Kuivuneen joen rantaviivaa pitkin käveli yksinäinen sielu. Hän oli kaukana kotoa. Ja toisaalta kotonaan, sillä tämä saari oli monelle heistä turvapaikka. Lohduton, autio maa avautui jokaiseen suuntaan. Vain kaukana siintävä sinertävä horisontti vihjasi jonkin muun olemassaolosta. Siellä maasto muuttui karuiksi kukkuloiksi ja lopulta vuoriksi. Linnaketta, kaupunkia ja pientä vehreää kaistaletta niiden takana ei voinut nähdä. Mutta siellä, missä vaeltaja kulki, ei kasvanut edes peruna.

Ei se ollut hänelle mitään uutta.

Ainakin aavikolla oli rauhallinen olla. Ja värejäkin oli pari enemmän kuin kotona.

Shasaalin taivallus ei ollut nopeaa. Dyynit pettivät jalan alla, ja kivikot olivat petollisia. Mutta hänen askeelensa oli vakaa. Hän oli tottunut kulkemaan niitä lohduttomia polkuja. Moni oli vitsaillut hänelle, että tundran kasvattina hän ei pärjäisi aavikolla, mutta he eivät ymmärtäneet olennaista. He katsoivat vain pintaa, eivät olemusta. He eivät nähneet autiota kaikilta asioilta.
Kaupungissa suunniteltiin jo juhlia, mutta se ei ollut syynä Spesialistin tavallista suorempaan paluumatkaan. Toisinaan hän vaelteli niillä lakeuksilla päiviä vain ajatellen. Mutta tänä iltana hän oli luvannut olla paikalla.

Shasaali laittoi siis jalkaa toisen eteen. Vain lintuja lensi aurinkojen korventaman aavikon yllä. Se ei ollut enää keskikesän paahde, vaan kesän viimeisten aurinkojen kamppailu vääjäämättä saapuvaa talvea ja yötä vastaan. Ei tämän saaren talvet kylmiä tai pimeitä hänelle olleet, mutta viileitä ja sateisia. Moni piti niistä enemmän kuin kesästä. Shasaalin paksu kuori ei välittänyt, sillä se kesti niin paahteessa kuin myrskyssä.

Kuivunut joki, jota Spesialisti seurasi, täyttyisi pian suurten sateiden jälkeen vedellä. Se virtaisi iloisesti läpi Odinan kuivimman ja karuimman keskitasangon aina luoteisen rannan dyyneille asti, joiden loputon jano joisi veden ennen merta. Se oli kuitenkin hänen selkänsä takana. Hän nousi hitaasti kohti korkeampaa maata, kohti Kirkukukkuloita, ohi Varjovuorten ja lopulta etelärannikon Linnoitukseen ja Odinan kaupunkiin. Rannalta rannalle kulkeminen oli vienyt häneltä viikon. Vähemmän sitkeä kulkija, sellainen joka ei tullut toimeen päiviä ilman vettä, ei matkaa taittaisi niin nopeasti, eikä välttämättä elossa.

Aavikolla sai ajatella ja olla rauhassa. Toisinaan Spesialisti pohti, että ne olivat harvinaisia nautintoja tällä saarella; ajattelu ja rauha. Mutta yhtä kaikki, tämä karu koillinen saari oli hänen kotinsa…

ODINA

Pilvien tasalla
Kristallisaarten yllä

Kaksoisaurinkojen kirkas valo välkkyi läpi pilvipeitteestä tavalla, joka sai Puhdistajan toivomaan, ettei hänen epätavallinen näköelimensä olisi toiminut samaan tapaan kuin silmät. Hän joutui laskemaan verkkoverhon ikkunan eteen vähentääkseen pahoinvointia aiheuttavaa välkkymistä. DHS Transformer oli päättänyt halkoa pilvipeitteen juuri sillä hetkellä, kun Puhdistaja oli astellut katselemaan maisemia. Lentokoneen kiihdyttävien moottorien jylinä peitti alleen VIP-matkustamossa käytävän keskustelun. Ei sen sisältö toisaalta Puhdistajalle kuulunutkaan, ja hän oli valinnut kaukaisen ikkunan puhtaasta hienotunteisuudesta. Ainakaan häntä ei voitaisi syyttää salakuuntelusta.

Taistelussa rikkoutuneen keltaisen haarniskan palasia varisi Puhdistajan jalkoihin edelleen, vaikka tämä oli jo riuhtaissut puoliksi sulaneen liekinheittimensä irti ja asettanut sen matkatavaroidensa vierelle istuimensa ylähyllylle. Mustaa luisevaa kättä, joka haarniskan alta nyt pilkotti, jomotti. Hän tiesi, että se menisi ohi pian, mutta oli silti epätavanomaista, että vamma kesti näin pitkään.

Pilvipeitteen jäädessä heidän alapuolelleen sai Puhdistaja viimein esteettömän näkymän taivaankannelle. Sen luonnetta ei pystynyt siltä etäisyydeltä vielä näkemään, mutta jos sen tiesi, pystyi helposti ymmärtämään, miksi aurinkojen valo käyttäytyi juuri sillä tavalla: säteet rikkoutuivat, kun osa niistä ei läpäissytkään katon pintaa täysin esteettä. Niin lähellä taivasta hänen olisi varmaan kuulunut tuntea olonsa kotoisaksi, mutta todellisuudessa Puhdistaja oli aina vihannut lentämistä. Se kouraisi häntä aina vatsasta tavalla, josta hän ei nauttinut. Ja kaipa se myös muistutti häntä sellaisista tuttavista, joiden kohtaamista hän ei mielellään ajatellut.

Puhdistajan repäisi lopulta mietteistään raskaat askeleet, jotka tömistelivät hänen takaansa. Häntää perässään laahaava sininen draakki oli naulinnut polttavan katseensa Puhdistajaan tästä ohi kulkiessaan. Ainaisen kultaiset panssarilevyt helisivät toisiaan vasten, kun tämä käveli matkustamon perälle ja katosi sen liukuvista ovista jonnekin DHS Transformerin muihin osiin. Läpitunkevasta mulkoilusta huolimatta Puhdistaja oli huojentunut. Se tarkoitti, että hän oli jäänyt viimein kahden lähellä aluksen keulaa istuvan toisen draakin kanssa.

Sivusilmälläänkin Puhdistaja näki, kuinka oranssit sormet viittoilivat häntä lähestymään. Selin tähän istuvan draakin häntä luikerteli valtavan tuolin läpi kulkevasta reiästä. Tämän rinnalle astellessaan Puhdistaja tajusi, miten paljon paremmat näköalat draakilla oli. Tämän edessä avautuva kaareva ikkuna osoitti suoraan heidän kulkusuuntaansa. Tummennetun lasin läpi auringot hädin tuskin häikäisivät. Näkymät maailman kanteen sen sijaan olivat sitäkin makeammat, kun horisontti värjäytyi loputtomiin punaisen ja sinisen eri sävyihin.

”Nautitko näköaloista?” Varjottu kysyi. Tämän ääni oli karhea. Vuosituhansien kuluttama, mutta syvä ja rauhallinen.

Puhdistaja tarttui kypäräänsä ja kiskoi sen hieman vaivalloisemmin päästään kuin oli tarkoittanut. Hän laski sen ikkunalaudalle vieressään ja hieroi kipeytyneitä leukaperiään. Kypärän sisällä oli kiusallisen ahdasta eikä hänen purukalustonsa asettunut sen sisään lainkaan mukavasti.

”Kovastikin”, Puhdistaja lopulta vastasi. ”Väreistä oikein erityisesti. Taivaankannessa on tänään eräänlaista… kosmista ironiaa.”

Varjottu nyökkäsi. Tämän tuolia pitkin valuva varjo ei. Puhdistaja ei voinut estää vilkuilemasta sitä päin joka kerta, kun Varjottu yhtään liikkui. Jokin siinä, että varjo ei liikkunut omistajansa mukana, vangitsi aina läsnäolijoiden katseet.

”Luin selontekosi Ath-Korosta. Yllätyin kuullessani, että Tuomari ja Ilonpilaaja työskentelevät yhdessä.”

Draakin kasvot eivät olleet vieläkään irtautuneet ulkona avautuvasta näystä.

”Olen pahoillani, etten päihittänyt heitä”, Puhdistaja murahti. Hän olisi jatkanutkin, mutta Varjotun kohotettu käsi keskeytti hänet.

”Minä en lähettänyt sinua metsästämään vanhoja murheita, Ficus hyvä. Minä lähetin sinut hakemaan minulle sen sirun… ja palasit kahden kanssa. Suoriuduit paremmin kuin olisin koskaan voinut unelmoida.”

Varjotun punaisena hohtavat silmät kääntyivät viimein huomioimaan Puhdistajan läsnäolon. Draakin ilmeestä paistoi vilpitön ylpeys, mutta kuten aina, katseessa oli jotain hieman rikkinäistä.

”Mahdollisuus nosti päätään ja tartuin siihen”, Puhdistaja selitti ja nyökkäsi kiitokseksi. Sen jälkeen heidän molempien katseensa kääntyivät takaisin ulos. Sininen hetki oli miltei ohi. Punainen väri oli voittamassa horisontissa käytävän värien ja valojen kamppailun.

”Erinomaisesti toimittu. Kahdella sirulla voimasuhteet pysyvät meille suotuisina.”

Puhdistaja hätkähti siniseen loimuun, joka leijaili kevyesti Varjotun ojennetulla kämmenen päällä. Siru oli vain ilmestynyt jostakin pimeydestä. Alfan kelmeä loiste valaisi matkustamoa aurinkojen valojen vähetessä hetki hetkeltä.

”Joten miksi jättää yksi Xialle?” Puhdistaja sai viimein kysytyksi häntä kaikkein eniten polttaneen kysymyksen. Tämän katse ei kuitenkaan irronnut sirusta, eikä irronnut Varjotunkaan.

”Kun on kulkenut tämän taivaan alla niin pitkään kuin olen, vallan jakautumisesta oppii yhtä ja toista. Kerrohan, Ficus, oletko kuullut näistä aikaisemmin? Oletko tietoinen Nimdan legendasta?”

Puhdistaja hätkähti, kun Varjottu puhutteli häntä vanhalla nimellään. Hän kuitenkin työnsi kummastuksen nopeasti syrjään ja nyökkäsi.

”Olen hyvinkin.”

”Siinä tapauksessa tiedät, miksi kahden pitäminen yhdessä on niin vaarallista.”

Varjottu sulki kämmenensä nyrkkiin ja siru katosi jonnekin tämän sulkeutuneiden sormien luomiin varjoihin.

”Kahdella peittoat pahuuden…” tämä vielä mutisi. Puhdistaja ei aivan kuullut tämän sanoja, mutta ei myöskään kehdannut pyytää täsmennystä.

”Ja jos koittaa päivä, jolloin joudut kohtaamaan jonkun, jolla on… useampi?”
Puhdistaja katui sanojaan välittömästi. Hän oli johdatellut tarpeettoman paljon. Tulevien aikojen raottaminen ei koskaan ollut viisasta.

”Ficus, armas”, Varjottu huokaisi ja käänsi jakamattoman huomionsa rinnallaan seisovaan olentoon. ”Olet tuntenut minut tarpeeksi kauan tietääksesi, että minulla ei ole pienintäkään aikomusta käyttää siruista kumpaakaan.”

Puhdistaja tuijotti draakkia tämän väsyneisiin silmiin. Varjo Varjotun selän takana nauroi. Oli mahdotonta sanoa, oliko se ivaa vai jotakin muuta.
Ja kyllähän Ficus tiesi. Koko Puhdistaja tiesi. Hän oli vain halunnut varmistaa.

”Ymmärrän.”

Varjottu nyökkäsi ja murahti hiljaa. Se ei ollut aivan hyväksyvä murahdus. Enemmänkin sellainen, joka vain huomioi Puhdistajan puhuneen.

Laskeutuneesta hiljaisuudesta Puhdistaja päätteli, että oli aika palata omalle paikalleen. Tämä oli ehtinyt ottaa muutaman askeleenkin, kun Varjotun seuraavat sanat jäädyttivät hänet paikalleen.

”Koska saan tavata sen ’kaikkinäkevän’ ystäväsi, joka meille Ath-Koron tapahtumista vinkkasi?”

Puhdistaja käänsi katseensa vielä kerran, mutta ainoastaan valtavalle istuimelle ja sen lävitse kulkevalle valtavalle hännälle.

”Hänellä… tuota, on vaikeuksia liikkumisen kanssa.”

Varjottu hymähti kuuluvasti. Ehkä jopa hieman… huvittuneesti?

”Voimme varmasti järjestää kyydityksen ja tarvittavat apuvälineet. Tahtoisin kovasti tavata hänet. Eikö ole kuitenkin ihan reilua väittää, että tämä voitto on yhtä paljon hänen ansiotaan kuin sinunkin?”

Puhdistaja kiristeli hampaitaan. Estääkseen sitä kuulumasta hän painoi mukaan kaappaaman kypärän takaisin päähänsä.

”Lupaan mainita asiasta seuraavalla kerralla, kun tapaan hänet”, hän yritti parhaansa mukaan kuulostaa vilpittömältä.

”Pidäkin huolta, että teet niin”, Varjottu sanoi. Draakki jäi kuuntelemaan, kuinka Puhdistajan askeleet kaikkosivat hitaasti ja oven avautumisen ääni kertoi tälle laskeutuneesta rauhasta.

Heti yksin jäätyään hän avasi taas kämmenensä ja Alfa ilmestyi hänen kämmenelleen. Hän antoi sen laskeutua ja puristi sitten sitä lujaa tunteakseen sen pinnan ja kulmat mahdollisimman hyvin. Sitten hän avasi kämmenensä taas ja jäi tuijottamaan sen hiljaista kauneutta.

”Se ei katko kahleitasi, vanhus”, varjo ivaili langettajalleen. Draakin irvistyksen mukana ulos pääsi väsynyt huokaisu. Käsi sulkeutui jälleen ja siru katosi jonnekin varjojen yhteiseen kätköön.

Siellä se saisi odottaa päivää, kun voimasuhteiden herkkää tasapainoa taas uhattaisiin.

Taivas Varjotun edessä oli vaiennut jo hämärän puolelle. Hänen langettamansa pimento kuristaisi häntä taas hetken hieman lujempaa.

Ainakin sarastukseen asti. Ainakin siihen saakka, kunnes kotilinnakkeen muurit tervehtisivät heitä jälleen.

Odina

Suurin osa DHS Transformerin kyydittämistä jäivät aluksesta Odinan keskikaupungin lentokentällä. Niin myös Puhdistaja, joka jäi hetkeksi kentän reunalle seuraamaan, kuinka kone jatkoi matkaansa kohti linnaketta kyydissään lähinnä draakkeja.

Alkavan syksyn myrskyt olivat puhaltaneet kaupungin jälleen täyteen hiekkaa. Se narskui Puhdistajan jalkojen ja kuuman asfaltin välissä, kun hän suuntasi askeleensa kohti keskustan vilinää. Hän lähti tutulle reitille rinnettä alaspäin viettävälle kadulle, jonka keskellä ajoi toinen toistaan kummallisempia ajoneuvoja. Vaikka Odinan kadut eivät olleet yhtä vilkkaita kuin Xian vastaavat, vihasi Puhdistaja silti enemmän metsästäjien kotikontujen liikennekäyttäytymistä. Jalan kulkiessa sai väistellä kaiken näköisiä moottoroituja kulkijoita. Säännöt olivat selvät: Kävele itsevarmasti tiet ylittäen, mutta älä niin itsevarmasti, että jäät telaketjujen alle.

Kolmikätinen matoran yritti tuloksetta lakaista liiketilansa eteen kertynyttä hiekkaa. Puhdistaja päätteli tämän olevan kaupungissa uusi, sillä suurin osa tiesi, ettei hiekan lakaisusta olisi mitään hyötyä syyskauden aikana. Siinä missä mantereilla alettaisiin pian kokemaan ruskaa ja teille pudonneita kuivuneita lehtiä, Odinalla siedettiin hiekkaa siihen saakka, että talvi tulisi ja säät tyyntyisivät. Puhdistajan kypärän visiiri sai osansa lakaisun johdosta pöllyävästä tomusta, mutta siitä välittämättä hän jatkoi matkaansa määrätietoisesti. Hänellä oli useampi asia hoidettavana ja aikaa – ironisesti – hyvin rajallisesti.

