Ennen myrskyn saapumista,
ennen taivaalle pakoa,
ennen lähtöään merille,
rosvoksi Rumiskylille
tuo jalo valon ritari,
torni kirkas, matkalainen
jätti tän selonteoksi
kertomukseksi minulle
kokemistaan vääryyksistä
adminin tilinteoksi!
On hän jo kokenut paljon,
nähnyt, tuntenut, kitunut:
Varjon vanhimman leluna,
varjon hullumman ilona.
Panssari mätä, hajonnut,
löysät mutterit, nivelet,
särkynyt keho ja mieli.
Toivoton tämä tilanne…
Vaan varoitan, ystäväni,
luovutan tämän sinulle
tällaisena, sellaisena,
juuri niin kuten sen sainkin.
No: Nämä sanat sanotut
tuskin vastaavat totuutta.
Kenties kuulet kumminkinkin.
Sen hän ansaitsee, sanoisin.
Nyt! Lopun jätän sinulle,
kirjoita oma osasi.
Kai valo valon näkevi,
matkaaja toisen matkamiehen
Piirrä musteella minulle,
kerro kultaisen teoista.
Kirjoita tämä tarina,
Valon Toan päiväkirja.
Eräänä syysaamulla rajakylän asukkaat heräsivät pitkältä uneltaan ennennäkemättömään, sillä he löysivät soran päältä lahonneen Toan ruumiin pilvettömän taivaan alla. Näykitty harmaa liha ja syöpynyt panssari huipentuivat läpeensä runneltuun, madonsyömään massaan paakkuuntuneen vaatekappaleen päällä. ”Kasvoiksi” niitä olisi kenties kerran voinut kutsua, ellei totuuden kohtaaminen sinä hetkenä olisi ollut liiaksi noiden kyläläisten pieneksi kutistuneissa mielissä.
Toki, eihän asiasta voinut syyttää ketään. Onko maailmassa ketään, joka haluaisi kaivaa kahden kouran verran valkoisten loismatojen alta muistikuvaa jostakin tuttavuudesta, johon olisi ehkä törmännyt joskus toissapäivänä työmatkalla?
Lukemattomien viikkojen jälkeen ruumis oli nähnyt liian paljon tuhoa eri elementtien suunnalta ollakseen tunnistettavissa. Kymmenisen minuutin pohtiminen ja tuijottelu päättyisi linnakkeen vartioston tutkimukseen. Jos joku olisi löytänyt kehon aiemmin, se ei ehkä olisi turvonnut yhtä paljon eikä sen tunnistamisen kanssa olisi kulunut niin paljon aikaa, että jokainen asiantuntija olisi kyllästynyt käymään läpi jokaisen mahdollisen henkilön saaren kadonneiden listalta.
Ehkä silloin oikean nimen löytäminen tälle mädäntyneelle, turvonneelle, madonsyömälle, rumalle, lahonneelle, läpeensä turmeltuneelle ja inhottavalle ruumille ei vain päättyisi lopulta tylsyyden huokaukseen. Kuka tahansa olisi siinä ajassa ehtinyt käydä läpi jokaisen tunnetilan; ensin tulisi kuvotus, mahdollinen oksennus, sitten asian kiistäminen ja viha olosuhteita kohtaan, sitten yritys keskittyä mihin tahansa muuhun, epätoivo kun ymmärtää joutuvansa elää asian kanssa, kunnes viimein tottumus tulee odottamattomasti, jättäen jälkeensä ainoastaan rutiininomaisen tylsistymisen ja ärsyyntymyksen.
Kun viimeinen allekirjoitus on vedetty, heitetään ruumis metrien syvään kuoppaan. Siellä sen mädäntynyt, turvonnut, madonsyömä, ruma, lahonnut, läpeensä turmeltu ja inhottava naama voi kadota kaikkien silminnäkijöiden mielestä eikä koskaan tule kiroamaan ketään muuta kamalilla muistikuvilla ja tunteilla.
Oi, musta multa.
Eräänä syysaamuna heräsin rajakylän keskellä ja kuulin muuan toverini huutavan nimeäni.
”Gekko, nouse ylös!”
Maaperä tuntui yhä olevan kallellaan, ja ohimossani tuntui tulenkuuma turvotus. En enää muista, miksi olin edes ottanut nyrkkiraudan mukaan, kaikissa muistikuvissani en ole koskaan osunut nyrkillä keneenkään. Ohimoani poltti yhä. Ehkä minä halusin tätä. Halusin osoittaa, ettei minua tarvitse huomioida sen enempää. Jos olisin kuin muut Toat tässä rivissä, kukaan ei huomaisi aseeni tylppää terää eikä hikeä virtaamassa poskipäilläni.
Tai ehkä he huomaisivat. Ehkä tämä olikin heidän halujensa mukaista. Ehkä he halusivat nähdä, miten minä yrittäisin luikertaa pois tilanteesta, ja miten säälittävästi kompuroisin.
Ohimoani poltti. Silloin katseeni kohtasi heidän silmänsä, toverieni ja useiden muiden. Lukuisat silmät suuntasivat minua kohti. He tiesivät. He tiesivät ja aavistivat kaiken.
Ohimoani poltti. Maaperä petti uudelleen jalkojeni alla. Ymmärsin sinä hetkenä, että olin läpinäkyvä. He kaikki tiesivät mitä, he näkivät suoraan, mitä oikeasti olen. Lanka, jonka olin jättänyt typeryydessäni huomioimatta oli tuonut heidät tänne, ja tunsin sen kerän raukeavan.
Ohimoani poltti. Tunsin nyrkkiraudan painavan kädessäni. Silloin ainoa pakoreitti avautui, ja pakotin kurkkuni pohjalta karjaisun takaa lähestyvän liskopuolen laumaa kohti.
Ohimoani poltti yhä, enkä enää muistanut, milloin heräsin taas sairasvuoteesta.
Klaanisaari
Kadut olivat täynnä ihmisiä ryntäämässä paikasta edes takaa virtana enkä tiedä, minne kumpikaan pää oli menossa.
“Kirottua, mikä meininki, ei tässä järkikään juokse”, ajattelin itselleni. Olisin sanonut sen ääneen, mutta en juuri halunnut nyt kenenkään ajattelevan minua henkilönä, joka vain puhuisi päät pitkät tyhjille. “Adminit luulee jo, että olen hullu”, ajattelin itselleni taas. Hitto vie jos olisin rohkeampi, jos voisin vain sanoa haluamaani.
Nyt vain liikun ihmisvirrana mukana. Katsoin vain taustalla, miten matoralaiset sätkivät ja huuteleevat kurkut kipeänä. Korvapistävä kirkuminen kuului, kun talloin kompastuneiden sormien päälle. Rymäkkä oli niin suuri, että kaatuneita oli tosi paljon, ja he löysivät itselleen uuden uran amatööri-lattialaattana. Valoja heilutettiin edes takaisin kuin kärpäsiä, jota myös lätkin kuin itikoita. Siitä tuli perään vihaista itkuparkua. Kaikki käyttäytyvät kuin eläintarhassa, voi hitto.
Sitten näin siellä nurkan takaa joku matoran laittaa jonkin olennon poikasen rintaa vasten kuin eläintä. En voinut kuin jäädä katsoa perälle sitä irvokasta tapahtumaa edessäni. Oli kuin katselisin luontodokumenttia, mutta en ymmärtänyt. Eihän maitoa ole.
“Onko kiltti vauva, syökö se paljon”, huusin kovaan ääneen sille matoralaiselle. Se sitten pötki pakoon kauhun kankeana ja jätti sen olennon maahan. Tuijotin sitä, vaikka kesti hyvin pitkään, kunnes tiesin mitä katselin.
Ehkä kaiken aikaan, se ei ollutkaan olento, tai edes ollut elävä, tai edes ollut olemassa. Ruma se kuitenkin oli, liskopuoli. Pohdin tätä asiaa niin pitkään, kunnes yhtäkkiä takaa joku tuli ja potkaisi sen tien toiseen päähän ja se katosi.
Räkäinen nauru kuului takaa. Kaksi yhtä rumaa remonttireiskaa olivat takanani. Kaikki vihani sinä päivänä purkautuivat ja kaikki kertymäni energia päättyi hakkaamalla nyrkkini tiiliseinää vasten. Rumilukset pötkivät pakoon huutaen kuin pikkutytöt toiseen suuntaan, jossa poliisimiehet odottivat innolla, että pääsivät rökittää jotain. He olivat selvästi Paacon kätyreitä. Mursin käteni, joka sattui todella paljon. Kyynelehdin yksin roskapöntön vieressä.
“Tämäkö oli minne päiväni päättyy? Iso mies itkemässä pöntöllä?” sanoin itselleni. Uskalsin sentään sanoa tuon ääneen, joka tuntui isolta voitolta sekin.
“Onko elämä vain tällaista, viidakon säännöt vaikka onkin kaupungilla? Onko tässä järkeä?”, puhuin lisää. Kaikki ajatukseni viimein esillä. Kun katsoin tuon pönttön teräksinen kuori peilasi, näin totuuden siitä, minkälainen maailma oli.
Sitten kuulin kaverini Domekin äänen.
“Ehtoota GK, miten menee?” hän sanoi.
“Ihan OK mutta vois olla paremminkin kätenikin murtui ja sattuu. Pitäisi mennä sairaalaan.”
“OK GK.”
Domek nosti minut ylös ottamalla kiinni minun rikkinäiseen oikeaan käteen jota näytin sille. Kipu oli niin sanoinkuvaamaton, mutta en voinut kuin yrittää pitää kyyneliäni kaverin edessä, minun piti osoittaa olevani vahvempi.
Seisoin vastoin tahtoani, ja Domek tervehti minua tippaamalla lierihattuaan minulle, joka olisi ollut ehkä komea ja herrasmiesmäinen ellei hänen ylileveä hymynsä ja taittuneet kulmat saanut häntä näyttämään enemmän kidutetulta biosammakolta.
“Minulla on suunnitelma, oletko kuullut tällaisesta kuin “innostunut sonni”?”, Domek tippasi hattuaan taas aivan kuin en olisi nähnyt aikaisemmin.
“Enpä mistään onnisonneista olekaan kuullut enkä oikein välitä siitä mitä sinä taas haluat minulta haluan vain olla yksin, mutta koko ajan joudun typeriin juttuihin ja sinun jutut on aina pölhöjä jos nyt rehellisesti”, yritin vastata kärsivällisesti, mutta en sanonut yhtäkään noista sanoista ääneen.
Yritin kokoa parhaan mahdollisen selityksen tai asian torjuta hänen suunnitelmaa, mutta hän vain jatkoi selittämistä jostain omista kungfumoshimoshikonnichiwaseikkailuista, enkä voinut sanoa ei.
Miksen voinut vain sanoa ei kavereiden edessä? Halusin rutistaa käteni raivosta, ellei se sattuisi. Anna minun sanoa ei.
“Haluatko mukaan GK? Siellä on naisiakin, ja uhkeita sellaisia.”
“OK”
Tiesin, etten voinut enää kieltäytyä. Miten olisin voinut? Koitua taas häpeäksi? Oi kuinka hän olisi vain jättänyt tuon välihuomion pois, olisin voinut sanoa ei.
Olisin voinut seistä suorilla jaloilla, ja uhmata “kaverini” infantiilia ehdotusta mutta nyt en voi. Voin ainoastaan koukata jalkani vasen edellä oikeaa kohti tuota tulevaa naisparkaa.
Hän tiesi tämän. Oliko tämä hänen pelinsä koko ajan? Todistaa, minkälaisessa viidakossa elämä oikeasti on?
Tunsin kuinka ohimoni poltti samalla, kun nyrkkissäni tuntui.
On kerrottu, että tuona syysjuhlan suuremmoisimpana iltana, kun kaikkien ovet aukenivat illanviettoon ja tanssia oli joka kadunkulmassa, Toa Domek, Valon Edustaja, Kultaisin Naamio ja Musteen Pyörittäjä, marssi juhlakulkueen läpi ja saapui tuohon omenanpunaiseen kievariin. Valon alla soturin haarniska kiilsi kultaa ja punaisempaa punaista kuin mikään muu talossa. Päässään vanha hattu oljesta ja musliinista, kaulansa ympärillä huivi kaikkien luonnon keltakukkien väreissä hän seisoi ovella kuin mahtivartija tuon metri viiden taivaan lävistävä keihäs kädessä, sen pronssinkeltainen hilpari noin kahdenkymmenenneljän painava.
Hän suuntasi tarkat silmänsä pelipöytään ja siitä vastaavaan selakhiankaunokaiseen – yhtä punaisessa mekossa kuin majatalokin. Kultanaamio istahti pöytään neitoa vastapäätä ja antoi hilparinsa levätä talon tukipilaria vasten.
Pelipöydän äärellä kävi useiden punaisen ja sinisen täplittämien noppien tanssi, joiden orkesterina soivat rikastumisen huuman ja vararikon epätoivon kiljunnat.
“Mitä herra haluaisi pelata?”
Hailtia sujautti hienostuneesti nopat Valon Edustajan luokse, ei käsiin mutta ainoastaan lähelle, ja väläytti hennon hymyn, joka olisi voinut koitua monen miehen kuin naisenkin tuhoksi. Neito tiesi minkälaista peliä pelata ja näytteli osaansa hyvin.
Mutta Domek, kuten tiedämme, ei olekaan eilisen teeren poika. Valotun ei tarvinnut kuin vastata omalla, liiankin leveällä hymyllään, ja pian hän solahti pelin pariin kuin kala veteen.
Parilla ranteen nykäisyllä soitti noppakuppi kilinkolin meidän Kultanaamiollemme, ja kun noppaluvut yksi toisensa jälkeen esiintyivät kuin hänen sanattomien komentojensa mukaan, pöydän ääressä istuvat eivät voineet kuin hämmästellä silmät pyöreinä.
Kunpa olisi tuo kievarin pelipöytä tiennyt, kuinka Kultanaamiomme oli ollut aikanaan krooninen peluri, joka purjehti aikoinaan pohjoisesta etelään maistelemassa jokaista uhan muotoa, ja jonka himoa hillitsi ainoastaan hänen uskomaton pelikätensä ja voiton vaistonsa. Selakhineidon hymy kääntyi nopeasti hämmästykseen ja siitä hermostuneisuuteen, kun tuon Musteen Pyörittäjän kerryttämä voittopotti uhkasi nopeasti maalata majatalon tilikirjan yhtä punaiseksi kuin sen edusta. Oli hän kuitenkin Neljäntoista Käden Mestari!
Mutta juuri nyt talon isoin huoli ei liittynyt mahdolliseen vararikkoon, vaan sen sijaan siihen, mitä tulisi tapahtumaan. Pian yleisön joukkoon soluttautuneet tiedustelijat luikertelivat takaisin kievarin sisätiloihin kuiskimaan tilannepäivityksiä pomonsa korviin. Ei kestänyt pitkään, kun raskaat askeleet tärisyttivät kievarin lattioita, ennakoiden suurikokoisen, mustaan ja siniseen pukeutuneen etelän titaanin sisääntuloa, jonka hartiat olivat miltein liian leveät oven raameille.
Hänen nimensä oli Innossonni, ja hänet tunnettiin “Keskiportin Porhona”. Tuo lihaksikas kimppu oli fyysisestä mahtavuudestaan huolimatta yhtä limaa sisältä ja ulkoa – yksikään hänen lanttinsa ei tullut reilusta pelistä, eikä yksikään niistä ollut verestä tahraton. Hänet olikin marinoitu sen pahamaineisen Rowash Sinisilmän jengin kurassa, ja hän oli toimittanut useita miehiä sairaalaan tai aikaiseen hautaan tuon rikosloordin nimessä. Tuo petkutuksen sukuperä osasi kuitenkin peittää lyhyen pinnansa ja ihon alla piilevän väkivaltaisen luonteen lipevällä mietiskelyllä.
“Arvon asiakas, oletteko te todella Kultaisin Naamion Toa Domek, Valottu Klaanilainen, vai oliko se Klaanin Valottu?
Saatatte varmaan muistaa, hyvät kuulijat, kuinka Neljäntoista Käden Mestarimme kesken ystävällistä mittelöä neitisankarimme Haukansilmä Taibun kanssa oli sattumalta kohdannut Nornorin perheen, nuo miesparat Itäkadulta, nuo köyhät miehet Köyhälästä, jotka lopulta menettivät talon ja oppipojan Innossonnin likaisiin kämmeniin.
Samanlaisia tragedioita tapahtuu toistuvasti muillakin kolkilla, mitä meidän Kultanaamiomme ei tietenkään suvainnut. Mitä enemmän Valottumme oli tilannetta muistellut , sitä vihaisemmaksi hän oli tullut.
Mutta Musteen Pyörittäjä, kuten arvoisat kuulijat muistatte, ei ole eilisen teeren poika. Hän ei mieluiten anna tunteen voittaa peliä, vaan pitää pelipöytää täydessä hallussaan. Musteen Pyörittäjän hymy ei rauennut kuin pienen hetken, ja pian hän palauttikin suupielensä leveään asentoon.
“Veli Porho, eikö vain? Olette juuri henkilö jota etsin. Uskoakseni tämän pelipöydän potti ei kohta riitä korvaamaan voittoani. Miten olisi, jos teemme siitä vähän isomman, että kierros voi jatkua kaikkien meidän ystävien iloksi?”
Väkijoukko puolsi hurraten Toamme ehdotusta, sillä heille näin viihdyttävän voittoputken todistaminen oli liian harvinainen kokemus sivuuttaa.
Nyt tilanteen paine on lastattu tuon Sonnin kookkaille hartioille. Kenen muun tahansa tapauksessa Keskiportin Porhon olisi tarvinnut vain iskeä silmää ja kuokkavieraalle olisi näytetty ovea, mieluiten muutama sormi aikaisempaa vähemmän.
Mutta Domek Musteen Pyörittäjä oli hankala vastus, ja tietenkin Toa myös itse tiesi tämän. Siksipä hän vielä lisäsi tärkeän muistutuksen perään: “Herra Porho ei varmaan myöskään halua torjua klaanilaista Klaanin oman vuoren juurella, eihän?”
Nyt oli vaaka kallellaan ja peukalot ruuveissa. Innossonni ei voinut muuta kuin hymyillä ja vastata: “Ei tietenkään, herra Valottu…”
Siitä vastauksesta Kultanaamio oikein piti ja hän nauroi tyytyväisesti.
“Sitten ei tässä muuta tarvita. Kuinka olisi? Kaksi peliä? Häviäjä tekee mitä voittaja tahtoo? Saat jopa kaikki voittoni kaupan päälle, jos päihität minut”, Musteen Pyörittäjä julisti.
Innossonni nyökkäsi vastaukseksi. Myös titaani oli oikea peluri, eikä hänen kätensä koskaan nähnyt tappiota pöydällä. Sitä paitsi, hän tuumi, miten hyvä tuo pikku Toa, liukas luikku, voisikaan olla.
Hän saattoi olla voittaja nyt, mutta ei Kohtalo ikuisesti yhden miehen puolelle jää.
Siksipä Innossonni tarjosi pelivalikoiman, omia suosikkejaan: “Mitä haluaisitte? Kuutta Tikkua, Varpusta, Hevoshirttoa?”
Miten Domek vastaa? Saamme tietää sen kohta puolin…
Klaanisaari (oikeasti onko tämä teksti aivan pakollinen!?)
Saavuin ilotaloon, jossa oli paljon savua ja melua. Joukko mustiin pukeutuneita gangstereita lätki kortteja, samalla kun kaivoivat uusia ässiä hihastaan. Samalla muut kovanaamat tuijottivat pahamaisesti. Erottauduin selkeästi joukosta vaikka tein parhaani soluttautua joukkoon, mutta oma vakooja-asuni sai minut näyttämään enemmän pummilta kuin agentilta.
Olutta kaatui päälleni kun ihmiset reivasi lattialla hullun lailla.
Domek kertoi, että hänellä oli suunnitelma harhauttaa väkijoukkoa samalla kun varastaisin kassakaapin. Hän kuitenkin unohti kertoa missä kassakaappi oli ennen kuin lähti tuonne ihmisjoukon keskelle leikkimään apinaa ja kaakatti kuin kana. Sitä oli yhtä vaikea seurata myös kaikille muille mutta näky kiehtoi niin paljon, että piti vain tuijottaa ja ihmetellä.
Silloin muuan nainen tuli eteen. Jos voin kuvailla häntä, tietäisin, että moderaattorit tulisivat kimppuuni lapsille sopimattomasta kielenkäytöstä. Mitä on “lapsia”? En tiedä, joten kysyin heti ensimmäisenä tälle naiselle. Hän ei tajunnut mitä kysyin, ja nauroi. Se sattui ja niin myös käsikin.
“Miksi pukeudut tuollaiseksi?“, nainen kysyi.
“Empä niin tiedä nyt kun kysyt, kaverini käski”, minä vastasin.
“Onko ison pojan tapana aina tehdä kuin toinen käskee?”, nainen nauroi. Se sattui enemmän.
“Nokun ei koska olen minäkin mies, mutta nyt kun kysyt en oikein myöskään halua olla joku iso mies.”
En tiedä enää mistä puhuin. En osannut hallita mitä suustani enää tulee, kun hän katsoi minua noin.
“Mikä sitten olisit?”
Pysyin hiljaa, en tiennyt miten vastata. Tein kaikkeni, purin hammasta ja laskin takaperin, jotta voin pysäyttää itseäni puhumasta. Koska jos en tiedä miten vastata, niin en tiedä mitä tulen sanomaan. Jotain liikkui minun käteeni, ja tunsin jotain kylmää.
Se oli kuppi täynnä vihreää lientä.
“Ehkä tämä auttaa?”, nainen sanoi.
Vihreä liemi näytti enemmän astianpesuaineelta kuin juotavalta, ja tuoksui sellaiselta myös. Tai ehkä se on, miltä isojen miesten juomat kuuluisi olla.
Nainen tuijotti minua, joten puristin enemmän voimaa leukoihini.
“Kuulehan, näytät todella väsyneeltä. Eikö pieni drinkki auttaisi? Auttaisi mieltä?”
Leukoihini sattui.
“Voi, älä nyt pelkää. Kuule, jos on jotain mielessäsi, niin kerro toki.”
Hampaani…
“Minä olen aina täällä.”
Nainen laittoi kätensä minun olkaimeen. Se huihui, se oli löysällä. Se oli lämmin.
Minä join kaiken yhdellä kulauksella.
“En tiedä kun minusta tuntuu, että kaikki missä olen on aina erilainen kuin miten minä olen, mutta kun sitten kun nyt ajattelen niin olen minä ehkä aina ollut aivan sekaisin, voi Karzahni puhunko nyt täyttä potaskaa… mutta minun on nyt oltava täällä koska niin minun pitää tehdä ja se on mikä käy järkeen juuri nyt ja en voi jättää ketään muita pulaan vaan autettava, mutta sitten en tiedä miten ja oikeasti minusta tuntuu joskus, että minä vain ikäänkuin en tiedä kumpi puoli minussa pitäisi puhua koska.”
Nainen tuijotti minua pöllämystyneenä, enkä tiedä oikein mitä sanoa.
“Ehkä voisit tehdä minullekin palveluksen”, nainen viimein vastasi ja laittoi kätensä oikean käteni päälle. Siihen käteen, johon sattui. Huusin kovaa kivusta.
Silloin kaikki katsoivat minuun päin. Silloin ymmärsin mitä tapahtui. Nainen laittoi minut loukkuun, hän huijasi minua ja pilkkasi minua, vai olisiko se toisinpäin? Kuitenkin, olinkin koko ajan laitettu ansaan gangsterien sekaan. Ja nyt he kaikki katsoivat minua, kuin olisin sirkuseläin.
“Onks jotain pielessä tuolla?” juoppunut remonttimies tuli eteeni kysymään. Yhtäkkiä kolme muutakin tuli lisää pöydän ääreen, ja levittivät haisevaa henkeä kaikkialle.
Uskomatonta. Naisen edessä.
En voinut enää kestää tätä. Kaivoin taskusta aseeni, jossa oli kellertävää happoa ja ammuin sitä ympäriinsä, että voisin perääntyä pois tilanteesta. Ammukset lensivät päin jokaista pylvästä sekä parin gangsterin kasvoihin ja silmiin. Parissa minuutissa reikiä syöpyi kaikki alle, eikä talon perustukset enää kestäneet ja alkoi täristä ja jyristä.
Silloin kaikki evakuoivat pois. Yksi ilotalon pitäjistä pyysi kaikkia siistiin jonoon ja lähtemään yksitellen pois aakkosjärjestyksessä. Talon pylväs sinä hetkenä tutisi ja viimein kaatui hänen päälle kovalla jymähdyksellä, jolloin hänen A-kirjaimen huutonsa sai muutamia vokaaleja lisää.
Kaikki pakenivat pois pää jalkana. Domek juoksi perässäni kun iso ilotalo alkoi sortua päällemme kaikkine tiileinee ja puinee. Gangstereita jäi kattojen ja pilarien alle. Ennen kuin pääsimme pois ovesta, Domekin hattu lensi pois hänen päästään. “Tule nyt, emme enää ehdi!” Huusin takaisin Domekille.
“Ei, rakkaani!” Domek huusi takaisin.
Silloin oven perustukset alkoivat kaatua myös mukana. Domek ojensi kätensä oven raamin läpi ja nouti hattunsa takaisin juuri ennen kuin ovi kaatui sen käden päälle. Kultaisen Toan saadessaan rakkaan hattunsa takaisin hän syleili ja pussasi sitä kuin kissanpentua. Omituisesti tämä ei näköjään huomannut, että rakkaan hattunsa muoto oli kokonaan muuttunut ja vaihtunut karvaiseksi silinteriksi ja sen värikin oli nyt iljettävän pinkki. Domek kuitenkin laittoi uuden hatun uljaana päähänsä ja pää pystyssä lähti marssimaan eteenpäin.
“Ei mies voi olla ilman hattua, nyt lähdetään!”, hän sanoi.
Tulin mukana Domekin kannoilla uuteen seikkailuun.
[spoil]Talo siis myy iloa älkäät ulko kimpuun[/spoil]
Tarina jatkuu edellisestä.
Valottumme seikkailu on kerrassaan ihmettä täynnä, joten meidän pitääkin selittää siitä tarkasti. Pitää olla tarkkana, että kaikki pysyvät perässä.
Kuten on jo kerrottu, tuo Kultanaamiomme saapui omenanpunaiseen kievariin, pelikäsi täydessä terässä, ja haastoi kievarin pahamaineisen omistajan, Keskiportin Porhon Innossonnin, limaisista limaismman, uhkapeliin.
Ja mikä olikaan Musteen Pyörittäjän pelivalinta?
“Valehtelijan nopat”, Valon Toa Domek vastasi, “Luut ovat jo tässä, emmekä tarvitse kuin toisen kupin ja pari noppaa lisää.”
Siitä Innossonnikin alkoi nauraa. Toalla olikin pienempi pelihalu kuin hän pelkäsi. Ei tarvittu kuin sormen napautus, ja samassa pöytään tuotiin toinen kuppi ja lisää noppia.
Kun nuo pelurit saivat pelivälineensä, alkoi uusi kilinkolin soitto, kun silmäluvut jälleen tanssivat puumaljojen syleilyssä. Viimein puumuki pamahti takaisin pöytään ja oikea taistelu alkoi. Ja kuten oikeassa sodassakin, arvon kuulijat, ainoa, josta voi noppien kanssa olla varma, on niiden satunnaisuus ja yllättävyys. Siitä Innossonni piti, se oli reiluin ja rehellisin tapa. Kuten elämä, nopat kusettivat kaikkia.
“Kaksi kahta!” Musteen Pyörittäjä aloitti.
“Kaksi kolmea!” Innossonni jatkoi.
“Kaksi neljää!”, Toa vastasi. Nähtävästi hän pelasi suojelevasti.
“Kolme kolmea” Innossonni lisäsi.
Hän tiesi noppien oikeat numerot ja latoi sen mukaan ansoja. Puolitotuuksia leivänmuruina vastustajalle, jotka johdattelisivat suoraan loukkuun. Kyllä, siitä Hopeahammas piti.
“Kolme neljää!”
“Kaksi kuutta!” Verkko on laskettu veteen.
“Valehtelija!”, Musteen Pyörittäjä lopetti.
Kupit nostettiin noppien päältä, ja totuus paljastuikin. Joukko kolmosia, nelosia ja vitosia. Sepä olikin jotain.
Kaikkien hämmästykseksi yhtäkään kutosta ei näkynyt kummallakaan pelaajalla. Ansa ei lauennutkaan ja Kultanaamio pääsi kuin koira veräjästä. Kelmi hävisi pelin.
Mutta yksi häviö ei ollut Innossonnille mitään, kunhan voittoa oli vielä luvassa seuraavalla erällä. Levein hymyin tuo hopeahampainen porho onnitteli parhaansa mukaan Musteen Pyörittäjää ja kysyi häneltä mitä haluaisi palkinnoksi. Rahat voi pitää vielä, Innossonni tuumi, kyllä minä ne takaisin vielä saan.
Silloin Kultanaamiomme tippasi hattuaan ja hymyili takaisin. Hän vastasi:
“Haluan, että tanssit minulle. Tanssi minulle kuin apina, kunnes hiki valuu otsaltasi ja kaikki täällä pääsevät näkemään.”
Titaani ei voinut uskoa Valon Edustajan sanoja. Mutta parempi oli uskoa, koska tuon Neljäntoista Käden Mestari oli taivuttanut kaikki kievarin sivustakatsojat puolelleen heidän nauraessa ja hurratessa tuota riemukasta ehdotusta. Kaikki tuolla kievarissa tiesivät ja katsoivat Innossonnin touhuja sormien läpi, eikä heitä täten haitannut nähdä kelmin saavan kerrankin vähän kuonoonsa.
Nyt oli Innossonni ahdingossa. Jos tuossa tanssiksi pistäisi, miten hän enää pärjäisi alamaailmassa? Koko joukkion naurunalaiseksihan siitä tulisi.
Mutta jos hän ei tanssisi, olisi se yhtä paljon kasvojen menetystä sekin. Miehen sana on kuin rautaa, katsokaas, eikä rautaa sovi taivutella! Rauta on pysyvä, ja kun se on taottu, niin se pysyy! Tosi mies ei lötköile! Tosi mies on kuin järkäle keskellä aaltoa, tyyni kuin järven vesi! Olkoon niin, tosi mies pärjää elämässä vaikeuksien keskelläkin
Niinpä niin. Tuolla päättäväisyydellä, jopa noinkin kelmin ja vahingoniloisen yleisön edessä, Innossonni rupesi tanssimaan.
Ulkona
“Ok olihan se parempi tällä kertaa mutta vois mennä paremminkin.
Kirottua mitä tapahtui”
Hihi
“Kuulitko tuolla jossain nauroi joku.”
Sitten kadun ohi käveli tanssiva sonni, joka hymyili ja nauroi innostuneesti.
“Hehehehihihohhuhuhhi”
Sitten sonnin eteen käveli punainen Pridakin lajinen nainen, joka sai sonnin suuttumaan ja se ryntäsi terävät sarvet sitä punaista kohti. Mutta ennen kuin terät ehtivät viedä viattoman neidon nirrin, siihen eteen astui Domek päättäväisesti ja itsevarmasti nenä edellä. Domek otti heti pois päästään pinkin silinterinsä ja repi sen saumat ja teki siitä neliön muotoisen kankaan, jolla harhautti ja viehätti sonnin huomion seinää kohti.
“Olé! El Toro!”
“Mitä, olen Tollo?”
“Ei, vaan Toro! Oletkin sinä tollo!”
Sonni ryntäsi pinkkiä kangasta kohti, mutta sen sijaan heti kun Domek liehui sen pois sonni menikin seinän läpi, ja jätti sellaisen kokoisen aukon, jonka läpi kuului kauhun huutoja rakennuksen kukkahatuisilta vuokratädeiltä.
“Oi pelastajani”, punainen kalanainen voihki syliin.
“Hehe mahtisankari tekee mitä mahtisankarin täytyy”, Domek sanoi todella sankarillisesti, “sillä Toa sankari ei pelkoa tunne!”
“Sinähän pelkäsit hattusi puolesta”
“Turpa kii älä pilaa tätä multa”
Punainen nainen oli niin kiitollinen, että otti laukustaan ison laatikon esiin: “tässä mahtisankarille.”
Se pudotti laatikon, jossa oli täynnä kiiltäviä rinkuloita, jotka näyttivät hetken donitseilta mutta tarkemmin katsottuna olivat oikeasti jonkinlaisia nenärenkoja.
“Kai sitä kaikenlaisesta voi aarteeksi kutsua”
“Voi ei ihan räkäinen tuokin katso koske siihen itekin”
“EI! Enkä!”
“Hehehe oot pelkuri”
“Miksi puhut itsellesi?”, Domek kysyi minulta.
En tiedä miten se näki minut täällä kadun varjossa, mutta se tiesi uuden piilopaikan etsimistä ja lähdin siksi siitä karkuun välittömästi.
“Eeet nähnyt minua!”
“Ookoo.”
Sonnin tanssi oli näyttävä. Oli toden totta kaiken nähnyt olo, kun tuo hopeahampainen roisto sätki lihaksikkaat raajansa kipeiksi, rasvaisten hien pisaroiden roiskuessa valon alla loistavasti. Väki majatalossa ei voinut kuin nauraa vatsansa kipeiksi tuosta näystä. Jopa Innossonnin omat alaiset joutuivat pidättelemään hihitystään, ehkä jopa henkensä edestä.
On kyllä annettava Innossonnille se, että hän onnistui pitämään suuren vihansa aisoissa ja väänsi kaikella voimalla kasvoille parhaimman hymynsä, näytti se kuinka kituliaalta hyvänsä.
“Miten on, herra Toa? Pidittekö esityksestä?”
“Menettelee”, tuo Musteen Pyörittäjä vastasi tympeästi, mutta sana oli Hopeahampaalle kuin piikki lihassa. “Ehkä toinen erä olisi parempaa ajanviettoa?”
Siitä ei olisi kukaan voinut kieltäytyä. Innossonni oikein kimmahti takaisin pelipöytään nopat ja kuppi kourissaan. Voi, kuinka tuo Toan äpärä ei tiennyt minkälaiseen turmioon saattaa, kun Keskiportin porhoa suututtaa, roisto tuumi – hänen voittonsa tietäisi paljon pahempaa kuin vain hetken nöyryytystä. Mikäkin Kultanaamio, Musteen Pyörittäjä, mikäkin Valon Edustaja, Keihästäjä, ja Neljäntoista Käden Mestari. Tässä maailmassa, tässä pöydässä, ainoastaan voitot ja omaisuudet puhuivat, ja niitä Innossonnilla oli yltäkyllin. Mitä hän ei voittanut heti, hän tulisi karhuamaan millä keinolla hyvänsä, sillä kaikki hänen edessään kelpasivat vain polvistumaan toimiakseen jalansijana. Vain hänen kaltaisensa petkunterät ja keinonkeksijät ansaitsivat seisoa kuin miehet. Sitä tarkoitti olla Porho.
Tuo oman pään sisällä tapahtuva maailmankuvan vahvistaminen sai Innossonnin hymyilemään leveämmin ja limaisemmin kuin koskaan, mutta Valottu ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Kun nopat laskeutuivat pöytään, oli tuo kolahdus puu vasten puuta heidän taistelunsa ensimmäinen laukaus.
Siitä seurasi sodan laulu.
“Yksi kahta”, puhui Innossonni.
“Kaksi kahta”, lausui Toa Domek.
“Yksi kolmea”, ärisi Hopeahammas.
“Kuusi ykköstä”, huusi Musteen Pyörittäjä.
Silloin yleisö pelipöydän äärellä ei voinut muuta kuin vetää henkeä.
Hahaa, Innossonni ajatteli, nyt on kyllä aikamoinen väite tehty. Ei Innossonnikaan mikään eilisen teeren poika ollut, eikä häntä harhautettu tai petkutettu noin helposti. Oli amatöörin virhe olla huomioimatta tuollaista noppalukua, mikäli Toa yritti viivyttää noin ilmiselvällä harhautuksella. Nopat ovat noppia, ei niitä voi hallita tai komentaa. Ainoastaan Kohtalo on niiden puolella.
“Valehtelija!”, tuo Sonni huusi, oikein juhlitsi!
Valottu, katse ja ilme jäykkänä kuin kylmää rautaa, paljasti nopat valoon Innossonnin silmien edessä.
Ja voitte vain kuvitella, mitä tuon valon alla hohti ihmeellisemmin kuin mikään lyhty.
Viisi pistettä Kultanaamiolta, ja kuudes Titaanin omasta kädestä.
Kuusi ykköstä. Kolmen käärmeen silmät.
Siitä silmät pyöreinä shokissa myös Innossonni tuijotti takaisin. Kupista paljastui kolme myrkyllistä matelijaa, jotka purivat juuri siihen, mihin Sonniin koski eniten. Valitettavasti kivusta ei sopinut valittaa, eikä Innossonni voinut kuin purra hopeisia hampaitaan. Koko ajan hänkin oli ollut yhtä paljon osana peliä, yhtä taivuteltavissa kuin nuo nopat Kultanaamion käsissä.
Sieltä irvistävän suupielensä kulmasta titaani pakotti kysymyksen, johon hän ei toivonut vastausta: “Mitä herra Valottu haluaa minun tekevän?”
“Haluan, että konttaat minulle. Konttaa kohti pohjoisporttia. Siellä on muuan vanha pappa tai pari, jonka haarojen alta haluan sinun ryömivän.”
Silloin Innossonnin viimeinen pinna katkesi, ja sen mukana hänen äänihuultensa hallinta.
Toinen pöydän läimäytys tuli Toalta kuin vastatuli.
“Kyllä vain, Innossonni! Sinä jos kukaan ansaitset piruilua!”
Hän oli odottanut tätä hetkeä jo pitkään. Viimein raivo hänen sisällään oli vapautettu:
“Valtaat taloja ja ryöstät köyhiä, lahjot viranomaisia ja hakkaat naisia! Muut sinua sietävät, mutta Kohtalo ei siedä! Ja tänään tulen toimimaan Kohtalon puolesta!”
Kaksi soturia, Toa ja Titaani, mittailivat toisiaan tulikuumin katsein kievarin päästä toiseen, ja ilma heidän ympärillään kuohahti vihaan ja murhanhimoon. Erityisesti tuon Innossonnin veri oli kiehumispisteessä: hänen verisuonensa turposivat esiin ja hänen hopeiset hampaansa narisivat kuin sapelin terät. Myös oikeita sapeleita saapui tantereelle, kun Innossonnin palkatut mulkosilmäöykkärit tulivat takaa vasemmalta ja oikealta, ympäröiden Kultanaamiomme aseillaan.
Juuri silloin, kuin sodan ensi laukaus, kuului majatalon toiselta puolelta veitsenterävää huutoa. Tuo muuan Toa Gekko, Domekin luotettava kumppani, veti kiljunnan saattelemana esiin miekkansa ja osoitti sillä kievarin tiluksia kohti. Kievarin valvojat joutuivat jakamaan itsensä kahteen ryhmään, joista toinen kävi pysäyttämään tuon omituisen Toan miekan heilutusta.
“Aivan kuten suunniteltu”, Musteen Pyörittäjä tuumi. “Nyt ei ylimääräisiä tule tielle. Mutta Keskiportin Porholla on silti ympärillään vielä viisi…”
Silloin ovet pamahtivat auki toisessa kerroksessa. Kievarin kirjanpitäjä kirkui raha-arkun tulleen varastetuksi.
Ennen kuin ääni pääsi kaikumaan pidemmälle, kirkkaan punertava ja magenttainen muoto kiisi aitauksesta tukipylvääseen ja siitä kattokruunuun, jättäen jälkeensä pudonneita koruja ja helmiä sylissään olevasta arkusta. Muoto oli kuin salama, ja valo liikkuu aina ääntä nopeammin. Hätätilanne ehdittiin julistaa vasta kun tuo magenta salama oli jo ehtinyt jo ikkunasta ulos.
Jos ei valkoisen Toan sekoilu olisi ollut jo tarpeeksi, niin nyt tosiaan oli majatalo pantu sekasortoon. Tuo punainen hahmo oli pelannut omaa osaansa todella hyvin, soluttautunut kievariin jo kauan aikaa sitten ja kykeni nyt poimimaan voiton mansikat. Ihmiset huusivat ja juoksentelivat kuin päättömät kanat kievarin perältä toiselle, ja jopa Innossonni ei itsekään ymmärtänyt mistään päätä eikä häntää.
Ainoastaan Valottu seisoi tyynesti kaiken keskellä kuin myrskyn silmässä. Kaiken tämän ajan Kultanaamio oli pelannut kaiken Porholta omaan pussiinsa. Nyt Porhon talo oli keikahtanut ja Musteen Pyörittäjän ei tarvinnut kuin osoittaa Titaania ilmaistakseen pilkallisuuttaan.
Innossonni, tuo Keskiportin Porho, öykkäreistä rumin ja limaisista limaisin, nielaisi Kultanaamion syötin – hampaat oikein purivat tuota koukkua kuin parastakin lihanpalaa.
Sorkan alle laatat mursi,
Sarvet suuntas kuoloo kohti.
Vaan tuo Kulta valpas-varvas,
reiden vedol pilviin loikkas.
Kiersi Roiston Tuonen kutsun,
vaiens’ Kraahkan mustan urun.
Mut’ Terät Sonnin nirrii tivaa,
pylväspuut ja miehet maksaa.
Juoppo Mator, moukka parka,
heitti hengen Sarven kautta.
Majan tuki kanssa riutui,
katon tiilet päähän sortui.
Pakoon lähti toistasataa,
astui Toa Roiston takaa.
Sonnin koura Kultaa haalii,
sormet tyhjää ilmaa kahmii.
Toan tanssi voiton riisti,
keltahuivi maata viisti.
Väläht’ Kasvot Kullan kerran,
Neljäntoista Käden Herran.
Kämmen edes nyrkin koukkas,
alta vasten Sonniin loikkas.
Viisi osui vatsaan hellään,
sitten kalloon kolmest neljään.
Neljä lisää Sonnin perään,
lopun räiske, saunaa selkään.
Potku potra lisäs tuskaan,
nahka puhkes sinimustaan.
Kädet kasvoil’ Sonni puuski,
nyrkit siihen vammat kukki.
“Syytä tästä ahneuttasi“,
Domek-Toa toteasi.
Ulos majast’ Sonni koitui,
roisto lommoil’ mullas lojui.
Lopuks koitui roiston valta,
Keihäs kieppas jalat alta.
Jäi jäljel’ hampaat hopeiset,
ne lattialla viimeiset.
Bio-Klaani (mitä muuta on odotettavissa?)
Olin hiekkarannalla ihailemassa kuita kun sitten kissa tuli viereen joka naukui kuin eläin.
“hyh mikä iso otus mutta kuule Domek mitä sinulla on tuossa aarrearkussa onko se vähän kuin sellainen merirosvolöytö vai ei olisiko parempi jos voisit jakaa vähän minullekin vähän tietoa koska en nyt oikeesti tiiä mitä on tapahtunut ja miksi meillä on nyt mokomakin merirosvoarkku.”
“Meillä?” Domerk vastasi typertyneesti ja silmäili arkkuaan kateellisesti. Silloin Domek huusi ja osoitti taivasta: “Katso, lentävä lautanen!“
Sitten se pötki pakoon jonnekin kohti merta ja jätti minut yksin. Se pötki pakoon arkkunsa kanssa.
Annoit hänen pakenea vielä, typerys.
En voinut uskoa sitä mutta oikeasti kyllä minä sen täysin uskoin. Parastakin uskoa. Tiesin aina kuinka maailmassa on täynnä vihaisia ja inhottavia eläimiä, jotka kiljuvat päin naamalle, ja minä olin vain yksi niistä.
Ja nyt minäkin olen siellä.
Ja nyt sinne se Domek lähti, jonnekin kaukaisuuteen etsimään lisää aarteita jostain.
Kaukana kaupungin vilinästä Musteen Pyörittäjä temmelsi ja asteli kuunvalon alla voitokkaana kuin ilmassa valssate. Hänen jälkensä vasten rannan hiekkaa muodostivat kruunuja hänen askeleilleen. Ja miksipä ei, sillä jälleen kerran oli voitto tullut Toa Domekille, mitä hän ei olisi saavuttanut ilman nokkeluutta ja rautaista otettaan tilanteesta.
Ainoastaan tuo hailtija, selakhinainen kievarista, tunsi toisin, ja raahasi kasvot nyrpeänä jalkojaan vasemmasta oikeaan ilman ilon kipinääkään. Mikäkin pelastaja siinä oli. Pelasti romahtaneelta majatalolta, vaan kukahan sen romutti ensinnäkin?
“Kuule, en tiedä mitä nyt tehdä, mutta-”
“Ajatella, hyvä neiti. Koko kievarin voittopotti käsissä, eikä tuo sonni voi sille mitään”. Domek näytti puuarkkua selakhinaiselle levein hymyin. Tuo sama puuarkku, joka piti sisällään Innossonnin vauraudet, jonka tuo magentti salama pihisti. Tuo sama arkku, joka löysi myöhemmin itsensä kadun kulmalla meidän Valon Edustajamme jalkojen eteen, aivan kuin kommennettu.
Arkku tanssi hänen käsissään kuin eläisi yhtä voimakkaasti kuin meidän Valottumme, ja arvoesineet sen sisällä kilisivät kuin soittimet sankarin kotiinpalulle.
“Kyllä, raha kiiltää mutta sielu ei, kun sen kerran tahrii. Palvelus sonnillehan tämäkin on, eipähän hänen tarvitse liata itseään enempää! Kuin vaate vasten pyykkilautaa minä pesin hänet!” Domek julisti.
“Onkohan minun palkkanikin siellä…”, hailtija narisi itselleen.
Silloin punakultaisen soturimme eteen astui, tai pikemminkin laskeutui ilmasta, vielä kirkkaamman punainen ystävä.
Valpas ja notkea kuin pajunoksa, tuo punamagentainen hahmo oli lyhyempi muttei yhtään vähemmän näppärä kuin Musteenpyörittäjä itse, ellei jopa sitäkin enemmän. Sen silmät yhtä terävät kuin sen päälaella sojottavat korvatkin, ja´sen kasvoilla leikki aina mitä rehdein ja iloisin hymy.
Se oli Kissabio, tuo kateista ovelin, ystävistä ihmeellisin.
Kyllä, hän oli ollut kaiken aikaan tuo magentankirkas salama, tuo näppärä kievarin arkun ryöstäjä, joka oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa anastanut ja jättänyt saaliin Musteen Pyörittäjälle löydettäväksi.
“Nyahoo!” Kissabio tervehti Kultanaamiota, ja Kultanaamiomme tietenkin tervehti kanssasisarustaan yhtä lämpimin mielin. Kaksi ystävää, pitkään toisistaan erillään pidetyt, siellä he olivat taas ovat yhdessä kuun alla.
Veljellinen halaus ja keskellä rantaa tehty piruetti levittivät hiekkaa yltympäriinsä – myös valitettavasti tuota hailtijaa päin. Jos hän ei ollut vielä polttanut päreitään, sai tämä hänet lähelle kiehumispistettä.
“Kuulkaas! Minä en todellakaan tiedä mitä tehdä nyt ja jos pomo saa tietää, että ole jotenkin teidän porukassanne niin-!”
Mutta Valottu ja Kissa eivät huomioineet selakhinaista. Siellä he vain tanssivat ympäri tapaamisen riemusta, kuin maailmaa ei olisi ja aikakin vain fiktiota.
Kun olette eläneet tarpeeksi pitkään tässä maailmassa, arvon kuuntelijat, niin tiedätte kuinka tosi ystävät ovat kuin lämmin hiillos talvella. Kuin perhe, joka saapuu myöhemmin, muttei koskaan myöhässä.
Seistä rinnakkain, tuntea sydämen hakkaavan yhtä rytmiä kohti tulevaa, sitä on tosi ystävyys: olotila, jossa tunnette toisenne kuin yksi sielu, kuin käsivarsi kehossasi, ja jaatte yhdessä niin ilon ja kivunkin. Ja toden totta voitte uskoa, että heidän ystävyytensä, tuon Toan ja tuon Kissan, oli yhtä kova ja ikuinen kuin kivi ja rauta.
“Kuule kattiseni, miten olisi siirtyminen toisaalle? Avataanko tämä arkku ja matkataan kohti seuraavaa osaa, kohti uutta seikkailua?” Musteen Pyörittäjä ehdotti juhlallisesti.
“Nyahoo!” vastasi Kissabio myöntävästi.
