Makuta Nuita kuljetettiin läpi vankiosaston. Vangit huutelivat. Kyllä, kyllä, Manu huusi. Minäkin rakastan teitä. Minä revin sinut omin käsin palasiksi, jos pääsen täältä, makuta! joku karjui. Voi, kauheaa. Minä murran niskasi ja syötän sinulle jalkasi! toinen kirkui. Voi että, kuinka ikävää. MINÄ JUOTAN SINULLE RIKKIHAPPOA JA TEEN SUOLISTASI SUKKANAUHOJA. Mainstreemiä.
Kuulostaa siltä, että olet suosittu, Manua kuljettava vartija tokaisi ja nauroi julmasti. Minulla on ystäviä eri puolilta maailmaa, makuta sanoi ja virnisti. Vartija löi häntä leikkimielisesti.
Vietä hauska loppuelämä, häiritsevän ruma järkälemäinen ritarikuntalainen sanoi ja tuuppasi Makuta Nuin kumoon pienen sellin sisään ja sulki oven. Manu nousi pystyyn ja tutki ympäristöään: sellissä oli kolme betonista järjettömän paksua seinää, ja koko käytävään päin oleva seinä oli kalteristoa. Takaseinässä oli kalteri-ikkuna, josta ei nähnyt ulos lainkaan seinän paksuuden vuoksi. Sellissä oli hutera puusänky, jossa ei ollut kuin yksi ohut koinsyömä patja, ja wc-pytty, johon Manu ei olisi ikipäivänä koskenut vapaasta tahdostaan. Lattia ja katto olivat samaa betonimassaa kuin seinät, ja pimeä selli olikin oikea ruma betonimöhkäle. Onko koko hemmetin saari rakennettu betonista, Manu sanoi ääneen. Kovaan ääneen.
Vastapäisen seinän vastapäisessä sellissä joku vihelteli äänekkäästi. Manun käännyttyä katsomaan epäluuloisena vihellys lakkasi. Vihellyksen lähde oli valtaisa olento, joka istuessaan osui päällään sellin kattoon. Terve, Manumies. Tuota, terve, Zimblr. Miten sinä tänne päädyit, niin nokkela kaveri ja kaikkea. Äänessä oli katkeruutta. No Botar innostui hieman kaveriini kiinnitetyn lähettimen metsästämisessä tai jotain vastaavaa. Tiedäthän sen hullun. Jätti nyökkäsi ja irvisti niin, että hampaat näkyivät. Muuta sen piirteistä ei erottanutkaan; se oli mustaa massaa mustassa sellissä. Iso, sen Manu tiesi. Ja hän myös tiesi, miltä tuo olento todella näytti.
Entä itse? Manu livautti suupielestään. Sinä perkele järjestit minut tänne. Ai niin Jätti nojautui kalteristoon niin, että koko selli tutisi ja sihahti: Minä aion tappaa sinut. Tänä yönä. Ahaa. Aiot tulla sellistäsi? Tänä yönä syntyy kapina. Sinua ei päästetä ulos. Moni tahtoo kuolemaasi. Ja minä järjestän sen. Minulla on täällä ystäviä, jotka tahtovat sinut hengiltä. Kaikki tuntuvat tahtovan, eivät liene poikkeuksia. Makuta, sinä kuolet. Muutenkin minut on määrä teloittaa, joten onko sillä väliä? Kuolintavalla on väliä, makuta. Me teemme sinun loppuelämästäsi helvettiä. Kovat on luulot teillä, pojat. Sinulla itsestäsi myös. Minä tiedän, miten makutoja tapetaan. Se ei ole niin vaikeaa kuin luulisi. Ritarikunnan moraalissa on puolensa, ystäväiseni. Milloin sinä kuolet? Eivät ole kertoneet. Eiköhän se kuolema lähene tämän jälkeen ihan kivasti, kaikilla meillä. Voi lähentyäkin. Voi lähentyäkin, Zimblr. Manu istahti sängylle ja venytteli hieman raajojaan. Jos nyt vaikka pidät turpasi kiinni lopun ajan elämästäni, jooko. Minulla on ajatustöitä, Manu huikkasi. Zimblr murisi muttei sanonut mitään.
Kaikkeen sitä itsensä sotkeekin, Manu ajatteli. Umbra-parka varmasti tietää olevansa syötti. Ritarikunta tietää nyt Klaanista enemmän, muttei tarpeeksi. Ja nämä raukkaparat ja kapina. Tilanne voi mennä tukalaksi.
Mitä ajattelet? Zimblr kysyi kykenemättä hillitsemään itseään. Manu nosti sormen huulilleen ja hyssytteli.
Helryxiä painostaa jokin. Mikä? Tietääkö hän Nimdasta? Manu ajatteli sitten keskustelua, jonka oli käynyt Ämkoon kanssa ja hymyili. Ainakin teoriani elävät pidempään, jos minä en.
Peelo asteli määrätietoisesti tiheää metsikköä eteenpäin. Kaiken maailman rehut ja muut viherkasvit hidastivat hänen liikkumistaan, mutta kivääri sopi niiden huitomiseen täydellisesti. Ja eipä sillä paljoa muuta enää tehnytkään, mokoma oli nääs mennyt rikki. “Laatutavaraa… pah”, Peelo tokaisi huitoessaan esteitä tieltään. Kaiken sen mätkimisen ja huitomisen ohella hän muisteli tehtävää. Tehtävää, jolta hän juuri oli palannut. Veljeskunnan saaren evakuointi onnistui. Jossain määrin, vähintään. Torakoita napsittiin pois päiviltä mukavasti ja mitään liian tärkeää ei menetetty. Silti Peelo ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestään asiat olisivat voineet mennä paljon paremminkin. Hänen mielestään hänen tulisi olla parempi. Mahdollisimman monella eri tavalla.
Hän saapui pienellä aukiolle. “Täällä se on”, Peelo tuumasi itsekseen. Aukion keskellä oli rautainen neliö, joka muistutti etäisesti jonkun sortin ovenkarmia. Siinä oli kaksi nappia, jotka Peelo painoi pohjaan yhtäaikaa. Neliö laskeutui, ei, kaatui selälleen maahan ja pysyi tovin täysin toimettomana. “Älä vain sano että se on rikk-“, Peelon ajatukset keskeytyivät kun tasainen nurmikko yhtäkkiä siirtyikin neliön alta pois, paljastaen pitkään käytävään johtavan portaikon. Peelo otti ensimmäiset askeleet mahdollisimman varovasti, koska hän ei ikinä oikein päässyt jyvälle paikan turvatoimista. Mitään ei tapahtunut, ja Peelo ajatteli että on täysin turvallista jatkaa.
Pian hän saapuikin pitkän, tylsän ja harmaan käytävän päähän, jossa oli ovi. Tai no, enemmän se vaikutti joltain pieneltä portilta. Sen sivussa oli pieni neliön muotoinen ruutu, ja sen alla numeroituja nappuloita yhdestä yhdeksään. “Mikäs se salasana olikaan”, Peelo mietti. Hetken mietinnän jälkeen hän painoi nappeja.
1, 2, 3, 4, 5, 6.
Ovi aukesi.
Peelo oli erittäin pettynyt siihen kuinka huono mielikuvitus paikan omistajalla oli ollut.
Siinä sitä oltiin. Labrassa, jossa Peelo alunperin luotiin. Hän ei olisi ikinä uskonut pääsevänsä näin pitkälle keinotekoisessa elämässään. Oli silkkaa sattumaa että juuri hän kehitti itselleen vahingossa tietoisuuden itsestään ja olemassaolostaan. Joskus hän tykkäsi miettiä että asiaan oli vaikuttanut kohtalo, tai jokin maailmoja suurempi valtiasolento, mutta päätyi kuitenkin aina siihen tulokseen että sellainen olisi silkkaa sontaa.
Sitten Peelo muisti. Hän oli listinyt luojansa testilabrassa. Aulasta oli jonkin verran kävelymatkaa sinne, ja Peelo ei edes muista labran monia käytäviä ja huoneita ulkoa. Hän ei edes ikinä ole käynyt kaikissa niissä. Jokaiselle robotille tieteilijä oli rakennuttanut oman labransa missä niitä saisi korjailla ja parannella, ja omaan labrahuoneeseensa hän onneksi muisti reitin. Peelo suuntasi suoraan eteenpäin.
