Kaikki kirjoittajan Matoro artikkelit

Klaanon Rope

Pimeyteen hänen valonsa putosi

4 kommenttia

Suuri Arkisto
Onu-Metru

 

 
”Kapura. Mitä sinä teet?” Umbra huusi kun näki Kapuran juoksevan kirja kädessään pois. Tulen toa painoi näppäintä, joka avaisi hissin paineoven. Umbra tuli juoksuaskelin kohti Deleva vähän matkaa takanaan.
 
”Missä ol-” Valon Toa jatkoi, kun näki oikealle puolelleen kääntyvässä hyllyjen muodostamassa käytävässä tajuttoman Matoron ja Whenuan.
 
”Mitä”, hän kysyi, odottamatta vastausta. Sitten Kapura astui hissiin.
 
”Sinä”, hän jatkoi. Hissin ovi sulkeutui. Umbra alkoi hohtamaan kirkasta valoa. Lamput himmenivät. Hän kutsui elementtivoimiaan. Toa loisti kuin hehkulamppu pimeydessä. Hän näytti kultaiselta. Kaikki valo kerroksesta imeytyi häneen.
 
”TEET”, hän huusi, mutta ääni katosi Umbran muuttuessa valonsäteeksi, joka sinkosi valtavaa nopeutta yläviistoon. Lasersäde leikkasi välikaton. Toa materialisoitui ylempään kerrokseen, sotahistorian saliin.
 
Kapuraa ei näkynyt. Hissi oli auki. Umbra ei pitänyt tästä juonenkäänteestä. Kapura oli aina ollut hiukan outo, mutta tämä meni jo liiallisuuksiin. Toa otti miekan vyöltään. Hän latasi tykkiään, keräten valokivien valoa ympäriltään. Kaikki alkoi pimetä tästäkin kerroksesta. Hän voisi sokaista vihollisensa luomalla suuret valoilotulitukset. Hän voisi vapauttaa kaiken valon valtavana räjähdyksenä. Toa tunsi olevansa superlatautunut.
 
Kaikki pimeni. Myös Umbran sydänvalon ja silmien valo katsoi kun hän kontrolloi voimiaan. Hän aisti ”Kapuran” olevan jossain lähellä. Umbra oli yhtä pimeyden kanssa, koska pimeys oli vain olematonta valoa. Ja valo oli olematonta pimeyttä. Nuo kaksi elementtiä olivat vastakohdat mutta kuitenkin niin samanlaiset. Ja hän tiesi veljensä kautta ettei pimeyttä pitänyt pelätä. Varjot olivat yhtä hänen kanssaan, kuin valokin.
 
Pimeydessä liikahti musta olento. Sen keltainen naamio näkyi pimeydessä. Vihreät silmät katselivat tarkasti ympäristöä. Olennolla oli alemmasta kerroksesta otettu kirja vyöllään.
 
Se varmisti tilanteen. Ketään ei näkynyt, se totesi. Maan Toa oli tässä kerroksessa, mutta todennäköisesti keskittyneenä kirjoihinsa. Hyvä, se ajatteli ja paikansi seuraavan käytävän, joka johtaisi hänet pois historia-osastolta. Täydellinen rikos, se myhäili. Seuraavaksi pitäisi vain nousta ylös Arkistoista ja palata Tukikohtaan.
 
Olento vaihtoi olomuotoaan käärmemäiseksi kraataksi ja siirsi itsensä varjoja pitkin kohti määränpäätään. Jostain löytyisi varmasti halkeama johon kadota kuin tuhka tuuleen. Muodonmuutos oli hieno voima jos sitä osasi hallita.
 
Umbra lähestyi mustaa hahmoa. Hänellä oli vaikeuksia pysyä sen kannoilla. Kraatamainen olento pääsisi pakoon, ellei hän estäisi sitä nopeasti. Se liikkui vikkelästi jopa miltei täydellisessä pimeydessä.
 
Hän alkoi lataamaan käsiinsä valoa. Ne loistivat pimeydessä. Kraata havaitsi takanaan jotakin. Liian myöhään. Huone räjähti neonvalojen karuselliksi. Käärme alkoi nopeasti muuntautua suurempaan muotoonsa; se kasvatti itselleen humanoidin raajat ja keltaisen Kirilin. Sen liikkeet olivat epävakaita ja sekavia, kaikki se kirkkaus oli selvästi sokaissut sen. Ainakin hetkeksi. Umbra syöksyi ja iski miekallaan mystistä muodonmuuttajaa. Musta olento otti suoraan Umbran keltaisesta sapelista kiinni, nappasi sen ja heitti pyörähdyksellä taaksepäin. Miekka oli purrut tämän kämmeneen syvän haavan, mutta se parani miltei välittömästi.Vakooja hyppäsi ilmaan kuin hyppyhämähäkki. Se ponnisti katosta vauhtia ja iskeytyi jalkaterä edelläpäin Umbraa. Valon toa kaatui ja lensi jonkin matkaa taaksepäin kivistä käytävää.
 
Nurukan hätkähti kirjan maailmasta. Vahki Sarajin infosivun lukeminen sai loppua kun jossakin räjähti. Valot sammuivat monelta osastolta. Elementaalivoimia oli käytetty, ilmeisesti valoa, koska kyseinen kerros oli imetty tyhjiin valosta. Ja ainoa Metru Nuin valoelementaali oli Umbra. Jotain oli tekeillä.
 
Pimeässä Nurukan luotti harjaantuneeseen pimeänäköön, jota hän oli harjoittanut viimeksi kunnolla sodassa Metru Nuilla kun hän johti yllätyshyökkäystä kaupungin viemärijärjestelmiä pitkin. Nyt hän oli yhtä pimeyden kanssa ja kuulo alkoi harjaantua ja ottaa valtaa muilta aisteilta.
 
Nurukanin käsien terät alkoivat työntyä ulos. Syntyisi taistelu. Hän otti repustaan mutaatiokanuunansa. Siitä voisi olla hyötyä ja sitä voisi käyttää myös energiakanuunana, ampuen maan elementaalia.
 
Nurukan hiipi varjoissa verrattain hiljaa ja ketterästi ikäisekseen. Tämä sai hänet tuntemaan itsensä tavallista nuoremmaksi. Ikä oli vain numeroita, sillä jos mieli oli nuori, niin oli kokonaisuuskin.
 
Nurukan näki kaukana heikkoa valoa jota paistoi vihreistä silmistä. Kaksi paria silmiä. Toisen silmäparin lähellä ladattiin valoenergiaa, toinen vain oli. Jotain oli vialla. Hän tunnisti pimeydessäkin naamion Kirilin muotoiseksi, se muistutti häntä Turaga Dumesta.
 
Maan toan syöksyessä maasta nousseen Umbran rinnalle Muodonmuuttajan sulava ruumis syöksyi taas pimeydestä. Se oli luonut itselleen pitkät lonkeromaiset kädet, joilla se tarrasi Umbraan. Valon toa vapautti valonsa uutena väläyksenä, joka ei kuitenkaan osunut kohteeseensa. Muodonmuuttaja heitti Umbran seinään lonkeroillaan. Silloin Nurukan ilmestyi käytävälle. Hänen tykkinsä välähti vihreänä ja Muodonmuuttaja sai osuman. Jyrähdyksen saattelemana se lensi kiviseen seinämään. Nurukan lähestyi ja ampui uudestaan. Muodonmuuttaja väisti yhden laukauksen, joka osuttuaan teki suuren rei’än lattiaan.
 
Muodonmuuttaja katosi Kuuden Kuningaskunnan sotien huoneeseen. Nurukan lähti perään. Myös Umbra oli päässyt pystyyn. Maan Toa juoksi edeltä suureen esittelykammioon. Hän törmäsi itseensä. Nurukanin muodon ottanut olento latasi juuri maan elementtivoimaansa salin keskellä. Vihertävät säteet hehkuivat hänen käsistään. Toat katsoivat toisiaan silmiin.
 
”Mitä piruutta tämä oikein on”, Nurukan kysyi hämmentyneenä itseltään. Muodonmuuttaja vapautti maanjäristyksen, joka sorti koko kammion ja pudotti heidät kummatkin takaisin psykologian kerrokseen. Katossa roikkuneita vanhoja lentoaluksia putoili. Maa oli täynnä näytillä olleita vanhoja aseita. Kirjoja oli lattialla valtavasti. Kun Nurukan nousi kivimurskan joukosta, hän ei kyennyt enää paikantamaan vihollistaan.
 
”Umbra”, hän hihkaisi sortuman reunalla olevalle kumppanilleen. ”Valoa.”
 
Umbra vapautti sisällään olevat imetyt valoenergiat ja alkoi loistaa kuin mikäkin tuomipäivän profeetta. Hänen värityksensä muuttui kultavalkoiseksi valon päästessä elämään vapaasti hänen kehollaan. Valot alkoivat palata Arkistojen kerroksiin. Tosin niitä ei tarvittu, koska Umbra sokaisi kaiken. Toa pudottautui kerroksen alemmas Nurukanin rinnalle.
 
Muodonmuuttaja kipitti pienenä kinlokana kirjojen joukossa, etsien jostain koloa tai heikkoa kohtaa johon porautua. Keltamusta jyrsijä oli ketterä ja vahvoilla hampaillaan se voisi järsiä tiensä läpi melkein mistä tahansa.
 
”Olet varsinainen pelkuri, ilman kunniaa tai rohkeutta”, Umbra sanoi itsevarmasti ja säteilevästi. Hän oli koko kerroksen suurin valonlähde ja ei pelännyt näyttää voimiaan. Kinloka sähisi hänelle jossain kaukaa ja olisi paljastanut terävät etuhampaansa jos joku olisi ollut katsomassa.
 
Matoro ja Deleva ilmestyivät hyvin nopeasti sortumakohtaan. Jään toa piteli vielä päätään.
 
”Saitteko sen”, Deleva kysyi itsensä kivimurskasta nostaneelta Nurukanilta.
 
”Se on täällä jossakin”, maan toa vastasi.
 
”Haravoidaan koko kerros. Deleva,Varmista pakotiet. Nurukan, Matoro, tutkitaan käytävät” Umbra organisoi ryhmää päämoderaattorin elkein. Plasman toa nyökkäsi ja juoksi takaisin.
 
Kolmikko lähti kävelemään valaistuja käytäväiä pitkin pienen välimatkan päässä toisistaan. Umbran säteily kadotti kaikki varjot, kaikki piilopaikat paljastuivat.

”Aaargh! Se on kimpussani!” kuului Whenuan ääni jostakin. Se oli suorastaan vertahyytävä tuskanhuuto.
 
Umbran katse terästyi. ”Hemmetti, unohdimme Whenuan”, hän valitti. ”Mistä se kuului?”

”Ääni kuului oikealta, eikö vain”, Matoro varmisti. Nurukan nyökkäsi.
 
”Ai nyt se yrittää jotakin panttivankidraamaa”, Nurukan mietti ääneen. ”Raivostuttavia tuollaiset limanuljaskat.”
 
Kolmikko etsi äänen lähdettä. Huudot jatkuivat. Ne johdattivat toat tyhjän varaston läpi suljettuun kaivostunneliin. He löysivät avatun oven, jonka vieressä oli matoran-kielisillä aakkosilla kirjoitettu ”pääsy kielletty” -teksti. Ovi oli ollut sinetyöty suurilla metallipalkeilla. Nyt kyseiset palkit oli yksinkertaisesti revitty alas.

”Tämä on käytävä, joka on osunut luonnonluoliin”, Nurukan selitti. ”Kukaan ei tiedä Metru Nuin alla olevien syvien kuilujen syntyperää, mutta niistä tulee joskus outoja olentoja. Ne pidetään tiiviisti lukittuina.”

”Pohjattomat kuilut, se kuulostaakin huojentavalta”, tietä valaiseva Umbra vastasi. Matoro varmisti refleksinomaisesti harppuunansa.
 
Whenuan ääniä ei enää kuulunut.

Umbra astui ensimmäisenä sisään auki revitystä teräsovesta. Valo seurasi häntä. Huone oli korkea, kapea ja avautui takaseinästä syvään kuiluun. Seinällä oli vielä yksi varoituskyltti.
 
”… entä jos se ei ollut oikea Whenua…?” hän tajusi hitaasti.

Matoro tuli seuraavana ionikatana hohtavana. Hän ei ehtinyt kunnolla reagoida, kun musta olento syöksyi katonrajasta, oven yläpuolelta, Umbraa päin. Se potkaisi valon toan täysillä eteenpäin, vaarallisen lähelle outoa kuilua. Matoro hyökkäsi Muodonmuuttajan kimppuun, joka väisti tämän iskun hypyllä. Vakooja otti Matoroa kiinni tämän harppuunakädestä ja työnsi tätä seinään. Hienot mekanismit jään toan kädessä valittivat puristuksesta. Umbra nousi vaivalloisesti ja syöksyi vihaisena kohti vihollistaan. Hän kohotti miekkansa. Silloin valtavat voimat omaavat kädet heittivät Matoron päin Umbraa ja kaatoivat kummankin kuiluun. Nurukan oli tullut vain sekunteja liian myöhään. Hän tunsi vihansa pakkautuvan.
 
”Maan voimat ovat yhtä kanssani. Käsken ne kimppuusi saastainen pimeyden olento!” Nurukan huusi ja menetti malttinsa. Paineaalto syntyi maan toan yhteen lyödyistä nyrkeistä ja rakenteita alkoi sortua Muodonmuuttajan päälle. Metallinkappaleita ja kiviä putosi myös kuiluun jonne klaanilaiskaksikko oli pudonnut. Tuntui siltä kuin koko maankuori valittaisi.
 

