Klaanon

Avainsana: Po-Metru

  • Nöyrtymisen Avdentti

    Metru Nui

    Po-Metrun kaduilla vallitsi rauha. Oli yö ja satoi rautaa. Kukaan vähäisistä ulkonaliikkujista ei huomannut, kuinka tornin ylimmässä kerroksessa syttyi valo.

    Torni seisoi rauhallisella alueella, jossa sitä ympäröivät kiltojen ja yritysten matalat toimistorakennukset ja hiljainen pienteollisuusalue. Rakennuskanta ei ollut erityisen uutta eikä vanhaa, ei erityisen kallista eikä halpaa. Se oli tavanomaista. Yhteydet kohti keskustaa olivat hyvät, mutta liikennettä oli silti vähän. Seudulta pohjoiseen kiemurteli louhoksia ja alkuenergiateollisuutta, joiden luota ruuhkaisimmat kourut kulkivat kohti laita-metrun rakennustyömaita, eivät Coliseumin suuntaan. Sijainti oli siis samaan aikaan keskeinen ja syrjäinen, ja sen keskellä seisoi torni, keskimääräisimmän alueen tavanomaisimmassa korttelissa. Ja juuri siksi tornin kattohuoneisto toimi yhtenä kaupungin turagan monista turva-asunnoista.

    Dume astui sisään ja ojensi viittansa palvelijalle. Tämä puisteli asusteen huolellisesti ja viikkasi sen hartaasti naulakkoon. Turaga itse asteli heti peremmälle asuntoon. Se oli sisustettu hyvän maun mukaisesti. Kalliisti, mutta hillitysti. Huonekalut olivat kaikki paikallista tuotantoa, tietenkin, ja tilat olivat avarat. Lattiat olivat arvokasta tuontipuuta ja seinät sileäksi hiottua Po-Metrun kiveä. Seiniä koristivat perinteiset ryijyt. Varmasti jonkun arvostetun käsityöläisen tuotantoa, mutta Dume ei tiennyt kenen. Moneen muuhun arvohuoneistoon verrattuna tornin korkeimman kerroksen asunnon ikkunat olivat kuitenkin pienet ja sijoitettu korkealle katonrajaan. Tämä poikkeuksellinen ratkaisu oli tehty huoneiston käyttötarkoitus huomioiden: vaatimattoman kokoiset ikkunat olivat turva-asunnon kannalta ihanteelliset. Sitä paitsi niillä keleillä auringonvaloa ei tullut suurestakaan ikkunasta. Edes Metru Nuin säänhallintajärjestelmä ei ollut voinut mitään niille sateille.

    Dume käveli suoraan työhuoneeseen, joka oli sijoitettu asunnon keskelle. Siinä ei ollut ainuttakaan ikkunaa. Oven hän jätti kuitenkin raolleen – palvelija tarjoilisi hänelle pian juotavaa. Kaupungin johtaja asettui punaisella huovalla päällystetyn työpöydän ääreen ja katsoi hänelle esille jätettyä paperinivaskaa. Hän siirsi kansilehden syrjään ja alkoi lukemaan ensimmäistä arkkia.

    Selonteko toissapäiväisestä Pimeyden metsästäjien iskusta kaupunkiin. Turaga silmäili tekstin läpi, mutta tiedustelu ei ollut oppinut tapahtuneesta mitään uutta kuluneen vuorokauden aikana. Kaikesta päätellen vahkien toimintahäiriö oli Varjotun iskuun liittymätön tapahtuma, niin uskomattomalta kuin se kuulostikin.

    Dume nojautui taaksepäin tuolissaan ja mietti. Huomisessakin saarnassa tapahtumaa tulisi käsitellä, ja olisi hyväksi tehdä se tämänpäiväistä puhetta konkreettisemmin. Sanat oli syytä valita tarkkaan.

    Pimeyden metsästäjien ja Metru Nuin välillä oli ollut diplomaattinen selkkaus, jonka seurauksena metsästäjät pakenivat pohjoissakarasta. Samassa yhteydessä Metru Nuin auktoriteetit karkottivat joukon kaupungin asukkaita, jotka olivat tehneet yhteistyötä Varjotun kanssa. Niin sen täytyi mennä.

    Metsästäjille oli näytetty kaapin paikka ja Metru Nuin viranomaiset olivat pysäyttäneet väkivaltaisuudet rannikolle. Kyllä.

    Armollisena hallitsijana Turaga Dume oli jättänyt rikkomuksen rankaisematta, ja samalla vapauttanut joukon rikollisia. Ei, ei sentään. Armollisena hallitsijana hän oli jättänyt rikkomuksen rankaisematta, mutta karkotti Varjotun kanssa vehkeilijät.

    Insidentin jälkeen kaupunki on turvallisempi kuin aiemmin. Metsästäjät on pistetty kohtaamaan oma puutteellinen sotavoimansa ja levottomuuksia ja rettelöintiä aiheuttava aines on poistettu Metru Nuin sakarasta.

    Dume ei jaksanut hymyillä, mutta tämä sai nyt kelvata. Vahkien poikkeukselliseen toimintaan uutiset palaisivat myöhemmin, kunhan tämä totuus oli ensin sulatettu.

    Hän huokaisi ja käänsi muistion sivua.

    Seuraavan paperin sisältö kuitenkin pysäytti hänet hetkeksi. Hän oli kuvitellut työpöytänsä täyttyvän ainoastaan Mustan Käden toissapäiväisen sotkun selvittelystä, mutta tähän arkkiin oli kirjattu jotain aivan muuta.

    Se oli Liturgisen hallintoneuvoston pääsihteeri Agnan selonteko Punaisen Miehen lahkon liikehdinnästä. Dume kurtisti kulmiaan.

    Punaisen Miehen myyttiä seuraavat toisinajattelijat ovat aktivoituneet kuluneiden viikkojen aikana, Agna oli kirjoittanut. Liturgisen opin vastaiseksi julistettu ja täten laiton lahko noli vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen aloittanut taas aktiivisen värväyksen. Punaisen Miehen – tai ”Hatar Atheonin” – väitetään olevan tulossa, että lopun ajat lähestyvät.

    Dume pohti lukemaansa. Hän oli kuvitellut tämän marginaalisakin hävinneen kaupungistaan kokonaan. Huuhtoutuneen viemärien kautta mereen – harva lopun aikojen lahko oli näin sitkeä. Hänen aikanaan oli kuljettu ties miten monen ennustetun tuomionpäivän ohi, eikä vielä yksikään mokomista ennustuksista ollut osoittautunut minkään arvoiseksi.

    Agna oli kirjoittanut siitä, miten lahkon lehtisiä oli alkanut kuluneiden viikkojen aikana löytyä kansalaistarkastuksissa, ja kuinka rohkeimmat saarnasivat Punaisen Miehen saapumisesta jo julkisilla paikoillakin. Ensimmäinen pidätys oli tehty Le-Metrun satamilla, mutta eniten lahkon aktiivisuutta oli pian ilmennyt pohjoisempana. Kaikista vilkkainta toiminta oli viime aikoina ollut Po-Metrussa. Kaupunginosasta oli paljastunut jopa salainen kirjapaino, mistä viranomaiset olivat takavarikoineet melkein sata kappaletta Ilmestyksen Evankeliumia.

    Työhuoneen ovi narahti auki ja turaga hätkähti selonteon ääreltä.

    ”Liköörinne, arvon Turaga”, palvelija lausui nöyränä.

    Turaga odotti, että palvelija asetti lasinalusen ja juoman hänen vierelleen ja poistui. Dume maistoi likööriä (se oli sopivan makeaa) ja palasi raportin pariin.

    Agnan teksti kuvaili Punaisen Miehen lahkoon kohdistuvia tutkimuksia. Useampi luotettu kaupunginkaartin etsivä oli soluttautunut lahkolaisten tapaamisiin. Lopulta Rorzakhien urkinta-sauvoilla oltiin saatu taltioitua kokonainen kerettiläinen saarnakokous. Siitä oli käynyt ilmi, että aktiivisuuden lisääntyminen liittyi uskomukseen siitä, että ylöstempauksen hetket olivat käsillä. Ilmeisesti syksyn onnettomuudet kaupungissa täyttivät profetiaa Kuudesta Särkymisestä, joka edelsi lopun aikoja. Ko-, Onu-, ja Le-Metru olivat kokeneet katastrofinsa, ja lahkon mukaan kolme viimeistä metrua tulevat kokemaan suuren onnettomuuden hyvin pian.

    Tutkinta oli kuitenkin täytynyt lopettaa, kun oli käynyt ilmi, että useampi etsivistä olikin alkanut urkkia viranomaisia vaihdettuaan puolta. Tultuaan uskoon. Etsivistä oli ollut helppoa hankkiutua eroon, mutta tilanne oli vielä luultuakin pahempi: tutkinnan aikana myös useampi Liturgisen hallintoneuvoston työntekijöistä oli alkanut odottaa Punaista Miestä saapuvaksi. Agna kirjoitti kaavasta: joka katsoi lahkon toimintaa tarkemmin, päätyi usein sen jäseneksi.

    Seuraavaksi Agna oli kuvaillut Punaisen Miehen lahkon uskontunnustuksia.

    Kun Punainen Mies saapuu, kaikki muuttuu. Kun lopun ajat ovat käsillä ja tähdet ovat kohdallaan, on maailma valmis Punaisen Miehen saapumiselle. Tuo Mies Punainen on kuin kuka tahansa meistä. Mutta hän on enemmän.

    Hän on vanha, mutta hän on uusi. Hän näkee sen, mille muut ovat sokeita. Kun synkin hetki koittaa, vain hän näkee totuuden ja uskaltaa kulkea sitä kohti. Hän särkee Suuren Valheen ja saattaa meidät valoon. Punainen Mies johdattaa meidät paratiisiin.

    Loppuun asti, Punaisen Miehen rinnalla kulkee Kultainen Soturi.

    Tuo Kohtalon Airut seuraa Punaista Miestä ja pitää tämän turvassa.

    Kultainen Soturi syöksyy taistoon Punaisen Miehen puolesta, jotta tämä voisi toteuttaa kohtalonsa.

    Tuo muinaisen suojelija maksaa äärimmäisen hinnan velvollisuudestaan, jotta me voisimme pelastua.

    Kun Punainen Mies saapuu, vanha maailma päättyy. Heidät, jotka eivät seuraa, huuhdotaan iäisen meren synkkään hautaan. Heidät, jotka eivät usko, unohdetaan paratiisin porttien väärälle puolelle.

    Langenneiden enkelten petoksen varjot hän häätää pois. Syntiset, jotka pyrkivät estämään hänen tulonsa, korventuvat kirkkaimmassa valossa.

    Kun Punainen Mies saapuu, Totuus paljastuu.

    Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin. Punainen Mies saapuu nöyränä kuin kuka tahansa meistä. Levittäkää lehviä ja viittoja Hänen tielleen, sillä Hän on saapunut johdattamaan meidät Paratiisiin.

    Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin.

    Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin.

    Dume käänsi raportin seuraavan lehden auki. Agna oli täyttänyt koko seuraavan sivun samalla lauseella.

    Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin.

    Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin.

    Ensimmäinen kynttilä on sytytetty ja Herramme ratsastaa kaupunkiin…

    Siihen teksti loppui. Dume laski selonteon käsistään. Hän ei huomannut hengityksensä pinnallisuutta. Hetken hän tuijotti eteensä sanomatta mitään, mutta painoi pian pöydän pintaan asennetun paneelin ylintä nappia. Linja rasahti auki.

    ”Lähettäkää joku Agnan asunnolle”, Dume sanoi puhelimeen. ”Ja pidättäkää. Viekää johonkin Varjotun väestä tyhjentyneeseen selliin, mutta älkää tehkö haltuunottokirjausta.”

    Hän nosti sormensa ja sulki yhteyden ennen kun kukaan ehti vastata. Hän tarttui juomaan vierellään ja hörppäsi.

    Punaisen Miehen lahko valmistautuu ylöstempaukseen hänen kaupungissaan. Turaga nojautui pöytäänsä.

    Mitä vielä, Dume mietti. Vai paljastuu totuus ja löytyy paratiisi. Ja Kohtalon Airutkin… Seuraavaksi ne varmaan kaivavat esiin ennustuksen valon naamiosta.

    Pah.

    Hän ei sallisi sellaisen upota omaan kansaansa. Ei tässä kaupungissa. Heillä oli jo oma legendansa täytettävänään. Kaikkihan sen tiesivät, että Metru Nuin taru oli parempi kuin valon naamio.

  • Punasiirtymä: Abraxas

    Ranta, Bio-Klaanin saari
    Ilta

    Kapura huokaisi ja käänsi katseensa merelle.

    Ilta otti koko saaren syleilyynsä. Hämärtyvä taivas hohti punaisena. Puut ja pensaat Kapuran ympärillä loivat maahan varjot, joita Tulen takoja erehtyi välillä luulemaan olennoiksi. Mutta nyt hän oli yksin, istui kannolla ja tuijotti merelle.

    Maassa hänen edessään lepäsi miekka, joka oli yhä tahriintunut vaaleansinisestä verestä.

    Toa arvioi uudelleen ja uudelleen tilannetta ja päätyi joka kerta samaan lopputulokseen. Hän oli jo astellut eteenpäin polulla, joka ei sallinut kääntymistä takaisin. Siispä toa huokaisi, nousi ylös ja poimi miekan käsiinsä. Oli se kauniisti taottu, mutta aseesta luopumisen vaikeus ei liittynyt sen tunnearvoon. Tehtyään sepäntöitä vuosia Kapura ei enää kiintynyt mihinkään valmistamaansa. Aseita tuli ja meni. Katosi kaukaisille saarille kesken seikkailujen.

    Tai tässä tapauksessa pudotettiin mereen tarkoituksenmukaisesti.
    Helpostihan yksinäinen miekka katosi.

    Kapura asteli rantahietikolle ja etsi katseellaan paikan, jossa tuli syvää lähimpänä rantaa. Tätä sapelia ei kukaan saisi löytää.
    Toa varmisti vielä pikaisesti olevansa yksin ja sinkosi aseen ilmaan. Se molskahti mereen ja upposi. Valitettavan lähelle rantaa, mutta Klaanin lainvalvojilla tuskin oli aikaa haravoida koko saarta löytääkseen vain yhden miekan.

    Mutta yksi todiste oli jäljellä. Toa vielä puhdisti kätensä verestä, joka oli jäänyt niihin miekasta. Vaaleansininen huuhtoutui mereen ja katosi kuin sitä ei olisi takojan kämmenissä koskaan ollutkaan.

    Ja niin oli päätös tehty. Peruuttamaton päätös. Ei toan mieliala siitä kohonnut, mutta ainakin hänen ajatuksensa saattoivat keskittyä nyt johonkin muuhun.

    Kuten toiseen päätökseen, jonka takia hän oli oikeastaan rannalle saapunut.

    Koko paluumatkan ja päivän Klaanissa hän oli mietiskellyt. Mutta vaikka kumpikin oli ollut pitkä, yksikään havainto ei vieläkään tarjonnut mitään muuta tapaa ratkaista tilanne.

    Zairyh oli tuolla jossain kera sirujen.
    Zairyh oli luvannut palata tapaamispaikalle selvittyään Jouerasta.

    Yksikään kaksikon muista kohtaamisista rannalla ei ollut mennyt erityisen hyvin. Eikö petollinen kasvi ollutkin vain manipuloinut toaa ja kerta kerralta käännyttänyt tätä puolelleen? Zairyhiin luottaminen ei ollut missään mielessä hyvä päätös, mutta Kapurasta tuntui, ettei muutakaan ollut. Se, että kasvi ojentaisi entiselle liittolaiselleen kummankin Nimdan sirun, oli pelkkää harhaluuloa.
    Mutta mitään muutakaan ei ollut.
    Olkoon itsetuhoista. Olkoon todennäköisesti ansa.

    Jos oli edes pieni mahdollisuus saada tietoa, täytyi Kapuran tarttua siihen. Sitä paitsi toasta tuntui, että kaiken tapahtuneen jälkeen hän tarvitsi edes hetken rauhaa, eikä sitä ollut Klaanissa tarjolla.

    Siispä tulen toa oli illan sekä tilaisuuden saavuttua poistunut Klaanista ja suunnannut askeleensa tutulle tapaamispaikalle. Tänne Zairyh osaisi tulla, mutta istuttuaan jonkin aikaa ja tuijoteltuaan aaltoja Kapuran mieleen alkoi nousta epämiellyttävä ajatus… Entä jos joku muukin osaisi?

    Kapura kääntyi ympäri istuimeksi soveltamallaan kannolla. Nyt häntä ei voitaisi yllättää maalta. Ei kenenkään tai minkään toimesta.

    Kuinkakohan nopeasti outo reikä fysiikassa (tai millä Zairyh olikaan päättänyt matkustaa) liikkuisi? Saapuisiko Zairyh edes tänään? Se saattoi olla mahdollista, mutta kasvin puuttumisesta ei voinut vielä vetää johtopäätöksiä. Mutta jos poissaolo toistuisi, se voisi merkitä sitä, että kasvi oli kohdannut luodolla tappion. Ja jättänyt sirunsa Joueran käytettäviksi.

    Oliko Zairyhin tappio edes mahdollista? Sirut olivat toki voimakkaita, mutta Kapurasta oli kuitenkin järkevää ottaa pienikin mahdollisuus huomioon. Zairyh oli jakanut toalle luodon olinpaikan telepaattisesti, mutta mitä kasvi sillä aikoi? Halusiko kuollessaan jonkun muun tappavan Joueran? Siinä tapauksessa Kapura pelkäsi, että tieto Joueran piilopaikasta oli saattanut levitä pidemmällekin. Kuten erään makutan tietoihin.

    Jos mitään ei tapahtuisi pariin päivään, Kapuran olisi kai suunnattava itse luodolle. Mieluiten vahvan tiimin kanssa, jos kilpajuoksussa olisi mukana myös makuta Abzumo. Matoroa ei seppä halunnut enää vetää mukaan sirujahtiin, mutta muita ehdokkaita varjosti se epämiellyttävä mahdollisuus, että Klaani suhtautuisi Kapuraan entistä epäilevämmin.

    Jos muut eivät suostuisi mukaan, tulen takoja lähtisi vaikka itse. Sirujen päätyminen Abzumon haltuun oli päivä päivältä realistisempi uhkakuva. Saattoi olla totta, ettei Klaanikaan ollut Nimdan suhteen luotettava taho, mutta parempi se oli kuin itse varjojen herra. Ehkä Kapura voisi myös järjestää sirut toisaalle. Mieluiten jakaa ne ympäri maailmaa salaisiin ja turvallisiin paikkoihin. Deltan uskominen Uuden Käden haltuun oli ollut Matoron järkevin päätös koko matkan aikana.

    Kapura havahtui mietteistään kuullessaan aluskasvillisuuden rapisevan etäällä. Toa nousi seisomaan ja vilkuili ympärilleen, mutta mitään tai ketään tavallisuudesta poikkeavaa ei näkynyt. Taivaalla aurinko jatkoi tasaista laskuaan aaltoilevaan mereen. Pian se katoaisi, ja silloin Kapura palaisi suosiolla linnoituksen muurien turviin.

    Sikäli kun nekään olivat enää turvallisia.

    Tulen takoja istuutui takaisin kannolleen ja yritti pitää vireystilansa mahdollisimman korkeana. Ehkä hänen olisi kannattanut nukkua enemmän ilma-aluksessa roolipelisuunnittelun sijaan. Mutta toisaalta nukkua voi kuolleenakin, ja suunnitteluun käytetty aika näkyisi toivottavasti kampanjan laadussa. Kapura ei väittänyt osaavansa ennustaa tulevaisuutta, mutta hän arveli uuden tähden syttyvän Klaanin legendaaristen roolipeli-iltojen joukkoon.

    Myös petturitutkinnalle täytyi yhä tehdä jotain. Kapura oli ehtinyt pohtia vaihtoehtojaan useasti halki Metru Nuille tehdyn reissun, ja sirut vaikuttivat yhä helpoimmalta ratkaisulta. Kuka voi syyttää petturiksi sitä, joka tuo Klaanille kaksi sirua? Myös itsenäinen petturitutkinta toimisi, kunhan toan haalimat todisteet olisivat tarpeeksi uskottavia. Mutta kenellä järjestön jäsenellä ei ollut edes vähän salattu ja hämärä menneisyys? Oliko Snowie oikeasti liskomatoran? Mitä salattuja yhteyksiä oli Domekilla ja hallituksella?

    Toa oli jälleen uppoutunut liian syvälle ajatuksiinsa. Rapisiko lähellä puskassa? Uudestaan nousi Kapura seisomaan ja teki pikaisen tarkistuskierroksen. Yhtä tuloksettoman kuin se edellinenkin. Huhut sepän vainoharhaisuudesta eivät olleet liioiteltuja, mutta toisaalta tämä keksi Zairyhin lisäksi useammankin muun tahon, jolla voisi olla syitä hiipiä hämärän suojissa. Rakkaalla merirosvolla oli monta vihollista, vaikka lause venyttikin reilusti rakkaan määritelmää.

    Kapuraa alkoi kaduttaa, ettei hän ollut ottanut mukaansa minkäänlaisia muistiinpanovälineitä. Kynä ja paperi olivat klassinen mutta toimiva tapa järjestellä villinä laukkaavia ajatuksia järkevämpään muotoon. Useimmiten jonkinlainen järjestys löytyikin. Se oli yksi tapa, jolla maailma tuntui muistuttavan roolipeliä. Kaikella oli Kohtaloon, tuohon ilmiöön fysiikassa, kirjattu tarkoitus, ja yhdistämällä vihjeet saattoi sen löytää. Keräämällä tarpeeksi paloja saattoi muodostaa kuvan. Löytää viimein Totuuden.

    Ja mikä oli Totuus tällä hetkellä? Zairyh saattoi olla matkalla tapaamispaikkaan toteuttamaan jonkin epämääräisen Kapuraan liittyvän juonen. Tai sitten Zairyhin kuollut juuristo saattoi maata luodolla, jossa joko hullun tiedemiehen tai hullun tiedemiehen, joka oli myös makuta, käsi kohottautui kohti kahta Nimdan sirua.

    Lähtöasetelmat eivät kieltämättä olleet kovin hyvät. Kun soppaan lisättiin vielä muut tahot, jotka juoksentelivat pahaenteisen arvaamattomina ympäri maailmaa (tai jopa Klaania)…

    Rits.

    ”Zairyh?” kysyi toa. Ei vastausta.

    Mutta nyt Kapura oli varma siitä, että oli kuullut jotain. Tulen takoja nousi rauhallisesti ylös ja lausui kasvin nimen uudelleen saamatta vieläkään vastausta. Se ei siis ollut Zairyh? Vai oliko?

    KAPURA

    Ajan kulku hidastui. Punainen valo säteili toan näkökenttään ja peitti sen kauttaaltaan. Kipu täytti hänen mielensä, ja fyysinen maailma hälveni kuin pelkkä harha. Jossain kaukana sepän keho kaatui taaksepäin.

    KAPURA
    KAPURA
    KAPURA

    Kaikki sumeni kun punainen halkoi tulen takojan mielen. Taivaisiin kohottautuvat puut olivat enää etäisiä varjoja. Yhä uudestaan toa kuuli nimensä…

    KAPURA
    KAPURA

    … kunnes vajosi pimeyteen.

    Punasiirtymä

    Abraxas

    Ko-Metru, Metru Nui
    Vuosia sitten

    Vain ujeltava tuuli rikkoi ajoittain hiljaisuuden Tiedon torneissa.

    Ja niin oli hyvä. Legendojen kaupungin älyköt työskentelivät sanomatta toisilleen sanaakaan: tutkivat, kehittävät, pohtivat. Kristallirakennelmat seisoivat vankasti ja ylpeästi, kohosivat kohti punatähteä. Täällä taivaankappaleiden liikkeitä tulkittiin. Oppineet tarkkailivat kupolille piirtyvää tähtitaivasta ja ottivat selkoa Kohtalon verkosta, jonka osaksi Suuri Henki oli jokaisen kutonut. Muutkin tieteenalat kukoistivat, ja Ko-Metru oli selvästi koko kaupungin, ellei jopa koko maailman, ajattelun ja tieteellisen tutkimuksen keskus.

    Yö oli jo laskeutunut, mutta hiljaisuus Ko-Metrussa ei sitä tavallisesti vaatinut. Kuun valo heijastui ohuista kristalliseinämistä. Korkeimpien tornien yläkerrokset olivat ikijäässä. Karussa maastossa ei viihtynyt moni Metru Nuilla yleisesti tavatuista rahilajeista.

    Nimeämispäivänä tornit, kuten muutkin Metru Nuin laitokset, avattiin muiden metrujen kansalaisille. Kovin moni ulkopuolinen ei Ko-Metrussa kuitenkaan vieraillut. Kansallinen vapaapäivä käytettiin mieluummin tutustumiskäyntiin Arkistoissa tai teknologisten innovaatioiden ihailemiseen Le-Metrussa.

