Olmek sadatteli ja vaihtoi hansikkaansa. Hän desinfioi hanskat vielä etanolissa, jotta kaikki bakteerit ja mahdolliset protodiitit olisivat kuolleet. Hän kyllä tiesi säädökset, muttei aina välittänyt niiden noudattamisesta. ”Onko nyt parempi?”

”Paljon parempi kuten tiedät itsekin”, Delron vastasi ja silmäili samalla mittareita ja lukuja kosketusnäytöllään. Näytön luvut kertoivat Käden viimeisimmästä kokeesta. Salaman Toa, kaatunut Testiratojen Taistelussa kolme päivää sitten. Keho makasi lukittuna leikkauspöytään. Pääkallo oli leikattu auki ja ympäri ruumiin biomekaanista kehoa kulki erilaisia johtoja, jotka syöttivät informaatiota Käden tietokantaan.

Ruumiinavaus oli ollut rutiinitoimenpide. Tällä toalla oli tarkoitus kokeilla jotakin uutta. Kädellä oli monta teoriaa siitä, miten keinotekoisen elämän luominen saattaisi onnistua, mutta vain vähän onnistuneita käytännön kokeita.

Delron varmisti vielä kertaalleen toimintaohjeensa. Oli mainintoja joitakin vuosia sitten tapahtuneesta projektista, jossa Käden insinöörit olivat tutkineet mielenvoimia antavia esineitä. Epäkuoleman naamiota oli myös tutkittu, kuten myös legendaa Ignikasta. Regenraatio-kanokaan pohjautuneet laitteet eivät olleet toimineet. Kenties tämä toimisi, matoran pohti. Olmek kiinnitti kupariset johtimet toan aivoihin välttäen katsekontaktia ruumiin kanssa.

Tutkijoista etevämpi kytki laitteen päälle. Toan keho kouristeli raivoisasti. Elintoiminnot näkyivät lyhyenä piikkinä. Matoran hymyili. Hän sääti lisää tehoa hitaasti mutta varmasti toverinsa seuraten inhoten sivussa. Toan aivoalueet näyttivät aktivoituvan keinotekoisesti yksi toisensa jälkeen.

Toa savusi. Aivot leimahtivat tuleen. Laitteisto meni shokkiin. Delron lennähti selälleen Olmekin etsiessä vaahtosammutinta (johon tämä kompastui). Sireeni ulvoi, koe oli epäonnistunut.

”Tämä ei voi olla oikein”, Olmek mutisi noustessaan hitaasti. Hän vältti katsomasta päättömään toaan. Jos se oli kuolemattomuuden hinta, hän jättäisi sen mieluummin maksamatta.

Vuosikymmeniä myöhemmin

Umbra ja Lheko matkasivat kierreportaita pimeydessä, sillä Umbran valoräjähdys oli käristänyt lähes joka paikasta valokivet. Kaksikko saapui juosten ja huohottaen laboratorion ovelle, jonka läpi Umbra juoksi, koska hänellä ei ollut elementtivoimiaan. Toa kaatui lasisen seinän ja lasinsirpaleiden läpi. Hän vuosi verta, mutta vain vähän. Lasinsirpale oli viiltänyt toan avointa lihaskudosta. Se ei saisi haitata pelastusoperaatiota.

“Mikset käytä varjoja apunasi? Varjot ovat vain valon olemattomuutta ja kolikosta pitäisi tietää toinenkin puoli valaistuksen saavuttamiseksi”, kal kysäisi valon toalta tämän kerätessä itseään lattialta. “Se satuttaisikin sinua vähemmän kuin tankkina toimiminen”.

“Minun varjoillani on oma tahtonsa, joka ottaa pian vallan, jos käytän varjovoimia”, Umbra sanoi surullisesti. “En voi antaa niille valtaa ja voimia toimia, koska ne saavat aikaan vain hävitystä”.
“Kuule. Sinun pitää vain oppia hyväksymään se, että jokaisessa meissä on varjoa sisällämme, toisissa enemmän kuin toisissa. Valon toana sinun olisi ehdottoman tärkeää hyväksyä ja tajuta se, koska täysin valosta koostuva olento on yhtä moraaliton kuin olento, joka on täynnä varjoa. Ääripäät eivät ole koskaan hyvästä. Et tule pelastamaan ystävääsi näin vähillä valovoimillasi, paitsi jos osaat taktikoida”, Lheko kertoi ihmeellisen rennosti, vaikka hänen puheestaan paistoi läpi uupumus ja väsymys.

Umbra tuhahti ja yritti saada mukautuvaan haarniskaansa järkeä. Mitä ideaa oli haarniskassa, jos se suojasi täysin satunnaisesti, hän pohti, mutta tekniikan ihme ei vain näyttänyt tottelevan käyttäjäänsä. Valon toa älähti vetäyessään lasinsirun pois. Hän ei voinut edes sulkea haavaa laserilla voimiensa puutteessa.

Hän nojasi metalliseen leikkauspöytään edessään ja tajusi ympäristön kammottavuuden. Leikkauspöydän ympärillä katosta roikkui robottikäsiä ja niiden kappaleita. Johtoja oli pölyn alla paljon, ja valtaosa niistä johti suuriin, kylmiin tietokoneisiin huoneen reunassa. Lheko näytti huomanneen saman asian, eikä vaikuttanut puheliaalta. Hän muisti jotakin.

Umbra ei tarvinnut muistoja tietääkseen mitä tässä samaisessa huoneessa oli tehty.

Kaksikko oli aivan hiljaa ummehtuneessa ja pölyisessä laboratoriossa, josta huokuivat epämoraaliset kokeet ja kuolema. Umbra yritti tutkia jotain tietoja käden kokeista ja onnistui löytämään kivitaulun, johon oli raapustettu tietoja kokeissa käytetyistä Toista. Sitä miksi tiedot oli kirjoitettu kivitauluun ei valon toa tiennyt, mutta se ihmetytti häntä suuresti.