Täten Valon Toa Domek, Valon Edustaja, Kultanaamio, Musteen Pyörittäjä, ja nyt hänen kumppaninsa Kissabio, Kateista Ovelin, Ystävistä Ihmeellisin, lähtivät kohti kuunvaloa seuraavaan seikkailuun, ja jättivät kaikki elämän huolet ja rasitukset taakseen.
Vaan mitä käy, kun he avaavat Innossonnin arkun? Sillä voin luvata, arvon kuuntelijat, että siellä piilee jotain aivan muuta kuin kultaa ja jalokiviä. Mitä uusia uhan muotoja tuleekaan Valotumme vielä maistamaan!
Mutta jos haluatte tietää lisää, tietää minne seuraavaksi sankarimme tiet johtavat, jatkakaamme tarinaa ensi kerralla!
Snowie pyöri riippukeinussaan. Tämä oli epätavallista. Tämä oli naurettavaa. Hänen piti olla hyvä nukkumisessa! Lyömätön! Riippukeinu oli mukautunut täysin hänen kehonsa muotoihin ja hänen kehonsa oli mukautunut täysin riippukeinun muotoihin, ulkopuolelta ei kuulunut ylimääräistä melua, ja ilmakin oli mukavan viileä. Mutta pyhä allianssi jäi muodostumatta ja lumiukon silmät pysyivät auki.
Kello näytti kymmentä aamulla, täysin luontevaa nukkuma-aikaa. Aamuauringot olivat nousseet hetki sitten ja verhojen lomasta tuli hajavaloa. Isot lumihiutaleet laskeutuivat hiljalleen ikkunalasin takana. Lunta oli jo valmiiksi tavallista enemmän, mutta ei näyttänyt haittaavan säänhaltijoita. Normaalisti Snowie olisi ottanut lumisateen ilolla vastaan, mutta nyt se osaltaan lisäsi hänen huoltaan.
Oli aivan selvää, mikä Snowieta hermostutti. Hän ei ollut nähnyt Kepeä viikkoon. Kymmenen päivää sitten pajallaan tiedeystävä oli kertonut kuulleensa kansanperinnejuttuja Rol-Horiista tulleelta turkismetsästäjältä. Kepe oli huomannut tarinassa olevan joitain yhteyksiä, jotka saattaisivat liittyä Verstaaseen ja sen avaimeen – kenties jotain legendoja, jotka yhdistäisivät saaren paikallishistorian laajemmin välisaarelaiseen kulttuuriin. Metsästäjä oli kertonut ylängöllä olevasta järvestä, jonka rantakallioihin menneet sukupolvet olivat hakanneet oman kronikkansa joskus kauan ennen etelän linnoituksen perustamista.
Kepestä se oli kuulostanut hyvältä seikkailulta, josta voisi parhaimmillaan olla jotain hyötyäkin. Hän oli luonnollisesti kysynyt Snowieta mukaan, mutta voih: sillä hetkellä lämmin takkatuli ja Kapuran kanssa sovittu roolipelisessio olivat vetäneet pidemmän korren. Nyt valinta tuntui vastuuttomalta. Olihan Kepe toa – ja vielä jään toa, erikoishyödyllinen elementti talvella. Mutta yhtä kaikki Kepe ei ollut aina kaikista käytännönläheisin henkilö. Ei ollut Snowiekaan, mutta lumimies ajatteli, että yhdessä he olisivat käytännönläheisiä toisiaan täydentävin tavoin. Olivathan he pärjänneet yhdessä vaikka mistä kiipeleistä.
Kepe ei ollut ottanut tästä nokkiinsa, vaan pakannut reippaasti telttansa ja keittimensä ja muistiinpanovälineensä ja lähtenyt oranssissa toppatakissaan Kakkostietä pitkin kohti itää ja pohjoista. Snowie muisti hyvin ystävänsä iloisen vilkutuksen Itäportilla. Jo siinä vaiheessa Snowie oli tiennyt mokanneensa. Tai kuka tietää, ehkä muisto oli saanut sellaisen leiman vasta myöhemmin.
Pari ensimmäistä päivää olivat menneet ihan hyvin. Kepe oli raportoinut Kalmarista hyvän Turkasella maustetun turskapurilaisen ääreltä. Ei Kalmari tietenkään juuri oikeassa suunnassa ollut, mutta Rapujoen jäälautat olivat estäneet Nui-Koron reitin käyttämisen, ja kääntymällä tieltä ennen Dek-Koroa Kepe oli arvellut pääsevänsä hyvin hoidettuja väyliä melko lähelle seutua, missä tämä huhuttu järvi sijaitsisi. Snowie oli pelannut Kapuran kampanjaa ajattelematta asiaa sen kummemmin. Seuraavana päivänä Kepe oli soittanut radiopuhelimella tien päältä lähellä siltaa, joka ylitti mereen laskevan joen puolen päivän matkan päästä Dek-Korosta etelään. Ja sen jälkeen ei mitään. Snowien huoli oli kasvanut päivä päivältä.
Hän oli maininnut asiasta Matorolle kahviossa, ja Matoro oli ollut heti valmiina lähtöön. Olihan hän kokenut seikkailija, jään toa vielä Kepeäkin selkeämmin, ja erinomaisen varmasti toiminnan tarpeessa. Matoro oli ollut myös tarpeeksi käytännönläheinen ottaakseen mukaan kunnolliset maastokartat ja lainatakseen Bladiksen hienoa moottorikelkkaa. Lisäksi hän oli huomauttanut, että Cencordin avulla hän tunnistaisi maastossa yksin seikkailevan Kepen kauempaakin: kukaan muu tienoolla tuskin ajattelisi tiedettä niin kovaäänisesti.
Moottorikelkan kadotessa Itäportilta Dek-Koron suuntaan Snowie oli tajunnut taas, että ehkä hänen olisi pitänyt lyöttäytyä mukaan hieman reippaammin. Matoro oli vain vaikuttanut niin itsevarmalta. Snowiesta tilanne tuntui jotenkin tutulta. Matoron radiopuhelin ei vastannut ollenkaan, vaikkakin parin päivän päästä kaupunkiin saapunut hiihtovaeltajien retkue kertoi nähneensä mustahaarniskaisen jään toan kiitämässä kelkallaan pohjoista kohti Nui-Koron nummilla.
Snowie ei ollut varsinaisesti huolissaan Matorosta. Tämä selviäisi kyllä lumivyöryistä, vesiputouksista, juoksuhiekasta, ansoitetuista temppeleistä ja eristyksissä elävistä alkuasukasheimoista neuvokkuutensa avulla. Mutta Kepe ei välttämättä aina pärjäisi, ja kaksi hukassa olevaa klaanilaista oli kuitenkin jo omalla tavallaan huolestuttavaa. Tai vähintään kiusallista, koska Snowie tunsi olevansa vastuussa. Hän oli mennyt eilen Tawan puheille, mutta Xela oli kertonut koko administon lähteneen viettämään tykyviikonloppua etelän lämpöön Rumisgoneen äkkilähdöllä. Äkkilähtö oli tarkoittanut sitä, että Guardian oli ilmoittanut Tongulle tarvitsevansa kyydin neljälle iltapäivällä ja Tongu oli lähettänyt Kirikorin matkaan Edrivin ja Cetalin ohjaamana. Umbraa Snowie ei ollut saanut kiinni. Same oli sanonut, että pelastuspartion lähettäminen tässä vaiheessa olisi liioittelua, sillä kumpikin seikkailija oli kyvykäs toa eikä merkkejä ongelmista edes ollut. Bladis oli arvellut Kepen löytäneen kiinnostavan tiedekohteen tai salaisen piparitaikinan salakuljettajien kätkön ja Matoron hurmioituneen moottorikelkalla rälläämisestä. Paacosta oli ollut eniten apua: hän oli tarkastanut Snowien radiopuhelimen olevan kunnossa ja selittänyt, miten signaalien kulku asumattomien erämaiden yli oli epävarmaa kirkkaallakin kelillä. Lumisade saattoi haitata yhteyksiä, samoin monena yönä loistaneiden revontulien sähkömagneettipulssit. Paaco oli myös antanut Snowielle lainaan oman erikoistehokkaan radiopuhelimensa.
Ei auttanut makoilla. Radiopuhelin oli ollut koko yön päällä, mutta signaaleja ei ollut kuulunut. Snowie kampesi itsensä ylös riippumatolle ja katseli lumisen linnoituksen maisemaa. Piiput tupruttivat savua, Bob oli lakaisemassa parvekkeita puhtaaksi. Protopeltikattojen väriä oli mahdoton sanoa lumikerroksen alta.
Hetkinen. Kepellähän taisi peräti olla laite tätä tarkoitusta varten. He olivat kehitelleet sitä pajalla yhdessä. Tai oikeastaan Kepe oli kehitellyt sitä Snowien lukiessa tälle ääneen anekdootteja steltiläisen aristokratian historiasta. Loistavaa, lumiukko ajatteli ja kaivoi laukustaan vara-avaimen, jonka tiedemies oli hänelle jättänyt. Se oli helppo löytää, sillä sen avaimenperänä oli pienen pieni kumipokawi, joka päästi tukahtuneita ääniä aina kun sitä puristi, tai kun kirjat menivät laukussa sopivaan asentoon, eli jotakuinkin jatkuvasti.
Snowie ryysti kahvinsa loppuun ja palautti astiat rullakkoon. Hän laskeutui monet raput pajan tasolle ja käänsi avainta ovessa. Kaikki näytti jotenkin kodikkaalta. Se sai Kepen puuttumisen tuntumaan vielä ikävämmältä.
Lumiukko laski laukkunsa ovenpieleen ja selaili katseellaan seinähyllyjä. Ei näyttänyt tutulta… Hän veti pahvi- ja puulaatikoita yksi kerrallaan ja kurkki sisään. Kanohi-naamioita, prikkoja, akkuja, siipimuttereita, transistoreja… kokonaisia ja puolikkaita keksintöjä. Niistä ei aina tiennyt, odottivatko ne viimeistelyä vai purkamista, mutta Snowie oli aika varma, että hänen ystävänsä lainaili komponentteja tasaisesti kummistakin.
Napo mönki ulos laukusta ja tutkaili paikkaa. Se oli sammakolle varsin tuttu. Olikohan tötterösilmähepun villasukittaja jossain lähettyvillä? Se oli pehmoinen. Siinä Napo tykkäsi pötkötellä.
Sammakko havahtui, kun Verstaaksi sanotun osion ovi avautui hiljaa narahtaen. Esiin loikki yhdellä jalalla pitkä ja laiha otus. Napon silmät pullistuivat innosta ja konna loikkasi kohti tulijaa. Tämä tyyppi oli hauska, Napo tiesi. Laatikon tonkimiseen uppoutunut Snowiekin havahtui liikkeeseen ja säikähtikin vähän, kunnes tunnisti tulijan.
”Moi, Linkkikaapeli! Oletko nähnyt Kepen Etsintä? Tarvitsisin sitä, ööh, Kepen etsimiseen…”
Kaapeliolio kallisti päätään ja vilkutteli punaisia valojaan mietteliäänä. Sitten sen pää sukelsi lattianrajaan ja se nappasi Napon päänsä päälle. Sammakko pääsi lentoajelulle Linkkikaapelin esittäessä huojuvaa tanssiaan. Napo kurnutti iloisesti, Kaapeli teki lenkkejä itsensä läpi ja mutkitteli Snowien ympäri. Lopuksi tämä laski sammakon lumiukon pään päälle ja vilkutteli valojaan tavalla, jonka Snowie tulkitsi tarkoittavan iloa.
Linkkikaapeli otti pari loikkaa kohti hyllyä ja katseli sitä huojuen mietteliäänä puolelta toiselle. Sitten se venyi ja venyi hyvin pitkäksi, kurotteli katonrajaan ja kietoutui varmalle otteelle ylähyllyllä olevan pahvilaatikon päälle. Laatikon kyljessä oli Sokerimahan/mahin leipomon jo hyvän aikaa sitten käytöstä poistunut vanhempi logo. Linkkikaapeli laski sen pöydälle ja Snowie ja Napo kurkistivat sisään.
Laite oli pölykerrrosta lukuun ottamatta juuri sellainen, kun Snowie muisti. Se oli jäätelökoneen runkoon rakennettu laite, jossa oli vankat kädensijat kummallakin puolelle ja keskellä muutama kytkin, huomiovalo ja mittari. Yläpuolella olevasta aukosta tuli kierrejohto, jonka päässä oli sinkitty otsapanta. Se oli ollut Snowien ehdotus, sillä lumiukosta otsapannat olivat tyylikkäitä.
”Erinomaista, kiitos”, sanoi Snowie ja puhalsi pölypilven laitteen päältä. Kaapelia pöly ei tuntunut haittaavan – olennolla ei tainnut olla keuhkoja lainkaan. Snowie asetti Napon pöydälle ja pannan päähänsä. ”Kokeilen tätä ensin johonkin yksinkertaiseen. Napo, haluatko odottaa kaapelisedän kanssa täällä?”
Napo kurnutti iloisesti ja nuolaisi Snowien kättä. Lumiukko napsautti kytkimestä laitteen päälle ja tarrasi kumimaisiin kantokahvoihin. Hän sulki silmänsä ja keskittyi, kunnes tunsi vaimean värinän käsissään. Lumiukko kääntyi 180 astetta, harppoi epätyypillisen määrätietoisesti pajan ovesta ulos ja kahdet porrasnousut aulaan. Hän avasi silmänsä vasta, kun oli päässyt kahvion tiskin eteen ja tilannut pitkäleivän juustomyrskytäytteellä. Herra Mokel katsoi hieman ihmeissään ihmeissään tieteisesinettä kantavaa lumiukkoa, ja huokaisi sitten. Tällaista Bio-Klaanissa nyt vain oli. Koska lumiukolla ei ollut käsiä vapaana, kasvatti tämä suuaukkonsa apposen ammolleen ja Mokel kurottautui asettamaan leivän hänen leukojensa väliin.
Lumiukko palasi pajalle mutustaen leipäänsä. ”Fe hoimii!” hän huikkasi astuessaan sisään. Verstaan ovi oli auki ja tyytyväinen Napo nukkui laukun päällä. Linkkikaapelia ei näkynyt missään.
Snowie laski Etsimen pöydälle ja riisui otsapannan. Hän kurkkasi sisään Verstaaseen. ”Se toimi ainakin voileivän kanssa”, huhuili lumimies käytäville. ”Luulen, että saatan löytää Kepen sen avulla. Haloo?”
Snowie kasvatti itselleen korvalehdet ja höristeli niitä. Hän oli kuulevinaan kaukaista jousimaista ääntä. No, eipä siinä; Verstaan hoitamisessa oli varmaan ihan tarpeeksi työtä varsinkin nyt, kun Kepe ei ollut paikalla. Parasta mitä lumiukko voisi tehdä olisi tiedetoan löytäminen. Snowie rapsutti leukaansa: reissusta tulisi varmaan ainakin parin yön mittainen, joten olisi parasta ottaa vähän evästä. Hän astui Verstaaseen ja kulki muutaman kulman taakse. Snowie kiitti erinomaista muistiaan: siellä ne olivatkin, missä hän oli ne viimeksi nähnyt. Hän otti syliinsä pahvilavan vihanneskeittopurkkeja. Ussalkeitot hän jätti paikoilleen. Mitähän Nöpö lie ajatteli siitä, että Verstaaseen oli säilötty hänen sukulaisiaan murkinaksi. Mistä lie olivatkaan peräisin.
Hankikantokengät toimivat kuten pitikin. Olomuotorele sai käyttövoimansa askelluksesta ja muutti osuessaan hangen pintaan sen ylimmän kerroksen ensin lämpimäksi ja sitten hyvin kylmäksi; vahvistettu lumikansi kantoi helposti hintelän toan ja vielä hänen perässään vetämän ahkionkin.
Päivä alkoi olla valoisimmillaan, ja Kepe oli taivaltanut kolmisen tuntia. Radio oli napannut vain epäselvän rolhoriiläisen paikalliskanavan. Klaaniin taajuudet eivät toimineet vieläkään. Toivottavasti siellä ei huolehdittu liikaa.
Toissa iltana toan kohtaamat matkustavaiset olivat neuvoneet reittiä. Kalliokaiverruksista he eivät olleet osanneet sanoa mitään, mutta turkismetsästäjän kuvauksen järvestä osa heistä oli mahdollisesti tunnistanut. Niinpä Kepe oli jatkanut Dek-Koroon täydentämään loppureissun muonavarat, lainannut ahkion ja painellut syvistä havumetsistä luikerellutta hädin tuskin ojaa suurempaa jokea pitkin sisämaahan.
Illan hämärtyessä hän oli päätynyt metsän siimeksessä olevalle lammelle, jonka päässä lähde pulputti sulaa, kirkasta ja erittäin kylmää vettä. Kepe oli sammuttanut janonsa ja syönyt piparitaikina-annoksensa. Hän uskoi tuon oivallisen herkun olevan myös optimoitu retkimuonaksi: se oli energiapitoista, tiivistä kuin mikä ja muovautui kätevästi käytettävissä olevien taskujen muotoon.
Kepe oli yöpynyt lähteen luona. Seuraavana aamuna hän oli otti suunnan kompassillaan ja lähtenyt talsimaan länteen. Ja tässä hän nyt oli: tiheämmät kuusimetsät olivat jääneet taakse. Talvinen suo oli helppokulkuinen, varsinkin jos pystyi kävelemään hangen päällä. Maasto oli tasainen ja ahkio kulki kevyesti. Ympärillä oli metsäsaarekkeita ja yksittäisiä sitkeänkapeita puita, jotka olivat saaneet lumituiskussa mielikuvituksellisia, sulaneita kynttilöitä muistuttavia muotoja. Kaukana oikealla Kaya-Wahin karu ylämaa haihtui päivän autereeseen. Kulkusuunnassa maa alkoi nousta, ja siellä täällä metsän ylle nousi terävähuippuisia kalliohampaita. Niiden yllä kohosi Ämkoo-vuoren jylhä siluetti.
Toinen luku
Snowie sulki huoneensa oven. Hänellä oli kaulassaan erikoislämmin talvikaulaliina ja laukkukin oli tupaten täynnä tavaraa. Kepen Etsin oli toisella olalla roikkuvassa kestokassissa.
”Lähden seikkailulle”, julisti lumiukko aulassa päivystävälle Toa Himelle. ”Paaco ainakin tietää, missä olen ja miten minut saa parhaiten kiinni. Mutta haluatko hoitaa Napoa sillä aikaa, kun olen poissa? Se luultavasti ryhtyisi horrostamaan jos lähtisi mukaan, koska siellä on talvi.”
Hime laski lukemansa kirjan tiskille ja nauroi. ”Minä ja Napo olemme ylimmät ystävykset”, hän sanoi. ”Aiotko olla seikkailemassa kauan?”
”Muutaman päivän, luulisin”, sanoi Snowie epävarmana. ”Tässä on kuitenkin riittävästi ruokaa, vaikka homma vähän venähtäisikin.” Lumiukko kaivoi laukustaan sammakonruokapurkkeja ja kieltä vahvistavaa ravintolisää. Lopuksi hän laski tiskille sammakon, joka oli nukahtanut teemyssyyn.
Hime nojasi leuallaan käteensä ja rapsutti toisella Napoa leuan alta. ”Joudun pitämään koko linnoituksesta huolta, joten yksi sammakko ei lisää vaivaa. Onpahan työpäiviksi seuralainen, joka ei tylsisty katsomaan aulan seiniä. Käydäänkö katsomassa lounastauolla Pikku Jäbää, häh? Kepeäkö sinä lähdet etsimään?”
”No, juuh”, sanoi Snowie. ”Tiedäthän sinä. Kyllähän hän varmasti pärjää, mutta minä vaan huolehtisin täällä muuten.”
”Tuo hänet kunnossa takaisin. Onnea matkaan! Naposta ei tarvitse sillä aikaa huolehtia, me pärjäämme kyllä hyvin!”
”Tattista”, Snowie sanoi ja hymyili. Hän silitti vielä Napon sileää vatsaa. ”Ole sitten kiltti Himelle, jooko? Nähdään pian!”
Snowie astui ulos linnoituksen itäovista. Kahvion terassi oli täynnä lunta ja sikäli asiakkaista tyhjä; Admin-aukion kellotorni näytti varttia yli yhtätoista. Lumiauroilla varustetut ravut olivat ajaneet aukiolta lumet jo aamulla, ja nyt pehmeää hankea oli vain parin sentin verran, mitä sen jälkeen oli ehtinyt satamaan. Kaupunkilaisia oli kohtalaisesti liikkeellä, mutta katoilla ja kupoleilla lepäävä paksu lumikerros loi jokseenkin uneliaan vaikutelman.
Lumiukko eteni Pääkatua ja nousi Ussalinselälle. Joki oli jäässä, ja vesi virtasi kai jossain sen jääkannen alla. Rapusaaressa kaupunkilaiset valmistautuivat illan perinteiseen Huai-lumisotaan: linnoitteita rakennettiin ja ammusvarastoja luotiin. Snowie tykkäsi ottaa osaa perinteeseen pari kertaa vuodessa: laji oli jännittävä ja yllättävän strateginen ilman oikean väkivallan vaaraa. Elementtivoimien käyttö oli kiellettyä, mutta kukaan ei ollut vastustanut sitä, että yksi pelaaja pystyi naamioitumaan lumikinoksiksi ja ryömimään täysin huomaamatta vastapuolen linnoitukseen. Kerran yksi vastapuolen heittäjistä oli ollut monta minuuttia suojassa Snowien selän takana huomaamatta tätä lainkaan.
Auraravut olivat lepäämässä Nui-Koron aukiolla, jonka yllä Itäportti nuokkui paksu lumitaakka tornien kartiokattojen päällä. Tornien savupiipuista nousi valkeita kiehkuroita, jotka tekivät taivaalla seuraa Zeruelin tehtaalta ja kaukaisemmalta Telakalta nouseville savupatsaille. Itäinen taivas oli kuulaan vaaleansininen, ja pilvirintama siirtyi hitaasti länteen kuin raskaan työn tehtyään. Kakkostie oli aurattu ainakin Telakalle asti. Lumi peitti maiseman ja pehmensi peltojen ja vainioiden muodot loivasti kumpuilevaksi pinnaksi, joka näytti jatkuvan loputtomiin.
Onneksi lumiukon ei tarvinnut kävellä loputtomiin. Silläviisiin hän ei ikinä saavuttaisi Kepeä tai moottoriajoneuvolla etenevää Matoroa. Lyhyen taivalluksen jälkeen hän kääntyi oikealle ja astui Telakan punatiilisten muurien varjossa olevasta ovesta sisään. Eteiskäytävä oli hiljainen, lentokonehalleista kuului kaukaista hälyä. Keetongun ovi oli raollaan, ja Snowie kurkisti sisään. Toimisto oli autio, joskin takan pohjalla oleva hiillos kertoi sitä luultavasti aamulla käytetyn. Lumiukko kohautti olkiaan, jätti matkatavaransa ovenpieleen ja asteli lentokonehalliin.
Emoalus Tahtorak hallitsi massiivisuudellaan tilaa. Sen nostopotkurien pitkät lavat nuokkuivat hieman taipuneina alaspäin. Ympärillä oli runsaasti tyhjää tilaa, seinustoilla oli pienempiä aluksia, joista paria onu-matoralaiset rassasivat. Keskellä oli joukko tutun näköisiä laivastolaisia katselemassa ylöspäin kohti kattoa. Snowie tunnisti vanhan Tehmutin ja nuorempia Tongun apulaisia. Hän lampsi näiden tykö.
”Tervehdys! Onko Tongu paikalla?” kysyi lumiukko. Tehmut tervehti koskettamalla kädellään Hunansa otsaa. ”Morjens”, sanoivat yhteen ääneen matoranit, joiden Snowie muisteli olevan nimiltään Ternok ja Ontor.
”Hän on katolla lapioimassa lunta”, sanoi Tehmut. ”Kuten huomaat, on pressukattomme melkoisella kuopalla. Pelkäämme, että se tippuu vielä niskaan. Tai että siellä touhuava keltainen jättiläinen horjahtaa kulkusillalta ja tippuu katon läpi halliin. Hänellä on köysi, mutta hän on kovin painava…”
Ternok katseli mietteliäästi ylöspäin. ”Eikä sillä lapioimisellakaan pääse pitkälle, kun katto on niin iso. Pitäisi olla joku imuri tai sulatin, mutta ei niin tehokas, että katto syttyisi palamaan.”
”Ulkona näyttää kauniilta, mutta teidän rakennuksen kanssa tuo lumi kuulostaa kyllä hankalalta”, sanoi Snowie.
”Jään toaa tässä tarvittaisiin!” vastasi Ontor. ”Miksi taistella luonnonvoimia vastaan, jos niitä voi ohjata?”
”Sitten teillä on oikea henkilö paikalla!” julisti Snowie ja hymyili.
”Loistavaa!” sanoi pitkä kakamanaamainen matoran Walsinats.
”Sinä? Luulin, että elementtivoimasi rajoittuu omaan, no, rakenteeseesi”, sanoi Tehmut. ”Mutta en ole tällaisten asioiden ekspertti.”
”Siis juu, en minä katon lumitaakalle voikaan paljon tehdä, enkä ehkä mieluusti menisi tuonne ylös hyppelemään”, selitti Snowie. ”Mutta tulin tänne, tuota, hankkimaan jään toia. Niin kuin Matoron ja Kepen. Mutta minun kannattaa ehkä selittää vasta, kun saamme Tongunkin alas.”
”Kepestä voi olla enemmän hyötyä sen lumi-imurin kehittelyssä”, nauroi Ontor. ”Mutta kuulostaa joka tapauksessa oikean suuntaiselta! Me käymme Ternokin kanssa hakemassa pomon, ei tuosta hommasta taida tulla mitään.”
Kymmenen minuutin päästä Tongu puhisi esiin pohjoistornin portaikosta. Hän tamppaili lumijäämiä isoista kinttaistaan ja asetti jättikokoisen lumilapion nojaamaan seinään. ”Pahalta näyttää”, sanoi kyklooppi. ”En saanut lapioitua kuin reunoista niin, että pystyin heittelemään lumen ulkopuolelle. Pitäisi rakentaa semmoinen kone, joka kulkisi kulkusiltaa pitkin ja keräisi lumen mukaansa sen kummaltakin puolen. Mutta kulkusillat eivät kestä ison koneen painoa ja kaikkea lumikuormaa yhdessä pisteessä. Ehkä joku iso letku? Ja kulkusillan rakennetta pitäisi vahvistaa, mutta niin, ettei se haittaa avausmekanismia. Ja niitä on vaikea rukkailla nyt, kun katolla on niin paljon lunta! Olisinpa ennakoinut tämänkin. Terve Snowie. Kuinka hurisee?”
”Heipä! Minä hukkasin Kepen ja ehkä myös Matoron. Minulla on Kepen Etsin – ” Snowie kaivoi esiin laitteensa – ”mutta tarvitsisin vielä kyydin. Jonkun kulkuneuvon, josta voi hyvin tarkkailla ympäristöä. Ja varmaankin miehistön. Olenhan minä lentänyt veneelläni, mutta se ei ole päättynyt aina kovin elegantisti… ja jonkun pitäisi hoitaa hiilipuolta. Ja tämä Etsinkin vie molemmat kädet niin, että samalla on vaikea tai suorastaan mahdoton ohjata.”
”Vai että hukkasit”, nauroi Tongu. ”Mihinkä? Tai siis et sinä sitä tietenkään tarkalleen tiedä, mutta osimoittain.”
”Luullakseni jonnekin Dek-Koron, Kiltainmaan ja vuoren välimaastoon.”
Tongu silmä tuikki. ”No, siinäpä joitakin kymmeniä tai satoja tuhansia neliökilometrejä, pitkälti ilman asutusta tai edes kartoitettuja teitä. Luulen, että tarvitset tosiaan kyytiä. Hyvä! Parempi ihastella tätä lumimaisemaa luonnossa kuin kiristellä hampaita kattorakenteen kantavuudesta.” Hän kääntyi matoranien puoleen ”Lastatkaa ylimääräiset lumet pois vaikka Ramoilla, jos se tuntuu romahtavan. Toistaiseksi se on kevyttä puuteria. Olemme ongelmissa vasta, jos alkaa sataa märkää ja raskasta lunta.”
”Paitsi minä ja Ontor tulemme mukaan”, sanoi Ternok.
”Aiotko lähteä henkilökohtaisesti?” kysyi Snowie.
”Totta kai. En ole ollut pitkään aikaan vanhalla kunnon klaanilaistehtävällä. Minulla on jo ajatus… Walsinats, haeppa Garson, niin selitän hänelle sen lumenpoistokoneen idean. Garson on hyvä sellaisissa ratkaisuissa. No niin, tänne päin…”
He astelivat Tongu etunenässä takaisin halliin ja kulkivat sen reunojen myötä, kunnes hän pysähtyi yhden pressulla peitetyn lentopelin eteen. Tongu tarttui peitteen nurkasta ja veti sen alas. Koneessa oli kaksi peräkkäistä siipiparia, iso moottori oli asennettu sen katolle. Moottorissa oli potkurit kummassakin päässä. Sikarinmuotoisessa rungossa oli tilaa vajaalle tusinalle miehistöä. Yläosassa moottorin takana oli vielä kurkistusluukku, jota kiersi pyöreä kaide. Koneen huomattavin piirre oli kuitenkin koneen kärjen ohjaamokupu, joka oli lasitettu kaikin puolin rauta- ja puukehikkoon asetetuilla kirkkaaksi hiotuilla ruuduilla. Se tarjosi ohjaajalle ja tämän takana istuvalle apukuskille täyden näkökentän myös alaspäin.
”Tadaa”, sanoi Tongu. ”Tämä on Kooka-Burra. Olen rakentanut sen Zakazin sisällissodan nähneen steltiläisen pommikoneen rungon ympärille. Latolöytö Bosfeksista. Steltiläiset koneet eivät pärjänneet yhtään xialaisille, ne eivät saaneet otettua korkeutta tarpeeksi hyvin ja ilmatorjunta ampui melkein kaikki alas. Hyvä siviilien kannalta, tietenkin. Mutta steltiläisillä piirtäjillä oli jotain, mitä xialaisilta puuttui ja puuttuu vieläkin. He saivat tehtyä sotakoneisiinsa jonkinlaista kauneutta. Ei ihme, että olivat niin huonoja taistelussa.”
Snowie nousi laskuportaille ja tiiraili koneen sisään. ”Hieno! Kuinka paljon tässä on alkuperäistä?”
”Kuvun häkki, etusiivet ja suurin osa rungosta”, sanoi Tongu ja taputti koneen kupua. ”Sain uusia suurimman osan lasiruuduista. Onneksi meillä on taitavia lasinkäsittelijöitä. Lisäsin toisen siipiparin voittaakseni ne ongelmat, mitä mallilla alkujaan oli. Ja suunnittelin uuden höyrymoottorin, koska vanhat petroolikoneet oli kierrätetty jo muualle.”
”Emme pääse pitkälle pyörien kanssa”, sanoi Ontor. ”Vaihdetaanko sukset alle?”
”Hyvä idea. Nyt iso osa saaresta sopii kiitoradaksi. Lisäeristetään myös tulipesä ja lisätään sulatusnestettä. Lämmittämisen voi jo aloittaa, niin pääsemme tekemään ensimmäistä kierrosta valoisalla. Auringonlaskun jälkeen on vaikea etsiä, vaikka olisikin Etsin. Lähtö puolentoista tunnin päästä! Olemme vähän vajaamiehityksellä, koska Mahba otti Hydraulisen Vapauden kauppamatkalle etelään ja se tarvitsee melkoisen miehistön. Mutta kyllä tämä tästä.”
Matoralaiset hajaantuivat ja Tongu kiipesi koneen sisään pistämään tulipesää valmiiksi. Snowie katseli uljasta konetta, joka oli pian nouseva Bio-Klaanin saaren taivaalle.
”Minä tulen, Kepe!”
Laskevat auringot loistivat Ämkoo-vuoren eri puolilta. Kepe puski ahkiotaan vetäen viimeisten oranssinkultaisina hohtavien mäntyjen välistä. Ylänkömetsä jäi taakse, ja toa pysähtyi hengähtämään.
Maisema oli upea. Pilvet olivat kaikonneet, ja alkava auringonlasku valaisi alaspäin viettävää maisemaa. Rannikko oli paljain silmin nähtäväksi liian kaukana, Kepe pystyi erottamaan sen vaivoin käyttäen hyväkseen naamionsa teleskooppia. Sen edessä kohosi suuri havumetsä ja monien puusaarekkeiden täplittämä suoaava, jonka läpi kaksihaarainen joki mutkitteli. Nyt suo ja joet nukkuivat talviuntaan, mutta keväällä alue oli heräävä tuhansien muuttolintujen lauluun ja kaakatukseen. Silloin jalkapelillä liikkuminen olisi vaikeampaa.
Lännessä ja pohjoisessa maisema nousi ja siitä oli vaikeampi saada kokonaiskuvaa. Matkaajien kuvausten perusteella hän olisi jo oikealla korkeudella. Nyt pitäisi vain löytää järvi ja kaiverrukset. Kepe oletti, että suon läpi kulkeva virta saisi alkunsa tuosta järvestä, sillä saaren kartat eivät ottaneet sen latvoihin kummemmin kantaa. Vuori- ja tunturijärviä alueella kuitenkin oli, sillä Klaanin kaupungissakin asui vapaa-ajan kalastajia, jotka painelivat niille kesäisin perhovehkeet mukanaan. Kaiverruksista he eivät olleet osanneet sanoa mitään vedoten siihen, ettei harjuksia narratessa voinut kiinnittää liikaa huomiota luonnonnähtävyyksien ihmettelyyn.
Kepe arveli, että hänellä olisi vielä pari kolme enemmän tai vähemmän valoisaa tuntia ennen leiriin paneutumista. Lumi teki ihmeitä valoisuudelle. Jos järvi tosiaan oli lähellä – tai yleensäkään olemassa – hän saattaisi hyvinkin löytää sen vielä tänään. Se vaatisi tuuria. Ja kenties vähän taikaa.
Kepe ei paljon elementtivoimiaan käyttänyt, mutta miksikäs ei?
Toa kumartui sammuttamaan hankikantokenkänsä. Hän nousi pystyyn ja hengitti syvään. Sitten hän loikkasi suorin jaloin vähän eteenpäin ja humpsahti yli metriseen lumihankeen rintaansa myöten. Lumi tursusi oranssin toppatakin sisään, mutta Kepe ei antanut sen häiritä. Lumen takia hän oli sinne hypännyt.
Tällaisena talvena jään elementti kietoi koko pohjoisen meren saaren verkkoonsa. Paikoitellen se oli pehmeä ja paikoin kova. Kepe antoi analyyttisen mielensä liueta luonnonvoimien virtoihin, hän ratsasti mielessään lumihankien läpi. Tuolla vilisti vuorimyyrä tunnelissaan ja yritti harhauttaa perässä viilettävää kärppää. Puuterilumen seassa oleva ilmakerros piti nukkuvan tuhkakarhun lämpimänä. Jossain kaukana lounaassa yksinäinen hiihtäjä liukui lumikerroksen päällä. Ylärinteillä tuuli puhalteli kinoksia mielikuvituksellisiin muotoihin.
Ja sitten toalla tärppäsi. Hänen mielensä kaivautui pehmeän elementtipuuron läpi ja tyssäsi kovaan mutta silti tuttuun tunteeseen: tämä ei ollut saaren kallioperää vaan kunnon teräsjäätä. Sen alapuolta hän ei hahmottanut, mutta jossain alempana virtasi hyinen vesi, jään elementin isosisko ja vuodenkierron kumppani. Kepe tunnusteli maailmaa. Se oli pohjoisessa päin, ehkä pari-kolme kilometriä. Se ei ollut varmasti juuri se järvi – kiven muotoihin ei Kepellä ollut asiaa. Mutta se oli joku järvi, ja sopisi vähintään leiripaikaksi.
Kepe palasi omaan tuttuun ruumiiseensa ja tunsi enää vain kylmän lumen ympärillään ja sulaneen veden toppatakkinsa sisässä. Sitten pitäisi vain keksiä, miten hän pääsisi sieltä ulos, kun Snowiekaan ei ollut apuna kiskomassa.
Kolmas luku
”Edessä selvää!” huusi Tehmut ja näytti vihreää valokiveä lentokonehallin pohjoisovella. He olivat vetäneet Kooka-Burran ovelle ennen koneen tunkkaamista, pyörien irrottamista ja pitkien suksien asennusta. Tongu oli kiskonut koneen Kakkostielle, jota he aikoivat käyttää kiitoratana. Walsinats oli vienyt tiesulun ja varoituskolmiot parin kilometrin päähän itään.
Tongu asettui suurelle ohjaajan valtaistuimelleen, joka liukui kahden kiskon varassa keulakuvun etuosaan. Snowie istahti hänen taakseen tuolille, joka oli hieman korkeammalla ja josta hän näki Tongun leveiden hartioiden yli eteenpäin. Sylissään lumiukolla oli Etsin, jonka otsapannan hän oli asettanut taas päähänsä. Ontor lappoi hiiliä pesään ja tarkkaili paineita. Ternok oli pukenut villavan lakin ja kaulahuivin ja kiivennyt tähystysaukolle.
Tongu kiskaisi vaihdevivusta ja höyryventtiilit avautuivat. Paine pääsi sylintereihin ja kaksoispotkurit alkoivat takomaan pakkasilmaa. Kooka-Burra nytkähti ensin vaivoin liikkeelle, höyry- ja savupilvi tuprusi savuhormeista. Kone alkoi liukumaan hitaasti eteenpäin, lumikokkareet litistyivät jalasten alle. Alus vietti kohti laitaa ja Tongu teki korjausliikkeen peräsimellä. Vauhti kiihtyi ja Walsinatsin keltaiseksi maalattu tiesulku alkoi erottua. Maatilan päärakennus viiletti taaksepäin oikealla. Tongu tiiraili nopeusmittaria ja veti ohjaussauvasta, jolloin laipat aukenivat ja alus nytkähti ylöspäin. Se pomppasi tien pinnasta pari kertaa ja alkoi sitten kiitää matalalla tien yläpuolella.
He ohittivat Walsinatsin sulun kolmen metrin korkeudessa ja vilkuttivat matoralaiselle. Tongu kaarsi hitaasti vasemmalle kohti pohjoista. Alus nousi yhä melko hitaasti, mutta pysyi ilmassa. Tongu vilkaisi laminoitua saaren karttaa ja katseli kuvusta ympärilleen.
”Pistänkö navigaattorin päälle?” kysyi Snowie.
”Ei vielä. Koitetaan saada ensin korkeutta. Plus tämä kupu menee huuruun! Lasi ei eristä. Suunniteltu Steltin aurinkoon! Minun pitää avata ilmastointi!” Tongu alkoi veivaamaan ohjaamon vasemmalla laidalla olevaa kampea.
”Onko tässä ilmastointi?”
”Ei!”
Ohjaamon päällä oleva lasipaneeli aukesi ja kylmää pakkasilmaa virtasi sisään. Kylmä tuulahdus osui Snowieta naamaan ja sai pitkän kaulaliinan hulmuamaan. ”Avaa konetilan ovi!” huusi Tongu ja Snowie nousi tuoliltaan pitäen vatsallaan kiinni etsimestä ja toisella kädellä katosta roikkuvasta turvalenkistä. Toista kättään venyttämällä hän sai otteen ovenkahvasta ja käänsi. Ilmavirta työnsi oven auki nopeasti paljastaen yllättyneen Ontorin ja hehkuvan tulipesän.
”Teemme läpivetoa! Liikaa höyryä!”
”Höyryä höyryä!” vastasi matoran. Snowie näytti peukaloa.
”Ookei, selkeytyy pikkuhiljaa”, tuumasi Tongu. ”Kaarran takaisin kaupungin päälle. Hyödynnämme sen lämmintä ilmapatsasta kuin korppikotka! Kaikki kaupungin uunit, takat ja radiaattorit hohkaavat meille nostetta!”
Läpivedon ujeltaessa piti ohjaamossa huutaa. Homma kuitenkin toimi, ilmankosteus väheni. Kooka-Burra kaarsi etelään ja lensi Telakan lumisten kattojen yli. Se jatkoi matkaa kohti kaupunkia, ylitti Huonon pituussuunnassa ja kiersi Tawan tornin länsipuolelta. Pilotti alkoi saada tuntumaa ohjaukseen, ja kone kiersi laajoissa kaarissa kaupungin yllä ottaen lisää korkeutta. Snowie kääri huiviaan tiukemmalle.
Tongu väänsi kammesta kattoikkunan kiinni. Ohjaamoon laskeutui rauha. Ulkona paahtavan moottorinkin melu tuntui kaukaiselta äskeiseen verrattuna.
”No niin. Minä käännän kurssin pohjoiseen, niin ala sinä etsimään.”
Snowie naksautti Etsimen päälle ja tarttui kädensijoihin. Laite tuntui luontevammalta, jos piti silmiä kiinni ja keskittyi tuntoaistiin. Lumiukko mietti Kepeä ja tämän matkaanlähtöä ja sitä, että hänen olisi pitänyt lähteä mukaan. Yhdessä vietettyjä hetkiä pajassa. Pipareita, jotka eivät koskaan nähneet uunin sisäpuolta.
Etsin tuntui reagoivan. Kädensijat värisivät lähinnä etupuolelta, mikä olikin loogista, koska he olivat vielä kovin kaukana etelässä. ”Luulen, että se toimii! Eteenpäin vaan”, hihkaisi navigaattoori, ja Tongu näytti peukaloa.
Koska etsiminen ei ollut vielä ajankohtaista, uskalsi Snowie avata silmänsä ja katsoa maisemaa. Lumiset metsät ja Klaania ympäröivän maaseudun pienet tilat ja talot kiisivät alapuolella. Matoralaiset näyttivät muurahaisilta ja isommat kulkijat kuoriaisilta. Kukkuloilla kasvavat metsät olivat kuin yli-innokkaan kynttilänvalajan katalogista. Kooka-Burran nelisiipinen varjo liukui valkoisen maiseman läpi.
Kaikki oli jotenkin vain niin kaunista. Saarelle, Visulahden rannoille asti, satoi joka vuonna lumipeite, mutta tämänvuotinen oli harvinaisen paksu ja pehmeä. Siinä oli jotain alkuvoimaista ja ikuista. Jotain, joka sai Metru Nuin ja Etelämantereen hallintokeskukset tuntumaan täysin yhdentekeviltä, toisten maailmojen tai tarinoiden paikoilta. Lumen peittämässä maisemassa ja kumpuilevissa valkoisissa kentissä oli jotain toismaailmallista.
”Katso, Nui-Koro!” huusi Tongu ja osoitti sormellaan alavasemmalla. Snowie kurotti päätään eteenpäin nähdäkseen paremmin alas. Siellä talviniittyjen ja satunnaisten puiden keskellä kohosivat kivimuurit ja vartiotornit, joiden sisällä lumiset olki- ja tiilikatot suojasivat kapeita kujia rajaavia taloja. Lentäjät erottivat keskellä olevan torin ja jäätyneen vesialtaan ja kattojen yllä kohoavan katedraalin, jonka pinaakkelit ja tabernaakkelit olivat saaneet pittoreskin kuorrutuksen. Snowie vilkutti, vaikka kukaan tuskin erotti sitä taivaalla lentävästä koneesta.
Suurkylä jäi hetkessä taakse ja sen erotti enää vain tähystysaukosta tarkkaileva Ternok. Ämkoo-vuoren kaakkoispuolella pitkälle kohti itärannikkoa yltävät alakukkulat alkoivat kohota koneen alla, ensin pehmeinä kumpuina ja siirtolohkareiden täplittäminä harjanteina, kauempana myös puuttomina keronhuippuina ja pirunpeltoina. Suurin osa maastosta oli täälläkin metsäisää.
”Mites Etsin? Onko kurssi oikea?” kysyi Tongu.
”Juu! Tai ehkä hitusen oikealle?”
Tongu teki pienen liikkeen ohjaussauvalla, ja kone kaarsi hitusen oikealle. Sauva tuntui jotenkin jäykältä.
”Meni liikaa”, sanoi silmänsä sulkenut lumiukko, joka koetti keskittyä kädensijojen värinöihin. ”Hyvin, hyvin loiva vasen.”
Tongu korjasi. Joku sauvassa tosiaan mätti. Hän käänsi sitä hieman eteen ja taakse, ja Kooka-Burra ylitti kuvitteellisen kummun. Tongu ja Snowie painautuivat kevyesti istuimiaan vasten ja nousivat sitten kevyesti ilmaan. Kulman säätö toimi ainakin ongelmitta, eli vika ei tainnut olla sauvassa.
Konehuoneen ovi rämähti auki ja Ternok seisoi aukossa kiskoen huivia suunsa edestä. ”Peräsin alkaa olla jäässä!” hän huusi huohottaen. ”Älä kisko sauvaa, tai vaijeri voi katketa!”
”Jäässä? Eihän täällä edes sada! Pannahisen pannahinen. Mistä se jäätyi?” Tongu kysyi.
”Lensimme pitkään ihan suoraan”, Snowie sanoi. ”Kai se siinä ehti jämähtää.”
”Oli miten oli, se kestää parin asteen käännöksen, mutta ei suurempaa manoveerausta, luulen”, sanoi Ternok ja piti kiinni Snowien istuimen selkänojasta.
Tongu otti korkeutta ja laski nopeutta. Asia pitäisi ratkoa jotenkin, tai he päätyisivät merelle ja pohjoismantereelle ja rämähtäisivät maahan kun vesi tai polttoaine loppuisi.
”Nyt tiedän”, mutisi Tongu. ”Se on Klaanista nousevan lämpimän ilman kosteus, joka tarttui runkoon ja valui peräsimen suitsiin. Kun eristimme tulipesän, ei lämpöä pääse ulkokuoreen pitämään sitä sulana. Meidän pitää tehdä pakkolasku. Onneksi on sukset! Tarkkailkaapa sopivaa kiitorataa.”
Ontor tuli ohjaamoon, koska lisävoimalle ei enää ollut tarvetta. Tongu hidasti konetta laskuun valmistautuen. Valoa onneksi vielä oli, vaikka auringot olivatkin laskusuunnassa. Metsät eivät tulleet kysymykseenkään. Rapujoki kulki lähes suoraan alla, mutta maasto oli muuttunut karkeaksi, ja joki mutkitteli niin paljon, ettei sen jääkuoresta ollut laskeutumiseen.
”Jos emme löydä kohta sopivaa baanaa, päädymme Kaya-Wahiin”, huomautti Ontor.
”No sitä me emme halua!” sanoi Tongu.
”Entä tuo harjanne? Aika kapealta näyttää”, sanoi Snowie osoittaen etuoikealle.
”Ehkä…”
”Onko parempaakaan?” kysyi Ternok.
”Pitäkää tiukasti kiinni!” karjaisi Tongu ja tarttui ohjaussauvasta kaksin käsin. Nyt piti olla hellä.
Harjanne päättyi jyrkkään, etelästä pohjoiseen kulkevaan jyrkänteeseen, jonka paljas kallio näkyi hyvin lumen keskellä. Kauempana rinteestä kasvoi mäntyjä ja pieniä kuusia, mutta paria sitkeää kalliomäntyä lukuunottamatta harjanne oli tasaista lumikenttää, jonka alla oli oletettavasti karu vuoriniitty.
Kaistaleelle osuminen vaati kurssin korjaamista vasempaan. Tongu käänsi ohjaussauvaa sen minkä uskalsi ja puri hammasta. Se ei riittänyt. Hän käytti polkimia ja kallisti aluksen vasenta kylkeä alas ja nosti sitten korkeutta. Se toimi, alus kaarsi vasempaan. Tongu huoahti ja vapautti nostovoiman. Alus tasaantui ja harjanne läheni ja sitten se olikin jo alla. Kooka-Burra jarrutti, sen lasinen keula nousi ylöspäin ja suksien takaosat koskettivat lumivaippaa. Tongu teki liikkeen polkimilla ja sauvalla ja alus tömähti kokonaan liukumaan lumelle. Tongu veti sauvaa taaksepäin. Snowie levisi vasten tuolinsa istuinta ja Etsin painui hänen vatsaansa. Nopeus hidastui ja sitten rysähti ja oikea puoli painui alemmas, hirtti jotenkin kiinni ja alus alkoi kääntää vahvasti oikeaan kohti jyrkännettä ja pysähtyi sitten. Moottori lakkasi pyörimästä. Oli hyvin hiljaista.
Kekäle poksahti tulipesässä.
”Huh”, sanoi Snowie.
”Se taisi olla oikea suksi”, sanoi Ontor.