    Jään matoranit eivät kylmästä piitanneet. Jaloa Rurua kantava kansalainen merkitsi huolellisesti muistiin Punaisen tähden paikan ja päätti työpäivänsä eräässä tornissa. Hän painoi napista sulkeakseen teleskoopin, jotta sen linssi ei huuruuntuisi. Tämä Tiedon torni oli yksi korkeimmista. Ko-matoran sulki nahkakantisen havaintovihon, laittoi sen laukkuunsa ja asteli kohti portaita.

    Matoran pysähtyi hetkeksi. Torni vapisi tuulen yltyessä miltei myrskyksi. Viime nimeämispäivänä eräs matoranin ta-matoralaistuttava oli käynyt tutustumiskierroksella. Tulisielun ensimmäinen, kauhistunut kysymys oli kuulunut: “Eivätkö nämä voi sortua?”

    Tietenkään Tiedon tornit eivät sortuneet.
    Olisivatko tulevaisuuden näkijät tehneet niin pahaa suunnitteluvirhettä?

    Keskellä tornia oli toinen työskentelypiste. Tätä huonetta ympäröivät useat kirjahyllyt. Sitä käyttävä työläinen oli jo lähtenyt. Tietenkin; hänellä ei ollut intohimoa. Ko-matoran oli työskennellyt kovasti päästäkseen nykyiseen asemaansa, eikä hän ajatellut päästää siitä irti. Kohtalon polkujen tulkitseminen oli töistä palkitsevin. Mitä kerroksessa työskentelevä Cevan edes teki? Matoran ei muistanut, mikä viittasi vahvasti siihen, ettei mitään erityistä.

    Muilla ei ollut kunnianhimoa, jään matoran ajatteli laskeutuessaan tikkaita Tiedon tornin juureen. Muut tyytyivät täydentämään olemassaolevaa tietoa ja pyörittelemään vanhoja ideoita. Ko-matoranin ajatukset palasivat tämän ta-matoralaisystävään, joka oli toki taitava mekaniikassa, mutta tuhlasi taitonsa turhanpäiväiseen. Mitä hyötyä tästä on? ko-matoran oli kysynyt ystävältään tämän esiteltyä jotakin rakentamaansa laitetta. Mitä aiot tällä tehdä? Mutta tämä oli vain mutissut epäselviä lauseita siitä, kuinka etsi vielä loistoideaansa.

    Ko-matoran astui ulos tornista laskeuduttuaan pohjakerrokseen. Tänään tuuli tavallista kovemmin, kuten tornin huojunta sekä viiman raivokas ääni olivat vihjanneet. Valokivet keppien päässä ohjasivat kulkijaa kohti Ko-metrun asutettuja osia. Muutamassa tornissa näkyi vielä työskentelyn merkkejä. Pian lunta alkoi sataa. Sääolosuhteet olivat tavallista kovempia, mutta eivät suinkaan kriittisiä tai odottamattomia.

    Yläilmoissa, läheisen Tiedon tornin huipulla, kristallikiipijä korjasi asentoaan rakennelman huojuessa.

    Vahkeja tähän aikaan? ko-matoran pohti astellessaan pitkin polkua. Näkyvyys oli heikentynyt huomattavasti, mutta hän erotti silti mekaaniset lainvalvojat selvästi. Muutama matoran oli kerääntynyt niiden ympärille.

    Valkoinen keerakh viittoi ko-matorania luokseen. Hurmaava laite! Ajatus työvoiman koneellistamisesta oli jo aikoja kiehtonut Ko-Metrulaista. Eikö jokin täysin mekaaninen tehnytkin täydellistä työtä? Konepoliisit pystyivät toimimaan täsmälleen kuten ne oli ohjelmoitu. Ei epäröintiä. Ei psyykkisen paineen alla murtumista. Ja lukuunottamatta toimintahäiriöitä ei myöskään virheitä.
    Uppoutuneena ajatuksiinsa matoran ei ehtinyt katsomaan ylös.

    Vahkipartio oli saartanut kolme kristallikiipijää yhteen torniin. Niiden toimintaprotokollat käskivät hajauttamaan rahijoukon, sillä liiallinen paino voisi vahingoittaa tornia. Yksi lainvalvoja toimi parhaaksi katsomallaan tavalla ja loikkasi kohti kristallirakennelmaa, jonka huipulla rahit kyyhöttivät.

    Ko-matoran kuuli yltään ulinaa. Nyt hän ymmärsi vahkit. Myrsky varmaankin säikäytti rahit, matoran ajatteli ja kiihdytti askeliaan kohti keerakheja.

    Yläilmoissa yksi kristallikiipijä sohaisi kynsillään sen torniin hypännyttä vahkia. Lainvalvoja horjahti taaksepäin ja iski sauvansa kiinni kristalliin välttääkseen pudotuksen maahan. Toinen kristallikiipijä ulvahti ja loikkasi kohti läheistä Tiedon tornia, mutta hyppy jäi lyhyeksi. Peto törmäsi kristallirakennelmaan ja iskeytyi taaksepäin pudoten kohti maata.
    Rahi karjaisi ja iski Tiedon tornia kynsillään hidastaakseen putoamistaan.
    Kristalli päästi korviavihlovan äänen repeytyessään.

    Ko-matoran kuuli muiden huutavan, muttei ehtinyt väistää.
    Putoava kristallipiikki lävisti hänen kehonsa.

    Vaaleansininen veri tahri maan. Komaukasvoinen matoran juoksi ko-matoranin viereen, mutta tämä ei saanut sanoista selvää. Etäisesti hän tunsi itsensä nostettavan ilmaan, mutta kaikki hämärtyi hiljaa ja katosi epätiedon usvaan.

    Lumi putosi taivaalta kuin hidastettuna ja illan vähäinen valo heijastui kristallista hänen silmiinsä. Rahi huusi jossain kaukana.

    Pimeys.

    Bauinuvan parantola
    Vuosia sitten

    Pieni sininen nainen istui jakkaralla jalat ristissä. Ga-matoralaisen sormet näpyttelivät tottuneesti laitteen kosketusnäyttöä ilman, että tämän tarvitsi edes katsoa siihen.
    ”Herra… Desable?” Cehaya sanoi kysyvään ääneen. Hän käänsi tryna-kasvojaan hieman kenoon ja hapuili potilaan katsekontaktia.

    ”Niin, tohtori?” puhui matoran jalon Rurun takaa. Äänensävy oli neutraali, lähes pelkistetty. Mutta kuitenkin kohtelias.
    ”Pahoitteluni, ettemme saaneet järjestettyä omaa psykologiasi paikalle. Otin vapauden tehdä hänen vuoronsa tällä viikolla, jos se ei häiritse liikaa”, nainen totesi asiallisesti.

    ”Ei se mitään, tohtori. Minusta tuntuu, ettemme koskaan päässeet yhteisymmärrykseen minusta ja tilanteestani.”

    Keltaiset silmät käväisivät laitteen näytöllä nopeasti tiedonjyviä noukkien.
    ”Haluatko siirron kokonaan toiselle psykologille? En voi vannoa pystyväni paljoon… tässä tilanteessa.”
    Jos Cehaya olisi ollut yksin, hän olisi huokaissut syvään. Psykiatri tekemässä psykologin vuoroa? Dumen hallinnon skalpelli oli leikannut Bauinuvalta joka vuosi ahnaammin varoja, eikä se ollut enää salaisuus muille kuin potilaille.

    ”Olisi hienoa, jos edes yrittäisitte”, sanoi Desable. ”Kuten sanoin, hänen hoitomenetelmänsä eivät mielestäni sovi omaan tilanteeseeni. Minun työhöni kuuluu ajatusten toistuva työstäminen, mutta hän ei vastaa kysymyksiini. Hän ei tyydytä uteliaisuuttani.”

    Sinisten sormien naputusta laitteen näyttöä vasten. ”Mm-hm”, mielilääkäri äännähti ko-matoralaista filosofia katsellen. ”Tiedätkö, kuka kysymyksiisi… osaisi vastata?”
    ”En tiedä, osaako kukaan”, vastasi matoran. ”Mutta se ei suinkaan ole minulle uutta. Työssäni kuljen usein kaukana konkretian maailmasta.”

    Cehaya katsoi Desablea pitkään. Potilas oli hänelle täysin vieras muilta kuin kirjanpidollisilta velvollisuuksilta, eikä edes aamun ensimmäinen sellainen. Nainen ei edes vastannut itse tämän lääkityksestä – kristallitornin onnettomuuden käsittely oli ollut aivan toisenlaisten tohtorien työtä.

    ”Lukemani mukaan olet osoittanut kuitenkin merkkejä paremmasta”, psykiatri sanoi nousevalla äänensävyllä. ”Psykologisi ehdotti jopa siirtoa toiselle osastolle. Mitä olet siitä mieltä?”

    ”En vastusta ajatusta.” Tauko. Merkitsevä tauko, joka paljasti ko-matoranin keskittymisen olevan jossain muussa kuin keskustelussa.

    ”Oikeastaan, tohtori… ”
    Ja jälleen tauko.

    ”… olen miettinyt, voisinko esittää sinulle kysymyksen, johon minulle ei ole annettu tyydyttävää vastausta.”
    Cehaya kohotti kulmaansa ja sulki laitteen käsissään. ”Voit kysyä minulta mitä vain.”

    ”Hyvä on, tohtori.”
    Desable katseli tohtoriaan arvioiden. Ja päätti lopulta esittää kysymyksensä.

    ”Tohtori Cehaya… Kuinka paljon luulette, että matoranin tai muun älyllisen, ajattelevan olennon aivotoiminnasta… voisi vain poistaa? Kuinka paljon arvioisitte, että on… ylimääräistä? Kuinka paljon voi… leikata pois?”

    Kuinka helppoa joidenkin mielet olikaan myrkyttää toimimaan itseään vastaan.
    Aivan, Cehaya tajusi hiljaa pitäen viileytensä trynallaan. Yksi näistä tapauksista.

    ”Kaikelle aivoissamme on hyvin tarkka tarkoitus, Desable”, rouva tohtori sanoi pakottaen esiin hieman hymyä. ”Jopa niille tunteille, joista et pidä. En usko, että on kenenkään eduksi edes yrittää mitään sellaista.”

    ”Ei, tohtori, ette ymmärrä”, sanoi Desable. Hänen äänensävyssään oli erotettavissa tietynlaista harmistuneisuutta. ”Tekin pidätte minua vain hulluna. Kerroinko jo, mitä minä teen työkseni? Minä tulkitsen Ko-Metrun Tiedon torneissa tähdistöjen liikkeitä ja laadin arvioita siitä, mitä ne meille Kohtalon kautta merkitsevät.”

    Ja matoran piti jälleen tauon.

    ”Minä olen nähnyt, kun ennustukset tulevat toteen. Mutta… minä olen myös nähnyt, kuinka saasta repii Mata Nuin tahdon palasiksi. Minä toistan kysymykseni, tohtori… ehkä vain muotoilen toisin… Onko älyllisen elämän nykytila optimaalinen Kohtalon toteutumisen kannalta?”

    ”En liene oikea henkilö kommentoimaan uskontoasioita, Desable”, nainen sanoi tyynesti tehden muistiinpanoja. ”Filosofiasta puhumattakaan. Luulen, että olisi parempi, jos tutkisit tätä ajatusta keskuskirjastossamme.”

    ”Se lienee parhainta”, sanoi Desable, mutta kylmemmin kuin aiemmin. Vastaus ei ollut ollut se, jonka matoran oli halunnut.

    Ja Cehaya tiesi, ettei tässä sessiossa päästäisi sitä pidemmälle.

    Bauinuvan käytävä
    Vuosia sitten

    ”Cevan, tohtori. Tunsin Desablen työn kautta”, sanoi komaukasvo. Hänen vieressään seisoi hiljaisena tulen toa, joka oli äskettäin esittäytynyt Joueraksi. ”Lieneekö mahdollista päästä tapaamaan häntä?”

    ”Ei mahdotonta”, nainen vastasi hiljaa, ”mutta ikävä kyllä en voi päästää teitä sisään ilman ajanvarausta ja potilaan lupaa. Turvatoimet, ymmärrättehän.”

    ”Siinä tapauksessa voinemme varata ajan”, ehdotti Cevan. ”Voitko käydä kysymässä asiasta potilaalta välittömästi?”

    Cehaya katseli saapunutta kaksikkoa mietteliäänä. Äskeinen potilas ei ollut väkivaltaisten osastolta, eivätkä toa ja matoran näyttäneet erityisen epäilyttäviltä, mutta nainen oli rikkonut protokollaa jo tarpeeksi yhdelle matoralaiselämälle.

    ”Voin välittää viestin. Onko kyseessä jotain kiireistä?”
    ”Ei erityisen.”
    ”Sitten lienee parempi odottaa. Ymmärrättehän.”

    ”Ymmärrämme kyllä”, sanoi nyt toa. Matoran näytti siltä, että haluaisi vielä väitellä asiasta, mutta he kuitenkin kiittivät tohtoria ja lähtivät.

    ”Desablen työtä, luulen”, sanoi Cevan heidän poistuttuaan tohtorin työhuoneesta.
    ”Siis mikä?”
    ”Se, ettei meitä päästetä sisään. Hän on aina ollut tuollainen. Jotain minua vastaan.”

    Jouera kohautti olkapäitään. Hän itse piti todennäköisempänä sitä, että Desablen tila ollut vielä tarpeeksi hyvä. Miksi muuten rutiinionnettomuudesta selvinnyttä pidettäisiin niin kauan mielisairaalassa?

    Mutta heidän varaamansa vierailuajan päivänä tulikin Bauinuvasta viesti, jossa häntä pyydettiin tulemaan yksin potilaan pyynnöstä.

    Ehkä Cevanin arvaus oli mennyt edes vähän oikein.

    Jouera kiitti tohtoria ja astui huoneeseen tietämättä mitä odottaa. Oikeastaan aika karun tilan ainoat huonekalut olivat sänky ja tuolipari. Toinen istuin nojasi vasten valkoista seinää, mutta toisen ko-matoran oli siirtänyt vasten pyöreää ikkunaa, josta avautui näkymä Ga-Metrun taivaaseen. Valkoisella lakanalla peitetty sänky oli pedattu siististi.

    ”Desable”, Jouera sanoi ja asteli sisemmälle. ”Tulin tervehtimään. Yksin, kuten toivoit.”

    ”Ota tuoli”, ko-matoran sanoi nostamatta katsettaan ikkunasta ja noteeraamatta huomautusta Cevanin poissaolosta. Kuin hänellä olisi ollut tärkeämpääkin pohdittavaa. Kuin tulen toan vierailu olisi ollut vain lievä epämukavuus.

    Jouera päätti kuitenkin totella kehotusta ja huomasi harmikseen, että tuoli oli aavistuksen verran liian pieni, jotta täysikokoinen toa olisi kyennyt istumaan sillä mukavasti. Uusien arkkitehtuurisäädösten oli ollut tarkoitus korjata ongelma, mutta jostain syystä niin ei ollut vielä käynyt.

    ”Mitä kuuluu? Mitä… mitä sinulle kävi?” Jouera kysyi ohimennen, vaikka olikin lukenut tarinan lehdistä ja käynyt tapahtumapaikalla pari kertaa tavallisissa toan velvollisuuksissa.

    Desable siirsi katseensa kohti vierasta ja käänsi tuoliaan, jotta pystyi istumaan tätä päin. Katse oli tutkiva ja kätki sisäänsä hämärän vaikutelman siitä, että Desable odotti Joueran tekevän tai sanovan jotain. Ymmärtävän näkymättömän vitsin, josta toa ei vielä ollut tietoinen.

    ”Vain pienimuotoinen onnettomuus Ko-Metrussa. Ihmettelen, jos lehdet eivät kirjoitelleet. Kristallikiipijöiden ja vahkipartion yhteenotto, joka sai osan tornista sortumaan.”

    Jouera vain tuijotti ko-matorania odottaen jatkoa, sillä mikään ei varsinaisesti selventänyt, miksi tämä oli nyt Bauinuvan parantolassa. Vaikutti siltä, ettei potilas aikonut siirtää keskustelua niihin suuntiin, joten toa teki aloitteen itse.

    ”Miksi sinä olet täällä?”

    ”Erinomainen kysymys, Jouera”, Desable sanoi. ”Vain väärinkäsityksestä johtuva erhe.”

    ”Mikä…?” Jouera aloitti. ”Tai siis… mikä väärinkäsitys?”

    Potilas väisti kysymyksen.
    ”Voi, puhutaan ensin sinusta. Yllätyin kuullessani sinun saaneen toan olomuodon, mutta olet varmaankin ollut kovin kiireinen, joten emme ole ehtineet keskustella asiasta syvällisesti. Mitä olet tehnyt viime aikoina? Minkälaista on toan arki?” matoran kysyi huolettomasti. Jouera kurtisti kulmiaan ja keskeytti ko-matoranin puheen.

    ”Tohtori sanoi jotain sinusta, ja… miksi sinä olet mielisairaalassa, Desable?”

    Desable katsoi vierastaan katseessaan varjo ärtyneisyydestä. ”Minä tulen siihen, toa. Olen odottanut tätä keskustelua.”

    Tämä tiedonjyvä soitti muutamaa hälytyskelloa Joueran päässä, mutta toa ei vielä reagoinut. Vain nyökkäsi osoittaakseen, että toinen oli vapaa kertomaan asiansa.

    ”Puhutaan siitä, minkälaista on olla toa, Jouera. Siitä, millaista on olla tulen toa Jouera Metru Nuilla. Kerro minulle.”

    ”Hieman epätarkka kysymys”, Jouera naurahti. ”Kuinka niin millaista?”

    ”Johdatellaanpa sinua hieman, siis”, sanoi Desable. ”Mitä eroa on tuntemuksissasi nyt ja matoranina? Millaiselta tuntui muuttua toaksi?”

    Joueralla oli vaikeuksia vastata, ja hän joutui itsekin miettimään ja kokoamaan ajatuksiaan. Millaiselta tuntui muuttua toaksi?

    Eräänä päivänä jonkin kaukaisen saaren painovoiman elementtiä edustava turaga oli saapunut Ta-Metruun ja kertonut etsivänsä seuraajia itselleen. Seuraavan sukupolven toasotureita. Turaga oli kierrellyt halki metrun pari päivää tarkoituksenaan löytää sopiva ehdokas uudeksi tulen toaksi.

    Jouera tunnettiin laajalti kaupunginosan piireissä taitavana mekaanikkona, jonka suurimpiin projekteihin kuului vanhojen vahkiprototyyppien työstäminen Nuparun kanssa. Siispä turaga oli lopulta keskeyttänyt Joueran työnteon (hän oli muistaakseen ollut takomassa suunnittelemansa kanohin ensimmäistä prototyyppiä) ja pyytänyt tätä mukaansa hetkeksi. Ta-Matoran oli suostunut, ja kaksikko oli kulkenut halki Ta-Metrun hämmentyneen Joueran esitellessä kotisaartaan turagalle.

    Lopulta turaga oli vaientanut Joueran tämän selostaessa pitkästi Nuparulta kuulemiaan yksityiskohtia vahkeista.

    ”Vaiti, matoran”, vanhus oli sanonut. ”Minulle kerrottiin, että Jouera on nimesi.”

    Jouera nyökkäsi, ja turaga jatkoi: ”Minulla on laukussani toa-kivi, ja olen varannut sen tämän saaren käytettäväksi. Ta-Metrussa syntyy tänä päivänä uusi toa. Mitä olisit mieltä, jos se olisit sinä?”

    Jouera palasi nykyhetkeen ja kertoi Desablelle saman, jonka oli sanonut kaukaa saapuneelle turagalle.

    ”Minusta toa on luonnollinen matoranin seuraava kehitysaste”, Jouera sanoi. ”Jokaisella matoranilla on elementti, mutta lukittuna. Käyttämättömänä. Eikö vasta toana pääse sen ytimeen, mikä tekee meistä sellaisia kuin olemme? Eikö toalla ole paitsi mahdollisuus ymmärtää itsestään kaikki, myös velvollisuus käyttää tätä tietoutta ja sisäistä harmoniaa muiden hyväksi? Näin minä ainakin sanoin sille turagalle, jolta toa-kiveni sain.”

    ”Kuulin siitä”, Desable sanoi.

    Ja laskeutui hiljaisuus.

    ”Vastasiko tuo kysymykseesi?” Jouera tiedusteli. ”Mitä sinä halusit tietää?”

    ”Kuulet sen kyllä”, ko-matoran sanoi. ”Nyt puhukaamme siitä, mitä juuri sanoit. Elementaalipsykologiaa. Senkö aatteen katsot todeksi?”

    Jouera nyökkäsi varovaisesti. Mekaniikasta hän olisi puhellut itsevarmasti vaikka Xian suurille insinööreille, mutta näillä aihepiireillä liikuttaessa hänen tietämyksessään oli aukkoja. ”Eikö… eikö se ole ihan järkevää? Eikö ole totta, että elementti enemmän tai vähemmän määrää koko elämämme? Luonteemme. Työmme. Asuinpaikkamme kaupungeissa, jotka on järjestelty sen mukaan. Eikö ole loogista, että on hyväksi pyrkiä kohti elementtinsä sisäistämistä ja ymmärtämistä?”

    ”Toki noin voi ajatella.”

    ”Mutta… sinä et?” Jouera ei vieläkään ymmärtänyt, mihin keskustelu oli menossa, mutta matoran näytti joka tapauksessa määräävän sen suunnan.

    ”Elementti on ominaisuus siinä missä kaikki muukin”, Desable sanoi. ”Vastaa minulle, Jouera: Mikä on kaikista paras elementti? Kaikista voimakkain?”

    ”Järjetön kysymys”, Jouera sanoi. ”Vastaapa sinä tähän: Miksi pitää olla kaikista paras elementti?”

    ”Oletan, että olet perillä filosofien aatteista siitä, että me matoranit pidämme Mata Nuin elossa työllämme. Että Kohtalo on Suuren hengen työkalu, jolla hän ohjaa meitä kohti omaa – ja samalla koko maailman – hyötyä.”

    Jouera nyökkäsi.

    ”Olen pohtinut ideaa paitsi työssäni Kohtalon tulkitsijana myös täällä, kun minulla on ollut riittävästi aikaa. Minkälaisen työn kuvittelet pitävän Mata Nuin ja koko maailman toimintakykyisenä?”

    ”En tiedä?”

    ”Kokeillaan vertauskuvaa”, Desable sanoi. ”Mielletään maailma vaikkapa joksikin koneeksesi. Mitä se tekee meistä matoraneista? Me olemme tietenkin koneen osia. Jokainen pitää laitteen käynnissä, muttei yksinään pysty käsittämään koko prosessia. Mutta miksi pystyisikään? Miksi osan täytyisi ymmärtää koko kone?”

    Jouera ei vastannut mitään.

    ”Tulen toa Jouera. Toimiiko vertauskuva mielestäsi?”

    ”Täytyy myöntää, että ei”, toa vastasi. ”Miellät matoranit koneen osiksi, mutta minusta se on aika raju yksinkertaistus.”

    ”Olen samaa mieltä”, Desable sanoi. ”Metafora epäonnistuu. Miksi se epäonnistuu? Jos universumin rakenne on todella filosofien kuvaileman mallin kaltainen, miksei jokainen matoran ole kuin koneen osa? Miksi meillä on ominaisuuksia kuten elementti, jotka eivät suoraan liity olemassaolon ylläpitoon?”

    ”Mitä tarkoitat?”

    ”Sitä”, vastasi matoran, ”että maailman nykytila ei missään nimessä ole sellainen mekanismi, joka on ideaali pitämään yllä Mata Nuin luomakuntaa.”

    ”En väitä ymmärtäneeni kaikkea”, Jouera sanoi, ”mutta…”

    ”Mutta mitä?”

    Jouera oli hetken hiljaa ja tuijotti potilasta. Tästäkö tohtori oli puhunut?
    Silti…

    ”En väitä, etteikö ajatus olisi kiehtova.”

    Voisiko Jouera väittää, että maailma ei ollut hajalla? Joka päivä uusia uutisia pahuudesta ja kauhusta, joka tuntui väistämättä kuristavan maailmaa otteessaan. Matoraneja kuoli, sillä aina näillä ei ollut toia suojelemassa itseään. Maailma vaikutti päättäväisesti syövän itsensä pala palalta. Näinkö Mata Nui oli sen tarkoittanut?

    ”Herää kuitenkin jatkokysymyksiä”, Jouera sanoi lopulta. ”Jos asiat ovat noin… mitä sille voi tehdä? En myöskään täysin sisäistänyt mietteitäsi elementeistä.”

    ”Se on toisen kerran keskustelu. Pidämme sen, kunhan vapaudun Bauinuvasta.”

    Lause merkitsi myös tapaamisen päättyneen. Jouera nousi ja asetti tuolin takaisin siihen, mistä oli sen ottanutkin.

    ”Selvä”, toa sanoi astellessaan ovelle. ”Siihen asti, Desable.”

    ”Siihen asti, Jouera.”

    Ja toa sulki oven.