Mitä lähemmäksi ydinkeskustaa hän asteli, sitä vilkkaammaksi kadut muuttuivat. Koko kaupunki oli ahdettu kapealle alueelle rannan ja vuorten väliin, ja Varjotun linnoitus kohosi kaupungin yllä ylärinteessä. Odinan katukuva oli yhä sellainen kuin hän muisti. Joukko oli kirjavampaa kuin missään toisessa suuressa kaupungissa, ja meteli sen mukainen. Hiljaisuutta arvostava Puhdistaja oli jo oppinut, että Odinalla ei keskusteltu tai hoidettu asioita ulkona. Hänen onnekseen kaupungissa palveli paljon sellaista liiketoimintaa, joka otti Varjotun palkkalistoilla olevat mielellään hoiviinsa katujen melskeestä rauhoittumaan. Yksi niistä oli noin vartin kävelymatkan jälkeen Puhdistajan edessä. Kello kilahti, kun hän astui sisään Ravinnoittajan Rasvaisiin Roiskaleisiin, keskustan ainoaan juottolaan, jonne Puhdistaja suostui jalallaan astumaan.

Paikka oli tomuinen, sopivan hämärä ja sen ilmaan oli pinttynyt pysyvä keitetyn rasvan ja mattoihin liuenneen alkoholin hajut. Ravinnoittaja itse hääräili tiskin takana. Shasaali oli kaltaisekseen valtava. Ei kuitenkaan korkeudessaan vaan täsmälleen keskivartalon kohdalta. Ei ollut salaisuus, että puljun omistaja nautti annoksistaan itse kaikkein eniten.

”Purry katos perkelettä. Luultiin jo eukon kanssa, että ne salskeiden kuntahaamut on viimein syöneet sut. Perinteistäkö sitä oltaisi vailla?”

Ravinnoittaja, joka jostain käsittämättömästä syystä yhä palveli metsästäjien riveissä, vaikka edellisestä kenttätehtävästä oli ainakin vuosisata, pyyhki hikinorot otsaltaan kuvottavan likaiseen punaiseen rättiin, joka sattui lojumaan tiskin reunalla. Puhdistaja oli melko varma, että ainoa syys shasaalin statuksen säilymiseen oli se, että joku korkea-arvoinen Odinan johtoportaasta oli koukussa tämän annoksiin, eikä tahtonut asettaa niitä vaaraan lähettämällä tätä tehtäville. Puhdistaja ei olisi ollut yllättynyt, jos se joku olisi ollut Varjottu itse. Tai ehkä Ainainen sopi roskaruokaprofiiliin paremmin…

”Mielellään. Tahtoisin myös käyttää päätettäsi. Viestintä sakkaa taas Xian suuntaan ja tahdon varmistaa, että siellä ollaan valmiita paluuseeni.”

”No ne on semmossii ne liskot. Meikäläiset valittaa huonoista yhteyksistä ja kukaan ei tee mittään, mutta anna olla, kun joku vähänkään paikallisempi ulisee räpyttellee tekoripsijjään niin siellä on Carnium Enten pojat minuutissa rassaamassa kaapeleita. Kyl mä vaan sanon.”

”Niin”, Puhdistaja myönsi. Hän vilkuili ravintolan tiskistä kaukaisinta penkkiä tomusta sakeutuneen visiirinsä lävitse. Hän jäi kuitenkin odottamaan, kun Ravinnoittaja kumartui tiskin alle ja nosti sieltä vanhan mallisen, hädin tuskin mukana kulkevan tietokoneen ja ojensi sen Puhdistajan kouriin.

”Minä tuon sen sun tillauksen suoraan pöytään nin varro hetkonen. Pittää käyvä hakemassa se varastosta, kun ei sitä täällä kukkaan muu käytä.”

Puhdistaja nyökkäsi ja suuntasi kohti nurkkapöytää. Se oli hänen vakiopisteensä. Siitä näki juuri sopivasti ulos niin, että ei kuitenkaan tuntunut, että hän olisi siinä koko maailman tuijoteltavana. Siinä auttoi se, että ikkunat olivat juuri sillä hetkellä ulkoa aivan hiekassa ja sisältä ikuisesti vain kaiken maailman rähmässä. Paikka ei ollut sellainen, mistä yksikään Puhdistajan sielun asukeista olisi normaalisti nauttinut, paitsi ehkä Azglar, mutta se ajoi asiansa hiljaisena sijaintina, jonne oli hyvä tulla karkuun kaupungin vilinää.

Puhdistaja istuutui puiselle penkille, avasi tietokoneen kannen ja käynnisti sen. Tuulettimet sulkivat pölyä hänen jo valmiiksi tomuiselle haarniskalle ja laitteen tuulettimet humisivat korviahuumaavalla voimalla, kun vanha rakkine teki parhaansa käynnistääkseen käyttöliittymänsä. Noin minuutin päästä prosessi oli valmis ja Puhdistaja pääsi viimein kirjautumaan Odinan sisäiseen verkkoon. Lukemattomia viestejä oli kymmeniä. Insinööriosastolta tulleiden pyyntöjen ohi hän selasi surutta. Kirjanpidosta tulleet viestitkin hän varmisti vain otsikkotasolla. Suurin osa niistä merkkasi tapahtuneita tilisiirtoja – palkkaa. Viimeisin oli tullut vain muutama tunti sitten. Varjotun listoilla rahaliikenteen täytyi toimia sulavasti. Se oli varmasti syy sille, miksi tämän linnakkeesta niin suuri osa oli omistettu toimistoille.

Vähän aikaa selattuaan Puhdistaja kuitenkin löysi sen viestin, mitä etsi. Metorakk-nimiseltä skakdilta välitetty viesti vahvisti kaiken tarpeellisen. Yhteistyökumppanit Xialla olivat enemmän tai vähemmän siirtymässä asemiin. Puhdistaja vastasi viestiin lyhyesti. Tämän pitkillä sormilla oli vaikeuksia asettua tahmealle ja hieman liian pienelle läppäimistölle. Eikäpä hänellä paljoa sanottavaa muutenkaan ollut. Tulevan tapaamisen yksityiskohdista oli sovittu jo aikaisemmin.

Roiskaleiden ovi kävi uudestaan ja kello kilahti siitä merkiksi. Puhdistaja nosti katseensa yllättyneenä. Hyvin usein hän sai olla paikan ainoa asiakas, ainakin niin kauan kun ei viettänyt aikaa siellä liian myöhään. Nyt sinne kuitenkin asteli hopeiseen haarniskaan sonnustautunut titaani, joka pälyili ympärilleen Ravinnoittajaa selvästi etsien.

”Lähti käymään takahuoneessa”, Puhdistaja karjahti. Titaani käänsi katseensa peräpöytää kohti ja tämän kypärän ristikonkin läpi näki, että tämän kasvoille oli noussut virne.

”Ficus, hitto vie”, Titaani naurahti ja käveli Puhdistajan luokse lattiamattoa tömistellen.

”L’or”, Ficus tervehti takaisin. ”Luulin, että sinut oli pysyvästi siirretty Metru Nuille.”

”Luulit ihan oikein. Olen täällä vain täydentämässä varastoja. Uppiniskaisiksi lahkoilijoiksi Metrun väelle kyllä kelpaa etelän herkut. Onko sinulla jotain kesken vai…”

”Istu vain”, Ficus myöntyi ja sulku koneen kannen kirjauduttuaan ensi tunnuksiltaan ulos. ”Sain viestit jo luettua.”

L’or kiskoi viereisestä pöydästä alleen vähän suuremman jakkaran ja istuutui Puhdistajaa vastapäätä. Kovaääninen moottoriajoneuvo ravintolan ulkopuolella keskeytti keskustelun hetkeksi. Pakokaasujen hälvennyttyä kadulta titaani nojasi lähemmäksi keskustelukumppaniaan silmin nähden uteliaana.

”No mitens ison kihon iso tehtävä meni? Olin aika yllättynyt, kun kuulin, että Puhdistaja on lähtenyt kenttähommiin kaikkien näiden vuosien jälkeen.”

”Sen verran tärkeä tehtävä, että suostuin tekemään poikkeuksen”, Ficus huokaisi. ”Tulin takaisin ehjänä, enkö vain?”

”No juu sitähän minä en epäillytkään. Pomolleko jotain vohkimassa vai…”

”Jotain sen tyylistä.”

”Noh, ei kun tervetuloa takaisin vaan. Meille vanhuksille sopii kyllä tällaiset adoriumhommat paljon paremmin. Ei minun selällä enää lähdettäisi seivästämään ketään. Ihme, että sinä vielä tuossa iässä jaksat.”

Ficus hymähti hyväksyvästi. Hän oli tuntenut titaanin niin pitkään, että tällä oli lupa väittää heitä molempia vanhoiksi. Tosin edes L’or ei tiennyt, kuinka varhaisesta historiasta Ficus todella juonsi, vaikka heidän molempien läsnäolo Aderidonian ensimmäisessä vallankumouksessa antoikin ihan hyvää osviittaa. Sinunkaupat oli tehty kuitenkin vasta metsästäjien riveissä, sillä sodan he olivat viettäneet suurimmaksi osaksi vielä rähinän vastakkaisilla puolilla.

Jostain kaukaa tiskin takaa kuului sulkeutuvan oven ääni ja sitten askeleita. Ravinnoittaja saapui varastoretkeltään käsissään valkoinen muovinen pullo. Hän pasautti sen pöytään Ficuksen ja L’orin väliin, johon Puhdistaja reagoi ojentamalla haarniskansa syvyyksistä muutaman mutterin. Ravinnoitsija ja L’or kyllä tervehtivät toisiaan ja näistä jälkimmäinen lupasi saapua hetken päästä tiskille keskustelemaan, mutta titaanin katse oli toistaiseksi jäänyt jumiin pulloon Sinolia, joka pöytään oli täräytetty. Ficus kaappasi sen sen kummempaa miettimättä ja avasi korkin.

”Juotko… juotko sinä helvetti soikoon tuota? Olisit sanonut jotain silloin Rumis-Nuin reissulla. Olisin tarjonnut jotain vähän vahvempaa.”

Ficus oli sillä aikaa kiskonut kypärän päästään ja kykeni välittämään perusteellisen hämmentyneen ilmeensä keskustelukumppanilleen.

”Miksi… miksi sinä luulet, että minä joisin sitä?”

L’or ei ehtinyt saada vastaustaan ulos, ennen kuin Ficus oli kaivanut esiin pienen valkoisen liinan, kastanut sen Sinoliin ja alkanut puhdistamaan kypäränsä punaista visiiriä sitä piinanneilta elementeiltä.

”Puolustuksekseni olemme ravintolassa, ja tuo on vain kolmanneksi oudoin asia, minkä olisin nähnyt kumottavan kurkusta alas”, L’or huomautti. ”Varopa muuten sen kanssa. Nuo sinun selkäjutut tupruttaa edelleen.”

Ficus kohautti olkiaan huolettomasti, eikä edes kääntynyt vilkaisemaan, mitä hänen haarniskansa selkäpuolen venttiileissä tapahtui. Hänen olonsa oli mukiinmenevä, joten koneisto purki hänessä virtaavaa energiaa oletettavasti täysin oikein.

L’or jäi hetkeksi tuijottamaan, kuinka lika katosi kypärän visiiristä tyydyttävästi kaistale kerrallaan. Sivusilmällään Ficus näki, että titaanin suunpieli nyki. Hän tunsi L’orin tarpeeksi hyvin arvellakseen, että tämä kehitteli päässään jotain ”puhdistamiseen” liittyvää letkautusta. Ficus kuitenkin ehti jatkamaan keskustelua ennen kuin titaani sai siihen mahdollisuutta.

”Se sinun ravintolasi otti sitten ilmeisesti tuulta alleen? Oletan, että olet pitänyt siksi radiohiljaisuutta?”

”No niinkin voisi sanoa”, L’or myönsi. Joskin hiljaisuus johtuu ihan matalan profiilin ylläpitämisestä. Parempi, että ulospäin ei kulje liikaa viestiliikennettä, ettei epäilykset herää. Meikäläisen näköisiä ukkeleita pidetään siellä muutenkin aika tarkkaan silmällä.”

”Siihen nähden käytät kyllä omaa nimeäsi aika liberaalisti”, Ficus huomautti. Hän oli Ficus aika harvassa pöydässä. L’or sen sijaan ei ollut käyttänyt koodinimeään kertaakaan Ficuksen kuullen.

”Jos armas johtajamme olisi nimennyt sinut ’Kebabkuninkaaksi’ niin et käyttäisi sitä kyllä itsekään.”

Puhdistaja naurahti. Kebabkuningas oli siinä ihan oikeassa. Suurimmalle osalle metsästäjistä ei annettu vapautta nimetä itseään. L’or suoristi selkänsä ja kampesi itsensä sitten vähän vaivalloisen näköisesti pystyyn. Löysästi kiinnitetyt haarniskankappaleet kilahtelivat toisiaan vasten, kun titaani naksautteli niveliään paremmin paikoilleen.

”Noh, minä lähden isännän juttusille, ennen kuin se ehtii myydä kaikki ta-ppurit sille Lörtsyn puoskarille. Meinasitko tulla juhlimaan tänään? Kuulemma melkoiset pirskeet taas luvassa.”

Puhdistaja kohautti olkiaan. Hän oli käyttänyt seuraavan annoksen Sinolia kypäränsä keltaisen metallin kiillottamiseen ja pystyi nyt käytännössä näkemään itsensä sen pinnan heijastuksesta.

”Minulla ei taida olla vaihtoehtoja. Paluulentoni Xialle on vasta ylihuomenna ja Varjottu tuskin uskoisi ainuttakaan tekosyistäni.”

”Hah”, L’or tuuletti voitonriemuisesti. ”No nähdään siellä. Hyvästelen sinut sitten vasta vähän ennen kuin ne joutuvat kantamaan sammuneen ruhoni ulos sieltä.”

Puhdistaja kohotti kulmiaan L’orin sanoille. Tämä kuitenkin vain nauraa hekotteli makeasti matkallaan Ravinnottajan tiskille. Kaksikko vaipui nopeasti kovaääniseen keskusteluun, joka sivukorvallakin kuunneltuna hädin tuskin kuulosti liittyvän millään tapaa ravintolayrittäjyyteen. Puhdistaja katsoi parhaakseen jatkaa matkaa. Hän nappasi pullon mukaansa ja heilautti vielä kättään ravintolan ovella, mutta kumpikin etelämantereella syntyneistä ei sitä huomannut. Paikallisjuorujen jauhaminen oli vienyt heidän molempien jakamattoman huomion.

Puhdistaja käänsi katseensa kohti linnaketta. Sinne menisi varmasti jossakin kohtaa raideyhteys, joka jouduttaisi matkaa huomattavasti. Hän lähti astelemaan kohti asemaa kypärä tiukasti kainalossaan, valkoinen pullo kypärän sisällä hölskyen. Hänellä olisi vielä yksi polttava asia ennen iltaa, mutta määränpäähänsä päästäkseen hän tarvitsisi yhden hyvin täsmällisen selakhin apua…

Useimmat eivät huomanneet sinikasvoista selakhia, joka saapui suureen kammioon sivuovesta. Varjottu kuitenkin huomasi tämän välittömästi – kuten kaiken muunkin, mitä hänen saleissaan tapahtui. Kukaan ei ollut aivan varma, miten.

”Hovi” sijaitsi syvällä linnoituksen ytimessä, kiveen kaiverretuissa holveissa. Jokainen seinä oli huolellinen taideteos, joihin oli ikuistettu Varjotun voitot – ja taidemaku. Kaiverrokset ja maalaukset vetivät vertoja hienoimmalle palatsille, mutta siellä syvällä kiven sisässä niillä oli hädin tuskin yleisöä. Tila oli yleensä hämyisä, jopa kolkko, mikä Odinan aurinkojen alla oli mieluisaa vaihtelua. Draakkiruhtinas otti salissa vastaan alaisiaan ja delegaatioita, ja hänen lähipiirinsä – hovinsa – sai kuulla siellä asioita, jotka jäivät suurimmalta osalta pimentoon.

”Rautakala. Kellon lyömällä, kuten tavallista”, Varjottu sanoi ja viittoi yhdellä sormen heilautuksella: astele eteeni.

Selakhi huokaisi syvään kuin kooten itsensä ja asteli lähemmäksi. Hovissa oli vain tusina henkilöä, melkein kaikki draakkeja. Heidän katseensa seurasi selakhia hiljaa. Hän kyllä tunsi heidät kaikki nimeltä, eikä pitänyt juuri ainoastakaan. Tila tuntui piinallisen suurelta, vaikkei matka ollut oikeasti juuri mitään. Rautakalaksi puhuteltu selakhi niiasi.
”Kutsuitte, mestari.”