Toa Svarle, tulen toa. Toa Dradde, jään toa, Mangai. Toa Azglar, tulen toa. Karakua, kiven toa. Toa Lheko, valon toa. Lista jatkui ja jatkui ja jatkui. Umbra laski taulun sivuun ja yritti olla palauttamatta mieleensä kaikkia noita nimiä. Ei hän niitä kaikkia tuntenut, mutta monet niistä kuuluivat sodan suurille sankareille – legendoille, esikuville. Dradde oli kuollut metsästäjien teloittamana puolustettuaan Suurta Temppeliä viimeiseen mieheen. Karakua oli nauranut aina, kuollessaankin. Lheko, Svarle, Azglar, kaikki kuolleita… tai niin heidän pitäisi olla. Umbran muistelun kadotti tietokone, joka heräsi yllättäen. Sen vihreä hohde näytti kirkkaalta huoneessa.

Kumpikin seikkailijoista asteli pelonsekaisella mielenkiinnolla varustettuna sen luo. Näytöllä oli vielä lisää nimiä. Nimiä, koodeja ja aikoja. Valmiit KAL-mallit, keskeneräiset mallit, epäonnistuneet mallit, Umbra luki. Tutkimuksen johtajia ja alijohtajia. Toa Niz, Delron, Qynurb, nimiä oli paljon. Mutta Kalien nimiä oli enemmän. Valtaosa oli tilansa perusteella horroksessa.

Paitsi se, joka oli heräämisaikansa perusteella herännyt vasta minuutti sitten. Ja toinen, joka oli herännyt kuusi minuuttia sitten. Ja sitä edeltävä, jonka heräämisestä oli kymmenen minuuttia.

Sammuneita kaleja heräili hitaasti, mutta varmasti.

“Lheko”, Umbra kysyi, tuijottaen kellonaikoja näytöllä. “Mikä ne herättää?”, hän kuiskasi.

“Ystäväsi”, Lheko vastasi surullisesti. “Svarle on varmaan jo käynnistänyt Nui-kivikondensaattorinsa, jonka avulla hän aikoo herättää kaikki veljensä. Se tarkoittaa Matoron muuttumista Turagaksi tai mahdollista kuolemista, jos emme pidä kiirettä”.

“Sitten pidämme kiirettä”, Umbra vastasi päättäväisesti. “Missä Svarle on?”

“Herättämössä. Sinne ei ole pitkä matka. Pääsemme käytäviä pitkin sinne suhteellisen nopeasti, mutta ensin sinun pitää tehdä jotain ulkonäöllesi. Et voi mennä keltamustana Svarlen luokse huomaamattomasti”, Lheko kertoi.

“Mutta miten voin vaihtaa väritystäni, jos minulla ei ole valoa jäljellä ollenkaan?” Umbra kysyi. Sitten hän sulki silmänsä ja yritti ottaa yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa, joka oli yhtä hänen olemuksensa kanssa. Jos hänen matoran-veljensä ja sisarensa pystyivät siihen olematta Toia, mikä estäisi häntä taivuttamasta valon spektrejä vain sen verran, että hän näyttäisi hopeaiselta ja harmaalta.

Umbra laittoi kätensä yhteen (vaikka toinen olikin iso kanuuna) ja otti yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa. Heikkoa valoa alkoi virrata hänen kämmenistään ja hän ohjaili valon kulkua mielensä voimalla. Valo söi hänen keltamustaa väritystään ja korvasi sen hopeaisella ja harmaalla. Kun muutos oli ohi, Umbran viimeisetkin valot sammuivat, vain silmät ja sydänvalo hehkuivat oransseina pimeydessä.

“Silmäsi ovat yhä väärän väriset, mutta sinulla ei taida olla kykyä tai voimaa niiden värien vaihtamiseen. Ja nyt sinun on pakko koettaa kontrolloida ja taivuttaa varjoja, sillä ilman sitä emme oikein näe eteemme pimeydessä”, Lheko mutisi. “Sinusta tuli kaltaisemme”.

Lhekon lausahdus laittoi Umbran miettimään. Hän oli kuullut saman sanonnan joskus aikaisemminkin, muttei millään muistanut missä. Ehkä siinä oudossa hopeaisessa unessa, josta hän oli pelastanut vaihtoehtoismaailman vastineensa? Oliko kyseinen uni käymässä nyt toteen, sitä Umbra ei tiennyt. Hän ei viitsinyt kertoa siitä Lhekolle mitään, koska klaanilainen ei sentään paljastaisi kaikkea entiselle opettajalleen.

“Meidän pitää laittaa juoksuksi ja suunnata Matoron ja Svarlen luokse!” Umbra huudahti ja laittoi askelta toisen eteen. Metalliset jalat metallisella lattialla tekivät varsinaista meteliä, joka pian herättäisi koko käden tukikohdan viimeisetkin Kalit…

Herättämö

Toa Svarle oli kuin metallinen vuori kohotessaan toan sumuisen näkökentän kulmassa. Etäällä paistoivat kymmenien kalien silmät. Epäkuolleen teknodiktaattorin puhe pauhasi ja kaikui kammion seinissä.

Nimda oli sillä. Epsilon oli tuolla metallihirviöllä, Matoro parahti ajatuksissaan toivottomana.

Jostakin syystä sirun menetys ajoi yli itsesuojeluvaiston. Jään toa oli menettänyt naamionsa. Parannuskivi ja aseet olivat poissa. Hän oli kiinni oudoissa laitteissa. Jokin sädeaseen kaltainen laukaisin vähän matkan päässä hänestä ampui sinistä sädettä toan sydänkiveen. Se sai hänet tuntemaan itsensä äärettömän heikoksi. Tilanne oli painajaismainen. Eri tavalla painajaismainen kuin Abzumo tai Nuk- voi luoja, pitikö minun nyt ajatella niitäkin, Matoro kirosi. Hän yritti tavoittaa kivoja ajatuksia, joita hän yleensä asioista löysi, mutta törmäsi vain seinään masennusta.