    Ko-Metru, Metru Nui
    Vuosia sitten

    Oli myöhäinen ilta. Jouera eteni hämärtyvässä maailmassa lumihiutaleiden laskeutuessa tämän kanohille ja panssareille. Toasta oli aina tuntunut epäloogiselta, ettei tulen elementin taitavilla ollut luonnollista vastustuskykyä kylmälle, mutta kai Mata Nui oli halunnut jakaa hyödyt tasaisesti eri elementtien kesken.

    Jouera asteli eteenpäin kivisellä polulla. Edessä näkyi tumma hahmo, jota toa ei hämärässä tunnistanut välittömästi Desableksi, mutta pian tämän valkoisen jalon hunan muoto paistoi läpi tuiskun. Kumpikin pysähtyi ja tarkasteli toista.

    ”Iltaa, Jouera”, matoran sanoi ja otti askeleen tätä kohti.

    ”Iltoja.”

    Kauanko oli kulunut kaksikon keskustelusta Bauinuvan parantolassa? Jouera ei muistanut. Ainakin viikkoja, ja ne viikot olivat olleet toalle työntäyteisiä. Mutta eivät niin työntäyteisiä, etteikö tämä olisi ehtinyt ajattelemaan.

    ”Minne olemme matkalla?” toa kysyi. Kylmä ympäröi hänet ja piti tiukasti otteessaan. Ahjojen äärellä kasvanut insinööri ei ollut ominaiselementissään.

    ”Voimme vain kävellä Ko-Metrussa”, vastasi matoralainen ja otti askeleen kohti suuntaa, josta oli tullut. ”Täällä on tähän aikaan hiljaista. Kuten useimmiten muinakin ajankohtina.”

    Jouera olisi mieluummin käyttänyt sanaa kuollutta. Ko-Metru oli hiljaisimpia metruja, sillä muiden vähemmänkin asutut osat tarjosivat oivaa liiketilaa globalisoituvan saarikaupungin yrittäjille. Ko-Metrussa tapasi vain kylmään sopeutuneita ko-matoraneja. Ero Ta-Metrun vilkkaaseen katukuvaan oli valtava.

    Mutta Jouera lähti kuitenkin seuraamaan Desablea.

    ”Kuinka on toan elämä sinua kohdellut, Jouera?” kysyi matoran. ”Kiirettä, oletan? En myöskään epäile, ettetkö mielelläsi jatkaisi projektejasi.”

    ”Kyllä. Kiireellistä on ollut”, myönsi Jouera.

    ”Onko aikaa liiennyt ajattelemiseen?”

    ”Tarpeeksi”, vastasi Jouera. ”Ajatuksesi ovat… kiinnostavia, sen myönnän. Mutta kaipaan yhä jotain konkreettista. Mitä sinä aiot tehdä?”

    Desable katsoi toaa kohti ja hymyili. ”Aivan! Konkretiaa. Mitä on insinöörille ajatus, joka ei auta rakentamaan entistä paremmin tai tehokkaammin? Mitä on pohdiskelu, joka ei ratkaise ongelmia? Mitä on hypoteettinen malli, joka näyttää kauniilta muttei tositilanteessa toimi?”

    Hetken he kävelivät hiljaisuudessa. Kohti rannikkoa, Jouera huomasi.

    ”En tarkoittanut sitä–”

    ”Ymmärrän minä sen, Jouera”, Desable keskeytti. ”Ja oikeastaan käytännönläheinen ajatusmallisi onkin yksi niistä syistä, että tällä kävelyllä kanssani olet juuri sinä. Katsoen toisesta näkökulmasta voin todeta, että Kohtalon tulkitsijana saatan puolestani minä pysytellä liiaksi abstrakteilla tasoilla… Mutta siihen on tultava muutos. Tarvitsen erilaisia kykyjä.”

    Meri näkyi jo valtavana hopeisena massana Joueran edessä. Missä oli hänen tulevaisuutensa ja onnensa, jossain siellä kaukana vaiko Metru Nuin ahjoissa?
    Vai Desablen suunnitelmassa?

    ”Kerro toki, mitä tarkoitat”, sanoi Jouera. ”Maailma on siis… virheellinen? Huono? Eikä palvele täydellisesti Mata Nuin tahtoa? Mitä sinä sille voit?”

    ”Voin johdatella sinut johtopäätökseen”, Desable sanoi. ”Toisinaan ajatusprosessi on lopputulosta tärkeämpi. Eikö jokainen yksittäinen hetki, jokainen merkittävä tapahtuma olekin menneisyyksien summa? Maailma toimii syklisesti, Jouera… Sinun on nähtävä tästä asiasta kokonaiskuva. Mikä tekee maailmasta epätäydellisen?”

    Tulen toa mietti, miten muotoilisi vastauksensa kunnolla. ”Ilmeisesti se, että… että maailma on vääränlainen? On asioita, joita ei tarvita. Ja sellaista, joka jopa vahingoittaa kokonaisuutta.”

    Desable nyökkäsi. ”Tämä idea on muotoutunut päässäni hiljalleen vuosi vuodelta. Tunnet kai toimenkuvani? Tarkastelen tähtiä ja yritän yhdistämällä nykyhetken menneeseen selvittää, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Minne Kohtalon polut meitä kuljettavat. On tietynlaisia sääntöjä, joita tähtien liikkeet noudattavat… Se, jolla on käytössään oikeat työkalut, voi mainiosti ennustaa tulevia tapahtumia.”

    He kävelivät kohti rantaa. Siihen oli pystytetty laitureita, mutta vain muutamassa oli pieniä veneitä. Isommat alukset pysähtyivät mieluummin muihin metruihin.

    ”Ja kun sitä työtä tarpeeksi tekee…” jatkoi Desable, ”lopulta ryhtyy miettimään: ’Miksei Mata Nui vain laskeudu taivaista ja kerro, mitä meidän on tehtävä?’ Ajatus on tietenkin absurdi – en usko, että Suuri Henki välittää meistä enempää kuin me kanoheillamme asustavista protodiiteistä. Mutta kuitenkin… Miksi Kohtalon sivupolut? Miksi kansat, jotka eivät tottele Mata Nuin tahtoa? Miksi puolet meidän elämästämme kuluu sen uudelleenrakentamiseen, jonka joku toinen tuhosi? Tämäkö on paras keino toteuttaa Suuren hengen visio?”

    Jouera ei sanonut mitään.

    ”Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehkä me tiedämme luonnostamme, mitä tehdä”, ko-matoran sanoi. ”Ehkä Punainen tähti toimii juuri niin kuin pitääkin. Ehkä… ehkä vika on meissä.”

    He astelivat erään laiturin päähän ja jäivät siihen. Muutama merilintu liiti etäämmällä syöksyen välillä nappaamaan kalaa Hopeisesta merestä, mutta muuta elämää ei heidän lisäkseen näkynyt. Hiljaisuus peitti Ko-Metrua yhtä vankasti kuin lumi, joka satoi taivaista heidän päälleen.

    ”Ehkä maailmankaikkeuden alussa kaikki oli paremmin”, Desable sanoi. ”Ehkä silloin matoralaiskansa eli yksinkertaisemmin. Onnellisemmin. Teki työtä Suuren Hengen hyväksi, ja tämä jatkoi meidän käsityskykymme ylittävää tehtäväänsä. Kaikki oli toimintakunnossa. Mutta… mutta jokin tuhoisa syntyi. Jokin kylvi pahan meidän sisäämme. Jokin hämärsi saumattoman kommunikaation matoranien ja heitä ohjaavan Tähden kanssa. Ja se sama levisi koko maailmaan… Ja Mata Nuin luomakuntaan ilmestyi Zakazin autio maa. Makutojen synkät linnoitukset. Pimeyden Metsästäjät ja muut rikollisliigat, jotka taistelevat kaikkeuden tuhoamisen puolesta.”

    Joueralle alkoi tulla kylmä. Tämä ehdotti sanattomasti kävelyä takaisin, ja Desable otti vihjeen vastaan jatkaen yhä puhumista.

    ”Jokin rikkoi Kohtalon täydellisyyden”, matoran sanoi. ”Jokin mursi varman järjestelmän ja synnytti hirveän epävarmuuden tähän maailmaan. Enää ei Tähti loistanut niin kirkkaasti. Joku, jokin, aiheutti tämän kaiken ja rikkoi matorankansaa vastaan…

    Eikö ole aika, että otamme ohjat takaisin käsiimme?
    Eikö ole aika kiittää Suurta Henkeä poistamalla tämän maailmasta sitä peittävä pahuus?”

    ”Mitä ehdotat? Saritrelaista vapautta maailmasta, joka on kokenut rappion?”

    ”Ei, Jouera”, Desable sanoi. ”Minä en aio rikkoa Kohtaloa. Minä aion parantaa sitä. Voi olla, että yksi askel on nykyisen repiminen pois… Mutta eikö se ole väistämätöntä? Jos aikoo korjata laitteen, on vanha ensin poistettava. Tämä syöpä on kätkeytynyt liian syvälle. Sen etäpesäkkeet peittävät maatamme.”

    Jouera nyökkäsi. ”Miten… miten suunnittelet tekeväsi tuon? Alan ymmärtää miksi, mutta muu on minulle vielä hämärää.”

    ”Hienoa, että miellät edes jotain”, Desable sanoi. ”Kuinka on muun laita? Tulemme siihen pian. Nyt toistan kysymykseni: Mikä tekee tästä maailmasta epätäydellisen?”

    Tulen toa piti jälleen mietintätauon. Ilta oli jo hämärtynyt huomattavasti, ja lämpötila laski kaksoisaurinkojen mukana, mutta toan mielenkiinto oli muissa asioissa.

    ”Onko saritrelainen vapaus se virhe?” Jouera esitti. ”Jos jotkin valitsevat tehdä tuhoa… Miksi se valinta edes on olemassa? Sitäkö ajat takaa?”

    ”Juuri sitä, Jouera”, Desable sanoi. ”Yksi valitsee rakentaa ja toinen tuhota. Toinen luo, toinen pirstoo. Voiko tuollainen asetelma olla osa Mata Nuin täydellistä luomakuntaa? Voiko kaikkeuden kohtalo levätä vain sen harteilla, että tänään useampi valitsee rakentaa kuin tuhota? Entä jos huomenna on toisin? Metru Nui on Suuren Hengen hyväksi tehdyn työn keskipiste. Entä jos valtaan nousisi petollinen turaga, joka päättäisi polttaa kaupungin ja sen asukkaat? Mitä Mata Nuille kävisi, Jouera?”

    ”Huonosti, luulen”, Jouera vastasi. Hän muisti toki filosofien teoriat siitä, että Mata Nuin henki oli sitoutunut fyysiseen maailmaan. Että matoranien aherrus piti tämän elossa, ja että sen päättymisellä voisi olla tuhoisia seurauksia.

    Mutta vasta nyt hän alkoi käsittää, mitä ajatukset käytännössä merkitsivät.

    Voisiko Desablen kuvailema tilanne muuttua todeksi? Mitä jos vaikkapa jokin vieras valta päättäisi pommittaa Metru Nuin maan tasalle? Entä jos samoin tehtäisiin muille matoranien keskittymille ympäri maailmaa? Senkö varassa olemassaolo lepäsi, että kukaan ei ollut vielä päättänyt tehdä niin?

    ”Joten Metru Nui pitää suojata?” tulen toa arveli. ”Tai mieluummin jokainen matoranien asuinpaikka. Se kuulostaa aika mahdottomalta tehtävältä. Varsinkin, kun en väittäisi kaikkien matoranienkaan kykenevän toimimaan rakentavalla tavalla.”

    ”Aivan”, sanoi jään matoran. ”Virhe meissä ja muissa olennoissa – mikä se onkin – on liian syvällä. Kiinni meidän perusluonteessamme. Mikä takaa, että edes oikeisiin tavoitteisiin pyrkivä onnistuu tehtävässään? Ei, Jouera, koko järjestelmä täytyy murskata. Vapaa tahto on tuhottava kokonaan. Jos ei ole valintaa, ei ole myöskään väärää vaihtoehtoa. Meidän yksilöllisyytemme… Meidän elementtimme, nimemme… ovat yksi osa ongelmaa. Täydellisen työläisen toiminta on vain tilanteen funktio.”

    ”Tuo kuulostaa vielä mahdottomammalta tavoitteelta.”

    He kävelivät Tiedon tornien välissä mutkittelevalla kivipolulla. Epäilemättä useampikin matoran oli vielä uppoutuneena työhönsä, mutta ulkona vain pari ko-matorania oli kävellyt heitä vastaan. Desable oli joskus kertonut, että tässä metrussa asuinpaikat ja työntekoon varatut tilat sijoitettiin toisinaan samaan torniin. Kai rakentaminen oli vaikeampaa, joten jokainen neliömetri täytyi käyttää hyödyksi.

    ”Niin kuulostaa”, myönsi Desable. ”Mutta eivätkö parhaat ideat ole aina sellaisia? Olen pohtinut erilaisia malleja kauan, mutta vieläkään kaikki ei ole selvää. Tiedän, miten muovaisin maailmaa vaiheittain, mutta vaiheisiin vaaditut mekanismit ovat yhä hyvin hypoteettisia. Siitä syystä otin yhteyttä sinuun, Jouera. Tarvitsen jonkun tekemään suunnitelmistani tosia. Enkä vain sinua – meidän on koottava sankka joukko asiantuntijoita eri aloilta. Mikäli olet mukana, Jouera.”

    Tulen toa ei vastannut välittömästi, sillä hän ei missään nimessä halunnut tehdä hätiköityä päätöstä. Hänen oli pakko myöntää, että Desablen esittämässä teoriassa oli järkeä… Ja hänen oli myös pakko myöntää, että jonkun oli tehtävä jotain maailman tilanteelle.

    Eikö juuri se ollut pelottavinta? Hän oli yrittänyt Bauinuvassa käydystä keskustelusta lähtien purkaa Desablen esittämiä väitteitä ja osoittaa niiden valheellisuuden.
    Mutta nyt, kuultuaan enemmän, Jouera huomasi, että hän ei ollut löytänyt päteviä vastalauseita.

    Ja sitä paitsi… Eikö hän ollut vain etsinyt itselleen tarkoitusta ensin matoranina ja sitten toana? Eikö hän ollut työskennellyt yön pimeinä tunteina vain löytääkseen sen, uuden innovaation, joka viimein tekisi hänestä jotain suurta?

    Ja kaikki faktat punniten… Eikö tämä vaikuttanut juuri sellaiselta tilaisuudelta?

    Tulen toa katsoi matorania.

    ”Minä suostun, Desable.”

    ”Mainiota”, matoran vastasi. ”Ehdotan, että tämä tapaaminen jää tähän – mutta että seuraava ei ole kaukana. Järjestelen muistiinpanoni, hylkään absurdeimmat ideat ja yritän hioa käyttökelpoisimpia. Sitten esittelen sinulle koko suunnitelman. Ehdotan, että pohdit sillä välillä muita innovatiivisia tuttaviasi, joita miellyttäisi olla hankkeessa mukana. Uskon, että heitä löytyy.”

    Ja samaa uskoi Jouera.

    ”Otan ehdotuksen vastaan”, tulen toa sanoi ja lähti kävelemään kohti Ta-Metrua. ”Kunnes tapaamme, Desable.”

    ”Kunnes tapaamme.”

    Vasta hieman kuljettuaan Jouera huomasi vapisevansa… mutta ei kylmän vuoksi.

    Tämäkö oli se? Tämäkö oli viimein asia, joka tekisi Jouerasta jotain suurempaa, jotain enemmän? Enemmän kuin Ta-Matoran Jouera. Enemmän kuin toa Jouera. Koko elämänsä hän oli tiennyt haluavansa tehdä jotain merkittävää ja valmistautunut sitä varten, mutta vasta nyt hän oli löytänyt tiensä.
    Jouera oli viimein löytänyt tiensä.

    Niin loksahtivat palaset paikoilleen.

    Ta-Metru
    Vuosia sitten

    Ta-Metrun matoranvilinä oli täydellinen vastakohta aiemmille tapaamispaikoille. Liittyikö Desablen valintoihin muu salattu piirre kuin se, että tapaajien kotipaikkoina ne olivat käytännöllisiä? Sitä ei Jouera tiennyt, mutta tämänkertainen oli joka tapauksessa hänelle mieluisampi. Tulen toa käveli läpi vilkkaan pääkadun, ohi kirjoihin ja työvälineisiin erikoistuneiden liikkeiden, ohi ruokapaikkojen. Oikealla käveli vahkipartio, vasemmalle oli vortixx pystyttänyt tuoreita hedelmiä myyvän kojun.

    Eikö Ta-Metrusta tehnyt hienoa asuinpaikkaa juuri sen monipuolisuus? Missä oli teollisuutta ja liiketoimintaa, siellä kuuli ensiksi maailmanpolitiikan käänteistä tai uusista keksinnöistä. Ja sinne Jouera tunsi kuuluvansa. Mennyt oli kaukaisille saarille erakoituvien nerojen aika, nykyaikana edistys tapahtui kuuntelemalla vaikutteita kaikkialta.

    Jos Desablen suunnitelmat todella paljastuisivat kannattaviksi… Tulen toasta tuntui, että hänestä olisi kuitenkin ikävää poistua Metru Nuilta. Mutta kai se oli väistämätöntä.
    Ei Kohtalon pyörä kysynyt lupaa ennen kuin tempaisi mukaansa.

    Jouera huomasi ko-matoranin. Sovitussa tapaamispaikassa kahvilan edessä sekä täsmällisesti ajallaan. Tulen toa vilkutti kättään, ja eleen huomattuaan matoran lähti kävelemään tätä kohti.

    ”Päivää”, matoran tervehti. ”Onko sinulla mitään… suojaisempaa paikkaa? Esimerkiksi pajaasi? Toki tuollaisella innovaattorilla on oma paikkansa, jossa takoa ideoita.”

    ”On minulla”, toa vastasi, ”mutta luulin meidän menevän tuohon kahvilaan.”
    ”Voi, en raaski jättää käyttämättä tilaisuutta tutustua tiloihisi”, sanoi Desable. ”Kykysi kiinnostavat minua kovasti, sillä tänään puhumme enemmän niistä.”

    ”Hyvä on”, Jouera myöntyi. ”Näytän tien. Paikka ei ole kaukana.”
    ”Tehdään niin.”

    He etenivät puhumatta ja löysivät itsensä pian suuren teollisuushallin edestä. Vankalta näyttävä metalliovi oli suojattu vaatimalla sisäänpääsyä toivovilta kahdeksanmerkkisen numerosarjan, jonka toa näpytteli laitteistoon oven vieressä. Ovi avautui, ja he astuivat sisään.

    ”Kolmas kerros”, Jouera sanoi ja osoitti hissiä. Alin kerros näytti jonkinlaiselta varastotilalta. Raskaita puukontteja oli sijoitettu taaemmas, mutta etuosaan mahtui mainiosti kuljetusauto noutamaan innovaation hedelmät.
    ”Mitä täällä tuotetaan?” kysyi Desable, kun valomerkki syttyi osoittaakseen hissin saapuvan piakkoin.

    ”Teemme erilaisia erikoistilauksia. Helpommin massatuotettavat asiat – kanohit ja sen sellaiset – tehdään isommissa komplekseissa.”

    Hissi saapui. ”Sota tuotti teille varmasti työtä”, sanoi Desable siihen astuessaan.
    ”Kyllä ja ei. Isommat metallikehikot ja vastaavat massatuotettiin meillä matoraneilla, mutta edistyneempää teknologiaa tilattiin mieluummin muualta.”

    Ensimmäinen kerros jäi taakse. Hissin metallikehikosta toa ja matoran näkivät takojia työssään toisessa kerroksessa. Sekin katosi näkyvistä, ja hissin ovet aukesivat kolmanteen kerrokseen. Jouera johdatti vieraansa halki käytävien, jotka olivat täynnä yksittäisiä työtiloja. F3, ilmoitti viimein Joueran työpisteen ovi. Sekin vaati oman sisäänpääsykoodinsa.

    Joueran työtilat muistuttivat pajaa enemmän toimistoa. Erilaisia dokumentteja pursuava kaappi, työpöytä sekä muutama tuoli olivat ainoita kalusteita. Jouera kehotti vierastaan istumaan ja teki itse samoin.

    ”Ja täällä ei ole ylimääräisiä korvia?” tiedusteli Desable.
    ”Ei ole. Tämä on oikeastaan toimistoni, mutta ajattelin sen sopivan sinulle paremmin, jos kaipasit rauhaa.”

    ”Ja siinä arvioit täysin oikein”, sanoi ko-matoran. ”En tosin pistäisi pahakseni, jos veisit minut keskustelumme jälkeen katsomaan varsinaista työntekoa.”
    ”Miksi?”
    ”Osittain pelkästä mielenkiinnosta. Osittain siksi, että tietäisin, sopivatko pohtimani ajatukset toimenkuvaasi ja taitoihisi.”

    ”Sen voin paljastaa, kunhan kerrot, mitä ne ovat”, tulen toa vastasi ja nousi seisomaan. ”Mutta voin esitellä sinulle arkistojani. Enimmäkseen epäonnistuneita prototyyppejä… etsin vielä sitä loistavaa ideaa. Sitä, johon pääsen vihdoinkin hyödyntämään taitojani. Voi sitä kai kohtaloksenikin kutsua.”

    ”Ja kohtalon polut ovat sumuisia”, sanoi Desable. ”Mutta luulen, että tässä on yksi hyvä mahdollisuus.”

    Jouera katsoi kaapistaan löytämäänsä piirrosta – hänen ehdotuksensa uuden vahkimallin muotoiluun. Nuparu ei ollut pitänyt siitä, joten nytkin ulkosalla työskentelevät partiot olivat saaneet Joueran mielestä huomattavasti epämiellyttävämmän ulkomuodon.

    Sen alta paljastui suunnitelma energiatehokkaasta hitsauskoneesta, jonka jatkokehityksen laitoksen johto oli hylännyt.

    Jouera laittoi paperit takaisin kaappiin.

    ”Selitä siis ideasi.”

    ”Idea on tämä”, sanoi Desable. ”Viimeksi pohdimme olemassaoloamme, joka on vääjäämättömästi erilaisten virheiden peitossa. Meidän potentiaalimme Suuren Hengen palvelijoina on kahlittu maailmaa tiukasti otteessaan pitävään korruptioon ja kaaokseen. Esitän nyt ideaan lisäyksen… meistä tekee epätäydellisiä yhtä paljon kehomme kuin sielujemme rajoittuneisuus.”

    ”Kehomme?”

    ”Niin, Jouera. Kehomme. Ne vahingoittuvat, ne särkyvät, ja jos voimaa käyttää tarpeeksi, jopa kuolevat. Katso taistelukenttää peittäviä ruumiita ja kerro, että olemassaolomme fyysinen todellisuus on täydellistä! Oletko tutustunut mielenvoimia hyödyntäviin yksilöihin? Mieli on rajattoman nopea ja tehokas… mieli on sulava, elegantti, mutta kehomme rajoittavat sen toimintaa.”

    ”Onhan ajatus ihan järkevä”, sanoi Jouera, joka alkoi mielessään jo nähdä, mihin tämä oli menossa.
    Eikä se suunta haitannut häntä lainkaan.

    ”Ruumiimme ovat hidaste”, jatkoi ko-matoran. ”Aistimme vain näyttävät epätarkkaa ja virheellistä kuvaa maailmasta. Mielen kuva on eheä ja virheetön. Makutain laji on lähempänä minun ihannettani täydellisestä olennosta. Makutan kehon voi särkeä, mutta antidermis jatkaa olemassaoloaan. Makutan kehon voi murskata, mutta varjojen valtias maksaa kahta kivuliaammin takaisin mielellään.”

    ”Ja sinä haluat… minun suunnittelevan täydellisen kehon täydelliseen maailmaan .”

    ”Oikein arvattu, Jouera. Minä haluan sinun tekevän mallin, joka osoittaa viat matoranin kansan nykymuodossa. Mitä voi vastustaja, jos tapettu matoran hyökkää mielellään ja etsii uuden kehon itselleen? Ja haluan paljon enemmän, Jouera – haluan sinun hiovan pois yksilöllisyyden. Haluan sinun luovan Punaisen tähden ohjaaman olennon, joka työskentelee Kohtalon mukaisesti ja Mata Nuin hyväksi vailla varaa sanoa vastaan. Vailla vaihtoehtoja, vailla valintoja. Ja kaiken yllä hallitsee valittujen joukko, jotka viimeistelevät universumin palautuksen täydellisyyteen ja sitten liittyvät itse koneeseen.”

    ”Siihen tarvitaan mielenvoimia, siis”, sanoi Jouera. ”Siihen, että maailman joka kolkka liitetään järjestelmään. Siihen, että joku huoltaa ja tarkkailee… Ja siihen, että virheiden ilmaantuessa joku korjaa.”

    ”Kyllä, Jouera. Uuden ajan jumalat nousevat Suuriksi Hengiksi Suuren Hengen rinnalle ja pitävät puolestaan olemassaolon toiminnassa. Tehtävä ei ole helppo, ja paljon on vielä selvitettävä… Miten tarkalleen matoranien työ palvelee Mata Nuita, ja miten automatisoida prosessi? Miten alistaa Punaisen tähden alle universumin pohjasakka, joka ei itse sinne ole valmis astumaan? Tähän minä tarvitsen suuria innovaattoreita… Tähän minä tarvitsen sinua.”

