Hulluuden orkesterissa
on tahtipuikolla pahat tapansa.
Cerevezin neljäs ikuisuus Hylättyjen Muistojen Laakson edustalla oli ollut hiljainen ja vailla kummallisuuksia. Hänen vierailunsa sora-aavikolle oli mennyt mukavammin kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli onnistunut kuvittelemaan mukaansa viltin, pullollisen vettä ja istuintyynyn. Hänellä oli kaikki tarvittava rentouttavaa vaellusta varten. Hän oli pysähtynyt solan tietämille omaa sijaintiaan selventääkseen ja pystyttänyt vaatimattoman leirin sen suulle. Hän oli suunnitellut viettävänsä siinä ainakin seuraavat kaksi ikuisuutta. Lepohetken jälkeen hänen ajatuksensa olisivat taas kirkkaita ja matka voisi jatkua.
Hännän tyveen aseteltu istuintyyny kuitenkin sai kyytiä, kun Cerevez pomppasi hätäisesti ylös. Raukeana istuskellut nuori zyglak ei ollut ensin meinannut uskoa, mitä hänen silmänsä kaukaisuudessa näkivät. Hän ei ollut ylipäätään tottunut näkemään paljoa muita kulkijoita valkoisessa valtakunnassa. Ja silloinkin, kun näki, ne olivat usein väkeä hänen omasta heimostaan. Tällaista vaeltajaa hän ei kuitenkaan ollut odottanut. Ja vaikka hän ei ollut nähnyt tätä koskaan aikaisemmin, tiesi hän välittömästi, kenen kulkua hänellä oli kunnia seurata.
Hänen nuokkuessaan tietoisuuden ja unensekaisen todellisuusmatkailun rajamailla, oli solasta ilmestynyt valkoinen laiska-askelinen hahmo. Rivistö pitkiä hampaita oli ainoa asia, joka selkeästi erottui kirkkaasta siluetista. Matkaaja oli kuitenkin helppo huomata sen perusteella, mitä tämä raahasi perässään. Valkoisen kourassa oli nimittäin pitkä messinkinen ketju, ja noin kymmenen metrin päässä hänen perässään sen toisessa päässä raahautui valtavan messinkisen pedon raato.
Peto oli kenties joskus ollut jonkinlainen mekaaninen käärme. Sen terävähampainen kita oli kuitenkin runnottu niin pirstaleiksi, että varma Cerevez ei osannut olla. Sen pitkä torso oli myös revitty kahtia, ennen kuin sen oletettu häntä ehti alkaa. Ainoa masentavampi asia näyssä oli Valkoisen itsensä ryhti. Tuskallisen hitaasti laahustavat askeleet eivät näyttäneet hidastuvan tämän raahaamasta hirviöstä vaan murheista, joita tämä kantoi harteillaan.
Ja sitten nainen pysähtyi. Pingottunut ketju tämän käsissä veltostui, kun tämän askeleet keskeytyivät. Cerevezin sydän jätti lyönnin välistä. Hän tunsi Valkoisen läpitunkevan tuijotuksen siitäkin huolimatta, että tämä ei ollut edes kääntänyt päätään. Hetki tuntui enemmän ikuisuudelta kuin ne, joiden läpi zyglak oli taivaltanut. Hän kuitenkin pelkäsi reaktiota aivan turhaan. Hetken päästä ketju kiristyi jälleen Valkoisen käsissä ja tämä jatkoi hidasta matkaansa kohti tasankoja.
Cerevez tuijotti, kuinka kuningatar ja tämän raahaama kellopelikäärme katosivat hitaasti soradyynien taakse. Hän huokaisi helpotuksesta. Hänelle oli kerrottu tarpeeksi monta tarinaa Valkoisen Kuningattaren väkivaltaisesta valtaannoususta, eikä hän ollut halukas ottamaan selvää, mitä hänen mielelleen tapahtuisi, jos se puhdistettaisiin väkisin pois. Cerevez ei enää tuntenut oloaan mukavaksi laakson läheisyydessä, joten hän keräsi vaatimattoman leirinsä ja lähti vaeltamaan takaisin kohti tulosuuntaansa onnellisena siitä, ettei Valkoinen valtias ollut satuttanut häntä.
Se, mitä hän ei kuitenkaan tiennyt, olivat Biancan todelliset ajatukset. Tämä ei ollut pysähtynyt uhatakseen nuorta zyglakia vaan jäi, koska oli kateellinen.
Siitä oli niin pitkä aika, kun Bianca oli saanut vaellella ilman murheita. Ilman sitä järjetöntä tiedon mukanaan tuomaa ahdistusta, joka seurasi hänen jokaista askeltaan. Hän oli lopen kyllästynyt juoksemaan valtakunnassaan viilettävien tunkeilijoiden perässä. Lopen kyllästynyt näköään karttaviin äpäriin. Lopen kyllästynyt vanhoihin valtiaisiin, jotka jokaisen tilaisuuden turvin särkivät hänen koneitaan.
Hän olisi kerrankin tahtonut vaeltaa kuin se zyglak. Vailla määränpäätä. Vain vaeltamisen kokemuksen vuoksi.
Mutta ei. Joka hetkellä hän tiesi, mihin häntä seuraavaksi tarvittaisiin. Milloin seuraava vastarinta nousisi ja vaatisi murskaamista. Hän tiesi täsmälleen, mihin se kaikki oli vääjäämättä johtamassa. Joten hän tiesi myös, ettei hän ehtisi takaisin kelloonsa, ennen kuin häntä taas kutsuttaisiin. Hän ei koskaan ehtisi lepäämään, koska ajan rattaat eivät sitä sallineet.
Kolme dyynien ikuisuutta ylitettyään hän katsoi parhaaksi vain kysyä, missä mentiin. Hän pysähtyi jälleen niin tehdäkseen. Oli helpompaa vain repäistä laastari ja aloittaa toimet, vaikka kaikista eniten hän olisi tahtonut vain jatkaa yksin hiljaisuudessa.
”TILANNEPÄIVITYS?” hän kysyi ääneen.
”Arkistoja ja tornia yhdistävä käytävä on nyt tukittu. Sanansaattaja on loukussa. Vahkinmetsästäjäni hoitavat sitä ainokaista tarkoitusta, jonka olen niille suonut”, Abzumon ääni vastasi. Vaikka tämän läsnäolosta ei ollut Teknisesti Ottaen Kaikkialla mitään merkkejä, kuuli Bianca makutan äänen kristallinkirkkaana.
”Ja jos sinua kiinnostaa, niin kyllähän sinä näet sinne itsekin. Sillä välin vanhempi kenraali näyttää raivokkaasti selvittävän tietään kohti pintaa. Ficus-kulta siirtyikin jo asemiin.”
Makutan sanoissa oli ivaa juuri sen verran, että se sai Biancan hampaat kirskahtelemaan toisiaan vasten. Hän tiesi vallan hyvin, että Ficus oli jo asemissa. Hän tunsi jokaisen putken, minkä tämä oli työntänyt lihaansa valmistautuakseen. Tunsi miltei myöten antavat luut, kun tämä oli hypännyt tesseraktista Onu-Metrun pinnalle. Hän ei ainoastaan nähnyt vaan myös tunsi kaiken. Makuta Abzumo ärsytti häntä kuitenkin muutenkin kuin vain sanoillaan. Jokin langenneen sävyssä kulkeutui Biancalla aina selkärankaan asti.
”JA TOISSIJAINEN TAVOITE?” hän sai kuitenkin puristettua sanat suustaan sen enempää ärtyneisyyttään näyttäen.
”Zairyh on aloittanut etsinnät. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, Bianca-rakas.”
Rakas. Hyi. Mitä se limanuljaska oikein kuvittelee? Työntäisi päänsä vesisankkoon ja vetäisi syvään henk-
”EN HALUA OTTAA RISKEJÄ. SANANSAATTAJA LIPESI OTTEESTANI JO KERTAALLEEN”, Bianca totesi omat ajatuksensa keskeyttäen.
”Voi, lapseni kyllä antavat hänelle hieman haastetta, älä siitä murehdi.”
Biancan ei tarvinnut enää vastata. Makutan katse oli siitä hetkestä eteenpäin naulittuna siihen löylytykseen, minkä Nurukan Onu-Metrussa Ficukselle tarjoili. Hän seurasi sitä itsekin hetken. Oli selvää, että muistonsa tavoittanut toa oli taistelukentällä taas entisensä. Bianca tiesi jo, että se aiheuttaisi ongelmia tulevaisuudessa. Hän oli nähnyt skenaarioita ainakin kolme, ja jokainen niistä raivostutti häntä.
Lopulta hän kuitenkin lähti taas laahustamaan. Oli turhaa keskittyä niihin masentaviin hetkiin, mitä Onu-Metrussa koettiin. Hänellä oli jo valistunein arvaus siitä, mihin se kaikki päättyi. Hän auttaisi täsmälleen sen verran kuin oli pakko. Vahkeja sinne, vahkeja tuonne. Räjäytä yksi niistä Killjoyn naamalle. Ehkä tervehdi samalla? Oho, Metru Nuin laivastolla onkin erilaiset aseet kuin tulevaisuuden versiossa 28 665 piti olla. Olivatko he sittenkin variaatiossa 27 444? Oliko sillä mitään väliä? Bianca ei tiennyt eikä jaksanut pohtia asiaa sen enempää. Neljä ikuisuutta lisää taivallettuaan hän kuuli viimein hienovaraisen tikityksen, joka kaikui pitkin dyynejä. Hän oli viimein saapunut kotiin.
Kelloon kapuaminen oli ollut yhtä helppoa kuin siitä irroittautuminenkin. Messinkiset sauvat saapuivat tapaamaan häntä soralle, porautuivat hänen selkärankaansa ja nostivat hänet takaisin tauluun. Ja sillä samalla hetkellä, kun hänen hermostonsa yhdistyi ajan itsensä siteisiin, hän näki taas ne aallot, jotka nykyisen tapahtumat olivat hänen näköönsä tehneet. Ja yksi niistä aalloista oli suuri. Se esti häntä näkemästä asioita, joita hän oli odottanut näkevänsä. Mutta harmituksen sijasta se nosti hymyn Valkoisen kasvoille. Hän ei voinut olla huvittumatta siitä, mitä sen täytyi tarkoittaa. Kuinkakohan kauan kestäisi, että joku muukin huomaisi?
Hän oli iloinen siitä, että kukaan ei todellisuudessa nähnyt hänen kasvojaan. Idioottimaisen virneen selittäminen tesseraktin väelle olisi ollut kiusallista. Sen sijaan hän saattoi avata keskustelun kaikessa rauhassa huomatessaan, että kaikki asianomaiset olivat palanneet korkeuksiin ja heidän suuntansa oli täyttä vauhtia kohti etelää ja pois Metru Nuin vaarallisesta ilmatilasta.
Ficuksen silmin hän näki äärettömyyksiin jatkuvan tyhjyyden ja sen täyttävän kaikkialle levinneen tähtisumun. Maailma tesseraktin sisällä ei edes yrittänyt mallintaa todellista tähtitaivasta – kaikki yksityiskohdat olivat hieman pielessä, eikä Initoita näkynyt missään. Puhumattakaan…
”Jos aiot arvostella, Bianca-kulta, niin tiedä, että Destralin tähti-ikkunasta saa aina vallan hyvän näkymän suoraan Baterraan”, Abzumo lausui viileästi. ”En kaipaa sitä omaan henkilökohtaiseen tilaani.”
Ärsyttävää. Makutat käyttäytyivät aina kuin tietäisivät, mitä kukin milloinkin ajatteli.
Kolmikko seisoi suhteellisen pienellä iäisyydessä kelluvalla asteroidilla. Hulluuden juuret olivat kiivenneet takaisin siihen demoniseen kyborgikehoon, jonka makuta oli heille Baterra-asemalla esitellyt. Hieman syrjemmällä kahdesta muusta seisova Ficus oli upottanut sormensa syvälle naamaansa helpottaakseen hieman päässään huutavan kakofonisen kuoron aiheuttamaa särkyä. Muutaman metrin päässä hänen takanaan makasi Avhrak Feterran kasaan puristettu raato.
Makuta napsautti sormiaan, ja heidän edessään maan sisästä kohosi kohisten muinainen katedraali.
”Siinä hieman sisätiloja, jos kaipaat kohta omaa rauhaa, Ficus.”
”ASIAAN”, Bianca keskeytti tylysti. Hän tiedosti, että ärtymys saattoi jo hieman kuulua hänen sanoistaan. Hänen äänensä levisi läpi avaruuden tavalla, jonka toimintaperiaatteesta hän ei ollut aivan varma – eikä häntä rehellisesti sanottuna kyllä kiinnostanutkaan, miten makutan yhteydenpito Teknisesti Ottaen Kaikkialle teknisesti ottaen toimi.
”Kuten haluat”, Abzumo naurahti. ”Mustan Käden tappio on täydellinen. Se materia, mitä heidän tornistaan on jäljellä, makaa nyt murskana kilometrin syvyydessä Onu-Metrun peruskalliossa. Lienee sanomattakin selvää, että meillä ei ole hetkeen asiaa Metru Nuille.”
”JYSÄHDYS OLI ISOMPI KUIN SOVIMME”, Bianca syytti. ”SINUN PITI TUHOTA VAIN TUKIKOHTA, EI PUOLTA ONU-METRUA.”
Abzumo kohautti olkiaan.
”Miten luulit, että estäisin Killjoyta ampumasta meitä kohti lisää ydinaseita sen jälkeen, kun epäonnistuit edes mainitsemaan, että hän saapuisi paikalle? Seison tekojeni takana. Tarvittiin riittävästi kaaosta, niin fyysistä kuin emotionaalista, jotta pako onnistuisi sulavasti. Ja siltikin Lhikanin lelut onnistuivat naarmuttamaan tesseraktiani! Ei, ei… Kyllä minä sanon, että olosuhteisiin nähden tämä meni oikein hyvin.”
Ficus kirskutteli hampaitaan.
”Emme nähneet Killjoyn tuloa ennalta”, hän puolustautui Biancan puolesta. ”Hänen silmillään katsominen on vaarallista. Hän on oppinut katsomaan takaisin. Bio-Klaanin visorak on opettanut häntä hyvin.”
Abzumolle ei tuottanut vaikeuksia täyttää hetkeksi syntynyttä hiljaisuutta omilla ajatuksillaan:
”Valutin lopulta Killjoyn tyttären täysin kuiviin. Jos Sanansaattaja on hengissä vielä tämän jälkeen, sekä hän että Killjoy ovat ansainneet kunnioitukseni.”
Ficuksen hampaikas suu vääntyi epämukavaan irvistykseen.
”Ja nämä”, Abzumo jatkoi samalla potkaisten feterran jäänteitä, joiden luokse oli hiljakseltaan keskustelun aikana astellut. ”Miksi he kutsuivatkaan näitä?” ”FETERROIKSI”, Bianca vastasi. ”ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII:N LUOMUKSIA.”
”Minulla ei ole hajuakaan, kuka tämä von Maxitrillian Arstein on”, makuta tuhahti. ”Ehkäpä kysyn tohtorilta myöhemmin. Aiheuttivatko nämä suurtakin vaivaa, Ficus?”
”Lyövät kyllä jos eivät tulivoimaltaan niin ainakin monipuolisuudeltaan monet Käden leluista mennen tullen”, Ficus korisi. ”Voin yhä lähes tuntea plasman poltteen lihassani.”
”Sait tämän yhden hengiltä, ja yksi oli Killjoyn mukana. Oliko siinä kaikki?”
”Kaksi oli ihan tarpeeksi.”
Abzumo polvistui feterran äärelle ja siveli tämän rikkoutunutta kuorta hellästi.
”Ellet pahastu, Ficus, niin tutkin tämän perinpohjaisesti. Näyttää siltä, että tämä Arstein-henkilö on varteenotettava vihollinen, jonka aliarvioiminen ei ole viisasta.”
Ficus nyökkäsi lakonisesti.
”Vetäydyn hetkeksi omiin oloihini, jos tämä oli tässä”, hän ilmoitti.
”Vielä on yksi asia käsittelemättä, ystävät”, Abzumo sanoi ponkaisten seisomaan. Tämä venytteli selkärankaansa tavalla, joka olisi tavanomaisesti katkaissut sen moneen osaan. ”Halusitte Zairyhin noutavan tämän.”
Sanoja seuraten mekaaninen, turhaan pyristelevä, sininen käsi lipui ilmojen halki Abzumon kasvojen eteen.
”Kyberneettinen irtokäsi. Oletan, että sillä on jokin merkittävä funktio, jos halusitte pelastaa sen varta vasten ainoana asiana koko tornissa.”
”Se pyyhkii muistoja”, Ficus lausui harkiten. Abzumo kurtisti kulmaansa.
”Muistojen piilottaminen ei ole järin vaivalloista, joskin tuskallista kohteelle. Mikä tästä tekee erityisen?”
”Se ei piilota muistoja vaan… ikään kuin polttaa ne pois. Vaikutus on eri. On kuin muistoja ei olisi koskaan ollutkaan.”
”Jaa’a”, makuta pohti. ”Mutta voiko muistot kuitenkin palauttaa myöhemmin?”
”Riippuu hieman biologiasta ja… muista mahdollisista erityisjärjestelyistä. Mutta niin on näyttänyt käyneen Nurukanille. Epäilemättä kenraalit olivat saaneet käsiinsä vanhoja työkalujani.”
”No lieneekö tuosta sitten mitään todellista hyötyä? Millä periaatteella se toimii?”
”Yksityiskohdat ovatkin päässeet… unohtumaan”, Ficus murahti.
”Kuinka ironista”, Abzumo hykerteli. Tämän sormen heilautuksella sininen käsi leijaili Ficuksen otteeseen, joka puristui tiukasti sen ympärille. Robottisormet alistuivat viimein kohtaloonsa ja lakkasivat sätkimästä.
”Matkaa Baterra-asemalle on pari tuntia”, Ficus murahti ja lähti hoipertelemaan kohti makutan nostattamaa temppeliä. ”Tiedätte, mistä minut löytää.”
Kun Ficus oli kuuloetäisyyden ulkopuolella, makuta kysyi vielä hyytävään sävyyn:
”Muuta mielen päällä, Bianca?”
”HUOMIOTANI KAIVATAAN MUUALLA”, Bianca tuhahti ja antoi kuvajaisten häivyttyä edestään. Häntä ei kiinnostanut jäädä kuuntelemaan, oliko makutalla enempää sanottavaa. Hän halusi jo vajota takaisin kellonsa rauhoittavaan tikitykseen. Ficuksen mielen vajotessa mietteisiinsä makutan temppelissä, onnistui Biancakin viimein huokaisemaan.
Hän tiesi, että syvällä valkoisten dyynien alla kaksi vanhaa valtiasta nuoli haavojaan. Hänen koneistonsa takana hiippaileva musta androidi salakuljetti kahta tonttua ja yhä zyglakvauvaa hänen näkönsä ulottumattomiin. Hypoteesin neljän viimeisen variaation kahdella kaarevimmalla rajalla kokoontui ryhmä spekulaatioista valuneita sotilaita, jotka olivat valmiita kohdistamaan tyytymättömyytensä Valkoisen vahtikoiriin. Tekemistä oli jälleen kasaantunut kohtuuttoman paljon. Sitä ennen hän kuitenkin tahtoi vain vaipua hetkeksi uneen…
To Be Contiuned Act 2
Ihan kuin meitä ei ois olemassakaan…
Tesseraktin sisälle kohonneen katedraalin sisäosat eivät näyttäneet sisätiloilta lainkaan. Koristeelliset kivipylväät kohosivat alueen neljässä kulmassa, jotka olivat kuitenkin paljon kauempana toisistaan kuin niiden olisi pitänyt. Tämäkin alue oli sisältä suurempi kuin ulkoa. Tesseraktin olennainen ominaisuus, Ficus ajatteli sinne astellessaan.
Oikeastaan ilmiselvän katon puuttuminen sai paikan näyttämään siltä kuin se olisi ollut taivasalla. Abzumo oli kaiketi sen sellaiseksi tarkoittanutkin. Tämän sanojen mukaan katto näytti sellaisen tähtitaivaan maailman historiasta, jollaisen sen katsoja koki kaikkein omimmaksi. Sitä tuijotellessaan Ficus ei kuitenkaan koskaan ollut nähnyt tähden tähteä. Hän oli kuitenkin arvellut, että jokin makutan taiassa oli vain mennyt pieleen eikä taivas sen takia toiminut, kuten hänelle oli mainostettu. Se ei häntä kuitenkaan paljoa haitannut. Paikka oli hiljainen, ja siellä oli kaikki matkustamiseen tarvittavat mukavuudet, mitä hänessä asuvat sielut saattoivat kaivata: pehmeä tuoli, vanha tamminen kirjoituspöytä ja sen päällä prototeräsvahvisteinen terraario, josta tuli nyt Ficuksen kourassaan puristaman sinisen käden koti.
Se ei edes kamppailut vastaan tai yrittänyt kipittää pakoon Ficuksen päästäessä sen otteestaan. Se kouristeli hetken terraarion pohjalla kuin se olisi haukkonut henkeä. Terraarion kansi oli jo kiinni, kun se viimein pääsi jaloilleen. Ficus napautti lasia kahdesti etusormellaan ja hämmennyksekseen seurasi, kuinka käsi vastasi eleeseen imitoimalla.
Hän kiskaisi nojatuolin lähemmäksi pöytää ja istui sen reunalle pää ristittyihin käsiinsä nojaten. Hän loi rikkumattoman katsekontaktin käteen, joka tuntui tuijottavan häntä takaisin. Sitä oli toki vaikea päätellä, kun eihän kädellä mitään silmiä ollut, mutta ei toisaalta ollut hänelläkään. Joten ehkäpä jos hän ilman silmiään kykeni naulitsemaan katseensa käteen, pystyi käsi vastavuoroisesti tekemään sen häneen.
”Mitä kaikkea sinä olet minulta vienyt?” lipesi lopulta Ficuksen huulilta. Hän ei tosin ollut ainoa yhdestätoista, joka ne sanat tahtoi lausua. Jossain sielujen sekamelskassa oli sekä kohtalotovereita että niitä, jotka olivat ennen kaikkea uteliaita. Sininen käsi ei näyttänyt reagoivan enää Ficuksen puheeseen millään tavalla. Se oli alkanut kipittää terraariossa edestakaisin törmäillen välillä lasisiin seiniin ja vaihtaen aina suuntaa.
Ficus seurasi sitä, kunnes hänen katseensa väsyi edestakaiseen liikkeeseen ja harhautui takaisin kohti mustaa taivasta. Hänen lihaksensa reuntoutuivat. Sitä ei ollut tapahtunut aikoihin, tai ainakaan sen jälkeen, kun hän oli viimeksi kamppaillut Killjoyta vastaan. Hän saattoi aina luottaa yhteen asiaan viimeisessä häntä välttelevässä arkkikranan omistajassa: taistelu tätä vastaan vei hänen omat kranansa aina niin äärirajoille, että hän sai purettua sisälleen kerääntyvää energiaa pois ilman ylimääräisiä koneistoja. Hän ei ollut tuntenut oloaan niin rennoksi aikoihin. Tietyllä tapaa hän oli siitä kiitollinen, mutta jatkuvassa lihasten pakotuksessa oli hyvätkin puolensa. Ne harhauttivat häntä kivusta, jota hän koki päässään.
Ficus oli huomannut sen aikaisemminkin. Muistot fyysisestä kivusta oli helppo työntää syrjään, vaikka hänet oli vain hetkeä aikaisemmin jauhettu palasiksi sanoinkuvaamattomilla tavoilla. Hän oli ehtinyt huokaista vain hetken, kun muistot kipujen kauhuista olivat jo väistyneet. Kuten aina ennenkin. Se kuitenkin antoi hänelle huolestuttavan tilaisuuden jäädä pohtimaan. Yhtä asiaa ylitse muiden: muistoa, joka oli ilmestynyt hänen tajuntaansa vain tunteja ennen kuin he olivat aloittaneet hyökkäyksensä.
Hän ei ymmärtänyt sitä laisinkaan. Hän ei ensinnäkään tunnistanut sieltä itseään, mutta ei myöskään paikkaa, johon se sijoittui. Auringon paahteessa kauppaa käyvät matoralaiset eivät myöskään herättäneet hänessä mitään sellaista inhoa, jota hän olisi ilmiselvästi halunnut itseltään pyyhkiä. Hän ei silti edes harkinnut vaihtoehtoa, että joku muu olisi poistanut muiston hänen päästään. Hän ymmärsi, että sen oli täytynyt olla hän itse. Hän ymmärsi itseään, tai ainakin Ficus-osaa itsestään, sen verran, että hän tiesi olleensa itse sen polttamisen taustalla. Hän ei vain yksinkertaisesti keksinyt syytä siihen, miksi.
Yhden yllättävän muiston murehtiminen ei kuitenkaan kuulunut hänen tyyliinsä. Todellinen ongelma juonsi siitä, mitä oli tapahtunut myöhemmin. Tai tarkkaan ottaen parikymmentä minuuttia sitten, kun Avrahk Feterran kredipselleeni-isku oli osunut maaliinsa. Hänen tajuntansa oli pimentynyt. Seuraavan kerran hän oli kokenut olevansa kontrollissa itsestään vasta Nahon kuplassa. Siellä kelluessaan hän oli kuitenkin tajunnut, mitä oli tapahtunut. Muistoja oli vapautunut lisää. Paljon lisää. Ja ne herättivät sellaisia kysymyksiä, joita oli aiheellista murehtia.
Kredipselleeni ei ollut voinut vapauttaa hänen muistojaan yksinään. Hän tunsi aineen läpikotaisin, vaikka ei ollutkaan aivan varma, miksi. Oli kuitenkin selvää, että häneen oli vaikuttanut jokin muukin. Joku oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja lähtenyt avaamaan ovia. Joku hänen sisällään. Joku, tai jotkut, jotka olivat osa häntä.
”Tahtooko kukaan sanoa jotain puolustuksekseen”, Ficus murahti ääneen. Hänen lausuntoaan seuraava täydellinen hiljaisuus oli mahdollinen lähinnä, koska terraarion asukaskin oli lakannut kipittämästä ja kääntynyt kohti yksinpuhelua harrastavaa Puhdistajaa.
Puheenvuoroja ei kuitenkaan tullut. Ei Puhdistajan suulla eikä edes tämän tavallisesti niin vilkkaassa mielessä. Syylliset eivät halunneet tulla nähdyiksi, vaikka Ficus olikin melko varma, ketkä tihutöiden takana olivat.
Hän ei voinut kuitenkaan loputtomiin keskittyä syyllisten etsimiseen. Vaikka hän tahtoi kierrellä ja kaarrella ajatustensa ympärillä, hän ei voinut jättää yhtä asiaa huomioimatta.
Miksi ihmeessä niin monessa muistossa puhuttiin Adorium Seleciuksesta?
Hän olisi varmasti voinut kysyä valkoiselta vastakappaleeltaan, mutta häntä ei huvittanut juuri nyt kutsua tätä pilaamaan rauhallista hetkeä. Sitä paitsi, tämä kyllä varmasti tunsi valtakuntaansakin asti, miltä Ficuksesta sillä hetkellä tuntui. Aito suodattamaton utelaisuus ei ollut kuulunut hänen palettiinsa pitkään aikaan.
Hän tekisi asialle jotain. Myöhemmin. Nyt hänen oikeastaan teki mieli vain nukkua. Hänellä oli myös korkea riski onnistua siinä, sillä hänen mielessään ei ollut aikoihin ollut niin hiljaista.
Musta taivas velloi vailla tähtiä. Sininen käsi käpertyi kerälle terraarion nurkkaan päihitettynä. Se oli vasten tahtoaan joutunut vaihtamaan tilavat ilmastointikanavat ahtaaseen lasikoppiin.
Mutta jos sen elekielestä olisi jotain päätelmiä uskaltanut tehdä, oli se ollut tyytyväinen aistiessaan Ficuksen päässä vellovat kysymykset.
Uteliaisuuden siniset liekit loimusivat jälleen.
To Be Contiuned, Kohtaus 3
Luulin näkeväni hyvää.
Se oli harhaa niin syvää.
Pimeän huoneen kivisillä seinille tasaisin välimatkoin kiinnitetyt soihdut syttyivät mustiin liekkeihin valaisten koko huoneen synkällä valolla, kun Abzumo asteli sisään Zairyh perässään. Kyborgikehoa ohjaava kasvi kantoi mukanaan feterran raatoa, jonka se sitten laski huoneen keskellä makaavalle leveälle pöydälle.
Huonetta piteli pystyssä kuusi tukipilarin roolia toimittavaa vihertävää lasisylinteriä, joiden rakennetta vahvistivat niiden ympärillä kierteenä spiraalimaisesti kulkevat mustat, paksut palkit ja joiden sisällä kupli epämääräistä nestettä. Huoneen seinustoilla oli erilaisilla lasipurkeilla ja metalliastioilla täytettyjä pöytiä ja hyllyjä. Yhdellä pöydistä, nesteellä täytetyssä lasisäiliössä, lilluivat irtonaiset aivot.
”Kiitos, Zairyh”, Abzumo totesi. ”Voit mennä.”
Zairyh epäröi hieman ovensuussa mutta poistui sitten huoneesta. Kasvin kadottua omiin oloihinsa Abzumo istahti yhdelle huoneen tuoleista.
”No niin, katsotaanpas”, hän sanoi ja heilautti sormeaan laiskasti. Prototeräksiset ketjut ilmestyivät kuin tyhjästä ja lukitsivat feterran kiinni pöytään. ”Siltä varalta, ettet olekaan aivan niin kuollut kuin Ficus kuvitteli.”
𝅘𝅥𝅯Epäiletkö Ficus-kultaa, vaikka sillä on niin komea perrr~𝅘𝅥𝅯
”En epäile Ficuksen kykyä päättää elämää”, Abzumo tuhahti keskeyttäen räävittömän äänen. ”Mutta tuntemattoman vihollisen kanssa ei voi koskaan olla liian varovainen.”
𝅘𝅥𝅯Kuinka monta jalkaa on hyönteisellä?~𝅘𝅥𝅯
”Niin, niin.”
Abzumo nousi jälleen seisomaan. Tämä kumartui hieman lähemmäksi nähdäkseen tarkemmin metallisen kuoren rinnassa olevan reiän. Terävä kynsi raapaisi ehjää kohtaa metallin pinnasta korviariipivästi mutta jättämättä jälkeäkään.
”Kappas vain.”
Hän kaivoi olennon sisään lyödystä rintakehästä esiin yhden irtonaisen, hieman mustuneen palasen panssaria ja empimättä haukkasi siitä kiinni hampaillaan. Sitten hän veti sen nopeasti ulos suustaan ja sylkäisi lattialle.
”Epäilemättä Kal-metallia. Aivan raivostuttavan etova tunne.”
𝅘𝅥𝅯Maukasta, maukasta alumiinia~𝅘𝅥𝅯
Abzumo saapasteli yhdelle seinustan pöydistä, jonka päällä lepäsi erinäisiä tuubeista ja pulloista koostuvia viritelmiä. Hän sulki metallinpalan jonkinlaiseen polttimoon ja käynnisti sen alle kirkkaan, sinertävän liekin. Mustaa savua alkoi kulkeutua putkea pitkin järjestelmään.
Pian kellertävää nestettä alkoi tippua laitteiston toisessa päässä olevasta tuubista telineessä tuubin alla odottavaan koeputkeen. Makuta sammutti liekin ja odotti, että nestettä lakkasi tippumasta. Sitten hän poimi koeputken käteensä ja nuuhkaisi.
”Seos Kal-metallia ja jotain muuta. Mielenkiintoinen koostumus. Täytynee tehdä muutama jatkotutkimus myöhemmin.”
Sitten hän palasi takaisin raadon luokse ja tarkasteli runnoutuneita etupanssareita. Hän koetti taivuttaa rintalevyjä erilleen toisistaan, mutta se olisi vaatinut huomattavasti voimaa.
”Ja miksi vaivautua.”
𝅘𝅥𝅯No miksi porukka yleensä pumppaa rautaa??~𝅘𝅥𝅯
Makuta asteli työkaluja sisältävälle hyllylle ja etsiskeli hetken. Sitten hän valikoi yhden mukaansa ja palasi feterran äärelle. Hän asetti vallan viattomalta, lyhyeltä mustalta metallikahvalta näyttävän esineen sisään rinnassa olevasta reiästä ja astui kauemmas. Esine ryhtyi välittömästi laajenemaan pituussuunnassa, ja pian se oli täyttänyt kaiken käytettävissä olevan vaakasuoran tilan. Silti se laajeni laajenemistaan, ja feterran kuoresta alkoi kuulua natinaa.
Lopulta jokin liitos petti, ja panssarit lensivät äänekkäästi paukahtaen irti. Abzumo kumartui hieman väistääkseen ylitseen lentävän metallinpalan.
𝅘𝅥𝅯Aika väkivaltaista!~𝅘𝅥𝅯
Makuta jätti sirun sanat huomiotta ja tarkasteli lähemmin kuoren alta paljastunutta näkyä. Keskellä ruhoa möllötti irvokas, lihasta koostuva möykky, joka oli useista kohdin hieman muusautunut Ficuksen käsittelyssä ja valutti yhä verta. Lihasäikeet olivat kiinnittyneinä orgaanisiin metalliosiin, jotka puolestaan oli hitsattu hyvin hienostuneella tekniikalla kiinni vielä selän puolella kutakuinkin ehjinä pysyneisiin, joskin Ficuksen rutistuksesta kasaan menneisiin panssareihin. Lihaolennon keskellä oli selvästi ilmeettömät, hyökkäyksestä runneltuneet kasvot.
𝅘𝅥𝅯Hyi persetti! Mikä helvetti tuo on???~𝅘𝅥𝅯
”Jos sinun nyt välttämättä on tarpeen tietää”, Abzumo tuhahti, ”niin se näyttää minusta rankasti mutatoituneelta matoralaiselta.”
𝅘𝅥𝅯häh~𝅘𝅥𝅯
Makuta raapaisi kynnellään pitkän viillon lihaolennon naamaan ja nuuhki hieman sormeensa jäänyttä kudosta. Sitten hän repi ronskisti irti yhden eteenpäin sojottavista, panssarista irtaantuneista orgaanisista metalliosista ja nuolaisi sitä hitaasti.
”Kyllä vain”, hän vahvisti makustellen. ”Tämä on samaa materiaalia kuin matoralaisten luut.”
𝅘𝅥𝅯That’s fucked up dude~𝅘𝅥𝅯
”Älä sönkötä minulle xiaa, kun puhun sinulle”, makuta ärähti.
𝅘𝅥𝅯Kyllä, herra isoherra!!~𝅘𝅥𝅯
Makuta jätti jälleen sirun huomiotta ja keskittyi tunnustelemaan naamaa ympäröivää lihamössöä kaksin käsin. Hän paineli sitä sieltä täältä aiheuttaen melko kovaäänistä litinää, kun ruho ruikki vertaan ympäriinsä.
”Täällä ei ole mitään kovaa sisällä”, hän tuumasi. ”Kaikki liha on yhtenä myttynä, ja kaikki metalliosat ovat tässä ulkopuolella.”
𝅘𝅥𝅯häh~𝅘𝅥𝅯
”Kuvittele se niin, että matoran on ikään kuin käännetty sisäpuoli ulospäin ja sitten liiskattu yhdeksi massaksi. Siltä tämä vaikuttaa. Jokin on aiheuttanut nopean mutaation, eikä se ole ollut kivuton. Aivan lempijuttujani!”
𝅘𝅥𝅯Ootkos miettiny terapiaa~𝅘𝅥𝅯
”Tukipas turpasi hetkeksi.”
𝅘𝅥𝅯🤐~𝅘𝅥𝅯
Makuta retkahti jälleen tuolille mietteliäänä. Tämä Arstein oli selvästi joku, jolla oli sekä riittävästi resursseja että yhteyksiä päästä käsiksi erittäin korkeatasoiseen tieteeseen.
”Ehkäpä minun täytyy paneutua asiaan ihan tosissani”, makuta naurahti.
Sitten lihasta alkoi jälleen kuulua litinää, tällä kertaa omatoimisesti. Hieman kudosnestettä valui pöydälle. Abzumo vilkaisi yllättyneenä takaisin auki revittyyn koteloon. Naama keskellä lihamöykkyä oli alkanut liikuskella, ja sen ilme oli revennyt tuskalliseen irvistykseen.
”Hahaa! Se ei ole kuollut! Tämä on loistavaa!”
𝅘𝅥𝅯Mutta Ficuksen upea per~𝅘𝅥𝅯
Siru ei ehtinyt säädyttömyyksiensä loppuun, kun naama lihassa alkoi kirkua hirvittävän kovalla äänellä. Abzumo pomppasi riemuissaan taas pystyyn ja säntäsi kirkuvan olennon luokse.
”Hahaa, miltä tuntuu? Onko paha mieli? Sattuuko olemassaolo?” hän ilkkui ja tökki otusta sormellaan. Hänen sanojaan ei olisi kuullut olennon rääkymisen läpi, jos niitä olisi joku muu ollut kuuntelemassa. Olennolla ei ollut todellisia silmiä, millä nähdä, vaan kuopat ammottivat tyhjyyttään. Suu ei ollut sellainen, jolla olisi voinut syödä – se oli ikään kuin kuroutunut umpeen, ja ääni kuului sen läpi vaimennettuna.
”Miten sinä pysyt elossa? Ja miksi sinä huudat… pelosta etkä kivusta?” Abzumo pohti. ”Eikö sinua satu vielä tarpeeksi?”
Hän iski nyrkkinsä lihamassaan, ja se otti iskun vastaan hervottomasti tutisten. Lihassäikeiden välistä purkautui kirkasta höyryä, kuin olento olisi henkäissyt sitä ulos. Kirkumisen sävy ei kuitenkaan muuttunut. Olennon ääni tosin alkoi hieman käheytyä.
”Huutaminen ei auta! Olet vain ihan saatanan rasittava, et mitään muuta!” Abzumo rääkyi kilpaa lihanaaman kanssa. ”Ole hiljaa!”
Makuta alkoi läpsiä naamaa avokämmenellä edestakaisin. Kelmeää nestettä valui ulos olennon lihasta sekoittuen kudosnesteeseen ja vereen.
𝅘𝅥𝅯Aika absurdia ja ällöä!~𝅘𝅥𝅯
Sitten jotakin yllättävää tapahtui. Jostain lihan sisästä purskahti kirkas säihke. Abzumo hyppäsi refleksinomaisesti useita metrejä taaksepäin ja suojasi kehoaan valtavilla siivillään. Auki revityn ruhon ylle oli materialisoitunut jokin. Ja se jokin hehkui kirkkaana kuin auringot. Kirkuminen jatkui, mutta huuto ei enää lokalisoitunut lihamassan sisään.
”Mitä helvettiä?” Abzumo manasi epäuskoisena. Hän näki pöydän yläpuolella leijailevan epämääräisen muodon. Kirkkaat silmät katsoivat hänen suuntaansa, ja kauhun irvistykseen vääntynyt suu rukoili kaiken loppua. Sitten valoilmiö katosi jättäen jälkeensä kuin valopartikkeleista koostuvaa usvaa.
𝅘𝅥𝅯No nyt on kunnollista~𝅘𝅥𝅯
”Ei. Ei ole.”
𝅘𝅥𝅯Surutulituksen vastapainoksi tarvitaan ilotulitus!~𝅘𝅥𝅯
Makuta heilautti kättään, ja koko pöytä, jonka päällä feterran raato lepäsi, sulkeutui verenpunaisen sylinterinmuotoisen kentän sisään. Sitten valtavat mustat lieskat löivät maasta taivaisiin polttaen mukanaan katonkin mutta suojakenttään kilpistyen. Koko sylinteri oli täyttynyt mustasta infernosta, joka paloi useita minuutteja.
Kun lieskat viimein kyltyivät, oli pienen hetken ajan täysin hiljaista.
Vain pienen hetken.
𝅘𝅥𝅯Vou, vou, mitä ihmettä?? Oliko tuo tarpeellista???~𝅘𝅥𝅯
Mitään ei ollut jäljellä. Ei pöytää, ei lihaa, ei edes Kal-metallinsekaisia panssareita. Pelkkää tuhkaa.
𝅘𝅥𝅯Paljonko arvoa on mielikuvitusystävän mielipiteellä?~𝅘𝅥𝅯
”Arstein nousi juuri prioriteettilistani kakkoseksi. Välittömästi yhteys tohtoriin.”
𝅘𝅥𝅯Puhut kuin minä voisin tehdä jotain asialle~𝅘𝅥𝅯
Makuta kaivoi Deltan esiin, katsoi sitä vihaisesti ja paiskasi sen sitten seinään.
”Mikä siinä on”, hän sanoi lähestyen lattialle pudonnutta sirua, ”että nämä kaksi muuta ovat näin hiljaa mutta sinä sen kun lätiset ja lätiset?”
Hän poimi valkean, sinihehkuisen sirpaleen jälleen käteensä.
”Ja luuletko minua tyhmäksi? Luuletko voivasi vain sanoa, mitä huvittaa, ja kuvitella, etten ennen pitkää huomaisi?”
Siru oli hetken hiljaa. Lopulta se sanoi:
𝅘𝅥𝅯Voiko mielestä koskaan tietää varmaksi?~𝅘𝅥𝅯
To Be Contiuned 4 Je T’aime
Nyt myydään tunteita loppuun,
ilmaisia ämpäreitä ilman onnellisuutta.
Kaksi tuntia Surutulituksesta
Kokoustila, joka murheen murtamalle ryhmälle oli annettu, koostui ainoastaan pyöreästä metallisesta pöydästä keskellä valkoista tyhjää tilaa. Puoliksi rakennusvaiheessa oleva telakka oli vakavasti puutteellinen kalustuksensa osalta, mutta Nurukan ei ollut antanut sen haitata. Killjoyn kypärän vasen antenni oli asetettu pöydälle niin, että sen hologrammiprojektori suuntautui tilan tyhjää puolikasta päin. Maan toan rinnalle kokoukseen asettuneet Cody ja Mavrah olivat uppoutuneet keskusteluun pöydän toisella puolella hohtavien hologrammien kanssa. Niistä kärjimmäinen, vaaleanvihreä selakhi nyökkäili ymmärtäväisesti.
”Näimme kaiken täältä käsin. Tiesimme, että Ficuksen tappaminen saattaa olla jo mahdotonta, mutta on eri asia spekuloida kuin nähdä omin silmin sen hirviön uusivan itsensä novapommista”, Breznikovista vanhin huokaili. Tämän leuka oli yhä siteissä, mutta kukaan Metru Nuilla ei ollut tohtinut kysellä vamman alkuperää.
”Mitä hittoa me edes teemme sille pirulaiselle?” Cody sadatteli hampaitaan kirskutellen. ”Kun näyttää siltä, että tavanomaiset aseet eivät häntä kykene pysäyttämään.”
”Hän pääsi ulos protodermislukostakin niin nopeasti, ettemme ehtineet reagoida”, Nurukan mutisi silminnähden tuohtuneena. ”Ja Mexxi maksoi siitä hinnan.”
”Olen pahoillani, Brez valitteli vilpittömästi. Selakhilla oli tarpeeksi kokemusta taistelukentälle menetetyistä ystävistä tietääkseen, millainen puristus toan rinta-alassa oli.
”Meillä on yksi idea, mutta se vaatii kohtuullisen laajan sotilasoperaation idässä. Meillä on koordinaatit Radakin vanhaan tutkimuslaitokseen Kristallisaarilla. Killjoy toivoo, että löytäisimme sieltä vastauksia siihen, kuinka Puhdistaja päihitetään.”
Radakin mainitseminen sai Metru Nuin päässä katseet kiertämään huolestuneina toisissaan. Sotilasoperaatio idässä kuulosti Killjoyn tietäen vaatimattomalta ilmaisulta. Nurukan ainakin epäili välittömästi, että Nascosto valmistautui täysimittaiseen sotaan.
”Entä Xen? Onko hänen tilastaan tullut enempää tietoa?” Brez kysyi.
”Killjoy on ollut leikkaussalissa hänen kanssaan toista tuntia. Emme ole kuulleet mitään sen jälkeen”, Cody huokaisi murheellisena. ”Mexxin huoneeseen virtasi myös melkoista… kalustoa. Hänen tilansa ei kuulostanut hyvältä.”