Tongu ja Snowie avasivat turvavyönsä ja kiipesivät kallistuneen aluksen konehuoneeseen ja luukusta alas. Tongu hyppäsi lumeen, joka ylettyi puoliväliin reittä. Ontor ja Ternok humahtaisivat suoraan näkymättömiin, joten hän viittoi heitä odottamaan koneessa.
”Oikea suksihan se”, sanoi Tongu. ”Osuimme kiveen, jota ei erottanut lumen alla ilmasta. Tuuli on puhaltanut täällä aika tavalla ja tasoittanut lumen, vaikka maasto sen alla on epätasainen.”
Ontor loikkasi jalakselle. ”Onpa hyvä, ettei meillä ollut enempää vauhtia, tai olisimme pudonneet lasinokka edellä alas jyrkänteeltä.”
Snowie istahti luukun reunalle ja heilutteli jalkojaan. ”Mitäs tehdään? Nyt olemme sellaisessa pulassa, missä kuvittelin Kepen ehkä olevan. Tai pahemmassa.”
”Hätä ei ole tämän näköinen”, sanoi Tongu. ”Meillä on toisemme ja useamman päivän muonavarat ja tarpeeksi lämpövoimaa. Voimme nukkua aluksessa tai tehdä vaikka lumimajan, jos se alkaa pännimään. Minusta meidän pitäisi korjata jalas ja sulattaa peräsin. Jyrkänteessä on se hyvä puoli, että riittävällä lähtönopeudella pääsemme siitä hyvin ilmaan rakentamalla hyppyrin ja kiihdyttämällä sen yli vastatuuleen.”
”Kiitos rohkaisusta! Tuntuu vain, että olen yhä yhtä kaukana Kepen löytämisestä”, vastasi Snowie ja katseli auringonlaskun kultaamaa maisemaa.
”Saitpa juuri kyydin pohjolan metsämaille”, sanoi Ternok. ”Et varmasti niin kaukana. Mitä sanoo etsin?”
Snowie irrotti laitteen vatsastaan, puristi kahvoja ja sulki silmänsä. ”Signaali on tosiaan vahvempi!” hän hihkaisi. ”Tuonne päin, luulisin!” hän osoitti koilliseen.
”Se haluaa palata tekijänsä luo”, sanoi Ternok. ”Kuule Tongu, jätä aluksen korjuu meidän huoleksemme. Täältä saa puuta ja meillä on työkaluja mukanamme. Teemme toisen suksen huomenna. Ylilennot on suurpiirteistä haravointia. Tuo taikalaatikko toimii paremmin jalkapelillä.”
”Kannattaako meidän lähteä iltaa vasten?” kysyi Snowie. Hänen sydämensä kannatti lähtemistä; mutta liekkien oranssi loimu värjäsi Kooka-Burran konehuoneen seiniä kutsuvasti.
”Näillä kourilla kaivan meille mitä mukavimman lumimajan”, sanoi Tongu. ”Ja meillä on hyvät välineet tähän hommaan.” Hän kampesi itsensä ylös hangesta ja nousi ähkien alukseen. Hetken kaiveltuaan hän heitti Snowielle paksun oranssin villaviitan ja itselleen parin kolmemetrisiä suksia. ”Liian pienet Kooka-Burralle, sopivat minulle”, hän sanoi. ”Sinä et voi suksia ilman sauvoja, ja Etsin tarvitsee molemmat kädet. Mutta otatko lumikengät?”
”Ei tarvi!” vastasi lumiukko piristyneenpänä. Hän nosti jalkansa ylös. Jalkaterät, normaalisti isojen saappaiden muotoiset, laajenivat ja pitenivät. Snowie laskeutui varovasti lumen pinnalle ja upposi vain kymmenkunta senttiä.
”Lumiukkokengät”, hän lausui tyytyväisenä.
”Tyylikkäät. Samaa sarjaa kerosiinipellekenkien kanssa, sanoisin. Tässä on sinun reppusi, siinä on vihanneskeitot, valo- ja lämpökivi sekä keitin jälkimmäiselle. Tässä vielä makuupussi, XL-toakokoa. Minulla on erityisvalmisteinen jättikoko. Ne eivät onneksi juuri paina.” Tongu heitti myös sauvansa hangelle, mihin ne jäivät törröttämään. Lopulta hän kampesi itsensä ulos mukanaan iso reppu ja jonkinlainen iso kaapu. Oviaukossa istuen jätti viritti suksensa suoraan kiinni paljaisiin jalkoihinsa ja laskeutui hangelle. Sitten hän veti kaavun yllensä.
Se oli valtava kangaskappale, villalla vuorattua huopaa. Edessä oli pyöreä aukko ainoalla silmälle. Etuosa haarautui kahdeksi kuin avattu palkokasvin palko, ja liepeet yhtyivät takana lehdenmuotoiseen, nilkan korkeudelle jatkuvaan laahukseen. Kyljissä oli käsille aukot. Kokonaisuus toi mieleen yksisilmäisen ja nokattoman oksalla kyyhöttävän linnun, tai valtavan pystyyn nostetun mantelin, jolla oli sukset.
”Eikun menoksi”, sanoi Snowie ja viittoili kohti harjanteen pohjoislaitaa. ”Etsin osoittaa tuonne.”
”Joudumme etsimään reitin alas, joten edetään varovasti”, vastasi Tongu. ”Pärjäilkää, pojat! Radiot eivät välttämättä toimi, mutta saamme teille viestin tavalla tai toisella. Jos Kepe on lähellä, palaamme tänne samaa reittiä. Hyvää yötä!”
Auringonlasku punasi kallioita aution järven rannoilla. Väsynyt toa hipsutteli puiden lomasta jäälle ahkio perässään. Paikka näytti hämmentävän tutulta. Se vastasi täydellisesti turkismetsästäjän kuvailua. Vai johtuiko tuttuus siitä, että hän oli käynyt täällä elementtivaeltamassa?
Kalliokaiverruksia tai -piirroksia ei erottanut näin kaukaa, mutta koska järvi ei ollut iso, päätti Kepe vain kiertää sen reunoja pitkin, kunnes löytäisi etsimänsä. Hän lähti kiertämään oikealle, kohti lupaavimman näköisiä kallioita. Kukkulaisten metsien jälkeen jäällä oli kevyt liikkua.
Kolmanneskierroksen kuljettuaan hänen ylleen kohosi kallioseinämä, auringonlaskun oranssinpunaiseksi värjäämä graniittivalli, jonka pintaan joku muinaisaikojen taitaja tai kirjuri oli hakannut saaren pohjoisosia esittävän kartan. Kaiverrus oli sateiden ja paisteiden pieksemä, ja sen alaosassa näkyivät vedenpinnan vaihtelut värjäytyneinä vaakanauhoina. Kaiverrusten yläpinnat kasvoivat jäkälää.
Piirrosta hallitsi vuori, ja pohjoisen rikkonainen rannikko oli kaiverrettu kiveen harkitulla muotoaistilla. Nimiötä tai muitakaan kirjainmerkkejä ei ollut näkyvissä, mutta vuoren nimi ei varmastikaan ollut Ämkoo sen kaivertajille. Mutta kartta ei ollut pelkkä luonnonkuvaus. Ylhäällä kolmen metrin korkeudessa Kepe erotti kompassiruusun, jossa suuntaa ilmaisi elegantti kuunsirppi. Sinne tänne oli kaiverrettu matoranien ja kenties myös suurempien lajien hahmoja, jotka olivat kerääntyneet tiettyihin paikkoihin: Kepe tunnisti näistä ainakin Nui-Koron ja ei kovin kaukana vuoren kaakkoispuolella sijaitsevan pikkukylän, jonka nimi oli hänen muistaakseen Huna-Koro. Asutuskeskuksista oli vedetty viivoja etelää kohti, mutta ne katosivat lumihangen alle. Osa paikoista ei tuntunut vastaavan mitään nykyisiä asutuskeskuksia, mutta Kepe ei ollut saaren maantieteen erityisasiantuntija; hän voisi tehdä vertailun valokuvien pohjalta myöhemmin. Nyt hän keskittyi olemaan innoissaan löydöstä. Retki ei ollut jäänyt turhaksi!
Toa kaivoi ahkiostaan taskukameran ja elektronisen tietolevyn muistiinpanoja varten. Laskevan auringon kajo oli kuitenkin liian himmeä valokuvaamiseen käsivaralla. No, hän voisi kuvata kartan huomenna – tämä ranta sopisi seuraavan yön leiriksi hyvin. Styluspuikolla hän piirsi tietolevylle yksinkertaistetun kopion kartasta ja tiedon sen sijainnista.
Kartalle ei ollut hakattu kehystä, mutta sen alarajaus tuntui erikoiselta. Kepe päätteli, että työ oli tehty talvella, koska veneessä keikkuen noin hieno kaiverrustyö olisi ollut lähes mahdotonta. Kepe laskeutui polvilleen ja kaapi lunta kartan alaosasta. Se tuntui jatkuvan alaspäin, mutta toa ei päässyt pitkälle, sillä jään pinta tuli pian vastaan. Lunta oli vain kymmenkunta senttiä. Navakka pohjoistuuli oli ilmeisesti päässyt puhaltamaan puuterin tulosuunnan metsiin, jossa se oli takertunut puustoon.
Kepe tunnusteli jään pintaa. Sen avaaminen sujuisi kyllä, mutta olisiko siitä mitään hyötyä? Kepellä ei ollut voimaa veteen, eikä hyisiin syvyyksiin sukeltaminen tullut kuuloonkaan. Muistikuva aiemmasta elementtivaelluksesta palasi hänen mieleensä: jäätä vasten ei ollutkaan vettä, vaan väliin oli muodostunut melkoinen ilmatasku. Kepe seisoi pelkän jääkannen kannattamana. Ehkä ylävirtaan oli muodostunut järven jäätymisen jälkeen jääpato, ja alkutalven aikana järvivesi oli laskenut alas suoalueille ilman, että uutta vettä oli päässyt tilalle. Saattoi tapaus olla vuorimajavienkin metkuja.
Kepe potki lumettomaksi puolentoista metriä halkaisijaltaan olevan ympyrän muutaman metrin päästä rannasta. Hänellä ei ollut toatyökaluaan mukana, joten, no, styluspuikko sai toimittaa sen virkaa. Kumartunut toa piirsi jäähän laajan kehän ja veti viivoja tasaisin väliajoin sen keskustan kautta reunasta reunaan kuin muodostaen piirakkadiagrammia. Sitten hän istui ahkionsa päälle ja painoi kätensä jään pintaan piirin ulkopuolelle.
Hailakansininen valo säkenöi jään ja sormien välissä. Piirakkaviipaleiden saumat syvenivät ja upposivat kaksikymmentä senttiä jään läpi. Himmeästi hehkuen sektorit alkoivat laskeutua jäänalaiseen maailmaan ja pysähtyivät tasavälein muodostaen kauniin kierreportaikon. Kepe antoi rakennelman jähmettyä kantavaksi. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi tehnyt jotain näin konkreettista voimillaan.
Toinenkin aurinko katosi horisontin taakse ja punainen hehku himmeni kalliopiirroksesta. Kepe sytytti myrskylyhdyn ja laskeutui portaita jäänalaiseen maailmaan. Musta vesi liplatti pohjalla, mutta sitä ei ollut kovinkaan paljon. Pohja oli karkeaa pirunpeltoa ja Kepe pystyi loikkaamaan portailtaan kivelle ja muiden lohkareiden kautta kohti reunaa. Yksi suurempi väli hänen piti ylittää tekemällä jääsilta, mutta hyinen vesi jäätyi vaivattomasti.
Kartta jatkui alaspäin aina rannikolle asti, ja kaiverruksen alapuolella oli luonnonkalliosta muodostunut porras, joka oli nyt hitusen veden yläpuolella. Kepe päätteli järven olleen matalalla silloinkin, kun kuva oli alkujaan tehty. Tai ehkei paikalla ollut silloin järveä ollenkaan. Alapuoli jatkoi samaa tyyliä kuin ylempikin, mutta oli selvästi kuluneempi: vesi ja jokavuotinen jäidenlähtö oli tehnyt tehtävänsä. Kepe erotti kuitenkin välittömästi Bio-Klaanin: paikkaa Visulahden pohjukassa oli erityisesti korostettu. Siitä lähti viivoja tai säteitä muihin kartan kyliin – tämä selitti myös pinnalla olevan osan viivoituksen. Oliko kartta sittenkin paljon nuorempi kuin hän oli ajatellut? Myrskylyhdyn valossa Kepe huomasi myös, ettei Ruki-Koron kohdalle ollut merkitty asutusta. Hetkinen: Ruki-Korohan oli ollut olemassa jo silloin, kun Tawa oli perustanut Klaanin, eikä sitä ollut missään vaiheessa hylätty. Toisaalta – tarkemmin katsottuna Klaaninkaan kohdalla ei erottunut sen maamerkkejä kuten linnaa tai Tawan tornia. Tätä pitäisi tarkastella kokonaisuutena huomenna.
Jäänalainen maailma oli salaperäinen ja kaunis. Ryhmä kaloja nousi pinnan tuntumaan ihmettelemään hämärän maailmaan laskeutunutta valoa. Kepe ei nähnyt kovin pitkälle järven keskiosaan päin, mutta kivet harvenivat rannasta poispäin. Se oli tietenkin ihan loogista. Jostain kuului poistumisuoman liplatus.
Ja muutakin. Kepe pidätti hengitystään ja koitti olla aivan hiljaa. Jostain kuului puhetta – se tuli hänen tekemästään aukosta. Oletettavasti useampia henkilöitä, mutta Kepe ei tunnistanut sanoja jään läpi. Hän sammutti lyhtynsä. Ylhäällä ei ollut sytytetty valoja, mutta jään läpi tuli pieni kajastus ja siinä näkyi liikettä. Muukalaiset tuskin olivat täällä sattumalta. Kepe oli pimeässä jäänalaisessa luolassa, keskellä saaren syviä korpia ja tuntemattomien piirittämänä.
Neljäs luku
Snowie avasi silmänsä, tuhisi ja räpytteli. Nepä olivatkin olleet makoisat unet! Joku siinä ulkona nukkumisessa tenhosi. Vai oliko se tieto siitä, että hän oli oikealla asialla ja edistynyt?
Lumimaja, jonka he olivat illalla rakentaneet, oli tilava ja lämmin. Lämpökivetkin he olivat sammuttaneet keskellä yötä, kun oli alkanut tulla kuuma. Snowie mönki ulos makuupussistaan: hänen kehonsa oli ottanut moiseen nukkumavälineeseen sopeutuvan muodon. Kuului maiskahtava ääni, kun käsivarret irtaantuivat kyljistä ja toinen, kun lumiukko irrotti jalkansa toisistaan. Snowie venytteli raajojaan ja haukotteli syvään. Lumen läpi siivilöityi valoa ja matalasta oviaukosta leijui vieno ruoan tuoksu. Snowie nappasi viittansa ja kömpi kaksoisaurinkojen paisteeseen.
Tongu istui maapuista keräämällään nuotiolla, jonka keskellä paloi kirkkaana tuoksuisa tervaskanto. Hän hämmensi puukauhalla vihanneskeittoa, joka lämpeni pakissa nuotion päällä.
”Hyvää huomenta!” sanoi lumiukko ja istahti penkalle nuotion ääreen.
”Huomenta huomenta”, sanoi Tongu. ”Keitto on kohta lämmin. Tuhti aamupala, niin jaksetaan seikkailla. Kävin jo tutkimassa lähimaastoa. Parin kilometrin päässä eilen katsomaamme suuntaan on järvi, joka saattaa olla se, mitä Kepe etsi. Vastaa kertomaasi kuvausta.”
”Kappas! Näkyikö siellä jälkiä?” vastasi Snowie nuuhkien pakkia.
”Niin pitkälle en sentään ehtinyt”, sanoi Tongu. ”Näin sen vain etäältä kukkulan laelta tiiraillessani. Mutta meidän kannattaisi varmaan aloittaa siitä suunnasta.”
”Hyvä hyvä. Onkos kahvia?”
Tongu hymähti. ”Sitä minä edes ajatellut. Olen pahoillani.”
”Eipä ole ensimmäinen kerta kun näin käy”, nauroi Snowie. ”Minulla on termoksessa se, minkä pakkasin lähtiessä mukaan.” Hän kaivautui takaisin lumimajaan ja kömpi pian esiin termospulloa kantaen. ”Tämä on toisaalta vuorokauden vanhaa, mutta no, hätä ei lue lakia…” Snowie kaatoi haaleanlämmintä juomaa kurkkuunsa, irvisti vähän, joi lisää ja kaatoi loput maahan, jossa juoma jatkoi matkaansa lumikerroksien läpi.
”Toivottavasti löydämme laavun, jossa on iloisia retkeilijöitä jakamassa kahviaan”, sanoi Tongu katsoen tapahtuvaa kummaksuen.
”Toivottavasti löydämme Kepen, joka muistaa tällaiset jutut matkalle lähtiessään”, sanoi Snowie ja pyyhki suunpielensä.
He aterioivat keittoa ja paksuja viipaleita ruisleivästä, jonka Tongu oli pakannut mukaansa. Auringot olivat kiivenneet ylös eteläiselle taivaalle. Pakkasta oli muutama aste, ja idässä näkyi joitakin pilviä. He olivat yhä melko korkealla, mutta leirin ympärillä kasvavat puut estivät heitä näkemästä kovin pitkälle. Aterian jälkeen he sammuttivat nuotion lumella ja keräsivät makuupussit Snowien reppuun ja Tongun isoon ahkioon. Lähtövalmistelujen jälkeen Snowie otti Etsimen esiin ja pudotti sen sinkkipannan päähänsä.
”Hei! Minusta se osoittaa nyt eri suuntaan. Selvästi enemmän vasemmalle!”
Tongu vertasi Snowien osoittamaa suuntaa karttaansa ja karahkoihin, jotka he olivat jättäneet illalla oikean suunnan merkiksi lumelle. ”Oletko varma?”
”Joo, selkeä homma. Värinä on vähän lievempi kuin illalla, mutta silti paljon selvempi kuin Klaanissa.”
”Joko Kepe on siirtynyt tai laite on hajoamassa”, pohti Tongu. ”Voikohan pakkanen vaikuttaa siihen jotenkin?”
Snowie käänteli laatikkoa ympäriinsä. Se näytti ja tuntui samalta kuin ennenkin. Lumiukko pisti laitteesta virrat pois, avasi patterikotelon, pyöritteli paristoja ja pisti virrat takaisin. Suunta pysyi kuitenkin samana.
”Kokeillaan vielä. Jos mietin kovasti omaa riippumattoani Klaanissa…” Snowie sulki silmänsä, tunnusteli hetken paikoillaan ja kääntyi sitten kohti etelää. Tongu vilkaisi kompassia. ”Näyttää oikealta. Emme kai voi muuta kuin seurata linkkiä. Mutta se vie taas kukkuloille, ja siellä emme liiku kovin nopeasti.”
”Jos kone on oikeassa ja Kepe vaihtanut paikkaa niin hän on tehnyt sen pimeän aikaan eilen. Ei kuulosta jutulta, jota Kepe tekisi. Minusta meidän pitäisi lähteä perään.”
Tongu rapsutti päälakeaan. ”Minä en kokeillut laitetta aamulla, koska käteni eivät edes mahdu siihen. On myös mahdollista, että Kepe nousi aikaisin ja liikkui ennen kuin heräsit tarkistamaan tilannetta. Mikäli hän on lähellä, on hänen sijaintinsa suoran linjan kulma voinut muuttua paljonkin, vaikkei hän olisi taittanut kovin pitkää matkaa. Kello on jo yli puolenpäivän.”
”Ajattelet liikaa itsesi kautta, luulen”, huomautti Snowie. ”Kepe ei ole lähtökohtaisesti aikainen herääjä. Hän oli myös eilen vielä valoisan aikaan jonkin verran paikallaan. Jos hänellä oli syitä tai edes mahdollisuuksia jäädä paikoilleen illalla, hän olisi nukkunut aamullakin pitkään. Olen retkeillyt Kepen kanssa aika paljon ennenkin.”
”Uskon, uskon. Anteeksi. Koitin vain järkeillä asiaa, mutta luotan näkemykseesi. Olet tämän seikkailun kapteeni ainakin nyt, kun minun koneeni teki pakkolaskun. Luuletko, että hänelle on tapahtunut jotain, mikä sai hänet liikkumaan vielä sen jälkeen, kun pysähdyimme tähän yöksi?”
Snowie näytti ahdistuneelta. ”Olen miettinyt viimeisen viikon, mitä hänelle on voinut tapahtua”, hän sanoi ja katseli laitteen osoittamaan suuntaan. ”Minulle olisi tärkeää lähteä katsomaan, mitä todella on tapahtunut.”
Ja niin he tekivätkin. Kulku oli välillä vaivalloista, varsinkin suksilla, sillä he kulkivat nyt Ämkoo-vuoren varpaita kohti ja maasto nousi – välillä tasaista rinnettä ja välillä harjanteiden jättiläisportaita. Taivas meni pilveen ja välillä sateli kevyesti lunta. Tongu joutui nousemaan rinteitä siksakkia, ja erään erityisen jyrkän rinteen kiertääkseen he joutuivat tekemään melkein kolmen kilometrin lisälenkin. Sen huipulla he pysähtyivät huilimaan ja söivät aterian siemennäkkileipää ja talviomenoita. Alhaalla he olivat erottavinaan öisen leiripaikkansa sekä järven, jonka Tongu oli havainnut aamulenkillään. Suoraan etelässä he uskoivat erottavansa harjanteen, johon Kooka-Burra oli tehnyt pakkolaskunsa, mutta niin kaukaa konetta ei voinut erottaa.
Tovin tauon jälkeen matkustettuaan he löysivät jäljet, jotka johtivat suoraan Etsimen osoittamaan suuntaan. Keskellä oli kuljettu kookkaalla reellä tai kelkalla, jota oli ilmeisesti vedetty sekä jonkinlaisella sorkkaeläinjuhdalla että kaksijalkaisten, todennäköisesti matoralaisten voimin. Aivan varma jäljistä ei kuitenkaan voinut olla. Tongu päätteli, että jäljet oli tehty eilisen aamupäivän ja tämän keskipäivän välillä: ne olivat kulkeneet eilenaamuna sataneen paksumman lumikerroksen yli, mutta tämänpäiväinen kevyt sade oli selvästi jälkien päällä. Kepen jälkiä he eivät tunnistaneet. Snowie muisteli ystävänsä ottaneen mukaansa hankikantokengät, joiden jäljet olisi ollut helppo huomata.
”Siinäpä arvoitus”, sanoi Tongu.
”Etsimen suunta ei ole tänään muuttunut, joten jos Kepe on ollut näiden mukana, on hän saapunut perille ennen kuin me lähdimme aamulla liikkeelle”, pohti Snowie. ”Ehkä hän tapasi matoranit illalla ja lähti heidän mukaansa reellä. On se voinut toki tapahtuman aamullakin, jos ne herättivät hänet.”
Tongu katseli karttaa ja kompassia. ”Mutta näiden ja Etsimen osoittamassa suunnassa ei ole mitään kylää. Lähin on Ko-Huna-Koro, ja sekin on tästä selvästi etelään, lähes vastakkaiseen suuntaan. Ne voivat tietenkin olla paimentolaisia, joilla on joku leiri.”
Snowie mittaili jalanjälkiä. ”Onpa hyvä, että jäljet kuuluvat matoralaisille tai muulle pikkuväelle! Ja he antoivat Kepen istua kyydissä kävelemisen sijaan. Olihan hän taivaltanut jo aika pitkän matkan.”
”Vaikea kuvitella, mitä muita ne voivat olla. Zyglakeja ei ole näin korkealla varsinkaan tähän vuodenaikaan. Useimmat rahit eivät käytä kelkkoja.” Jätti kyyristyi tutkimaan jalasten jälkiä. ”Tämä ei mennyt kovin syvässä, joten lastia tuskin ole kovin paljon. Ehkä yksi kevytrakenteinen toa tavaroineen. Ja katso! Jäljet ovat sekoittuneet, mutta osa niistä kulkee aiemmin toiseen suuntaan – tosin matoranien jälkiä on vähemmän.”
”Vaikuttaa siltä, että ne tulivat varta vasten hakemaan Kepeä reellä ja palasivat sitten takaisin hän mukanaan niin, että osa toiseen suuntaan istuneista käveli, jottei rekipeli olisi ollut liian täynnä!” Snowie hihkui. ”Kyllä se tästä ratkeaa!”
”Mahdollista, mahdollista”, sanoi Tongu. ”Voihan olla, että hän tapasi aiemmin jonkun näiden tuttavan ja sopi sitten tapaamisen tänne korpeen. Mutta en tiedä, miten ne pystyivät välittämään viestejä, kun yhteydet eivät toimi. Eikä näillä kavereille välttämättä edes ole radioita.”
”Kepe tuli tekemään tutkimusta saaren historiasta, joten vaikka tapaamista ei olisikaan sovittu, saattoi hän silti haluta näiden mukaan. Kylä, jota ei ole kartassa, olisi sopinut hänen tutkijanvaistoonsa. Ja miksei meidänkin?” Snowie katsoi Tongua kysyvästi. ”Ainakaan hänellä ei olisi ollut syytä suhtautua matoralaisiin varauksella. Eikä matoralaisten häneen, onhan hän toa.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Tongu. ”Silti olisin varmemmalla mielellä, jos näkisin hänen jälkensä muiden joukossa. Se, että hän on päässyt rekikyytiin voi kertoa kunnioituksesta, mutta myös siitä, ettei kuljetus ollut vapaaehtoinen.”
”Eivät kai ne matoranit sentään…” Snowie pohti. Toisaalta – hän muisteli kuulleensa huhuja metsässä olevasta kylästä, jonka matoranit – gulp – söivät pahaa-aavistamattomia matkalaisia? Vai oliko se kylä, jonka matoranit syöttivät pahaa-aavistamattomia matkalaisia lähimetsän matoraneille, jotta ne eivät söisi heitä? Missähän sellainen kylä edes sijaitsi?
”No, se selviää sitten kun löydämme ne! Nyt meillä on suunta ja reitti, joka ei varmasti kulje kielekkeiden yli. Jatketaan!”
Kolme päivää aiemmin, ei kovinkaan kaukana
Toa potkaisi turhautuneena rakkineen telaketjua. Tähän jäätiin.
Oli alkuilta. Kaikkialla ympärillä oli lunta ja hiljaisuutta. Polttoaineen haju haihtui pikkuhiljaa pohjoistuuleen.
Matoro ei ollut kovinkaan tottunut moottoriajoneuvoihin. Mittari, jonka hän oli ajatellut laskevan kuljettua matkaa, olikin ollut tankin täyttöaste. Ei ihme, että numero oli pienentynyt eikä kasvanut. Nyt se oli jotakuinkin nollassa. Radiokaan ei toiminut.
Lisäksi Bladis oli laiminlyönyt varakanisterin. Tai no, jos rehellisiä oltiin, olisi Matoron pitänyt tarkistaa se ennen lähtöä. Menovedetön moottorikelkka keskellä metsää oli hyödyttömämpi kuin suklaasta tehty kypärä.
Matoro kaivoi tavaralaatikosta esiin reppunsa ja tunki sinne ruokapakkauksensa, lämpökiven ja maastokartat. Varustevyölleen hän ripusti Energiaterän ja Sähkösäilän ja otti tyhjän bensakanisterin kainaloonsa. Juomavettä hän saisi sulatettua lumesta. Toa kirjasi rannetietokoneeseensa kelkan koordinaatit. Matka jatkuisi jalan. Mutta ei Klaaniin – etäisyys oli liian pitkä, ja muutenkin Bladis todennäköisesti bännäisi hänet perillä kelkan jättämisestä metsään.
Kaksisataa metriä käveltyään Matoro kuuli tiaisten laulavan. Peura kulki metsäpolun yli jossain takana.
Matoro alkoi vihellellä. Hänestä tuntui jo paljon paremmalta.
Viides luku
Tongu oli jo ehdottanut leiripaikan etsimistä, kun Snowie erotti himmeän valon hämärtyvässä metsässä. He etenivät yhtä rekiuraa pitkin, nyt huomattavasti varovaisemmin. Oli aivan hiljaista. Lumikerros tuntui imevän kaikki rasahdukset.
He hipsuttelivat lähemmäksi, toinen lumijaloillaan ja toinen suksillaan. Puiden takaa paljastui matala luonnonlohkareista kasattu muuri, jonka korkeuden sen päälle satanut lumi melkein tuplasi. Muurissa oli rankapuista kasattu portti, joka oli teljetty sisältäpäin salpaparrulla. Portin päällä oli puinen katos ja kävelytaso, josta roikkui lyhty keltaisella kynttilällä. Reen ja jalkojen jäljet menivät portin alta.
Tongu näki helposti muurin yli ja Snowiekin kasvatti kaulaansa niin, että näki sen taakse. Kylä oli hyvin pieni – ehkä enemmänkin iso pihapiiri. Karjasuojassa oli kaksi lammasta tai vuohta, joilla oli pitkät, käyräiset sarvet. Ne eivät kiinnittäneet Klaanilaisiin huomiota. Muita ei näkynyt – ei kadonnutta klaanilaista, ei metsäkylän matoralaisia. Osa rakennuksista oli ikkunoista päätellen asuintaloja, mutta niiden ja aittojen erot eivät olleet mitenkään suuria. Talot oli rakennettu lähiseuduilta kerätyistä materiaaleista: pirunpeltojen jäkäläisistä lohkareista, hirsistä ja alempaa suolta nostetuista turveharkoista. Vain suurimmasta rakennuksesta, pitkästä, yksikerroksisesta ja pieni-ikkunaisesta, kajasti hämärä keltainen valo. Snowie ja Tongu olivat erottavinaan hyvin vaimeaa puhetta.
”Etsijä on sitä mieltä, että olemme oikeassa suunnassa ja lähellä. Ei ovikelloa, eikä kukaan taida kuulla, jos kolkuttelemme”, sanoi Snowie.
”Ei näytä kovin pahalta paikalta, mutta miksiköhän tätä ei ole kartassa? Nuo kivet ja parrut ovat olleet paikoillaan pitkään. No, voin työntää sinut muurin yli, ja luulen voivani kiivetä tuosta itsekin”, ehdotti Tongu.
”He ovat varmaan rakentaneet nuo ihan tarkoituksella pitääkseen öiset kummajaiset poissa pihasta”, pohti Snowie. ”Muurin ylittäminen tuosta vaan tuntuisi jotenkin epäkohteliaalta ja olisi omiaan aiheuttamaan hämminkiä. Miten olisi hienovaraisempi lähestyminen?”
Snowie istahti Tongu ahkiolle, asetti Kepen Etsimen sen kärkeen ja laski repun selästään. Hän nosti jalkansa risti-istuntaan ja sitten isosta Snowmanista hyppäsi irti pienempi Snowman. Jalkaosa lösähti läjäksi lumimassaa, joka asettui ahkioon muiden matkatavaroiden joukkoon.
”Nyt en herätä pahemmin kauhua”, sanoi pikku-ukko. Nosta minut muurin yli. Se on jotenkin… kiltimpää. Vihellän, jos tarvitsen apua, ja huudan, jos tarvitsen apua tosi tosi nopeasti. Jos asiat menevät nappiin, haen sinut täältä. Okei?”
”Tehdään niin! Lykkyä tykö!” Tongu nosti pienen ystävänsä ja laski tämän muurille portin viereen. Snowie loikkasi siitä alas, kahlasi tai paremminkin ui portilta tulevalle tampatulle polulle ja vilkutti vielä oven rankojen välistä. Sitten lumiukko katosi varjoihin ja lähti kiertämään kohti päärakennusta ja sen pieniä, hirsien väliin asetettuja ikkunaruutuja, joista hohti elävän tulen keltaoranssi hehku.
Tongu istahti lumelle ahkionsa viereen ja jäi tuijottelemaan sinihämärää maisemaa ja keltaisen tuikun valopiiriä. Jos kaikki menisi hyvin, hän olisi tehnyt tehtävänsä. Toivon mukaan hänen ei tarvitsisi alkaa availla talojen kattoja tai hajottaa portteja.
”Ei, vaan kappaleen atomien magneettiset momentit ovat järjestäytyneet samansuuntaisesti. Sillä on aina miinus ja plus. Lisäksi, sitä ei voi katkaista. Tai voi, mutta uudella kappaleella on yhä kummatkin momentit. Aina plus ja miinus.”
”Mutta jos magnetismin toa –”
”Ei, edes magnetismin toa ei voi tehdä yksinapaisia magneetteja. Semmoiset möykyt olisivat jotain ihan muuta. Painovoimakiviä, ehkä – painovoima ei nimittäin kohdistu pelkästään maasta kappaleisiin, vaan kaikki kappaleet vetävät toisiaan puoleensa. Maanpinta on vain niin iso, että sen painovoimavaikutus on todella paljon suurempi kuin muiden kappaleiden. Kyllä, tämä pöytä vetää lamppua puoleensa, ja lamppu vetää pöytää puoleensa, ja minä vedän puoleeni penkkiä ja pöytää ja lattiaa ja päällikköä.”
”Loistavaa! Eli lamppu pysyy pöydällä, koska pöytä vetää lamppua ja lamppu pöytäänsä puoleensa?”
”No, enemmän se johtuu siitä, että maa vetää lamppua puoleensa ja pöytä on ikään kuin tiellä.”
”Huh huh! Miten tällaisia voi tietää! Antakaahan vieraalle uusi tuoppi. Mites keskipakoisvoima? Minä olen aina ihmetellyt sitä.”
Pitkä kulaus. ”Keskipakoisvoima. Se on itse asiassa valetta. Ei ole voimaa, joka puskisi kappaletta irti sentrifugista – karusellistä – napakelkasta? Vaan oikeastaan päinvastoin, kehäliikkeellä on normaalikiihtyvyys, joka kohdistuu aina kohti liikkeen keskipistettä.”
”Mutta kun lingosta päästää irti, niin kivi lähtee ulospäin, ei sisäänpäin!”
”Niin, mutta se johtuu siitä, ettei kivi enää kierrä kehää. Normaalikiihtyvyys estää sitä lipeämästä radaltaan. Liikkeen suunnan on koko ajan kaarrettava kohti keskustaa, jotta kiertoliike voisi jatkua. Kiihtyvyys tarkoittaa vain sitä, että kappaleen suunta kääntyy koko ajan kaaren mukaan! Katsokaa tätä puulautasta: keskellä on keskipiste, ja tässä sormeni kohdalla on se kappale. Kun lautanen pyörii, niin kappale ei mene suoraan eteenpäin, vaan kiertää koko ajan kohti keskustaa.”
”Mutta se pysyy koko ajan yhtä kaukana keskustasta. Ei tuossa ole järkeä!”
”Hmm. No, miettikää vaikka näin. Menette eteenpäin reellä, ja juhdat alkavat juoksemaan nopeammin, eli reki kiihtyy. Okei! Mitä tunnette?”
”Painaudumme selkänojaa vasten! Kerran Goop putosi kokonaan hankeen, kun Kostamus kiihdytti oikein kunnolla.”
”Oikein! Painutte selkänojaa vasten. Samaan tapaan napakelkassa painaudutte liikkeen ulkolaitaa vasten. Mutta kummassakin tapauksessa ette oikeasti kiihdy siihen suuntaan mihin painaudutte, vaan vastapäiseen suuntaan. Reessä kiihdytte eteenpäin – paitsi jos putoatte kokonaan, jolloin nopeutenne loppuu kokonaan. Teistä vain tuntuu, että siirtyisitte taaksepäin, vaikka oikeasti pudotessannekin jatkatte matkaanne ilmassa eteenpäin. Eli painautumisen suunta on vastapäinen kuin kiihtyvyyden suunta, okei? Reki kiihtyy eteenpäin, kyytiläinen painautuu taakse. Napakelkkailija painautuu laitaa vasten, samoin kivi lingossa, mutta kiihtyvyys on tällöinkin vastasuuntaan, eli kohti napaa.”
”Entä se keskipakoisvoima sitten?”
”Jos kappale voi tutista paikoillaan, niin kuin matoran reessä tai napakelkassa, niin se liikkuu kiihtyvyyttä vasten. Se on kappaleen kyky vastustaa liikettä. Periaatteessa sen paino.”
”En ole ihan varma tästä, mutta ehkä siinä on järkeä. Vaan entä tuo lautanen sitten. Pyöräytä sitä vielä.”
”Näin?”
”Niin sitä minä vain, että lautasen pyörähdykseen menee aina sama aika koko lautaselta. Mutta pisteellä ulkokehällä on paljon pidempi matka, koska ulkokehä on pidempi. Ja sisäkehällä, tuossa pohjan reunassa, on paljon pidempi kehä ja piste kulkee sen ympäri samaan aikaan. Niin saman lautasen kaksi pistettä menee eri nopeuksilla. Miksei lautanen hajoa? Minä luulisin, että sen pitäisi hajota.”
”Öh, tuota… Ei sen pitäisi hajota. Ei tuossa minusta ole mitään kummallista. Kaikki esineet toimivat noin. Vaikka sen rajaisi tosi pieniin kehiin, niin ne kaikki kulkisivat eri nopeutta, mutta oleellista on, että ne kulkevat saman kulman samassa ajassa. Vähän niin kuin tämä haarukka. Jos käännän sitä näin, niin keskiosa on samassa paikassa ja tässäkin eri kohdat kulkevat eri nopeutta, mutta ei se tarkoita, että ne olisivat irrallisia.”
”Et taida tietää…”
”Ei siinä ole mitään ihmeellistä.”
”Jos tosi laholla kepillä lyö tosi nopeasti, se voi katketa keskeltä.”
”Niin no, se johtuu samasta kuin tuossa normaalikiihtyvyydessä: lyödessä keppi kiihtyy ja sen kärki, joka menee pisimmän matkan, kiihtyy nopeiten. Ja kepin kärjen painolla on ominaisuus vastustaa tätä kiihtyvyyttä, eli sen paino. Ja jos kepin rakenne ei kestä sen kokoista voimaa, se katkeaa.”
”Nimenomaan!”
”Mutta lautanen tai useammat esineet eivät hajoa siihen, koska ne kestävät. Lisäksi, tuossakaan ongelma ole siinä, että kärki kulkisi eri nopeutta kuin varsi, vaan se, että kärki kulkee eri nopeutta kuin aikaisemmin, eli se kiihtyy.”
”Minä hyväksyisin tuon, koska lautanen kokemuksen mukaan ei hajoa, kun sitä kääntää.”
”Empiriaa. Oikein hyvä.”
”Uusi tuoppi?”
”Kyllä kiitos.”
”Entä laivat? Puuveneet, ei ongelmaa, puu kelluu ilman poppaskonsteja. Mutta rautalaivat. Järvimalmi menee pohjaan, se on koko homman pointti. Miten siitä tehty vene, joka on vielä täynnä tavaraa, voi pysyä pinnalla? Onko merivesi jotenkin raskaampaa?”
”Se on vähän raskaampaa, koska siinä on suolaa. Mutta se ei ole oleellista. Metalliveneiden sisällä on ilmaa, jolloin ne ovat kokonaisuudessa kevyempiä kuin vesi. Rautaa on ympärillä vain vähän. Kun laiva lasketaan vesille, se uppoa sen verran, mitä laivan kokonaispaino korvaa laskettuna veden tilavuudessa.”
”Häh?”
”Tai siis. Jos laiva painaa, sanotaanko tuhat tonnia, mikä on vielä aika pieni laiva – niin se uppoaa sen verran, kuin minä tuhat tonnia vettä painaa. Eli tuhat kuutiometriä. Se olisi kuutio, joka on kymmenen metriä kanttiinsa.”
”Eli kuinka paljon…?”
”Tuota… en osaa teidän painomittojanne, mutta matoran-kyynärä on noin kolmekymmentäkolme senttiä, ja sata senttiä eli kolme kyynärää on noin yksi metri. Ja tonni painaa yhden kuutiometrin, eli kolme kertaa kolme kertaa kolme kyynärää kokoisen kuution verran vettä. Ja tämä laiva painaisi siis tuhannen sellaisen verran.”
”Se taitaa olla hirmuisen paljon?”
”No, se on vain kymmenen kertaa kymmenen kertaa kymmenen metriä, eli kolmekymmentä kyynärää kanttiinsa.”
”Aika vähän oikeastaan. Mahtuisi pihalle.”
”Joo. Vesi on painavaa. Ja öö, tilaan mahtuu aika paljon juttuja? Vaikka se kuulostaisi pieneltä.”
”Ja tämä ’tuhat tonnia’ painava laiva siis korvaisi sen verran vettä?”
”Joo. Eli se uppoaisi sen verran, mitä tuo vesimäärä veisi tilaa.”
”Hei, keksin! Jos upotan sormen tuoppiin, se nostaa kaljan pintaa sormen verran, eikö?”
”Just niin. Mutta tuo ei ole ihan sama asia, koska painat sormen sinne. Kokeillaan – onko teillä jotain kelluvaa? Mutta joka uppoaisi kuitenkin vähän?”
”Pala tuohta? Halko ei mahdu tuoppiin.”
”Miten olisi vaikka jääpuikko? Sen pistäminen sekaan ei pilaa olutta.”
”Goop, haepa toalle jääpuikko pihalta.”
Goop ei muistanut, että kukaan olisi tehnyt pientä lumiukkoa tuvan ikkunan alle, mutta kukapa näitä laski.
”Noin. Kiitos. Oikeastaan olisin voinut tehdä sellaisen itsekin, mutta unohdan aina. Katsokaa: jää kelluu, koska se on kevyempää kuin vesi – ja olut. Niin kuin puuvene, ja laiva kokonaisuutena, kun laskemme mukaan sen sisällä olevan ilman. Mutta se uppoaa silti vähän eikä jää vain veden pinnalle nököttämään. Kun pistän jääpuikon tuoppiin, plop! Pinta nousee sen verran, mitä maan vetovoiman puoleensa vetävä puikko jaksaa veden sisään upota, eli painonsa verran mitattuna veden – kaljan – tulevaisuudessa. Tilavuudessa.”
”Ihme juttu. Ja rautalentokoneet toimivat samalla tavalla? Ne ovat yhteensä kevyempiä kuin ilma?”
”No, itse asiassa ei. Ilmalaivat, semmoiset kaasupallot jota meillä ei ole, toimivat niin. Ja kuumailmapallot – koska kuuma ilma on kevyempää kuin kylmä.”
”Siksi löyly on kuumempaa ylälauteilla.”
”Just. Empiriaa. Mutta lentokoneet eivät perustu siihen. Lentokoneet menevät vain tosi lujaa ja muuttavat osan tätä liikettä liikkeeksi – tai ehkä kiihtyvyydeksi – ylöspäin muuttamalla ilmavirran suuntaa. Ja jotkut ilmalaivat ja kopterit vispaavat ilmaa nopeasti alaspäin niin, että ne itse kohoavat ylöspäin, mutta se on vähän eri asia.”
”Miten ne sitten muuttavat sitä ilman liikettä liikkeeksi?”
”Ilma menee eri nopeutta siiven ala- ja yläpuolella, koska ne ovat eri mallisia. Siiven yläpinta on kaarevampi ja siksi pidempi, ja alapinta suorempi ja lyhyempi. Ja tästä syntyy paine-ero, joka painaa siipeä ylöspäin. Luulisin. En ole asiantuntija. Teidän pitäisi kysyä Tongulta.”
Ovelta kuului kohtelias koputus.
”Nytkö se Omri tulee klapien kanssa? Johan sillä kesti. Ovi on auki!”
”Minä hain ne klapit kyllä jo hyvän aikaa sitten.”
”Kuka hitto siellä sitten on? Hetkinen – tässähän me ollaan kaikki. Ääk! Lumipara!”
”Moi Snowie!”
”Hushus! Tämä on elävien talo! Kampeappas itsesi takaisin hankeen tai saat luudasta!”
”Ööh…”
”Rauhoitus nyt. Hän on ystäväni. Aivan harmiton. Ja ihmeen pieni vielä.” Kepe röyhtäisi. ”En kyllä yhtään tiedä, mitä hittoa hän tekee täällä. Tule maistamaan, vanha veikko. Tässä on päällikkö Muftal ja hänen kyläläisensä – pistä se luutu nyt suuren hengen tähden pois. Tekevät hyvää kaljaa. Ja aika vahvaa, ilmeisesti. Oletko se todella sinä?”
”Omassa persoonassani. Terve vaan kaikille ja ööh, pahoittelut kutsumattomasta vierailusta näin ilta-aikaan… Teillä taitaa olla se, jota etsin.”
”Mitä olet hakemassa?”
”Sinua, tietenkin. Mutta näytät uineen paikallisväestön liiveihin harvinaisen joviaalisti.”
”Puhun tieteen universaalia kieltä. Me olemme vissiin aika kaukana sivistyksestä. Tai ainakin lähimmästä kaupungista. Tai tiestä. Miten sinä edes olet täällä? Ilman reppua tai mitään? Puolikkaana?”
”Loput minusta, kamat, Tongu ja sukset odottavat porttinne takana. Ja olisi kohteliasta pyytää hänetkin sisään, mutta suoraan sanottuna en usko, että hän mahtuu ovesta. Kaikki eivät osaa toistaa temppuani.”
”Bio-Klaanilaisia? Muita tietäjiä etelän linnasta?”
”Joo, totta kai. Ne – me – päätyvät, päädymme mitä erikoisimpiin paikkoihin. Miten te löysitte tänne?”
”Etsijäsi avulla. Se kannettava laite, jonka kanssa metsästimme tryffeleitä Lehusta. Ja Tongu lainasi lentokonetta, joka teki pakkolaskun, ja siitä eteenpäin hiihdimme. Pelkäsimme jo, että sinut on kaapattu, mutta ilmeisesti arvon päällikon väkeä kiinnosti lähinnä sinun juottamisesi tuhtiin humalaan.”
”En minä niin humalassa vielä ole.”
”Olet kyllä, mutta ei se haittaa. Mukava nähdä! Minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt olla tällä seikkailulla mukana jo alusta asti.”
”Krhm, jos saan sanoa, ja saan, koska tämä on minun taloni. Emme me nyt toaa kaappaisi. Halusimme vain vastauksia muutamaan kysymyksiin, joita meille on tullut mieleen täällä elellessämme.”
”Te toisaalta uhkasitte heittää taskukamerani avantoon, jos en tulisi mukaanne.”
”Ehkä uhkasimme, ehkä emme. Kuka sitä muistaa?”
”Ja mikäli asian ymmärsin, niin se turkismetsästäjäkin tuli Klaaniin lähinnä houkuttelemaan jotain hyväuskoista tänne pohjoiseen.”
”Uhkasitteko te heittää Kepen taskukameran avantoon?”
”Tasan uhkasivat.”
”No hei, kai noin monen tuopillisen jälkeen kalavelat on maksettu! Saunakin on lämmin. Ja meillä olisi vielä muutamia kysymyksiä. Äänilevyn neula, miten yhteen värinään mahtuu kaikki soittimet JA laulu –”
”Sinä olisit voinut jäädyttää avannon umpeen sormia napsauttamalla, senkin hupsu.”
”Kamera olisi voinut hajota osuessaan jäähän. Eikä se ole niin helppo temppu.”
”Okei, okei. Oliko se kalliopiirroshommakin juksausta?”
”Kalliokaiverrus. Se on oikea. Tosi hieno. Siinä koko saaren kartta, osa nykyisistä kylistä on siinä mutta ei kaikkia, ja jotain mitä ei enää ole, luulisin. Klaani jotenkin säteilee niihin. Muftal sanoo, että se kaiverrus on ollut siinä aina.”
”Aina on ollut. Emme me nyt ketään oikeasti huijaisi. Yhtään ei olla huijattu. Ajateltiin tätä enemmän… tiedonvaihtona, tieteellisenä prosessina.”
”Seminaarina, Muftal, seminaarina.”
”Seminaarina. Mitä noihin vanhoihin juttuihin tulee, niin kannattaa kysyä naapurikylän vanhalta Uhrakilta, hän on perillä niistä jutuista.”
Ikkunaan koputettiin kohteliaasti. Muftal kalautti sitä luudanvarrella ja vanha tuuletusikkuna lähes läpinäkymättömällä lasilla pamahti auki. Yksi iso punainen silmä tuijotti joukkoa katonrajasta.
”Mainitsiko joku saunan?”
”Mikä helvetti Profeetan nimeen TUO on?”
”Se on vain viimeinen keltaisista jättiläisistä. Ja kertoo teille kaiken mitä ikinä haluatte tietää aeronautiikasta. Saunan jälkeen, luulisin. Toivottavasti teillä on iso saunan ovi. Ja lisää kaljaa.”
