Avainsana: vasell

Lehu-metsän pohjoisosat

Metsän puut tanssivat syksyn tuulien taivuttelemina. Aluskasvillisuus esittäytyi vuodenajan mukaisesti lähes ainoastaan murretuissa värisävyissä – vain muutama marja elävöitti näkyä värikkyydellään. Ja kaksi Zyglakia: punamusta ja sinivihreä.

Mein ja Calibuksen taivallus halki syksyisen saaren oli lähestymässä loppuaan – ainakin, jos kaksikon kartanlukutaitoihin ja valkoisen ötökän ohjeisiin oli luottaminen. Matka oli ollut pitkä ja kaksi matelijaa oli vältellyt niin Bio-Klaania liittolaisineen kuin Nazorak-imperiumiakin. Kumpikin liskoista oli pätevä metsästäjä ja Calibus oli erinomainen kalastaja, joten saaren luonto ei ollut heille haaste.

Vihollisia heillä sen sijaan oli paljon – jopa enemmän kuin Zyglakeilla perinteisesti. Kumpikaan kaksikosta ei ollut koskaan tavannut matoralaista, jonka reaktio liskon kohtaamiseen ei olisi ollut pakoon juokseminen tai keihäällä sohiminen. Poislukien tietty Lehun syvyyksien kannibaalimatoranit, joilla oli aivan yhtä kova liskon- kuin matoraninnälkä.

Allianssi oli vain vähän parempi. Nazorakit suhtautuivat zyglakeihin parhaimmillaankin täysin välinpitämättömästi. Rodullisen puhtauden imperiumi oli liitossa liskokansan kanssa ainoastaan hyödyn vuoksi – kunnioitus loisti poissaolollaan. Eikä tykistötuli tehnyt muutenkaan eroa vihollisen ja linjojen takana olevan liittolaisen välillä.

Mutta pahimpia olivat skakdit. Brutaali palkkatappajien kerho oli jopa avoimen vihamielinen Mein ja Calibuksen lajitovereita kohtaan, ja kun zyglakit oli määrätty skakdi-upseeriston alaisuuteen, tilanne oli vain pahentunut. Zyglakien leireistä oli tullut epämukavia ja jopa vaarallisia paikkoja liskokansalle itselleen.

Kaksikko oli karannut yhdestä moisesta leiristä Mein saatua kirjeen oudolta erakko-zyglakilta, Flygeliltä. Ilmeisesti Guechex – Mein kasvattaja ja suuri soturi – oli tajuttomassa tilassa tämän mystikon luona.
Tajuttomassa tilassa, Calibus päivitteli mielessään. Kirjeen sisältö oli ollut kovia uutisia Meille: nuori naaras menetti Alinnelin – toisen kasvattajistaan – ja Guechexinkin tila oli epävakaa. Moni Mein heimon zyglak oli kohdannut Alinnelin kohtaloksi koituneella sotaretkellä käsittämättömän kuoleman. Zyglakien viimeinen yritys lunastaa paikkansa Allianssin tasavertaisina jäseninä ei ollut mennyt niinkuin piti.

Mikään ei mene niin kuin piti… sinivihreä Calibus synkisteli mielessään.

Zyglakien heimokäräjät, aika ennen sotaa

Luolaan pääsi vain sukeltamalla meren pinnan alle ja tuntemalla salaisen kallion alta avautuvan tunnelin. Se oli perinteinen pakopaikka koko saaren zyglak-kansalle – hyvin kätketty ja helposti puolustettavissa. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut lainkaan turvalliselta. Jokin oli muuttunut. Kaikki oli muuttunut.

Luolan katto oli matala, mutta muuten tila oli valtava. Seinämät luolalla olivat kiveä, mutta zyglakien jalkain alla oli karheaa hiekkaa. Neljännes luolan lattia-alasta oli veden peitossa, samoin kuin tilan ainut sisäänkäyntikin. Valoa pimeyteen toivat vain harvat soihdut, ja ilmassa oli kuolleen kalan haju.

Mei ja Calibus seisoskelivat luolan laitamilla, veden ääressä. Kokemattomimmat yksilöt odottivat kauimpana tapahtumien polttopisteestä.

Kaikki neljä heimoa olivat koolla. Jokainen hämärään luolaan kerääntynyt liskometsästäjä ja -soturi odotti vanhempain kammiossa tehtäviä päätöksiä.