Breznikova vastasi uutisiin lähinnä murheellisella katseella. Hän ei edes halunnut kuvitella, mitä tapahtuisi, jos Killjoy kaiken tämän jälkeen vielä menettäisi tyttärensä.
”Toivomme parasta.”
Cody nyökkäisi selakhin huomiolle. Nurukanilla oli samaan aikaan vaikeuksia irroittaa silmiään kokoushuoneen kylmästä lattiasta. Hän sai lopulta katseensa kiertelemään hologrammikuvasta näkyvästä shasaalimekaanikosta jonkinlaiseen panssaroituun ankkaan, joka kuunteli keskustelua Brezin takana. Killjoyn keräämä joukkio kummastutti häntä. Kuvassa oli vilahtanut jo monta sellaisen lajin edustajaa, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Se oli hänen ikänsä ja kokemuksen huomioiden merkillistä.
”Noh, mutta oli miten oli, Nascosto on valmis tukemaan Mustaa Kättä kaikin mahdollisin tavoin. Olemme pahasti aliarvioineet vihollisen kyvyn iskeä meitä vastaan. Yhdessä voimme turvata toistemme selustan paremmin.”
”Kiitos, Breznikova”, Nurukan nyökkäsi. He eivät olleet ehtineet keskustella kauaa, mutta hänen saamansa kuva selakhista ja tämän soturijoukosta valoi häneen haurasta mutta paljon kaivattua uskoa. Pyyntö yhteisestä kokouksesta oli tullut Killjoylta itseltään. Tämäkin näki, että yksinäisten kamppailujen aika oli tullut päätökseen. Liike, josta Nurukan oli yllättynyt ja Cody lähinnä ylpeä.
”Abzumo minua eniten huolettaa”, vahkikomentaja sai puettua murheensa sanoiksi. Cody oli nostanut kätensä leualleen ja raapi sitä mietteliäänä. ”Kolmella Nimdan sirulla hänet on nostettava vaara-asteikon kärkeen. Me näimme, mitä hän pystyy niillä tekemään. Vihollisemme vastustaminen saattoi juuri muuttua mahdottomaksi. Hitto soikoon, ne ovat Bio-Klaanissa pettyneitä, kun kuulevat tästä. Heillä oli jo valmiiksi epäilyksensä siitä, pystymmekö pitämään sirumme turvassa.”
Keskustelun taustalla ovi kävi ja Mavrahin perässä viimeiset tunnit vaellellut hunakasvoinen ta-matoran astui kokoustilaan kuuntelemaan, mitä siellä tapahtui. Mavrahin huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Nurukaniin. He jakoivat merkittävän katseen ja vienoisen virnistyksen. Katseenvaihto ei kuitenkaan jäänyt Nascoston päässä huomaamatta.
”Onko teillä kahdella jotain, mitä tahdotte kertoa?” Brezin rinnalla seisova huppupäinen selakhi tivasi. Kaikilta Metru Nuin puolella oli mennyt vanhuksen nimi ohi esittelyjen aikaan, mutta kallonaamioisen papan äänensävy oli ainakin Mavrahin mielestä ärsyttävän komenteleva.
”No siis”, Nurukan aloitti. Hän tiesi välittömästi jääneensä kiinni, mutta toisaalta hänen oli alun perinkin tarkoitus nostaa aihe vielä esiin keskustelun aikana.
”Niin”, Mavrah vahvisti ja sosiaalisen paineen kasvaessa laski lopulta repun selästään, avasi sen nyörit ja alkoi kaivelemaan sen sisuksia. Hetken päästä hän kuitenkin keskeytti ja vilkaisi Nurukania, joka nyökkäsi tälle rohkaisevati kannustaen tätä jatkamaan. Nascoston väen, Codyn ja ta-matoranin, joka ei ollut vieläkään esittäytynyt, katseet olivat naulittuina Mavrahiin, kun Nurukan käänsi virnuilevan katseensa lievästi kiusaantuneena kohti huoneen kattoa.
Sitten professori löysi viimein etsimänsä. Codyn ainoa silmä laajeni hämmästyksestä. Nascostossa Brez ja Brosni eivät voineet estää itseään naurahtamasta ääneen.
Delta roikkui nahkaisessa ketjussa Mavrahin käsissä ja heijasteli huoneessa loistavien hologrammien vihreää valoa pitkin sen kirkasta pintaa. Siruun kaiverrettu kirjain erottui selkeästi jopa etelästä kokoukseen liittyneiden keskuuteen. Nurukan vain myhäili tyytyväisenä. Kaikista päivän hirvittävistä tapahtumista huolimatta he olivat onnistuneet yhdessä asiassa.
”M-miten. Killjoy sanoi, että Abzumo anasti…” Cody yritti muuttaa hämmennystään sanoiksi.
”… sirun Xeniltä”, Mavrah täydensi. ”Niin. Mutta ei Nimdan sirua vaan jotain muuta.”
”Muuta?” Breznikova ihmetteli. ”Mitä muuta?”
”Xenin idea”, Mavrah totesi ja viittoili sitten rinnalleen ta-matorania kohti. ”Mutta Vakama-ystäväni toteutti.”
Vakamaksi kutsuttu nuori matoran vilkutti kaikille kokouksen osanottajille hieman ujostellen. Tämän kasvoilta näki Hunalle kirvonneet hikipisarat. Nuorimies selvästi ymmärsi, millaisen murheen keskelle hän oli Mavrahin mukana saapunut.
”Ööh, hei vain. Kiva, jos työstäni oli hyötyä.”
Codyn ja Brezin kysyvät ilmeet kaipasivat akuutisti lisää kontekstia, joten Nurukan pakotti naamansa viimein vakavaksi ja astui takaisin keskusteluun.
”Matoro Mustalumen vanha naamio, kanohi Cencord. Se ei vastaa Nimdaa voimatasoltaan, mutta petkuttaa Abzumoa kyllä hetken.”
”Muotoilu oli aika vaikeaa. Yleensä käsittelen naamioita kiekoista, en… öh, esineitä naamioista”, Vakama ähkäisi yrittäen kuitenkin pitää itsensä asiallisena.
”Äläs viitsi, teit uskomatonta työtä. Siru, jonka taoit Cencordista, olisi voinut käydä peilikuvasta”, Nurukan kehui nuoren naamiontakojan työtä. Vakama nyökkäsi kiitollisena toan kehuille.
”Pääsimme naamion kanssa yhteisymmärrykseen ennen pirstomista. Oli innoissaan ajatuksesta petkuttaa Makuta Abzumoa”, Mavrah tarkensi.
Cencordin kanssa käydyssä keskustelussa Vakama ei ollut ollut mukana, eikä olisi halunnutkaan. Hän ei halunnut edes spekuloida, miksi tai miten naamio oli puhunut ylipäätään. Mustan Käden sankareiden suunnitelma oli ollut kuitenkin isoin projekti, joka hänen pienelle ja kohtalaisen tuoreelle pajalleen oli koskaan annettu, ja hän oli lähtenyt toteuttamaan sitä innoissaan, vaikka naamio olikin hieman hirvittävällä tavalla huutanut koko sen ajan, kun hän oli sitä leikannut.
”Olisittepa nähneet”, Mavrah myhäili tyytyväisenä. ”Xen opetti Cencordia. Puhumaan kuin Delta. Kesti tunteja.”
Nurukan virnisteli leveästi. Hän muisti sen elävästi, vaikka olikin kuunnellut sitä vain pienen hetken muiden valmistelujen lomassa.
”Xenin suu ei ole siivo, mutta en silti ole koskaan kuullut hänen suustaan niin montaa kommenttia muhkeista peräsimistä.”
Nascoston päässä oli vaikeuksia ymmärtää, mistä edes puhuttiin. Mavrah, Nurukan ja Cody sen sijaan räjähtivät stressin ja huvittavan mielikuvan yhteisvaikutuksesta hillittömään naurunremakkaan. Jopa Vakaman suunpielet nykivät. Nurukanin nauru loppui kuitenkin hyvin nopeasti, kun elävät ja mukavat muistikuvat Xenistä palauttivat hänen mieleensä sen, mitä tytölle oli tapahtunut. Muut lukivat sen välittömästi toan kasvoilta. Naurun täyttämä hetki muuttui nopeasti entistäkin syvemmäksi murheeksi.
Masentavan hiljaisuuden laskeutuessa Vakama kuitenkin havahtui kantavansa edelleen jotain aiheeseen liittyvää tarvikelaukussaan. Sillä aikaa Mavrah ojensi Nimdan sirun huolellisesti Nurukanin hoiviin, joka sujautti sen kaulaansa ja tiputti sen rintapanssarinsa alle piiloon aivan kuten Xenkin oli sille aina tehnyt. Nurukanin päässä kajahtelivat välittömästi huomiot siitä, kuinka seksikkäältä Cody näytti ilman toista silmäänsä. Toalla oli vaikeuksia uskoa, miten pitkään Xen oli jaksanut sirun selityksiä tulematta hulluksi, mutta hänen täytyi myöntää, että juuri tällä kertaa sirun rivoudet eivät edes haitanneet häntä.
”Herättää silti kysymyksiä”, Cody sanoi mutristaen suutaan. ”Eikö tämä tarkoita, että se makuta sai kaiken tuon aikaan kahdella sirulla?”
Vahkin huomio oli, kuten yleensä, oleellinen, eikä jäänyt huomiotta Nascoston väen keskuudessa. Brosni oli nostanut huolestuneen katseen Breznikovaan, joka oli jo aikaisemmin pohtinut, kuinka tavoittamattomiin heidän vihollisensa voima oli kohoamassa. Oli silti huojentavaa tietää, että Makuta Abzumon käsissä oli ainoastaan kaksi tuomionpäivän sirpaletta. Huomiossa tärkeämpää kuitenkin oli, että heillä oli niitä yksi.
”Ah, kas tässä”, Vakama keskeytti hetken laukkuaan pengottuaan ja kiskoi nahkaisen nauhan tarvikkeidensa seasta. Sen mukana hän veti Codya pöyristyttääkseen esiin viisi sirua lisää. Nekin hohtivat hieman ja niihin oli jokaiseen kaiverrettu numero merkiksi. Kanohi Cencord, kuten Nimdakin, oli pirstottu kuudeksi.
”Minulla ei tosiaan oikein ollut mallia näille muille, joten nekin näyttävät aika paljon Deltalta”, Vakama tuumasi. Nurukan tuijotti siruja hetken ja jakoi sitten vilkaisun Codyn kanssa.
”Minulla olisi noille yksi idea”, hän sitten tuumasi. Cody tiesi täsmälleen, mitä Nurukan tarkoitti. Tämä nappasi sirut hoiteisiinsa ja rynnisti suoraan ulos kokoustilasta. Breznikova ei jäänyt arvuuttelemaan sitä, minne vahki suuntasi, vaan tulkitsi kokouksen päättyneeksi. Hän nyökkäsi vielä kertaalleen Nurukanille, joka nappasi Killjoyn sammuneen kypärän palasen mukaansa ja riensi vahkiystävänsä perään.
Mavrah kohautti olkiaan Vakaman kysyvälle katseelle. Kun hologrammi sammui, tuli huoneeseen pilkkopimeää. Ennen sitä matoran-professori oli kuitenkin nähnyt toivon pilkahduksen Codyn perään rynnänneen Nurukanin kasvoilla.
Mikä näiden idea sitten olikaan, täytyi sen olla jotain hyvää. Hän ei suostunut uskomaan, että päivä voisi olla täynnä pelkkää murhetta. Joten professori lähti ystäviensä perään. Jättäen kummastuneen ta-matoranin seisomaan yksin kolkkoon kometrulaiseen kokoushuoneeseen.
Vakaman ensimmäinen iso toimeksianto oli saanut masentavia käänteitä, mutta hän oli iloinen, että hän oli onnistunut siinä, mitä häneltä oli pyydetty.
Ja nyt hänen työllään saatettaisiin pelastaa vielä yksi…
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Perimätiedon mukaan sillä saarella oli ollut aikanaan selakhiväen majakka, mutta niin kauan kuin he muistivat, se oli ollut Tarkastajaksi kutsutun tarun koti.
Tuskin kukaan oikeasti tiesi, oliko tätä olemassa, ja jos oli, asuiko tämä tosiaan siinä mahtipontisessa kivikartanossa, joka nykyään hallitsi saarta uhkaavalla siluetillaan.
Talossa oli kerros kerroksen päälle kylmiä, kivisiä seinämiä. Irvistävät olennonpäät vartioivat ikkunoita, joissa kukaan ei koskaan liikkunut. Synkeät katonharjat päättyivät teräksisiin piikkeihin, jotka tuntuivat muuttavan muotoaan, kun niitä ei katsonut.
Kun auringot paistoivat, oli hämärää. Kun ne eivät paistaneet, saattoi toisinaan ikkunoista kajastaa sairasta valoa.
Kukaan ei koskaan käynyt siellä.
Ei, ennen kuin Aerin Opettaja oli vakuuttunut siitä, että kartanon asukas piti hallussaan salaisuutta tulevaisuuteen. Sillä keneltä muulta mennä kysymään kuolemattomuudesta kuin itse Kuoleman Makutalta?
Heitä oli kuusi opetuslasta Svarlen mukana.
Kylmän, synkän salin holvikaaret tuntuivat kohoavan ikuisuuksiin asti. Toa-joukossa ilmapiiri oli ahdistunut.
”Pimeys ei mahda meille mitään”, tulen toa vakuutti mahtavalla äänellään. Hän liekehti, valaisten lattian punertavaksi. ”Pimeys voi vain kätkeä.”
Halawe hytisi kylmissään joukon hännillä. Miksi he olivat suostuneet tähän? Kuinka syvällä Svarlen pauloissa hänen ystävänsä olivatkaan? Delevakin oli menettänyt huumorintajun rippeensä. Velipoika oli rakentamassa hampaat irvessä Svarlen parempaa maailmaa.
”Kasvaisit joskus”, Deleva totesi. ”Olet vastahakoinen vain koska et voi hyväksyä sitä, että joku tietää sinua paremmin.”
Halawe ei viitsinyt vastata. He olivat käyneet sen keskustelun aiemminkin. Mitä silloin muka voi edes tehdä, kun toinen on täysin vakuuttunut, että toimii oikein?
Ja kyllähän he oikein toimivatkin. Svarlen johtamina he olivat pystyneet enempään kuin koskaan hajaantuneina. Ryövärit olivat alkaneet kiertää Aerin vedet kaukaa, ja matoralaiset kokivat olevansa paremmassa turvassa kuin koskaan.
Mutta se ei riittänyt Svarlelle Viisalle. Se ei ollut koskaan riittänyt.
Se oli vain ensimmäinen askel, hän oli sanonut. Se oli vain laastaria rikkinäisen maailman haavoihin. Toat olivat vastuussa, ja heidän velvollisuutensa oli kehittyä.
Halawe oli aina ollut kapinallinen, mutta hän alkoi huolestua toden teolla vasta kuullessaan Svarlen öistä temppelissä hänen lähimmän oppilaansa kanssa. Huhut kertoivat rituaaleista, voimakivistä ja kielletyistä naamioista.
Heidän johtajansa oli nähty usein muinaisilla kaivauksilla. Selakhien, draakkien, kenen vain. Tulen toa oli ollut erityisen haltioissaan vanhan draakkipyramidin raunioista, jotka kiven toa Ilveria oli löytänyt Ehreninlahden pohjasta. Opettaja oli viettänyt siellä viikkoja vain kääntäen ikivanhoja tekstejä. Joku oli väittänyt nähneensä liekkien lyöneen taivaisiin Aer-Kinillä.
Opettaja uskoi, että jossakin piili salaisuus täydellisyyteen, ja hänen piti vain löytää se. Hänen piti olla hyvin vakuuttunut siitä tuodakseen heidät varjojen kartanoon.
Ja oppilaiden piti olla hyvin vakuuttuneita opettajastaan seuratakseen tätä.
Deleva kulki vain vähän opettajan takana. Tämän liekit valaisivat ja lämmittivät heidän askeleensa. Savun haju nousi jonnekin holvikaariin. Seinien varjot kätkivät loputtomat hyllyrivit, kirjat, kivitabletit ja esineet, joiden käyttötarkoituksen vain varjojen herrat tiesivät.
Plasmahenki ei tuntenut pelkoa tai epävarmuutta. Toien ei tarvinnut. Hän oli oppinut sen Svarlelta.
”Yhdessä voitamme kaikki haasteet”, Svarlella oli tapana toistella. Se oli jäänyt syvälle Delevan mieleen. Niillä sanoilla tulen toa oli valanut uskoa tiimiin, kun kaksi heistä oli haavoittunut vakavasti kohtaamisessa koillisen draakkiroistoja vastaan.
”Jos Pimeys olisi paikalla, olisimme tavanneet hänet jo”, Svarle vakuutti. Hänen äänensä kaikui seinästä seinään. Se peitti alleen varjojen hiljaisen kuiskinnan.
He jatkoivat läpi kartanon hämäryyden. Matka tuntui suhteettoman pitkältä. Koko paikka oli kasvanut kieroon.
”Olen varma, että kuljimme tästä jo”, Halawe kuiskasi takaa.
”Olen varma, että Svarle tietää, minne olemme menossa”, plasmahenki tuhahti vastaukseksi. ”Emme me muuten olisi täällä.”
Halawe ei voinut muuta kuin kulkea mukana.
Siinäkään huoneessa ei tuntunut olevan kattoa, vaan ylhäällä ammotti pelkkää pimeyttä.
Se täyttyi lyhyiksi hetkiksi, kun hopeiset lieskat valaisivat toviksi koko salin.
He katsoivat alas portailta. Syvennyksessä, suuren holvin keskellä, hohti allas hopeaa. Se kupli ja purkaili syösten salamoita kohti kattoa. Jokaista purkausta sävelsi voimakas repeämisen ääni. Oli kuin todellisuuden takana olisi ollut pelkkää hopeaa.
”Jokaisella matkalla on määränpää”, Svarle julisti pyhiä sanoja ylpeänä astuessaan alas tasanteelta. ”Jokaisella toalla on Kohtalo. Jokaisella etsinnällä on päätös.”
He muut, opetuslapset, seurasivat paimentaan. Kun allas räsähti ja valaisi huoneen, osa säpsähti. Toisten kasvoilla oli haltioitunut ilme kuin se näky olisi ollut heidän elämänsä kaunein. He vaihtoivat hiljaa ajatuksiaan. Mikä se oli? Mitä se tekisi?
”Etsintämme on ohi”, tulen toa kertoi. ”Olemme löytäneet alkuenergian lähteen. Olemme löytäneet oven täydelliseen.”
Svarle heitti pitkän, majesteettisen varjon taakseen, kun allas välähti. Ilmassa säihkyi hopeisia kiehkuroita jokaisen purkauksen jälkeen. Kammion voima tuntui jokaisen selkäpiissä. Se oli sähköistä, silmät auki räväyttävää ja koko kehoa kihelmöivää. Oli vaikea sanoa, oliko sen lähellä kylmä vai kuuma. Se tuntui säteilevän tietynlaista olemattomuutta, Deleva ajatteli astuessaan eteenpäin.
Yksi heistä, Toa Vorink, asteli Svarlen viereen. Askeettinen ja hintelä hahmo kumarsi mestariaan syvään.
”Opettaja, olen ollut mukanasi alusta asti. Enkö saisi olla ensimmäinen?” hän kysyi anellen. Kun sali välähti, se heijastui hänen kristallihaarniskastaan.
”Kuulen toiveesi, Vorink. Olet ollut aina uskollinen aatteellemme.”
Tulen toa iski nyrkin yhteen oppilaansa kanssa. ”Mene. Mene ja ole Nuva.”
Deleva ei tiennyt, mitä odottaa. Se oli hetki, josta Svarle oli puhunut niin monesti, mutta koskaan kukaan ei ollut kuvitellut pääsevänsä näin pitkälle. Mitä altaassa tapahtuisi? Millaisia olisivat Täydelliset Toat?
Monen mielikuvissa heistä tulisi jotakin enkelimäistä. Kuin makutoita, jotka eivät koskaan langenneet. Hohtavia ja voimallisia.
Toiset ajattelivat, että kyse oli vain sisäisestä muutoksesta. Ei hohtavia kehoja, vain täydellinen mielen kirkkaus. Svarlen mukaan vain yksin Suuri Henki tiesi. Heistä tulisi sellaisia, mitä Henki tarvitsisi. Suuria ja mahtavia, kyllä, mutta enempää ei voinut kuolevainen sanoa.
Tulen toa aloitti muinaismatoraninkielisen rituaalirunon, ja pian muutkin yhtyivät siihen. Kuoron loitsu kaikui kohti kattoa heistä ensimmäisen astellessa kohti hopeaa.
Antai amu Voli Kal
Mi-ma oa Nuva Nui
Vorink oli pelkkä siluetti astellessaan hopeista valoa vasten. Hän ei piitannut lainkaan jyrähdyksistä ja lieskoista ja asteli vain eteenpäin suurella mielen lujuudella.
Hetken hän seisoi aivan altaan reunalla.
Antai amu Voli Kal
Mi-ma oa Nuva Nui
Sitten hän antoi itsensä kaatua kuin Suuren Hengen siluetti ikään. Hopea ei loiskahtanut, kun hän syöksyi sen pinnan läpi.
Mutta oli kuin allas ei olisi välittänyt.
Mitään ei tapahtunut.
Ei hetkeen.
Karmaiseva huuto riipi heidän selkäpiitään, kun Vorink nousi pintaan. Hän yritti ottaa kiinni reunasta, mutta hänen kätensä suli hopeaksi. Raaja sähisi kuin se olisi palanut sähköpurkauksessa. Hänen päänsä kirkui, kun hänen silmistään syöksyi valkoisia liekkejä. Toa katosi pinnan alle.
He odottivat minuutteja kuin transsissa. Eräs heistä oli yrittänyt lähestyä allasta, mutta Svarle oli kiskonut hänet takaisin. Opettaja ei sanonut mitään. Eikö hän ollut tiennyt? Mikä oli mennyt vikaan?
Hopeinen allas jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Salamat lensivät kattoon ja valaisivat huonetta.
”M-mitä tapahtui?” kysyi Ilveria epäuskoisena. Kiven toa oli vakuuttunut vuosien saatossa Opettajan ajatuksista, mutta nyt hän muisti Halawen skeptisyyden.
”Me emme voi jättää häntä tuonne”, Deleva parahti.
”Hän suli”, yksi uudemmista tiimiläisistä kauhisteli ääni värähdellen.
”Oletteko nyt tyytyväisiä?” Halawe mutisi. Puheensorina muuttui kovaäänisemmäksi väittelyksi. He olivat lammaslauma, joiden paimen oli neuvoton.
”M-mutta… hän kuoli!” Ilveria huusi.
”Sanoit, että hän muuttuisi täydelliseksi!” toinen säesti.
”Joten me yritämme uudelleen. Aloitamme alusta. Olemme parempia!” Svarle valoi järjestystä katraaseensa. ”Tulemme paremmiksi!”
”Paremmiksi…” kartano yllättäen toisti Svarlen sanat kuin ilkkuen. Äänellä ei ollut ainoastaan yhtä suuntaa. Se sekä alkoi että kaikui kaikkialla toien ympärillä. ”Luuletko, että ystäväsi on nyt… parempi?”
Pettymys huokui valtavasta äänestä. Muutama toa pälyili ympärilleen aseidensa kahvoja sormillaan tapaillen, mutta Svarlen usko ei vielä horjunut. Hän nosti kätensä merkiksi, jotta hänen opetuslapsensa eivät tekisi mitään hätiköityä.
”Vai onko tämä todella sitä, mitä kohtalo on teille varannut…”
Kukaan läsnäolevista ei ollut ehtinyt järkytyksestään kiinnittää huomiota siihen, että altaan kuplinnan rytmi oli muuttunut merkittävästi tiheämmäksi sen jälkeen, kun kartanon ääni oli alkanut puhuttelemaan heitä. Syy sille kuitenkin antoi itsensä ilmi ennen kuin kukaan muu ehti sanomaan mitään.
Paksu, nestemäinen käsi nousi altaasta ja tarttui kiinni sen reunasta. Sen perässä seurasi toinen. Altaan aines valui hitaasti pois hiiltyneen luurangon tieltä. Kalman karun korvennuksen jäljiltä nousi pintaan viimein myös sulanut naamio, joka valui sekin hitaasti Vorinkin kasvoilta. Ei ollut enää lihasta pitämään hänen leukaansa suljettuna, ei silmiä näkemässä tyhjistä kuopistaan. Salamat iskivät rangan raoista, kun korvenunut luuranko kampesi itsensä toa-joukkion eteen ja suoristi selkänsä.
”Minun kotoaniko te luulette löytävänne tarkoituksen?” ääni jatkoi taas, mutta tällä kertaa se kuului ainoastaan Vorinkin kallellaan kalisevasta kallosta. Opetuslapsista moni kavahti kauhuissaan taaksepäin, mutta heidän paimenensa ei. Svarle katsoi entistä oppilastaan suoraan tämän tyhjiin silmiin. Sanoja hän ei kyennyt silti muodostamaan. Kuoleman puhuttelussa rohkeinkin jäi hiljaiseksi.
Sitten Vorinkin ranka otti viimeisen askeleensa ja lyhistyi savuten opettajansa jalkoihin. Samassa tahdissa, jossa sitä ohjastanut luiseva käsikin laskeutui. Deleva huomasi sen ensin. Muiden katse seurasi vain hetken perästä. Jokin seurasi heitä altaan toisessa päässä.
Kartanon ruhtinaan tuijotus oli yhtä tyhjä kuin Vorinkin kadonnut katse. Siron, valkoisen panssarinkin läpi oli selvää, ettei toia katseellaan tuomitseva henki ollut itsekään kaukana kalmistomaisesta, altaan runtelemasta olemuksesta. Luu paistoi haarniskan raoista. Lihas venyi välillä sen päältä. Ainoa valo, jonka ruhtinas saleihinsa loi, oli peräisin kahdesta palasta koostuvasta sädekehästä tämän Trynan yläpuolella.
Kalman kreivi astui varjoista toain eteen. Majesteettisuus oli tästä hengestä kauan sitten kaikonnut. Jäljellä oli pelkkä kuoleman läpitunkeva löyhkä.
”Kuolema ottaa meidät lopulta omakseen. Me kaikki olemme vain sirpaleita kosmoksessa”, Tarkastaja lausui. Nyt ääni kuului ilmiselvästi hänen kolkon kanohinsa takaa. Ryhmää lähestyessään makutan naamio loi lyhyen säälivän katseen edessään makaavan toan jäännöksille.
”Mutta kenties yhdessä me voimme nujertaa kohtalon…”
Svarlen ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Hän tarttui Tarkastajan ojennettuun käteen. Paimentajallakin oli vielä varaa oppia…
… ettei kuoleman kanssa käyty kauppaa ilman hirvittävää hintaa.
Loispistiäinen 6
eli
Nykyhetki
Oli synkkä ja myrskyinen yö.
Meri pauhasi jossakin heidän takanaan. Kuoleman kartano katseli sen rantatörmälle noussutta kolmikkoa, kahta heistä jo toista kertaa. Deleva oli jättänyt kosteaan maahan syvät jäljet pudotessaan. Angien oli vielä polvillaan märällä nurmella. Heidät siihen lennättänyt Halawe haukkoi henkeään selällään maassa.
”Tämän takia…” hän sai sanotuksi, ”… elementti- ja naamionvoimaa ei yleensä käytetä samaan aikaan… Ei ainakaan tällä tuulella.”
”Oletko kunnossa?” Selakhi kysyi ja kyykistyi toan vierelle. Halawe nyökkäili mahdollisimman huolettomana.
”Hetki vain”, toa vakuutti.
Deleva asteli majakkana rannalle ja yritti tähystää merta, mutta pimeys teki sen mahdottomaksi. Yö oli räntäinen. Tiheät kaislikot huojuivat rannalla. Deleva huomasi, miten niitä pitkin kiipesi korennontoukkia. Nymfit kiemurtelivat korsiin ja jähmettyivät paikalleen, kun aistivat jonkun katsovan. Kal-toa jäi seuraamaan, miten tuhannet ja tuhannet tyrskykorennon toukat kiipesivät merestä maalle valmistautuen metamorfoosin viimeiseen vaiheeseen. Ne, jotka selvisivät petolinnut kokivat lopulta muodonmuutoksen ja nousivat ilmojen pedoiksi.
Kuin se muuttuisi toaksi, Deleva mietti ja polvistui seuraamaan luonnon ihmettä.
Toukkavaiheen nymfi kuin hytkyi kaislallaan. Sen selkä repeytyi auki ja ulos työntyi korento. Pitkä kraatamainen ruumis nousi ilmaan, jättäen siivet vapaiksi maan kahleista. Rahin siipiin levisi puna, kun se syöksyi vankilastaan kohti taivasta. Mustapunainen korento jätti jälkeensä vain hopeisen kuoren.
Hänkin taisi olla vain kuori, toa mietti ankeana. Sankari hänen sisältään oli kiitänyt taivaalle ajat sitten, ja hän oli jäänyt rantakalliolle. Turagat olivat kertoneet sudenkorentojen olevan täydellisiä olentoja siitä huolimatta, että ne kävivät läpi epätäydellisen muodonvaihdoksen. Mitä lie sekin sitten tarkoitti – hän ei ollut koskaan niitä parhaita kuuntelemaan vanhuksia.
Vaikka siellä sateisella saarella hän olisi antanut aika paljon päästäkseen kuuntelemaan vaikka sitten Nurukanin jorinoita.
”Ne joutuvat kiertämään kaukaa”, Halawen havainto herätti Delevan takaisin Rúcioron lohduttomaan arkeen.
”Hmm?” hän kysyi.
”Metsästäjät”, toa vastasi. ”Joutuvat kiertämään, että pääsevät maihin. Meillä pitäisi olla aika hyvin aikaa.”
”Toivottavasti”, Deleva vastasi synkästi.
”Tuota, pojat”, selakhi kysyi varovaisesti. ”Pitäisikö meidän mennä? Meillä oli kiire mennä kuolemaan sinne makutakartanoon. En usko, että juuri kun pääsin yhdestä ääliöstä peikosta eroon, saan pelätä seuraavaa.”
Deleva lähti talsimaan etunenässä pienen metsän takana kohoavan kartanon suuntaan. Sieltä ei ollut koskaan kulkenut tietä minnekään. Lehto oli käytännössä vallannut talon lähimaaston, mutta puut olivat vältelleet itse makutan pihamaata parhaansa mukaan. Tuuheat kuusipuut olivat tukahduttaneet kaiken paitsi sitkeimmät tuulen pieksemät taimet. Siellä täällä maasta oli putkahdellut mitä mielikuvituksellisimpia sieniä, joista osa valaisi ympäristöään ja osa päästi pöllähdyksittäin itiöitä, kun niiden päälle astui.
“Hei, täällähän on ruokasieniä”, yritti Halawe pysyä pirteänä. Kaksi muuta eivät olleet edes kiinnittäneet niihin huomiota.
”Mahikäävistä saisi mahtavia pihvejä ja kaneratateista voisi tehdä… no, vaikka jotain hyvää soppaa”, mirukasvo selitti puoliksi itseään harhauttaakseen ja puoliksi, koska purkkimuona alkoi tulla jo korvista.
“No ainakin sinulla on hauskaa”, Deleva totesi varuillaan. “Syksy on muutenkin vuodenaika jota vihaan. Toivottavasti tämä haarniska ei ole yhtä altis vedelle kuin mitä vahkit ovat.”
“Optimisti, kuten aina”, mirukasvo huokaisi.
”Sinut ongittiin silloin Hopeisesta merestä, Deleva. Kyllä se vettä kestää”, Angien huomautti.
”No jotain hyvää”, hopeahaarniska mutisi. Syksyisistä puista putoili pisaroita heidän päälleen.
Ikivihreät kuuset jatkuivat aina pihaan asti. Puut tosiaankin karttoivat kartanoa.
Niiden oksat olivat vuosikymmenten aikoina oppineet levittäytymään niin, etteivät ne koskeneet makutan kiroukseen. Lehvästöt olivat alkaneet muodostaa kuin suuren kupolin reunoja pihalle, jolla ei kasvanut mitään sinne kuulumatonta. Kaikki oli kuin vastikään hoidettua, vaikka he tiesivät, että kartanossa ei asunut sieluakaan.
Tai noh, ehkäpä yksi sielu. Mutta se ei pystyisi käyttelemään puutarhasaksia kovin hyvin.
“Tämä kaikki näyttää niin makutalta. Se karmii minua”, Deleva sanoi hiljaa. ”Mistä tiedämme, että paikan henki tunnistaa meidät kaikista muista onnenonkijoista?”
”Emme tiedä”, Halawe sanoi. Hän katseli puolelta toiselle kuin odottaen hyökkäystä joka hetki.
”Edes luonto ei halua mennä tuonne”, Angien kuiskasi. ”En olisi uskonut, että korennoilla on enemmän järkeä kuin meillä.”
”Onko teillä legendoja tästä paikasta?” Halawe kysyi katsellen kaartuvia puita mietteliäänä. ”Hän kuitenkin on Selakhian makuta. Luulisi, että teikäläisillä olisi tarinoita.”
”Cestainu Kuolematon ei välitä”, selakhi vastasi vaitonaisesti. ”Joten emme ole ole välittäneet mekään. Aina joskus joku hullu on yrittänyt käydä täällä, Sokean johdattamana tai jotakin muuta järjetöntä… mutta ei, emme käy täällä.”
”No, jos hän olisi välittänyt, hän ei olisi paennut piiloon korpikartanoonsa silloin, kun Metru Nuilla peli meni kuumaksi”, Deleva mutisi ja astui varovaisesti autiolle pihanurmikolle. Rautaiset, piikikkäät portit olivat ainoa asia, mikä erotti seikkailijat kartanon hämärästä sisäpihasta. Vastoin kaikkia odotuksia ne eivät edes narahtaneet kal-toan työntäessä ne auki.
”Me taidamme olla ensimmäiset vieraat vuosikymmeniin”, hän sanoi johtaessaan heidät sisään.
Kukaan kolmesta ei huomioinut ääneen kuolonkorahdukselta kuulostavaa huokaisua, joka sekoittui ulvovaan merituuleen. Sen voima oli tarpeeksi paiskatakseen rautaportit kiinni heidän takaansa. Mukulakivinen pihatie ja sen rinnalla kulkevat havuaidat näyttivät kaikesta huolimatta siltä, että kartanoon oli tarkoituksellista kulkea myös ei-makutamaisin keinoin.
Äkkiä kaikki tuntui turhankin tavanomaiselta. Erityisesti kolmikon huomion kiinnitti vielä merkillisen hyvässä kunnossa oleva kasvimaa, joka sekin heilui tuulen mukana.
Tai kenties he kiinnittivät kasvimaan huomion, sillä istutuksen osittain mädät, oranssit köynnöshedelmät kääntyivät katsomaan kulkijoita kuin ne olisivat olleet tietoisia.
Sitten yksi niistä puhui. Tai oikeastaan itki.
Kurpitsaa kauhuissaan tuijottava kolmikko otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Angien peruutti niin kauas, että hän törmäsi takanaan olevaan kuusiaitaan. Kurpitsa näytti päällepäin aivan tavanomaiselta. Se oli suuri, toiselta puolelta ajan jo hieman pehmentämä, mutta sen sisältä kuului pelottavan selkeä, parkuva ääni. Niiskutteleva olemus jatkoi kuitenkin vain pienen hetken. Hiljaisuus saapui yhtä nopeasti kuin se oli rikkoutunutkin, ja kasvimaan oranssit otukset käänsivät taas etupuolensa kanssa käytännössä identtiset selkänsä kolmikolle.
”No mitä pirua edes”, Deleva puki sanoiksi ilmassa vallitsevan mielentilan.
”Ehkä… ehkä nekin ovat kirottuja”, Halawe mietti. Hän ei halunnut käsitellä ajatusta, että Tarkastajan keittiössä hedelmätkin pitäisi teurastaa ennen valmistusta. Angien vain katsoi kurpitsoja puoliksi kauhuissaan ja puoliksi ajatuksissaan.
”Jos niissä on joidenkin kova-onnisten sieluja, ehkä ne voisivat tietää jotakin?” kakamakasvo kysyi. Kumpikin toista katsoi selakhia ja tämän laukusta pilkistävää Ideniä.
”Deleva, se on kurpitsa”, Angien protestoi.
”Melko eläväinen tosin”, toa vastasi. ”En minä tiedä, miten haamut toimivat.”
Selakhi huokaisi. ”Hyvä on, minä kokeilen. Hyvällä tuurilla kurpitsa osaakin puhua, ja saamme siltä kaikki vastaukset saman tien…”
Hailtia tarttui laukkuunsa ja veti sieltä Xialta saadun kalmanvalkean kanohin. Tavallinen Iden oli jokseenkin leppoisan näköinen naamio, mutta selakhi-iden oli melkoisen paljon kulmikkaampi. Sen suunnittelijat olivat luoneet sen noituuteen, ja siltä se näyttikin. Angien nosti sen kasvojensa tasalle ja vain katseli sitä sen silmättömiin kasvoihin.
”Tavallinen Iden irroittaa sielun ruumiista, mutta pitää sen materiaalisessa maailmassa eräänlaisena aaveena”, selakhi selvensi ja istui varovaisesti pihan kylmälle kivetykselle. ”Tämä vie sen pidemmälle. Jos Iden ainoastaan… erottaa sielun ruumiista väliaikaisesti, selakhi-iden tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti.”
Toat katsoivat naista äimistyneitä.
”Se… tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti? Naamio, jonka voima on tappaa käyttäjänsä?” Deleva kysyi epäuskoisena.
”Oletko varma, että se on aivan turvallista?” Halawe huoli.
”No tuota, en oikeastaan”, Angien myönsi. ”Olen lykännyt tämän yrittämistä syystä. En… en ole ihan varma, mitä löydän toiselta puolelta.”
Iden oli sokea ja silmätön, kuten itse Jumalatarkin. Ei sillä kanohilla ollutkaan tarkoitus nähdä mitään, mitä voisi silmillä nähdä.
”Hetkinen. Sinä et tiedä miten se toimii?” Halawe kysyi.
Selakhi pudisti päätään. ”No tuota… teoria on tuttu! Tai legenda. Pappimme käyttävät näitä loveen langetakseen… eli, no, saadakseen jotakin kuiskauksia toiselta puolen. Ehkä jopa nähdäkseen vilahduksen jostakusta kauan sitten haipuneesta. Mutta en ole koskaan tehnyt niin itse.”
”Jos sen voima on tappaa käyttäjänsä”, Deleva hämmästeli. ”Miten voit… no, epäkuolla?”
”En ole aivan varma”, selakhi myönsi. ”Tiedän vain, että naamiota ei saa missään nimessä ottaa pois oikeilta kasvoiltani sillä välin, kun olen toisella puolella.”
Toat nyökkäilivät. Jos Deleva oli huolissaan, hän ei näyttänyt sitä. Halawe sen sijaan näytti.
”Jos olet yhtään epävarma…” hän yritti antaa selakhille mahdollisuutta perääntyä.
”Hyss!” Angien sanoi. ”Täytyyhän minusta olla hyötyä edes jossain tämän matkan aikana… ja jos vaikka tapaan itse Selakhian makutan, niin minulla on hänelle pari valittua sanaa.”
Eikä hän ehtinyt kuulla toien mahdollisia epäilyksiä, sillä hän painoi naamion kasvoilleen ja kuoli.
Pienen hetken kaikki oli punaista, ja viiltävä kipu iski läpi hänen ruumiinsa. Sitten oli vain tyhjää, ja hän avasi silmänsä… meren pohjassa.
Se näytti mereltä, mutta vettä se ei ollut. Se oli vain tyhjyyttä. Syvän sinistä tyhjyyttä.
Selakhi kääntyi katsoakseen alas. Merenpohjan läpi hän näki hohtavat toa-hahmot kuin kirkkana hohtavat valosiluetit. Kartanon puutarha erottui aavemaisena, aaltoilevana varjokuvana hänen allaan. Hänen oma ruumiinsa makasi sydänvalo sammuneena pihakivetyksellä.
Kun selakhi tajusi, ettei tuntenut kehoaan enää lainkaan, syvä kauhun tunne oli vallata hänet. Oli täysi työ vakuuttaa, että kyllä, naamio toimi, ja hän pääsisi vielä takaisin, mutta silti
epäilys kouristi selakhin mieltä. Hänen teki vain mieli palata ja tarkistaa, että olisi vielä elossa. Mutta moni oli tehnyt tätä häntä aiemmin, eikö ollutkin? Hän oli tuntenut pappeja ja papittaria jotka olivat kertoneet sieluvaeltaneensa. Kyllä hän pääsisi takaisin!
Hän kääntyi katsomaan ympärilleen karkoittaakseen epävarmuutensa jollakin, mihin keskittyä… mutta sitä ei ollut paljoa. Oli vain tyhjää, jonka läpi hän ui… tai leijui. Tavallaan siinä oli järkeä, sillä hänen naamiossaan ei ollut silmiä… mutta hän oli odottanut näkevänsä edes jotakin.
Ja kuin taikaiskusta, hänen toiveeseensa vastattiin kuiskauksella. Sielunvaeltaja ei saanut siitä selvää… oliko se jotakin äärimmäisen muinaista selakhin murretta? Karmaiseva, kylmä tunne täytti hänen astraalikehonsa, sillä seuraava kuiskaus kuului paljon lähempää.
”Tule lähemmäksi”, syvä miesääni kuin huusi jostain kaukaa. Angien oli melko varma siitä, ettei se kuulunut kurpitsalle.
Hän kääntyi hitaasti ja ehti nähdä vain olemattomuuteen hajoavan kurpitsanoranssin kuvajaisen, jonka tuoma kylmä tunne katosi tämän mukana. Suu auki hän tuijotti tyhjyyteen… miten niin tule lähemmäksi?
Hän tuskin löytäisi sillä erää enää mitään. Ehkä olisi parempi palata elävien kirjoihin ja ottaa aavenaamio pois kasvoilta. Vaikka hän tiesi, että astraali-idenin irroittaminen on täysin eri asia kuin fyysisen naamion, häntä hirvitti silti tehdä se… mutta eipä hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut.
Punaisen välähdyksen saattelemana hän palasi lihaksi ja vereksi.
Selakhin hengitys kävi ylikierroksilla, kun hän riuhtoi manausnaamion kasvoiltaan. Hän tunsi nojaavansa Halawea vasten, joka oli estänyt häntä kaatumasta. Vasta fyysisessä maailmassa hän muisti, miltä massa tuntui. Hän ei ponkaissutkaan ilmaan ensi yrittämällä.
”Oletko kunnossa?” mirukasvo kysyi kädet naisen hartioilla.
”Mitä näit?” kysyi Deleva, joka oli korkeassa polviasennossa kaksikon vieressä.
Angienin kesti hetki kasata ajatuksiaan. ”En mitään kai?” hän vastasi kysymyksistä konkreettisempaan. ”Näin… tai kuulin jonkun. Luulen, että se käski meitä syvemmälle.”
”Siinä on järkeä”, plasma-toa mutisi. ”Olemme vasta pihamaalla.”
”Hyvä on, mennään syvemälle”, Halawe sanoi. ”Mutta varovaisesti. En… en pidä tästä lainkaan.”
Deleva virnisti heidän jatkaessaan matkaa. ”Vai niin. Ei kerskailua tällä kertaa?”
Se ei näyttänyt huvittavan toista toaa lainkaan.
”Tämä vain tuo mieleeni viime kerran”, Halawe sanoi hiljaa. ”Kun olimme nuoria ja typeriä.”
”Hmm”, Deleva murahti vastaukseksi ja katseli kartanoa mietteliäänä. ”Selvisimme elävästä Tarkastajasta. Ehkä pärjäämme kuolleen kanssa.”
”Uskotko, että… unesi ovat häneltä?” Halawe kysyi.
”Tiedä sitten”, Deleva myönsi. ”Mutta me kävimme täällä Svarlen kanssa, ja joku syy sille on oltava miksei sen sekopään kummitus ole jättänyt minua rauhaan. Ehkä tämä kaikki on hopeisen nukkemestarin aikaansaannosta.”
”Tuota”, keskeytti selakhin huolestunut ääni heidät. Angien oli jo hieman edempänä. Tämä oli jäänyt kartanon pääoven eteen tuijottamaan ruusupenkkiin kaatunutta haarniskaa. ”Hopeisesta puheen ollen… taidamme olla oikeilla jäljillä.