    ”Ja muita, arvaan”, sanoi Jouera. ”Siksikö pyysit viime tapaamisen lopuksi etsimään muita halukkaita suunnitelmien toimeenpanoon?”
    ”Oikein arvattu. Samaa olen tehnyt itse. Haluan niin monta kuin mahdollista, mutten ainuttakaan, joka ei tilaisuutta ansaitse tai joka ei ole valmis työskentelemään päämäärän hyväksi.”

    Joueran mieleen iski ajatus, joka oli koko keskustelun ajan hitaasti muodostunut hänen päässään… Mitä halusi Desable? Hän ei tuntenut matorania kovinkaan hyvin, mutta ainakaan työnsä puolesta kohtalon tulkitsija vaikutti olevan hankkeessa mukana lähinnä ideapuolelta.
    Mitä ko-matoran halusi itse?

    ”Painaako mieltäsi jokin, Jouera?” lausui tarkkaavainen matoran.
    ”Mitä itse hyödyt koko hankkeesta? Tarkoitan… minä saan tilaisuuden käyttää insinöörintaitojani. Sama koskee niitä, jotka aion rekrytoida mukaan. Mutta mikä on oma tavoitteesi?”
    ”Hyvä kysymys”, matoran vastasi eikä osoittanut kasvoiltaan tai ääneltään merkkejä siitä, että kysymys olisi jotenkin loukannut.

    ”Minä haluan katsoa, kun uusi Punaisen aikakausi nousee…

    … ja hypätä mukaan pyörään.”

    Jouera ei hetkeen vastannut mitään. ”Ymmärrän”, hän sanoi lopulta.

    ”Ei, et sinä ymmärrä. Sinä et ole vuosia tulkinnut Tähden liikkeitä ja katsonut päivä päivältä, kun maailma vaikuttaa ajautuvan vain suurempaan kaaokseen, vaikka meillä on jo vastaukset. Mata Nuin sanalla on vain niin paljon vaikutusvaltaa, kun sillä on kuuntelijoita… Ja minusta alkoi tuntua, ettei niitä ollut tarpeeksi. Ja että niiden määrä laski jatkuvasti. Mitä kävisi, kun yksikään korva ei enää vastaanottaisi Suuren Hengen sanomaa? Mutta se ei ole syy, jonka vuoksi pyysin sinut mukaan. Syy oli se, että sinulla oli taitoja ja halua käyttää niitä johonkin suureen.”

    Ko-matoran nousi tuoliltaan. ”Esittele minulle kykysi, Jouera. Vakuuta minut siitä, että olet oikea henkilö.”

    Jouera nousi myös.

    ”Seuraa”, tulen toa pyysi. ”Sinä onnistuit vakuuttamaan minut. Minulla on hyödyllisiä yhteyksiä, joille selitän tilanteen pikapuolin. Selvitän, kuinka realistisia ajatuksesi ovat. Varsinkaan mielestä en tiedä paljoa, mutta opiskelen. Jos… jos Punaisen uusi aikakausi tulee…

    … minä toivotan sen tervetulleeksi.”

    Po-Metru
    Vuosia sitten

    Patsaat peittivät tasankoa. Po-Metrulaisten käsityön mestariteosten lomassa käveli kaksi matorania – jään ja kiven – ja mukanaan heillä oli toa.

    ”Täydellisyys on hieno tavoite”, sanoi Diereue. ”Mutta mikä estää arkkitehtien virheet? Entä jos vallankumous kaataa maailman vain pystyttääkseen tilalle huonomman?”

    ”Hyvä huomio”, totesi tulen toa.
    ”Sellaisille arkkitehdeille ei meillä voi olla tilaa”, sanoi Desable.

    Ta-Metru
    Vuosia sitten

    ”Tässä suunnitelmat”, sanoi Jouera ja ojensi ko-matoranin käsiin kansion. ”Toivon, että muotoilu miellyttää silmääsi.”

    Desable selasi läpi piirrosten. ”Sitä se todella tekee”, matoran virkkoi. ”Seuraavaksi jatka mielitutkimuksia ja etsi tapa, jolla me toteutamme tämän.”

    ”Onnistuu.”

    Ko-Metru
    Vuosia sitten

    Desable ja Diereue seisoivat laiturilla ja katselivat merelle.

    ”Olen miettinyt johtajuuskysymystä”, Diereue viimein vastasi. ”Miksi huonosti päättänyt turaga saa jatkaa virassaan? Miksi maansa tuhkaksi polttanut sotalordi on yhä kiinni vallassaan? Koska me annamme sen tapahtua.”

    ”Mikä on ehdotuksesi, Diereue?”

    ”Virheistä ylin vastuu johtohenkilölle, joka maksaa niistä hengellään.”

    Le-Metru
    Vuosia sitten

    ”Mieti asiaa”, Desable sanoi vortixxille. ”Tarvitsemme kaltaistasi osaamista.”

    Puhuteltu lupasi tehdä niin ja poistui hyvästellen matorankaksikon.

    Tässä vaiheessa viisaiden joukko oli kasvanut jo niin suureksi, että Desablella oli vaikeuksia pysyä kärryillä kaikista ideoista… mutta hän ei pistänyt sitä pahakseen. Eikö ideoijan paras palkkio ollutkin se, että projekti lähti elämään omaa elämäänsä?

    ”Minä en nähnyt hänessä potentiaalia”, sanoi Diereue.
    ”Onko mielessäsi parempaa informaatioteknikkoa?”
    ”Hankin sellaisen”, lupasi po-matoran.

    Ko-Metru
    Vuosia sitten

    Neljän ko-matoranin joukko erosi polkujen risteyksessä.

    ”Nouskoon Punainen tähti kaiken ylle”, hyvästeli hunakasvo.

    ”Niin tehköön”, vastasi Desable ja asteli kohti toista polkua. Mutta tavoitetta kohtasi uhka… eikä hän ollut vieläkään varma päätöksestä, joka hänen täytyi pian tehdä.

    Yksi hänen äskettäin hyvästelemistään jään matoraneista oli Cevan, jota Desable ei ollut rekrytoinut itse. Ryhmän kasvu oli tuonut mukanaan liudan vähemmän päteviä yksilöitä.
    Se sai Desablen mielen varmemmaksi.

    Onu-Metru
    Vuosia sitten

    ”Tiedän sopivan paikan”, kertoi maan toa Diereuelle. ”Paljon pikkusaaria… Vain pieniä matorankyliä, ei suurempaa vastarintaa. Etsin kartastosta esimerkkisaaren.”

    ”Tee se nopeasti”, kehotti po-matoran. ”Hän sanoi, että asia oli kiireellinen.”

    Ta-Metru
    Vuosia sitten

    ”Minulla on edessäni päätös, joka lopulta kertoo, onnistummeko me vai emme”, sanoi Desable.

    Jouera vilkaisi vierastaan kasvoillaan aavistus huolestuneisuutta ja sulki oven. Kumpikin istuutui tuoleille kuin päivänä, joka tuntui jo hyvin kaukaiselta.

    ”Metru Nuin viranomaiset ovat alkaneet kiinnostua meistä”, huokaisi ko-matoran.

    ”M-mitä?”

    ”Pelkään, että kuljettavia teitä on vain yksi”, Desable sanoi. ”Meidän on mentävä. Meidän on koottava keräämämme viisaat alukseen ja lähdettävä pois. Eristykseen, jossa voimme hioa suunnitelmat loppuun ja aloittaa vihdoin oikean työn.”

    Jouera katsoi matorania. ”Koska?”

    ”Viikkojen sisällä.”

    Toisaalta tuntui kauhealta jättää Metru Nui…
    … mutta eivätkö insinöörin sormet jo syyhynneet ajatuksesta, että hän pääsisi vihdoinkin rakentamaan suunnittelemansa työläiskehot?

    ”Minusta meidän on lähdettävä, Desable.”

    ”Ongelmassa on toinenkin ulottuvuus”, sanoi matoran. ”Kaikki eivät halua poistua kotisaareltaan. Olemmeko helpottuneita siitä, että epäsitoutuneet yksilöt karsiutuvat pois, vai onko realistisena uhkakuvana, että projektille tärkeät henkilöt hylkäävät meidät?”

    Jouera kävi läpi nimiä mielessään. Niitä, jotka hän oli itse rekrytoitunut. Niitä, joihin hän oli tutustunut tapaamisissa ja joiden kyvykkyydestä hän oli varmistunut.

    ”En muuta kantaani, Desable.”
    ”Hyvä”, sanoi ko-matoran. ”Sitten meidän on tehtävä se.”

    Sali Ta-Metrussa
    Vuosia sitten

    ”Laboratorion työntekijöinä hylkäämme nimemme. Hylkäämme yksilöllisyytemme ja omistamme itsemme tavoitteelle. Vain suurinta päätösvaltaa käyttäville suodaan identiteetti… mutta virheiden hintana on kuolema, sillä täydellinen maailma ei suvaitse muuta.”

    Desable loi katseen yleisöönsä. Kukaan ei puhunut, kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan muuhun.
    Oli käynyt juuri niin kuin matoran oli toivonutkin: Ilmoitus lähdöstä oli karsinut joukosta pois ne, jotka eivät olleet uskollisia.

    ”Mutta kun työmme on valmis… me otamme jälleen nimet”, Desable jatkoi. ”Jumaliksi jumalten viereen… Luomuksemme ylläpitäjiksi… Ikuisen kuolemattomina maailmaa ohjaavan tähtitaivaan alle.”

    Ko-Metru
    Vuosia sitten

    Yön pimeydessä lähti rahtialus liikkeelle. Ko-Metrun syrjäisyys oli täyttänyt tehtävänsä, eikä paikalla näkynyt toimitusta seuraavia viranomaisia. Hiljaisuus oli metrussa syvä, mutta vielä syvempi se oli niiden joukossa, jotka laivassa istuivat epävarmoina tulevasta.

    Desable siirsi katseensa viimeisen kerran kohti saarta, johon ei palaisi, jos kaikki menisi hyvin.

    Mutta lopulta… veisi se vuosia tai vuosituhansia… vyöryisi mekaaninen valta Metru Nuin yli ja upottaisi sen koneeseen.

    Zairyhin saari
    Vuosia sitten

    Laiva ankkuroitiin saaren hiljaisemmalle puolelle, kauas matorankylästä. Se, miten tiedemiehet aikoivat trooppisen paratiisin alkuperäisasukkaihin suhtautua, oli vielä auki, mutta ylimääräisestä kontaktista ei ollut kenenkään mielestä hyötyä.

    Desable seurasi työskentelyä etäämmältä, mutta enää hän ei ollut matoran. Jään toa oli saanut nykyisen muotonsa, kun eräs rikas vortixx oli jotenkin haalinut heidän käyttöönsä kymmeniä toa-kiviä. Osalla oltiin luotu uusia toia, sillä ainakin Jouera halusi tutkia elementaalivoimia ja selvittää niiden aseellisen potentiaalin.

    Joukon isompiin lajeihin kuuluvat jäsenet purkivat käyttökelpoista metallia sisältävän aluksen, sillä poispääsykeinoa he eivät tarvinneet. Sitä paitsi laiva olisi herättänyt liikaa huomiota. Rakentamalla kompleksinsa saaren viidakkoiseen keskiosaan ja enimmäkseen maan alle he toivoivat välttävänsä yhteydenoton saaren matoraneihin niin kauan kuin mahdollista.

    Sillä paljon oli vielä tehtävä ennen yhteisen päämäärän saavuttamista.

    Jouera oli viimeistellyt suunnitelmansa mekaanisista kehoista. Muutama mielispesialisti oli ottanut tehtäväkseen joukon mielien irrottamisen virheellisistä matoranien, toien ja muiden lajien ruumiista. Kunhan suunnitelma etenisi, Desable voisi viimein antautua pyörään, jota hän oli koko elämänsä tulkinnut.

    ”Mitä pohdit, Desable?”

    Mainittu kääntyi ja näki tutun tulen toan takanaan.

    ”En paljoa, Jouera”, tämä vastasi. ”En ainakaan pian, mikäli kaikki edistyy nopeasti.”

    ”Kehojen valmistuminen voi viedä aikaa”, Jouera arvioi. ”Meidän on ensin rakennettava laboratoriokompleksiin luotettava energiainfrastruktuuri, jotta ne pysyvät käynnissä. Enkä tiedä, kuinka mieliprojekti etenee.”

    ”Siinä on saatu hienoja tuloksia. Mukaanlukien muutama onnistunut koe Metru Nuilla.”
    ”Sitten huoleksi jää kai itse laboratorio”, sanoi tulen toa. ”Diereue johtaa projektia, jos muistan oikein?”

    ”Oikein muistat. Hänen esittämänsä pohjapiirrokset olivat loistavia. Matoran on ensimmäinen ehdotukseni lajimme johtajaksi… Ja kyllä, Jouera. Pian me olemme laji. Laji paljon ylempänä kuin muut… laji jumalina jumalten rinnalla.”

    ”Huomioni ei kohdistunut siihen”, Jouera sanoi, ”vaan Diereueen. Hänkö?”

    ”Sanoin, että hän on ehdotukseni”, Desable sanoi. ”Eikä niitä, joita voisin ehdottaa, ole vähän. Kuten toivoin, nopea lähtö Legendojen kaupungista karsi pois vähiten uskolliset. Jäljelle jäi vain hyviä vaihtoehtoja.”
    ”Luulin, että olisit pikemminkin kannattanut minua”, insinööri sanoi. Desable katsoi suoraan tätä kohti ja näytti pohtivan, kuinka esittää asiansa.

    ”Olet… olet juuri sellainen innovaattori, joita me tarvitsemme. Minusta ei siksi tunnu, että aikasi olisi vielä. Kehoprojektisi on hienoa jälkeä, mutta siihenkö aiot lopettaa? Etkö aio viedä ideaasi pidemmälle? Mieliryhmämme ottaisi varmasti sinut mielellään mukaan jatkoprojekteihin psyykkisten kykyjemme kasvattamiseen. Muitakin ratkaisemattomia ongelmia on… Suurin on yhä se, kuinka saamme muun maailman mukaan koneeseen.”

    ”Hyvä on”, Jouera sanoi ja otti askeleen pois. ”Minä teen jotain parempaa kuin Diereue.”

    ”En usko, että hänkään on lopulta ensimmäinen valintamme”, Desable sanoi. ”Mukana on myös niitä, jotka ilmaisivat olevansa kiinnostuneita lähinnä projektien järjestelystä.”

    ”Sitten minä ylitän heidänkin saavutuksensa.”

    Ja toa kääntyi viimeisen kerran katsomaan toista, jonka ansiota tämä kaikki oli.

    ”Mutta sinä et sitä ilmeisesti näe, koska aiot sulautua osaksi konetta.”

    ”Kyllä, Jouera. Niin ajattelin.”

    ”Sitten tapaamme koneen valmistuttua”, tulen toa sanoi astellessaan pois. ”Ja saat huomata, että todellisuus ylittää kaikki toiveesi. Koska minä aion viedä järjestelmän pidemmälle. Ja huolehtia siitä, että täydellinen maailma – säännönmukainen, ennakoitava, järjestelmällinen – nousee ja peittää ylleen kaiken muun.”

    Ja sitten lausui tulen toa vain yhden merkitsevän sanan äänellä vailla muita sävyjä kuin lievää pettymystä.

    ”Petturi.”

    Desable haki oikeita sanoja tilanteen korjaamiseen, mutta taisi olla jo liian myöhäistä. Armoton kello kulki vain eteenpäin, toan viimeinen sana oli peruuttamaton.

    ”Tee niin, Jouera”, jään toa sanoi lopulta tietämättä, kuuliko Jouera häntä enää. ”Tee niin.”

    Kaikki eteni aikataulun mukaisesti. Maanpäällinen osa laboratoriosta nousi saaren sydämeen, mutta suurempi oli se osa, joka levittäytyi maaperään sen alla. Projektit valmistuivat. Jouera viimeisteli ensimmäisen sarjan mekaanisia kehoja, ja mielispesialistien ryhmä siirsi niihin lajin jäsenten mielet yksi kerrallaan.
    Desable oli yksi ensimmäisistä.

    Ja se olisi voinut olla tarinan loppu… jos ei olisi tapahtunut onnettomuutta. Virhettä. Särö suunnitelmassa puhtaasta maailmasta kasvoi vuosi vuodelta ja pirstoi lopulta kaiken.

    Sillä Jouera halusi viedä projektinsa pidemmälle.

    Pidemmälle kuin yksikään muu lajin jäsenistä. Pidemmälle kuin suuri osa ulkomaailmankaan tutkijoista.

    Heillä ei ollut hänen kunnianhimoaan.

    Laboratorio
    Vuosia sitten

    Mitä on täydellisyys?

    Se oli yksi Joueran tutkimustyön toistuvista teemoista. Jokainen projekti suuntautui kohti samaa tavoitetta. Ei ollut yhtäkään koetta, jonka perimmäinen tarkoitus ei olisi ollut täydellisyyden luonteen löytäminen. Desable oli hoitanut teoreettisen puolen, mutta nyt oli tullut aika pelkän suunnittelun ylittämiseen.

    Heillä oli laboratorionsa. Heillä oli tutkimusrauhansa. Tietä tavoitteeseen peitti vain epävarmuus siitä, kuinka toteuttaa suunnitelman vaikeammat osat – lähinnä mekaanisen kauneuden levittäminen joka osaan maailmaa.

    Lajin kehityksen myöhäisvaiheessa Jouera johti Projekti Suojaa, jonka tarkoituksena oli lajin psyykkisen kyvykkyyden parantaminen. Useimmat tiedemiehet olivat yhtä mieltä siitä, että mielenvoimat olivat helpoin tapa paitsi puolustautua, myös lopulta vallata uusia alueita laboratoriokompleksin kasvattamiseen. Mikään armeija ei voisi asettua tielle, kun mieleltään täydelliset tiedemiehet jyräisivät vanhan maailman alleen ja ottaisivat paikkansa uuden ajan jumalina.

    Mieli oli elegantti, nopea, rajoittamaton.

    Hänen työparinaan toimi ilmeetön ja tunteeton jään toa, jonka olemus oli siirretty samaan mekaaniseen kehoon kuin muidenkin. Desable oli hylännyt vapaan tahdon ja siirtynyt lajin hierarkian alimmalle tasolle, jossa tälle ei sallittu minkäänlaista päätösvaltaa omasta tilanteestaan. Jouera ei välittänyt. Eläköön säännönmukaista ja täydellistä elämäänsä, mutta Jouera halusi enemmän.

    Alkuvaiheessa projekti eteni hyvin. Jouera vertasi maailman mielitutkijoiden muistiinpanoja ja paitsi pääsi samalle tasolle, myös ylitti sen. Harvalla lajin jäsenistä oli aiemmin ollut kykyä aseistaa mielen rajatonta potentiaalia. Nyt suuri osa ylitti kyvyissään keskivertaisen mielen toan.

    Mutta jokin meni pieleen.
    Jouera ei tyytynyt siihen, mihin oltiin päästy.
    Jouera halusi ENEMMÄN.

    Jouera suoritti yhä vaarallisempia kokeita ja rikkoi rajoja, joihin yksikään mielitutkija ei ollut uskaltanut koskea. Kun koekappaleiksi hankitut ce-matoranit loppuivat, Jouera jatkoi kokeita itsellään.

    Ja lopulta se kostautui.

    Maan alla lajin jäsenet työskentelivät normaalisti noudattaen tarkkoja sääntöjä ja aikatauluja. Jokaisen olinpaikan suuressa keskussalissa saattoi päätellä ajasta.

    Järjestys rikkoutui ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun se oli luotu.

    Tiedemiehet kaatuivat joka puolella laboratorioita niiden mielten sirpaloituessa. Muutama kuoli. Loppujen mielenvoimat putosivat tasolle, jota ei lajin olemassaoloaikana enää ylitetty. Ovelalla poliittisella pelillä Jouera vältti epäonnistujia yleensä kohtaavan teloituksen, mutta hänen asemansa lajin hierarkiassa putosi alas. Entinen tulen toa karkoitettiin maanpäälliseen laboratorioon, jossa tämä jatkoi kokeitaan lähinnä yksin.

    Mutta vielä ei ollut kaikki romahtanut.
    Joueran tarvitsi vain keksiä jokin oikea innovaatio.
    Jotain uutta.

    Ja Jouera tiesi, mikä riittäisi. Lajin mielenvoimien palauttaminen huippukohtaan ja nostaminen sitäkin korkemmalle. Kokeet hän teki itsellään ja Desablella, joka asetettiin pysyvästi hänen alaisekseen, ja tulokset olivat aluksi lupaavia. Silti muut eivät suostuneet kokeiden toistamiseen lajin lopuillakin jäsenillä.

    Jos mieli ei kelvannut, Jouera päätti lähteä etsimään täydellisyyttä muualta.

    Elementissäkö täydellisyys oli, kuten elementaalipsykologit väittivät? Oliko matoranien ja toien rooli elementaalisina olentoina tuntea ja sisäistää oma elementtinsä, kanavoida sitä tähän maailmaan? Hypoteesi oli mielenkiintoinen, ja Jouera yrittikin useasti löytää elementaalisuuden tuottavat mekanismit. Koekappaleina toimivat saaren matoranit. Itseään Jouera ei kokeillaan riskeerannut, sillä vaikka elementti kelpasi aseeksi, ei se vaikuttanut tuovan täydellisyyttä. Elementtinsä täydellisesti sisäistäneet toatkin olivat vain nukkeja, joita Kohtalo veti naruistaan.

    Pian Jouera ymmärsi lähestyneensä tehtävää väärästä näkökulmasta.

    Täydellisyyttä ei tuotu lisäämällä asioita.
    Täydellisyys tehtiin poistamalla. Leikkaamalla pois.

    Mutta jos on leikattava, mitä leikata? Mikä on olemassaololle turhaa, mikä tarpeellista? Eräänä yönä Jouera sai oudosta tapahtumasta inspiraation. Niin syntyi Projekti Peur, jonka tarkoituksena oli tuottaa vastustajan pelkoihin mukautuva olento. Se tapa päihittää vihollinen oli nöyryyttävä, sillä pelot olivat ilmiselvästi jotain, joka ei täydellisyyteen kuulunut, mutta projektiin kätkeytyi myös toinen päämäärä.

    Olento, jolla ei ole fyysistä olemusta.

    Lajin keskuudessa oli jo päästy pisteeseen, jossa sekalainen joukko olentoja – toia, matoraneja, muita lajeja – oli vailla fyysisiä eroavaisuuksia. Useat projektit tähtäsivät lajin kehojen uudistamiseen, vahvistamiseen, täydellistämiseen. Joueran mielessä kypsyi radikaalimpi idea: Mitä jos keho on vain yksi suuri virhe?

    Mitä jos täydellisyyteen pääsee irtautumalla fyysisen olemassaolon kahleista?

    Jouerassa ei ollut jäljellä enää mitään Metru Nuilla asustaneesta tulen toasta, joten miksei kävellä askel pidemmälle? Miksei hylätä kehon konsepti kokonaan? Projekti Peur oli loistava tilaisuus kokeilla hypoteesia. Tarvittiin vain sopiva koekappale.

    Siispä Jouera lähti muutaman alaisensa kanssa kohti saaren matorankylää. He tekivät saman tarjouksen kuin monet muut aiemmin: Yksi matoran lähtisi heidän avukseen laboratoriokompleksiin, ja vastalahjaksi kylälle lahjoitettaisiin erinäisiä tarvikkeita.

    Mutta tällä kertaa matoranit eivät vaatineet juurikaan mielenhallintaa suostuakseen. Jouera luki kyläläisten mieltä ja löysi vain pinnan alla kytevää paniikkia sekä epäselviä muistikuvia yöstä.
    Mitä saarella tapahtui?
    Jouera ei välittänyt, vaan tarjosi vaihtokaupaksi muutamia toa-kiviä, joita he eivät enää tutkimuksissaan käyttäneet. Matoranit suostuivat ilmeisesti kaivaten yhteisölleen suojelijoita.

    Vaihtokauppa suoritettiin. Eräs kylän matoraneista pakotettiin tiedemiesten mukaan mielenhallinnalla.

    Ja välittömästi aloitti Jouera projektinsa.

    Täydellisyys oli virheiden puutetta. Jokainen olento kärsi väistämättömästi fyysisistä virheistä. Kohtalo veteli mekaanisia palvelijoitaan naruista, ja ne tottelivat.

    Se ei ollut TÄYDELLISTÄ.
    Se piti MUUTTAA.
    Se piti LEIKATA POIS.

    Jouera LEIKKASI KAIKEN POIS.

    Koekappale hylkäsi lopullisesti viallisen matorankehonsa. Sen ulkonäkö muuttui uudestaan ja yhä uudestaan matoranin uuden jumalan vedellessä naruja. Saarelta pyydystetty rahipeto pelkäsi isompaa rahia, joten matoran otti sen muodon. Jouera itse katsoi peiliin ja huomasi, että olento ei muuttunut miksikään.

