Klaanon

Avainsana: admin

  • Päivän ensi säde

    Bio-Klaani
    Lähes viisi kuukautta ennen sarastusta
    Aamuyö

    TYTTÖ.

    Mitä Visokki oli äsken sitten tehnytkään, ajatus painautui nyt sivuun samalla tavalla kuin hän itse vasten metallirappusia.

    Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että hän ei edes tiennyt, mikä oli hänet rappusia vasten painanut. Kaikki oli sinistä ja valkoista ja pimeää ja täysin äänetöntä ja samaan aikaan sokaisevaa ja niin kovaäänistä.
    Portaikon askelmien rautaiset säleiköt painautuivat väkivaltaisesti vasten Visokin vatsapuolen kuorta. Hän tajusi koko fyysisen kivun vasta, kun aistikokemusten hirvittävä pommitus taukosi ja toi tilaa todellisuudelle.

    KUULETKO, TYTTÖ?

    Hän oli admin-tornin portaikossa. Hänen pihtihampaansa ja silmänsä osoittivat ylöspäin, joten oli viisasta olettaa, että hän oli ollut äsken matkalla ylös portaita.

    Ei.
    Sininen ja valkoinen puskivat läpi raivolla. Ei, ei hän ollut porraskäytävässä.

    Nyt hän oli veneessä. Hän seisoi siellä ja näki koko veneen. Purje otti tuulta vastaan. Sen kangas oli kultainen, mutta enempää hän ei voinut siitä päätellä, koska hän ei ollut oman kehonsa hallinnassa.

    Visokki seisoi veneen takapäässä kahdella jalalla. Hän puristi jotain kädessään ja se tuntui polttavalta ja kylmältä. Hän katseli kohti rantaviivaa, jota kohti vene oli matkaamassa ja näki majakan.
    Tutun majakan. Sen, jonka takana oli linnake, jonka symboli oli sininen ussal.

    OLEN TULOSSA, TYTTÖ.

    Ei.
    Visokki pakotti itsensä veneestä takaisin portaikkoon, puski kaiken voiman jalkoihinsa ja nousi ylös.

    Hän ei ollut veneessä.
    Joku muu oli veneessä. Mutta se joku muu, joka oli veneessä, oli myös hänen päänsä sisällä.
    Sininen ja valkoinen raastoivat hänen mieltään taas.

    LÖYSIN SINUT, TYTTÖ.

    Se, joka seisoi veneessä, oli taas hän. Se komensi miehistöä aseistautumaan. Se käänsi katseensa kohti linnaketta, jossa Visokki oli, ja se tunsi vihaa.

    ANNA SE MINULLE.

    ”Ei”, Visokki kuiskasi tuuleen. ”Mene… mene pois.”

    Kun muu ei auttanut, Visokki pani pahintaan. Visokki suuntasi hyökkäävään mieleen sellaista voimaa, jonka käyttöä hän vältteli yleensä viimeiseen asti.
    Hän käski hyökkääjän aivoja pysäyttämään tämän sydämen. Hän iski railon hyökkääjän mieleen, halkaisi koko tajunnan kahdeksi ja kirkui puolikkaita kuristamaan toisensa. Hän otti haltuunsa hyökkääjän käden ja pakotti tämän viiltämään oman kurkkunsa auki sillä terävällä ja metallisella, mitä tämä nyrkissään piteli.

    Ja se kaikki tapahtui, koska Visokki pakotti sen tapahtumaan, mutta… se ei myös tapahtunut.
    Oli kuin jokaisen hänen tekonsa jälkeen aika olisi vain kelautunut taaksepäin. Kuin hyökkääjä olisi vain parsinut viilletyn kurkkunsa sillä samalla metallinpalasella, nitonut mielensä yhteen ja käynnistänyt sydämensä uudestaan.

    Se, joka oli hänen päässään, ei kuollut.

    Se, joka oli hänen päässään ei mennyt pois kuin välähdyksiksi. Se, joka oli hänen päässään… oli vahvempi kuin hän? Ajatus hyysi, viilsi, pysäytti. Juuri kukaan ei ollut vahvempi kuin hän. Juuri kukaan ei saanut häntä pysäytettyä pelkällä ajatuksella. Hän oli yleensä se, joka niin teki.

    Kipu vaikeutti hengittämistäkin. Silti jokainen välähdys, jonka ajaksi Visokki sai puskettua tietoisuuden sivuun tajunnastaan, antoi hänelle edes kolme sekuntia aikaa tehdä jotain. Jokaisen noista sekunneista hän käytti pakottaakseen itsensä ylös tismalleen yhden portaan verran askelmia.
    Se kesti aivan liian kauan. Jokaisessa välissä, jossa Visokki sai pakotettua itsensä yhden portaan verran ylös, seilasi hyökkäävän mielen komentama laiva eteenpäin kymmeniä metrejä.

    Aistihavainnot ulkoa sekoittuivat hänen omiinsa. Majakka kasvoi hänen silmissään samalla kun ylimmän kerroksen keskimmäinen ovi lähestyi. Lopulta Visokki sai lyötyä oven auki väkivaltaisella puskulla.
    Tismalleen samalla hetkellä hän… kuuli ympäriltään veneen porautuvan rantahiekkaan. Askelten seuraavan perässä.

    Hyökkäys himmeni ja todellisuus palasi selkeämmäksi juuri sopivasti, että Visokki pystyi näkemään näkökenttänsä keskellä Tawan kauhistuneet kasvot.

    ”Visu?” Tawa haukkoi henkeään. Yöhön asti venyneistä töistään yllätetty toa seisoi pöytänsä takana pidellen Nöpöä tiukasti käsissään. Silmien kalpeudesta Visokki päätteli näyttävänsä tällä hetkellä juuri yhtä kamalalta kuin miltä hänestä myös tuntui.

    ”Hyökkäys” hän pakotti sanansa ulos. ”Rannalla. Vene… jo-joku…”

    ”H-hyökkäys?” Tawa suoristi ryhtinsä näkyvästi. ”Kuka? Joko… joko ne käyvät sotatoimiin? Nazorakeja? Zyglakeja?”

    Visokki ei pystynyt vastaamaan mihinkään Tawan kysymyksistä, sillä se, joka oli ollut veneellä, ja oli nyt rannalla, oli taas hänen päässään.
    Se joku oli hänen päässään ja oli hänen päässään vain valkoista ja sinistä ja viiltävää kipua, ja se joku asteli pitkin rantahiekkaa, ja se joku suuntasi nyrkkiin puristetun kämmenensä kohti linnakkeen korkeinta tornia, ja sen jonkun nyrkin sormien väleistä hohti sinistä.
    Ja se sattui ja hän ei pystynyt keskittymään mihinkään ja Tawa välähti näkyviin ja pois näkyvistä ja Tawan kasvot ja admin-tornin muoto sekoittuivat hänen katseessaan ja Tawa yritti sanoa jotain, mutta Visokki ei saanut selvää.

    “Visu? Visu, oletko sinä, oletko-”

    Joka hetki, kun se, joka oli hänen mielessään, asteli lähemmäs tornia, tuntui Tawan huone sumeammalta ja ranta selkeämmältä. Visokki kadotti Tawan äänen täysin. Sen hukuttivat alleen kymmenien jalkojen äänet. Hiekka narskui alla, kun veneestä noussut joukkio ei edes pitänyt kiirettä lähestyessään. Askeleet hiekalla voimistuivat ja voimistuivat kunnes…

    Välähdys ja voimakas kuumuus olivat viimeiset aistihavainnot rannalta, kunnes harha kaikkosi äkillisesti.
    Visokki seisoi täristen ja huohottaen ja tuijotti Tawan kauhistuneita kasvoja. Oli täysin hiljaista.

    ”… oletko sinä kunnossa?”
    ”Se… lopetti.”
    Visokista tuntui että kumpikaan heistä ei hengittänyt, kun hän mietti sanojaan.
    ”Miksi… miksi se lopetti?”

    Visokki ehti kysyä kysymyksen. Tawa tai hän itse eivät ehtineet prosessoida sen vastausta edes puolikasta sekuntia, kun heidät keskeytti helvetillinen ääni läpi linnoitusten muurien ja vankimpien seinien. Tärinä pudotti teekupposia seinätelineistä, ja ne pirstaloituivat Tawan toimiston lattialle.

    Posliinin pirstaleet kilisivät lattialla. Sitten tuli täysin hiljaista.
    ”Tuliko tuo…” Tawa hengitti.
    ”Rannalta.”

    Sitä pelottavaa hiljaisuutta kesti ahdistavia pieniä hetkiä, jotka he käyttivät vain kuunnellakseen. Sitten Tawan toimiston ovi kävi toiseen kertaan. Tulija puhui ennen kuin Visokki ehti kääntyä tätä kohti.

    ”Hei tytöt, hyviä uutisia”, Guardian sanoi. ”Puolustus toimii.”
    Sininen skakdi seisoi ovella ilmeensä vakavana, vielä unenpöpperöisenä mutta toimintavalmiudessa. Kivääri ei ollut valmiusasennossa, mutta hän piteli sitä tiukasti käsissään.
    ”Ja huonoja myös. Jos kaupunginvaltuustolla oli joku ajatus siistiä vanhan majakan edustalla olevaa rantaa, niin sedille taitaa tulla aika ikävä syksy.”

    Tawa ja Visokki vilkaisivat toisiaan. Sitten Tawa katsoi taas Geen suuntaan.
    ”Mennäänkö katsomaan?”

    Skakdi nyökkäsi ja avasi toimiston ovea. Tawa laski Nöpön korilleen, nappasi keihäänsä telineestä ja asteli tomerasti edellä.
    Visokki seurasi perässä kunhan oli ensin saanut muutaman tasaisen hengenvedon aikaiseksi.

    Se, joka oli ollut hänen päässään, ei ollut enää linjoilla. Mutta hänestä tuntui, että jokin muu yhä oli.

    Administon koko matka muurinharjaa pitkin rannikolle linnakkeen edustalla oli haissut palaneelta. Kun he saavuttivat vanhan majakan, alkoivat savupilarit näkyä. Ne nousivat muinaisen kivitornin takana olevalta rannalta useana synkeänä patsaana, kuin valtavan kouran luisevat sormet olisivat olleet kurottautumassa Bio-Klaanin linnaketta kohti.

    Kun he alkoivat laskeutua rantakalliota, näkivät he ensimmäisinä paikalle ehtineet. Vartioston ja lainvalvonnan ensitoimintaryhmät olivat eristäneet alueen aamuyössä kirkkaasti näkyvällä keltaisella nauhalla. Vartijat ja poliisit etenivät hyvin varoen hiiltyneessä maastossa. Alueen reunalla Visokki näki tutun moderaattorikaksikon jutustelevan jotain keskenään. Havahtuessaan adminien laskeutuvan alas rinnettä kävelivät Same ja Bladis rivakasti vastaan.

    ”Juuriadmin”, Same nyökkäsi synkeänä, ”adminit.”
    Hopeinen skakdi toisti eleen perässä, jos ei aivan yhtä särmänä kuin taisteluparinsa. Kellonaika näkyi melko lailla enemmän hänen silmäpusseistaan.
    ”Mitä täällä tapahtui?” Tawa kysyi katsoen vuorotellen Samea ja Bladista. Same vilkaisi takanaan nousevaan savupatsaaseen ja ehti puhua ensin.
    ”Mitä ilmeisimmin jonkinlainen joukkio pienessä veneessä yritti päästä lähelle muureja ilman, että osui satamavaloihin… eikä päässyt kovin pitkälle.”
    ”Ja miksiköhän ei?” Guardian kysyi rintamasuunta Samessa, mutta katse Bladiksessa.
    Hopeinen skakdi katsoi melko hyväntuulisesti Geetä, vilkaisi hirvittävää hiiltynyttä kraatteria takanaan, ja sitten taas Geetä.