Harmaa hahmo makasi maahan lysähtäneenä ovenpielessä. Toat harppoivat lähemmäksi nähdäkseen paremmin, ja he huomasivat pian hopeahaarniskan toverin toiselta puolelta portaikkoa. Ne olivat eittämättä joskus vartioineet etuovea ylpeinä ja kiiltävinä. Nyt ne makasivat märkinä ja hiljaisina lakastuneiden ruusujen lomassa.
“Kal-haarniskoja. Olipa yllättävää”, Deleva tokaisi, mutta hetken niitä katseltuaan hänestä tuntui kuin se ei olisi ollut koko totuus. Haarniskat, tai mitä niistä oli jäljellä, olivat kyllä hopeisia, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuivatkin. Niiden panssarilevyt lähempänä orgaanisia kaaria kuin niitä selkeän mekaanisia hirvityksiä, mitä kolmikko oli tähän mennessä nähnyt. Nämä haarniskat eivät olleet rujoja sota-aseita. Nämä olivat muodoiltaan virtaviivaisempia, lähes kauniita.
“… Hal, voitko tunnustella onko niissä mitään outoa?” Kal kysyi.
“Oh, toki”, magnetismin toa nyökkäsi ja sulki silmänsä. Hän kohotti kätensä kuin ruumiita siunatakseen, vaikka todellisuudessa pureutui niiden molekyylirakenteen pienimpäänkin piirtoon.
”Näissä on paljon tuttua sen tavaran kanssa, mitä sinussa on”, hän kertoi. ”Kylmää ja vahvaa… mutta jotenkin… elävää? Vähemmän keinotekoista.”
Deleva kohotti kulmiaan. ”Mitä tarkoitat?”
”En ole varma”, Halawe myönsi. ”Se on vain tunne.”
Hailtia kumartui hänen viereensä nähdäkseen hopeisen paremmin. ”Näissä… näissä on jotakin makutamaista, eikö olekin?”
“On loogista, että makuta jättäisi jälkensä kokeisiinsa. Niin tekevät kaikki luojat”, Halawe mietti. “Ei millään pahalla Del, mutta nämä ovat paljon laadukkaampia kuin se kama, mistä sinut on parsittu.”
“Hmh. No en valinnut tätä muotoa”, plasmahenki murahti.
”Jos se piristää sinua yhtään, ehkä voimme napata yhden tällaisen ja päivittää kehosi”, selakhi heitti puolivakavissaan.
“Toivottavasti ei tarvitse. Ei huvita olla koekaniini kolmatta kertaa”, Deleva sanoi ja oli jo marssimassa portaita ylös oven suuntaan.
”Odotas”, Angien sanoi edelleen Kalin kehon viereen kyykistyneenä. Hän sai hetken vääntämisen jälkeen haarniskan kypärän – vai naamion? – irtoamaan.
”Nämä eivät sen sijaan näytä siltä, että olisivat olleet koekaniineita”, hän kertoi ja näytti kypärän sisältöä. Tai pikemminkin sen olemattomuutta. Hopeakallo oli nimittäin täysin tyhjä.
”Ehkä näissä on vain ollut samaan tapaan kuulat kuin vahkeissa… Muutenhan nämä olisivat vain haarniskoita, joita ei voi edes pukea päälleen.” Selakhi pyöritteli kypärää käsissään. Sen muoto muistutti häntä suojauksen naamiosta… samankaltaiselta, kuin mitä niillä vuosituhansia vanhoilla metallikehoilla Käden holveissa oli.
“Makutalla on keinonsa” Halawe mietti. ”Kenties niissä on ollut enkelten iilimatoja.”
Angien irvisti ja irroitti kypärästä toivoen, ettei ollut koskenut mihinkään, mistä kraata olisi joskus kulkenut.
”No se olisi ainakin uutta”, hän mutisi. ”Voitteko avata tämän? Haluan nähdä, onko sillä luurankoa.”
”Mitä uskot löytäväsi?” Delevan äänestä kuuli skeptisyyden, mutta hän auttoi yhtä kaikki.
”Jos sillä on… kuula, se olisi varmasti sisältä joko tyhjä tai umpimetallia”, selakhi mietti seuratessaan, miten Delevan vasen etusormi alkoi hohtaa kuin hitsauslaite. Toa liu’utti sormeaan haarniskaa pitkin, avaten sitä kohtisuorassa keskeltä. Yhtä kirurgisesti kuin Metorakk konsanaan…
Aukko, jonka Deleva sai aikaan ei ollut suuri. Vuosikymmeniä ovenkulmassa haurastuessaankin kal-metalli osoittautui plasmahengen voimia vastustavaksi. Kylkeen syntynyt aukko paljasti kuitenkin tarpeeksi, että Angien sai tehtyä johtopäätöksen.
”Sillä… sillä on luuranko”, selakhi sanoi ja miltei poltti näppinsä vielä tulikuumana hehkuvaan haarniskan pintaan.
”Ja niillä toisillako ei?” Halawe kysyi. He kuulivat pieniä sihahduksia, kun harvoja vesipisaroita osui kuumaan metalliin. Hopeakuori kylmeni nopeasti, ja hehku himmeni haarniskan pinnasta.
”Ei”, Angien kertoi. ”Ne ovat vain mekaanisia haarniskoja.”
Hän tunnusteli avonaisia, sateesta jäähtyneitä kylkiluita sormillaan. ”Ja nämä ovat vielä… oikeita luita. Deleva, voitko leikata tästä palasen? Näytteestä voisi selvittää kuka tämä oikein oli…”
Deleva näytti epäilevältä. ”Tarkoitatko, että… siinä oli joskus ruumis sisällä? Siksikö hänellä on luuranko?”
”Kenties”, selakhi mietti. Tuolta Delevakin luultavasti näyttäisi, jos olisi maannut vuosikymmenen mädäntyvänä jonkun kartanon pihalla.
”Ja sinusta palasten irroittaminen siitä on hyvä idea? Se ei ole haarniska, Angien, se on ruumis…”
”No, ero on kieltämättä monesti häilyvä…” selakhi kiemurteli, mutta Deleva ei näyttänyt innostuvan.
”En ala leikkelemään sitä”, plasman toa murahti. ”Jatketaan, meillä ei ole koko yötä aikaa.”
Hän seurasi hetken, miten seikkailullinen korento lensi pihamaan poikki vailla kahleita tai kuoria. Joskus hän vain toivoi, että saisi vain olla sellainen, kaukana maailman murheista.
Kartano oli kaikkea muuta kuin mitä makutan piilopaikalta saattoi odottaa. Vaikka kaikkialla olikin sellainen selkäpiitä karmiva kylmyys, joka sai jatkuvasti katsomaan olkansa yli peloissaan, mikään ei ollut näennäisesti pielessä. Aula oli avara, ja jossakin toisissa oloissa se olisi voinut olla jopa kutsuva.
Deleva työnsi raskaan puuoven kiinni ja raahasi melko vaivattomasti suuren vaatekaapin oven eteen. ”Me saamme seuraa vääjäämättä”, hän mutisi. ”Parempi tehdä niiden sisäänpääsy mahdollisimman vaikeaksi.”
”Hyvin ajateltu”, Halawe myönsi. ”Mutta turha hikoilla niin paljoa.” Hän osoitti sormellaan ovea, ja pienen ”krunts”-äänen saattelemana sen lukko ja saranat vääntyivät käyttökelvottomiksi.
”Taas show päällä”, Deleva tokaisi ja työnsi oven eteen vielä toisen hyllyn ihan vain saadakseen viimeisen sanan. Toinen toa oli jo kävellyt pidemmälle kauniiseen aulaan.
“En tiedä onko se vain edelliskerran kauhu”, Halawe muisteli. “Mutta nyt tämä muistuttaa paljon enemmän paikkaa, jossa joku voisi asua oikeasti…”
“Se vihreä valo olikin vähän liian hallitseva sisutuselementti”, Deleva naurahti.
”Te vain naureskelette”, Angien parahti. ”Anteeksi vain, mutta tämä on silti makutan koti… eikä makuta ole täysin poissa.”
Hän katsoi ympärilleen heidän astellessaan syvemmälle upeaan klassistiseen eteissaliin, mutta kaikki näytti kammottavalla tavalla tavanomaiselta.
”Makuta, joka etsi kuolemattomuutta?” hän jatkoi hiljaa. ”Ikään kuin demonit eivät olisi tarpeeksi kuolemattomia ilmankin…”
“Kuolemattomuus ja epäkuolleet toat menevät hyvin yhteen”, Deleva naurahti kuivasti. ”Noidilla on omat juttunsa joita he tutkivat, ja niitä meidän on vaikea käsittää.”
”Onneksi noitia on moneen lähtöön”, selakhi sanoi ja kaivoi laukustaan häntä silmättömänä takaisin katsovan Idenin. ”Sanoisin, että mennään vähän syvemmälle, niin katson, löydämmekö Cestainun kaikuja joille keskustella.”
Halawe oli jo edennyt yläkertaan omin päin. Pieni hammasratas leijaili toan edeltä ilmassa kuin noidu ase ampumavalmiina.
“Hei, tulkaa tänne. Täällä on… nähtävää”, hän hihkaisi.
Sali vaikutti herrasväen olohuoneelta. Sen vihreäverhoillut puusohvat olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Kulmassa näkyi upea mahonkinen viinikaappi, joka näytti olevan edelleen tarjoiluvalmiina.
Mutta se, mihin toa oli kiinnittänyt huomionsa heti viinien jälkeen oli rivi tauluja, jotka koristivat takanpäällystää. Muut keskittyivät viinien sijaan suoraan tauluihin.
Neljä koristereunaiset taulut roikkuivat vieretysten. Ensimmäisen he kaikki tunnistivat – olihan se sama vahki, joka oli heidät tälle tutkimusmatkalle lähettänyt. Toisen taulun hahmo oli heille vain etäisesti tuttu, mutta valkotakkisen toan päätteleminen Niziksi sopi kuvaan.
Kolmannen taulun hahmo näytti kellankultaista kualsia kantavalta surumieliseltä toalta, jonka haarniskassa vuorottelivat harmaa ja kulta. Kukaan kolmikosta ei voinut väittää tunnistavansa, ketä maalaus esitti.
Sen sijaan viimeinen oli Delevalle liiankin tuttu. Neljännen taulun kuvassa oli hänen hyvä ystävänsä Umbra. Kuvan valottu näytti olevan ajalta ennen kuin Deleva edes tunsi häntä. Eli jostain Metru Nuin sodan ajoilta, hän päätteli. Niiltä ajoilta, kun tästä oli ylipäänsä tullut toa.
“Mitä Umbran kuva täällä tekee?” hän puki hölmistyksensä sanoiksi.
”Jaa-a”, Halawe kuittasi kädet puuskassa. ”Sinähän hänet tunsit. Kertoiko hän koskaan mitään… Tarkastajasta?”
Deleva näytti miettivän hetken ennen.
“Umbralla on kyllä jokin yhteys makutoihin… Olimme kerran Avra-Nuilla hoitelemassa erästä Kraata.”
”Kraataa?” Angien korjasi.
”Ei, olento siis kertoi nimekseen Kraa. Väitti itseään makutaksi ja osaksi Umbraa. Mitä se sitten ikinä tarkoittikaan”, Deleva kertoi. Koko kirotun saaren muisteleminen sai hänen päänsä särkemään.
”Sen perusteella mitä minä hänet tunsin…” Angien sanoi hiljaa, mielessään Ancongen kansi ja se, miten valon toan purkaus oli lähes tappanut heidät kaikki. ”… hänellä taisi olla yleensäkin vähän ongelmia.”
“Oi kuule”, Deleva hymähti synkästi. ”Tuskin olisin tällä reissulla ilman Umbran ongelmia. Lähdimme Avra-Nuilta Bio-Klaaniin Nurukanin kanssa kuukausia sitten. Toisaalta sen jälkeen menimme Metru Nuille kohtaamaan Nurukanin ongelmia… sääli, etteivät he ole täällä nyt selvittämässä minun ongelmiani.”
”No, toivottavasti me olemme tarpeeksi”, Halawe mietti kierrellessään huonetta ympäri. Mirukasvo oli käynyt läpi lipastoja kuin mikäkin varas, paikantaen kaikkea pöytähopeista vanhoihin akryyliväreihin.
”Onko teistäkin hieman outoa, että… makutalla olisi takka ja viinivarasto?” hän kysyi. ”Ne ovat kuitenkin… jotain myrkkyä haarniskan sisällä.”
Selakhi nyökkäsi. ”Kuulostaa kieltämättä melko arkipäiväiseltä pimeyden enkeleille.”
“Ehkä täällä on joku muu sisustanut sitten Tarkastajan päivien”, kakamakasvo mietti.
Halawe oli keskittynyt tutkimaan makutan viinivarastoja. Ilmeisesti makutan juomamakua hallitsi Legendojen kaupungin puna, sini ja keltaviini, joita oli vuosisatojen ajalta. Kristallisaarten tuotantoa ei ollut kuin pari pulloa, mutta ne olivat vieläkin vanhempaa satoa. Alahyllyltä löytyi yhtä tiettyä punaviiniä ties miten monta pulloa.
”Nämä ovat yllättävän halpaa tavaraa”, Halawe hihkaisi. ”En olisi uskonut makutan olevan laatikkoviinien ystävä.”
”Tämä näyttää asuinhuoneelta”, Angien hihkaisi sivuovelta. ”Tai… toimistolta?”
Hänen tietääkseen makutat eivät yleensä tarvinneet sänkyjä, mutta sellainenkin isosta puuhuoneesta löytyi. Tavarat olivat yllättävän hyvässä järjestyksessä – työpöytä oli siisti, kirjahylly huoliteltu ja sänky pedattu. Jos aiemmat huoneet olivat olleet tavanomaisia, tämä oli suorastaan arkinen.
“Tämä muistuttaa ihan Xenin huonetta, jos se olisi siivottu tämän vuosikymmenen puolella”, Deleva naurahti.
Tilan tavallisuudesta rohkaistuneena Angien uskalsi mennä tutkimaan sitä tarkemmin. Kulmassa oli naulakko, mutta siinä ei roikkunut mitään. Suuresta mahonkikaapista sen sijaan löytyi kokoelma takkeja ja kevyitä arkihaarniskoita, jotka eivät juuri huutaneet hänelle makutaa.
”Tuota, käyttiköhän Tarkastaja korkokenkiä?” Angien kysyi. ”Koska jos ei, niin… joku joka täällä asui, käytti. Ja ihan tyylikkäitä vielä!”
Halawe seurasi selakhia ja painoi kirjoituspöydällä olevan näytön uteliaisuuttaan päälle. Se näytti olevan jätetty siihen kuin tarkoituksella. Ruutu oli samanlaista teknologiaa kuin Mustan Käden tukikohdassa: ei uusinta uutta, mutta tarpeeksi lähelle ollakseen helppo käyttää.
Angien asetteli takaisin hyllyyn sieltä kaappaamansa kopion Tri. Delekin teoksesta Aivot yllätyttyään sen sisältämien teesien ajantasaisuudesta kirjan niteiden muinaisuudesta huolimatta. Kirjahyllyn sisältö viittasi muutenkin lähinnä biologiaan. Tämä ei ollut täysin yllättävää huomioiden, mitä kartanossa oltiin luotu.
“Hei. Tämä laite toimii. Tulkaa katsomaan, josko tästä olisi apua”, Halawe viittilöi muille. Sen edellinen käyttäjä oli jättänyt levyn sisään, sillä tutkijoiden ei tarvinnut tehdä mitään saadakseen nauhan pyörimään. Huoneen omistaja oli selvästi jättänyt sen löydettäväksi.
Kameralta kesti hetki tarkentua naisen sinisiin kasvoihin. Tämän käsi peitti vielä puolet ruudusta säätäessään näyttöpäätteen yläpuolelle sijoitettua tallennuslaitetta. Tallenteen toa istui ilmiselvästi sillä samalla tuolilla, joka nyt natisi päätettä käyttävän magnetismin toan alla. Kaikki kolme kyllä tunnistivat Nizin ulkonäöltään, ja muistivat mitä Xen ja Nurukan olivat hänestä haikeina kertoneet, mutta siihen heidän tietämyksensä sitten rajoittuikin. Ainakin se selitti kaikki ne kovin tavalliset asiat, mitä makutan kartanosta lötyi, Angien mietti.
Naisen jalon Rurun takaa loistavista keltaisista silmistä paistoi murhe ja väsymys. Valkoista takkia harteillaan kohennettuaan Niz huokaisi syvään ja lukitsi katseensa tiiviisti kameraan.
”Minä en ole yleensä kovin hyvä puhumaan”, hän aloitti ja vilkaisi melkein välittömästi alaspäin kuin muistiinpanoihinsa, mutta nosti katseensa pian takaisin kohti kameraa. ”Mutta minusta tuntuu, että menetän järkeni jos en edes yritä.”
Niz vilkaisi taas papereitaan, mutta jätti ne taas nopeasti huomioimatta. Lopulta toa vain päätti laskea molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja nojata käsiinsä.
”Xen, jos olet tullut tänne itse tai lähettänyt jonkun muun etsimään Tarkastajaa… olen hirvittävän pahoillani. Koko tämä typerä suunnitelma… kaikki tämä ympärilläni… minä rukoilin, ettei sen koskaan tarvitsisi olla sinun murheesi. Mutta päätellen siitä, että olet täällä nyt… tai missä sitten ikinä katsotkaan tätä, jokin on varmasti mennyt pieleen. Ja minä toivon hartaasti, että sinä olet kunnossa.”
”Olisipa ollut kätevää, jos tyttö olisi tullut itse paikalle”, Angien kuiskasi.
Murhe Nizin äänessä välittyi selvästi tallenteenkin välityksellä. Hänen katseensa harhaili välillä reilusti ohi kamerasta, mikä oli outoa, koska tallennetta tuijottava kolmikko näki selvästi, ettei tietokoneen ympärillä ollut muuta kuin tyhjää seinää. Vaikka he eivät täysin ymmärtäneet naisen sanoja, niiden sävy täytti heidän sydämensä huolella.
”Minun piti lähettää sinulle viesti. Pyytää anteeksi sitä, että lähdin. Ja sitten, aikaa kului, ja sitten minun pitikin jo lähettää sinulle viesti, että minä jäin… Ja nyt siitäkin tuntuu olevan niin pitkä aika, enkä enää tiedä mitä sanoisin. Eivät sanat enää poista sitä, että minä hylkäsin teidät.”
Nizin masentunut katse säilyi kuitenkin tällä kertaa kamerassa ja videon katsojissa. Veden toa piti tauon puheessaan kuin anteeksipyyntönä niille, joille viesti oli tarkoitettu. Jokin Nizin vakavuudessa sai asian tuntumaan paljon mittavammalta. Kuin hän olisi pahoitellut hylänneensä koko maailman, eikä vain läheisiään.
”Mutta se ei ole se syy miksi sinä tai… te tätä katsotte”, hän myönsi. ”Minä oletan, että olette täällä etsimässä vastauksia. Ellette sitten ole maailman onnekkain ryhmä ryöstelijöitä, jotka jotenkin pääsivät ohi porteista, joista asiattomien ei kuuluisi…”
Oli mahdotonta sanoa, paistoiko Nizin äänestä oikea syyllistävyys vaiko sarkasmi. Hän kuitenkin otti viimein hieman rennomman asennon ja antoi käsiensäkin valahtaa jonnekin kameran alapuolelle.
”Valitettava totuushan on, että mekään emme tiedä kaikkea. Mutta me tiedämme, että se mitä Mustassa Kädessä tapahtui on tapahtunut ennenkin. Ei tietenkään täsmälleen samalla tavalla, mutta isot linjat ovat… hälyttäviä. Ficus on löytänyt jotain todella, todella vanhaa. Puhumme sellaisesta historiasta, jonka muistaminen tuottaa vaikeuksia Tarkastajallekin.”
Deleva muisti kyllä Kal-haarniskojen metallin ikiaikaisuuden. Hän hädin tuskin ymmärsi, miten muinaisista palasista hänen koko kehonsa oli kyhätty.
”Olemme koonneet kaiken tälle levykkeelle. Sen pitäisi sisältää kaikkein tärkeimmät johtolangat. Curuvar kolmannen tekstit, Taras-Silin piiritys ja tuho, kaikuluotauskartat kaikista niistä tunneleista, jotka johtavat poispäin Metru Nuista… ne ovat kaikki tässä. Lisäsin jopa…” Niz keskeytti ja kumartui nostamaan jotain pöydän alta. ”… omat muistinpanoni”, hän lopulta sanoi ja heilutteli paksuhkoa paperipinoa kameran edessä.
”Meillä on melko hyvä kuva siitä, mitä Ficus on tekemässä. Meillä vain on… vaikeuksia ymmärtää miksi. Ehkä minä olen väärässä ja tämä kaikki on vain menneisyyttä. Ehkä te olette täällä vain tutkimassa palasta historiaa, joka on jo miltei painunut unholaan… mutta ehkä asiat ovat, kuten pelkään ja te taistelette edelleen. Ja siinä tapauksessa minä toivon, että te ymmärtäisitte meitä paremmin.”
Puhuja laski paperinsa jonnekin kameran katseen ulkopuolelle, ja tiedekapteenin viimeinen viesti pimeni pieneksi hetkeksi. Jonkinlainen häiriö oli selvästi katkonut Nizin yhteydet. Kuvan palattua toa oli kääntynyt selin kameraan ja puhui mikrofonistaan ohi jollekulle huoneen oven suulla. Luiset, valkoharmaat jalat talsivat hetken kuluttua pois toan huoneesta, ja rurukasvon tuimaksi muuttunut katse nauliintui takaisin kameraan.
”Xen… Ficuksesta on tullut jotain hirveää. Hän on vanha. Ja minä tarkoitan sitä. Hän on tehnyt tätä pitkään. Rakentanut koneistoaan kaikessa hiljaisuudessa meidän katseiltamme piilossa. Minä… pelkään häntä. Enkä ole enää varma tunsinko häntä oikeasti koskaan. Hänen sokea kuningattarensa on kuiskinut hänelle ties kuinka pitkään. He tahtovat tehdä jotain kammottavaa…”
Toa hieraisi kasvojaan väsymyksestä. Hänen silmänsä näyttivät hädin tuskin pysyvän enää avoinna. Katkoksen aikana oli mahdollisesti kulunut paljon enemmän aikaa kuin ensivilkauksella oli näyttänyt.
”Minä en tahtonut sinua maailmaan, joka uhkaisi päättyä näin, rakas. Isäsi vielä vähemmän. Jos hän on vielä siellä… pyydä anteeksi puolestani. Sillä vaikka minä vielä palaisin… en voi enää koskaan katsoa häntä silmiin. Hänelle en koskaan voisi itse myöntää, että rakastin Ficusta enemmän…”
Niz huokaisi. Hänen kätensä oli taas kurottunut puoliksi kameran päälle valmiina sulkemaan sen.
”… ja vihaan itseäni sen vuoksi. Hyvästi, rakas Xen. Ja anna minulle anteeksi se, kuinka huono äiti sinulle olin.”
Surusta värähtelevät kasvot katosivat, ennen kuin kanohille valuvat kyyneleet ehtivät kunnolla rekisteröityä tallennetta tuijottavaan kolmikkoon. Vallitsi hetken hiljaisuus. Heillä oli sellainen olo, että he olivat olleet ehdottoman väärät henkilöt kuulemaan tiedekapteenin tunnustukset.
Olivat he oikeat henkilöt tai eivät, sellaisen avautumisen jälkeen oli vaikea löytää paljoa sanottavaa.
”Hän siis pakeni tänne kaiken sen jälkeen”, Angien sanoi hiljaa ja otti levykkeen laukkunsa suojiin. ”Xenin pitää nähdä tämä.”
“Hm. Ainakin selittää, kuka täällä on makutan jälkeen asunut”, Deleva mutisi.
”Tämä… tämä taitaa olla paljon meitä suurempaa”, salskean oli pakko todeta lopulta. Heillä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä Puhdistaja puuhasi, mutta… puhtaasti veden toan kasvoilla valvonut pelko oli kertonut kaiken tärkeän.
”Ne nimet, mitä hän mainitsi”, Halawe pohti. ”Curuvar ja Taras-Sil. Sanovatko ne sinulle mitään, Ang?”
”Taras-Sil? Sokean Jumalattaren kuolema? Eikö tämä ole täkäläisille yleissivistystä?” Angien kysyi ja katsoi toa-veljiä aidosti hämmentyneenä.
”Hei, voin opetella taruntietoa kun sitten joskus eläköidyn”, Halawe puolustautui.
Se kirvoitti hymyn hailtian kasvoilta. ”Sen kun näkisi! Mutta siis… Taras-Sil oli Qwiennen – Sokean Jumalattaren – temppeleistä suurin, ja myös se… se, minne hän hautautui käärmeiden murskatessa Curuvar Ensimmäisen ja muut opetuslapsista. Minun on vaikea käsittää, miksi se liittyisi… no, tähän kaikkeen.”
”Ne kuulat ainakin mainittiin todella vanhoiksi”, Deleva mietti. ”Samoin haarniskat. Olemme vain uusin kierros sairaassa pelissä, joka on pyörinyt läpi ajan.”
”Seis”, Halawe sähähti hiljaa ja nosti kätensä. ”Kuuletteko?”
He sähköistyivät välittömästi. ”Mitä?” Angien kysyi.
”Puhetta”, tumma toa kuiskasi. ”Ehkä ulkoa.”
“Nyt ne metsästäjät ovat siis täällä. Ovi tuskin pidättelee niitä kauhean pitkään”, Deleva mietti. Konetoa lähestulkoon kuuli kellon, joka mittasi aikaa vääjäämättömään kohtaamiseen murhaajajoukon kanssa.
”Tuota… pystyttekö hoitelemaan ne?” Angien kysyi. ”Ettekö te nyt ole niitä kuuluisia toa-sankareita.”
“Emme vielä tiedä koplan määrää tai miten he ovat varustautuneet”, Deleva tokaisi. “Aft-Amanassa hoitelimme parin toan kanssa sen tiimisi.” Ilmanautin palavan lihan haju syöksyi muistona plasmahengen mielessä esiin.
”Vaihtaisin sinut Spesialistiin koska vain”, selakhi pyöräytti silmiään.
“Ainakin se oli hyvä katoamistempuissa”, Deleva tokaisi.
”Olisi kätevä taito juuri nyt”, Angien sanoi surkeana.
Kaksikon sanaillessa Halawe oli palannut aiempaan huoneeseen. Hän raotti varovaisesti yläikkunan verhoja. ”Hei”, hän yritti kiinnittää tovereidensa huomiota. ”Näen ne.”
Yläkerran ikkunasta joukkio näki, miten joukko raskaasti aseistettuja metsästäjiä liikkui pihalla sotilaallisen koordinoidusti asentamassa räjähteitä. Iso steltinpeikko – Moukari, Halawe osasi sanoa – haukkui käskyjä. Tähdet olivat olleet peikon syntyhetkinä suotuisat, sillä hänet oli siunattu sekä suurella voimalla että terävällä älyllä.
“Ai nämä ovat tuttujasi?” Deleva mietti. “Kai tiedät jotain näiden tyyppien heikkouksia? Siis muitakin kuin ilmiselvä tuli ja se, että kaikessa on metallia.”
“No en minä nyt ihan kaikkia metsästäjiä sentään tunne, höntti. Ei meillä ole mitään yleistä jäsenluetteloa missä luetellaan kaikkien voimat ja heikkoudet. Osaan kyllä olen törmännyt Odinan kapakoissa.”
Angienkin uskaltautui vilkaisemaan ikkunan kulmasta. Odinalaiset eivät tosiaankaan näyttäneet vielä nähneen heitä.
”Voi ei, tuo yksi taitaa olla Ruinaaja”, Angien kuiskasi. ”Tuo, joka asentaa räjähteitä.”
“Ruinaaja? Ette ole tosissanne. Nämä koodinimet ovat toistaan tyhmempiä”, Deleva mietti ääneen.
Halawen voimillaan salpaaman oven ääressä hääri toinenkin tummanpuhuva vortixx. Tämä keskusteli hiljaa Ruinaajan kanssa räjähteitä asentaessaan.
“Ah. Tuo sen toveri on Rienaaja. Älkää antako nimien hämätä”, Halawe tokaisi. “Lisäksi tuo yksi krickit taitaa olla legendaarinen Skalpelli. Tämä kokoonpano on ihan eri luokkaa kuin Aft-Amanassa”, Halawe kiristeli hampaitaan.
“Tuo nelikäsi puolestaan on Kuolonruoska. Muistaakseni näimme sen jo Meksi-Korossa. Tuo, joka kantaa tuolla kauempana… kokonaista tykkiä. Tyyppi voitti minut aina kädenväännössä”, Hammasratas vain jatkoi. Punamusta akshikromidi toimi lisälihaksina Inozyan jo valmiiksi treenatulle tiimille. Tämän singatuuriruoska roikkui tämän vyöllä hehkuen hailakan punaisena.
”En pidä tästä”, Deleva sanoi hiljaa sivussa ikkunasta. ”Meidän pitäisi mennä.”
”Meidän ei olisi pitänyt tulla tänne”, selakhi huokaisi. ”Olisi pitänyt tietää, että Varjottu ei jättäisi meitä rauhaan…”
”No aina voi siitä huolimatta yrittää”, Deleva mutisi ja vilkuili varovaisesti ulos.
”Mutta se on Varjottu!” Odinan neito jatkoi. ”Hänellä on silmänsä kaikkialla… ei maailmassa ole ainuttakaan paikkaa, mistä hän ei löytäisi meitä lopulta! Ihan sama, vaikka pakoilisimme vuosia, hän onnistuu aina lopulta…”
Halawe nyökkäili hiljaa, mutta keskittyi mieluummin tilanteeseen. Deleva sen sijaan ei aikonut kuunnella tappiomielialaa hetkeäkään pidempään.
”Entä sitten?” hän parahti niin kovaa, että he pelkäsivät metsästäjien huomaavan heidät. ”Hittoako sillä on väliä, saako se luihu teidät kiinni joskus tulevaisuudessa. Mitä aiot tehdä ennen sitä? Synkistellä kurjaa kohtaloa vai tehdä jotakin sille?”
Se hiljensi hailtian.
”Tuota, kokeile taas naamiotasi”, Halawe ehdotti varovaisesti. ”Selvitä suunta ja me ostamme sillä välin vähän aikaa.”
Kumpikin toista vilkaisi selakhia. Nainen nosti katseensa ja nyökkäsi lopulta.
”Hyvä on, voin yrittää”, tämä myöntyi. Vaikka ajatus tiedottomana lattialla lojumisesta ei kyllä tuntunut kovin rohkaisevalta, kun parin kymmenen metrin päässä väijyi Varjotun murhajoukko.
”Pitäkääkin minut elossa”, hän sanoi hiljaa ja kaivoi Idenin esiin.
”Älä huoli, rakas!” Halawe virnisti ja katsoi taas metsästäjiä verhon raosta. Angien puolestaan veti syvään henkeä, painoi sen kasvoilleen ja tunsi, miten kylmä kanohi imi hänen sielunsa jälleen kerran Tuonelan syvyyksiin.
Toa-pari vilkaisi toisiaan ja nousivat samaan aikaan ikkunaan. Se suli kappaleiksi, kun Delevan loihtima liekkiryöppy syöksyi sen läpi alas pihamaalle. Metsästäjä huusivat ja maastoutuivat oven edestä.
Kosteus sammutti liekit nopeasti, mutta Varjotun verikoirat eivät nostaneet päitään kovin korkealle. Sen sijaan peikkosotilaan käskyjen karjuminen kuului selvästi tuulenkin yli.
“Hei peikonrumilus!” huusi Halawe, joka ilmestyi veljensä viereen hammasratas vinhasti ympärillään pyörien. ”Lähettikö kummisetä tänne Shrekan vai Krekan? Olette kaikki ihan samanlaisia paukapäitä!”
“Shrekka sentään on lähes kosmista kauhua kun sinä olet vain valkea möykky!” Deleva tuki toveriaan, vaikkei edes tiennyt mikä on Shrekka.
Kaksikko sai vastalaukaukset itseään kohti kirjaimellisina, kun metsästäjät rei’ittivät ikkunan plasmasarjalla.
”Ziellä ze luopio huutelee!” Skalpelli osoitteli yläikkunaa. Hänen yönäkökiikariensa punainen valo erottui pimeässä kiiluvana silmäparina. Krickit jäi tuijottamaan ikkunaa niin paikallaan, että hänen saattoi luulla vaanivan jotakin.
”Hah, tulisi tänne alas taistelemaan!” Inozyan mahtava ääni pauhasi. ”Mutta Hammasratas taitaakin olla pelkuri!”
“Ai pelkuri vai? Minä olen sentään maineikkaan Toa-soturi Svarlen surmaaja”, Hal huusi vastaukseksi yläkerrasta.
“Itsehän murskasin sodassa Valotun Lhekon! Edes kaksoisauringot eivät suojelleet häntä moukareiltani!” Inozya nosti moukarimaiset kätensä ilmaan ja astui uhmakkaasti avoimelle.
”Joo siis meidän pomo syö toia aamupalaksi!” Rienaaja toimi Moukarin taustakuorona.
”Ja makutoita välipalaksi!” Ruinaaja pisti paremmaksi.
Peikkojohtaja näytti sanovan jotakin hiljaa alaisilleen vaimentaakseen heidät takaisin työn touhuun. Taempana Kuolonruoska käänteli pientä ovelle koottua suorasuuntaustykkiä ikkunaa kohti.
”Ne aina sanoivat, että olet tarpeeksi nopea torjumaan luoteja”, Moukari huusi ja taputti tykin piippua. ”Olen aina halunnut nähdä, osaatko todella.”
Toa-pari katsoi tykkiä ja sitten toisiaan. Mörssäri näytti tarpeeksi järeältä räjäyttääkseen koko kakkoskerroksen ikkunat parin metrin säteeltä. Angien oli vieläkin tiedottomana heidän takanaan, mikä asetti tämänkin vaaravyöhykkeelle.
”Anna tulla vain!” Halawe hihkui. ”Tuon pitäisi olla pikku juttuja niihin tykistökeskityksiin verrattuna, mitä pysäytin Metru-!”
Lause katkesi, kun kanuuna lauloi, ja Halawe ehti juuri nousta ikkunaan heittääkseen tykinkranaatin kauas yläilmoihin. Hän oli näkyvillä vain pienen hetken, mutta se riitti – sillä krickitin kasvoilla oleva hyönteisnaamio välähti.
Se oli yksi kammottavimpia tunteita, mitä toa saattoi kokea. Oli kuin Felnas olisi sammuttanut osan sielusta. Kadottanut sen palasen, joka oli aina yhteydessä kaikkeen ympäröivään.
Magnetismin toa syöksyi alas henkeään haukkoen niin nopeasti kuin pystyi. Hän kuuli, miten metsästäjät latasivat jo uutta ammusta. Felnasin vaikutus tuntui hiljalleen hiipuvan, kun hän ei enää ollut sen käyttäjän näkökentässä, mutta kyllä se silti vielä kirpaisi.
”Meidän pitää mennä”, Deleva vilkuili vuoroin ulos ja vuoroin tovereitaan. ”Vaikka minä kestäisin tuon mörssärin laukauksen, te ette.”
Selakhi oli edelleen tiedottomana. Halawe kirosi huolimattomuuttaan ja päätti siirtyä isoihin aseisiin.
”Onko totta, että teidän peikkojen taipumus unohtaa painovoima antaa teille lentotaidon?” hän huusi niin kovaa kuin pystyi. ”Olen aina miettinyt! Oletteko tosiaan niin tyhmiä, että jos unohdatte painovoiman, kohoatte taivaalle?”
He kuulivat ulkoa, kuinka jotakin putosi maahan.
Sitten peikko alkoi jylistä.
”Mitä helvettiä sinä juuri sanoit, sinä rahinpenikka? Valmistuin luokkani parhaana Odinan sota-akatemiasta ja olen ollut mukana useissa salaisissa iskuissa Nascostoa vastaan, ja minulla on yli 300 varmistettua tappoa. Minut on koulutettu brakas-sodankäynnistä ja olen koko Varjotun legioonan paras tarkka-ampuja! Et ole mitään muuta kuin vain uusi kohde. Tuhoan sinut tarkkuudella, jota ei ole nähty koko sakaroilla, olen helvetti tosissani! Luuletko että selviät tästä? Mieti uudestaan, kusipää. Tälläkin hetkellä salainen odinalainen vakoojaverkosto ympäri Kristallisaaria jäljittää sinua, joten parempi valmistautua myrskyyn, mato! Myrskyyn, joka romuttaa koko säälittävän asian jota kutsut elämäksesi. Olet ihan helvetin kuollut, äpärä. Voin olla missä tahansa, milloin vain ja voin tappaa sinut yli yhdeksälläsadalla eri tavalla, ja se on vain paljailla käsilläni. En ole ainoastaan täydellisesti koulutettu kaikissa taistelulajeissa, minulla on käytössäni koko Odinan arsenaali ja käytän sitä sen täydessä skaalassa poistaakseni sinut tästä surkeasta maailmasta, senkin säälittävä rotta. Jos olisit tajunnut, minkä epäpyhän koston hyökyaallon pikku loikkauksesi aiheuttaisi, olisit ehkä pysynyt Varjotun puolella! Mutta et voinut tajuta, ja nyt saat maksaa siitä hintaa, sinä jumalan hylkäämä idiootti. Hukutan sinut raivooni. Olet ihan helvetin kuollut, penska.”
Toat eivät kuunnelleet saarnaa loppuun vaan olivat kadonneet syvemmälle kartanon uumeniin suurinpiirtein sanan ”brakas-sodankäynti” kohdalla. Halawen kolauksen kokenut ylpeys toipui pikku hiljaa. Hän kantoi edelleen manan majoilla olevaa selakhia, kun taas Deleva toimi päättäväisenä johtajana, vaikka hänellä ei ollut muita enempää käsitystä sitä, minne heidän pitäisi labyrinttimaisessa kartanossa suunnistaa.
”Hiivatti kun menimme helppoon sen Felnasin kanssa”, hän kirosi. ”Tämä sakki onkin varautunut toa-taisteluun. Hitto, miksi tuollainen kanohi on keksitty.”
“Juuri meidänlaisiamme varten”, Halawe tokaisi ei niin pirteänä. ”Ehkä saamme ne eksytettyä tähän kirottuun taloon.”
”Hyvä jos emme eksytä itseäämme”, Deleva vastasi. ”Toivottavasti Angien saa edes jotain suuntia.”
Tällä kertaa tuonpuoleisen horisontissa avautui aavekaupunki.
Se ei ollut mikä tahansa kaupunki, vaan kaupunki salskean kansan muistoista ja raunioista. Kristallitornit kohosivat häilyvinä kuvajaisina valkeiden kattojen lomasta. Temppelit ja linnoitukset kohosivat kauniina kuin liekit, hädin tuskin todellisina. Eetterin aallot saivat koko kaupungin häilymään kuin kangastuksen.
Hänen välittömässä läheisyydessään oli edelleen vain synkkä tyhjyys, mutta nyt tämä tyhjyys oli täynnä ääniä. Kuiskauksia, kylmiä väreitä. Kuvajaisia ja kappaleita kuolleista. Minne hyvänsä hän katsoikin, sitä enemmän hän näki heikkoja hahmoja ja kuuli heiveröisiä huokauksia. Ne olivat vain hentoja kynttilänliekkejä tuulessa, joille pelkkä tulessa pysyminen näytti olevan ylitsepääsemättömän rasittava haastee.
Osaa äänistä hän ei ymmärtänyt. Kuiske oli hänen kansansa kieltä sen kaikilla eri puheenparsilla. Yläselakhia, etelänselakhia, Misecasin murretta. Kuoron laulajat olivat välähdyksiä kauniista kasvoista kaikilta ajoilta, mutta millään niistä ei ollut voimaa jäädä siihen Angienin kanssa. Joku vanhempien aikojen hailtia olisi ehkä jäänyt siihen kuuntelemaan kuolleita oppiakseen niiden salaisuuksia, mutta Odinan tyttärellä oli tarpeeksi suuri työ pelkästään tilanteensa sisäistämisessä.
Oliko täällä todella kaikkien salskeiden sielut? Tämäkö oli se kirottu lahja, jonka Cestainu oli hänen kansalleen antanut?
Selakhi sukelsi läpi sielujen virran. Oli vain jatkuva joki kesken lentonsa katkottuja kaikilta ajoilta. Vaikka harva itki, kaiho oli käsin kosketeltava. Angienkin tunsi sen haikeuden ja surun sydämessään, vaikka hän oli aina yrittänyt pitää etäisyyttä itsensä ja kaltaistensa kohtalon välillä.
”Te… te olette kaikki kuolleita”, tuonelan tutkija sanoi enimmäkseen itselleen. Vaikka hän tiesi, että hänen kansansa oli keskustellut kaatuneiden kuvajaisten kanssa niin kauan kuin Kuolleiden Makuta oli heidän keskuudessaan vaeltanut, oli kokemus silti epätodellinen. Näin jälkikäteen tuntui siltä, että kenties niihin Jumalattaren opetuksiin olisi pitänyt keskittyä hieman tarkemmin.
Tämäkö oli ollut Qwiennen viisauden lähde? Näinkö Sokea Jumalatar oli nähnyt totuuden? Kysymällä kuolleilta?
Keskity, Angien, hän parahti itselleen. Etsi Cestainu. Kello käy.
Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Vailla parempaakaan ideaa hän päätti vain esittää kysymyksensä ääneen, ja toivoa, että ehkä kuolleet tarttuisivat siihen.
”Mistä löydän makutan? Mistä löydän Kuolemattoman?” hän kysyi kuiskeelta.
Mutta kuoro ei vastannut hänelle. Hänestä tuntui vain yhdeltä vainajalta muiden joukossa, kysymässä samoja katkeria kysymyksiä kuin kaikki muutkin.
”Mitä etsit, papitar?” Angien kuuli vaimean äänen selkänsä takana, mutta tällä kertaa hän ei uskaltanut kääntyä. Ei, koska pelkäsi sen kadottavan puhujan.
”En minä oikeastaan ole…” hän aloitti, mutta päätti, ettei se ole tärkeää juuri nyt. ”Etsin Tuonelan herraa”, sokeakasvo lopulta sanoi. ”Osaatko auttaa minua?”
”Hän istuu valtaistuimellaan”, ääni kertoi. Se oli hieman selvempi kuin aiemmin – haikea ja matala, mutta siitä saattoi kuulla ripauksen innostusta. ”Mutta saavut liian myöhään, papitar, sillä hänet on jo puhdistettu.”
”Puhdistettu?” selakhi kysyi. ”Jopa täältä?” Selakhi tunsi kylmän virran kiertävän häntä kuin astraalikäärme.
”Hänestä on täällä vain sirpaleita, kuten meistäkin”, sointuvat sanat kertoivat. ”Kuolemattoman kappaleet katselevat kaupunkinsa keskeltä.”
”Ja kaupunki… vastaa valtaistuinsalia?” selakhi kysyi.
Ja kun Angien katsoi kaupunkiin, tuli tutkija tietoiseksi siellä asuvasta tyhjyydestä. Tuonpuoleisen tarkastajan, enkelinkappaleen. Ja vaikka se oli vain kappale makutaa, se sai hänen verensä jäätymään yhtä kaikki.
Tyhjyys oli selakheille kovin tuttu tunne. Nekin, jotka eivät olleet eläneet kauniin keisarikunnan aikaa tiesivät kyllä tarinan sen kaatumisesta. Kertomuksen siitä, miten epäpyhän oikeuden varjo oli pimentänyt Selakhian ja satanut sinne rangaistusta sen hallitsijan ylitsevuotaneen ylpeyden vuoksi. Miten Harventaja oli kiitänyt läpi Tähtien kaupungin ja kaatanut sen safiiritornit mustalla helmallaan. Miten Sotaherran katse oli hukuttanut horisontin vereen. Miten Käskynhaltija oli vuodattanut taivaallisen vihan maljan heidän kansansa päälle ja hajottanut sen tuuleen rikoksiensa vuoksi. Eikä Tarkastaja ollut nostanut sormeakaan auttaakseen lapsiaan.
Pimeänpelko oli sinä päivänä istutettu jokaisen salskean sydämeen. Pelko ja katkeruus siitä, ettei edes Selakhian suojelusenkeli ollut välittänyt.