    Olento oli Joueran pelot, Joueran mielen syvimmät uhkakuvat.
    Olento ei ollut mitään.

    Mekanismi rikkoutui. Projekti Peur epäonnistui. Koekappale muovautui uskollisesti joissakin kokeissa, mutta toisissa sen olemus kupli vailla logiikkaa. Kaikki fysiikan lait rikkoutuivat koetta seuraavien tiedemiesten edessä.

    Jouera oli tehnyt jotain väärin. Leikkinyt jollain, johon kenenkään ei ollut tarkoitus koskea. Yrittänyt toisintaa jotain, jonka hän oli kerran yössä kuvitellut näkevänsä. Jotain, jota… ei oltu tarkoitettu toisinnettavaksi.
    Mutta se ei estänyt tutkimustuloksia olemasta kiehtovia.

    Mieleltään olento oli yhä tiedemiesten orja, mutta Jouera katsoi viisaaksi lukita sen kapseliin ja unohtaa. Mikään niin ennalta-arvaamaton ja vailla sääntöjä toimiva ei ainakaan ollut täydellinen. Koekappaleen potentiaalinen vaarallisuus oli myös otettava huomioon. Mutta hyödytön ei projekti suinkaan ollut.

    Jouera oli halunnut erottaa mielen ja kehon. Ja miten olikaan käynyt? Tulokset olivat lupaavia, mutta muut tiedemiehet eivät suostuneet idean jatkokehitykseen. Muualla laboratoriokompleksissa työskenneltiin lajin kehojen parissa ja mietittiin niiden ideaalia ulkomuotoa. Oliko humanoidi muoto täydellisin? Pitikö niitä kutistaa vai suurentaa, entä käsien määrän nostaminen?

    Hyödytöntä.
    EPÄTÄYDELLISTÄ.
    Täydellisyys ei syntynyt lisäämällä. Täydellisyyteen pyrkiessä piti LEIKATA POIS.

    Täydellisyys oli jotain, joka oli jo kaiken sisällä. Jotain, jonka peittivät alleen sielun, mielen ja kehon virheet.

    Joueran ymmärrys mielestä kasvoi joka kokeella. Oli tullut aika astua viimeinen askel ja osoittaa kaikille teorioiden pätevyys.

    Oli tullut aika muuttua TÄYDELLISEKSI.
    Oli tullut aika LEIKATA KAIKKI POIS.

    Enää ei Jouera ollut metallinen tiedemies, joka leikkasi menneisyytensä pois pala palalta. Nyt hän oli se Jouera, joka oli astunut laivaan Metru Nuilla. Tulen toa, joka oli asettanut tavoitteekseen täydellisyyden.

    Tulen toa, joka nyt seisoi hämärässä tilassa ja katseli ympärilleen levittäytyvää tyhjyyttä.

    Maamerkkejä ei näkynyt. Eikä oikeastaan mitään muutakaan. Vain samaa, harmaata usvaa joka puolella. Valoa tuli ylhäältä (Jouera ei tiennyt, kutsuako sitä taivaaksi), mutta tulen toa ei arvellut näkevänsä kovin kauaksi.

    Joueran askeleet kolahtivat metalliselta tuntuvaan lattiaan, kun toa kääntyi ympäri ja näki edessään peilin. Tummansiniset raamit kätkivät sisäänsä likaisen pinnan, joka kuitenkin heijasti uskollisesti Joueran kehon.

    MITÄ ON TÄYDELLISYYS, JOUERA?

    Ääni puhui jostain kaukaisuudesta. Jouera hätkähti ja kääntyi ympäri, mutta peili ja hän olivat yhä tilan ainoat asiat. Lähdettä puheelle ei näkynyt.

    TÄYDELLISYYS ON JO SISÄLLÄMME.
    MUTTA KAHLEET LUKITSEVAT MEIDÄT.

    ME OLEMME EPÄTÄYDELLISIÄ, KOSKA NIIN OLIVAT MYÖS JUMALAT, JOTKA MEIDÄT TAKOIVAT.

    OLETKO VALMIS IRTAUTUMAAN, JOUERA?

    OLETKO VALMIS VAPAUTTAMAAN ESSENTIASI?

    Jouera tiesi, mitä hänen oli tehtävä.
    Kukaan ei väittänyt, ettei täydellisyys sattuisi.

    VIRHEET PEITTÄVÄT OLEMUKSEMME.
    INHOTTAVAT VIRHEET.

    TÄYDELLINEN EI TAPA KÄDELLÄÄN, JOUERA. TÄYDELLINEN TAPPAA MIELELLÄÄN.

    SIIS REVI SE IRTI

    Jouera tarttui vasemmalla kädellään oikeaan, puristi kiinni henkensä edestä ja repäisi. Kuului sairaalloinen irtoamisen ääni, kun raaja jätti kehonsa. Vihreä veri valui lattialle ja muodosti lammikon, johon putosi hyödytön, irvokas, irti leikattu käsi.

    TÄNÄÄN SINÄ HUUDAT.
    HUOMENNA SINULLA EI OLE SUUTA, JOLLA HUUTAA.

    Kipu lävisti Joueran ja repi tämän mielen kappaleiksi. Tulen toa horjahti eteenpäin ja oli kaatua.
    Mutta kukaan ei väittänyt, ettei täydellisyys sattuisi.

    Taide on aina kipua.
    Kauneus on aina kipua.

    Mutta ajatus ei suinkaan tuskaa poistanut.

    TÄNÄÄN SINÄ TUNNET KIPUA.
    HUOMENNA SINULLA EI OLE MITÄÄN, JOLLA TUNTEA.

    JOUERA
    LEIKKAA VIRHEET IRTI JOUERA
    LEIKKAA NE POIS
    LEIKKAA KAIKKI POIS

    Jouera kohotti ylöspäin toista kättään, joka oli nyt hänen ainoansa.

    Kipu oli liikaa. Etäisesti Jouera ymmärsi, että oli jo astunut jonkin rajan yli. Enää hän ei olisi ehjä. Enää hän ei olisi kokonainen.

    Mutta miksei hän siis lopettanut?

    Miksei hän lopettanut?

    Se oli ohi. Hänen elämänsä oli ohi. Miksei hän jo kuollut?
    Miksei se loppunut?

    VAPAUTA ESSENTIASI
    LEIKKAA KAIKKI POIS
    REVI IRTI VIRHEET

    Kipu poltti valtavan reiän Joueran mieleen. Enää hän ei hahmottanut muuta, nyt tuska oli hänen olemassaolonsa määrittävä tekijä.

    Jos hän jatkaisi, loppuisiko se?

    Jouera tunsi jonkin tarttuvan käteensä. Hän itse se ei ollut, koska tulen toalla ei enää ollut mitään millä tarttua. Silti ympäristö oli yhä tyhjää, ja peili oli yhä paikallaan. Mutta kuitenkin jokin tarttui hänen toiseenkin käteensä ja repi sen irti.

    Hän kuolisi pian verenhukkaan.

    Se olikin Joueran viimeinen järkevä ajatus.

    TÄYDELLINEN EI KULJE JALOILLAAN.
    TÄYDELLINEN ON JO SIELLÄ.

    Siispä Jouera repi jalkansa pois ja VAPAUTTI ESSENTIANSA. Hänellä ei ollut raajoja, joilla teko suorittaa, mutta se ei haitannut. Jouera ei myöskään kaatunut maahan.

    Eikä Jouera kuollut verenhukkaan.

    NIIN PALJON TURHUUKSIA, JOUERA. SIIVOUS JATKUU.

    TUNTEET OVAT VAIN SURKEA YRITYS YRITTÄÄ MALLINTAA EPÄTÄYDELLISTÄ MAAILMAA.

    TÄYDELLISELLE EI OLE MIELIPITEITÄ TAI PUOLITOTUUKSIA.

    TÄYDELLINEN EI AJATTELE, EI POHDI.
    TÄYDELLINEN TIETÄÄ.

    LEIKKAA SE POIS.

    Jouera leikkasi sen pois. Kanohi kolahti lattiaan.

    JATKA, JOUERA. SINÄ OLET VIELÄ KESKEN. VIELÄ ET OLE VALMIS.

    TAKAISIN KÄÄNTYMINEN ON VALHE.
    INHOTTAVA VALHE, JOTA EI VOI SUVAITA.
    JATKA, JOUERA.

    Raajoilla, joita hänellä ei enää ollut, Jouera murskasi kaulansa ja repäisi päänsä irti. Samat raajat tuhosivat järjestelmällisesti ja pala palalta kaiken sen, mitä tulen toan ruumiista oli jäljellä. Lattia peittyi verestä, panssarin paloista sekä orgaanisesta massasta.

    KATSO, MITÄ SINÄ OLET.

    Jouera katsoi peiliin.

    Ja kun hän katsoi

    hän ei nähnyt mitään

    koska hän ei ollut mitään

    ja niin oli täydellistä.

    Jouera teki tarkkaa työtä pirstoessaan sielunsa. Jokainen liike oli tarkka kuin kirurgin. Mitään ei jätetty sattuman varaan, mikään ei häirinnyt operaatiota, eikä puhettakaan siitä, että Jouera olisi huutanut.

    Jouera ei huutanut.
    Jouera ei enää huutanut.

    Jouera viimeisteli työnsä ja keräsi talteen sen, mitä oli leikannut pois. Sen, mitä kukaan ei ollut halunnut.

    Ja näistä rikki revityistä sirpaleista syntyi Zairyh.

    Kasvi oli syntynyt toteutuksena eräästä vanhasta ideasta, jonka lajin jäsenet olivat keksineet ratkaistakseen hankkeen suurimman ongelman. Kuinka varmistaa, että muu maailma sortuisi uudelleenrakennetun Kohtalon alle vailla vaihtoehtoa?

    Zairyh oli ratkaisu.

    Kasvi leviäisi vaivattomasti halki mannerten ja repisi irti kaiken edessään. Rakennukset sortuisivat juurten murtaessa niiden perustukset. Kaupungit autioituisivat, saaret pirstoutuisivat juurten pureutuessa niiden peruskallioon.

    Ja maailmaa asuttavat olennot murrettaisiin mieleltään. Se, mikä jäisi jäljelle, asetettaisiin mekaaniseen kehoon ja liitettäisiin osaksi työvoimaa, joka piti universumin kasassa työskentelyllään. Maanalainen laboratoriokompleksi kasvaisi joka suuntaan ja kattaisi kaiken. Vain tyhjän maan pinnalle jäisi raivokas kasvi, joka tekisi työnsä loppuun ja jauhaisi kaiken kappaleiksi.

    Abraxas joka kaiken pirstoo. Projekti Abraxas.

    Se oli Joueran alkuperäinen suunnitelma, mutta kunnianhimoisuudessaan se ylitti helposti kaikki muut. Siispä tiedemies päätyi uusiokäyttämään sielunsa palaset projektin esiasteeseen. Ehkä se vakuuttaisi muut.

    Kasvin orgaanisen kehon luominen oli projektin haastavampi osa. Mielen asettaminen siihen onnistui jo lajin olemassaolon ensiaskeleilla saavutetuilla tuloksilla.
    Ja Zairyh ylitti kaikki odotukset.

    Jouera katsoi juuriaan vasten lasiputken seiniä kasvattavaa luomustaan. Tapaa, jolla ruskeat ulokkeet tunnustelivat lasista vankilaansa. Kömpelöä tarttumisyritystä putken kanteen ja mätkähtämistä maahan. Se, mitä Jouera ei halunnut, sätki säilössään ja käytti kehoaan lupaavan onnistuneesti.

    Kasvi hyökkäsi hänen mieleensä.

    Mekaaninen keho ei tehnyt elettäkään. Jouera antoi Zairyhin yrittää ja tarkasteli kasvin psyykkistä iskua. Sekavassa tilassa oleva olento ei pystynyt paljoon, mutta tulokset olivat lupaavia. Niin lupaavia.

    Etäältä kantautui sarja askelia. Metalliset jalat kolahtivat lattiaan Desablen lähestyessä. Fyysisesti tiedemiehet olivat identtisiä lukuunottamatta Joueran tummansinistä viittaa, mutta alemman valtatason työntekijöillä ei liiemmin ollut sisäistä tai ulkoista identiteettiä. Tulijan tunnistaminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa, sillä entisen jään toan mielen vivahteet olivat käyneet Joueralle tutuksi vuosien varrella.

    Kasvi keskitti nyt hyökkäyksensä uuteen tulokkaaseen. Heikompaan mieleen vailla aktiivista suojausta se oli onnistuneempi. Jouera tunsi, kuinka Zairyh tunkeutui tiedemiehen mieleen ja alisti sen valtansa alle…

    … kunnes Jouera pysäytti kokeen. Hän lamaannutti kasvin psyykkisesti ja tappoi organismin säilöen pirstaleista rakentamansa mielen tarkasti. Sitten hän antoi alaiselleen mielensisäisen käskyn, joka rekisteröityi tiedemiehen harvoihin säilytettyihin aivotoimintoihin.

    Toista muutamia kokeitani. Kirjasin kaiken lokikirjaan. Tarvitset vahvemman mielen, jotta voit työskennellä kasvin parissa.

    Desable poistui äänettömästi täyttämään Joueran kehotetta, ja tiedemies itse jäi valmistelemaan projektin seuraavia vaiheita. Yksi tärkeä oli alaprojekti Suoja II, joka merkitsisi hyväksi todettujen mieliparannusten siirtämistä kaikille lajin jäsenille. Kasvi voisi toimia välineenä yhä uskaliaammille kokeiluille. Sellaisille, joita hän ei halunnut testata omalla mielellään.

    Ja niin tapahtui.

    Kuin symbioosissa vahvistuivat sekä kasvin että Joueran mielet. Tiedemies suoritti mielenvoimia käsitteleviä kokeita, joiden seurauksista parhaat hän valitsi myös itselleen. Kasvin kehokin koki parannuksia. Zairyh kasvoi nopeammin, hallitsi juuriaan paremmin ja kasvatti kehonsa entistä suuremmaksi.

    Ja Jouera oli päivä päivältä tyytyväisempi tuloksiin. Aika kului, kokeet jatkuivat ja kello tikitti tasaisesti kohti väistämätöntä, kunnes se lopulta tapahtui.

    Jokin tuli saarelle ja rikkoi tasapainon. Jokin tuli ja kuiskasi.

    Voimiaan viikkojen ajan kerännyt Zairyh räjähti valtavaan hyökkäykseen, joka pirstoi jokaisen mielen laboratoriokompleksissa.

    Joueraa kasvi ei kuitenkaan pystynyt tappamaan – tiedemiehen kokeet olivat voimistaneet tämän mieltä, ja Jouera tunsi Zairyhin mielen liian hyvin. Kasvi poistui lasivankilastaan, levitti juurensa ympäri saarta ja etsi sitä, jonka selviytymisestä oli varma. Toisaalla liekit polttivat matorankylän. Kumpikin viidakkosaaren asutuista alueista korventui samaan aikaan.

    Mutta ajan kuluessa liekit sammuivat. Joueran etsintä jatkui, mutta päivä päivältä kävi selvemmäksi, että Zairyh oli saaren ainoa elollinen olento.

    Maanalainen osa laboratoriota oli täynnä mekaanisia ruumiita, mutta niiden mielet olivat haihtuneet. Nyt ne olivat vain tunnistamattomia kasoja metallia. Zairyh kävi läpi myös matorankylän jäänteet löytämättä mitään. Tiedemiehen kohtalo jäi lopulta mysteeriksi, ja kasvi jäi yksin saarelle. Vuosien varrella ruskeat juuret valtasivat koko viidakon ja haravoivat sitä tarkasti löytämättä merkkiäkään Jouerasta.

    Kunnes tulen toa saapui saarelle ja käynnisti tapahtumaketjun, joka johti Zairyhin Bio-Klaanin saarelta Metru Nuille. Kapuran muistot varmistivat Joueran elävän, ja hänen kauttaan oli kasvi löytänyt Joueran tuhoamisen mahdollistavat sirut.

    Joko päättyisi tehtävä, jonka kasvi oli valinnut itselleen jo syntyessään?

    Joko hän saavuttaisi tavoitteensa?

    Meri
    Aamupäivä

    Vuorokausi oli vaihtunut. Nousevat kaksoisauringot julistivat uutta aamua. Koko matkan oli fysiikan lakeja rikkova massa kannatellut Zairyhiä kohti kaksikon yhteistä päämäärää, mutta kumpikaan ei ollut puhunut.

    Meri aaltoili rauhattomana. Toisinaan he ohittivat pienen luodon tai suuremman saaren, mutta yksikään ei ollut Joueran olinpaikka. Zairyh tietäisi, kun he olisivat perillä. Samaan näytti kykenevän massakin, sillä se ei ollut kysynyt reittiohjeita. Vain lipunut halki ilman mukaillen suoraa viivaa, jonka päästä he löytäisivät tiedemiehen piilopaikan.

    Sirut eivät valehdelleet.
    Sen Zairyh oli niistä oppinut.

    Toisin kuin muut sirujen tavoittelijat Zairyh ei ollut tarpeeksi naiivi tai megalomaaninen uskoakseen hallitsevansa niiden voimaa. Beetalla ja Epsilonilla oli oma tahto, mutta se ei kasvia häirinnyt. Entä jos Joueran luoto räjähtäisi ilmaan ja veisi heidät kaikki mukanaan?
    Se ei olisi ollenkaan paha päätös matkalle.

    Zairyh oli pelannut korttinsa varovasti ja yrittänyt varmistua siitä, ettei Joueralla olisi mahdollisuuttakaan selviytyä. Sekä makuta Abzumo että toa Kapura tiesivät luodon sijainnin, ja kumpikin oli halukas saamaan sirut käsiinsä. Jos kasvi epäonnistuisi, ajan myötä kumpikin löytäisi perille ja lähtisi seuraamaan Joueran jalanjälkiä… sillä tämä ottaisi sirut itselleen. Sen Zairyh tiesi.

    Suunnitelman toinen osa oli aiheuttaa sirujen avulla mahdollisimman paljon vahinkoa kaikelle, mitä puuttomalla luodolla vain olisi – Joueralle, tämän kololle ja kaikelle, mitä tiedemies oli siihen säilönyt. Taistelutta ei Zairyh kaatuisi, ja sama pätisi varmasti tätä kuljettavaan reikään logiikassa. Sen todellisuutta vääristävä olemus yhdistettynä sirujen mahtiin?
    Joueran aika kului jatkuvasti pois.

    Mutta vielä yksi este oli selvitettävä. Sovittu taistelu kuolemaan, jolla päätettäisiin, kumpi saisi lopulta oikeuden kohdata Joueran. Zairyh tiesi, että massan tavoitteet muistuttivat paljon hänen omiaan, joten tilanne näytti Joueran kannalta huonolta riippumatta taistelun tuloksesta. Sitä paitsi hänen puolellaan oli kaksi Nimdan sirua. Metru Nui oli näyttänyt, mihin ne pystyivät, eikä Zairyhin tarvinnut pidätellä sinisinä hohtavien mielisirujen voimaa.

    Tuhoutukoon Jouera. Tuhoutukoon fysiikan rikkova olento. Tuhoutukoon hän itse.
    Vain sillä oli väliä, että kaikki paloi pois.

    Ja päämäärä oli lähempänä kuin koskaan.

    Zairyh ei edes tiennyt, mitä hänen pitäisi tuntea kohtalonsa edessä. Hän tarkasteli mieltään ja näki vain kylmää varmuutta, ehdotonta toimintakykyä. Voisi olla, että hän kuolee pian… Jos kävi vielä paremmin, hän eläisi. Tuloksella ei enää ollut väliä. Kasvin valitsema polku oli johtanut vain tähän hetkeen, eikä sillä mitä mahdollisesti tapahtuisi sen jälkeen, ollut enää merkitystä.

    Ja jos hän epäonnistuisi? Jos sekä raivokas kasvi että reikä todellisuudessa menehtyisivät, ja Jouera pääsisi pakoon makutalta ja Klaanilta?

    Sitä hän ei olisi enää näkemässä.

    Myös selittämättömästi yllä aaltojen leijuva massa valmistautui henkisesti tulevaan kohtaamiseen.

    Jos olennon kohdalla edes saattoi puhua minkään tekemisestä tietoisesti. Se vain ohjasi itseään ja mukanaan kantamaansa kasvia kohti Joueraa, ja miljoonat äänet, miljoonat vaihtoehdot myrskysivät sen päässä.

    Pitäisikö Jouera tappaa nopeasti? Vai kenties laittaa kärsimään teoistaan hitaasti ja ikuisesti? Kuinka tyydyttävää olisi hukuttaa tiedemies olennon omaan massaan ja katsoa, mitä tälle kävisi? Ei tarpeeksi, se oli varmaa. Mikään ei enää tuottaisi olennolle mielihyvää joka korvaisi sen, mitä sillä oli ennen ollut: Pysyvä fyysinen olemus, oma nimi ja identiteetti.

    Mutta sentään Joueran tuhoaminen oli jotain. Sama päti kasviin, joka oli vain yksi Joueran uloke, vaikka muuta väittikin. Tältä oli varastettava kaksi sirua, jotka saattoivat olla olennon viimeinen mahdollisuus olla ehjä. Ne auttaisivat myös Joueran tappamisessa… mutta olento ei ollut varma, olisiko sekään tarpeeksi.

    Kasvi kuvitteli typerästi jo päihittäneensä Joueran. Halki meren lipuva massa ei ollut asiasta niin varma. Miksi Jouera oli vain pysytellyt luodolla… jos edes oli? Oliko Nimdan näyttämä paikka vain kasvin ajatuksista noussut harhakuva? Sekin oli yksi mahdollisuus. Mutta jossain Jouera oli, ja sieltä jostain olento aikoi kaivaa tiedemiehen esiin ja päättää tämän surkean elämän.

    Mutta ensin kasvin täytyisi tuhoutua.
    Ensin olennon täytyisi saada kumpikin siru.

    Omahyväisyydessään oli Zairyh suostunut tämän tarjoukseen taistelusta, mutta olento ei ollut sen lopputuloksesta yhtä varma. Nimda oli voimakas, mutta massa kuvitteli pystyvänsä anastamaan sen kasvilta. Todellinen uhka oli se, joka oli massan olemassaoloon syyllinen – Jouera.

    Jouera oli poistanut hänen mielestään kaikki muistot, suorittanut kokeitaan ja hylännyt lopulta murtamattomaan kapseliin. Paetessaan Zairyhiä tiedemies oli ottanut epäonnistuneen kokeensa mukaan ja käyttänyt tätä viestien viemiseen sekä tilanteiden vakoiluun etäältä.

    Lopulta olento oli murtautunut irti Joueran kahleista, mutta samalla siltä olivat kadonneet tämän olinpaikkaan ja suunnitelmiin liittyvät muistot. Tiedemies oli tehnyt työnsä hyvin. Vailla päämäärää olento oli vaeltanut ympäri lähisaaria, kunnes Zairyh oli etsinyt tämän käsiinsä ja tarjonnut yhteistyötä Joueran löytämiseksi.

    Ja nyt näytti siltä, että he olivat lähellä… vai olivatko? Jollain Zairyhin mielikuvaa muistuttavalla luodolla Jouera oli ainakin joskus ollut, mutta tarkka reitti oli kadonnut massan mielestä. Oli mahdollista, että tiedemies oli jo lähtenyt… ja jos ei, miksei? Mitä tämä suunnitteli? Jouera ei vain jäisi odottamaan kuolemaansa. Siitä massa oli varma.

    Suunnitelma ei tyydyttänyt olentoa täysin, mutta muutakaan ei ollut. Siispä se tyytyi kuljettamaan Zairyhiä ja itseään kohti oletettua Joueran olinpaikkaa.

    Kului vielä hetki, ja luoto ilmestyi näkyviin horisontissa.

    Zairyh näki jo etäältä, että se oli täsmälleen samanlainen kuin Nimdan näyssä. Vain ohut kerros ruohoa peitti osaa luodosta. Muuten se oli vailla kasveja. Luodon huippu oli noin metrin korkeudella merenpinnasta, ja ohut suikale hiekkarantaa ympäröi sitä.

    Yhä he lähestyivät, mutta merkkejä Jouerasta ei näkynyt. Oliko tämä oikea paikka?

    Zairyh kysyi siruilta.
    Onko tämä oikea paikka?

    β~ Perillä olemme, Zairyh. ~β
    ε~ Jouera ei ole kaukana. ~ε

    Niiden vastaus täytti kasvin varmuudella ja rauhallisuudella. Koko matkan ne olivat vihjailleet hänelle tulevasta, mutta vasta nyt Zairyh kuuli niiden oikean äänen. Ja miksei olisi kuullut? Siruissa oli kätkettynä paljon viisautta. Jos ainut tapa saada se esiin oli kuvitella ne puhumaan, otti Zairyh mielellään riskin.