Rautakala oli pukeutunut arvokkaasti lumenvalkeaan haarniskaan ja yönsiniseen hameeseen. Hän olisi ulkoasunsa puolesta sopinut parempiinkin steltläisiin pitoihin. Huolitellusta ulkomuodosta huolimatta hänen katseensa oli arka ja vältteli Varjottua. Niin lähellä pimeys draakin ympärillä tuntui tavallistakin painostavammalta.

”Minun haltuuni on siunattu jälleen uusi sirpale muinaista maailmaa”, Varjottu kertoi hitaasti. ”Minä tahtoisin kuulla, mitä sinä tiedät Nimdasta, Rautakala.”

Nainen mietti hetken omia sanojaan, ja sitten, mitä sanoja Varjottu haluaisi kuulla.
”Nimdalla on pitkä ja verinen historia pyhänä aseena, mutta jopa Selakhiassa tieto siitä säilyi vain legendoina. Minä en ehkä ole paras taruntuntija, kuten tiedätte.”

Varjottu mietti hetken.
”Olenko ymmärtänyt väärin, että sirut kietoutuivat myös sinun kansasi tuhoon?”

”Ette tietenkään”, Angien nyökkäsi. ”Mutta ne tapahtumat, mitä voi Selakhian tarustosta tulkita myyteiksi Nimdasta, olivat kaukaista tarinaa jo silloin, kun minä avasin silmäni.”
Hänen aikanaan tuho oli tullut jo paljon tavanomaisemmista lähteistä: tulesta ja raudasta.

”Kerro minulle näistä tarinoista.”

Selakhi tunsi olonsa hieman typeräksi niiden satujen keskellä, mutta puri hammasta ja yritti olla vakuuttava.
”Sen vähän perusteella, mitä minulla on tästä kertoa, selakhit halusivat Nimdan samasta syystä, kuin kaikki muutkin: koska he uskoivat sen toteuttavan heidän jokaisen haaveensa, palauttavan menneen suuruuden ajan. He uskoivat, että sirut voisivat muuttaa heidän uskostaan totta ja kääntää kellot. Mutta tämänkaltaiset harhat ovat ymmärtääkseni hyvin yleisiä Nimdan historiassa. Kuulemani tarut eivät tunne tapauksia, joissa Nimdalla olisi saavutettu mitään kovin hyvää tai pysyvää. Mutta minä en tiedä sirusta sen enempää, en ilman tarkempaa tutkimusta.”

Oli vaikea lukea Varjotun reaktioita. Hän kuunteli pistävä katse silmillään.
”Kääntää kellot”, draakki maisteli hiljaa. ”Niin, voin ymmärtää. Haluaisitko sinä tehdä niin, Rautakala? Kääntää kellot kansallenne.”
Kristallisaaria käytännössä hallitsevan draakkikuninkaan suusta se kuulosti vieläkin ivallisemmalta. Esitaruista alkaen draakkikuninkaat olivat olleet vihollisia, ja Varjotun henkilökohtainen tuhon työ ylsi myös nykyajan Selakhiaan. Hänen kädenjälkensä oli ollut ilmiselvä myös sisällissodassa ja tasavallan tuhossa sen jälkeen.

”Tiedätte hyvin, että viihdyn täällä”, selakhi vastasi varovaisesti. Kun Varjotun hiljaisuus osoitti tyytymättömyytensä vastaukseen, Rautakala jatkoi.
”Selakhi, joka ei kaipaa kotiin, on sydämetön, mutta sellainen, joka sinne palaa, on typerä”, hän lopulta sanoi. Se ei ollut hänen mietelauseensa, mutta se oli surullisen osuva.

”Uskosi on heikko”, Varjottu tuhahti, mutta se oli enemmän ankea kuin ivallinen ääni. Selakhi valahti melkein kuoleman valkeaksi tajutessaan lukeneensa mestariaan väärin.
”Kenties se ei yllätä minua. Vain epätoivo tai sydämettömyys ajaa jonkun palvelemaan vihollistaan niin nopeasti, kuin sinä teit.”

Rautakalan pelonsekainen tunne piti raivon aisoissa. Jollekulle muulle hän olisi huutanut, että oli ollut käytännössä vanki, ja että mitä muita vaihtoehtoja oli muka ollut. Mutta Varjotun leikkien kanssa hänen oli vain nieltävä ylpeytensä… ja ehkä synkkinä hetkinä pohdittava, että ehkä Varjottu oli kuin olikin oikeassa. Se ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän vain hammasta purren hyväksyi Varjotun todellisuuden ylitse omansa.

Lopulta Varjottu vain naurahti kuivasti. ”Rauhoitu, tyttö. Selvitä, mitä pystyt. Voit poistua.”

”Kyllä, mestari”, hän niiasi ja yritti pitää itsensä kasassa parhaansa mukaan. Selakhi käveli pois salista niin nopeasti kuin saattoi.

Selakhi pakeni saman tien huoneistoonsa, joka sijaitsi linnakkeen paremmissa osissa. Satunnaiset hahmot, joiden ohi hän oli kulkenut, eivät saaneet vihiä mitään hänen surkeasta olostaan. Odinalla ei kannattanut näyttää sitä. Vasta päästyään sisälle ja lukittuaan oven hän uskalsi romahtaa leveälle sängylle ja huusi tyynyyn. Hänen miehensä ei ollut paikalla. Angien ei osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia.

Huoneistosta avautui mukava näkymä yli Odinan kaupungin, kallioisille rannoille ja lopulta merelle. Seinät olivat hiekan väristä kiveä, mutta niitä oli koristeltu värikkäillä verhoilla ja vanhoilla puukalusteilla. Sivuhuoneessa oli Angienin toimisto ja kirjasto. Keittiö oli hyvin varusteltu ja kieli siitä, että taloudessa ymmärrettiin hyvän ruoan päälle. Viinakaappi oli pieni mutta valikoimaltaan laadukas. Makuuhuoneen kaapeista toisessa oli lähinnä uusselakhialaista muotia ja toisessa erittäin käytännönläheisiä toa-haarniskan osia.

Angien kaivoi esiin puolillaan olevan konjakkipullon ja kumosi puoli lasillista suoraa päätä. Kovin paljoa ei voisi ottaa, koska hänellä oli vielä velvollisuuksia, mutta jotakin oli pakko saada hermojen nollaamiseksi. Varjotun tapaaminen oli aina sellaista helvetin munankuorilla tanssimista… mutta vaikka hän oli miten vihainen, hänen oli kai oikeasti oltava Varjotulle kiitollinen. Olihan se yksin hänen hirmuisuutensa armosta ja luottamuksesta, että Rautakala oli niinkin mukavassa asemassa kuin oli. Tai… ylipäänsä elossa. Kyllä tämä taisi oikeasti tietää paremmin… Ei auttanut kuin vetää hymy kasvoille ja mennä pitämään huoli, että draakin legioonilla riitti aseita jatkossakin.

Selakhi kasasi itsensä vielä tipalla konjakkia ja avasi väsyneesti kangaskantisen kalenterinsa, joka toimitti myös juoksevien asioiden muistikirjan virkaa. Illalla olisi Varjotun juhlat (ihanaa) mutta valitettavasti Halawe myös lähtisi jollekin tehtävälle niiden jälkeen. Mutta sitä ennen hänen pitäisi vielä hoitaa pari proteesia ja tarkastuskäynti tiedeosastolla ja pari muuta juttua, joita hän tiedeosaston ainoana järkevänä ja järjestelmällisenä henkilönä saattoi tehdä. Oli noin 60% mahdollisuus, että Tohtori Tritonus vielä räjäyttäisi jotakin tänään.

Hän veti valkoisen laboratoriotakin haarniskansa suojaksi, nappasi tyylikkäät suojalasit sen taskuun ja lähti suunnistamaan kohti tutkimusosastoa.

Odinan linnoituksen syvälle peruskallioon kaivetut osat olivat mukavan viileitä jopa sellaisina hiostavina päivinä. ”Tutkimukselle” oli varattu linnakkeesta kokonainen siipi – mittava kompleksi, mistä löytyi työpajoja, laboratorioita, äärimmäisen vaarallisia aineita ja pääsy mittavaan asevarastoon. Kun laskeutui Odinan valtaistuinsalista läpi tutkimussiiven, kulki ensin ohi mutaatio- ja fuusiotieteiden kerroksen (”biologinen”) ja saapui sitten mekaanisen teknologian osioon (”tekninen”). Mutaatiokiihdyttimestä kuului karmaisevia huutoja, kun Puhdistaja marssi huoneiden ohi kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Tutkimushuoneiden valkoisessa steriiliydessä oli voimakas kontrasti käytävien luonnonkiveen ja hämärään valaistukseen.

Hän saapui lopulta Proteesilaboratorio 1:een. Työpajan pöydät ja tuolit olivat täynnä erilaisia teknisiä vimpaimia. Tilassa oli vain kaksi henkilöä.

Suurikokoinen, piikikäs ja lihaksikas pimeyden metsästäjä istui yksinkertaisella penkillä turhautuneen näköisenä. Tämä oli draakki, jonka silmistä toinen oli punainen ja toinen vihreä. Kaoottisesta haarniskasta näki lukemattomat sodan jäljet. Verikosto-niminen metsästäjä vihelteli ärsyttävästi.

Puhdistajaa ei kiinnostanut toverin tervehdys. Hän löysi draakin selkäpuolelta etsimänsä. Sininen selakhi-neito valkotakissa sääti jotakin porakoneen kanssa draakin selkäpuolella, missä tämän ylimääräinen kanoka-laukaisin-käsi yhdistyi metsästäjän selkärankaan. Selakhilla, joka tunnettiin Rautakalana, oli pari lisäruuvia hampaissaan. Vieressä oli liikuteltavalla pöydällä kasa muitakin instrumentteja: kristalliskalpelli, magneettiavain, sarja teriä ja koukkuja.

”Hetki”, selakhi mumisi ruuvien läpi. Verikosto ulvahti ikävästi. ”Lopeta se liikkuminen”, selakhi kivahti. Toinen ruuvi sisään. Koko prosessi vaikutti melko vastuuttomalta, mutta tehokasta se oli.
”Helvetti sinun kanssasi”, Verikosto mutisi, mutta ei uskaltanut olla tottelematta porakonetta.
”Voin laittaa lisää puudutusainetta, jos tarvitset.”
”Ei helvetissä.”
Selakhi huokaisi. Mikä siinä on, että jokainen metsästäjä esitti aina niin pirun kovaa, että puudutusainekin oli heikkouden merkki. Mikä idioottien saari.

”No niin”, sai selakhi työn tehtyä parin minuutin jälkeen. ”Nyt sen pitäisi pysyä kiinni. Älä tee sillä mitään tyhmää pariin päivään, sen pitää saada integroitua haarniskaasi.” Hän napautti omituista toista häntää, joka miehellä oli. Se kiemurteli ylös kanoka-laukaisin kärjessään.

Verikosto mutisi jotakin testatessaan, että mekaaninen häntä toimi kuten piti. Se luikerteli ympäriinsä ja toi laukaisimen tämän pään yläpuolelle.
”Hei, Puhdistaja”, hän sanoi. ”Milloin palataan Metru Nuille? Kuulin että toit kaiken muuttavan aseen… Saa Lhikan sitten maistaa sitä!”
Puhdistaja kohautti olkiaan, tai ainakin yritti. Sellaiset eleet eivät olleet helppoja niin paksussa haarniskassa.
”Taitaa olla Varjotun eikä minun asiani”, hän vastasi.

”Tapoitko edes Ilonpilaajan?” Verikosto kysyi.
”Se ei ollut prioriteetti”, Puhdistaja vastasi. Lyhytsanaisuuteen kyllästynyt draakki mutisi jotakin ja poistui paikalta. ”Nähdään illalla juhlissa!” hän vielä julisti kovaan ääneen.

Puhdistaja ja Rautakala jäivät kaksin. Rautakala oli lähes aina lyhyempi kuin juuri kukaan muu Varjotun palveluksessa oleva, mutta hänen valtakunnassaan robottiselkärankojen ja plasmalaukaisimien maailmassa isotkin korstot olivat yleensä nöyrää poikaa. Ei ehkä kannattanut ärsyttää tyyppiä, joka korjaisi luuytimesi kun seuraavan kerran joudut katastrofaaliseen onnettomuuteen. Sekin auttoi, että hän oli Varjotun uskottuja.

Teknisellä osastolla Rautakalan alaisuudessa työskenteli kolmisen tusinaa insinööriä (oikeilla tai väärennetyillä papereilla) ja hullua neroa, joista enemmän kuin yksi olivat mutatoituneita entisiä Nynrah-aaveita. Biologisella osastolla oli pari tusinaa lisää, ja se porukka oli vielä oudompaa. Osa heistä oli ihan okei, mutta kaikki eivät olleet ihan… kiinteässä olomuodossa.

”Minun pitää päästä Asevarasto vitoseen”, Puhdistaja meni suoraan asiaan. Selakhi pyyhki verta ja öljyä käsistään pyyhkeeseen ja mittaili metsästäjää.
”Rikoitko taas aseesi?” selakhi kysyi kuivasti.
”Siihen ammuttiin plasmaa.”
”No ei se tietenkään kestä sitä. Se on liekinheitin.”
”Ei se kestänytkään.”
”Ampuiko joku toa?”
”Tapasin Tuomarin.”

Tuomarin mukana Odinalta oli karannut ainoa alkuperäinen Vartija-kivääri, Rautakala mietti surumielisesti. Odinalla kyllä tehtiin sen halpaa kopiota, mutta alkuperäistä hän ei ollut saanut käsiinsä. Selakhi mietti hetken, millainen Puhdistajan, Ilonpilaajan ja Tuomarin taistelun oli täytynyt olla. Odinalaisia legendoja joka lähtöön…

Selakhi huokaisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja lähti saattamaan Metsästäjää kokeellisten aseiden arsenaalille. Teknisen osaston päällikkönä Rautakala oli yksi niistä harvoista, joilla oli valtuudet käydä siellä. Hän lukitsi työpajansa perässään. Osasto oli jo melko hiljainen, ja suurin osa hänen väestään oli päässyt jo vapaalle.

”Ainakaan Ilonpilaaja ei ampunut sinua millään isolla”, Rautakala ylläpiti väkinäistä keskustelua samalla, kun he marssivat pitkin kompleksin käytäviä kohti asevarasto viittä. ”Hävittäjä oli törmännyt siihen Xialla ja kokeillut onneaan vähän liiaksi. Takaisin saatiin purkillinen jotain epämääräistä mössöä, josta suurin osa ei ollut koskaan kuulunutkaan Hävittäjälle…”

Puhdistaja murahti tyytymättömästi. Rautakala oli melko varma, että tämä kyllä tiesi metsästäjä-toverinsa kohtalosta.

”Hän oli varustautunut aika kevyesti. En usko, että hän odotti joutuvansa taisteluun”, Puhdistaja huomioi.

”Omituista häneltä”, Rautakala ihmetteli. ”Ne sirut ovat pistäneet maailman kirjat sekaisin.”

Puhdistaja käänsi katseensa rinnallaan kävelevään selakhiin hieman kummastuneena, mutta vaihtoi rintamasuuntansa takaisin eteenpäin, kun he joutuivat väistämään käytävällä vastaan tullutta leveyssuunnassa mutatoitunutta titaania.

”Olet jo kuullut siitä.”

”Ohimennen”, Rautakala muunteli hieman totuutta. ”Kolmas ovi vasemmalla.”

He olivat saapuneet määränpäähänsä. Tutkimussiiven yhteyteen rakennetut varastot oli tarkoitettu pääasiassa kentällä työskentelevien metsästäjien käytännön tarpeiden säilöntään. Varastot neljästä kahdeksaan oli kuitenkin varattu erikoisemmille varusteille. Varasto viiden sisältöön eivät päässeet käsiksi monet. Puhdistaja oli yksi harvoista ja valituista lähinnä siksi, että puolet sen sisällöstä oli hänen alun alkaenkin mukanaan tuomaa.

Angienin avainkristalli salli oven avaamisen ja selakhi edellä he astuivat sisään. Heti ensimmäisellä vilkaisulla oli selvää, mitä siinä nimenomaisessa varastossa säilytettiin. Mustan Käden logot koristivat esineistä käytännössä jokaista. Ainoastaan kaksi hyllyä varaston vasemmalla laidalla oli merkattu muilla xialaisilla merkinnöillä.