Käytävät olivat tylsän valkoiset ja harmaat. Niissä oli paljon ruutuja ja nappuloita, joita kukaan ei ikinä edes käyttänyt. Paikalla ei edes ollut aikanaan paljoa työskntelijöitä, vain viisi tai kuusi henkilöä itse pääpomon lisäksi. Peelo usein mietti, että oliko paikka vain koristeltu turhilla nappuloilla ja ruuduilla sun muulla mekaanisella, vai oliko niillä muka oikeasti joku tarkoituskin.
Pian hän kuitenkin saapui omaan labrahuoneeseensa. Maassa oli edelleen kuivunutta verta hänen luojansa ruumiista. Mutta missä ruumis oli. “Joku elukka on varmaan raahannut sen muualle… Ei kun eipäs, tänne ei voi päästä mikään tyhmä elukka”, Peelo ajatteli. Hän ei kuitenkaan antanut asian häiritä ja suuntasi huoneen kulmassa olevan kapselin näköisen häkkyrän luo. Pöydällä kapselin vieressä oli muistitikun tapainen pieni väkkärä. Peelo nappasi sen ja asetti sen kapselin sivussa olevaan reikään, johon se sopi kuin nakutettu, ja ruudulle reiän viereen aukesi kuva. Pohjapiirrokset.
Tieteilijän suunnittelemat viimeiset päivitykset ennen kuolemaansa. Peeloa rupesi vähän potuttamaan. Hän olisi ihan hyvin voinut teurastaa paikan väen päivitysten jälkeen. Peelo näpytteli nappeja ja asetti masiinan päivitys/korjaustoiminnon päälle. Kapselin ovi avautui, ja Peelo astui sisään. Hetken päästä kapseli sulkeutui, ja Peelo levitti kädet ja jalat erilleen. Kapselin sisäpinnoista ilmestyi monia käden näköisiä laitteita joiden päässä oli poria, ruuvimeisseleitä ja ties mitä muuta jotka purkivat ja kokosivat Peeloa uuteen uskoon tiuhaa tahtia. Ei edes minuuttia kulunut kunnes laite oli saanut Peelon uuteen uskoon, ja portti avautui.
Peelon ruumiinrakenne pysyi samana, mutta varustus ja aseistus koki paljon muutoksia. Säärissä hänellä oli nyt rakettimoottorien tapaiset laitteet, joilla tosin ei lennetä, vaan liu’utaan. Laite mahdollisti leijumisen pikkuisen maan yläpuolella, ja säärissä olevat miniatyyrirakettimoottorit mahdollistivat huimiin nopeuksiin pääsemisen. Käsien kokoontaittuvat terät korvattiin pienillä liekinheittimillä. Kaasunaamarista oli nyt paljon sileämpi versio, ja joka hönkäyksellä suodattimista pöllähti ulos pieni vihertävä savupilvi, ja hänen niskasta roikkui muutama musta nauha. Peelo ei tiennyt olivatko ne vain ulkonäön vuoksi vai oliko niillä joku tarkoitus. Keho oli nyt saanut erittäin tummän vihreän sävyn ja säärissä ja ranteissa sijaitsevat laitteet olivat pikimustat.
Seinästä aukes luukku jossa oli Peelon uusi ase. Pitkä sauva jonka päässä oli rastin muotoinen terä, jonka sai kiinni Peelon selässä olevaan kohtaan jonkunlaisen magneetin avulla. Peelo tarrasi siihen ja asetti sauvan selkäänsä kiinni. Juuri kun hän oli katsomassa löytysikö labrasta jotain muuta mukavaa…
Räks.
Räks?
Räks.
Jostain etäältä kaikui pitkiä käytäviä pitkin äänekäs räksähdys. Jotain meni rikki ja lujaa. Asiasta teki häiritsevämpää se että sähköt katkesivat. Tämä tuskin oli pelkkää sattumaa. Peelo lähti saman tien juoksemaan aulaa kohti tarkistamaan että mitään liian pahaa ei olisi sattunut. Aulaan päästessään häntä odotti pelkkä kaaos, ja vasemmalla olevan testilabran portti oli täysin murskattu, kuten myös oikean. Yksi asia pisti Peelon silmään: tuhkaiset ja likaiset jalanjäljet, jotka johtivat vasemmalta ovelta oikealle. Kuka asialla olikaan, hän varmaan etsii jotain, ja suuntaa juuri labraan missä oltiin aikanaan rakennettu uutta prototyyppiä, ennen kuin Peelo teurasti kaikki.
“Mitä hemmetti…” Peelo ajatteli kulkiessaan käytävää pitkin. Koko ajan tuli kylmempää ja kylmempää. Paikka oli kuin yksi suuri kylmiö. Maahan jääneet tuhkajäljetkin olivat aivan huurussa, eikä kaukaa menisi ennen kuin ne olisivat kokonaan jäätynet. Peeloa ärsytti ajatella kuinka kylmää itse labrassa olisi. Hän mietti että mitä ihmettä ne oikein siellä rakensivat.
Labran ovi oli murskattu. Se sama tunkeilija asialla, tietysti. Labraan astuessaan Peelo huomasi kuinka valtava se oli. Labran keskellä oli paksun jään peittämä robotti. Se robotti oli iso. Todella iso. Sitten Peelo kuuli askelia. Askelia, jotka kaikuivat pahaenteisesti suuressa, jäätyneessä hallissa.
Peelo piiloutui lähimmän pöydän taakse, ja kurkki ihan pikkuisen sen takaa. Siellä tallusteli toinen robotti, joka näytti yllättävän paljon Peelolta. Ei, se oli lähes täysin samannäköinen, vain hieman isompi ja panssaroidumpi. Se tutki isompaa robottia kiinnostuneen oloisena.
Peelo ei tiennyt oliko se ystävällinen vai ei. Oli varmaa, että se oli rakennettu täällä, aivan kuten Peelokin. Toisaalta taas, se on tuhonnut paljon tavaraa jo, joten se tuskin on kovin ystävällinen. Peelo yritti hiipiä labrasta ulos, mutta hänen jalkansa osui pieneen jääkokkareeseen, ja kilahdus kaikui hallissa vähän turhankin selvästi. Salamannopeasti vieras robotti kääntyi Peeloa kohti ase nostettuna ja ampui raketin. Peelo pyörähti vieressä sijaitsevasta ovesta ulos, nousi kömpelösti pystyyn ja juoksi. Raketti osui seinään, murtaen jonkun verran roinaa ainoan oviaukon eteen.
“Tuon pitäisi hidastaa tuota kusipääkloonia jonkin verran”, Peelo tokaisi ja juoksi kohti aulaa. Hän muisti kuinka yksi työntekijöistä selitti nappulasta joka laukaisee hätäitsetuhon, joka romahduttaa koko labran. Aulaan päästessään Peelo juoksi seinän viereen ja avasi siinä olevan luukun, Siinä oli pieni ruutu joka vaati numerokoodin.
1, 2, 3, 4, 5, 6.
Valot muuttuivat punaiseksi ja alkoivat välkkyä. Peelo oli edelleen pettynyt ison pomon mielikuvituksen puutteeseen.
Paikka alkoi täristä ja hälytys alkoi soida. Peelo juoksi samaa käytävää pitkin mistä saapuikin. Käytävä ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Asiaa ei auttanut että se koljattiklooni oli päässyt roinan ohi ja juoksi kovaa vauhtia Peelon perässä ja tulitti tätä raketeilla. Peelo kitti onneaan siitä että klooni oli harvinaisen huono tähtääjä. Sitten hän muisti jotain. Uudet varusteensa.
Peelo aktivoi säärissään olevat laitteet ja alkoi leijua ilmassa hieman maan yläpuolella, ja kiiti kovaa vauhtia eteenpäin. Vieras robotti jäi helposti taakse, ja mitä luultavimmin murskaantui romahtavan katon alle. Päivänvalo häämötti käytävän päästä. Romahtava katto saavutti Peeloa pahaenteisesti. Peelo yritti ponkaista ylöspäin ja pääsi ulos juuri ennen kuin paikka romahti niskaan. Komea ilmalento päättyi ei-niin-komeaan puuhun ja siihen törmäämiseen.