Toat putosivat kuiluun kuin valtaisa ilotulite, Umbran valaistessa kuilua kaksikon pudotessa. Ylhäällä räjähti.
 
Matoro yritti tähtäillä harppuunallaan ylös. Rakas kaveri oli pelastanut hänet monesti. Se saisi toimia pelastuskeinona nytkin. Umbra kirosi sitä ettei hänen mukautettava haarniskaprototyyppinsä toiminut, sillä nyt olisi jalkaraketeille ollut käyttöä. Sen sijaan haarniska yritti laittaa hänen pohkeisiinsa vesipropellit, jotka vain surisivat kuin kimalaiset tuulessa, vailla funktiota ja tarkoitusta.
 
”Karzahnin haarniska. Voi Atheon sentään kun nämä Artakhan prototyypit ovat niin surkeita”, Umbra kirosi ääneen. Jos Matoro ei saisi tehtyä jotain, vahkit saisivat kerätä heidän osiaan kottikärryillä ja metallinpaljastimilla seuraavat kaksi viikkoa.

Kaksi ensimmäistä harppuunaa oli jäänyt laukeamatta. Muodonmuuttajan iskut olivat vahingoittaneet monen harppuunan metallikuorta ja oletettavasti koneistoja. Kolmas terä lähti lentoon ja osui kallionseinämään, kiristäen välittömästi vaijerin. Umbra piti tiukasti jään toasta kiinni. Kaksikon putoaminen pysähtyi kuin seinään ja he iskeytyivät kiviseinämään hieman pyörähtäen.Umbra osui kiveen pänä takaosa edellä, ja hänen otteensa Matorosta irtosi. Toa nappasi miekkakädellään Umbraa jalasta niin nopeasti kuin sai. He jäivät roikkumaan tuskallisesti seinämään. Kuiluun alkoi sataa ylhäältä kiven kappaleita. Matorosta tuntui siltä, kuin hänen oikea kätensä olisi tulessa.
 
Matoron parannuskiven siniset lieskat tanssivat hänen haarniskansa ympärillä ja pitivät hänet tajuissaan. Hänen päänsä särki edelleen taannoisesta kolkkauksesta. Se tosin oli pienin hänen murheistaan juuri nyt. Toa loi hitaasti jäistä tasannetta heidän alleen. Hän kirosi mielessään tilannetta. Metallirakenteita satoi ylhäältä. Jäinen laatta kasvoi ja paksuni. Toa laskeutui sille varovaisesti ja irrotti otteensa Umbrasta. Valon toa, joka ei enää säteillyt, makasi silmät kiinni laatalla. Matoro jatkoi jään vahvistamista niin alhaalta kuin ylhäältäkin.
 
Viimeinenkin valo kuilusta katosi, kun valtava pala kattoa iskeytyi satojen biojen päähän kuilun suun ylle. Pimeys tuli.

Klaanon Rope

Viisauden alkulähteillä

5 kommenttia

Suuri Arkisto

Onu-Metru

Hissi liikkui syvälle maan uumeniin, ohittaen valokivilouhoksia ja arkeologisia kaivantoja. Mustan ja violetin sävyisiä kaivosmiehiä oli hakkujensa ja kanokaporiensa kanssa tekemässä töitään. Siellä täällä kuului kilkutus ja räjähdyksiä kun joku räjäytti uusia kaivoskäytäviä. Hissimusiikki soi hiljaisella. Onu-Metru oli koko ajan liikkeessä kuin valtaisa organismi.

Suuret ilmalaivat laskeutuivat valtaisaan avolouhokseen, tuoden mukanaan erilaisia artefakteja ja raheja, joita rahdattiin ympäri maailmankaikkeuden Metru Nuille, jossa ne laitettiin Arkistoihin. Arkistoissa esineet ja asiat tutkittiin tarkasti, lajiteltiin ja jotkin laitettiin näytille. Suuri museokompleksi oli yksi Metru Nuin suurimmista nähtävyyksistä ja sinne tultiin kaukaa katselemaan erilaisia muinaisia kohteita kuten ensimmäisiä Kanohi-naamioita, outoja kranoja ja muita olentoja joita ei enää maan päällä tai merissä muuten asustellutkaan. Erilaisia Metru Nuin kiertoajeluoppaita jaettiin infopisteissä eri puolilla metruja, myös Onu-Metrussa.

Hissi vei klaanilaisporukkaa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Joukkio oli jo perin tylsistynyt kun matka vain jatkui ja jatkui. Deleva koetti selvittää kätensä toimintamekanismeja ja tottelemattomuutta, Nurukan nuokkui kahvassaan, Umbra katseli maisemia hissin protoikkunoista ja Matoro mietti retken seuraavaa määränpäätä. Kapura taas mietti mitä tarpeetonta tietoa hän imisi itseensä Arkistokäynnillä.

”Taidan jäädä tässä pois”, Kapura mutisi. Muut eivät vastanneet sanallisesti, mitä nyt joku nyökkäsi hieman.

Aikaa kului. Pian kaksoisaurinkojen valo jäi kauas taakse ja se korvaantui valokivistä lähtevällä valolla. Hissi pysähtyi. Toat astuivat ulos hissistä ja heidän eteensä avautui sinertävillä valoilla valaistu mittava kompleksi, Suuret Arkistot. Jättiläismäinen tietopankki oli heidän ympärillään. He olivat sen sisällä, osa sitä. Tämä oli tiedon valtaväylä. Vaehranin ja Gahlok Van arkistot jäivät toiseksi tässä kokoluokassa.

”Mestariarkistoija toivottaa teidät tervetulleeksi Arkistoihin”, hissin kaiuttimista kuului. Toia vastaan tuli perin nopeasti erilaisia mustan, violetin, harmaan ja oranssin kirjavia matoraneja. Toiset olivat kaivosmiehiä, toiset tutkijoita.. Eri matoraneilla oli erilainen nimilappu kaulallaan ja siinä luki millekä osastolle he kuuluivat ja mitä asiaa he olivat tutkineet eniten. Kapura lähti itsevarmana jollekin sivukäytävälle.

Tila, johon he astuivat, oli valtaisa hallimainen rakennelma, josta risteili eri suuntiin suuria teitä, joita pitkin meni erilaisia rapujaloin varusteltuja ajoneuvoja, kuljettaen jähmetysputkia ja muita tarvikkeita alati kasvavaan Suureen Arkistoon ja sen eri kolkkiin. Arkistot muistutti itsessään enemmän suuren suurta kaupunkia kuin rakennelmaa ja jotkut sanoivat että Onu-Metrun nimi pitäisi vaihtaa Suureksi Arkistoksi, koska kompleksi kattoi koko alueen maan alaisen maailman.

Hissikeskuksen valvojana ja suojelijana toimi Damek-nimikylttiä kantava violettimustan sävyinen matoran. Matoran kantoi violettia Mirua, naamiota joka näytti koko ajan irvistävän. Hän oli juuri huomannut tulijat ja töni pois innokkaita matoraneja, jotka halusivat toimia oppaina. Damekilla oli vastuu tästä osastosta. Hän epäili hiukan näitä viittä toaa, koska toia ei pahemmin arkistoissa nähty.

”Mitä asianne koskee, Toat?” matoran kysyi ja asteli muita matoraneja tuuppien toain eteen. Matoran piti silmällä kauempana olevia Vahki Rorzakheja, Onu-Metrun suojelijoita ja poliiseja. Hän voisi aina tehdä salaisen kutsun vahkeille jos jotain ilmaantuisi. Metru Nuin suursodan muistot olivat yhä tuoreina matoranin mielessä.
”Olemme tulossa tekemään tutkimusta”, Umbra vastasi Damekille.

”Teidän kannattaisi varmaan palkata arkistomestari oppaaksenne jos ette ole olleet täällä ennen”, Onu-Matoran neuvoi. ”Ilman sitä täällä menee yleensä ihan liikaa aikaa pelkästään sen tiedon etsimiseen.”

”Okei. Kiitos. Osaatko suositella jotakuta?”, Umbra kysyi.

”No Whenua ja Tehutti ovat parhaat siinä hommassa. Menkää tästä tuonne-”, Damek selitti ja kääntyi osoittamaan yhtä käytävästä lähtevää sivuovea. Sen yläpuolella oli elektronisella näytöllä teksti ”Uskalias Ussal”. ”Valtaosa vapaista arkistomestareista päivystävät tähän aikaan tuolla. Metrun paras pubi, jos minulta kysytään.”

”Meidän pitää näemmä etsiä omat oppaamme sieltä pubista”, Matoro vastasi ja johti poppoonsa sisälle pubiin.

Sisällä oli kirjastomainen pubi jossa oli nojatuoleja ja tammisia pöytiä. Tunnelma oli perin idyllinen ja muutamat arkistohoitajat olivat tauolla lukemassa kirjoja ja siemailemassa pohjoismanterelaisia viskejä ja etelämantereen viinejä.
Tilan kalusteet olivat puuta, ja se näytti muutenkin aivan muulta kuin suurkaupungin muiden metrujen rakennukset. Valaistus oli melko hämärä. Hau-kasvoinen onu-matoran sekoitti juomia tiskin takana.

Seinillä oli erilaisia mosaiikkeja ja tauluja ja baaritiskin takana oli suuri peili, jonka edessä oli avohyllyköitä, joissa oli viinipullotelineitä ja muita raaka-aineita joita asiakkaat voisivat tilata. Tiskillä oli kupissa erilaisia pähkinöitä ja perunalastuja ja tummasta puusta tehtyä pöytää pestiin jatkuvasti.

”Iltaa”, Matoro tervehti tiskin takana hääräävää matorania.

”No iltoja. Meillä ei taida olla juuri nyt toan kokoisia pöytiä”, baarimikko totesi hieman hämmentyneenä.

”Emme aikoneet jäädä. Etsimme meille hyvää opasta Arkistoihin.”

”Ai opasta, no sitten tulitte oikeaan paikkaan. Whenua, kuulitko?”

Nurkkapöydästä nousi suurta Rurua kantava onu-matoran valokivi kiinni otsassaan.

”Jep, Zemya. Kuulin”, Whenua totesi haukasvolle ja sitten kääntyi toien puoleen. ”Vai olette alas menossa? Minä tunnen paikat kuin omat taskuni – voin opastaa teidät mihin haluatte sangen halvalla.”

Matoro ei ehtinyt edes vastaamaan, kun jaloa Hunaa kantava matoran syöksyi väliin.

”Ei, Whenuan palvelut tiedetään! Ne johtavat suoraan Fikoun verkkoon eikä ikinä takaisin! Ottakaa sen sijaan Tehutin opastuspalvelu, sillä minä olen oikeasti paras maan alla liikkuja koko saarella!”

Toat olivat hämmentyneitä. Nämä kaksi matorania alkoivat suuren tarjouskilpailun palveluistaan heidän edessään.

Whenua väitti viimeisimmän Tehutin asiakkaan pudonneen pohjattomaan kuiluun. Tehutti muistutti tapauksesta, jonka takia Whenua oli vahingossa vapauttanut joukon Artakha-härkiä Arkistoista. Vasta-argumentti. Toinen sellainen. Väitös. Henkilökohtainen hyökkäys. Väistöliike. Vahki-kortin käyttö.

”…” totesi Umbra.

”Entä jos me jätämme nuo riitelemään ja menemme ihan itse? Vaikka jollain ihme navigaattorilla?” Deleva ehdotti.

”Kannatan tuota navigaattori-ideaa”, Umbra sanoi, korottaen ääntään että väittelijät kuulisivat myös. Umbralla alkoi jo mennä hermot näihin matoraneihin. ”Otamme Whenuan oppaaksemme”, hän lisäsi päättäväisenä ja yhdeltä istumalta. Umbra ei kestänyt Tehutin kimittävää ääntä ja Whenua oli sentään tullut tunnetuksi muinaisten petojen tutkimisestaan, Tehutti halusi vain olla julkimo.

Tehutti näytti murtuneelta.

”Noh. Selvä sitten”, hän totesi ja luovutti. Hän lähti välittömästi tarjoamaan apuaan eksyneen näköiselle parille Ga-Matoraneja. Whenua osoitti toille vielä yhden hissiin, joka johtaisi alemmille tasoille.

Klaanon Rope

Legendojen syntysijoilla

4 kommenttia

Coliseum

 
Viimein toat saapuivat kaupungin keskelle, Coliseumin portille. Tämä Le-Metrun suunnan avoin portti oli täysin identtinen viiden muun portin kanssa, jotka johtivat tähän tärkeään risteykseen. Coliseum oli kaikin tavoin Metru Nuin sydän. Sen majesteettiset tornit huokuivat muinaisuutta, aikaa jolloin itse Mata Nui oli laskenut saaren perustukset maahan.
 
Valtava Hau-naamion suojelevaa symboliikkaa noudatteleva muuri tuijotti uneliaana matkalaisia. Vartiointi portilla oli runsas, ja muurit nousivat korkeuksiin. Vahkeja oli paljon. Ilmeisesti ne olivat ainakin osittaisessa hälytystilassa taannoisen iskun jälkeen.
 
