Karzahni
Karzahni seisoi ylväänä salinsa päässä. Kaukaa hän näytti korkealta kuninkaalta, kuin joltakin Kuuden Kuningaskunnan johtajalta; läheltä sen sijaan paljastui hänen osista koottu ja uudelleen ja uudelleen korjattu haarniskointinsa. Hänen harteillaan oli vaaleansinisellä metallilla päälystetty hohtava viitta; kasvoillaan hän kantoi naamioista tehtyä naamiota, jonka pahansuopa ilme olisi karkoittanut minkä tahansa pimeyden olennon takaisin syvyyksiin.
Hänen edessään viisi toaa näyttivät pieniltä ja heikoilta. Toat olivat täysin kunnossa ja vapaina liikkumaan tornissa – jopa Delevan haavat olivat parantuneet synkän unen jälkeen. Hänen kyborgikätensä oli korjattu ja siihen oli liitetty outoja teriä.
Matoron mielestä koko tilanne oli täysin absurdi. Hän ja Kapura olivat heränneet tornista ja tavanneet Umbran ystävineen. Jään Toalla ei ollut minkäänlaista tietoa kauanko siitä oli. Sitten he olivat olleet Karzahnin vieraina. Siitä ei voinut olla kovin kauaa, ehkä yksi päivä. Pimeät salit eivät tuntuneet enää niin pimeiltä. Karzahni ei ollut enää tarinoiden demoni vaan erinomainen isäntä.
”… ja sitten Dume hajotti neuvoston. Hän poisti heidän ulkopoliittisen valtansa ja karsi heidän märäänsä kuuteen. Tietysti sitä silloin protestoitiin, olihan se aika iso muutos – mutta vanhaa turagaa arvostettiin. Uudet vahkit olivat kuitenkin tuoneet taas järjestyksen kaduille, ja ulkomaisen tuonnin vähentäminen paransi etenkin Metru Nuin käsityöläisten asemaa”, Nurukan ammensi tietämystään Metru Nuin historiasta. Deleva nuokahteli. Hän ei ymmärtänyt miten ketään – edes Karzahnin kaltaista olentoa – saattoi kiinnostaa historia. Heidän isäntänsä tiedonjano näytti loputtomalta. Olento muisti ajan alkuhämärät, mutta eli tiedottomana lähitapahtumista.
Matoro kuunteli kiinnostuneena välillä korjaten jotakin, mitä Nurukan oli sanonut. Metru Nuin historia ei ollut hänen ominta alaansa, mutta Mantereita Erottavan Meren geopoliittisesta tilanteesta hän osasi kertoa paljon. Umbra hänen vierellään ei näyttänyt tuntemuksiaan. Hän oli ollut varuillaan koko ajan – päämoderaattorin valppaus oli suorastaan ihailtavaa. Jokin aika sitten hän oli vetänyt Matoron kulman taa ja oli kysynyt pakosuunnitelmasta.
Kapura istui reunimmaisena. Hän kirjoitti jotakin muistivihkoonsa, jota tuntui suojelevan suurella aggressiivisuudella. Tulen Toa oli ollut suurimmaksi osaksi hiljaa koko keskustelun. Hän oli selvästi nähnyt jotakin, jota ei kyennyt unohtamaan.
”Turaga Dumen pikkumainen hallinto – ei se ei kerta kaikkiaan toimi. Hän ei rakasta alamaisiaan. Hän ei pidä heitä arvokkaina yksilöinä vaan koneen osina! Matoranit ovat persoonia!” Karzahni kommentoi.
”No suurkaupungin hallinta ei voi olla niin… persoonallista kuin Karzahnin kaltaisten… pienempien valtakuntien”, Matoro puolusteli Dumea.
”Mitäpä sotasankari moisesta tietäisi”, Karzahni totesi kuivasti. ”Vai mitä, Artakha? Et sinäkään hallita osaa, osaat vain tuhota asioita. Ja koota ne jälleen naamiollasi. Heikko sinä olet, sinä et rakasta”, saaren herra kääntyi kohti kultaista patsasta salin reunalla. Patsas kuvasi tornin ympärille kiertynyttä käärmettä, jolla oli tuhansia siipiä.