Hohtava siru kädessään Svarle valaisi koko kolkon herätyskammion. Svarle nousi sulatetuista haarniskanpalasista ja aseista kootulle istuimelleen pitämään puhetta herätetyille joukoilleen. Itsevarmuutta ja voimaa säteilevä johtaja aloitti puheensa.
“Vuosia sitten meidät luotiin yhtä tarkoitusta varten”, hän huusi. “Vain yhtä!”

“Meidän tuli puhdistaa Metru Nui. Pelastaa Legendojen Kaupunki itseltään ja vastustajiltaan. Petos lukitsi meidät tänne, mutta vihdoin meillä on keino päästä pois!” johtaja huusi, ja nosti valkeana hohtavan kouransa ilmaan.

Muutamat kalit hurrasivat kolkoilla, metallisen kuuloisilla äänillään. Nimdan siru säteili energiaa ja vaikutti myös Svarlen lähellä olleisiin Kaleihin. Siru poltti Svarlen kättä tummaksi, mutta Kalien johtaja ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

“Veljemme heräävät”, Svarle aloitti. Matoro tunsi voimansa ja elämänsä kaikkoavan hänestä. Kaikkoavan hänestä ja siirtyvän johonkin muuhun. “Mielen Kivi on meillä. Meidän, Sähköistyneiden, on jälleen aika nousta! Kuollut ei enää koskaan kuole!” Kal huusi. Kuoro toisti: “Kuollut ei enää koskaan kuole!” Huudot olivat niin innostuneita kuin kuolleilta vain saattoi odottaa.

Svarle näytti hetken epäröivän. Hän nosti kätensä ja sali hiljeni.

Hän puristi Epsilonia ja silmäili huonetta.

“Toia on kaksi”, hän rikkoi hiljaisuuden.

Toivon pilkahdus käväisi Matoron naamiottomilla kasvoilla kuin varjo. Umbra, hän ajatteli. Valon toa oli keksinyt jonkun ovelan juonen hänen pelastamisekseen? Ajatus piti jään toaa tajuissaan ja antoi hänelle voimaa.

“Astu esiin”, Svarle kehoitti astelessaan tasanteellaan lähemmäs Kal-joukkoja. “Astu valoon”, Kal-johtaja määräsi.

“Olen valo”, hopeainen soturi sanoi ja astui eteenpäin hopean harmaasta väkijoukosta.

Svarle naksautteli ranteitaan ja nyrkkejään valmistautuvasti. “En näe valoa, toa”, hän lausui mittaillen tulijaa katseellaan.

Umbra sulki silmänsä ja otti yhteyttä minimaaliseen elementtivoimaansa. Hänen haarniskansa muuttui takaisin keltaiseksi ja mustaksi, mutta keltainen väri säteili valon energiaa lähes kullan sävyissä. Oli aika antaa Kaleille varsinainen show.

“Liity meihin valon toa. Tule osaksi meitä, Kaleja. Me puhdistamme tämän maailman roskasta ja luomme järjestyksen kaaokseen. Tule osaksi meitä, kuten on tarkoitettu ja unissasi kerroimme jo sinulle”, Svarle kertoi. Huoneessa oli nyt kaksi hohtavaa kohdetta, Umbra itse ja Svarle, jolla oli yksi Nimdan siruista.

“En ikinä liity teihin, koska olette kiduttaneet ystävääni ja vieneet hänen voimansa. On aika vapauttaa klaanilainen”, Umbra huusi ja latasi todella nopeasti käsikanuunaansa viimeisen sähkörakettinsa. Raketti lensi pysäyttämättä outoon koneeseen, joka vei Matoron voimia. Se aiheutti räjähdyksen, joka hajotti koneen ja vapautti toan.

Svarle asteli istuimeltaan alas nimda kädessään ja hän otti kilpensä selästään ja liitti sen käteensä, jossa Epsilon oli yhä tallessa. Hänen kämmenensä oli jo palanut täysin mustaksi sirun poltteesta. Oikeaan käteensä Svarle otti pitkän ja terävän prototeräslyömämiekan.

Muut Kalit väkijoukossa valmistautuivat käymään Umbran kimppuun, mutta näiden johtajan telepaattinen käsky kielsi sen. Valon toa hyppäsi tasanteelle pitäen katseensa tiukasti Svarlessa. Tajuton jään toa makasi huoneen kulmassa.

Svarle oli pitkä, pitkä ja paksusti haarniskoitunut. Umbra piti miekkaansa poikittain, valmiina iskuihin.

Svarle syöksyi kilpi edellä päin toaa, iskien tähän avaruusjunan voimalla. Umbra horjahti sivulle ja torjui vain vaivoin vastustajansa miekaniskun. Valon toa kierähti vastustajansa sivulta ja iski tätä, mutta miekka ei läpäissyt haarniskaa. Umbra väisti Svarlen käännöksen ja yritti iskeä, mutta kolossi torjui yrityksen. Metallihaarniska painoi päälle sarjoilla voimakkaita iskuja, eikä Umbra tuntenut kykenevänsä selviämään enää kauaa.

Valon toa kutsui varjoja avukseen, ja varjot tulivat.

Umbra katosi siluetiksi ja ilmestyi silmänräpäyksessä Svarlen taakse, sivaltaen tätä terällään. Svarle yritti iskeä kilvellään, mutta varjot peittivät toan. Ne kiersivät kaksikkoa. Umbra katosi, ilmestyi, iski. Mutta Käden valmistama haarniska ei hajonnut.

“Näen mielesi”, Svarle huusi ja valkea valo räjäytti varjot pois. Ne kerääntyivät yhä uudelleen Valon Toan ympärille. “Näen ajatuksesi”, Kal pauhasi Nimdan palaessa valkeana. “Näen suunnitelmasi!” hän huusi, ja valkoisuus iski Umbraan kuin seinä.

Valon toa lensi iskun voimasta päin metallista laboratoriopöytään ja sitten sen kanssa seinään. Katosta putosi tomua ja hiekkapölyä. Kivusta päätellen hän olisi olettanut kaikkien luidensa olevan murtunut, mutta kipu oli enemmänkin psyykkistä kuin fyysistä.