Ja nyt hän tiesi Cestainu Kuolemattoman sirpaleiden lepäävät siellä kaupungin keskellä, valtaistuinsalinsa alla, kaatuneena lopulta itsekin.
Nainen kiskoi Idenin kasvoiltaan, ja hänet riuhtaistiin punaisena välähdyksenä takaisin maalliseen maailmaan.
Hänen sydämensä pamppaili ylikierroksilla, kun hänen materiaalinen kehonsa alkoi jälleen hengittää. Angien kiskoi naamion kasvoiltaan niin pian kuin suinkin pystyi… ja melkein pudotti sen, sillä tajusi keikkuvansa Halawen käsissä.
”Ette kai te tehneet jotakin typerää?” hän parahti herätessään parivaljakon pikasiirtymän keskeltä.
”Tuo suututti sen peikon oikein kunnolla”, Deleva vastasi. He kuulivat, miten valtava räjähdys räjäytti kartanon etuoven puusilpuksi. Se sai kirjoja putoilemaan hyllyiltä ja kattokruunut heilumaan uhkaavasti.
”Oletko kunnossa?” Halawe kysyi sivuuttaen mahdolliset oman virheensä. He pysähtyivät pienen pieneksi hetkeksi laskeakseen selakhin omille jaloilleen, jotka tuntuivat vielä hieman hatarilta tuonelanvierailun jäljiltä.
”Hänen pitäisi olla valtaistuinsalissa”, Angien kertoi ja katseli hetken ympärilleen. ”Tuossa suunnassa…” hän osoitti yhtä isommista aulan ovista enemmän intuitiosta kuin oikeasta ymmärryksestä.
”Se siis toimi. En ollut optimistinen”, Deleva kohotti kulmiaan. ”Tarkastaja siis tosiaan on… vielä täällä?”
”Jokin osa ainakin”, hailtia vastasi. ”Mennään, en halua jäädä peikonruoaksi.”
Kartano tuntui äkkiä kovin paljon ahdistavammalta. He yrittivät liikkua niin hiljaa kuin pystyivät, mutta etenkin Delevalle se oli helpommin sanottu kuin tehty. Minkä he epäonnistuivat hiiviskelyssä Halawe yritti kompensoida jumittamalla jokaisen rautalukon ja ovensaranan, jonka he jättivät taakseen. Tasaisin väliajoin kaikuvat pamahdukset kertoivat heidän takaa-ajajien hankkiutuneen jälleen yhdestä ovesta eroon.
“Hitto soikoon”, Deleva murahti hiljaa. ”Vaikka tämä labyrintti onkin, meitä ei ole siunattu ajalla tämän kanssa.”
”Ne epäilemättä jäljittävät meitä ties millä. Olen itsekin käyttänyt joskus sellaista lämpöjäljet paljastavaa visiiriä, mikä yhdellä niistä on”, Halawe kertoi.
”Jos pääsisin niitä lähelle, voisin varmaan vain murskata sen pirun Felnasin Skalpellin naamalta”, Deleva mietti. ”Mutta kun niillä on melkoinen kasa tulivoimaa… eikä sitä voi neutraloida plasmalla kaukaa niin kauan kuin niillä on se hiton naamio. Olisi pitänyt käristää se Kuolonruoska silloin Meksi-Korossa kun oli mahdollisuus.”
”He kyllä tiesivät, että päätyisivät minua vastaan”, Halawe vastasi hiljaa. ”Ovat valmistautuneet sen mukaisesti. Varjottu tuntee minut aivan liian hyvin.”
”Jos emme olisi täällä etsimässä vastauksia, voisin vain polttaa tämän hiivatin ladon niiden päälle”, Deleva jatkoi. ”Mutta siitä ei ole kauheasti hyötyä, kun te ette ole yhtä tuhoutumattomia kuin minä.”
”Vältetään kartanon romauttamista, jooko?” Angien vastasi hiljaa pari harppausta toia edeltä. Hän toivoi, ettei ollut hukannut valtaistuinsalin suuntaa… miten pirussa yksi kartano saattoi olla niin iso? Ei se ollut ulkoa niin valtavalta tuntunut.
Huone, johon he hiipivät, näytti jonkinlaiselta merilaboratoriolta. Valtavista akvaarioista päätellen merenelävien tutkimus näytti olleen eräitä kartanon herran mielenkiinnonkohteita. Tilanteen vakavuuteen sopivasti kaikki tankeissa ollut oli kuollut jo aikaa sitten.
”Ai kuolema ja kalat olivat Tarkastajan juttu?” Halawe mietti hiljaa. ”… nyt kun mietin selakheita, niin tässähän on järkeä.”
Angien vastasi huokauksella. ”No näköjään hän ei ollut yhtään parempi akvaariokalojen kanssa kuin mitä oli meille”, hän mutisi. Kaikenkirjavat merenelävät särjistä barrakudoihin kelluivat vatsat ylöspäin akvaariotankeissaan isäntänsä unohtamina.
“Niin paljon kuolleita kaloja. Sääli, etteivät ne päässeet mereen vapaiksi”, Deleva mietti hiljaa. Miksi hän edes välitti? Ne ovat vain jotain hiton kaloja.
“Ehkä jotkut pääsivätkin”, Halawe huomautti ja osoitti valtavaa hajonnutta tankkia. ”Kenties tuolta luikerteli jokin pakoon.”
“Jokin… todella voimakas”, Angien henkäisi. ”Se on leikannut terästä.”
“Se tästä vielä puuttuisi, että moinen otus tulisi meitä vastaan jossain täällä kartanolla”, Deleva murahti. Ajatus metallia murtavasta kalasta ei ollut metallimiehen mieleen.
“Tämä on murrettu vuosia sitten. Se on varmaan osa merien ravintoketjua nyt”, Halawe rauhoitteli, vaikka se olikin pieni lohtu. Jostain kaukaa takaa kuului raskaiden askeleiden ja huutojen jyly. Halawe käytti jälleen hetken väännelläkseen yhden rikkinäisen kalatankin teräksestä barrikadin oven eteen. Deleva sulatti siitä muodottaman metallikuoren, josta läpi pääseminen veisi toivottavasti edes vähän aikaa.
”Suljemme tiemme takanamme”, Deleva mietti. ”Toivottavasti piru vie löydämme mitä etsimme.”
”No, jos emme, niin Moukarin miehet varmaan tappavat meidät”, Angien huokaisi. ”Tai pahempaa, vievät Odinalle.”
”Hei, minne se ’ehkä voimme puhua tämän Varjotun kanssa, ehkä hän ymmärtää’-puhe on kadonnut?” Deleva kiusasi.
”No, kun ottaa huomioon miten paljon meitä on ammuttu tämän matkan aikana…” hailtia huokaisi. ”Ehkä pitää alkaa hyväksyä se, että olemme karkureita lopun ikämme.”
”No, sitten ainakin ainoa suunta on eteenpäin”, Deleva vastasi. Oli vaikea sanoa, oliko se tarkoitettu rohkaisuksi vai yleiseksi ankeaksi toteamukseksi. ”Jatketaan. Jos vaikka Tarkastaja saisi meidät tästä tilanteesta.”
”Tarkastaja on makuta”, Halawe muistutti heidän kulkiessaan. ”Jos hän on täällä, kai hän nyt voi jotakin tehdä.”
”Anteeksi, mutta olen vähän skeptinen”, hailtia mutisi. ”Cestainua ei tunneta siitä, että hän… noh, välittäisi kovin paljoa. Kerrotaan, että hän näyttäytyi selakheille vain, kun tarvitsi näiltä joitakin näiden taikakaluista.”
”Sen olisi hitto vie parempi auttaa meitä kaiken tämän jälkeen”, Deleva murahti. ”Tai meille voi tulla kuumat oltavat.”
”En tiedä, kumpi on ankeampi ajatus”, Angien mietti. ”Se, että enkeli ei välitä tarpeeksi auttaakseen, vai se, että hän ei ole tarpeeksi voimakas auttaakseen.”
”Yksi asia kerrallaan”, Halawe sanoi äänellä, joka ei kuulostanut niin lohduttavalta kuin mitä hän oli yrittänyt. ”Kun nyt vain löytäisimme sen ukon ensin.”
Askeltamista kului taas tovi. Delevan töminä vasten puulautoja varmisti, että takaa-ajajilla oli koko ajan heidän suurpiirteinen sijaintinsa.
”Olenko se vain minä, vai onko näitä käytäviä paljon enemmän kuin tähän taloon pitäisi mahtua?” Angien huomioi.
”Ehkä?” Deleva mietti. ”Muistikuvat siitä viime kerrasta eivät ole kovin selvät. Olisipa kiinnittänyt asioihin itse huomiota silloin eikä vain seurannut sokeana Svarlen jalanjälkiä.”
”Ainakin matka on pitkä myös Moukarin jengille”, Halawe huomautti, vaikka vilkuilikin olkansa yli kiusallisen tiheään.
”Svarle”, selakhi aloitti. ”Se, joka päätyi Mustan Käden Kal-ohjelmaan kuoltuaan. Mitä… mitä hän oikeastaan puhui Tarkastajan kanssa, kun kävitte täällä?”
Toat vilkaisivat toisiaan.
”Riiteli Kohtalosta, kuvitteli tietävänsä kaiken. Sitä sen Nuva-juttua. Ei ollut hirveän tyytyväinen makutan asenteeseen”, Halawe kertoi lyhyesti. ”Lähdimme paikalta aika pian.”
”Tarkastaja tulee olemaan niin pettynyt meihin”, Deleva naurahti kuivasti. ”Täällä taas. Mitä nyt minä olen puolikuollut, sinä tapoit Svarlen ja muut ovat ties missä…” Hän työnsi edellisiä paksumman, koristeellisen puuoven auki puhuessaan.
”… hei, tämä se on”, Halawen keltaiset silmät kirkastuivat. ”Se hopeahuone.”
Delevakin tunnisti sen. Miten hän voisi unohtaa?
Hämärää tilaa hallitsi valtaisa allas täynnä tuhannen tarun elohopeaa, joka säkenöi harmaata valoaan karun kammion nurkkiin. Muutoksen allas sähisi kuin jatkuvasti kiehuen ja kuplien, ikuisessa liikkeessä. Sen toisella puolella oli ovista suurin.
Selakhi irvisti torahampaillaan. ”Lisää makutanoituutta.”
”Voima tuhota ja syntyä uudelleen”, Deleva sanoi. ”Sopii makutoille. Tuho ja luominen samassa paketissa.”
”Viimeksi, kun näimme jonkun putoavan tuone, tämä lähinnä suli…” Halawe katsoi säkenöivää allasta kauhulla. ”Kierretään se kaukaa.”
“Vorink uskoi hartaasti syntyvänsä uudelleen parempana kuin me muut. Meistä kaikista piti tulla Nuvia”, Deleva muisteli. “Ajatella, että minäkin uskoin hetken, että voisin itsekin muuttua paremmaksi toaksi tuolla taika-aineella.”
”Te toat olette kyllä hulluja”, selakhi mietti. ”Kenenkään ei tiedetä oikeasti muuttuneen miksikään Nuvaksi, mutta silti jaksatte uskoa siihen? Että mitä jos vaikka minä en sulaisi vaan muuttuisinkin kauniiksi kiiltäväksi perhoseksi?”
“Legenda Nuvasta on toain piirissä yhtä syvällä kuin Valottujen taru av-toain keskuudessa. Jotkut uskovat siihen, mutta useimmat Nuvaan pyrkivät epäonnistuvat siinä”, Deleva kertoi. ”Kai sitä voi ajatella Toan täydellisenä Kohtalona.”
”Matoranit sitten ovat pakkomielteisiä täydellisyytensä kanssa”, selakhi huokaisi. ”Sokea Jumalatar sentään tajusi opettaa, että täydellisyys on mahdoton tavoite, mutta sitä kohti kulkeminen on siitä huolimatta kaunis tapa elää.”
”Ehkä me emme halua tyytyä niin vähään”, Deleva naurahti. ”Svarle halusi olla täydellinen. Fyysistesti, henkisesti, kaikissa elämän alueissa. Hänelle koko Nuva oli enemmän uskonto, ja hän tuntui todella uskovan siihen.”
Metallitoa sai veljeltään vastaukseksi tikareita täynnä olevan katseen.
“Häh? Svarle ansaitsi kuoleman. Hän oli menettänyt toa-hyveet jo vuosia ennen Metru Nuin sotaa”, tämä älähti.
“Toa-hyveet metsästäjä-toan suusta on kyllä aika ironista”, kal töksäytti. He eivät puhuneet siitä kovin usein, mutta kumpikin tiesi Delevan kannan tapahtuneeseen: vaikka Svarle oli ollut miten paha, ei loikkarin tekemä salamurha ollut silti oikeutettu.
“Kaikki mikä meillä meni pieleen johtui Svarlesta”, Halawe puolustautui. ”Ilman sitä hullua et olisi ollut Aerilla silloin yksin.”
Plasman toa ei vastannut. Haamukivut tuntuivat kauan sitten menetetyissä raajoissa. Silkalla tahdonvoimalla kalittu sysäsi ne mielensä perälle vangiten ne hopeiseen kuoreen. Niiden ajattelu saisi jäädä toiseen aikaan ja paikkaan.
He kiersivät varmuuden vuoksi altaan niin kaukaa kuin suinkin mahdollista. Ketään ei huvittanut selvittää, mitä pisarakaan kalmanainetta teki. Kammion perällä oli kartanon sisäovista suurin. Angien oli melko varma sen olevan vihdoinkin tie valtaistuinsaliin.
”Mihinköhän makuta on tarvinnut kokonaisen altaan tätä ainetta”, hän kysäisi toilta.
“Ymmärtääkseni ne ainakin tekevät sillä rahksheja”, Halawe mutisi. ”Jotenkin.”
”Joku on ollut hereillä”, Angien virnisti.
“No siinä on vain järkeä, että Varjottu olisi kouluttanut meitä metallin taitajia makutoja varten. Enkelten haarniskat ovat niiden haavoittuvampia kohtia”, Halawe kertoi. Sääli vain, ettei niistä ollut hirveästi hyötyä enkelin esiin manaamisessa.
”Jäin vain miettimään”, selakhi mutisi ja katseli hopeisia kipinöinä. ”Ettemme ole nähneet ainuttakaan rahkshia.”
”Totta”, Deleva vastasi. ”Rahkshit tästä vielä puuttuisivatkin.”
Halawe etummaisena yritti avata toivottavasti viimeistä ovea aggressiivisella olkapäätaktiikalla, kunnes tajusi sen avautuvan häneen päin. Onneksi hänen seuralaisensa eivät näyttäneet huomanneen mitään. Toan ego säilyi ehjänä, kun hän sai kiskottua makutan oven auki toisella yrittämällä.
Jokaisessa valtaistuinsalissa piti olla kunniakaarti, ja niin oli myös Rúciorossa. Ne kaikki katsoivat tulijoita, jotka kehtasivat astua suureen saliin. Kolmikko pysähtyi vaistomaisesti, mutta vain hetkeksi hopeisten osoittauduttua liikkumattomiksi. Vartijat olivat kylmää, harmaata metallia, aivan kuten plasmanhenkikin. Niillä ei ollut aseita, mutta hartioista päätellen ne eivät tarvinneet sellaisia. Haarniskoiden ryhti oli hieman kumara ja niiden silmät paloivat heikkoina.
”Lisää Kaleja”, Deleva sanoi hiljaa.
”Samanlaisia kuin ulkona”, Angien vastasi. Oli kuin harmaahahmojen haukasvot olisivat seuranneet hänen jokaista askeltaan.
Kun ne käänsivät päitään, saattoi kuulla metallin hankautuvat metalliin.
Ne siis todella käänsivät päitään, kun tunkeilijat astelivat pidemmälle saliin. Kalit muodostivat kaksi riviä, kunniavartion salin kummallekin puolelle. Niitä oli siinä kaksi kertaa kuusi, kahdessa rivissä, ja niiden kylmät katseet pysyivät naulittuna tiukasti kolmikkoon.
”Ne eivät tee mitään”, Halawe sanoi hiljaa.
”Parempi meille”, Deleva vastasi ja vilkuili taakseen.
”Jos ne muuttuvat ikäviksi, en tiedä kuinka paljon minusta on hyötyä. Ne… ne eivät ole mitään tavanomaista metallia. En ole varma, mitä ne oikein ovat.”
”Ei huolehdita siitä juuri nyt”, Deleva vastasi. ”Tarkastaja on täällä.”
Hämärästä huolimatta kaikki heistä erottivat makutan liikkumattoman siluetin salin perältä. Sitä valaisi vain kelmeä valo, joka tuli tähtitaivaasta valtaistuinsalin katossa. Sen kirkkaimmat kappaleet olivat Tarkastajan kruunun muotoiset kuut, jotka valaisivat taivasta Punatähden paikalla. Itse Kohtalon majakkaa ei näkynyt. Initoin puuttumisen lisäksi taivas muistuttikin enemmän satumaista kuvausta tähtitaivaasta kuin oikeaa sellaista. Lukemattomien, kuviottomien tähtien tuike oli silminnähtävää. Taivaankannen liikkeet olivat myös huomattavia. Tähtiä katosi valtaistuinsalin seinien sisään sitä mukaa, kun niitä paljastui toisesta suunnasta lisää.
”Ei toa-tähtiä”, Deleva mietti katse katossa.
”Noita toisia tähtiä on sangen paljon”, Angien huomioi, muttei täysin ymmärtänyt astronomista mysteeriä. Häntä kuitenkin kalvoi vahva aavistus siitä, että taivaskaton tarkoitus ei ollut ainoastaan koristeellinen.
”Mene hailtia haamuilemaan”, Kakama-kal kertoi. ”Me yritämme sillä välin tilkitä tämän salin umpeen.”
Angien nyökkäsi ja juoksi pidemmälle, kohti perällä kohoavaa valtaistuinta. Toa-pari hänen takanaan työnsivät raskaat ovet kiinni ja sulattivat niiden saranat.
”Tämä on sitten ainoa ovi”, Deleva huusi niin kovaa kuin uskalsi. ”Tarkastajan olisi parempi olla avuliaalla tuulella.”
Vasta lähempänä valtaistuinta Angien näki makutanraadon tarkemmin. Kuolemattoman katse oli sammunut jo kauan sitten. Se, kumpi Tarkastajan ilmiselvistä vammoista oli syypää tämän ennenaikaiseen kuolemaan jäi kuitenkin arvailun varaan. Rintakehän ammottavasta aukosta päätellen jokin oli tunkeutunut väkivallalla ja voimalla haarniskasta läpi ja repinyt jotain tämän sisältä… mutta myös makutan kanohi oli pirstaleina. Tämä vamma näytti kuitenkin selvemmin ampumahaavalta. Se, että joku makutahaarniskaa voimallaan pirstova olisi ampunut Tarkastajaa vielä päähän tuntui selakhista täysin turhamaiselta. Totuutta oli kuitenkin mahdoton vältellä. Tarkastaja oli kuollut, ja päätellen tämän käsinojilla lepäävien raajojen päälle muodostuneesta pölykerroksesta, valtaistuinsalin edellisen vierailijan käynnistä oli jo aikaa.
Angienin huomio kiinnittyi lattialle, jonne makutan kaksiosainen kruunu oli pudonnut. Valojen sammuttua makutasta oli tämän itäisellä taialla paikallaan pysyvä pääkoristekin lakannut leijumasta.
Hän astui muutaman portaan ylös kohti metallituolia. Hän odotti joka hetki vartijoiden suuttuvan ja käyvän heidän kimppuunsa, mutta ne vain katselivat heitä kahdessa puolikaaressa.
”Jos hän ei ole täällä, hän ei ole missään”, Angien sanoi ja kaivoi Idenin esiin vielä kerran. ”Yritän olla nopea.”
Hän istui portaille valtaistuimen viereen, huokaisi ja kuoli vielä yhden kerran.
Mutta tällä kertaa sukellus ei tuntunut vain maailman kääntymiseltä. Tällä kertaa se tuntui syöksyltä suoraan jään läpi. Se sattui. Pudotus oli läpi pimeän ja pahojen unien. Selakhi yritti järkeillä kokemustaan, mutta pystyi vain ajattelemaan kylmää tyhjyyden tunnetta, joka Tarkastajan maailmaan sukeltamisesta säkenöi.
Mutta pian hän ymmärsi, ettei tyhjyys tullut kuolleesta makutasta. Se tuli tämän kuolemasta.
Kuolemasta, joka toisti itse itseään siinä maailmojenväleisessä tyhjyydessä uudestaan ja uudestaan.
Melodia, joka Angienin päässä soi tuntui kaikuvan kartanosta itsestään. Ei hänellä ollut mitään järkevää syytä päätellä niin, hänellä vain oli voimakas tuntemus siitä. Kaukaisten soittimien soinnut tuudittivat salskean transsiin.
Surullinen melodia tuuditti hänet menneeseen aikaan. Haikeat sävelet olivat selvästi matkalla kohti huipennusta. Angien ymmärsi, että kartanon hiljaiset lausumat eivät olleet vielä saavuttaneet häntä. Kartanon surumieliset sanat hakivat vielä paikkaansa. Angien haukkoi sisäänsä häntä ympäröivää tyhjyyttä ja kuunteli.
Suru vasta lähestyi ja kartano tahtoi hänen ymmärtävän. Hänen kuului odottaa kärsivällisesti.
Odottaa, että sävel saisi seurakseen surumieliset sanat.
En ce jour d’octobre, les chiens sentirent ma piste
Les feuilles sur les arbres tournèrent du rouge au noir
Ton amour se transformera en de l’indolence qui, elle
Se transformera en peur et ta peur se transformera en haine
Tu as transformé cette fille en monstre
Quand tu lui as tourné le dos
Le sang de mes victimes a taché tes mains
Le moment précis ou tu as refusé ta responsabilité
Et maintenant tu as les nerfs de rire de moi, ton enfant
Ton péché sera le poids dans vos cœurs
Et ce péché se transformera en pierre
Je suis cette pierre. Et je grandirai
Jusqu’à ce que j’arrache ton cœur en morceaux
Ja yhtä matkaa Cestainun sielun kanssa hän irtaantui todellisuudesta ja päätyi jälleen kerran kartanon yllä leiskuvaan maailmaan, ja tällä kertaa hän todella oli kaupungin keskellä. Valkean, kauniin ja loistokkaan kaupungin. Sellaisen, mitä näki vain maalauksissa menneestä Selakhiasta. Ainoa ero niihin oli taivas, joka ei alun perin varmaankaan ollut merta.
Kaupunki ei ollut autio, toisin kuin todellisuus toisella puolella. Päin vastoin, se oli täynnä… elämää. Mikäli se oli oikea sana, Angien epäili. Ainakin kaduilla kävi vilinä, kun vaitonaiset hailtiahaamut vaeltelivat pitkin pääkatua. Selakhi ei uskaltanut tehdä niihin kontaktia – eivätkä nekään näyttäneet välittävän hänestä. Luulivatko he häntäkin kuolleeksi?
Tuonpuoleisen tutkija otti askeleita eteenpäin – ne saivat hänet kuin leijumaan – yrittäen paikantaa mitä tahansa kiintopisteitä kristallikaupungista. Pitäisikö hänen kysyä joltakulta Cestainusta? Kuvittelisi, että makutalla olisi synkeä linnoituksensa kaupungin keskellä, mutta metropolin koon huomioon ottaen sen löytämiseen voisi mennä hetki. Miksi selakhit olivatkaan niin mieltyneitä torneihinsa?
”Poskissasi on paljon enemmän väriä kuin paikallisilla kuuluisi”, lausui kaapunsa alta myhäilevä mies pääkadun ja yhden siltä poikkeavan sivukujan kulmalta. Tämän olemus oli aivan aavistuksen selkeämpi kuin suurimmalla osalla kaupungin muista kulkijoista. Tämän kaavun värin saattoi miltei tunnistaa siksi oranssiksi, mitä se oli vielä selakhin eläessä ollut. Hupun alla virnuileva vihreä naamio näytti luisevalta ja näivettyneeltä, mutta Angien tiesi, ettei se johtunut hänet sanoilla pysäyttäneen miehen tuonpuoleisuudesta. Curuvarien perintönaamion tunsi moni, vaikka harva tiesi, mitä sillä pystyi tekemään, jos mitään.
”Sinä et taida oikeasti olla kuollut, ethän?”
”Tuota, taidan olla, tai siis en, mutta…” Angien ei saanut aikaan kovin järkevää vastausta käsitellessään sitä tosiasiaa, että joku toinen todella oli juuri puhunut hänelle aivan normaalisti ilman mystistä kuiskimista tai muita ilmeisiä haamuasioita.
”… te olette vissiin kuolleet jo aika kauan sitten?” hän sai lopulta kysyttyä takaisin.
”Se riippuu”, seinään nojaileva mies tuumasi ja laski kohteliaasti hupun päästään Angienia puhutellessaan. ”Ajalla on tapana menettää merkityksensä sen jälkeen, kun on… noh… kuollut.”
”Etsin Cestainua”, tuonelan tutkija kertoi. ”Osaatko kertoa minulle, mistä löydän hänet?”
”Yllättävää… Harmiksesi joudun kertomaan, että se vähä, mitä arkkitehdistämme on jäljellä, on melko vaitonainen ja vastaa kysymyksiin melko huonosti. Toivottavasti asiasi ei ole hirvittävän kiireellinen. Cestainu Kuolematon on ollut hieman kehnolla tuulella sen jälkeen, kun hänen lisänimensä muuttui ironiseksi.”
”Niin”, Angien naurahti varovaisesti. ”Hänestä taitaa kuitenkin olla täällä jäljellä hieman enemmän kuin mitä tuolla toisella puolella, mikä on… lähinnä kylmä haarniska.”
”Hmm, kenties”, mies tuumasi ja asteli viitta liehuen hieman lähemmäksi Angienia. ”Olen yllättynyt, että sinua kiinnostavat juuri hänen sanansa. Yleensä kaltaisesi onnenonkijat tahtovat kuulla Jumalattaren ohjenuoria. Sinulla on enemmän tuuria. Cestainun viisauksista saanee irti hieman enemmän.”
Jumalattaren mainitseminen sai naisen säpsähtämään. ”Onko… hänkin täällä? Qwienne?”
Curuvarin lommoiset kasvot kurtistuivat enemmän kuin niiden luisten muotojen olisi kuulunut voida.
”Sinä… et taida olla täältäpäin. Eivätkö tapamme ole sinulle tuttuja? Mitäköhän sinä olet tullut tänne asti haastamaan, jos Sokean sanat eivät sinua aja?”
Se sai selakhin epäröimään hetken. Mitä hän edes Tarkastajalta kysyisi? Hän oli ollut aivan liian keskittynyt makutan löytämiseen miettiäkseen lainkaan seuraavaa askelta.
”En tiedä miten paljon tiedät… ylämaailmasta”, Angien kertoi. ”Mutta tapanne – tai siis tapamme, kai – ovat… huonosti muistettuja. Etsin Cestainua, koska yritämme jatkaa jotakin, mihin hän käytti viimeiset päivänsä. Jotakin, jonka vuoksi Kuolematon oli valmis kuolemaan.”
Angienin sanoilla oli selvä vaikutus Curuvarin olemukseen. Tapojensa – niin nykyisten kuin niidenkin, joita hän noudatti vielä hengissä ollessaan – vastaisesti hän jätti tarttumatta selakhiperinteiden hitaaseen kuolemaan ja keskittyi sen sijaan olennaiseen.
”Et kai… et kai sinä vain ole täällä… tuomionpäivän vuoksi?”
”Olenko minä?” selakhi kysyi. ”Se…. se kieltämättä selittäisi Nizin sanat”, hän mutisi vain tajutakseen, ettei hänen keskustelukumppanillaan ollut mitään syytä tietää, kenestä hän puhui.
”Cestainu oli jo luovuttanut”, Curuvar totesi näennäisen murheellisena. ”Kun sanot, että olette jatkamassa siitä mihin hän jäi… väitätkö, että vanhan maailman voisi vielä pelastaa?”
Angien kohautti aavemaisia olkiaan. ”En edes tiedä, mikä sitä tarkkaan ottaen uhkaa. Minä en ole koskaan ollut kovin hyvä uskomaan, mutta jotkut, joiden puolesta olen täällä… noh, he taitavat uskoa niin.”
Kummitusrattaat raksuttivat kummitus-Curuvarin kallossa. Tyttö ei selvästi ollut aivan tilanteen tasalla, mutta vanha ylipappi oli valmis pistämään sen ajan hampaiden kuluman piikkiin. Hänellä oli kuitenkin käsissään harvinainen tilaisuus piristää valtakunnan vanhaa valtiasta. Eikä hänellä toisaalta tärkeämpääkään tekemistä tuonpuoleisessa ollut.
”Hyvä on!” Curuvar sitten hihkaisi ikäisekseen yllättävän pirteästi. ”Ei sitten tuhlata aikaa. Saat esittää asiasi suoraan Cestainulle!”
Kallokasvoinen selakhipappa lähti johdattamaan Angienia perässään taas kaupungin pääkatua pitkin kohti rakennelmia, jotka eivät oikeastaan paljoa eronneet niistä, mitkä Angien oli jo ohittanut. Curuvarin määrätietoisesta astelemisesta saattoi kuitenkin päätellä, että reitti oli oikea. Selakheista nuoremman harpottua vanhempi kiinni ojensi mies viimein kätensä itsensä esitelläkseen.
”Curuvar. Ensimmäinen, jos saan hieman tarkentaa. Päätellen siitä, että täällä pyörii noin kymmenen nimeni varastanutta veijaria, roolini on ilmeisesti lähtenyt… periytymään.”
Angien tarttui ojennettuun luiseen käteen. Sen kalpeaan pintaan oli tatuoitu kaikennäkevä silmä. Se sama, joka varjeli Jumalattaren alttareita.
”Se Curuvar?” hailtia kohotti kulmiaan. ”Sokean Käsi? Se, joka… kuoli Taras-Silin taistelussa?”
”Ilmielävänä!” Curuvar hihkaisi ylpeänä kunnes tajusi, mitä oli juuri sanonut. ”Tai siis… en. En tiennyt, että nimeäni odottaisi niin paljon historiaa, kun annoin kasvoni, tiedäthän, ne oikeasti olemassa olevat tomppelille oppipojalleni. Ja hän oli vielä se, joka jätti ilmeisesti kuolematta! Kolmas ja neljäs saapuivat kyllä omina ylimalkaisina itseinään. Pah, mitä kerskailijoita!”
”Tuota, olen tosiaan Angien”, nainen esittäytyi viimein itsekin. ”Pahoittelen, olin liian ajatuksissani esittäytyäkseni. Tässä on… aika paljon kaikkea.”
”Voi, älä sitä surkuttele! Suurin osa tänne… pääsevistä ei edes muista omaa nimeään. Eivät ne täällä niin paljoa edes merkitse. Mutta tervetuloa joka tapauksessa, Angien. Ilo kuulla, että vanhat nimemme elävät yhä.”
Curuvarin askeleet johtivat pääkadun päätyttyä edelleen eteenpäin. Heidän matkansa vei nyt suoraan lävitse huolitellusta puutarhasta ja sen varrelle jätetyistä penkeistä. Tarkastajaa ei paljoa kaupungin äänet kiinnostaneet, eivät edes omansa.
”Eli”, Angien aloitti heidän astellessaan aavekurpitsamaan ohi. Ne näyttivät olevan paljon paremmassa kunnossa kuin heidän kartanon pihalla näkemänsä kappaleet… eivätkä ne edes näyttäneet elävän. Miltäköhän astraalikurpitsa edes maistui? ”… päätyvätkö kaikki kuolleet selakhit tänne? Taidan ajatella hieman liian tieteellisesti, että olisin valmis olemaan kysymättä tätä. Mikä tämä paikka oikeastaan on?”
”Vaeltavat kansat puhuvat tästä Katumuksen Kaupunkina, mutta sekään ei kerro aivan koko totuutta”, Curuvar tuumasi. Hänen tottuneesta äänestään kuuli, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän tarinaa kertoi. ”Mutta olettaen että olet tullut tänne Cestainun saleista, olet varmasti nähnyt hänen taivaansa. Huomasitko, mitä sieltä puuttui?”
Curuvar hymähti hyväksyvästi. ”Niin. Cestainun inho Initoita kohtaan kävi ilmi hänen jokaisesta opetuksestaan. Hän luonnehti sitä helvetiksi. Hän tahtoi antaa kansalleen… vaihtoehdon. Leposijan, jos tätä tahtoo sellaiseksi kutsua. Tämä kaikki on hänen anteeksipyyntönsä siitä, ettei hän estänyt varjoja nielemästä kotiamme.”
”Vähän laiha lohtu”, Angien tuhahti hiljaa. ”En voi olla miettimättä… mahdollisuuksia. Lähes kaiken tietomme pitää olla täällä. Mikä estää minua vain etsimästä muinaisia kristalliseppiämme ja kysymästä heidän kadonneita salaisuuksiaan?”
”Olisitpa edes ensimmäinen tai vaikka kuudes utelija, mutta kaikki vierailijamme saavat melko nopeasti havaita, että tänne on vaikeaa saapua kokonaisena. Minä olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni, että sielut toimivat tavoilla, joita tieteellä ei selitetä. Suurin osa ei osaisi vastata kysymyksiisi, koska heidän tietonsa kuoli ruumiin mukana.”
Tie johti lopulta kauniin, hailakan violetin linnan luokse. Kukaan tuonelan muista asukeista ei ollut edes yrittänyt puhua tosimaailmasta tulleelle tämän taivaltaessa. Linna heidän edessään näytti kaikkien kaupungin tornien keskellä vallan vaatimattomalta, eikä suinkaan sellaiselta palatsilta, jota selakhi olisi Kuolleiden Ruhtinaalta odottanut, vaikka Curuvar vakuuttikin Kuolemattoman asustavan juuri siellä.
Heidän astellessa pitkin siroa kivitietä Angien huomasi jonkun heidän edellään. Kaikesta päätellen tämä ei ollut vartija, sillä olento kyhjötti surkeana linnan koristeelliseen mäntyporttiin nojaten.
Valkoinen mytty paljastui lopulta sekin vain selakhiksi, mutta tämäkin, Curuvarin tavoin, oli sekä muodoltaan että hahmoltaan keskimääräistä tuonelan talsijaa selkeämpi. Koristeellinen, naisen ruumiin muotoon täydellisesti asettuva mekko ja valkea viitta olivat kummatkin nähneet parempiakin päiviä. Angien onnistui tällä kertaa suurimmaksi osaksi sivuuttamaan kysymyksensä siitä, miksi kummituskangas edes kuluisi.
Idenin peittämät kasvot nousivat istuvan naisen polvista tätä kohti marssivaan kaksikkoon. Tämän silmätön, sinisen siteen peittämä katse kirkastui huomattavasti. Curuvar pysäytti Angienin kuitenkin muutaman askeleen päähän naisesta, jonka poskia pitkin valui kyyneleitä, joiden ei pitänyt olla peräisin mistään. Ainakaan kuvien ja lukuisien patsaiden perusteella Angien ei olettanut, että Sokealla Jumalattarella oli silmiä lainkaan. Se, miten side oli tämän murheen murtamille kasvoille asettunut, tuki tätä näkemystä.
Jumalatar ei näyttänyt lainkaan siltä toivoa valavalta profeetalta, jona hänet oli kuvattu niin kauan kuin Angien saattoi muistaa. Poissa olivat sädekehät ja johdattava kirkkaus. Siinä hänen edessään perimätiedon Qwienneksi kutsuma selakhi nyhjötti surkeana, eikä Angien olisi uskonut tätä samaksi henkilöksi veistosten jumalattaren kanssa.
”Cestainu… avaa teille oven. Tahdon mukaanne… olkaa kilttejä… olen odottanut niin kauan.”
”Liiku”, Curuvar käski suorastaan tylysti. ”Nuo portit eivät aukea niin kauan, kun roikut niissä kiinni.”
”Eikö Cestainu päästä sinua sisään?” Angien kysyi opastaan lempeämmin ja polvistui varovaisesti surkean selakhin ääreen nähdäkseen tämän paremmin. Joku olisi saattanut odottaa jumalattaren eteen polvistumisen olevan syvän kunnioittava ele, mutta tällä kertaa se tuntui enemmän vain… myötätuntoiselta. Oli vaikea edes ajatella jotakuta niin maassa olevaa opettajista suurimmaksi.
”Sinulla… on minun kasvoni”, Sokea ujelsi ohittaen täysin Angienin kysymyksen. Tämän valkoinen käsi kurotteli kohti läsnäolevista hailtioista nuorinta kuitenkaan aivan yltämättä.
”Muistavatko… he minut? Muistavatko he sanani?”
Se ei kieltämättä ollut se keskustelu, jonka hän oli kuvitellut käyvänsä Jumalattaren kanssa.
”Kyllä”, Angien vastasi tuntien jonkinlaisen piston sydämessään siitä hyvästä, ettei ollut koskaan Jumalattaren vakuuttuneimpia seuraajia. ”Paljon on hävinnyt ajan saatossa, mutta… sinua on kai vaikea unohtaa.”
Valkoisen varovainen hymy rohkaisi lopulta Curuvarinkin astumaan hieman lähemmäksi. Jumalattaren kurotteleva käsi lysähti lopulta taas tämän sivulle ja tämän katse valahti takaisin maahan. Katumuksen täyttämä ja murheen murusiksi pirstoma kuvajainen muuttui taas surulliseksi. Hetken vieraillut ilo oli jo kadonnut ymmärryksen mukaan.
”Kaikki oli niin kaunista… minun maailmani. Et ymmärtäisi…”
Curuvar ei edes antanut Angienille aikaa reagoida. Happamaksi kasvoiltaan muuttunut pappi sylki syytöksiä suustaan kamalalla tahdilla. Kuilu, joka Jumalattaren ja tämän lähimmän seuraajan välille oli tuonpuoleisessa syntynyt hämmensi kaksikon välissä polvistelevaa tieteilijää.
”Hän saa maksaa sinun virheistäsi”, kallonaamion takaa puhistiin melkein kuiskaten. ”Hän on täällä urheasti jatkamassa Cestainun työtä. Väisty ja anna hänelle mahdollisuus korjata se, minkä sinä rikoit.”
”Ei… ei niin voi tehdä. Minä tapoin teidät… minä tapoin teidät kaikki.”
Angienilla ei ollut aavistustakaan, miten sellaiseen pitäisi reagoida. Katumus ja katkeruus kaikui niin vahvana Sokean sanoista, ettei tieteilijä osannut tuntea mitään muuta kuin myötätuntoa edessään olevaa jumalattarenrauniota kohtaan.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?” hän lopulta parahti. ”Et se ollut sinä, se oli… makutat ja kaikki muut, kaikki muut paitsi sinä!”
Angienin naiivi ihmettely tuntui rauhoittavan Valkoista hieman, vaikka mikään ele ei kertonut, että tämä olisi uskonut sanaakaan. Tämän luovuttanut asento rentoutui kuitenkin hieman, jonka jälkeen hyvin epäimartelevasti konttaava valkoinen hahmo siirtyi juuri sen verran, että suljettujen porttien luokse saattoi astella vapaasti. Curuvar mutisi jotain kielellä, jonka Angien hädin tuskin tunnisti selakhiaksi. Jumalattarelle ähisemisen sijasta mies näytti kuitenkin osoittavan sanat porteille itselleen.
”Nimeni on Totuus, ystäväni on Aika”, pappipappa vastasi Angienin kysyvään katseeseen. ”En ole ihan varma, miksi, mutta Cestainu tutki niitä sanoja vuosisatoja. Ne on kirjailtu monen rakennuksen sivuun täällä.”
Curuvarin selitys muuttui todeksi heidän silmiensä edessä. Portit sisäpihalle aukesivat ääntäkään päästämättä, kuin vastauksena vanhoille sanoille.
”Et tiedä, miten monelle meistä olit ainoa asia, joka auttoi heitä selviämään”, Angien kääntyi vielä toisen idenkasvon puoleen. ”He kyllä uskovat sinuun yhä!”
Lohdullisten viimeisten sanojen lausuminen aiheutti Jumalattaressa kuitenkin täysin odottamattoman reaktion. Oli kuin demoni olisikin yhtäkkiä riivannut naisen, joka hetki sitten näytti vielä käytännössä kykenemättömältä edes pysymään jaloillaan.
”Sinä et ymmärrä!” Jumalatar hurjistui ja yritti tarttua kaksin käsin Angienia tämän rinnuksista. Curuvarin väliintulo oli ainoa asia, joka esti sitä tapahtumasta. Tieteilijä ei oikeastaan ymmärtänyt, miksi Jumalatarta olisi edes kuulunut kavahtaa, mutta ei vastustellut, kun Curuvar ohjasi tämän muutaman askeleen ohi murtuneesta Sokeasta kohti avonaisia portteja. Angien olisi halunnut jäädä kuulemaan, mitä tällä oli vielä sanottavana, mutta tämän opas johdatti tätä määrätietoisesti sisään linnoitukseen.
”Sinä et ymmärrä… ” Jumalatar toisti kaksikon takana. Angien vilkaisi vielä taakseen, ja näki kyyneleiden valuvan taas pitkin murtuneen jumalattaren Ideniä. Tämä vain jatkoi vaikerrustaan.
”Minun kuvajaiseni… hän tappaa teidät kaikki. Teidän tähtenne ei kestä tuomiota. Ensin minä pirston taivaan… ja sitten usko loppuu. Minun nimeni unohtuu kaikkien muiden nimien mukana!”
Angienin teki mieli kääntyä ja vain juosta takaisin lohduttamaan surkeaa selakhia, mutta Curuvar tarttui häntä ranteesta.
”Hänestä ei ole jäljellä tarpeeksi. Cestainu päästää puheilleen vain ne, joiden sielu on vielä ehjä.”
Toivottavasti se sisälsi hänen omansa, Varjotun aseiden arkkitehti ajatteli.
”Hyvä on”, hän myöntyi. ”Luulin että te olisitte olleet… no, hyvissä väleissä. Niin meille ainakin kerrotaan. Sokea ja hänen Kätensä.”
”Me olimme”, Curuvar mutisi murheellisena ja johdatti Angienia viimein linnoituksen sisätiloihin. ”Hänen piti olla meidän ikkunamme tänne tuonelaan. Se katse, joka toisi mukanaan muinaisia viisauksia. Mutta lopulta… hänen tahtonsa päihittää kuolema aiheutti sitä ainoastaan lisää.”
Curuvarin hapan katse viisti pitkin maata.
”Vai miksi luulet, että meitä on täällä näin paljon?”
Kaksi toaa tunsivat itsensä auttamattoman turhiksi seistessään valtaistuimen vieressä Kaleja katsellen. Angienin tiedoton ruumis lojui portailla sydänvalo sammuneena ja kylmänä. Vain Idenin hienoinen hohde vihjasi siitä, että hän todella oli hengissä.
”Hän on ollut siellä jo kauan” Halawe huokaisi. Hänellä oli messinkinen taskukello, joka pyöri turhautuneena hänen ympärillään. Aina välillä hän tarkisti ajan, mutta se kulki piinallisen hitaasti.
”Hän osaa kyllä tulla takaisin, kun on valmis”, Deleva sanoi ja kyykistyi portaille. Hän seurasi Kaleja melkein yhtä silmä kovana kuin ne heitä. Erityisesti salin ovea lähimmän haarniskan katse tuntui muita läpitunkevammalta.
”Mitä luulet, mikseivät ne tee meille mitään?” hän mietti.
Halawe käveli pientä stressaantunutta ympyrää hammasratas pyörien. ”Ehkä ne tappavat vain ryöstäjät. Tai sitten paikan henki luottaa meihin edes vähän.”
”Jos luottaisi, meidän ei olisi näin vaikea tavoittaa sitä”, Deleva murahti.
”Angilla on mennyt niin kauan, että hän on taatusti jo löytänyt makutan”, toinen toista vakuutti.
”Hän ei ole ainoa, joka olisi löytänyt etsimänsä”, kakamakasvo vastasi hiljaa. ”Kuuletko?”
Halawe kuuli. Raskaat askeleet jossakin ovien takana. Hiljaisia, jämäköitä komentoja. Pamahdus, jonka he päättelivät edellisen huoneen oveksi, sai jälleen koko salin vavahtamaan.
”Ne ovat täällä”, magnetismin toa sanoi hiljaa ja terästäytyi katse oveen suunnattuna. Vartijat eivät äänistä huolimatta kääntyneet ovea kohti, vaan pitivät kylmät haukasvonsa tiukasti toissa.