”Hah, ei se niin toimi, velipoika. Minä olen ollut meistä aina se joka luo, sinä se joka tuhoaa!” Karzahni vastasi argumenttiin, joka ei ollut olemassa muille.
Toat katselivat vaivaantuneina. Matoro oli odottanut tilaisuutta, jolloin Karzahni olisi mahdollisimman hyvällä tuulella – nyt tuo patsas näytti sotkevan kaiken.
”Tuo oli loukkaus. Kumpi meistä on kehittänyt valtavat määrät joukkotuhoaseita? Sinä. En minä. Minä korjaan asioita joita sinä rikot”, Karzahni vastasi melkein huutaen. Hän veti vyöltään ketjun ja iski sen patsaan ympärille silmänräpäystä nopeammalla liikkeellä. Umbra teki vaistomaisesti väistöliikkeen ja mietti minne heidän aseensa oli viety. Patsaan kultakuorrutus suli liekehtivien ketjujen puristuksessa. Sulaneen kullan alta putoili luita, kanohinkappaleita ja tuhkaa.
Äänetön käsky kävi, ja sivuovista kyttyräselkäinen matoran toi kottikärryntapaisilla uutta kullattua patsasta. Se esitti jonkinlaista pitkää humanoidia jonka käsistä roikkui haalistuneista orgaanisen panssarin kappaleista tehtyjä nukkeja.
”Niin, mihin jäimmekään? Veljeni on kova keskeyttämään, suonette anteeksi”, Karzahni pahoitteli ja istui puiselle valtaisuimelleen. Toat näyttivät sanattomilta.
”O-oliko hän Artakha?” Umbra kysyi muistaen jotakin ritarikunta-ajoiltaan.
”En pidä siitä nimestä, se on kuin omani väännettynä kieroon”, Karzahni vastasi. ”Mutta.”
Odottava hiljaisuus. Karzahni kääntyi selkä toiin päin ja käveli ikkunalle.
”Oletteko lukeneet lisää hyviä kirjoja?” hän kysyi. ”Vai saimmeko tarpeeksemme puhumisesta ja siirrymme kirjastooni?”
”Mitä?” Deleva kysyi puoliääneen. ”Eikö sinulta jäänyt lause kesken tai jotain…?”
Karzahni sanoi jotakin, mikä kuulosti kiroukselta jollakin muinaisella kielellä. Seinästä avautui ovi.
”Teidän jälkeenne, arvon vieraat.”
Ovesta kuljettuaan Umbra kuiskasi jotain Nurukanille. Nurukan pudisti päätään. Valon Toa näytti turhautuneelta.
Pimeän käytävän jälkeen heidän eteensä avautui valtava kirjasto, jossa oli satojen metrien korkeuteen hyllyjä muinaisia kirjoja, aina aikojen alusta asti. Tarkkaavainen vieras saattoi huomata seinillä olevan tasaisin välimatkoin kappaleita, jotka olivat olleet joskus lattiaa. Entiset lattiakerrokset on romautettu ja kirjastoa on jatkettu aina vain alaspäin.
”Alaspäin – se on suunta johon me kaikki menemme! Aina siitä hetkestä olemme sinne menneet kun aika alkoi – Suuri Kello tikittää, viisarit valuvat alaspäin, mutta ne eivät kykene voittamaan painovoimaa. Painovoima painaa ne alas niinkuin kaiken muunkin elävän. Kohtalon paino”, saaren mestari runoili vakaalla äänellä.
Karzahni jäi suuren salin keskelle ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Hän ei puhunut eikä hengittänyt.
Umbra tarkkaili olentoa hetken ja syöksyi sitten hyllyille, jossa Matoro oli tutkimassa kirjoja. Muut toat olivat vähän matkan päässä. He kerääntyivät yhteen. Valon Toa aloitti puhumisen: ”Meidän pitää paeta. Emme tuhlata täällä aikaa yhtään enempää. Klaani tarvitsee meitä.”
”Ehdottomasti”, Matoro vastasi. ”Mutta emme pääse täältä väkivalloin. Minulla on kyllä suunnitelma.”