Svarle nauroi ja asteli häntä kohti. Umbra tavoitteli kullansävyistä sapeliaan, mutta tarttui vain pöydällä olleeseen Matoron kanohiin. Erityisemmin ajattelematta toa asetti kanohi Cencordin kasvoilleen. Se mukautui hänen väritykseensä ja muuttui kultaiseksi.

Akakukasvoinen Svarle odotti itsevarmasti Umbraa nousevaksi. Hän oli valmiina.

Umbra sulki silmänsä (joista toisella ei nähnyt juuri mitään, sillä teleskooppisilmien linssit olivat melko säröillä kaiken koetun jälkeen) ja tunsi naamion säteilevän outoa vierautta. Toa määräsi naamiota ja se taipui hänen tahtoonsa, ja kokonainen psyykkinen ulottuvuus aukeni Umbran eteen.

Valon toa keskittyi Svarleen. Hän kävi kiinni tämän tajuntaan äkkiäarvaamatta. Svarle horjahti taaksepäin, ja Umbra syöksyi pystyyn. Sähköraketti osui Svarlen haarniskaan, ja pian oli valon toa tanssimassa miekkatanssiaan kolossin ympärillä kahden mielen kamppaillessa. Naamio tuntui tarvitsevan vain heikon työnnön, jonka jälkeen se taisteli kuin itsenäisesti.

Mielitaistelu ja fyysinen taistelu sulautuivat yhdeksi maailmaksi, kun Svarle keskittyi Epsiloniin. Todellisuus ja kuviteltu yhdistyivät, ja Umbran Cencord muuttui miekasta kilveksi. Mielen naamio tuntuu vain heikolta suojalta Nimdan mahtia vastaan.

Varjot ja valkea valo tanssivat tasanteella. Umbran iskut eivät läpäisseet Käsi-haarniskaa, eivätkä hänen mieli-iskunsa pärjänneet Nimdaa vastaan. Hän oli nopeampi, mutta yhdestäkin epäonnistumisesta hän olisi mennyttä.

Valon toa väisteli pitkän miekan iskuja parhaansa mukaan; nyt häntä pommittivat myös valkoiset, todellisuuden kuoren läpi puskevat tappavat terät ja miekat. Niiden aallot murtuivat hänen psyykkiseen kilpeensä, joka tuntui toimivan jatkuvasti itsenäisemmin ja itsenäisemmin. Välillä Umbra oli kuulevinaan joitakin ajatuksia, jotka eivät selvästi kuuluneet kenellekään siinä tilassa. Se ei kuitenkaan haitannut häntä. Hän ei ehtinyt ajatella sitä.

Svarlen pitkämiekka hehkui valkoisena ja kasvoi pidemmäksi, suuremmaksi, voimakkaammaksi. Fysiikan lait ja todellisuus taipuivat Nimdan sirun alla. Maailma yritti kuristaa Umbraa, mutta Cencord torjui sen kaiken. Svarlen mielimiekka murtui ennen iskeytymistään Umbraan. Kanohi tuntui vain voimistuvan.

Sitten se räjäytti kaikki Svarlen sekopäiset kuvitelmat takaisin niiden lähettäjänsä naamalle valtavana miekkamyrskynä. Teräskolossi romahti maahan valon toa kintereillään. Umbra syöksyi tämän ylle ja iski sapelillaan tätä kasvoihin. Hakkaavat osumat tekivät naamioon syviä uria. Kaksi teleskooppisilmää särkyivät sisäänpäin, kurkkuun tuli kolmisenttinen haava. Mutta haarniska ei antanut periksi.

Teräskäsi tarttui Umbraa jalasta ja iski tämän brutaalilla voimalla maahan.

“Teräsi ei tehoa haarniskaani”, Svarle huusi. Ennen kuin toa tajusi, Kal painoi häntä maahan ja iski haarniskahanskallaan tätä kasvoihin. Cencord taittui sisään poskesta ja irtosi. Umbra taisteli turhaan rautavuorta vastaan, ja oli tajuntansa rajamailla toisen päähän kohdistuneen iskun osuessa tähän.

“Teidän maailmanne palaa”, Svarle vaahtosi pahoinpidellyn naamionsa takaa. “Te kaikki palatte”, hän iski nyrkillä Umbraa. Valon toan kasvot olivat veressä. Hänellä ei ollut enää voimaa.

“Toivottavasti tämä tehoaa, rautaäpärä”, kuului Svarlen takaa, ja vihertävänä hehkuva ionikatana lävisti Svarlen niskan, pureutui kurkun läpi ja tuli ulos toiselta puolelta. Svarle nousi ja riuhtoi, iskien taakseen ilmestyneen jään toan nyrkiniskulla sivuun. Hän sortui polvilleen kiehuen tuskasta. Epsilon putosi lattialle. Svarle tarttui miekkaan ja kiskoi sen irti, leikaten kurkkuunsa entistä syvemmän viillon. Hän heitti Käden valmistaman katanan syrjään ja romahti alas. Hänen kurkkunsa kipinöi. Hänellä oli vaikeuksia tuntea kehoaan.

“Te”, hän huohotti pidellen kaulaansa. “Palatte.”

“Te niin palatte. Minä niin nautin teidän polttamisestanne”, hän sanoi katkonaisella äännellä ja nousi koko pituuteensa.

Matoro, joka sovitteli kovia kokenutta Cencordia päähänsä, näytti laihalta ja heikolta, mutta seisoi uhmakkaasti ionikatana kädessään puolustamassa Umbraa.

Svarle syöksyi eteenpäin raivon vallassa tavoitellen jään toaa, mutta Mustalumi oli nopeampi. Svarlen nyrkki kohtasi ionikatanan terän, ja puolet metallikämmenestä irtosi. Matoro kierähti lähemmän ja iski teränsä Svarlen vatsaan, pyöräyttäen sitä. Kal riuhtoi jään toan irti itsestään ja karjui. Hän otti ionikatanan käteensä kehostaan ja iski sen terän katki polveaan vasten, heittäen palaset maahan.