Peelo ravisti päätään, nousi seisomaan ja katsahti kerran oviaukkoa kohti.
Kirjoitin tämän viestin vähän hätiköiden ja puoliväsyneenä. Typoja löytyy ja aika varmasti myös epäselvyyttä. Korjailen ja ehkä tarkennan viestiä kun jaksan. Halusin vain saada tämän pois alta.
Laskeva ilta-aurinko paistoi Ilmaraptorin ikkunoista ja sai Matoron ainoassa kädessä pitämän viskilasillisen hohtamaan pihkan lailla. Sade oli lakannut ja ilma oli tyyntymässä, ja Hopeinen Meri näytti perin kauniilta etelässä, johon ilma-alus nyt matkasi normaalilla matkavauhdilla, joka sekin olisi jättänyt leikiten taaksen Laivaston suurempien alusten huippunopeuden.
Tyyntyneessä ilmassa ei Ämturin tarvinnut koko ajan olla koneen ohjauspuikoissa kiinni, ja hän keskustelikin Toain kanssa Vanhaa Kyöstiä siemaillen käännetystä ohjaustuolista. Ontor ja Ternok olivat vetäneet pitkää tikkua hiilivuoroista; Ternok oli hävinnyt jutun, ja Ontor makoilikin yhdellä seinää vasten olevista sohvista puoliunessa. Viskillä oli sellainen vaikutus pakaripäiseen Matoraniin.
“Niin, onkos Klaanissa sattunut mitään erityistä viimeaikoina? Kun on kokoajan maailmalla uutiset kotopuolesta jäävät vähän vähiin”, Matoron vieressä istuva Troopperi kysäisi ja hörppäsi viskiä.
“Vasta ennen lähtöä evakuoimme erään viidakkosaaren torakkien rautasaappaan alta”, Ämtur kertoi ja vilkaisi synkästi haavoittuneeseen vankitorakkaan. “Eipä muuta sen Zyglak-jutun jälkeen. Se oli kyllä hurja homma, sanonpahan vaan, mutta ainakin olemme yhä pystyssä.”
“Hei. Se Zyglak-juttu. Kuulimme siitä radiolla aiemmin, mutta Guardian ei suostunut kertomaan yksityiskohtia. Tiedättekö te mitä silloin tapahtui?” Matoro kysyi, ennen kuin joku muu toista ehti puhua.
“Emme juuri, kuulemma maanalainen hyökkäys, joka päättyi todella kummasti Zyglakin häviöön. Itse en ollut paikalla enkä ole kuullut kuin huhupuhetta. Eräs meikäläisistä, Telakan pojista siis, oli nähnyt kun niiden ruumiita korjattiin syrjään. Olivat kuulemma jotain, johon hän ei uskonut törmäävänsä tässä maailmassa… Tongu antoi hänelle viikon hermolomaa tapauksen jälkeen, mies oli ihan poissa tolaltaan. Mitä Klaanilaisiin tulee, uhreja tuli joitakin, suurin osa salamurhien uhreina. Hassua sinällään, että alkukantaiset hirviöliskot tappavat meitä hiljaa ja taidokkaasti ja organisoidut torakanpenteleet vain käyvät päälle joukkovoimalla.”
“Aika huolestuttavaa”, Matoro vastasi. “Pahalta Pahuuden Liigalta löytyy jatkuvasti uutta tavaraa. Ensin metallihirviöt, sitten pommitus ja nyt tämä. Pistää väkisin mielen matalaksi. Mutta onneksi tämä viski on tosi hyvää. Saa hetkeksi ajatukset pois… ikävistä asioista…” Matoro ponnisteli pienen hetken estääkseen Nukkemuistoja tulvimasta hänen mieleensä ikäviä asioita ajatellessa.
“Ikäviä asioita taitaa olla edessä meilläkin”, Ämtur tuumi, “Minne tarkalleen olemme matkalla? Tongu heitti meille vain tämän paikan koordinaatit, eikä hän tainnut itsekkään olla perillä jatkosta. Liittyykö tuo Nazorak jotenkin juoneen? En olisi uskonut laskevansa heikäläisiä elossa tähän alukseen.”
“No tuo Nazorak on aika pitkä juttu”, Matoro sanoi vilkaisten erillään muista huoneen perällä istuvaan torakkaan. Se katseli tarkkana ympäristöään. “Mutta siinä kartassa, jonka annoitte minulle. Se oli Makuta Nuilta, joka tuntee tämän Abzumon jonka luo olemme menossa. Hän merkkasi sen tukikohdan.” Matoro otti rullatun kartan sohvan vierestä ja ojensi sen Ämturille.
“Mmminäkin tunnen Manun”, Ontor mutisi ja käänsi kylkeään, “Hieno mies. Outo kuin mikä.”
“No mikä?” Hai kysyi.
“Mtäh?”
“…Ei mitään.”
Ämtur ei välittänyt tyhjästä dialogista vaan tarkkaili karttaa. Hän oli joskus matkustellut näillä alueilla rahtia kuljettaen: Hedelmiä, komponentteja, normaalia tavaraa. Saariketjuilla ei olisi kovin paljon Matoran-sivilisaatioista. Muista hän ei tietäisi.
“Selvä. Seuraamme siis saariketjua etelään kuten nyt. Muutama kymmentä kilometriä tästä länteen pitäisi mennä syöksyvirtaus, jota voimme käyttää hyväksemme. Parhaimmassa tapauksessa olemme tuolla ylihuomen aamulla, jos matkaamme myös öisin.”
“En nyt välttämättä sano parhaimmassa”, Bloszar sanoi. Ajatus Abzumosta ei viihdyttänyt.
“Suga ja Joy tarvitsevat meitä, joten mitä nopeammin niin sen parempi”, Matoro sanoi ja kulautti lämmittävää juomaa.
Matoro mietti mitä he itse asiassa tiesivät Abzumon puuhista. Hän muisti Nazorak-pesän ja Abzumon repijäkala-altaan. Jostakin syystä hän oli todella itsevarma tehtävän onnistumisesta. Se johtui harppuunasta. Lisäksi hän toivoi saavansa naamionsa käyttöön Abzumoa varten. “Kyllä tämä elämä vie outoihin paikkoihin. En olisi uskonut päätyväni etsimään Makutan piilopaikkaan. Mites, uskotteko te Kohtaloon? Siis siihen, että kaikki tämä on jonkun meitä viisaamma ohjailemaa?” Hai vaihtoi aihetta. Hän tunsi olevansa aluksessa kuin kotonaan.
“Apsliuk öggämöggä pluts,” Ontor sanoi. “…”, muut vastasivat.
“Jos kohtalo pisti minut sanomaan tuon, niin minä olen steltiläinen aristokraatti tai kohtalo on tosi oiva jätkä. Tuskin vaan. Kolme hyvettä ovat enemmän varmaan symboolista tavaraa, joiden avulla kaikilla olisi kivaa eikä pelottaisi”, hän jatkoi kuulostaen yllättävän selväpäiseltä. Ämtur tyytyi nyökkäämään.
“Minä olen joutunut vähän kyseenalaistamaan hyveet viime aikoina. Siis, rauhan aikana niissä on kyllä järkeä ja niin edespäin, mutta kun alkaa sota se kaikki paljastuu tosiaankin lähinnä symboliseksi. Miksi Kohtalo sallisi kaiken tämän pahan tapahtuvaksi? Joko sillä on tosi sairas huumorintaju tai sitä ei ole”, Troopperi puolestaan vastasi.
“Minä kyllä uskon Kohtaloon”, Matoro sanoi “Koska hyvä onni on liian lievä ilmaus perustelemaan kaikkea sitä mistä olen selvinnyt. Minä en tiedä kuinka monta sataa kertaa olen välttänyt kuoleman viime hetkellä. Olen varma että Kohtalo ei anna minun kuolla, ei vielä.”
“Tuohon minä en osaa sanoa juuta enkä jaata. Ehkä olet vain pirun taitava, tai vihollisesi aliarvoivat sinut, koska olet noin hintelä”, Ämtur vastasi. Lasi oli tyhjä.