Kapura näytti epäilevältä. ”Muistaakseni sinulla oli myös suunnitelma tulla tänne, pelastaa kaikki ja häipyä?”
”Suunnitelmassa on aina epäonnistumisriski jos se ei sisällä harppuunan käyttöä”, Matoro kuittasi.
”Tässä vaiheessa en enää edes tiedä onko tuo huono vitsi vai oletko tosissasi”, Kapura vastasi kuivasti.
”Niin minäkin sinua, Kapura rakas.”
”Voi kiitos.”
”…”, totesi Deleva. ”Sinulla siis on suunnitelma, Jään Toa? Koska toteutamme sen? Mitä aiot tehdä?”
”Puhua”, Matoro vastasi lyhyesti. ”Mutta isäntämme ei näytä olevan keskusteluvalmis juuri nyt.”
Matoro sääteli teleskooppisilmäänsä ja alkoi skannata vihreällä alimmalla silmällään erään kirjan tekstiä talteen. Itseasiassa hänellä oli kokonainen pino erilaisia, Delevan mielestä äärimmäisen unettavia, teoksia muinaisesta sotahistoriasta ja Kuuden Kuningaskunnan Liigan sodista. Hän oli etsinyt tietoja myös Artakhasta, mutta niitä ei Karzahnin kirjastosta löytänyt. Itse asiassa hän ei ole löytänyt niitä mistään koskaan. Hän ei ole löytänyt ketään muuta kuin Karzahnin, joka edes kykenisi kertomaan tavanneensa Artakhan.
Hullun todistus ei ole kovin luotettava, mutta minkäs teet kun kyseinen hullu on puolijumala.
Ajatus hymyilytti Matoroa. Siitä ei ollut kauaakaan kun hän oli pudottanut yhdenkin puolijumalan alas taivaalta. Hän keskittyi jälleen kirjoihin. Ne saivat hänet unohtamaan ikävät asiat, samalla tavalla kuin adrealiini. Ne estivät häntä muistelemasta asioita, joita hän ei halunnut muistaa. Kuten sitä faktaa, että häneltä puuttui oikea kämmen. Se oli tosin korvattu kuudella harppuunalla, mutta silti se vähensi tarttumakykyä.
”Onko hän aina tuollainen?” Nurukan kysyi hiljaa Umbralta.
”Omatoiminen ja itsevarma? Kyllä hän on”, Umbra vastasi.
”Ei vaan itsetuhoisen idioottivarma”, Nurukan korjasi.
”Me olemme päässeet sillä asenteella läpi aika monesta seikkailusta”, Umbra vastasi.
”Se ei takaa että se toimisi aina”, Nurukan jatkoi.
”Sitä päivää odotellessa”, Umbra vastasi. Hän ainakin oli huomannut saaneensa annoksen itsevarmuutta.
Kapura oli vähän kauempana muista. Hän selasi kirjojen selkämyksiä. Kasvitiede, lonkerologia, telepatian pitkä oppimäärä, kryptozoologia, siellä oli kaikkea. Silti mikään maailman tieto ei voisi ratkaista hänen pulmaansa.
Kysymystä siitä mikä on todellista.
Vai oliko mikään. Olisiko silloin maailmassa enää mitään järkeä.
Hän kirjoitti kaksi lausetta muistivihkoonsa erilaisten taulukoiden, luetteloiden ja sukupuiden sekaan.
”Te klaanilaiset ovat hemmetin outoa sakkia”, Deleva sanoi Umbralle. ”Oudointa mitä olen nähnyt.”
”Et ole ainoa joka sanoo noin”, Umbra vastasi. Hän naputteli jalkaansa kiviseen lattiaan tylsistyneenä. Karzahni ei liikkunut. Ovi, josta he olivat tulleet, oli kiinni.
Iltapäivän tunnit kuluivat hitaasti tunkkaisessa kirjastossa. Tai ei vuorokaudenaikaa kyennyt näkemään, mutta Valon Toana Umbra vain aisti sen. Aurinko laski Klaanissa kullaten Chat-kahvion hetkeksi. Chat-kahvion, joka saattoi tälläkin hetkellä olla rikki pommitettu. Toasta tuntui pahalta olla lepäilemässä tarpeettomana hullun puolijumalan kirjastossa, kun maailma Klaanin ympärillä sortui.