Lopulta Tongun piti kuin pitikin irrottaa saunan katto päästäkseen sisään. Mutta koska kylässä ei juurikaan käytetty nauloja, ei tästä ollut haittaa rakennuksen integriteetille. Malkakatto nousi ja laski ja jätti istui löylyihin. Jälleen tavalliseen kokoonsa kohonnut Snowie heitti löylyä ja kulautti vaivalla ansaittua seikkailuoluttaan. Kepellekin sallittiin vielä tuopillinen, kun hän oli ensin torjunut dehydraatiota pitkällä kulauksella kylän lähteestä.
Kyläläiset liittyivät löylyyn ja Tongu pääsi demonstroimaan kiukaan avulla, miten kuuma höyry sai ilmaa raskaammat kulkuneuvot nousemaan ilmaan. Pitkien ja antoisien löylyjen jälkeen Tongu jäi nukkumaan lauteille ja Snowie esitteli tuvan puolella Pohjois- ja Etelämantereen faunaa kyläläisille varjokuvateatterin keinoin. Kepe sammui kuin saunatonttu esityksen aikana. Sen loputtua kyläläiset tekivät Kepelle ja Snowielle pedin tuvan lattialle ja lumiukko nosti ystävänsä vällyjen väliin.
Seuraava aamu nousi lumisateisena ja kaikki kokoontuivat neuvonpitoon kylän keskipihalle. Saunan, kunnon ruuan ja tukevan levon jälkeen kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kyläläisillä oli oikeus sivistykseen ainakin niiltä määrin, kun se koski jänniä ja ovelia luonnonilmiöitä, mutta uhkaus taskukameran nakkaamisesta jorpakkoon oli ollut liioiteltu. Kepe ehdotti, että kylään perustettaisiin Bioarkistojen sivupiste, mutta päällikkö Muftal ilmoitti, ettei kukaan kylässä osannut lukea. Snowie lupasi ottaa Isä Ruskon kanssa esille lukkarin osoittamisen kylään.
”Teidän ei kannata lähteä lumisadetta vasten tänään, mutta huomenna kirkastuu”, sanoi päällikkö. ”Joten ehdimme keskustella vielä äänilevyn neulasta, sukelluskellosta, vuorovesi-ilmiöstä ja mustista aukoista. Huomenna tarjoamme teille kyydin Kaya-Wahin reunalle, jonne lentokoneenne voi laskeutua ja napata teidän kyytiin.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Tongu katsellen pyryä. ”Mutta meidän pitäisi saada ilmoitettua suunnitelmasta Ontorille ja Ternokille jotenkin. Radio ei toimi. He eivät ole kovin kaukana, ja harjanteelle voisi päästä jalan. Mutta päivä kuluu.”
”Ihme juttu tuo radiohäiriö”, sanoi Kepe. ”Puoli saarta on pimennossa. Joku häiritsee aaltoja. Tätä pitäisi selvittää jo ihan Klaanin turvallisuuden takia.”
”Sitten tällä ei ole mitään käyttöä”, sanoi Snowie ja kaivoi esiin Paacon erityistehokkaan radiolähettimen. ”Kuulkaas… jos me koitamme selvittää häiriön lähteen ja korjata sen, niin pitäkää te tämä lähetin. Paaco voi varmaan aina tehdä uuden. Voitte kuunnella sillä Klaanin taajuuksia. Sieltä tulee välillä kehittävää ja kiinnostavaa asiaohjelmaa. Voimme pudottaa teille paristoja silloin tällöin, kun joku lentää yli.”
Päällikkö oli lahjasta mielissään, vaikka toistaiseksi siitä kuului pelkkää särinää. Kepe käänteli ja hienosääti nappuloita ja sai irti yksittäisiä sanoja hälyn seassa. ”Verkstappenn… Bottax… Verkstappenn… Nämä eivät kyllä soita mitään kelloja. Kuka tietää? Paaco osannee auttaa, ja minäkin teen voitavani, kun pääsen pajalle.”
Surisevanakin radio oli kyläläisten mielestä jännittävä. Muftal asetti sen takanreunalle kunniapaikalle ja näytti saavan ajatuksen.
”Niistä vanhoista ajoista tuli mieleeni, tieteen mestaria voisi kiinnostaa yksi kalu, jonka edellinen päällikkö löysi nuoruudessaan sen kalliokartan juurelta. Sinä keväänä vesi oli taas järvessä alhaalla ja jääkuori vajosi aikaisemmin kuin yläjuoksun jääpato ja koko komeus oli esillä ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Tämä löytyi rantavedestä kivien välistä.”
Klaanilaiskolmikko kurkkasi puulaatikkoon. Esine oli hyvin vanhaa, kellanvihreäksi muuttunutta metallia. Sen kokonaismuotoa oli vaikea erottaa, mutta se koostui ainakin kahdesta matalasta kupista, katkenneesta tangosta tai useammasta ja lyhyistä ketjuista, jotka olivat osaksi murentuneet ja vääntyneet hajalle. Raskain osa oli pohjaltaan pyöreä ja toiselta puolelta tasainen, toiselta kupumainen. Laatikossa oli irrallaan mahdollisesti aikanaan eläimen päätä esittänyt mutta ajan saatossa yksityiskohtansa menettänyt pienoisveistos.
”Se on ollut vaskinen vaaka”, selitti päällikkö. ”Ajalta ennen kuin järvimalmia alettiin nostaa näillä seuduilla.”
Kepe nosti esineen varovaisesti laatikosta. Vanha mies näytti olevan oikeassa. Esine tuntui muinaiselta, mutta se oli myös hyvin kaunis. ”Käytettiinkö täällä silloin raudan sijaan kuparia?”
”Se on messinkiä”, sanoi Tongu. ”Vanha sana vaski viittaa milloin kupariin, milloin messinkiin, milloin prossiin. Messingissä on enemmän sinkkiä, eikä se siksi muutu niin turkoosiksi. En ole arkeologian asiantuntija, mutta minusta täältä saarelta ei ole löydetty juurikaan kuparia, joten messinkikin voi olla tuontitavaraa. Liikuttiinhan sitä merillä ennenkin.”
”Klaani se vasta onkin kansainvälinen, joten miksei koko saari?” kysyi Snowie. ”Kai tämänkin kylän asukkaat ovat alkujaan huuhtoutuneet rantaan ja vain jotenkin päätyneet tänne ylös. Ja hyvä niin.”
”Niinpä kai”, sanoi Kepe ja mietti kivikartan säikeitä, jotka lähtivät Klaanista ja päättyivät entisiin ja nykyisiin kyliin – vai toisin päin? ”Kenties tuota kaivosasiaakin pitäisi joskus tutkia.”
”Mutta se odottakoot seuraavaa seikkalua!” sanoi Snowie ja ihasteli kylän aarretta.
Pimeän tultua he saivat hoidettua paluukyytiasiankin kuntoon: Kepe rakensi valokivestä ja eväiden alumiinifoliokääreestä valonheittimen, ja Tongu kiipesi läheiselle kallioharjanteelle vilkuttelemaan sillä suuntaan, jos Ontor ja Ternok todennäköisesti odottivat. Laivastolaiset osasivat Morsi-koodin, ja pian vastasivat Kooka-Burran välkyttimellä. Kone oli toimintakunnossa ja nouto Kaya-Wahista sovittiin huomiseen iltapäivään. Illalla Tongu selitti äänilevyn, vaikkei ollut itsekään varma, miten se oli mahdollinen. Kepe osasi selittää vuoroveden ja sanoa jotain mustista aukoista, ja Snowie yllätti omakohtaisella sukelluskellokokemuksellaan. Viileämpiä unia kaivaten Tongu kävi nukkumaan Kostamuksen ja Äkkihurjan kanssa karjasuojaan.
Muftal taas oli hyvä lukemaan säätä vuosisataisella kokemuksellaan vuoristoilmasta. Seuraava aamu, Snowien matkan kolmas, nousi kirkkaana ja aurinkoisena. Lähtövalmistelut tehtiin hitaanlaisesti eikä kellään ollut syytä nousta jalkeille ennen aikojaan.
Päällikko osoitti paljon kuljettua mutta eilisen lumipyryn kuorruttamaa uraa koilliseen – ja alaspäin. ”Tästä Kaya-Wahiin on yksi pitkä alamäki. Hieman kumpareinen tosin, ja saatatte joutua vetämään kelkkaa parissa kohtaa. Jättäkää kelkka metsän rajaan ja me haemme sen Kostamuksella ja Äkkihurjalla kun sinne päin ehdimme. Muistakaa korjata radio ja lähettää lukkari kirjoineen, ja poiketkaa ihmeessä, jos satutte kulkemaan ohi!”
Kepe katsoi rekeä, johon oli pakattu monta laukkua, kaksi ahkiota ja Tongun pitkät hiihtovarusteet. ”Minulla olisi pieni parannusehdotus”, hän totesi. ”Tongu, nostatko keulaa ylös?”
Jätti teki työtä käskettyä ja Kepe kumartui reen alle. Hän puhisi hetken mustan teippirullan kanssa. ”Tämä on kehittämääni kitkatonta teippiä. Pystyin sen avulla kiskomaan Dek-Korosta lainaamaani ahkiota vaivatta, joten sen pitäisi auttaa myös tämän reen ja niiden parin vetokohdan kanssa. Katsotaan mitä käy!”
Kolmikko asettui rekeen. Kepe ja Snowie vilkuttivat kyläläisille jotka vilkuttivat takaisin, Tongu tökki sauvoillaan vauhtia. Kelkka liikkui häkellyttävän kevyesti, ja ensimmäiseen kunnon alarinteeseen päästyään se katosi suurten kuusien lomaan kuin ammuttuna. Kyläläiset palasivat mökkeihinsä tyytyväisesti nyökkäillen klaanilaisten kauhun ja innostuksen huutojen hiljalleen etääntyessä.
Epilogi
Matoro nyppi sohvan käsinojaa ja vilkaisi taas kelloa. Oli kulunut kolmekymmentä sekuntia. Tästä tulisi vielä pitkä ilta.
”Kato kato, Verstappenn pääsee ohittamaan seuraavalla suoralla. Nyt – eikä! On se Bottax vaan kova. Nyt taas – ja ei. Oho, katso! Kalonsolta lähtee rapujalka alta! Seuraavalle varikolle on vielä 20 sekuntia. Menee jännäksi!”
Matoro haukkasi donitsia. Ainakin se oli ihan hyvää. Toa mietti, eikö hänen isäntänsä väsynyt kolistelemaan ympäriinsä mökissään rakettimoottoreita ja asejärjestelmiä pursuavassa puvussaan. Kai joku Mark Mökki olisi sopinut paremmin sohvalla röhnöttämiseen ja kaljan kittaamiseen? Nyt teräsjätti istui jännittyneenä sohvan reunalla metallisilla pakaroillaan niin, että huonekalun puolesta hirvitti. Kypärän tämä oli sentään ottanut pois, mikä helpotti Karhuhain ja donitsien nauttimista.
Televisio oli todella suuri ja toimi ilmeisesti plasmalla. Elementtitelevisiosarjasta tämä oli ollut ainoa, jolle oli löytynyt markkinarako. Vesitelkkaria kuulemma käytettiin yleisesti akvaariona. Matoro mietti, että elementistä riippumatta 80 tuumaa oli aivan liian suuri näin pieneen asumukseen. Sohva oli alle kolmen metrin päästä, ja pitkin kiemuraista rataa kuuttasataa kilometriä tunnissa kiitävät rapuajoneuvot täyttivät koko näkökentän. Lisäksi kuva oli hämmentävän tarkka.
Kaikkein eniten Matoroa masensi ohjelmatiedotus. Miten hän olikaan osunut bensanhakureissullaan Killjoyn mökille juuri moottoriurheilun superviikon loppurysäyksen aikaan? Kun Danmarian Nui Prix olisi ohi, olisi vuorossa yöllinen Arj-Durunin MUM-ralli ja sen päälle legendaarinen ja kammottu Le-Matoransin 36 tunnin ratakilpa-ajo. Matoro saisi kyydin takaisin Klaaniin vasta, kun Suga tulisi hakemaan Klaanilehden tuoreen painoksen seuraavana maanantaina. Radiolähetin ei toiminut, mutta posti kulkisi ajallaan siitä riippumatta. Suga myös osaisi olla yhteydessä vaikka lintupostilla, jos muut keinot eivät toimisi.
Siihen asti katsottaisiin rallia. Kenen tahansa muun kanssa olisi voinut vaikka pelata korttia, paistaa makkaraa tai jutella mukavia. Mutta Killjoy oli erakko. Kaikki sen tiesivät: hän piti kauhean onnettomuutensa jälkeen yhteyttä vain kouralliseen jäseniä, eikä Matoro ollut yksi heistä. Toisaalta hänestä tuntui, että metsästäjä oli ollut sisimmässään iloinen saatuaan vähän seuraa korpimökilleen.
Äkkiä kuului jysähdys ja surkea vinkaisu. Killjoy nosti rautasaappaansa. Se alta paljastui littanaksi lytistynyt hiiri.
”Tämä pirulainen on syyllinen viimeviikkoisten donitsieni katoamiseen. Löysin loput nomparelleista mökin alta pienestä kuopasta. Tämä olento ei ansainnut elää.”
Matoro kumartui katsomaan kuollutta Kuma-Kofoa raapien päätään. Kai Killjoy kiikuttaisi ruumiin edes pihalle? Mutta metsästäjä oli jo kadonnut jääkaapille hakemaan uutta kaljaa.
”Juu, kiitos. Tuota, Kaya-Wahi on aika kaunis näin lumisena talvena?”
”Karulla tavalla”, sanoi Killjoy rojahtaessaan sohvalle. ”Kohta alkaa viimeinen kierros.”
Ajoneuvot jatkoivat kulkuaan aivan samalla tavalla kuin kaikilla edellisilläkin kierroksilla. Bottax ajoi varikolle ja vikkeläsormiset matoranit vaihtoivat uudet rapujalat alle neljässä sekunnissa. Jännitys tiivistyi.
Kuului jumalaton rysähdys ja mökki tärähti. Killjoyn kalja lipesi lattialle ja pullo räsähti sirpaleiksi. Kuparipannu kolahti keittiökaapin päältä. Ikkunat helisivät ja räystäiltä tippui lunta.
Jotain Puhdistajasta ja Varjotusta mutiseva mökki-isäntä harppoi etuovelle. Haarniskapuvun ohjuspatterit kääntyivät valmiusasentoon ja käsitykin sisälle syttyi voimistuva hehku. Killjoy riuhtaisi mökin oven auki ja karjui jotain, josta toa kuuli selvästi lähinnä kirosanoja. Vihdoinkin vaihtelua! Matoro tempasi itsensä ylös sohvalta, ja reilu henkilö kun oli, otti mukaansa myös hiirenraadon hännästä roikottaen.
Hän kurkkasi oviaukosta. Killjoy taittoi ohjuspattereitaan takaisin haarniskan sisään. Kauan kadoksissa ollut Kerosiinipelle voi pahoin mökin nurkalla. Keetongu hoiperteli ylös rustiikkisesta puureestä, joka oli ilmeisimmin törmännyt mökin takaseinään. Snowie, joka oli törmäyksen voimasta jatkanut matkaansa eteenpäin liike-energian lakien vaikutuksesta, irrotteli itseään hirsiseinästä porkkananenä vinossa.
”Jos tämä on jotain Guardianin pilaa, saatan ryhtyä uudestaan varomattomaksi”, murisi mökin isäntä.
”Ei ollenkaan, ei ollenkaan”, sanoi Snowie. ”Jos tarvitset kitkaa vähentävää teippiä, niin Kepellä on rulla tosi hyvää. Moikka Matoro! Miksi sinulla on litistynyt hiiri?”
”Terve. Se on ööh, hölmö tarina. Näen, että löysit Kepen itsekin.”
”Ainahan minä Kepen löydän”, nauroi lumiukko ja auttoi matkasta toipuvaa toaa.
Tongu hoippui kättelemään Killjoyta. ”Kiitos mökin sijainnista. Jos se ei olisi ollut tässä, niin olisimme varmaan vieläkin matkalla mereen. Voiko tänne laskeutua lentokoneella? Tarvisen puoli kilometriä melko tasaista lumikenttää.”
”No sitä riittää. Taitaa olla kohteliasta pyytää teidät sisään, mutta voisitte soittaa etukäteen seuraavalla kerralla. Meillä on kisakatsomo menossa. Danmaria meni juuri ohi, mutta Arj-Durunin MUM alkaa näillä näppäimillä.”
”Radioyhteydet eivät toimi”, sanoi Kepe. ”Emme voineet.”
”No on se ihme”, Killjoy murahti ja katosi mökkiinsä. Muut seurasivat perässä.
He eivät kaikki mahtuneet sohvalle, joten Tongu otti tuolin keittiösyvennyksestä ja Snowie istui lattialle 80-tuumaisen eteen. Rapuajoneuvot kiitivät nyt hiekkaerämaassa ja syöksyivät tämän tästä tieltä ulos.
”Miten sinä voit saada noin terävää kuvaa tänne korpeen?” ihmetteli Kepe. ”Tuleeko tämä tosiaan reaaliaikaisesti?”
”Totta kai. Se on urheilua. Ei siinä olisi mitään järkeä, jos loppuratkaisu olisi selvillä.”
”Mutta tätä lähetetään Arj-Durunista. Sinne on tuhansia kilometrejä. Sinulla pitää olla todella vahva vastaanotin.”
”Se on semmoinen lautanen, ei se nyt sen ihmeellisempi ole. Creedy viritti minulle uuden viime syksynä. Sain HD-ominaisuudet käyttöön. Pienempi resoluutio muuttuu puuroksi näin isolla näytöllä.”
”Kuva on todella eläväinen”, sanoi Snowie. ”Ihan kuin olisimme autiomaassa itsekin.”
”Kepe rapsutti päätään ja tuijotti ruutua. Sitten hän nousi sohvalta ja veti television alta pienen punamustan metallilaatikon, josta tursusi johtoja. Ääni katosi ja kuva pimeni.
”Hei! Kisa on kesken!” parahti Killjoy.
”Luulen, että mysteerien avain yksi ja sama”, sanoi Kepe. ”Jos en erehdy, joku lainaa saaren radioaaltoja täydellisen tarkan live-kuvan välittämiseen Klaanin saarelle. Tällaisen tietomäärän välittäminen langattomasti vie hitosti kaistaa. Siviilivehkeillä sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta ehkä jollain meistä on käytössä huomattavia määriä tekniikkaa, jota ei ole tarkoitettu siviilielämään? Tekniikkaa, jonka käytössä ei tarvitse välittää tavanomaisista säädöksistä ja etiketistä?”
Kepe veti taskustaan esiin ruuvimeisselin ja aukaisi laatikkokojeen. ”Katso, rosvoreleitä. Adapteri, joka muuttaa radioaaltoja kuvaksi, vaikka millä mitalla. Ja tuossa on uudelleentahdistin. Ja ellen vallan erehdy, ei minkään tavallisen viihde-elektroniikkafirman logona ole musta käsi.”
Killjoy ojensi kätensä ja Kepe iski laatikon tämän konekouraan. Metsästäjä toi laitteen lähemmäksi silmiään. ”No jo on pannahinen”, sanoi Killjoy. ”Minä ihan oikeasti luulin, että tämä on aivan tavallinen digiboksi, mutta ei vissiin sitten. Olen nähnyt tällaisen viimeksi Xcutionin kannella. Häiritsimme niillä Rautalaivaston radioliikennettä ja kaappasimme sen kanavat omaan käyttöömme. Mistähän Creedy on onnistunut löytämään sen. Sodanaikaiset rosvoreleet ja kaikki. Hö.”
”Minusta sinun ei pitäisi käyttää sitä”, sanoi Tongu. ”Ainakaan kaikkia kanavia. Se aiheuttaa yleistä hämminkiä ja jopa vaaratilanteita.”
”Niin kai sitten”, Killjoy myönsi ja huokaisi. ”Hyvästi, teräväpiirtoinen Le-Matorans.”
”Nyt voimme ainakin avata Muftalin radioyhteyden, eikä Paacokaan polta päreitään menetetystä lähettimestään, kun kerran löysimme ongelman syyn”, nyökkäili Snowie.
”Ylläpidolla olisi varmaankin sananen sanottavana tähän hommaan”, Kepe vastasi. ”On ehkä helpointa, että sinä vain sammutat rosvoreleet ja me kerromme, että korjasimme saaren leylinjat tai vastaavat, jotka haittasivat radioaaltoja.”
”Olisin kiitollinen, jos Guardianin ei tarvitsisi työntää nokkaansa tähän. Mutta… onko loppukilpailujen katsominen huippulaadulla kokonaan poissa pelistä?”
”No, en ole admin, mutta sinä varmaan hoidat koko tämän osan saaresta ilmapuolustusta, ja tärkeimmän sanomalehden painon, joten ehkä se kuulostaa ihan kohtuulliselta…?” Matoro ehdotti.
”Pari kertaa kuukaudessa? Silloin tällöin? Klaanin terveen anarkian kunniaksi?” ehdotti Snowie.
”Käy minulle”, sanoi Tongu. ”Seikkailu on paljon tylsempää, jos on koko ajan puhelinsoiton päässä kotoa. Kunhan pidät kojeesi sen verran pois päältä, että kerron pojille koordinaatit.”
”Viiden klaanilaisen neuvoston päätöksellä: Loppukilpailut sallittu ja kaasu pohjaan!” Snowie nauroi. ”Ilman ralliasi meidänkin seikkailu, kauniit maisemat, uudet kaverit, lämpimät löylyt ja vuosisadan rekiajelu olivat jääneet välistä. Ikinä ei voi tietää, mitä jutuista seuraa. Ja lopulta asiat tuppaavat menemään juuri niin kuin niiden pitikin mennä.”
Sydäntalvenseisaus oli viimeinen vaihe Suuren Hengen ainaista sykliä: jumalan levon hetki pitkän vuoden jälkeen. Tietenkään Suuri Henki ei oikeasti nukkunut: ummisti vain hieman silmiään. Maailman kansat pitivät yllä tuliaan ja valojaan ja juhliaan sen pienen hetken, kun pyhä valo oli lyhimmillään. Ja pian alkoi Hengen kosmisen päivä uudelleen, joka aamu hieman kirkkaampana. Uuteen aamuun kuuluivat aina uudet mahdollisuudet: uudet nimet ja uudet polut.
Auringot olivat vaivalloisesti kavunneet harmaalle taivaalle, ja olisivat pian taas alhaalla – mutta hetken ne ehtivät tehdä maailmasta kirkkaan valkoisen. Lumi peitti kaiken: kuuset, harjut, järvet ja suot, pienet kylät ja kukkulat. Se oli paakkuuntunut puihin, mikä teki pienemmistä muodottomia lumiveistoksia. Pakkanen oli armeliaan leuto, ja harmaat pilvet satoivat lunta hellästi ripotellen.
Niillä pohjoisilla saloilla ei juuri matkalaisia kulkenut – ja vielä vähemmän sydäntalvella. Ne uneliaat reunamaat nukkuivat samanlaista unta kuin ne olivat tehneet jo sadat ellei tuhannet vuodet. Pieniä korpikyliä oli niin harvakseltaan, että ne muodostivat kuin pieniä matoralaisten saaria keskelle mantereen kesyttämättömiä maita.
Siksi oli niin kummallista, että sillä yhdellä metsäpolulla todella tuli vastaan joku.
”Hoi.”
Tervehdys tuli jo kaukaa. Vastaantulija kohotti lyhyttä kättään rauhan merkiksi. Hahmo oli pituutensa puolesta matoran, ja kietoutunut punertavaan villatakkiin. Tällä oli puinen pulkka perässään. Sininen koira kiskoi sitä yhdessä isäntänsä kanssa.
Ketään muuta ei ollut tiellä tullut vastaan koko päivänä, eikä edellisenäkään. Oli kummallista tavata yhtään ketään niin kaukana, lukemattomien yksinäisten virstojen takana. Polulla oli paksu lumipeite. Eipä sitä olisi tiennyt tieksi, paitsi siksi ettei niin pitkiä puuttomia kujia esiintynyt metsissä luonnollisesti. Paitsi ehkä jokina: toisinaan niitä pitkin hiihtäminen tai luisteleminen oli ainoa tie, mikä korven leikkasi.
”Hei”, soturi kohotti kättään vastaan. Lumi narskui askeleiden alla. Sade oli rauhallista, sellaista että pienikin tuulenvire heitti hiutaleita kasvoille. Toalla oli päällään tummanharmaa villakaapu ja toisella hartialla roikkuva reppu. Huppua hän ei pitänyt päässä, vaan lumihiutaleet kruunasivat hänen otsansa.
Vastaantulija pysähtyi hieman polun sivuun. Kaksi mahtui kulkemaan siinä kylki kyljen, mutta ei enempi. Tämän koira seurasi muukalaista silmä kovana. Se oli niitä vuoristolaisten hapakoita, joilla on pienet ylöspäin kaartuvat syöksyhampaat ja uskomattoman varmat jalat.
Toa katseli näitä ja pysähtyi itsekin parin harppauksen päähän. Hän hymyili varovaisesti.
”Minne matkaatte?”
”Aka-Koroon. Tuletkos sieltä?” Matoranin ääni on karhea ja syvä. Selvästi vanhempi kuin toa.
”Olin siellä hiljattain.”
”Ovaks tiet turvallisia?”
Toa nyökkäsi. ”Toivottavasti ne ovat nyt.”
”No minuahan lykästi”, matoran virnisti. Hänen karvahattunsa oli lumesta valkeana, ja hänen ruskea naamansakin oli kuurassa. ”Sinunkos tekosia?”
”Niin.”
Nyt koirakin oli päättänyt, että muukalainen oli kenties kunnon kaveri. Tämä asteli hitaasti mutta uteliaasti toan suuntaan. Sillä oli sininen turkki ja vihreät, ihmetteleväiset silmät. Se haisteli toan jalkaa ja katseli tätä anovasti.
Toa kyykistyi silittämään otusta. Se ravisteli tuiskuja turkistaan.
”Meillä oli samanlaisia kotisaarella”, toa sanoi. ”Vuohipaimenilla.”
Matoran katseli sitä hetken ja nauroi sitten.
”Hurtan nenä erottaa hyvät kurjista. Tiesitkös, että rahit näkevät sen?”
Toa kohautti olkiaan ja jatkoi hapakan silittelyä. Väite kuulosti vähän tyhmältä tai vähintään taikauskoiselta, mutta ei siitä sopinut sanoa. Koira oli saman tien kerjäämässä lisää rapsutuksia.
”Niinkö?”
”Tosi on”, matoran sanoi ja istui pulkkansa päälle. Se oli täynnä pussukoita ja reppuja. ”Sinullapa on kevyet kantamukset”, hän huomioi.
”Minulla on hyvät välit talven kanssa”, jään toa vastasi.
”Ah, niin tietenkin. Kuules, miteskä olisi päivätee? Minä en ole päässyt jutustelemaan kenenkään kanssa aikoihin, enkä usko että sinäkään olet.”
Toa vilkaisi vanhusta ja tietä edessään.
”No, miksei”, hän virnisti ja istuutui itsekin alas. Se oli virhe, sillä koira kävi saman tien hänen kimppuunsa ja yritti nuolla naamaa. Se luovutti vasta, kun sai tarpeeksi rapsutuksia, ja nyt piehtaroi lumessa heidän välissään. Koiran isäntä sen sijaan kaivoi esiin pienen vedenkeittimen, joka kävi lämpökivellä, ja kaatoi kattilaan tuoretta lunta.
”Vedessä menee hetki”, matkalainen mutisi ja kietoi viittaansa tiukemmin ympärilleen. ”Olen vanha Ihu. Mukava tavata.”
Vasta nyt toa saattoi katsoa miestä läheltä. Hänen naamionsa oli jonkinlainen muinainen Huna, ja sen silmät olivat syvät kuin kaivot. Hänessä oli turagamaista äänen ja mielen vakautta, vaikka matoran mies selvästi oli.
”Niin, niin. Mustalumi, Onuikoki, vanhalla kielellä”, tämä maisteli. ”Itsekö sen itsellesi annoit, vai joku muu?”
”No en haluaisi kerskailla, mutta eräs kiertävä laulaja keksi sen, kun sepitti erään seikkailuni lauluksi.”
”Neljä tavua sopii vanhaan mittaan hyvin”, vanhus noteerasi.
Lumi kattilassa oli sulanut, mutta se oli vielä kylmää. Lämpökivi ei ollut kovin vahva. Se oli luultavasti ikivanha. Matoro mietti, tarjoaisiko omaansa ja olisiko se kohteliasta. Tosin eipä heillä ollut kiire.
”Niin, sellaisessa nimessä on jotakin”, Mustalumi myönsi. ”Lisänimet jäävät elämään monesti oikeita nimiä pidempään.”
”Ja sinä tahdot käyttää nimeä, jolla sinut tullaan tuntemaan lauluissa.”
Matoro kohautti olkiaan. ”Niin. Tai kuka nyt ei tahtoisi erottua?”
”Jotkut sanovat, että toan ei pitäisi pohtia sellaista asiaa kuin legendoihin jääminen. Että Kohtalo pitää siitä huolen siitä ilman sinua.”
Oli vaikea sanoa, oliko se moite vai ylimalkainen miete. Vanhaa miestä oli hankala lukea.
”Tiedätkös, mitä nimesi sitten tarkoittaa vanhalla mataialla?”
Matoro nyökkäsi.
”Sehän on vain matoran mutta omana nimenään.”
”Ja matoran tarkoittaa?” ukko kysyi.
”Puhujia, tai jotain sinne suuntaan. En ehkä ollut parhaiten hereillä näiden opetusten aikana…” toa myönsi.
”Niin, Puhujia se on. Tai Niitä jotka käyttävät sanoja. Muut puhuvat eivät olleet vielä heränneet. Aivan hyvä nimitys, jonka merkitys myöhemmin unohtui. ”
”Niin”, Matoro mutisi vastaukseksi. ”Se ei ole kauhean kiinnostava nimi.”
”Jos nimi ei sovi miehelle, hän saa ennen pitkää uuden”, ukko julisti. ”Mutta ehkä omasi sittenkin pukee sinua. Vai haluaisitko olla Hän joka käyttää miekkaa?”
Toa kohautti olkiaan. ”No en minä niin ajatellut. Äh, en tiedä, ei minulla ole tästä mitään kokonaista ajatusta. Entä itse, mitä puuhailet täällä? Kauppamies?
Matoro vilkaisi tätä ja tämän pulkkaa.
Vanhus naurahti. ”Kulkuri, pikemminkin, vaikka kyllä minä tavaroitakin vaihdan.”
”Et siis tee mitään?” Matoro meinasi lisätä ”hyödyllistä”, mutta keskeytti itsensä.
”No jaa. Kyllä minä kovasti teen asioita. Kuljen ympäriinsä. Katselen puita ja lintuja. Veistelen mitä tarvitsen. Puhelen niitä näitä väen kanssa, niin kuin teen nyt. Kyllä se kiireisenä pitää. Etkö sinä tee samoin?”
”Minä kuljen paikasta toiseen auttaakseni kyläläisiä”, Matoro sanoi melkein loukkaantuneena. ”Ei toan sovi vain… niin. Tuhlata lahjojaan?”
Veden pinnasta nousi ohut höyry. Kivi säteili heikkoa lämpöä myös heidän jalkoihinsa. Se keräsi voimaa hitaasti mutta varmasti.
”Mhm. Taatusti on monta paikkaa, jotka ottaisivat sinut ilolla asumaan. Toalaisille on ovet aina auki. Mutta silti sinä vaellat täällä kaukaisissa korvissa.”
”Ehkä minä ajattelen, että voin tehdä siten enemmän hyvää. Sitäpaitsi mantereella on lukemattomia kyliä, missä ei käy toa kuin kerran vuosikymmenessä, jos sitäkään.”
”Niin, tokihan se on totta. Yhdessä kylässä harvoin on hätä joka päivä. Mutta sinä et osu silmääni miehenä, joka on niin kylmän looginen.”
Koko ukko alkoi turhauttaa Matoroa hieman. Hän huokaisi ja vastasi kuitenkin.
”Hyvä on, minä pidän vaeltamisesta. Uusien paikkojen näkemisestä. Ja monessa paikassa tarvitaan toaa, joten tuntuu sopivalta, että joku tekee näin.”
Miksi hän edes oli niin puolusteleva siitä?
He olivat hetken hiljaa. Vanhus sekoitteli vettä lusikalla ja kokeili varovaisesti lämpötilaa sen kärjestä. Koira nukkui tyytyväisenä hänen vierellään. Lumisade oli laantunut: se oli enää harva hiutale silloin tällöin. Taivas pysyi paksuna ja siniharmaana.
Hän loihti pulkastaan esiin kaksi puista mukia, ja juuri sopivasti alkoi vesi kiehua. Mitään hän ei sanonut, keskittyi vain kaatamaan vettä ja sitten sekoittamaan jotakin teetä siihen. Hän ojensi kuksan Matoron käsiin. Sen lämpö tuntui uskomattoman hyvältä sormiin.
”Kiitos.”
”Tien päällä tapaamiselle”, vanhus nosti kuppia aivan hieman.
”Tien päällä tapaamiselle”, Matoro sanoi ja teki saman. Juoma tuoksui yllättävän vahvalle, eikä hän tunnistanut mitä teetä se oli. Siinä oli joukossa kuusen tuoksua, tai sitten se tuli kupista.
”Minä aion olla Aka-Korossa nimeämispäivänä, sillä siellä minua odotetaan”, vanhus sanoi. ”Onko sinulla suunnitelmia?”
”En tiedä vielä”, Matoro myönsi ja hyvin varovaisesti ryysti juomaa. Se oli aivan liian kuumaa. Äh, älä ole niin hätäinen. ”Muistaakseni tätä tietä pitkin tulee vastaan kylä ja toinenkin.”
Vanhus nyökkäsi. ”Monen mielestä se päivä kuuluu viettää rakkaiden ystävien kanssa.”
Matoro huokaisi, katsoi ensin matorania ja sitten jalkojaan.
”Tällaisessa elämässä ei ole liian paljoa aikaa ystäville.”
”Alussa on yhtenäisyys, sanotaan, ja ilman ystäviä voi helposti hukata sen”, pappa sanoi.
En varsinaisesti kaipaa saarnojasi, Matoro mietti ja pohti sanojaan.
”No, joskus nyt vain päädymme tällaiseen elämään. Viime kerrat, kun minulla oli toa-veljiä ja -siskoja eivät menneet hyvin. Ehkä kaikkia ryhmiä ei ole tarkoitettu pysymään yhdessä.”
Olihan se outoa, että Suuri Henki saattoi vain… heittää sattumanvaraiset tyypit ryhmäksi, ja odottaa että he laittavat henkensä alttiiksi toistensa puolesta. Mitä jos kemiat eivät vain toimi? Vai oliko se sota, joka piti huolen, etteivät ne edes saaneet kehittyä terveellisesti? Yhtä kaikki, he olivat kaikki omilla poluillaan, ne jotka olivat selvinneet.
”Mutta ei ystäviä myöskään saa, jos ei vietä kenenkään kanssa aikaa.”
”No, minkäs teet, kyllä minulla on aikaa”, Matoro kohautti olkiaan. ”Olen ihan hyvä olemaan yksin.”
Vanhus hörppäsi teetään. Se ei ollut enää aivan polttavaa. Matoro teki saman, ja se oli kyllä aivan loistavaa teetä. Toki nyt kuuma juoma on aina hyvää sillä kelillä, mutta se oli erityisen hyvää. Siinä maistui kuusi ja kardemumma.
”Mutta haluatko olla?”
”Miten niin haluanko?”
”Niin. Voisit koska vain päättää jäädä jonnekin.”
”Minä sanoin jo… se ei tuntuisi oikealta vain jäädä johonkin.”
”Sinä olet kummallinen nuori mies, Matoro Mustalumi. Minä näen, että sinä pidät seurasta. Yrität esittää kylmää jään toaa, mutta silmäsi sanovat muuta. Ne ovat enemmän yksinäiset kuin yksin viihtyvät. Ja silti vältät ystäviä parhaasi mukaan.”
Matoro katsoi tätä kummastellen. Ja mistähän ukko oli kaiken sen päätellyt? Tai siis… eihän se täysin väärässä ollut. Mutta oli silti outoa, että tämä noin vain julisteli havaintojaan.
”En minä vältä ystäviä… minä vain. Äh. Tämä on se elämä mitä olen päättänyt elää. Ei minusta ole kyllästymään kylä-toana.”
”Mene sitten johonkin rannikon metruun. Kyllä niissäkin toia tarvitaan, ja paljon siellä näkisi. Vai tarkoituksellako näitä syrjäseutuja kiertelet?”
”No en minä eksynytkään ole.”
Hetken aikaa vanhus mietiskeli ja maisteli teetä.
”En olisi siitä niin varma.”
Matoro vilkaisi tätä. Turagalta hän olisi vielä ottanut sellaisen, mutta satunnaiselta kulkurilta?
”Mitä tuo on tarkoittavinaan?”
Matoran katsoi Matoroon niillä syvillä, lämpimän punaisilla silmillään.
”Kerrohan, Matoro Mustalumi, mitä sinä haluat elämältäsi?”
Matoro oli jo sanomassa jotakin, mutta tajusi puolessavälissä, ettei hänellä ollutkaan mitään kokonaista ajatusta. Hän hieroi leukaansa .
”No… kai minä vain yritän olla hyvä toa? Ja elää koodin mukaisesti?”
”Mutta tuo on miten sinä elät, ei sen määränpää. Minne sinä haluat päästä?”
”En minä tiedä”, Matoro mutisi. ”Pitäisikö minun tietää määränpääni? Enkö voi vain mennä sinne, minne Kohtalo kuljettaa?”
”Tokihan sinä voit. Mutta tekeekö se sinut onnelliseksi?”
”En tiedä, onko onnella kovin paljoa merkitystä tavoitteena?”
”Hys. Miksi sinä luulet, että Suuri Henki teki maailmastaan kauniin, jos ei nautittavaksi? Miksi kylät ja kaupungit, jos ei toisten kanssa asuttaviksi? Miksi ilon, jos ei koettavaksi? Miksi surun, jos ei jaettavaksi?”
Vanhuksen ääneen oli ilmestynyt liekki, jota siinä ei aiemmin ollut. Se puhui vuosisatojen takaa. Kuka tämä mies oikein oli? Ja pakkohan Matoron oli se mielessään myöntää: ei hän eri mieltä ollut. Mutta missä muka olisi paikka, jossa hän osaisi olla? Hän ei ollut matkoillaan kohdannut ainuttakaan kylää tai kaupunkia, mikä tuntuisi todella kodilta. Hädin tuskin osasi kuvitella, millainen se olisi. Eikä häntä huvittanut myöntää, että se sattumanvarainen matkalainen oli osunut niin oikeaan.
Hänelle tuli siitä mieleen Punaisen kirjan jae, jonka hän mutisi ääneen.
”Yksin me mereltä tulemme, ja yksin me tähtiin lähdemme.”
”Kenties, mutta siihen väliin mahtuu koko elämä. Sinulla on sitä liikaa jäljellä, jotta voisit suhtautua siihen välinpitämättömästi.”
”En minä suhtaudu siihen välinpitämättömästi, minä yritän suhtautua siihen erittäin vakavasti.”
”Sinä suhtaudut työhösi erittäin vakavasti, hyvä toa, et elämääsi. Miksi luulet, että Yhtenäisyys on hyve? Se on muistutus siitä, että vaikka me tulemme maailmaan yksin, se ei ole meille hyvä tila.”
”Ei toana oleminen ole mikään työ, se on koko elämäntapa. Mutta et sinä ymmärtäisi.”
”Aivan samalla tavalla tekin hengitätte ja juotte teetä ja vihaatte ja rakastatte. Ei kyky hallita talvea vie mitään siitä pois.”
”Ei, mutta Velvollisuus-”
”- on meillä kaikilla, ei vain toilla. Velvollisuus itsellemme ja toisille.”
”Minä tiedän sen.”
”Jotkut toat ryhtyvät sepiksi tai sienitutkijoiksi siinä missä muukin väki.”
”Ja? Ei minua kiinnosta tuollaiset asiat.”
”Ovatko he huonompia toia, koska ajattelevat mitä oikeasti haluavat tehdä?”
”No… sanoisin että kyllä, mutta onhan se aika armotonta. En minä niin oikeasti ajattele… Koen paremmaksi vain olla tuomitsematta.”
”Muita kuin itseäsi.”
”Miten niin?”
”No, oletko sinä onnellinen?”
Matoro pysähtyi ja huokaisi ärtyneesti. Hän joi teetään ja oikeastaan halusi jo jatkaa matkaa.
”No olen minä kai.”
Vanhus nyökkäsi ja hymyili.
”Se on oikein hyvä. Muista vain, että onnea tulee monissa muodoissa. Kannattaa kokeilla useampia.”
”Muistan, muistan.” Äänensävy oli hävinneen mutta silti uhmakkaan. Hän joi teensä loppuun, ojensi mukin takaisin ja nousi. Koira heräsi siihen, ja tuli taas Matoron jalkoihin. ”Kiitos teestä.”
”Kiitos juttuseurasta, Matoro Mustalumi, ja hyvää nimeämispäivää”, vanhus sanoi iloisesti. ”Mutta odotas. Muistin juuri.”
Hän laittoi kuksansa hankeen ja mietti hetken. Sitten hän kurotti yhteen kangaspussiin, ja veti sieltä pienen, ruskeaan paperiin rujosti käärityn paketin. Hän ojensi sitä Matorolle.
Toa vilkaisi tätä kummastuneena ja kurotti ottaakseen sen vastaan.
”Mitä siinä on?” hän kysyi.
”Se on lahja”, matoran sanoi. ”Ehkä juuri sen oli määräkin mennä sinulle.”
Matoro otti paketin ja sujautti sen reppuunsa. Se oli lumen peittämä.
”Tuota, kiitos. Anteeksi, minulla ei ole sinulle mitään.”
”Ei se mitään. Minä olen nähnyt monen monta lahjaa elämäni aikana. Mieluummin niitä jaan kuin saan. Lahja kyllä tuntee, kenelle se kuuluu.”
Matoro ei ollut aivan varma, mitä siitä pitäisi ajatella, joten päätyi vain nyökkäämään kunnioittavasti.
”No, kiitos lahjasta. Ja keskustelusta… hyvää matkaa sinullekin. Ja hyvää nimeämispäivää.”
”Samoin.”
Matoro lähti harppomaan pois päin pitkin askelin, ja vilkaisi vielä taakseen. Vanhus oli jäänyt yksin silittämään koiraansa. Hän näytti mietiskelevän jotakin. Lumisade kiihtyi, mutta se ei tuntunut haittaavan ukkoa.
Toa heilautti vielä kättään tämän suuntaan ja painoi eteenpäin. Valoisaa olisi enää tunti, pari. Siinä ehtisi taittaa vielä monta virstaa.
Monta yksinäistä virstaa, joiden aikana ehti ajatella kaikenlaista.
Kauempaa hän ei enää nähnyt ukkoa. Huononiko näkyvyys niin nopeasti? Hän ei ollut aivan varma. Ehkä tämä oli vain lähtenyt eteenpäin, hänelläkin lieni kiire. Matoroa ei kiristyvä pakkanen sinällään haitannut: hän saisi jäästä suojan aikaan hetkessä. Ei olisi ensimmäinen eikä sadas talviyö taivasalla lumen povessa.
Monta pitkää yötä ajatella kaikenlaista. Pitäisikö hänen oikeasti jäädä vähäksi aikaa sinne, minne nyt päätyisikään nimeämispäivää viettämään? Kaipa sitä voisi. Vaikka sitten pitäisi taas jättää uudet tuttavuudet taakse, niin kuin aina lopulta…
Niinhän sitä aina. Sen jälkeen kun hänet oli nyhdetty kotisaaren hyisiltä kanervikoista Metru Nuille, hän ei ollut tuntenut juuri mitään paikkaa kodikseen. Jopa kotisaari oli tuntunut paluun jälkeen vieraalta kaikkea kokeneelle sydämelle. Joten hän vain kulki.
Ehkä se oli hyvä idea pysähtyä seuraavaan kylään, vaikka vain vähäksi aikaa.
No, sinne oli vielä matkaa. Monta yksinäistä virstaa.
Kanisteri oli sylkenyt matoranin soraiselle rannalle, minne aallot olivat sen ajaneet. Paitsi ettei hän tietenkään vielä tiennyt, mikä oli ”ranta.” Alussa kaikki elämä ryömi mereltä maalle tietämättä mitään muuta.
Tuuli oli kylmä. Aallot, jotka kurkottelivat matorania, olivat kylmät. Kostea maa oli kylmä. Onneksi häntä oli siunattu ystävyydellä kylmyyden kanssa – mutta oli se silti lohduton alku.
Oli kuin olisi herännyt ikuisuuksia kestäneestä unesta, jota edeltävää elämää ei muistanut. Jokin käsitys minuudesta kyllä oli – mutta ei juuri mitään muuta. Oli vain ymmärrys, että minä olen jollakin tavalla eri asia kuin kaikki muu, mitä näen.
Kesti hetken, ennen kuin mieli ymmärsi, että kykeni liikuttamaan sille siunattua kehoa. Ruumis tuntui väsyneeltä ja loputtoman raskaalta, kuin sitä ei olisi käyttänyt aikoihin. Ensiksi liikkui vain sormi, mutta tahto puski pian suuremmat ja suuremmat lihakset kokeilemaan onneaan. Ensimmäinen yritys nousta seisomaan päättyi kaatumiseen. Tuntui heikolta. Mutta… kyllä, käsitys seisomisesta ja kävelemisestä kyllä oli matoranin tietoisuudessa alusta asti.
Merilinnut huusivat, ja kelmeän meren maku ja haju tuntui hallitsevan aistien kirjoa. Kylmyyden jälkeen.
Matoran istuutui soralle ja vilkaisi taakseen.
Auki räjähtänyt kanisteri makasi siellä, eikä se toivottaisi häntä enää takaisin autuaaseen uneen.
Oli siis keksittävä jotakin muuta.
Hän katsoi merta kanisterin takana. Se jatkui silminkantamattomiin. Oliko hän tullut jostakin sen toiselta puolelta? Kanisteri nousi ja laski hieman, kun aallot huuhtoutuivat sen harmaata pintaa vasten. Jossakin kaukana päättymätön, hopeisen sininen meri osui horisonttiin, josta alkoi yhtä harmaa ja pilvinen taivas. Kun hänen katseensa kiipesi ylös taivaankannen kaariholvia, se löysi vain lisää harmaata pilvivaippaa.
Jotenkin ylös katsominen tuntui luonnolliselta. Kuin se antaisi edes joitakin vastauksia lukemattomiin kysymyksiin, jotka velloivat hänen pienen päänsä sisällä kuin meri.
Hän käänsi katseensa ja ihmetteli valkeita käsiään ja pyöritteli niitä. Ne olivat puhtaan valkoiset, kuin… oikeastaan ei hän tiennyt vielä, mitkä muut asiat olivat valkoisia. Taivaan harmaa pilvipeitto oli kyllä toinen väri, jota hänen kehossaan oli. Hän katsoi omaa sydänvaloaan, ja se paloi ainoana valona, mitä saattoi nähdä. Unessa hän oli lipunut tähtitaivaalla, mutta siellä kylmällä rannalla teräksisen taivaan alla ainoa valo oli hän itse. Kun hän vei sydänkivelle sormensa, se hohkasi lämpöä – se tuntui lämpimmältä asialta koko maailmassa sillä hetkellä, vaikka se oli hädin tuskin hänen hengitystään lämpimämpi.
Hän kuljetti sormeaan rannettaan pitkin. Pehmeämmissä kohdissa metallinkuultava iho tuntui lämpimältä koskettaa, kun taas kovemmat osat tuntuivat haaleammilta mutta turvallisen suojaavilta. Hän ymmärsi kasvojaan peittävän samanlaisen pinnan. Hän tunsi kyllä oman kosketuksensa poskellaan, ja tunsi sormissaan lämpimän hengityksen, joka muuttui heikoiksi kiehkuroiksi höyryä hetkessä.
Hänellä ei ollut sanaa ”biomekaaniselle” – mutta ei sitä sanaa tarvinneet muut kuin biologit ja mekaanikot. Kyllä hän oman kehonsa ymmärsi… hän oli vain unohtanut sen hetkeksi.
Kylmyys muuttui pian syvemmäksi. Sen henkinen olomuoto heräsi samassa tahdissa, kun olennon oma minä alkoi ymmärtää olevaisuuttaan. Sielun kylmyys oli kenties ensimmäinen tunne, jonka sellaisella rannalla koki – yksinäisyys, halu löytää kuka tahansa. Tiesikö hän edes, että muita oli olemassa? Ei hän ollut koskaan nähnyt toista itsensä kaltaista olentoa… mutta jokin puski häntä etsimään. Heitä oli pakko olla enemmän.