Puhdistaja käveli edeltä hyllyjen kolme ja neljä väliin, jossa aivan tämän punaisen visiirin tasalla lepäsi juuri sellainen panssariin kiinnitettävä liekinheitin, millaisen hän oli menettänyt. Hän kaappasi viimeisen kappaleen mukaansa. Seuraavaa esinettä hän kuitenkin joutui etsimään. Tämän katseen harhailtua tovin Rautakala kyllästyi odotteluun.

”Mitä etsit?”

”Niitä Nyrkin vanhoja kiitoreppuja. Onko niitä vielä?”

”Niitä ionisiivellisiä ainakin”, Rautakala totesi ja kumartui lähimpänä sisäänkäyntiä sijaitsevan hyllyn pohjalle. ”Saako olla sinistä vai punaista?”

”En kaipaa mitään niin näyttävää. Sellainen kertakäyttöinen riittää.”

Angien oli jo nostamassa suurempaa metallista laattaa, mutta Puhdistajan täsmennyksen kuultuaan kaivoikin sen takaa paljon pienemmän, hädin tuskin rakettireppua muistuttavan vempeleen.

”Se ei kyllä anna sinulle ilmaherruutta Ilonpilaajaa vastaan”, Rautakala huomautti, suoristi selkänsä ja ojensi repun Puhdistajan odottaviin kouriin.

”Eikä tarvitsekaan. Tahdon vain jotain sille varalle, että joudun tekemisiin korkeuksien kanssa.”

Selakhi hymähti ymmärtäväisesti. Hänen katseensa harhaili pitkin hyllyjä, joihin oli alkanut muodostumaan tavaran puutteesta huomattavan suuria koloja. Vuosikymmenet eivät olleet armollisia kulumalle. Ja Puhdistajalla oli paha tapa joutua tehtävillään aina tilanteisiin, jotka verottivat varusteiden määrää pysyvästi.

”Korkeuksista puheen ollen, insinööripuolelta kyseltiin sinua taas. En luvannut tietenkään mitään, mutta Herra Rakennusmestari alkaa kuulostaa kärsimättömältä.”

Puhdistaja huokaisi syvään ja käveli kaksikosta ensimmäisenä ulos asevarastosta täydennykset kainalossaan.

”Hän saa luvan odottaa. Palaan Xialle ylihuomenna enkä ole aikeissa tulla takaisin toviin.”

”Kertoisit tuon hänellekin, niin ehkä hän lakkaisi vaivaamasta minun osastoani asialla”, Rautakala murahti ja asteli ulos Puhdistajan perässä. Oven sulkeuduttua sähkölukko surahti merkiksi siitä, että se oli tosiaan kiinni.

”Suoraan sanottuna minua ei kiinnosta hänen jatkuva tarpeensa stressitesteille. Valaa vain vainoharhaa, vaikka tiedämme, että laskelmat ovat oikein.”

”Noh, sen siitä saa kun hankkii sata tuhatta teräspalkkia Varjotun laskuun. Hänellä on oikeus pitää silmällä sijoitustaan”, Rautakala huomautti.

”Hänellä on. Insinööreillä ei. Olisivat vain tyytyväisiä, että projekti on valmis.”

Puhdistajan rakennuttama kokeellinen taivasasema oli ollut pääasiallinen syy sille, miksi tämä ei ollut viettänyt kentällä kovinkaan paljoa aikaa edelliseen kahteen vuosikymmeneen. Varjottu oli hehkuttanut hanketta uuden turvallisemman ajan alkuna. Projektia johtanut Puhdistaja ei ollut jakanut Odinan valtiaan intoa, vaan oli runnonut projektia eteenpäin kuin tämän henki olisi ollut sen valmistumisesta kiinni. Asema oli ollut virallisesti valmis jo yli vuoden, mutta sen sijainti oli silti salaisuus kaikille muille paitsi harvoille ja valituille.

Rautakala ymmärsi hyvin, mistä insinöörien turhautuminen johtui. Astronominen määrä rahaa oli uponnut projektiin, jonka hedelmiä heidän ei sallittu edes näkevän. Selakhi oli melko varma, että hänenkään ei virallisesti olisi kuulunut tietää aseman olemassaolosta, mutta tieto oli valunut hänen käsiinsä siinä vaiheessa, kun häneltä tilattiin modifikaatioita BH-15-sarjan ohjuslaukaisimiin, jotta ne voitaisiin kytkeä tuhannen sarjoihin. Rautakala tiesi, että sen mittakaavan projektista tiesi varmasti moni sellainen, joka vain osasi pitää suunsa supussa.

Äkkiä Rautakalan radiopuhelin huusi. Se oli hänen takkinsa rinnuksissa. ”KRZ. Hälytys, kemiallinen vuoto Mutaatiokiihdytinkammiossa! KRZ.”
Syvä huokaus. Miksi juuri tänään?
”Kuinka paha?” hän kysyi puhelimeen.
”Mitään ei tainnut sulaa”, vastasi tuttu ääni toisesta päästä. ”Kovin pahasti…”
”Tulen katsomaan”, Rautakala sanoi, ja mutta ei pitänyt erityisen suurta kiirettä.

Puhdistaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja lähti marssimaan tulosuuntaansa varusteet kourassaan. Rautakala ei hyvästellyt senkään vertaa, vaan lähti harppomaan nopeasti toiseen suuntaan.

Mutaatiokammiosta levisi tajunnan sammuttava löyhkä. Ilmalukossa oli vihreitä sadetakkeja ja kaasunaamareita. Hän veti ne päälleen hyvin rutiininomaisesti.

”No niin, mitä destralia täällä on tapahtunut?” Rautakala kysyi kun asteli kammioon, mikä höyrysi ja haisi. Siellä oli lukematon määrä erilaisia myrkkyjä, joiden käyttö oli kielletty suurimmalla osalla sakaroista. Mutta joskus tieteen eteen piti tehdä uhrauksia.

Kaksi henkilöä tuli häntä vastaan kaasunaamareittensa ja suoja-asujensa kera. He olivat avanneet kaikki ikkunat tuulettaakseen tilaa. Se teki huoneesta ällöttävän lämpimän, mutta ainakin myrkkyhöyryt huuhtoutuivat Odinan taivaalle.
”Homma räjähti kun säteilytimme yhtä vankia mutageenipadassa. Siitä piti tehdä uusi-”
”Hittoako mitä siitä mitä te yrittite tehdä. Mikä tilanne on nyt?” selakhi tivasi.
”No… tuolla”, vastasi toinen suojapukuisista tutkijoista ja osoitti kädellään ylikuumenneen kammion kulmaa. Siellä höyrysi joku tyyppi.

Rautakala otti olennon suuntaan pari päättäväistä askelta. Se oli valtava, draakkia suurempi, ja se lojui nelin kontin lattialla. Olennolla oli ainakin neljä uskomattoman lihaksikasta kättä ja sairaalloisen vihreä iho josta pisti läpi teriä ja hammasrattaita. Se hengitti raskaasti.

”No niin, hei vain!” Rautakala huusi ja käveli olennon eteen. Hän heilutti kättään, mutta ei saanut vastausta. Osa laboratoriosta savusi vielä. Sähköjohtoja roikkui vaarallisesti kemikaalisammioiden päällä.

”Hei, kuuletko sinä minua? Tyyppi hei!” selakhi jatkoi. Lopulta mutantti käänsi päänsä.

”Olit onnettomuudessa. Osaatko vielä puhua?”

Mutantti näytti hämmentyneeltä. Lopulta hän tavasi matoraniksi varovaisen myöntävän vastauksen.

”Loistavaa. Tässä on Pimeyden Metsästäjien jäsenhakemus. Onnea uudelle urallenne. Nyt, sinä valut jotakin myrkyllistä mönjää laboratorion lattialle, joten voisitko poistua.” Rautakala sanoi, ojensi paperin savuavalle mutantille ja kääntyi pois. Mutaatiokammion sivussa pidettiin aina liittymislomakkeita ja mainoskuulakärkikyniä, sillä sellaiset tapaukset olivat murheellisen yleisiä.
”Järjestäkää sille joku säteilysuojattu huone”, hän sanoi kahdelle tyrmistyneelle laboratoriotyöntekijälle, kiersi jonkun lattialla sulavan ruumiinosan ja poistui. Uusi Pimeyden Metsästäjä Varjotun riveihin, selakhi mietti.
”Ja opetelkaa helvetti olemaan”, hän vielä hihkaisi laboratorion porukalle.

Ennen kuin Rautakala ehti poistua biologiselta osastolta, hän kävi hyvin lähellä kuolemaa: noin kolmen metrin päässä käytävää eteenpäin hänen kulkusuunnassaan ovi paiskautui saranoiltaan suuren räjähdyksen voimasta. Räjähdys vei mukanaan suuren osan käytävää ja jätti kraatterin siihen, mistä selakhi olisi noin sekunnin kuluttua kävellyt. Hän kiljaisi, lensi paineaallon voimasta takamuksilleen lattialle ja tunsi polttavan kuumuuden ihollaan.

Räjähdyksen keskipisteenä olleesta huoneesta, tai siitä, mitä siitä oli jäljellä, saapasteli ulos siivekäs hahmo, joka taputteli neljällä kädellään vielä kytevää labratakkiaan.
”Auts, auts, kuumaa, kuumaa”, tämä puuskutti. Nähdessään pöllämystyneen Rautakalan istumassa lattialla tämä totesi: ”Tuota, ampu tulee?”
”Mitä absoluuttista karzahnia?” selakhi huusi.

Liekkimerestä pelastautunut otus olisi ollut vaikea tunnistaa schiludomilaiseksi, ellei Rautakala olisi tiennyt, että tämä oli sellainen: tämä oli täysin karvaton ja tämän pää niin sileä, että kallonmuodot olivat hyvin näkyvissä. Tämän tumma prototeräksinen haarniska, joka pilkotti liekeissä mustuneen ja reikiintyneen labratakin alta useista kohtaa, oli täynnä outoja pieniä nystyröitä.

”Tulen toan veri oli hieman, hmm, potentimpaa kuin odotin”, luurankomainen schiludomilainen murahti ja yski hieman savua. ”Ihan saatanan räjähdysherkkää!”

”Sen jälkeen, kun…?” Rautakala puuskahti nousten seisomaan.

”Sen jälkeen, kun mitä?”

”Ei tasan räjähdä tuolla tavalla, jos et tehnyt jotain!”

”Sekoitin siihen vain glyseryylitrinitraattia ja vähän diasetyyliperoksidia. Syttyi, perkele, heti, kun panin sekaan diiseliä.”

Rautakala oli sanaton. Hän huokaisi ja pudisteli takistaan nokea, mikä lähinnä levisi siihen pahemmin.
”Kai sinä ymmärrät, että jos räjäytät puolet osastoa ilmaan, se tulee aika kalliiksi?”

Schiludomilainen mulkaisi Rautakalaa ärtyneesti.
”Kuka nyt välittää jostain rahasta. Mutta käy nyt peremmälle, kun kerran tulit vierailemaan.”

Varjottu, olisi Rautakala halunnut sanoa mutta jätti sanomatta.

Lepakkoi marssi välittömästi takaisin huoneeseen, joka oli paikoitellen vielä ilmiliekeissä. Rautakala katsoi tämän perään epäuskoisesti. Sitten hänen katseensa kääntyi käytävän lattiaan tulleen railon toiselle puolelle, jossa kaksi niinikään pöllämystynyttä metsästäjää – matoralainen ja kromidi – tuijotti takaisin.

”Sinäkin tulossa Tritonusta tapaamaan?” pienempi metsästäjistä, Tärvelijä, kysyi häneltä. Tämä oli tapansa mukaan pukeutunut mustaan japanuilaisten taistelulajiharrastajien suosimaan asuun. Rautakalalla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi taistelulajiasiantuntijan koodinimi oli ”Tärvelijä”. Mitä tämän oli tarkoitus tärvellä nyrkiniskujen ja hyppypotkujen avulla?

Pariskunnan pidempi ja jäntevämpi osapuoli, Virittäjä, oli tänäänkin vähänsanainen. Hän vain seisoi Tärvelijän takana hiljaa Rautakalaa tuijottaen, riittävän lähellä työpariaan, että hänen pitkä lonkeropartansa kutitteli tämän päälakea. Tärvelijä puolestaan yritti hätyyttää lonkeroita pois päältään hieman ärsyyntyneenä.

Rautakalalla olisi ollut parempaakin tekemistä kuin jäädä näiden urpojen kanssa juttelemaan, mutta häntä kiinnosti kuitenkin hieman, mitä ihmettä Tritonus puuhasi.
”Niinpä kai”, hän puuskahti ja käveli savuavaan huoneeseen. Tiedemiestä ihan oikeasti tapaamaan tullut kaksikko asteli hänen perässään sisään.

Schiludomilainen oli tarttunut vaahtosammuttimeen ja suihkutteli sillä kyteviä seiniä. Ei kestänyt kovin montaa minuuttia, kun huone oli jo enimmäkseen sammunut, ja käytävän seinässä olevan reiän kautta veti sen verran hyvin, että hengitysilmastakaan ei saanut enää syöpää.

Tritonus oli räjähteiden asiantuntija, mutta hän työskenteli biologisella osastolla siksi, että Varjottu tahtoi jonkun kehittävän biologisia räjähteitä. Rautakala joutui onneksi harvoin olemaan tekemisissä tämän kanssa, sillä tämä oli hänen mielestään suoraan sanottuna karmiva tapaus.

”Tritonus hei!” huudahti matoralainen Rautakalan takana. ”Tultiin käymään.”

”Ah, sehän on Örveltäjä ja Räpeltäjä”, schiludomilainen tuhahti. ”Taasko loppui paukut kesken? Sanoin, ettei lisää tipu, ennen kuin tuotte lisää absinttia.”

”Viimeisen kerran”, matoran älähti. ”Me ollaan Tärvelijä ja Virittäjä!”

”Joo joo”, Tritonus sanoi ja penkoi jotain kaapistaan.

Rautakala tutkaili huonetta. Keskellä tilaa oli leikkauspöytä, johon oli sidottu tulen toa, joka taisi olla hengetön. Huoneen reunamilla olevien pöytien päällä sijainneet pullot ja rasiat olivat tuhoutuneet räjähdyksessä, ja ikkunat olivat paiskautuneet irti.

”Mitä sinä oikeastaan teet?” Rautakala kysyi pälyillen yhä ympärilleen.

”Sitä, mihin minut on palkattu, tietenkin”, Tritonus vastasi, ”biologisia aseita.”

Hän löysi etsimänsä – ampullin jonkinlaista nestettä – ja marssi huoneen keskelle sidotun toan luokse.

”Hei, tota, me tarvittais vielä kolmetoista uutta kranaattiomenaa”, Tärvelijä sanoi varovasti. ”Kyllä me tuotiin absinttia.”

Virittäjä asetti pullon vihertävää nestettä sivupöydälle. Jättäen kaksikon täysin huomiotta Tritonus veti injektioneulan täyteen ampullissa olevaa nestettä ja puukotti sen sitten suoraan tulen toan kaulaan. Tämä päästi korviahuumaavan rääkäisyn ja rupesi välittömästi rimpuilemaan lepositeissään.

”Mitä hittoa, se oli elossa?” Tärvelijä parahti.

”No niin, Rautakala”, Tritonus tuhahti ja läimäytti toaa avokämmenellä kasvoille. ”Annapa näkemyksesi: haluaisin pumpata testosteronia suoraan tämän aivoihin nähdäkseni, mitä se tekee veren räjähdysherkkyydelle, mutta minulla on vaikeuksia tehdä se kallon läpi. Sitten taasen testosteroni ei läpäise veri-aivoestettä, joten sen saaminen sisään verenkierron kautta on haastavaa! Miten ehdotat, että ratkaisen ongelman? Saat palkinnoksi fentanyyliä. No niin, kello käy.”

”… mitä… miksi, äh, mistä minä tietäisin?” Rautakala ähkäisi. ”En minä ole mikään kemisti.”

”’En minä ole mikään kemisti’, nännännää”, Tritonus matki. ”Helvetin hammasaivo. Ei sinusta koskaan ole mitään iloa! Kunnon tieteilijä ei välitä rajoista, niin eettisistä kuin tieteenalojen rajoista! Kyllä olisi Tohtori Synti osannut minulle tämän kertoa.”

”Voi nyt yhden kerran”, Rautakala kivahti. ”Syntiä ei ole näkynyt vuosikausiin, ja vieläkin sinä urputat siitä, että se katosi! Siirry jo elämässä eteenpäin.”