”Hän on varsinainen herrasmies”, Karzahnin ääni rikkoi hiljaisuuden yllättäen.
”Kuka?” Kapura kysyi.
”Mata Nui. Kovin mukava pikkuveli, ehkä vähän turhan puhelias. Siksi minulla meni näin kauan. Trennykkääkin kävin tervehtimässä. Ikävystymässä luolassaan.”
”…”, toat olisivat sanoneet jos se ei olisi ollut epäkohteliasta.
”Noh, sepä mukavaa”, Matoro vastasi toien joukosta asetellessaan kirjoja takaisin hyllyyn. ”Mitä jos- mitä jos menisimme takaisin saliisi? Minulla olisi ehdotus joka saattaisi kiinnostaa sinua.” Toan äänensävy oli kuin hän olisi ehdottanut parhaalle ystävälleen SimpukkaShokki-ottelua.
”Ehdotukset ovat aina mielenkiintoisia”, Karzahni sanoi. Hän sanoi jotakin, ja kirjaston lattiasta nousi kivisiä tasoja. Hän istuutui yhdelle.
”Mustalumi, istuudu ystäviesi kanssa ja puhu”, Karzahni sanoi. Pimeydestä tuli tyhjäsilmäinen matoran, joka ojensi herralleen pikarin luisella tarjottimella. Delevan teki mieli räjäyttää paha puolijumala siihen paikkaan siitä hyvästä mitä tämä teki matoraneille. Hän tyytyi irvistelemään ja istuutui Kapuran kanssa kauimmaisille kivipenkeille.
”Meidän matkallamme, kuten olet saattanut arvella, oli itse asiassa toinen päämäärä”, Matoro aloitti. ”Emme oikeastaan tulleet valtakuntaasi jäädäksemme”, hän jatkoi. Karzahnin ilme muuttui surulliseksi.
”Eikö valtakuntani ole tarpeeksi hyvä teille?” Karzahni kysyi masentuneen kuuloisena. Matoro oli sanomassa jotakin, kun toinen ääni keskeytti hänet.
”Kyllä se on”, Karzahni vastasi itselleen hieman matorania imitoiden. ”Tämä on maailman paras valtakunta, ja toat ovat vain kiittämättömiä Artakhan kätyreitä! Rusennetaan ne ketjuillamme!”
Deleva oli ensimmäinen toista, joka nousi välittömästi ja keskittyi plasman voiman kutsumiseen. Ääni keskeytti hänet.
”Mutta Artakhan kätyrit tekevät vain tuhoa, nämä ovat käyttäytyneet hyvin. Ei, kyllä me nyt kuuntelemme heidän tarjouksensa”, Karzahni puhui täysin huomioimatta ketään muuta huoneessa.
Hiljaisuus. Deleva istuutui.
”… niin. Me siis olimme menossa Metru Nuille. Meillä on tehtävä”, Matoro jatkoi hieman vaivaantuneena.
”Mikä tehtävä teidät voi viedä sinne rappeutuvaan kaupunkiin?” Karzahni kysyi epäillen.
Matoro kumartui hieman eteenpäin. Hän katsoi Karzahnia silmiin. Silmissä palo valo, jonka hän oli nähnyt aiemminkin. Valo maailman alusta.
”… oletko kuullut koskaan esineestä nimeltä… Nimda?” Jään Toa kysyi hiljaa, miltei varovaisesti. Muinainen nimi rikkoi hiljaisuutta ja pimeyttä kuin salamanisku.
Karzahnin ikuisuutta heijastelevat silmät välkähtivät. Hän näytti kiinnostuneelta. Hän hieroi leukaansa ja suoristautui pitkäksi. Hänen oli peiteltävä epäuskoaan siitä, että joku muukin tiesi esineestä.
”… tiedätkö sinä jotakin siitä esineestä?”
”Me etsimme sitä”, Matoro vastasi päättäväisesti. ”Johtolangat vievät Metru Nuille.”