Ikuisuudelta tuntuneiden pohdintojen jälkeen matoran nousi haparoivin askelin seisomaan. Parin yrityksen jälkeen hän kykeni kävelemään – vaikka se oli melko hidasta ja vaivalloista, etenkin sellaisessa kivikossa, mitä se ranta oli. Törmä nousi melko jyrkästi, mutta selän takana oli vain harmaan meren mahti, joka piiskasi yksinäistä rantaa.
Jyrkkää rantaa piti lopulta ryömiä, että sen pääsi ylös. Joku toinen olisi ehkä lähtenyt kulkemaan rannan mukaisesti. Hän ei voinut tietää, miksi oli valinnut vaikeamman reitin. Sieltä törmältä näki pian, miten edessä toistui kalpean nurmettuneiden kukkuloiden ja kivipeltojen maat, jotka jatkuivat kunnes katosivat usvaiseen horisonttiin.
Hän ei sitä vielä tiennyt, mutta hän oli Kristallisaarien Zangai-Nuin saaren Misi-Wahissa, vain parin kion päässä Nihu-Koron hiljaisesta kylästä.
Mikseivät kanisterit huuhtoutuneet suoraan kylän rantaan? Miksi vaadittiin ensimmäinen yksinäinen vaellus, ennen kuin tapasi ketään? Kenties se oli vain sopivaa: maailmaan saavuttiin yksin ja sieltä lähdettiin yksin. Mutta sieltä lähtemisestä hänellä ei ollut vielä ajatustakaan, sillä kaikki oli uutta ja ihmeellistä.
Hän pysähtyi usein katselemaan maailmaa, jossa kaikki oli ennennäkemätöntä. Suuret kiviröykkiöt muuttuivat pian ankeiksi nummiksi, joissa etäisyydet tuntuivat suhteettoman pitkiltä pienille jaloille. Ruoho kellersi. Minne hänen pitäisi mennä?
Matoran katsoi jokaiseen suuntaan ympärillään. Niin paljon valintoja! Miten hän voisi ikinä päättää, minne kulkea? Tunne oli pelottava… mutta hyvin pian tämän yksinäisen kulkijan sielussa heräsi myös tuli, joka tahtoi nähdä jokaisen kukkulan taa; nähdä jokaisen kivensyrjän ja pirstotun rannan. Tahtoi kiivetä kaukana häämöttäville sumun peittämille huipuille, jotka näyttivät nousevan harmaaseen taivaaseen asti. Kenties hänellä olisi jokin päivä aikaa tehdä se kaikki. Oppia kaikki, minkä tästä kylmästä ja sumuisesta maailmasta voisi oppia.
Mutta ensin hänen piti löytää lämpöä.
Suunnan hän valitsi sattumanvaraisesti, tai kenties hänen kulkuaan ohjaavat korkeammat voimat näyttivät sen hänelle. Ja sitten hän vain käveli lisää.
Ikuisuuden käveltyään ajatus alkoi kalvaa häntä. Oliko hän ainoa olento maailmassa? Mitä jos hän ei löytäisikään ketään muuta? Hän oli nähnyt vain siivekkäitä ja ryömiviä pieniä olentoja, sellaisia jotka selvästi eivät olleet kuten hän. Mutta osaisiko kukaan muu ajatella? Hän uskoi, että sellaisia olentoja kyllä oli… mutta uskoa koeteltiin, kun hän löysi vain lisää kylmiä niittyjä ja kiviä. Kerran hän harhautui taas vaikeampaan maastoon, kun oli tahtonut nähdä jännittävän punaisen kivimuodostelman paremmin. Toisaalla hänen piti kääntyä välttääkseen kylmä, kapea joki, joka katkaisi hänen kulkunsa. Ehkä sen varrelta hän löytäisi jotakin, joka olisi kuin hän.
Keho pysyi kankeana, mutta sen liikkuessa hän alkoi tuntea olonsa lämpimämmäksi ja vetreämmäksi. Hän alkoi olla täysin hereillä. Oli täysin mahdoton sanoa, kuinka kauan siinä oli mennyt. Kenties oli hämärämpää kuin silloin, kun hän oli avannut silmänsä ensi kertaa. Puron kirkkaasta pinnasta näki, että ne olivat kauniin siniset silmät. Hän piti niistä ja niiden tuikkeesta. Hetken mielijohteesta hän joi purosta – jokin hänen päässään kertoi, että niin tehtiin. Jääkylmä vesi tuntui virvoittavalta, kuin hän olisi viimeistään nyt muuttunut osaksi tätä maailmaa.
Oli mahdoton arvioida etäisyyttä tai aikaa. ”Ajalle” oli hädin tuskin käsitettä, sillä mitään ei ollut vielä tapahtunut. Silti tuntui siltä, kuin aikaa oli hänen takanaan valtavasti, kokonainen sumuinen meri, jonka hän oli unohtanut uuden elämän alkaessa. Miten niin uuden elämän? Ei hänellä ollut kuin yksi elämä… ja se oli hädin tuskin alkanut.
Askeleet johdattivat hänet puron vartta alamäkeen. Se tuntui luontevalta suunnalta kulkea. Alkoi olla jo hämärää, ja rannan heikkous palasi hiljakseen matoranin kehoon. Hänen oli pakko pysähtyä makaamaan nurmelle hetkeksi, ja vain hengittää.
Harmaa pilviverho oli alkanut rakoilemaan. Sen rei’istä saattoi nähdä ikuisen pimeyden, joka vaani taivaissa. Tähtien verho tuikki siellä täällä kuin hänen unistaan. Ja tähdistä punainen… se oli siinä suunnassa, minne hän oli kulkenutkin. Oliko hän kulkenut sitä kohti tarkoituksella? Sen oli oltava tärkeä, se oli kuin luonnollinen merkki korkealla taivaankannessa. Seuraa minua, se sanoi jokaiselle, joka loi katseensa taivaalle.
Hän nousi pystyyn ja seurasi puroa punaisen tähden osoittamaan suuntaan. Oli se sattumaa tai ei, lopulta, ikuisuuden kävelyn jälkeen hän saapui… kummalliseen paikkaan. Se ei näyttänyt niiltä siirtolohkareilta, mitä nummilla oli ollut, vaan suurissa kivissä oli aukkoja, joista mahtui sisään. Paljon omituisia esineitä hän näki, ja lopulta – jonkun toisen!
Tämä muistutti häntä itseään. Sillä oli neljä raajaa, kuten hänellä, ja kasvot, kuten hänellä. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan näyttäneet samalta, eivät edes saman värisiltä. Mutta hänelläkin oli siniset silmät, ja niissä paloi elämän liekki. Olennot katselivat toisiaan hetken.
”Hei”, tämä sanoi jotenkin neuvottoman näköisenä, ja tuli hieman lähemmäksi.
Uusi Matoran sanoi jotakin. Tai pikemminkin, hänen suunsa teki ääniä. Tarkoittivatko ne äänteet mitään?
Toinen olento sanoi jotakin, mutta liian nopeasti ja monimutkaisesti, että siitä olisi saanut mitään selvää. Hän tarjosi kätensä.
Siihen käteen tarttuminen tuntui kuin pelastumiselta hukkumiselta. Toisen olennon ote oli ensimmäinen lämmin ja varma asia sitten kanisterista poistumisen. Hänet johdatettiin jonkinlaiseen suojaan tuulelta, tilaan joka oli lämmin, hämärä mutta myös valoisa. Se oli täynnä kummallisia yksityiskohtia ja pieniä asioita, joista ei ollut jälkeäkään aiemmilla kylmillä mailla. Toinenkin olento oli siellä, ja he puhelivat kaksin kaikenlaista. Kun ääntä kuunteli, se alkoi tuntua tutummalta ja tutummalta. Ei se ollutkaan tuntematonta kieltä, vaan unohdettua kieltä. Sellaista, minkä kyllä palautti mieleensä nopeasti, kun sitä kuuli. Hyvin pian oli mahdollista muodostaa ymmärrettäviä sanoja, vaikkakin vielä melko hitaasti ja vaivalloisesti.
Oli puhetta siitä, että pitäisi antaa nimi pian. Jonkin ajan päästä, mitä nuori olento ei ymmärtänyt. Mitä oli ”huomenna”? Kuka oli ”turaga”? Mutta yhtä kaikki, se kuulosti hyvältä – nämä muut olennot olivat vanhempia ja kokeneempia, ja ymmärsivät jo, miten tämä outo maailma toimi. He sanoivat, että kaikilla oli nimi, ja kertoivat omansa. Ne eivät tarkoittaneet mitään, paitsi heitä itseään, mikä oli tarkoitusta kylliksi.
Hän nukahti pian pehmeään paikkaan sinne pimeään – mutta se oli kupolikaton alle eikä valtavan tähtitaivaan armoille. Se tuntui turvalliselta.
Ja kun ensimmäisen yön uni saapui korjaamaan uupumuksen tiehensä, oli kuin hän olisi vielä kerran leijaillut jossakin utuisessa maassa meren tuolla puolen, ennen kanisteria ja ennen rantaa.
Toivon, että tämä selonteko saavuttaa Bio-Klaanin linnakkeen ja sotaa johtavan administon mahdollisimman joutuisasti. Keräämäni tiedot ja ottamani valokuvat lisäävät uskoakseni ymmärrystämme Mysterys Nuin läntisten erämaiden tapahtumista tämän pirullisen sodan aikana. Sillä aikaa, kun nazorak-joukot ovat marssineet ja räjäytelleet tietään saaremme itäosien poikki, on Lehu-metsän siimeksessä kytenyt, ja toisinaan väkivallan leiskoiksi leimahtanut, täysin toisenlaiden sodan näyttämö.
Tätä kriisiytynyttä tilannetta voi kutsua rintamaksi vielä vähemmän kuin taistoamme nazorakeja vastaan, sillä taistelevia joukkoja ei riitä riveiksi asti, ja väkivalta voi vaania mistä tahansa suunnasta – selkäsi takaa, kylkesi viereltä, jalkojesi alta, pääsi päältä… Ei, tämä ei ole rintama, eivätkä iskut kohdistu välttämättä rintapuolellesi. Eivätkä täällä taistele sotajoukot. Täällä taistelevat sodan olennot.
Seuraavaksi olen liittänyt raporttiin kaksi ottamaani valokuvaa näistä sodan olennoista.
Toivon saavani lähipäivinä ja -viikkoina parempia kuvia sodan olennoista ja niiden liikkeistä. Nämä ovat kuitenkin parhaat toistaiseksi saamistani otoksista. Saatatte tunnistaa kuvaamani kohteet, ja teillä saattaisi olla niille toinenkin nimi: ”zyglak”. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että ”sodan olento” on parempi nimitys. Raakalaismainen tapa, jolla sotaa on metsän siimeksessä käyty poistaa yksilöltä sen, mikä liittää hänet omaan kulttuuriinsa ja identiteettiinsä. Tavat, moraali ja yhteisön lämpö saavat väistyä sissisodan realiteettien tieltä, ja kuka tahansa on vaarassa muuttua sodan olennoksi. Ne, jotka olivat ennen zyglakeja, ovat nähdäkseni tämän kehityksen ensimmäisiä uhreja, mutta en keksi mitään syitä sille, etteikö tämä uhkaisi muitakin sissisotaan osallistujia.
Poltetut muonavarastot, katkotut pitkospuut, hyökkäykset yön pimeydessä. Hajaantuminen erämaan pimeimpiin loukkoihin ja päiväkausien yksinäisyys. Rankkasade, kylmyys, nälkä. Olen koostanut tämäntyyppisistä iskuista taulukon raportin kääntöpuolelle. Raakuus, joka määrittelee Lehu-metsässä käytävän sodan, on omiaan tekemään kenestä tahansa sodan olennon, ja tämä on ollut zyglakien toimintatapa koko konfliktin ajan. Jotkut väittäisivät että kauemminkin, mutta ennen Allianssin luomaa ulkoista painetta ei kukaan saanut zyglakeja yhtä suurisuuntaiseen tuhoamistoimintaan. Joka tapauksessa kaikki havaitsemani sodan olennot ovat entisiä zyglakeja. Myös Gaggulabion Lieggimiehet ovat toimineet vastaavalla tavalla, joskin heidän osoittamansa paikoitellen suuripiirteinen suhtautuminen sodankäyntiin – ja siitä seuraava leirissä vietetty vapaa-aika – vaikuttaisi pitävän heidät vielä skakdeina sodan olentojen asemasta.
Toivon tämän viestin löytävän administon pian, koska olen huolissani, että myös oman järjestömme soturit ovat vaarassa muuttua sodan olennoiksi, jos julma tapa sotia jatkuu. Jos siis käy kuten toivon, ja joku omistamme löytää tämän selonteon ja sinä, arvoisa Admin, luet tätä, harkitse antavasi viestin sinulle toimittaneelle soturille loma. Erityisesti arvelen Sota-Ompun olevan vaarassa muuttua sodan ollenoksi.
Palaan asiaan mahdollisimman pian, jatkan seuraavaksi valokuvien ottamista.
-klaanin jäsen
Raportti sodan olennoista, osa 2
Mysterys Nui
On tapahtunut merkittävä muutos. Olen löytänyt saareltamme sodan olentojen lisäksi myös zyglakeja. Vaikuttaisi siltä, että tilanne metsän siimeksessä on muuttunut, ja jokin nostaa päätään ensimmäistä kertaa kuukausin. Se jokin saattaa olla zyglakien paluu. He ovat esiintyneet – kaiken huomioiden – yllättävän vähän, mutta taantumuksen aika vaikuttaisi olevan ohi. Yritän parhaani mukaan raportoida mitä on tapahtunut, mutta ensin minun on esiteltävä avainpelaajat. Tällä kertaa olen saanut heistä paremmat valokuvat.
Zyxax, päällikkö
Zyxax yhdisti Mysterys Nuin neljä zyglak-heimoa lupauksillaan kostosta ja uudesta loiston ajasta. Hänen aikanaan radikaalit tulkinnat saivat vahvan jalansijan shamaanien keskuudessa. Tähän liittyy jonkinlainen kuvio siitä, kuinka Rhakk’Elakk tai Meren Isä otettiin pääpalvonnan kohteeksi Meren Äidin asemasta. Zyxax kuitenkin kuoli Mysterys Nuin ulkopuolella ja jätti kansansa vaille visiota ja kunnollista edustusta Allianssissa.
Zyxaxista ei ole valokuvaa, koska hän on kuollut. Harmikseen hän kuoli sodan olentona eikä zyglakina.
VOIMA 12
KETTERYYS 12
LUJUUS 11
MIELI 12
Guechex, päällikkö
Guechex, Mysterys Nuin suurimman zyglak-heimon ”Metsärannan” sotapäällikkö, oli ensimmäinen saaren silmäätekevistä liskoista, joka päätti tarttua toimeen Zyxaxin vision epäonnistuttua. Luulimme hänen menehtyneen kohtalokkaan zyglak-hyökkäyksen aikana, mutta kuten olen sittemmin saanut todistettua, hän on vielä elossa.
VOIMA 14
KETTERYYS 11
LUJUUS 13
MIELI 10
Raxcel, päällikkö
Raxcel oli merkittävä osa Zyxaxin pyrkimyksiä yhdistää Mysterys Nuin zyglakit komentoonsa: hän oli vaikutusvaltainen metsästyspäällikkö, jonka kanssa Zyxax avioitui. Nyt leskenä Raxcel on ottanut päällikön tittelin itselleen, ja pyrkii saamaan siitä kaiken irti.
VOIMA 13
KETTERYYS 10
LUJUUS 13
MIELI 12
Flygel, tietäjä
Flygel on omituinen zyglak: hän on teknisesti ottaen tietäjä, mutta käytännössä hän on liskokansan (ainoa?) tiedemies. Hän viettää erakon elämää, mutta on nyt joutunut osaksi kansansa poliittista peliä.
VOIMA 10
KETTERYYS 11
LUJUUS 10
MIELI 16
Fatizax, tietäjä
Fatizax on Raxcelin alaisuudessa toimiva shamaani, joka ei vaikuta välittävän siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Fatizax ei kuulu radikalisoituneisiin pappeihin, hän on ainoastaan rad. Hänellä on sielunyhteys Makuta Nuihin – asia, josta oma makutamme olisi voinut kertoa meille aiemmin, mutta ei kertonut. Kuinkas sattuikaan.
VOIMA 9
KETTERYYS 11
LUJUUS 12
MIELI 14
Meixez
Meixez on nuori zyglak, jonka Guechex on kasvattanut. Hän vaikuttaa lahjakkaalta soturilta, mutta kärsimättömältä sielulta. Luonteeltaan totinen tapaus.
VOIMA 12
KETTERYYS 14
LUJUUS 13
MIELI 10
Calibus
Calibus on toinen nuori zyglak, joka on satavarmasti ihastunut Meixeziin. Erityisesti tämän kuvion seuraaminen ja salakuvaaminen on ollut kokemus. Mainitaan myös, että Calibus vaikuttaa sikäli poikkeukselliselta yksilöltä, että hän oli aina zyglak, eikä koskaan sodan olento.
VOIMA 12
KETTERYYS 12
LUJUUS 12
MIELI 12
Näiden avainpelureiden lisäksi tahdon mainita myös, että Bio-Klaanilla on sotavankina arvostettu liskosturi Vasell, joka kulkee etelän miekkatietä, eli sitä samaa jota Ämkookin. Hän saattaa olla todellinen avain koko kuvioon. Arvelen kaikkien edellämainittujen zyglakien kunnioittavan häntä suuressa määrin.
Jätän raportin tämän osan tähän ja palaan jatkamaan seuraavaa osaa kun se on taas turvallista. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että zyglakit ovat tulossa takaisin.
Kuten hyvin tiedätte, minulla on monta rautaa tulessa – myös muita tärkeitä tehtäviä ja juonikuvioita. Huomaan, että edellinenkin raporttini on vielä löytämättä, mutta uskon että aineistoni löytää vielä tiensä Bio-Klaaniin.
-klaanin jäsen
Raportti sodan olennoista, osa 3
Mysterys Nui
Tai oikeammin raportti zyglakeista, sillä liskokansa vaikuttaa palanneen. Tällä hetkellä pidän skakdeja todennäköisimpin sodan olentoina. En kuitenkaan tahtonut rikkoa nimiteemaa kolmanteen osaan.
Selonteon kolmas osa toimikoon historiakatsauksena sekä viime aikojen tapahtumien raportointina: zyglakit ovat olleet Mysterys Nuin asukkaiden uhka koko kirjoitetun historian ajan, ja varmaan kauemminkin – kukapa sen tietäisi. Näin on toki monessa muussakin maailmantähden nurkassa, mutta täällä tilanne kärjistyi erityisen kipeäksi Bio-Klaanin perustamisen jälkeen: zyglakit kokivat järjestön soturit uhaksi omalle elämäntavalleen, ja erityisesti etelärannikon zyglakien elinpiiri kutistui. Näin ollen ei olekaan ihme, että kun sota Bio-Klaanin ja nazorakien välillä syttyi, zyglakit olivat innokkaasti mukana Allianssin perustamistohinoissa.
Perinteisesti saaren ”äpäräliskot” ovat eläneet neljässä heimossa: metsärannan heimossa, vuonoheimossa, järviheimossa sekä ”entisessä kivirannan heimossa”; erityisesti tämä neljäs ryhmä on joutunut siirtymään matoralais-asutuksen alta pois. Nämä heimot ovat vielä jakautuneet useiksi pienemmiksi ryhmiksi ja perhepiireiksi. Juuri tämä hajaannus oli zyglakien ongelma Allianssi-jäsenyyden kanssa. Kuka edustaisi heitä?
Tähän saatiin luonnollisesti vastaus kunnianhimoisen vuonoheimon Zyxaxin myötä. Hän yhdisti heimot radikaalien shamaanien tuella ja strategisen avioliiton sinetöimänä. Zyxax kuitenkin menehtyi pian sodan alettua. Zyglakit olivat taas hajaannuksen tilassa.
Huomio itselle: kysy historia-asioista lisää M the Z, siniviitta-F?
Päällikkö Guechex oli se, joka pyrki ratkaisemaan tämän tilanteen. Hän kasasi uskolliset joukkonsa ja liittoutui ”Z.M.A.”n kanssa saadakseen käsiinsä ortonien salaiset kartat. Guechex uskoi voivansa iskeä tikarin suoraan Bio-Klaanin sydämeen: he hyökkäsivät linnakkeeseen kartan osoittamaa salakäytävää pitkin eräänä kohtalokkaana yönä. Vaikka tapahtuman muisto on surumielisen harmaa omiemme keskuudessa, se oli sitä suurempi tragedia zyglakeille – tässä vaiheessa ehkä jo sodan olennoille. Ilmeisesti Z.M.A. antoi liskoille jotain muutakin kuin kartan, ja vastenmielinen mutaatiokohtaus eliminoi miltei koko iskuryhmän. Kuten kuva-aineistostani kuitenkin käy ilmi, itse iskuryhmän johtaja Guechex selvisi. Hänet otti hoidettavakseen erakkotietäjä Flygel, joka otti myös yhteyttä Guechexin kasvattiin, Meixeziin, joka lähti ystävänsä Calibuksen kanssa tapaamaan Guechexia ja Flygeliä.
Samoihin aikoihin leskeksi jäänyt Raxcel huomasi kaksi asiaa: hänen kansansa oli huonossa tilanteessa, ja hänellä oli elämänsä mahdollisuus ottaa valta käsiinsä. Erityisesti tämä hänen näkemyksensä vahvistui neuvottelussa skakdien edustajan kanssa – mitä ilmeisimmin skakdit suhtautuivat zyglakeihin täysin epätasa-arvoisesti ja ylenkatsoen. Olen saanut tietää, että Metorakk lähestulkoon uhkaili Raxcelia zyglakien täydellä alistamisella, ja että Gaggulabio söi pullaa suu auki ja puhui ruoka suussa. Joka tapauksessa Raxcel poistui zyglakien rituaaliselta, elävältä sotalaiva T’haokilta itselleen uskollisen tietäjä Fatizaxin kanssa, ja hylkäsi Rhakk’elakkin fanaattiset papit. Muutama muu Raxcelin lojalisti livahti heidän mukanaan.
Koko tämän ajan tietäjä Fatizaxilla on myös ollut jotain murheita liittyen johonkin sielujen maailmaan. En kuitenkaan täysin ymmärrä, mitä se tarkoittaa.
Nyt nämä kaksi zyglak-seuruetta – Guechexin voimia keräilevä jengi ja Raxcelin seuraajat – ovat järjestämässä huomiskäräjiä. Olen oppinut, että huomiskäräjät ovat korkeimman mahdollisen määräysvallan zyglak-tapaaminen, jossa päätetään kaikkia heimoja koskevista asioista. Käräjillä on kaksi ilmeistä ongelmaa: ensinnäkin enemmistö zyglakeista on yhä skakdien komennossa sotaleireillä ympäri saarta, kenties eräänlaisina sodan olentoina, ja toisekseen Raxcel ja Guechex eivät pidä toisistaan, eivät sitten ollenkaan. Jos tietolähteeni pitävät paikkansa, he ovat itse asiassa toistensa exät takavuosilta.
Näiden kohtalokkaiden hetkien ollessa käsillä pidän tärkeänä, että me Bio-Klaanissa otamme aktiivisen roolin. Enemmistö zyglakeista suhtautuu meihin yhä inhoten, joten vihamielisyyksien lakkauttaminen tulee olemaan vaikeaa. Jos tämä tieto kuitenkin saavuttaa administon ajoissa, uskon, että voimme vaikuttaa käräjiin myönteisesti ja saada zyglakit ymmärtämään, että yhteistyö Allianssin kanssa ei ole heille hyväksi. Allianssi tekee heistä sodan olentoja, mutta me voimme tarjota muutakin. Ilman tällaista väliintuloa en kuitenkaan pidä välien kohentamista todennäköisenä, vaan uskon liskokansan toimivan vanhojen kaunojensa mukaisesti, ja pitäytyvän liittoumassa, joka tuhoaa lopulta heidätkin.
Huomaan, että kahta edellistä raporttiani ei ole vieläkään löydetty puunkolosta, johon ne piilotin. Toivottavasti joku vastuullinen ja vakavastiotettava soturimme kuitenkin löytää selontekoni pian ja toimittaa ne perille. Nyt minun on kuitenkin lähdettävä suorittamaan toista tehtävääni, sitä joka on ”biblically accurate”, kuten xiaksi sanottaisiin.
Liitteeksi laitoin onnistuneen kuvan itsestäni.
-klaanin jäsen
Skakdien leiri
”Hei, pomo!” kuului huudahdus ruokateltan sisäänkäynniltä. ”Olis postii!”
”Jätä siihen pöydälle, käyn kohta kattomassa!” Gaggulabio vastasi.
Hänen uskollinen Lieggimiehensä teki työtä käskettyä ja poistui teltalta, huikaten vielä poistuessaan: ”Se on kuulemma joku klaanihessujen kolmiosainen raportti jostain ’olennoista’ tai jotain! Kukaan ei vielä lukenut sitä, kun vaikutti tärkeältä niin tuotiin suoraan sinulle!”
Skakdien päällikkö otti paussin taikinan vaivaamisesta, pyyhkäisi kätensä essuun ja kääntyi teltan ovelle. Hän asteli rauhakseltaan pienelle pöydälle, jota koristi yksinäinen vaaleanpunainen kukka, sekä nyt myös jonkinlainen kanisteri. Gaggulabio kieritti viestilieriön kannen auki parilla rivakalla otteella – homma muistutti hillopurkin avaamista, missä palkkasoturipäällikkö olikin aika haka – ja kaivoi paperinivaskan esiin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kuin asettaa lukulasit nenälleen ja lukea raportin otsikon, kun hän kuuli munakellon pirinän.
”Pannahinen!”
Gaggulabio kiirehti paperit kädessään uunin äärelle ja avasi pikaisesti sen luukun. Patakintaat käteen ja piirasta pelastamaan! Siinä ähistessään skakdi ei kuitenkaan huomannut laskeneensa selonteon kuumalle liedelle. Pekonipiiras pääsi asettumaan ase- ja leivospöydälle ihanneolosuhteisiin, mutta siinä samalla Gaggulabio huomasi raportin kulman syttyneen liekkeihin.
”Pannahinen!”
Hän kiirehti pelastamaan papereita, mutta ei patakintaineen saanut niistä kunnollista otetta, vaan selonteko lipesi hänen otteestaan. Raportti putosi suoraan taikinaämpäriin. Ei edes siihen, joka oli jo vaivausvaiheessa, vaan vasta alkutekijöissään olleeseen, lähes nestemäiseen esitaikinaan.
”Pannahinen!”
Onkiessaan papereita taikinavellistä Gaggulabio huomasi niiden muuttuneen lukukelvottomiksi. Ei näistä enää selkoa saa, hän ajatteli. Ainoastaan peilin kautta otettu omakuva oli selvinnyt kylvystä jokseenkin ymmärrettävänä.
Onneksi nämä eivät varmaan olleet ihan niin tärkeitä, Gaggulabio tuumi, ja heitti raportinjämät uunin tulipesään. Paperit olivat hyökänneet hänen piirakkapäivänsä kimppuun, ja saivat luvan auttaa pelastamaan sen, vaikka sitten uunia lämmittämällä.
Ilta oli ollut pitkä. Long Boi oli päättänyt sulkea punttisalinsa hieman tavallista myöhempään korkea-arvoisten vieraiden vuoksi. Kun tila oli viimein hiljentynyt, oli ulkona jo pimeää. Venytetty veikkonen olisi mielellään selvittänyt, paljonko kello oli, mutta hän havaitsi, ettei hän koskaan ollut hankkinut sellaista salinsa seinälle.
Hätä ei onneksi ollut tämän näköinen. Sisäänkäynnin lähelle pultattu vanha lankapuhelin ohi yhä kiinni Bio-Klaanin puhelinlinjassa. Numeroita tarvitsi näppäillä vain muutama.
”Yksi, nolla, neljä”, Long Boi näppäili. ”Kaksi, viisi, kaksi ja kuusi. Noin!”
Long Boi nosti luurin korvalleen ja jäi kuuntelemaan, kuinka linja tuuttasi. Ei kestänyt kauaakaan, kun sen toisesta päästä kuului vastaus.
”MOI.”
”No morjensta. Onko Neiti Aika?”
”JUU ON.”
”Niin että paljonkohan se kello mahtaa olla.”
Linjan toisesta päästä kuului hetken ainoastaan kellojen tikitystä.
Sitten hiljaisuus rikkoutui, kun Neiti Aika vastasi:
”SE KELLO ON SILLO… KELLO ON SITÄ, KU SÄ LUET TÄN VIESTIN NIIN KELLO ON SILLO. KELLO ON JUST SEN VERRAN KU SÄ LUET TÄN VIESTIN NI KELLO ON JUST SEN VERRAN. KUN TÄÄ VIESTI TULEE ULOS JA SÄ KATOT KELLOA JA KUN VIESTI ON TULLUT ULOS NIIN KELLO ON JUST SEN VERRAN MITÄ SÄ KATOT KELLOON. SE ON JUST SEN VERRAN KUN TULEE ULOS TÄMÄ VIESTI.”
Voitonhammas, nimeämispäivä, vuosi 1863 (jollain ajanlaskulla, ehkä)
Kirkas keskipäivän aurinko paistoi DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN työhuoneeseen Voitonhampaan huipulla. Paroni siirteli työpöydällään asiakirjoja ja silmäili useita meneillään olevia projektejaan. Voitto Korporaation kokeellisen viktornium-reaktorin pyöreä muoto piirtyi yhdessä paperissa, huolto-osaston kopterirepun versio 1.0 oli kuvitettuna näyttävästi toisessa. Molemmat vaatisivat vielä hiukkasen hiomista, harmitteli paroni.
Viktornium-reaktori oli konseptitasolla uraauurtava ja ratkaisisi monen montaa sakaranlaajuista energiakriisiä, mutta valitettavaa kyllä, alkuainetta nimeltä viktornium ei ollut vielä löydetty. Nimi oli kyllä aika hyvä, ja se oli jo alku! Sellaista se inspiraatio oli, alkuun pääseminen oli vaikeinta.
Kopterirepussa taas oli useita käytännön ongelmia, joista budjetin jälkeen räikein oli se, miten käyttäjä pyöri villisti mukana, kun repun käynnisti. Paroni vilkaisi raapustusta ja hieroi mietteliäästi leukaansa. Hieman noloahan tästä teki se, että hän oli onnistunut luomaan toimivan version kerran aiemmin, mutta nyt se tuotti lähinnä ongelmia. Tiede oli joskus sellaista! Vähän kuin kokkaamista. Aina niitä reseptejä ei saanut ylös. Joku intellektuelli ratkaisu tähän takuulla oli. Eräs hänen vanhoista opiskelukavereistaan oli kehottanut ratkaisemaan ongelman lisäämällä toisen propellin, mutta sekään ei tuntunut oikealta. Jos jo yksi aiheutti villiä pyörimistä, mitä toinen sitten aiheuttaisi? Eikö ainoa tapa pysäyttää se olisi poistaa propelli kokonaan?
Hmm? Mitä jos olisi jonkinlainen ’pyörimisen naamio’, joka hallitsisi kaikkea pyörimistä? Jokin todella voimallinen naamio! Ja jos sen tuhoaisi, kukaan tai mikään universumissa ei voisi enää pyöriä.
Herran pieksut, sehän kuulosti nerokkaalta! Ideastaan innostunut paroni kaiveli pöydältä kynää ja paperia luonnostellakseen uutta ideaansa, siirteli pois muutamia potilastietolomakkeita ja röntgenkuvia… ja huomasi paperipinon pohjalla olleen kirjeen.
”Mikäs tämä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi ja tarttui varoen kirjeeseen.
Ja mitä syvemmälle hän luki sitä… sitä suurempi kauhu saavutti hänen sielunsa.
Xian verohallinto
Verotuspäätös
1(4)
.630B.J0020103432
Päätöspäivä: 6.12.1863
Paroni Doktor Viktor von Nebula
Voitonhammas
00022 XIA
Päätösnumero
P2993434567
Verotuspäätös tuontiverosta
Verovelvollinen: Voitto Korporaatio OY
Y-tunnus: 1042526-V
Verotuksen päättymispäivä: 25.12.1863
Laskelma verosta
Von Nebula™ PARONI Tumma Paahto, vähintään 1 600 kg
Markkina-arvo verotuskautena: 4,49 mutteria / 500 g
Veroprosentti: 2,19
Maksettavan veron määrä: 314,66 mutteria
Lihaasyövät nanobotit™, vähintään 50 kg
Markkina-arvo verotuskautena: 12 800 mutteria / kg
Veroprosentti: 0,00
Maksettavan veron määrä: 0,00 mutteria
Zamor™-kuula, sininen, vähintään 15 000 kpl
Markkina-arvo verotuskautena: 18 mutteria / kpl
Veroprosentti: 0,02
Maksettavan veron määrä: 54,00 mutteria
Steltiläinen hengityskelpoinen ilma, vähintään 125 000 m3
Markkina-arvo verotuskautena: 24,59 mutteria / m3
Veroprosentti: 39,24
Maksettavan veron määrä: 1 206 139,50 mutteria
Maksettavan veron määrä yhteensä: 1 206 508,16 mutteria
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi kauhusta katsellessaan kirottuja sanoja.
Tai olisi huutanut, ellei olisi ollut järkytyksestään tukehtua sivettikahviinsa. Tukehtumisvaarasta väkivaltaisella yskimisellä selvittyään ponkaisi paroni pystyyn tuoliltaan. Hän hoiperteli toimistonsa lattiaa pitkin, haukkoi henkeään ja otti nojaa ikkunalasista. Miten häntä kohtaan oli hyökätty tällä tavalla? Miten maailma saattoi olla näin julma ja kurja? Näinkö vallitsevat elimet kiittivät siitä, että hän oli läsnäolollaan tuonut eteläiselle Xialle uskomattoman määrän työpaikkoja? Ei ihme, että perinteikkäät perheyritykset näivettyivät ja kuolivat pystyyn täälläpäin maailmaa!
Tällaista ei voinut sietää. Ei enää!
”Hyvä on!” hän huudahti, ja hänen viiksensä pölläyttivät pilven ilmoille. Paroni katsoi intensiivisesti paperia, ja kauhu hänen kasvoillaan muuttui vihaksi. ”Pakenen siis ainoaan paikkaan, jota tällainen kommunismi ei ole korruptoinut!”
Paroni nosti katseensa pöydästään ikkunalle ja sen läpi erottuvalle taivaalle, jonka vain myrkkypilvien verho piilotti. Hän hieroi käsiään yhteen. Sairaalloinen hymy hiipi hänen kasvoilleen.
”AVARUUTEEN!”
Joulutähtien sota
Kylmä hahmoton pimeys, jota taivaankanneksikin kutsuttiin, häämötti kaiken yllä. Se oli muuri, jota ei mikään läpäissyt; seinä, jota pisteiden lailla koristivat kirkkaista kirkkaimmat tähdet. Sitä olivat tutkineet ja tulkinneet tuhannet silmät ajanlaskun alusta asti, yrittäneet hahmottaa sen saloja. Miettineet hiljaa, mikä sen takana saattoi odottaa, jos mikään.
Vaan harva oli tutkaillut sitä näin läheltä. Alla tuon maailman katon hiljaisen kauhistuttavan pimeyden kulki alus, jonka tehtävä oli yksinkertainen. Sen kuuluisi kartoittaa tuota hahmotonta pimeää ja tuoda kulttuurin ja sivistyksen valo sen keskelle. Sen kuuluisi löytää merkitys merkityksettömyydestä. Sen kuuluisi tutkia, minkälaista elämää siinä tähtitaivaan pimeässä eli ja mitä me voisimme heiltä oppia.
Ennen kaikkea sen kuitenkin kuuluisi suojella matkustajiaan maan pinnalla odottavilta pahasti rästiintyneiltä yritysveroilta.
Tähtilaiva VCS Viktorprise lipui moottorit hehkuen läpi pimeän. Sen kaksi rakettia työnsi sen massiivista runkoa uskomattomiin nopeuksiin tyhjissä avaruuksissa tähtien tuikkeen lomassa.
Voitto Korporaation tähtienvälisen tutkimusprojektin silmäterä oli neitsytmatkallaan kohdannut siihen asti lähinnä aika outoja isoja koiperhosia, jotka törmäilivät kattoon yrittäen saada tähdet kiinni, toismaailmallista tähtisumua, joka ei ollut mitään väriä, mitä maan pinnalla voisi kohdata, ja yhden Voitto Korporaation oman tutkimussatelliitin, jonka ei tutkan mukaan olisi pitänyt olla siellä ja kieltämättä se nyt olikin kolahtanut vasenta moottoria vasten aika kurjasti, mutta siinä tuskin oli minkään maailman vaurioita, jotka estäisivät lentämistä. Ei tasan. Ei varmana. Toivottavasti.
Tietty olisi auttanut, jos vaurioita olisi voinut arvioida ulkopuolelta, mutta se oli osoittautunut vähän hankalaksi. Paronin arvio siitä, että taivaankannella olisi ollut painoton tila, ei ollut sataprosenttisen totta. Tämän he olivat huomanneet, kun eräs huoltoukoista oli syöksynyt traagisesti suoraan alaspäin yritettyään käydä korjaamassa aiempia vaurioita.
Paroni ei mielellään ajatellut sitä ihan hirveästi. Toisaalta suurimman osan ajasta he lensivät tavallaan kuitenkin meren yllä, eivätkö? Ainakin isoimmalla todennäköisyydellä. Vesi oli tunnetusti pehmeää, joten osuma siihen tuskin ainakaan tappaisi. Ainakaan, jos osasi uida!
Sisällä ohjaamossa oli vilkas tunnelma.
Näyttöpäätteet välkkyivät, tutkakuvat kaikuivat ja miehistö juoksenteli komentosiltaa eestaas. Kapteeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA istui syvällä tuolissaan Voitto Korporaation avaruustutkimusohjelman ihonmyötäisessä univormussa ja katseli voitonriemuisena, kuinka mitä monituisemmista lajeista koostuva miehistö työskenteli näyttöpäätteillään.
Oranssihaarniskaisen shasaalin pienet sormet näppäilivät päätteen näppäimistöä melankolisella hitaudella ja jakoivat tiedoston ”avaruuskartta.vik” päänäytölle.
”Курсси вакаа, нопеус колмесатаанелйäкымментä биовуотта секуннисса”, totesi aliluutnantti ЯФГФЯ navigaatiopisteeltään.
Hänen takanaan keltainen yksisilmäinen laiheliini seurasi intensiivisesti katseellaan käyriä, jotka kuvasivat aluksen moottorin lämpötilaa. Jokainen vilkkui punaisella näytön ylärajassa, mikä oli varmastikin hyvä asia. Enemmän lämpöä oli kuitenkin enemmän virtaa.
”Porinavakaimet stabiileja, reaktorin lämpötila 745 000 000 kelviniä!” hihkaisi tiedepäällikkö ja päälääkintäupseeri Meltdown.
”Lentosää sellainen aika rapsakka ja miellyttävä”, avaruusmeteorologi, taloyhtiön puheenjohtaja ja helkkarin iso sininen peikko Vapor lausui rauhallisesti tiskaten kahvipannua.
Punainen skakdi siirsi miksauskonsolin säätimiä ja nyökytteli takapiiskan koristamaa päätään.
”Volyymitasot 85 ja meininki helt okej”, luutnantti, seremoniamestari ja musiikkialan ammattitermiä käyttäen ’dänkki jäbä’ Xplode totesi.
Skakdin viereisellä istuimella luutnantti Tavish otti pitkän kulauksen viskipullostaan ja laski kätensä takaisin aluksen ruorille.
”Aye aye! Promilletasot 3,5 ja nousemassa!” draakki huudahti.
Komentosiltaa pitkin kapteenin luokse juoksi punaista univormua käyttävä kuriiri, nuori sininen selakhi alikersantti Wilhelm. Hän otti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN edessä asennon ja kertoi viestinsä silmät kirkkaana selakhialaisesta Kadinistaan hohtaen.
Paroni nyökkäsi hymyillen punanuttuiselle nuorukaiselle, joka poistui pian samaa reittiä kuin oli saapunutkin. Kelpo mies, nuori Wilhelm, hän ajatteli. Ehdottomasti paras työssään ja yksi aluksen todellisista tukipilareista, ja herranjestas miten punainen miehistöunivormu pukikaan häntä! Hänellä olisi varmasti vielä loistokas tulevaisuus edessään, eikä sitä uhkaisi mikään!
”Loistavaa, loistavaa, toverit!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA naurahti ja otti mukavamman asennon tuolillaan. ”Täyttä vauhtia eteenpäin!”
Miehistö teki työtä käskettyä. Viktorprisen nopeus kiihtyi, ja tähtien valot muuttuivat ikkunoissa pisteistä viiruiksi.
Hieman kauempana kapteenintuolin takana asennossa seisoi perämies, turvallisuuspäällikkö ja intergalaktinen taikinakonsultti Corrodér, joka piteli rynnäkköpatonkiaan levollisessa otteessa. Syväläinen kohensi barettiaan evämäisellä kädellä, käveli kapteeninsa vierelle ja nyökkäsi tämän suuntaan.
”Kurssi vakaa, capitaine. Tällä vauhdilla saavutamme kohteemme noin 23 avaruusminuutissa.”
”Hahaa!” paroniskapteeni naurahti. ”Täydellistä, täydellistä. En malta odottaa, oliko matkamme todella kaiken tämän arvoinen!”
”Niin”, syväläinen nyökkäsi. ”Uskoisin kyllä, että ensisijaisessa tavoitteessanne olette jo onnistuneet.”
”Ehdottomasti, vanha veikko! Yrittäkääpä täältä tulla perimään, hah! Tämä on ollut antoisaa vaihtelua melko uuvuttaviin työpäiviin hammaslääketieteen parissa! Niin ja onhan se ihan siistiä että saimme ensimmäisen miehitetyn avaruuslentomme onnistumaan, ehkä.”
Paronin virneeseen ilmaantui ripaus mystillistä.
”Mutta kohteen löytyminen olisi erinomainen lisä. Corrodér, näin meidän kahden kesken… tiedäthän, mikä on toinen syyni tälle matkalle?”
Syväläinen oli hetken hiljaa hämmentyneenä.
”En ole aivan varma, ymmärränkö, monsieur. Olin kuitenkin samassa tehtävänannossa kuin kaikki muutkin.”
Paroni ei tuntunut ottavan sitä kuuleviin korviinsa, vaan katsoi varovaisesti olkansa yli ja viittoi häntä kumartumaan kohti. Seuraavat sanansa hän kuiskasi.
”Kuten tiedät, sain vähän aikaa sitten kuulla, että koillissakaran taivaalle on noussut uusi tähti! Tämähän ei ole erityisen poikkeuksellista, sillä niin käy aina kun uusi toa syntyy. Mutta! Se, miten tämä tähti ilmaantui… oli hyvin kiinnostavaa!”
Aivan, Corrodér ymmärsi. Paroni uskoi, että hyvä ’ekspositio’ paransi seikkailun ’dramaattista narratiivia’. Välillä se piti vain ottaa vastaan, vaikka olisi käyttänyt koko viikon tehtävänannon läpikäyntiin.
”Niin”, hän nyökkäili selvästi tilanteen hyväksyneenä.
”Tiedätkö, miksi se on kiinnostavaa, ystäväiseni?”
”Capitaine, minä…” syväläinen aloitti, mutta sitten jatkoi. ”En. En tiedä.”
”Tähtiä välillä putoilee, niin ne tekevät. Mutta! Tämä tähti nähtiin nousemassa maasta taivaisiin! Olen saanut useita silminnäkijähavaintoja siitä, miten… jotain nousi eräältä vähemmän asutetulta Kristallisaarelta taivaankannelle suuren punaisen hohteen ympäröimänä uskomattomilla vauhdeilla! Kukaan ei tiedä, miksi niin tapahtui, Corrodér, eikä se näytä tottelevan muitakaan toa-tähtien sääntöjä. Toa-tähdet eivät vaihda korkeutta mielivaltaisesti!”
Paronin suuri tumma käsi kurotti kohti aluksen ikkunaa kuin olisi halunnut kahmaista yhden tähtikuvioista kouraansa.
”Minun täytyy tietää! Jos jokin voi tuolla tavalla vain nousta taivaisiin… ehkä sitä tutkimalla voimme voittaa painovoiman salat???”
”… capitaine”, Corrodér sanoi hiljaa. ”Mehän… tälläkin hetkellä…”
Paroni iski riehakkaasti nyrkkinsä alas päin käsinojaa.
”Tulevaisuus odottaa tähdissä, Corrodér! Tulevaisuus!”
Syväläinen oli selvästi sanomassa jotain siihen, mutta keskeytyi, kun yksi aluksen näytöistä alkoi välkkyä punaisena ja hätätilasireenit pärähtivät soimaan. Tämähän ei ollut mitenkään poikkeuksellista siinä, että Meltdownin työpisteellä niin kävi aktiivisesti muutenkin. Sisäisen viestinnän mukaan reaktorihenkilöstön kanta oli ollut viimeiset kaksi tuntia ”tää paska räjähtää aivan kohta” ja ”voisiko joku tulla saatana jo auttamaan”, mutta uusi, aivan erilainen hälytysääni sai koko kansimiehistön valppaaksi ja toimintavalmiiksi.
Kapteenin mieliala muuttui innostuneesta hieman huolestuneeksi.
”Mitä tämä tarkoittaa?” hän kysyi kovaan ääneen.
”Ei liity reaktoriin”, professori Meltdown naurahti hermostuneesti. ”Jokainen mahdollinen siihen liittyvä hälytys on jo soinut. Ehe. Eh. Tuo on uusi.”
”Ulkona on kyllä aika kipakka pakkanen”, Vapor sanoi kaataen kahvia sivupöydällä kuppeihin. ”Ehkä se on siitä.”
Kapteeni näytti helpottuvan välittömästi.
”Aivan, aivan. Erittäin uskottavaa!”
Corrodérin kasvoille kuitenkin lipui ymmärrys.
”Tuota, monsieur, teidän lienee parasta katsoa ulos ikkunasta.”
Paroni suuntasi huomionsa ulkosalle, ja toden totta, siellä oli huomioitavaa. Avaruuden pimeydestä paljastui valtaisa kolmionmuotoinen varjo. Kun VCS Viktorprisen valo paljasti sen tarkemmat yksityiskohdat, oli näky kauhistuttava. Terävästä pitkänomaisesta ja litteähköstä metallikappaleesta kasvoi orgaanisia lonkeroita, joiden seasta törrötti myös pitkiä metallipiikkejä – ikään kuin joku olisi survonut jättiläismäisen kalmarin täyteen ulospäin törröttäviä piikkejä ja pakannut sen kolmikulmaiseen metallikuoreen, josta lonkerot sitten törröttivät ulos. Se myös liikkui kuin kalmari, työntäen itseään eteenpäin lonkeroillaan, vaikkei avaruudessa kaiken järjen mukaan ollut mitään, mitä työntämällä olisi voinut edetä. Ehkä. Ei kukaan nyt oikeasti tiennyt, toimiko avaruus niin, tai oliko aluksella syytä noudattaa sitä miten se toimi.
Pitkän kolmiomaisen kappaleen kummallakin sivulla pälyili herkeämättä valtava viirumainen silmä. Hyvin nopeasti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ymmärsi, että kolmionmuotoinen alus muistutti suunnattomasti Suurta Varjojen naamiota, Kraahkania. Paronin otsalle nousi hikikarpalo. Mitä tämä tarkoitti? Kenelle ihmeessä tuo hirvittävä alus mahtoi kuulua, ja oliko se jahdannut heitä jo pidempään? Olisiko jopa mahdollista, että hän kohtaisi… avaruuden olentoja?
”Capitaine, se taitaa kaapata meidät.”
”Ohhoh! Sekö voi tehdä niin??”
”Oui.”
”Melkoista! No, pysykää rauhallisina!” kapteeni kailotti miehistölleen. ”Ehkä ne ovat rauhanomaisia!”
Koko alus tärähti ja joka ikinen näyttöpääte iski kipinää. Miehistöä kaatuili komentosillalla ja paniikin huudot kaikuivat. Sitä oli tilanteessa vaikea havaita, mutta Vapor onnistui olemaan läikyttämättä kahvikuppiaan.
”Ei nyt murehdita turhia!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti. ”Uskoakseni tuo on vain se, miten slizeroidit osoittavat ystävyyttä!”
Eräällä näytöistä oli kartta aluksen sisäosista. Joukko punaisia pisteitä välkähti huoltokäytäville ja alkoi edetä niitä pitkin. Syväläisen kulmat kurtistuivat paronin vieressä.