”Ei täällä mikään tunnu pyörivän ilman sitä kusipäätä!” Tritonus huudahti. ”Sillä oli kuule visiota! Sillä oli ideoita! Sillä oli ymmärrystä maailman rakenteesta! Ja sitä kiinnosti, mitä täällä puuhataan!”

”No voi voi, mutta minulla on oma osastoni pyöritettävänä”, Rautakala huokaisi syvään. Tohtori Synti oli ollut kyllä mäntti, mutta ainakin tämä oli ollut hurmaava mäntti, toisin kuin kukaan muu näistä tyypeistä.

”Niin tuota, mites ne kranaattiomenat?” Tärvelijä yritti. Siihen Tritonus vastasi kaivamalla huoneen perällä olevasta laatikosta koomisen näköisen pyöreän, mustan, sytytyslangallisen pommin, jonka tämä heitti päin kysyjän naamaa. Tärvelijä sai juuri ja juuri otettua kopin metallikuulasta, ennen kuin se olisi osunut häntä naamaan, vain huomatakseen, että sen sytytyslanka oli sytytetty.

”AAAA MITÄ MINÄ TEEN TÄLLÄ?” hän huusi ja juoksi huonetta ympäri kuin hahmo koomisista piirrosanimaatioista.

”Mietipä sitä”, Tritonus sanoi. Rautakala tarttui matorania kauluksesta pysäyttäen tämän ja otti pommin tämän kädestä. Hän lipaisi sormenpäitään ja yksinkertaisesti puristi sytytyslangan pään sammuksiin.
”Idiootti, käyttäisit joskus päätäsi”, hän huokaisi.

”Mitä odotit äijältä, jonka nimi on Örveltäjä”, Tritonus mainitsi piikittäessään jälleen jotain nestettä leikkauspöydällä möllöttävään uhriin. Tällä kertaa toan iho tosin alkoi hehkua oranssina.

”… minä taidankin tästä lähteä, ennen kuin menetän kriittisiä määriä aivosoluja”, Rautakala sanoi ja kiirehti ulos huoneesta. Hän oli jo useiden metrien päässä, kun hänen takaansa kuului jysähdys liekkien kuumuuden hohkatessa vielä hänen niskassaan ja Tärvelijän epätoivoisen parahduksen kaikuessa käytävää pitkin.

”Ei saatana, sehän toimi hyvin!” kuului Tritonuksen innostunut rääkäisy ja kahden metsästäjän yskintää. Selakhi kiihdytti tahtiaan vaistomaisesti, kuin yrittäen saada etäisyyttä itsensä ja seuraavan vääjäämättömän räjähdyksen väliin. Ehkä siihen sai lopettaa työpäivän…

Monta kerrosta alempana steltinpeikko nimeltä Kersantti ei pahemmin piitannut räjähdyksestä, joka kaikui jostakin Linnakkeen tiedeosaston suunnasta. Sellaista sattui! Linnake kohosi mustana ja jättiläismäisenä hänen takanaan. Se oli louhittu puoliksi vuoren sisään vuosisatojen aikana. Reitti pääportilta kohti kaupunkia kulki pengerrettynä tienä, mikä oli tarpeeksi leveä kokonaiselle kolonnalle sotilaita.

Linnakkeen raitiovaunupysäkki oli ihan siinä portin lähellä. Kersantin ei tarvinnut odotella kauaa. Hänen päivänsä oli kulunut parin vastavärvätyn koulimisessa sotilaiksi – huonolla menestyksellä – ja nyt teki mieli irroitella. Ottaa vähän etkot ennen iltaa. Ja sitä varten hänellä oli vakiopaikka.

Vihreä ratikka pysähtyi. Sen ensimmäinen vaunu muistutti aivan tavallista xialaista raitiovaunua, mutta muut näyttivät enemmän karjavaunuilta, ja niiden penkit olivat metalliset ja minimalistiset. Odinalla kaikki oli tehty suureen mittakaavaan, toisin kuin lilliputtien Metru Nuilla. Kun suurin osa Metsästäjistä oli jonkinlaisia mutantteja, xialainen mittakaava oli kaikkein yleisintä. Se harmitti Kersanttia. Kaikki muut peikot olivat häntä isompia, mutta hän kyllä kompensoi sitä kovalla äänellä ja häijyllä luonteella. Liian isot penkit olivat silti muistutus hänelle. Yhdellä istui valtava, humanoidimainen härkä, joka murisi hänelle. Rynkky oli aina ollut vähän kusipää. Toisella puolella oli pienempi, ison koiran kokoinen härkä, joka yhtä lailla murisi hänelle. Sen mukana oli vortixx. Jäljittäjä se vasta outo olikin.
Kersantti vaihtoi vaunun takaosaan. Pari muutakin oli siellä. Vahva koura läimäisi Kersanttia olkapäälle.
”Kessu! Vapaalla jo?”

Puhuja oli Lurkki. Lurkkikin oli peikko – iso, kirkkaan punainen ja komea. Hänen haarniskassaan oli kaksi rumaa naamiota, sotasaaliina saatu tuhotuilta toilta. Selästä nousi kaksi pitkää kokonaan mekaanista kättä, joiden päissä oli ikävän näköiset pihdit. Rautakalan väki oli viritellyt ne Lurkin proteeseiksi, kun hän oli halunnut ”enemmän käsiä.” Hänellä oli myös pistinhäntä, jonka oli voittanut korttipelissä.

”Juu ei näistä alokkaista ole mihinkään nykyään, taso sen kun laskee. Hävittäisi sota, jos semmonen syttyisi nyt”, Kersantti valitti.
”No mehän hävittiin jo yksi”, Lurkki vastasi. Kumpikin nauroi.
”Joo mutta näillä ei olisi edes mahiksia. Ihan nulikoita kaikki.”
”Kyllä niistä vielä miehiä saadaan”, Lurkki sanoi. He hyppäsivät ratikkaan ja puhelivat niitä näitä.

Rata kulki Linnakkeelta rinnettä alas kohti Odinan kaupungin keskustaa. Väliä ei ollut oikeasti kuin päälle kio, mutta kun Linnakkeen ja sataman väli oli niin kiireinen, julkinen liikenne oli ollut erinomainen investointi. Sen käyttäminen oli ilmaista Odinan asukkaille. Eihän sitä julkista liikennettä kovin paljoa muuten ollut, mutta toisaalta miksi kukaan haluaisi aavikolle?

Odinan kaupunki oli rakennettu ahtaalle alueelle Varjovuorten ja Vesilahden väliin, ja se levisi pitkin kallioista rannikkoa pitkälle kumpaankin suuntaan. Xialaistyyliset tornitalot hallitsivat maisemaa keskustassa. Niiden seassa näkyi myös ”Tiedon torni” – tai ainakin sen muotoinen kivi- ja lasirakennus, joka yritti parhaansa mukaan näyttää Ko-Metrulta. Siellä sijaitsi kaupunginkirjasto.

Ah, Odinan kaupunki, Xian ruma pikkuserkku! Voiko mistään muualta löytää niin suurta määrää oman etunsa tavoittelijoita, luikureita ja varkaita? Palkkasotilaita ja maanpakolaisia? Metsästäjien operaatio oli kasvanut aikojen saatossa pieneksi imperiumiksi, ja se oli houkutellut Odinalle kaupungillisen väkeä. Tehtaat tuottivat aseita ja huumeita omaan käyttöön ja myytäväksi. Jos ura epäonnistui Xialla, aina saattoi tulla yrittämään uudestaan Metsästäjien valvovan silmän alle.

He jäivät ratikasta Seleciuksenkadulla, mistä oli vain parin korttelin matka Kersantin suosikkipaikkaan kaupungissa, Lörtsyn peikkobaariin. Kadut vilisivät elämää. Oli skakdeja myymässä tavaraa kaduilla, oli asioillaan juoksevia vortixxeja, oli kiireisen oloisia aristokraatteja ja nauravia peikkoja. Kyllä matoralaisiakin näki, mutta useimmat heistä pysyttelivät vähän syrjemmällä pikku jäbien kaupunginosassa tonttujen ja muiden kanssa.

Vaikka Lörtsy oli peikkobaari, sen ylivertaisuuden myönsivät myös moni muu väki. Kessu ja Lurkki marssivat sisään. Suurin osa siellä olijoista tunsi toisensa.
”Parit kaljat, Jerry!” Kersantti huusi baaritiskille. Kaksikko katseli hetken vapaita paikkoja, ja menivät sitten isoon pöytään, missä pelattiin korttipelien aatelia, srekajaa.

”Skrää skrää, saatiinks me lisää pelaajia, saatiinks me?” Pelipöytää dominoi Kraata-Kal, kuten tavallista.

”No kyllä minä aina sinut rökitän, mato”, Lurkki uhosi.

”Joo ja mä olen korttipelien TITAANI”, Kersantti jatkoi.

He hävisivät ensimmäisen erän. Kysymys siitä, huijasiko Kraata-Kal peleissä, oli yleinen puheenaihe. Erityisen paljon tappiossa pisteli hävitä jonkinlaiselle tietoisuuden saavuttaneelle kraatalle, joka asui metallihaarniskassa. Hänellä oli kyllä varjon, tulen ja veden elementtivoimat, mutta suoraan sanottuna hänen korttipelivoimansa taisivat perustua lähinnä täydelliseen pokerinaamaan: Kraata-Kal ei elehtinyt. Se oli eleetön haarniska, ja jos sisällä olevan kraatan pokerinaama petti, kukaan ei sitä nähnyt.

”Ja taas voitto, voitto kaikkien kraatojen kraatalle!” Kraata-Kal iloitsi ja kahmi krediittejä. Huonot häviäjät valittivat kovaäänisesti. Pöytään taottiin nyrkkiä, kunnes Kraata-Kal päätti mennä terrorisoimaan jotakin toista peliluolaa.

”Hitto mikä äijä”, Kersantti mutisi.

”Kai se voi nainenkin olla. Se on joku kraata”, Lurkki mietti.

”Säkki, yritä olla miettimättä naisia koko ajan.”

”Täytyy olla harrastuksia”, Lurkki puolustautui.

”Mites, kuulitko että Puhdistaja tuli ihan Pomon kanssa samaa matkaa kotiin? Oli vissiin onnistunut oikein kunnolla”, Kersantti sanoi ja kittasi kaljaa.

”Saikohan se Ilonpilaajan vihdoin niitattua?”

”Ei mä kuulin että se olisi ollut joku aarre. Vorokeikka.”

Samassa pöydässä ristisanatehtävää täyttänyt Keräilijä puuttui keskusteluun. Hänen huhuttiin olevan matoran, mutta hänen massiivinen haarniskansa teki hänestä ainakin peikon kokoisen.

”Minä kuulin, että kyse oli jostakin suunnattoman arvokkaasta voimaesineestä”, hän sanoi. Hänen äänensä oli kummallinen ja tuntui olevan aivan liian pieni sen kokoiselle olennolle.
”Kenties Varjottu tekee niin kuin edellisenkin kanssa. Jakaa sen kuuteen osaan, ja myy jokaisen osan eniten tarjoavalle. Nerokasta, sanon minä.”
”Joo se oli kyllä Jakajan paras idea.”

”Kuulin että se olisi oikeasti tullut Panostajalta.”

”No, ne jakavat yhdessä yhden aivosolun.” Vastauksena nousi naurunremakka.

”Ei tuommoisia pitäisi sanoa kummipojista”, varoitti yksi vanhemmasta väestä, Vartija. ”Vähemmästäkin hirtetään väkeä.”

Uusia käsiä srekajaa jaettiin ja monet palkkapussit meni siinä onnekkaampiin käsiin. Pöytään liittyi pian Gladiaattori. Lörtsy oli hänenkin kantapaikkansa, vaikka hän olikin gladiaattorilajin jäsenenä melko lailla isompi kuin tavanomainen peikko. Peikoilla ja gladiaattoreilla vaan sattui usein olemaan sama maku. Steltin duunarien piti pitää yhtä, Kersantti usein sanoi.

”Äijät, katsokaapa tätä. Kasvostaja lähetti postikortin.”
Suuri soturi istuutui pelipöytään tuopin kanssa ja läimäisi kortin väen nähtäväksi. Siihen oli kuvattuna kaunis, vaalea linna, jonka katot olivat punaiset ja jonka lipputangoissa liehuivat siniset ussalit. Kaupunki sen edustalla näytti hieman pohjoismanterelaiselta. Auringot paistoivat tornien takana, ja puut olivat vehreitä.

”Se kirjoittaa, että on nyt täällä Bio-Klaanissa, ja että niillä oli juuri joku loppukesän festivaali. Kunnon rantakelit ja kaikki. Puhuu kivoista kahvioista ja loistavista baareista, ja kävi jokiristeilylläkin. Vissiin siellä on niin paljon isoa väkeä että melkein kaikki paikat huomioi sen, ja että ei ole ollut mitään ongelmia viranomaisten kanssa. Antaa 6/6 tähteä lomakohteena”, Gladiaattori kertoi hymyillen ystävänsä puolesta.

”Ai että se on helvetin leso”, Lurkki nauroi.

”Niin siis missä se on?” Kersantti kysyi.

”Siis Bio-Klaani on Välisaarilla oleva mesta”, Lurkki kertoi. ”Olin siellä jotain kolme vuotta sitten.”

”Keikalla?”

”Ei kun ihan lomalla”, Lurkki sanoi. ”Se on outo mesta. Siellä on useampia entisiä meikäläisiä, ihan niiden johtokunnassa asti. Tuomari on meinaan yksi pomoista.”

”Oikeasti? Luulin, että Varjottu listisi porukan, jotka lähtee”, Gladiaattori sanoi hämmentyneenä.

”Niin siis kai siinä on joku diili”, Kersantti korjasi. ”Ehkä Tuomari on vaan soluttautunut sinne.”

”Jaa-a”, Lurkki raapi leukaansa. ”Siellä on siis varmaan pari kymmentä toaa, ja paljon muita taisteluäijiä. Se olisi aika rankka pala meillekin, tai että ei maksa vaivaa.”

”Onko se merirosvokaupunki?” Gladiaattori kysyi.

”Rumisgone on ihan siinä lähistöllä”, Lurkki kertoi. ”Mutta siellä Bio-Klaanissa on joku järjestys. Koko paikkaa johtaa yksi sähkö-toa, mutta käsittääkseni Tuomari on silleen kakkosmies. Ja johtajista puhutaan oudompaakin.”

”Ai toa?” Kersantti kysyi. ”Ei kuulosta kovin tooalaiselta paikalta.”

”No siis juttelin siellä parin kanssa”, Lurkki kertoi. ”Ja aika moni siellä ei kauheasti piittaa sellaisesta turagoiden hurskastelusta ja muusta. Niin kuin toia jotka haluaa päättää itse, mitä tekee. Ei ne siellä mitään rosvoamista kattele, mutta antavat muuten olla, jos on ihmisiksi.”

”Niin, onhan meilläkin Hammasratas, ei ne kaikki toat ole samanlaisia”, Gladiaattori mietti.

”No se kyllä on rosvojen rosvo”, Kersantti nauroi. ”Tiedättekö te siitä kerrasta kun se pölli koko helvetin kassaholvin Novarattaalta? Leijutti sen noin vaan, sormen napautuksella!” Peikko napsautti sormiaan dramaattisesti. ”Ei saatana kun meillä olisi lisää toia.”

”Parempi on, että pysyvät kaukana”, Gladiaatori mutisi. ”Vaikka kyllä se Bio-Klaani vaikuttaa ihan hyvältä lomapaikalta. Liian monessa paikassa ei tykätä, jos on yhtään oudon näköinen.”

”Juu ehkä seuraavilla lomilla voisi”, Kersantti mietti. ”Samalla voisi käydä Rumisgonen, se on kuulemma Välisaarien kovin mesta, Luikuri kertoi just miten siellä on niin monta baaria, ettei edes se ehtinyt mennä niitä päivässä…”

Samaan aikaan naapuritalon kellarissa Triglax selasi tylsistyneenä kansainvälistä uutisvirtaa kahdeksalta näytöltä nojatuolinsa pohjalta. Päivän pääuutinen oli yksiselitteinen: Esto-Metrun uppoaminen. Kaikki muu oli epäselvää. Kuten se, miten jäävuori muka ilmestyi ”tyhjästä” ja kuinka monen eri vieraan vallan sukellusveneitä oli paikalla. Juuri mikään uutislähde ei kehdannut tehdä liian suoria johtopäätöksiä juonittelevista osapuolista tai vallitsevista agendoista. Ainoat kiveenhakatut faktat olivat, että metrunuilainen matkustaja-alus oli törmännyt jäävuoreen Zakazin itäpuolella ja satoja oli kuollut. Uutistoimistot kuitenkin etenivät asian suhteen kuin tulisilla hiilillä, eivätkä tarttuneet todellisiin kysymyksiin. Niin kuin siihen, miksi alus oli tehnyt salaisen pysähdyksen ko-metrulaiseen sotilassatamaan matkansa alussa, ja siihen, miksi tapausta tutki kolmen eri tahon tutkimuskomissiot, joilla kaikilla oli tapahtumalle eri selitykset. Hah, frostelukset taas? Niillä seuduilla? Keksikää parempia juttuja.