”Mikä teitä… kiinnostaa kyseisessä esineessä?” Karzahni kysyi peittäen kaikki tunteensa, mutta hänen saattoi kuulla haluavan sirua itselleen. Hänen äänessään värähteli se sama jumaluuden kaipuu, jota Abzumon raivopäisissä huudoissa oli kuulunut. Se sai Matoron tuntemaan kylmiä väreitä.
”Pelkäämme, että sen perässä on muitakin kuin me… sellaisia tahoja, joiden ei olisi suotavaa löytää sirua”, Matoro jatkoi.
”Ymmärrän”, Karzahni vastasi. Liian moni voimallinen esine oli väärissä käsissä, joko vapaana maailmalla tai Kuolleiden Päälle rakennetussa saaressa.
”Me kuljemme vain saaresi lävitse, menemme Kaupunkiin, haemme sirun ja palaamme samaa reittiä.”
”Miksi luulet, että antaisin teidän kulkea vapaasti alueitteni läpi? Minä voisin tuhota mielenne heti kun haluaisin – te ette ole asemassa jossa voisitte käskeä minua.”
”Emme me käske. Teen tarjouksen. Sinä saat Nimdan, jos me saamme hakea sen ja palata etelään saaresi kautta.”
Karzahnin silmiin syttyi himo. Himo ja epäilys.
”… mikä saa minut vakuuttumaan siitä, että tulisitte takaisin saareni kautta, ettekä esimerkiksi poistuisi Xian meritien kautta etelään?”
”Me olemme täällä. Olisimmeko tulleet häiritsemänä rauhaasi jos olisimme voineet kulkea vapaasti Xian reittiä? Ei, emme olisi. Mutta Xian reitti on täysin vartioitu, täynnä tahoja joiden käsissä Siru järkyttäisi maailman tasapainoa.”
Karzahni näytti pohtivalta. Hän punnitsi sopimusta ja yritti etsiä siitä jotakin ovelaa kohtaa, jonka nojalla Toat livistäisivät.
”Meidän on pakko palata sirun kanssa saaresi kautta. Ja saarellasi olemme armoillasi”, Matoro vakuutteli.
”Sopimuksesi… sopimuksesi kuulostaa hyväksyttävältä, Toa”, Karzahni vastasi hitaasti. Sitten hän jatkoi. ”Sisältyykö tähän joitakin ehtoja sen suhteen mitä minä teen Nimdalla?”
”Ei”, Matoro vastasi. ”Niin kauan kuin pidät sen itselläsi, voit tehdä mitä haluat.”
Karzahni näki itsensä legendojen aseen kanssa. Valkoinen Silmä, joka tuijottaisi hänen vastustajiensa mieliin ja hajottaisi ne niinkuin aika hajottaa tornit. Kiiltävä Katse, jonka silmänisku toisi hänelle kaiken maailmassa.
”Hyväksytty”, Karzahni totesi lopulta. Hän ei voisi hävitä mitään tässä sopimuksessa. Hän tiesi sen tuhansien vuosien itseoppineen psykologin kokemuksella.
”Kiitän teitä älykkyydestänne”, Matoro vastasi lipevästi ja kumarsi. Hän saattoi olla ainut toa joka on koskaan kumartanut tuota olentoa vapaaehtoisesti. Joskus ylpeys piti niellä. Joskus diplomatia oli tehokkaampaa.
Karzahni nousi ja ovia avauti kuin itsekseen.
”Voitte hakea varusteemme Hallista. Matkatkaa pohjoiseen, mutta vain tietä pitkin. Löydätte Suuren Portin olevan auki, niin auki että jopa Valoisa Toanne pääsee läpi. Olkoon Karzahnin siunaus matkanne yllä.”
”Karzahnin siunaus…”, Nurukan mutisi hermostuneena kävellessään pois salista. ”Toisaalla se voisi olla kirous.”
Löydettyään aseensa ja varusteensa viiden toan ryhmä lähti Karzahnin tornista. Saaren herra katseli parvekkeelta heidän lähtöään nauraen. Itse tuhkaa syöksevät vuoret väistivät naurun tieltä ja portit avautuivat. Kaukana pohjoisessa horisontissa siinsi hopeisen merenpinnan takana Legendojen Kaupungin korkeat tornit.