Matoro hymähti. “Ei, ei se ole kumpikaan noista. Tuolla Athistien saarella, jossa ystävämme vangittiin, putosin kai viisi kerrosta palavan rakennuksen läpi ja menetin tajuntani. Minulla ei ole hajuakaan miten minä olen vielä tässä, mutta tässä vaan olen. Se on kieltämättä aika erikoinen tunne.” Toa oli hetken hiljaa. Vaikka Nukketapaukset olisivat olleet todella hyvä esimerkki aiheesta, hän ei pystynyt kertomaan niistä. Kauhu valtasi hänet ohikiitäväksi hetkeksi, kunnes hän muisti jälleen olevansa mukavassa aluksessa kaukana kaiken maailman nukeista.
“Toivotaan sitten, että samaa selvitymisvoimaa riittää tulevaisuudessakin”, Ämtur vastasi ja hieroi leukaansa. “Akaku on muuten hieno naamio. Itsekin käytän, vaikka voimatonhan tämä on. Semmoisesta röntgenkatseesta olisi varmaan todella hyötyä lentäessä, ei tarvitsisi ikkunoita.”
“Tämä ei ole Akaku, tuo teleskooppisysteemi on oma viritelmäni”, Matoro korjasi.
“Ja mitä röntgenkatseeseen tulee, Geellähän taitaa olla ihan röntgenkiikari. Eikö Laivastollekin voisi hankkia sellaisia?” Troopperi jatkoi.
“Saako semmoisen toimimaan höyryllä?” Ontor kysyi.
“… ai niin, te ja teidän periaatteenne. Tiedättekö, maailmassa on paljon siistejä asioita jotka eivät toimi höyryllä” Troopperi vastasi.
“Varmasti on, mutta äkä kerro sitä Tongulle”, Ämtur vastasi virnistäen, “Esimerkiksi tuo sähkövalo tai radiovastaanotin. Mutta uskokaa tai älkää, höyrykone toimii kun muu teknologia pettää. Eipä tarvitse murehtia palavista sulakkeista tai hyytyvistä levitaatiokiekoista, joiden protodermiksen sekaan luikurimyyjä on sekoittanut alumiinia. Höyrykone toimii, kunhan muistaa pitää koneen kuumana ja putket siisteinä.”
“No totta tuokin”, Troo tyytyi vastaamaan ilmeisen lyödyllä äänensävyllä. “Mutta asiasta kukkaruukkuun, taivas alkaa pimetä. En tiedä teistä, mutta minua väsyttää. Miten järjestämme nukkumisen?”
“Minä aion ainakin nukkua. Ylös siitä, Ontor, on nimittäin sinun vuorosi lentää. Joku teistää isoista kavereista saa pitää konetta lämpimänä, älkää päästäkö konetta kylmenemään tai joudumme mereen. Vaihtakaa vuorja kuin haluatte. Ja minä haluan, että joku vartioi tuota torakkaa, tai löydämme itsemme aamulla puukko nätisti takaraivossa. Ja päästäkää Ternok-parka lepäämään, hänen vuoronsa on jo ohi.” Ämtur haukotteli ja vinssasi yhden katosta riippuvista pienistä Matoran-riippumatoista alas, jotta hän pääsisi kipuamaan sinne.
“Selvä. Me vuorottelemme ja hoidamme tuon koneen. En usko, että 1034 tekee mitään, mutta totta kai me pidämme sitä silmällä ihan teidän mieliksinne. Minä voin ottaa ensimmäisen vuoron, luulen ettei minua nukuta juurikaan.” Matoro sanoi Toa-joukon epävirallisen johtajan asemassa. Pöytäseurue hajaantui.
273 käveli pitkää käytävää pitkin. Katossa roikkuvat loisteputket valaisivat kulkijaa kolkosti. Vaikka matkaa 007:n toimistoon ei ollutkaan pitkälti, se matka tuntui ikuisuudelta. Kylmä hiki virtasi valkoisen tiedemiehen ohimoa pitkin. Hänen sydämensä laukkasi kuin villiintynyt kikanalo. Nazorak olisi halunnut pysähtyä ja kääntyä takaisin, mutta hän tiesi, että oli myöhäistä alkaa katumaan. Jokaisella askeleella hän oli lähempänä toimiston ovea ja jokaisella askeleella hänen sydämensä kiihtyi. 273 hidasti hieman vauhtiaan ja löysensi lilaa solmiotaan kaulassa saadakseen paremmin henkeä. Nyt se hetki oli käsillä: 007:n salamurha. Kapinoitsijat olivat tavanneet samassa paikassa, missä olivat pitäneet kokouksen. Kaikille ryhmän jäsenille oli jaettu Zamorpistoolit ja 16765 oli opastanut muut ryhmän jäsenet tunneliin, josta pääsi tiedustelupalvelun tiloihin. Hän kertasi päässään vielä suunnitelman: hän menisi 007:n toimistoon, puhuisi tiedustelun johtajalle asetilauksen kuljetuksesta ja samalla huomaamattomasti jäädyttäisi oven mekaanisen sähkölukon toimintakyvyttömäksi. Muut kapinan jäsenet odottaisivat läheisessä pakotunnelissa kunnes valkoinen Nazorak palaisisi ja antaisi merkin tovereilleen. Mutta entä jos hän huomaa sabotaasini? Hänhän on Nazorak-agenttien johtaja ja varmasti hänen ainoa silmänsä on aina varuillaan tiedemies ajatteli. 273 pysähtyi ja työnsi oikean kätensä, jossa piti Alinolla-Hanskaansa, syvälle takkinsa sisään ja otti yhdestä takin lukuisista povitaskuista pienen jäähdytyssormuksensa. Hän painoi sormuksessa olevaa pientä nappia testatakseen, että laite varmasti toimii. Sormuksen pienestä sädetinosasta nousi pieni, lähes näkymätön sininen säde. Valkoinen tiedemies nosti sormuksen suurten sinisten verkkosilmiensä tasolle. Kaikki siis riippuu tästä pienestä esineestä Ja minusta Valkoinen nazorak siirsi ajatuksensa muuhun. Hän kuvitteli mitä tämän jälkeen tapahtuisi: Jos- siis jos suunnitelma onnistuu suunnitelmien mukaan, työläis-nazorakit tajuaisivat aloittaa kapinan, ja hyvällä lykyllä johtoporras syrjäytettäisiin ja koittaisi paremmat ajat kaikille nazorakeille. Kun niin on tapahtunut, hän nousisi kaikkien arvostamaksi tiedemieheksi, niin kuin 16765 oli sanonut.
Mutta sitten hän huomasi pysähtyneensä liian pitkäksi aikaa. nazorak pujotti sormuksen keskisormeensa. Jäätutkija katsoi edessään parin askeleen päässä olevaa ovea. Hän huokaisi ja rohkaisi mielensä. Hän otti pari pitkää askelta ja oli oven luona. Meni syteen tai saveen, 273 ajatteli ja painoi ovisummeria. Hän odotti hetken, kunnes summeriin syttyi vihreä valo. 273 tarttui oven kahvasta, aukaisi oven ja meni sisään.