Tappavan tylsää, Triglax huokaili. Kunnon polemiikin ainekset oli kyllä jaettu – mutta eikö kukaan halunnut yrittää ottaa tapauksesta koppia, osoittaa syyttäviä sormia tai hyväksikäyttää kaaosta? Oli kuin kaikki tahot yrittivät välttää eskaloimista, ja takertuivat tylsimpään mahdolliseen selitykseen. Hei, entäs ne havainnot siitä sukellusveneestä, joka oli ilmiselvästi xialais- tai odinalaisvalmisteinen? Haloo? Ei, se jäävuori varmaan vain ilmestyi siihen tyhjästä. Mutta miksei edes pahimmat korppikotkat eivät kehdanneet herkutella ruumiilla vielä?

Paskan marjat, ajatteli Triglax. Kukaan ei ollut vain vielä heittänyt ensimmäistä kiveä, koska tapaus oli niin tabula rasa, että sitä voisi käyttää minkä tahansa poliittisen agendan puolesta. Siinä oli jopa liikaa mahdollisuuksia. Oliko Dumen salainen asekuljetus vaarantanut kansalaisten henget, kun xialaiset tai odinalaiset olivat saaneet vihiä siitä? Vai oliko xialainen terroristisolu iskenyt ajaakseen maailmaa kohti uutta sotaa, vai vielä parempaa, Dume tilannut iskun pönkittääkseen omaa valtaansa? Hitto mitä mahdollisuuksia, kunhan joku päättäisi, että mikä vaihtoehto olisi rahakkain.

Triglax avasi toisen ikkunan ja tarkisti laudat läpi tuoreen keskustelun kannalta. Totuustehtaan muut puuhakkaimmat kävivät kiivasta keskustelua. /pol/ oli tulessa.

Triglax ei ollut vielä juuri osallistunut keskusteluun. Totuustehtaalla käytiin samaan aikaan kahta sotaa: kaikki halusivat tietää tapauksesta enemmän, mutta kukaan ei halunnut osoittaa olevansa tietämätön. Dumellahan ei tässä tapauksessa ollut osaa eikä arpaa, sen hän nyt hyvin tiesi – kuten tiesivät myös hänen lajitoverinsa muissa organisaatioissa ympäri universumia. Triglax kyllä tiesi, että siellä oli ollut Jäätiköittäjä ja sukelluspuolen pojat hommissa, kun oltiin saatu vihiä salaisesta metru-teknologian kuljetuksesta matkustaja-aluksessa. Tapaus oli aivan tarkoituksella toteutettu niin helvetin sotkuisesti, että kukaan ei oikein tiennyt, mihin koukkuun tarttua. Ah, se xialainen sukellusvene oli kirsikka kakun päälle – kunnon sopan hämmennystä!

Triglaxilla ei ollut liiemmin lojaliteettia Odinalle, tai oikeastaan minnekään. Saari oli kotipaikkana aika lailla yhtä paha läävä kuin mikä tahansa muukin. ”Imperiumi” ei velvoittanut häneltä mitään, eikä se nyt kovin keskusjohdettu ollutkaan. Varjottu maksoi hyvin, ja työ oli toisinaan mielekästä – eikä hänen sivubisneksiään totuustehtaalla tarkastellut kukaan liian kriittisesti. Muodonmuuttajana sai metsästäjissä paljon helppoja tehtäviä – vakoilua, pikku kähveltämistä, helppoa mustamaalaamista – ja siinä kyljessä oli aikaa ottaa sivubisneksenä toimeksiantoja muilta tekijöiltä. Maustaa vähän totuuksia, Triglax tykkäsi sanoa. Toisinaan hän maustoi niitä täälläkin.

Jotkut valakit edelleen luulivat, että hän oli viimeinen Keltainen jättiläinen, koska hän oli ilmaantunut sen näköisenä Varjotun vuosikirjan kuvauksiin. Pikku väännön myötä se kuva oli päätynyt jopa kanteen. Huutista, helvetisti huutista. Jengi uskoi mitä tahansa paskaa. Koko maailma oli ihan saatanan tyhmiä tyyppejä täynnä.

Triglax vilkaisi kelloa. Pari tuntia voitonjuhliin, hän muistutti itseään. Kai siellä pitäisi näyttäytyä, mutta hän ei ollut vain vielä ihan varma missä hahmossa. Olisi kyllä hauska aiheuttaa ongelmia ja esim. joku kolmiodraama, mutta hän oli ylittänyt viimeaikaisesti vähän turhan auliisti vastaavia rajoja. Jengi ei vaan ymmärtänyt hyvän trollin päälle. Se oli vitsiä.

Jengi oli yhä väärässä samassa langassa. Triglax näki tilaisuutensa, avasi kommenttikentän ja alkoi kirjoittaa viestiä.

Tärvelijä ja Virittäjä kävelivät yhdellä kaupungin vilkkaimmista toreista. Heidän oli tarkoitus hankkia välipalaa seuraavaan operaatioon varustautumisen ohessa ja illan gaalaa odotellessa. Virittäjä kantoi kaksin käsin laatikollista kranaattiomenoita, josta he olivat lopulta saaneet suostuteltua Tritonuksen luopumaan.

Tärvelijä pysähtyi ostamaan japanuilaisittain grillatut kahu-vartaat. Hän antoi toisen niistä Virittäjän partalonkeron pideltäväksi ja rupesi mussuttamaan omaansa hyvällä ruokahalulla. Tritonuksen pompotuksen jälkeen hän ansaitsi pienen herkun.

Yhtäkkiä hän tunsi käden olkapäällään.

”No mutta Tärkki ja Virkki! Pitkästä aikaa!” sanoi hyväntuulinen ääni. Tärvelijä katsoi olkansa yli ja näki päivänsä toisen schiludomilaisen.

”Kappas, sehän on itse Eeru vatseru!” Tärvelijä lohkaisi varrastaan mussuttaen ja näpäytti tämän käden pois olkapäältään. Lepakkoi irvisti järkyttyneenä.

”Älä helvetissä tuollaista sano”, hän murahti. ”Vietät aivan liikaa aikaa Japa Nuilla.”

”… minä olen kotoisin Japa Nuilta.”

”No olet viettänyt siellä liikaa aikaa!”

”Keksisit itse hyvän käännöksen. Minun xian taitoni ei ole kovin kummoinen, ’Eör votser’ ei taivu kovin hyvin suuhuni.”

”Se on Airwatcher!”

”Niinhän minä sanoin!”

Tässä kohtaa vartaansa loppuun syönyt Virittäjä nyökkäsi Airwatcherin suuntaan tervehdykseksi ja pysähtyi heittämään jäljelle jääneen puisen tikun kojun viereiseen roskakoriin.

”No kun mikään ei oikein tunnu toimivan matoraniksi”, schiludomilainen huokaisi. ”Kokeilin Ilmatarkkailijaa, mutta se on vähän laimea. Taivasvahdissa on kiva sointu, mutta se ei ole kovin linjakas. Tämä on kovin vaikeaa!”

”No joo”, Tärvelijä sanoi. ”Minulla on vähän sama mutta toisin päin. Mietin itse omani matoraniksi ja kokeilin kääntää xiaksi, ja kun hittolainen, ’Tärvelijä’ kääntyisi tosi hyvin ’Ruineriksi’, mutta se on jo varattu.”

”Ai joo, niin on”, Airwatcher hekotti. ”Se ääliö taas käänsi ’Ruinerin’ ’Ruinaajaksi’. Mikä dorka.”

”Mutta ’ruinaajahan’ tarkoittaa… tyyppiä, joka ruinaa?”

”Niin. Niin tarkoittaa.”

”Aika pöyristyttävää.”

”Jos ihan rehellisiä ollaan, niin myös Airwatcher on vähän kompromissi. Mietin sen omalla kielelläni alun perin, kun meillä on ilmalle ja lentämiselle tosi paljon kivoja sanoja! Ja lampuille kyllä myös, mutta eksyn aiheesta.”

”Minä päädyin lopulta ’Marreriin’, se on aika harvinainen. Kukaan tuskin keksii samaa.”

”En edes tietäisi, mitä se tarkoittaa. Miksikäs sinä muuten olet ’Tärvelijä’, mitä sinä tärvelet?”

”Ei mennä siihen”, Tärvelijä sanoi hieman kiusaantuneena. ”Me ollaan tässä varustautumassa hitaasti mutta varmasti seuraavaan operaatioon Eteläisen mantereen rannikolla. Mutta illalla on myös se gaala, johon pitäisi vähän valmistautua. Onko siellä joku pukukoodi?”

”En muista”, Airwatcher myönsi. ”Kai te kuulitte, että pelastin vähän aikaa sitten Purifierin ruman perseen pulasta, mikä tavallaan johti tähän koko gaalaan?”

”Niin siis”, Tärvelijä vastasi, ”tarkoitat, että täytit vähimmäisvaatimukset etukäteen sovitun operaation osallistujana?”

”Älä ala mulle”, Airwatcher varoitti. Tärvelijä nosti kätensä pystyyn ikään kuin antautumisen merkiksi ja samalla sinkosi tyhjäksi kalutun varrastikkunsa häntä päin. Tikku osui schiludomilaista suoraan silmään.

”Ai saatana, miksi noin teit?”

”Ei pidä liian leuhkaksi ruveta”, Tärvelijä läksytti.

”No kun totta se on, Purry pölli jonkun ison aarteen, jonka Varjottu halusi, ja olin, öö, ’kuskina’ paikalla. Ilman minua olisi ollut ihan kusessa. Jäbä on muuten ihan sairaan painava.”

”Voin kuvitella. Se sen kenttähaarniska näyttää aika raskaalta.”

”Siellä oli myös jotain Bio-Klaanin isoja kihoja paikalla. Oli Tuomaria juoksemasa Purryn perässä, ja siellä rannalla oli myös se yksi toinen admin. Äh, en minä enää muista, jotain näistä kyllä briiffattiin etukäteen. Se oli se musta toa, jolla on vihreä naama. Jotain Japa Nui -juttuja silläkin, sellainen katanaäijä. Kovat vibat. Se oli pilkkonut jonkun robottityypin sinne rannalle, ihan sairasta.”

”… puhutko sinä nyt Ämkoosta?” Tärvelijä henkäisi ällistyneenä.

”Joo, se se oli!”

”Se… se kurja…”

”Tunnetko sen? Mikä juttu tämä on?”

Tärvelijä ei ollut koskaan tavannut Ämkoota mutta muisti opetuksensa hyvin.

Dojon paperisten seinien puiset kehykset olivat vavahdelleet ja huoneen perällä olevalla alttarilla palava rituaalikynttilä sammunut ilmavirran vaikutuksesta, kun hänen selkänsä oli iskeytynyt väkivaltaisesti vasten tatamia. Hänen keuhkonsa olivat tyhjentyneet täydellisesti, eikä hän ollut saanut happea kymmeneen sekuntiin. Ilman maton hieman pehmentävää vaikutusta hänen selkänsä olisi saattanut murtua. Isku oli selvästi ollut laskelmoitu juuri niin kovaksi, että näin ei tapahtunut.

”Tämä on pientä verrattuna siihen, mitä Valkoinen Turaga sinulle tekisi!” oli hänen mestarinsa huutanut täyttä kurkkua. ”Jos et ole parempi, sinusta tehdään pientä silppua sekunneissa!”

Hän oli noussut ylös niin pian kuin suinkin ja kumartanut anteeksi anoen. Mutta Musta Turaga oli armoton luonne. Tämän koruton musta keikogi oli ollut moitteettomasti aseteltu ja musta vyö mustan vaatteen päällä tiukasti sidottu. Tämän mustan jalon Kanohi Hunan silmäaukoista olivat paistaneet julmat punaiset silmät, jotka eivät olleet ilmentäneet tippaakaan sääliä – niin tämän vihollisia kuin tämän oppipoikiaankaan kohtaan.

”Bakmei ei tunne armoa”, tämä oli sanonut. ”Ja jopa hänen viimeinen oppilaansa, Miekkapiru, on vaarallisempi kuin useimmat asiat, mitä tulet ikinä kohtaamaan! Jos pysyt noin pehmeänä, et tule koskaan saavuttamaan kostoamme! TAISTELE! TATAKAE!”

”Teen kaikkeni, jotta saavutamme tavoitteemme!” Tärvelijä oli julistanut ja ottanut jälleen taisteluasennon. Hän oli hyökännyt varoittamatta pistäen käärmeen päätä muistuttavaan asentoon asetetulla kämmenellään suoraan kohti Mustan Turagan silmää, mutta yhtäkkinen hyppykierrepotku oli vetänyt hänet suoraan kanveesiin.

Dojon seinälle suurin kirjaimin kirjaillut sanat,

olivat porautuneet hänen mieleensä. Hänen elämäntehtävänsä. Hänen tarkoituksensa.

Musta Turaga oli ollut omien sanojensa mukaan Valkoisen Turagan arkkivihollinen – ja vannonut pyhää kostoa tätä vastaan. Tärvelijän tuo sekopäinen vanhus oli suoraan asettanut Ämkoon vastustajaksi. Ja vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt edes kuvaa Ämkoosta, pystyi hän silti tunnistamaan jo pelkästä kuvauksesta, kenestä oli kyse. Eikä hänellä ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Miekkapiru olisi ollut yhtä hurja kuin Mustan Turagan kertomuksista kävi ilmi.

Mutta Musta Turaga oli menehtynyt muutama vuosi sitten sepelvaltimotautiin. Tärvelijän koulutus ei ollut koskaan tullut päätökseen. Hänestä oli tullut taitavampi kuin yksikään toinen Japa Nuin budoka, mutta Valkoista Turagaa vastaan, taikka edes tämän oppilaita, hän ei pärjäisi. Siksi hän oli alun alkaen liittynyt Pimeyden Metsästäjiin: Varjottu oli luvannut, että hänestä koulittaisiin taistelija, joka voisi vastustaa… jos ei nyt Turaga Bakmeita, niin edes Miekkapirua.

”Olisi kuule paljon informatiivisempaa”, Airwatcher sanoi, ”jos vaikka selittäisit ääneen, mitä ajattelet, sen sijaan, että muistelet ihan vain omassa päässäsi. Tämä hiljaisuus alkaa olla vähän kiusallinen.”

Tärvelijä palasi todellisuuteen ja vilkaisi ensin aisapariinsa Virittäjään ja sitten heidän seuraansa väkisin tuppautuneeseen schiludomilaiseen.
”Näitkö Miekkapirun taistelevan?” hän kysyi.

”En helvetissä”, Airwatcher vastasi. ”Se vain seisoi siellä ja katsoi, kun sieppasin Puhdistajan mukaani.”

”Sääli”, Tärvelijä sanoi. ”Tai oikeastaan, hyvä sinulle, koska muuten olisit aivan hiton kuollut.”

Tämän hän sanoi sellaisella vakaumuksella, että se sai kylmät väreet hiipimään Airwatcherin selkäpiitä pitkin.
”Onko se… ihan oikeasti niin kova äijä?” tämä kysyi.

”On. Se tekisi sinusta silppua sekunneissa”, hän vastasi.

Airwatcher nielaisi.
”No hyvä, ettemme jääneet jahkailemaan. Adminit jäi rannalle ruikuttamaan. Niin ja Killjoy myös! Killjoy oli siellä! En tiedä, miksi se ei lentänyt meitä kiinni. Ehkä sen rakettimoottorit oli paskana?”

”Killjoykin on kyllä sellainen sotakone, että en ymmärrä, miten pääsitte niin helposti karkuun”, Tärvelijä mietti.

”No niinpä! Varmaan se kauhistui upeita selkälihaksiani? Tarvitaan tosi kovat muskelit tuonne siipiosastolle, että saa liekinheitinmiehen kannettua meren yli.”

”Eikö Purifier ole nainen?”

”… onko??”

”Sinä… etkö sinä… tehnyt hänen kanssaan töitä?”