Nurukanille Coliseum oli tutumpi kuin useimmille muille seurueen jäsenille, olihan hän palvellut saarella jo kauan. Hän ei ollut pitkään aikaan edes unelmoinut pääsevänsä näkemään tämän uljaan saaren keskustan loiston. Suuret hopeiset tornit jotka koskettivat taivasta ja jonka yläpuolella lensi pieninä pisteinä suuria zeppeliinejä, jotka vain osoittivat kaupungin osan massiivisuuden, vaikka se olikin maa-alueeltaan kaupungin pienimpiä alueita. Coliseumilla Nurukan oli vannonut valansa suojella kaupungin vaihtotaloutta ja sen vaihtavia matoraneja. Hän oli vannonut suojelevansa kaupunkia ja sen asukkaita, muttei ollut liittynyt Toa Lhikanin johtamiin Mangaihin.
 
Coliseum oli niitä harvoja alueita koko kaupungissa, joissa kykeni näkemään eri vahkityyppien ja matoranien liikkuvan rintarinnan. Kaupunginosa toimi risteyskohdassa eri kaupunginosien välillä ja sen yhdisti muihin alueisiin suuret metalliset siltarakennelmat, jotka toimivat tavaran ja olentojen kulkupaikkoina.
 
Toat sulautuivat lähes matoranien vilinään, vaikka olivatkin näitä paljon pidempiä. Metru Nuin matoranit pitivät kasvoillaan hopeaotsaisia kanohi-naamioita ja heidän ruumiinrakenteensa oli vankempi kuin muissa osin universumia. He olivat ylpeitä siitä, että asuivat täällä ’Universumin päässä’, kuten he saartaan ylpeinä kutsuivat. Matoranit olivat enimmäkseen tummasävyisiä, mutta joukossa oli aina välillä värityypistä poikkeavia yksilöitä. Keltaista Kiriliä kantava onu-matoran tallusteli sulassa sovussa puoliksi hopeiseksi naamionsa värjänneen ga-matoranin kanssa. Joku urheilusankari kantoi ylpeänä kuparista Hunaansa. Elda-kasvoinen viiksimies kaupusteli jotakin kojussaan. Kaikki olivat yhtä perhettä.
 
Toat astelivat Nurukanin johdolla läpi avoimen portin. Joukko vahkeja tarkasteli epäilevästi toa-joukkoa, mutta päästi heidät läpi kyselemättä.
 
Lyhyestä ja hämärähköstä portinsuusta päästyään viidelle toalle aukeni upea näky.
 

 
Coliseumin areena näkyi alhaalla. Sekin oli itsessään massiivinen, mutta näytti kaiken muun rakennuksen suuruuden rinnalla hyvin pieneltä. Ikuisesti vartioiva patsas Toa Lhikanista katseli areenalta.
 
Areenan jälkeen oli valtavat penkkirivit. Niitä oli tarpeeksi kaupungin kymmenille tuhansille matoraneille. Niiden välissä kulki suoria käytäviä, jotka lopulta nousivat laveita portaita pitkin Coliseumin uloimmalle ringille, sisäpihalle jolle portit avautuivat. Ikuiset rikkoutumattomasta protodermiksestä tehdyt seinämät kohosivat pystysuorina kohti Mata Nuita. Ylhäällä seinämissä oli teleruutuja, erilaisia parvekkeita, Dumen tasanne ja patsaat jokaiselle saaren yhdelletoista Toa Mangaille. Kaksi patsasta oli peitetty ja sidottu mustaan kankaaseen.
 
Kun seinämät loppuivat, tornit alkoivat. Niiden rinnalla Klaanin admin-torni näytti vaatimattomalta. Ne kohosivat suoraan ylöspäin näkyen kauas merelle asti kaikkien kaupungin pilvenpiirtäjien ohi.
 
”Tämä on hienompi paikka kuin muistin”, Matoro sanoi.
 
”Joo. Täällä tuli oltua joskus kauan sitten katsomassa Akilini-otteluita”, Umbra vastasi. Kapura katseli korkealla sijaitseville tasanteille. Vainoharhainen toa näki palkkamurhaajia kaikkialla.
 
”Kenedokin murha. Tuolla aitiossa, mitä Dume käyttää nykyään. Ampujan väitettiin olleen tuossa vastapäisessä aitiossa, peitetyn Toa Nidhikin patsaan alapuolella. Se ei kuitenkaan ole kovin uskottava selitys, koska luodin lentorata näytti selkeästi tulleen alaviistost-” Kapura alkoi esitellä tietämystään salaliittoteorioista, mutta Deleva keskeytti hänet. ”Missähän Lhikan mahtaa pitää sitä vastaanottoaan?”
 
”Toien sali on Ta-Metrun puoleisessa muurissa, tuolla”, Nurukan kertoi ja osoitti oikealle.
 
”Suuntaamme siis sinne. Ei anneta hänen odottaa”, Umbra vastasi ja suuntasi askelensa toain salia. Hänen keltainen miekkansa heilui hänen kävellessään, kahvapuoli vyötäröllä. Lhikan oli saaren korkea-arvoisimpia asukkaita ja olisi kunnia tavata hänet näiden vuosien jälkeen. Umbra tosin toivoi että muut joukkion jäsenet, eritoten Kapura ja Deleva, osaisivat käyttäytyä.

 
”Ah, tervetuloa, toat kaukaisilta mailta!” toien luo juossut Po-Matoran tervehti hengästyneenä. Osa joukosta katseli matorania tuntematta tätä, mutta sitten hän avasi jälleen suunsa ja esittäytyi.
 
”Tervetuloa. Olen Kodan, Pääkirjuri, Akilinin Keksijä ja Suuri Seikkailija. On aina hieno tavata kaukaa tulevia vieraita”, Huna-kasvoinen ruskea matoran selitti nopeasti.
 
”Hienoa tavata sinut”, Matoro tervehti ja kätteli. Kodan kätteli loputkin toat läpi ja alkoi sitten pommittaa heitä kysymyksillä.
 
”Keitä te olette? Mistä tulette? Ei, olisi minun pitänyt tunnistaa teidät kaksi. Sinä olet Toa Nurukan, Suuren Sodan legenda”, Kodan puhui nopeasti ja osoitti Nurukania. Ennen kuin Toa edes ehti sanoa mitään, kirjuri jatkoi: ”Ja sinä olet Pohjoisen Mantereen Matoro Mustalumi. Entä te muut?”
 
”Minä olen Toa Umbr-”, valon toa sanoi, mutta Kodan keskeytti jälleen: ”Toa Umbra! Olisihan minun pitänyt sinutkin muistaa, sinustakin on niin paljon tietoja ja legendoja. Olet vain muuttunut aika paljon sitten viimeisten tänne kulkeutuneiden tuntomerkkien.”
 
”Minä ole Toa Kapura Bio-Klaanista”, tulen toa esittäytyi. ”Ja minä olen Deleva, Nurukanin ja Umbran matkatoveri.”
 
”Tuota, tulkaa toki tuonne sisälle. Minulla on paljon kysyttävää teiltä – kaikki tieto mitä voitte antaa kiinnostaa. Kertokaa matkastanne, tarkoituksestanne, Bio-Klaanin kuulumisista, kaikesta.”
 
Toia matoranin äkillinen kyselytulva ja yli-innokkuus sekä kerskaileva luonne vähän epäilyttivät, mutta he lähtivät kirjurin perässä kohti toain salia. Matkaa ei ollut pitkälti ja se taittui valkoista marmoritietä pitkin.

 
Joukkion edessä komeili valtava kupolirakennelma, jota pitelivät yllä pylväät. Pylväissä kiemurteli erilaisia kuvasarjoja joissa oli matoraninkielistä tekstiä. Valokivet valaisivat kattoa ja katossa oleva kuvaelma oli koottu erilaisista valokivikiteistä. Se esitti Toia tekemässä urotekoja. Toa Lhikan ja Toa Dume olivat suurimmissa osissa kuvaelmassa.
 

Matoro ihaili kaiverroksia. Korkealla katossa oli kuvattuna Mata Nuin ympyrä ja hänen luomistyönsä – se, miten hän antoi maailman asuttavaksi ja Kohtalon täytettäväksi matoraneilleen. Kuusi sukukuntaa yhdessä vähäisempien veljiensä ja sisartensa kanssa levisivät.

Maailma oli nuori ja rauhaisa. Vuoret kohosivat taivaisiin. Legendat olivat totta.

Matoranit ja heidän asuttamat saaret kiemurtelivat alas seiniä ja pylväitä. Ne asuttivat tuntemattomia maita, tekivät löytöretkiä kauas Sakaroihin maailman laidoille. Ne kartoittivat maailmaa.

Mutta sitten kaikki sukelsi syvään pimeyteen, kuvauksiin Sodan Ajasta, jotka syöksivät maailman anarkiaan ja kaaokseen. Kuningaskunnat nousivat ja kaatuivat, valtiot hajosivat ja saaret murtuivat. Kuusi kuningsta marssivat läpi tulen. Linnakkeet revittiin kappaleiksi, Eteläiset maat hukkuivat vereen.

Veljet kääntyivät toisiaan vastaan, alaiset kapinoivat herrojaan vastaan. Jopa Kohtalo unohdettiin.

Matoranien veljessota ja makutojen esiintulo. Metru Nuin Makuta. Valtavat maanjäristykset. – ikuisen järjestyksen rikkoutumista symboloi nyt maailmalla hajallaan olevat matoranit. Suuri Henki sulki silmänsä. Kukaan ei tiennyt oliko se surua vai häpeää.
 
Suuri Henki kuitenkin armahti matoraninsa ja salli Metru Nuin kukoistaa jälleen. Pimeys väistyi – pylväät ja seinät olivat siitä alaspäin kullattuja. Metru Nuin Kultainen Aika oli alkanut, ja ikuisen kaupungin valo antoi maailmalle toivoa. Maailmalle, joka oli lopullisesti langennut pimeyteen. Legendojen Kaupungin soihtu antoi kirotulle maailmalle toivoa paremmasta.
 
Seitsemänkymmentäseitsemän tuhatta vuotta kultainen aika kesti. Kiveen on kuvattu matoranien suuret saavutukset, tekniset keksinnöt, mahtavat rakennukset.
 
Juuri ennen lattianrajaa kulta katosi ja muuttui teräkseksi. Mustaksi, xialaiseksi teräkseksi. Kuvat käsittelivät kuolemaa ja koneita. Ne kertoivat surullisen tarinan siitä, miten Varjotun vallanhimo saattoi sivilisaation tuhon partaalle. Ne kertoivat tarinan kuolemasta, epätoivosta ja turhuudesta. Ne kertoivat Etelän katkeruudesta Valon Kaupunkia kohtaan. He halusivat repiä kaupungin maan tasalle, koska eivät voineet koskaan omistaa sitä. Se kuului Suurelle Hengelle.

Vääristyneet hahmot loppuivat lattianrajaan, josta alkoi Aika, jota maailma eli paraikaa. Koko lattia oli täynnä arkipäiväisiä kuvia Metru Nuista, sen asukkaista ja kaikesta mitä saarella oli. Niistä paistoi väsymys maailmaan, kadonnut optimismi ja traumat menneestä.
 
Jos Matoro olisi ollut lomalla, hän olisi voinut viettää moisen piirretyn maailmanhistorian kanssa ties miten paljon aikaa.
 
Kodan kyseli ja Toat vastailivat parhaan tietonsa mukaan. Kirjuri sai tietoonsa miten viisikko oli alun perin lähtenyt erillään ja kohdannut Karzahnilla; hän sai ensimmäisen kuvauksen Karzahnista vuosikausiin; hän kuuli Klaanin saaren sotatilasta ja Nazorakeista. Toat kertoivat seikkailuistaan ennen Klaania ja Klaanin aikana. Matoro jätti viimeaikojen tapahtumista paljon mainitsematta, sillä hän ei halunnut että Nimdaan kiinnitettäisiin liikaa huomiota, etenkään kun hän itse kantoi kyseistä sirua. Hän näki Kodanin huomaavan, että jään toa ei kertonut kaikkea, mutta kun tietoja ei uuden kysymyspommituksen jälkeenkään herunut, hän keskittyi Nurukanin retkistä kuulemiseen.
 
Aikaa kului. Koden kirjoitti kaiken uskollisesti muistiin muistioihinsa. Kodan ehdotti myös, että toat puhuisivat Lhikanille tai Dumelle Klaanin hädästä, ja kysyisivät pystyisikö Metru Nui auttamaan heitä. Lopulta, kun Kodanin tiedonjano tuntui olevan tyydytetty, kirjuri opasti heidät Lhikanin luo.
 
Hissimatkan jälkeen toat saapuivat pitkään näköalakäytävään jonnekin Coliseumin itämuurin sisälle. Suurista ikkunoista avautui näkymä Ta-Metrun teollisuusalueille. Käytävä päättyi avaraan mutta matalahkoon huoneeseen, joka oli koristeltu punaisella ja kullalla. Sen reunoilla oli telineitä, joissa oli erilaisia aseita. Ovea vastapäätä oleva seinä oli puolikaaren muotoinen valtava ikkuna. Sen vieressä oli pitkä pöytä, jossa oli tuolit yhdelletoista toalle. Tällä hetkellä salissa oli vain Metru Nuin legenda, Toa Lhikan.
 
Toa Lhikan istui jalat ristissä lattialla ja kiillotti tummanpunaisella rätillä kilpeään. Keltapunainen, kahdesta suuresta liekkimiekasta yhdistetty kilpi oli Lhikanin suurimpia tuntomerkkejä kultapunaisen panssariston lisäksi. Toa kantoi kasvoillaan Hau-naamion variaatiota joka oli suunniteltu Legendojen kaupunkia kunnioittaen.
 