”Luuletko, että nuo puuttuisivat siihen, jos Moukari tulisi paikalle?” Deleva mietti ja osoitti rautaisia vartijoita.
”Ehkä. Moukarilla on tuskin yhtä hyviä käytöstapoja kuin meillä. Sitäpaitsi-”
Ääni, joka keskeytti hänet, oli jyrähdys. Jonkin suuren ja raskaan iskeytyminen oveen. Tutun peikon karjunta säesti sitä.
”Selakhi saisi pitää kiirettä”, kakamakasvo sanoi synkästi ja asteli oven suuntaan.
Halawe nosti hailtian ja asetti hänet jykevän valtaistuimen sivulle parempaan suojaan. Hänellä oli täysi työ vakuuttaa itsensä siitä, että kalmankylmä keho tosiaan palaisi vielä henkiin.
”Pidä kiirettä”, hän kuiskasi, vaikkei tiennytkään, kykenikö selakhi edes kuulemaan sitä.
Angien hädin tuskin ehti pysyä kartalla kaikesta, mitä makutan maailmassa näki. Portaikkojen juurella seinille nostetut muotokuvat eivät olleet lainkaan niin selkeitä kuin Tarkastajan kartanossa, mutta ripein askelin kohti linnakkeen toista laitaa viilettävä pappimies ei antanut tieteilijälle aikaa jäädä spekuloimaan, keitä potretit esittivät.
”Linnake on vain antamassa suojaa. Cestainu viihtyy paremmin taivasalla… tai yllä”, Curuvar selitti, ennen kuin Angien edes ehti kysyä, miksi he eivät jääneet etsimään Tarkastajaa sisältä.
Pääkallokasvon selityksen merkillisin osa selvisi Angienille myös hyvin nopeasti. Curuvarkin, näyn lukemattomia kertoja todistaneena, pysähtyi hetkeksi nauttimaan kosmisesta kuvasta.
Se, että linnakkeen sisäpihalta avautuva meri olikin silmänkantamattomiin johtavaa tähtitaivasta oli aivan yhtä järkeenkäypää kuin se, miten tähdet tuikkivat Tarkastajan kartanon katossakin. Kahden maailman rajapinnan yläpuolelle kulki puinen, pitkä laituri ja sen nokassa istui hahmo. Sen tunnistaminen olisi ollut varsin helppoa, jollei Angien olisi ollut niin lumoutunut näkymästä.
Käsiinsä nojaileva Cestainu näytti olevan aivan yhtä lumoutunut näkymään kuin paikalle saapunut kaksikkokin. Laiturilla istuvan makutan jalat upposivat kosmokseen kuin se olisi ollut vettä vain. Vettä veden alla, kosmos väärällä puolella.
”Minä odotin Valottuani… ja sainkin Kokoon Parsitun. Minä en tahdo Delevaa. Hän on liian rikki.”
Tarkastaja ei edes värähtänyt sanojen paetessa hänen ehjästä kanohistaan. Curuvar ja Angien olivat astelleet hänen taakseen, mutta pitivät kunnioittavan välin ulappaa tuijottavaan ruhtinaaseen. Curuvar oli tuupanut Angienin kaksikosta tuonelan makutaa lähemmäksi. Kaikkien näiden hetkien jälkeen tieteilijästä tuntui kuin hän olisi juuri kulkenut loputtoman pitkän matkan ja saapunut viimein perille lepäämään. Hänet täytti sama levollinen mutta hieman syyllinen olo, jota Tarkastaja oli jo pienen ikuisuuden tuonpuoleisessaan potenut.
”Valottua?” Angien ihmetteli ja vilkaisi kohti Curuvaria, joka viittansa alla vain kohautti olkapäitään. Naisen oli vaikea uskoa puhuvansa jo kolmannen uskontonsa muinaisimman hahmon kanssa tänään… eikä makutakaan tuntunut siltä Kuoleman enkeliltä, jollaisena tarut hänestä puhuivat.
”Minun Umbrani. Uudestisyntynyt nuva… valon ja varjon tasapaino. Mutta sinä toit minulle… puolikkaan pojan, Angien. Todella meidän toivomme on hylätty.”
”Tiedätte nimeni?”
”Minä tunnen jokaisen salskean lapsen, joita minun olisi kuulunut suojella. Sinun nimesi on piirretty tähtiin, samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka nimeä ennen sinua kantoivat.”
”Me… me tulimme oikeastaan etsimään tietoa. Kaleista. Siitä, mikä teiltä jäi kesken”, Angien kysyi yrittääkseen kuulostaa vähemmän tietämättömältä. Jokainen virke, minkä hän oli tuonpuoleisessa kuullut, tuntui vain lisäävän kysymyksiä vähentämisen sijaan.
”Kesken…” Tarkastaja huokaisi. Makutan liikkumattomuudesta olisi voinut päätellä, ettei tämän sielussa pihissyt enää minkäänlaista elämää, mutta ääni kuului silti aivan selkeästi jostain tämän naamion uumenista.
”Tiedonjanosi on ihailtavaa, lapsi, mutta olet tullut pitkän matkan saadaksesi vastauksia kysymyksiin, joihin et niitä hetki sitten edes tiennyt haluavasi. Ole rehellinen, Angien, kuka sinut on luokseni lähettänyt?”
Selakhi mietti hetken. Teknisesti ottaen ei kai kukaan oikeasti, mutta makuta ei vaikuttanut kiinnostuneelta ottamaan sitä vastaukseksi.
”No, kenraali Xen kai tavallaan”, hän lopulta vastasi.
”Vai että kenraali…”
Tarkastaja käänsi katsettaan ensimmäistä kertaa keskustelun aikana. Hänen katseensa nauliintui siihen, missä Angienin Idenin peittämät silmät olisivat olleet. Makutan ääni kuulosti viimein etäisesti kiinnostuneelta.
”Hän on siis vielä elossa. Tämä uutinen täyttää minut…”
Mutta makuta ei koskaan lopettanut lausettaan, vaan käänsi katseensa takaisin kosmokseen asetettuaan kätensä ensin huolellisesti ristiin selkänsä taakse.
”Niz ei olisi tahtonut häntä maailmaan, jossa epäonnistuimme.”
”Epäonnistuitte”, selakhi toisti ja jatkoi yllättävän vaativalla sävyllä. ”Sanotte sen kuin mitään toivoa ei olisi. Mikä muka on niin suurta, että siinä epäonnistuminen tuomitsisi kaiken?”
”Sinä olet nähnyt sen jo. Hänet, joka repi sielun rinnastani.”
”Puhdistaja?” Angien kysyi. ”Häntäkö pelkäätte?”
”Pelkään…” Tarkastaja toisti kuin ei olisi aivan ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti. ”Pelkään sitä, kuinka hän tuo lopun luomakunnalle. Tuhoaa kotimme. Aivan kuten varjot tuhosivat sinun kotisi… enkä minä pystynyt estämään kumpaakaan.”
Angien yritti sivuuttaa Selakhian ajattelemisen parhaansa mukaan. Parempi keskittyä oikeisiin kysymyksiin. Toisella puolella kartanossa aika oli kuolleita toia.
”Mitä te yrititte?” hän pamautti. ”Mitä te yrititte tehdä pysäyttääksenne Puhdistajan?”
Tarkastaja huokaisi syvään. Se ei juontanut pettymyksestä tai haluttomuudesta vastata Angienin kysymykseen. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että makuta oli väsynyt kertaamaan tappioitaan. Joten sanojensa tueksi hän päätti näyttää. Luisevat sormet osoittivat kohti kosmoksen pintaa, johon alkoi piirtymään hahmoja. Curuvarinkin uteliaisuus heräsi ja hänkin asteli Angienin ja Cestainun rinnalle seuraamaan, mitä makutan mieli mereen maalasi.
Ensimmäisen kosmokseen ilmestyneen hahmon Angien tunnisti välittömästi. Mustan Käden tutkimusjohtajan valkoinen takki ja sininen Ruru tuijottivat tuimana horisonttiin. Tämän rinnalle astui kuvajainen Tarkastajasta itsestään magenta loiste yhä rinnassaan hohtaen. Sitten ilmestyivät hopeiset rivistöt heidän taakseen. Toa Niz ja Cestainu olivat käymässä sotaan. Heidän kuvajaisensa esiintyivät majesteettisina ja suurina.
”Metru Nuin jälkeen me jatkoimme Ficuksen varjostamista. Ficuksen side arkkikranoihin oli jo niin syvä, että hänen kuolemansa oli varmuudella vain väliaikaista. Aikaa hänen pysäyttämisekseen ei ollut paljoa… joten yhdessä Nizin kanssa me päätimme iskeä ensin.”
Kaukaisuudesta, kaksikkoa ja näiden hopeista armadaa vastaan asteli hahmo, jonka Angien tunsi paitsi väkivaltaisesta näystään, myös omasta menneisyydestään. Toa Ficuksen kasvoille oli kuitenkin tässäkin kuvajaisessa käynyt jo jotain peruuttamattoman hirveää. Valtava joukkio särähteleviä keskushermostoja oli ilmestynyt rintamaksi hänen taakseen. Hammasrattaiden kalina ja massiivisen kellon tikitys täytti Tarkastajan piirtämän kosmoksen.
”Mutta tätä taistelua ei käyty teidän maailmassanne, Angien. Se käytiin maailmassa, jonka Ficus oli jo tarkoitusperiinsä vallannut. Rakentanut kellon sen keskelle. Kaikkinäkevän kuvajaisen katse osasi odottaa meitä… mutta me emme taistelleet yksin.”
Nizin ja Tarkastajan hopeisten rivistöjen taakse alkoi piirtymään jotain muutakin. Pienet, kilpikouraiset sotilaat saapuivat täydentämään Kalien rivistöjä. Ja sitten saapuivat niiden kuningattaret. Kaksi valtavaa, pitkäkaulaista olentoa valtavine hampaineen tömistelivät kaksikon rinnalle.
”Maailman alkuperäiset hallitsijat tahtoivat takaisin sen, minkä Ficus oli heiltä voimalla vienyt. Yhdessä meidän rivistömme lähtivät puolustamaan oikeutta jatkaa olemassoloamme.”
Tarkastajan maalaus muuttui sotkuksi. Värit sulautuivat toisiinsa, kun kaksi armeijaa kohtasi tähtien valaiseman kosmoksen päällä. Hopeiset rivistöt sulautuivat vihollistensa sähköiseen rätinään. Ficuksen hahmo törmäsi tätä uhmaaviin voimiin ja hajosi kappaleiksi. Mutta yhtenäisistä rivistöistään huolimatta kilvekkäiden ja kuolleiden massa ei saanut kelloa hajalle.
Kumouksen jälkeen se tikitti yhä. Tarkastajan ja Nizin kuvajaiset katosivat samalla, kun kuningatarten siluetit katosivat jonnekin kosmoksen syvyyksiin. Lopuksi ruumiiden keskellä seisoi ainoastaan kello sekä luuranko, jonka ympärille Ficuksen liha hitaasti kasasi itseään. Kaukaisuuteen nilkuttava Tarkastajan oma kuvajainen sulautui takaisin tähtiin.
”Epäonnistumisemme jälkeen Ficus surmasi Nizin Suuressa Kaupungissa. Minä tiesin, että jälleen kerran olin toiminut liian myöhään. Puhdistaja oli jo porteillani, kun viesti Nizin poismenosta saavutti minut.”
Viimeisetkin rippeet Cestainun tarinasta hälvenivät tähtitaivaan yltä. Niiden maalaaja katsoi rauhoittunutta kosmosta hetken ja kampesi itsensä sitten viimein ylös. Vasta nyt Angien todella hahmotti, kuinka suuri Tarkastaja oli. Selakheja alaspäin viistoon tuijottava makuta oli yhä oma ilmeetön itsensä, mutta tämän äänensävy kertoi kaiken tarvittavan.
”Minä annoin hänen pirstoa minut. Tahdoin maksaa hengelläni siitä, että yritykseni estää tuomiota tappamasta taivasta epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen.”
Viimeistään silloin hän ymmärsi edes jotakin kaiken sen mittakaavasta, mihin oli Metru Nuilla sotkeutunut. Ajatus tuomiopäivästä alkoi tuntua hetki hetkeltä uskottavammalta.
”Mutta jos te… sinä, yksi makutoista, ja kuolematon armeija, ette pystyneet pysäyttämään Puhdistajaa… miten me muka pystyisimme siihen?” selakhi vihdoinkin sai ulos enemmänkin itselleen kuin makutalle, vaikka hän osasi jo arvata vastauksen.
”Tuomiota ei voi estää, lapsi. Kaikki maailmat loppuvat aikanaan. Nyt on meidän tähtemme aika sammua.”
”Se armeija”, selakhi yritti kaivaa kertomuksesta edes ripauksen lohtua. ”Ovatko ne kaksitoista kaikki, mitä siitä on jäljellä?”
Tarkastaja käänsi päätään hieman kallelleen kiinnittäen jakamattoman huomionsa Angieniin. Makutan sielu ei ollut uskoa, että tavalliseksi salkeaksi Angien ei ollut edes silminnähden järkkynyt juuri todistamastaan tarinasta, vaan edelleen jääräpäisesti yritti jatkaa konkreettisten päämäärien jahtaamista.
”Loput vaelsivat vesiin tarkoitustaan etsien. Meren Äiti otti heidät syleilyynsä. Antoi heille kodin. Minun rinnalleni jäivät vain ne, joiden usko oli järkkymätön.”
Ja järkkymättömiä olivat myös heidän lasittuneet katseensa, jotka seurasivat sillä hetkellä Angienin yläpuolelle kumartunutta magnetismin toaa, jonka sormet rummuttivat kärsimättömänä Idenin kiiltelevällä pinnalla.
Metsästäjien kärsimätön portin rummutus oli tauonnut, kun Moukarikin oli joutunut myöntämään makutan oven olevan raskasta tekoa. Hetken kaksi toaa olivat vain odottaneet hiljaa Kalien taakse suojautuneena, mikä odinalaisten seuraava siirto olisi.
Halawe vilkaisi vuoroin ovea ja vuoroin valtaistuimen vieressä nukkuvaa selakhia.
”Suunnitelmaa?” hän kysyi enimmäkseen rauhoitellakseen hermojaan.
”Luulin, että tämä oli sinun alaasi”, Deleva virnisti. Pieni liekehtivä pallo syttyi hänen nyrkkiinsä.
”Jos näytämme päämme, saamme Felnasista naamaamme”, entinen metsästäjä huokaisi. ”Mutta jos emme näyttäydy, on tietysti hieman vaikea pistää vastaan.”
Toisella puolella oli pelottavan hiljaista. Kumpikin toista osasi kuvitella metsästäjien virittävän ties mitä mörssäriä tehdäkseen sillä tien Tarkastajan luo.
”Mitä luulet, sortuuko tuo tähtitaivas, jos tämä sali ottaa osumaa?” Deleva mietti.
”No, se taitaa olla ikään kuin katto…”
Kal-toa hymähti kuivasti. ”Loukussa kuin rotat”, hän tuhahti lopulta. ”Ankea reissu.”
”Minun ei olisi pitänyt sotkea sinua tähän”, Halawe sanoi hiljaa. ”Eiväthän ne sinun perässäsi ole…”
”No kyllä me tämän tiesimme”, plasman toa tokaisi. ”Jos kuolisin johonkin tällaiseen, olisin taatusti jo kuollut. Ei Suuri Henki minua ole tänne asti retuuttanut ilman jotakin tarkoitusta.”
Halawe loi toveriinsa skeptisen silmäyksen. ”Helppohan se tuhoutumattoman miehen on sanoa.”
”No, tuo yksi tuhoutumaton mies takanamme olisi varmaan eri mieltä.”
Ja silloin Odinan urku soi, ja tie Cestainun hoviin pirstoutui auki. Tuhoutumattoman miehen ovi ei makutain taiasta huolimatta ollut sellainen itse…
Toisen puolen tähtitaivaalla ei ollut enää merkkiäkään sodasta. Se oli kadonnut makutan sanojen mukana takaisin menneisyyteen.
”Joten…” selakhi ei antanut makutalle rauhaa. ”Mitä te oikein yrititte estää? Mikä on tuomiopäivä, Cestainu? Mikä muka voi olla niin kammottavaa, että se saa makutankin vaipumaan epätoivoon?”
Laiturin rannanpuoleiseen päähän astellut makuta tuijotti linnansa sisäpihaa kuin olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa koskaan. Kasvit ja pensasaidat olivat kuitenkin huoliteltuja kuin niitä ei olisi koskaan hylättykään. Toisin kuin alhaalla kartanossa, jossa kasvustot joutuivat tottelemaan kasvamisen sääntöjä.
”Ficus on sanoinkuvaamattoman rikki. Oli jo kauan ennen matkaansa Metru Nuille ja ennen kuin hän kuuli Totuuden myrkylliset sanat, jotka hänet tälle tielle syöksivät. Historia on repinyt hänet kappaleiksi useammin kuin kukaan muistaa.”
Makuta käänsi katseensa Angieniin kuin vannottaen tätä ymmärtämään sanojaan. Kun selakhi nyökkäsi, jatkoi Tarkastaja vasta puhumista.
”Hän tietää jotain hirvittävää tästä maailmasta. Jotain sellaista, joka paljastuessaan syöksisi kaiken epätasapainoon. Ja hän aikoo laittaa kaikki ymmärtämään, millaista on elää kirotun tiedon kanssa. Hänen mielestään valheen ympärille rakennettu maailma ei ole elämisen arvoinen.”
Makuta piti tauon. Se, mitä hän aikoi sanoa seuraavaksi vaati lyhyen, pohdiskelulle omistetun hetken.
”Hän aikoo näyttää sen valheen kaikille… pirstomalla taivaan.”
Selakhi olisi kuitannut suuren osan kuulemistaan sanoista Suuren hengen enkelin runollisuutena, mutta silkka suru ja katkeruus joka sanoista kaikui vakuutti hänet siitä, että Tarkastaja puhui jostakin aivan liian todellisesta. Jostakin, jonka estääkseen makutakin oli heittänyt henkensä.
”Tuhoamaan taivaan? Konkreettisen taivaankannen? Eivätkö monet ole jo yrittäneet päästä kupoleista läpi siinä onnistumatta…” Angien kyseenalaisti. ”… ja uskotte, että hän todella pystyisi tekemään sen?”
”Tappioni tarjosi hänelle kaiken ajan, minkä hän tarvitsi. Hän on miltei valmis. Ainoastaan hänen sairaalloinen halunsa koota kaikki arkkikranat pidättelee häntä.”
”Se, millä hän aikoo tuhota taivaan… se on jotakin todella vanhaa, eikö? Löysimme hänen holvistaan käsittämättömän muinaisia asioita. Hän… hän on vain viimeisin askel tässä, eikö olekin?”
”Moni on yrittänyt ennen häntä. Surkea Jumalatar porteillani itkee yhä kertaa, jolloin hän yritti samaa. Mutta silti… se olin minä, joka johdatti Ficuksen tarvitsemansa voiman lähteille. Hän ei olisi koskaan löytänyt Totuuden ovia avaavia medaljonkeja, jos minä olisin hyväksynyt kuoleman osaksi luonnollista järjestystä. ”
Tarkastajan katse kääntyi takaisin kohti kosmosta. Se näytti muiden läsnäolijoiden silmään täysin muuttumattomalta, mutta makuta näki vaivatta sen lävitse. Tälle oli täysin selkeää, mitä hänen kartanossaan samaan aikaan tapahtui.
”Yritykseni päihittää kuolema toi minut Ficuksen lailla arkkikranojen luokse. Ja ilman niitä minä istuisin edelleen tuolla alhaalla. Ei minua Umbrakaan pelastamaan tullut. Eikä mukanasi tuoma puoli-toa tuo toivoa tuonpuoleiseeni.”
”Hetkinen. Jumalatar yritti samaa?”
Siksikö Ficuksen suunnitelma oli suorastaan täynnä merkkejä Selakhiaan? Siksikö juuri Cestainu oli tärkeä?
”Taras-Silin taistelu”, Angien ajatteli ääneen. ”Yrittikö– ”
Mutta hänen ajatuksensa keskeytyi, kun jokin lähestulkoon repi hänen sieluaan. Astraaliselakhi kaatui laiturille kasvot edellä kuin hänen jalkansa eivät olisi enää totelleet häntä. Jokin osa hänestä tunsi, miten heiveröinen yhteys hänen ja hänen todellisen maailmansa välillä oli juuri taipunut kuin oljenkorsi… mutta kipu lakkasi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Jäi vain kammottava pelko siitä, että jotakin hirvittävää oli tapahtunut toisenpuoleisessa.
”Voi ei”, selakhi parahti hiljaa tajutessaan, minkä keskellä mitä luultavammin oli.
Valtaistuinsali paloi plasman toan käsissä. Oviaukko hehkui tulikuumana. Kumpikaan toista ei nähnyt kunnolla kohteitaan höyryn ja savun seasta, mutta eivät nähneet valtaistuinsalin ulkopuolelle jumittuneet odinalaisetkaan. Kumpikin puoli vaihtoi iskuja sokkona, mutta oli vain ajan kysymys, milloin palkkasoturiryhmä murtautuisi sisään raa’alla ylivoimalla.
Kal-rivistö seisoi kaiken sen keskellä vain seuraten tapahtumia tuhoutumattomien kuoriensa takana. Edes Moukarin ryhmän harhalaukaukset eivät olleet saaneet niitä puuttumaan peliin. Yksi hopeisista oli ottanut kylkeensä suoran tykinlaukauksen, mutta oli vain noussut uudelleen pystyyn.
”Kauanko aiotte oikein jatkaa tätä!” he kuulivat Moukarin huudon läpi plasman toan sumuverhon. Sitä säesti sokkona ammuttu tulitus sisälle, joka teki kaiken liikkumisen hengenvaaralliseksi.
Deleva syöksyi toa-toverinsa kylkeen ja vilkaisi sitten oviaukon suuntaan.
”Minulla on idea”, hän sanoi.
Mirukasvo katsoi tätä epäilevänä. ”Olen pelkkänä korvana.”
”Jos pääsemme lähelle, niin voimme ehkä hoidella sen naamiomiehen”, kal kertoi. ”Tuossa on nuo haarniskat. Ne käyvät kilvestä, eivätkö käykin?” Hänen piti huutaa saadakseen äänensä kuulumaan tulituksen keskellä.
”En pysty niiden metalliin kovin hyvin”, Halawe protestoi. ”Se on jotakin… outoa.”
Deleva ei moisesta piitannut, vaan loikkasi parilla juoksuaskeleella lähimmän tarkastajankaartilaisen taa. Hän tarttui siihen ja nosti metallimiehen harteilleen hämmästyttävän helposti. Jos kukaan heistä olisi nähnyt ilmettä haarniskan Haulla, he olisivat nähneen sen kylmillä kasvoilla pettymyksen hivenen.
”Hei, tuohan voi toimia”, Halawe hihkaisi ja hoippui toverinsa perään.
”Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, kun hakkaan huonoja metsästäjiä hylätyssä rakennuksessa!” Deleva huusi ja syöksyi eteenpäin toinen Kal-keho kilpenään. Himmeänä hohtavat silmät haukasvoisen kuolleen kasvoilla värähtivät ja maailman hiljaisin turhautunut huokaus pakeni tämän naamion takaa.
Valtaistuinsalin ulkopuolelta kuului päättäväisiä huutoja, ja odinalaisten tuli kohdistui teräsjärkälettä kohti. Plasma-ammuksetkin vain sihisivät osuessaan Kal-kilpeen. Hän miltei kaatui tykinammuksen räjähtäessä suoraan hänen kilpeensä. Kipinät säkenöivät lyijyn osuessa metallipintaan. Säteet kimpoilivat ympäriinsä, mutta Deleva vain kiihdytti juoksuaan.
Savuverhon takaa Deleva erotti vuorimaisen peikon ääriviivat. Hänen oli pitänyt etsiä Felnas-kasvo ja lamauttaa tämä, mutta Inozya oli ainoa, jonka hän näki, eikä hänellä ollut montaa sekuntia aikaa miettiä. Hän päätti pelata yllätyshyökkäyksen varaan. Toan Kakama syöksi kal-miehen ja tämän haarniskakilven valtavan massan ja siihen kytkeytyneet energiat liikkeelle. Oli kuin konetoan punainen naamio jättäisi jälkeensä punaisen vanan silkasta liike-energiasta.
Toa sysäsi kal-haarniskan syrjään ja iski oikean koukun jättiläispeikkoa tämän massiiviseen leukaan. Irtohampaita lensi, mutta peikko oli pelissä sekunneissa. Jättiläismäinen koura tarttui Delevan kal-metallista tehtyyn käteen ja väänsi, mutta kakamakasvo ei horjunut.
“Haa. Tulee ihan Metru Nui mieleen. Kaltaisiasi oli niin monissa väreissä, ei vain harmaan sävyissä. Yhtälailla hekin tosin kuolivat!” Moukari naureskeli.
Delevan vastaus oli iskeä Kakamalla vahvistettu isku metsästäjään. Oli kuin pieni hopeapunainen juna osuisi lihavuoreen, mutta Inozya hädin tuskin edes horjahti. Hän heitti Delevan hirvittävän vaivattomasti käytävän seinään.
“Tanssiako haluat, toa?” Inozya nauroi ja nosti moukarinsa ilmaan mahtaillakseen. ”Tanssin kerran jopa valotun kanssa… sääli, ettei tämän selkäranka kestänyt sitä. Sinä taidatkin olla vähän kovempaa tekoa, vai mitä?”
Deleva nieli takaiskun eikä tuhlannut aikaa. Hän oli yhtä tulensa kanssa. Poltetta virtasi hänen kuolonkalmean ruumiinsa läpi ja se purkautui kuin öljysuihku päin kohti syöksyvää Moukaria. Valtaisa valokaari osui peikon haarniskaan, ja kartanon hiljaisuus täyttyi peikon tuskanhuudoista.
Tämä perääntyi hetkeksi, mutta toan voitonriemu ei kestänyt kauaa. Suunnitelmasta poikkeamisella oli hintansa, ja hän tunsi karman iskevän häneen Felnasin hyydyttävän hengen muodossa. Hän tunsi kylmenevänsä sisältäpäin kuin jokin olisi sammuttanut sielun poltteen. Tältäkö kaleista tuntui? Ilman alkuvoimaa, ilman sielua?
Deleva keräsi itsensä nopeasti ja sysäsi ajatukset taas elohopean alle kuten viimeksikin. Hän ei nähnyt naamion käyttäjää siinä kirotussa savussa ja pimeässä.
“Zammutimme valozi, toa”, joku nauroi. Sivusilmällään Deleva näki peikon olevan taas vauhdissa. Hänellä oli sekunteja aikaa.
”Tietenkään te ryökäleet ette taistele reilusti”, hän irvisti.
Ja silloin hän näki hehkuvan naamion savuverhon läpi katonrajassa. Kal lähti juoksuun väistääkseen Moukarin uuden hyökkäyksen, kiisi päin käytävän seinää, ja loihti Kal-kehostaan käsittämättömän vipuvoiman loikatakseen suoraan katonrajaan.
Metallimiehen nyrkki osui sirkkaan katossa – se osui tismalleen tämän kirkkaana hehkuvaan naamioon – ja kumpikin heistä putosi kaaressa alas. Deleva tunsi henkensä palautuvan, kun kirottu kanohi lensi jonnekin lattialle. Hän ehti tuskin haukata happea, kun kolmas olento iski hänen kimppuunsa.
“Nyähähää!” toan takaa kuului, kun keihäs iskeytyi häntä hartiaan. Vaaleanpunainen sairaalloinen hehku säteili Delevan kädestä, kun osumakohtaan alkoi muodostua kuin metallista syntyneitä syöpäkasvaimia. Poissa oli kiiltävä kal-metallin pinta. Se oli korvautunut oudoilla pesäkkeillä. Delevan oli koko ajan vaikeampi liikuttaa mekaanisia osiaan.
“Nyt tiedätte miksi minua kutsutaan Ruinaajaksi!” vortixx huusi. Deleva yritti lyödä tätä, mutta onnistui vain horjahtamaan kömpelösti polvilleen. Peikko oli taas tulossa – plasmasuihkunkin jälkeen mörössä näytti olevan hämmästyttävästi virtaa.
”Se nimi ei edelleenkään tarkoita sitä, mitä luulet!” Halawen huuto katkaisi taistelun. Ilman läpi kiitänyt kolikko iskeytyi Ruinaajan silmään, ja liskonaivot räjähtivät sekä Delevan että Inozyan päälle. Kalmansauvasta vapaaksi päässyt Deleva ehti juuri nousta torjuakseen Moukarin yrityksen iskeä hänet maahan.
Maahan lentänyt kanohi Felnas syöksyi läpi ilman voitonriemuisen magnetismin toan otteeseen – viimeinkin hän oli vapaa toimimaan. Hän pudotti kanohin jalkoihinsa, ja hänen hansikkaansa syttyivät violettiin hehkuun.
”Te olette ihan helvetin kuolleita!” hän huusi ja oli juuri tarttumassa Inozyan haarniskaan kaikella elementaalivoimallaan, kun valtaistuinsalin seinä hänen oikealta puoleltaan räjähti auki.
Myrsky puunsäleitä ja tulta tunkeutui saliin. Paineaalto kaatoi Halawen ja heitti tämän Kal-rivistöön, joka kaatui samaisesta räjähdyksestä. Koko tähtitavas vapisi, kun yksi salin seinistä sortui.
Miksi helvetissä sen pitää olla puuta, hän kirosi suoristaessaan naamiotaan. Terävä kappale tammea oli lävistänyt hänen poskensa. Hän oli varma murtaneensa jotakin yrittäessään nousta romun seasta, mutta viimeiset kaksi saliin syöksynyttä odinalaista eivät antaneet hänelle aikaa levätä.
”Petturihan se siinä”, huusi karmiini Kuolonruoska rynnätessään toaa kohti kaikilla kuudella raajallaan. Halawe ehti hädin tuskin väistää kalmarin syöksyn, jonka sivallukset jättivät Kalien pintaan syöpyneet viivat. Hän ehti hädin tuskin reagoida seuraavaan iskuun, ja ruoska kiertyi tiukasti hänen kätensä ympärille. Hän sulki silmänsä, keskittyi kolikkoonsa ja…
… ja oli Kuolonruoskaa hitaampi, sillä Halawen hammasratas ei ehtinyt koskaan saavuttaa ruoskamurhaajan kalloa. Metsästäjän bravuuriase sivalsi, ja kolikko lohkesi ilmassa kolmeen osaan.
”Aina samat temput”, Halawe kuuli saadessaan päähänsä potkun, joka iski hänet maahan tuskallisen kovaa.
”Varjottu toivoikin saavansa teidät hengissä”, metsästäjä virnisti ja otti toan tiukasti nelikätiseen painiotteeseen. Halawe ei voinut olla katsomatta kartanon valtiaan istuimelle, jonka juuressa edelleen makasi tiedoton hailtija, jota kohti käveli vortixx pirullinen virne kasvoillaan. Kauempana Deleva mittaili voimiaan kahden muun kanssa.
Varjotun pettäminen alkoi tuntua hetki hetkeltä huonommalta idealta. Ehkä huonoimmalta.
”Epäilemättä hänellä on meitä suuri ikävä”, Halawe vastasi kitkerästi.
”Mitä kalasi naamio tekee?” Kuolonruoska kysyi Halawe tiukasti otteessaan ja vilkaisi selakhia, jonka kasvot hehkuivat himmeästi. ”MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?”
Toa ei uskaltanut vastata. Mitä hyvänsä hän sanoikin, siitä olisi vain haittaa. Angien, voisitko vaikka saada sen makutan puolellemme esimerkiksi tällä sekunnilla, Halawe mietti… mutta kun vortixx tarttui Ideniin kiskoakseen tämän irti, hänen oli pakko toimia. Väkivaltainen magneettinen purkaus osui vortixxin metallirankaan ja heitti tämän irti Angienista. Toaa otteessaan pitävä Kuolonruoska toimi ja kiristi otteensa.
”Mutta kyllä hän tyytyy teihin kuolleinakin”, metsästäjä sanoi hiljaa, ja Halawe huusi ranteensa vääntyessä sijoiltaan.
Vortixxkin valtaistuinsalissa oli tolpillaan, ja epäilemättä taas pian selakhin kimpussa. Krickit ryömi kohti häiriönaamiota, joka oli lentänyt palavan puuromun sekaan. Halawe oli häviämässä. Kal-kaarti lojui lattialla passiivisena.
Ja Delevalla oli täysi työ selvitä Moukarin iskuista, eikä peikoista massiivisin osoittanut mitään merkkejä väsymyksestä.
Eikä hiljaa valtaistuimellaan istuva valtias välittänyt. Miksi välittäisikään, jos he olivat jo hävinneet?
Haamuselakhi oli selvinnyt takaisin pystyyn. Jokin osa hänestä pelkäsi, että hän oli jo myöhässä, ja että hän heräisi Odinan tyrmästä. Jos hän heräisi lainkaan.
”Mitä… mitä siellä tapahtuu?” Angien parahti makutan edessä. ”MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU?”
Sama kysymys paistoi myös Angienia pystyyn auttamaan rientäneen Curuvarin kasvoilta. Tarkastaja seurasi naisen kivuliasta kompurointia hetken mielenkiinnolla ja käänsi sitten katseensa kosmokseen ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.
”Delevan pyristely osoittautuu turhaksi”, makuta tuumasi turhauttavan arkisesti, mutta piti katseensa silti tiiviisti siinä, mitä Angien ja Curuvar eivät kyenneet näkemään. ”Draakkikuninkaan lakeijat turmelevat kaiken tieltään ja sitten sinä, Angien, tyttöni, pääset viimein tänne turvaan tuomiolta.”
”Anteeksi vain, arvon makuta, mutta vähän laiha lohtu!” selakhi vastasi. ”Ei Selakhian makutalta kai kannatakaan apua odottaa. Sinä vain istut täällä erossa kaikesta, ja kuvittelet, ettet voi tehdä mitään. Eikö sinulla ole kokonainen vartiokaarti siellä? Etkö sinä todellakaan voi tehdä mitään?”
”Minä en tiedä, miten voisin lohduttaa sinua”, Tarkastaja vaikersi. Tämän naamio ei ollut liikkunut kertaakaan kohtaamisen aikana, mutta äänestä kuuli, että Cestainu alkoi turhautumaan siihen, kuinka Angien ei tahtonut päästä tämän epäonnistumisista irti.
”Metsästäjien pysäyttäminen ei estä tuomiota. Parempi antaa lihan kuolla kuin päästää sielu pirstoutumaan Puhdistajan pakottaman totuuden edessä.”
”Se ei ehkä voi pysäyttää tuomiota, mutta se voi pelastaa meidät!” selakhi parahti. ”Eikö se muka merkitse mitään?”
”Pelastaa…”, Cestainu toisti kuin ei olisi taaskaan ymmärtänyt sanan merkitystä. ”Koskaan en ole onnistunut pelastamaan. Ainoastaan huijaamaan kuolemaa. Mitä sinä tahtoisit minun tekevän, tyttö? Miten tahtoisit, että epäonnistun tällä kertaa?”
Angien pysähtyi hetkeksi suorastaan kihisten kiukusta. Hän puristi voimattomana aavekätensä nyrkkiin. ”Miten sinä voit puhua selakhille noin, makuta?” hän kivahti yllättyen itsekin suoruudestaan. Oli parempi tehdä edes jotakin, hän ajatteli Delevan sanoja. Edes jotakin.
”Meidän menneisyytemme on pelkkää epäonnistumista epäonnistumisen perään!” hän huusi. ”Sinä et tehnyt mitään, kun kotimme tuhottiin! Emme me vain lakanneet uskomasta, koska kaikki romahti joskus! Yritimme uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan! Eikä kukaan usko, että voisimme ikinä saavuttaa sitä, mitä meillä joskus oli, mutta se ei tee sen yrittämisestä toivotonta!”
Angien hengähti hetken. Makuta puolestaan näytti lähes yhtä eleettömältä kuin tavallisesti, mutta ei tehnyt elettäkään vastatakseen.
”Ha, en olisi uskonut kuulevani koskaan minua luennoimasta toivosta tähän tapaan”, selakhi mutisi nyt vaitonaisemmin. ”En ole kovin hyvä uskomaan… mutta en tiedä mitään muuta vaihtoehtoa! En tosiaankaan usko, että voisin pakoilla Varjottua ikuisesti, mutta ei se tarkoita, etten aikoisi yrittää.”
Hän ei uskaltanut ajatella, mitä toisella puolella tapahtui. Ei siitä ollut mitään hyötyä.
”Sinä näet vain suurimman taistelun”, Angien jatkoi hiljaa ja katsoi makutaa suoraan tämän kalmanvalkeisiin silmiin. ”Sinä yrität pelastaa maailman, mutta kun et onnistu siinä, rakennat oman pikku tuonelasi, missä saat kärsiä sitä rangaistusta, jonka luulet ansaitsevasi. Et sinä ole ansainnut mitään rangaistusta siitä, että et onnistunut pelastamaan selakheita. Tai pysäyttämään Puhdistajaa. Et sinä ole niistä yksin vastuussa. Kukaan ei ole.”
Angien mietti hetken seuraavia sanojaan kuin keräten rohkeutta. Curuvar seurasi näytöstä kerrassaan hämmästyneenä.
”Sinä ansaitset rangaistuksen vain siitä, että et yrittänyt mitään muuta. Vaikka et olisi voinut pelastaa kaikkia selakheita, voit pelastaa joitakin! Vaikka et pystyisi estämään tuomiopäivää, voit silti auttaa niitä, jotka jaksavat vielä taistella! Eikö tämä maailmasikin ole vain osoitus siitä, että halusit tehdä edes jotakin hyvää? Se, että olet pelastanut tänne edes osia selakheistasi, vaikka et pystynyt pelastamaan kaikkia?”
Selakhi oli taas hetken hiljaa.
”Kyllä sinä varmaan uskoit tuomiopäivän vääjäämättömyyteen silloin ennenkin, mutta se ei estänyt sinua yrittämästä. Tähtitaivaasikin sanoo, että ainoa kohtalomme on se, minkä itse taomme. Sinä vain et halua myöntää, että voit takoa sitä vieläkin.”
Hiljaisuus, joka laskeutui Angienin puheenvuoron jälkeen oli täydellinen. Tuonpuoleisessa ääniä päästivät ainoastaan ne, jotka sitä tarkoituksella tekivät. Curuvarkaan ei uskaltanut edes värähtää. Useaan otteeseen hän olisi tahtonut estää Angienia puhumasta Cestainulle niin epäkunnioittavasti, mutta makutan värähtämätön katse oli kertonut hänelle, että se olisi ollut tarpeetonta.
Tarkastaja vilkaisi alas kosmoksensa reunalta. Iskut, joita puoli-toa otti alhaalla vastaan olivat alkaneet tehdä tehtävänsä. Vaikka tämän keho oli lähes vahingoittumaton, jokainen liike oli hieman edellistä hitaampi ja väsyneempi. Sitten makuta vilkaisi taas Angienia. Sitten takaisin kartanoonsa. Tähtitaivas kahden todellisuuden välissä hohti edelleen ilman punaista. Initoi puuttui, koska Tarkastaja oli tahtonut tilalle jotain omaansa.
Hän muisteli omaa tarinaansa. Kun hän oli seissyt valkotakkisen veden toan rinnalla teknisesti ottaen kaikkialle kurottuvalla taistelutantereella kruunu kiiltäen, selkä suorassa. Ja vaikka sinä päivänä hän nilkutti takaisin kartanoonsa sielu hädin tuskin kasassa pysyen, hän kykeni vielä muistamaan sen vihan, jota hän koki Ficuksen aiheuttamasta häpäisystä. Vihan, joka viime kädessä oli paljon apatiaa voimakkaampaa.
Kal-toan askeleet peruuttivat askel askeleelta lähemmäksi valtaistuinta aina, kun hän ei joutunut vaihtamaan yhä uusia iskuja väsymättömän Moukarin kanssa. Joka kerta kun peikko hyökkäsi, hyökkäsi myös Skalpelli hänen selkäänsä. Taistelun ja tulen äänet kaikuivat Halawen korvissa, kun tämä yritti rimpuilla itseään Kuolonruoskan heltymättömästä otteesta.
Rienaaja oli rääkäissyt äänekkäästi ja rynnännyt kahden kamppailevan ryhmän ohitse kuolleen toverinsa ruumiille tajuttuaan, mitä tälle oli tapahtunut. Ruinaajan vamman ulosmenoreikä valutti kappaleita tätä pitelevän liskon käsille. Halawe ei voinut kuin irvistää nähdessään ilmeen, joka Rienaajan kasvoille levisi. Vortixx janosi verta.
Kartanon murtuneesta seinästä irronnut puunkappale toimi nopeasti improvisoituna kilpenä, kun peikon seuraava isku lähestyi Delevaa. Se antoi plasman toalle viimein hetken ottaa askeleen taaksepäin nyrkkien armottomasta takomisesta. Vilkaisu kohti veljeään ei valanut häneen toivoa. Hänellä oli vaikeuksia ymmärtää tämän kuristusotteesta kakistamia sanoja. Halawe kuitenkin tajusi tämän itsekin ja vaihtoi välittömästi suunnitelmaa. Hän onnistui nostamaan kättään juuri sen verran, että Deleva havahtui katsomaan tämän osoittamaan suuntaan.
Sortuneen seinän alle jääneiden kal-haarniskojen kädet olivat kaikki kääntyneet osoittamaan kohti Kuolonruoskan takana tajuttomana makaavaa Angienia. Täsmälleen ottaen hänen kasvojaan. Valtaistuinsalin toisella puolella vielä seisova rivistö oli myös kollektiivisesti nostanut toiset kätensä osoittamaan. Näiden suuntana oli kuitenkin valtaistuimella lepäävä makutan raato.
Inozyan seuraava isku lähestyi jo. Skalpelli oli joutunut miltei kampittamaan Rienaajan, jotta tämä ei olisi syöksynyt silpomaan Halawea kappaleiksi. Korkean palkkion kiilto kiilsi sirkan silmissä.
Delevalla oli täsmälleen yksi hetki toimia.
Yksi rivi osoittamassa hehkuvaa Ideniä. Toinen tuhoutuneen miehen Trynaa.
Toa kyllä muisti selakhin varoituksen – älkää ottako Ideniä irti – mutta se, mitä selakhille tapahtuisi, jos naamio irtoaisi hänen kasvoiltaan, olisi joka tapauksessa epärelevanttia siinä vaiheessa, kun metsästäjät saisivat hänet murhattua. Mitä muuta kaksitoista kummituskalia muka saattoivat tarkoittaa? Ja juuri ennen kuin Inozyan seuraava, murskaava isku osui, antoi toan Kakama tälle elämänsä ilmiömäisimmän spurtin.
Kuolonruoska kampesi itsensä ylös niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi. Käytännössä hänen lävitseen juossut Deleva oli iskenyt tämän voimalla maahan päästäen samalla Halawen viimein rimpuilemaan irti ruoskan kiristyksestä. Moukari, Skalpelli ja Rienaaja yrittivät kaikki ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Viimeisellä askeleellaan miltei valtaistuimen portaalle kaatunut Deleva piteli kädessään muinoin vakavaa vahinkoa vastaanottanutta Trynaa.
Peikkometsästäjä tajusi silloin, mitä oli tapahtunut.
Lattialla makaavalla Angienilla ei ollut enää naamiota lainkaan, mutta jäykäksi kangistunut selakhineito ei silti osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Hänen kasvoillaan vielä hetki sitten ollut Iden oli kuitenkin vaihtanut omistajaa.
Tuolissaan istuvan makutan kasvot olivat puolestaan eheät ensimmäistä kertaa vuosiin. Tämän uuden, silmättömän katseen takaa ei kuitenkaan kuulunut mitään.
Jokainen valtaistuinsalin kamppailijoista jähmettyi hetkeksi täysin paikalleen tuijottamaan kalmaisen kuninkaan ruumista. Harva näki sitä, miten tämän sormet viimein värähtivät. Enempää huoneen tähän asti hiljaisimmat haarniskat eivät kuitenkaan tarvinneet. Käsky oli käynyt. Kartanossa oli kutsumattomia vieraita.
Ensimmäisenä nousivat ne viisi, jotka sisään räjähtänyt seinä oli heittänyt maahan.