    Massa kuljetti hänet luodon ylle ja pudotti maahan. Zairyh alkoi välittömästi kasvattaa juuriaan, mutta niin hienovaraisesti, ettei vastapuoli tulkinnut sitä aggressiiviseksi teoksi. Reikä todellisuudessa kulki itse toiseen päähän ja laskeutui hiljaa, kunnes leijui vain puoli metriä maanpinnasta.

    ”Zairyh. Missä on Jouera?” se sanoi äänellä, joka jäi kaikumaan kasvin mieleen.

    Täällä jossain, kasvi vastasi. Sirut eivät valehtele. Jouera ei voi olla kaukana, koska luoto on sama, jonka minä näin. Ja jonka sinä näit.

    ”Se ei tarkoita, että Jouera olisi täällä.”

    Zairyh ei vastannut mitään vaan keskittyi löytämään todisteita väitteensä tueksi. Muutama kivi sojotti ympäri luotoa kohti taivasta, mutta niiden asettelussa ei näkynyt vinkkejä Joueran olemassaolosta. Kasvi kasvatti juuriaan ympäri hiekkarantaa, joka karua luotoa ympäröi, muttei havainnut mitään epäilyttävää. Vahva merituuli sai korkeimmat ruohonkorret heilumaan.

    β~ Jouera on piilossa. ~β
    ε~ Me revimme irti hänen muurinsa, kun aika koittaa. ~ε

    Varmuus palasi kasvin mieleen… muttei niin vahvana kuin aiemmin. Jouera oli luodolla, se oli selvää, mutta miksei hänestä näkynyt merkkejä?

    Olento liikahteli rauhattomasti ja sinkoili savuavia partikkeleita ympäriinsä.
    ”Jouera ei ole täällä, Zairyh. Meitä on petetty.”

    Sirut ovat eri mieltä.
    ”Sekö sinut vakuuttaa, kasvi?”

    Zairyh pohti kysymystä itsekseen. Oli totta, että sirut saattoivat hämätä häntä, kuten oli käynyt jään soturille… Mutta hän ei ollut pidellyt niitä kovin kauaa. Ja sitä paitsi alkuperäisen tiedon luodosta tarjosi mielisirujen avulla Itroz, jota ei tosin oikeasti ollutkaan.
    Mutta silti…
    Zairyh oli vakuuttunut.

    Minä en aio pelata psykologisia pelejäsi. Taisteletko, vai lähdetkö suosiolla?

    Olento ei aluksi vastannut, mutta sen keskustasta alkoi kuulua hiljaista ääntä, jota Zairyh ei täysin yhdistänyt mihinkään tuntemaansa.

    Sitten sen massa syöksyi eteenpäin kohti paikkaa, jossa oli Zairyhin keskusta.

    β~ Taistele, Zairyh. ~β
    ε~ Palkkasi on Joueran ruumis. Me revimme hänet kappaleiksi. ~ε

    Sirujen ääni kaikui Zairyhin mielessä tämän toipuessa hyökkäyksestä. Valtaosa luodon päällä olevista juurista oli tuhoutunut, mutta niiden rinki levisi yhä hiekkarannan läpi. Ruohikon ylle oli kasvanut joka suuntaan heittelehtivästä ja savuavasta massasta koostuva torni, joka päästeli raivokkaita ääniä Zairyhin suuntaan.

    Lonkeromainen uloke massaa työntyi kohti Zairyhin paksua juurikeskittymää. Kasvi väisti, ja valtaosa aineesta suuntasi mereen synnyttäen valtavan pilven vesihöyryä. Kuumuus oli sytyttää Zairyhin läheisiä juuria tuleen.

    ”JOUERAA EI OLE. KUOLE, PETTURI.”

    Massa valehteli. Muuta selitystä ei ollut. Sirut olivat oikeassa.
    Massa valehteli tuhotakseen Zairyhin mielenterveyden.

    Aalto massaa syöksyi kohti Zairyhiä. Se vyöryi ylitse juurien ja sai ne katkeamaan. Yksi luodon kivistä räjähti ja lennätti palasiaan joka suuntaan aallon osuessa siihen. Loppuosa aineesta päätyi mereen, jossa se haihtui sihisten. Hiekka siltä osalta rantaa oli tummentunut ja muuttunut kiinteäksi.

    Toisella puolella Zairyh nosti useaa juurta hyökkäykseen, mutta valtavaksi paisunut massa lähetti ilmassa rätisevän pilven, joka katkoi juuret ja haihtui edettyään kauemmas luodosta.

    β~ Mikset käyttäisi meitä, Zairyh? ~β
    ε~ Se voi olla ainoa keino. ~ε

    Siispä Zairyh käytti sirujaan.

    Paksu juuri kohotti kirkkaansinisinä hohtavat sirpaleet ilmaan. Massa vastasi välittömästi sinkoamalla niitä kohti hehkuvia palloja, jotka jättivät jälkeensä savuvanoja. Sininen säde purskahti sirujen välistä ja räjäytti yhden pallon saaden koko luodon tärisemään.

    β~ Enemmän, Zairyh! ~β
    ε~ Ei Joueraa voita se, joka pidättelee voimiaan. ~ε

    Massa oli nyt viitisen metriä korkea. Se velloi, kasvoi joka suuntaan ja sai niin ruohon kuin kivenkin kärventymään laajetessaan. Muutamasta kohtaa se purkautui jo luotoa ympäröivälle hiekkarannalle ja pirstoi Zairyhin juuria. Vesihöyryä purkautui taivaisiin siitä, missä aines kohtasi meren.

    ”KÄYTÄ SIRUJASI, KASVI, TAI POLTAN SINUT TUHKAKSI.”

    Zairyh tiesi, että jos hän antautuisi täysin Nimdalle, se veisi hänet mukanaan. Luoto murskautuisi, Joueraa tai ei… (olihan?)

    … mutta toisaalta hänellä ei liiemmin ollut menetettävää.

    Sinistä energiaa alkoi kertyä sirujen ympärille. Niitä pitelevä juuri kärventyi päästään, muttei syttynyt tuleen tai katkennut. Massa vavahti taaksepäin odottaen hyökkäyksen voimaa.

    Kaksi sinistä salamaa purkautui siruista. Ne lävistivät massan ja jakaantuivat sen sisällä useiksi haaroiksi. Ääni oli sanoinkuvaamaton – aines räjähteli ja rätisi, mutta oli myös kuin se olisi huutanut.

    Sitten se loppui, ja Zairyh ehti vilaukselta nähdä massan keskellä ammottavat valtavat aukot ennen kuin siitä syöksyvät lonkerot vetivät kasvin sisäänsä.
    Siruineen.

    Aines muovautui Zairyhin ympärillä ja sulki viimeisenkin aukon ulkoilmaan. Sirut hohtivat kirkkaina ja laukaisivat salamoita joka puolelle minkä ehtivät, mutta aukot paikkaantuivat nopeasti. Zairyhin juuret korventuivat joka puolelta, mutta hän ei voinut antaa sen luhistua hänen ympärilleen. Ruskeat juuret kasvoivat ristiin ja korvasivat palaneet osansa nopeasti sirujen avulla.

    ”ANNA SIRUT, ZAIRYH.”

    Kasvi ei vastannut. Beeta ja Epsilon lepäsivät hänen juurissaan keskellä koloa massassa. Savuavia osia sitä sinkoili kohti siruja, mutta Zairyh pysäytti ne juurillaan.

    ”ET VOI KESTÄÄ IKUISESTI.”

    Ja kauhukseen Zairyh huomasi, ettei massa vain ollut oikeassa, vaan pikemminkin näytti siltä, ettei Zairyh kestäisi edes kovin pitkään. Juurien määrä väheni jatkuvasti, vaikka sirut yrittivätkin auttaa niiden kasvattamisessa. Suojat niiden ympärillä rakoilivat kuumista partikkeleista, joita aines syöksi Nimdaa kohti.

    Silloin lähti massasta paksu lonkero, jonka reitti osoitti suoraan kohti siruja. Zairyh iski sitä juurillaan, mutta turhaan – ne vain paloivat halki keskeltä ja putosivat hyödyttöminä alas, jossa aine nieli ne sähisten.

    Uloke saavutti sirut. Se poltti helposti juuret niiden ympäriltä… ja sirut putosivat.

    Kasvi hylkäsi itsepuolustuksen ja syöksyi kaikilla juurillaan kohti siruja. Lonkero rätisevää massaa halkesi kymmeniksi pienemmiksi säikeiksi, jotka risteilivät ympäri tilaa massan sisällä ja katkoivat juuret.

    Ensin osui massaan Beeta. Pian seurasi Epsilon, ja kumpikin upposi hitaasti aineeseen, joka kietoi ne otteeseensa… ja imi ne sisäänsä.

    Zairyh oli laiminlyönyt pahasti tilansa suojaamisen. Aines ylhäällä romahti alas ja peitti kaiken, mitä kasvista oli jäljellä.

    β~ Hyvästi, Zairyh? ~β
    ε~ Hyvästi, Zairyh? ~ε

    Silloin valkea ympäröi Zairyhin mielen, massa huusi tuskissaan ja HÄN NÄKI JOUERAN.

    Metsä
    Aamupäivä

    Vemmelsääri haistoi aarteensa yläilmoissa ja melkein pysyi pystyssä äkillisen tunnekuohun kiihkossa. Kani kompastui. Sen luistinjalat kohosivat maasta, ja jänö iskeytyi pää edellä metsän aluskasvillisuuteen.

    Mutta fyysinen kipu ei peittänyt alleen täydellistä hurmiota.

    Jossain tuolla oli AARRE.

  • Sinisilmät

    Metru Nui
    Kaakkoisportti

    ”PYSÄHTYKÄÄ, PYSÄHTYKÄÄ. TARKASTAMME ALUKSEN!” megafoniin kailottava vortixx huusi. Pienikokoinen höyrylaiva pysähtyi kanavaan, joka kulki läpi Pohjoissakaran Seinän, kohti Metru Nuita. Kanavan kummallakin puolella tietä vartioivat suuret, kelluvat tasot, jotka oli ankkuroitu paikalleen. Niitä kansoitti tusina erilaisia olentoja (pääosin xialaisia), aseita ja pienempiä ajoneuvoja.

    Megafonimies asteli laivaan kahden muun mies-vortixxin kera. Kapteeni, Oropi-niminen orton-turaga, saapui kannelle kahden muun ortonin kera. Vanhuksella oli kasvoillaan turkoosi, kulmikas kanohi Wesnoth.

    ”KEITÄ TE OLETTE?” vortixx-tullimies kysyi.

    ”Olemme viinikauppiaita Raroa-Metrusta”, kasvillisuuden turaga aloitti. ”Minä olen kapteeni Oropi, ja-”

    ”MINUA EI KIINNOSTA NUO MUUT. MIKÄ ON ASIANNE METRU NUILLE.”

    ”Meillä on valoviiniköynnöksistä tehtyä-”

    ”ONKO TEILLÄ A-OIKEUDET?”

    ”Ei tähän ennen ole mitään oikeuks-”

    ”EI METRU NUI OLE MIKÄÄN ZAKAZ. ALKOHOLIN TUONTIA VALVOTAAN TARKASTI, PAPPA.”

    Turaga huokaisi defaitistinen ilme kasvoillaan. ”Anna lomakkeet, mitkä minun pitää täyttää.”

    ”LUPAKÄSITTELY VIE VIIKON. ALUKSENNE ON KARANTEENISSA SEN AJAN. HAEN PAPERIT. OLI ILO ASIOIDA KANSSANNE.”

    Höyrylaivan orton-miehistö ei näyttänyt erityisen riemastuneelta vortixxin poistuessa aluksesta megafoninsa kanssa. Megafonimiehenä alaistensa ja vastustajiensa keskuudessa tunnettu virkamies marssi suurella lautalla sijaitsevaan lupavarastoon. Hän avasi äärimmäisen hyvin suojatun sähkölukon. Oli tärkeää, että lupa-anomuksia suojeltiin hyvin – ne olivat kuitenkin ainoa asia, joka erotti heidät, sivistyneet xialaiset, skakdien ja muakojen kaltaisesta roskasta.

    Megafonimies näpytteli avainkoodia metallilaatikkoon, joka oli otsikoitu ”ALLE 30% ALKOHOLIA SISÄLTÄVIEN ALKOHOLIJUOMIEN JAKELUOIKEUDET METRU NUIN KAUPUNGIN ASUKKAILLE POHJOISELTA MANTEREELTA SAAPUVILLE EI-KANOKAKÄYTTÖISILLE VESIAJONEUVOILLE”. Hän otti voitonriemuisena yhden kappaleen kyseistä, kolmekymmentäviiisisivuista dokumenttia ja sulki laatikon huolellisesti. Hän oli juuri kuittaamassa ottamansa byrokratiankappaleen lainauslistaan, kun paperivaraston ovelle ilmestyi sangen hurmaava vortixx-neito.

    ”Onko sinulla kiire?”, hän kysyi byrokraatilta, joka oli jäätynyt paikalleen. Hän tunsi mustavihreän vortixxin Meliarkeksi, yhdeksi Xian kuuluisimmista näyttelijättäristä. Eihän megafonimies mikään populaarikulttuurin suurkäyttäjä ollut, mutta joskus hän huvitteli katsomalla jakson Lakia ja oikeutta, joka kuvasi Xian vakuutus- ja pankkiyhtiöiden välisiä mielenkiintoisia oikeustaisteluita. Meliarke esitti sarjassa Novaratas-pankin voittamatonta puolustusasianajajaa.

    ”E-eei kai?” vortixx änkytti. Hän unohti täysin nostaa megafoninsa kaulaltaan.

    ”Hyvä”, vortixx-näyttelijä totesi ja asteli kohti megafoniliskoa. Ennen kuin jälkimmäinen ehti edes tajuta mitä tapahtui, tämän suu oli teipattu kiinni, ja vortixx pyöritteli teippiä hänen ranteidensa ja sääriensä ympärille. Byrokraatti huusi, mutta ääntä ei tullut.

    ”Ette koskaan lakkaa yllättämästä minua typeryydellänne”, neito naurahti, mutta ääni ei ollut enää sama. Se oli mekaaninen.

    Kun megafonimies oli paketoitu tiiviisti huoneen lattialle, Meliarke koki muodonmuutoksen. Hänen ihonsa ja haarniskansa hajoili kuusikulmioiksi, jotka kääntyivät ympäri muistuttamaan byrokraatin itsensä olomuotoa. Muodonmuuttaja viimeisteli naamionsa nappaamalla megafonin kaulalleen. Hän otti dokumentit, joita vortixx oli ollut hakemassa, ja asteli ulos alkuperäisen megafonimiehen mumistessa jotakin teippiensä läpi.

    Paperivaraston ovi pamahti kiinni. Muodonmuuttaja-megafonimies vei ortoneille paperit sanaakaan sanomatta. Vortixx-ruumis tuntui hänelle tutulta ja turvalliselta – se oli ollut luonnollisesti ensimmäisiä muotoja joita hän oli koskaan opetellut. Hän piti reptiliaanien pitkistä raajoista ja notkeudesta. Oli paljon vaikeampi toimia esimerkiksi matoraniksi naamioituneena, sillä niiden vaivaiset ruumiit tuntuivat äärettömän rajoittavilta. Kuin pieniltä vankiloilta.

    ”VOITTE JATKAA MATKAA”, hän lausui megafoniinsa. Ei samalla intensiivisyydellä ja legitimiteetillä kuin millä megafonimies oli vielä äsken huutanut, mutta tarpeeksi kovaa ollakseen herättämättä epäilyksiä.

    Seuraava alus, joka saapui tulliin, oli eteläistyyppinen dzonkki, jonka punaiset purjeet olivat kuin lohikäärmeen siivet. Se pysähtyi tarkastuslauttojen väliin, ja megafonimies avustajineen nousivat alukseen. Ah, siinä hän on, Muodonmuuttaja huokaisi helpostuksesta. Hänen ei tarvitsisi käyttää sitä typerää muotoa enää kauaa.

    ”KUKA ON KAPTEENINNE?” hän kysyi megafoniin. Kannella istuskelevat kromidit olivat näennäisen aseistamattomia, mutta haarniskoituja ja tuimakatseisia. Heillä oli punaisen, oranssin ja ruskean kirjoon menevä iho ja pitkät, eläväiset lonkeroparrat, -viikset ja hiukset. Heidän haarniskansa olivat hyvin perinteisiä etelän lonkeronomadihaarniskoita, jotka oli punottu nahasta ja metallisuikaleista. Suurissa hartiasuojissa irvisti Kalmakomppanian tunnus – vaaleanpunainen lonkeroita pursuava aurinko mustalla pohjalla

    ”Poltimme matkallamme yhden liskoaluksistanne”, yksi kromideista murahti ja nousi pystyyn. ”Ja tapoimme sen miehistön.” Muodonmuuttaja ei tiennyt, oliko se totta, mutta hän ei ajatellut kyseenalaistaa tätä.

    Vakooja toivoi, että hänellä olisi mikä tahansa muu muoto kuin typerä tullimies, joka pelkällä olomuodollaan sai muut ärsyyntymään. Mutta kun hän pyrki olemaan aiheuttamatta huomiota.

    ”MINUN PITÄÄ PUHUA KAPTEENILLENNE.”

    Kromidi otti kiinni megafonista ja repäisi sen irti narusta, jolla se roikkui vortixxin kaulassa. Hän repäisi äänenvoimistimen kahtia ja heitti palaset mereen Vakoojan ja kaikkien tulliaseman työntekijöiden riemuksi.

    Kaksi vortixxia tavoittelivat sähkösauvojaan. ”Hoitelemmeko sen, pomo?”

    ”Turvat kiinni”, megafonitonmies vastasi. ”Nyt, kun hankkiuduitte megafonistani eroon, pääsenkö kapteeninne puheille?”

    Kromidit näyttivät mietteliäiltä.

    Yksi heistä, oranssi-ihoinen lonkeroinen, jonka otsaan oli tatuoitu kolmio, lopulta avasi terävähampaisen suunsa. ”Päästetään se. Siitä tulee hauskaa.”

    ”Khalatan todennäköisesti repii sinut kappaleiksi, lisko”, toinen kromidi totesi, ja avasi koristeellisen puuoven dzonkin sisätiloihin.

    He kulkivat portaat ylös puisessa laivassa. Kapteenin huone oli valaistu tuoksuvin kynttilöin ja eriskummallisen värisinä palavin lyhdyin, ja se oli täynnä mitä eriskummallisimpia esineitä – muotoja, joita Muodonmuuttaja ei tunnistanut, ja valokiviä, jotka säteilivät pimeyttä. Hän tunnisti pyöreän taulurivistön ensimmäisen kuvan Kalmah Valloittajaksi, vaikkei osannutkaan sen oikealla puolella pystyyn kirjoitettuja merkkejä lukea.

    Taulujen edessä istui puisella tuolilla lyhyt ja lihaksikas kromidi. Hänen sinisten silmiensä yllä, keskellä otsaa, oli kiinni sininen, kivinen kolmio, joka pysyi hahmon päässä metallisella tiaralla. Hänen punaiset lonkeronsa, joihin oli pujotettu lukuisia sormuksia ja kalliita ketjuja, oli sidottu niskan ja päälaen taakse suureksi nutturaksi. Olennon lustohaarniska oli tehty sadoista nahka- ja pronssisuikaleista, jotka oli limitetty loputtomaksi ruudukoksi, joka peitti soturin povesta polviin.

    Hetken ajan oli hiljaista. Sitten kromidi, joka oli saattanut muodonmuuttaja-megafonittomanmiehen kapteenin luo, puhui: ”Khalatan. Ar-Waral… Fbiddu majlis ma’anti.”

    Ennen kuin khalatan ar-Zainah ehti vastata, vortixxin keho alkoi hajota ja pienentyä. Värähtelyntäyteisten sekuntien jälkeen megafonimies oli poissa ja Vakooja seisoi keltaisessa Kirilissään kromidien keskellä.

    ”Ar-Asfar Khayal. Radakin aave”, punainen kapteeni lausui yllättyneenä. Hänen femiini aksenttinsa matoran-kieleen oli voimakas.

    Muodonmuuttaja olisi hymyillyt, jos hänen kanohinsa olisi siihen taipunut. ”Pääsitte paikalle pian.”

    Kromidien johtaja teki eleen päänsä sivuilla olevilla, sormuksin koristelluilla ulokkeillaan. Hänen miehensä poistuivat tilasta.

    ”Ystävällämme oli onnea”, hän vastasi. ”Palasimme juuri ar-Kabir Janubin rannoilta kylmään pohjoiseenne.” Kromidi pyöritteli pitkäkyntisissä käsissään ruusunpunaisesta metallista tehtyä sekstanttia. Kartat, joita hänellä pöydällään oli, olivat muinaisia – vanhoja riisipaperille tai nahalle piirrettyjä eteläisiä taideteoksia. Ne näyttivät yhtä vanhoilta kuin kapteenin kajuutan muukin kalustus – koristeelliset seinävaatteet ja puiset huonekalut.

    Ne oli kaikki ryöstetty vähempiosaisilta, Vakooja tiesi istuutuessaan mahonkituolille. Se teki hänen olonsa epämukavaksi.

    ”Et ole oppinut puhumaan”, ar-Zainah huomioi sangen ilmeettömänä.

    ”Vain kun on tarve”, Vakooja vastasi.

    ”Oletan, että kaupunkiin rantautuminen vaatinee puhetta.”

    ”Järjestetty. Kierrätte pohjoiseen ja sieltä etelään; Kolitakhan kanaalin vartija ei välitä. Häntä on motivoitu.”

    ”’Motivoitu?’ No siinäpä vasta kiertoilmaus. Mitä teit niille poloisille matoraneille? Kidutit, kiristit? Lupasit, että tapat heidät, jos he puhuvat?”

    Vakooja oli hiljaa. Tietysti hän oli hiljaa.

    Dzonkki kulki läpi suuren Kaakkoisportin. Horisontissa pilvet kohosivat epäluonnollisena spiraalina aivan kuin jotakin kiertäen. Tuuli Hopeisen meren yllä oli jäätävä. Talvi oli tulossa.

    Metru Nui
    Ga- ja Po-Metrujen raja

    Paljon ei siinä hetkessä puhuttu.

    Usein kauneimpana pidetyn veden Metrun laita-alueet loivat kontrastin puistojen ja oppilaitosten kanssa – yhtymäpintä Po-Metruun oli enimmäkseen varastoja ja alihankkijain halleja. Aineellisen ja aineettoman tuotannon rajapinta ei ollut kaunis kaupunginosa, mutta näin aamupäivällä se oli rauhallinen kaupunginosa. Metru Nuin väki oli kaikki velvollisuuksiensa parissa. Cyrenda ja Glennhu olivat vetäytyneet sen hiljaisuuteen odottamaan tilanteen viilenemistä. Suuren Hengen pyhä kaupunki ei ollut Mata Nuin ritarikuntalaisille mitenkään poikkeuksellisen vihamielinen toimintaympäristö, mutta alatason Vahkien silmissä he olivat rettelöitsijöitä ja kriminaaleja siinä missä klaanilaisetkin.

    Tilanteessa oli sitä paitsi muutakin. Selakhi ja matoran kärsivät yhteisestä päänsärystä. He istuivat ulkokatoksessa, betonin peittämää maata tuijottaen.

    ”Glennhu…” Cyrenda aloitti hiljaa.
    ”Hm?” käheä ääni murahti vastaukseksi.
    ”Olemmeko vastuussa hänestä?”

    Nahkalakkinen Matoralainen kohotti katseensa puolisoonsa. ”Totta kai olemme. Virallisina toimijoina olemme vastuussa päämajalle.” Glennhu yskäisi. ”Mutta et tarkoita sitä, vai mitä?”
    Hopeahaarniskainen jäljittäjä kohautti kulmiaan lyhyesti. ”Kontrolli, mikä meillä häneen oli… Minkä luulimme meillä olevan. Oletimmeko perusteetta hänen olevan kuin robotti?”

    Glennhu hieroi ohimoitaan, Cyrenda jatkoi.
    ”Minkä luulimme olevan tottelevaisuutta, oli vain apatiaa. Deika on paljon eheämpi henkilö kuin luulimme.”
    Roskavaunu kipitti jossain muutaman korttelin etelämpänä. Keltainen matoralainen käänsi katseensa taas harmaaseen betoniin.
    ”Glennhu”, Cyrenda kohotti ääntään hieman. ”Deika totteli meitä vain, koska hän oli murheen murtama, eikä tiennyt paremmasta. Meillä ei koskaan ollut mitään hallintaa häneen.”

    Säätila oli rauhallinen, tuulikaan ei kolisuttanut katosta. Pelti lepäsi liikkumatta paikallaan.

    ”Minä oletin”, Glennhu lopulta vastasi ”että kaikki kokeet, joita teimme hänelle vaikuttivat hänen tajuntaansa. Deikan mieli ei erota sisäsyntyisiä ja ulkoa tulevia tunteita. Oletin, että tilanne on sama käskyjen kanssa. Ja nyt hän on vapaana, tuolla jossain. Uuuh…”

    Kemisti hieroi taas ohimoitaan. Heti, kun Deikan kaula oli hoidettu kuntoon, hän oli iskenyt Glennhun ja Cyrendan kanveesiin elementaalivoimillaan. Pelkkä verilammikko oli jäänyt agenttikaksikon ihmeteltäväksi, kun he tällistä tokenivat.