”Ah, sinussakin vielä henki pihisee”, Lhikan totesi rennosti huomatessaan Nurukanin ja muut toat. Hän nousi ketterästi ylös lattialta ja silmäili vanhaa tuttuaan ja tämän seuruetta.
 
Lhikanin silmät välkehtivät kun hän tuli tapaamaan outoa seuruetta. Joukossa oli Nurukanin lisäksi jäseniä joita hän Lhikan ei tiennyt. Osa sotureista näytti tutuilta, mutta aika oli kuluttanut ja muovannut heitä.
 
”Lhikan! Vanha körmy. Suurten tulimiekkojen kantaja, taivaissa ja laavassa lautaileva Legenda, Metru Nuin Kilpi ja Polttava, Legendojen Kaupunkia suojelevan tulen kantaja. Hienoa nähdä sinua ja päästä keskustelemaan kanssasi…” Nurukan vastasi ja löi harmaan nyrkkinsä Lhikanin keltaiseen nyrkkiin. Kipinät sinkoilivat kun kaksikko osoitti toisilleen ystävyytensä eleen.
 
”Se oli nuoruutta, Nurukan”, Lhikan sanoi iloisesti. ”Keitä ystäväsi ovat?” hän kysyi sitten.
 
”He ovat Bio-Klaanista”, Nurukan kertoi. ”Umbra, Matoro, Kapura, Deleva”, hän luetteli.
 
”Onko tässä tilassa äänitystä tai kameroita?” Matoro kysyi välittömästi. Lhikanin katseessa kävi hetken hämmennys, ennen kuin hän vastasi.
 
”Ei, täällä ei ole valvontalaitteita.”
 
”Minä olen Matoro Mustalumi. Me olemme Metru Nuilla tärkeällä tehtävällä”, jään toa otti tilanteen haltuunsa. ”Sanooko sana ’Nimda’ sinulle mitään, Lhikan?”
 
”Olen kuullut siitä”, tulen toa vastasi hieman epävarmana. ”Olen kuullut siitä samanlaisia tarinoita kuin legendaarisista Makoki-kivistä tai Avohkiista.”
 
”Uskomme yhden sen siruista olevan tällä saarella. Jäljitämme Arupak-nimistä matorania.”
 
”Mikä on… tarkoituksenne… tämän sirun kanssa?” Lhikan kysyi epäluuloisesti.
 
”Bio-Klaani haluaa tuhota sen. Etsimme kaikki sirut ja hävitämme ne. Niiden voima on liian suuri, jotta voisimme ottaa riskin niiden joutumisesta vääriin käsiin”, Umbra selitti. Kapura kuunteli erittäin tarkkaavaisena.
 
”Pahoin pelkään, etten kykene auttamaan teitä”, Lhikan vastasi. ”Mutta voin pitää huolen, että saatte toimia rauhassa. Käykää Arkistossa tutkimassa; löydätte sieltä varmasti jotakin etsimästänne matoranista.”
 
”Kiitos tästä”, Matoro kiitti.
 

”Mutta varokaa. Olen huolissani tulevaisuudesta. Toivon, ettette tuoneet pahuutta mukananne”, Lhikan sanoi synkästi. ”Ko-Metrun matoralaiset ovat lukeneet tähtiä. Suuria asioita tulee tapahtumaan. He ovat huolissaan.”
 
”Metru Nui kestää sen”, Nurukan vastasi. Hän jatkoi jotakin. Vakooja ei välittänyt enää. Se oli kuullut kaiken, mitä sen tarvitsi tietää.
 
Vakooja luikerteli tuhansine pienine jalkoineen alas pitkin hissikuilun vaijeria pimeyteen kadotakseen matoranina Coliseumin vilkkauteen.
 
Informaatio, paikannettu. Nousu, aloittakaa.

Klaanon Rope

Poliisitapaus

3 kommenttia

Le-Metru

Le-Metrusta kykeni aistimaan todellista suurkaupungin tuntua. Joka puolella ajoi erilaisia lentäviä, käveleviä ja leijuvia ajoneuvoja kiireisinä omilla asioillaan. Eritoten väylä Le-Metrun keskustasta Coliseumiin oli erittäin vilkas ja yllättävän tiheään vartioitu. Vihreitä vahkeja näkyi usein.

Toat olivat ottaneet jokainen oman matoranin vetämän riksan, ihan vain koska he eivät jaksaneet kävellä. Pienet vihertävät olennot kiskoivat perässään olevia kärryjä kaupunginosan katujen vilinässä. Välillä riksat kolhivat toisiaan kun riksakuskit halusivat olla nopeammin perillä kuin kilpailijansa. Tämä oli kilpailua parhaimmillaan.

Tien kulkunopeus alkoi hidastua jonkun matkaa saaren keskustaan mentäessä. Lentävä vahkiauto oli pillit soiden ja valot välkkyen onnettomuuspaikan yläpuolella ja konstaapelivahki kirjoitti sakkolappuja ja katseli koppalakkinsa alta Matau-nimisen Le-Matoranin aiheuttamaa sekasotkua.

Matau oli ajanut nitrokäyttöisellä rollaattorillaan, joka oli tarkoitettu jalkavammaisille matoraneille, päin hedelmäkojua jolloin vesimelonit ja maduhedelmät olivat räjähtäneet ja oli syntynyt suuri kaaos. Kukaan ei ollut kuollut tapaturmassa, mutta onnettomuuspaikka kyti vielä ja liikenne oli lähes pysähtynyt.

”Muistuttakaa minua, miksi räjähtäviä hedelmiä onkaan edes olemassa?” Matoro kysyi.

”Siis räjähtävät hedelmät?” Kapura naurahti. ”Miksi niitä ei olisi olemassa? Minkälainen jumala tai mikä universumin loikaan jättäisi luomatta RÄJÄHTÄVÄT HEDELMÄT?”

”Suuret oivallukset, tosiaan”… Umbra mutisi ja painoi kämmenensä päälaelleen kun hän näki Mataun viittoloivan hädissään. Hikipisarat valuivat matoranin naamiolta kun hän sai vinon pinon sakkolappuja käsiinsä. Matau oli ollut joskus kauan sitten Umbran naapuri ja tämä oli räjäyttänyt hänen talonsa seinän suihkukäyttöisellä ruohonleikkurilla johon oli sidottu kissa.

”Pointti, Kapura. Räjähdykset ovat siistejä. Eiväthän ne kovin turval-” Matoro sanoi, mutta keskeytti nopeasti. Itseasiassa räjähdys keskeytti hänet.

Räjähdys sorti läheisen rakennuksen tienpuoleisen seinän ja seisautti liikenteen savun ja irtometallinen taakse. Matoranien vetämät (Matoron mielestä erittäin epäeettiset) riksat kaatuivat matkustajineen. Ilma täyttyi päätäsärkevistä vahkien ultraäänisignaaleista. Ne, jotka ymmärsivät vahkien koodikieltä, saattoivat ymmärtää mitä oli tapahtunut.

Valioliiga oli iskenyt.

”Mikseivät asiat täällä osaa pitää itseään kasassa”, Kapura valitti. Savu ja makaaminen maassa haittasivat toan näkökykyä, mutta hän yritti silti tarkkailla tapahtumaketjua. Vahkeja ryntäsi paikalle. Kapura oli erottavinaan pinkkejä huligaaneja, joista yksi näytti tuhertelevan jotain seinälle (tai sille, mikä seinästä jäi jäljelle). Miksi ne ovat aina pinkkejä, Kapura ajatteli.

”Tiedättekö te mistä tässä on kyse?” Matoro kysyi lähellä olevalta matoranilta, joka oli vetänyt jotakin riksaa.

”Se on Valioliiga”, matoran aloitti pelonsekaisesti.

”Pahamaineinen rikollisliiga, jonka tukikohtaa vahkit eivät ole onnistuneet löytämään. Aiheuttava aina tällaista kaaosta ihan vain koska haluavat! Ne ovat ihan sairaita ja vaarallisia!”

”Eikö meidän pitäisi jatkaa matkaa?” Deleva puuskahti ja hyppäsi pois romun keskeltä. Yhtälailla he voisivat pummia kyydin pois tai hypätä kouruun.

”Vahkit eivät kyllä varmaan halua ketään auttamaan niitä”, Matoro totesi katsellen mekaanisten lainvartijoiden piirittävän aluetta. Osa niistä oli syöksynyt useiden rakennusten läpi katkaisemaan Liigan pakoreittiä. Seiniin oli maalattu lukuisia tekstejä. Suurimpana niistä näkyi ”Kuka vahtii vahkeja?”.

”Eli siis, lähdetäänkö?” Deleva esitti kysymyksensä uudelleen. Muut olivat samaa mieltä ja lähtivät onnettomuuspaikalta. Kadunlakaisu-Ussalit olivat jo tulossa hoitamaan tilannetta. Ne söivät onnettomuuspaikat melkein kirjaimellisesti ja riipivät kaiken romun metallipäällyseisillä sirkkelisahasaksillaan.

”Joo”, Umbra vastasi. ”Mennään. Coliseumiin on enää vähän matkaa.”

”Ollaan kuitenkin varovaisia”, Kapura totesi dramaattisesti paranoian kiilto silmissään. ”Ehkä tuo on salajuoni, jonka tarkoitus on tappaa meidät? Paikallisten reaktioista voidaan päätellä, että tällaiset iskut eivät ole ihan jokapäiväinen tapahtuma. Miten todennäköistä on, että juuri meidän saapuessamme lähellämme tapahtuu räjähdys. Vahkit tulivat paikalle tosi nopeasti. Ehkä tämä on vahkien ja koko Metru Nuin mittainen salaliitto! He tietenkin palkkasivat asialle tunnetut rikolliset, joiden isku olisi tapahtumana harvinainen mutta silti mahdollinen.”

”No rehellisesti sanottuna tuo ei edes yllättäisi minua”, Matoro vastasi. ”Tämä olisikin ollut ihan liian helppoa, jos meitä ei ajaisi takaa pari salamurhaajaa!”

Umbra oli jo mennyt tienposkeen viittelöimään ohi kulkeville matoraneille. Matoranit menivät yleensä lentomopoilla tai ussal-kärryillä, vaikka lentäminen olikin nopeampi keino. Tähän mennessä Umbra oli saanut vain vihaisia katseita ja keskisormia osakseen kun oli heilutellut vastaantulijoille.

”Kiittämättömät kakkiaiset. Pelastin heidän kaupunkiaan metsästäjiltä ja nyt ne eivät edes heitä meitä vähää matkaa”…

”No metsästäjien jälkeen täällä ei olle toivotettu tervetulleiksi vieraita matkalaisia”, Nurukan vastasi. ”Väki pelkää, että vieraat tuovat vieraat konfliktit heidän maaperälleen.”

”Lähin kouruasema vai mitä ne ikinä olivatkaan taitaa olla aika kaukana. Toinen Coliseumilla. Ehkä me voimme vain kävellä”, Matoro ehdotti.

”Kävely on paras tapa ennaltaehkäistä… ikäviä onnettomuuksia”, Kapura vahvisti. ”Ellei täällä juoksentele salamurhaajia. Pidetään silmät auki.”

”Jep”, Matoro totesi lyhyesti. Savu heidän takanaan alkoi hälvetä. Mekaaniset vartijat heittivät huutavia pinkkejä olentoja suuriin hämähäkkimäisiin kulkuneouvoihinsa. Liikenne alkoi pikkuhiljaa palautua normaaliksi. Teleruuduilla matoran luki tiedoitusta tapahtuneesta.

Klaanon Rope

Saapuminen

6 kommenttia

Metru Nuin kupoli

Legendojen kaupungin siluetti piirtyi toain mieliin kun he katselivat Karzahnin saaren pohjoispäädyn niemenkärjen kallioilta näkyä. He olivat tulleet pitkän matkan pimeydessä, tunnelissa joka oli kauan sitten luotu pitämään valon olennot poissa Karzahnin valtakunnasta.

Kaupungin savupiiput, tiedontornien ja testiratojen ääriviivat sekä taivaan täyttävä ilmalaivaliikenne olivat legendojen kaupungin tunnuspiirteet. Kaupunkia hallitsi kuitenkin Coliseum, kaupungin keskeisin paikka josta aluetta hallittiin.

Viisi toaa laskeutuivat jyrkkää kalliota alas lähemmäs rantaa. Karzahnin musta kallio kohosi jylhänä heidän takanaan. “Reitti Karzahnilta Metru Nuille koostuu vedenalaisten kourujen järjestelmästä”, Nurukan jakoi tietämystään legendojen kapungista. “Vaikka liikenne Karzahnille ei ole… noh, mitenkään vilkasta, näitä putkia kyllä huolletaan kaupungin puolelta. Tarjoavat nopean ja helpon reitin pois täältä.”

“Kouru. Kukaan ei ole ilmeisesti tajunnut, että ne ovat umpinaisia eivätkä kouruja…?” Deleva kysyi retorisesti.

Vedenrajassa oli eräänlaisia metallisia kehikoita, joista aukesi reikä suoraan veteen. “Kourujen kuoren energiarakenne hylkii kaikkea materiaa tehokkaasti, mikä mahdollistaa niiden kulkemisen veden alla sekä valtavat nopeudet, kun sisälle pääsee”, Nurukan luennoi edelleen. Matoro on ainut, joka edes näyttää kiinnostuneelta.

“Meidän pitäisi hypätä tuonne?” Kapura kysyi katsoen epäilevästi veden alle syöksyvää putkea.