”Capitaine, ne ovat tunkeutuneet alukseemme! Epäilen niiden yrittävän haltuunottoa!”
Kapteenin viikset käyristyivät jännityksestä. Hänelle teki selvästi kipeää myöntää, että hänen perämiehensä saattoi olla oikeassa.
”Herran pieksut! Siinähän yrittävät. Odotin kanssa-avaruusmatkaajiltani edes sen verran kunnioitusta, että pitävät kaikenlaiset ulokkeensa oman aluksensa puolella! Jos jotain, niin ohjaamon ovi ainakin –”
Ohjaamon ovi räjähti sisään. Komentosilta täyttyi savusta, ja kun paroni kääntyi sitä kohti, näki hän aseita osoitettuna kohti.
”Jaa”, paroni sanoi nostaen kätensä pystyyn. ”Peremmälle sitten vain!”
Heitä puoliautomaattisilla plasma-aseilla osoitteli joukko erikoisen näköisiä sotilaita. Ne olivat noin toan korkuisia ja hyönteismäisiä: niiden päästä sojotti kaksi tuntosarvea, niiden selässä oli pari pieniä siipiä, ja niillä oli kaksi käsiparia yhden sijaan. Alempi käsipari piteli toista, vähän pienempää puoliautomaattista energia-asetta, ja olentojen kankean oloiset haarniskat kiilsivät kuulaina kuin valkean kansakunnan sotisovat konsanaan. Rintapanssareihin oli maalattu musta Kanohi Kraahkan.
”Seis!” huudahti heitä lähin sotilas.
”Liikkumatta!” kivahti toinen heristäen asettaan.
Osa sotilaista lähti levittäytymään ympäri komentosiltaa, ja pian heidät oli piiritetty.
”Ilmoittakaa Valtias Nuille, että meillä on vankeja”, sanoi yksi ovella olevista sotilaista toverilleen, joka nyökättyään lähti kipittämään takaisin sinne, mistä oli tullut.
Pieneen hetkeen mitään ei tapahtunut. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA lähes ehti aloittaa vastalauseensa esittämisen, kun viestinviejä palasi ja supisi jotain viestin lähettäneelle sotilaalle.
”Liikkukaa”, tämä sitten huudahti, ja VCS Viktorprisen miehistö sai tuntea aseenpiiput selkiinsä painettuina. Koko joukkio lähti suosiolla kävelemään aluksen käytäville ja sitä myöten myös ulos aluksesta.
Heidät saatettiin suureen hangaariin, jonka massiivisuus oli utuisen savuverhon peittämä. VCS Viktorprise seisoi keskellä hangaaria, ja siihen oli kiinnitetty kaapeleita koukuilla.
”Kas. Oletettavasti tarkoitus on estää meitä poistumasta plasmannopeudella”, Meltdown tuumasi puolihuolimattomasti ääneen.
Sotilaat pysähdyttivät heidät keskelle avointa tilaa. Yhtäkkiä esiin hyppäsi neljä hahmoa, jotka VCS Viktorprisen miehistö tunnisti välittömästi. Pahamaineinen joukkio esiintyi jokaisen viattoman avaruusmatkaajan painajaisissa. Eli siis lähinnä heidän.
Baby Fatt, säälimättömänä palkkionmetsästäjänä tunnettu rakettireppuinen punanahkaskakdi, jonka kypärän visiirin olisi voinut helposti uskoa olevan sisältäkin läpinäkymätön, ja joka kantoi suurta raketinlaukaisinta;
Gatill Mobler, kidutusteknikkona kuuluisaksi tullut schiludomilainen, jonka siivet liehuivat tämän pään päällä uhkaavina, jonka suuta peitti jonkinlainen venttiili ja jonka silmien tilalla oli monitahoiset linssit;
Avallt Vavning, ainakin kolmesta ja puolesta murhasta intergalaktisessa oikeudessa kuolemaan tuomittu droidi, jonka kolme bioa korkea hontelo olemus herätti kunnioitusta ja jonka huhuttiin joskus olleen ahkshikromidi; sekä
ЯҰSҚ PЦDԐL, lapsisotilaiden teurastajaksikin tituleerattu shasaali, joka pukeutui nahkaiseen esiliinaan ja kantoi aseenaan aina tukevaa lihakirvestä ja jonka apeaakin apeampi ilme kuvasti olemassaolon sietämätöntä tuskaa.
”Päivänne ovat luetut, avaruuskoirat”, karjahti Baby Fatt ja osoitti paronia raketinheittimellään. ”Tervehtikää valtiastamme!”
Savu alkoi hälvetä hangaarin yläosasta, ja uloskäynnin edessä olevalla parvella seisova pitkä, synkkä hahmo paljastui. Tämän harteilla riippuva valtava valoa ahmaisevan musta viitta verhoili tämän suuren varjon lailla. Viitan päällä lepäävistä olkapanssareista työntyi kumpaisestakin esiin muutama käyrä piikki. Päässään hahmolla oli kypärämäinen yönmusta Kanohi Kraahkan, jota koristivat kruunumaisen asetelman muodostavat terävät, särmikkäät sarvet. Kun tämä laittoi kätensä ylimielisesti puuskaan, viitta paljasti altaan mustan koristeellisen haarniskan täynnä rubiininpunaa hohtavia muinaisia kaiverruksia.
”Le Makuta Grande!” huudahti Corrodér kiivaasti. Vastaukseksi hän sai kammottavan, hangaarissa kaikkialla kaikuvan synkän naurun, joka jatkui sanoiksi:
”Tervehdys, ’voro’! Ja tiesin, että tapaisimme jälleen, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
”Hah!” Makuta hymähti ja pui nyrkkiään kohti lattiatasolla häntä tuijottavaa paronia ja tämän palkollisia. ”Olen metsästämässä vaarallista Joulutähteä, koska kuulin, että sinä olet metsästämässä sitä! Enkä aio antaa sinun estää suunnitelmiani!”
Voitonhampaan lairdi ja VCS Viktorprisen kapteeni tuijotti tyrmistyneenä mustahaarniskaisen paholaisen silmiin. Meltdown ja Corrodér jakoivat hänen kanssaan hämmentyneitä katseita, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ymmärsi, että hänen olisi otettava tilanne haltuun. Joulutähti? Niinkuin vanhan mataian sana ’joulu’?
”Niiiiiiin”, hän sanoi ja suoristi hitaasti ryhtinsä. ”Joulutähti, kuten hyvin tiesin jo etukäteen! En kyllä saa mitenkään nerokkaissa aivoissani prosessoitua, miksi sinä haluaisit sen!!! Mahdatko tietää itsekään?”
”Aliarvioit minut, paroni hyvä! Et tunne Mahdin pimeän puolen todellista… mahtia! Joulutähti on erittäin potentti voimanlähde, jonka avulla pystyn toteuttamaan kammottavan pahan suunnitelmani!”
Paroni haukkoi henkeään. Näinkö hänen voittonsa riistettäisiin hänen hyppysistään ennen kuin hän ehtisi sitä edes koskettaa? Ja vielä tämän miehen toimesta? Hän puristi kätensä nyrkkeihin.
”Hah! Erinomaista ekspositiota, siitä on kiitettävä! Mutta mikä saa sinut uskomaan, että ansaitsisit tämän… Joulutähden itsellesi? Minä sentään etsin sitä tuodakseni todellista tiedon valoa maailmalle tuolla alhaalla”, hän osoitti ulos aluksen ikkunasta, ”Aika hyvä syy, eikö? Todellinen herrasmies väistyisi tieltä!”
”Paroni, paroni, maailmalle?” Makuta nauroi jälleen kolkosti. ”Mikä saa sinut uskomaan, että he ansaitsisivat todellista tiedon valoa? He mitättömät hyönteiset, jotka eivät ymmärrä sitä, minkä me kaksi tiedämme varsin hyvin: tulevaisuus odottaa tähdissä!”
Paronin viikset tussauttivat ulos kaksi suurta höyrypilveä kun hän puri hampaansa yhteen.
”Makuta Nui! Pyydän sinua kohteliaasti lopettamaan tällaisen toiminnan, että en joudu turvautumaan oikeustoimiin! En tiedä, näyttäisikö omistajuuskiista tästä aiheesta erityisen hyvältä kummankaan meistä brändin kannalta!”
Makuta näytti hetken hieman hämmentyneeltä.
”Brändin? En tiedä, huomasitko, mutta olen paha! Olen pahan avaruusimperiumin paha keisari, brändini on pahuus, ja tuskinpa sitä mikään oikeuskiista hetkauttaa, ehkäpä päinvastoin!”
”Okei, sinulla on kyllä pointti tuossa!” paroni totesi. ”En aivan täysin allekirjoita esteettisiä mieltymyksiäsi, mutta ’rokkaat’ tuota ’lookkia’ kieltämättä varsin hyvin!”
”Ah, kiitos! Etpä näytä pahalta itsekään, vaikka vähän pelkistetyn oloinen design teillä onkin.”
”Kiitos paljon, vanha veikko! Näetkö, univormujen värikoodaus kertoo keskinäisestä hierarkiastamme! Keltainen on upseeristo, sininen tiedeosasto, tuo vähän magentaan taittava on HR, vihreä on interpersoonallisen median tiimi…”
”Jawohl!” Wilhelm huudahti takaa. ”Ja punainen on miehistö! Meitä on kaikkein eniten!”
”Kyllä, kyllä, mahtava lisäys, poikaseni!”
”Meitä on niin paljon, että jos joku kuolisi, se ei oikeastaan edes haittaisi!” Wilhelm sanoi nyökkäillen innokkaana.
Muutama Makuta Nuin alaisista katsoi toisiinsa hieman hämmentyneinä. Wilhelmin lausunto jäi pariksi liian pitkäksi sekunniksi leijailemaan hiljaisuudessa.
”Niin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Mutta palatakseni asiaan… nähdäkseni tämän ’Joulutähden’ päätyminen Voitto Korporaatiolle on vain kohtuullista!”
”Se ei tietääkseni ole tuotemerkkinne”, Baby Fatt tuhahti kypäränsä takaa.
Paronin silmät kutistuivat viiruiksi. Hän nosti kätensä päänsä tasalle ja puristi sen nyrkkiin.
”Jos ’Joulutähti’ ei ollutkaan rekisteröity tuotemerkki… siitä tulee sellainen!”
”Riittää!” Makuta Nui ärähti. ”Olen saanut tästä tarpeekseni. Nyt, suonette anteeksi, minulla on Joulutähti napattavana. Teille sen sijaan sanon hyvästit. SOTILAAT!”
Jokainen hangaarissa seisova valkea hyönteissoturi tähtäsi molemmat aseensa kohti paronia ja tämän miehistöä.
”Tuli vapaa.”
Kuolettava hiljaisuus laskeutui. VCS Viktorprisen miehistö katseli kauhistuneina hyönteissotilaiden aseita. Wilhelm keinui malttamattomana paikallaan.
”Aika pahaa!” pöyristynyt paroni papatti. ”Johdonmukaista brändin ylläpitämistä, en voi kuin arvostaa!”
”Kiitos!” Makuta Nui sanoi hymyillen. ”Pyrin siihen!”
”Ja onnistut hyvin!” paroni naurahti. ”En voi kuin ihailla.”
Vapor tuijotti eteenpäin silmät ymmyrkäisinä.
”Hetki. Enkö minä vain ymmärrä, vai käskikö hän juuri teloittaa mei-”
Torakkamaiset olennot avasivat tulen.
Plasma-aseiden samanaikainen kuurouttava ulvonta täytti tilan, eivätkä nämä lopettaneet, ennen kuin kiväärien lippaat olivat tyhjiä. Savua nousi hitaasti Viktorprisen miehistön ympäriltä. Ammukset olivat polttaneet tiiviin renkaan heidän kaikkien ympärille, mutta miehistö näytti vahingoittumattomalta. Sotilaat olivat jotenkin onnistuneet ampumaan heistä kaikista ohi. Palojäljet suorastaan kehystivät heidän jalkojensa ympäristöä, ja osa ammuksista oli suhahdellut selvästi juuri oikealla hetkellä jalkojen välistä ja käsien alta.
Hyönteiset vain tähtäilivät joukkiota yhä tyhjin lippain hieman nolostuneina.
Makuta Nui tuijotti pöyristyneenä miehistön ympärillä savuavaa rengasta – ja myös savuavaa hangaaria, sillä suunnilleen kaikki paronin poppoota lukuun ottamatta oli ottanut osumaa; makutan omat kätyrit olivat heittäytyneet lähellä olleiden kanistereiden taakse suojaan.
”Senkin säkit!” Manu kiljui. ”Ette te nyt voi jumalauta olla noin huonoja!”
”Olemme puhtaita”, yksi torakkasotilaista mutisi hiljaa.
Manu hieroi leukaansa ja kihisi itsekseen.
”Muistin reseptistä varmaan jotain väärin… ehkä siinä kuningattaressa oli jokin pointtikin. Äh, en minä kyllä jaksaisi tämän takia soitella sille sihisevälle perslävelle, saatte kyllä luvan kelvata. Mitähän, jos asentaisin jokaiseen automaattitähtääjän, luulisi sen parantavan osumatarkkuutta! Mitenkäs, Viktor, eihän Voitto Korporaatiolla sattuisi olem-… hetkinen, seis!”
Manu ei selvästi tiennyt miten reagoida siihen, että paroni oli sujauttanut kätensä haarniskansa taskuun ja vetämässä sieltä paraikaa jotain. Se jokin ei ollut pyssy vaan näytti enemmän luulta. Kumiselta sellaiselta.
”Valitettavasti meidän on aika tehdä poistuminen, Makuta Nui!” paroni naurahti. ”Minulla on Joulutähti napattavana!”
Hän viskasi luun maahan, ja se vinkaisi. Sitten tuli hiljaista. Aika pitkäksikin aikaa.
”Okei?” Manu tiedusteli.
”Anna sille hetki”, paroni mutisi hermostuneesti.
Torakkasotilaat alkoivat iskeä aseisiinsa uusia lippaita.
”Iiiiihan pian.”
”No on se nyt kumma”, Manu ärähti. ”Baby Fatt, Gatill Mobler, Avallt Vavning ja ЯҰSҚ PЦDԐL, poistakaa paronin poppoo päiväjärjestyk-”
Silloin hirvittävä psykokineettinen visellys täytti huoneen, ja jokainen edellämainituista tarttui päistään kiinni irvistäen kivuliaasti. Aluksessa kaikui ääni, joka tuntui tulevan kaikkialta.
”Minut on kutsuttu.”
Valkoista valoa hohtava sekarotuinen energiapiski ilmestyi sähköisesti rätisten heidän eteensä. Sen olemuksen toismaallisuus sai torakkasotilaat huutamaan kauhusta ja juoksemaan pakoon.
”Hahaa!” paroni naurahti. ”Hyvä tyttö!”
Todellisuutta taivuttava kvanttikoira heilutti häntäänsä innokkaasti. Sen silmistä näki ajan sydämeen. Paroni rapsutti sitä korvan takaa ja nosti katseensa omahyväisesti Makuta Nuihin.
”Kuten ne sanovat, ’paras mies voittakoon’!!!”
Koira tarttui innokkaasti puruleluun, joka vingahti hiljaa. Samalla suuri valkoinen valo nieli hangaarin. Sen kaikottua paronin poppoo oli poissa. Makuta Nui katseli ympäriinsä etsien edes pienintä jäännettä näistä…
… ja kuuli lasersäteen kirkaisun.
Viktorprisen rungosta singahtanut laser katkaisi koukut, joilla alus oli paikoilleen kahlittu. Pian makuta näki tähtilaivan kaasuttavan moottori radioaktiivisesti hehkuen ulos hangaarista.
”… hä.”
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti.
”Kuka on hyvä tyttö?” paroni hössötti. ”Kuka on hyvä tyttö?”
Vastaus kysymykseen kaikui kumeana ohjaamon jokaisesta metallipinnasta ja sai näytöt särisemään staattisesti.
”Minä olen.”
Viktorprisen ohjaamoon materialisoituneesta seurueesta vain puolet oli alkanut oksennella raivokkaasti teleportaation jälkeen, ja vain yksi kolmasosa itki. Hennosti läpikuultava koira, jota paroni rapsutti korvien takaa, leikki purulelullaan hänen yllään katossa.
Jätettyään koiran rauhaan paroni säntäsi kiireisesti kapteenin tuolinsa luokse.
”Asemiin, ystävät!” hän naurahti riemukkaasti. ”Ja täyttä vauhtia kohti Joulutähteä, jos se sitten ilmeisesti on sen nimi!”
Miehistö kävi töihin. Professori Meltdown ylikellotti aluksen reaktorin 150 prosentin tehoille. ЯФГФЯ skrollasi manuaalisesti tähtikarttaa varmistaen oikean suunnan, ja Tavish otti rohkaisuryypyn ja tarttui tiukasti ruoriin. XPlode alkoi kasata taistelu-/jahtisoittolistaa ja Vapor keitti toisen pannullisen kahvia. Corrodér komensi miehistön taisteluvalmiuteen. Wilhelm latasi plasmapistoolinsa ja kauhisteli kovaan ääneen, että mitä jos joku vaikka ampuisi häntä, sehän olisi aika ikävää.
Paroni tarttui kapteenintuolinsa käsinojista tiukasti. Hänen kasvoilleen nousi leveä virne, kun jokin punainen alkoi välkkyä keskellä päänäyttöä. Oliko se todella totta, kaiken tämän jälkeen? Avaruusalus korjasi kurssiaan ja kiisi ällistyttäviä vauhteja kohti Joulutähti-oletettua. Jokin pala oikeasta perämoottorista paukahti irti, kieppui hetken avaruudessa ja kolahti perässä lipuvan valtavan aluksen kärkeä vasten.
He tunsivat ympärillään voimakkaan tärähdyksen.
”Capitaine!” perämies huudahti. ”Makutan Toatähdentuhoaja-alus on perässämme ja ampuu meitä kohti!”
”Täysillä eteenpäin!” parkaisi paroni. ”Meitähän ne eivät kiinni saa!”
Makuta Nui katseli aluksensa valtaisan komentosillan korkeimmalla kohdalla seisovasta synkästä valtaistuimesta käsin ulos ikkunasta pakenevan paronin paatin lähentyvää perää.
”Kaikki etenee kuten olen ennalta nähnyt”, hän myhäili.
”Miten niin? Eikö alkuperäinen suunnitelma ollut likvidoida Voitto Korporaation pojot?” kyseenalaisti istuimen vieressä seisova Baby Fatt, se skakdi, hieman näreissään.
”Vaiti, Baby Fatt. Valmistautukaa sieppausoperaatioon. Paroni johdattaa meidät suoraan Joulutähden luokse.”
”Minulla on muuten, hei, ihan oikeakin nimi…”
”Hus, menetkös siitä jo.”
Uskomaton takaa-ajo universumin katon alla oli alkanut. Mikäli kukaan olisi ollut sitä seuraamassa, olisi näky ollut hämmästyttävä. VCS Viktorprisen moottorit puskivat pimeälle taivaalle kaksi radioaktiivista juovaa, joiden perässä eteenpäin itseään lonkeroillaan puskeva Toatähdentuhoaja sykähteli. Alusten välillä lennähteli plasmasäteiden tulitusta, mutta kumpikaan niistä ei saanut tehtyä enempää kuin raapaistua toisensa suojakilpiä.
VCS Viktorprise oli ehkä aluksista pienempi, mutta myös ketterämpi: kirkkaalla radioaktiivisella hehkullaan se alkoi saada huomattavaa etumatkaa. Hennosti punaisena hehkuva piste taivaalla oli ohjaamosta katsottuna jo hyvin selkeä. Paroni oli entistä varmempi, että he olivat saavuttamassa kohteen. Makutan kömpelö alus vain pieneni takana, ja Joulutähti kasvoi ja kasvoi!
Ennen kuin he ehtivät tehdä tähdestä sen selkeämpiä näköhavaintoja… muuttuivat kaikki komentosillan näytöt pelkäksi kohinaksi.
”Mitä kirottua?” paroni tuhahti. ”Osuivatko ne meihin?”
”Еи, парони. Нäыттää силтä, еттä кохде… он пелкäллä лäснäололлаан ламауттанут камералаиттеистомме”, navigoinnista kuului hiljaa.
”Hyvää työtä sinä teet, poikaseni!” paroni naurahti. ”Olenko se vain minä, vai onko kohde pelkällä läsnäolollaan lamauttanut kameralaitteistomme?”
”Oui, näyttää vaarallisesti siltä”, Corrodér sanoi. ”Onkohan se paljaalle silmällekään erityisen turvallinen?”
”Eh, ei pitäisi olla riskiä ainakaan mittausteni mukaan”, professori Meltdown sanoi hieroen päätään. ”Mutta jokin sen… olemuksessa estää datan saamisen kameroiden kautta. Ehkä jonkun kannattaisi käydä katolla tarkistamassa. Se voi kyllä olla, öh, melko lailla vaarallista.”
”Siellä on aika liukasta”, Corrodér sanoi hiljaa. ”Capitaine, tehtävään tarvitaan miehistön jäsen, joka ei pelkää kuolemaa.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA katseli mietteliäästi komentosillalla rivissä seisovia punaiseen pukeutuneita miehistön jäseniä arvioiden näiden kauhistuneita katseita. Oli täysin ymmärrettävää, että kukaan heistä ei halunnut sellaiseen kuolemanvaaraan, paroni ajatteli, eikä huomannut laisinkaan, että hänen näkökenttänsä rajalla Wilhelm heilutteli tuskaisana molempia käsiään. Ei hän voisi olla niin vastuuton työnantaja, että asettaisi palkollisiaan tieten tahtoen sellaiseen vaaraan, johon nämä eivät olleet valmiita! Tätä miettiessään hän jätti rekisteröimättä Wilhelmin häntä kohti osoittaman lasittuneen katseen.
”Hyvät voitokkaat toverini! Tarvitsen vapaaehtoisen hyvin vaaralliseen tehtävään! Voin luvata tästä hyvästä valitettavasti vain lomabonuksia.”
”No fan nu, XPlode huokaisi pisteeltään. ”Minä voin mennä.”
”Kelpo mies!” paroni hihkaisi, ja kukaan ei kuullut Wilhelmin ulvahdusta.
VCS Viktorprise, Voitonhampaan paronin silmäterä, oli ottanut muutamalla reaktorin voimakkaalla sysäyksellä voittoaseman suuressa jahdissa. Makutan alusta hädin tuskin enää näki takana.
Avaruus tähtilaivan ympärillä oli jotenkin normaaliakin hiljaisempi, kun katolle aukeava luukku sihahti ja sisältä nousi skakdi punaisessa avaruuspuvussa. Hän varmisti selkäreppuunsa kiinnitetyn vaijerin tukevan kiinnityksen. Aluksen sisältä tuleva vaijeri löystyi hieman ja antoi varaa voittonautin etenemiselle.
DJ XPlode otti muutaman kokeilevan askeleen aluksen katolla. Hänen avaruuskypärässään kaikui tiiviisti hänen oma hengityksensä, avaruuspuvun piippaukset, radiolinjan kohina ja täysillä nappikuulokkeista pauhaava Darkhunterin milleniumin alun klassikko Boten Annakk. Basson jumputus toi hieman rauhaa skakdin sieluun, kun hänen katseensa vaelsi tähtitaivaan lohduttomassa pimeässä.
”Tässä Xplode”, skakdi lausui ja kuuli puheensa kaiun kypärän sisäpinnalla. ”Olen nyt noussut katolle.”
”Loistavaa, toveriseni!” paroniskapteeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi radiokohinan takaa. ”Tutkan perusteella meidän pitäisi alkaa olla jo melko lähellä ’Joulutähteä’, mutta viheliäiset näytöt eivät anna vieläkään minkäänlaista palautetta. Näkyykö se yhtään selkeämmin?”
Aluksen kurssi oli kuin olikin suuntaamassa kasvavaa punaista hohdetta kohti. Se leijaili jossain ehkä kilometrin päässä, ja näytti melko pieneltä.
”Ojdå”, Xplode sanoi siristäen silmiään.
Hän oli melko onnellinen, että oli jättänyt aurinkolasit kypäränsä sisään, jos ei muusta syystä, niin siksi, että tiesi näyttävänsä melko siistiltä ne päässä. Pieni heijastus hänen omista kasvoistaan kypärän pinnassa todisti tämän. Hän iski hieman silmää kuvajaiselleen.
Kuvajainen ei tosiaan ollut ainoa, mitä hän näki, vaikka hän juuttui sitä muutamiksi sekunneiksi tuijottelemaan. Lopulta hän havahtui kapteenin kysymykseen.
”Herr kapten, mä tykkään että se on ganska pieni. Enempää on vaikea sanoa.” ”Kuinka pienestä me puhumme, hyvä mies? Sellainen akilini-kentän kokoinen, vai satelliitti Sputvikin kokoinen vai mitä? Anna jotain vertailukohtia!”
”Paha sanoa”, XPlode sanoi. ” Aika paljon se on kyllä meidän alusta pienempi ma luulen. Pääseekö yhtään lähemmäs?” ”Kaiken aikaa! No mutta, loistavaa, loistavaa, siinä tapauksessa nappaaminen aluksen vetosäteeseen lienee lastenleikkiä?”
Linjan toisessa päässä olevan hiljaisen papatuksen perusteella kapteeni kuunteli hetken jonkun muun vastausta siihen. Kun tämä puhui taas, tämä kuulosti tuohtuneelta.
”Miten niin meillä ei ole vetosädettä? Älä viitsi! Mihin tämän aluksen budjetti on sitten käytetty? Ai ei budjetin takia. Kantokyvyn??? Minkä takia sinne ei nyt olisi yksi vetosäde mahtunut???”
Linjalla oli hetken taas hiljaista. Xplode otti muutaman varovaisen askeleen metallisella katolla. Jonkinlaiset kengät olisivat olleet ehkä aika kohtuulliset, mietti hän. Tai ehkä edes villasukat, oli täällä sen verran kylmä kuitenkin. Ehkä kära mormor jossain kaukana kotosalla tekisi sellaiset nimeämispäivälahjaksi.
Astellessaan eteenpäin hän huomasi, että jonkinlainen pikkukivien kuuro ropisi aluksen kattoa pitkin. Kulkivatko he jonkinlaisen avaruusromupilven läpi, vai putoiliko kiviä suoraan maailman katosta?
”Aaaaaaaiiivan!” paroni sanoi yhtäkkiä hyväksyvästi. ”Niin. Niiden laserien takia. Kyllä minä nyt ymmärrän. Täysin kohtuullista. Ah, XPlode?”
”Ja?” ”Näkyykö siellä mitään?”
”Ei nyt ole vieläkään ihan klar, mutta –”
Lause keskeytyi säikähdykseen.
Jokin alkoi sihistä ja kypärän hälytysjärjestelmä huusi paniikissa. XPlode kääntyili ympäriinsä… ja tajusi, että pieni ryöppy kiviä oli osunut hänen happisäiliöönsä. Varannot vähenivät uhkaavasti sihisten uskomattomalla vauhdilla.
”För helvete nu”, hän töräytti. ”Herr kapten, tilanne on nyt aika kusinen, enkä puhu nyt minun serkkupojasta.” ”Mikä hätänä, uljas voittonauttini???” paroni puhkui rohkaisevan karismaattisesti.
”Happi. Se loppuu aika kohta”, DJ Xplode sanoi ja hengitti jo aika pinnallisesti. ”Luoja paratkoon! Tule sieltä äkkiä sisään! Mutta vilkaise nyt kuitenkin ensiksi, miltä ’Joulutähteni’ näyttää, alamme tutkakuvien mukaan olla melko lailla lähellä!”
”Okej, teen niin.”
Hapenpuute alkoi tehdä jo melko kipeää ja aika hassuja juttuja aivoille. DJ XPlode yritti hengittää rauhallisesti säästääkseen happea mahdollisimman pitkään. Ainakaan kypärä ei ollut vahingoittunut. Jos sisään olisi päässyt myrkyllistä avaruusilmaa, olisi hänelle varmaan käynyt jo aika huonosti.
Silti, hapenpuute sai kaiken näyttämään melko lailla värikkäältä ja sumealta ja häikäisevältä. Päässä soi aika hurjat reivit, eikä Darkhunterin bassojumputus vähentänyt mielikuvaa. Kaikki sumeni hieman ja hänestä alkoi tuntua ns. ’höpöltä’. Viimeksi hän oli ehkä ollut näin pihalla… montako kesää taaksepäin se olikaan ollut, se Bio-Klaani PsyFest? Ne… ne olivat olleet aika hurjat jatkot ne. Mustat Lasit, DJ Peelo, Crudelis Diabolus, kovia tyyppejä, hiton kovia. Se paikallinen isokenkäinen toa tanssimassa pöydällä ja tarjoamassa shotteja järjestön piikkiin. Huhhuh.
Kaikki oli jo melko psykedeelistä usvaa ja värit sekoittuivat toisiinsa, kun XPlode katsoi tarkemmin lähestyvään Joulutähteen. Se oli todellakin melko pieni, ei ehkä yli kolmea kertaa häntä isompi. Eikä sen muoto kyllä muistuttanut mitään tähteä, minkä hän oli ikinä nähnyt.
XPlode ei voinut uskoa silmiään. Eihän… eihän se voinut olla…
Varmuuden vuoksi hän nipisti itseään, räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan.
Huhhuh, kun tekikin vaikeaa keskittyä katseella. Mutta oli vaikea sulkea mielikuvaa pois, varsinkin kun se lähestyi kaiken aikaa.
”Herr Kapten”, hän sanoi kylmä hiki otsalla. ”Minä, minä luulen että minä näen nyt sen Joulutähden.”
Linjan toisesta päästä kuului voitokas kohahdus. ”Aivan upeaa! Miltä se näyttää, hyvä mies?”
XPlode oli hiljaa hermostuneen hetken.
”Ojdå, tota, paroni? Tämä, minä en usko tätä ihan itsekään, ja vähän pelottaa sanoa se ääneen.” ”Ymmärrän täysin, ymmärrän täysin”, kapteeni sanoi äänessään suurta empatiaa. ”Kohtaamme kuitenkin mahdollisesti jotain ennennäkemätöntä. Tähti, joka on noussut maasta taivaalle? Kerää vain ajatuksesi. Ymmärrän hyvin, se on varmasti jotain mullistavaa!”
”No kun paroni”, XPlode mutisi, ”meillä kotosalla Skakdinaviassa oli kaiken sortin… satuja. Kylänvanhimpien tarinoita. Tiiätkö, keijuista, biomenninkäisistä, peikoista. Ojdå, ne peikkojutut oli ehkä lopulta ganska rasistisk, se on kuiteskin ihan oikea laji.”
Skakdin steltiläisen työtoverin ääni mutisi jotain linjan toisessa päässä. Kapteeni taas kuulosti kärsimättömältä.
”Görann, ystävä hyvä, minä tykkään saduista ihan yhtä paljon kuin sinäkin! Mutta mihin ihmeeseen tämä liittyy?”
”No… no kun oli yksi satuolento, sellainen aika pelottava sellainen, josta ma olen melko varma, että se ei ole oikea laji.”
Alus oli jo hyvin lähellä. Hän nielaisi.
Suuren, lihaksikkaan olennon jäntevä, nelijalkainen siluetti leijaili taivaankannen alla.
”P-paroni…”
”… ootteko te kuulleet hevosista?”
Kohina täytti näytöt aluksen sisällä. Paronikapteenin tyrmistynyt tuijotus pysäytti koko komentosillan.
”Hyvä mies, oletko sinä nyt aivan varma?”
DJ XPloden ääni kaikui radiosignaalin kautta. ”Öh. Valehtelematta on aika hassu olo. En oo ihan varma, onko tää unta. Hengittäminen on aika vaikeata.”
Corrodér vilkaisi kapteeniaan.
”Pitäisikö hänen tulla sieltä pois?”
”Görann, Görann hyvä!” kapteeni tokaisi. ”Ehkä se oli tarpeeksi! Joku muu voi nousta ylös ja öh… yrittää neuvotella tämän ’hevosen’ –”
Sitten helvetti repesi.
Kauhua herättävä kosmoksen läpi raastava hirnahdus kaikui aluksen rakenteita pitkin ja sai kylmät väreet kiirimään pitkin heistä jokaisen selkiä.
Pian sen jälkeen…
Jokin toinen ääni.
Suuri kuumuus ja valo täyttivät maailman ja koko alus vavahti. Kaikki kaatuivat, vaikkakin Vapor sai kaatuessaan juotua kahvikuppinsa loppuun eikä läikyttänyt tippaakaan.
Komentosillan automatisoitu hätäjärjestelmä, jonka tehtävä oli singota huone täyteen kipinöitä pienimmästäkin vastoinkäymisestä, käynnistyi jälleen. Koko alus vavahteli, keikkui ja ulvoi vertahyytävästi, kun metalli taipui, suli ja paloi.
”Mitä pyhän ja armollisen Randarakin nimeen täällä tapahtuu???” kapteeni kailotti roikkuen tuolistaan molemmin käsin. Koko ohjaamo kieppui ympäri ja painovoima vaihtoi suuntaa jatkuvasti.
”Aye aye!” Tavish karjui molemmat kädet ruorilla, paitsi se joka vauhdikkaasti tankkasi hänen kitaansa viskiä. ”Minä yritän tasata kurssin, mutta jostain syystä se ei onnistu!!!”
Toiset miehistön jäsenet takertuivat komentopaneeleihinsa, toiset poukkoilivat seiniä pitkin. Radiolinja aktivoitui taas. ”OJ OJ OJ OJ, ASIA ON SILLÄ LAILLA, ETTÄ SE AMPUI MEITÄ”, DJ XPlode huusi kovan kohinan takaa. ”MINÄ YRITIN VAIN OLLA YSTÄVÄLLINEN!”
”Tiedät, mitä sanotaan, hyvä mies! Älä lähesty hevosta takaapäin!!!” ”HERR KAPTEN, HEVOSIA EI OLE OLEMASSA!”
”No hiivatti, sitä suuremmalla syyllä! Olet kuitenkin hengissä?”
Komentosillan ikkunalasi pirstaloitui, kun metallisen vaijerin päässä roikkuva voittonauttiskakdi iskeytyi sisään purkupallon lailla.
Kaaos täytti ohjaamon ja iski kipinää. Alkoi olla kiusallisen ilmiselvää, että alus oli putoamassa kohti maata. Maata… ja ehkä jotain pahempaa.
”Voi ei”, kapteeni inahti.
Kauhu täytti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN sielun, kun hän ymmärsi kohtalonsa hirveyden.
”Ei, ei tuontiveroja! Mitä tahansa paitsi tuontiveroja!!!”
Kun aavemainen ekvestrialainen karjahdus kaikui läpi avaruuden ja saavutti Makuta Nuin aluksen, kaikki sen sisällä olevat eläväiset vavahtivat kauhistuksesta. Kaikki paitsi aivan naama kiinni ikkunassa tuijottamaan rynnännyt makuta itse.
Valtava punainen valojuova oli ampunut tiensä ulos Joulutähdestä ja läpäissyt Viktorprisen rungon, halkaisten aluksen kahtia. Peräosa moottoreineen oli repeytynyt kokonaan irti ja kaasutti liekehtivänä hirmuista vauhtia toiseen suuntaan samalla, kun ehkä jonkun mielestä eräänlaista silinterihattua muistuttava etuosa kieppui villisti alaspäin.
Kilpailija oli ottanut ensiaskeleen ja hoidellut itsensä pois pelistä. Julma hymy nousi makutan kasvoille.
”Ahaa!” hän huudahti innoissaan. ”Nyt tiedän täsmälleen, mitä tarvitsen!”
Makuta syöksyi valtaistuimensa vieressä pöydällä makaavalle mustalle lippaalle. Kun hän napsautti sormiaan, lippaan kansi kiertyi spiraalimaisesti irti ja kohosi ilmaan lippaan yläpuolelle. Lipas ja kansi muodostivat hampaikkaalta kidalta näyttävän kokonaisuuden, jossa kansi leijaili yläleukana. Makuta survaisi kätensä lippaaseen, mikä Baby Fattin mielestä näytti hampaat huomioiden melko vaaralliselta, kaiveli hetken ja veti sitten esiin yhden porkkanan. Sitten hän työnsi toisen kätensä sisään ja hetken kuluttua veti esiin suuren nahkaisen pussin.
Makuta Nui käveli pahantahtoisesti hekotellen erään paneelin luokse ja sulloi porkkanan paneelista ulos työntyvään aparaattiin. Sitten hän avasi pussin ja tyhjensi sen sisällön – karkeaa valkoista jauhetta – aparaatin päällä olevaan suppiloon. Viimeiseksi hän väänsi aparaatin kyljessä olevasta vivusta, jolloin tämä alkoi naksahdella oudosti.
Makuta astui taaksepäin. Muutaman sekunnin kuluttua aparaatti lakkasi naksumasta ja alkoi syöstä ulos porkkanaa toisen perään, ja pian lattialla oli aimo kasa porkkanoita. Hetken kuluttua porkkanatulva lakkasi, ja kone naksahteli taas. Makuta veti vivun jälleen alkuasentoon sammuttaen koneen. Hän viittoili yhtä hyönteissotilaista nostamaan syliinsä niin monta porkkanaa kuin tämä jaksoi kantaa. Kohteeksi porkkanoille hän osoitti aparaatin vieressä seisovan sammion.
Kun sotilas oli työnsä tehnyt, makuta veti jostain haarniskansa syövereistä esiin kultaa kimmeltävän pullon ja kaatoi sen sisällön sammioon porkkanoiden päälle. Sen jälkeen hän alkoi sekoittaa sammion sisältöä suurella kauhalla.
”Mitä ihmettä”, kyseenalaisti Baby Fatt jälleen.
”No kultaporkkanoita, tietysti”, Manu sanoi, olihan se ilmiselvää – ainakin osalle lukijoista. ”Ai niin, perhana. Olisi pitänyt ehkä ottaa yksi takaisin varastoon. Nyt minulla ei taida olla enää tavallisia porkkanoita.”
”Kamalaa.”
”Oletkos siinä.”
Kultaporkkanoiden sekoituttua oli aika toimia. Sotilaat pakkasivat porkkanat tiheähköön metalliverkkoon ja survoivat verkon asianmukaisen laitteen sisään.
Pian aluksen siitä kohdasta, jonka olisi muuannen paroni katsonut olevan Kanohi Kraahkanin otsa, työntyi ulos jonkinlainen siima, jonka päässä verkon täydeltä kultaisia porkkanoita roikkui. Krottikalamainen ilmestys jäi lipumaan paronin palasiksi pamahtaneen risteilijän jäänteiden ympärille kuin peto saalista vaanimassa.
Ja pian, jotain tapahtui. Avaruudessa näkyi jälleen valoa.
”Laittakaa päähän”, Manu sanoi ojentaen nimetyille kätyreilleen valtavat pullonpohjalinssiset pimeännäkökiikareita muistuttavat lasit. Lasit näyttivät tosin siltä kuin ne olisi tarkoitettu viisi silmää omaavalle olennolle, jollainen yksikään heistä – makuta mukaan luettuna – ei ollut.
”Mitä nämä ovat?” kysyi Gatill Mobler, se karmiva schiludomilainen.
”Ne ovat kehittämäni suojavälineet, jotka olen nimittänyt hevonpaskalaseiksi”, makuta vastasi.
”Hä”, kyseenalaisti jälleen Baby Fatt, tällä kertaa lähinnä, koska oli skakdi ja siten ymmärsi, joskin tahtomattaan, mitä nimi tarkoitti. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, sillä seuraavaksi makuta sanoi:
”Jos ette laita niitä päähänne, en lupaa, etteivät aivonne räjähdä Joulutähden nähdessänne! Sen metafyysinen olemus voi hyvinkin olla sellainen, että sen katsominen paljain silmin polttaa teidät pois olemassaolon armottomasta todellisuudesta.”
Kätyrit tekivät työtä käskettyä ja nostivat lasit kasvoilleen. Baby Fattista tuntui melko kummalliselta. Vähän kuin olisi vetänyt viisitoista pulloa shasalgradilaista votkaa mutta tasapainoaisti olisi säilynyt.
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL, se shasaali, osuvasti.
”Näen aika outoja juttuja”, sanoi Gatill Mobler, se schiludomilainen.
”Kuuluuko näiden kanssa”, kysyi Avallt Vavning, se droidi, epävarmana siitä, olisiko hänen kuulunut nähdä outoja juttuja, ”tuota, nähdä, öh, outoja juttuja?”
”No en minä nyt näkemistä niillä pyri estämään, että joo kai”, Manu tuhahti. ”Ne vain suodattavat… tiettyjä metafyysisiä todellisuuden tasoja niin, että näette… hmm, joidenkin juttujen… hmm, taakse. Tai läpi. Ja se toivottavasti vähentää hevoseksistentiaalisen kriisin vaaraa.”
Baby Fatt ainakin näki outoja juttuja. Ensinnäkin, joka puolella hänen ympärillään leijaili jonkinlaisia neonväreissä – enimmäkseen magentan, violetin, punaisen ja oranssin – väreileviä kuplia, jotka katosivat, jos niiden kulkua rupesi tarkemmin seuraamaan. Ne olivat hieman utuisia, eivätkä kovin pysyviä. Toiseksi, kun hän katsoi ulos ikkunasta, syvälle avaruuteen, hän näki metallisen muurin, joka ei näyttänyt lähestyvän lainkaan heitä, vaikka he lähestyivät selvästi sitä. Mistähän siinäkin oli kyse? Kolmanneksi, kaikille makutan arjalaissotilaille oli ilmestynyt leveä, sairas virne, jonka olisi pitänyt olla mahdoton niillä suilla, jotka niille oli niiden luoja suonut. Niiden silmät tuijottivat tyhjyyteen ammottavina kuiluina, kuin kirkuen salaa ”KOKAIN”, mitä ihmettä se sitten makuta-kielellä tarkoittikaan.
Palkkionmetsästäjä oksensi vähän suuhunsa, mutta hänen epäkäytännöllinen kypäränsä esti häntä sylkemästä suunsa sisältöä muualle kuin hänen omille kasvoilleen. Hän etsiskeli paikkaa, jossa voisi turvallisesti poistaa lasit ja kypäränsä joutumatta hevolvetilliseen vaaraan, mutta asiaa ei helpottanut, että näytti siltä kuin joka paikka olisi ollut täynnä jotain ihmeen hau-kasvoisia tonttuja, jotka alvariinsa väistivät hänen tieltään pois, etteivät tulisi tallatuiksi.
Hän hyppäsi, tai oikeastaan kompuroi, alemmalla kannella sijaitsevalle osalle komentosiltaa, poisti sitten lasinsa ja kypäränsä ja sylkäisi.
”Skarrarrar”, hän karjahti. ”Onko teistä muistakin tämä aika perseestä?”
”Tämä… on oikeastaan aika mukavaa”, kuului Gatill Moblerin, sen schiludomilaisen, vastaus ylemmältä kannelta.
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL, se shasaali, osuvasti.
Gatill Mobler tuijotti ulos ikkunasta suoraan kultaporkkanoiden tyhjyydessä siiman varassa leijuvaa varantoa. Jonkinlainen muodoton, ehkä hieman kaasumainen entiteetti pyöri sen ympärillä kuin piraijaparvi saaliin kimpussa. Porkkanat näyttivät säteilevän jonkinlaista vihertävää valoa, joskin valo koostui osittain nesteestä. Tai jotain sinne päin… asiaa oli melko vaikea kuvailla, lepakko-koi tiedosti. Lisäksi entiteetin ympärillä nousi ilmaan punertavia epäilyttävästi sydämeltä näyttäviä muotoja, jotka katosivat hyvin nopeasti ilmestymisensä jälkeen. Hän yritti sanallistaa näkyään, mutta Baby Fatt ei ehkä kuullut häntä kovin hyvin alakannelta, eikä hän oikein tiennyt, kiinnostiko Avallt Vavningia tai ЯҰSҚ PЦDԐLia tarpeeksi. Ensin mainittu oli robotti, jonka epävarmuuden perusteella tämän näkökokemus ei välttämättä hirveästi vääristynyt laseista, ja kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä shasaali oikeastaan näki, sillä tämä ei ollut järin hyvä sanallistamaan tuntojaan, mikä ehkä myös selitti lihakirveen ja yleisen murhanhimoisuuden. Tai sitten ei.
Makuta Nui sen sijaan teki jotain kummallista. Tämä oli hälyttävän lyhyessä ajassa kasannut komentosillan suurimpaan avoimeen kohtaan jonkinlaisen piirin.
Lattiaan oli maalattu ehkäpä jonkin otuksen verellä (se oli sinistä; mistäpä noista tiesi) monimutkainen kuvio. Kerettiläinen riimu käsitti ainakin ympyrän, jonka sisällä oli muutama erilainen monikulmio. Ympyrän kehälle oli aseteltu eri monikulmioiden kulmiin vyötärönkorkuiset obsidiaaniset pilarit, joiden päällä paloi sinistä savua syöksevä purppurainen liekki. Ei varmasti järin hyvä ilmanvaihtojärjestelmälle.
Keskellä piiriä makutalla oli niinikään vyötärönkorkuinen rumpu, jonka runko oli koristeltu samoilla muinaisilla riimuilla, joita makutan haarniska oli täynnä. Rummun pinkeän kalvon päällä pomppi täysin itsenäisesti ehkäpä jonkinlaista luuta muistuttava valkea kapula, joka kutsui rummusta syviä kumahduksia. Taikakalun ympärillä makuta tanssahteli tavalla, jonka vastapuolen ’dänkki jäbä’ olisi ehkä osannut yhdistää muinaiseen musiikkityyliin, josta kutsumanimensä oli saanut myös tanssilattioiden yllä riippuva peilipallo.
Gatill Mobler (yhä se schiludomilainen) ei ollut aivan varma, kuinka suuri osa hänen juuri näkemästään oli oikeasti totta ja kuinka suuri osa epäilyttävien kakkuloiden aiheuttamaa sairasta hallusinaatiota. Makuta loitsi jotain muinaisella kielellä, jonka alkuperää tai puhujayhteisöä Gatill Mobler ei osannut edes identifioida.
Ennen kuin lepakko-koi ehti kysyä, mitä helvettiä edes oli tekeillä, alkoi ulkona tapahtua.
Porkkanaa mussuttavan mystisen entiteetin ympärille muotoutui punaisesti säkenöivä kalvo, joka muistutti veden pintaa. Pian olento oli täysin pallomaisen kalvon nielaisema, ja ilmeisesti se huomasi tämän, sillä pallon sisällä puhkesi myrsky: hirnahdus kajahti ilmoille, ja näytti siltä kuin mustat pilvet olisivat täyttäneet säkenöivän kuplan ja syösseet salamoita kohti sen pintaa; vaan kalvo piti eikä särkynyt salamoinnin edessä.
Mekaaninen koura työntyi esiin aluksen kyljestä pidellen orgaanisesta hyytelöstä muovatun näköistä astiaa. Kun koura oli riittävän lähellä myrskyävää punaista kuplaa, se kaappasi tämän kapseliin, minkä jälkeen kapselin suuaukko sulkeutui itsestään yksinkertaisesti kuroutumalla umpeen. Sitten käsi vetäytyi takaisin alukseen tuoden kapselin mukanaan.
Innokkaasti nauraen Pohjoisen Noita ja sivutoiminen pimeyden lordi marssi komentosiltaa pitkin viittoen alaisiaan mukanaan. Hän johdatti nimetyt alaisensa suureen hangaariin, jossa Toatähdentuhoajan sisälle kapselia veti suuri koura. Pneumaattiset nivelet rutisivat ja kapseli kolisi ja paukkui, kun jokin sen sisälle vangittu yritti raivokkaasti päästä ulos.
Valkeat hyönteissotilaat näyttivät kunniaa herralleen. Hangaaria pitkin kuljetettiin rapujalkaisella rahtialuksella jotain värikästä ja hämmentävää.
Rahtialuksen lavalta laskeutui metallinen aparaatti, jonka sinisestä rungosta kurottui neljä mekaanista raajaketta: kaksi limenvihreää, yksi hiekanruskea ja yksi tummanvihreä. Jokainen ylös sojottavista raajoista piteli kärjessään suurilta zamor-laukaisimilta näyttäviä aseita, ja yksi vastaava sojotti myös sen rungosta. Hyönteissotilaat levittivät eriskummallisen aparaatin kuin laskeutumisalustaksi kolisevan kapselin alle.
Kun suuri teräskoura laskeutui asettamaan kapselin laitteen päälle, päästi Makuta Nui ulos erittäin paholaismaisen naurun.
”Voimaa!” tämä käkätti. ”RAJOITTAMATONTA VOIMAA!”