    ”Eversti hyvä, niiden parin zyglak-keissin jälkeen kehotit minua tekemään jotain etelärannan pahimman sokean pisteen… eli juuri tämän majakan edustan suhteen. Niin minäpähän sitten tein.”
    Same lähinnä nyökkäili hiljaa taisteluparinsa puhuessa.

    Tawa kohotti kulmiaan. Guardian katsoi ensin Bladista ja sitten Samea ja sitten savuavaa maastoa moderaattorien takana.

    ”Bladis, en nyt tahtoisi valittaa koska pysäytit mahdollisesti kokonaisen hyökkäyksen”, Gee sanoi raapien takaraivoaan, ”mutta tiedätkö, mihin merimiinat yleensä laitetaan?”
    “Jestas, Guartsu”, Bladis kohautti olkiaan, “käskit vähän soveltaa niiden kanssa.”
    “Tiedätkö, kuinka päin helvettiä tuon miinatyypin herkkyys on viritetty? Noita räjähtää välillä siksi, koska rama räpäyttää siipiään toisella puolella kupolia. Sinä kaivoit ne hiekkaan.”
    “Jos se on niin vaarallista, miten sellainen sitten soljautetaan zamorin sisälle?” Bladis murahti.

    Kaikki neljä muuta, jotka eivät olleet Guardian, katsoivat nyt Guardiania. Tawa ja Visokki eivät olleet tähän kellonaikaan tai näin säikähtäneinä valmiita kohtaamaan, mistä tässä edes puhuttiin, ja tapahtuiko se edes tällä todellisuuden tasolla. Same näytti palanneen ajatuksissaan haaveillen aikaan, jolloin sodankäyntivälineet olivat olleet ainoastaan traumaattisia ja hirvittäviä eivätkä myös täysin typeriä.

    “Hengitystä pidätellen”, Guardian lopulta vastasi. Ja siirtyi, Visokki huomioi, melko armollisesti asiassa eteenpäin. “Onko yhtään tarkempaa tietoa, keitä tuossa mossahti?”
    ”Kohta on.”
    Bladis otti ensimmäiset askeleet kohti montun reunaa. Hän nykäisi selkänsä takaa vyölleen kiinnitetyn pistoolin ja valmistautui tökkimään hiiltynyttä mysteeriä sen pitkällä piipulla. Skakdi astui savuisen montun sisäreunalle. Varovaisena alkanut liike muuttui kuitenkin luisuksi, kun maastonmuodon hiekkainen reuna petti. Skakdi vaikutti säilyttävän tasapainonsa, mutta liukui hiekan mukana pois muiden näkökentästä. Hetken kuluttua savun keskeltä kuului tuttu ääni.

    ”No nämä ovat… jotain… tyyppejä?”
    Bladiksen syväluotaava lausunto nosti selvästi Guardianissa halun tehdä omat päätelmänsä, ja skakdi käveli muiden adminien tasalta tomerasti kraatterin reunalle. Visokki oli astella perässä, mutta… jokin ei tuntunut oikealta. Jokin ei saanut hänen oloaan vielä tarpeeksi varmaksi, että hän olisi uskaltanut lähestyä. Hän jakoi katseen vierellään seisovan Tawan kanssa, joka oli ollut selvästi liikkumassa, mutta pysähtyi hänen tasalleen. Sähkön toa tarttui keihääseensä jälleen molemmilla käsillään.

    Guardian kumartui kuopan reunan yli ja leyhytteli savua pois näkökentästään.
    “Ei näistä kyllä paljoa jäänyt”, hän mutisi yskien hieman. “Kohtuullisen iso joukko, muutama tusina? Joku muu saa laskea raajojen ja torsojen määrän.”
    “Zyglakeja?” Tawa kysyi.
    Skakdi näytti pudistavan päätään.
    “Mitään hännältä näyttävää ei ainakaan jäänyt jäljelle. Tulkaapas vilkuilemaan sieltä.”

    Loputkin admineista ja Same kurkistivat lopulta reunan yli, ja kuopasta iskevä haju oli vielä hirvittävämpi kuin muurinharjalla. Näky ei ollut kaunis. Hiiltyneitä, palaneita, sulaneita ja riekaleiksi repeytyneitä ruumiinosia oli levittäytynyt pitkin suuren kraatterin pintaa. Suurin osa siitä oli niin hiekan ja tuhkan peitossa, että kuolleiden panssariston tai muustakaan värityksestä ei auttanut tehdä minkäänlaisia päätelmiä. Hyvin suuria raajat ja kehot olivat. Jokainen rannalle kuolleista oli ollut huomattavasti suurempi kuin yksikään Bio-Klaanin johtajistosta, jotka näkyä tuijottelivat.
    “Mitä, peikkoja?” Guardian sanoi. “Aristokraatteja, titaaneja ehkä? En ole varma, kenestä vartiostossa tykkään niin vähän, että pistäisin selvittelemään tätä. Tykkäättekö te palapeleistä?”

    Tawa pudisti päätään, yskäisi löyhkälle ja astui poispäin reunalta peittäen suunsa vasemmalla kädellään. Visokki ei perääntynyt, vaan jäi vain katselemaan näkyä ilmeettömänä. Same kuitenkin seurasi kollegaansa kuopan pohjalle ja nappasi veitsen reisitaskustaan. Bladis katseli vierestä, kun Same kyykistyi jäänteiden äärelle omaa tuliluikkuaan täsmällisemmän instrumentin ja ilmeisesti tarkoitushakuisemman toimintamallin kanssa.
    Selakhin vapaa käsi tarttui yhden hiiltyneen torson yläselkään, ja toinen käsi iski puukon haarniskan nivelkohtaan, lavan seutuville. Visokin silmiin arveluttavan tottunein ottein Same nitkutti olkapanssaria ja osaa olkapäästä irti vainajanpalasta.
    ”Same, tuo on oikeastaan-” Bladis aloitti, mutta piti pienen tauon, kun hänen kollegansa nykäisi ison osan tutkimuskohteen yläselästä irti. ”Tuo ei ole palapelien ajatuksen mukaista. Same, tuo on oikeastaan ihan päinvastainen juttu.”

    Skakdin puheista piittaamatta selakhi nosti panssarinpalan ja sen sisäpuoleen kiinni palaneen lihakudoksen silmiensä tasalle. Hän asetti etu- ja keskisormensa näytettä vasten ja työnsi. Kappaleesta tihkui syvän sinertävää verta, joka valui selakhin sormia pitkin. Moderaattori vei sormet suullensa ja maistoi.
    “Same, mitä helvettiä nyt”, Bladis mutisi.
    Same katseli mietiskelevästi tyhjyyteen hetken.
    ”Vahvat rauta-arvot, paljon pienhiukkasia. Tällä oli joko huonot elintavat tai vaikeasti hengitettävä elinympäristö. Xia, Stelt, ehkä.”

    Guardianin ilme viesti sitä, että hän ei halunnut kyseenalaistaa, kuinka sen oppi maistamaan. Bladiksen ilme viesti, että hän oli saanut aiheesta luennon eikä haluaisi kuulla sitä enää koskaan.
    “Hypoteesi pitää?” Guardian kysyi.

    “Ehkä”, selakhi nyökkäsi käännellen panssarinpalaa käsissään. Hän raaputti hieman veitsellään siihen kiinni palanutta kudosta ja jäi tuijottelemaan lähempää. “Sepäntyö ei näytä halvalta. Tämä ei ole ihan minkä tahansa merirosvon selkäpanssari. Ja jos tämä taas on ase…”
    Same laski panssarin alas ja nykäisi maasta palasen jotain, joka näytti sapelin jäänteeltä.
    “… niin kohtuullisen hyvästä prototeräksestä ovat onnistuneet takomaan.”

    Sininen skakdi nyökkäili hiljaa ja käänsi katseensa kuopan reunan yli, kauemmas rantaa.
    “Ehtikö joku vilkaista jo niiden paattia?”
    ”Joo”, Bladis ähisi kavutessaan takaisin ylös montusta. Hiekka teki kiipeämisestä yllättävän vaikeaa, ja moderaattori käytti siihen jalkojensa lisäksi myös pyssystä vapaata kättään. ”En ole mikään venepoju, mutta moottorit hoituu.”

    Guardian kumartui hieman ja ojentautui auttamaan Bladista. Skakdien kädet löysivät toisensa, ja admin veti moderaattorin ylös. ”Isompi moottori kuin prätkässäsi?” Guardian kysyi ja virnisti.
    ”No joo…”, Bladis vastasi pyyhkiessään santaa haarniskastaan. ”Melkoinen perämoottori. Iso, ja kadehdittavan tehokas, mutta ihan vapaiden markkinoiden tavaraa, että ei tämä mitään sotakalustoa ainakaan ole.”

    Guardian asteli veden ääreen. ”Eli emme ole taas uudessa sodassa. Se on ihan kiva kuulla.” Hän vilkaisi Tawaa, mutta hänen katseeseensa ei vastattu. Admin-toa vaikutti ajattelevan omiaan.
    “Eipä hirveästi siltä näytä”, Bladis sanoi katse paatissa. “Purjeista puuttuu tunnukset, tykeille ei ole edes paikkoja, eikä tuolla ehkä sellaista kantokykyä olisikaan. Varmaan jonkun steltiläisen ritariston nuorin urho on päättänyt pistää rahaa haisemaan ja lähteä vähän valloitusreissulle kera koko joukon palkattuja öykkäreitä, tai jotain. Surkea yritys. Ihan hyvä asenne kyllä, siitä pisteet.”

    “Onhan näitä merirosvoja aiemminkin nähty”, Guardian nyökkäili. “Tai paroneita, joiden mielestä piilottelemme avaruusolioita. Ehkä tästä ei näillä samoilla silmillä enempää saa irti. Mennäänkö kaikki vain nukkumaan?”

    Koko sinä aikana, kun skakdit ja selakhi olivat tutkailleet groteskia näkyä ja esitelleet teorioitaan, oli Visokki vain tuijottanut kraatterin keskelle. Oli kestänyt kauan tajuta, miksi hän oli tehnyt niin, mutta vähitellen hän alkoi ymmärtää, mitä oli sieltä etsinyt.
    Mitä lähemmäs hän oli linnakkeesta kävellyt kohti rantaa, sitä voimakkaammaksi se oli tullut. Sitä olisi voinut kuvailla huminaksi, mutta ääntä se ei ollut. Se ei ollut fyysinen tuntemus hänen kuoressaan eikä haju- tai makuhavainto hänen kidassaan. Tarkimmin sitä olisi voinut kuvailla sanalla läsnäolo, mutta sekään ei saavuttanut aivan sitä, mitä Visokki tunsi. Hän aisti kanssa-adminiensa ja moderaattorien läsnäolon, näiden tunnetilojen ja ajatusten muodostamat pisarat ja aallot ympäröivässä ilmassa.

    Mutta tämä läsnäolo, jonka hän tunsi kraatterin keskeltä, oli vailla vivahteita. Se oli tasainen, järkkymätön ja uskomattoman voimakas, ja sitä oli vaikea jättää huomioimatta.

    Visokki loikkasi kraatterin reunan yli ja alkoi kuopia sen syvintä kohtaa etujaloillaan ja syöksyhampaillaan. Mitä muilla olikaan sitten ollut mielessä, se sai odottaa, kun he katselivat visorakin työntävän raajoja, metallinkappaleita ja palanutta törkyä pois tieltä. Kauaa ei hänen tarvinnut kaivaa ennen kuin hän kavahti taaksepäin.