Sisällä huoneessa häntä vastassa teräksisen työpöytänsä takana istui 007. “Päivää, 273. Ehdin jo odottaa sinua”, 007 tervehti tulijaa. “Kiitos, 007:n”, 273 kröhi kurkkuaan ja ojensi kirjoittamansa raportin 007:lle, “Tilauksesi on nyt valmis. 30 ilmatyynyalusta, 100 jääkonepistoolia ja 100 lämpöskannerilasia. Papereissa on kaikki tarkemmat tiedot. Mekaanikkoni ovat tehneet parhaansa tilauksen eteen.” “Hienoa”, musta nazorak sanoi neutraalilla äänensävyllä ja otti paperin. Hän katsoi sitä ohimennen ja asetti sen pöydälleen. “Miten laitteet aiotaan kuljettaa Pesiin?” “Olin ajatellut, että Ilmavoimien kuljetushelikopterit sopisivat parhaiten ilmatyynyalusten kuljetukseen,” 273 vastasi. Hän yritti kuulostaa niin normaalilta kuin pystyi. Mutta sitten tiedemieheen iski yhtäkkiä hirveä tunne, kun hän muisti jotain. 273 ei ollut lainkaan miettinyt, miten hän pääsisi ovelle sabotoimaan lukkoa. Hän soimasi itseään siitä miten hän oli voinut unohtaa niin tärkeän asian. “Selvä. Sovitaanko, että sinä hoidat kuljetuksen. Haluan nämä varusteet toimintakunnossa neljän päivän kuluttua pääasevarastolle. Sitten saat palkkiosi.” 273 yritti kätkeä hermostuneisuutensa. Hän vilkaisi sivusilmällä toimiston ovea. “Selvä, kiitos” 273 sanoi. Hänen äänensä värähteli epätasaisesti. Hän yritti olla menemättä paniikkiin ja keksiä jotain. Hän tyynnytteli kiihtynyttä hengitystään. Mutta sitten tiedemies sai idean. 273 vilkaisi ovea, käännähti nopeasti oven suuntaan ja harppoi oven luo. Hän kurkisti oven pleksistä tehdystä ikkunasta käytävään yrittäen näyttää siltä, kuin olisi nähnyt jotain kiinnostavaa. Samalla hän painoi pienen sormuksen napista ja suuntasi sen säteen oven mekaaniseen lukkoon. Lukon pintaan ei näkynyt tulevan mitään, mutta lukon mekanismi sen sisällä jäätyi huomaamattomasti. Sitten 273 kääntyi takaisin 007:n puoleen. “Anteeksi. Olin näkevinäni jonkun kuuntelevan oven takana. Mutta ilmeisesti tiedemiehen höperyyttä”, 273 keksi tekosyyn. 007:n kasvoilla saattoi nähdä jonkin pienen hymyntapaisen. “Luonnollisesti, herra tutkija. Luonnollisesti.” 273 hieraisi takaraivoaan. Eli tulette hakemaan laitteita neljän päivän päästä. Näkemiin, tiedemies sanoi ja musta nazorak nyökkäsi hyvästiksi. Jäätutkija avasi oven jo lähteäkseen. Odotas, 007:n sanoi. 273 jähmettyi paikoilleen. Huomasiko hän ? hän ajatteli hätäisesti. Tiedemies kääntyi hitaasti takaisin Tiedustelun johtajaa päin. N-niin? hän kysyi. 007 nyökkäsi tutkijan oikeaa kättä. Hanskasi. Oletko saanut sen toimimaan? musta nazorak kysyi. 273 kääntyi hämmästyneesti katsomaan Alinolla-Hanskaansa. Hän huokaisi helpottuneesti. Aa. Niin! Kyllä sain. Löysin sopivan energialähteen. Mutta se on sen verran harvinainen, etten kehdannut alkaa häiritsemään teitä sillä, hän selitti todenmukaisesti, koska juuri niin oli käynyt. 007:n nyökkäsi. Hyvä. Voisit joskus esitellä sitä minulle. Mutta minulla on hieman kiire. Voit mennä. 273 hymyili kun astui ulos käytävään ja sulki oven. Hän hengähti huojentuneesti. Hienoa, nyt menen kertomaan muille.
007:n toimisto hiljeni. Musta nazorak syventyi työhönsä ehkä vain vartiksi. Hän tarttui PST:n lähettämään raporttiin. Se tarkoitti Pesän Sisäistä Tiedustelua. Sen lisäksi oli PUT, Pesän Ulkoinen Tiedustelu.
Raportissa oli yksikköjohtaja 983:n leima. Liuska alkoi tyypilliseen tapaan alueen tässä tapauksessa läntisten kaivosalueiden tiedoilla. Sitä seurasi lista kaikesta huomionarvoisesta viimeisen kuukauden ajalta.
007 syventyi zankrzora kielisiin merkkeihin. Tiedustelu oli havainnut useamman nazorakin neljän nazorakin tunnusluvut lueteltiin olleen poissa töistä luvattomasti. Vaikka tällaiset tiedot olivat useimmiten vain tavallisia pinnareita, ne saattoivat silti johtaa jonkin epäilyttävän jäljille.
Asevarastosta on kadonnut välineitä. Niiden katoaminen oli yritetty peittää muuntelemalla varastokirjanpitoa, mutta väärennös oli huomattu. 007 katsoi nopeasti pinnari-nazorakien numerot uudestaan. Hän tunnisti niistä yhden. Muisto ei ollut parhaimpia, joita hänellä oli. Silloin hän aavisteli pahinta.
Ovi aukesi.
Nazorak astui sisään. Se oli pukeutunut nazorakien tiedustelu-upseerin mustaan univormuun. Arvomerkkien paikalla oli kuitenkin jotakin outoa. Siinä oli harmaa soikio, jonka vastakkaiset päädyt olivat venytetty eri suuntiin. Lisäksi tällä oli silmälappu.
Päivää, tulija tervehti. 007 oli hämmentynyt. Hän liikutti kättään painaakseen näppäimestä, jolla hän antaa äänettömän hälytyksen lähistön agenteille. Toinen käsi kulki pistoolikotelolle.
Odota. Saattaa olla sinulle edullisempaa, että odotat hetken tulija sanoi. Mitäs piruutta tämä on olevinaan? 007 kysyi. Olen Kohtalo, ja olen tullut kertomaan sinulle, että se, jonka jätit taaksesi, on nyt edessäsi, 16765 sanoi mahtipontisesti ja astui lähemmäs.
Muistathan sinä minut, vanhan ystäväsi. Silloin kauan, kauan sitten. Samalla tulija riisui silmälappunsa ja antoi mustan kangaspalan pudota lattialle.
007 katsoi tulijan silmiä. Toinen silmä oli normaalin värin sijaan aavistuksen verran sinertävä. Turkoosi.
Nazorakit, joiden toinen silmä on turkoosi, lukeutuvat viallisten luokkaan Nazorakinen hierarkiassa. Eräs solumutaatio aiheuttaa sitä. Tällaiset epäpuhtaat yksilöt normaalisti laitetaan työskentelemään syvälle eristetyille alueille tai vaihtoehtoisesti tapetaan suoraan. Tämä eli, ja oli ilmeisen hyvissä voimissa.
Sinä, 007 sanoi. Samaan aikaan hän lähetti hälytyksen vartijoilleen ja veti pistoolinsa. Laukaus osui 16765:ttä rintaan, mutta mitään ei tapahtunut. Repeytyneen takin alta näkyi teräksinen rintahaarniska.
Ruskea nazorak hyppäsi kovaa kohti Tiedustelupalvelun johtajaa lyöden tältä aseen kädestä. Musta nazorak iski nyrkillä hyökkääjää kasvoihin, mutta 16765 kesti sen. Hän iski 007:n maahan. Raskas metallituoli kaatui rymisten. Hyökkääjä asetti jostakin univormunsa uumenista ottamansa veitsen 007:n kurkulle.
Sinä. 007. Sinä muistat minut, etkö vain? Sinä muistat sen kaiken? 16765 alkoi puhua, säilyttäen tiukan katsekontaktin 007:n ainoaan silmään.
Minä annoin sinun elää, vaikka sinulle ei olisi kuulunut edes sitä oikeutta. Minä pelastin henkesi! 007 melkein huusi. Sinä teit elämästäni helvettiä Jos et kaipaa elämääsi, voit lopettaa sen. Mitä sinä haluat?
Minä haluan Se on monimutkaista. Haluan kostaa sen, mitä minulle teit. Mutta sitten mietin ja huomaan, että voin hyötyä tästä huomattavasti enemmän. Oli aivan hiljaista. Käytävästä kuului laukauksia ja taistelun ääniä. 007 tajusi, että hänen vartijoillaan on ongelmia.
Minä tiedän mikä sinä olit. Ei, vaan mikä sinä olet. Minä voin kertoa sen. Kukaan ei usko sinua Ai ei vai? Näinä sotaisina aikoina, joina kaikkien pitäisi toimia vain ja ainoastaan puhtaan Nazorak-rodun hyväksi Kuulehan, yksi leviävä huhu voi tehdä paljon. Varsinkin, jos se koskee jotakuta noin korkealla hierarkiassa. Mitä sinä haluat minulta?