”Aika melodramaattista”, hörähti Gatill Mobler (lepakkoi).
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL (shasaali) osuvasti.
”Sinä… sinä”, mutisi Baby Fatt, joka oli juuri ja juuri ehtinyt näkemään uudelleen kypäränsä ja lasinsa päähänsä aseteltuaan ja ylemmälle kannelle palattuaan, mikä ulkona porkkanoita mussuttamassa oli ollut, ennen kuin kapseli oli nielaissut sen sisäänsä. Eihän se mitenkään ilmiselvä näky ollut ollut, mutta epämääräisesti kuplassa poukkoillut olento oli kuitenkin muistuttanut skakdia myyttisestä eläimestä.
”Tiedätkö sinä”, hän sai sanottua, ”minkä kanssa olet tekemisissä?”
”Tiedän hyvinkin, Baby Fatt”, makuta vastasi. ”Pidätkö minua hölmönä?”
”No, ehkä? Jos tuo juttu on yhtään niin vaarallinen kuin legendoissa, se on vaarallinen.”
”Kaikki, mitä on tapahtunut, on tehnyt niin minun suunnitelmani tahtiin”, makuta vakuutteli, mutta ei suinkaan vakuuttanut skakdia, joka jatkoi mutisemistaan itsekseen.
”Ja nyt”, Manu sanoi ja virnisti, ”on aika päteä paronille.”
Viktorprisen sisällä oleva kaaos ei ollut juuri rauhoittunut. Painovoiman suunnan vaihtuminen tasaiseen tahtiin teki sisällä operoimisesta melko lailla haastavaa, mutta poikkeuksellisiin tilanteisiin tottunut Voitto Korporaation miehistö teki parhaansa muuttuneessa tilanteessa. Pidettiin pikainen henkilöstöpalaveri. Päädyttiin huomaamaan, että palaveria vaikeuttivat ilmoille sinkoilevat kipinät, yleinen hallitsematon kirkuminen, hallitut tulipalot sekä läsnäolevan henkilöstön tiivis vaihtuvuus heidän sinkoillessaan ympäri komentosiltaa. Melko yksimielisesti kapteeni & CEO DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN sinetöimällä päätöksellä päätettiin pitää vähintään kahvin mittainen tauko, että läsnäolijat saisivat ajatuksiaan hieman kasaan.
Avaruusmeteorologi, taloyhtiön puheenjohtaja ja kofeiinivastaava Vapor otti asiakseen operoida keittimen kanssa painottomassa tilassa. Hirvittävän huudon ja paukkeen vallitessa hän jätti tarkistamatta liian tarkkaan, kuinka moni halusi kupillisen, ja keitti suosiolla täyden pannullisen. Sivupöydällä rauhallisesti kahvia keittimeen mittaileva sininen peikko nuuhki purujen kotoisaa tuoksua ja keräili ajatuksiaan. Hänen takanaan kilttiin mahdutettu draakki törmäili seiniin aluksen irtonainen ruori käsissään.
”Mites Tauskille”, Vapor sanoi olkansa yli. ”Jätetäänkö kuppiin viskivaraa?”
”AYE AYE”, Tavish karjaisi. Sitten painovoima sinkosi hänet takaisin toiselle puolelle komentosiltaa.
”Entäs proffa?” Vapor huudahti. ”Halusitko kahvetta vai kuitenkin teetä?”
”Öh, teetä kiitos!” Meltdown mutisi. Hän hakkasi komentopisteellään PERUUTA-näppäintä kaksin käsin.
Professori oli melko vakuuttunut, että reaktorin sisältävän osan alusta irtoaminen aluksen ohjaamosta ei ollut mitenkään täysin peruuttamaton ongelma heidän kannaltaan. Hän oli myös melko vakuuttunut, että reaktorihenkilöstö oli kyllä mahtunut kaikki pakokapseliin. Eikä se reaktori edes räjähtäisi osuessaan maahan. Tai ainakaan kovin pahasti. Tai kovin todennäköisesti osuisi mihinkään asutuskeskukseen.
DJ XPlode poukkoili rytmikkäästi komentonäytöstä toiseen yhä avaruuspuku päällä. ЯФГФЯ oli hyväksynyt kohtalonsa ja pyöri komentosillalla eestaas kädet lannistuneesti sivuillaan. Takapeilistä roikkuva Wilhelm huusi innokkaasti, että lupaisi toimia pehmusteena paronin laskeutumiselle mikäli alus nyt sitten sattuisikin osumaan maahan.
Ihmekoira Laikarakk leijaili läpikuultavana komentosillan läpi ja toi kapteenille purulelun, jonka tämän lannistunut käsi oli heittänyt noudettavaksi.
Murheen murtama DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli onnistunut köyttämään itsensä tiiviisti kapteenintuoliinsa ja katseli viikset lannistuneina ympäröivää sekasortoa. Hänen perämiehensä Corrodér piteli tiukasti kiinni komentopaneelista aivan vieressä ja joutui aika ajoin nappaamaan barettinsa ilmalennosta takaisin päähänsä.
”Tämä on farssia, Corrodér, aivan täyttä farssia!” paroni pihahti pontevasti.
”Oui.”
”Miksi näin käy aina meille, jotka haluamme vain parantaa maailmaa? Onko tämä todella se taakka, joka altruistin on kannettava?”
”Enpä tiedä. Paha sanoa mitä tästä pitäisi oppia, capitaine.”
”Kieltäydyn ottamasta tästä mitään opetusta! Ainakaan tämä ei voi tästä enää pahentua!” paroni kivahti.
Sillä hetkellä kommunikaationäyttö alkoi välkkyä ja soida.
”Corrodér, sano minulle, että tuo ei ole se tämän pöyristyttävän farssin dramatis persona, jonka sen vahvasti teorioin olevan.”
”Haluatteko että valehtelen teille, capitaine?”
Kapteeni nyökkäsi.
”Se lienee serkkunne Bartyrak af Nebula-Anderson raportoimassa ekskursioltaan Loch Nebulan järvelle.”
Paronin ilme muuttui ärtyneeksi.
”Corrodér, älä valehtele minulle!”
”… capitaine…”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huokaisi syvään, tarttui kaukosäätimeen ja vastasi puheluun. Kipinää iskevälle näytölle ilmestyi synkkää taustaa vasten tuttu varjojen naamio.
”No mutta ettei se ole itse DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
… kailotti Makuta Nuin raivostuttavan mahtaileva ääni kaiuttimesta niin, että kaikki kuulivat.
”Paroni, paroni! Onnesi näyttää kääntyneen. Kuinka siellä putoavan hylyn sisällä hurisee? Varmaan aika kovaa, kun näytätte putoavan melkoisella vauhdilla.”
”On kieltämättä mennyt paremminkin, Makuta Nui!” pahastunut paroni paasasi. ”Oletko soittanut minulle rehennelläksesi? Olen jo niin maassa, että en tiedä mikä oloani voisi enää pahentaa!”
”Capitaine, emme ole maassa vielä ainakaan noin 30 sekuntiin.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tuijotti tyrmistyneenä eteenpäin hetken, ja nosti katseensa taas näytölle.
”Niin, mitäs asiaa sinulla nyt sitten olikaan???” ”Arvelin vain, että haluaisit nähdä viimeisimmän päivityksen projektini etenemisestä”, makuta vastasi. ”Sieppasin Joulutähden, ja nyt se saa toimia voimanlähteenä Punatähdensurma-aseelle!”
Paronin katse kirkastui ja täyttyi kauhusta, kun hän kuuli tutun nimen.
”Tarkoitatko…”
”Tarkoitan juuri sitä Punatähdensurma-asetta, jonka löysin Voitto Korporaation hyllytettyjen projektien varaston hyllystä pölyttymästä! Aika edesvastuutonta jättää tällainen, öh, kaunokainen viimeistelemättä, joten otin vapauden tehdä niin.”
”Lakkaa huijaamasta, Makuta Nui! Tiedän, että yrität päästä ihoni alle harvinaisen epäherrasmiesmäisesti tuolla! En olisi ikinä ollut niin edesvastuuton, että säilyttäisin sitä hyllytettyjen projektien varastossa! Me molemmat tiedämme, että hoidin sen byrokraattisesti erään salaisen järjestön suojelukseen Välisaarilla!”
”No siis okei. Myönnän, että halusin näyttää ’coolimmalta’, vai miten se nuoriso nykyään sanoo, kuin millainen tilanne ehkä oli. Juttuhan on, että minä ikään kuin omistan sen saaren. Tai no, paikallinen ylläpito olisi ehkä eri mieltä. Mutta joka tapauksessa, oletkos miettinyt, että sinne sen, öh, asuntoon voi vain esimerkiksi kävellä ja ottaa sen matkaan? Ja sitten parannella sitä huomattavasti! Valitettavasti paranneltu versio tarvitsi… tavanomaista vahvemman virtalähteen!”
Hikikarpaloja lipui paronin kapteenillisen katseen yllä. Makuta Nui, katala konna, oli todella jallittanut häntä tässä intellektuaalisessa miekkailussa, joka heidän yhteinen taipaleensa oli ollut! Hän kun luuli kyseisen superaseen olleen kuin herran kukkarossa uudella ja uljaalla poliittisella turvallaan Bio-Klaanin jäsenenä! Mahdollisuudet, jotka kiipivät hänen tajuntaansa, olivat toinen toistaan pelottavampia.
”Se voima… ” hän haukkoi henkeään. ”Luuletko tosiaan, että voit, paremman sanan puutteessa ’valjastaa’ sen???”
”Mitättömät kykysi eivät mahda mitään Mahdin pimeälle puolelle! Joulutähden suurin kauhu on eksistentiaalinen; sen ’valjastaminen’ ei ole minulle erityisen vaikeaa. Ja katso! Uuden virtalähteeni kanssa Punatähdensurma kykenee tuhoamaan Initoin lisäksi kokonaisia saaria… uskoisin. Kykenen räjäyttämään yhdellä laukauksella vaikka koko Xian helvettiin, varmaan! Se olisi kätevää, jos olisi vaikka veroja rästissä.”
Paroni pysähtyi hetkeksi aloilleen. Hänen alaisensakin olivat vain keskittyneet kuuntelemaan. Ainakin ne jotka eivät tällä hetkellä pyörineet komentosiltaa pitkin tai valuneet tuulilasilla.
”Mitä… mitä sinä aiot tehdä sillä?” hän tokaisi.
”Öh… tuota… minä aion räjäyttää sillä jotain tärkeää! Se olisi varmaan aika siistiä!”
Paronin kädet puristuivat nyrkeiksi vasten kapteenintuolin käsinojia.
”Senkin ryökäle! Hanki oma superaseesi!”
”Äläs nyt, paraskin puhumaan! Minä vähän raaputtelin tätä maalipintaa tästä, ja täällä alla lukee ’kopirait Tuli Lor-’”
”JA SITÄ PAITSI tuohan kuulostaa todella vastuuttomalta”, paroni keskeytti äänekkäästi. ”Ennen kaikkea vastuullisen tieteellisen prosessin kannattajana en voi hyväksyä tällaista toimintaa!”
”Ai mitä? Et muka räjäyttäisi Xiaa vain, koska pystyisit?”
”Minä… en!” kapteeni kivahti, mutta tunsi itsensä poikkeuksellisen voimattomaksi.
”Ookoo, ookoo. Ei siinä mitään. Moraaliset periaatteet ja niin edelleen. Onhan niitä hyvä olla, kai. Mutta joo, ei minulle mitään sen kummempaa asiaa ollut. Soitellaan vaikka sitten, kun olet takaisin kotona.”
Paroni vain murahti jotain, jonka olisi voinut tulkita myöntäväksi vastaukseksi. Sen myötä näyttö pimeni ja vain haamukuvajainen Makuta Nuin maireasta hymystä jäi hänestä jäljelle.
Siinä laskeutuneessa hiljaisuudessa paroni tunsi syvää lannistuneisuutta. Tai siis ei siellä hiljaista ollut. Millään peevelin tasolla. Vain täysi daiju väittäisi muuta. Kauhistuttavaa vauhtia maata tai merenpintaa kohti kieppuva avaruusaluksen etuosa huusi kuin syötävä. Aika kovaa huusi myös useampi miehistön jäsen, jotka törmäilivät näyttöjä ja tutkalaitteistoja päin kuin jonkinlaisessa avaruusflipperissä. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli siitä melko tympääntynyt. Kehtasivatkin pitää moista meteliä silloin, kun hänellä oli ”hetki” meneillään! Hankkisivat oman ”hetkensä”!
”Herra kapteeni”, Tavish karjui singahtaen hänen ohimonsa ohi. ”Kuolemmeko me????”
”Joo, ehkä”, kapteeni sanoi kohauttaen massiivisia olkiaan. ”Mutta hän vei minun Joulutähteni!”
Tavish törmäsi aluksen päänäyttöön ja sai siitä kiinni. Hänen jurmuille draakinkasvoilleen nousi pilkahdus kauhua.
”Haggis Nui armahda”, hän sanoi haukkoen henkeään. ”Voiko tämä olla todellista???”
”No niinpä!” kapteeni sanoi täräyttäen tuolinsa käsinojia kahdella nyrkillä. ”Minullakin on vähän vaikeuksia uskoa! Tiesin Makuta Nuin toiminnan epäherrasmiesmäiseksi, mutta tuolla lailla pyyhältää paikalle nappaamaan toisen palkinto aivan silmien edestä? Se on pilkkaa, Tavish, pilkkaa!!!!”
”Niin siis kuolemmeko me”, draakki inahti.
”Totta kai! Kaikki kuolevat joskus! Ei sitä nyt voi joka ajan hetkessä murehtia, vaan pitää nostaa katse tulevaisuuteen!”
”Uh…”
Muutama punapaitainen miehistön jäsen oli muodostanut ketjun pitääkseen itsensä paremmin kiinni yhdessä niistä harvoista paneeleista, jotka oli pultattu lattiaan. Suunnitelma toimi siihen asti, kunnes ympäriinsä lentelevä nestekidenäyttö kolahti heistä ensimmäistä päähän.
”… paroni hei, me kuolemme aivan pian”, Tavish sanoi selvästi hieman laskuhumalaisena.
”Haluatko, että myönnän sen ääneen?” paroni huokaisi. ”Kyllä, niin varmaan käy. Mutta se Joulutäh-”
”Komm, süßer Tod”, kattoa pitkin pyörivä Wilhelm hykerteli silmät kiiluen.
”Антеекси”, ЯФГФЯ sanoi apeasti lentäessään jälleen komentosillan läpi, ”мутта йос сиитä еи олиси лиикаа ваиваа, воисико йоку кексиä йотаин?”
”Hyvä että olet samaa mieltä!” paroni tokaisi. ”Minustakaan tämä ei voi jäädä tähän! Minusta meidän pitäisi näyttää Makuta Nuille tupen rapinat! Ehkä jopa itse tuppi????”
”Capitaine”, Corrodér sanoi ankeana. ”Ei sillä, että kyseenalaistaisin teitä, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin ette aivan ymmärtäisi tilanteen, miten te sanotte, gravitaatiota.”
”Haha, hauska vitsi!” paroni naurahti.
Sitten hänen hymynsä hyytyi.
”… Corrodér, sano tuo uudelleen.”
”… pardon?”
”Ei tuo!”
”… tarkoitan, että mikä uusiksi?”
”Gravitaatio! Puhuit gravitaatiosta! Sano se uusiksi!”
”Capitaine… en nyt valehtelematta muista, mitä tarkalleen vasta sanoin.”
Kapteenin kasvolla oli kivulias hymy.
”… voitko vain sanoa sanan ’gravitaatio’? Tämä ei toimi muuten. Minulla on aika hyvä juttu. Voi kuule. Se on tosi hyvä.”
Syväläinen oli hetken hiljaa.
”Gravitaatio?”
Sen kuullessaan paroni näytti siltä kuin hänen yläpuolellaan olisi syttynyt lamppu. Syttyikin. Tuleen. Se sinkosi ympäriinsä lasinsiruja, joista yksi osui erästä miehistön jäsentä silmään ja tämä huusi.
”Corrodér, vanha veikko, senkin nero! Gravitaatio, sehän… äh. Helvetti. Minä unohdin, miten muotoilin tämän äsken. Se oli todella viisaasti muotoiltu.”
”Minä kyllä uskon, capitaine.”
”Niin siis mutta pointti oli… gravitaatio!!! Se on! Hyvä! Asia! Tosin joskus huono! Kuten nyt, kun se tappaa meitä! Mutta!!!”
Hän käänsi katseensa ohjaamon takaosaan. Liekkien ja savun ja kipinöiden keskellä seinällä hänen huomionsa kiinnitti erityisesti eräs asia: lasikaappi, joka kehotti ystävällisesti hätätilanteessa rikkomaan itsensä. Ja lasin takana oleva kaksikärkinen keihäs, jonka terien väliseen aukkoon valo ympäriltä katosi.
Paroni virnisti ja nykäisi auki turvavyön, joka häntä kapteenintuolissaan piti… ja päästi itsensä menemään.
Painovoima oli valitettavasti sillä hetkellä eri suunnassa kuin paroni oli arvellut, joten hän ensin löysi itsensä Tavishin sylistä. Lasinsirpaleet, miehistön jäsenet, huuto ja kauhu pyörivät karusellina, kun pyörivä ohjaamo vaihtoi painovoimaa… kunnes paroni putosi suoraan kohti lasikaappia.
Lasi pirstoutui paronillisen nyrkin (ja sen perässä saapuvan kehon) alla. Lattialla, joka oli ollut aiemmin seinä, pyörivä paroni syleili pitkää tummaa sauvaa ja veivasi toisella kädellään kampea, jolla siihen saatiin manuaalisesti virtaa.
”Äkkiä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi. ”Auttakaa minut joku katolle!”
Ne miehistön jäsenistä, jotka olivat sillä puolella alusta eivätkä aktiivisesti ilmalennossa, kierivät lattiaa pitkin kohti paronia. Tämän kasvoille nousi hitaasti leveä hammashymy.
Normaalisti hän toimenkuvassaan paikkasi reikiä. Kohta hän tekisi sellaisen.
Villisti kieppuva silinterihattumainen avaruusromu alkoi hieman tasata kulkuaan suoraksi joskin kiihtyväksi liikkeeksi, kun sisällä olevat miehistön jäsenet olivat onnistuneet käynnistämään sopivia hienosäätöön tarkoitettuja turbiineja. Hatun katolle aukeavasta luukusta työntyi ainakin neljän käsiparin kannattelemana sen kapteeni, joka yritti parhaansa mukaan olla pyyhkiytymättä pois ilmavirran viemänä. Käsissään hänellä oli ratkaisun avain. Ilmavirta puhalsi paronin viikset vasten hänen kasvojaan. Tappavasta viimasta huolimatta hän virnisti syvään.
Paroni kykeni nyt vapauttamaan mustan aukkonsa – ja sen hän totisesti teki.
Pienikokoinen singulariteetti syöksyi ulos tämän sauvan kärjestä ja sinkoutui aivan aluksen eteen sen kulkusuunnassa. Musta pallero räjähti voimakkaalla pamahduksella noin 50 senttimetriä isommaksi heidän edessään ja alkoi pitää suorastaan slurppaavaa ääntä.
Luukku aluksen katolla kolahti kiinni. Metallinen lieriö alkoi viipottaa toden teolla kohti maailmaa syövää palleroa.
Mustan aukon gravitaatiokenttään tultuaan – tai pikemminkin mustan aukon gravitaatiokentän ilmestyttyä sen eteen – joutui alus pienen mutta äärettömän tiheän objektin kiertoradalle, ja paronin laskelmien mukaan riittäisi vain päästä pois kyseiseltä kiertoradalta juuri oikealla hetkellä, jolloin he sinkoutuisivat kohti makutan aluksen kulkusuuntaa. Nerokasta!
Sitten pitäisi vielä keksiä, miten kiertoradalta pääsisi pois.
”Voitto Korporaatio voittaa jälleen!” paroni puuskutti laskeutuessaan takaisin komentosillalle.
”Mustan aukon lämpötila on 1,5324 · 10–14 Kelviniä!” tiedotti avaruusmeteorologi Vapor paronin palattua. ”Se on aika paljon!”
”Se on itse asiassa aika vähän”, Meltdown tuumasi. ”Melko lähellä absoluuttista nollaa!”
”Joo mutta se on aika paljon mustalle aukolle! Ja lämpötila kasvaa koko ajan! Aika nopeastikin vielä!” Vapor vastasi.
Paroni kurtisti kulmiaan. Aivan kuten hänen hypoteesissaan.
”Voiko olla…” paroni pohti pahaenteisesti, ”että singulariteetin lämpötila lähestyy kriittistä pistettä??”
Viktorprisen ohjaamo pyöri yhä villimmin ja villimmin ammottavan synkän röörin ympärillä. Singulariteetti kiehui ja kihisi aluksen ikkunan toisella puolella. Se puski ulos pikimustaa savua, tärisi, kolisi ja piti mieletöntä rätinää. Mustan aukon pintaan ilmestyi halkeamia. Paroni ymmärsi, että se alkoi hitaasti hajota liitoksistaan! Tällainen kuritus oli selvästi liikaa mustan aukon herkälle atomirakenteelle!
Toivottavasti se kestäisi tarpeeksi kauan, hän mietti hammasta purren.
Alus kieppui nyt jo ainakin kuudenkymmenen Geen vauhtia. Tilanteessa, jossa miehistö pyöri villisti seiniä pitkin, oksenteli, huusi ja itki, oli melko vaikea muistaa, miksi sitä yksikköä mitattiin ”Geellä”. Ei kai sen, että kyseistä skakdia olisi enemmän, pitänyt juuri vaikuttaa pyörimisnopeuteen?
Samalla tapaa mystistä oli, miksi eräs paronin kurjimmista arkkivihollisista oli nimennyt lemmikkinsä ”Gee-Stealeriksi”! Tällä hetkellä paroni oli sitä mieltä, että hän ilomielin lahjoittaisi nykyisestä pyörimisvauhdistaan ehkä ainakin viisi ”Geetä”. Ei niitä tarvisi häneltä vohkia!
”Mustan aukon lämpötila on, öh”, Vapor sanoi pulauttaen kahvikuppiinsa muutaman sokeripalan. ”Aika paljon.”
”Voisiko sanoa”, paroni haukkoi henkeään, ”että romahtanut tähti… muuttuu liiallisen lämpimäksi?”
”Voisi”, Vapor sanoi juoden kahviaan melko hermostuneena. ”Aika pahaltahan tuo näyttää.”
”Tai jopa että… hmm. Synkeä reikä lakkaa olemasta miellyttävän viileä?”
”Sekin on aika hyvä.”
”Ei, ei! Pakko olla joku parempi!”
Ennen kuin paroni ehti ajatustaan viimeistellä, musta aukko räjähti hirvittävällä äänellä suureksi tulipalloksi. Mustan aukon kappaleet lensivät ympäriinsä ja kopsahtelivat aluksen pintaan. Lämpö- ja paineaalto saavutti aluksen ja sinkosi sen uskomattomiin vauhteihin.
Jollain tapaa yhä nopeammin pyörivä Viktorprisen etuosa sinkoutui ääntä nopeammin tähtitaivasta vasten erottuvaa synkeää purppuraista kolmiota päin. Sisällä oli hyvin vähän henkilöitä, jotka eivät huutaneet kurkku suorana. Kapteeni nauroi kumeasti.
Takaa-ajo oli alkanut. Vapor laittoi kuulosuojaimet päähänsä ja veti itsensä pystysuoraa lattiaa pitkin sivupöydälle keittämään lisää kahvia.
Makuta Nui erehtyi vilkaisemaan ulos ikkunasta ja näki lähestyvän silinterihatun.
”No et kyllä!” hän ärjäisi ja kääntyi kohti alusta ohjaavia hyönteisiä. ”Kiihdyttäkää vauhtia! Ja laittakaa alus myös pyörimään! Eivätpähän pysty telakoitumaan!”
Torakat katsoivat toisiaan hermostuneina ja tekivät työtä käskettyä. Pian kalmarimainen alus pyöri vinhasti ympyrää. Tällä oli se pieni haittavaikutus, että osa valkeista sotilaista ei saanut pidettyä kiinni istuimestaan, ja pian kitiinipalleroita lenteli hallitsemattomasti ympäri komentosiltaa – ja muualla aluksessa varmasti myös ympäri muita paikkoja.
Avallt Vavning, se droidi, joka oli nyt pureutunut lattiaan robottijaloissaan olevilla kynsillä, totesi:
”Valtias, onko tarkoituksenmukaista, että täällä ei nyt voi tehdä töitä?”
”ON!” makuta kivahti ärsyyntyneenä tapahtumiin. ”Teidät on kaikki lomautettu, kunnes pyöriminen lakkaa!”
”Mutta kuka sitten pysäyttää pyörimisen?” droidi kysyi väistäen lentävää torakkasotilasta.
”Älä häiritse, kun yritän keskittyä superaseen laukaisun valmisteluun!”
Punatähdensurma-ase oli nyt nielaissut sisäänsä uuden voimanlähteensä, jonka hirvittävää hirnuntaa saattoi vielä kuulla vaimeasti kaikuvan komentosillalla. Muutama valkea torakka pakersi sen kimpussa yhä, ja makuta oli luonut niiden ympärille vakaamman gravitaation kuplan. Suunnitelmaa ei voisi enää pysäyttää, myhäili makuta.
Mikäli joku jossain sattui suuntaamaan kaukoputkensa juuri spesifiin kohtaan tähtitaivasta, saattoi tämä nähdä jotain, joka muistutti pyörivää hattua lähestymässä jotain, joka muistutti suurta pyörivää Kanohi Kraahkania.
VCS Viktorprisen ohjaamossa havahduttiin tilanteeseen hitaalla kauhulla. Sen verran kun sitä pystyi havainnoimaan, kun koko ohjaamo pyöri ja kohde näkyi ruudulla ehkä joka toinen sekunti.
”Mitä?” kapteeni kivahti. ”Miksi sekin pyörii?”
”Capitaine, luullakseni he yrittävät estää telakoitumistamme.”
”Ha! Sen kun yrittävät!”
Kapteeni otti tukevamman asennon tuolillaan ja korotti ääntään.
”Meidän täytyy synkronoida pyörimisemme! Vapor, miltä lentosää näyttää?”
”Öh, aika huonolta.”
”Otetaan se huomioon laskelmissa! Tavish, korjaa kurssiamme sataneljäkymmentä astetta paarpuuriin!”
”AYE AYE!” draakki huusi pyöritellen käsissään olevaa irtonaista ruoria.
”Professori, reaktori sataan prosenttiin!”
”K-käskystä!”
”ЯФГФЯ, valmistele laskeutumistelineet!”
”Парони, минä ен тааскаан халуаиси кысееналаистаа, мутта еивäткö секä не еттä реактори оле ирроннеесса перäосасса-”
”Kiitos, poikaseni, tai kuten teillä päin sanotaan, Лада!” kapteeni keskeytti. ”Corrodér, ala aseistaa miehistöä! XPlode, suosittele minulle jotain hyvää levyä! Wilhelm, ole erityisen varovainen oman henkikultasi puolesta!”
Uskollinen miehistö teki työtä käskettyä. Asekaappi aukesi ja aseita lenteli painovoiman sinkoamana joka puolelle. Yhä vauhdikkaammin kieppuva Viktorprise oli enää muutaman sadan metrin päässä Toatähdentuhoajasta. Metallinen kolmio alkoi peittää kaiken näkyvyyden.
”… poika! Eikö niiden laskeutumistelineiden pitäisi tässä vaiheessa jo aueta?”
Apaattisen näköinen shasaali katsoi hetken kapteeniaan ja sitten nykäisi vivusta komentopisteellään.
Jossain toisella puolella kupolia Viktorprisen peräosan laskeutumistelineet avautuivat juuri sopivalla hetkellä.
Alus liisi vettä pitkin verrattain nätisti kauniille auringon paahtamalle hiekkarannalle mallikkaalla laskeutumisella. Ainakin ennen kuin sen reaktori räjäytti ilmaan kilometrin korkean sienipilven.
Korkealla taivaalla puolestaan alusten välinen etäisyys muuttui nollaksi metriksi. Kammottava rysähdys vavisutti molempia laivoja, törmäys sinkosi ympäriinsä metallinkappaleita. Toatähdentuhoajan moottori pimeni lopullisesti.
Syntyneen yhteentörmäyksen muodostama silinterihattuinen Kanohi Kraahkan kieppui hitaammin halki tähtitaivaan vailla kontrollia.
”Mitä absoluuttista saatanan persettä”, totesi Manu, kun suuri silinterihattu laskeutui hänen ’päähänsä’. ”Okei, voitte lopettaa pyörimisen, siitä ei ole enää mitään hyötyä.”
”Tuota, pomo”, sanoi droidi varovasti, ”meidän moottorimme sammui. Emme voi lopettaa pyörimistä.”
”No höh.”
Makuta katsoi ympärilleen. Iso osa torakoista oli saanut kuitenkin jo otteen pyörivästä todellisuudesta. Ainakin ne, jotka eivät olleet menettäneet rakenteellista integriteettiään ensimmäisestä vastoinkäymisestä ja hajonneet kirkuvaksi puuroksi. Helvetti, kuinka monta ainesosaa parin fasistihyönteisen tekemiseen vaadittiin? Ei se nyt näin vaikeaa voinut olla.
Oliko se se hiiva taas, joka puuttui? Ensi kerralla hän tekisi vaikka niitä käkkärän kikkaran poroja.
Gatill Mobler, se schiludomilainen, oli onnistunut pitämään pahimman pyörimisvaikutuksen poissa yksinkertaisesti lentämällä pyörivän aluksen sisäilman keskellä. Baby Fatt löytyi taas jostain alakannelta. Ja ЯҰSҚ PЦDԐL näytti seisseen paikallaan liikkumattomana koko ajan hievahtamatta lainkaan pyörimisestä.
Oli selvää, miten tästä jatkettaisiin.
”ЯҰSҚ PЦDԐL”, makuta sanoi synkästi. ”’Pidä huolta’ vieraistamme, kun he saapuvat.”
Shasaali nyökkäsi apaattisesti.
”Baby Fatt, Gatill Mobler ja Avalt Vavning”, makuta jatkoi, ”jääkää varmistamaan komentosilta siltä varalta, että joku pääsee shasaalin ohi, vaikka epäilen sitä suuresti.”
”Selvä, pomo”, Avalt Vavning, se droidi, sanoi.
”Skarrarrar!” kirosi Baby Fatt. ”Löin pääni jotain kolmetoista kertaa äsken.”
”Ja minä vetäydyn inner sanctumiin viimeistelemään superaseeni!” lopetti makuta melodramaattisesti. ”Ja sitten ammun sillä jotain tuusan nuuskaksi! Eikä se pannahisen paroni voi estää minua!”
”Pomo hei… tiedätkö sinä, mitä aiot edes ampua?” Baby Fatt kysyi.
Makuta pysähtyi paikoilleen mutta ei kääntynyt kohti.
”… kyyyyyyllä?” hän sanoi hitaasti ja todella hiljaa.
”Mitä sitten?”
Makuta oli hetken hiljaa ja alkoi kipittää poispäin.
”Liian siistiä, et tietäisi siitä”, hän sanoi hädin tuskin ääneen ja katosi suuren oven taakse.
”Sisään! Liikettä!” komensi Corrodér aseistettua miehistöä pidellen patonkiaan tiukassa valmiusotteessa.
Värikäs joukko Voitto Korporaation avaruusohjelman univormuissa tiputtautui syntyneestä reiästä yksitellen synkeän ja pahan aluksen synkeään ja pahaan sisätilaan. Syvemmältä Toatähdentuhoajasta kaikui hälytysääniä. Kapteeninsa uljaalla johdatuksella korporaation työntekijät etenivät johdonmukaisesti syvemmälle.
Ja pysähtyivät, kun näkivät melko ilkeän näköisen shasaalin lihakirveen kanssa edessä.
”Huhhuh”, kapteeni sanoi uljaasti. ”Aika ilkeän näköinen kaveri.”
”Еикö меиллä тосиаан оле митääн муута реиттиä?” ЯФГФЯ sanoi hiljaa.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi tätä kohti yllättyneenä.
”Niinkö, ЯФГФЯ? Todellako?”
”Митä?”
”Olet sitä mieltä, että sinun täytyy tehdä tämä yksin?” paroni haukkoi henkeään. ”Ymmärrän kyllä, tämä on sinulle varmasti henkilökohtaista!”
”Херра парони, минä…”
”Poika rakas, ei tarvitse selittää! Olet kertonut traagisen taustatarinasi minulle lukemattomia kertoja”, kapteeni sanoi pyyhkäisten kyyneleen silmäkulmastaan. ”Luotan sinuun! Kosta perheesi kohtalo!”
”… хе оват итсе асиасса виелä хенгиссä…”
Paroni loppuine miehistöineen katosi nopeasti Makuta Nuin aluksen sisään, ja ЯФГФЯ jäi hämmentyneenä käytävään kaksin maanmiehensä kanssa. Tämä oli antanut muiden kulkea ohitseen ilman häiriötä, aivan kuin ЯФГФЯ olisi ollut tämän pääasiallinen kohde, jonka kanssa taisteleminen, tai ehkä pikemminkin jonka murhaaminen, oli ykkösprioriteetti.
”золото”, totesi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti.
”Ет яксаиси. Он муутенкин аика хуоно пäивä”, sanoi ЯФГФЯ apeasti. Valitettavasti hänen kansanmiehensä ei tarjonnut hänelle empatiaa vaan sen sijaan kohotti lihakirvestään ja lähti kipittämään häntä kohti, joskin melko hitaasti. Hän huokaisi syvään, tarrasi lujempaa VK-47-rynnäkkökivääriinsä ja valmistautui väistämättömään.
Hitaasti mutta varmasti ЯҰSҚ PЦDԐL lähestyi häntä. ЯФГФЯ alkoi pikkuhiljaa hieman vedellä vetonarusta, jonka avulla saisi käynnistettyä roottorireppunsa. Laiska askel laiskalta askeleelta ЯҰSҚ PЦDԐL yhä vain lähestyi. Hänen mielestään reppu olisi saanut jo pikku hiljaa käynnistyä. ЯҰSҚ PЦDԐL olisi ihan kohta hänen luonaan. Reppu ei kyllä oikein ottanut käynnistyäkseen.
”Микси микääн еи коскаан оннисту”, ЯФГФЯ päivitteli hiljaa. ЯҰSҚ PЦDԐL oli täällä. Ja heilautti lihakirvestään häntä kohti. Ei kyllä kovin hyvin, ja ohihan se meni. Tämä murahti ärtyneesti ja yritti hirmutekoaan uudestaan. ЯФГФЯ astui varovasti taaksepäin pois kirveen tieltä ja oli kompastua omiin jalkoihinsa. Ei hyvä. Mikään ei koskaan ollut.
ЯҰSҚ PЦDԐL huitaisi lihakirveellään uudelleen ja uudelleen, joka kerta vähän pontevammin; ehkäpä tämä huomasi, että ponnettomuus ei tuottanut tulosta. Ponnetonta oli myös ЯФГФЯin väistely: enimmäkseen hän koetti olla kaatumatta ja nyki yhä hieman vetonarustaan, josko se reppu vielä joskus käynnistyisi. Ei sillä, että hän olisi uskaltanut edes toivoa parasta.
ЯФГФЯ huomasi, että ЯҰSҚ PЦDԐL vaikutti keksineen uuden taktiikan: tämä yritti siepata hänestä kiinni ennen lihakirveen heilautusta, jotta hän ei väistäisi sen edestä pois. Uudessa taktiikassa oli puolensa: murhanhimoinen, tai ei kovin – ehkä pikemminkin murhanhaluinen, tai ehkä murhantoivoinen, tai ehkä ei-eloon-jättämisen-haluinen –, shasaali onnistui sieppaamaan kiinni vastustajastaan; toisaalta se, mistä tämä sai kiinni, oli ЯФГФЯin roottorirepun vetonaru. ЯФГФЯ koetti yhä pakoon lihakirveen iskua, mutta tällä kertaa ei onnistunut omiin jalkoihinsa kompastumisen välttämisessä vaan kaatui rähmälleen maahan. Samalla hän tuli vetäneeksi ЯҰSҚ PЦDԐLin jämäkässä otteessa ollutta vetonarua jopa melko kovaa, ja roottorireppu käynnistyi. Kurja vain, että se käynnistyi silloin, kun hän makasi rähmällään maassa. Roottorit nimittäin onnistuivat maata vasten iskiessään heittämään hänet aivan minne sattui.
Ei sillä, ЯҰSҚ PЦDԐLilla meni vielä vähän huonommin, sillä roottori repi hänen vasemman kätensä irti.
”золото”, voihkaisi ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti. Verta oli roiskunut ympäri lattiaa, ja voimattomasti uikuttava ЯФГФЯ sinkoili hallitsemattoman roottorireppunsa riepottelemana pitkin käytävän kattoja. ЯҰSҚ PЦDԐL ei kuitenkaan lannistunut pienestä takaiskusta, ainakaan sanan perinteisessä mielessä, sillä hänen jatkuva olotilansa oli eräänlainen lannistuneisuus. Hän päätti seuraavaksi kokeilla kirveensä heittämistä uhriaan kohti, sillä juuri muita vaihtoehtoja hänellä ei lentävää vastustajaa vastaan ollutkaan.
ЯФГФЯ oli juuri ja juuri saanut roottorireppunsa hallintaansa ja yritti vakauttaa lentoaan, kun lihakirves osui häntä vatsaan. Vastustajalla oli yllättävän hyvä sihti. Sääli vain, vastustajan kannalta nimittäin, että kirves osui häneen kahva edellä tekemättä lainkaan vahinkoa. Kirveen kolahdettua lattialle ЯҰSҚ PЦDԐL murahti entistä ärtyneempänä, jos sellainenkaan oli mahdollista.
ЯФГФЯ oli nyt valmis lataamaan aseensa ollessaan turvallisesti ilmassa. Hitaasti mutta varmasti hän irrotti vanhan lippaan VK-47-rynnäkkökivääristään ja vaihtoi uuden tilalle. Uusi lipas oli tosin viimeinen, joka hänellä oli, joten toivottavasti se riitti. Vaikka eihän mikään koskaan riittänyt.
ЯҰSҚ PЦDԐL oli ehtinyt käydä poimimassa kirveensä ja valmistautui nyt uuteen heittoon.
”Олетко варма, еттет халуа антаутуа?” kysyi lentävämpi kahdesta shasaalista. ”Ен оикеастаан халуаиси ампуа синуа. Ен оикеастаан халуаиси ампуа кетääн, мутта вäлиллä херра паронин сеурасса ваихтоехтоя еи юури йää.”
”золото”, murahti ЯҰSҚ PЦDԐL osuvasti. Ja heitti jälleen kirveensä. Tällä kertaa se osui terä edellä ЯФГФЯin reiteen ja jäi siihen.
”Ау, туо вäхäн саттуи. Аика палйон, оикеастаан”, sanoi ЯФГФЯ hieman tuskaisesti, latasi aseensa, poisti varmistimen ja ampui kohti maanmiestään. Jos tällä olisi vielä ollut molemmat kätensä, olisi luoti osunut, mutta nyt se meni ohi.
”Питää вармаан вäхäн сääтää тäхтäинтä”, ЯФГФЯ tuumasi ja ampui uudestaan. Ja uudestaan.
ЯҰSҚ PЦDԐL oli huomannut tilanteen äityneen melko vaaralliseksi hänelle, varsinkin, kun hänen aseensa istui nyt tukevasti hänen lentävän vastustajansa reidessä. Ehkä kirveen heittäminen ei ollutkaan ollut niin hyvä idea. Hän päätti poistua paikalta ja lähti lyllertämään kohti käytävän toista ovea. Peräänsä hän sai useita luoteja.
ЯФГФЯ päätti kokeilla onneaan ja tyhjentää loput lippaasta sarjana. Yksikään luodeista ei osunut varsinaiseen kohteeseen, mutta osa luodeista osui ikkunalasiin. Ikkuna ei siitä särkynyt, mutta siihen tuli muutama ruma särö. Sen sijaan yksi luoti osui jonkinlaiseen venttiiliin, jonka tehtävänä oli ilmeisesti pitää sisäilma sisällä ja ulkoilma ulkona, ainakin siitä päätellen, että nyt alkoi kuulua voimakasta sihinää. Kumpikin shasaali pysähtyi niille sijoilleen, tai ainakin melkein, koska ЯФГФЯin oli hyvin vaikea leijua täysin paikoillaan, sillä roottorirepun ohjaaminen oli oikeastaan melko haastavaa.
Sitten ikkuna petti muuttuneen ilmanpaineen alla, ja ЯҰSҚ PЦDԐL lensi – ”золото”, kiljaisi hän osuvasti – vauhdilla ulos aluksesta. Valtava imu veti myös ЯФГФЯin mukanaan, mutta koska roottorit eivät mahtuneet ulos juuri syntyneestä aukosta ikkunassa, jäi hän kuitenkin henkiin ja turvallisesti aluksen sisäpuolelle. Tai no, ei kovin turvallisesti, koska sisäilma karkasi edelleen ulos, ja oli vain ajan kysymys, milloin roottorit pettäisivät ja päästäisivät hänetkin tyhjyyden syleilyyn. Vaikka oikeastaan se olisi voinut olla helpotus.
Noh, paroni pettyisi, jos niin kävisi, joten nopeasti, tai no ei oikeastaan, ЯФГФЯ irrotti roottorirepun selästään ja lähti nilkuttamaan imua vastaan ja lihakirves yhä reidessään siihen suuntaan, johon paroni oli loput miehistöstään johdattanut.
Paroni poppoineen saapui komentosillalle. Heitä oli vastassa varsinainen vastaanottokomitea: sadat valkeat sotilaat tähtäsivät heitä kohti, ja kolme jäljelle jäänyttä nimettyä pahishahmoa seisoi komentosillan keskellä, niin ikään aseet heitä kohti tähdättynä.
”Viimeisiä sanoja, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
… sanoi Baby Fatt.
”No itseasiassa”, paroni sanoi innokkaasti. ”On, on ehdottomasti! Siitäkin huolimatta, että olette kurjia konnia, en voi olla arvostamatta sitä, mitä olette tehneet esteettisesti tämän paikan kanssa! Melko dramaattinen asetelma viimeiselle näytökselle, jos saan sanoa!”
Baby Fatt nyökkäili muita kätyreitä kohti hyväksyvästi. Nämäkin näyttivät nyökkäilevän.
”Öh, kiitos?”
”Kunhan vain halusin pitää huolta, että välillämme ei ole pahaa verta siitäkin huolimatta, että kohta aiomme ampua toisiamme päähän!”
”Joo”, sanoi Gatill Mobler (lepakkoi). ”Ei pahaa verta.”
”Ampukaa paronia päähän”, määräsi Avallt Vavning (droidi).
Ja torakkamaiset sotilaathan ampuivat. Tai ainakin yrittivät. Sadat ammukset lensivät plasmakiväärien piipuista ja osuivat aina kyllä jonnekin, mutta aina melko kauas paronista. Eikä kukaan tämän kätyreistäkään näyttänyt olevan järin suuressa vaarassa. Hieman vaarassa näyttivät kuitenkin olevan makutan omat kätyrit.
”Makuta Nuin – se kelmi – paha suunnitelma huipentunee sisäkammiossa!” paroni huusi plasmanlaukomisen ylitse. Aivan kuin olisi tiennyt heitä paremmin, mihin juonen kuului seuraavaksi edetä. ”Hoidelkaa tämä! Haastan sen kurjan roiston rehelliseen herrasmiesmäiseen kaksintaisteluun!”
Miehistön jäsenet punaisissa univormuissaan ja käsissään Voitto Korporaation tuikuttimet lähtivät etenemään komentosillan pintoja pitkin. Wilhelm juoksi karjuen etunenässä.
Plasman katku täytti ilman. DJ XPlode oli valinnut taiston taustalle erittäin päräyttävän mixtapen ja soitti sitä takalinjoista olallaan olevasta matkakaiuttimesta. Corrodér huusi miehistön jäsenille komentoja ja ampui patongillaan kohti torakoita. Entisen tiedustelupalvelun miehen tehokas sihti pudotteli makutan myrskyjääkäreitä parvilta uskomattoman tarkoilla vehnälaukauksilla.
Taistelu eteni uskomatonta vauhtia pitkin komentosillan tasanteiden ja tasojen. Corrodérin johtama miehistö vaihtoi laukauksia ohjauspaneelien taakse kykkivien torakkasotilaiden kanssa. Tavish oli käynyt nyrkkeilemään Avalt Vavningia vastaan humalaisella raivolla ja valtavalla robottinyrkillä, ja ympärille kerääntyneet miehistön jäsenet, torakkasotilaat ja DJ XPlode kävivät riehakasta vedonlyöntiä voittajasta. Joukkio hajaantui Baby Fattin lentäessä yli rakettirepullaan ja ampuessa umpimähkään sarjan lasereita heitä kohti.
Kaaoksen keskellä Gatill Mobler, se schilumidolainen, näki DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN yrityksen livahtaa pois tähtilaivan ohjaamosta.
”Pysäyttäkää hänet!” kurja koi huudahti. Osastollinen torakoita keskitti tulen kohti paronia. Ja he olisivat osuneet, jos Wilhelm ei olisi hypännyt tulituksen tielle kapteeninsa pelastukseksi punainen univormu hulmuten.
Tarkemmin ajateltuna se ei vaikuttanut lopputulokseen mitenkään, sillä he eivät onnistuneet osumaan edes Wilhelmiin, joka rämähti maahan ulvahtaen surkeasti.
Vaporin vaarallinen kanadalainen lähitaistelulaji jyräsi sotilaita kanveesiin, mutta näitä oli lopulta liikaa heihin verrattuna. Kammion nurkassa professori Meltdown tajusi joutuneensa piiritetyksi ja pudotti aseensa antautuvasti käsistään, kun kaksi torakkaa tähtäsi häntä aivan läheltä.
Katsellessaan pelottavia hyönteissotilaita hän laski vihdoin päässään yksityiskohdat yhteen. Hetkinen?
”Neljä kättä, sotilaallinen olemus?” hän ymmärsi tuijottaen heihin ainoalla silmällään. ”Tehän olette nazorakeja!”
Torakkasotilaat olivat ampumaetäisyydellä ja selvästi valmiina toimimaan. Sitten… nämä hellittivät liipaisinsormensa, laskivat aseensa ja katsoivat häneen uskomattoman vihaisesti.
”Anteeksi nyt”, toinen näistä kivahti, ”mutta me olemme etnonationalististen torakkasotilaiden Puhdas Kansakunta, joka on täysin eri asia kuin sinun ’nazorakisi’.”
”Öh… miten te eroatte?”
”Miten eroamme nazorakeista?” toinen tirskahti. ”Kuuntele tätä, 000435543543!”
”Tuollaisia ne libikset ovat! Näkevät ’nazorakeja’ kaikkialla!”
Meltdown katsoi heitä hieman nolostuneena.
”Olen pahoillani… mutta kun te näytätte aivan-”
”Kuule ei me edes voida kuulua mihinkään Nazorak-Imperiumiin kun se ei ole oikeaksi tunnistettu valtio!”
”Ja vaikka kuuluttaisiin, niin se toinen ääripää on ihan yhtä paha!”
”Mitään ei saa enää sanoa!”
”Soijapoika akateemikko tulee tänne pätemään!”
”Kuukkeli!”
”Beeta-äijä!”
”Uah”, Meltdown inahti. ”Voitteko te vain palata siihen ampumiseen?”
Ei-nazorakit nostivat kiväärinsä häntä kohti, hymyilivät pirullisesti, ja ampuivat. Useasti. Jokaisen ohi.
Aseet savusivat ja torakkasotilaiden ilmeet olivat melko orpoja. Professori Meltdown antoi näitä kohti mairean hymyn.
”Nii-in, joskus tällaiset ’akateemikot’ saattavat peitota teidän kaltaisenne nuorison yllättävissäkin asioissa, hehe!”
Torakat olivat hetken hiljaa. Sitten ne avasivat suunsa.
”Lumihiutale!”
”Kolme hyvettä -signaloija!”
”Nyt hei”, professori sanoi.
Samalla kun etnonationalististen torakkasotilaiden Puhtaan Kansakunnan jäsenet piinasivat professoria uuskielellä ja pöhinäsanoilla ja faktoilla, jotka eivät välittäneet tämän fiiliksistä, oli taistelu muuttunut tuhon sateeksi.
Baby Fatt ammuskeli laseraseellaan kaikkia ja kaikkea. Hän ei oikeastaan välittänyt, osuiko ystäviin vai vihollisiin, sillä tappaminen oli hänellä verissä ja alkukantainen vaisto oli saanut hänestä vallan. Rakettireppunsa ansiosta hän kykeni syöksymään ilman halki nopeasti ja oli siten varsin vaikea kohde paronin palkollisille osua.