“Siitä vain, vai oletko joku bohrok?” Deleva naurahti ja tuuppasi Kapuraa selkään. Tulen toa horjahti, mutta otti plasman toaa jalasta kiinni ja kumpainenkin humahti energiaseinämän sisään ja magneettinen voima alkoi työntää heitä kiihtyvällä voimalla eteenpäin. Sinivihreä energiavirta vei toat mukanaan aaltojen alle. Muusta liikenteestä ja metalliromusta ei tarvinnut kauheasti huolehtia, koska liikennettä ja roskaajia ei pahemmin tässä päässä kourua ollut.

Vauhti kiihtyi jatkuvasti. Toat näkivät ympärillään hopeisen meren ja kaikki sen eliöt. Kaikenlaisia kaloja ja lonkero-olentoja uiskenteli putken ympärillä. Pohja oli karua sedimenttitasankoa ilman trooppista värikkyyttä. Edessäpäin kohosi tummana vuorena jyrkästi merestä nouseva Metru Nuin saari.

Matoro piti tästä matkustusmuodosta. Se oli sopivan vauhdikasta kaiken sen veneilyn jälkeen. Metru Nuin kouruissa keskimääräinen matkustusnopeus oli päälle kuudenkymmenen kion tuntivauhdin. Metru Nuin kokoisella saarella se oli enemmän kuin tarpeeksi.

Ilmeisesti järjestelmä ei ole maailmanlaajuinen, koska se olisi aivan liian kätevää ja todennäköisesti räjähdysaltista. Matoro muisti heti useampia sotilaallisia käyttötarkoituksia putkille. Asiat esimerkiksi hajoavat kappaleiksi, jos virtauksen jumittaa kahteen suuntaan samaan aikaan. Sen jälkeen koko putki romahtaa.

“Varastetaan tämä teknologia Klaaniin”, Kapura mietiskeli. “Tehdään se. Kuvitelkaa sitä kaaosta.”

“…” Umbra totesi. “Koska varastaminenhan on ainoa vaihtoehto? Kepe todennäköisesti suunnittelisi jotain paljon parempaa. Eihän se sitä välttämättä valmiiksi saisi…”

“Kepen laitteet. Ne joko eivät valmistu tai valmistuessaan saavat kaikki fysiikan lait itkemään”, Matoron oli pakko heittää väliin.

Toat tunsivat vauhtinsa hidastuvan putken kääntyessä melkein pystysuoraan ylöspäin. Se sukelsi hetkeksi saaren kalliopohjan sisään ja nousi Le-Metrun pinnalle pysähtyen. Tottumattomille putkista poistuminen ei ollut erityisen mukavaa, koska laite lähinnä heitti heidät terminaalin lattialle.

“Sepäs oli nopeaa”, Deleva totesi tyytyväisenä. Hän piristyi huomattavasti saaren korkeateknisessä ympäristössä.

Toat nousivat ja katselivat ympärilleen. Metallihalli oli muuten tyhjä, lukuunottamatta heidän edessä olevan seinän suurta kylttiä “tarkastupiste” ja siinä olevaa porttia, jota operoi joukko vihreitä vahkeja.

Eräs vahkeista lähestyi toajoukkoa osoittaen arvattavissa olevaa robotillista kiinnostusta. ”>JOUKKO: ILMOITA. SAAPUMISEN. SYY”, Vorzakh-mallinen vahki tokaisi töykeään sävyyn.

“Ööh”, Kapura mutisi puoliääneen. “Matoro, hoida nämä… diplomatia-asiat? Sinulla taitaa olla eniten kokemusta.”

“Mitä, sinähän olet oikein luontainen diplomaatti!”, Matoro totesi ja tuli sitten vahkin luo. Vihreä kone näytti tarkkailevan koko hänen kehoaan jonkinlaisella skannerilla.

“Saavumme Metru Nuille vierailemaan Arkistoissa ja tapaamaan muuan ystäväämme Ga-Metrussa”, Matoro sanoi virallisen kuuloisesti.

”>TOA: SYÖTÄ. MERKKIJONOT. NIMI. LÄHTÖPAIKKA. JOKAISELLE. SEURUEEN. JÄSENELLE. ”

“Olen toa Matoro. Ystäväni ovat Umbra, Kapura, Nurukan ja Deleva. Olemme kaikki Bio-Klaanista”, Matoro kertoi. Vahkin takaraivossa välkkyi valo. Se ilmeisesti kommunikoi jotenkin muiden vahkien kanssa. Supertietokoneen nopeudella vahki sai tietoonsa viimeisimmät uutiset Matoron mainitsemasta sijainnista.

”>TOA: VAHVISTA. VÄITE: SINÄ. TAI. YKSI. TAI. USEAMPI. SEURUEEN. JÄSEN. ON. MUKANA. BIO-KLAANIN. SAARELLA. KÄYTÄVÄSSÄ. SODASSA”, vahki vaati. Miellyttävä naisääni luetteli vielä vastausvaihtoehdot: ”Tosi. Epätosi.”

“Epätosi? Tavallaan olemme, mutta vierailumme tänne ei liity siihen”, Matoro vastasi. Häntä häiritsi keskustelukumppaninsa ilmeettömyys.

”>TOAT: LUPA. LÄHTEÄ. TOSI. TARKISTAMME. VAIN. VARUSTEENNE. TEITÄ. VALVOTAAN. METRU. NUI. EI. LUOVUTA. TIETOJA. KOLMANSILLE. OSAPUOLILLE.”

“Selvä”, Matoro totesi.

Portit aukesivat. Toat kulkivat vuoron perään hämärän huoneen läpi, jonka kummassakin seinässä oli jonkinlaiset vihreää säteilyä lähettävät asiat. Umbra tunsi ne eräiksi röntgenlaitteiden kaltaisiksi laitteiksi. Ne olivat täydellisiä ruumiintarkastukseen, sillä ne skannasivat olennon sisältä ja ulkoa ja erottivat eri materiaalit.

Matoro tunsi Epsilonin lämpenevän hänen rintahaarniskansa sisällä. Hän ei pitänyt siitä tunteesta.

Vahki, joka valvoi järjestelmää, oli hämillään. Koko laitteisto näytti ylikuumenevan. Säteily kimposi jostakin takaisin. Mustalla toalla oli jokin esine, joka hylki täydellisesti säteilyä ja lähetti sen takaisin. Laite ei kyennyt analysoimaan sen materiaalia.

”>POIKKEUS: METRU.VAHKI.MATERIAALI.TUNTEMATONMATERIAALIPOIKKEUS E. VAHKI. YKSIKKÖ. 4136. LUKITTAUTUU. KORJAAJAMATORAN. PYYDETÄÄN. PAIKALLE. METRU. NUI. PAHOITTELEE. HÄIRIÖTÄ.”

Matoro ei jäänyt odottamaan vahkien reaktioita vaan jatkoi huoneen läpi. Siru viileni hitaasti. Hän jäi odottamaan muita toia toiselle puolelle. Tasanteelta näkyi Le-Metrun vilkkas liikenne ja lukuisat eriskummalliset ajoneuvot. Kaikki hänen ympärillään oli tavallisten matoranien keksintöjä. Kaikki oli aivan kuin rakkaudella tehtyä. Le-Metrun matoranit tosiaan nauttivat uusien asioiden keksimisestä ja rakentamisesta.

Yksi kerrallaan muut neljä toaa tulivat läpivalaisulaitteen läpi.

“No niin”, Umbra sanoi. “Olemme perillä.”

“Ensimmäinen siirto?” Deleva kysyi.

“Joku hyvä ruokapaikka?” Matoro ehdotti. “Että voimme vähän keskustella ja katsella paikkoja aluksi. Siitä on ihan liian kauan kun olin täällä viimeksi.”

Klaanon Rope

Kaupankäyntiä paholaisen kanssa

3 kommenttia

Karzahni

Karzahni seisoi ylväänä salinsa päässä. Kaukaa hän näytti korkealta kuninkaalta, kuin joltakin Kuuden Kuningaskunnan johtajalta; läheltä sen sijaan paljastui hänen osista koottu ja uudelleen ja uudelleen korjattu haarniskointinsa. Hänen harteillaan oli vaaleansinisellä metallilla päälystetty hohtava viitta; kasvoillaan hän kantoi naamioista tehtyä naamiota, jonka pahansuopa ilme olisi karkoittanut minkä tahansa pimeyden olennon takaisin syvyyksiin.

Hänen edessään viisi toaa näyttivät pieniltä ja heikoilta. Toat olivat täysin kunnossa ja vapaina liikkumaan tornissa – jopa Delevan haavat olivat parantuneet synkän unen jälkeen. Hänen kyborgikätensä oli korjattu ja siihen oli liitetty outoja teriä.

Matoron mielestä koko tilanne oli täysin absurdi. Hän ja Kapura olivat heränneet tornista ja tavanneet Umbran ystävineen. Jään Toalla ei ollut minkäänlaista tietoa kauanko siitä oli. Sitten he olivat olleet Karzahnin vieraina. Siitä ei voinut olla kovin kauaa, ehkä yksi päivä. Pimeät salit eivät tuntuneet enää niin pimeiltä. Karzahni ei ollut enää tarinoiden demoni vaan erinomainen isäntä.

”… ja sitten Dume hajotti neuvoston. Hän poisti heidän ulkopoliittisen valtansa ja karsi heidän märäänsä kuuteen. Tietysti sitä silloin protestoitiin, olihan se aika iso muutos – mutta vanhaa turagaa arvostettiin. Uudet vahkit olivat kuitenkin tuoneet taas järjestyksen kaduille, ja ulkomaisen tuonnin vähentäminen paransi etenkin Metru Nuin käsityöläisten asemaa”, Nurukan ammensi tietämystään Metru Nuin historiasta. Deleva nuokahteli. Hän ei ymmärtänyt miten ketään – edes Karzahnin kaltaista olentoa – saattoi kiinnostaa historia. Heidän isäntänsä tiedonjano näytti loputtomalta. Olento muisti ajan alkuhämärät, mutta eli tiedottomana lähitapahtumista.

Matoro kuunteli kiinnostuneena välillä korjaten jotakin, mitä Nurukan oli sanonut. Metru Nuin historia ei ollut hänen ominta alaansa, mutta Mantereita Erottavan Meren geopoliittisesta tilanteesta hän osasi kertoa paljon. Umbra hänen vierellään ei näyttänyt tuntemuksiaan. Hän oli ollut varuillaan koko ajan – päämoderaattorin valppaus oli suorastaan ihailtavaa. Jokin aika sitten hän oli vetänyt Matoron kulman taa ja oli kysynyt pakosuunnitelmasta.

Kapura istui reunimmaisena. Hän kirjoitti jotakin muistivihkoonsa, jota tuntui suojelevan suurella aggressiivisuudella. Tulen Toa oli ollut suurimmaksi osaksi hiljaa koko keskustelun. Hän oli selvästi nähnyt jotakin, jota ei kyennyt unohtamaan.

”Turaga Dumen pikkumainen hallinto – ei se ei kerta kaikkiaan toimi. Hän ei rakasta alamaisiaan. Hän ei pidä heitä arvokkaina yksilöinä vaan koneen osina! Matoranit ovat persoonia!” Karzahni kommentoi.

”No suurkaupungin hallinta ei voi olla niin… persoonallista kuin Karzahnin kaltaisten… pienempien valtakuntien”, Matoro puolusteli Dumea.

”Mitäpä sotasankari moisesta tietäisi”, Karzahni totesi kuivasti. ”Vai mitä, Artakha? Et sinäkään hallita osaa, osaat vain tuhota asioita. Ja koota ne jälleen naamiollasi. Heikko sinä olet, sinä et rakasta”, saaren herra kääntyi kohti kultaista patsasta salin reunalla. Patsas kuvasi tornin ympärille kiertynyttä käärmettä, jolla oli tuhansia siipiä.

”Hah, ei se niin toimi, velipoika. Minä olen ollut meistä aina se joka luo, sinä se joka tuhoaa!” Karzahni vastasi argumenttiin, joka ei ollut olemassa muille.

Toat katselivat vaivaantuneina. Matoro oli odottanut tilaisuutta, jolloin Karzahni olisi mahdollisimman hyvällä tuulella – nyt tuo patsas näytti sotkevan kaiken.

”Tuo oli loukkaus. Kumpi meistä on kehittänyt valtavat määrät joukkotuhoaseita? Sinä. En minä. Minä korjaan asioita joita sinä rikot”, Karzahni vastasi melkein huutaen. Hän veti vyöltään ketjun ja iski sen patsaan ympärille silmänräpäystä nopeammalla liikkeellä. Umbra teki vaistomaisesti väistöliikkeen ja mietti minne heidän aseensa oli viety. Patsaan kultakuorrutus suli liekehtivien ketjujen puristuksessa. Sulaneen kullan alta putoili luita, kanohinkappaleita ja tuhkaa.

Äänetön käsky kävi, ja sivuovista kyttyräselkäinen matoran toi kottikärryntapaisilla uutta kullattua patsasta. Se esitti jonkinlaista pitkää humanoidia jonka käsistä roikkui haalistuneista orgaanisen panssarin kappaleista tehtyjä nukkeja.

”Niin, mihin jäimmekään? Veljeni on kova keskeyttämään, suonette anteeksi”, Karzahni pahoitteli ja istui puiselle valtaisuimelleen. Toat näyttivät sanattomilta.

”O-oliko hän Artakha?” Umbra kysyi muistaen jotakin ritarikunta-ajoiltaan.