Niin teki myös se kuudes, joka Delevan improvisoituna kilpenä oli heitetty syrjään.
Sitten heräsivät loput kuusi, joiden rivistö oli vielä koskematon.
Kaksitoista käsiparia asettui täsmälleen samalla hetkellä eteenpäin. Sauvat ilmestyivät kuin tyhjästä. Pystysuuntaiset lovet kalien hau-kasvoissa paljastivat merkityksensä ja aukesivat. Niljakkaat, magentoina hohtavat käärmemäiset olennot purskahtivat esiin naamioiden takaa, kun kalmistojen ruhtinas otti ensimmäiset askeleensa loputtoman pitkään aikaan.
Tarkastaja nosti ainoastaan toisen kätensä. Sen syyttävä sormi oli osoitettu kohti Inozyaa. Peikon kasvoilta oli kadonnut kaikki itsevarmuus.
”Kunnioitamme tänään sanansaattaja Angienin vilpitöntä pyyntöä, poikani ja tyttäreni.”
Deleva oli ottanut askeleen sivummalle valtaistuimesta, jolle ryntääminen oli puristanut viimeisetkin energiat hänen suonistaan. Kal-soturi rojahti valtaistuimen portaalle. Angienia turvaan raahaava Halawe ei saanut katsettaan irti naisen paljaista, lasittuneista kasvoista.
”Draakkiruhtinaan löyhkä vierailee Kristallisaarilla viimeistä kertaa. Näyttäkää kutsumattomille vieraille, miltä kuolleiden kosto näyttää.”
Haarniskoiden liike oli paljon nopeampaa kuin vanhoilta sotisovilta olisi saattanut odottaa. Rienaajaa lähin Kal oli ehtinyt työntää teräväpäisen sauvansa läpi liskon rintakehästä, kun Skalpelli viimein heräsi toimiin. Useita teriä lensi suoraan metsästäjiä seuraavaksi lähestyvän haarniskan silmänrei’istä sisään ilman minkäänlaista vaikutusta. Kuolonruoskalla ei mennyt sen paremmin. Päin vastoin, hän kamppaili jo kolmen kanssa.
Hänen molemmat ruoskansa natisivat liitoksistaan, kun niihin vapaaehtoisesti jääneet Kalit puristivat niitä hajalle. Kolmas, ryhmän kärkeä pitävä haarniska teki jotain, mitä taistelua seuraava Deleva ei ollut osannut odottaa. Se avasi suunsa, eikä ääni kuulostanut edes rahkshilta.
”SIME, KISKAISE!”
Kalin käskystä neljäs Kuolonruoskan kimppuun käyvä haarniska tarttui akhshikromidia selästäpäin ja riuhtaisi kerran. Veri suihkusi tahraamaan valtaistuinsalin lattiaa, kun metsästäjän kädet repeytyivät irti kahteen Kaliin yhä kiinnitettyjen ruoskien mukana.
Inozyaa ja Skalpellia joka puolelta piirittävät rivistöt marssivat hiljaa kohti saalistaan. Napakat askeleet heidän takaansa paljastivat kuitenkin kolmannen, vielä hengissä olevan metsästäjän aikeet.
”TORIE, KARKULAINEN!” yksi peikkoa katseellaan mittaileva kal huudahti ja Kuolonruoskan tappokäskyn antanut haarniska lähti syöksyyn. Vakavasti haavoittuneen, täysin käsittämättömästi yhä juoksuun kykenevän Rienaajan yritys poistua valtaistuinsalista pysähtyi Torieksi kutsutun Kalin nyrkkiin, joka iskeytyi liskon ruumiiseen sellaisella voimalla, että tämän selkäranka pirstoutui vasten tämän sisuksia. Rienaaja korahti viimeisen kerran ja lysähti maahan kasaan kuolleena.
Sitten metalli kalahti kahdesti. Inozyan ote oli kellistänyt Kaleista maahan kaksi. Koordinoidut rivistöt kuitenkin toimivat nopeasti ja pian neljät sauvat olivat osoitettu kohti hänen kalloaan. Skalpellin hätäisesti kasaan kyhäämä valoräjähde kuitenkin välähti sellaisella voimalla, että peikko pääsi kumartumalla ja täydellä voimalla rynnien rivistöistä läpi. Valtaistuinsalin sivulle peruuttava peikko kuitenkin erkani samalla viimeisestä hengissä olevasta toveristaan. Itsensäkin räjähteellä sokaissut sirkka oli kompuroinut epähuomiossaan suoraan Tarkastajan jalkojen juureen.
Taivaista tuijottava Iden kääntyi katsomaan jaloissa räpiköivää krickitiä. Skalpellin sydän ei lyönyt enää koskaan. Ensiksi siksi, että kauhusta kangistunut olento oli liian järkyttynyt ylläpitämään enää elintoimintojaan. Sitten siksi, että Tarkastajan käsi heilahti ja valtaistuinsalin tähtitaivas heräsi eloon.
Selakheille omistetut tähdet ja niiden raaka valo repivät Skalpellin kappaleiksi sekunneissa. Tämän rikki raastetut palaset katosivat taivaaseen sinne vetäytyvien valojen mukana.
Taistelu oli käytännössä ohi. Viimeisenä hengitti keskellä salia polvillaan ärisevä Inozya, jota osoitti nyt jo yksitoista salkoa ja niiden päähän kiinnitettyä terää. Ainoastaan Torie seisoi sauvansa kohti kattoa osoittaen. Hän askelsi Tarkastajan rinnalle ja ojensi sitten kädellään kohti nujerrettua peikkoa.
”SINULLE, CESTAINU. TUNKEILIJOIDEN PÄÄLLIKKÖ.”
Tarkastajan tyhjä katse mittaili kartanon lyhimmän sodan saalista. Kuolonruoskan veren lävitse talsinut makuta olisi todella tahtonut sääliä metsästäjää, jonka draakkiruhtinas kauempana idässä oli lähettänyt kuolemaansa. Palava viha hänen salskean väkensä kohtelusta ei kuitenkaan suonut myönteisiä tunnetiloja hautarauhaa häirinnyttä öykkäriä kohtaan.
”Röyhkeän mestarisi sanojen ja tekojen vuoksi en voi antaa elämäsi jatkua, synkeä saalistaja.”
”Saakelin raato. Olisit pysynyt kuolleena”, Inozya ärisi sylkien samalla verta rinnuksilleen. Yksi kalien iskuista oli osunut häntä kurkkuun, mutta jopa makutan lasten omaksi yllätykseksi, peikko oli ottanut sen vastaan kunnialla. Samanlainen hyökkäys oli kuitenkin pirstonut Rienaajan ilman minkäänlaisia ongelmia.
”Varjottu ampuu nätin kartanosi pirstaleiksi, kun saa kuulla tästä…”
”Tavallisesti olisit ansainnut riitin hengenpäästöllesi rikoksistasi huolimatta… mutta minä luulen, että tyttö taivaassa ei koe sinua kohtaan tarpeeksi sympatiaa.”
Silmätön katse vilkaisi kohti ylhäällä hohtavaa taivasta, jossa tiesi Angienin makaavan Curuvarin valvovien silmien alla. Sitten makuta astui eteenpäin niin, että peikkoa sauvojen kärjillä uhkaavista Kaleista muutama joutui astumaan syrjään isänsä tieltä.
”Kiitä onneasi, että lihasi kuolee jo tänään. Sielusi säästyy pahemmalta kohtalolta. Lheko olisi iloinen, sillä hänen kuolemansa oikaistaan nyt. Rauha hänen sielulleen.”
Peikon reaktio oli kuitenkin tälle turhauttavan tyypillisen uhmakas. Metsästäjä ei epäröinyt hetkeäkään neljän aseista poistuessa hänen ohimoltaan. Hän pomppasi pystyyn nyrkit ojossa, niistä ensimmäisen aloittaessa matkansa kohti Tarkastajan Ideniä. Nyrkki kuitenkin pysähtyi ilmaan. Torien sauva oli läpäissyt peikon ruumiin ennen kuin tämän kädet ehtivät häpäisemään makutaa kosketuksellaan. Torie itse ei kuitenkaan ollut sauvaa pitelemässä. Hän ei ollut kuitenkaan yrittänyt estää Delevaa, joka oli kaapannut salamannopeasti sauvan tämän käsistä ja iskenyt sen Inozyaan ennen kuin tämä oli ehtinyt suorittaa iskuaan.
”Sinä puhut liikaa”, Deleva yskäisi uupuneena Tarkastajalle, joka katsoi yllättyneenä vierestä, kun Deleva kiskaisi aseen väkivaltaisesti irti peikon kaatuvasta ruumiista. Vielä kuului viimeinen korahdus, ja niin viimeisenkin kolmikkoa jahdanneen metsästäjän elämä saapui päätökseensä. Deleva suoristi selkänsä, ojensi sauvan katsomatta takaisin Torien kouriin ja ryntäsi sitten Angienin ruumista yhä pitelevän Halawen tueksi.
”Mitä pirua sinä oikein teit”, Halawe irvisti Angien sylissään Tarkastajan tyhjän tuolin juurella. Toa olisi tahtonut konkreettisesti ravistella vastauksen ulos kal-toasta, mutta hänen polviaan vasten lepäävää hengetön haityttö esti häntä liikkumasta. Deleva ei ehtinyt miettimään vastaustaan loppuun. Kalien käskyä totellut toa astui syrjään, kun Rúcioron ruhtinas asteli Halawen viereen. Makuta tuijotti hetken epätoivon täyttämää miestä ja sitten hetken Angienin paljaita kasvoja, jossa naisen silmät toljottivat avonaisina ja kylminä kohti kartanon kattoa. Vailla henkeä, aivan kuten tuikkivat tähdetkin.
”Kelataan taaksepäin”, makuta julisti ja tarttui kasvoihinsa. Halawe ei voinut olla tuijottamatta näkyä, jonka Deleva oli taistelun aikana jo hetkellisesti todistanut. Idenin irrotessa Tarkastajan kasvoilta odotti Hammasratas todistavansa jotain ennennäkemätöntä. Oliko makutan todellinen muoto vain usvaa? Millaisen kosmisen kidan Cestainu paljastaisi naamion takaa? Toan omat odotukset olivat pääsyy sille, miksi naamion takaa paljastuvat kasvot olivat niin yllättävät: niissä nimittäin ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, ilmiselvää ampumahaavaa lukuunottamatta.
Harmaat, väsyneet miehen kasvot muistuttivat lähinnä aivan tavallisesta toasta. Tarkastajan vanha Tryna, joka nyt lepäsi hänen valtaistuimellaan, oli ottanut suurimman osan tämän päähän kohdistuneesta ammuksesta vastaan. Reikä hänen vasemman silmänsä kohdalla oli huomattava, mutta vahinko ei ollut levinnyt paljoa sitä pidemmälle.
Tarkastaja toimi nopeasti eikä antanut Angienin maata hengettömänä enää pidempään. Makuta asetti naamion takaisin selakhin kasvoille. Hailtiaa hoitamaan rientäneen kolmikon ympärille kerääntynyt Kal-kaarti kadotti sauvansa taas olemassaolemattomuuteen tehdäkseen kunniaa sanansaattajalle.
Se hetki tuntui Halawen elämän pisimmältä, mutta lopulta veti Angien syvään henkeä niin lujaa, että hän välittömästi vääntäytyi kippuralle voimakkaan yskänkohtauksen verrytellessä hänen keuhkojaan. Hän ymmärsi olevansa todellinen vasta armaan toansa auttaessa häntä ylös.
”Mi- mitä… toimiko se? Missä… missä minä olen?”
”Takaisin valtaistuinsalissa”. Halawe vastasi huojentuneena.
”Entä… Cestainu… kuinka…”
”Jaloillani jälleen”, makuta vastasi. Angienin pää kääntyi aina jokaisen puhujan suuntaan. Hänellä kesti kiusallisen pitkään tajuta, ettei nähnyt mitään yksinkertaisesti naamion silmättömyyden takia.
”Se… se siis toimi! Iden toimii siis toiseenkin suuntaan… aivan upeaa! Kuinka… mutta… jos naamio on minun kasvoillani… kuinka sinä…”
”Sirpale minusta elää tässä kartanossa. Pysynen tolpillani vielä jonkin aikaa ilman naamiotakin.”
Angien huokaisi helpotuksesta ja rojahti väsyneenä nojaamaan edelleen lattialla istuvaa Halawea vasten. Valtaisuimen portaalle istumaan rojahtanut Deleva tuijotteli Torien ohi salin lattialle levinnyttä veristä kaaosta. Metsästäjien tie oli päättynyt karmaisevalla tavalla, mutta toa ei paljoa sympatiaa tuntenut. Hän oli vain huojentunut, että he kaikki olivat vielä yhtenä kappaleena.
Punaisen Kakaman ja Torien kapean, hopeisen Haun katseet kohtasivat hetkeksi. Kal-kaartin komentaja näytti kuin arvioivan Delevaa. Tämän tuijotuksen huomattuaan hopeinen soturi kuitenkin käänsi katseensa kasvottomaan mestariinsa, jonka ainoan ehjän silmän katse harhaili jo salista ulos.
”SINÄHÄN TIEDÄT, ETTÄ MINULLA EI OIKEASTI OLE EDES SUUTA, MESTARI, MUTTA KEITÄMME KYLLÄ PANNULLISEN, JOS SITÄ TOIVOT.”
Tarkastaja nyökkäsi ja kaksitoista raskasta jalkaparia lähti marssimaan ulos valtaistuinsalista tarkoituksenaan keittää pannutolkulla parasta teetä, mitä kartanossa oltiin koskaan maisteltu. Sillä aikaa Deleva oli auttanut kaksi lattialla makoilevaa rakastavaista takaisin pystyyn. Toisiaan hiukan kiusallisesti tuijotteleva nelikko seurasi, kuinka kartanoon nyt sisälle puhaltava syystuuli sai Kuolonruoskan irronneiden käsien repeytyneen lihan väpättämään.
Tai kaikki muut paitsi Angien, joka oli taistelun tuoksinassa kadottanut olkalaukkunsa.
”Onko… onko kellään minun oikeita kasvojani? Olisi… kiva nähdä jotain.”
Valtaistuinsalin lattialle levinneistä ruumiista valui hitaasti koko lattian peittävä verien värien kuvottava sekamelska.
”Täällä on lähinnä… paljon verta. En tiedä, haluatko nähdä sitä”, Halawe vastasi ja toivoi, ettei joutuisi näkemään valtaistuinsalin verisateenkaarta enää koskaan.
Cestainun olohuoneessa ei ollut vuosiin ollut elämää sillä tavalla. Pyöreän, puisen pöydän ääreen lysähtänyt kolmikko ryysti kukin suurien posliinisten kuppien sisältöä raukeana. Alas istuuntuminen oli muistuttanut heitä kaikkia siitä, miten väsyneitä he osasivatkaan olla. Angien ei edes nostanut kasvojaan kupista, kun Torie kahden muun Kalin kanssa tömisteli pöytään tarjoilemaan heille keksejä, jotka teen tavoin vaikuttivat aivan liian tuoreilta ollakseen peräisin kartanon sisältä.
Oman naamionsa takaisin saaneen selakhin vieressä venyttelevä Halawe oli päätynyt tuijottelemaan jo tovin olohuoneen ikkunasta ulos, jossa meri oli viimein alkanut hieman rauhoittumaan. Delevan katse taas oli naulittuna huoneen potrettirivin viimeiseen hahmoon ja tämän keltaiseen naamioon. Kartanon vähäpuheinen ruhtinas ei ollut sanallaankaan vielä maininnut hänelle siitä, miksi hänen seinäänsä koristivat Umbran kasvot.
Samainen makuta askelsi nyt viimein itsekin paikalle. Tämän kalmaiset kädet sovittelivat yhä Trynaa takaisin kasvoilleen. Raskas korina kaikui jossain makutan haarniskan sisällä niiltä paikkeilta, mistä Puhdistaja oli repinyt tämän rintakehän hajalle. Makuta nilkutti surkeasti. Tämän fyysinen kunto oli paljon huonompi kuin mitä oli sanoillaan antanut olettaa.
”Minä voisin maistaa pitkästä aikaa sitä kaikkein vanhinta, Ramel”, Tarkastaja tuumasi lähimpänä viinikaappia seisovalle Kalille. Kraata lipoi kieltään tämän Haun raosta, ja pian pöytään oli ilmestynyt neljä viinilasia ja pullollinen jotain, mitä kristallisaarilla ei oltu juotu sitten Sokean Jumalattaren päivien.
Tarkastaja ei itse istunut ryhmän seuraksi. Sen sijaan hän asettui asemaansa nähden rentoon asentoon pöydän viereistä seinää vasten. Taulurivin alle asettunut makuta nosti punaviinillä täytetyn lasin lähelle naamiotaan, ja pieni määrä nestettä haihtui lasista ja leijaili jonnekin Tarkastajan syvyyksiin.
Halawen silmät leiskuivat innosta viiniä maisteltuaan. Hänen tahtoaan aloittaa sen koostumuksen ääneen arviomista hillitsi ainoastaan Angienin omaan lasiinsa keskittyvä tuijotus, joka kieli, että haamumatkan jäljiltä selakhi ei ollut vielä valmis sisäistämään kylmiä nesteitä.
Tarkastaja näytti oman ”siemaisunsa” jälkeen hieman vähemmän kasaan hajoavalta aivan kuin viini olisi sitonut tätä merkillisellä tavalla kokoon. Ramel ja Torie olivat vajonneet hiljaiseen keskusteluun olohuoneen toisessa päässä. Samaan aikaan käytävällä Sime kolmen muun kanssa kantoi ulos metsästäjien ruumiita – tai sitä, mitä niistä oli jäljellä. Skalpellin olemassaolosta ei ollut jäänyt muita todisteita kuin ympäri valtaistuinsalia levinneet teräaseet. Kuolonruoska sen sijaan jouduttiin kantamaan ulos aivan liian monessa palasessa.
”Juokaa, sankarit. Tee virkistää sisuksianne, viini mieltänne. Olette varmasti väsyneitä.”
Heitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Havuinen, höyryävä juoma sai jopa selakhin hengen että kehon lämpiämään.
”Teillä lienee paljon kysymyksiä. Olette tulleet pitkän matkan… eikä minulla ole enää aikomuksia estää teitä löytämästä niihin vastauksia”, makuta myöntyi ja siemaisi uudestaan lasistaan. ”Olette ansainneet rehellisyyteni.”
Deleva ei odottanut hetkeäkään enempää. Hänen katseensa oli harhaillut koko keskustelun ajan muotokuvarivissä Tarkastajan yläpuolella. Hän pamautti pöytään kysymyksistään suurimman.
“Tämä Umbran kuva. Miksi sinulla on se?
“Jos historia olisi mennyt miten toivoin, olisi hän saapunut kartanoon sijastasi”
“Feterrat veivät hänet…” Deleva mutisi.
“Osa minusta asuu Umbran sisällä. Pieni kraatani. Olen saanut ajoittain viestejä Mielen korpilta”, Cestainu myhäili hieman haikeasti. Makutan murentuneet suunnitelman kuoleman päihittämiseksi olivat toinen toistensa jälkeen osoittautuneet turhiksi.
“Kraa oli sinun tekosiasi? Kraatako se on?” toa ähkäisi. ”Selittäisi Avra-Nuista…”
Angien seurasi Delevan ja makutan keskustelua jokaisen teen siemaisun jälkeen hieman virkeämpänä. Viinilasi oli kuitenkin edelleen koskematon. Halawe oli pysäköinyt lasinsa pysyvästi naamionsa eteen voidakseen haistella sen sisältöä samalla, kun kuunteli keskustelua.
“Avra-Nui oli vain harha-askel. Ei kukaan opettanut ajattelevalle kraatalle miten maailma toimii”, Tarkastaja jatkoi surumielisenä.
“Mutta miksi teit sen?” Deleva kysyi. ”Se johti aika moneen kuolemaan!”
“Kraatan piilottaminen Valotun sisään oli yritykseni voittaa kuolema. Saattaa pala varjoa niin lähelle aurinkoja kuin mahdollista. Vain yksi lukuisista epäonnistumisistani…”
Tarkastaja oli laskenut viinilasinsa nyt hieman kauemmas kasvoistaan. Kukaan tämän kertomusta seuraavista ei huomannut vielä hiljalleen valuvaa hohdetta makutan sisuksissa.
”Lhekon piti olla ensimmäinen, mutta kuolemallaan hän loi uuden Valotun, ilman odotuksien ja legendojen täyttämisen luomaa varjoa. Kuin loispistiäinen, pistinkin palaseni Umbraan.”
Deleva oli hetken hiljaa. Hän ei ollut aivan varma, ymmärsikö kaikkea, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä.
“Umbran oli tarkoitus johtaa lapsiani. Valottujen potentiaali henkimaailmassa on valtava. Hän olisi ollut täydellinen. Unet, jotka hänelle lahjoitin oli tarkoitettu valmistelemaan hänet, mutta ne eivät koskaan saavuttaneet häntä. ”
“No minäkin olen tainnut nähdä niitä elohopeaunia”, Deleva mietti ääneen. ”Vai että Umbran piti olla se suuri sankari? Ja Nurukankin paljastui joksikin paljon tärkeämmäksi. Piru vie, tein pitkän matkan kotiin vain kuullakseni, että se oli jonkun muun kohtalo. Kyllä minullakin täytyy olla jokin tarkoitus!”
Delevan vuodatus olisi nostanut hymyn Tarkastajan kasvoille, jos Tryna olisi siihen kyennyt.
“Olin tyrmätä sinut ennen kuin osoitit rohkeutesi valtaistuinsalissa. Kaleista kokoon parsittu loistaa Valotun voimalla. Epätäydellinen metamorfoosisi on tehnyt sinusta eheän… nuvan. Sieluttomat tarvitsevat johtajan ja nyt olen vakuuttunut siitä, että se on sinun tiesi.”
“Hyvä, että olet sentään rehellinen. Olen saanut tarpeekseni kiertoilmaisuista ja salailusta”, Deleva vastasi, mutta oli samalla imarrellultu makutan mielenmuutoksesta. “Sanasi ja kalisi rohkaisivat minua kun olen vuosikaudet pitänyt itseäni vain kammottavana luonnonoikkuna. Luulin, että Kalit olivat vain näitä sairaita kokeita…”
Deleva vilkaisi sivummalla vartioivaa Torieta ja tämän haarniskatovereita. ”Mutta ehkä tämä voi olla siunauskin. Tahdon vain tuntea itseni kokonaiseksi, enemmän kuin osieni summaksi. Että minulla olisikin jokin tarkoitus, joka ei ole muiden sotkujen siivoaminen….”
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän hymyili – oikeasti, eikä vain näyttääkseen.
”Mutta hetkinen”, Angien sai suunsa auki karkoitettuaan teellä tarpeeksi kalmakylmyydestä. ”Sieluttomat tarvitsevat johtajan. Mutta kyllähän he… näyttävät ja kuulostavat olevan ihan… elossa?”
Keskustelua hiljaa seurannut Torie ei ollut irroittanut katsettaan kertaakaan Delevasta tai tämän rujosti kasatusta olemuksesta. Hän ei avannut suutaan edes Angienin suoraan häneen viitanneen kommentin perästä.
“Kerran kuollutta ei tuoda takaisin kokonaisena. Heidän sidoksensa tähän maailmaan on lahjani varassa. Kuten Umbrassakin, palanen minua pitää heidät keskuudessamme.”
”Minä pohdinkin, mikä niiden salaisuus oli”, Angien myönsi. ”Miksi he tuntuvat niin erilaisilta kuin ne, jotka uinuvat Metru Nuilla.”
“Ficuksen rujo yritys tuoda kuolleet takaisin oli heikko. Ei sieluja sidota toisiinsa voimalla. Eikä henkeä ankkuroida sotisopaan ilman sielun suostumusta.”
Tarkastajan lähes sylkäisi Ficuksen nimen. Katse Trynan takana vilkaisi kohti hiljaista Kal-kaartin komentajaa.
”Vuosia kestänyt tutkimustyö Ficuksen selän takana oli avain todellisen Kalin takomiseksi. Vuosia minä varjostin häntä Onu-Metrussa. Hänen vanhoista piirustuksista jäljelle jäi vain kasvot, joiden merkityksen Puhdistajakin ymmärsi. Kahdentoista Haun katse suojelemaan maailmaa, mutta nyt meidän käsissämme, ilman Ficuksen sairaaksi mädäntynyttä visiota.
”MINUN VELVOLLISUUTTANI EI OLTU VIELÄ TÄYTETTY”, Torien Haun takaa lausuttiin itsevarmasti. ”NIIN KAUAN KUN METRU NUIN HAAMUT JATKAVAT MAAILMAN RUNTELEMISTA, JATKAN MINÄ TAISTELUA. CESTAINUN NIMEEN.”
”Kuulostaa siltä, että olet muuttanut mieltäsi luovuttamisen suhteen”, Deleva huomioi. Angien oli ehtinyt jakamaan tärkeimmät palaset Tarkastajan tuonelassa jakamasta tarinasta. Ja vaikka kummallakaan toista ei ollut järin paljoa aikaa sisäistää, mitä Puhdistajan ajama tuomio todella tarkoitti, oli Angienin epätyypillisen järkkynyt äänensävy kertonut kaiken sen vakavuudesta.
“Älä sekoita toivettani jatkaa taistelua todelliseen toivoon, Deleva. En lue mahdollisuuksianne pysäyttää Puhdistajaa todellisiksi… mutta teidän järkkymättömyytenne tänään todisti minulle, että minun tehtäväni ei ole kieltää teitä yrittämästä.”
Pöydässä istuva kolmikko vilkuili toisiaan. Halawella ja Angienilla oli vielä vaikeuksia sisäistää sitä syklien runtelemaa todellisuutta, johon he olivat tiedon kiroamana astumassa. Kuollettavan kivun ja sielua silpovan tuskan läpi itsensä Rúcioroon kahlannut Deleva ei kuitenkaan tarvinnut enempää vakuutteluja. Hän tiesi jo, mitä tehdä.
”VALTAISTUINSALISSA, HÄN ON OSOITTANUT SIELUNSA JÄRKKYMÄTTÖMYYDEN, CESTAINU.”, Torie lisäsi kääntäen katseensa viimein Delevasta mestariinsa. ”HÄN EI OLE VALOTTU… MUTTA MINÄ SEURAISIN HÄNTÄ.”
Tarkastajan katseesta ei voinut päätellä, mitä tämä mietti, mutta hiljaisuus kertoi, että hän harkitsi sanojaan tarkkaan.
“Mielesi on lujaa tekoa, Toa Deleva. Lapseni voivat tehdä paljon, kun sinä johdat heitä. Myös plasma valaisee pimeydessä.”
Cestainun ajatukset vierailivat Lhekossa ja Metru Nuissa. Siitä oli ikuisuuksia. Oli kuin eilinen päivä siitä kun Makuta ja Valottu katselivat yhdessä, kuinka Legendojen kaupunki valui kaaokseen ja sotaan. Mutta heidän lapsensa ei koskaan tullut kotiin. Lhekon valon polte lämmitti kuitenkin makutan mieltä viinin toverina.
“Kun joskus tapaan Umbran, kerron hänelle kaiken tämän. Lupaan sen”, Deleva rikkoi pienen hiljaisuuden kaksikon väliltä. ”Nurukan lupasi etsiä tietoja ZMA:sta, mutta ehkä minun pitää mennä hänen avukseen jatkamaan etsintöjä.”
“Umbra on edelleen elossa, sen verran Kraa osaa minulle kertoa. Mutta yhteyttämme on häiritty. Se ei ole entisensä.”
“Tätäkö Svarle tarkoitti Nuvalla?” Deleva kysyi lopulta. ”Uudestisyntyä niin fyysisesti ja henkisesti ja saada siten uuden Kohtalon?.”
“Kuulostat niin toalta. En sano Kohtalon kirouksesta sanaakaan, mutta toden totta sinun ja Umbran tarkoitukset menivät ristiin. Jos sitä voi enää tarkoitukseksi sanoa, kun väärä mies oikeassa paikassa täyttää toisen roolin ja tekee siitä omansa. Nyt tiedän, että lopulta sinä, Deleva, olet oikea mies oikeassa paikassa.”
Plasman toan kasvoilla vieraillut spontaani virnistys katosi nopeasti, kun Tarkastajan haarniskasta irtosi palanen kuvottavan rusahduksen saattelemana. Torie reagoi välittömästi ja riensi mestarinsa rinnalle. Revennyttä kappaletta seurasi vana paksua, magentaa nestettä, joka näytti aluksi siltä kuin se olisi yrittänyt paeta ylöspäin Cestainun ruumiista siinä kuitenkaan onnistumatta.
Sanaakaan sanomatta makuta paiskasi kätensä vanhalle vammalleen ja seurasi, kuinka massaa tihkui lisää hänen sormiensa välistä. Trynakatse nousi pöydän ääressä istuvien sankarien huolestuneisiin ilmeisiin.
”Draakin roistojen tekemä vahinko näyttää olevan laajempaa kuin luulin. Minun olemassoloni täällä on sidottu kotiini… ja näyttää että molempien aika alkaa olla lopussa.”
Halawe puristi lujaa Angienin olkapäätä, kun selakhi säpsähti pystyyn Tarkastajan vammasta. Jalat entistäkin pahemmin laahaten Cestainu laski lasinsa pöydälle ja lähti astelemaan Torien avustamana olohuoneen ovelle.
”Tahtoisin kutsua teidät mukaani rannalle hetkeksi. Tuulahdus raikasta meri-ilmaa tekisi varmasti hyvää, eikö vain?”
Nilkuttava makuta ja tätä kainalosta käsin taluttava Kal eivät jääneet odottamaan kolmikon reaktioita, vaan jatkoivat hitaasti matkaansa kartanon käytäville. Deleva ja Halawe eivät sen enempää pyyntöä miettineet, vaan nousivat pöydästä ja lähtivät näiden perään, kunnes Halawe kääntyi kannoillaan huomatakseen, että sivummalle ripustettua laukkuaan vilkuileva Angien ei ollut vielä liikuttanut evääkään.
”Minä… tahtoisin tehdä vielä yhden asian. Menkää edeltä, tulen aivan kohta perästä.”
”Jos sinulle tapahtuu jotain”, Halawe aloitti vastalauseensa, mutta väkinäisen hymyn kasvoilleen nostattanut selakhi keskeytti hänet välittömästi.
”Yhdentoista Kal-soturin kanssa samassa kartanossa? Kaikki on hyvin, tarvitsen vain… pienen hetken.”
Pari jakoi pitkän katseen, jonka päätteeksi Halawe kunnioitti pyyntöä ja lähti harppomaan Delevan tömisevien askeleiden perään jättäen Angienin yksin olohuoneeseen henkilökuvien tuijottavien katseiden alle. Vasta nyt Angien huomasi ilmiselvät siveltimenvedot potrettien pinnassa. Tarkastaja oli mitä luultavimmin maalannut ne itse.
Hailla oli hoppu. Jos kartano kaatuisi Cestainun mukana, tämä olisi viimeinen mahdollisuus käydä toisella puolella.
Tie valtaistuinsaliin oli tällä kertaa nopea. Suuri osa ovista oli jätetty auki, eikä suunnastakaan voinut erehtyä – piti vain seurata tuhkan ja kalman löyhkää, niin löysi kartanon syvimmän nopeasti.
Selakhi vilkaisi valtaistuinsalin verisateenkaarta inhoten ja yritti löytää nurkan Tarkastajan taivaan alta, joka ei ollut täynnä odinalaisaivoja. Vaikka kyse oli jo neljännestä tuonelanmatkasta, Angien tunsi silti sykkeensä kohoavan katsoessaan sokea kanohia, mutta siitä huolimatta painoi naamion kasvoilleen ja sukelsi vielä viimeisen kerran toiselle puolelle.
Curuvarin ilme oli kuin hän olisi nähnyt haamun. Tai siis ainoan tuonelan asian, joka ei ollut. Kaapuveikko säpsähti niin lujaa, että tämä miltei lennätti itsensä laiturilta kosmokseen. Hän ei edes halunnut ajatella, mitä siitä olisi seurannut. Papin eteen ilmestyneessä selakhissa oli niin valtavasti värejä, että hänen vanhoilla silmillään kesti taas hetki tottua näkyyn.
”Täällä taas, huomaan. Cestainulla tuntuu kestävän. Toivottavasti hän ei liikaa taas ihastunut tosimaailmaan”, Curuvar ähkäisi.
”Hän taitaa olla siellä vain vierailemassa”, Angien vastasi.
”Niin, niinpä tietenkin”, Curuvar vastasi ja raapi kallonaamionsa leukaa kuin siitä olisi ollut apua kummituskutinaan. ”Jätitkö jotain jälkeesi, vai mistä hoppu?”
”Joo, unohdin laukkuni”, toinen naurahti. ”Miten tänne edes voisi jättää jotain asioita? Äh, olisipa enemmän aikaa takertua tällaisiin metafyysisiin kysymyksiin. Aika alkaa olla loppu. Onko… Jumalatar vielä linnalla?”
”Itkisi siellä varmaan silmiä päästään, jos hänellä sellaiset olisi. Etköhän löydä hänet sieltä, minne hänet jätimme”, pappa puhisi kuin Jumalattaren ahdinko olisi ollut hänestä jotenkin hauskaa.
Angien nyökkäsi. ”Haluan käydä hänen luonaan vielä”, hän selvensi ja otti askeleen kohti linnaa. Hetken harkinta sai hänet kuitenkin pysähtymään.
”Emme varmaan näe… pitkään aikaan. Ainakaan toivottavasti”, hän naurahti vaitonaisesti. ”Joten… kiitos avusta. Olit aika hyvä opas… ja paljon mukavampi kuin mitä historiankirjoissa.” Hän ojensi aavekätensä muinaispappia kohti.
”Onnea matkaan, Angien – Cestainun luotettu. Minäkin toivon, että aikasi tosimaailmassa jatkuu vielä pitkään, kun siitä niin kovasti olet valmis kamppailemaan.”
Curuvar tarttui Angienin käteen ja puristi tälle hyvästit. Tämän ääni oli vilpitön ja toiveet todelliset.
Hailtioista elävämpi kääntyi ja lähti juoksujalkaa kohti Cestainun linnaa. Astraalimaailmasta käsin ei voinut tietää, oliko Tarkastaja vielä voimissaan, mutta Angien yritti olla ajattelematta asiaa. Tälläkään kertaa hän ei ehtinyt jäädä tutkimaan taikalinnan maalausrivistöjä, vaan kiirehti niiden ohi portille, jonka takaa kuuli surullisen tutun vaikerruksen. Portti aukesi kuin näkymättömien käsien työntämänä hänen edellään.
Valkea selakhi istui hiljaa seinän vieressä edelleen surulliseksi sykkyräksi käpertyneenä. Vaikka hänellä olisi ollut silmät, hän olisi tuskin niitä nostanut.
”Hei”, Angien sanoi hiljaa. ”Tuota, minä taas.”
Sokean Jumalattaren katse liikkui kuin liikkuikin. Helmenvalkean mekkonsa polvista päänsä nostava nainen ei ollut uskoa, että ulkomaailman asukki oli tullut takaisin. Ja vieläpä tällä kertaa ilman Curuvaria ja tämän pistäviä sanoja.
”Hei…”
Angien katsoi Sokeaa hetken ja päätti sitten itsekin istahtaa maahan tämän viereen.
”Cestainu kertoi minulle jotakin siitä, mitä yritit”, hän sanoi hiljaa. ”En… en oikeastaan tiedä, miksi tulin. Minusta tuntui vain siltä, että jonkun meistä elävistä piti… ja minä nyt vain satuin olemaan ainoa salskea joka tänne vielä ehti.”
Sokea katsoi Angienia suu mutrussa. Elävän selakhin sanat eivät auttaneet häntä lainkaan ymmärtämään, minkä vuoksi he edes keskustelivat. Se ei Jumalatarta kuitenkaan haitannut, ainoastaan kummastutti. Siitä oli ikuisuuksia, kun kukaan oli tahtonut puhua hänelle.
”Aika on taas lopussa, eikö olekin? Ainahan se on… ainahan se aika…”
”Niin se taitaa olla”, selakhi vastasi ja katsoi merensinistä taivasta. ”Cestainu kävi… meidän puolellamme. Vaikka se taitaakin koitua hänen kohtalokseen. En olisi odottanut, mutta itse Selakhian makutalla lopulta oli kuin olikin sydän.”
”Vaikka se häneltä jo kerran varastettiin”, Sokea hymähti miltei tyytyväisenä. ”Hänellä oli aina suuret ideat… olen iloinen, että hänen sydämensä vastasi niitä, vaikka se niin kovin vuotaakin.”
”Niin oli sinullakin”, Angien vastasi hiljaa. ”Halusin kai vain muistuttaa sinua siitä. Mitä tahansa teitkin katuaksesi sitä lopun ikuisuuden… me muistamme vain suuret ideasi. Minä en oikein koskaan ollut kovin uskonnollinen – mikä on huvittavaa, kun ottaa huomioon, että tässä minä istun puhumassa kanssasi – mutta Sokea Jumalatar inspiroi silti minuakin.”
Angienilla keski hetki saada sanansa kasaan. Selakhi-filosofiaan meneminen itse sen aloittaneen naisen kanssa ei tehnyt hänestä varsinaisesti itsevarmaa.
”Särkynyttä kristallia ei ehkä koskaan saa ehjäksi, mutta miksi täytyisi? Lopulta se jauhautuu kauniiksi, vitivalkoiseksi hiekaksi, eikä sen hohde ole vähentynyt lainkaan”, hän lausui soljuvammin kuin odotti. ”Sinä sen meille opetit… että rikki meneminenkään ei estä eteenpäin yrittämistä. Että sekin voi olla kaunista. En tiedä, lohduttaako se sinua lainkaan, olet varmaan ehtinyt ajatella nämä läpi aika monta kertaa… mutta kun näin, miten surullinen olit… noh, nuo sanat kävivät mielessäni.”
”En… en minä sitä ihan niin sanonut”, valkea selakhi mutisi, mutta Angieniltakaan ei jäänyt huomaamatta, että Jumalattaren suunpielet olivat kääntyneet hieman ylöspäin.
”Mutta… sanoma näyttää selvinneen ajasta… kiitos, kuka lienetkin.”
Heistä nuorempikin virnisti. ”Anteeksi, unohdin ihan… olen Angien. Hauska tutustua.”
”Bianca”, vanhempi lopulta vastasi. ”Se yksityiskohta on tainnut hieman unohtua…”
”Niin se on”, elävä vastasi. ”Mutta mitä me nimillä, kun muistamme ajatuksesi.”
Vieno, ylöspäin suuntautuva kare Ideneistä vanhemmalla kääntyi jo miltei hymyksi. Niin kääntyi myös katse, joka oli laahannut yksinomaan maassa jo ties kuinka loputtomalta tuntuvan ajan. Eihän tuonelassa paljoa nähtävää ollut taivaalle katsomalla, mutta veden synkkyyden vellonta ja siellä täällä uiskentelevat merenelävät tuntuivat silti olevan juuri nyt… näkemisen arvoisia.
Rehottavan metsän halki tarpominen oli osoittautunut tulomatkaa työläämmäksi. Tovin talsimisen jälkeen Tarkastajan askeleet olivat käyneet niin hauraiksi, että Deleva oli ottanut johdon sekalaisesta seurakunnasta ja raivasi nyt joukon kärjessä tietä tämän perässä laahustaville.
Halawe kulki joukon perällä ja teki kaikkensa pitääkseen Tarkastajan haamumetallista koostuvat jalkanivelet kasassa. Torie oli kartanon kaleista ainoa, joka oli lähtenyt mestarinsa mukaan kannatellen tätä koko ajan kädestä pitäen.
Kartanon sisäpihalta saaren toisen puolen rannalle viettävä polku alkoi kuitenkin viimein tulla päätökseensä. Yön pimeydessä talsineen ryhmän katseet osuivat välittömästi edessä siintävän rannan ainoaan rakennelmaan: parempia päiviä nähneeseen, mutta silti kasassa pysyneeseen laituriin.
Tarkastaja irroittautui Torien otteesta kalin vastalauseista huolimatta. Halawe ei kuitenkaan uskaltanut lopettaa hiljaista työskentelyään, kun makuta asteli hitaasti laiturilleen katse naulittuna kohti taivaankantta. Cestainun harras hetki ei keskeytynyt edes siihen, kun ryhmän takaa kuului pensaita kahistelevia kevyitä juoksuaskeleita. Nelikon tietä metsän läpi ei ollut vaikea seurata.
Deleva, Torie, Halawe ja polviinsa nojaava, maata henkeään haukkoen tuijottava Angien katsoivat, miten Tarkastaja asteli hitaasti laiturin päähän. Taivaalla hohtava Initoi heijastui makutan ainoasta ehjästä silmästä, kun tämä viimein kääntyi takaisin häntä tapaamaan tulleiden puoleen.
”Punaisen pirulaisen paisteesta huolimatta… maailmamme kansi on aina ollut… kaunis.”
Cestainun katse kiersi jokaisen häntä todistamaan tulleen kasvot. Magenta massa valui jo noroina tämän rintakehän vammasta värjäten hitaasti lautoja hänen jalkojensa alla.
”Valhetta tai ei, sen kuuluu loistaa. Sen paikka on suojata meitä kosmoksen kylmältä. Ilman sitä… toivo kuolee.”
Merellä alkuyöstä puhaltanut myrsky oli tyyntynyt täysin. Tarkastajan takana aukeavan meren pinta oli kuin peili. Siitä heijastuva tähtitaivas väreili vain sieltä täältä, missä itäisen sakaran merenelävät välillä kävivät pinnalla vierailemassa.
”Mutta se toivo elää vielä teissä. Minä ymmärrän sen nyt. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt jatkaa työtäni.”
Makutan sisältä valuvan aineen tiputus alkoi pitämään ääntä, kun pisarat osuivat hänen alleen syntyneeseen pieneen lammikkoon. Torien hopeiset nyrkit olivat puristuneet tiukasti kiinni. Angienin ja Halawen kädet olivat sillä aikaa löytäneet toisensa.
Laiturilla seisovan Cestainun ja rannalla seisovan nelikon katseet kääntyivät horisonttiin, kun siellä välähti. Jossain idässä – ei välttämättä edes hirveän kaukana – nousi patsas materiaa kohti taivasta. Se ei päästänyt vielä ääntä, mutta se sai vedenpinnan väreilemään tarpeeksi, että siitä heijastuva tähtitaivas särkyi tunnistamattomaksi.
”Kahdestoista lapsi on aloittanut taistelunsa…”, makuta lausui, kun valopatsas jatkoi hetken vielä kirkastumistaan ennen vääjäämätöntä himmenemistään. Koko horisontin hetkeksi värjännyt välähdys oli vasta vaivoin ehtinyt kadota, kun sen perästä kaikuva jyrähdys viimein tavoitti rannalla seisovat.
”Teidän tulisi jatkaa matkaanne, sankarit. Otittehan matkaanne Nizin viimeiset sanat?”
Angien taputti olkalaukkuaan ja vielä varmisti, että kaikki oli mukana. Tarkastaja nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kenraali Xen tarvitsee ne, jos tahdotte kamppailla tuomiota vastaan.”
Vahkitytön nimen mainittuaan makuta tarttui taas kasvoihinsa ja riisui ne. Hän käänsi Trynan rikkinäisen katseen kohti todellisia kasvojaan ja huokaisi syvään. Sitten hänen otteensa lipesi ja naamio putosi laiturin reunalle pysyen kuitenkin juuri ja juuri sen puolella välttäen mereen katoamisen. Torie oli jo taas rientämässä hauraan mestarinsa luokse, mutta pystyyn nostettu käsi viesti tälle, ettei häneen tullut nyt koskea.
”Voitte myös kertoa hänelle, että kaipaan syvästi pitkiä keskusteluhetkiämme. Jos olisin saanut nähdä vielä yhden paikan, se olisi ollut se kolkko kellari Onu-Metrussa…”
Deleva hymähti ääneen. Yksi vihasi sitä kellaria koko olemuksellaan, toinen kaipasi sinne takaisin. Omaa kantaansa hän ei ollut vielä päättänyt. Sen aika tulisi myöhemmin.
”Menneisyys on kuollut. Jäljellä on vain se kohtalo, jonka itsellenne rakennatte. Minun on aika viedä vanhat mysteerit mukanani siihen hautaan, mihin ne kuuluvat.”