    Hän tuijotti mustaksi hiiltynyttä, luista kättä, joka oli puristunut nyrkkiin. Pienimmätkin jäänteet kudoksesta olivat riekaloituneet irti ja panssarien jäänteitä oli vain vähän, mutta kädestä ei puuttunut sormen sormea ja se puristi jotain tiukkaan. Jotain metallista, puhtaan valkeaa, sinistä.

    Jotain, jossa ei ollut jälkeäkään tuhkasta tai mullasta tai räjähdyksen sinkoamasta roskasta, vaikka sitä piteli kuollut, palanut nyrkki. Sormien välistä kiilui aavemaisesti leijuva hehku.

    ”Kaikki. Lähemmäs. Nyt.”

    Visokin telepaattinen viesti iskeytyi muiden tajuntaan hätkähdyttävän voimakkaana. Same suoristui seisomaan ruumiiden ääreltä, ja skadit rantaviivan tuntumassa alkoivat välittömästi lähestyä kuoppaa. Tawa oli kuitenkin ensimmäisenä Visokin vierellä laskeuduttuaan montun pohjalle ystävän käskyn kuultuaan.

    Sähkön toa vilkaisi Visokkia. Jokin loi punaisen visorakin kasvoille sinisen hehkun ja oli naulinnut hämähäkin katseen. Tawakin seurasi visorakin tuijotusta, ja näki runnellun nyrkin, jonka sisuksista loisti arvoituksellinen hehku. Sen sanaton kuiskaus ei soinut yhtä äänekkäänä Tawan mielessä, mutta…

    ”Se… puhuu minulle”, keltainen juuriadmin henkäisi ja kumartui lähemmäs. Sivalkoinen valo heijastui hänen visiiristään.

    Varovaisesti – mutta ei ehkä niin varovaisesti kuin hän olisi itse tahtonut ajatella – Tawa vei kätensä valon lähdettä puristavalle nyrkille ja avasi kalmon sormia.

    Siinä hetkessä Same ja skakdit ehtivät ruumiin nyrkistä paljastuneen esineen äärelle. Kaikkien kolmen aseet olivat valmiudessa.

    Se, mitä kourasta paljastui, oli näennäisesti viatonta. Keskellä hurmetta ja raatoja sen olisi voinut hyvin jättää huomioimatta. Silti jotenkin sen huomaamaton paino sai heidät kaikki vaikenemaan hetkeksi.

    Siinä se makasi luisella kämmenellä: valkea metallinpalanen, joka näytti sirpaleelta jostain suuremmasta. Keskellä sirua oli noin keskimääräisen matoralaisen silmän kokoinen reikä, ja metalli hehkui kylmää sinertävää auraa, kuin se olisi heijastanut loppukesän yötaivaan tähtiä.

    ”Aion olla nyt rehellinen”, Guardian totesi ja laski asettaannsa. ”Molemmilla pakaroillani on oma perstuntumansa tästä. Ensimmäinen rohkaisee minua tarttumaan siihen saman tien, ja toinen käskee katsoa, mitä tapahtuu kun sitä pamauttaa plasmalla.”
    Vaivoin sininen skakdi siirsi katseensa pois hypnoottisesta sirpaleesta. ”Mutta meinasin nyt esittää vastuullista aikuista ja ehdottaa, että suhtaudumme siihen kuten mihin tahansa vieraaseen sotilaskalustoon, ja telkeämme sen toistaiseksi linnakkeen holviin.”

    ”Kenties”, Tawa mietti ääneen, katse yhä salaperäisessä esineessä. ”Sen voima on kuitenkin poikkeuksellisen puhdasta. Minä… kykenen aistimaan sen.”

    Tawan kanssa-adminit tiesivät hyvin, minkä sanomista hän yritti kiertää. Tawaa inhotti vedota siihen, että hän oli toa. Elementaalisotureilla oli kuitenkin yleensä hyvä intuitio taikaesineiden suhteen.
    ”Mitä ehdotat?” Tawan luotetuimman ystävän ääni kysyi.
    ”En ole varma”, sähkön toa vastasi. ”Mutta tämä saattaa olla meitä isompaa. Saattaisi olla parasta tuoda tilanne koko Klaanin tietoon.”
    ”Admin Tawa”, Same puuttui keskusteluun. Hän oli yhä taisteluasennossa. ”Se saattaisi olla virhe. Tämä joukkio…” Selakhi viittoi vapaalla kädellään heitä ympäröivää kuolemaa. ”Meillä ei ole syytä uskoa, että tällä seurueella olisi ollut mahdollisuuksia murtaa muurejamme.” Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi vakavana. ”Ellei sitten tuo siru.”
    ”Ase siis? Ja voimakas, liian vaarallinen yhteisesti päätettäväksi?” vanha sotilas Guardian tunsi Samen ajatustavan. Selakhi nyökkäsi vastaukseksi.
    ”Me emme tiedä, mitä se tekee”, Visokki huomautti. ”Joku kuitenkin ehkä tietää. Luottakaa minuun, kun sanon, että tuollaisen… asian tekemiseen vaadittava mielenvoimien tuntemus on harvinaista. Sirpaleella saattaa olla tätä sakkia todellisempi omistaja.”

    Ajatus vaiensi montun hetkeksi. Bladiksella oli kuitenkin asiaa.
    ”Räjäytetään se.”

    Skakdin ehdotus sai aikaan toisen pienen hiljaisuuden, jonka hän rikkoi taasen.
    ”Miettikää nyt. Meillä on ihan riittävästi ongelmia muutenkin. Viedään se tuonne metsän puolelle, vähän dynistä kehiin, pari kranaattia siihen kylkeen… hedelmähyllyltäkin pitäisi löytyä lisätehoja…”

    Tawa kurtisti kulmiaan. ”Mielenkiintoinen ajatus, Bladis… on… hyvä olla vaihtoehtoja.”

    ”Minä tiedän, mitä Ämkoo tekisi”, Guardian tokaisi. ”Hän poimisi sirun tuosta kuolleen miehen kourasta, sujauttaisi sen viittansa taskuun ja virnistäisi hurmaavasti ennen katoamistaan horisonttiin.”

    Jokaisen paikallaolijan mielestä hieman liiankin totuudenmukaisen sutkautuksen jälkimaininkeina saapui syvä pitkä hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan hyytävä merituuli ujelsi kiemurrellessaan vanhan majakan läpi.

    Jotain oli tehtävä, Visokki arveli. Mutta juuri, kun hän oli aikeissa toimia, Guardian laskeutui toisen polvensa varaan maahan ja nappasi valkean sirpaleen kuolleesta kämmenestä. Ihan kuin se olisi ollut kaiken aikaa niin helppoa.

    Välittömästi, kun sirpale lakkasi koskettamasta ruumiin kämmentä, käsi kaikkine sormineen mureni – ikään kuin se olisi kaiken aikaa ollut vain kämmenen muotoon jämähtänyttä tuhkaa, jota mikään ei enää pakottanut kämmenen muotoon. Sekä Guartsu että Tawa kavahtivat hieman kauemmas äkkiseltään tuhkautuneesta raadonpalasta.
    Hiljainen merituuli tarttui tuhkaan, ja hetkessä sirua pidellyt käsi oli pelkkä muisto.

    ”Sanoit, Visu, että tämän tekeminen vaatisi mielenvoimien tuntemusta”, Guartsu sanoi lopulta epävarmalla äänellä.
    ”Kyllä.”
    ”Miksi tulit tähän johtopäätökseen?” hän jatkoi tarkastellen nyt Visokkia sirussa olevan reiän läpi.
    ”Sillä on ikään kuin telepaattisesti havaittava… läsnäolo.”

    Visokki ei halunnut ottaa mieleensä kohdistunutta hyökkäystä puheeksi siinä kaikkien keskellä. Guardian ei selvästikään ollut täydellisen tyytyväinen Visokin välittämään mielikuvaan. Tawa tuli apuun jatkamalla keskustelua hänen puolestaan.
    ”Ehkä meidän on syytä ottaa selvää, mikä se on ja mitä se tekee, ja varautua siihen, että joku muukin on siitä kiinnostunut.”
    ”Olen samaa mieltä, admin Tawa”, Same sanoi. Hetken harkinnan jälkeen hän kaivoi savukkeensytytysvälineistönsä, tuli sitten jälleen toisiin aatoksiin eikä lopulta pyytänyt esimiehiltään lupaa sytyttää. “Ehdotan myös, että tutkimme veneen lisäjohtolankojen varalta.”
    ”Pitäydyn alkuperäisessä ehdotuksessani”, Guardian sanoi. ”Telkeämme sen holviin, ja sitten teemme, kuten Tawa sanoi. Vastustaako kukaan?”

    Hiljaisuus toimi myöntymisen merkkinä. Guartsu, siru kädessään, lähti tarpomaan takaisin linnoitusta kohti. Visokki jäi vielä hetkeksi seisomaan ruumiin ääreen. Hän tuijotti kohtaa, jossa luinen koura oli vielä hetki sitten ollut samalla, kun taikaesineen sininen aura vaimeni vaimenemistaan. Jossain hänen vieressään moderaattorit keskustelivat, mutta hälyn sisältö ei tavoittanut hänen huomiotaan. Kun päivän ensi säde luikahti horisontin takaa ja osui hänen kasvoihinsa, hän rutisti molemmat silmänsä kiinni ja lysähti maahan.

    ”Ajattelitko jäädä siihen loppuyöksi?” kysyi ääni hänen takanaan. ”Vai lähdetkö kanssani takaisin linnakkeelle?”
    Visokki kääntyi kohtaamaan parhaan ystävänsä, ja näky Tawan vaimeasti hymyilevistä kasvoista toi hieman valoa.
    ”Mennään”, Visu vastasi, ja yhdessä he lähtivät kävelemään takaisin.

    ”En kyllä tiedä, voiko tätä enää yöksi kutsua”, Visu haastoi heidän siinä kävellessään, pienoisen auringonvalon jo sivellessä heidän selkiään.
    ”No ehkä aamuyö. Aamu? Taisi jäädä yöunet väliin tällä kertaa”, Tawa naurahti.
    ”Taas. Sinun pitäisi mennä nukkumaan ajoissa.”
    ”Paraskin puhuja, sinähän olit ihan yhtä myöhään valveilla…”
    ”No niin olin tällä kertaa, mutta minulla on yleensä vähän vastuullisempi päivärytmi!”
    ”No sinä oletkin meistä kahdesta se aikuisempi.”
    ”Sanoo nainen, joka huolehtii koko maailmasta sillä välin, kun me muut nautimme elämästämme.”

    Tawa pyöräytti silmiään.
    ”Tiedät, että tuo ei ole totta.”
    ”No siltä se välillä tuntuu, sinä olisit loman tarpeessa. Mutta oikeasti, nukkuisit enemmän.”
    ”Niin minun varmaan pitäisi.”

    Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Tawa kysyi:
    ”Mitä silloin tapahtui, kun tulit huoneeseeni ja ilmoitit hyökkäyksestä?”
    Kun Visokki epäröi, hän jatkoi:
    ”Muistathan, että voit kertoa minulle mitä vain. En aio kertoa Guartsulle.”
    ”Minä… Jokin hyökkäsi kimppuuni.”
    ”Mitä tarkoitat?”
    ”Jonkinlainen vihamielinen olento hyökkäsi mieleeni. Uskon, että se oli yksi veneellä tulleista – se, jonka kädessä siru oli. Näin välillä maailman hänen näkökulmastaan.”