Nyt sinä alat ymmärtää. Jos haluat elää, sinun olisi viisasta totella minua tästä lähin. Tiedätkö, voin paljastaa kaiken yhdellä radioviestillä, 16765 sanoi nyökäten kohti rintataskussaan olevaa lähetintä.
Sinut aiotaan murhata. Minä määrään sinua hälyttämään kaikki agentit tänne. Ja jos he koskevat minuun, paljastan kaiken. Lisäksi Jäätutkija 273:n omaisuus ja tekniikka ovat nyt minun omaisuuttani. Uskon, että kykenet hoitamaan asian. 007:n ensimmäiset ajatukset olivat mitä hittoa. Sitten hän tajusi, että tällä hetkellä on parasta vain totella. Hän nousi tietokoneelleen ja antoi hälytyksen kaikille pesän agenteille.
Silloin ovesta syöksyi kolme torakkaa sisään.
Ovella seisovien kahden ruskean torakan ilmeet olivat tuiman määrätietoiset, jotka huokuivat vihaa. Heidän välissään oli vitivalkoisena hohtava 273, jonka kasvoilta paistoi epävarmuus. 16755 ja 16754 seisoivat hänen kummallakin puolella ja osoittivat aseillaan Tiedustelupalvelun johtajaa. Kaksi nazorakin ylävartaloon suunnattua laukausta osuivat 007:n haarniskaan ja kilahtelivat tehottomina. Musta nazorak kierähti hämmästyttävän nopeasti pöytänsä taakse ja kopeloi laatikoistaan asetta. Hän veti esiin pienen lamautinlaitteen ja odotti raskaan metallipöydän takana, että hänen murhaajansa tulisivat lähemmäs. 16765 vain seisoskeli huoneen varjoissa tyytyväinen ilme kasvoillaan.
16755 latasi Zamorpistoolinsa ja hyppäsi pöydän päälle valmiina ampumaan Tiedustelun johtajaa päähän, mutta musta silmälappuinen nazorak löi kapinoitsijaa lamauttimella jalkaan. Kivenhakkaaja sai kivuliaan sähköiskun ja kaatui hätäisesti toiselle puolelle pöytää.16754 suojasi toveriaan ja ampui pöydän reunaa, ettei 007 päässyt nousemaan sen takaa ylös. Ylös noussut 16755 liittyi mukaan tuleen. Ammuttuuan parisen kertaa he painovati liipaisimia, mutta huomasivati kauhukseen, että panokset olivat loppu. Juuri kuten 007 oli ennakoinut. Hän nappasi oman pistoolinsa käteensä, nousi kyykkyyn teräksisen työpöytänsä taakse ja voimakkailla jalkalihaksillaan ja siipiensä antaman potkuvoiman avulla hyppäsi pöydän takaa ilmaan. Toisen silmänsä puuttumisen takia hänen ainoa silmänsä oli harjaantunut todella tarkaksi. 007 ampui tarkan laukauksen 16754:n ampumakäteen, joka oli juuri lataamassa pistooliaan. Kapinoitsija karjahti ja 273 refleksin omaisesti heittäytyi valkoisten takinhelmojensa lepattaen arkistohyllyn taakse suojaan. 007 laskeutui äänekkäästi työpöydälleen ja ampui 16755:ttä, mutta kivenhakkaaja ehti juuri väistää.
Jostain käytävän suunnalta kuului laukauksia. Se ei luvannut hyvää, ajatteli 16755. Hän pyörähti ja iski mustaa nazorakia polvilumpioon. nazorak kaatui karjaisten, ja ruskea torakka nappasi veitsen vyöstään. Hän hyökkäsi 007:n kimppuun maahan. Veitsi viilsi mustaa torakkaa pään sivuun lähelle korva-aukkoa. 007 karjaisi ja iski nyrkillä torakkaa leukaan. Viillon seurauksena silmälappu irtosi. Ennen kuin 007 ehti peittää silmän uudestaan, 273 huomasi suojansa takaa jotain: 007:n toinen silmä olikin tallessa. Tiedemies oli näkevinään tämän silmässä turkoosin välähdyksen. Silloin 16754 hyökkäsi takaapäin ja kaatoi 007:n. Hän yritti viittoa 273:ea auttamaan. Käytävältä takaa kuului kiihtyvää ammuskelua. Salaliittolaiset saattoivat kuulla mielessään kellon, joka tikitti armottomasti eteenpäin joko heidän voittoonsa tai häviöönsä.
Kun toimiston sisällä oli taistelu käynnissä Tiedustelun johtajaa vastaan, ulkona käytävällä vammautunut sotilas 6532 kamppaili kahta paikalle saapunutta vartijaa vastaan. Musta torakka oli yrittänyt ampua sotilaan, mutta tämä oli ehtinyt ensin ja ampunut vartijaa olkapäähän niin että tämä oli pudottanut aseensa. Toinen vartija, joka kantoi konepistoolia, ampui sarjan rampaa kapinoitsijaa päin, mutta tämä kumartui alas ja syöksyi keppinsä ja siipiensä antaman työnnön avulla suoraan vartijan eteen. 6532 oli aikoinaan taistellut erästä Kiven Toaa vastaan, mutta oli hävinnyt kun Toan luoma terävä kiven siru oli lävistänyt hänen reitensä, mikä oli repinyt tuskallisesti jalan hermoja. Nyt jalalla ei kärsinyt edes astua. Mutta ruskea nazorak oli opetellut liikkumaan taitavan nopeasti keppinsä ja siipiensä avulla. 6532 painoi kytkintä valkoisen kävelykeppinsä varresta, ja kepin päästä työntyi esiin piilotettu terä. Salaman nopeasti hän työnsi terän vartijan vatsaan. Tämä huusi kivusta ja yritti repiä terää irti, mutta vammautunut sotilas piteli tiukasti keppinsä varresta kiinni. Terä oli lävistänyt monta mustan nazorakin sisäelintä ja hän menetti hetkessä paljon vihreää verta. Kun vartija oli menettänyt tajuntansa, 6532 työnsi kepillään ruumiin syrjään. Mutta voiton ilo ei kestänyt pitkään, kun käytävän päähän ilmestyi neljä muuta agenttia.
Ennen kuin 6532 ehti edes liikahtaa, kaksi zamoria lävistivät hänen päänsä. Agentit syöksyivät kohti 007:n huoneen ovea. 273 kuuli juoksuaskeleet käytävältä. “Pakko mennä jos emme halua jäädä ansaan!” 16765 huusi ja piteli kädessään ovensuuhun viritettyjen räjähteiden laukaisinta. 16755 ampui lippaallisen 007:n suuntaan ja kääntyi 16765:n ja 273 perään lähteäkseen. Operaation johtaja yritti kutsua 2844:ää radiolla, mutta linja oli mykkä. Käytävässä syttyi tulitaistelu, kun neljä salaliittolaista syöksyi ulos 007:n huoneistosta ja törmäsivät neljään agenttiin käytävällä. Kapinallisten takana 007:n toimiston etuosa räjähti.
Agentit ampuivat konepistooleilla heidän ohitseen yrittäviä kapinallisia, jotka heittäytyivät mataliksi käytävän seiniä vasten hakeakseen jotain suojaa lentäviltä zamoreilta. 16755, 16754 ja 16765 ampuivat pistooleillaan agentteja jalkoihin, mutta mustien nazorakien jalkapanssarit torjuivat ne. 273 oli hypännyt 16754:n taakse ja otti oman pistoolinsa. Hän sulki toisen silmänsä ja tähtäsi. Aseiden tekijänä Jäätutkija oli myös tarkka ampumaan ja hän tunsi lähes kaikkien nazorakien ampuma-aseiden koneistot. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui agenteista lähimpänä vasemman puoleista seinää olevan agentin konepistoolin piipun varteen. Zamor lävisti aseen metallisen rungon ja osui koneiston osaan, jossa ruuti syttyi palamaan ja antoi lähtövauhdin ammukselle. Tiedemiehen ammus räjäytti ampuma-aseen agentin sormille ja tämä karjaisi. Samalla 16755 ampui samaa agenttia päähän. Saman sekunnin aikana 16765 oli hypännyt luotien ohi toisen agentin eteen ja ampunut tätä kaulaan, mutta samalla kolmas musta torakka ampui 16765:ttä kylkeen. Agenttien linjaan oli auennut aukko ja kapinalliset syöksyivät siitä läpi. Samalla 16754 veti veitsensä ja löi jäljellä olevaa oikean puoleista nazorakia ranteeseen. Vasemman puoleinen agentti latasi konepistoolinsa ja he ampuivat kapinallisten perään. Neljä pakeniaa yrittivät väistellä lentäviä Zamoreita parhaansa mukaan, mutta saivat kuitenkin osumia. Yksi zamor raapaisi 273:n reittä ja tiedemies irvisti. Toinen ammus osui hänen kylkeensä. Hänen valkoinen takkinsa onneksi peitti tiedemiehen raajojen näkyvyyden, että niihin oli vaikea osua. 16765 kääntyi ja ampui takaisin.