“Svarle!” kuului äkkiä Kalien keskuudesta huuto. Metallivuori kääntyi. Kalit tuijottivat eteenpäin tyhjinä – kaikki paitsi yksi. Huoneen perällä seisoi Lheko harmaassa Kal-haarniskassa ja Mustan Käden ohjusheitin kädessään. Kalien johtaja nosti kätensä kuin auktoriteettiaan kohottaakseen, mutta silloin Lheko ampui. Kymmenet ohjukset pyörivät huonosti kalibroitua spiraalia ja iskeytyivät kaikkeen. Räjähdys sai huoneen lattian pettämään, ja Svarle syöksyi kymmenien kalejen ja kivimurskan kanssa alas.

Kalien johtaja kuitenkin nousi kipinöivänä ja hirviömäisenä kivimurskan alta. Toa-pari oli siruineen ylhäällä, räjähdysaukon reunalla. Alhaalla hänen ympärillään oli Kaleja, hajonneita ja ehjiä.

Hän näytti hulluuden ajamalta ja tuskaiselta, mutta määrätietoiselta. Hän tietäisi, mitä tekisi. Sanaakaan sanomatta Svarle ja joukko kaleja katosivat toien näköpiiristä johonkin alemman huoneen ovista.

Haavoittunut Svarle ei kauaa vitkastellut vammojensa kanssa, vaan johdatti joukon selviytyneitä Kaleja, joiden joukossa oli enemmistö kahdentoista eliitin ryhmästä. Kalien johtajalla oli suunnitelma Toain lyömiseksi, suunnitelma joka oli perin riskialtis. Mikään muu ei enää merkinnyt kuin toien päihittäminen.

Svarle saapui joukkoineen Mustan Käden Sähköistyneen protodermiksen kammion oven taakse. Monimutkainen salasanasysteemi oli helppo ohittaa räjäyttämällä se rannetykillä, millainen oli jokaisella eliittiryhmän jäsenellä. Johtajan ei tarvinnut edes sanoa käskyä, koska hänellä oli yhteys ja hallinta melkein kaikkien Kalien mieliin.

Ruostuneet metalliovet aukesivat hirveää ääntä päästäen, koska niitä ei oltu käytetty vuosikymmeniin. Lopulta kärsimätön Svarle käski kahden eliittiyksikön räjäyttää ovet, jolloin ne sulivat muodottomaksi metallimössöksi lattialle. Tässä huoneessa tehdyt kokeet olivat johtaneet heidän syntyynsä. Se myös johdattaisi heidät kehityksensä seuraavalle tasolle.

“Kalit. Kohtalomme on muuttua legendojen Nuva-sotureiksi, joilla on suuremmat voimat kuin kellään ja jotka saavat voimansa Sähköistyneen Protodermiksen jumalalta. Meidän on aika toteuttaa Kohtalomme, jotta saamme tuhottua nuo Toat ja valloitettua universumi”, Svarle sanoi uhmakkaasti, pidellen samalla kaulaansa, josta hänen energiansa vuosi avoimesti ulos.

Kalien eteen aukeni lähes koko huoneen lattian alan peittävä allas täynnä hopeista litkua, joka pulppusi ja kupli sekä säteili energiaa. Sähkövarauksia ilmeni aineessa jatkuvasti ja aine vaikutti todella epävakaalta. Oli suoranainen ihme miten oltiin onnistuttu luomaan allas, mitä aine ei muuttanut tai tuhonnut.

“Miehet. Käsken teitä kohtaamaan kohtalonne Kaleina ja muuttumaan Nuviksi!” Svarle huusi ja osoitti joukoilleen hopeista litkua. Mukisematta soturit astuivat pulppuavaan aineeseen.

Sähköistyneellä Protodermiksellä on voima tuhota tai muuttaa siihen pudonnut esine tai asia. Usein aineen reaktiot ovat ennalta-arvaamattomat. Kalien pudotessa aineeseen ne huusivat, sillä aine poltti heidän kidutettuja sielujaan. Svarle huusi, sillä hän uskoi täyttävänsä ennustuksen, jossa hän muuttuisi Nuvaksi, uudelleensyntyneeksi.

Hopeinen aine kupli kuin kiehuva meri. Sähköreaktioita oli ympäri allasta ja kaikki näytti siltä kuin Kaleista olisi oikeasti muuttumassa voimakkaampia, uudelleensyntyneitä Toia, Nuvia.

Svarle tunsi itsensä muuttuneeksi noustessaan altaasta hitaasti. Hän ihmetteli mitä hänen alaisilleen oli käynyt ja mikseivät he olleet muuttuneet Nuviksi. Svarlen Akaku oli muuttunut hopeiseksi Akaku Nuvaksi ja hän oli saanut kiiltävämmät panssarit. Uudistunut ja voimakkaampi mielenvoimien energia virtasi hänen sisällään.

Allas ei ollut kuitenkaan vielä päästänyt Svarlea. Se pulppusi ja kiehui. Räjähdyksiäkin tapahtui paljon ja jotain alkoi nousta aineesta. Jotain suurta ja hopeaista, hirviömäistä. Muut Kalit olivat fuusioituneet valtaisaksi hirviöksi sähköistyneen protodermiksen kanssa ja muodostivat hopeaisia lonkeroita, mitkä alkoivat havitella Svarlea. Olento oli groteski hirvitys sähköistynyttä nestettä ja kalien panssareita, mitkä kiiltelivät valossa kirkkaina.

“Sinä liityt meihin”, Olento sanoi moniäänisesti ja vaikertaen. Meihin, meihin meihin, se kaikui. Mekaaniset äänet olivat rosoisia ja vaikersivat. Kal-hirviö oli tuskissaan ja kurotteli Svarlea, jolla ei ollut mahdollisuuttakaan päästä pakoon.

“Energiakylpy katkaisi siteemme, et enää hallitse meitä”, olento huusi Svarlen mielen sisällä. Meitä, meitä, meitä, huoneessa kaikui kun Svarle tunsi altaan vetävän häntä takaisin pinnan alle. “Me olemme yksi”. Yksi, yksi, yksi.