    Tawa nyökkäsi mietteliäästi. ”Oletko aivan kunnossa?”
    ”Yritin karistaa hänet kimpustani, jopa tappaa hänet, kun mikään muu ei auttanut. Mutta hän ei kuollut, ja vene eteni ja eteni. Kunnes he tulivat rannalle. Sitten räjähdys korvensi heidät kaikki, ja yhteys katkesi, uskon.”
    ”Saitko selville mitään hyökkääjän henkilöllisyydestä?”
    ”En. Hän sanoi olevansa tulossa ja haluavansa jonkin, mikä minulla on. Mutta en tiedä, mitä hän tarkoitti. Hän kutsui minua ’tytöksi’. Ikään kuin tuntisi minut.”

    Tawa ei vastannut mitään.
    ”Onkohan mahdollista, ettei hän varsinaisesti puhunut minulle? Mutta miksi hän sitten hyökkäisi kimppuuni…”
    ”En tiedä vastausta kumpaankaan kysymykseen, olen pahoillani”, Tawa sanoi. ”Mutta meidän on syytä asettaa korkea prioriteetti sen sirun salaisuuksien selvittämiselle, ettei mitään tällaista tapahdu uudestaan.”
    ”En tiedä, vaikuttiko se siru hyökkääjän mieleen jollain tavalla. Mutta emme voi sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että se oli ase.”

    He saapuivat portille ja kulkivat siitä sisään. Kaupunki oli vielä hiljainen, mutta kauppiaat valmistautuivat jo availemaan putiikkejaan, ja varhaisimmat työntekijät kiirehtivät jo askareilleen. Hirvittävä jytinä rannalta aiheutti väessä epävarmaa supatusta, mutta rohkaiseva ilme Toa Tawalta vaikutti näkyvästi rauhoittavan heitä.

    ”Pitäisiköhän pistäytyä Figalla ostamassa hieman kukkia, kun tässä kerran ollaan”, Tawa pohti. Visokki ihaili tämän kykyä jättää tapahtunut jo taka-alalle, mutta toisaalta tämä ei ollut vihamielisen mielensisäisen hyökkäyksen uhri.
    ”Mene vain, jos haluat”, hän sanoi. ”Ehkä minä menen vielä huoneeseeni ja yritän nukkua pari tuntia ennen päivän velvollisuuksia.”
    ”Jos asia jää vaivaamaan sinua, tule juttelemaan”, Tawa sanoi.
    ”Tulen kyllä. Mutta älä leiki psykologia, se on minun hommani”, Visokki vastasi leikkisästi.

    Kun he erkanivat lähellä linnakkeen ovia, Visokki pysähtyi hetkeksi paikoilleen.

    Horisontissa päivä sarasti. Auringoista ensimmäinen pilkisti hiljalleen esiin ja maalasi kaupungin mukulakivien pintaan oransseja laikkuja. Mata Nui raotti silmäluomiaan, tavattiin sanoa. Visokki ei tavannut, mutta sanonnat tarttuivat. Epävarmuutta täynnä olevan yön pimeys väistyi, mutta jokin jäi leijailemaan Visokin ylle.

    Sirua pidelleen hyökkääjän ääni oli vaimentunut, mutta jollain tavalla se oli yhä läsnä. Samalla tapaa kuin käsi oli hajonnut tuhkaksi, ei Visokki enää… muistanut, miltä ääni oli edes kuulostanut?

    Se olisi voinut olla kenen tahansa ääni. Mitä pidempään hän muisteli sitä, sitä yleismaailmallisemmalta se tuntui. Kuin se olisi polttanut tiensä hänen tajuntaansa jättämättä mitään jälkeä.
    Kuka hänelle sitten oli puhunutkaan, oli varmasti jo äärimmäisen kuollut. Mutta kuollut tai ei, hänen oli vaikea olla tuntematta että tämä oli toivottanut heidät tervetulleeksi johonkin, johon he eivät olleet aivan valmiita.

    Visokki päätti olla ajattelematta asiaa. Horisontissa häämötti merkkejä sodasta. Hänellä ei ollut varaa harhautuksiin.

  • Paras meistä

    Bio-Klaani

    Linnaketta ei oltu koskaan suunniteltu kovin laajamittaiseen sotaan. Läpi vuosien sen muurit olivat enimmäkseen estäneet onnettomia villiraheja eksymästä kaupunkiin. Toki sen yli kymmenmetriset kivimuurit kykenivät kilpistämään monenmoisten rauhanrikkojien aikeet, mutta nazorakein tulivoimaa vastaan kivimuurit olisivat vain hidaste. Se tosiasia oli omiaan nakertamaan kaupunkilaisten uskoa selviytymiseen.

    Admin piteli kiinni purppurakaavustaan estääkseen sitä liehumasta liikaa tuulen mukana. Metrejä leveällä muurinharjalla puhuri oli kova. Näkymä kaupungin pohjoispuolen pelloille oli pilvinen. Se oli ollut toasta aina kaunis, vaikka metsää olikin nykyisin paljon vähemmän. Vuodesta toiseen hän oli muurinharjoilta seurannut, miten linnaketta ympäröiviä maita oltiin asutettu. Pienet mökit olivat levinneet pohjoiseen joen kumpaakin rantaa, tuoden mukanaan puutarhat ja pienet tiet. Jokaisesta niistä jotkut olivat löytäneet kodin, kiitos Bio-Klaanin.
    Heillekin pitää linnakkeessa olla tilaa, kun Allianssi jatkaa etelään etenemistään, hän pani merkille huolissaan. Heidän suojakseen kaupungin muurit olivat alun perinkin rakennettu. Nyt tilaa hädin tuskin olisi. Tawasta se tuntui kammottavalta. Jokainen, joka ei saisi suojaa linnakkeesta, olisi Bio-Klaanin pettämä.

    Vuori, joka kohosi kaukana horisontissa, oli jo kauan sitten tuntunut majesteettiselta muistutukselta siitä, miten pieni Tawan linnake lopulta oli. Aikanaan kyse oli ollut jylhän maamerkin kunnioittamisesta, mutta nyt uhka oli konkreettinen. Sen – kutsui sitä sitten Mt. Ämkooksi tai Guartsuvuoreksi – siluetti muistutti heitä aina sodasta.

    Tawa ei tiennyt, kumpaa nimeä inhosi enemmän.

    Jossakin noilla mailla linnakkeen ja vuoren välissä samosi Guardian, toa mietti. Hän ei aikonut uskoa mitään muuta vaihtoehtoa.

    ”Tulitkin aikaisin”, sanoi mirukasvoinen turaga, joka saapui vartiohuoneesta muurille. Hänen rintapieleensä oli kiinnitetty hopeareunuksinen siniussal. Niitä löytyi vain yksi kappale linnoituksesta, ja se kuului Klaanin vartioston komentajalle, turaga Vak-Nektakarille.

    ”Helei, Vak”, admin vilkaisi häntä. Miehellä oli päällään yksinkertainen, mustasta nahkasta tehty turagankaapu. Sitä koristavat ketjut olivat haalistuneita. Vakin ryhti näytti painuvan kumarampaan vuosi vuodelta. Hän alkoi näyttää vanhalta, toa noteerasi. Turaga huolehti aivan liikaa, etenkin nyt Vartioston vastuunkantajana.

    ”Pohjoisesta tulleiden joukosta on löytynyt muutamia loistavia muurareita”, turaga kertoi matalalla äänellään. ”Olemme saaneet vallien vahvistustyöt hyvään vauhtiin. Teemme siitä hieman kaarevamman, jotta tykinammukset kimpoilisivat siitä pois.”

    Lähdettyään moderaattorin virasta Vak-Nektakar oli ryhtynyt kaupunginvaltuustoon, mutta ei tullut kenellekään yllätyksenä, ettei hän viihtynyt politiikassa. Hän oli ollut aina toiminnan mies.
    Kun Vartioston koko oli nelinkertaistettu sodan alussa, se oli myös siirretty pois moderaattorien suorasta alaisuudesta. Paisunut organisaatio oli tarvinnut oman johtajan, ja Vak oli ollut enemmän kuin helpottunut päästessään pois eläkkeeltään. Po-musiikki ja liskojen hoitaminen olivat käyneet lopulta pitkästyttäviksi.

    ”Kiitos, että olet niin positiivinen. Kaikki eivät ajattele samoin”, Tawa sanoi. ”Onko vartiostolla kaikki, mitä se tarvitsee?”

    ”Ei, neiti admin. Ei ainakaan linnoitustarpeista. Meillä on käynyt aina välillä toiakin auttamassa. Mutta tiedättehän te, aina voisi olla lisää miehiä ja aseita. Etenkin aseita.”

    Salaman toa veti kädet puuskaan ja katsoi kauas metsiin. Kaikki Telakasta poliisivoimiin ja Vartiostoon pyysivät lisää aseita. Ja se oli täysin ymmärrettävää. Tawasta vain tuntui käsittämättömän turhauttavalta vastata kaikille, että ei, aseita ei yksinkertaisesti ole enempää, eikä niitä saada kuin hyvällä onnella.

    ”Aseita en voi, ikävä kyllä, luvata paljoa. Tiedät varmasti, millainen pula sellaisista tarvikkeista on”, Tawa selitti.
    ”No, vähäaseista yhteiskuntaahan me yritimmekin saada aikaan”, Vak huokaisi ja katseli vuorta. ”Se oli aina todella kaunis idea, Tawa.”
    ”Niin”, admin vastasi.
    ”Sääli, etteivät kaikki jaa ideaamme. Niin kauan kuin muilla on aseita täytyy itsekin aseistautua”, turaga mietti. ”Ehkä meidän olisi pitänyt tunnustaa se jo aiemmin. Sitähän Guardiankin tapasi sanoa. Että Klaani ei voisi kuvitella ikuisesti olevansa vaaran ulottumattomissa.”

    Salamatoan rauhanomainen yhteisö kaatuisi siihen, ettei aseita olisi tarpeeksi. Guardian olisi ylpeä Kohtalon ironiantajusta.

    ”Mitä hyötyä on haaveilla sodattomasta maailmasta, jos ei ole valmis edes yrittämään?” admin vastasi hiljaa. Uskoiko hän enää siihen yhtä järkähtämättömästi kuin ennen? Tawa ei ollut enää varma. Hän oli kerran lukenut sananparren, että idealismi ei kestä tulikosketusta, mutta oli aina halunnut uskoa sen olevan väärässä.
    Guardian oli jossakin tuolla, hän katseli saartaan. Elossa, kuolleena, kukaan ei tiennyt. Se nakersi naisen toivoa pahemmin kuin sadat nazorak-leuat.

    ”Meillä on kyllä cordak-tykkejä, samoja mitä Telakan pojat käyttävät. Ammuksista vain on aina pulaa. Sitten on vanhanmallisia sähikäislaukaisimia, sellaisia rhotukalla toimivia. Olemme myös tehneet paljon jousia ja muita sellaisia. Kaikkea on kuitenkin liian vähän siihen nähden, mitä meillä on vastassa.”

    ”Kuulostaa kekseliäältä”, Tawa vastasi. ”Värvätkää lisää väkeä rakentamaan niitä sekä ammuksia. Bio-Klaani kyllä maksaa palkat heille.”
    ”Anteliasta. Mitenkä muuten on, onko niitä xialaisia miinoja vielä varastossa? Kunnon miinakenttä linnoituksen ympärille taatusti pitäisi torakat poissa.”
    ”Ette miinoita linnakkeen ympärystää ennen kuin lähialueet ovat evakuoitu”, admin määräsi. ”Saatamme olla sodassa, mutta emme ota tarpeettomia riskejä.”
    Vak kohautti olkiaan.
    ”Kaikella kunnioituksella, Tawa, en usko, että selviämme, ellei Klaani muutu. Emme ole koskaan kohdanneet mitään näin suurta uhkaa. En halua kuulostaa tuomiopäivän profeetalta, mutta minusta sodassa on oikeutettua käyttää kaikkia keinoja, mitä meillä vain on. Me puolustamme kuitenkin taistelemisen arvoista aatetta!”