He ohittivat käytävän risteyksen, josta toisesta käytävästä tuli lisää Tiedustelupalvelun nazorakeja, jotka olivat saaneet 007:n hälytyksen. Kapinallisten nähdessään he nopauttivat juoksuaan päästäkseen samalle käytävälle. 273 tiesi, etteivät he pääsisi pakotunnelille asti, jos kaikki mustat nazorakit ampuisivat heitä takaa päin. 273 yritti juostessaan keksiä jotain mikä pysäyttäisi heidän jahtaajansa. Kovasta paineesta huolimatta tiedemiehen aivot raksuttivat kiitettävän nopeasti. Sitten hän sai idean. Oli kuin aika olisi pysähtynyt kun valkoisen nazorakin siniset verkkosilmät simuloivat liikerataa. Liikenopeus: 18,6 Kio/h + jalkojen työntövoiman liike suhteessa oikeassa kulmassa + käsien ja jalkojen työntövoima + siipien ohjaama suunta hän laski. Sitten hänen katseensa nauliutui yhteen kohtaan lattiaa hänen edessään. Siinä! Hyppäsi, laskeutui yhdellä jalalla katsomaansa paikkaan, laski koko painonsa oikealle jalalleen, ponnisti ja hyppäsi voimalla vasemmalla puolella olevaan seinään. Hän otti kiviseinän vasemmilla käsillään ja molemmilla jaloillaan vastaan, juuri kun mustat agentit juoksivat tunneleiden risteyksestä sisään. 273 jännitti lihaksensa ja pongahti seinästä taaksepäin ilmaan. Hänen vierellään juosseet 16765, 16755 ja 16754 kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tiedemiehen ilmalentoa. Agentit nostivat tuliaseensa. Jäätutkijan siivet ohjasivat nazorakin syöksyä lattiaan. 273 tarttui vasemmalla kädellään Alinolla-Hanskan käynnistusrullaan ja käänsi sen, aktivoiden hanskan.
Agentit painoivat liipaisimia ja paukahdusten saattelemana zamorit lensivät ilmaan. Juuri niin kuin tiedemies oli suunnitellut. 273 oli enää vain metrin verran ilmassa ja zamorit lähestyivät äänennopeudella. Valkoisen nazorakin silmät nauliutuivat zamoriin, joka lensi suoraan häntä kohti. Kaikki oli nyt siitä kiinni, oliko hän tarpeeksi nopea. SIINÄ!! 273:n jalat iskeytyivät äänekkäästi maahan, mutta hän säilytti tasapainonsa, ja ojensi hanskakätensä, kämmen avoinna, suoraan zamorin eteen. Ammus osui suoraan kämmenen keskellä olevaan laukaisin-painikkeeseen. Aika pysähtyi. Kolme muuta kapinaryhmän jäsentä olivat kääntyneet katsomaan taakseen. Agentit olivat täyttäneet käytävän leveyssuunnassa ja tähtäsivät aseillaan pakenevia kapinallisia. Mustan torakkamuurin takana käytävän toisessa päässä rähjäinen 007:n oli kömpinyt ulos räjähtäneestä toimistostaan.
Zaphzh
Jään elementaalikiven Alinolla-Hanskalle antama elementaalienergia purkautui silmän räpäyksessä laukaisinosasta siihen osuneeseen zamor-ammukseen ja jatkoi sinisinä salamoina käytävän halki. Energiavirrat etenivät ilmassa, osuivat seiniin ja ilmassa lentäviin zamoreihin, kimpoilivat niistä ja jatkoivat matkaa täyttäen käytävän sinisellä valolla. Agentit hämmästyivät tiedemiehen hyökkäystä. Mustat nazorakit ryntäsivät takaisin toiseen käytävään pakoon energiavirtaa. Neljä viimeistä torakkaa yrittivät juosta muiden perään, mutta siniset salamat ehtivät osua heihin. Energiavirta kiipesi Agentin jalkaa pitkin ja ympäröi koko kehon ja musta nazorak huusi tuskasta, kun hänen vartalonsa jäätyi hetkessä. Hän hiljeni kun energia saavutti hänen päänsä. Sama kohtalo oli kolmella muulla. 007:n näki toimistonsa ovensuussa tapahtuman. Mit- hän kysyi.
Silloin hanskan energia loppui ja energiavirta sammui. Kolme muuta kapinallista katsoivat silmät selällään käytävää. Yhtä hämmästynyt oli 273:kin. Jään elementaalienergia oli sinkoilut käytävässä sinne tänne ja oli jäädyttänyt ohi pääsemättömän verkon. Verkon takaa kuului Tiedustelupalvelun nazorakien huudot. 273 kääntyi katsomaan hämmästyneitä tovereitaan. Hienoa, Jäätutkija! 16755 kehui, kun oli taas hereillä. 273 virnisti. Pelkkää fysiikkaa.
Äh, 16765 piteli kylkeään, Meidän on lähdettävä. Ne tulevat pian toista käytävää pitkin meidän eteemme. Lähdetään.
He jatkoivat juoksemista pohjoiseen ja sitten kääntyivät sivukäytävälle. Takaa-ajajien huudot kuuluivat viereisissä käytävistä. 16765 ontui ja yritti kutsua radiolla viimeistä salaliittolaista, mutta mitään ei kuulunut. Hän kirosi mielessään 007:ää. Hän oli unohtanut täysin, ettei voisi toteuttaa uhkaustaan, 007:n todellisen identiteetin paljastamista, ilman kunnon tiedonkulkuyhteyksiä. Eteneminen oli hidasta heidän saamiensa vammojen takia. Kaikki olivat saaneet haavoja ja ruhjeita. He olivat kokoajan varuillaan että kulman takaa hyökättäisiin heidän kimppuunsa. He piiloutuivat varjoihin, kun näkivät vartioiden menevän ohitse. Viimein he kuitenkin pääsivät pakotunnelille, jossa 2844 odotti heitä. Huh, olette elossa. En saanut jostain syystä yhteyttä teihin. Luulin jo että olitte kuolleet, kirjanpitäjä kertoi helpottuneena.
007:n ehti antaa hälytyksen alaisilleen, jotk- 16765 irvisti ja piteli kyljessään olevaa haavaa, äh! Jotka ehtivät sekoittaa radioyhteydet
Olette loukkaantuneet pahasti, 2844 sanoi ja katsoi toveriensa haavoja, Entä missä 6532 on?
16765 oli hetken hiljaa. Hän nojasi seinää vasten, selkä muihin päin. Hän on kuollut. Kaikki hiljenivät. Nyt 273:kin muisti. 6532 oli kuollut kun hän oli estänyt vartioita tulemasta 007:n toimistoon.
No entä tehtävä? Onko 007:n kuollut? Kaikki olivat taas hiljaa. Ei Tehtävä epäonnistui 16765 sanoi hiljaa. Kaikki olivat. Nytkin 273:kin vasta tajusi mitä oli tapahtuman: He olivat epäonnistuneet. Juuri niin kuin 273 oli pelännyt. Ja 007:n tiesi ketkä olivat yrittäneet tappaa hänet. Agentitkin tiesivät. Pian kaikki tiesivät. Nyt kaikki sotilaat etsisivät heitä. Nyt he olivat lainsuojattomia, rikollisia. 007:n johtaisi heidän etsintöjään niin kauan että he jäisivät kiinni, eikä Pesässä olisi paikkaa, minne voisi paeta. Heidän kohtalo oli sinetöity. 273 tiesi, että muutkin miettivät samaa. 16765:kin.