”No ei se kuulosta mitenkään kovin feminiiniltä? Sen ääni on silleen vähän outo.”

”Miten niin outo?”

”No siis… äh, unohda. Ei se ole kuitenkaan hirveän selvää.”

”Jaa.”

Tässä kohtaa Virittäjä näpäytti Tärvelijää päälakeen lonkerollaan merkiksi siitä, että aika riensi.

”Ahaa, meillä taitaa alkaa olla vähän kiire”, Tärvelijä sanoi. ”Pitää valmistella pari juttua matkaa varten ennen kuin gaala alkaa. Ja pitää vielä selvittää, oliko sinne pukukoodia, kun sinä et edes sitä osannut kertoa.”

”No hei, kai se minunkin pitää nyt selvittää”, Airwatcher puolustautui. ”En voi mennä sinne näin, jos on. Ehkä pitää muutenkin käydä siistiytymässä!”

”No, nähdään pirskeissä”, Tärvelijä sanoi. ”Toivotaan, että Varjottu tunnistaa suuret saavutuksesi Purfifierin avustamisessa.”

”Naljaile minkä haluat, näet vielä, että olen aika big deal”, Airwatcher huikkasi heidän lähtiessä eri suuntiin. Virittäjä nyökkäsi hyvästiksi, ja yhdessä Tärvelijän kanssa he suuntasivat takaisin kohti linnoitusta Airwatcherin marssiessa torin kojuja tutkimaan.

Hänkään ei ollut nimittäin syönyt tänään yhtikäs mitään. Ei parhaita mahdollisia elämänvalintoja ottaen huomioon, että oli jo iltapäivä, mutta joskus sitä teki mieli herätä myöhään edellisen illan biletysten jälkeen. Ehkä hän menisi hakemaan vanhasta kunnon Satamakapakasta jotain välipalaa.

Odinan kaupungissa sijaitsi luultavasti sakaran vilkkain satama – joskin Koillissakara ei nyt ollut mitenkään erityisen tiuhaan liikennöity, ei ollut sitten Selakhian loiston päivien. Pitkään kalliovuonoon kaupungista itään oli kaiverrettu kokonainen sotilassatama ja telakka Metru Nuin sotaa edeltäneinä vuosina. Pitkä vuono, Draakinhäntä, oli muuttunut suojasatamaksi Varjotun omalle laivastolle. Tusinoittain suuria ja pieniä sotalaivoja reunusti vuonon kumpaakin sivua, jättäen keskelle kuitenkin tarpeeksi tilaa vuonosta poistumiseen. Sen harjalle oli rakennettu puolustustorneja säännöllisin välimatkoin.

Moni mieltää Pimeyden Metsästäjät lähtökohtaisesti maalla toimivana joukkiona, mutta totta kai kuka tahansa Sakaroilla sotiva tarvitsee oman merirosvolaivastonsa. Odinan laivasto ei ole mikä tahansa merirosvolaivasto, vaan teknologian tasossa se vetää melkein vertoja Xian mahtavalle laivastolle, vaikka koossa se jääkin kauas jälkeen. Mutta toisaalta kaikki laivastot jäävät koossa jälkeen Xiasta. Metru Nuin taistelulaivasto puolestaan kykenee käyttämään suunnattomia määriä kanokoita, ja taistelee aivan eri sarjassa – taivaalla. Mutta useimmissa tilanteissa Varjotun sotalaivat hallitsivat meriä. Merisaarto siellä, kaapparitoimintaa tuolla. Kevyt risteilijä parkkeerattuna pienen kuningaskunnan edustalle jouduttamaan neuvotteluja.

Amiraali Amphibax huuteli kärttyisänä käskyjä ja huitoi ruoskallaan, jolla oli korvannut merillä menettämän kätensä. Hänestä liikkui loputtomasti juttuja. Vaikutti totuudenmukaiselta, että kyborgi-syväläinen oli joskus ollut Kuningas Ehlekin laivastossa luutnanttina. Itsenäisen kaapparikapteenin uralta Varjottu oli hänet löytänyt, ja raahannut tämän Odinalle säkissä. Oli vaatinut melkoisesti suostuttelua, kunnes legendaarinen piraatti-amiraali oltiin saatu hyväksymään uusi työpaikkansa. Ylpeyttään hän ei ollut suostunut edes ottamaan koodinimeä – Amiraali Amphibaxin nimi herättää kauhua Välisaarilta Steltinmerelle, hän oli uhonnut. Mutta Varjottu sieti hupsuttelua, jos mies oli muuten pätevä.

Amphibax oli johtanut Varjotun laivaston sukellusvenelaivastoa Metru Nuin sodassa, ja ylläpitään saartoa hinnalla millä hyvänsä. Kun koko laivaston komentaja, Amiraali Ankeuttaja, päätyi Varjotun epäsuosioon Kohiki-salmen meritaistelun jälkeen Amphibax ylennettiin korkeimmaksi komentajaksi. Ja Odinan laivasto oli hänen silmäteränsä! Sen koko oli pienentynyt huomattavasti sitten sodan päivien – ja se oli aina ollut tietysti vain toinen pyörä Xian laivaston rinnalla – mutta oli ollut taas aika kasvattaa sen taistelukykyä.

Ampbibax asteli ulos tuoreimmasta aluksesta, risteilijä DHS Takeasta. Se oli uljas teräksinen kaunokainen, parhaalla xialaisilta varastetulta tyylillä rakennettu. Malli oli hyvin funktionaalinen ja epämukava sekä miehistölle että niille joita kohti alus ampuisi. Keulan suuri plasmatykki vaati niin paljon jäähdytystä, että käytössä ollessaan meri höyrysi nopeasti. Asejärjestelmiä oli monta muutakin – laivaston taisteludoktriini oli ampua niin paljon ensikontaktissa, että vihollinen joko tuhoutuisi tai vetäytyisi. Vaikka Varjottu pystyi hamstraamaan aluksia sekä Odinan omilta telakoilta että suuremmilta telakoilta ympäri maailmaa, resurssipeliä Metsästäjät eivät merellä voittaisi. Pitäisi siis voittaa taistelut mahdollisimman nopeasti. Se oli kuin kammottava pelote – meritaistelu Odinan edustalla johtaisi massiivisiin tappioihin jokaiselle osapuolelle.

Vaikka se ei ollut yleisesti tiedossa, Amphibax tiesi, että Varjottu oli kasvattamassa sotilasmahtiaan jälleen kerran. Uusia aluksia valmistui, ja vanhoja, vuonon perällä vuosikaudet maanneita aluksia oli kunnostettu. Kukaan muu kuin Varjottu ei tiennyt, mikä sota alkaisi, mutta sodan synkät pilvet olivat yhtä kaikki ilmassa.

Alus, joka silloin saapui Draakinhäntään oli kuitenkin kevyempi ja kenties metsästäjille tyypillisempi. Se oli pitkä ja nopea ”kaapparivene”, kuten niitä nimitettiin, vaikka jonkun muun palveluksessa ne olisivat kenties olleet partioveneitä. Alus oli kuluneen violetti, sen ohjaamo oli suojattu kevyillä panssarilevyillä ja siinä oli kyllä aseistusta, mutta ensisijainen tehtävä oli aivan muu kuin suora taistelu.

Aluksesta laiturille astui kaksi vortixxia, Rienaaja ja Ruinaaja, sekä suuri maasukelluspuvussa raskaasti hengittävä syväläinen, Ilmanautti. Rutiininomaisesti satamahenkilökunta alkoi purkaa ryöstösaalista satamamakasiineihin samalla kun vortixxit kiistelivät jostakin äänekkäästi. Ilmanautti katosi pian satama-altaaseen ansaituille iltavapaille.

”Hävitittekö sukellusveneen?” Amiraali tuli kysymään tiukkana.

”Emme ole mitään amatöörejä. Se on Kristallimeren pohjassa”, Rienaaja raakkui vakuutukseksi. Vortixxilla oli tyylikäs nahkatakki, jota tämä käytti aina purjehtiessa, vaikka Odinalla se muuttuikin epämukavan kuumaksi. Ruinaaja raahasi aselaatikkoa maihin.

”Missä neljäs on?” Amphibax kysyi.

”Jäätiköittäjä katosi”, Rienaaja kohautti olkiaan.

”Katosi?”

”Niin. En minä ole sen lapsenvahti.”

”Rienaaja, sinä olit vastuussa Esto-Metrun operaatiosta.”

”Ja operaatio meni täydellisesti”, Rienaaja parahti. ”Laittakoot jonkun Eliminoijan selvittämään minne se yksi meni, minua se ei paljoa paina jos ei tule Varjotulta. Nyt, sallinet että poistun, kuulin että Varjotulla on kunniakseni juhlat.”

”Ei ne oikeastaan ole…” Amphibax yritti, mutta vortixx asteli tomerasti pois. Mikä saatanan diiva, syväläinen mietti ja meni tarkistamaan lastin. Ainakin tavara oli oikeaa, suoraan upotetun matkustaja-aluksen salaruumasta haettua. Se oli ollut kunnon merirosvoutta syväläiseen tapaan, hän mietti ylpeänä. Kyllä rosvoaminen se vaan oli kunniallinen ammatti – ei, taiteenlaji – ja merirosvot olivat rosvojen aatelia.

”Vauhtia niiden laatikoiden kanssa!” Amphibax huusi ja heilutteli kättään, jonka oli korvannut ruoskalla. Lastauspeikkoihin tuli nopeutta.

Kuusisataa metriä ylempänä Hammasratas – eli Toa Halawe – kiillotti pellavaliinalla kolikkoaan, ainoaa asetta, jota hän suostui enää kantamaan. Se kyseinen metrulainen mutteri oli aikanaan surmannut suuren Toa Svarlen, ja sen jälkeen kylvänyt kuoloa ja kalmaa moneen muuhunkin kalloon. Kolikko levitoi kiinni hänen haarniskaansa. Hän tarkisti vielä violeteista elementtikivistä säkenöivät hansikkaansa rutiininomaisesti. Varjotun linnoitus ja kaupunki suorastaan huusi hänelle, kun hän sulki silmänsä ja keskittyi vain magneettisiin kenttiin ympärillään. Paikka, jota hän kutsui ”Suvaksi” sijaitsi vuoristossa Odinan kaupungin lähettyvillä, eikä sinne ollut muuta tietä kuin Kanohi Miru, eikä siitä juuri kukaan edes tiennyt. Kallionreunalta aukesi mahtavat maisemat Odinan eteläpuolisille merille. Suva se oli lähinnä, koska Halawe tuli sinne keskittymään ja valmistautumaan. Hän ei ollut aivan varma, voisiko hänellä edes olla oikeaa suvaa, ja jos olisi, olisiko se kotona Aerilla?

Kulunut xialainen tabletti makasi kivellä. Siihen oli ladattu kaikki tarpeellinen tehtävästä: pohjapiirrustukset, vartiointi, kaikki mitä kohteesta tiedettiin, sisääntulo- ja poistumisreitit, vastustajan tunnetut taikakeinot. Hän oli painanut niitä mieleen monta päivää, vaikka se maistuikin usein puulta. Työtähän se vain oli – ja kohde oli sellainen, että maailma olisi varmasti parempi ilman tätä. Mikä lie sotaherra, joka oli joutunut Varjotun epäsuosioon. Mutta tarpeeksi merkittävä ja vainoharhainen, että tehtävä oli osoitettu Hammasrattaalle.

Metsästäjissä ei ollut kovin montaa toaa, joilla oli yhä kaikki toan kyvyt ja järki tallella. Halawen elementtivoimat olivat suoneet hänelle arvostusta Varjotun hovissa, mikä taas oli mahdollistanut hänelle mukavat olot Odinalla. Sitä kautta hän oli myös kohdannut myös puolisonsa Angienin. Toan ensimmäinen tehtävä oli ollut lähinnä taivuttaa prototerästä sotakoneiden kehittelyyn silloin kuin Metru Nuilla vielä taisteltiin – erittäin epäkiinnostava ja epäkiitollinen tehtävä toalle. Osaston johtaja oli ollut hyinen ja penseä selakhi, jonka vietteleminen oli ollut huomattavasti kiinnostavampaa. Suoraan sanottuna Halawe oli mielestään pelastanut selakhi-paran, kun ottaa huomioon, millaiset parisuhdemarkkinat Odinalla oli. Angienilla oli ainakin pari idioottia ex-poikaystävää, ja no, ne ovat juuri sellaisia mitä Pimeyden Metsästäjistä saattaisi odottaa. No, heistä ei ollut tarvinnut murehtia pitkään aikaan.

Matoran-väen ajatellaan jollakin tavoin kuvastavan niitä luonnonvoimia, joiden kanssa he jakavat värinsä. Fa-kansan kaksinapainen ajattelutapa oli kenties todellinen ominaisuus, tai sitten totta koska siihen uskottiin. Yhtä kaikki siitä seurasi, että joidenkin henkilöiden kanssa ei vain voinut tulla toimeen, koska heidän magneettinen auransa oli samannapainen. Se teki näiden tappamisesta paljon helpompaa.

Toiset, erinapaiset henkilöt taas olivat vastustamattoman puoleensavetäviä, kuten Angien oli ollut alusta asti. Halawe oli joskus miettinyt, oliko se jonkinlaista Kohtalon johdatusta fa-matoralaisille – luonnonvoimien keino näyttää, kehen luottaa ja kehen ei. Tai sitten asia oli täysin mielivaltainen, mikä kyllä oli todennäköisempää. Todellisempia ominaisuuksia kyllä riitti – toisilla fa-matoraneilla oli lyömätön suuntavaisto (olipa yksi esiaikojen suurimmista löytöretkeilijästä yksi heistä) ja toiset osasivat löytää satumaisia rikkauksia maasta ylimääräisellä aistillaan.

Mutta kun magnetismin lahja antoi myös voiman yli miltei kaikkien haarniskoiden ja kehojen, se muuttui uskomattoman vaaralliseksi. Se koitui monen fa-toan kohtaloksi. Heidän joukkonsa harvenivat alinomaan eikä uusia napalaisia syntynyt usein. Matanuistien keskuudessa levisi uskomuksia, joiden mukaan Makutan varjo nielaisi kansan, koska he tulivat liian ylpeiksi voimiensa suhteen. Halawe ei halunnut uskoa tähän ylpeyteen, sillä vastaavia uskomuksia oli niin painovoiman ja raudan taitajista. Ei kukaan siksi kuollut, että oli ylpeä, vaan siksi, että oli heikko. Painovoimaiset luhistuivat mahdottomuuteensa kuin Baterraan ja rautaiset hukkuivat Hopeameren syvyyksiin. Halawen oma teoria – mistä Angien oli samaa mieltä – oli, että pimeät voimat toimivat joskus aktiivisesti vaarallisimpia toia vastaan, ja oli hänellekin sattunut yksi omituinen tapaus, joka hieman vahvisti ajatusta.

Mutta ei hän yleensä sellaisilla suurilla asioilla päätänsä vaivannut. Toa-armeijan petturista hän oli kavunnut korkealle, ja suoraan sanottuna korkeammalle kuin olisi koskaan yhtenä Aerin toista voinut olla. Hammasratasta arvostettiin: hänellä oli puoliso, mukava koti, hyviä työtovereita ja johtaja, jolle toa teki mielellään töitä.

Auringot alkoivat olla niin alhaalla, että juhlat alkaisivat pian. Halawe kertasi vielä operaation viime yksityiskohdat ja laittoi tabletin laukkuunsa. Toa loikkasi Mirunsa varaan ilmaan. Kun ympärillä oli metallisia pintoja, sillä pystyi lentämään suuriakin nopeuksia, mutta Odinan vuorilta piti lähinnä liidellä alas. Valitettavasti matkaan kohti Xiaa oli lähdettävä aamuyöstä – kaikki oli koordinoitu hyvin tarkkaan – mutta kyllä hän ehtisi nauttia viimeisestä illasta kunnolla.

Toa lensi sisään heidän asuntonsa parvekkeelta. Se oli melko yleinen näky. Hän ja Angien ehtisivät olla vähän aikaa kaksin, ennen kuin pitäisi kiirehtää Kummisedän gaalaan.

Orkesteri loihti juhliin rennon tunnelman. Jotkut tanssivat jo hieman. Rantakartanon juhlasalissa oli monta sataa vierasta, ja auki olevissa sivusalongeissa oli vielä lisää. Itse illan isäntä ei ollut vielä saapunut, mutta Ainainen oli toivottanut väen tervetulleeksi. Suurin osa olikin jo pitkien seisovien pöytien ääressä, missä tarjoiltiin mitä ihmeellisempiä makuelämyksiä kaikilta sakaroilta. Alkoholi virtasi: oli Varjotun omaa boolia, viiniä ajalta ennen sotaa, parhaita mallasjuomia, ties mitä.