Svarle karjui hopeisten lonkeroiden vetäessään häntä takaisin altaaseen. Kymmenet mielet tuntuivat syöksyvän häntä kohti. Hän suli, hän hajosi. Hopea veti hänet pohjaan. Hän tunsi hukkuvansa, eikä hän sen jälkeen tuntenut mitään.

---

Herätyskammiosta ei ollut enää paljoa jäljellä. Oli vain tasanteenpuolikas, jonne kaksi toaa olivat syöksyneet Lhekon ohjusten vyöryttäessä lattian alas. Toa Kal asteli huoneen ulointa reunaa heidän luokseen, astellen varovaisesti sortuman reunalla.

Matoro nousi varovasti pystyyn ja asetteli vääntynyttä naamiotaan. Umbra nousi huonovointisen näköisenä istumaan hänen viereensä. Jään toa oli löytänyt varusteensa huoneen nurkasta vapauduttuaan, mutta Epsilon oli pudonnut alas. Vyössään hänellä oli juuri nyt vain parikymmentäsenttinen katkennut ionikatana.

“Ihan hyvä ajoitus”, hän totesi raskaan hengityksensä lomassa.

“Oli aika täpärä paikka. Tunnetko olosi kauhean erilaiseksi nyt?” valon toa kysyi.

“Hän on yhä elossa ja tuolla jossain”, Lheko sanoi synkästi ja pohti johtajaansa.

“Häivytään täältä, diagnosoin itseni myöhemmin”, Matoro sanoi päättäväisesti ja testasi tasanteen reunan kestävyyttä. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi kysynyt Umbralta ainakin miljoona kysymystä viimeisistä tunneista ja esimerkiksi siitä kuka hänen mukanaan oleva Toa Kal oli. “Tai heti kun olen löytänyt Nimdan.” Toa katsoi alas, muttei skannerisilmällään nähnyt muuta kuin rikkinäistä särinää.

“Meidän pitäisi kiirehtiä”, Toa Kal vaati. Umbra näytti tutkivan haarniskansa vahinkoja.

“En jätä sirua”, Matoro sanoi ja ampui harppuunakaapelin kattoon ja valmistautui laskeutumaan alas sortumaan etsimään Epsiloniaan. “Olen ihan kohta valmis”, hän totesi pudottautuessaan alas.

Umbra oli huutamassa toa-veljelleen jotakin, mutta se hukkui meteliin. Hopeinen massa iskeytyi läpi betoniseinän syösten valon toat alas monien rakenteiden mukana. Svarlemainen ylimielinen nauru kaikui kaivannossa sekoittuen hulluuteen, kun protodermiksinen hahmo murskasi seinät tieltään. Umbra putosi korkealta kyljelleen romuun Lheko mukanaan. Matoro oli lentänyt selälleen maahan yksi harppuunoistaan käyttökelvottomaksi revenneenä. Nimdan siru oli lähes hänen kädessään.

Hopeaa ja valkoista hehkuva hirviö kohosi heidän edessään. Se oli kuin maasta kohoava orgaanisen kaltainen humanoidimassa, jonka etäisesti kanohi Akakua muistuttavat kasvot olivat revenneet veitsimäisten hampaiden puutarhaksi. Svarlen pitkät kädet tarrautuivat kattoon ja seiniin olennon raahatessa itseään eteenpäin sulattaen kaiken altaan.

“Minä olen Nuva”, Svarlen ääni huusi kaikkialta nesteestä. Nuva, nuva, nuva, kuoro toisti. “Puhdas”, hän huusi, ja kuoro toisti. Puhdas, puhdas, puhdas. Se oli viimeinen asia, jonka Matoro kuuli hopeisten kynsien iskun heittäessä hänet siruineen seinämään.

Umbra syöksyi niin nopeasti kuin pääsi Matoron luokse. Heikko jään toa huohotti sirun vieressä ja ei voinut kovin hyvin. Epsilon hohti metalliromussa ja oli perin houkutteleva elementtinsä menettäneelle valon toalle.

Valon toa pysähtyi kuitenkin miettimään sirua. Olisiko sen käyttäminen nyt viisasta, vai tekisikö hän nyt väärän siirron?

Ääni Umbran mielessä oli sirun käyttämisen puolella, mutta hän epäröi. Svarlen lähestyvät mekaaniset lonkerot ja koko muu olemus olivat kuitenkin sen puolella, että sirua oli pakko käyttää. Valon toa loi tykistään varjokäden, jolla hän poimi sirun. Sitten hänen tajuntansa räjähti.

Mieliavaruus muuttui osaksi nähtävää todellisuutta. Punainen tähti, kaksoisauringot, kuu ja toa-tähdet tulivat osaksi huoneen olemusta, koska sellaisena Umbra koki mielensä, avaruutena. Tähdenlennot lensivät lattian alla ja päällä, menivät läpi kaiken. Se oli samalla todellista ja ei.

Umbra tunsi voimiensa kasvavan. Hän oli taas voimissaan ja pystyi käyttämään valoa, mutta vain Nimdan avulla. Todellisuudessa hän oli valjastanut varjoenergiat käyttöönsä, mutta ne vain näyttivät valolta, koska ne olivat vain kolikon kaksi eri puolta.

Svarlen mielenhallintavoimat olivat kasvaneet fuusioituessa muiden kalien kanssa, mutta tätä ajoi sula hulluus. Monien mielien yhteensulautuma oli vain pelkkää tuskastuneiden sielujen huutoa ja korinaa.

Umbra näki itsensä nuorena keltavihreänä Toa-soturina taistelemassa suurta hopeista petoa vastaan. Hänen tykkikätensä tilalle oli kasvanut hänen oikea kätensä takaisin ja hänellä ei ollut typerää ja epäkäytännöllistä mukautettavaa haarniskaa. Oli aika kohdata hirviö.