”En pidä siitä nimestä, se on kuin omani väännettynä kieroon”, Karzahni vastasi. ”Mutta.”

Odottava hiljaisuus. Karzahni kääntyi selkä toiin päin ja käveli ikkunalle.

”Oletteko lukeneet lisää hyviä kirjoja?” hän kysyi. ”Vai saimmeko tarpeeksemme puhumisesta ja siirrymme kirjastooni?”

”Mitä?” Deleva kysyi puoliääneen. ”Eikö sinulta jäänyt lause kesken tai jotain…?”

Karzahni sanoi jotakin, mikä kuulosti kiroukselta jollakin muinaisella kielellä. Seinästä avautui ovi.

”Teidän jälkeenne, arvon vieraat.”

Ovesta kuljettuaan Umbra kuiskasi jotain Nurukanille. Nurukan pudisti päätään. Valon Toa näytti turhautuneelta.

Pimeän käytävän jälkeen heidän eteensä avautui valtava kirjasto, jossa oli satojen metrien korkeuteen hyllyjä muinaisia kirjoja, aina aikojen alusta asti. Tarkkaavainen vieras saattoi huomata seinillä olevan tasaisin välimatkoin kappaleita, jotka olivat olleet joskus lattiaa. Entiset lattiakerrokset on romautettu ja kirjastoa on jatkettu aina vain alaspäin.

”Alaspäin – se on suunta johon me kaikki menemme! Aina siitä hetkestä olemme sinne menneet kun aika alkoi – Suuri Kello tikittää, viisarit valuvat alaspäin, mutta ne eivät kykene voittamaan painovoimaa. Painovoima painaa ne alas niinkuin kaiken muunkin elävän. Kohtalon paino”, saaren mestari runoili vakaalla äänellä.

Karzahni jäi suuren salin keskelle ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Hän ei puhunut eikä hengittänyt.

Umbra tarkkaili olentoa hetken ja syöksyi sitten hyllyille, jossa Matoro oli tutkimassa kirjoja. Muut toat olivat vähän matkan päässä. He kerääntyivät yhteen. Valon Toa aloitti puhumisen: ”Meidän pitää paeta. Emme tuhlata täällä aikaa yhtään enempää. Klaani tarvitsee meitä.”

”Ehdottomasti”, Matoro vastasi. ”Mutta emme pääse täältä väkivalloin. Minulla on kyllä suunnitelma.”

Kapura näytti epäilevältä. ”Muistaakseni sinulla oli myös suunnitelma tulla tänne, pelastaa kaikki ja häipyä?”

”Suunnitelmassa on aina epäonnistumisriski jos se ei sisällä harppuunan käyttöä”, Matoro kuittasi.

”Tässä vaiheessa en enää edes tiedä onko tuo huono vitsi vai oletko tosissasi”, Kapura vastasi kuivasti.

”Niin minäkin sinua, Kapura rakas.”

”Voi kiitos.”

”…”, totesi Deleva. ”Sinulla siis on suunnitelma, Jään Toa? Koska toteutamme sen? Mitä aiot tehdä?”

”Puhua”, Matoro vastasi lyhyesti. ”Mutta isäntämme ei näytä olevan keskusteluvalmis juuri nyt.”

Matoro sääteli teleskooppisilmäänsä ja alkoi skannata vihreällä alimmalla silmällään erään kirjan tekstiä talteen. Itseasiassa hänellä oli kokonainen pino erilaisia, Delevan mielestä äärimmäisen unettavia, teoksia muinaisesta sotahistoriasta ja Kuuden Kuningaskunnan Liigan sodista. Hän oli etsinyt tietoja myös Artakhasta, mutta niitä ei Karzahnin kirjastosta löytänyt. Itse asiassa hän ei ole löytänyt niitä mistään koskaan. Hän ei ole löytänyt ketään muuta kuin Karzahnin, joka edes kykenisi kertomaan tavanneensa Artakhan.

Hullun todistus ei ole kovin luotettava, mutta minkäs teet kun kyseinen hullu on puolijumala.

Ajatus hymyilytti Matoroa. Siitä ei ollut kauaakaan kun hän oli pudottanut yhdenkin puolijumalan alas taivaalta. Hän keskittyi jälleen kirjoihin. Ne saivat hänet unohtamaan ikävät asiat, samalla tavalla kuin adrealiini. Ne estivät häntä muistelemasta asioita, joita hän ei halunnut muistaa. Kuten sitä faktaa, että häneltä puuttui oikea kämmen. Se oli tosin korvattu kuudella harppuunalla, mutta silti se vähensi tarttumakykyä.

”Onko hän aina tuollainen?” Nurukan kysyi hiljaa Umbralta.
”Omatoiminen ja itsevarma? Kyllä hän on”, Umbra vastasi.
”Ei vaan itsetuhoisen idioottivarma”, Nurukan korjasi.
”Me olemme päässeet sillä asenteella läpi aika monesta seikkailusta”, Umbra vastasi.
”Se ei takaa että se toimisi aina”, Nurukan jatkoi.
”Sitä päivää odotellessa”, Umbra vastasi. Hän ainakin oli huomannut saaneensa annoksen itsevarmuutta.

Kapura oli vähän kauempana muista. Hän selasi kirjojen selkämyksiä. Kasvitiede, lonkerologia, telepatian pitkä oppimäärä, kryptozoologia, siellä oli kaikkea. Silti mikään maailman tieto ei voisi ratkaista hänen pulmaansa.

Kysymystä siitä mikä on todellista.

Vai oliko mikään. Olisiko silloin maailmassa enää mitään järkeä.

Hän kirjoitti kaksi lausetta muistivihkoonsa erilaisten taulukoiden, luetteloiden ja sukupuiden sekaan.

”Te klaanilaiset ovat hemmetin outoa sakkia”, Deleva sanoi Umbralle. ”Oudointa mitä olen nähnyt.”

”Et ole ainoa joka sanoo noin”, Umbra vastasi. Hän naputteli jalkaansa kiviseen lattiaan tylsistyneenä. Karzahni ei liikkunut. Ovi, josta he olivat tulleet, oli kiinni.

Iltapäivän tunnit kuluivat hitaasti tunkkaisessa kirjastossa. Tai ei vuorokaudenaikaa kyennyt näkemään, mutta Valon Toana Umbra vain aisti sen. Aurinko laski Klaanissa kullaten Chat-kahvion hetkeksi. Chat-kahvion, joka saattoi tälläkin hetkellä olla rikki pommitettu. Toasta tuntui pahalta olla lepäilemässä tarpeettomana hullun puolijumalan kirjastossa, kun maailma Klaanin ympärillä sortui.

”Hän on varsinainen herrasmies”, Karzahnin ääni rikkoi hiljaisuuden yllättäen.

”Kuka?” Kapura kysyi.

”Mata Nui. Kovin mukava pikkuveli, ehkä vähän turhan puhelias. Siksi minulla meni näin kauan. Trennykkääkin kävin tervehtimässä. Ikävystymässä luolassaan.”

”…”, toat olisivat sanoneet jos se ei olisi ollut epäkohteliasta.

”Noh, sepä mukavaa”, Matoro vastasi toien joukosta asetellessaan kirjoja takaisin hyllyyn. ”Mitä jos- mitä jos menisimme takaisin saliisi? Minulla olisi ehdotus joka saattaisi kiinnostaa sinua.” Toan äänensävy oli kuin hän olisi ehdottanut parhaalle ystävälleen SimpukkaShokki-ottelua.

”Ehdotukset ovat aina mielenkiintoisia”, Karzahni sanoi. Hän sanoi jotakin, ja kirjaston lattiasta nousi kivisiä tasoja. Hän istuutui yhdelle.

”Mustalumi, istuudu ystäviesi kanssa ja puhu”, Karzahni sanoi. Pimeydestä tuli tyhjäsilmäinen matoran, joka ojensi herralleen pikarin luisella tarjottimella. Delevan teki mieli räjäyttää paha puolijumala siihen paikkaan siitä hyvästä mitä tämä teki matoraneille. Hän tyytyi irvistelemään ja istuutui Kapuran kanssa kauimmaisille kivipenkeille.

”Meidän matkallamme, kuten olet saattanut arvella, oli itse asiassa toinen päämäärä”, Matoro aloitti. ”Emme oikeastaan tulleet valtakuntaasi jäädäksemme”, hän jatkoi. Karzahnin ilme muuttui surulliseksi.

”Eikö valtakuntani ole tarpeeksi hyvä teille?” Karzahni kysyi masentuneen kuuloisena. Matoro oli sanomassa jotakin, kun toinen ääni keskeytti hänet.

”Kyllä se on”, Karzahni vastasi itselleen hieman matorania imitoiden. ”Tämä on maailman paras valtakunta, ja toat ovat vain kiittämättömiä Artakhan kätyreitä! Rusennetaan ne ketjuillamme!”

Deleva oli ensimmäinen toista, joka nousi välittömästi ja keskittyi plasman voiman kutsumiseen. Ääni keskeytti hänet.

”Mutta Artakhan kätyrit tekevät vain tuhoa, nämä ovat käyttäytyneet hyvin. Ei, kyllä me nyt kuuntelemme heidän tarjouksensa”, Karzahni puhui täysin huomioimatta ketään muuta huoneessa.

Hiljaisuus. Deleva istuutui.

”… niin. Me siis olimme menossa Metru Nuille. Meillä on tehtävä”, Matoro jatkoi hieman vaivaantuneena.

”Mikä tehtävä teidät voi viedä sinne rappeutuvaan kaupunkiin?” Karzahni kysyi epäillen.

Matoro kumartui hieman eteenpäin. Hän katsoi Karzahnia silmiin. Silmissä palo valo, jonka hän oli nähnyt aiemminkin. Valo maailman alusta.

”… oletko kuullut koskaan esineestä nimeltä… Nimda?” Jään Toa kysyi hiljaa, miltei varovaisesti. Muinainen nimi rikkoi hiljaisuutta ja pimeyttä kuin salamanisku.

Karzahnin ikuisuutta heijastelevat silmät välkähtivät. Hän näytti kiinnostuneelta. Hän hieroi leukaansa ja suoristautui pitkäksi. Hänen oli peiteltävä epäuskoaan siitä, että joku muukin tiesi esineestä.

”… tiedätkö sinä jotakin siitä esineestä?”

”Me etsimme sitä”, Matoro vastasi päättäväisesti. ”Johtolangat vievät Metru Nuille.”

”Mikä teitä… kiinnostaa kyseisessä esineessä?” Karzahni kysyi peittäen kaikki tunteensa, mutta hänen saattoi kuulla haluavan sirua itselleen. Hänen äänessään värähteli se sama jumaluuden kaipuu, jota Abzumon raivopäisissä huudoissa oli kuulunut. Se sai Matoron tuntemaan kylmiä väreitä.

”Pelkäämme, että sen perässä on muitakin kuin me… sellaisia tahoja, joiden ei olisi suotavaa löytää sirua”, Matoro jatkoi.

”Ymmärrän”, Karzahni vastasi. Liian moni voimallinen esine oli väärissä käsissä, joko vapaana maailmalla tai Kuolleiden Päälle rakennetussa saaressa.

”Me kuljemme vain saaresi lävitse, menemme Kaupunkiin, haemme sirun ja palaamme samaa reittiä.”

”Miksi luulet, että antaisin teidän kulkea vapaasti alueitteni läpi? Minä voisin tuhota mielenne heti kun haluaisin – te ette ole asemassa jossa voisitte käskeä minua.”

”Emme me käske. Teen tarjouksen. Sinä saat Nimdan, jos me saamme hakea sen ja palata etelään saaresi kautta.”

Karzahnin silmiin syttyi himo. Himo ja epäilys.

”… mikä saa minut vakuuttumaan siitä, että tulisitte takaisin saareni kautta, ettekä esimerkiksi poistuisi Xian meritien kautta etelään?”

”Me olemme täällä. Olisimmeko tulleet häiritsemänä rauhaasi jos olisimme voineet kulkea vapaasti Xian reittiä? Ei, emme olisi. Mutta Xian reitti on täysin vartioitu, täynnä tahoja joiden käsissä Siru järkyttäisi maailman tasapainoa.”

Karzahni näytti pohtivalta. Hän punnitsi sopimusta ja yritti etsiä siitä jotakin ovelaa kohtaa, jonka nojalla Toat livistäisivät.

”Meidän on pakko palata sirun kanssa saaresi kautta. Ja saarellasi olemme armoillasi”, Matoro vakuutteli.

”Sopimuksesi… sopimuksesi kuulostaa hyväksyttävältä, Toa”, Karzahni vastasi hitaasti. Sitten hän jatkoi. ”Sisältyykö tähän joitakin ehtoja sen suhteen mitä minä teen Nimdalla?”

”Ei”, Matoro vastasi. ”Niin kauan kuin pidät sen itselläsi, voit tehdä mitä haluat.”

Karzahni näki itsensä legendojen aseen kanssa. Valkoinen Silmä, joka tuijottaisi hänen vastustajiensa mieliin ja hajottaisi ne niinkuin aika hajottaa tornit. Kiiltävä Katse, jonka silmänisku toisi hänelle kaiken maailmassa.

”Hyväksytty”, Karzahni totesi lopulta. Hän ei voisi hävitä mitään tässä sopimuksessa. Hän tiesi sen tuhansien vuosien itseoppineen psykologin kokemuksella.