    Tawa nojasi muurinharjaan ja katsoi kaukaisuuteen. Kaksoisauringot olivat harmaan pilviverhon peittämät. Maan turaga nojasi kävelykeppiinsä.
    ”Olen saanut sinulta aina rehellisen vastauksen, Vak. Uskotko, että me voimme voittaa?” admin kysyi.

    Turaga naputteli leukapieltään. ”Onko uskollani merkitystä?” hän kysyi.

    ”Valtakunnat nousevat ja kaatuvat uskosta”, toa vastasi.

    ”En usko, että voimme voittaa, mutta en näe muutakaan mahdollisuutta kuin yrittää. Olemme kaikki näiden muurien sisällä yhtä lailla vankeina”, kertoi Vak vakavana.

    ”Mutta onko siinä mitään järkeä?” Tawa parahti. ”Toworu ja Harkel ja moni muu on jo kuollut. Moni tulee kuolemaan. Joskus mietin, onko tämä sen arvoista. Mitä jos vain lähtisimme ja aloittaisimme alusta jossain muualla? Antaa torakoiden pitää tämä saari, voimme etsiä uuden. Henkemme ovat arvokkaammat.”

    ”Nazorakit eivät vaikuta halukkailta päästämään meitä.”

    ”Niin. Emme edes tiedä, mitä ne haluavat”, Tawa kertoi. ”Kenraali ei ole esittänyt vaatimuksia. He eivät edes vastaa mihinkään viesteihimme. He eivät halua neuvotella.”

    ”Ei muakakaan neuvottele saaliinsa kanssa”, Vak vastasi. ”Nazorakit eivät voi hävitä tätä sotaa. Vaikka me saisimme heidän hyökkäyksensä torjuttua, he olisivat edelleen turvassa pesässään, ja silti heitä olisi sata kertaa meidän määrämme. He voisivat yrittää uudestaan ja uudestaan, ja lopulta voittaisivat.”

    ”Kiitos, että olet rehellinen”, admin katsoi vanhaan ystäväänsä. ”Me puhumme liian harvoin.”
    ”Olemme kiireisiä.”
    ”Niin. Palkkasin vähän aikaa sitten itselleni sihteerin. Kaikki se kirjanpidon ja aikatauluttamisen määrä alkoi käydä ylivoimaiseksi.”
    ”Enpä olisi uskonut. Sinulla sihteeri?”
    ”Minulle tulee karmean huono omatunto, jos unohdan jotakin. Tuntuu jatkuvasti, että joku Klaanissa tarvitsee jotakin. Sihteeri on helpoin tapa säilyttää mielenterveyteni.”
    ”Minulla on onnekseni vain pari sataa alaista”, turaga hymähti.
    ”Minun pitää jatkaa kierrostani pian”, admin sanoi ja kaivoi esiin pitkän listan. ”Käyn tänään läpi kaupunkia. Ehkä se helpottaa. Monet ovat vielä alamaissa viimeaikaisten huonojen uutisten jäljiltä. Se, että tapaan heitä, piristää monia.”
    ”En tiedä, olenko koskaan sanonut, mutta arvostan sinua valtavasti, Tawa. En usko, että Klaani olisi tällainen ilman sinua. Sinä se osaat valaa toivoa ja sopua. Minä itse en pystyisi hymyilemään ja rohkaisemaan aina.”

    ”En minäkään”, Tawa vastasi. ”Mutta jonkun on pakko hymyillä.”

    Klaanin kaupungin keskipäivä oli ruuhkainen. Aukiolle pystytetyllä torilla myytiin kalaa ja jauhoja, joita lähiseutujen matoranit myivät hyvällä hinnalla kaupunkiin. Torin laidalla poliisipari piti tilannetta silmällä. Joukossa oli käsityöläisiä ja epätoivoisia arvoesineidensä kaupittelijoita. Hinnat olivat kohonneet valtavasti viime viikkoina, Tawa mietti huolissaan. Klaanilla oli omat, suuret ruokavarastot, joita pitäisi alkaa pian levittää.

    Admin purppuraviitassaan sai kyllä tilaa kulkiessaan läpi ruuhkan. Kaupunkilaiset tervehtivät häntä, ja hän hymyili heille takaisin. Kaikesta huolimatta hänen alamaisensa rakastivat häntä. Se antoi Tawalle voimaa jatkaa eteenpäin. Niin kauan kuin klaanilaiset uskoivat häneen, hänen velvollisuutensa oli olla vahva.

    Tawa pysähtyi herkullisen tuoksun ympäröimälle kojulle, joka mainosti myyvänsä tuoreita leivonnaisia. Suurisilmäinen ko-matoran kysyi varovaisesti adminilta, maistuisiko tälle aidot kermasarvet Steltin tapaan.
    ”Nämähän ovat erinomaisia”, admin maistoi sokerileivosta. Se oli kenties paras kermasarvi, minkä hän oli koskaan syönyt. ”Missä tämä on leivottu?”
    ”Tuota, eräs leipuri tuolla vähän kauempana kaupungista tekee ne”, matoran kertoi. ”Laitanko teille kokonaisen pussillisen?”
    ”Kyllä, kiitos. Voisitko välittää leipurille kiitokseni? Nämä ovat kerrassaan loistavia.”
    ”Uh, toki, neiti admin. Vien terveiset leipurille.”

    Admin pyyhki sokeria suupielistään jatkaessaan matkaansa. Hänellä oli edessä vielä monta kohdetta läpi kaupungin. Asepajoja, avustusjärjestöjä, monenlaisia ryhmiä jotka kantoivat kortensa kekoon Klaanin puolesta. Tawa koki tärkeäksi, että hän osoittaisi näille kiitoksensa henkilökohtaisesti.

    Lisäksi kierros saisi hänen ajatuksensa pois viime päivien ankeudesta. Hän ei ollut vieläkään puhunut Visokille, eikä halunnut ajatella kahta muuta adminia.
    Yhtä adminia. Se toinen ei ollut enää tittelin arvoinen.
    Tähän mennessä se ei ollut onnistunut, sillä hänen aatoksensa palasivat aina heihin.

    Satamaan tullessaan hän kohtasi paljon väkeä ja huutoa. Väki tungeksi erään pienen laiturin ympärillä, missä vene valmistautui ilmeisesti lähtemään matkaan. Paraikaa alusta pakkasi joukko pakolaisia – enimmäkseen matoraneja. Tawa tunnisti pitkän, veneen kannella saapastelevan le-matoranin perämies Un-Takiksi. Hän oli yksi tärtäläisinä tunnetusta merirosvojoukosta, joka oli pidätetty Klaanin lähivesiltä. Veneessä näkyi myös veden toa, jonka admin muisteli kuuluneen samaan joukkoon.

    ”Minne olette menossa?” Tawa hihkaisi heille ystävällisesti, astellen väkijoukon läpi veneen viereen.

    ”Kauas pois täältä!” huusi Un-Tak ja sai marginaaliset hurraahuudot miehistöltään. Pakolaiset, joista osa oli jo pakkautunut alukseen, lakkasivat pakkaamasta adminin ilmestymisestä kiinnostuneina.
    ”Tulevatko he mukaasi?” toa kysyi, vilkaisten pakolaisjoukkoa.

    ”Hekin haluavat pois tämän typerän sodan alta! Rumisheressä on rauhallista ja mukavaa!” perämies sanoi.
    ”Emme halua kuolla, kun torakat tulevat”, säesti ta-matoran, joka piteli käsissään köysinippua.

    ”Te olette suuressa vaarassa, jos lähdette avovesille”, Tawa kertoi. ”Tiedätte sen, tiedättehän?”

    ”Die Pira on tämän kolmen sakarain nopein ja ketterin alus”, vastasi Un-Tak. ”Et voi pitää meitä täällä, jos haluamme lähteä. Minä en ole mikään siivoojaorja eivätkä he halua kuolla!”

    ”En aio estää teitä, mutta pyydän, harkitkaa tätä. Te olette vaarassa, jos lähdette merelle.”

    Joku tarkkasilmäinen olisi saattanut nähdä nazorak-aluksen partioimassa merta silläkin hetkellä. He kaikki kyllä tiesivät hyytävät tarinat kalastusaluksista, jotka hyönteiset olivat syösseet merenpohjaan.

    ”Klaaninne on uppoava laiva”, totesi tärtäläinen. ”Matkaan, miehet! Meillä on kaikki valmiina! Osa laiturin väestä pakkautui Die Piran kannelle, mutta eivät kaikki, jotka olivat paikalle sitä varten tulleet – he epäröivät.
    ”Pelkurit! Te kuolette täällä!” Un-Tak suuttui, kun näki, että osa olikin jänistämässä.

    ”En toivo uppoamistanne, mutta pelkään, että niin käy, emmekä me voi pelastaa teitä. Haluatteko todella antaa kaiken sattuman varaan?” admin vetosi lähtijöihin vielä viimeisen kerran. Se sai muutaman muunkin eroamaan joukosta – pelosta vai kunnioituksesta, sitä ei osannut toa sanoa.

    Die Pira irtosi laiturista mukanaan tärtäläispari ja kaksi tusinaa pakolaista. Enemmän heitä oli kuitenkin jäänyt laiturille. ”Onnea matkaan”, hän sanoi hiljaa itsekseen ja todella toivoi olleensa väärässä varoituksissaan.

    Jos he kuolisivat, olisiko se hänen syynsä? Hän olisi lopulta voinut kieltää heitä lähtemästä? Tawa jäi yksin ajatuksensa kanssa lähtiessään rannasta. Tapaamisia päivälle oli vielä useita.

    Klaanin ensimmäinen ja vanhin todellinen ”asetehdas” sijaitsi kaupungin reunoilla muurien ulkopuolella, melko lähellä Telakkaa. Mustanpuhuva rakennus oli ruosteessa ja selvästi nähnyt parempia päiviä. Sen peltikatosta sojotti savupiippuja ryppäänä taivaalle, ja vain yhdestä niistä muodostui taivaalle musta pilvi. Tehdas oli tehty hyvin kauan sitten, mutta sen alkuperäinen rakennuttaja oli lähtenyt aikoja sitten. Hänen mukaansa Bio-Klaanin ”suhteettoman” tiukat ympäristömääräykset olivat estäneet kaiken bisneksen. Tawa oli kuullut miehen hankkineen ölynporauslautan Xian aluevesiltä pian sen jälkeen.

    Ovea vartioivat kaksi karua ja julmasti irvistävää robottia, jotka tekivät liioitellun sotilastervehdyksen tunnistaessaan adminin. Se sai toisen konemiehen kämmenen lentämään kivenheiton päähän.

    ”Helei? Oletko täällä, Zeruel?” Tawa huhuili astuessaan sisälle suureen tehdashalliin, joka oli täynnä mitä erilaisempia laitteita. Enimmäkseen niiden muotokieli oli harmaata, rujoa ja improvisoitua.