Kultainen miekka kädessään Umbra alkoi katkoa lonkerohirviön mekaanisia raajoja, jotka kuitenkin kasvoivat sitä mukaa takaisin kun hän niitä onnistui katkomaan. Valon toa muuttui lopulta valonsäteeksi ja suhaili olennon ympärillä nuoruuden ketteryydellä ja täynnä elementtivoimaa ja raajoja putoili pitkin poikin mielikuvituksen ja todellisuuden rajoilla olevalle lattialle.

Svarle kuitenkin vain nauroi. Tuskaiset mielet kävivät Umbran kimppuun, brutaali voima kävi Umbran kimppuun. Toa väisti mielen voimalla hopeiset lonkerot, joiden iskut räjähtivät nesteeksi osuessaan maahan, vain kerääntyäkseen jälleen kerran yhteen. Kammioissa kaikui huudot kuolemasta ja kostosta; kaikki Kalien tuska ja turhat haaveet purkautuivat hirviöstä ulos. Kaikki sodan arvet avautuivat ja kävivät kiinni Umbraan, joka valollaan niitä piti loitolla. Protodermis-hirviöön ei näyttänyt toimivan mikään, mitä Umbra kykeni tekemään.

Valon toa näki kaiken ympärillään yhtä aikaa – hirviön, haavoittuneen Matoron tajunnan rajamailla, Lheko Kalin raivaamassa haarniskallaan pakotietä. Hän näki myös itsensä. Toisen itsensä. Varjoja hallitsevan itsensä, yhdessä niin monen muun muiston kanssa. Ne tuntuivat olevan yhä enemmän olemassa, mitä enemmän hän niitä ajatteli. Kaikki, mitä hän ajatteli, tuntui olevan olemassa.

Pimeys nauroi kun se keräsi itselleen ruumista, johon ilmestyi ensimmäisenä hordika-myrkyllä mutatoitu kanohi, josta törrötti kaksi sarvea. Ja punaiset, ilkeät silmät. Osa Umbraa, jonka hän oli halunnut piilottaa olisi nyt tärkeä liittolainen.

“Saat luvan auttaa minua, veljeni”, Valo-U sanoi ja katsahti veljeensä, joka oli hänen synkkien ajatustensa outo ruumiillistuma. Veli nyökkäsi ja loi toiseen pitkäkyntiseen kouraansa suuren tumman pitkämiekan.

Varjo-U ei sanonut mitään, vaan loi vatsastaan suuren varjokouran, mikä piti kädessään suurta miekkaa. Se alkoi katkoa lonkeroita samalla kun pimeyden olento loi mielikuvituksellaan varjotikarien parven, minkä se ohjasi päin hopeista ja välkkyvää massaa.

“Eikö meitä ole kolmas, se pikkukaveri?” Varjo-U virnisti kun hän vapautti parven tikareita ja lonkeroita putosi maahan. Svarle kuitenkin vain kasvoi ja kiehui.

Svarle vastasi hyökkäykseen luomalla lonkeroistaan teriä ja moottorisahoja, jotka alkoivat tanssia villisti Umbrien ympärillä, yrittäen osua kahteen valosta ja varjosta koostuvaan olentoon. Varjo-U teleporttaili itsensä varjosta toiseen kun Valo-U muuttui valonsäteeksi ja yritti näin saada olentoon vahinkoa ja väistellä sen iskuja.

“Meidän pitää toimia yhdessä ja tuhota tuo, ei tanssia miekkatanssia!” Varjo-U huusi veljelleen, joka väisteli juuri hopeisia moottorisahalonkeroita. Kalien tuskahuudot täyttivät mieliavaruuden ja tekivät taistelusta kammottavan ja kuvottavan.

Hänen veljensä oli oikeassa. Aikaa ei olisi paljon, sillä hän tunsi omien ruumiillisten voimiensakin hiipuvan yhä vuotavasta haavastaan.

“Minua ei voi tuhota”, Svarlen ääni kaikui. Tuhota, tuhota, tuhota, kuoro toisti. Sähköistyneen protodermiksen kourat murskasivat Umbran kuvitelmia raa’asti valkoisiksi psyykkisiksi sirpaleiksi.

“Kohtaloni on voittaa! Kohtaloa ei voi kumotaaaargh!” Svarle karjui tuhannella suulla. Varjo-Umbra katosi hopeiseen virtaan. Kiveä sortui valkoisena palavan hopeasoturin päälle. Koko torni natisi liitoksistaan sähköistyneen protodermiksen syödessä sen tukirakenteita.

“Umbra”, Lhekon kal-huuto kutsui valon toaa. Se kuulosti lähes lämpimältä. “Meidän pitää lähteä”, hän huusi, mutta Umbra ei halunnut lopettaa. Nimda antoi hänelle voimaa, Hän oli nuori, voimakas, voittamaton. Valkoiset ja keltaiset kaaret pyörivät hänen ympärillään ja iskeytyivät kaikkeen – Svarleen, kattoon, seiniin. Ylhäällä sortui asioita.

“UMBRA”, Toa Kal huusi polviltaan hitaasti nouseva jään toa vieressään. Hän syöksyi äkkiä valon toan luo ja tarrautui tähän. He väistivät juuri ajoissa massiivisen protodermiskouran ja kaatuivat maahan selälleen. Lhekon suuri metalliruumis kiskoi toan pystyyn.

“Me hautaudumme tänne elävältä!” Lheko huusi kaiken melun keskeltä. “Lähdetään!” pala kattoa romahti heidän lähelleen.

“Vien tuon ensin mukanani”, Umbra irvisti ja kohotti Nimdakätensä. Valkoiset voimat repivät seiniä, kattoa, Svarlea. Umbra hohti kuin aurinko pimeydessä. Seinät alkoivat kaatua sisäänpäin. Lheko riuhtoi Umbran luokseen ja työnsi valon toan päin Matoroa.