    ”Onko tämä edes paha asia?” Cyrenda puki ajatuksensa sanoiksi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Olemmeko pitäneet hänet täydessä apatiassa? Vaatiko se veitsesi Deikan kurkulle, että hän tajusi, mitä myrkkyä hänelle olemme?”
    ”Minä olen myrkkyä”, nahkalakki korjasi. ”Sinä et hänen pääkoppaansa sörkkinyt.”

    Cyrenda ynähti vaisusti vastaukseksi. Glennhu katsoi taas puolisoaan.
    ”Mitä edes ovat ’ulkoa tulevat’ tunteet…” matoran virkkoi ja nousi seisomaan.

    Laivan sumutorvi huusi, kaukana pohjoisessa.

    ”Ei meillä joka tapauksessa ole varaa ajatella, että Deikan on parempi omillaan”, Cyrenda lausui. ”Tehtävä tulee ensin, ja meidän on kannettava vastuumme yksin.”
    Glennhu harppoi maassa yhä istuvan kollegansa luo ja kietoi kätensä tämän ympärille. Cyrenda ei säpsähtänytkään, halaus oli mitä turvallisin. Kemistin ote lämmitti jäljittäjää.

    Glennhu oli kaksikosta se, joka aina rikkoi ammattimaisuuden periaatteet ensin.

    Cyrenda piti siitä.
    ”Muista”, Komau-kasvoinen matoran kuiskasi Cyrendan korvaan. ”Mata Nui ei ole sokea. Et ole enää koskaan yksin.”

    Seuraaviin ympäristön ääniin agentit eivät kiinnittäneet mitään huomiota. Lopulta Glennhu kuitenkin irrotti otteensa ja Cyrenda nousi seisomaan. Hetken he katselivat toisiaan.
    ”Kapuan katolle tutkimaan tilannetta”, selakhi lausui lopulta. Hän poistui katoksen varjosta ja nousi tikapuille, jotka veivät naapurirakennuksen katolle. Glennhu jäi alas penkomaan nahkakapsäkkiään.

    Ylös päästyään Cyrenda katseli valppaana ympärilleen. Näky oli omassa teollisessa ankeudessaankin kaunis. Suuren Hengen tahdon toteuttajilla oli harvoin mahdollisuus ihailla Hänen loistoaan.

    Kanaali Po- ja Ga-Metrun välissä oli leveä ja sementtireunainen. Sillat ja putket kulkivat sen ylitse. Matalat rakennukset ympäröivät harvakseen liikennöityä kanaalia. Po-Metrun puoleisella rannalla näkyi rivi ankkuroituja aluksia – matoranien veneitä ja rahtiproomuja, suuria xialaisia rahtilaivoja, steltläisiä purjelaivoja. Suureen tummanharmaaseen, suurien satellittilautasten ja antennien kruunaamaan alukseen, jonka keulassa luki ”XMS Angonce”, oli paraikaa nousemassa olentojoukko punapurjeisesta etelämanterelaisesta dzonkista, joka oli ankkuroitunut xialaislaivaan takaosan laituriin kiinni.

    Olennot, jotka pienemmästä aluksesta tulivat, olivat eittämättä kromideja punertavine ihoineen ja lonkeroisine olomuotoineen. Heitä oli arviolta kaksi- tai kolmekymmentä, ja kaikki näyttivät aseistautuneilta. Lyhyt musta keltakasvoinen hahmo kulki kromideista ensimmäisen rinnalla, ja oli ensimmäisenä teräslaivassa. Punainen vortixx saapui laiturille, mutta katosi pian kromidien mukana sisälle. Dzonkki lähti liikkeelle suuntanaan avomeri pohjoiseen johtavan kanaalin päässä.

    Cyrenda katseli seuruetta kummissaan. Noin monta kromidia… Tilanne herätti ritarikuntalaisessa levottomuutta. Selakhi laskeutui tikkaat ja löysi Glennhun koeputkiensa ääreltä.
    ”Näin jotain huolestuttavaa…” Cyrenda aloitti.

    ”Ah, Zai. Suo anteeksi lyhyt varoitusaika”, punamusta vortixx ojensi kättään kromidille.

    ”Vanhojen aikojen kunniaksi”, ar-Zainah vastasi äänellä, josta saattoi jopa kuulla iloa. Enimmäkseen tosin vain pahaenteistä tunteiden puutetta. Reptiliaani-herrasmies suuteli hänen kättään ja kääntyi johdattamaan Kalmakomppanian joukkion sisälle laiturilta.

    ”Niin, siellä oli mukaviakin hetkiä”, vortixx vastasi. Hän oli vain hieman kromidia pidempi, ja takuulla paljon hintelämpi. Vortixx suki hopeisia levähiuksiaan Muodonmuuttajansa avatessa aluksen hangaarin. He astuivat sisään alukseen.

    XMS Anconge

    “Radak. Mitä destralia sinä oikein-” Angien kimahti välittömästi nähdessään vortixxin ystävineen.

    ”K-kiva nähdä sinuakin”, vortixx selitti. ”Ang, tässä on ar-Zainah. Zai, tässä on Angien. Nyt kun olem-”

    ”Miksi sinä teet tästä niin kraahkanin vaikeaa?” selakhi voihkaisi. Hän näytti samaan aikaan pettyneeltä ja ärsyyntyneeltä.

    ”En- ei tämä ole mikään sodanjulistus pomollesi! He ovat täällä pitääkseen tasapainon yllä. En vain ole mikään pimeyden metsästäjä – en koe oloani turvalliseksi aluksella, joka on täynnä sen rikollishullun kätyreitä!”

    ”Ensinnäkin, aluksellasi on kuusi Metsästäjää, eikä edes suoraan sanottuna vaarallisimmasta päästä. Toiseksi, tajuatko, miten Varjottu tulee reagoimaan tähän? Hän ei luottanut sinuun ennenk-”

    ”Kawsaj-zaniya.. Hiljaisuus”, kromidien kapteeni ärähti. Rautakala näytti äärimmäisen loukkaantuneelta. Hän oli pistämässä jotakin takaisin, mutta Zainah jatkoi:

    ”Kalmakomppania on täällä, koska amala’salih värväsi meidät turvakseen. Varjottusi ja kidutusten saarenne ovat maailmojen päässä, joten et näytä olevan osassa tehdä vaatimuksia”, ar-Zainah jatkoi kylmän rauhallisesti. ”Jos et ole tyytyväinen tilanteeseen, voimme ilomielin päästää sinut säälittävästä elämästäsi.”

    Selakhi tukahdutti raivonsa ja puri torahampaitaan yhteen niin kovaa, että ikeniin sattui. Hän sähisi jotakin niiden välistä ennen kuin ilmaisi vastalauseensa.

    ”Kuulet tästä vielä, Radak”, hän totesi vortixxille kiihtymystään pidätellen. Sen sanottuaan hän lähti lähes juoksuaskelin miehistön – siis muiden metsästäjiensä – tilojen suuntaan.

    ”Niin minäkin sinua, Ang!” vortixx hihkaisi metsästäjän perään ja kääntyi vieraidensa pariin. ”Suokaa anteeksi, hän ei ole erityisen luottavaista tyyppiä. Tullut selvästi Kummisetään itseensä.”

    Kromiditar ei selvästikään ollut vaikuttunut.

    ”Hänkö on ongelmasi?” Zainah kysyi.

    ”Hän ja viisi muuta”, Radak vastasi ja johdatti kromidijonoa perässään ruumaan. ”Ja ei, et saa tappaa heitä.” Reptiliaani ei tuntenut muinaista lonkerolajia tarpeeksi hyvin kyetäkseen lukemaan kromidikomentajan luomettomilta silmiltä ja sileänahkaisilta kasvoilta tämän tuntemuksia, mutta päätteli pienoisen pettymyksen häivähdyksen käyneen tämän kasvoilla.

    ”Mutta Odinan piru määräsi heitä tänne lisää”, vortixx jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän avasi avainkortilla suurta, monihaaraista huonetta, jollaisia yleensä käytettiin miehistön asuintiloina.

    ”Huolehdi älä”, vastasi ar-Zainah. ”He ovat tyhjyyttä edessämme.”

    ”Ei tämä mene tappamiseen, elleivät he aloita”, Mielitutkija vastasi. ”Tiedän, että teidän toimintatapanne ovat yleensä… erilaisia, mutta en halua ruumiita.”

    ”Loistava idea. Pyydä apuun Kalmakomppania, kerro näille etteivät saa tappaa. Mikä meni pieleen?” vortixx kuuli Muodonmuuttajan signaalin kuulokkeissaan. Joskus hän katui tehneensä heille suoran kahdenkeskisen linjan.

    Kromidi oli pahaenteisen hiljaa. Hän määräsi sotilailleen jotakin omalla, muinaisella kielellään, jonka sanoja hän viljeli matoraniinsakin. Kevythaarniskaiset aavikkojen kasvatit availivat paksuja säkkejä ja täyttivät vyönsä ja remminsä mitä erilaisemmilla aseilla. Radak erotti sahalaitaisia tikareita, kaksiteräisiä sirppejä, piikikkäitä ketjuja sekä kromidien aseista vanhimpia ja perinteikkäimpiä – teränkeroja. Kyseinen tappoväline koostui kymmenistä, noin kolme-viisi senttiä pitkistä, ohuista metalliteristä, jotka oli saranoitu yhteen. Ketjumaisen miekanterän kummassakin päässä oli piikikäs kahva, joiden yhteen vieminen kiinteytti terän joustavaksi sapeliksi.

    ”Me olemme valmiina”, lonkerojohtaja kertoi.

    ”Näytän sinulle paikat”, vortixx ignoroi aseet huokaisten. ”Mennään ylös.”

    Kromidien khalatan asteli Radakin mukaan. Kaksikymmentä Kalmakomppanian hampaisiin asti aseistautunutta palkkasoturia jäivät ruuman tiloihin odottamaan määräyksiään. Joskus aikoja sitten hän oli tutustunut moneen silloin komppaniassa palvelleeseen lonkeroiseen. Jostakin syystä hän oli pitänyt aina heistä enemmän kuin skakdeista. Kenties jos johtui kromidien sisäisestä taipumuksesta filosofiaan ja abstraktiin ajatteluun, joka suoranaisesti loisti poissaolollaan Zakazin väessä, hän pohti.

    Ei sillä, ei hänellä mitään skakdeja vastaan ollut. Hänellä oli monia hyviä skakdi-ystäviä. Leipuriin hän ei ollut pitänyt yhteyttä tämän lähdettyä jonnekin päin Välisaaria, mutta Arsteinin kanssa hän oli ollut viime aikoina tekemisissä runsaasti – tätäkin oli kiehtonut huomattavasti haaste päästä vahkien mekaanisten päiden sisälle – tosin vain mielenkiintoisena kysymyksenä, ei suinkaan konkreettisena projektina. Radakin laitteistossa oli monia skakdi-neron ideoimia piirteitä.

    Kotisaareensa Xiaan Radak ei ollut juuri pitänyt yhteyttä sen enempää kuin oli pakko. Voitto Korporaation johtaja oli tietty poikkeus – vaikkei vortixx enää tälle töitä tehnytkään, heillä oli edelleen toimiva liikesuhde suuryrityksen kanssa.

    Ja sitten oli tietysti ar-Zainah, johon hän oli tutustunut ollessaan kenraali Labion palveluksessa. Murhaajina ja tuhoajina tunnetun Kalmakomppanian johtaja oli osoittautunut mielenkiintoiseksi persoonaksi ja äärimmäisen kiintoisaksi keskustelukumppaniksi kaikessa, mitä tulee ontologiaan tai filosofian itämaisempiin aspekteihin. Niissä ja asioiden murhaamisessa, siis. Asioiden murhaaminen oli kuitenkin kyseisen kromidien erityisosaaminen.

    ”Sinulla on uusi alus”, ar-Zainah havainnoi heidän noustessa ylös metalliportaita.

    ”Heremus upposi Blacksnow’n leikittyä sankaria.”

    ”Se toa ei osaa pysyä kuolleena”, kromidi tuhahti. ”Saiko hän sinut kaidalle tielle? Et ole näkynyt enää Steltillä.”

    ”Kaidalla tiellä, minä? Hah, olen tällä hetkellä uponnut syvemmälle kuin koskaan”, vortixx hymähti. Hän avasi oven, joka johti laivan kannelle.

    ”Vastalauseeni. Upouusi alus Suuren Kaupungin satamassa? Ei, nuorukainen, sinä näytät olevan pinnalla kuin kuivat oksat.”

    Vortixx avasi aluksen takasiiven suuren metallisen liukuoven. Se oli laivan tarkimmin vartioidussa osassa.

    ”Olen ongelmissa Varjotun kanssa”, hän kertoi heidän astuessa pimeyteen. He kulkivat ohi kahden kammion, joihin Arsteinin kalusto oli asennettu odottamaan oikeaa hetkeä.

    ”Tein sopimuksen hänen kanssaan. Hän rahoittaa minut uuteen alkuun, ja minä annan hänelle tien Metru Nuin puolustuksen ytimeen. Tarkoitukseni on murtautua vahkien komentojärjestelmään”, puhuja jatkoi. Vihreä teleruutu käytävällä näytti kaikkien kahdeksan paksuseinäisen huoneen olevan suljettu.

    ”Mutta ar-Aqtam ei tyydy siihen?” vortixxia lyhyempi kromidi kysyi.

    ”Tilanne on… monimutkaisempi. Tarkoitan, kun hän sai kuulla, että suunnitelmani riippuu Metru Nuille kätketystä esineestä nimeltä Nimda, hän lähetti joukon etsimään samaista sirua. Hän himoitsee sitä, Zai. Hän ei päästä minua siihen käsiksi, vaan aikoo hankkiutua minusta eroon heti kun en ole enää tarpeellinen. Olen siitä varma.”

    ”Haluat meidän lopettavan heidän säälittävät elämänsä?”

    ”No… ei- tai, siis, kyllä, jos se menee siihen, mutta en halua aloittaa. Pitäkää heitä silmällä vain, ja olkaa valmiina.”

    He kulkivat läpi käytävän, jonka tyhjiin huoneisiin oli tuotu mustia laatikoita. Ylös johtavasa hississä oli jälleen yksi turvatunniste.

    ”Kerro minulle sirusta”, kromidi määräsi.

    ”Nimdasta?” Radak aloitti heidän astellessa yhteen laatikkojentäyteisistä huoneista. ”Teoriassa… se on esine, jolla voi hallita psyykkistä ulottuvuutta.”

    Zainah näytti mietteliäältä. ”Kolmio?” hän kysyi.

    ”Ei, oikeastaan, mutta sellaisena se usein kuvataan. En ole oikein saanut selville sen trigonometrista relevanssia-”

    ”Mielen Siru. Sininen Silmä. Lukkojen Avaaja”, muinainen lonkeroinen lausui kuin transsissa. He pysähtyivät.

    Vortixx mietti hetken seuraavaa kysymystään.

    ”Millaisia legendoja teillä on siitä siellä Arj-Durunissa?”

    Lonkerotar katsoi tiedemiestä syvän sinisillä silmillään. Vortixx istuutui yhden mustan laatikon päälle kiinnostuneena.

    ”Etelän Ath-kansa uskoo Mielen Sirun antavan vapauden. Ar-Aqtamin kaltaiset pimeyden herrat pitävät sitä aseena. Sinun kaltaisesi pitävät sitä tieteenä.”

    ”Entä… sinä? Minä sinä sitä pidät?”

    ”Silmänä”, kromidi vastasi ja osoitti otsalleen ripustettua sinistä, kolmikulmaista kiveä. ”Viimeisenä Silmänä.”

    Mielitutkijan silmät loistivat innostuksesta ja uudesta tiedosta.

    ”Silmänä, jolla saattaa nähdä väläyksen Tuh̴k͜a͡n̴ H͡err͘an karmeudesta. Silmänä, jolla pääsee eroon ajan ikuisesta spiraalista, jonka lonkerot pyörittävät meitä päättymättömässä kehässä. Silmänä, jolla saa lopulta rauhan.”

    ”… tarkoitatko, että sirulla voi kuolla?”

    ”Kehomme uusiutuvat. Ne paranevat pahimmistakin iskuista. Vaikka sielumme vajoaisi tyhjyyteen, S̕u̸u̕r̢ì M̕u͢ìn̢a͏inen työntää meidät aina takaisin elon kehään.”

    ”Miksi haluaisitte kuolla?” Radak kysyi.

    Khalatan Ar-Zainah katsoi luomettomilla silmillään syvälle vortixxin omiin. Radakin istuessa he olivat yhtä pitkiä, joskin soturi oli silti ylevämmän ja vaarallisemman näköinen.

    ”Kauanko olet elänyt? Kuinka pitkän ajan muistat kokeneesi?” hän kysyi.

    ”Ööh, satoja vuosia?”

    ”Ja mihin olet vuotesi käyttänyt?”

    ”Luomiseen. Rakentamiseen. Keksimiseen. Ja ennen kuin huomautat mitään, minun on puolustauduttava olleeni silloin suurissa taloudellisissa ongelmissa, kun tapasimme.”

    ”Meillä ei ole amala’salihien luomisen lahjaa. Meillä on vain veren lahja L͡o̷n̵keroisélta ͜Y̡l̕íhe̸rrąl͏ta͟m̡me. Me tuhoamme. Me tapamme. Me kärsimme. Ja kun teemme sitä vuosituhannet, kaipaamme lepoa. Se on Silmän tarkoitus. Toisin kuin kahlitsevat Punaiset Silmät, Sininen Silmä vapauttaa S̛ok͡ea̸n̷ Ka͝hli̷ts̷i̡j̷aņ otteesta.”

    ”Kiehtovaa”, Radak mutisi. ”Masentavaa, mutta kiehtovaa, Zai.”

    ”Minä muistan sumuisten saarten rosvoritarit ja rubiinidraakit. Minä muistan Kuuden Kuningaskunnan mahdin ja nelisakaralippujen hohdon taivasta vasten. Minä ratsastin kaaneista suurimman kanssa; minä näin kuninkaiden syöksyn tyhjyyteen ja elin läpi kaaoksen maailman. Makutan pedot repivät minut kappaleiksi Agni-Metrun taistelussa; toisen kerran kuolin kun Arj Durunin autiomaa kylvettiin tulella ja rikillä. Olen elänyt imperiumien nousut ja tuhot, ja loputtoman kuoleman”, muinainen kromidi kähisi.

    ”Ne kaikki vuodet, ne kaikki kuolemat – ne haalistuvat. Ne eivät enää pian erotu toisistaan. Monet kansastani ovat tyhjentyneet – aloittaneet alusta, kadottaneet menneisyytensä. He eivät muista entisiä elämiään. Mutta minä muistan. Muistan ne tuhannet vuodet. En koe enää mitään, mitä en olisi jo kokenut, mitä en muistaisi menneisyydestäni”, lonkeronomadi selitti. ”Haluan tietää vastauksen ainoaan kysymykseen, millä on merkitystä – mitä aiot tehdä Sinisellä Silmällä?”

    ”Aion olla seuraava Xian Velho”, xialainen vastasi häivähdys ylpeyttä äänessään. ”Aion näyttää maailmalle uuden teknologian ajan.”

    ”Kunhan Suuri Kaupunki – on raunioina Metsästäjien jäljiltä?”

    Radak huokaisi. ”Niin, kai. Toimitan vahkit Varjotulle.”

    Pitkä hiljaisuus. Radak katseli ohi keskustelukumppaninsa, kohti valotonta terässeinää. Hän näytti mietteliäältä.

    ”Uskotko hänen onnistuvan?” kromidi kysyi.

    ”Kenen?”

    ”Pimeyden. Onnistuuko hän kaupungin tuhoamisessa?”

    Vortixx mietti. ”Minä olen jo poissa kuvioista, kun se tapahtuu”, hän puolustautui.

    Ar-Zainah ei ollut vastaukseen tyytyväinen. Sen näki hänen kallomaisten kasvojensa tyytymättömästä ilmeestä.

    ”En tiedä. Minä vain järjestän Varjotulle sen aseistuksen. Nämä”, hän taputti mustaa laatikkoa ”ovat radio- ja johdinjärjestelmiä, jotka olen salakuljettanut kaupunkiin Vakoojani kautta. Ne ja Nimda ovat aseeni, joilla hankin Metsästäjille vahki-armeijan. Kun Varjotulla on ne, sopimuksemme on täytetty ja olen vapaa poistumaan, ennen kuin kaupunki… kaupunki joutuu sotaan. Taas.”

    Lonkerottaren kasvoilta ei, kuten tavallista, kyennyt lukemaan mitään tunnetta, jonka Radak osaisi tulkita. Hänen katseensa oli kuin lasia.

    ”Milloin?” hän kysyi.

    ”Kunhan saan Nimdan”, vortixx vastasi epäröiden. ”Niin. Sen jälkeen pallo on Varjotulla.”

    Niin sanottu kokoustila, jossa kuusi Pimeyden Metsästäjää juonivat ilkeitä, pahoja juoniaan, koostui pienehköstä pöydästä, jonka päässä oli xialainen loisteputki sekä pyöreä ikkuna. Kuluneet pelikortit oli hutaistu nopeasti sivuun, kun Rautakala oli ilmestynyt paikalle käärmeissään kuin harppuunaniskun saanut protodraakki. Selakhi oli odinalaisen vihanhallintakurssin oppien perusteella purkanut ärsyyntymisensä nyrkein pöytään (jonka jäljiltä tiedenaisen rystyset eivät olleet erityisen terveet).

    ”SE DESTRALIN LIMANULJASKA”, hän oli huutanut. ”XIALAISET OVAT PAHEMPIA KUIN MAKUTAT!”

    Viisi muuta olivat antaa diplomaattisen tehtävänsä johtajan purkaa rauhassa kiukkunsa. Ilmeisesti jotakin sangen turhauttavaa oli tapahtunut, Kersantti oli päätellyt terävästi ja ladannut tärykalvot räjäyttävät zamorinsa vanhaan revolveriinsa. Koska eihän sitä koskaan tiennyt, milloin piti ampua asioita.

    Rautakalan rauhoituttua he olivat kerääntyneet pöydän ympärille ahtaisiin tunnelmiin. Ilmanautti vei vähintään kahden Spesialistin tilan, ja Jakajan ja Panostajan hännät olivat Kersantista aina tiellä.

    ”Laivalla on Kalmakomppanian joukkoja”, selakhi oli aloittanut joukkonsa ajan tasalle tuomisen. Se oli ollut kuin pienikokoinen yleistä epäsotilaallisuutta aiheuttava verbaaliräjähde. ”Radak palkkasi tusinan lonkerosotureita ’tasapainon ylläpitämiseen.’”

    ”Lonkeroväkeä, saatana. No me tietysti tapetaan ne”, Kersantti oli loogisena ajattelijana tietysti ehdottanut.

    ”Niin Varjottukin toimisi”, Panostaja oli tukenut tätä. ”Ei armoa vihollisille.”

    ”Voisimme suututtaa ne tulemaan tänne, ja rei’ittää ne kaikki tuohon käytävään”, Jakaja kontribuoi. ”Haen vain aseeni.”

    ”Mrh”, oli Ilmanautti protestoinut.

    ”Mutta kuusi meikeläistä vastaa sataa barbaaria”, peikko oli vastannut.

    ”Калмакомппаниа он вартеенотеттава вастустая”, Spesialisti vastasi. ”Меидэн питэиси информоида суурта ёхтаяа еннен куин тоимимме.”

    ”Toimitaan vielä, kun meillä on yllätyksen tuoma etu!” Jakaja vastusti.

    ”Тэмэ ваатии кэрсивэллисыыттэ, тыперыс!”

    ”Oletko mies vai rustokala, Spessu? Jos et olisi niin loistava omalla alallasi, et olisi koskaan edes päässyt Odinalle!” lisko jatkoi. Toinen vihreärusettisista draakeista tuki toveriaan voimakkaalla ”Niin!” -kommentilla.

    ”Sanoo se joka on hommassa vaan koska on Kummisedän tuttu”, Kersantti ivasi väliin. ”Kun luoja jakoi meille kortteja, Jakaja, ainoa, mikä sinulle jaettiin, oli suhteet!”

    Reptiliaani räjähti seisomaan ja tuijotti vastapäätä häntä istuvaa Kersanttia. Tämän vieressä istui ankea shasaali. Panostaja oli Jakajan ja Ilmanautin välissä. Rautakala, joka oli purkauksensa jälkeen ollut hiljaa, seurasi kaikkea pöydän päästä.

    ”Jos olisit yhtään pidempi-”, reptiliaani aloitti. Kersantti oli juuri vetämässä revolveriaan, kunnes-

    ”HILJAA IDIOOTIT”, selakhi nousi seisomaan ja heitti hipelöimänsä posliinimukin räsähdyksellä seinään. Se hajosi sirpaleiksi pöydälle. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava.