”Miksei Gue ole tuolla?” sinivihreä ja jäntevä koiras kysyi seinään nojailevalta Meiltä.
Puhuteltu nuori soturi katsoi vanhempain kammion suuntaan, aivan luolan vastakkaiselle seinälle. Välissä oli satapäin zyglakeja ja hermostunut tunnelma.
”Ei tullut toimeen”, Mei vastasi muka mielenkiinnottomasti.
Calibus tiesi, ettei asia ollut ystävälleen niin mitätön kuin mitä tämä antoi ymmärtää. Guechex oli Mein omaheimon vaikutusvaltaisimpia sotureita, ja Mein omaheimo oli saaren suurin. Sanottiin, että kuka tahansa metsärannan zyglakeista olisi seurannut suurta jääkatsetta vaikka varmaan kuolemaan. Vanhempain kammion neuvosto vailla Guechexia ei ollut olankohautuksella ohitettava juttu – varsinkaan Meille.
”Ei tullut toimeen neuvoston kanssa…” Calibus rohkeni aloittaa, mutta madalsi sitten ääntään ”…vai ei tullut toimeen niiden kanssa?”
”Arvaa.”

Ne olivat muuttaneet kaiken, mutta kukaan ei osannut tarkasti määrittellä, ketkä heihin kuuluivat. Ehkä jo enemmistö saaren zyglakeista. Herätysliike oli pyyhkäissyt saaren yli myrskytuulen lailla. Shamaanien saarnat muuttuivat ja hengelliset alkoivat pitää tiiviimmin yhtä. Ennen meren jumalilta rukoiltiin hyviä saaliita. Nyt niille uhrattiin matoralaisia. Zyglakien ja pikkuväen välinen kitka ruokki itse itseään.

Koska miten muuten niin radikaali uskonnollisuus olisi saanut niin tukevan jalansijan yleensä maanläheisessä zyglak-populaatiossa? Syytti kalansaaliiden pienenemisestä huonoa yhteyttä merten jumaliin tai Ruki-Korolaisia troolareita, antoi matoralaisten uhraaminen ratkaisun ongelmiin.

Ja juuri se muutos loi jännitettä suureen luolaan. Vanhempain kammion neuvostossa olivat perinteisesti neuvotelleet neljän heimon merkittävimmät soturit, metsästys- ja kalastuspäälliköt sekä ehkä muutama shamaani – ja sekin vain, jos heillä oli sanottavaa. Nyt pyhään kammioon oli astunut yhtä paljon tuonpuoleisen tulkkeja kuin perinteisiä päättäjiäkin. Calibus ei ollut varma, oliko hänen omaheimostaan, järven zyglakeista, lainkaan ei-uskonnollista edustusta.

”Mei”, Calibus mietti ääneen. ”Luuletko, että meidän kannattaisi vaihtaa alaa? Tiedän, että olet aina haaveillut soturipäällikön urasta ja että minusta piti tulla kalastaja, mutta entä jos ryhtyisimmekin tietäjiksi?”
Mei katsahti ystäväänsä kulmat kurtussa, vastaamatta mitään. Oliko tämä nyt sitä huumoria?
”Sinä kun olet aina ollut kova puhumaan, voisit olla rituaalinlausuja! Minä en ole koskaan ollut niin taitava veitsen kanssa kuin sinä, mutta kai siihen alttarille sidotun uhrin rintakehään sohaisee epätarkempikin! Saattaisi turvata tulevaisuutemme!”
Toivottavasti tämä ei ollut sitä.
”Älä yritä olla hauska. Hauska ei pue sinua.”
Vanttera lisko naurahti. ”Ehkä olet vain vaikea yleisö?”
”Mh!”

Onneksi Calibus osasi hiljaisesti hymistä omille vitseilleen. Mei ei harrastanut asioita kuten ”hyvä mieli” tai ”hihitys”.

Ennen kuin kaksikko ehti keventää tilannetta enempää alkoi luolan toisessa päässä kova kuhina. Vanhempain kammion ovesta tuli ulos matelijoita. Zyglak toisensa perään asteli ulos pyhästä paikasta, kukin kertomaan omaheimoilleen ja perhepiireilleen kokouksen päätöksiä.

”Mitä tapahtuu? En saa selvää… Mistä kaikki tohina?” Calibus reagoi liskolauman levottamaan liikehdintään.
”Koska sukellamme tuntemattomaan.”
Sanat oli lausunut musta soturi Alinnel, Guechexin puoliso ja toinen Mein kasvattajista. Sinisilmäinen matelija oli ilmestynyt ääneti Mein ja Calibuksen luo. Naaraslisko osasi liikkua kokoisekseen hiljaa.
”Alinnel,” Calibus huomioi vanhemman soturin saapumisen kohteliaasti nyökäten. Meinkin ilme kirkastui hieman.
”Päätös on tehty…” Alinnel aloitti. Hänen äänensä oli matala ja rauhallinen, mutta vain pienelle piirille. Yleensä se oli kova kuin kiviravun kuori. ”Annamme Zyxaxille valtuudet puhua puolestamme hyönteisille.”