    Kumaraselkäinen, haalistuneen mustanpuhuva hahmo ilmestyi sivuhuoneesta.
    ”Ha ha ha, Tawa!” entinen paha diktaattori hörähti. Kolmimetrinen jättiläinen nojasi metalliseen kävelykeppiinsä vaivalloisesti. Iän näki hänen haarniskastaan: kaikki kiilto oli sen metallipinnasta kadonnut aikoja sitten, ja tilalla oli ajan kuluman ja lukemattomien naarmujen luoma karhea pinta. Hänen suuri, repaleinen viittansa makasi paksuna hänen leveillä harteillaan.
    Zeruelin kasvoton naamio oli uurteita täynnä, ja hänen mustat sarvensa olivat kuluneet lyhyiksi.

    ”Tuota, ovivahdiltasi irtosi taas käsi”, admin huomautti.
    ”Surkea 35”, Zeruel tuhahti. ”Täytyy hitsata se tällä kertaa tiukemmin. Ha ha ha!”

    Tawa katseli ympärilleen Bio-Klaanin yhdistettyyn metallinkierrätyskeksukseen ja asetehtaaseen. Tai, no. Tehtaaseen. Mutta se tuotti noin kolmetoista asetta enemmän kuukaudessa kuin mikään muu asia Klaanissa, joten sai luvan kelvata. Ensisijaisesti tehtaalla kuitenkin tehtiin kaikkea muuta: varaosia Laivastolle, uuneja, suihkuja, takseja ja monia muita esineitä.

    Koneiden ääni kuului etäisenä rakennuksen toisesta suuresta konehallista, jossa varsinainen tuotanto tapahtui. Zeruelin oma puoli oli pikemminkin romuvarasto, kirpputori ja hullun tiedemiehen paja. Toki hän johti koko tehdasta, mutta eläköidyttyään Klaaniin entinen kyborgikeisari ei enää nauttinut hallitsemisesta siinä määrin kuin mitä hän nautti luomisesta.

    Siivoamisesta hän sen sijaan ei nauttinut, ja sen näki. Zeruelin elämän suurin katastrofi aikoihin oli ollut Killjoyn putoaminen hänen sulattoonsa, kun tämä oli ratkonut välejään admin Guardianin kanssa. Vahkimiehen karrelle palaneita riekaleita sai siivilöidä oikein hyvästä metallista vielä viikkoja tapauksen jälkeen, eivätkä kaikki osat olleet varmaankaan vieläkään sulaneet. Ajatus siitä, että missä tahansa metalliesineessä, mikä Klaanista löytyi, saattoi olla palanen Killjoyn pakaraa sai tehtaanomistajan höhöttelemään itsekseen.

    ”Vartiosto pyysi lisää aseita”, admin kertoi. ”Mutta teillä on varmasti valtavasti tehtävää muutenkin.”

    ”Kyllä me työt saamme tehtyä, mutta raaka-ainetta ei tahdo riittää”, Zeruel köhi. ”Malmikuljetuksia ei ole saatu pitkään aikaan, pirulaisia nuo torakat. Olemme järjestäneet keräyksiä ja kaapineet kokoon kaiken kierrätysmetallin, mitä on helposti löytynyt lähiseuduilta, mutta ei se riitä pyörittämään tätä paikkaa kovin pitkään. Laivaston poikien osat vievät paljon rautaa!”

    Ei se Tawaa yllättänyt. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi. Kaupungin resurssit eivät yksinkertaisesti riittäneet kaikkeen siihen, mitä heidän olisi pitänyt saada aikaan.

    ”Ymmärrän”, toa vastasi. ”Oletteko olleet yhteydessä ortoneihin? Heistä voisi olla apua.”

    ”Emme ole kuulleet maanalaisten kaupungista viikkoihin. Kenties hekin ovat paenneet ötököitä. Hyviä kaivajiahan ne torakanpirulaiset ovat.”

    ”Ehkä meidän pitää selvittää heidän tilanteensa”, admin mietti. ”Iniko on ollut usein heihin yhteydessä. Ehkä kysyn häntä lähtemään pienellä joukolla tutkimaan, mistä on kyse.”

    ”Sitä varten pojat voivat ottaa minun uuden Nöpöni”, Zeruel sanoi ylpeänä ja osoitti pajan perällä seisovaa jättiläiskonetta. ”Se vaatii vielä vähän virittelyä, mutta pitäisi käydä moiseen.”

    Tawa nyökkäsi. ”Pärjäätte tehtaalla hienosti. Minä selvitän, mitä voimme tehdä orton-asialle.”

    Jälleen yksi asia tehtäväksi, hän huokaisi. Ehkä hän ei ehtisi murehtia lainkaan, jos keksisi itselleen tarpeeksi paljon työtä.
    Aivan kuin hän voisi olla murehtimatta.

    Iltapäivä oli jo pitkällä, kun Tawa pääsi listallaan viimeiseen kohtaan. Kyseessä oli Vahtikoirat-nimitystä käyttävä vapaaehtoisjoukko, mutta admin ei tiennyt aiheesta sen enempää. Joukkio oli perustettu vain viikko sitten, ja he olivat anoneet audienssia Guardianin kanssa siitä asti.

    Toivottavasti he eivät pety, kun kyseessä onkin eri admin, salama-toa mietti kävellessään läpi rauhallisen asuinalueen. Kaupungin asukkaat tervehtivät häntä hymyillen – siellä täällä esiteltiin epävarmoja kysymyksiä tulevasta. Hän vastaili niihin miten parhaiten taisi. ”Kyllä, toki me selviämme”, ”Ei, nazorakit eivät voi kaivautua Klaaniin alhaalta käsin”, ”Kyllä, ruokaa riittää varastoissa pitkäksi aikaa.”
    Se, että hän henkilökohtaisesti vakuutteli tavallisille kaupunkilaisille tilanteen olevan hallinnassa, vaikutti toimivan. Tawa alkoi lähes uskoa siihen itsekin.

    Ampumaradalta kaikuvat laukaukset kertoivat Vahtikoirien olevan harjoittelemassa. Se oli sama rata, jolla Guardianillakin oli ollut tapana harjoitella. Ei sillä, että Klaanissa olisi ollut kovin laajasti ampumaratoja tai ampumaharrastusta. Vaikka kaupungissa asuikin joukko Välisaarten parhaita taistelijoita, ei heidän kykyjään kovin usein ihailtu. Klaanin sankareissa oli parempiakin ihailtavia ominaisuuksia kuin heidän kykynsä tappaa.

    Sodan aikana olennaisimmaksi ominaisuudeksi vain usein osoittautui kyky tappaa, toa murehti. Ka-bla-blam, kaikui yhteislaukaus katoksista.
    ”Kolme laukausta polvelta! Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Ka-bla-blam. ”Laukaus seisaalta Yksi, kaksi, kolme, neljä!” Kaa-bla-blam. ”Patruunat ulos! Lataus!” Klik, klik, kuumia rhotuka-kapseleita lenteli kivääreistä, ja uusia sellaisia työnnettiin sisään. ”Valmiina!”
    Huutaja oli Omeran, joka tunnettiin paremmin ”Sota-Omppuna.” Se johtui hänen tavastaan saada Zakazin sisällissota tuotua joka ikiseen keskusteluun mistä hyvänsä aiheesta. Toisinaan oli kyse sodan suuresta vaikutuksesta purkkiruoan yleistymiseen, toisinaan taas postkardalaisen taiteen hiipumiseen. Ei ollut aihetta, missä tuo sotaveteraani ei nähnyt traumaattisen konfliktin kynsiä.

    Katoksessa oli kaksikymmentä skakdia, joille hän huuteli komentoja. Sadan metrin päässä edessäpäin heitä tuijottivat maalitaulut, joihin oli piirretty nazorakien siluetteja. Paksuissa puulevyissä oli siellä täällä mustia, hiiltyneitä osumanjälkiä. Palanut, kitkerä tuoksu levisi niistä.

    ”Jokainen ammus, joka ei tapa, on hukkaan heitetty mahdollisuus!” Sota-Omppu huusi miesten ladatessa. Vanhojen rhotuka-kiväärien lataaminen oli hidasta – patruunat piti poistaa, ja sitten rumpuun työnnettiin uudet. Yhdellä latauskerralla sai kahdeksan kuolettavaa laukausta, mutta harjoituksissa he käyttivät kivääreitä huomattavasti matalatehoisimpina, jolloin energiapatruunasta riitti laukauksia nelinkertainen määrä. ”Muistakaa, että toverinne takarivissä pitävät teidät turvassa ladatessanne – mutta jos ette ole valmiita, kun heiltä loppuvat ammukset, alkaa kaatua miestä! Puolitoista minuuttia, siinä ajassa teidän pitää olla valmiita.”

    Omeran oli hieman kyrmyniskainen hahmo mustavihreällä haarniskalla, josta roikkui kuivia lehtiä maastovärinä. Hänellä oli päässään aavikonkeltainen kypärä, jossa oli aukot hänen harjalleen. Kolhuista ja mustumista päätellen kypärä oli palvellut Zakazilta saakka. Skakdiksi Omppu oli yllättävän pienileukainen, mutta pyrki kompensoimaan sitä syvällä, miehisellä bassoäänellään, joka olisi sopinut Bayrakin elokuvan päähahmolle. Omeranin oman tarinan mukaan hänen äänensä ei ollut alunperin sellainen – se oli vain odottamaton sivuvaikutus eräästä kovasta iskusta kaulaan, jonka hän oli saanut.

    Tawa jäi seuraamaan harjoituksia ovelle. Ne tuntuivat kestävän aivan liian pitkään. Loputtoman tuntuisten sotilaskomentojen ja yhteislaukausten jälkeen Sota-Omppu antoi käskyn lopettaa. He alkoivat keräämään patruunoja uudelleentäyttöä varten – sekin oli yksi etu, kun käytettiin pienitehoisia energiapulsseja: ammuttaessa patruuna ei kärventynyt käyttökelvottomaksi, vaan sen saattoi uudelleenladata.

    ”Öh, neiti admin”, Omeran huomasi vasta nyt hiljaisen tarkkailijan. ”Me, tuota, olimme kyllä voineet keskeyttääkin.”
    ”Helei”, Tawa tuli pidemmälle. Hänen piti nostaa purppuraviittaansa helmaa, ettei se olisi tarttunut kivikynnykseen. ”Ei se mitään. Halusin seurata harjoituksianne ilman, että tiedätte sitä. Olen huomannut, että läsnäoloni saa monet hermoilemaan.”

    Toiset vahtikoirista jatkoivat aseensa puhdistamista juuri noteeraamatta toaa, mutta osa ei oikein tiennyt, olisiko pitänyt nousta ja tehdä kunniaa. Jotkut yrittivät jatkaa kivääriensä huoltamista parhaansa mukaan, mutta siitä ei oikein tullut mitään – ei sitä joka päivä näe Bio-Klaanin ihailtua johtajaa ilmielävänä ja läheltä. Admin oli huomannut, miten moni muutti heti käyttäytymistään hänen läsnäollessa – kaikki yrittivät olla mahdollisimman kohteliaita ja hienoja. Se oli hieman hullunkurista, mikä sai ukkosneidon hyvälle tuulelle.
    Guardiania olisi moinen joukko tervehtinyt jämäkällä asennolla ja sotilastervehdyksellä. Ainakin se oli sotilaille helpompaa, kun ei tarvinnut miettiä itse, miten reagoida. Silti se sai adminin hieman murheelliseksi. Niin se olisi saanut Guardianinkin.