    ”Ei. Sanaakaan”, hän jatkoi irvistäen hampaikkaasti. Hänen suurissa silmissään ei palanut enää selakhialaisen sivistyksen ja tiedon soihdut, vaan puhdas turhaantuminen.

    ”Tajuatteko, että me olemme kaikki aivan yhtä ongelmissa”, Rautakala huusi, ja muut keskittyivät kuuntelemaan. ”Meitä on kuusi. Niitä karzahnin kromideja on vähintään kaksi kertaa meidän määrämme. Te ette aloita mitään typerää reidakointia. Te ette haasta riitaa, te ette uhkaile niitä, te ette destral vieköön mene ampumaan niitä. Me jatkamme toistaisesti täysin suunnitelman mukaan.”

    Syvä hiljaisuus.

    ”Kysymyksiä?” nainen viimeisteli puheenvuoronsa.

    ”Kalmakomppania, sinä sanoit, Fisu? Karzahnin Kalmakomppania! Se on niin petollinen joukko, että jopa Hullun Hain kerrotaan pelänneen sitä väkeä!” Jakaja kritisioi. ”Et pidä historiasta, hai, mutta tiedät, miten Xia teurastettiin niin pirun siististi Kalmahin aikana. Meille käy tismalleen samalla tavalla, jos kuvittelemme olevamme turvassa.”

    ”Me jatkamme täysin suunnitelman mukaan. Mielitutkija ei tule tapattamaan meitä. Tiedän sen.” Angien yritti saada itsensä kuulostamaan rautaiselta ja ehdottomalta. Hän oli oppinut ankarimman kautta, ettei Jakajan kaltaisille egoistisille korstoille saanut näyttää yhtään epävarmuutta.

    ”Mielitutkija ei tapata sinua”, Jakaja vihjasi. ”Me muut emme ole sen silmissä aivan yhtä hurmaavia. Oudot standardit miehellä, mutta se on fakta”, Panostaja jatkoi ehkä hieman pettyneenä.

    ”Mielitutkija ei tapata meitä, koska hän on heikko. Ei siksi, ettei hän pitäisi meistä tai olisi pitämättä. Olen keskustellut hänen kanssaan tarpeeksi nähdäkseni, ettei Mielitutkija voisi surmauttaa ketään.”

    Rautakala odotti hetken. ”Siinä kaikki, oletan?” hän kysyi vielä. Kun vastalausetta ei kuulunut, hän kääntyi ja lähti. ”Minun pitää ajatella”, tiedenainen huusi. ”Älkää tulko häiritsemään.”

    Angienin poistuttua Jakaja nousi seisomaan ärtyneenä. ”Pelkurimaista!” hän ärähti ja oli lähteäkseen tilasta.

    ”Jakaja”, Kersantti huusi perään. ”Kuulit, mitä Hammaskala sanoi”, hän muistutti Panostajan luikkiessa toverinsa perään. Spesialisti alkoi siivoamaan posliinikupin sirpaleita pöydältä.

    ”Mrh”, Ilmanautti totesi.

    ”Älä muuta sano, Syvä mies”, steltinpeikko totesi tyhjentävästi.

  • Selostus erään tulen toan toimista

    Baari

    Baari edusti Po-Metrun (Kapuran epätäydellisen käsityksen Metru Nuista perusteella) kirjavampaa aluetta, joten kukaan ei kiinnittänyt huomiota toaan, vaikka suurin osa muista asiakkaista olikin vain matoraneja. Kapura valitsi paikan baaritiskiltä, sillä kaikissa pöydissä oleskeli jo jonkinkokoinen seurue. Hän kysyi tarjoilijamatoranilta valikoimasta (sitä ei ollut luettavissa missään) ja päätyi tilaamaan voileivän.

    Tilaustaan odotellessaan Kapura tutkaili ympäristöään. Asiakkaiden joukossa ei vaikuttanut olevan ketään erityisen kiinnostavaa. Kukaan ei vaikuttanut ulkopuoliselta. Kaikissa pöydissä oli useampia asiakkaita lukuunottamatta erästä Kapuraa lähelläolevaa, jossa vietti iltaa yksinäinen ko-matoran. Keskustelun äänet kantautuivat ympäri baaria leipäänsä odottavan toan korviin.

    Kiihtynyt le-matoran julisti saaneensa selville, että Metsästäjät olivat hyökkäämässä Metru Nuille. Muut pöydässäistujat kohahtivat ja tuijottivat yllättyneenä matorania, jonka naamion peitoksi oli teipattu folioarkki. Paasaus jatkui siitä, että Metsästäjien vakoojat saattaisivat tälläkin hetkellä kuunnella jokaista keskustelua. Uusi kohahdus. Muistutettiin, ettei vieraisiin kannattanut luottaa. Kapura mietti, oliko matoranilla oikeasti todisteita ja päätti kysäistä tältä, jos ehtisi.

    Viereisessä pöydässä sanottiin juuri jotain puutarhatontuista, kun tarjoilija keskeytti Kapuran pohdinnan äkillisellä voileivällä. Tulen toa maistoi sitä ja piti saamastaan. Klaanin kahvion leivät veivät voiton, mutta baarin tuotoksissa oli juuri sellaista rehellistä epätäydellisyyttä, joka erotti massatuotetun käsintehdystä. Paikan suosio tuntui ymmärrettävältä. Kapura ajatteli itsetietoisesti, että leivästä filosofointi oli aika huonoa ajankäyttöä juuri nyt, mutta se sentään vei ajatukset pois muista ongelmista.

    Ja niitähän riitti.

    Zairyhin virus hänen kehossaan. Abzumon ja Zairyhin yllättävä liittoutuma. Matoron ja Umbran tilanne. Nurukanin ja Delevan reaktio siihen, että heidät lukittiin komeroon. Ja niin monet juonet saada Nimda ja se tosiasia, ettei Kapura pystynyt pitämään kaikkia osapuolia tyytyväisenä millään valinnalla. Klaani halusi Nimdan ymmärrettävistä syistä, kuten toki Zairyhkin. Mutta Kapuralla oli epäilys, että kasvin käsistä siru päätyisi Abzumolle.

    Voileipä lepäsi puolisyömättömänä tarjottimella Kapuran edessä. Toa otti sen uudestaan käteensä ja yritti kovasti ajatella pelkkiä voileipiä. Olikohan Vahkeilla tapana tutkia baarit? Toivottavasti ei, sillä Zairyhin viime uutisista päätellen kasvi oli kovaa vauhtia menettämässä niiden hallinnan.

    Nyt Kapuran ajatukset keskeytti uusi asia: Tuttu tunne siitä, että hänen mieltään kopeloitiin.

    Zairyh? toa sanoi mielessään ja vilkaisi varmuuden vuoksi taakseen varmistaakseen, ettei tämä ollut jonkin erikoisvahkin työtä. Mitään ei näkynyt. Kaikki asiakkaat keskustelivat keskenään kuten aiemminkin, eikä mitään muutakaan tavallisuudesta poikkeavaa näkynyt.

    Niin? totesi kasvin mielensisäinen ääni Kapuran päässä.

    “Ai”, Kapura sanoi ja muisti sitten puhuvansa mielellään. Sinäkö minun mieltäni sorkit?

    Vastausta ei kuulunut. Se oli outoa, sillä usein Zairyhillä ei ollut mitään ongelmia koko kehonsa hallitsemisessa ja keskustelemisessa samanaikaisesti. Kapura vilkaisi uudestaan taakseen. Yksinäinen ko-matoran poistui, mutta ovesta ei syöksynyt sisään vahkiarmeijaa tai mielen toaa.

    Zairyh? Kapura ajatteli uudelleen ja kirosi taas mielikeskustelujen typeryyttä. Pallo oli täysin Zairyhillä, joka sekä lähetti että vastaanotti kummankin puolesta. Tulen toa muistutti itseään siitä, että tilaisi Kepeltä välittömästi mielikommunikaattorin. Jos sellaisia edes oli olemassa.

    Viimein kasvin vastaus saapui äkillisenä ja hälyttävänä.

    Seuraa tuota ko-matorania.

    Kapura hylkäsi voileipänsä jäänteet ja ryntäsi ulos.

    Po-Metrun kadut

    Vahkien välttely yhdistettynä jonkun seuraamiseen ei mitenkään helpottanut matkantekoa. Kapura ohitti ränsistyneen kouruaseman ja näki tuulen lennättelevän roskia. Alue ei missään nimessä vaikuttanut hyväenteiseltä.

    Zairyh avusti ajoittain yksinkertaisilla neuvoilla, kuten käänny oikealle tai eteenpäin. Kapura kirosi mielessään sitä, ettei Zairyh vaivautunut selittämään tilannetta tarkemmin. Kaiken järjen mukaan toisten mieliä vaivattomasti haravoivan ja koko Metru Nuille helposti levittäytyvän on turhaa lähettää ketään muuta varjostamaan epäilyttävää ko-matorania.

    Kapura ohitti toisen baarin. Ilmeisesti niistä pidettiin tässä osassa Po-Metrua. Sitten tuli ränsistyneitä asuinrakennuksia. Mikä Kors-Koro tämä on? ajatteli Kapura saamatta aikaan Zairyhin vastausta. Ko-matoranista ei näkynyt jälkeäkään, mikä lievästi romutti takaa-ajotehtävän mielekkyyttä. Onneksi Kapura törmäsi vain yhteen vahkiin, jonka toa onnistui väistämään livahtamalla rakennusten välistä.

    Ajoittain Kapuralla kävi mielessä, että tämä on Zairyhin salajuoni päästä eroon. Ajatus ei kuitenkaan tuntunut kamalan järkevältä, koska juuri tämä hetki oli Zairyhille hirveä päästä eroon Kapurasta. Hän tarvitsisi Kapuraa Nimdan löytämiseen mielisairaalasta ja sen anastamiseen Klaanilaisilta.

    Ajautuksiinsa uppoutunut tulen toa huomasi edessään vihreän vahkiyksikön ja kääntyi hiljaa kiroillen sivukujalle. Liian hitaasti. Mekaaniset jalat iskivät Kapuran takana kadun pintaa vahkin kaiuttimien huutaessa jotakin epäselvää.

    Umpikuja.

    Kapura kääntyi ja veti esiin Painovoimateränsä. Toan menetettyä elementtivoimansa virukselle, joka kantoi ilkeän, mielenvoimaisen kasvin nimeä, oli se menettänyt pääasiallisen käyttötarkoituksensa eli painovoiman elementtivoimien kanavoimisen. Siitä huolimatta se oli yhä terävä. Ja miekka.

    Vahki lähestyi yhä. Kapura kohotti Painovoimansa pelokkaan tietoisena siitä, että vahki todennäköisesti kantaisi jonkinlaista neutralointivälinettä.

    ”>TOA. PYSÄHDY.”

    Miten niin pysähdy? Kapura vilkaisi taakseen ja näki vain yrmeän tiiliseinän. Ei pakoreittiä.

    >TOA.

    Kapura tuijotti vahkia, joka oli jähmettynyt paikoilleen. Kaikki sen valot sammuivat hetkeksi.

    ”>POIKKEUS: METRU.VAHKI.YDIN.ODOTTAMATONUUDELLEENKÄYNNISTYSPOIKKEUS E. VAHKI. YKSIKKÖ. 1311. LUKITTAUTUU. KORJAAJAMATORAN. PYYDETÄÄN. PAIKALLE. METRU. NUI. PAHOITTELEE. HÄIRIÖTÄ.”

    Tulen toa piti miekkaansa yhä pystyssä odottaen vahkin seuraavaa siirtoa, mutta kone vaikutti keskeyttäneen toimintansa korjaajamatorania odotellessaan. Kapura luikki yksikön ohi ja kurkisti kadulle, josta oli tullut. Reitti selvä.

    Zairyhin sotkutko vahkin toimintahäiriön olivat aiheuttaneet? Vai jokin muu? Tilanne ei vaikuttanut kovin hyvältä, jos yksiköt kaatuilivat satunnaisesti. Kapura ajatteli kysäisevänsä asiasta Zairyhiltä, mutta ajatuksialukeva kasvi ei tarttunut vihjeeseen. Tai ei jaksanut vastata.

    Rakennusten rivit harvenivat ja lakkasivat lopulta täysin. Oliko reitti johtanut rannikolle, sillä Kapuran tietojen mukaan Metru Nui oli miltei täysin rakennettu? Pimenevässä illassa tumman vivahteen saanut meri paljasti Kapuran epäilyksen oikeaksi. Tarkalleen ajojahti oli johtanut Kapuran valtavalle jyrkänteelle.

    Kalliolta oli näkymä läheiseen satamaan, jossa rahtilaivat lepäsivät seuraavaa matkaansa odottaen. Kapura kohotti Kepeltä tilaamansa harvinaisen pieneen tilaan mahtuvat kiikarit ja suuntasi ne satamaan. Jospa ko-matoran piileskeli siellä? XMS Angonce, ilmoitti eräs laiva nimekseen. Ei mitään muuta. Tulen toa skannasi loputkin lähiympäristöstä löytämättä mitään.

    “Mitä nyt?” Kapura tiedusteli.

    Taisimme kadottaa hänet.

    “Saat vähän selittää”, Kapura mutisi. Hän käveli kallion reunalle ja näki etäisen hiekkarannan allaan. Siellä ei sen sijaan näkynyt kalliokiipeilypakoon turvautuvaa ko-matorania.

    Olisin vain tarkistanut. Se ko-matoran tuntui epäilyttävältä.

    Kapura ei sanonut mitään. Toki hän ymmärsi, että tässä oli taustalla jotain muutakin. Miltei täydellisen mielenlukutaidon omaava ei tarvinnut apua tavallisten matoranien tarkastamisessa.

    “Ellei se matoran ollut epätavallinen”, Kapura päätti ajatuksensa ääneen.

    Sinun ei tarvitse huolehtia siitä.

    “Epätietoisuus on vaarallista”, Kapura sanoi. “Ja mistä minä voin tietää, mitä kaikkea sinä minulta pimität?”

    Saat tietää kaiken Joueran kuoleman jälkeen, Zairyh sanoi. En halua sinun tietävän liikaa siltä varalta, että Jouera selviää jotenkin ja lukee mielesi.

    “Se, että Metru Nuilla oli epäilyttävä ko-matoran, ei varmaankaan ole Joueralle hyödyllinen ajatus”, Kapura sanoi. “Sinä tiedät tästä jotain. Mitä?”

    Kaikki aikanaan.

    Kapura tuhahti ja istui kalliolle. Ajateltuaan hetken hän siirsi istumapaikkansa taaksepäin, jottei kukaan päässyt yllättämään häntä ja työntämään toaa alas kalliolta. Pudotuksen huomioonottaen se tuskin olisi miellyttävä kokemus.

    “Entä Matoro ja Umbra?” Kapura tiedusteli. “Mitään merkkejä?”

    Jouduin keskeyttämään etsinnät hetkeksi ja kohdistamaan fyysisen etenemiseni tähän suuntaan, Zairyh sanoi. Kerron, jos löydän jotain.

    “Erittäin hienoa”, Kapura mutisi. “Entä mitään muuta? Parveilevia vahkeja? Kostonhimoiset Nurukan ja Deleva kera zamorkiväärien?”

    Ei mitään. Pysy tässä, kunnes ilmoitan jotain.

    “Ai niin. Näitkö sen äskeisen vahkiyksikön toimintahäiriön? Sinäkö sen teit?”

    Minut häädettiin järjestelmästä. En ollut syyllinen. Jatkan etsintöjäni, pysy tässä.

    Kapura huokaisi. Turha yrittää enää virittää keskustelua Zairyhin kanssa. Monopolin mielikeskustelussa omaava kasvi ei kuitenkaan vastaisi.

    Tämä, ajatteli Kapura, oli juuri Zairyhiin luottamisen typeryyden ydin. Zairyh tiesi kaiken, mitä Kapura ajatteli, muttei toisinpäin. Todennäköisesti Zairyh kuunteli tarkasti tämänkin ajatusprosessin kulkua. Se oli kätevä varmistus siitä, ettei tullut petetyksi. Mutta Kapuralla sen sijaan ei ollut mitään takeita Zairyhin rehellisyydestä.

    Ko-Matoran mietitytti yhä Kapuraa. Mistä oli kyse? Ilmeisesti matoranin mielessä oli tarpeeksi suojauksia Zairyhin tunkeutumisen estämiseksi. Mutta oliko pelkästään se epäilyttävää? Ei. Tilanteeseen oli pakko liittyä jotain muutakin, mutta Kapura ei millään keksinyt mitään järkevää. Mistä Zairyh tuntisi satunnaisen ko-matoranin? Tuskin kyseessä voisi olla Joueraan yhteyttä pitänyt hullu tiedemieskään.

    Tulen toa joutui masentuneena toteamaan, ettei nykytiedoillaan pääsisi pohdinnassa mihinkään. Hän siirsi ajatuksensa teorioihin seuraavan Komisario Jarrek -kirjan juonesta. Olikohan Annek vai Sirrak petturi? Oikeastaan mystinen matoran muistutti paljon Jarrekin pitkällä urallaan kohtaamia käänteitä. Tosin usein käänne oli vain se, että Tahtorak tuli jostain ja veti kaikkia hahmoja turpiin.

    Päivän tapahtumat olivat uuvuttaneet Kapuraa, jota alkoi jo väsyttää. Zairyh todennäköisesti vahtisi aluetta. Toa asettui makaamaan ja yllättyi siitä, kuinka nopeasti uni tuli. Ohutta ruohoa kasvava kallio oli makuupaikkojen mukavuusasteikossa melko alhaalla, mutta Kapuraa se ei haitannut. Toa sulki silmänsä. Ja nukahti.

    Tietenkin asiaan saattoi vaikuttaa hienovarainen suggestio, joka oli lähtöisin mielenvoimaiselta kasvilta.

    Ja Kapura nukkui. Pitkään. Pidempään kuin kukaan tavallista unta nukkuva, vaikka miten olisi väsynyt. Toa nukkui ja näki unia palavista matorankylistä, myrskyistä ja mielisairaaloista, joissa hän asteli poikkeuksetta yksin.

    Kapura näki käytävän päässä oven, joka oli raollaan. Sininen valo loisti raosta.
    Tulen toa käveli kohti ovea välittämättä siitä, ettei nähnyt käytävän pimeydessä mitään.

    Välillä hän oli kuulevinaan jotain ja joutui kääntämään päänsä sivulle. Hänen päähänsä tuli järjetön ajatus: olisipa minulla soihtu. Nykypäivänä ei käytetty soihtuja. Nykypäivänä käytettiin taskulamppuja, ja toa muisti pakanneensa pinon niitä mukaan Metru Nuille.
    Kapura ei myöskään ollut varma, halusiko hän varsinaisesti nähdä, mitä pimeydessä piileskeli.
    Kohottaa soihtua.
    Ei. Nykypäivänä ei käytetty soihtuja.

    Kapura saapui ovelle ja veti sen auki. Sininen valo oli sokaisevan kirkas.

    Huoneessa oli neljä sinistä tiiliseinää. Valonlähdettä ei näkynyt. Kapuraa vastakkaiselle seinälle oli joku kirjoittanut kirkkaanpunaisella kaksi sanaa.

    SOITA MINUA.

    Kapura laski katseensa sanoista. Hän laski katseensa esineeseen, joka lepäsi tekstin alla.
    Nimda?
    Ei.
    Esine oli… Kapura ei ehtinyt nähdä esinettä. Maailma alkoi tummua.
    Mikä se oli?
    Kapura näki kullan kimalluksen.
    Mikä esine oli?
    Kapura luisui seuraavaan uneen.

    Zairyh piti Kapuraa unessa ja jatkoi juuriensa levittämistä halki Metru Nuin. Jälkiä kadonneista toista näkyi kaikkialla Arkistojen ympärillä. Zairyhin eteneminen oli hidasta, kun kasvi kiemurteli vältellen maanalaisia huoneita. Lisäksi maaperä oli kovettunut huomattavasti, eikä Metru Nuin putkisto tarjonnut ilmeisiä reittejä.

    Yhtäkkiä Zairyh tunsi toien mielet. Maanpinnalla.

    Kapura hätkähti hereille ja nousi pidellen selkäänsä. Miksi ihmeessä hänen oli pitänyt nukahtaa tähän? Toa huomasi myös, että hänen olonsa oli yhä väsynyt kuin liian pitkien unien jäljiltä. Täsmälleen kuin liian pitkien unien jäljiltä.

    Zairyh pommitti toan mieltä uudella viestillä ennen kuin tämä ehti miettiä syytä pitkäunisuuteensa.

    Löysin muut. Seuraa ohjeitani.

    Kapura lähti kävelemään kohti asutusta miettien yhä sekavia unikuviaan ja salaliittoja. Tekemiään sopimuksia. Heränneitä epäilyjä.

    Eteenpäin.

    Se onkin järkevä ohje, Kapura ajatteli. Ei taaksepäinkään pääse. Mutta ajatukseen kätkeytyi kuitenkin jotain järkevää. Menneisyyttä ei voinut muuttaa, joten järkevintä oli varmistaa mahdollisimman hyvä korttirivi tulevaisuudessa. Välttää siltojen polttamista.

    Ja sen Kapura aikoi tehdä. Luottaa Zairyhiin, vaikka kasvi kertoikin liian vähän ja piileskeli muka huonon matorankulttuuri- ja tapatuntemuksensa takana. Ja vasta viime hetkellä katsoa, mikä kortti oli järkevintä pelata.

    Kapura jatkoi etenemistään halki Po-Metrun.

    Saari

    Onu-matoralainen Tarek siirsi jalkansa hiekkakumpareelta toiselle ja katsoi ihastuneena näkemäänsä.

    Uusi myrsky oli tuonut mukanaan paljon tavaraa. Laudanpätkät ja repaleinen purje paljastivat, että joku epäonninen alus oli kärsinyt haaksirikon. Suurin osa laivasta oli päätynyt Tarekin oikealle puolelle, jossa saaren rantaviiva jatkoi kierrostaan sen ympäri. Matoranin kasvoille levisi hymy. Kannatti tehdä aamulenkki saaren ympäri tänään! Hylky näytti niin ehjältä, että sen rahtiakin saattaisi olla tallella.

    Myrskyn jäljiltä märkä purje lätsähti Tarekin astuessa sen päälle. Harmaa rapu ryömi esiin alta ja heilutti vihaisena saksiaan.

    Päästessään näköetäisyydelle hylystä Tarek päästi suustaan yllättyneen äänen.
    Ainoastaan rahtia ei ollut säilynyt.
    Myös matkustaja.

    “Hei!” Tarek huusi. “Hei!”

    Punainen matoran (ta-matoran?) käänsi päänsä kohti saarelaismatorania.

    “Olen Tarek!” Tarek huusi. “Tule esiin, niin vien sinut kyläämme!”

    Olettamus ta-matoranilaisuudesta paljastui oikeaksi hahmon astuessa hiekalle. Haaksirikkoinen silmäili Tarekia kiitollisena, mutta vilkuili yhä vähän väliä merelle järkyttyneenä. Kovassa myrskyssä haaksirikkoutuminen oli varmasti ollut traumaattinen kokemus.

    “Kapura”, matoran sanoi hiljaa Tarekin tarjotessa tälle kättään.

    “Oliko hylyssä enää mitään hyödyllistä?” Tarek tiedusteli.
    Kapura pudisti päätään.
    “Menetitkö merelle jotain? Saatamme vielä löytää sen.”
    Kapura ei vastannut, vaan siirsi katseensa ulapalle. Mata Nui yksin tiesi, mitä tämä oli kokenut.

    Tarek oli hetken hiljaa, mutta keksi sen sitten.
    “Ahaa! Menetitkö merelle jonkun?”

    Värähdys Kapuran ilmeessä paljasti, että Tarekin arvaus oli osunut edes vähän lähelle. Onu-matoran odotti malttamattomana vastausta ja pakotti Kapuran reagoimaan jotenkin.

    “Ööh… eräs…. ystävä”, Kapura sanoi yhä tuijottaen merelle. Mutta tämän ilme ja äänensävy paljastivat, että mahdollisesti oli kyse jostain enemmästä kuin ystävästä. Eikä mahdollisesti. Vaan varmasti.

    Tarek pelästyi haaksirikkoisen synkkää katsetta. “Älä pelkää! Saatamme löytää hänet vielä. Ennen pitkää kaikki tuntuu huuhtoutuvan tämän saaren rannoille.”

    “Ehkä”, Kapura sanoi hienotunteisesti, vaikkei ilmeisesti uskonutkaan, että niin voisi käydä.

    “Mutta nyt menemme kylään”, Tarek ilmoitti. “Seuraa minua.”

    Matoranit kävelivät kohti saaren toista puolta, jossa aivan viidakon tuntumassa kohosi saaren matoranryhmän pieni kylä. Tarek jatkoi kysymyksiään, ja vaikka haaksirikkoinen olikin hiljainen ja haluton puhumaan menneisyydestään, keskusteli tämä kylän ilmestyessä kaksikon näkökenttään jo innokkaasti muista asioista.

    Luuli kai löytäneensä vihdoin turvapaikan.