”Helmiä sioille”, Halawe naurahti lasi kädessään. Hänellä oli keltainen rusetti, viitta ja kiiltävä musta haarniska.
”Suurin osa tästä porukasta ei erottaisi laatujuomaa, vaikka pullo sitä rikottaisiin niiden kalloon.”

”Ehkä Varjottu vielä koulii heistä oikein kulturelleja”, Angien toan käsipuolessa vastasi. Hänellä oli pitkä tummansininen mekko ja koristeellinen valkea haarniska. Se ei ollut lähellekään niin korea kuin monella muulla juhlissa, mutta selakhi piti matalasta profiilista. Rienaajat ja muut liskot saivat paistatella parrasvaloissa, kun sinne niin kovasti änkivät.

Pariskunta tervehti Spesialistia, joka oli laittanut kaulaansa hienon rusetin, ja vaihtoivat tämän kanssa pari sanaa. Shasaali lähti pian tapaamaan muita ystäviään.

”Niin… kuulin lähinnä huhuja siitä, mitä pomo on saanut käsiinsä”, Halawe yritti, kun he olivat kahden.

Angien katsoi heidän ympärilleen. Sali oli täynnä väkeä. Hälinä peitti kaiken keskustelun… mutta Odinalla kaikella oli korvat, ja kaikki olivat lähtökohtaisesti epäluotettavia. Juhlahumussa oli hieman hankala liikkua. Moni metsästäjistä oli hyvin suuri, ja kaikenlaisia piikkejä, siipiä ja häntiä pisti esiin näistä. Useat olivat vain laittaneet rusetin kaulaansa, ja oli muuten hirmuinen itsensä. Toiset olivat tälläytyneet oikein hienoksi – etenkin enimmäkseen draakeista ja vortixxeista koostuvat Odinan yläluokan erotti kyllä selvästi, ja he pitivätkin hieman rakoa ”rahvaaseen”, vaikka juhlat olivat samat kaikille. Sitä Varjottu piti tärkeänä: että miehen mitta on tämän tekojensa summa, eikä status tai laji tai silmien väri.

”Mennään tanssimaan”, Angien vastasi. Niin voimme puhua huomaamatta, hän tarkoitti. He kumosivat juomansa, jättivät ne palvelijalle ja suuntasivat murhamiesten ja varkaiden väkijoukon läpi orkesterin edustalla olevalle parketille, missä tusina paria pyöri nyt hieman rauhallisemman kappaleen tahdissa. Halawe oli heistä kahdesta parempi tanssija, ja vei selakhia tottuneesti. Musiikki, hälinä ja pieni etäisyys muihin teki puhumisesta hieman turvallisempaa, ja he olivat niin lähekkäin, että ääntä ei tarvinnut käyttää kovin paljoa.

”Näinkö salaista?” Halawe kiusoitteli kasvot melkein selakhissa kiinni.

”Parempi olla varovainen”, Angien mutisi. Hidas jazz soi, ja he väistelivät sulavasti muita tanssipareja. ”Kuulit varmaan jo, että Puhdistaja toi Mestarille aseen.”

”Kaikkihan sen tietää.”

”Se on nimeltään Nimda”, Angien kertoi. ”Ja minun pitäisi kai osata sanoa siitä jotakin. Tehtäväraportti sen sijaan…”
He pyörähtivät hieman sivummalle. Kuka tahansa ulkopuolinen olisi olettanut heidän vain lepertelevän toisilleen.
”Ilmeisesti Killjoy oli siellä. Hänen uudet ystävänsä jostakin Välisaarten merirosvokaupungista myös. Kuten Tuomari.”

”Kiehtovaa”, Halawe sanoi, mutta odotti jatkoa.

”Meillä on vakooja siellä kaupungissa”, Angien kertoi. ”Se on yllättävän tärkeä paikka, eräs toa pitää siellä linnoitusta, ja en tiedä, missä muualla maailmassa – Odinan lisäksi – olisi yhtä paljon… no, erityislaatuista väkeä. He ovat omassa sodassaan Välisaarilla.”

”Hmm”, toa maisteli sanoja ja kuljetti kättään Angienin kylkeä pitkin alas. ”Onko se syy, miksi Kummisedän laivasto on laajentunut niin kovasti viime aikoina? Minunkin tehtäväni kohteena on xialainen amiraali…”

”En usko, että hän aikoo purjehtia Välisaarille”, Angien puhui hiljaa toan kaulassa. ”Mutta sotaan hän valmistautuu, osastoni on tehnyt ylitöitä ties minkä parissa. En usko, että hän tietää itsekään, ketä vastaan. Taika-aseet, perinteiset aseet… kaikkeen tulee varautua.”
Ja taivas-asemiin, hän mietti… jälleen yksi uusi merkki synkemmistä ajoista. Jos ase oli olemassa, sitä yleensä tultaisiin käyttämään.

”Sota olisi kyllä aika ankeaa”, Halawe mutisi. ”Pidän siitä, miten meidän asiat ovat nyt.”

”Niin minäkin”, Angien vastasi. ”Mutta emme taida voida vaikuttaa siihen…”

”Mutta”, Halawe virnisti ja vei sormensa selakhin huulille. ”Voimme ainakin vaikuttaa siihen, että meillä on hauska ilta…”

”Et lähtisi vielä tänään…” Angien mutisi, vaikka tiesi, ettei se ollut heidän päätettävissään.

”Tiedän, että olen vastustamaton, mutta uskon että selviät ilman minua jonkin aikaa”, Halawe virnisti, eikä antanut selakhille mahdollisuutta kipakkaan vastaukseen vaan suuteli tätä.

Juhlat jatkuivat. Tanssittiin sekä klassisia steltläisiä valsseja että nopeaa peikkotanhua, millä saatiin melkein koko salin väki mukaan. Aina sattui joitakin loukkaantumisia, kun erinäiset selkäpiikit ja muut tekivät tuhojaan, mutta sitä varten oli lääkintähenkilökuntaa. Ruokaa kului ja juomaa virtasi.

Lopulta illan isäntä ilmestyi paikalle. Koko sali hiljeni välittömästi – sekä pelosta että kunnioituksesta – kun draakeista mahtavin asteli saliin pienen seurueensa kanssa. Hän seisoi pian parvella hieman ylempänä muusta juhlasalista. Oli kuin draakki olisi heittänyt valtavan varjon taakseen, sellaisen mikä sai hänen siluettinsa näyttämään pimeyden kruunatulta kuninkaalta. Varjottu nautti hetken hiljaisuudesta ja nojasi koristeelliseen kaiteeseen edessään. Hänellä oli yksinkertainen juhla-asu, joka ei kilpaillut kalleudessa tai näyttävyydessä – siihen ei ollut mitään tarvetta.

”Hyvät naiset ja herrat, rakkaat ystävät”, hän sanoi. Ääni oli kuuluva mutta matala, eikä kukaan salissa uskaltanut edes kuiskia.

”Minä haluan kiittää teitä siitä, että olette kerääntyneet tänne kunniakseni. Me olemme saavuttaneet suuren voiton. Se on juhlimisen arvoinen.”
Hänen sanansa tulivat hitaasti ja harkitusti. Niillä sanamuodoilla oli selvää, ettei hän aikonut kertoa tarkemmin tästä ”voitosta”.

Varjottu katseli väkijoukkoa. Hän tunsi jokaisen salissa nimeltä. Kukaan ei tiennyt, miten monta olentoa tämä oli tuntenut loputtoman pitkän elämänsä aikana. Jopa vanhat selakhit kokivat itsensä nuoriksi Varjotun rinnalla.

”Mutta se, mitä olemme täällä yhdessä luoneet, on juhlan arvoinen ilman voittojakin. Kuka muu on tehnyt autiosta aavikkosaaresta sakaran mahtavimman kaupungin? Meillä ei ole metrulaisten apuja, ei helpotuksia taivaasta… jokainen täällä on takonut oman Kohtalonsa!”

Eturivin draakkien taputtaessa selvisi muullekin salille, että niin sopi tehdä. Varjottu sai raikuvat aplodit. Lopulta ne hiipuivat, ja hän jatkoi.

”Pahoitteluni lyhyestä läsnäolostani”, Varjottu sanoi hieman heikommalla äänellä. ”Toivotan teille aivan erinomaista iltaa. Muistakaa, että odinalaisista pidoista ei poistuta selvin päin.”

Vielä lisää aplodeja ja hurraa-huutoja. Laseja särkyi. Varjottu kääntyi takaisin suuntaan, josta tuli, ja lähti pois ilman seuruettaan. Salin vasemmalla laidalla seinään nojaileva Puhdistaja tuijotti pitkään katoavan siluetin perään, kunnes tämän katse herpaantui tämän seuralaisten jatkaessa äänekästä keskusteluaan.

Draakkivanhuksen ryhti lysähti tämän päästyä ulkoparvelle illan yksinäisyyteen. Horisontti loisti vaaleanpunaisen ja purppuran sävyissä, ja aavikon kuumuus alkoi viimein väistyä. Sisältä kuului vaimeaa musiikkia. Varjottu istuutui penkille ja jäi vain katselemaan horisonttiin.

Oli mahdoton muistaa, miten monta kertaa hän oli katsellut sitä näkyä. Suurinta osaa elämästä tuskin muisti, mutta hän ajatteli muistavansa jokaiset kasvot, joille oli tarjonnut uuden elämän Odinalla. Tai ainakin toivoi muistavansa.

Salista kuului yhtäkkiä ensin äänekäs kohahdus ja sitten hervoton naurunremakka. Illan juomatarjoilut olivat alkaneet epäilemättä purra, ja sen mukanaan tuomat kommellukset viihdyttivät selvästi juhlaväkeä. Varjottu yllätti itsensä hymyilemästä metallisesta kaiteesta heijastuvasta peilikuvastaan. Sen tuijotteleminen liian pitkään oli kuitenkin vaarallista. Ilta-aurinkojen valossa draakin kasvojen jokainen arpi ja uurre näkyi selvänä. Hän ei varsinaisesti kaivannut lisää muistutuksia iästään, mutta se ei ollut se, mikä häntä näyssä inhotti.

Arvet, joita hän kasvoillaan kantoi, olivat kaikki vanhoja. Suuria katumuksen aiheita draakilla ei ollut kovin montaa, mutta yksi niistä liittyi ehdottomasti juuri niihin. Sillä vaikka muinaiset taistelut olivat kaivertaneet häneen veronsa, yksikään arvista ei ollut peräisin siitä sodasta, johon hän oli viimeksi kansansa marssittanut.

Kun he olivat nousseet Metru Nuille, Varjottu odotti. Kun odinalainen veri valui, Varjottu istui valtaistuimellaan tyhjässä linnakkeessa.

Hän oli uskonut tarkoitukseen niin lujaa, että hän oli valmis polttamaan maailman sen vuoksi. Ja kenties, jos hän olisi nyt seisonut Coliseumin parvekkeella Ta-Metrun auringonlaskua ihastellen, olisi hän ehkä muistellut asiaa toisin.

Mutta vaikka sodan päättymisestä oli jo aikaa, olivat muistot sen viimeisistä päivistä piirtyneet ikuisesti hänen muistoihinsa. Kaikki maailman raha ja holvillinen maailman harvinaisimpia artefakteja ei voinut parantaa sitä kärsimystä, minkä kouriin hänen väkensä – hänen sotilaansa – olivat joutuneet. Kuinka monta oli tullut takaisin ilman raajojaan? Ilman silmiä tai mitään, millä huutaa? Moniko oli joutunut katsomaan läheisimpien ystäviensä palavan Metru Nuin koneiden tulituksessa?

Usko oli ollut tarpeeksi vahva lähettääkseen heidät taistelemaan paremmasta maailmasta. Se sama usko oli murentunut, kun he olivat palanneet kotiin. Eikä yksikään arvista ollut Varjotun oma.

Maailma oli jatkunut raiteillaan. Mata Nuihin uskovien järjestys raksutti eteenpäin kuin kellokoneisto vain. Historioitsijat olivat jo vuosikymmeniä kirjoittaneet, kuinka suuren kaupungin turaga nautti asemastaan lähinnä siksi, että sota hänet siihen asemaan valoi. Kohtalon viimeisenä ivan eleenä Varjotun ristiretki oli antanut tuolin miehelle, joka piti huolta siitä, ettei Odinan kansalla ollut paikkaa jumalan valitun kansan maailmassa.

Hän oli aidosti uskonut parantavansa maailmaa. Ei se olisi ollut ensimmäinen kerta. Olihan hän se sama Varjottu, joka oli vapauttanut kansansa kärmeksien hirmuvallasta. Sama Varjottu, joka oli estänyt tuomionpäivän marssimalla Sokean Jumalattaren turmiollisiin saleihin. Sama Varjottu, joka oli rakentanut kodin kaikille niille, joita maailma ei tuntunut haluavan.

Hänen kätensä heilahti ja Nimdan siru ilmestyi varjoista hänen kämmenelleen. Sen kelmeä hohde olisi ollut tervetullut silloin, kun hänen uskonsa vielä riitti. Nyt hän epäili, kuulisiko se koskaan hänen kutsujaan, vaikka hän yrittäisi. Mutta vaikka epätoivo nalkutti hänen harteillaan aina kun tilaisuuden sai, ei Varjottu voinut olla hakematta lohtua kaikesta siitä, mitä oli silläkin hetkellä hänen ympärillään.

Aurinkoinlasku heitti hänen varjonsa syvänä ja voimakkaana seinään hänen takanaan. Varjottu kyllä tunsi sen, vaikkei edes katsonut sitä.

”Aika saa sinut lopulta.”

”Kaikki loppuu aikanaan”, Varjottu sanoi hiljaa, ehkä merelle.
Mitä painavampana ikä tuntui hänen harteillaan, sitä useammin hän unohti itsensä muistelemaan. Sillä rannalla ei ollut kerrassaan mitään hänen saapuessaan saarelle ikuisuus sitten. Kaikki se kaupunki oli kasvanut hänen silmiensä alla. Tahdonvoimalla rakennettu imperiumi.

Kukaan muu ei osaisi hallita sitä. Sitä hän pelkäsi eniten – että hänen elämäntyönsä heitettäisiin hukkaan, että pikkusieluiset sotaherrat jakaisivat sen keskenään. Suurimpana sotaherrana hän oli rauhoittanut sakaransa – verellä ja pelolla, mutta rauhoittanut kuitenkin. Hän oli tehnyt sen, jotta veri ei enää koskaan vuotaisi. Jotta jokaisella olisi paikka, jossa rauhassa katua sitä, millaisen tien he olivat sinne rakentaneet.

Salista kuului erehtymättömästi pieniä räjähdyksen ääniä. Joku oli epäilemättä alkanut viihdyttämään yleisöä vähän rankammilla menetelmillä. Varjottu oli tarkoittanut lyhyen puheensa jokaista sanaa. Erityisesti sitä selvin päin olemattomuutta. Sellaisen väen ympäröimänä oli tottunut rätinään ja paukkeeseen. Ilkeisiin välienselvittelyihin ja barbaarisiin toimintatapoihin. Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, että niiden muurien sisällä asui hyvää väkeä. Mutta huolimatta siitä Varjottu uskoi edelleen vakaasti, että heilläkin oli oikeus kotiin.

”Usko.”

Hän oli miettinyt sitä sanaa paljon hiljattain. Ja siinä Nimdaa kädessään hiljaa puristaessaan hän mietti, josko sen uskon rippeillä hän jaksaisi vielä muutaman vuosisadan. Tai tuhannen?

Siru katosi lopulta taas varjoihin. Tumma hahmo hänen selkäpuolensa seinällä hykerteli tyytyväisenä eleelle.

Sillä vaikka draakkien muinaisesta kuningaskunnasta oli jäljellä pelkät aaveet ja kaiut. Vaikka suurista sotamarsseista oli aika kuluttanut sanatkin unholaan ja Metru Nuin rantahiekkaan hautautuneet luut jo kauan sitten hävitetty, oli varjojen ruhtinaalla yksi asia, jonka takia hän jaksoi vielä. Sillä vaikka hän olisi voidessaan sylkenyt kolmesta tekopyhästä hyveestä jokaisen päälle, oli hänenkin myönnettävä itselleen, että hänelläkin oli velvollisuus.

Hänellä oli Odina.

Varjottu will return.