    ”Komentaja Omeran ja Vahtikoirien ensimmäinen komppania, palveluksessanne, neiti admin!” tumma skakdi esittäytyi filmitähden äänellään.
    ”Lepo vain”, Tawa sanoi. ”Vahtikoirat, vai? Hilpeä nimitys sotilasjoukolle.”
    ”Olemme Viimeisen Vartijan uskollisia seuraajia”, komentaja kertoi. ”Suoraan sanottuna, toivoimme, että eversti Guardian itse ehtisi vierailemaan luonamme, mutta hänelläkin on varmasti paljon tehtävää. Salainen tehtävä pohjoisessa ja sitärataa”, hän iski silmää kuin olisi muka tietänyt jotakin.
    ”Niin. Niin hänellä on”, salaman toa vastasi varovaisesti. Hän kääntyi katsomaan skakdijoukkoa, joka oli kokoontumassa lähtemään – joukossa oli joitakin vanhoja miehiä, Omeranin ja Guardianin kaltaisia kaiken nähneitä sotilaita, mutta enemmistö heistä toi Tawalle enemmän mieleen Bladiksen. He olivat nuoria skakdeja, joiden silmissä paloi vielä ripaus viattomuutta ja uhkarohkeutta. Mikä pahinta, heistä näki vakaumuksen. He olivat sotilaita, jotka uhraisivat henkensä uskollisuudestaan Guardianille.

    Tawa huokaisi. He ihailivat vain kuvaa ja ajatusta Vartijasta. Suurta klaanilaista sotasankaria.
    ”Näytitte osaavanne asianne hyvin”, Tawa kertoi sotilaille. Hän oli ensin harkinnut kehuvan heidän ampumataitojaan, mutta se olisi tuntunut väärältä.”Haluan kiittää teitä henkilökohtaisesti valmiudestanne taistella Bio-Klaanin puolesta. Kaupunkimme… kaupunkimme puolustus nojaa teidän kaltaisiinne vapaaehtoisiin, jotka uskovat siihen, että me voimme voittaa ja selvitä.”
    Ne sanat kumisivat tyhjyyttään. Tawa näki nuoret skakdit huutamassa, ampumassa ja kuolemassa hänen ja Guardianin nimessä.

    ”Eläköön, Bio-Klaani!” innostui yksi nuorista skakdeista huutamaan. Pian hänen hurraahuutoihin yhtyivät monet muutkin. ”Eläköön! Eläköön! Torakoita turpaan!”

    Tawan oli pakko kääntyä selin iloitsijoihin ja ottaa heistä etäisyyttä, sillä hän yritti parhaansa mukaan olla kyynelehtimästä. Voitonlaukaukset pamahtelivat ilmaan ja sotilaat vannoivat ikuista uskollisuuttaan samalla, kun hänen Guartsunsa oli… jossakin, ehkä kuolleena tai haavoittuneena, ja Harkel makasi haudassa, samalla tavoin everstin inspiroimana…

    ”Anteeksi, minun on mentävä”, Tawa sanoi Omerannille ja keräsi kaiken tahdonvoimansa hymyyn.
    ”Selvä. Hyvä että kävit! Olisi tosi hienoa, jos sanoisit vielä eversille, että ehtisi tapaamaan meitä kun palaa!”
    ”Sanon”, toa lupasi, mutta oli jo astelemassa rivakasti pois ampumaradalta viitta maata siintäen. Tällä kertaa hän ei pysähtynyt puhumaan jokaiselle vastaantulijalle, ei kyselemään heidän kuulumisia ja rohkaisemaan heitä. Hän vain hymyili kulkiessaan heidän ohitseen. Hymyili hymyä, joka peitti epävarmuuden ja surun ja pelon paljon paremmin kuin kanohi Hau saattoi ikinä.

    Vasta Admin-tornin suojiin päästessään hän saattoi kadottaa kasvoiltaan hymyn, jonka hän oli kilvekseen loihtinut. Hän vilkaisi hiljaista aulaa, jonka seinillä adminien toimistot olivat. Kaikki neljä. Visokin ovi oli kiinni, mutta Tawa ei olisikaan valmis puhumaan tälle. Guardianin ovi oli myös kiinni, vaikka Tawa toivoi koko sydämestään sen äkkiä avautuvan. Takimmainen tiloista oli muutettu varastoksi, joka oli tällä hetkellä täynnä kuivattuja elintarvikkeita. Sen ovenpielestä oli revitty irti kyltti, jossa oli aikanaan komeillut Ämkoon nimi.

    Tawa huokaisi syvään ja asteli huoneeseensa. Hän heitti purppuraviittansa naulakkoon ja silitti Nöpöä, joka istui hänen työpöytänsä itsevaltiaana.
    ”Sinä se vain olet nukkunut”, Tawa piristyi hieman. Ussal-rapu pyöritti silmiään.

    Nainen vilkaisi takanaan avautuvan ikkunan näkymää koko kaupungin ylitse. Koko päivän risteily ympäriinsä tuntui hänen jaloissaan, mutta ei estänyt hänen ajatuksiaan vaeltamasta surun poluille. Hetken hän vain katseli kotikaupunkiaan käteensä nojaten ja miettien kaikkea sitä hätää, mihin hän ei ollut vastannut, ja kaikkia niitä, joita hän ei ollut rauhoittanut.

    Sellaisina hetkinä hän tunsi itsensä kovin pieneksi ja yksinäiseksi.

    Koputus oveen keskeytti hänen mietteensä. Sisään tuli kohteliaan tauon jälkeen ga-matoran Pakari kasvoillaan. Hän piti käsissään kansiota, joka oli varustettu admin-sinetillä.
    ”Hei, Xela”, Tawa hymyili sihteerilleen. ”Luulin, että olit jo lähtenyt.”

    ”Neiti admin, olin juuri lähdössä”, matoran sanoi. Hänen äänensävynsä oli Tawan harmiksi aina kovin viileän asiallinen. Xela oli loistava järjestelemään hänen kaaoksen valtaamaa kalenteriaan, mutta matoran ei osannut lainkaan ottaa rennosti adminin ollessa paikalla. Tawa oli yrittänyt sanoa tälle, ettei häntä tarvinnut teititellä, mutta matoran ei ollut ottanut sitä kuuleviin korviinsa. ”Mutta hieman ennen kuin saavuit kuulin jotakin, mikä on tärkeää.”

    ”Kerro toki”, Tawa sanoi.
    Matoran epäröi hetken.

    ”Tuota, nazorakit upottivat jälleen yhden aluksen. Se pakolaisvene, joka lähti päivällä satamasta, nähtiin saavan osuman torpedosta merellä. Myös pelastusvene upotettiin. Heitä ei pystytty pelastamaan.”

    Tawa laski katseensa ja nielaisi. Hän oli ollut oikeassa yrittäessään estää heitä, mutta se ajatus ei tuonut hänelle lämpöä.
    ”Minä annoin heille luvan siihen”, toa sanoi hiljaa.

    Xela ei oikein tiennyt, miten vastata.
    ”Ei se ole teidän vikanne”, hän lopulta vakuutti. ”Se oli nazorakien vika.”

    Tawa nousi ja kääntyi kohti merelle antavaa ikkunaa. Hän katseli hetken sen aavaa autiutta, mutta kun näki sielunsa silmin matoranien hukkuvan, hän käänsi päänsä.
    ”Minä olisin voinut kieltää heitä. Vakuutin monta heistä jäämään – mitä jos olisin ollut sitkeämpi? Mitä jos olisin yrittänyt vielä kerran, ja olisin saanut heistä edes yhden enemmän jäämään? Mitä jos olisin voinut tehdä niin, mutten tehnyt?”

    ”Neiti admin”, Xela sanoi hitaasti. ”M-me kaikki ihailemme teitä niin paljon juuri siksi, miten paljon välitätte. Kaikista. En tiedä, miten me selviäisimme ilman teitä.”

    ”Mutta…” Tawa parahti. Hänen visiirinsä sisäpintaan putosi kyynel.

    Xelan ammattimainen ilme säröili, kun hänen suupielensä kallistuivat varovaiseen hymyyn.
    ”Te olette vahvin ja hienoin henkilö, jonka tiedän”, matoran vakuutti. ”Vaikka aina ei onnistuisi pelastamaan kaikkia voi silti välittää heistä. Ei kukaan pysty pelastamaan kaikkia. Ei edes Toa.”

    Tawa istui pöytänsä taakse ja silitti Nöpöä ajatuksissaan. Rapu kurkoitti hänen poskeaan, muttei yltänyt niin korkealle. ”Kiitos, Xela”, toa vastasi lopulta. ”Et tiedä, miten paljon tarvitsin sitä, että joku sanoisi minulle tuon.”

  • Paralyysi

    Bio-Klaani, sairasosasto

    ”Hei. En tiedä, kuuletko minua. En välitä.”

    Raskaat verhot estivät vähäisenkin valon pääsyn huoneistoon. Hämyisässä sairaalaympäristössä valkoinen ja musta sekoittuivat harmonisesti. Harmaata ei ollut. Oli vain mustia siluetteja, jotka liikkuivat valkoisuudessa.
    Aivan ikkunaa vasten nojasi tuoli, jolla istui sotilaallinen hahmo. Metrin päässä hahmosta löytyi peti, jolla makasi huoneen ainoa potilas. Tämä nukkui rauhallista unta.

    ”Ne sanoivat, että jotain oli tapahtunut aiemmin. Kielsivät astumasta tänne. Juuri nyt en välitä.”

    Tuolilla istuva hahmo laski suuret kasvonsa kämmeniinsä. Se huokaisi syvään ja haki ajatuksiaan. Huoneen seinäkello piti piinaavaa tikitystä. Piinaavampia olivat vain hahmon sydämenlyönnit.

    ”Tulin tänne, koska haluan kysyä sinulta jotain. Sano vain täydeksi Karzahnin tolvanaksi, jos edes pieni osa sinusta on hereillä. Mutta… haluan vain… en tiedä, puhua… puhua ystävälle.”

    Aivan sairaalavuoteen vieressä oli pöytä. Vesimaljakkoon istutetut kukat olivat hoitamattoman näköisiä, osa jopa lakastuneita. Terälehtiä lojui pöydällä ja lattialla. Vesimaljakon takana oli valokuva, jossa oli neljä enemmän tai vähemmän hymyilevää hahmoa. Kuva oli käännetty toipilasta kohti.
    Kukat olivat kuolemaisillaan ja pöytä oli pölyssä, mutta valokuva ei. Lasi heijasti edelleen verhojen läpi huokuvaa valoa.

    ”Tunnen itseni taas petetyksi. Se olisi ehkä hauskempaa, jos tämä olisi ensimmäinen kerta.”
    Mies naurahti kuivakasti eikä kovin aidosti. Se otti pitkän hörpyn vyötäröllään roikkuvasta vesipullosta ennen kuin jatkoi puhettaan.
    ”Minulla on hyvin pitkäaikainen ystävä. Toveri. Aseveli, jos niin voi sanoa. Sellainen sekopää, jonka kanssa on tullut koettua ties mitä ja selviydyttyä niin taisteluista kuin muustakin. Hyvä mies. Moraaliltaan muistuttaa lähinnä bumerangia.”

    Mieshahmo otti toisen äänekkään hörpyn.
    ”Kiero, vaarallinen. Käsittely vaatii vuosien harjoittelua. Mutta palaa aina luokseni hädän hetkellä.”
    Kenttäpullo niksahti takaisin paikalleen varustevyöhön. Hahmo nousi täyteen mittaansa ja ravisteli raajojaan.
    ”Kuvittele ilmeeni, kun se mies lähettää minulle henkilökohtaisen viestin, jossa se kertoo kääntäneensä takkinsa. Niin, joo. Tosi kirjaimellisesti.”

    Huoneen ainoa potilas ei reagoinut mitenkään. Vain raskas hengitys vastasi miehelle.
    ”Olen vihainen, tietysti. Vihainen ja hämmentynyt. Haluan lähinnä lyödä sen tyhmää vihreää naamaa silmien väliin jollain tylpällä uudelleen ja uudelleen. Ja se olisi näissä olosuhteissa… sodassa jopa oikeutettua. Mutta kun ei. Helvetin helvetin helvetti, ei.”