”Minä olen vakavastiotettava palkkionmetsästäjä!” Baby Fatt karjui. ”Voisin työskennellä kenelle tahansa, mutta tämä on minun työnkuvani? Tämä on pilkkaa! Onko teistä perhanan narukäsistä mihinkään?”
Sitten alkoi kuulua roottoreiden ääntä. Melko yllättynyt Baby Fatt pysähtyi ilmassa paikalleen ja käänsi katseensa paronin palkollisten tavoin äänen lähteeseen: raivokkaasti, tai ehkä hallitsemattomasti, häntä kohti syöksyvään ЯФГФЯiin. Nopeus oli hurja, eikä paljoa ollut tehtävissä. ЯФГФЯin roottorit silppusivat Baby Fattin pään irti, ja päätön ruumis putosi epämiellyttävästi mätkähtäen Meltdownin päälle. Tätä solvanneet sotilaat tajusivat että olivat tällaista huomattavasti matalamman ikärajan pahiksia ja juoksivat huutaen pakoon.
”Eeeeeeh”, professori sanoi irvistäen.
”Nyaff sai ansionsa mukaan”, Tavish mutisi epävarmana siitä, mitä ajatella tilanteesta.
”Hyvin sinä vedät, poika”, inahti Meltdown päättömän ruumiin alta ja nosti peukaloa.
ЯФГФЯ oli törmäyksensä jälkeen syöksynyt päin seinää ja pudonnut lattialle, roottorit sököinä.
”Се оли кыллäкин вахинко…” hän totesi vaatimattomasti.
Avallt Vavning, se droidi, oli hävinnyt Tavishille reilussa tappelussa ja tyrmätty kanveesiin. Työtoverinsa äkillisestä poismenosta (ja toisen nöyryyttävästä tappiosta humalaista liskoa vastaan) kauhistunut Gatill Mobler, lepakkoi, joka niin ikään lenteli ilmojen halki, syöksyi valkeita torakoita tieltään hitaasti mutta kohteliaasti raivaavan paronin yli ja suuntasi aluksen sisäkammioon.
Taistelu raivosi yhä kovempaa, tai torakkasotilaat ainakin yrittivät ampua heihin. Paronin palkolliset tuijottivat toisiaan ja miettivät, oliko näitä turpiin vetäminen enää edes vaivan arvoista.
Juuri kukaan ei kiinnittänyt huomiota Wilhelmiin ja valkeaan torakkasotilaaseen, jonka edessä tämä seisoi. Torakka jakoi energiakiväärillään laukauksia nuorta selakhia kohti, mutta onnistui osumaan ohi jokaisella. Metrin päästä.
Wilhelm ei enää edes liikkunut, paitsi hieman. Hänen olkapäänsä tärisivät hänen hengittäessään. Hyönteisen kasvoilla oli tässä vaiheessa jo melko ahdistunut ilme, kun punaiseen univormuun verhottu selakhi katsoi tätä syyttävästi.
”Yritä nyt”, Wilhelm kihisi. ”Miten sinä et vain osu???”
”M-minä yritän! Olen pahoillani!”
Selakhi otti kolme askelta eteenpäin ja tuijotti torakkaa suoraan silmiin. Panikoiva torakka sai hädin tuskin pidettyä kiväärinsä tärinältään käsissään.
Wilhelm tarttui tätä olkapäistä.
”KATSO MINUA. OLEN TÄSSÄ. SINULLA EI OLE MITÄÄN TEKOSYYTÄ OLLA OSUMATTA ENÄÄ!”
”M-mutta se on niin vaikeaa!”
”MITEN NIIN? MIKÄ SINUA VAIVAA?”
Torakka kiljui ja onnistui paniikissa ampumaan jotenkin ohi kahden sentin päästä. Wilhelm tarttui tätä välittömästi kurkusta ja kuristi tätä kirkuen vertahyytävästi.
”Uh”, tätä kauempaa katseleva Vapor sanoi. ”Tuolla pojalla on ongelmia.”
Corrodér oli sytyttänyt savukkeen ja veti siitä henkosia samalla, kun hän antoi ainakin nimellistä suojatulta paronin pakenemiselle toisella kädellään. Hän vilkaisi Wilhelmiä savun seasta.
Sillä hetkellä nuorukainen hakkasi torakkasotilaan päätä seinää vasten, puri tätä, uikutti ja huusi.
”Rehellisesti, ystävä hyvä, hän pelottaa minua.”
”MINUUN ON ERITTÄIN HELPPO OSUA!” Wilhelm kirkui.
Gatill Mobler, kauhistunut lepakkoi, syöksyi Makuta Nuin yksityiseen sisäkammioon, jossa Punatähdensurma oli lähes laukaisuvalmis.
”Pomo, tilanne on paha”, schiludomilainen kärisi. ”Moltraz hitto vie kuoli juuri!”
”BABY FATT!” makuta karjaisi. ”Hänen nimensä oli Baby Fatt, Gatill hyvä!”
”Eikä ollut! Ja minun nimeni on Myot-”
”VAITI! Ase on pian valmis; viivytä niitä vielä hetki.”
Makuta nauroi kolkosti. Superase hänen edessään alkoi hehkua pahaenteisesti punaista energiaa.
”Pian…”
Tyytymätön schiludomilainen ei tiennyt, miten olisi voinut muuttaa tilannetta. Olisiko hänen ollut syytä antautua, ennen kuin paronin brutaalit palkolliset pilkkoisivat hänetkin? Vai oliko makutan viha suurempi uhka, jos hän jättäisi tottelematta? Siivet pöristen hän lähti kulkemaan pitkin aluksen käytäviä ja mietti, mitä ihmettä teki elämällään.
Taistelulta pakoon päässyt paroni juoksi synkkää käytävää syvemmälle. Hän oli ohittanut nokkelasti Makuta Nuin turvajärjestelmät ja livahtanut syvemmälle kauhistuttavaan koneistoon. Oviaukko, jota kohti hän nyt saapui, vaikutti perusteellisesti viimeiseltä: karmit olivat täynnä pelottavaa symboliikkaa ja yllä häämötti oli Makuta Nuin päätä kuvaava patsas. Ja ennen kuin hän ehti luulla kaikkea liian helpoksi ja juosta oviaukosta sisään, syttyivät patsaan silmät punaisiksi… ja se puhui.
”Pääsit tähän asti, paroni!” tuttu ääni kihersi patsaan kautta. ”Mutta viimeinen puolustuslinjani kyllä pysäyttää sinut!”
”Hah”, paroni naurahti. ”Minkä kauhistuttavan asian luulet pystyvän siihen? Se saa olla tässä vaiheessa aika hurja, vanha ystävä!”
”Voi, usko pois. Olen kouluttanut heidät henkilökohtaisesti! Ja voin vannoa… et ole valmis siihen, mitä on tulossa.”
Paronin sydän hyppäsi lyönnin yli, kun hän kuuli askelten ääniä. Kun hän kääntyi ympäri, seisoi käytävällä kuusi kauhistuttavaa sotisopaa. Pelko täytti hänen paronillisen sielunsa.
Ne olivat kylmiä kuin makutan synkkä sydän, ja niiden kypäristä ei tuijottanut häneen ainutkaan silmä tai mikään muukaan merkki sielusta. Kankaisiin ja teräkseen kiedottuja sotilaita oli kuusi – totta kai – ja ne kantoivat käsissään täydellisestä metallista taottuja tappavia yönmustia aseita. Yhdellä oli nuija, toisella pitkä hilpari, kaksi osoitti häntä suurilla kivääreillä. Perältä astuvat kaksi pyörittelivät tottuneesti teräaseitaan, toinen laakeaa miekkaa ja toinen pientä keihästä.
Hikipisara valui paronin kasvoja pitkin. Hän tiesi, keitä nuo kauhistuttavat sotilaat olivat. Niiden maine oli totta kai hänelle tuttu. Näillä oli yksi maailmankaikkeuden kovimpia voimatasoja ja pisimpiä voimalistoja, hän muisti!
”Kuusi vastaan yksi, aika epäreilua”, paroni sanoi hiljaa.
”En voi antaa sinun pysäyttää suunnitelmaani, paroni. Ei mitään henkilökohtaista.”
Manu naurahti kimakan, todella pahan naurun. Paroni valmistautui pahimpaan, kun hän näki erikoissotilaiden ottavan askeleen häntä kohti.
”Hoidelkaa hänet, Renin ritarit!!!”
Välittömästi sen jälkeen ritarien päät räjähtivät yhtäaikaisesti.
”Öh”, makutan ääni sanoi.
Paroni räpäytteli silmiään.
Kuolleet, päättömät ruhot kaatuivat hänen edessään savuavina maahan. Niiden takana seisoi valkoista valoa hohtava sekarotuinen koira, joka heilutti häntäänsä, otti yhden ritarin salkoaseen suuhunsa ja kipitti tyytyväisenä sen kanssa pois.
”Makuta Nui, olen jo vähän loukkaantunut. Näinkö sinä kohtelet bestmaniasi?”
”Äh, sori. Niiden piti olla aika paljon tuota siistimpiä. Tämä ei nyt mennyt ihan kuten piti.”
”Haluatko sinä tapella vai et?”
”No tuota. Hyvä on. Tule sitten sisälle.”
Pahansuovan ovenkarmin läpi DOKTOR VIKTOR VON NEBULA asteli viimein Makuta Nuin aluksen sisäkammioon. Sen katto oli jonkinlainen lasinen kupoli, jota tukevoittivat metalliset tukirakenteet. Katon läpi katsellessaan, ylhäällä taivaalla, paroni näki… Eteläisen mantereen. Alus oli siis ylösalaisin? Miten gravitaatio aluksen sisällä toimi?
Korokkeella huoneen keskellä lepäsi pahaenteisesti punaista valoa välkkyvästi hehkuva Punatähdensurma ja sen edessä seisoi Makuta Nui itse, selin paroniin. Tämän saapuminen ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta.
”Olet siis valinnut… kuoleman”, makuta sanoi dramaattisesti, työnsi kätensä viittansa alle ja veti sieltä sitten esiin jonkinlaisen mustan pitkänomaisen esineen. Hän kääntyi, ja nopeasti esine osoittautui jonkinlaiseksi miekan kahvaksi. Siihen syttyi punaisena väkivaltaisesti leiskuva energiaterä.
”Hieno valomiekka”, hihkaisi paroni. ”Minulla on melko samanlainen tässä mukana, odotas!”
”Ei se ole mikään valomiekka”, makuta ärjähti. ”Se on varjosapeli. Paljon siistimpi kuin valomiekka!”
”En garde! Vai miten ikinä Voro sen sanoisikaan!” kuului vastaus.
Paroni asettui taisteluasentoon ja osoitti jostain tempaisemallaan sinisellä energiaterällä vastustajaansa. Sairas virne nousi makutan kasvoille, kun tämä syöksyi petolintumaisella vauhdilla paronia päin.
”Olen kyllä melko varma, että tuo on vain Mustan Käden ionikatana”, hän sihisi, ja pöyristynyt paroni syöksi hänet hieman kauemmas itsestään.
”Aika paksua väittää tuollaista, kun itse heilutat ihan samanlaista!”
”Helvetti! Se on varjosapeli. Olen paha, kuuletko? Sitä paitsi Punatähdensurma on laukaisuvalmis!” makuta mahtaili. ”Minun riittää enää painaa isosta punaisesta nappulasta, ja tarkoin ensimmäiseksi kohteeksi valittu tulivuori räjähtää spektaakkelina mahtini osoitukseksi!”
”Aika pahaa jälleen kerran, onnittelen”, paroni sanoi.
”Kiitos, kiitos. Tapoitte kuulemma yhden nimetyistä kätyreistäni, aika hyvin teilläkin menee.”
”Ai?” paroni sanoi hämmentyneenä. ”Tai siis, yritämme toki parhaamme!”
Sininen paronillinen valosapeli osui yhteen pahan ja kieron varjosapelin kanssa. Taistelijat heittivät toistensa yli voltteja ja kävivät raivokkaampiin iskuihin monimutkaisessa koreografiassa, jonka seuraaminen olisi ollut sen kaikkeen valovälkkeen takia aika hankalaa. Arkkivihollisten (no ei nyt oikeastaan) iskut ohjasivat hehkuvia miekkoja kauas toisistaan suurella voimalla. Aina välillä he pysähtyivät paikoilleen pyörittelemään sapeleitaan näyttävästi ympäriinsä. Parin minuutin ajan he katsoivat toisiaan tuimasti ja heittelivät pari volttia. Ja sitten taas pyörittelivät vähän miekkojaan. Se oli erittäin näyttävää.
”Makuta Nui!” paroni karjahti. ”Ei kun minä vain sitä, että mites sinulla ja vaimollasi menee?”
Punaisen varjosapelin viiltävä terä heilahti vain millimetrien päästä paronin kaulasta.
”Noh, ilmeni, etten ollut kovin hyvä olemaan naimisissa, joten ei olla hirveästi oltu yhteyksissä hetkeen”, kuului vastaus miekansivallusten välissä. ”Mutta ymmärtäähän sen; kummallakin on myös omat kiireensä, tiedätkö, hänellä toa-juttuja, ja minulla… no esimerkiksi näitä juttuja!”
”Ymmärrän paremmin kuin hyvin!” paroni sanoi nyökäten ja raastoi sapelillaan pienen naarmun makutan olkapanssariin. ”Tiedäthän, ex-vaimo helvetistä, omistajuuskiista, näitä riittää! Meillä oli vaikeuksia sovittaa elämäntyylejämme yhteen, niin ehkä näin on parempi!”
”Kyllähän menestyvän suuryhtiön toimitusjohtajalta pitäisi osata odottaakin aika pienimuotoista pääomaa vapaa-aikasektorilla”, totesi Manu hyväksyvästi. ”MUTTA! Tiedät kyllä, että tahdot käyttää Punatähdensurmaa itsekin! Myönnä se! Anna vihan virrata lävitsesi!”
”Niin siis”, paroni sanoi torjuen lyönnin. ”Totta kai haluan. Peeveli soikoon, se on minun pyssyni!”
”Ai… haluat?” Manu vastasi hieman pöllämystyneenä (mutta ei kovin). ”Luulin, että sinä olit se tämän narratiivin sankari.”
”Niin siis, älä ymmärrä minua väärin, en minä haluaisi Xiaa räjäyttää!” paroni sanoi kulmat kurtussa. ”Miksi sinä minua luulet, joksikin terroristiksi? Mutta! Ajattelin käydä Xian veroviraston kanssa kauppaa! Ennen kaikkea olen rehellinen liikemies, ystävä hyvä!”
”Okei”, Makuta Nui sanoi.
”Niinpä! Arvioipa tämä diili: he vapauttavat minut tuontiveroistani, ja minä en ammu verovirastoa isolla laserilla!”
”Viktor”, makuta pysähtyi hetkeksi hämmentyneenä. ”Tuo… tuo on kiristystä.”
”Ai”, paroni sanoi hiljaa.
Hän lakkasi hetkeksi tappelemasta ja jäi miettimään. Manu kunnioitti sitä laskemalla aseensa.
”Ai siksi sitä kutsutaan! Jännää! Kiitos kun korjaat kielenkäyttöäni, yritän karsia moista problematiikkaa pois! Kiitos, Makuta Nui, kun opetat minua olemaan perillä asioista ja ’woke’, kuten sanotaan!”
”Joo, miten vain”, Manu vastasi.
Seurasi vielä muutama voltti, pari ukemia ja yksi kärrynpyörä sekä rutkasti turhanpäiväistä sapelinpyöritystä. Lopulta kaksintaistelijat olivat päätyneet asetelmaan, jossa paroni itse asiassa seisoi superaseen korokkeella ja makuta korokkeen edessä noin kolmekymmentä senttiä matalammalla tasolla.
”Se on ohi nyt, Makuta Nui!” paroni huudahti. ”Minulla on etulyöntiasema!”
Makutan täytyi mielessään myöntää, että se oli täysin totta, mutta ääneen hän sen sijaan hän sanoi: ”Aliarvioit voimani!”
Sitten, toisin kuin melkein kuka tahansa olisi voinut ennustaa – ja se, mitä melkein kuka tahansa olisi voinut ennustaa, oli, että Manu olisi yrittänyt hypätä (jälleen voltilla) paronin yli ja paroni katkonut sapelillaan tämän raajat –, Manu heitti sapelinsa helvettiin, kohotti kätensä kohti paronia ja laukaisi valtaisan purkauksen salamoita tätä päin. Koko huone täyttyi sinisestä valosta, ja paroni hädin tuskin ehti torjumaan salamoita valomiekallaan. Purkauksen voima syöksi hänet vasten superasetta, ja hänen aseensa sinkoutui jonnekin huoneen nurkkaan.
Nopeammin kuin paroni ehti nousta pystyyn oli Makuta Nui ehtinyt ohjauspaneelille sormi valmiina painamaan isoa punaista nappulaa, jolla Punatähdensurma laukaistaisiin.
”Senkin kelmi!” sähkövirrassa metalliritilällä sätkivä paroni sai puskettua hampaistaan ulos.
”Nyt loppuu tämä leikkiminen, paroni. Suunnitelmani on saavuttanut viimeisen vaiheensa, enkä aio antaa…”
Jokin ääni sai makutan lauseen täyttymään epävarmuudella. Se tuntui kuin voimistuvan ja heikkenevän aalloissa hänen takanaan.
”… minkään… seistä… tielläni?”
Kun hän kääntyi, jokin alkoi hitaasti materialisoitua huoneeseen heidän kanssaan.
Se oli kanisteri, huomattavasti makutaa pidempi sellainen. Se oli muodoltaan lieriö, jonka pohja oli eräänlainen pyöristetty kolmio, ja sen pinta oli sininen. Mihinkään sitä ei oikein voinut yhdistää, ennen kuin näki tekstin, joka sen kyljessä luki: VAHKI.
Kytätkö? Miten ihmeessä?
Ei, ei kytät. Jotain aivan muuta.
”Makuta Nui”, rohkea ääni sanoi.
Kanisteriin aukesi sihahtaen ovi, ja sieltä sisältä asteli hahmo, joka näytti toalta. Toaksi tällä oli melko ei-tyypillinen haarniska – jotain, joka muistutti makutaa siisteydellään ja harmittomalla olemuksellaan enemmän Metru Nuin yliopiston akateemikoista. Kaulassaan toalla oli rusetti, jota tämä kohensi toisella kädellään astellessaan häntä kohti. Toisessa kädessään tämä pyöritteli pientä toa-työkalua, jonkinlaista yleisvälinettä, jonka kärki hohti vihreänä.
Toan Kanohi Mohtrekin kasvoista häneen tuijottivat päättäväiset silmät.
”Tervehdys! Olen Tohtori.”
”Tohtori Jotor.”
”Aha”, Manu sanoi. ”Oliko sinulla jotain asiaa?”
”Haluan vain puhua kanssasi, Makuta Nui. Kronologian mestarina ja aikajanojen suojelijana olen nähnyt, mihin polkusi johtaa, eikä se johda mihinkään hyvään. Sillä, mitä teet tänään, saattaa olla peruuttamattomia vaikutuksia, ja haluan puhua sinut pois niistä.”
Mietteliäs tohtori Jotor otti muutaman askeleen ympäri kammiota ja pysähtyi katsomaan Punatähdensurmaa ja sen voimanlähdettä, jonka sisällä hirnuminen vain voimistui.
”Hieno maailmantuhoase sinulla täällä!” tohtori Jotor sanoi. ”Ensiksi Toatähdentuhoaja, sitten Punatähdensurma! Mitä seuraavaksi! Minkälaista isompaa pyssyä voi edes sen jälkeen rakentaa?”
”Hei, hei, hei!” Manu protestoi. ”Minä en edes keksinyt nimeä ’Punatähdensurma’, vaikka se onkin aika hyvä nimi! Propsit paronille, tai Tuli Lor-”
”Minähän en tiedä mitään mistään öljynporausasemasta!” keskeytti paroni.
Tohtori Jotor vakavoitui ja pyöritti päätään.
”Mitä seuraavaksi? Auringontuhoaja? Universumintuhoaja? Eskalaatiossa on se ongelma, että sitä ei voi ikinä pysäyttää, ymmärräthän sen?”
”Hei! Varmasti keksin jotain vielä noitakin isompaa!” makuta murahti.
”Ymmärrätkö, minkälaisilla voimilla leikitte?” sanoi tohtori Jotor osoittaen uhmakkaasti superasetta kohti.
”No siis… minä kuitenkin olen jonkinasteinen puolijumala. Joten, joo kai?”
Jotor pudisti päätään.
”Olen tullut yrittämään estää tätä, koska näen, että tässä kohtaa jatkumo haarautuu! Se, mitä teet tänään saattaa aiheuttaa vaikutuksia, Makuta Nui. Jatkumo huutaa tämän ympärillä! Valintasi voivat tuomita tämän aikajanan lopullisesti johonkin, jota et voi kontrolloida!”
Tohtori painoi yleis-toatyökaluaan ja sen vihreä pää hehkui ja värisi hetken. Sitten hän katsoi sitä kuin analysoiden jotain.
”Näen sen, Makuta Nui. Näen rullauspalkin. Se piste, johon asti kausaliteetti on lukkoon lyöty ja menee konsistentilla tavalla, lähestyy! Piste, jossa on riski vaarantaa aikajana on kohta täällä. Aseesi ytimessä on vaarallisia määriä hevonpaskaa! Se taivuttaa jatkumoa kaikkialta ympärillään ennustamattomilla tavoilla. Osaatko edes kuvitella, mitä tapahtuu kun hevonpaska ylittää kriittisen rajan?”
”No ei sen arvioimiseen mitään Suurta Olentoa tarvita”, makuta puuskahti. ”Jos hevonpaska ylittää kriittisen rajan, se varmaan… öh, tuota, tukkii… hevon… vi-viemärin?”
Tohtorin katse vakavoitui.
”Sinun ja hyvän ystäväni, arvon paronin, yhteentörmäys on… vaarallista. Olette molemmat erittäin voimakkaita hevonpaskan kanavoinnissa, ja tässä aseessa yhdistyy teidän molempien kädenjälki todella pelottavalla tavalla! Tiedätkö sinä, mitä olet vapauttamassa, Makuta Nui? Sinä et ollut siellä. Sinä et ollut taistelussa viimeisestä viljasadosta. Jos hevonpaskalukko murretaan, kaikki se tulee läpi. Ei vain skrallit, vaan Spede Magnan irvikuvat. Gomphotherium-sodat. Ylijohtaja Mallinekke armeijoineen skrulleja ja skarleja. Taistelu muuttui manalalliseksi, Makuta Nui! Manala nousee keskuuteemme!”
Makuta Nui aavisti, että mystinen Tohtori tiesi jotain, mitä hän ei voinut aavistaakaan.
”Aikajana ei ole vielä tuomittu! Vielä voimme palata kausaliteetin normaaliin kiertoon! Hevonpaskan tiheys ei ole vielä kasvanut liian suureksi; ei ole liian myöhäistä, Makuta Nui!”
Aika oli loppumassa. Hänen oli tehtävä valinta.
”Tiedän, mitä tehdä. Tiedän, miten vapauttaa voimanlähteesi takaisin sinne, minne se kuuluu. Voimme vielä yhdessä pysäyttää tämän, jos vain kuuntelet minua!”
”Mitä, häh?” Makuta Nui sanoi tylsistyneenä. ”Enkä kuuntele! Et sinä minua määrää!”
Hän veti vyötäröltään plasmapistoolin ja ampui Jotoria päähän.
Manu veti vyötäröltään plasmapistoolin ja ampui Jotoria päähän.
Tohtori kaatui kuolleena salakammion tasanteelle savuava reikä otsassaan.
”Mitä halvattua nyt taas?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti lattianrajasta. ”Et sinä nyt vain voi ampua tyyppejä päähän! Hän oli opiskelukaverini! Ja aivan uskomattoman hyvä hammaslääkäri!”
Makuta heitti pistoolin sivuun ja asteli takaisin tuomionpäivän napille. Ja painoi sitä.
Ja kauhukseen tohtori kuuli, kuinka valtava hirnahdus täytti kammion. Kattoon aukesi reikä, ja sokaiseva valtava punainen säde ampui ulos aluksesta kuurouttavan jyrinän saattamana.
Sitten oli hiljaista. Noin kolme sekuntia.
”Senkin hirviö!” paroni huudahti ja pakotti itsensä ylös.
”Älä viitsi nyt olla noin ylidramaattinen”, makuta hörähti. ”Ensinnäkin, arvon tohtori regeneroituu kohta!”
”… mistä ihmeestä sinä sen tiedät?” paroni kivahti.
”Sillä on Mohtrek! Se on sen voima!”
”… onko?”
”Varmasti! Sen takia siitä Bitilistäkään ei pääse ikinä eroon.”
He juuttuivat katsomaan maassa makaavaa toaa hetkeksi hiljaisuudessa. Regeneraatio otti selvästi aikansa.
”Niin ja sitä paitsi”, Manu sanoi. ”Kuuntelitko sinä yhtään, mitä minä puhuin? En minä nyt mikään barbaari ole! Valitsin ammuttavaksi tulivuoren! Katso nyt!”
Hän osoitti ylöspäin ja siellä se tosiaan oli: magmantäyteinen pätsi Eteläisen Mantereen sydämessä, jota superase oli juuri ampunut.
”Ei tulivuorissa asu ketään, Viktor! En minä nyt halua mihinkään kansainväliseen sotaoikeuteen!”
”Hmh”, paroni sanoi hiljaa. ”No hittolainen! Käyhän se järkeen, vanha veikko. Tämä… tuntuu nyt jotenkin aika paljon vähemmän dramaattiselta kuin ajattelin.”
Vain hirnahdukset Punatähdensurman metallin sisältä kuuluivat hetken aikaa kammiossa.
”Eli se, mitä äsken teit oli täysin harmitonta?”
”Joo siis oli”, Manu sanoi. ”Luota minuun tässä.”
Umbralla oli mukava ilta. Hän oli päättänyt tänään valmistaa ruokaa.
Paistinpannulla tirisi kaksi litteäksi nuijittua kane-ran sisäfileepihviä. Juuri sopivasti suolaa, vähän pippuria pintaan. Piti varoa, etteivät ne paistuneet liikaa; kypsyystavoitteena oli medium miinus. Aikojen saatossa hänellä oli ollut aikaa harjoitella sopivan paistolämpötilan ja -ajan etsintää.
Uunissa kypsyivät valkosipuliperunat ja satokauden parhaita kasviksia. Umbra ei voinut odottaa, että pääsisi upottamaan hampaansa meheviin pihveihin ja kermaisiin perunoihin. Vielä piti valmistaa kaiken muun ohessa punaviinikastike.
Vaaleanpunainen kukkakuviollinen esiliina yllään keittiössään rullaluisteleva Ruru-kasvoinen körmy vihelteli tyytyväisenä. Ritarikunnan tehtävänannot olivat ehkä tylsämielisiä, mutta työsuhde-edut enemmän kuin korvasivat kaiken. Tästä ei enää ilta parantunut.
Nii-in, ei parantunut, ei.
Yhtäkkiä hälytysjärjestelmä alkoi piipittää järkyttävän kovalla äänellä. Umbra hylkäsi ruoanlaittonsa ja syöksyi valvontahuoneeseen, jossa sijaitseva suuri näyttöpääte näytti jotakin karmeaa. Punainen… ilmeisesti jonkinlaisen kuulaserin ampuma säde?
… syöksyi kohti hänen sijaintiaan??
Mitä hittoa.
Kuka muka haluaisi ampua Voya Nuita kuulaserilla?
Umbra kirosi. Sitten hän kaiken kukkuraksi haistoi vielä palaneen käryä. Hänen pihvinsä paloivat pohjaan. Hemmetti. Ei kai hän voinut edes tehdä juuri muuta kuin katsoa, kun laser lävisti tulivuoren ja tunkeutui sisään.
Ei sillä, että siitä olisi syntynyt kovin pahaa jälkeä. Laser ei ollut varsinaisesti kauhean hyvä. Kuului pieni sihahdus, ja kaikki oli ohi.
”Häh”, sanoi Umbra ääneen. Hän rullaluisteli pääkammioon ja näki katossa kapean reiän. Katosta oli irronnut kiveä hienojakoisena pölynä, mutta juuri muuta vahinkoa ei ollut ainakaan ensisilmäyksellä koitunut. Umbra huokaisi helpotuksesta.
Kunnes näki, mitä katon reiän alapuolella oli.
Jalustalla, jolla eräs aika tärkeä kanohi oli hetki sitten vielä maannut mutta jonka päällä oli nyt vain kultaista tomua.
Umbra nielaisi.
”Ei saatana”, hän murahti.
Sitten hän hajosi väkivaltaisesti atomeiksi.
Paroni ja makuta tuijottelivat ikkunasta hahmottuvaa tulivuorta hetken aikaa miettien omia mietteitään. Paroni alkoi ymmärtää, että veroparatiisissa pakoilu saisi kohta riittää; hänen täytyisi keksiä joitakin ratkaisuja siihen kirottuun asiaan.
Makuta puolestaan mietti, mitä hauskaa keksisi tappaakseen aikaa seuraavat pari vuotta. Ehkä tämä vitsi alkoi olla jo vähän vanha.
Molemmat nämä mietteet katkesivat heidän nähdessään valkoisen valon siinä kohtaa, mihin laser oli osunut.
”Täh”, paroni sanoi.
”Öh”, makuta sanoi.
Valo alkoi pienenä… mutta vähitellen alkoi syödä suurena pallona koko tulivuorta.
Ja sitten kaikkea sen ympärillä.
”Öh”, Makuta Nui sanoi.
”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi.
”Tuota noin. Taisi käydä sellainen ’hupsis’.”
”Hupsisko oikein?”
”Hmm. Mitähän se Jotor sanoikaan tästä äsken? Helvetti, se puhui aika paljon aika tylsää ekspositiota.”
”Niin. Vanha kunnon Jotor ei ole ilmeisesti regeneroitumasta tuosta enää, eihän.”
”Olisin pahoillani siitä, jos meillä ei olisi vähän isompia ongelmia.”
”Vähän vain, Makuta Nui?”
”Hmm. Minun pitää ehkä miettiä tätä vielä hetki. Ehkä tuon laajeneminen loppuu kohta.”
Hetken he vain tuijottivat, kuinka sokaiseva valkoinen valo nieli mannerta alleen. Täältä kaukaa se näytti hitaalta, mutta jostain maan pinnalta se kattoi kilometrejä sekunneissa.
”Voi perkele”, Manu sanoi. ”Ei se näemmä hirveästi hidastu.”
”Ei se näemmä.”
Taistelu Toatähdentuhoajan sisuksissa oli taukoutunut. Jokainen tilassa oleva oli pysähtynyt paikoilleen sen jälkeen, kun he olivat kuulleet aseella ammuttavan. Nyt kaikki paronin ja makutan kätyrit tuijottelivat yhdessä aluksen ikkunasta uskomatonta valoilmiötä, joka söi Eteläistä mannerta alleen.
”Sjutton också”, XPlode sanoi.
”Merde”, Corrodér sanoi.
”Olisi varmaan pitänyt käyttää ne vuosilomat”, sanoi Vapor.
Corrordér tarttui koko savukeaskinsa sisältöön barrakudamaisilla hampaillaan, sytytti ne samanaikaisesti tuleen ja veti henkeä. Tavish kaatoi suun täyteen viskiä ja pisti pullonsa kiertoon. Käytyään paronin palkolliset läpi se päätyi lopulta kiertämään makutan sotilailla.
”En olisi uskonut, että kuolen epäpuhtaan kanssa”, eräs torakkasotilaista sanoi. Tämän vierellä oleva professori Meltdown hymyili.
”Uskoisin että tässä olet aika oikeassa”, Vapor sanoi taputtaen tätä selkään.
Gatill Mobler, se schiludomilainen, oli päättänyt ottaa riskin ja koettaa vain yksinkertaisesti poistua aluksesta. Jos hän olisi ottanut yhden pakokapseleista, olisi Makuta Nui saattanut huomata hänen lähteneen, joten hän oli lähtenyt matkaan lentäen. Ei hänelle ihan turhanpäiten siipiä ollut suotu.
Sitten hän huomasi alhaalla laajenevan valopallon. Se vei kaiken hänen huomionsa. Se oli niin kaunis, kuin maailman isoin lamppu! Schilu tunsi vastustamatonta vetoa, halua kulkea sitä kohti ja syleillä sitä. Ehkä nielaista se, jos mahdollista.
Hän lähti syöksykiertoon kohti kiihtyvästi kohti tulevaa valoa. Ei kulunut kovin pitkään, kun kaiken kattava tuho nielaisi hänet sisäänsä.
Saiko Gatill Mobler lopulta rauhan? Ehkä vähän tyhmä kysymys. Gatill Mobler on ihan helvetin kuollut.
”Tuota, Viktor.”
”Kerro, ystävä hyvä.”
”Taidamme olla aika pulassa.”
”No siltähän tuo pahasti alkaa näyttää.”
”Niin siis, oli semmoinen legenda semmoisesta taikakalusta. Joka tekee lämää.”
”Aha.”
”Niin. Taisimme tehdä sille juuri aika paljon lämää. Ja se tekee nyt kaikelle vähän lämää.”
”Oo ja koo. Olisikohan jokin tapa selvitä tästä.”
”No öh, miten olisi tuo Jotorin… ’kyttäkanisteri’?”
”Hei, voisihan sitä kokeilla!”
Tämän nopean sananvaihdon päätteeksi Makuta Nui ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tunkeutuivat yhtäaikaisesti ahtaasta kanisterin ovesta sisään. Makuta Nui oli se, joka totesi ilmeisen.
”Mitäs hittoa, sehän on pienempi sisäpuolelta?!”
”Manu…” paroni sanoi hieman pettyneenä. ”Kaikki on pienempää sisäpuolelta.”
”Äh, no niin kai…”
Kaksi tiedemiestä kävivät operoimaan häkellyttävää kontrollipaneelia kanisterin sisällä. He kääntelivät sen vipuja tökkivät erinäisiä vipstaakkeleita, siirsivät säätimiä ja hakkasivat nappeja.
”Tiedätkö sinä, mitä teet?” Makuta Nui kysyi.
”Totta kai!” paroni sanoi hermostuneena.
”Okei”, Manu vastasi. ”Niiin… minäkin.”
Kuin ihmeen kaupalla kanisteri lähti väkivaltaisesti liikkeelle. Se lensi ensin pari kertaa seiniä päin ja sitten muuttui aaltoliikkeenomaisesti aineettomaksi… ja alkoi pudota. Aina suoraan aluksen lattian läpi.
Sisällä kuin sillipurkissa paroni ja makuta näkivät paneeliin käynnistyvästä ruudusta, kuinka valkoinen aalto söi aluksen puolella maailmaa alleen ja halkaisi kaikkeen suuria railoja. Lopulta se nielaisi myös Toatähdentuhoajan josta he olivat juuri kadonneet.
”Voi helvetti”, Manu sanoi.
”Ei hätää”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Kyllä me tästä selvitään!
Valkoinen valo syöksyi heidän koppiaan kohti, kun he putosivat merta kohti. Paroni sai lopulta kaasutettua ylöspäin.
Maailma halkeili suuren valoilmiön alla, ja pakovaihtoehtoja ei tuntunut olevan.
He viilettivät kohti yhtä suurta halkeamaa suuressa seinässä.
Tuhon aalto peitti alleen kaiken.
Yhä selvemmin koko luomakunta alkoi ymmärtää, että jos lämän naamion tuhosi, kaikki ottivat lämää. Niin oli kuulunut vanha Etelämantereen sananlasku. Ja näin se konkretisoitui melko selvästi.
Kun kasvava valopallo nieli todellisuutta, halkeavan maailman rakojen läpi livahti kaksi pientä asiaa. Kaksi hyvin, hyvin pientä asiaa.
Pieni kanisteri, jossa luki ’VAHKI’…
… ja jokin hyvin pieni, jota olisi voinut luulla koiraksi.
Suuren tuhon rauniot leijailivat painottomassa tilassa. Tähdet kimaltelivat joka puolelta, kun rauta- ja kiviromun kappaleet kopsahtelivat toisiinsa. Pinta alla tuntui kiviseltä ja kylmältä.
Nämä olivat Wilhelmin ensimmäiset ajatukset, kun hän heräsi todellisuuteen.
”… was?” selakhi inahti hiljaa edessään hahmottuvalle avaruudelle. ”Olenko… oliko se siinä? Onko se ohi?”
Wilhelmin yllätykseksi joku vastasi. Hän hätkähti. Ääni tuntui kaikuvan kaikkialta ympäriltä.
”Ei hätää, nuori Wilhelm. Olet turvassa.”
Wilhelm hätkähti pystyyn, ja silloin hän tajusi. Hän leijaili pelkkien tähtien täplittämässä tyhjyydessä irtonaisella kivenpalasella. Siinä hänen kanssaan istui valkoinen, hohtava kvanttikoira, joka nuolaisi häntä ja heilutti häntäänsä.
”T-tarkoitatko, että… en olekaan kuollut?”
”Uskomuksesi on oikea, nuori Wilhelm. Tuhon aallot olivat päättymättömät. Minulla ei ollut aikaa, mutta pyrin pelastamaan jonkun.”
Wilhelm tärisi.
”J-ja valitsit minut?”
”Kyllä, Wilhelm. Tarvitsen jonkun, jonka kanssa alkaa rakentaa raunioista uutta. Jonkun, jonka sydän on jalo, puhdas ja täynnä elämää… ja aistin sinusta syvemmän elämänhalun kuin kenestäkään muusta. En voinut antaa sen mennä hukkaan.”
Wilhelmin kasvoille kiipi hitaasti lasittunut hymy. Hän kääntyi poispäin koirasta, katseli synkkään tyhjyyteen, ja parkaisi hieman.
Toista asteroidia vasten kolahti ruttuun mennyt sininen kanisteri, jossa luki enää hyvin etäisesti ’vahki’. Sen sisältä kömpi kaksi hahmoa, yksi paroni ja yksi makuta, ja he molemmat pyllähtivät kivelle allaan.
”No”, makuta sanoi hetken päästä. ”Tiedätkö, mikä tässä on valoisa puoli, paroni hyvä.”
”Öh”, paroni ölähti. ”Kerro ihmeessä.”
”Sait sen verotusongelman hoidettua.”
”Öhöhöhö”, paroni sanoi. ”Niin.”
Eikä kumpikaan heistä sanonut siihen enää mitään.
Now that you have gone away
I feel so cold, why did I stay?
Remember, I’ll remember your face so pale
when you left me on that gloomy day…
Time goes by, memories are mine
Still waiting for the moment I’ll see you again
Times are changing, memories are fading
I’m waiting for another chance
to tell you belong to me
One day
I know we’ll meet again
Under the Iron Sky.
Heidän takanaan teräksinen kapseli leijaili halki painottomuuden. Se kolisi, tärisi ja lopulta räjähti auki suurella hirnahduksella.
Kavioiden kopseelta kuulostava ääni loittoni paronin ja tohtorin takana ennen kuin he ehtivät nähdä, mikä sen oli aiheuttanut. Ja jossain kauempana tähtien loisteessa kaikui hirmuinen hirnahdus.
I’m still praying the stars,
to give me hope and little signs.
My heart is lying, my love for you is not dying.
I’m waiting for another chance
to tell you belong to me
One day
I know we’ll meet again
Under the Iron Sky.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
”Nythän on nimeämispäivä”, totesi vartija iloisesti. ”Ei Vo-Metru vieraita porttiensa sisältä pidättele, kunhan paperityö hoidetaan asianmukaisesti. Tulkaa sisään ja nauttikaa, käykää vaikka katsomassa kaupunkimme kuuluisaa ???!”
Se kuulosti Nervoista perin mielenkiintoiselta, mutta heillä oli tärkeämpääkin tekemistä. He pujottelivat puutalojen välistä Vo-Metrun keskusaukiolle. Sinne oli pystytetty nimeämispäiväateria, jossa oli tarjolla ??? ja ??? – kumpaakaan ei ollut nimeämispäivättömässä vankilassaan elänyt Särkä syönyt pitkään aikaan.
Nimeämispäiväkuusen oksilla roikkui ???. Ne olivat Nervoista ja Särkästä aika ???. Kaikkialle oli ripustettu ??? hohtavia valokivien ketjuja.
Ruokapöydän päässä istui se, jota he olivat tulleet tapaamaan.
”Nerva!” huudahti Nimeämispäiväpukki. Nimeämispukki oli ???, tekopartainen matoran, joka jakeli joka nimeämispäivänä nimiä ja lahjoja. ”Ja te muut, joista muutamaa en tunne ja joista yksi näyttää myöskin Nervalta.”
”Minäkin olen Nerva”, saneli Särkän kehossa oleva Nerva pahantuulisesti.
”No, et kauan”, sanoi Nimeämispäiväpukki ja iski silmää. Hetken ajan Nervat olivat hämillään, mutta sitten kaikki tajusivat jutun juonen tismalleen samaan aikaan.
Paitsi Särkä.
Särkä ei tajunnut mitään. Ehkä peikko oli vain muita hitaampi tai sitten vika oli siinä, ettei hän ollut uneksinut viikkokaupalla uudesta nimestä, jonka pian saisi.
”Nerva… tai Nervat… haluatte epäilemättä kuulla, minkä ihmeen vuoksi kutsuinkaan teidät tänne Vo-Metruun saamaan uudet nimet”, myhäili pukki. ”Vastaus lienee ilmeinen: nyt kun teitä on näin monta, eron tekeminen välillenne vaikkapa kaunokirjallisessa teksissä on jokseenkin hankalahkoa. Vaikka ??? siinä saattaisi iskeä, jos teistä joutuisi kirjoittamaan tarinan. Näin emme voi jatkaa. Uusia nimiä kehiin!”
Tämän lausuminen havahdutti pöydän äärelle istuutuneet matoranit, jotka lakkasivat ahmimasta ??? ja kääntyivät kohti Nimeämispäiväpukkia.
”Sinä”, sanoi pukki ensimmäiselle Nervalle, sille joka oli valinnut Kohtalon ja koki valintansa tähden suurta ???, ”olet vastedes ???!”
Tälle taputettiin ???.
”Ja sinä”, totesi pukki Velvollisuuden tietä astuneelle Nervalle, ”olet nyt ???!”
Tämä sai ??? aplodit.
”Vielä on yksi Nerva jäljellä”, jatkoi pukki, ”uuden kehon saanut kummajainen, joka on minusta vähän kuin ???.” Muut paikallaolijat eivät tajunneet vitsiä. ”Ole sinä tästä ikuisuuteen tai seuraavaan nimeämispäivään… ???!”
Taputtelujen vaiettua Särkä lausui: ”Anteeksi, saisinko minäkin uuden nimen? Koen tehneeni urotöitä, joita voi verrata siihen, mitä Nervat – siis ???, ??? ja ??? – ovat saaneet aikaan.”
Nimeämispäiväpukki työnsi suuhunsa ??? ja mumisi samalla: ”En tiedä, mikä on sinun mielestäsi Nimeämispäivän tarkoitus, mutta minulla on tapana jaella nimiä lähinnä tällaisista hyvin käytännönläheisistä syistä. Ehkä se on joku kulttuuriero. Lisäksi asia sattuu olemaan niin, että minun nimilistallani oli jäljellä enää kolme nimeä, ja uusien saaminen on hyvin hankalaa.”
”Häh?” mutisi Särkä hämmentyneenä. ”Eikö nimiä voi vain… keksiä?”
”Niin minäkin luulin sen toimivan, ennen kuin ryhdyin ammattiini, mutta tällainen on maailma, jossa elämme. Hämmentävää mutta totta.”
???, ??? ja ??? keskittyivät nimeämispäiväaterioihinsa saatuaan sen, mitä olivat tulleet Vo-Metruun hakemaan. Muutama juonellinen aukko oli silti vielä täyttämättä, joten syötyään mahansa kipeäksi ??? kysäisi pukilta: ”Anteeksi, mutta mistä saatoit tietää, että saapuisin määränpäähäni mukana kaksi muuta Nervaa?”
Nimeämispäiväpukki iski hänelle silmää. ”Olen minäkin aikoinani juonut glögin ja kinkun sekoitusta, mutta yksityiskohdista ei tarvitse nyt puhua. Ehkä jonakin toisena nimeämispäivänä. Ymmärtänet, että sitä litkua nauttineilla on elimistössään paitsi tuntemus pahasta mausta myös salaista tietoa ajan ja ulottuvuuksien toiselta puolelta.”
??? koki selityksen uskottavaksi, mutta muut vaikuttivat yhä hämmentyneiltä. Hetken päästä Nimeämispäiväpukki lausui: ”Ehkä on minun vuoroni esittää teille kysymys, oi entiset Nervat. Kai ainakin joku teistä suoritti maksuksi nimilistani tyhjentämisestä sen pakettitoimituksen? Olen vain sivutoiminen postinkantaja, ja näihin aikoihin minulla on valtava kiire varsinaisen ammattini kanssa.”
Entiset Nervat katsoivat toisiaan. Tohvelit viruivat yhä laukun pohjalla. Vasta nyt kaikki tajusivat, että se lähetys oli kuulunut toimittaa matkan varrella olleeseen metsään eikä perille Vo-Metruun. Heidän puolustuksekseen ohjeistus oli ollut epäselvää, mutta oli tilanteessa silti jotakin kiusallisen ???.
”Itse asiassa minä ammuin paketin vastaanottajaa haulikolla päähän tappaen tämän välittömästi”, tokaisi Särkä.
”Ai okei”, sanoi pukki, ”kaipa se on eräänlainen onnistunut toimitus. Eipähän tule valituskirjettä.”
Särkä, ???, ??? ja ??? olivat aika varmoja siitä, että he olivat nyt saaneet tietää kaiken haluamansa, ainakin vähään aikaan. Ehkäpä sitä olisi siistiä oppia jokin päivä kaikki ???, mutta se oli sen päivän murhe.
Nimeämispäivä oli ollut sekava, monivaiheinen ja ???, mutta se oli ollut sellainen heidän yhteistyönsä ansiosta – entisten Nervojen, Särkän ja Varpatinen, mutta myös muiden. Nimeämispäivätähden asukkien. Henkensä heittäneen Valtiaan. Nimeämispäiväpukin, jolla oli mystinen ja toistaiseksi tuntematon taustatarina. Kaikenlaisten kosmisten voimien, joita he eivät osanneet kuvitellakaan.
Jokainen valinta, jokainen haara, jokainen käänne kohti enemmän tai vähemmän jännittäviä suuntia oli ollut lukuisten tekijöiden yhteen sovitetun vision tuotosta. Kun Nimeämispäiväpukki alkoi pitämään jonkinlaista puhetta, Särkä, ???, ??? ja ??? tiesivät olla kuuntelematta, sillä kertomuksen päätöstä ei ollut syytä antaa yhden henkilön sepitettäväksi. Yksin Nerva oli taipaleensa aloittanut, mutta yhdessä he olivat sen päättäneet muututtuaan matkan varrella joksikin muuksi. Yhdessä he olivat ongelmansa luoneet ja ratkaisseet. Yhdessä he olivat painineet, nukkuneet metsässä, syöttäneet kinkkua tohveleille ja ampuneet erinäisiä henkilöitä haulikolla päähän tappaen nämä välittömästi. Kun tämän kaiken tämän otti huomioon, tarina saattoi päättyä vain näihin sanoihin:
???
NIMEÄMISPÄIVÄVIERAILIJALOMAKE
Täytä kaikki kentät huolellisesti ja totuudenmukaisesti syöttämällä vaaditun kaltainen matoranin kielen sana annetussa sijamuodossa. Jos et niitä muista, katso vaikka täältä. Haha, källi! Tämä on paperinen lomake, ei mikään hyperteksti, joten oikeasti edeltävän "linkin" klikkaaminen ei ole mahdollista. Haista paska.
Adjektiivi (monikon partitiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Adjektiivi (monikon nominatiivissa)
Adjektiivi (yksikön partitiivissa)
Adjektiivi (yksikön nominatiivissa)
Substantiivi (yksikön partitiivissa)
Substantiivi (yksikön nominatiivissa)
Substantiivi (monikon elatiivissa)
Adverbi
Adverbi
Ruokalaji (partitiivissa)
Ruokalaji (partitiivissa)
Sairaus (yksikön nominatiivissa)
Tunne (yksikön partitiivissa)
Tunne (yksikön partitiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Etunimi (yksikön nominatiivissa)
Koriste (monikon partitiivissa)
Sopiva loppuvirke nimeämispäiväiselle kertomukselle