”Kiitän teitä älykkyydestänne”, Matoro vastasi lipevästi ja kumarsi. Hän saattoi olla ainut toa joka on koskaan kumartanut tuota olentoa vapaaehtoisesti. Joskus ylpeys piti niellä. Joskus diplomatia oli tehokkaampaa.

Karzahni nousi ja ovia avauti kuin itsekseen.

”Voitte hakea varusteemme Hallista. Matkatkaa pohjoiseen, mutta vain tietä pitkin. Löydätte Suuren Portin olevan auki, niin auki että jopa Valoisa Toanne pääsee läpi. Olkoon Karzahnin siunaus matkanne yllä.”

”Karzahnin siunaus…”, Nurukan mutisi hermostuneena kävellessään pois salista. ”Toisaalla se voisi olla kirous.”
Löydettyään aseensa ja varusteensa viiden toan ryhmä lähti Karzahnin tornista. Saaren herra katseli parvekkeelta heidän lähtöään nauraen. Itse tuhkaa syöksevät vuoret väistivät naurun tieltä ja portit avautuivat. Kaukana pohjoisessa horisontissa siinsi hopeisen merenpinnan takana Legendojen Kaupungin korkeat tornit.

Klaanon Rope

Tulevaisuuden varjot

4 kommenttia

Meri

Zairyhin ja Liittolaisen matka kohti Abzumon oletettua olinpaikkaa sujui suurimmaksi osaksi täydellisen hiljaisuuden (lukuunottamatta Liittolaisen epämääräisiä ääniä) vallitessa. Liittolainen kannatteli itsensä tiiviiseen kokoon tiivistämää Zairyhiä epämääräisillä voimillaan. Kaksikko eteni yllättävän nopeasti harmaiden värien ja terävien muotojen sekamelskassa meren lainehtiessa hieman levottomammin sillä janalla, jota pitkin matka kävi.

Zairyh mietiskeli keskustelun tarpeellisuutta. Hirviökasvina hän ei osannut arvioida sen tarvetta, mutta ei Liittolainenkaan puhunut monilla äänillään, jotka joko syntyivät ja kuolivat koko ajan tai olivat määrältään lukuisia. Jokunen merilintu lensi ohitse. Vuorokaudenajan Zairyh arveli myöhäiseksi illaksi, mutta hänen ajantajunsa ei ollut varma matkan tähänastisesta kestosta.

Keskustelu oli kuitenkin Zairyhin mielestä tarpeellinen, vaikka sen tarkoitus olisikin vain varmistaa sopimuksen ehtoja.

”Varmistan vain, että ymmärsin täysin”, Zairyh aloitti viitaten myös siihen, että Liittolainen ymmärsi eikä rikkoisi sopimuksen ehtoja. ”Otamme Nimdan Abzumolta ja viemme sen Itrozille?”

Liittolainen vastasi konemaisesti jostain ”KYLLÄ” tarpeettoman kovalla äänellä. Zairyh ei vieläkään ollut täysin luottavainen. ”Voitko kerrata sen jälkeiset tapahtumat?”

”ETSIMME JOUERAN ITROZIN TIEDOILLA. TAISTELEMME KUOLEMAAN JOUERAN PIILOPAIKAN ULKOPUOLELLA. MINÄ TAPAN JOUERAN. SINÄ KUOLET”, Liittolainen ilmoitti.

”Entä jos minä tapan sinut ensin?” Zairyh kysyi.

”OLET OIKEUTETTU TAPPAMAAN JOUERAN”, Liittolainen vastasi.

Zairyh mietti. Kaikki vaikutti olevan kunnossa (lukuunottamatta sitä, että hän taistelisi piakkoin kolmea voimakasta olentoa vastaan ja että yksi niistä olisi Makuta, toinen… jokin ja kolmas Jouera). Mutta oli suunnitelman osa, jota hän ei voinut hallita. Itsekseen toimiva palanen, jonka arvaamattomuus voisi muuttaa kaiken täysin. Zairyhillä voisi olla hallussaan Nimdan siruja joko nolla tai kaksi, kun viimeiset taistelut odottaisivat. Nuo mystiset esineet olisivat epäilemättä suuri apu Liittolaista ja Joueraa vastaan.

Mutta paljon riippui yhdestä henkilöstä. Onnistuisiko hän varastamaan sirut tovereiltaan? Zairyh oli tehnyt kaikkensa. Enää hän ei voinut olla paikalla. Ohjata mieliä vaivihkaa varjoista. Pahimmassa tapauksessa Nimdaa käytettäisiin häntä vastaan.

Paljon riippui hänestä, Zairyh ajatteli kiitäessään halki merta seuranaan omituinen ja hiljainen olento, joka ilmeisesti keskittyi täysin matkantekoon. Paljon riippui Kapurasta.

Karzahni

Kapura ei voinut välttää tunnetta siitä, että kaikki oli romahtamassa hänen ympärillään.

Hän pakotti itsensä työntämään pois pohdiskelut muusta. Tärkeää oli nyt selviytyä hengissä Karzahnilta. Suunnitelman muita osa-alueita voisi miettiä sen jälkeen. Kapura tunsi etäisesti vajoavansa unenomaiseen tilaan. Oli kylmä. Niin kylmä. Hän voisi itse jättää asiat rauhaan, mutta Kapuran mieli ei unohtanut. Eikä antanut anteeksi.

Uni, hallusinaatio tai Karzahni on juuri nyt tavallista oudompi, Kapura ajatteli. Hän seisoi erään hyvin tuntemansa kylän raunioilla Zairyhin kotisaarella. Mutta eivät ne olleet oikeastaan vielä hirveän rauniomaisia olleet. Rakennukset (ja matoranit) olivat ilmiliekeissä. Mutta silti täysin pysähtyneinä. Vain liekit muuttuivat tässä omituisessa maisemassa. Kuin jokin jumala olisi pysäyttänyt maailman katsellakseen infernon tanssia vielä hiukkasen pidempään.

Ja niin, Kapura ajatteli, oli kaksi todellisuutta.

TODELLISUUS 1: Zairyh synnytti tulipalon tuhotessaan Joueran lajin maanalaisia rakennuksia. Kemikaalit reagoivat väkivaltaisesti. Tulipalo poltti koko saaren ja pakotti eloonjääneet pakenemaan pois Toa-kanistereissa

TODELLISUUS 2: Kapura muuttui Toaksi vahingossa ja pelästyi Zairyhiä. Äkillinen tulivoimakokeilu sytytti roihun, joka jyräsi alleensa koko saaren. Eloonjääneet pakenivat pois Toa-kanistareissa.

Kapura seisoi hiljaa kääntämättä pois katsettaan palavista matoraneista, joiden avonaiset suut pysyivät hiljaisena unessa mutteivät todellisuudessa, joka tuntui tapahtuneen maailman ensihenkäyksillä. Kapura ei ehtinyt tutkimaan tarkemmin paikkoja jonkin muun peittäessä kaiken. Jokin muu, seuraava askel Kapuran tarinassa, niin syvä ja myrskyisä meri peitti alleen palavat asiat. Kapura seisoi yhä ja tunsi laineiden iskevän kehoonsa.

Hän näki Toa-kanisterin, joka kantoi vastasyntynyttä Toaa. Kovat virtaukset kuljettivat matkustajan lopulta Klaanin rannoille.

Paitsi että.

Meri oli muutakin.

Kaksi, Kapura puoliksi ajatteli ja puoliksi kuusi. Elämä Matoranina rannikkokylässä. Retket Klaanissa meren yli. Kuusi. Nimdan sirut. Nuket. Kuusi jaettuna kaksi? Se ei ole kaksi.

Se on kolme.

Kapura hätkähti. Uni ei hävinnyt täysin. Oli yhä kylmä. Mutta hän halusi miettiä jotain muuta. Noita asioita hän ei ollut valmis ottamaan esille. Suunnitelma. Oliko oikein kontrolloida Matoroa Zairyhin avulla? Kapura havaitsi kaksikon keskusteluissa jatkuvasti Matoron olevan kuin eri henkilö. Rohkea seikkailija-Matoro oli poissa, kuivan sarkastinen Matoro siirtyi jatkuvasti Matoro-Kapura-akselilla kohti Kapuraa. Hänet Kapura joutuisi pettämään. Tultuaan itse petetyksi niin monta kertaa menneisyydessä. Ja tulevaisuudessa.

Tulevaisuudessa. Sana jäi kaikumaan tajunnan pimeydessä.

Se tajunta murtui.

Pimeys tuli.

Tämä saari – tässä on jotain outoa. Oudompaa. Tämä saa ajatukset kaaoksen valtaan.

Vai oliko se jo ennen tänne tuloa? Sen porrasepisodin jälkeen? Äh, en minä muista. Tässä ei ole järkeä. Missä ovat ne kevyet tehtävät, joille mennään nauttimaan seikkailun sykkeestä ja tuulesta kasvoilla? Minne ne yksinkertaiset asiat ovat kadonneet?

Samaan kammioon järjen kanssa, syvälle suljettujen lukkojen taa. Pyhän Silmän varjoon.

Minä en ole minä. Olisin voinut sanoa kaiken toisin. Mitä sinä kuvittelet voittavasi tällä? Sinä haluat Sirun, niin olen olettanut. Mutta silti – mitä hemmettiä sinä oikein teet. Anna minun keskittyä. Anna minun selviytyä itse näiden verkkojen läpi.

Vai onko se sinun vikasi? Minä tarvitsen loman. Minun pitäisi ihan vain levätä viikkoja Klaanissa, purkaa ajatuksia ystävilleni… Jos vain Klaani varmasti säilyisi. Minä en voi levätä ennen kuin kaikki on jälleen kunnossa. Minulla on Sen kappale – Siru pyhää valoa. Minä olen osa Sen Kohtaloa. Minä olen osa tätä kaikkea, enkä voi lopettaa kesken.

Lähestyn koko ajan saaren keskustaa. Kapura epäilyttää. Tämä on täysin järjetöntä.

Värähtelen. On kylmä. En ymmärrä tätä.

Näen itseni Coliseumin ikiaikaisten tornien varjossa.

Olen kääntynyt kasvot muuriin päin. En näe kasvojani, mutta tiedän olevani ahdistunut.

Aistin ajattelevani kaikki kuolleita.

Kuulen muistelevani sitä katastrofia Ga-Metrussa ja sitä seurannutta pimeää varjoa.

Tunnen ajattelevani pakoani Siltä – tai Niiltä, en tiedä.

Käännän selkäni Kaupungille. Tajuan menettäneeni kaiken. Kaadun maahan.

Jään siihen. Sadepisarat ropisevat Legendojen Kaupungin kujilla ja kivipinnoilla.

Pimeys.

Pitkä pimeys.

Avaan silmäni.

Kulta ja eebenpuu. Silmät.

”Tervetuloa, Toat, saleihini! Olen odottanut teitä!” Hulluus sanoi ystävällisesti.

Klaanon Rope

Kuutisen grammaa hulluutta

3 kommenttia

Karzahnin salit

Karzahni istui matoralaisten kivisistä pääkalloista tehdyllä valtaistuimellaan. Valtaistuin oli koristeltu erilaisilla terillä ja miekoilla jotka oli sulatettu yhdessä pääkallojen kanssa yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi. Se hallitsi valvontasalia ja loi uhmaavaa tunnelmaa, jota aiheutti erityisesti valtaistuimella silmät kiinni oleva olento, Karzahni.

Karzahni oli muinainen olento, yksi universumin vanhimmista asukeista ja hallitsijoista. Hän kantoi kasvoillaan Olisia, naamiota jolla pystyi näyttämään painajaisia tulevaisuusnäkymiä. Tämä yhdistettynä kauan sitten käytyyn taisteluun hänen veljensä kanssa ja huonoihin korjaustaitoihin oli tehnyt Karzahnista hullun ja arvaamattoman hallitsijan. Myös se että valtakunta oli ollut eristyksissä vuosituhansia ei ollut tehnyt hyvää muinaisen psyykeelle ja mielen laadulle.

Karzahnin naamio koostui neljästä osasta, jotka oli parsittu kasaan mitä oudoimmilla tavoilla. Hänen tummanvioletit silmäluomensa olivat kiinni kun hän oli yhteydessä valtakuntansa valvontaelimeen, mustan torniin.

Tuo sarvipäinen hahmo piirtyi Umbran näkökenttään tämän noustessa kivuliaasti ylös. Hän huomasi istuvansa jonkinlaisilla kivisillä istuimilla Karzahnin salin takaseinällä. Nurukan ja Deleva näyttivät edelleen tajuttomilta.

Jäätävät, siniset liekit lepattivat luun ja metallin yhdistelmistä tehdyissä lyhdyissä. Siniset liekit loivat hieroglyfein koristelluille seinille kammottavia kuvajaisia ja loivat Karzahnin sarveikkaasta olomuodosta suuren hirviömäisen varjon seinälle. Valtaistuimen edestä salin toiseen päähän ulottui pitkä metallinhohtoa kimaltava punainen matto, jonka huhuttiin tehdyn ta-matoranien punaisista panssareista jauhetulla jauholla. Matto peitti sammalten kansoittamaa lattiaa, jossa oli ajan uurtamia uria ja muita uurteita.

Karzahni oli yhä silmät kiinni ja oli yhteydessä omaan valtakuntaansa. Sairas mieli pyrki hallitsemaan täysin koko valtakuntaa ja tekemään siitä paratiisin hänelle itselleen. Nyt kuitenkin tuntui että tunkeilijoita oli saapunut, koska hän näki mielessään kuvajaiset muutamasta toasta, omien ihanien rapuvartijoidensa silmin.