Zyxax. Nimi sai kylmät väreet kulkemaan Calibuksen selkää pitkin. Luoteisten vuonojen heimon päällikkö oli ollut vasta vähän aikaa sitten pelkkä kalastusseurueen johtaja. Hän oli kuitenkin ollut ensimmäisiä, joka oli ottanut uuden uskonnollisuuden sydämeensä. Katkeruuden siivittämänä vähäpuheinen ja hurja Zyxax oli saanut kannatusta ja noussut nopeasti heimonsa vaikutusvaltaisimmaksi zyglakiksi. Avioliitto metsärannan Racxelin kanssa oli sinetöinyt Zyxaxin paikan saaren mahtavimpana.

”Entä siitä eteenpäin?” Calibus uteli.
”Teemmekö niiden kanssa sopimuksen?” Meikin innostui. Hän suhtautui saaren hyönteistulokkaisiin varovaisen optimistisella mielenkiinnolla. Ajatustapa oli yleinen.
”En osaa vielä sanoa” Alinnel tuumi.
Eri heimojen jäsenet eivät olleet tottuneet ottamaan toisiltaan käskyjä. Metsärannan, pohjoisten vuonojen, järven ja entiset kivirannan zyglakit olivat perinteisesti toimineet itsenäisesti. Kunnioitusta tunnettiin perhepiirejä ja yksilöitä, ei valtarakenteita kohtaan.

Calibus kuitenkin huomasi, ettei Alinnel aikonut pistää Zyxaxin määräykselle vastaan. Ajat olivat kovat ja koko saaren zyglakien tuli puhaltaa yhteen hiileen – siitäkin huolimatta, että tätä kaikista suurinta metsästysseuruetta johti Zyxaxin kaltainen kiihkoilija.
”Saattaa olla, että joudumme pitkäksi aikaa eroon toisistamme.” Alinnelin sanat oli kohdistettu ensisijaisesti Meille, mutta Calibuskin kuunteli.
”Mitä, enkö-” Mei esitti yllättynyttä huonosti.
”Ei, tämä ei muuta sitä totuutta, ettet ole valmis soturi”, Alinnel tukahdutti kasvattinsa protestin. ”Teidän tulee pitää huolta oppimisesta ja toisistanne.”
”Kuulostaa hyvältä”, Calibus hyväksyi. ”Eikö vain, Mei?”
Murhaava mulkaisu.

”Juuri noin, Calibus. Tämän takia pidän sinusta”, Alinnel naurahti kasvattinsa ystävälle.

”Alinnel.”
Pelätty ja kunnioitettu Vasell oli ilmestynyt Alinnelin taakse kuin hiekanharmaa haamu. Calibus tiesi Mein kunnioittavan miekkaa taitavasti käyttelevää ja vaiteliasta soturia jopa enemmän kuin kasvattajiaan – ilmiselvän liiallinen ihailu oli Calibuksesta oikeastaan aika söpöä.

Naarassoturi Vasell tarttui mustaa sissisoturisisartaan olalta ja katsoi luotettavinta kanssataistelijaansa vakavana. Toinen käsi ei Vasellille tyypilliseen tapaan irrottanut otettaan zyglakeille epätyypillisestä asevalinnasta, katanasta.
”Mitä nyt?” Alinnel kääntyi ympäri. Pehmeä ääni oli varattu vielä Vasellillekin.
”Guechex pyysi luokseen. Zyxax laittoi meidät partioimaan Askelman vesiä.”

Vasellin äänestä oli vaikeaa erottaa tunnetiloja. Calibus kuitenkin tiesi etsiä halveksuntaa, kun miekkamatelija lausui Zyxaxin nimen. Vasell oli itsekin kotoisin pohjoisen vuonoilta ja oli siksi ollut enemmän tekemisissä Zyxaxin kanssa kuin muut Mein ja Calibuksen lähipiiristä. Zyglakeille merkillistä Etelän toakoodia seuraava Vasell ei katsonut Zyxaxin uskonnollista kiihkoilua hyvällä.
”Antoi ymmärtää, että on kiire”, Vasell vielä täsmensi saamaansa ohjeistusta.
Alinnel nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. ”Tavoita sinä nuori Gorix – minä etsin ’jotain vanhempaa.’”

Oli aika kasata perhepiiri ja palvella heimoja. Alinnel etsi väkijoukosta katseellaan muuannetta kaksikkoa. Väkeä oli paljon, mutta tarkka-aistinen soturi paikansi lepsun kiireettömän duon hätäisesti liikehtivästä zyglak-massasta vaivatta.