“Lähtekää!” Toa Kal huusi “Eläkää!” ja tonneittain betonia ja terästä romahti katosta. Matoro ei hukannut aikaa, vaan ampui harppuunansa ainoaan ehjään seinämään ja syöksyi Umbran kanssa korkeuksiin ja ylempään kerrokseen, poispäin sortuvasta huoneesta. He kuulivat Svarlen mylvinnän tämän hautautuessa maailmaan, jota hän oli niin monta vuotta hallinnut. Kaikesta metallin kirskunnasta ei voinut erottaa Lhekoa, mutta hän oli yksi alas jääneistä Kaleista. Ehkä hän jäi kaiken alle, ehkä hän pääsi pakoon. Toat eivä ehtineet ajatella syöksyessään poispäin niin kovaa kuin pääsivät.

Eläkää, kaikuivat Lhekon sanat Umbran päässä. Se oli jotain, mitä Lheko ei ollut ehtinyt tehdä.

Sortuvat kattorakenteet syöksivät betonia ja sortuvaa metallia jo niille käytäville, joita pitkin puuskuttavat toat nyt pinkoivat. Uupuneina ja taistelun väsyttäminä kaksikko jatkoi pakomatkaansa. Matkaa, jossa takaa-ajajana oli kokonainen kerros romuun hautautuvaa historiaa. Matoro vilkaisi sivusilmällään Umbraa, jonka tahti hidastui hetki hetkeltä. Matoron omatkin lihakset jaksoivat vain vaivoin.

Kaksikon takana romuttuva kerros kasvatti äänenvoimakkuuttaan. Taakseen vilkaisevat toat huomasivat kauhukseen sekä kerroksen katon, että lattian sortuvan yhtenä katastrofaalisena romun dominoefektinä. Hengästyneet ja vaarallisen happivajeiset toat kääntyivät taas yhdestä kulmasta, kohti jälleen yhtä, edellisen kanssa identtistä käytävää. Tällä käytävällä oli kuitenkin yksi selkeä ero edelliseen. Sen päässä odotti lujasta teräksestä taottu kiinteä ovi. Umbran mieli oli toiveikas. Kenties myös huone oven takana olisi yhtä lujaa tekoa. Turva näytti olevan vain muutamien askeleiden päässä.

Kaksi toan ruhoa iskeytyi ovea vasten. Se ei antanut periksi. Kauhu levisi Matoron kasvoille. Umbra kääntyi tulosuuntaansa päin. Sortumisefekti tavoittaisi heidät pian. Matoro tutki oven oikealle puolelle upotettua paneelia, jossa ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään järkeä. Ei näppäimiä, eikä näyttöä. Ainoastaan ohut vaakasuuntainen lovi, jonka ympärillä vilkkui punaisia valoja. Toa kirosi ja iski molemmat nyrkkinsä oveen. Kuului kolahdus, mutta ovi ei edes värähtänyt.

“Prosessoitua prototerästä.”

Nyt myös Umbra oli huolissaan. Oli hänen vuoronsa iskeä raajojaan oveen, mutta suurikokoisen toan potku oli yhtä turha, kuin Matoronkin. Epätoivossaan toat hakkasivat ovea kaikin voimin. Matoro jopa yritti työntää ionikatanansa jäänteitä paneelin loveen oikosulun toivossa, mutta tuloksetta. Dominoefekti oli jo saavuttanut toien loukon. Etäisyyttä oli enää noin kymmenen metriä. Alas pudottautuminen olisi kuollettavaa ja kattoon oli mahdotonta tarttua. Umbra hakkasi edelleen ovea, kun Matoro kääntyi jo kohtaamaan häntä hitaasti lähestyvän tuomionsa.

Viisi metriä. Silmänsä sulkenut Matoro ei kuullut takaansa kuulunutta sihahdusta. Ovi ei ollut murtunut. Se avattiin sen toiselta puolelta. Viime hetkellä oven aukeamista todistanut Umbra kaappasi kiinni Matorosta, heittäytyen tämän kanssa sisään prototeräksiseen huoneeseen. Ovi sisahti kiinni maahan heittäytyneen kaksikon takaa ja sortuvien rakenteiden jyly vaikeni kaukaiseksi huminaksi.

Tusina identtisiä, mekaanisia jalkapareja sai toakaksikon nostamaan katseensa huoneen sisältöön, jossa vihreäsilmäiset, valtavia kolmipiippuisia sarjatulikivääreitä selässään kantavat vahkit tutkivat tulokkaita katseillaan. Hopeiseen, erittäin raskaaseen haarniskaan sonnustautunut yksisilmäinen vahki työnsi kevyesti muutaman tavallisista tovereistaan sivummalle, nähdäkseen kunnolla tapahtuneen. Yllätyksestä mykistyneet toat olivat kammenneet itsensä ylös, huojentuneina täpärästä pelastuksestaan, mutta samalla huolestuneina uudesta tilanteestaan.

“Tänne.”

Matoron hengitys salpautui hetkeksi. Umbra ei ollut uskoa kuulemaansa. Huoneen perältä kaikunut käsky sai toat ottamaan muutaman ripeän askeleen peremmälle, nähdäkseen äänen lähteen. Mitä kaksikko sai todistaa, oli päivän yllätyksistä kenties suurin.

Metrin halkaisijaltaan oleva kuutionmuotoinen generaattori oli laitettu pyörien päälle ja hurisevasta energianlähteestä lähtevät kymmenet keltaiset johdot syöttivät voimaansa kumarassa seisovan hiilenharmaan hahmon sydämeen. Karrelle palaneeseen paljaaseen selkään upotetut johdot oli survottu syvälle hahmon lihan sisään, aina tärkeimpiin elimiin asti. Ikuiseen irvistykseen vääntyneet silvotut kasvot käänsivät huomionsa hahmon kyynärvarsista eteenpäin täysin mekaanisista punaisista käsistä saapuneisiin Umbraan ja Matoroon. Yksittäisiä kappaleita ennen niin ylvästä punaista haarniskaa roikkui yhä hahmon mekanisoiduista raajoista, mutta taistelun runtelema ruumis oli muuten täysin paljas. Kumarassa kävelevä, johtojen rajoittama hahmo väänsi kasvonsa väkisin outoon hymyyn, tervehtiessään saapuneita.

“Jos nyt aivan rehellisiä ollaan… teitä minä en osannut odottaa”, Killjoy totesi.