”Kuka rohkenee häiritä rauhaani ja saapua valtakuntaani?” Karzahni kysyi kuulustelevasti silmät kiinni, naamion vasemman alareunan hampaiden liikkuessa olennon puhuessa. Oikea alareuna oli kiinni ja sieltä ei tullut ääntä tai liikettä. Kammottavaksi teki se että olennolla näytti olevan vain puolikas suu ja demoniset sarvet eivät tehneet näystä yhtään sen parempaa. Karzahni hengitti raskaasti ja nousi ylös valtaistuimeltaan. Hänen violetit silmäluomensa avautuivat ja hän alkoi nousta valtaistuimeltaan. Hän oli nähnyt kuvajaisia kolmesta toasta, jotka avasivat portit, portit joita ei ollut avattu vuosituhansiin. Nyt kolme hitaasti tajuihinsa palaavaa toaa makasivat hänen valtaistuinsalinsa perällä.

”Mitä ne hänen valtakuntaansa olivat tulossa. Valtakuntaan joka oli yksinomaan hänen. Vain hänen!” Hänen nyrkissään olevat liekehtivät ketjut syttyivät koviin liekkeihin ja Karzahni ei tuntenut kuumuutta. Hän ei tuntenut mitään.

Matoranien onni oli vaakalaudalla. Ulkomaailmasta tulleet vaikutteet piti poistaa onnen takaamiseksi ja rauhan säilyttämiseksi. Matoranit olivat etusijalla ja heidän piti tehdä työnsä. Karzahni pitäisi henkilökohtaisesti huolta vieraidensa viihtyvyydestä. Sillä hän tiesi mikä oli matoralaisille ja näiden suojelijoille, toille, hyväksi. Vuosituhansia rauhan ja mukavuuden tyyssijassa asuneena hänellä oli kokemus näihin.

”Suokaa anteeksi epäkohteliaisuuteni”, Karzahni lausahti nopeasti ja yllättävän vähän hulluutta huokuvalla äänellä. ”Mikä tuo teidät, kolme toaa, saarelleni? Voinko mahdollisesti olla avuksi?” hän kysyi kävellen hitaasti Umbran suuntaan.

”Olemme matkalla Legendojen kaupunkiin ja saaresi kautta kulkee tietojemme mukaan reitti sinne. Saisimmeko matkustaa häiriöttä Metru Nuille valtakuntasi läpi?” Umbra aloitti ja katsoi Karzahnia tämän tummiin, muinaisiin silmiin.

”Vai Legendojen Kaupunki”, Karzahni maisteli sanoja. ”Legendojen Kaupunki. Se on katkera maa. Se rappeutuu. Näen siinä veljeni, sen sairaan hullun, kädenjäljen. Hänen ’täydellisyytensä’, sitä se kaupunki huokuu. Kuvitelmaa täydellisyydestä.” Karzahni näytti kokonaan sivuuttaneen Umbran kysymyksen.

”Ei Legendojen kaupunki ole rappeutunut. Toki kaupungin historia on täynnä surua ja murhetta ja sotiakin, mutta se elää nykyisin loistonsa aikaa. Muistan kuinka todella nuorena matoranina osallistuin Arkistojen kaivamiseen… Se oli hienoa aikaa”, Nurukan kertoi.

Karzahni murahti. ”Ne kärsivät siellä. Siellä ei ole onnea. Täällä on. Te toat vain olette naiiveja, te olette nuoria. Minä muistan olemassaolon alkuhämärät, minä tiedän miten vuoret laskettiin ja meret avattiin. Minä olen nähnyt tämän maailman rappion. Kaikki tuhoutuu, kaikki muuttuu tuhkaksi. Kaikki paitsi Karzahni ja sen onnelliset matoranit.”

”Karzahnin onnelliset matoranit? Hah!” Deleva puuttui yhtäkkiä keskusteluun. ”Olet joko hemmetin sekaisin tai sitten sinulla on outo käsitys ’onnellisuudesta’!”

“Mitä sinä tiedät onnesta, toa? Onni on yhtä kuin työnteko. Vain kovaa työtä tekemällä pääsee onneen. Minä annan täällä sairaille ja rikkinäisille matoraneille uuden elämän, uuden onnen. Kova työ vie murheet pois on ollut sanontani pitkään”, Karzahni kertoi. Hänen mielessään paloi menneiden aikojen soihtu.

Nurukan tunsi tiettyä ymmärrystä Karzahnia kohtaan. Saaren herra selvästi uskoi asiaansa. Hän saattoi nähdä Karzahnin silmissä häilyvän epävarmuuden ja menneisyyden, joka kietoutui hulluudeksi nykyhetkessä.

”Saammeko me jatkaa matkaamme Metru Nuille?” Nurukan kysyi, palauttaen Karzahnin menneisyydestä ja filosofiasta.

”Oikeastaan”, Karzahni aloitti. ”Haluaisin pitää teidät täällä – ainakin toistaiseksi. Minulla on kovin vähän ketään joka vastaa minulle. Keskustelu kanssanne, pienet toat, on ollut piristävintä moniin vuosikymmeniin! Karzahni, universumin ymmärtäjä ja sen tajuaja, voisin opettaa teitä, mullistaa elämänne!”

Karzahnin tuhkaerämaa

“Karzahni”, Matoro tokaisi. “Tämä paikka on – jos mahdollista – vielä vähän surkeampi kuin olisin huhujen perusteella uskonut”, toa valitti kompuroidessaan tuhkakinoksissa.

“No joo”, Kapura vastasi hieman ärsyyntyneenä ympäröivän maaston vaikeakulkuisuudesta. “Mutta me olemme Toia. On moraalisesti väärin jättää väliin tällaisten paikkojen tutkiminen. Vaikkei siinä kai paljoa järkeä ole.”

“Toan velvollisuus on tehdä ihan hemmetin tyhmiä asioita, vai? Ei sillä, en minä mitään luovuttaa aio. Sehän olisi täysin epätoamaista. Mutta ärsyttää tällaiset sivuraiteet – olen alkanut pikkuhiljaa tajuamaan miten moni seikkailuni on oikeastaan vain yritys päästä siihen oikeaan seikkailuun…”

“Tuo on harvinaisen totta”, Kapura murahti. “Eikä mikään seikkailu tapahdu ikinä missään mukavassa paikassa. Aina joku KARZAHNI tai SKARRARRAR-SAARET tai jotain vastaavaa. Kuinka vaikeaa olisi piilottaa mystiset voimaesineet KLAANIN ALLE?”

“No kun nyt miettii… eivät ne seikkailut silloin kivoja ole jos ne sattuvat tutuissa paikoissa. Tuntuu väärältä, että vaikka nyt Klaanissa joutuu taistelemaan miljoonakätisiä tappajametallimörköjä vastaan. Se rikkoo pahasti sen illuusion, että Klaani olisi turvallinen peruskivi.”

“Olen varmaan kommentoinut naiiviuuttasi ihan tarpeeksi, mutta luuletko minkään paikan olevan turvallinen maailmassa, jossa tappajahyönteiset tai jättifikout tai Makutat asuvat joka saarella?”

“Joskus mietin mikä hemmetti Suurta Henkeä, Athia tai mitä spagettihirviötä ikinä mikä onkaan luonut tämän kaiken on oikein vaivannut. Onko sillä ollut huono päivä ja se on halunnut tehdä mahdollisimman kaoottisen kamaluuden omaksi huvikseen?”

“Hmm”, Kapura mietiskeli. “Ehkä se ajatteli, että rauhaa on helpompi arvostaa, jos sitä ei ole juuri koskaan ja saisi näin eniten palvontaa omakseen? Olen kuullut syvästi uskonnollisten henkilöiden menevän jo hieman höpsöjen kunnianosoitusten (kuten ohjelmointikielten nimeämisen jumalansa mukaan) puolelle.”

“Siinä tapauksessa luoja on aika hämärä, sillä… hemmetti, se on antanut puolelle universumiaan voimat tuhota mitä lystää ja sitten olettaa meidän leikkivän rauhassa hiekkalaatikolla ja ollevan tappamatta sen rauhaa saarnaavia profeettoja. On paljon helpompi uskoa persoonattomaan Kohtaloon kuin johonkin luojapersoonaan, joka oli suurella todennäköisyydellä järjiltään.”

“Tosin,” Kapura sanoi yhä mietiskelevästi, “jos minä saisin luoda maailman niin en tekisi ainakaan sellaista, jossa kaikilla on aina kivaa. Tylsähän siinä tulisi.”

“Sinun maailmasi olisi sanaristikoita ja labyrinttejä. Todennäköisesti täynnä asioita, jotka tuhoaisivat jokaisen asukkaan mielenterveyden… paitsi… jos luoja on hullu, niin olemmeko me, selväjärkiset oikeasti hulluja? Luoja on kuitenkin omaan maailmaansa nähden täydellinen, ja me poikkeamme mielenterveydeltämme siitä…”

“Tämä kuulostaa varmaan tosi kliseiseltä, mutta kuka ei ole hullu? Hulluus vain ilmenee eri tavoin riippuen tilanteesta ja oikeastaan kaikesta mahdollisesta. Mutta jokaiselle löytyisi henkilökohtainen tila, jossa mielenterveys murenisi tai suorastaan räjähtäisi mahdollisimman eeppisesti.”

“Minä en tiedä onko tuo pessimistisin ‘me kaikki olemme hulluja’ -ajatus vaiko optimistisin ‘hulluudessa ei ole mitään pelättävää, se on täysin normaalia’ -ajatus, mutta se kuulostaa tosi huolestuttavalta. Eritoten sinun suustasi. Peeäs, olemme Karzahnilla.”

“Mikäli viittaat saareen: Vau, en huomannut! Jos tuo asutuskeskus on nimeltään myös Karzahni niin onpa se tyyppi itserakas.”

“Ihan vain, luulen että saat vielä tämän reissun aikana katsoa hulluutta silmiin. …ja toivoa, ettei se katso takaisin ja sekoa sinun silmistäsi paistavasta hulluudest- ei mitään.”

“…” Kapura oli vastaamatta. “Kyllä minä hulluuteni ymmärrän. Katsos on helpompaa pudota jos ottaa vastaan käsillä. Toistamalla itselleen ‘lol en oo hullu lol en oo hullu’ ei saavuta mitään kohdatessaan vaikka muutamia Nukkeja.”

“Nuket ovat viimeinen asia jota haluan ajatella täällä, kiitos kovasti että muistutit niistä”, Matoro sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

“Jos elämä on tosi sarkastinen tarina niin sinä käytännössä manasit Nuket ilmestyviksi tänne jossain vaiheessa. Joten kiitos kovasti”, Kapura vastasi.

“Kaikki muut ongelmat ovatkin sitten sinun esille manaamia, kuten vaikka… kuten vaikka… PORTAAT.”

“Minä varoitin sinua jo”, Kapura tokaisi. “Jos tilanne on jatkuva niin syypää en suinkaan ole minä.”

“Vaan Kepe.”

“Minusta jotenkin tuntuu, että sen juttu on enemmän juoksuhiekka. Älä kysy.”

“No, jos törmäämme muurahaispesiin niin sitten se ainakin on sen vika… vaikka juoksuhiekkapointtikin oli tosi hyvä.”

“Onko täällä edes juoksuhiekkaa?” Kapura kysäisi. “Minusta tuntuu, että se olisi jotain JUOKSUKUOLLEIDENMATORANIENVERTA.”

“Opas Karzahnin geologiaan on yksinkertainen – käännä oikeat asiat päälaelleen. Muistaakseni täällä tulivuoret sylkevät jäätä tai jotain, joten juoksuhiekka todennäköisesti olisi täysin murtumatonta superterästä mihin uppoaminen olisi mahdotonta.”

“Sovitaan, etten edes kysy niistä tulivuorista koska en näe tuossa… mitään järkeä.”

“Sitten olet sisäistänäyt tämän saaren aika hyvin. Aika moni joka on yrittänyt saada tästä jotain järkevää on nyt siellä JUOKSUKUOLLEIDENMATORANIENVERTA-hiekassa ruumiina…”

“Virallinen selitys: Se on taikaa, pling!” Kapura totesi sarkastisesti. “Muuten, onko sinulla vieläkään mitään suunnitelmaa koska minulla ei ole vieläkään kovin hyvää tunnetta tästä.”

“No siis, näet tuon mustan tornihäkkyrän horisontissa?” Matoro vaihtoi äänensävyään heti näsäviisaasta tiedemiehestä asiantuntevaksi seikkailijaksi.

“Joo, onko se populaarikulttuuriviittaus? Näyttää aika mustalta ja tornilta. Tosin lukevatkohan ihmiset täällä hirveästi kirjallisuutta”, Kapura mietti.

“No, kuitenkin. Me yritämme päästä paikalle mahdollisimman huomaamattomasti, mielellään mahdollisimman pian ja kun päivänvaloa riittää, ja sitten pelastamme modemme ja häivymme pohjoisen kautta MN:lle. Yksityiskohdat improvisoidaan. Kysyttävää?”

“Jätit aika paljon asioita tulkinnan varaan”, Kapura vastasi. “Joten ei oikeastaan. Turha näitä kai on liikaa miettiä.”

“Eräs suuri kenraali sanoi kerran: ‘Mikään suunnitelma ei kestä tulikosketusta’.”

“Minä sanoin nyt: ‘Lainaukset eivät auta Karzahnilla’, mutta joo.”

“Lainaukset auttavat aina”, Matoro vastasi. “Yhdessä harppuunan kanssa.”