”Olthal! Welsix! Tänne!” musta jääkatse komensi. Guechexin aikanaan kouluttaneet vanhusliskot eivät missään nimessä kuuluneet Alinnelin pehmeän puhuttelun piiriin. ”Aseet latinkiin! Onget piiloon! Olemme menossa vihollisalueelle, emme kalaan!”

Ennen lähtöään Alinnel kääntyi katsomaan kasvattiaan ja tämän ystävää.
”Meixez, Calibus. Pitäkää huolta toisistanne.”

Nykyhetki

Tai ehkä joku meni niinkuin piti. Maasto vietti selvästi ylöspäin, ja Flygelin luola oli kartan mukaan vuoren juurella.

Ainakin suunta on oikea.

Kun kaksikko löytäisi Flygelin ja Guechexin, olisi kasassa saaren suurin zyglak-joukko, joka ei ollut jatkuvan skakdi-valvonnan alainen. Ajatus oli samaan aikaan sekä voimaannuttava että lamauttava, ja ainakin ehdottoman hermostuttava. Calibus ei tiennyt, mitä Mei, Flygel ja ennen kaikkea Guechex aikoivat tehdä tästä eteenpäin.
Tahtooko Flygel vilpittömästi auttaa omaiset toistensa luo… Salaperäisellä tietäjällä saatta olla arveluttavampiakin tarkoitusperiä.

Calibus oli nähnyt Flygelin toisinaan järvellä, mutta ei silti ollut varma, mihin heimoon tietäjä kuului. Flygel oli aina pysynyt omissa oloissaan. Sitä paitsi Calibus vietti suuren osan ajastaan metsärannan heimon ja Mein perhepiirin parissa – jaettu omaheimo ei auttanut Calibusta lainkaan tieteilijän aivoitusten arvioimisessa.

Mein Calibus sen sijaan uskoi tuntevansa hyvin. Sinivihreä koiras ei uskonut parhaalla ystävällään olevan piilotettuja motiiveja. Mei harrasti harvoin hienovaraisuutta.

Mutta mitä Guechex tekee, kun hän tulee tajuihinsa… Calibus aprikoi. Hän oli monet kerrat jakanut kalaa suuren jäänsinisilmäisen soturin kanssa, mutta pelkäsi silti vaarallisinta – sotaisinta – vaihtoehtoa. Guechex oli viisas, mutta Calibus oli silti levoton.

Viha oli niin yleistä. Aivan liian yleistä. Matoralaiset pelkäsivät zyglakien levittämää protodermis-tautia, mutta lajin todellinen rutto ja viimeinen vitsaus oli viha.

Zyglakien määräysvallan olivat vieneet skakdi-tappajat – mutta jo sitä ennen se oli menetetty vihalle. Zyxaxille, kultille ja pyhälle vihalle. Jos Calibus olisi ollut oppinut mies, hän olisi analysoinut saaren zyglak-populaation hengellisen elämän ja sen myötä poliittisen vallan joutuneen vähemmistön käsiin. Vähemmistön, jonka valta-asemaa ruokki viha matoraneja ja muita rotuja kohtaan. Hän olisi analysoinyt levottomien aikojen kasvattavan poliittisen ja uskonnollisen radikalismin johtohahmojen valta-asemaa.

Mutta Calibus ei ollut oppinut mies. Hän oli zyglak-kalastaja. Mikä kuitenkin teki hänestä erikoisen oli se seikka, että hän ei ollut vihainen. Hän ei uskonut rauhallisen rinnakkaiselon olevan mahdotonta.

”Mei!” Calibus yritti avata keskustelua, jälleen. ”Mei. Alamme olla lähellä. Mitä aiot sanoa tälle ’Flygelille’ kun löydämme hänet?”
”Missä pidät Guechexia?” kuului lyhyt vastaus.
”Tuo ei ole suunnitelma. Mei..”

Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä – hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Aivan pienestä pitäen Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta: siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat.

Matka oli ollut erittäin pitkä, ja Calibusta alkoi ottaa päähän matkakumppaninsa vähäsanaisuus. Hän osasi kyllä kunnioittaa Mein vaiteliasta luonnetta ja ymmärsi, että hänen vanha ystävänsä oli kokenut kovia. Mutta niin olivat kaikki muutkin. Sota Klaania vastaan oli vienyt jokaisen saaren jokaisen heimon jokaiselta zyglakilta paljon.

Calibus oli kuitenkin päättänyt, ettei lamaantuisi menetettyjen läheisten edessä, vaan hankkisi uuden merkityksen elämälleen ja kulttuurilleen.

Mutta olenko aivan yksin pyrkimysteni kanssa…