    Hahmon kämmenet puristuivat tehokkaasti nyrkeiksi ja tärisivät hetken. Hahmo kuitenkin nieli vihansa. Se horjui hetken paikallaan ennen kuin istui taas tuolilleen.
    ”Kysyn sinulta jotain. En tiedä, voisitko vastata edes hereillä, mutta haluan silti edes kysyä. Se on vaivannut minua niin pitkään kuin olen ollut… täällä. Joskus linnoitus ei ollut tällä paikalla, ei näin vankalla pohjalla. Ja silloin se oli puuta ja tiiliskiveä.”
    Mieshahmo katsoi syvään potilasta, yrittäen etsiä tämän katsetta. Silmät oli kuitenkin suljettu eivätkä ne antaneet minkäänlaista vastausta.

    ”Niihin aikoihin tänne saapui skakdinuorukainen, joka ei suostunut antamaan oikeaa nimeään. Varusteinaan nuorukaisella oli lähinnä teräaseita ja hyvin, hyvin harvinainen kiikarikivääri sodasta, joka oli niihin aikoihin loppunut vasta vajaa vuosikymmen aikaisemmin. Nuorukainen oli täynnä haavoja ja vammoja, joista osan täytyi varsin yksiselitteisesti olla itseaiheutettuja. Lisäksi vaikka hän yritti parhaansa mukaan asiaa piilotella, oli hän ollut joskus Pimeyden metsästäjä.”
    Hahmo katsoi kämmenpohjaansa. Hän oli valmis jättämään ne ajat unholaan.

    ”Kysyn nyt vain, miksi. Miksi annoit nuorukaiselle anteeksi kaiken sen, mitä nuorukainen oli tehnyt. Kaiken, mitä hän edusti. Miten kykenit ottamaan sen riskin? Mistä sinä löysit sen verran anteeksiantoa.”

    Hahmo huokaisi.

    ”Ja miksi se nuorukainen istuu nyt tässä.”

    Potilas ei vastannut, vaan jatkoi levollista untaan. Yksinäinen punainen silmä katseli mustan ja valkoisen kontrastista. Sen omistaja kuunteli potilaan levollista hengitystä. Vieraan kämmen kävi vielä kerran otsalla. Tämän jälkeen sotilas nousi hitaasti seisomaan ja asteli vuoteen vierelle. Puoliksi alas vuoteelta valahtanut huopa aseteltiin takaisin paikoilleen.
    Hahmo seisoi hetken vuoteen vieressä sanomatta mitään. Sitten se asteli hitaasti huoneen ovelle.

    Admin-siipi

    Punainen Visorak asteli kirkkaasti valaistuja käytäviä pitkin astellen vuorotellen lattialla ja seinillä. Visokki tunsi vaistollaan jo kaukaa, että admin-siivessä oli tyhjää. Pitkään oli ollut vain hiljaisuus. Vain yhden olennon ajatukset kimpoilivat syvälle linnoituksen muuriin piilotetun huoneiston sisällä. Ei kestänyt kauaa päätellä, kenen.
    Neljän hämähäkkimäisen jalan harppova askel ei arvioinut, tarttuiko se lattialautaan vai seinämiin.
    Lopulta Rahi saavutti hieman avonaisen oviaukon, jonka välistä kajasti työvalo. Hämähäkki työnsi oven varovaisesti auki otsallaan. Hän jäi seisomaan odottavasti oviaukkoon.

    ”G”, Visokki sanoi. Kumea telepaattinen kaiku saavutti kohteensa, mutta ei saanut vastakaikua. Skakdi istui pöydän ääressä työstäen jotain. Punainen työvalo pöydän yllä toi nuotiomaista hehkuaan muuten tyhjään huoneeseen ja värjäsi sinisen skakdin purppuraiseksi.
    ”No mutta hyvää iltaa”, väsynyt ääni vastasi.

    ”Minä tiedän, mitä sinä aiot”, Visokki sanoi vakavasti. ”Se ei ole sen arvoista.”

    Työpöydälle oli aseteltu sotilaallisen tarkkoihin riveihin kymmeniä, ehkä jopa satoja plasmapatruunoita. Niiden punertavat kärjet hehkuivat pöytälampun valossa, kun Guardianin kookas kämmen lipasti niitä yksi kerrallaan. Vartija-kivääri oli purettu siististi, ja sen aseöljystä kosteat osat oli sijoiteltu ympäri suuren työpöydän pintaa. Pitkäpiippuinen zamor-revolveri lojui pöydän reunalla. Sen rumpuosan panosaukot oli täytetty kelmeän vihreillä kuulilla, joiden sisältä löytyi kaikkea lyijystä napalmiin.
    Punaisen valon kajo täytti muuten pimeän huoneen. Seinillä olevissa telineissä oli kymmeniä teräaseita, kiväärejä, pistooleita ja lippaita. Aseista jokainen oli välittömässä käyttökunnossa.
    Askeettisella mutta suurella sängyllä lojui skakdisoturin varustevyö, jonka lipastaskut oli tyhjätty pöydälle.

    Aukinainen ikkuna varmisti, että huoneessa ei ainakaan ollut liian lämmintä. Oli liiankin selvää, että Guardian oli ollut hereillä jo pitkään.
    Guardian laski viimeisimmän lippaan samaan pinoon kuin aiemmat. Hän tarttui Vartija-kiväärin hyvin öljytystä rungosta ja pyyhkäisi metallipintoja vanhalla rätillä. Sitten admin kasasi osa kerrallaan tottunein ottein kiväärinsä. Siinä kesti viisi sekuntia.

    Latausliike. Varmistus.
    Ase laskettiin pöydälle. Guardian nosti vesipullon pöydältä ja otti pitkän hörpyn. Sitten hän kääntyi tuolillaan kohti Visokkia. Skakdi ja visorak jakoivat pitkän katseen, jonka aikana huoneen valtasi hiljaisuus.
    ”Niinkö? Mitäköhän minä aion?” Guardian kysyi katsellen kaukaisuuteen.

    ”Minä ymmärrän, että olet vihainen!” Visokki sanoi rauhoittavalla äänellä. ”Sinulla on kaikki syy olla! Minäkään en ymmärrä… en ymmärrä enkä käsitä, miten Ämkoo voisi tehdä mitään sellaista… mutta harkitse, mitä olet tekemässä.”

    Visorak otti kaksi askelta skakdia kohti ja katseli vihreillä silmillään skakdia arvioiden ja harkiten sanojaan. ”Hän on ystäväsi, G.”

    Guardian huokaisi.
    ”Niin. Arvaa, tekeekö se tästä yhtään helpompaa.”

    ”Takuulla ei, mutta… mutta… yritä ymmärtää. Se on sentään Ämkoo, hänellä täytyi olla jokin syy sille. Ehkä häntä… kiristetään? Ehkä hän on vihdoin menettänyt hallinnan?”
    Kylmät väreet kiipivät pitkin Visokin olemusta. Vaikka Ämkoo oli vanha ystävä, oli jossain tämän sisällä edelleen vankina edesmenneen makutan rikkinäinen sielu. Makutan.

    ”En usko, että kyse on siitä”, Guardian sanoi pudistaen päätään. ”Olen katsonut sitä pätkää uudelleen ja uudelleen. Ämkoo tietää, mitä tekee. Niistä silmistä ei katsonut makuta.”
    ”Vaan?” Visokki sanoi.
    ”En enää tiedä”, G vastasi. Skakdin oikea käsi kurottui takana olevalle työpöydälle. Kämmen tarttui zamor-pistooliin varmasti. ”Jotain sellaista, jota haluan katsoa silmiin lähinnä tähtäimen läpi.”

    ”Sinä et tiedä itsekään, mistä puhut”, Visokki sanoi. Hämähäkkiolento hieroi päätään Guardianin jalkaa vasten. ”Mitä sinä teet, jos saat hänet tähtäimeesi?”
    ”Se hetki pelottaa minua itseänikin.”
    G pyöräytti kuudestilaukeavan rumpulippaan auki ja katseli kelmeän vihreitä zamoreja valoa vasten, jolloin niiden tyhjiössä kelluskelevat sisällöt näkyivät entistä paremmin.
    ”Mitä teemme Allianssilla, jos ystävätkin ovat tällaisia?” Guardian sanoi hymyillen. Kevyt ranneliike ja revolverin rumpulipas pyörähti paikalleen metallisesti kilahtaen.

    ”Sanot edelleen häntä ystäväksi”, Visokki vastasi. ”Se kertoo minulle, että et vetäisi liipaisimesta.”
    Guardian osoitti revolverilla kohti seinää, sormi liipaisimella ja katse tiukkana. Hitaasti ase laskeutui takaisin pöydälle.
    ”Piru vie sinun kanssasi”, Guardian sanoi naurahtaen ja laski kätensä visorakin päälaelle. Skakdi rapsutti isolla kämmenellään telepaattisen araknidin päätä. Visokki oli liian älykäs ja ylpeä myöntääkseen pitävänsä siitä.
    Sitä oli vaikea päätellä suuren Rahin kasvoilta, mutta Visokki hymyili tai ainakin yritti kovasti.
    ”Jokin kertoo minulle, että et silti aio hylätä tätä ajatusta”, visorak viesti.

    ”En niin.”

    ”Onko jotain, jolla voisin muuttaa mielesi?”

    ”Sinä voisit syöttää minulle idean, jota luulisin omakseni. Tai ottaa ruumiini haltuun ja estää minua. Mutta et tee sitä.”
    ”Ei. En ikinä.”

    Guardian taputti Visokin päätä.
    ”Minä lähden hänen peräänsä. Minä etsin hänet ja saan hänet tähtäimeeni. Minä nappaan hänet ennen kuin hän nappaa minut. Ja sitten kun se mies seisoo piippulinjani edessä, teen valinnan. Sen pidemmälle en ole suunnitellut.”

    ”Tämä voi olla vain juoni”, Visokki ehdotti. Argumentit alkoivat loppua, mutta jotain oli tehtävä. ”Ehkä ne yrittävät provosoida juuri sinua. Avde tekisi jotain juuri sellaista. Usko minua, minä tunnen hänet.”

    ”Olen valmis ottamaan sen riskin”, Guardian vastasi. ”Olen sen verran velkaa Ämkoolle.”
    G nousi ylös tuoliltaan. Hän sammutti työvalonsa. Huone jäi pimeäksi.
    Sekä skakdi että visorak astuivat ulos huoneesta samanaikaisella askeleella. He lähtivät kävelemään hitaasti pitkin admin-siiven himmeästi valaistuja käytäviä.
    ”Mitä minä teen, jos sinä lähdet hänen peräänsä?” Visokki sanoi hieman huolestuneena. ”Jään yksin. Yksin johtamaan sekasortoista Klaania keskellä sotaa. Minä… en tiedä, onko minusta siihen.”

    ”Yksin?”,Guardian kysyi hymyillen. ”Sinulla on paras opettaja tähän aiheeseen. Vie Nöpö muuten joskus katsomaan häntä. Minua se otus lähinnä puree.”
    ”… kun sanot ’puree’, puhutko Tawasta vai Nöpöstä?”
    Guardian teki parhaansa pidätelläkseen naurua. Hän epäonnistui. Näinä aikoina se ei välttämättä ollut pahasta.

    Kaksikon tiet erkanivat admin-siiven ovilla. Molemmat aikoivat kohdata vanhan ystävän. Mutta hyvin, hyvin eri merkeissä.