Halawe parkaisi ääneen, kun Tarkastajan vasen jalka pirstoutui kappaleiksi. Hänen otteensa ei ei edes ollut herpaantunut, mutta jokin makutan olemassaolossa oli vain päättänyt lakata. Samaan tapaan kuin metsästäjien isku oli pirstonut hänen salinsa seinän, hajosi nyt myös hänen raajansa. Yhden polven ja kahden käden varaan romahtanut Cestainu ei enää tohtinut estää Torieta pidempään. Yhdessä kal-kaksikko nosti makutan istumaan laiturin reunalle jäljelle jäänyt jalka meren nielemänä.
”Toivottavasti Umbralla on kaikki hyvin”, Cestainu haikaili. Myös hänen äänensä säröili. Angien ojensi laukkunsa Halawen tyhjiin kouriin ja kiiruhti istumaan Tarkastajan viereen. Vesi oli kylmää, mutta sillä ei tuntunut nyt olevan väliä. Normaalisti selakhi olisi varmasti myös pohtinut ääneen taivaanrannassa näkyvien välähdyksien merkitystä, mutta sekin tuntui turhalta. Makuta käänsi leveästi hymyilevän katseensa vierelleen istuneeseen tyttöön ja nyökkäsi.
”Kiitos”, Cestainu lausui. Sitten hän käänsi katseensa takanaan seisovaan Delevaan, jonka Kakama katsoi murheen murtamana takaisin. ”Teille kaikille… että sain onnistua edes kerran.”
Kun makutan katse kääntyi takaisin kohti horisonttia ja todellisen maailman vielä ehjää taivasta, oli valo tämän ainoasta eheästä silmästä jo sammunut. Angien huomasi sen heti, mutta ei sanonut mitään. Tovin he vain istuivat hiljaa kasvot osoitettuna kohti maailman kattoa. Delevan, Halawen ja Torien katseet seurasivat esimerkkiä. Hiljaisen hetken rikkoi lopulta merilinnun rääkäisy jossain läheisellä luodolla. Kun Angien seuraavan kerran käänsi katseensa kohti tovereitaan, oli näitä jo monin verroin enemmän.
Torien takana, metsän siimeksestä, tuijotti yksitoista uutta silmäparia. Puiden väleistä rannalle marssivat loputkin Tarkastajan lapsista. Kaksi heistä astui päällikkönsä rinnalle sanaakaan sanomatta. He olivat tulleet hakemaan isänsä kotiin.
Laiturille astuttuaan kolme hopeista soturia nostivat yhdessä sen, mitä Cestainusta oli jäänyt jäljelle. Muodostelmaan rannalle asettuneet kalit nostivat Rúcuoron ruhtinaan juhlavasti niin korkealle kuin vain pystyivät ja lähtivät kävelemään rantahietikkoon. Askeleet olivat hitaita mutta määrätietoisia. Laiturilla seisova kolmikko seurasi, kuinka kaikki kaksitoista valtaistuinsalin vartijaa asettui veden reunalle valmiina astumaan sen kylmään syleilyyn. Tarkastajaa hartioiden kohdalta kannatteleva Torie käänsi kuitenkin vielä kerran katseensa Delevaan.
”KUN TARVITSETTE MEITÄ, ME VASTAAMME KUTSUUN, SADANPÄÄMIES DELEVA.”
”Minne… minne te olette menossa?” uuden viran ansainnut plasmasankari ihmetteli. Kraata Torien suojeluksen naamion takana maiskutteli hetken ennen vastaamista.
”ETSIMÄÄN SISKOMME JA VELJEMME. ILMAN ISÄÄ MEILLÄ EI OLE MUUTA PERHETTÄ… JA HÄNEN RUUMIINSA ANSAITSEE PAIKAN MEREN ÄIDIN HOIVISTA.”
Kun Torie sen jälkeen nyökkäsi, nyökkäsivät yksitoista muutakin. Tarkastaja harteillaan kuolleiden saattokulkue otti suunnakseen sen viimeisen paikan, jota heidän isänsä ei työstään huolimatta ollut koskaan kutsunut kodikseen. Angienin, Delevan ja Halawen katseet seurasivat, kuinka mereen kylmästi astelevat kalit upposivat sentti sentiltä syvemmälle. Rantavesi kuitenkin syveni nopeasti ja pian vesi viimein nielaisi loput niin makutasta kuin tämän viimeiseen asti palvelleista lapsistaankin.
Hiljaisuus laskeutui. Henkiä oli Rúciorossa jälleen läsnä ainoastaan kolme.
Kolmetoista hahmoa hetki sitten nielaissut meri oli taas tyyni. Tähtitaivas heijastui sen pinnasta aivan kuten se teki Tarkastajan tuonelassakin. Yksi asia oli kuitenkin muuttunut, eikä kummankaan maailman olennoista yksikään ollut todistamassa sitä, kuinka taivas valtaistuinsalin katossa oli pimentynyt. Ainoa suora polku maailmojen välillä oli kadonnut sen luojan mukana. Ja niin ylös taivasta katsova kolmikko kuin alaspäin sitä tuonelassa tuijottava Curuvarkin sanoivat jäähyväisensä Cestainu Kuolemattomalle, jonka nimen ironia oli juuri kasvanut siihen vuotaneen surun mukana.
Laitureista ehjemmällä seisova pappismies havahtui lopulta kevyisiin askeliin, joiden lähde oli helmenvalkea nainen, joka ei ollut jaloitellut aikoihin.
”Sinun ei kuuluisi olla täällä”, Curuvar, se ehdottomasti ensimmäinen, ähkäisi. Sokean Jumalattaren askeleissa oli kuitenkin enemmän itsevarmuutta kuin aikoihin. Angienin sanat kaikuivat yhä hänen mielessään. Pian sinisen selakhin poistumisen jälkeen portit hänen selkänsä takaa olivat viimein auenneet häntä varten. Valkoinen oli kuitenkin jo osannut arvata, mistä se oli johtunut. Hän ei ollut odottanutkaan tapaavansa Cestainua enää.
”Hän ei taida olla tulossa takaisin…”
Eikä Curuvarkaan tohtinut enää karkottaa niin kauan kyyneleitä vuodattanutta vanhaa ystäväänsä. Hän oli saanut omin silmin todistaa sen, minkä Jumalatar vasta nyt näki laiturilta avautuvassa kosmoksessa. Siinä, missä taivaan kuun sirpit olivat vielä hetki sitten hohtaneet, oli nyt jotain uutta. Väri, jota tuonelassa ei oltu aikaisemmin todistettu. Initoin punainen loiste hohkasi nyt Curuvarin ja Biancan meressä, aivan kuten se hohti Angienin, Delevan ja Halawen taivaallakin.
Ja niin se hohti myös Valotun yllä. Valotun, jonka sisällä korppi heräsi viimein isänsä poismenoon. Sen rääkäisyä seurasi yksi ainoa kunnian kyynel Cestainulle.
Sillä joitain asioita ei edes kuoleman makuta pystynyt nujertamaan.
Mutta kaukaa saapuneet sankarit jatkaisivat työtä kuin kohtaloa ei olisi koskaan ollutkaan.
Aamu sarasti, mutta Deleva ei ehtisi vieläkään unien maille. Viimeisen pimeän tunnin hän oli käyttänyt Inozyan torpedoveneen varastotilan tutkimiseen. Muonaa ja aseistusta löytyi pienen sotilasosaston tarpeiksi, ja suurin osa aluksen aseistakin oli ladattu ja käyttövalmiudessa. Odinalaiset olivat selvästi odottaneet pikaista kotiinpaluuta.
Halawe ja Angien torkkuivat toisiinsa nojaten veneen kannella. Deleva ei ollut tohtinut herättää kumpaakaan. Hän otti ilolla vastaan pienen hetken ainoastaan omien ajatustensa kanssa. Torien jäähyvästiksi lausumia sanoja päässään pyöritellen hän käynnisti veneen moottorit, mutta kääntyi vielä aluksen perällä tarkistamassa, että koneistot olivat kunnossa.
Moottorien jyrähdykseen herännyt kaksikko hieroi tovin väsyneitä silmiään, ennen kuin nousivat seuraamaan horisontista kohoavia kaksoisaurinkoja. Kumpikaan ei tuntenut oloaan virkeäksi. Angien oli ennen torkahtamistaan ehtinyt mainita ääneenkin, kuinka kuolleena oleminen ei ollut tuntunut lainkaan levolliselta.
Kirotun kartanon ja Odinan lähivesien taakse jättäminen sen sijaan tuntui heistä suunnattoman levolliselta.
Juuri ennen kuin plasman toa olisi kääntänyt kaasua nosti Angien kätensä pystyyn merkiksi pysäyttää. Deleva elehti lasin läpi takaisin kummastuneena, johon Halawe osasi vastata vain kohauttamalla olkapäitään. Selakhi osoitti horisonttiin, ja toatkin huomasivat sieltä lähestyvän keltaisen pisteen.
Kolmikko seurasi, kuinka se tasaisesti lähestyi heitä. Deleva puristi kourassaan Ruinaajan henkilökohtaisista tavaroista löytynyttä sädesalkoa siltä varalta, että heitä lähestyvä paatti sisälsi lisää odinalaisia agentteja. Hän kuitenkin laski sen näkyvistä nopeasti huomatessaan, mikä heitä todellisuudessa lähestyi.
Keltaista kumivenettä souti yksinäinen, pitkä hahmo. Hattupäisellä otuksella oli päällään merkillinen, puoliksi trenssitakkia ja puoliksi haalaria muistuttava asuste ja tämä meloi eteenpäin heltymättömällä tahdilla, täydellisessä rytmissä.
”HOOII!” Angien nosti kätensä suunsa ympärille ja yritti kiinnittää kummallisen veneilijän huomion. ”VOIMMEKO JOTENKIN AUTTAA?”
Hahmo lopetti melomisen ja antoi kumiveneen lipua rauhassa lähemmäksi kolmikon venettä. Punaiset, pyöreät silmät toljottivat ylöspäin sankareiden rautaista menopeliä. Hahmo oli viimein tarpeeksi lähellä vastatakseen tälle apua tarjonneelle selakhille.
”OLEN TULLUT KERTOMAAN TUHOUTUMATTOMALLE MIEHELLE, ETTÄ JOKU AIKOO TAPPAA HÄNET.”
Kolmikko vilkuili toisiaan pöllämystyneenä. Angien vilkaisi takanaan siintävää kartanoa ja käänsi sitten katseensa takaisin kumiveneen kummalliseen kapteeniin.
”Öh… hän tuhoutui juuri.”
Punaiset silmät toljottivan Angienia värähätämättä.
”AI. SELVÄ.”
Sen lausuttuaan Yksityisetsivä kääntyi veneessään epäkäytännöllisesti satakahdeksankymmentä astetta, tarttui uudestaan airoihinsa ja alkoi hurjalla tahdilla melomaan takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullutkin. Angien toljotti horisonttiin kiitävää otusta suu auki kuin olisi halunnut vielä sanoa jotain, mutta ei tiennyt itsekään, mitä. Halawe sen sijaan näytti lähinnä huvittuneelta.
”Olisiko pitänyt tarjota kyytiä?”
Deleva pudisti päätään sen enempää asiaa miettimättä ja tarttui vihdoin kaasuun. Yhä tasaisesti kehräävät moottorit alkoivat karjumaan karhuhain tavoin, kun metsästäjien uusiokäyttöön päässyt torpedovene lähti uhmaamaan syistä aallokkoa. Tuuli oli taas alkanut voimistumaan. Tuleva päivä näytti pilviseltä. Viileästä lämpötilasta saattoi päätellä, että alkava talvi lähestyi myös Rúcioroa.
Saaren rantavesi velloi vielä pitkään veneen aiheuttamista väreilyistä. Viimeisienkin sielujen poistuttua kuolleiden saarelta palasi kartanon ylle taas se sama hiljaisuus, missä se oli jatkanut olemassaoloaan tätä ennenkin. Kurpitsamaa hiljeni. Laituri hiljeni. Pimeä valtaisuinsali hiljeni.
Kannella tyrskyistä hieman sivummalle siirtynyt selakhi näperteli käsissään Trynaa, jonka hän oli napannut laiturilta mukaansa. Kalit olivat haudanneet isänsä mereen ilman sitä, ja selakhista oli tuntunut väärältä vain jättää kanohi sinne lojumaan. Hänen koko kätensä mahtui lävitse naamion väkivaltaisesti sulaneesta ampumahaavasta.
Vasta silloin Angien tajusi kysyä itseltään kysymyksen, mikä olisi ehkä ollut aiheellista esittää Tarkastajalle itselleen. Hän oli todistanut Cestainun kohtalon Puhdistajan käsissä. Kuula oli revitty hänen rinnastaan… mutta vielä silloin hänen kasvonsa olivat olleet ehjät. Ampumavamma oli siis tullut vasta Tarkastajan ensimmäisen kuoleman jälkeen…
… mutta kuka oli ollut niin pikkumainen, että oli ampunut päähän kuollutta makutaa?
Matka kuitenkin jatkui vauhdilla länteen eikä selakhi mietteissään edes huomannut, kuinka hänen väkensä kotikonnut jäivät äkkiä taakse.
Rúcioron rannan kaislikossa tyrskykorento pääsi vapaaksi merellisestä valtakunnastaan. Hopeinen kuori jäi taakse kun korento levitti punaiset läpikuultavat siipensä.
Se oli vapaa kohtaamaan maailman haasteet.
Pian olisi sen aika.
Vasta hetken oot elänyt
Nyt jo putoo hampaat suusta
Leuka rinnassa kuljet nyt
Vaikka äsken kävit kuussa
Silmissäsi on öisen järven synkkyys
Syksyä kevääsikin on
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Suret kun muut juhlivat
Elämäsi on suurta draamaa
Pettymykset toisiaan seuraavat
Kunnes viimein olet vainaa
TUOMION PASUUNAT VAIN SOIVAT HELVETIN LIESKAT LEIKKIÄ LYÖ
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Odotat maailmanloppua vai? SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ
Se voi kestää ja minun puolestain (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)
Odotat maailmanloppua vai? KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ
En voi estää, kun kaikki joukoittain (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)
Ja siellä, tekopyhän muovisen taivaan alla, kahdestoista lapsi jatkoi heltymätöntä kamppailuaan.
Maailmanlopun uhka sai väistyä päättäväisyyden tieltä. Tuomionpäivän pasuunat eivät soisi niin kauan, kun punaisessa kuulassa kiertävä sielu oli vielä eheä.
Taivaasta tätä tuijottavat katseet odottivat kärsivällisinä. Nui-Kralhi ei ollut enää kaukana omasta Totuudestaan. Cestainun pirstaleisen maailman viimeiset salaisuudet olivat lähellä paljastumistaan.
Punainen loimu hopeapunaisen miehen kasvoilla ei poikkeuksellisesti johtunutkaan keväisestä kaksoisaurinkojen noususta. Taivaankannen valoa suovat pallot olivat yhä jossain kirjaimellisen liekkimeren takana. Katse hopeisen naamion takana oli nauliintunut epäluonnolliseen näkyyn. Le-Metrun rantaviivalta silmänkantamattomiin meri oli pelkkää punaisena raivoavaa liekkiä.
Rantaviivalle pudonneen xialaisen hävittäjänraadon päälle kavunnut Nui-Kralhi oli istunut paikallaan jo pitkään. Toisensa siruiksi jauhaneiden laivastojen jäänteet olivat lumonneet hänet jähmetyksiin. Liskojen olemassaolosta oli jäljellä enää sieltä täältä rantaviivasta törröttävä metallinkappale sekä meren peittänyt öljy, joka raivosi yhä, miltei päivän taistelun päättymisen jälkeenkin. Suurin osa taistelun jäänteistä makasi jo hopeisen, tai nyt punaisen, meren pohjassa.
Ja kenraalikapteeni jatkoi tuijottamistaan. Siihenkin asti, että hän kuuli takaansa askeleita. Hän ei ollut antanut aiempienkaan häiritä hiljaista hetkeään. Suurin osa hänen ympärillään hääränneistä konesotilaista oli paikalla vain varmistamassa, ettei rantaviivan romun seasta löytynyt mitään välittömän räjähdysvaarallista. Nyt saapuneet askeleet olivat kuitenkin paljon vahkien vastaavia kevyemmät. Se oli yksityiskohta, joka Nui-Kralhin olisi normaalisti kuulunut huomioida. Nyt hän havahtui vasta hentoon ja väsyneeseen tervehdykseen.
Nui-Kralhin jalat toimivat salamannopeasti ja hän nousi pystyyn kääntäen katseensa välittömästi äänen kohteeseen. Veden toa, kovia kokenut pitkähelmainen valkoinen taistelupuku päällään väänsi kasvonsa väsyneeseen, mutta aitoon hymyyn. Nui-Kralhin sydänkuula kohahti kerran kuuluvasti ja jatkoi sen jälkeen toimintaansa niin kuin sen normaalisti kuului, mahdollisesti ensimmäistä kertaa useisiin huolen täyttämiin tunteihin.
Toa harppoi muutamalla pitkällä askeleella hävittäjän päälle jähmettyneen Nui-Kralhin eteen. Helpotuksen lamauttavan aallon hitaasti jättäessä kenraalikapteenin merkillisen ruumiin, hän kurotti kätensä toan ympärille ja kolautti silmät suljettuina otsansa vasten naisen naamiota. Toa Niz vastasi eleeseen sulkemalla omat silmänsä ja lyhyen hetken he ainoastaan seisoivat hiljaa tulimeren edessä toisiaan pidellen.
Kun Nui-Kralhi lopulta irroitti itsensä toasta, hän pysähtyi hetkeksi vain tuijottamaan tämän kasvoja. Sitten hän katsoi alaspäin. Kärsineestä puvustaan huolimatta tämä näytti olevan fyysisesti kunnossa.
”Kun kuulin, mitä oli tapahtunut… raportti ei kertonut olitko…”
”Täysin kunnossa”, Niz keskeytti puolisonsa murheellisen selityksen. ”Olen aivan kunnossa.”
Vieno virne nousi sileille kasvoille hopeisen Mirun suurikokoisen, suun peittävän panssarin takana. Nui-Kralhi nyökkäsi hiljaa ja irroitti viimein kätensä Nizin ympäriltä. Toan tulesta ja tappurasta tummentunut asuste alkoi hulmuamaan mereltä kantautuvan väkevän ja kuuman tuulen tarttuessa siihen.
”Entä… muut?” Nui-Kralhi sai lopulta kysytyksi. Siihen Niz ei osannut kuitenkaan vastata enää yhtä itsevarmaan sävyyn.
”Boki on kuollut… ja puolet Nurukanin väestä yhä jossain Coliseumin romahtaneen puoliskon alla”, Niz sai lopulta sanottua haukattuaan täristen henkeä lauseensa puolivälissä. ”Lhikan ja Mexxi saapuivat viimeisellä hetkellä. Ilman heitä…”
Ja Nui-Kralhi ymmärsi. Toan ei tarvinnut jatkaa lausetta loppuun.
”Kuka kertoo Asonaille?” mirukasvo huokaisi ääneen. Etelän aavikoiden toat olivat aina olleet erottamattomia. Nui-Kralhi ei edes osannut kuvitella, miten karmaiseva uutinen Bokin menettäminen tämän veljelle olisi.
”Naho”, Niz mutisi. ”Hän vie toisen ja kolmannen armeijakunnan takaisin Ga-Metruun ja yrittää saada loput siviilit turvaan… jos siellä on enää ketään jäljellä.”
Nui-Kralhi nyökkäsi. Toa Nahon järkkymätön päättäväisyys oli harvoja asioita, joihin hän luotti ilman epäilyksen häivääkään.
Hetken aikaa molemmat romun päälle kavunneet tuijottivat toisiaan hiljaa sekä kaatuneita kunnioittaen että toistensa elossaoloa arvostaen. Tänä aikana Niz viimein havahtui siihen, mitä Nui-Kralhin takana tapahtui. Loputtomat aaltoilevat liekit lumosivat hänet samalla tavalla, kuin ne olivat lumonneet taivaskoneestaan laskeutuneen kenraalikapteeninkin.
”Se on siis totta…” Niz haukkoi henkeään. ”Saarto on viimein murrettu.”
”Xialaiset ilmoittivat tunti sitten vetäytyvänsä sodasta”, Nui-Kralhi vahvisti. ”Voimme saada lisäjoukkoja, resursseja…”
”… uutisia.” Niz täydensi huojentuneena. ”Emme ole kuulleet muusta maailmasta kuukausiin.”
”Varjotun korttitalo alkaa luhistua”, Nui-Kralhi huokaisi. Tämän äänestä paistoi paljon enemmän murhetta, kuin tällaisen voiton jälkeen olisi kuulunut. Niz kuitenkin tunsi puolisonsa aivan liian hyvin. Hänen läpitunkeva katseensa pureutui Nui-Kralhiin voimalla. Hopeahaarniskainen mies asteli vaimonsa rinnalle romun reunalle ja jäi itsekin taas tuijottamaan liekkimeren vellomista.
”Tuhansia kuollut. Meren pohjassa, liekkien keskellä… täällä rantahietikossa.”
Niz ei tiennyt, kuinka vastata, joten hän ei edes yrittänyt. Hän antoi miehen puhua, itselleen tyypillisellä, hieman verkkaisella tyylillään.
”Kuinka monen heistä luulet olleen täällä, koska he haluavat tämän saaren? Ja kuinka moni oli täällä vain, koska heitä… käskettiin?” Nui-Kralhi jatkoi. Niz puri hammasta tiukkaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen keinotekoinen kumppaninsa pohti asiaa.
”Minä lähetin heidät kuolemaan. Minun käskyni”, hän sitten kuitenkin jatkoi eikä edes antanut Nizin vastata hänen kysymyksiinsä ääneen. ”Mutta minkä vuoksi? Tämän saarenko? Enhän minä edes tiedä onko tämä paikka oikeasti kotini.”
Tavallisesti tämä olisi ollut se hetki, kun Niz olisi yrittänyt jollain tapaa lohduttaa aviomiestään. Hän olisi muistuttanut häntä kaikista hyvistä hetkistä saarella ennen sotaa, ehdottanut vapaaillan anomista tai vaikka paria lasillista Herran viinikätköstä. Mutta tällä kertaa, liekkimeren edessä, hän ei enää osannut. Hän ei tiennyt enää itsekään, kuinka perustella heidän ympärillään käytävää hulluutta. Siitäkin syystä se, mitä Nui-Kralhi seuraavaksi sanoi, yllätti hänet perusteellisesti.
”Mutta minä ymmärrän nyt. En minä taistele oman kotini puolesta… vaan sinun… ja vaikka hän ei sitä vielä välttämättä itse ymmärrä, Xenin kodin.”
Kaksikon katseet kääntyivät verenpunaisesta loimusta takaisin kohti toisiaan. Nui-Kralhin maskin alle oli levinnyt vaivaantunut hymy, johon Niz ei lainkaan tiennyt, kuinka reagoida.
”Mutta tämä on yhtä paljon sinun kotisi”, veden toa yritti selittää, mutta tiesi itsekin, että kodin konsepti merkitsi hyvin vähän sen hävityksen äärellä, missä he parhaillaan seisoivat. Voiton jäljiltä tai ei.
”Miksi se ei tunnu siltä?” Nui-Kralhi kysyi murheellisena. Ja Niz tiesi täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Samalla tapaa kuin niinä kaikkina kertoina, kun mirukasvo oli pysähtynyt tuntikausiksi tuijottamaan milloin minkäkin Onu-Metrulaisen kompleksin seiniä, ainoana selityksenään se, ettei hän tuntenut olevansa kukaan. Tai mitään.
Veden toa oli pitkän ajan elämästään yrittänyt ymmärtää taianomaisia pyöreitä esineitä, jotka Ficus oli heille lahjaksi suonut. Nui-Kralhi oli ainoa, joka ei tuntenut omaansa osaksi itseään. Aina silloin tällöin Mustan Käden kenraalikapteeni vajosi omiin ajatuksiinsa ja heräsi niistä ainoastaan entistä enemmän kateissa. Hänen sanansa olivat jääneet kummittelemaan Nizin päähän. ”Kuka minä olen?” Nui-Kralhi oli kysynyt. Eikä Nizillä ollut vastausta. Hän ei koskaan osannut tarjota muuta kuin lohduttavia sanoja.
Mutta tällä kertaa hämmennyksen sijasta miehen olemuksesta huokui myös ymmärrystä. Kuin jokin heidän edessään aukeavassa helvetissä olisi tarjonnut hänelle vastauksia. Kenraalikapteeni ei edes odottanut Niziltä vastausta. Hän tiesi itsekin sen valtavan painon, minkä sota oli heidän päälleen laskenut. Sen ensimmäinen oire oli yleensä sanojen puute. Veden toan lempeä katse oli ainoa asia, mitä Nui-Kralhi edes osasi kaivata.
”Minä asetuin jo siihen punaiseen telttaan tuonne törmän taakse”, Niz lopulta rikkoi merkillisen hiljaisuuden. ”Tule sinne levolle, kun olet… valmis.”
Nui-Kralhi hymyili ja nyökkäsi hänelle silmää iskevälle, poskiltaan punastuneelle veden toalle. Hän jäi seuraamaan, kun vaikeita kysymyksiä pakeneva rurukasvo kapusi alas ja lähti määrätietoisesti marssimaan kohti vahkeja parveilevaa väliaikaista satamaa. Toan kadottua näköpiiristä hän kuitenkin istui taas alas ja jatkoi liekkimeren tuijottamista. Huolimatta siitä, kuinka monta elämää se oli nielaissut, se syystä tai toisesta rauhoitti häntä.
Hänen ajatuksensa olivat yhä levottomat, mutta Nizin näkeminen sai hänet hieman levollisemmaksi. Nui-Kralhin ajatukset harhailivat jo elämänsä toiseen kiintopisteeseen. Onu-Metrun sydänmailla häntä odottaisi nuori konetyttö, joka haluaisi varmasti kuulla tarinan siitä, mitä Kohiki-Salmella oli tapahtunut. Tarinan siitä, kuinka hänen kotinsa olisi pian taas vapaa sodasta ja hävityksestä.
Se liekkimeri ja se nimenomainen kevätaamu vieraili Nui-Kralhin ajatuksissa yhä useammin ja useammin. Juuri nyt se piirtyi hänen mielikuviinsa terävämpänä, kuin vuosiin. Punainen polttava massa olisi ollut paljon rauhoittavampi näky, kuin Nascoston metallinen, kulunut seinä. Seinä, jota Killjoy oli tuijottanut jo ikuisuuksilta tuntuneen ajan.
Kevyt, ystävällismielinen potkaisu kolahti lattialla istuvaa kenraalia kylkeen. Harmaat, karrelle palaneet kasvot nostivat katseensa vihreään selakhiin, joka tuijotti häntä huolestuneena. Keskimmäinen Breznikovan siskoksista oli seisonut huoneessa jo ainakin minuutin, mutta ajatuksiinsa uppoutunut Killjoy oli onnistunut sulkemaan tämän saapumisen täysin mielestään.
”Hei, oletko kunnossa?” naisen huolestunut ääni tivasi nyt jo kolmatta kertaa. Haarniskastaan melkein kokonaan riisutun Killjoyn katse harhaili hetken siinä paljaassa seinässä, mitä hän oli jo ties kuinka kauan ehtinyt tuijottaa. Sitten hän hieraisi kasvojaan hieman enemmän panssarilevyjä omistavalla kädellään ja nousi hitaasti ja vaivalloisesti pystyyn. Hänen jalkanivelensä olivat yhä jähmeät tarkoituksettoman uintireissunsa jäljiltä. Brez seurasi kärsivällisesti puhtinsa menettäneen Killjoyn toimia yhä vastausta odottaen.
”Väsynyt vain”, Killjoy sen lopulta selakhille tarjosi. ”Joko muut ovat paikalla?”
Selakhi olisi tahtonut pitää keskustelunaiheen kenraalin vakavassa terveydentilassa, mutta keinotekoisesti paranneltujen silmien kylmä katse sai hänet lopulta taipumaan.
”Nuorin on yhä Xialla, mutta emme jää odottamaan. Isosisko on kutsunut kaikki koolle.”
Killjoy murahti hyväksyvästi ja marssi pienikokoisen huoneen ainoalle huonekalulle, pienelle metalliselle pöydälle, jonka päällä odotti ainoastaan hänen kypäränsä. Brezin huomio kiinnittyi kenraalin paljaisiin raajoihin, joiden sisältä pystyi näkemään sekä servojen nopean liikkeen että johtojen loputtoman meren. Tarkkaan katsomalla saattoi myös nähdä Killjoyn viimeisien omien lihaksien supistelua, kun kypärä upposi peittämään hänen kasvojaan. Selakhi irvisti, peitti sen nopeasti ettei Killjoy sitä huomaisi ja lähti jo marssimaan edeltä kohti kokoushuonetta kenraalin raskaat askeleet kannoillaan.
”Kenraali Killjoy. Kolmekymmentä minuuttia KAL-haarniska viiden testiajoon hangaarissa… kaksi”, kaikui selvästi shasaalin lausuma kuulutus Nascoston käytävillä. Kypäräpäinen tuhontuoja hymähti tyytyväisenä Breznikovan takana. Hän oli tuntenut olonsa alastomaksi jo tarpeeksi pitkään.
”Toivottavasti Miksu ei ole aiheuttanut heille liikaa harmia”, Killjoy vastasi ja vilkaisi samalla vaistomaisesti rannettaan, jossa oli nyt vain ammottava aukko siinä, missä Miksu yleensä asusti. Hänellä oli vaikeuksia myöntää itselleenkin, kuinka merkilliseltä pienen lihaotuksen puuttuminen tuntui.
Nascoston käytävät ja niiden ikkunoista paljastuvat useat hangaarit ja työpajat olivat vilkkaampia kuin koskaan aikaisemmin. Kaikkialle, minne vilkaisikaan, joku oli täydessä työn touhussa. Hangaarissa numero yksi oli useita työryhmiä valmistelemassa Xialta ostettuja hävittäjiä testilentoja varten samalla, kun käytävällä Breziä ja Killjoyta käveli vastaan kaksi skakdia, jotka kantoivat ilmiselvää, hohtelevaa KAL-metallia saaren perällä sijaitsevalle työpajalle. Yhden taukohuoneen ohi kulkiessaan saattoi myös kuulla kovaäänistä kiroilua, joka lähti vastikään hankitun palkkasoturijoukon huoltohetken keskeltä.
Tunnelma oli pitkälti samanlainen, kuin Metru Nuilla käskynjakojen aikaan. Tunnelma oli odottava, hermostunut, mutta työtä tehtiin vaikuttavalla teholla. Brez, joka ei eläessään ollut sotatilaa kokenut, piti tilannetta lähinnä jännittävänä. Killjoyn selkäpiihin taas oli palannut tyhjyyden tunne, jonka hän Klaanissa vietettyjen vuosien aikana oli miltei ehtinyt unohtaa. Nyt se oli kuitenkin tehnyt paluun. Sodan löyhkä konkretisoitui päivä päivältä voimakkaampana.
”Joko aderidonialaiset ovat saapuneet?” Killjoy tiedusteli samalla, kun kaksikko ohitti pajan, jossa kaksi Nynrah-haamua työskenteli epäkäytännöllisen suuren taistelupuvun kimpussa. Kenraali halusi siirtää murheelliset ajatuksensa syrjään ja keskittyä jo olennaiseen.
”Piakkoin”, Brez vahvisti. ”Pyysimme tekemään pienen kiertolenkin. Meidän piti raivata heille isompi laskeutumisalue. ’Majuri’ on saanut pari alusta lisää kokoelmiinsa sitten viime näkemän.
Tieto Nascoston kaukaa etelästä saapuvien liittolaisten vahvuudesta rauhoitti Killjoyta hieman. Se tunne alkoi kuitenkin valumaan hukkaan hyvin nopeasti, kun he selakhin kanssa viimein saapuivat hangaariin numero kolme. Keskelle suurta, rautaista ja avonaista tilaa rakennettu kokoustila oli sekin purkutuomion alla. Lastauskävelijöiden puikoissa puuhaavat matoranit siirsivät jo irtaimistoa syrjään ja niiden tilalle valmisteltiin sekä aderidonialaisia että muita palkkasotureita varten pystytettäviä parakkeja.
Keskellä hangaaria oli kuitenkin vielä verkkoon kytketty hologrammipöytä sekä mitä merkillisin lajitelma olentoja, jotka tutkivat siltä digitaalista karttaa jonkinlaisesta saaresta. Vanhin Breznikova, leuka yhä vammansa vuoksi sidottuna, nosti katseensa ensimmäisenä saapujiin. Sivummalla seisova, oranssiin kaapuun itsensä tiukasti kietonut selakhivanhus sen sijaan vain tuhahti penseästi. Curuvarin takana seisoi, kuin vartiossa, kaksi niin perusteellisesti mustiin siteisiin kiedottua olentoa, että näiden lajista ei edes kannattanut lähteä tekemään päätelmiä. He kuitenkin suostuivat jopa nyökkäämään Killjoylle, joka asettautui nojaamaan vasten pöytää.
Hänen vieressään seisoi kädet ristissä karttaa intensiivisesti tuijottaen pöydän merkillisin otus. Violettimusta ankkakapteeni tervehti saapunutta kaksikkoa pöydästä kaikkein pirteimmin. Killjoy tervehti Sparkia takaisin, ja pohti samalla mielessään, millaisen neuvottelun Brezit olivat onnistuneet merenalaisen kansan kanssa käymään. Slizerien lisääminen Nascoston riveihin oli ollut suorastaan hämmentävän kivuntonta.
”Me arvioimme pyyntösi, kenraali”, vanhin siskoksista avasi kokouksen sen enempää johdattelematta. Selakhin sävy oli paljon virallisempi, kuin sen olisi Killjoyn seurassa todellisuudessa tarvinnut olla. Kralhi oli melko varma, että Curuvarin läsnäolo oli siihen suurin syypää.
”Ja minä toivon, että sinä ymmärrät tilanteemme. Aderidonialaiset saapuvat tänään ja nuorin ilmoitti juuri tehneensä kontaktin Xialla. Me olemme valmisteluissa vain muutaman päivän päässä Taras-Silin invaasion aloittamisesta”, Brez jatkoi.
Keskimmäinen siskoksista tajusi viimein, että Taras-Sil oli se nimenomainen saari, jonka karttaa Spark yhä intensiivisesti tuijotteli. Selakhian entisillä sydänmailla sijaitseva saari oli ilmakuvien perusteella huomattavasti vankemmin linnoitettu, kuin kukaan oli osannut arvata. Sen alapuolella kulkevaan tunneliverkostoon soluttautuminen ei olisi mahdollista ilman sotilaallista yhteenottoa saarta puolustavien voimien kanssa.
”Lienee vain monimutkainen tapa ilmaista, että ette aio vastata Ficuksen uhkaan pohjoisessa”, Killjoy vastasi vanhimman selitykseen hampaat kirskuen. ”Vaikka meillä olisi kaikkien aikojen mahdollisuus katkaista käärmeeltä pää sen hännän murjomisen sijasta.”
”Käärmeen, joka kasvattaa uuden pään vanhan tilalle. Sinä sanoit sen itsekin. Purifier voitetaan lyömällä hänen infrastruktuurinsa. Meidän on täysin turha jahdata sellaista, jota emme konkreettisesti voi tappaa”, Brez huokaisi.
Tummanpuhuvat otukset Curuvarin takana nyökyttelivät myöntävästi. Killjoy taas oli loputtoman tyytyväinen siihen, että hän laittoi kypärän päähänsä ennen kokoukseen osallistumista. Kukaan ei pystynyt näkemään sitä, kuinka pahasti hän kiehui sen alla, vaikkakin selakhisiskoksista keskimmäinen tunnisti sen jo pelkästään hänen äänestään.
”Kyse ei ole vain Ficuksesta”, Killjoy hengitti syvään ja yritti jatkaa taivutteluaan. ”Hän on liittoutunut makuta Abzumon kanssa. Uhka, johon meidän on suhtauduttava vakavasti. Jos meillä on mahdollisuus päättää se liittouma ennen kuin se alkaa sikiämään uusia ong-”
”Minusta kuulostaa, että arvon herra Kralhi välittää Suuresta Kaupungista ainoastaan henkilökohtaisista syistä”, selakhivanhus keskeytti tylysti liikkumattoman maskinsa takaa.
Killjoy käänsi turhautuneena katseensa Curuvariin, joka ei edes suonut puhua suoraan hänelle itselleen, vaan oli kohdistanut sanansa ainoastaan kokousta vetävälle oppityttärelleen.
”Vai eikö muka ole paikkansapitävää tietoa, että ’tyttäresi’ elää yhä Onu-Metrussa? On ilmiselvää, että olet kääntämässä huomiomme pohjoiseen hänen turvallisuutensa vuoksi… vastoin tehtävämme prioriteetteja.”
Tylyn selakhiukon asenne sai Killjoyn kuvainnollisen veren kiehumaan. Ainoastaan keskimmäisen Breznikovan tiukka puristus hänen käsivarressaan esti kenraalia harppomasta väkivaltaisesti Curuvarin eteen. Kralhi vilkaisi taakseen ja siellä häntä tervehtivät ainoastaan Brezin anelevat silmät, sekä hieman sivummalla Sparkin hämmentynyt katse.
”Killjoy… meidän on myös otettava huomioon mahdollisuus, että tämä on täsmälleen, mitä Purifier tahtoisi meidän tekevän. Houkutella meidät paikalle ja anastaa viimeinen arkkikrana suoraan rinnastasi. En epäile hetkeäkään etteikö… öh… Lihaäidin antama tieto olisi paikkansapitävää, mutta kai sinäkin osaat haistaa ansan?” vanhin siskoksista otti sovittelevamman äänensävyn käyttöönsä.
Spark ei vieläkään sanonut sanaakaan. Sykkivä, kasaan puristettu massa violetin haarniskan sisällä ainoastaan tarkkaili Killjoyn reaktiota. Kenraalin pään sisällä hammasrattaat raksuttivat kuumeisesti, eikä syypää tällä kertaa edes ollut lihaverkon kruunaamaton valkoinen kunigatar.
”Hyvä on”, hän lopulta päätyi myöntymään, suurimman osan keskustelijoista ihmetykseksi. ”Lähden sitten yksin.”
Ennen kuin kumpikaan Brezeistä ehti älähtää vastalausetta, oli kenraali lähtenyt jo päättäväisesti marssimaan ulos kokoustilasta kohti suljetumpaa kommunikaatiohuonetta. Jos Nascostosta ei ollut hänelle mitään hyötyä, hän hankkisi apua jostain muualta. Ja niinkin paljon kuin hän vihasi ainokaiseksi jäävää vaihtoehtoaan, ajatus Xenistä kahden karseimman kourissa sumensi hänen arviointikykyään tarpeeksi tarttuakseen mahdollisuuteen.
Curuvar tuhahti taas tyytymättömästi keräten kuitenkin tällä kertaa paheksuvia katseilta myös oppilailtaan. Kumpikaan näistä ei tohtinut vastustaa ääneen oppi-isänsä järkkymätöntä kantaa, mutta molemmat sisimmässään ymmärsivät, mistä Killjoyn ärtymys kumpusi. He molemmat myös tiesivät täsmälleen, minne kenraali aikoi soittaa seuraavaksi.
Kommunikaatiohuoneen ovi sulkeutui Killjoyn perästä ja siitä aiheutuva kolahdus jäi kaikumaan käytävälle hänen taakseen. Panssarilevyttömillä sormillaan hän käynnisti huoneen lukemattomista näytöistä ainoastaan kolme suoraan komentopaneelin edessä sijaitsevaa. Hän ei edes vaivautunut lisäämään huoneen valaistusta. Hän vain tahtoi saada toivomansa yhteyden auki niin nopeasti kuin vain suinkin oli mahdollista.
Äänikanavat aukesivat muutamalla liukusäätimellä ja salaus yhdellä napinpainalluksella. Sitten tarvitsi ainoastaan muodostaa yhteys. Kralhi jäi tuijottamaan ruutuja kärsimättömänä siitäkin huolimatta, ettei hän koskaan edes keskustellut ”hyväntekijänsä” kanssa videoyhteyden kera. Hän kuitenkin oletti, että linjan toisessa päässä haluttiin nähdä hänet.
Muutos aiempaan hiljaisuuteen oli vain hiuksenhieno, kun pieni vihreä valo syttyi näytön alaosassa ja ilmoille tuli uusi vaimea kohina. Hyväntekijä oli linjoilla. Kenraalin kärsivällisyydelle aivan liian pitkän ajan tämä vain katseli häntä kameroiden kautta, kunnes alkoi puhua. Sama, aiemmilta kerroilta tuttu äänenmuunnin häivytti äänestä kaiken mahdollisen tunnistettavuuden.
“Nui-Kralhi”, matala ääni vaimean särinän takaa kaikui. “Onko jälleen aika vastavuoroisuudelle?”
”Abzumo ja Ficus ovat Metru Nuilla”, Killjoy ähkäisi hetkeksikään Hyväntekijän mukavuuksiin tarttumatta. ”Olen jo tekemässä lähtöä. En tiedä, kuinka paljon meillä on enää aikaa.”
Yksi pimeänä olevista näytöistä värähti päälle ilman Killjoyn erillistä komentoa. Rakeinen, epäselvä, kolmion muotoisista pikseleistä koostuva kuva piirtyi sille rivi kerrallaan. Kesti hetki, ennen kuin Killjoy hahmotti, mistä päin Metru Nuita kuva tuli. Haalea onumetrulainen autiomaamaisema oli tuttu hänelle sodanaikaisista harjoituksista ja asetesteistä. Tutun maiseman rikkoi kuitenkin jotain vierasta: purppuran sävyissä hehkuva monikulmio, joka rikkoi kaikkea sitä, miten hän ymmärsi geometrian toimivan. Kauhistuttava, luontoa pilkkaava alus lähestyi äänettömästi maanpintaa.
“Odottelinkin, milloin päättäisit ottaa yhteyttä”, ääni näyttöjen takaa sanoi. “Arvioideni mukaan sinulla on… tunteja.”
”Sinä tiesit…” Killjoy kiristeli hampaitaan. Hänen olisi tehnyt valtavasti mieli räjähtää pelkästä ajatuksesta, että hänelle ei oltu kerrottu asiasta aiemmin. Hän kuitenkin päätyi nielemään ylpeytensä, sillä Hyväntekijän lausunto piti mitä todennäköisimmin paikkansa. Meren äidin varoittavat sanat kaikuivat yhä hänen kallossaan.
”Miksu valmistelee uutta pukua”, Killjoy sitten kuitenkin jatkoi. ”Mutta Brezit ovat kiireisiä Taras-Silin iskun suunnittelussa. Joudun lähtemään yksin.”
Killjoy lopetti lauseensa hyvin äkkinäisesti. Hän toivoi, että tämä olisi tarpeeksi, jotta keskustelun toisessa päässä ymmärrettäisiin hänen yhteydenottonsa syy.
“Ei ole minun paikkani arvostella valintojasi, kenraali”, ääni sanoi, “mutta ymmärrät varmasti, kuinka auttamattoman alivoimainen olet tässä taistelussa. Ja sillä, että pidän sinusta henkilökohtaisesti, ei ole mitään väliä silloin, kun olet heittäytymässä näin vastuuttomasti hain kitaan.”
Kuva näytöllä välähti rakeisesti. Kuvakulma vaihtui. Erämaan yllä leijuvan rakennelman muodossa ei ollut toiselta puolelta yhtään enempää järkeä.
“Nui-Kralhi, minä haluan, että sanot minulle suoraan, mitä haluat minulta.”
Killjoy joutui vasten tahtoaan miettimään sanojaan tarkkaan. Hänen sormensa naputtivat komentolaudan reunaa hyvän tovin ennen kuin hän sai suunsa taas avattua.
”Kun minä silloin kumppanuutemme alussa toimitin sinulle ne kartat Metru Nuin ja Xian välisistä salakaupan reiteistä, minä toivon että sinä toimitit niiden avulla pohjoiseen jotain hyödyllistä. Ja nyt minä toivon, että siellä olisi jäljellä jotain jolla olisi… tulivoimaa. Sellaista tulivoimaa, jolla tapetaan kaksi kuolematonta.”
Äänenmuuntimen takaa tulevasta naurahduksesta oli mahdoton päätellä, kuinka tahdonalainen se oli.
“Kenraali hyvä… voin vakuuttaa, että en siirtänyt kaikkea tulivoimaani pois saarelta nykyisen poikkeustilan alkaessa. Legendojen Kaupungissa on meneillään mielenkiintoisin aika sitten sodan, ja poispäin katsominen olisi amatöörimäistä. Katseleminen ja toimiminen ovat kuitenkin kaksi hyvin eri asiaa. Jos aion suunnata aseeni kohti makutaa, tahdon sinun tietävän, että sillä on hinta.”
Ääni piti jälleen harkitsevan tauon, ja mielessään Killjoy tunsi jäljellä olevien minuuttien hiipuvan.
“Otan vapauden nimetä sen myöhemmin. Pyydät minua tekemään siirron, joka tekee minusta suoran osan konfliktiasi. Jos jäät henkiin, olet velkaa minulle… enemmän kuin koskaan aiemmin.”
”Jos jään henkiin”, Killjoy maiskutteli yrittäen samalla siirtää syrjään murheet Hyväntekijän vääjäämättömän kuuloisesta linjasta. ”Kun muotoilet sen noin, saat sen kuulostamaan enemmän uhkapeliltä sinulle, kuin minulle.”
Killjoy käänsi huomionsa hetkeksi rannetietokoneeseensa, johon Miksu oli juuri siirtänyt laskelmia kralhin pyynnöstä. Niiden perusteella yksi hänen merkillisimmistä suunnitelmistaan saattaisi olla mahdollista toteuttaa. Tieto siitä sai Killjoyn kuitenkin entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että Hyväntekijä oli hänen ainoa varteenotettava oljenkortensa.
”Hyvä on”, Killjoy lopulta myöntyi. ”Millaista kalustoa saan odottaa?”
“Saat kaksi”, ääni sanoi, “ja se saa olosuhteesi ja hiipuvan ajan huomioiden riittää. Enkä aio valitettavasti määrätä ainuttakaan suoraa siirtoa ennen kuin olet paikalla.”
”Se saa riittää”, Killjoy myöntyi, vaikka olikin mielessään toivonut mieluummin kahta tuhatta.
”Tavataan… täällä”, Killjoy rullasi virtuaalikartalla pisteeseen Onu-Metrun joutomaan laidalla. ”Väkesi voi käyttää Mangaikaartin vanhoja huoltotunneleita. Sisäänkäynti on noin viisi klikkiä Vanhan Onun asemasta pohjoiseen. Metallinen kiekko kiveyksessä. Helppo huomata, vaikea saada auki, mutta sitä kautta pystymme liikkumaan melko pitkälle huomaamatta.”
“Välitän komennon. Sinun onnesi on, että meriportista kaupunkiin livahtaminen ei ole ollut vuosisatoihin niin helppoa kuin näinä päivinä. Toisaalta… se oli myös makuta Abzumon onni.”
”En yhtään ihmettelisi, jos poistumisemme muuttuisi jo hankalaksi”, Killjoy nosti taas katseensa rannetietokoneestaan. ”Dume on varpaillaan ja hyvästä syystä. Jos näen tilaisuuden, minä nappaan Xenin ja hankin hänet pois saarelta. Oletan, että sinun väkesi löytää itse tavan vetäytyä alta pois, jos Metru Nuin suojelusväki alkaa vastustamaan?”
“Se ei ole sinun huolenaiheesi”, ääni sanoi. “Nui-Kralhi, suosittelen että tässä vaiheessa huolehdit vain omasta lapsestasi.”
Killjoy murahti myöntävästi. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli kiittää, mutta kalvava ajatus hänen takaraivossaan kuitenkin esti sen. Hän ei ollut lainkaan varma, olisiko hänen hyväntekijänsä oikeasti sellaista sorttia, jolle kannatti osoittaa kiitollisuutta.
”Selvä”, kralhi vahvisti. ”Täydelläkin syötöllä lentoon menee ainakin viisi tuntia Metru Nuin ilmatilaan ja ylimääräinen tunti jos joudun väistämään Le-Metrun ilmapuolustuksen. Emme voi kuin toivoa, että vihollinen ei ole vielä iskuvalmis.”
“Aion nyt sulkea tämän yhteyden”, Hyväntekijä sanoi. “Jos selviydyt hengissä, luotan siihen, että lähestyt minua uudestaan.”
Ennen kuin Killjoy ehti edes muodostaa minkäänlaista vastausta päässään, kohina vaimeni tyhjyyteen ja vihreä valo ruudun alanurkassa sammui. Se, mitä Hyväntekijä ei kuitenkaan sulkenut, oli toisella näytöllä rätisevä lähetys Onu-Metrun erämaalta. Hirvittävän, silmiä hämäävän geometrisen kappaleen liikehdinnästä ja olemuksesta oli täysin mahdoton sanoa, kuinka suuri se oli, kuinka kaukana se oli ja kuinka nopeasti se liikkui.
Mutta se liikkui joka sekunti.
”Kenraali Killjoy. Kymmenen minuuttia KAL-haarniska viiden testiajoon hangaarissa kaksi”, kuului uusin kuulutus. Hangaari kaksi oli kommunikaatiohuoneesta ainoastaan muutaman käännöksen päässä, joten Killjoy ei vastustellut, kun leukaansa puristava selakhinainen marssi häntä vastaan käytävän päässä ja viittoili tätä tyhjään huoneeseen käytävän varrelta.
Huoneeseen astuessaan hän sai huomata, että kyseessä oli yksi Nascoston harvoja ikkunallisista huoneista. Tumman lasin läpi aukesi näkymä saaren pinnalle, jossa oli aivan hetkiä sitten alkanut tapahtumaan. Vanhin selakhisiskoksista oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja seurasi, kuinka etelämanterelaista tekoa olevia harmaita ilmalaivoja laskeutui saaren pinnalle toinen toistensa perässä. Sivummalla kiisi myös vaaleanvihreä hahmo kaksi merkkivaloa käsissään. Keskimmäinen Brez oli heti viestin saatuaan lähtenyt ohjaamaan lentureiden laskeutumista.
Killjoy astui Brezin rinnalle ja vilkaisi tämän sidottua leukaa. Metorakkin lohkaisema palanen oli ollut paljon suurempi, kuin hän oli alunperin odottanut. Vammaansa nähden selakhi puhui erinomaisesti, mutta Killjoy tiesi, että sen täytyi olla myös suunnattoman kivuliasta.
”Älä välitä vanhuksesta. Hänen katseesa on ainoastaan edeltäjiensä saaren takaisin valloittamisessa. Hän ei ymmärrä mitään… suojeluvietistä”, Brez muotoili välillisen anteeksipyyntönsä. Killjoy tuijotti yhä selakhin vammaa, mutta ”Hyväntekijän” myöntämä apu oli saanut hänet jo rauhoittumaan hieman. Hän murahti hyväksyvästi selakhin kommentille ja käänsi viimein itsekin katseensa ulkona tapahtuvaan aderidonialaisten saapumiseen.
”Minä ymmärrän”, Brez myönsi. ”Tekisin saman, jos jompikumpi heistä olisi vaarassa.”
Selakhin katse seurasi omaa nuorempaa siskoaan, joka viittoili seuraavaa ilma-alusta laskeutumaan saaren oikealle, kivikkoisemmalle puolelle.
”Yhteistyökumppanimme lähettää apuvoimia”, Killjoy lopulta paljasti. Brez virnisti näkyvästi, mutta katui reaktiotaan vihlovan kivun rangaistessa häntä siitä.
”Hyvä. Et näytä itse kovin taistelukuntoiselta”, selakhi huomioi. Killjoyn tila oli ilmiselvästi huonompi kuin aikoihin. Mekaaninen keho ja mereen selittämättömästi päätyminen eivät olleet millään tasolla yhteensopivia toimintoja.
”Testaamme Miksun kanssa jotain uutta”, kenraali myönsi. ”Minulla on vielä pari ässää hihassani.”
”Kuten odottaa saattaa, Nui-Kralhi”, vanhin Brez kiusoitteli itselleen hyvin epätyypilliseen tapaan. Hänen äänestään kuitenkin kuuli, että hän oli vetänyt Killjoyn sivuun jostain muusta syystä, kuin Metru Nuin tilannetta jauhaakseen. Brez myös tiesi, että Killjoy seisoi paikalla ainoastaan odottamassa, että tämä pääsisi asiaan.
”En koskaan kysynyt, koska en kuvitellut haluavani tietää yksityiskohtia…” Brez sitten aloitti. Ja Killjoy kuunteli.
”Mutta kuinka… kuinka isosisko oikein kuoli?”
Killjoy hätkähti. Yksikään kolmesta sisaruksesta ei ollut hänen läsnäolonsa aikana suostunut nostamaan aihetta esille. Kenraali oli aina olettanut asiaa liian herkäksi, mutta nyt sisaruksista vanhin, tai vanhin yhä elossa, oli kysynyt sitä ilman epävarmuuden häivääkään.
”Niz löysi hänet”, Killjoy muisteli päivää, jonka hän olisi mielellään ollut valmis unohtamaan. ”Hän oli viimeisillä voimillaan raahannut itsensä ulos ajoneuvosta, johon Ficus oli hänet surmannut. Repinyt kuulan suoraan ulos hänen rinnastaan.”
Brez kuunteli ilmeenkään värähtämättä. Sisaruksista vanhimpana ja vastuuta eniten kantavana hänellä ei ollut oikeutta murtua. Ei ainakaan omasta mielestään.
”Oli surmannut Migohin vain muutamaa päivää aikaisemmin”, Killjoy muisteli Ficuksen näennäisesti nopeasti tapahtunutta vajoamista hulluuteen. ”Niz löysi hänet vasta sen jälkeen, kun hän oli ehtinyt tekemään Nurukanille jotain peruuttamatonta…”
Brezin katse oli nyt nauliintunut ensimmäisestä, suurimmasta ilma-aluksesta ulos purkautuneeseen, maastokuvioisiin haarniskoihin pukeutuneiden titaanien vanaan. Ja erityisesti jonon keulassa marssivaan sinibarettiseen mieheen, joka oli rynnännyt tervehtimään keskimmäistä Breznikovaa halaamalla tätä epäkäytännöllisesti korkeuksistaan.
Killjoykin tunnisti miehen, joskin ainoastaan maineeltaan. Hän oli huomaamattaan pysäyttänyt tarinansa tämän huomion tehdäkseen. Hetken keskeytti kuitenkin jälleen uusi kuulutus, jota puhuva shasaali odotti Killjoyta jo hangaariin kaksi. Lähdön hetki alkoi olla jo käsillä.
”Minä en yleensä anna valtaa kostolle”, Brez reagoi viimein pitäen katseensa kuitenkin tiukasti sinibarettisessa titaanissa, joka joukkoineen alkoi siirtymään Nascoston saaren sisäpuolelle.
”Mutta jos Ficus todella on siellä… tapa hänet.”
Kralhin ja selakhin katseet kohtasivat, näistä ensimmäisen ollessa jo tekemässä lähtöä.
”Tapa hänet kerran meidän kaikkien puolesta”, Brez tarkensi. Ja vaikka hän ei sitä nähnyt, hän tiesi, että Killjoyn kypärän takana virnuiltiin omahyväisesti.
Kenraalin raskaat askeleet kolistelivat jo käytävän toisessa päässä, kun Brez havahtui tajutessaan jotain tärkeää. Selakhi ryntäsi vielä huoneen avoimelle ovelle ja huusi kaikella voimallaan Killjoyn perään.
”Onnea matkaan! Toivottavasti Xen on kunnossa!”
Selakhi huojentui kuullessaan askeleisen pysähtyvän. Ne säilyivät hetken paikallaan merkiksi siitä, että Brezin jäähyväiset olivat tulleet perille ja jatkoivat sitten määrätietoisesti hangaariin kaksi. Selakhinainen sen sijaan käänsi katseensa hetkeksi taas ikkunaan, mutta barettipäinen titaani komppanioineen oli jo kadonnut näkyvistä. Sen havaittuaan hänkin lähti reippaasti harppomaan pitkin Nascoston pitkiä, karuja käytäviä. Hän ei ollut nähnyt aderidonialaista ystäväänsä kuukausiin ja hän oli odottanut tätä jälleennäkemistä enemmän, kuin mitään muuta…
Hangaarissa numero kaksi kärsimätön, öljyn ja lian tahrima shasaali viittoili jo Killjoyta luokseen. Merenpohjan liha-ankkojen parkkeeratun aluksen viereen oltiin pystytetty suurikokoinen rautainen koppi, joka epäilemättä sisälsi Killjoyn ja Miksun yhteisen suunnitelman tarvikkeet.
”Kaikki valmista tehtävääsi varten, kenraali!” Brosni suorastaan huokui intoa ja viittoili yhä puoliksi haarniskatonta Killjoyta astumaan lähemmäksi. Shasaalin suositusta seuratessaan hän ei kuitenkaan voinut olla tuijottamatta hetkeä ulos hangaarien ulkomaailmaan avoimista ovista.
Meri oli sinä päivänä tyyni. Syksyiset kaksoisauringot jo korkealla. Ja vedessä oli yksi tärkeä yksityiskohta, josta Nui-Kralhi tiesi olevansa vielä järjissään.
Herätys ei todellakaan ollut skorpionin helpoimpia. Olkoonkin, että yöunet olivat olleet rauhallisimmat miesmuistiin, ei arkeen nouseminen silti ollut kovin mukavaa. Varsinkaan, kun havaitsi joutuneensa lukituksi täysirautaiseen vankiselliin, puolet tuoreista selkäpanssareista hajonneena kappaleiksi. Sellin oven avaamaan saapunut selakhi oli sitonut yhä verta tihkuvan olkapäänsä. Huiskiva häntä oli kuitenkin vain haavoittanut. Killjoyn omatunto lakkasi soimaamasta viimeistään, kun kohti informaatiohuonetta viittoileva Brez näytti liikuttavan kättään normaalisti.
Aamun tilannekatsaus käytiin kevyesti ilmaistuna kaaoksessa. Metru Nuin osaston tiedustelijat yrittivät yhdistää raporttejaan edes jollain tapaa loogiseksi kokonaisuudeksi. Vaikka Nascoston laajassa verkostossa oli menneen aikojen tasavallan kirkkaimpia mieliä, olivat edellisen vuorokauden tapahtumat aivan uudella tavalla kaoottisia. Vanhoja tietoverkkoja venytettiin äärimmilleen. Halki merten kiitäneiden ohjusten laukaisupistettä jäljitettiin. Xialaisen taivaalla lentäneen aluksen tiedot koluttiin läpikotaisin. Yhtäkään kuvainnollista kiveä ei jätetty kääntämättä.
Aamun jälkeen tulvineet uutispätkät eivät tuoneet tilanteeseen paljoakaan helpotusta. Nuorin Brezeistä sai jälleen potkia kenraaliaan nilkkapanssareihin Kralhin jähmetyttyä tuijottamaan looppaavaa uutispätkää “Mustan Käden noususta”. Punamustaan vahkiin pysäytetty kuva oli zoomattu naisen kaulaan, josta Killjoy niukin naukin erotti medaljongin ketjun. Sen varmistettuaan teknojätti suostui viimein seuraamaan selakhia tiedustelukaaoksesta kohti rauhallisempaa telakkaa.
Brezeistä vanhin odotti kädet puuskassa Nynrahlaisten ilma-aluksien kimpussa puuhastelevan shasaalimekaanikon työpisteen vieressä. Killjoyn mielenkiinto kiinnittyi välittömästi ruskeaksi maalattuihin suuriin koteloihin, joita oransseihin haalareihin pukeutunut kurttuinen muoto kiinnitti juuri suureen koneistoon. Brez ei kuitenkaan antanut kenraalille aikaa ihmettelyyn.
“Isä vaatii tavata sinut.”
Neljä sanaa, joita Killjoy oli odottanut sekä mielenkiinnolla, että kauhulla.
“Pelästyttikö viimeiltainen hänet niin pahasti? Luulin, ettei Curuvar suostunut keskustelemaan kanssani.”
“Tiedän, tiedän”, Killjoy murahti ja otti suunnakseen lähimmän Nascoston pinnalle johtavan hissin. Siskokset tuijottivat kenraalin loittonevaa selkää hampaitaan kiristellen. Kumpikaan heistä ei osannut spekuloida, mitä heidän oppi-isänsä oli kenraalin varalle suunnitellut.
Sitä “Curuvar” todellisuudessa oli. Oppi-isä. Tai sen Killjoy ainakin tiesi varmaksi. Nascoston hengellisen johtomiehen ympärillä kulkevat vähemmän varmat huhut vaihtelivat jumalallisuuksista kylähulluun. Kralhi oli kuitenkin aavistellut pahinta jo ensimmäisestä Nascoston päivästään lähtien. Jos kivikolon isäntä itsekään ei ollut valmis ottamaan apua vastaan, tulisi selakhien tasavallan jäänteiden valjastamisesta koillissakaran puolustamiseen vaikeaa.
Ei Killjoy kohtaamisesta varsinaisesti huolissaan ollut. Mutta kenraalia kutkutti ajatus tavata kenties koko maailman ainoa henkilö, joka oli taistellut samaa taistelua häntä pidempään.
Hissimatkan päätteeksi valtavilla keinotekoisilla lohkareilla peitetty luukku väistyi natisten sivuun ja kirkkaalta taivaalta paistava keskipäivän aurinko sokaisi hetkeksi kenraalin, jonka kypärältä kesti tovi tottua valon tulvaan. Nostettuaan kätensä otsaltaan Killjoyn katse alkoi hakemaan kallioiden keskeltä oppi-isää, joka oli hiljaisuudellaan hämmentänyt jo hetken entistä metsästäjää. Millä asialla hän nyt viimein oli valmis tapaamaan Killjoyn?
Miltei koskematon louhikko halkeili Killjoyn raskaiden askelten alla tämän lähtiessä kulkemaan kallioiden välistä kohti rantaa. Kesti minuutti tai ehkä kaksi ja aaltojen tyrskyt pauhasivat kenraalin korvissa. Punainen jätti kapusi hieman vaivalloisesti yhden matalamman kiviröykkiön päälle nähdäkseen edessään aukeavan loputtoman meren. Aavan sinisyyden edustalla oli kuitenkin jotain, joka välittömästi kiinnitti kralhin huomion. Oranssikaapuinen hahmo istui hänen alapuolellaan pienessä syvennyksessä, joka oli ikuisuuksia sitten ollut osa Nascoston linnoituksen sisäänkäyntiä. Killjoy antoi jalkojensa apumoottoreiden helpottaa liukuvaa laskeutumista kallion reunaa pitkin. Pitkähkö hahmo ei säpsähtänyt kenraalin melkoisen äänekästä laskeutumista vaan jatkoi hiljaista tuijotteluaan. Meren tuoksu ja tunnelma oli pitänyt vanhusta paikallaan jo hyvän tovin.
”Nämä rauniot ovat olleet täällä pidempään kuin historia”, keskeytyivät kenraalin askeleet ääneen.
Puhujan elottoman naamion, joka oli samaa vihreää kuin tämän kolmella suojatillakin, katse oli merelle. Killjoy vilkaisi kysyvästi Brezien curuvaria, joka pian jatkoi.
”Tätä linnaketta kutsuttiin joskus nimellä Taras Mísëcas. Kristallitornit huuhtoutuivat meriin silloin, kun suuret käärmeet vielä elivät. Nykyään on jäljellä yhtä paljon kuin Tol Selucëssa.”
“Mutta palvelee meitä silti”, Killjoy sai itsensä viimein vastaamaan.
”Minä olen tehnyt tätä aina keisarin kaartista asti. Vuosia on niin paljon, että monilla muilla ne haalistuisivat pois. Ehkä meidän muistimme on Qwiennen siunaus. Ehkä se on kirous. Se ei kuitenkaan auttanut meitä toistamasta samoja virheitä yhä uudelleen ja uudelleen. Uudelleen kunnes jäljellä oli vain rauniot”, hailtiavanhus puhui. Ääni oli yllättävän korkea, mutta rauhoittava.
Killjoy ei ollut varma osaisiko hän sanoa mitään selakhin monologiin. Ehkä hänen kärsivällisyyttään vain testattiin. Tai mies vain eli menneisyydessään.
”Me olemme taistelleet näissä raunioissa kauemmin kuin sinua on ollut olemassa, kralhi”, curuvar sanoi. ”Ja tulemme tekemään niin sinun jälkeesikin.”
Silloin Killjoy viimein käänsi katseensa merestä curuvarin vähäeleiseen naamioon. Kenraali ymmärsi nyt, mistä audienssissa oli kyse.
“Te ette tiedä, mitä vastaan taistelette. Halusitte tai ette, minun paikkani on nyt täällä.”
”Paikkaasi en kiellä. Vain itsevarmuutesi.”
“On helpompaa johtaa joukkoa kohti turmiota, kun edes joku näyttää uskovansa voittoon.”
”Me olemme taistelleet mustaa demonia vastaan kaiken sen ajan, jonka sinä olet ollut Odinalla murhaajana tai Välisaarilla piileskelemässä. Sinä kuvittelet, että sodassamme olisi kyse sinusta ja sinun menettämistäsi. Kuvittelet, että olisit jollakin tapaa korvaamaton lasikide tätä mosaiikkia.” Selakhivanhuksen ääni ei ollut syyttävä, vaan pikemminkin kylmän toteava.
“Älä puhu, kuin olisin itse valinnut tämän tien. Musta demoni teki minusta vihollisensa. Niinkin kovasti kuin olisin halunnut auttaa sisaruksia alusta asti… niin kaikki vastatoimet eivät vaadi miehiä kentälle.”
”Sinusta”, vanhus maisteli. ”Vai siitä, joka kirkuu rinnassasi?”
“Jos tiedät mikä se on, tiedät myös, ettei niillä ole enää eroa.”
”Kuulet muutkin loiskasvot, etkö?”
“Pahimmillaan jo päivittäin”, kenraali murahteli miettien tohtisiko hän istuuntua keskustelun ajaksi, “Ja kerta kerralta kovempaa.”
”Ymmärrätkö sinä, mistä on kyse, kralhi? Ymmärrätkö sinä keitä ne ovat ja miksi kuulet ne?” Se oli ensimmäinen kerta, kun teräväkulmainen selakhikanohi katsoi kenraaliin.
“Uskoin olleeni lähellä ymmärrystä jo hetken. Viimeiset viikot eivät ole jättäneet enää paljoa sijaa spekulaatiolle.”
”Sinä et ymmärrä sitä”, luki mestari konekasvoilta. ”Mutta et kykene myöntämään itsellesi epätietoisuuttasi. Olet kuin mies, joka on itse valinnut polun, ja tajutessaan sen johtavan käärmeenkuoppaan ei suostu myöntämään virhettään ja vaihtamaan polkua.”
“Puhut isoilla sanoilla, vanhus. Mutta ei ole polkua. Ei ole kuoppaa. Olemme me ja he. Toiset meistä voittavat. Ja meillä on ihan pirun hyvä syy taistella viimeiseen hengenvetoon. Sinä tiedät, mitä puhdistuksessa tapahtuu. Meillä ei ole varaa siihen.”
”Ja sinä luulet voivasi puhua isoilla aseilla!”, selakhivanhus kimmastui, “Etkö ole jo menettänyt tarpeeksi tajutaksesi, ettet voita, jos pidät tätä henkilökohtaisena sotanasi?”
Curuvar oli jo toinen lyhyen ajan sisään, joka kyseenalaisti Killjoyn motiivit jatkaa taistelua. Kralhi ei jaksanut enää puolustella itseään.
“Voitko väittää, etteikö se olisi sitä myös suojateillesi?”
”Ei, en voi. Me taistelemme Brezin vuoksi. Emme kuitenkaan anna sen sokaista meitä. Me olemme varovaisia, koska myönnämme heikkoutemme. Sinä kiidät koston tietäsi, etkä tule selviämään seuraavasta kohtaamisestasi demonisi kanssa.”
“Minä tiedän sen”, kenraali myönsi vähäsanaisesti.
”Tiedät myös, että mikäli kaadut, kaikki häviävät. Minä haluan, että mikäli jatkat yhteistyötä kanssamme, sinä työnnät syrjään kostosi ja herätät sen ammattisotilaan, joka sinun pitäisi olla”, oranssikaapu kertoi.
“Sinä yhä oletat, että teen tätä koston vuoksi. Sinä myös oletat, että tämä asia rinnassani on se pala, jolla tämä ratkaistaan. Pelkään, että olet väärässä. Molempien suhteen.”
”Jaa toki ajatuksesi.”
“Sinä tiedät tarinan. Kaksitoista kuulaa. Musta demoni anastaa niistä kaikki paitsi yhden. Ottaa niiden sielut tullakseen vahvemmaksi. Joku saivartelija voisi kysyä, että miksi juuri kaksitoista. Minä sanoisin, että moinen verhon taakse vilkaisu saattaisi johtaa yllättäviin johtopäätöksiin.”
Selakhi kuunteli ja Killjoy käytti pienen hetken kootakseen ajatuksiaan.
“Minä kysyin sen kysymyksen. Tutkin ja kaivoin. Tajusin, ettei sillä ole mitään syytä olla juuri sen verran. Eivät sielujen kuulat toimi niin. Kellossakin on numeroita juuri sen verran, koska olemme itse niin valinneet. Kun Puhdistaja huutaa niin minäkin kuulen sen. Kuulen yksitoista ääntä, koska sen verran niistä tunsin… mutta minä tiedän, että niitä on paljon enemmän. Hän on tehnyt tätä pitkään. Vuosikymmeniä… ehkä pidempäänkin. Näin sen itsekin. Kaatuneen syväläisen kuula annettiin seuraajalleen. Ei minun sieluni tee Puhdistajasta sen kokonaisempaa. Hän on saavuttanut sen fyysisen tason, jota hän on jo ikuisuuden rakentanut. Minua jahtaamalla hän havittelee jotain muuta.”
Curuvar hieroi terävää kolmihaaraista leukaansa mietiskellen. ”Yhtä kaikki, hän havittelee sinua. Jos kohtaat demonin, niele ylpeytesi ja katoa. Vielä parempi, mikäli et ikinä enää häntä kohtaa. Se on kaikki, mitä minä sinulta pyydän.”
“Ei. Tässä me lakkaamme ymmärtämästä toisiamme”, Killjoy pysyi tiukkana, “Tässä ei ole kyse ylpeydestä. Ei kostosta. Tässä on kyse velvollisuudesta. Virheistä, jotka koituivat siitä, että minä luotin vääriin henkilöihin. Ja minä olen sitä samaa Puhdistajalle. Korkeintaan virhe. Yksi asia, jonka hän aliarvioi omassa suunnitelmassaan. Kukaan ei välitä, jos minä kaadun hänen hampaisiinsa. Olisin hänelle vain palkinto.”
Killjoyn täytyi hengähtää. Filtteri punaisen kypärän sivussa avautui hetkeksi päästäen enemmän merituulta harmaiden kasvojen ympärille.
“Minun elossaoloni on vain tuurilla ostettua aikaa. Tulos sen pirulaisen pakkomielteistä. Joten älkää olko ylpeitä historiastanne tai omasta kunniastanne älkääkä todellakaan olettako, että tämä taistelu on hävitty sinä hetkenä, kun minä kaadun. Ottakaa minut mahdollisuutena. Viimeisenä seinänä ottamaan muutaman luodin puolestanne.”
”Otamme sinut mahdollisuutena”, vanhus vastasi. ”Mutta meillä myös oli epäilyksemme, että saattaisit olla myös mahdollisuus turmioomme. Kenties se oli aiheeton. Mene, kralhi, jatka tielläsi. Älä vain kuuntele liikaa tunteitasi.”
“En ole kuunnellut vuosiin”, Killjoy murahti poistuessaan. Ajatuksissaan ne asiat, jotka hän oli tehokkuuden ja rationaalisuuden nimissä jo tehnyt, muttei kertonut niistä kenellekään.
Ennen poistumistaan Killjoy kuitenkin imaisi vielä yhden syvän henkäyksen raikasta ilmaa. Ajatuksensa koottuaan hänen piti kuitenkin saada kysyttyä itsekin yksi kysymys.
“Sinähän tiedät mikä hän on, Curuvar? Mistä Valkoinen Kuningatar juontaa?”
“Kyllä”, kuului varma vastaus.
“Mietin vain. En koskaan epäröisi Mustan Demonin kallon halkaisemisessa.”
“Enkä minä valkoisen”, Curuvar vastasi. Niillä kolmella sanalla Killjoy viimein kääntyi ympäri. Muuta vastausta hän ei ollut koskaan odottanutkaan.
Alempana
Kahdesta selakhista ja teknoisasta perkeleestä koostunut porukka oli shasaalin onneksi kaikonnut hänen työpisteensä ympäriltä yhtä nopeasti kuin se oli saapunutkin. Tummansiniset käpälät pyyhkäisivät isot viirut mustaa öljyä haalarien etumukseen. Rusinasilmät nauliintuivat sitten tutkimaan kolmen merkillisesti muotoillun kupolin liitäntöjä. Ylhäältä katsottuna kolmikulmion muodostava koteloiden muodostelma oli miltei valmiina asennettavaksi yhteen Nascoston pudotusaluksista. Vielä muutama pultti ja kaikki olisi kalibrointia vaille valmista testattavaksi.
Raskaat metalliset askeleet palasivat kuitenkin paljon nopeammin, kuin mekaanikko oli odottanut. “Isojen kihojen” juttutuokiot olivat tässä paikassa aina hämmentävän lyhyitä. Työn raskas raataja oli kotopuolessa tottunut viikkokausia kestäviin neuvotteluihin.
“Sano, että tämä on se, miksi sitä luulen”, kuului Killjoyn yllättävänkin toiveikas tiedustelu. Punamusta haarniska kiersi muutaman mertin halkaisijaltaan olevan häkkyrän kertaalleen ympäri ja palasi sitten työnsä jälkeen verrattaen ylpeän shasaalin rinnalle.
“Da. Kohta valmis. Toimii kuin kuuluukin. Tuopi paljon kunniaa valtiolle!”
Killjoy ei koskaan aikaisemminkaan ollut kysynyt kysymyksiä mekaanikon paljon hokemasta “valtiosta”. Eikä tälläkään kertaa.
“Pistä kalibroitumaan ja lastaa meidän alukseemme. Voimme testata sitä seuraavalla reissulla.”
Shasaali nyökkäsi. Tämän sisällä syttyi pieni kipinä intoa. Hän oli aina nauttinut Zilla-lastauspukujen ohjailemisesta.
“Onko sille muuten nimeä?”, Killjoy jatkoi. Brezeistä keskimmäinen olisi luultavasti taas kiusoitellut kenraalia tämän pakkomielteestä antaa kaikelle nimi. Moinen selakhi kuitenkin ähersi sillä hetkellä aivan toisella puolella telakkaa.
“Da. On kuin puiset toverit. On матрёшка!”
Killjoy ei yrittänyt lausua perässä. Joku sisaruksista kuitenkin keksisi helpommin lausuttavan lempinimen.
“Mатрёшка tehokas kuin kotimaan isät! Olemme nyt suurin. Olemme ӍAИTAX!”
Killjoy ei kyseenalaistanut. Shasaali ei ollut lopettanut.
“Suurimman sisällä alus. Alus kuin ZФLДT!”
Shasaalin käpälät osoittelivat kohti hallin kärkeen parkkeerattua Brezien pudotusalusta.
“Ja tämä. Tämä VZLФTФ”, mekaanikko vielä vahvisti ja kopautti kättensä jälkeä rystysillään, “VZLФTФ isistä hirmuisin”, se kuiskasi, kuin olisi pelännyt VZLФTФn kuulevan.
Killjoy pelastui koko Shasalgradin historialta ainoastaan selakhisiskoksista vanhimman ilmaantumisella. Nainen näytti jättäneen liukuovet takaansa tarkoituksella auki.
Hyvä. Saimme meinaan viimein yhteyden kasvottomaan ystävääsi. Odottaa sinua infohuoneessa. Tyhjensimme taas käytävän kaikien varalta. Teillä pitäisi olla rauha.”
Killjoyn sydän hypähti. Hän oli yrittänyt saada yhteyttä “ystäväänsä” jo kahden vuorokauden verran. Viimein oli vastausten aika.
“Hyvää työtä, Brosni”, Killjoy totesi vielä asiallisesti ja lähti kiitämään pitkin käytäviä. Mekaanikko seisoi hetken hiljaa, yhä edelleen kädet puuskassa seisoskelevan selakhin vieressä. Lopulta shasaali päätti kuitenkin rikkoa kiusallisen hiljaisuuden.
“Sitten tulee tietenkin ККДSPДЯФVV…”
Selakhi pakeni paikalta silmänräpäyksessä. Mekaanikko sai taas työrauhan.
“He-he-he. Ebanashka selakhi.”
Kokoushuone
Odottava korahtelu lukuisten tyhjien näyttöjen takaa hiljeni raskaiden punaisten askeleiden saavuttua kommunikaatiohuoneeseen. Leukaperiään rautaisilla sormillaan tunnusteleva Killjoy väänteli kasvojaan ja venytteli niveliään. Kenraalin keho ei tahtonut enää pysyä väkivahvan kralhin riehumisen perässä. Vaikka Killjoy oli saanut ensimmäiset kunnon yöunensa viikkoihin, onnistui hänen jokaista luutaan vaivaava kolotus pilaamaan potentiaalisen virkeydentunteen.
Mies veti rautaisen oven takanaan huolellisesti kiinni ja käänsi ohimennessään ovensuussa sijainneesta audiolaatikon säätimestä lisää äänenvoimakkuutta keskustelua varten. Kaikesta päätellen ruutujen takana odottava olemus kykeni näkemään Killjoyn toimet, sillä tämä alkoi puhumaan välittömästi äänenvoimakkuuden rullatessa kohdilleen.
“Syvimmät pahoitteluni viivästyksestä, kenraali hyvä. Tilanne on ollut täällä päässä vähintään… yhtä kaoottinen.”
“Niin pelkäsinkin”, Killjoy vastasi ymmärtäväisesti ja asettui nojaamaan rennosti vasten huoneen peräseinää, “Kiitos muuten lipuista. Kaikki meni niin kuin pitikin.”
“Olet siis löytänyt etsimäsi?”
“Ja jos pelasin korttini oikein, ei Xian kuningatarkaan ammu minua alas taivaalta aivan välittömästi”, Killjoy pohti toiveikkaana. Jossain meren takana mustat kynnet naputtivat hermostuneena taskukelloa.
“Olet silti valinnut haastavan tehtävän. Vuoren sisälle pääseminen on jo aivan oma lukunsa, vaikka unohtaisimme mitä sen sisällä lymyää. Minua kiinnostaa kovin, kuinka aiot tehdä sen”, kasvoton ääni jatkoi.
“Olen ottanut jo yhteyttä ortoneihin. Odotan yhä vastausta. Onneksemme meillä ei ole vielä kiire Xian kanssa. Sen sijaan Metru Nui huolestuttaa minua päivä päivältä enemmän.”
Hetken hiljaisuus.
“Tuntuu kovasti siltä, että tarvitset minulta jotain”, ääni lopulta lausui.
“Elin siinä oletuksessa, että informaatio on erityisalaasi.”
“Sitäkin. Mutta tarvitset silti minua, Nui-Kralhi? Verkostosi ovat jo kovin vaikuttavat. Selakhiesi taidot eivät ole salaisuus.”
“Kuuluisuudesta ei ole paljoa apua ollut”, Killjoy mutisi pettyneenä, “Me emme piru vie ole saaneet edes sen aluksen miehistöä selville.”
“Entä komentajasi. Tai tyttäresi, kuten häntä kutsut? He varmasti näkivät Metru Nuin tulen läheltä.”
Killjoy nielaisi paljon kuuluvammin, kuin oli tarkoitus. “He… eivät juuri nyt ole vaihtoehto.”
“Hyvä on”, ääni ruudun takaa ymmärsi. Muutama näyttö Killjoyn vasemmalla puolella rävähti päälle. xialainen rekisteriote levittyi niistä suurimmalle. Miespuolisen vortixxin kasvot tuijottivat passikuvasta kralhia suoraan silmiin.
“Radak?”, Killjoy parahti, “Mitä tekemistä hänellä on tämän kanssa?”
“Olitte hyviäkin ystäviä?”, ääni kysyi miltei yllättyneenä.
“En ole koskaan tavannut”, kenraali myönsi, “Mutta Mustalumi ehti pilaamaan hänenkin päivän siinä ajassa, kun kävin itse asioilla.”
“Lepuuta silmiäsi hänen tiedoissaan, kenraali.”
Ja Killjoy katsoi. Julkista infoa oli hyvin vähän. Muutama työsopimus,xialaisia lupapapereita, toimeksiantoja metsästäjille… ja maininta muuannen tohtorista.
“Ei saatana.”
“Jos tietää mistä etsiä, hyvä kenraali, löytää paljon lisää mielenkiintoisia yhteyksiä. Kuten vaikka sen, että herra paroni ja liskoystävämme työskentelivät hyvin pitkään saman projektin parissa. Mainitsit viime jutustelutuokissamme tutkimuslaitoksen… jonka suurin rahoittaja oli yllättäen muuan toa Ficus.”
“Ja, jos sallit minun jatkavan, Radakin erikoisalaa oli selvästi keinoälyt. Saatat muistaa yhden hänen luomuksistaan.”
“Exo-Nova”, Killjoy kiristeli hampaitaan, “Radak ja Purifier siis toimivat yhdessä? Metru Nui oli heidän tekosiaan?”
“Nui-Kralhi, emme ikävä kyllä elä niin yksinkertaisessa maailmassa. Radakin ja Ficuksen välit olivat lopussa… kiristymään päin. Mitä Ficus olikaan pyytänyt häntä tutkimaan ei selvästikään löytänyt ratkaisuun. Metru Nuilla vortixx taasen oli Varjotun asialla. Selkeitä linjoja on hankala luoda, mutta on varmaa, että jokainen Metru Nuin osapuolista on ollut mukana omien tarkoitusperiensä perässä.”
Killjoy alkoi ymmärtää minkä takia tiedustelijoiden raporteissa ei ollut mitään järkeä. Yksiselitteistä syyllistä ei välttämättä edes ollut. Oli vain suuri kasa surkeita sattumuksia.
“Se, mikä sinua tässä kiinnostanee eniten”, ääni vielä jatkoi, “On tämän kyseisen laitoksen sijainti. Se on nimittäin yhä olemassa.”
Radakin kasvokuva korvautui kartalla. Kralhi tunnisti välittömästi eteensä levinneet Kristallisaaret.
“Vai siellä sinä piilottelet”, Killjoy myhäili, “Sieltä minä löydän vastauksia.”
“Sen lisäksi”, ääni vaihtoi nopeasti aihetta ja nosti vielä yhden kartan Killjoyn nähtäville, “Purifierin lähipiiri on… todellisella liikekannalla. Laiva oheisella merkillä on havaittu matkaamassa steltinmereltä kohti välisaaria.”
Killjoyn piti tuijottaa kartan oheen liitettyä lippua hetken. Sinisellä pohjalla kohosi matoranien verien väreistä muodostuva kaari. Kenraali oli tukehtua tajutessaan, kenelle se kuului.
“Metorakk!?”
“Valitettavaa kyllä. Skakdin laiva saapunee määränpäähänsä noin vuorokauden sisällä.”
Killjoy tiesi välisaarilta tasan yhden kohteen, johon mielipuolisen skakdin paatti (ja sen todennäköisin matkustaja) saattoi olla matkalla. Ääni ruudun takana hiljeni, kun Killjoyn kypärä avasi radioyhteyden sadan metrin päähän samaan kompleksiin.
“Brez. Nopea vastaus. Kuinka nopeasti pystymme lentämään Bio-Klaaniin?”
Eäääh. Teoriassa kahdessakymmenessä tunnissa, mutta sellaisella vauhdilla ei riitä löpöä paluumatkaan.”
“Alus valmiiksi. Välittömästi. Ja soita Seranille ja käske varautua pahimpaan. Tämä saattaa muuttua rumaksi.”
”Mitä hittoa sinä oikein-”
“Saraji”, kuului kenraalin lyhyt vastaus.
”Heti paikalla”, selakhi ymmärsi ja sulki yhteyden. Killjoy käänsi katseensa kohti näyttöjä. Vaikka punamusta kypärä peitti yhä kaikki ilmeet, tiesi olemus puhelun toisessa päässä sen päättäväisen ilmeen, joka visiirin takana syntyi.
“Tik tok, kenraali. Aika kulkee.”
“Kiitos”, Killjoy totesi itselleen hyvin epätyypillisellä vilpittömyydellä ja marssi välittömästi ulos huoneesta. Jäi miehelle ruutujen pimeydessä tehtäväksi sulkea yhteys kralhikenraalin perästä.
Brosni löntysteli juuri sopivasti ulos pudotusaluksesta, kun kolmesta vihreästä ja yhdestä punaisesta saapujasta koostunut tiimi saapui jälleen telakalle. Shasaali näki kiireen neljän jalkaparin alla ja yksinkertaisesti nosti peukalonsa pystyyn merkiksi siitä, että kaikki oli valmista. Erityisesti Killjoylla oli vaikeuksia pusertua tavaratilaan asennetun матрёшкаn seuraksi.
“Se on siis valmis?”, keskimmäinen Brez ulvoi juuri käynnistyneiden suihkumoottoreiden ylitse, katse merkillisissä koteloissa. Killjoy nyökkäsi vastaukseksi. Shasaali oli saanut projektinsa valmiiksi kreivin aikaan.
“Vain yhdellä asialla on nyt väliä. Meidän täytyy estää Sarajia pääsemästä Klaaniin. Hinnalla millä hyvänsä.”
“Mistä edes tiedät, että se on hän?”, huuteli leveäharteisin siskoksista pilotintuoliltaan.
“Ketään muuta ei pitäisi joutua noutamaan steltinmereltä asti. Ja eräs valon toa taisteli hiljattain häntä vastaan. Ilmeisesti Metorakkista ja Sarajista on tullut ylimmätkin ystävykset.”
“Miksi häntä ei sitten saa päästää Klaaniin? Kai he nyt yhden vahkin taltuttaisivat?”, Killjoyta vastapäätä istuuntunut Brez jatkoi.
“Sitä minä juuri pelkäänkin…”, Killjoy murahti, “He epäilevät jo liikaa. En aio antaa Klaanille yhtään todistetta enempää.”
Siskoksista nuorimmat vilkaisivat toisiaan kummastuneina. He olivat tottuneet siihen, ettei kenraali koskaan puhunut suoraan. Tällä kertaa tämän äänestä paistoi kuitenkin aivan uudenlainen pelko. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan epäröinyt. Edellinen kohtaaminen kommandovahkin kanssa oli jättänyt paljon siskosten terävien hampaiden koloihin.
Kun luukku aluksen yläpuolella lähti hitaasti aukeamaan ja siipien alla sijaitsevat roottorit kääntyivät nousuasentoon, muisti Killjoy jättäneensä yhden osan uudesta puvustaan koeajamatta. Oikean kätensä sormillaan kralhi painoi painiketta vasemmassa ranteessaan. Siihen syttyi kämmenen puolelle valot, jotka muistuttivat jostain kummallisesta syystä huolestuneita kasvoja.
“Miksu. Laita asejärjestelmät kalibrointiin. Pääset pian tositoimiin.”
“Sinä laitoit sen pukuusi!?”, nuorimmainen Brez miltei tukehtui.
”Mutta kun herra Killjoy”, kuului surullinen ääni kenraalin kypärän sisäpuolelta, ”En ole… en ole varma kuuluuko tämä oikein toimenkuv-”
“Höpön löpön”, Killjoy keskeytti töykeästi ja paineli kiusallisesti Miksun (nimi Brezin yksinkertaistama) painikkeita, “Käy nyt ne järjestelmät läpi ja tutustu niihin. En ole koskaan käyttänyt näin paljoa. Sinä saat tähdätä ainakin puolet näistä itse.”
”Herra Killjoy, tämä on typerää!” olisi ollut vastentahtoisesti pukuun pakotetun tekoälyn aidoin reaktio siihen kaaokseen, jotka joskus olivat olleet kenraalin asejärjestelmien ohjaimet. Sen sijaan kranatekoälyasian puhesensorit päästivät ulos vain ”Kun nyt ei vaan sattuisi mitään.”
Ja siinä, pudotusaluksen kiitäessä Nascostolta kohti taivaita, Killjoy naurahti.
“Pelkää siis pahinta. Nimittäin kohta todellakin sattuu.”