Noniin Meidän on lähdettävä, 16755 päätti hiljaisuuden. He jatkoivat matkaa pimeään tunneliin. 16765 painoi räjähdekytkintä ja tunnelin suu räjähti, tukkien tien. He matkasivat kiireesti, eikä kukaan sanonut mitään. Ryhmä päätyi rahtihissiin ja he lähtivät nopeasti pintaa kohti. Hissi nostatti kapinalliset maan pinnalle. Rautaiset metalliluukut siirtyivät syrjään ja auringon valo paistoi hissikuiluun. Neljä muuta kapinallista peittivät silmänsä. He olivat pitkän aikaa olleet Pesän syvissä luolissa, eivätkö ole nähneet aikoihin päivän valoa. 273 taas oli tottunut siihen. Saattoi myös olla, että hänen siniset silmänsä kestivät paremmin kirkasta valoa kuin normaalien Nazorakien. He juoksivat 273:n helikopterille, jonka oli jättänyt metsään. Kapinoitsijat nousivat koneeseen, ja 273 käynnisti sen. Aluksen propelli pyöri ja se nousi hitaasti ilmaan. Jäätutkija otti suunnan Mt.Ämkoolle.
Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän eräät, kenties pohjoiset osat
Sinä pidät sitä karttaa väärin päin, Kepe huomautti. Ihan tiedoksesi. Snowie mutristi suutaan. Hmmmm. Niin. Valkoinen klaanilainen pyöräytti kartan toisin päin.
Eikun sillain toisessa suunnassa väärin, tiedemies vielä oikaisi. Änh.
Koko aamupäivän metsässä vaellettuaan kaksikko oli onnistunut harhautumaan syrjään polulta ja kadottamaan itsensä kartalta. Hetki sitten Snowman oli ikään kuin paikantanut heidät, mutta ilmeisesti ei ollutkaan. Nyt he istuivat paksulla ja näennäisen ikivanhalla kannolla tekemässä uutta kartoitusta. Istuimeksi se oli muuten oikein hyvä, mutta se oli pahuksen kostea. Muutenkin metsässä oli hieman hiostava tunnelma, eikä tuuhean kuusikon takia sinne edes paistanut kunnollista auringonvaloa. Lisäksi kaikkialla oli ihmeen hiljaista. Jos kokeilisin navigaattoria vielä kerran? Josko signaali toimisi paremmin? Kepe ehdotteli kovasti. Taas. Vastauskin oli sama. Eeei. En tahdo enää yhtään ainutta keltaisia, punaisia, karhuhainkirjavaa tai minkään muunkaan väristä katua. Niinnojoo. Kepe oli melkein jo ehtinyt kaivaa pienen kämmenpiipittimensä esiin, mutta lopetti reppunsa penkomisen. Koska olihan se ihan kamala laite. Se oli johdattanut heidät useamman kerran harhaan, kerran he olivat eksyneet matkalla linnakkeelta telakan näyttelylle. Vain koska he olivat tahtoneet testata laitetta. Ja Paacokaan ei vastaa? Snowie varmisti. Ei vastaa ei. Katsos, radioni on edelleenkin viritetty käyttämään Valvojaa tukiasemana, mutta ei tämä saa siihen yhteyttä. Heei, mitä sille muuten kuuluu? …Paacolle? Mistä minä- Eikun Valvojalle.
Siitä oli aikaa, kun Snowie oli viimeksi kuullut Valvojasta. Kepen rakentama Verstaan supertietokone oli ollut viime aikoina ihmeen hiljainen. Jaa Valvoja. Se valvoo puolisilmällä Iggyä, mutta pääosin se on ollut virransäästöllä järjestelmäpäivityksen takia. …monta viikkoa? Tai peräti kuukautta tai jotain? Se on iso tietokone.
Snowie oli juuri olemassa ihan , kun Kepe jatkoi. Entäs sinä sitten? Ei, minua ei voi päivittää, olen pahoillani. No heh heh. heh … …
Kepe pudisti päätään, mutta yritti vielä. Sinulla on johdatuksen naamio, Mata Nuinen aika sentään. Mikset sinä… johdata? Eeh. Tiedän, että se näyttää porkkanalta, mutta naamio se on silti, huolestuttavaa kyllä, kasvojesi alla. Lumiukko näpelöi nenäänsä. Kenties se ei toimi? Tai se johdattaa minut voittoon jokaisessa argumentaatiomittelössämme? Kepe oli ei-huvittunut. Jos se ei toimi, voisit käyttää jotain hyödyllistä Kanohia. Mnjah. Äh, luovutan, Kepe huokaisi ja keskittyi karttoihin. Hetken sitä tutkailtuaan ja vertailtuaan lähiympäristön pinnanmuotoja, tiedemies nousi seisomaan. Uskoisin, että tuo on oikea suunta. Snowie nappasi reppunsa ja laukkunsa maasta, sulloi puoliksi syödyn patongin tärkeään patonkisäiliöönsä, jonka kiinnitti laukkunsa kylkeen ja nousi hänkin. Vailla erityistä tarmoa duo lähti matkaamaan kohti metsän siimeksiä.
Ja löysi viimeöisen leiripaikkansa. …olenko ainoa, josta tuntuu, että tämä ei etene…
“Maata ohoi!” huivipäisen Lyanin railakas huuto kaikui mastosta. Matoran oli havainnut poppoon määränpään kaukoputkellaan. Kannella siaitsevan neljän Matoranmerirosvon katse kiinnittyi paatin keulaan. Horsiontissa oli pienellä tihrustelulla havaittavissa rehevää maata.
Takakannen huonerakennelman oven saranat narahtivat, mikä kiinnitti piraattien huomion. Auringossa kiiltävä metallinen käsi työnsi oven tieltään niin että se paukahti seinään. Tummahaarniskainen kasvomaskiin sonnustautunut Amazua astui esiin. Silmät eivät erottuneet hohtavan punaisen visiirin takaa, mutta silti hahmon pystyi olettamaan katsovan kohti edellämainittua kaukaista maa-aluetta, uppoutuen ajatuksiinsa hetkeksi. Gaggulabiossa täyttyivät tyypillisen gangsteripomon piirteet myös siinä määrin, että vitkastelu saati epäonnistuminen olivat tämän mielestä kuin syntejä, joista rangaistuksena oli vähintään fyysinen kurinpito tai enintään kuolema. Hyvin valitettavaa oli se että hänen tapauksessaan pantiksi joutui radiopuhelin.
“Kaikki miehet kannelle”, palkkasoturi huudahti syvänluonteisella äänellään. Pienessä hetkessä neljä Matorania oli kasaantunut kannelle riviin. Amazua käveli hitain vakain askelin lautakantta pitkin miehistönsä tykö. Äskeisessä huoneessa kapteenin kanssa ollut Koli kipitti nopeasti rivin jatkoksi kapteeninsa ohi. Lyan tömähti kuin usoraan ylhäälrä Gattan ja Nanyn väliin. Amazua pysähtyi Kolin viereen tarkastellen suoraryhtistä sekalaista joukkiota hetken. “Tässäkö kaikki”, Amazua kysähti levittäen avonaisen kätensä Matoranien syyntaan.
Koli oli juuri avaamassa suutaan, kun Amazua huomasi että hänen jalkojaan nyki. Samassa palkkasoturi huomasi seisovansa kasiluukun päällä. Painon siirryttyä pois luukku aukesi ja sinivihertävä Matoran kömpi ylös. Tämän veriset kädet viittasivat siihen että Matoran oli ollut juuri käsittelemässä mestattua lokkia. Pian tämän perässä kannen alta raahautui koukkukätinen miehistön teknikkona toimiva Kiro. Amazuan oli vieläkin vaikea ajatella kaksikoukkukätistä Matorania kyseiseen pestiin. Hän kuitenkin päätti olla miettimättä asiaa tarkemmin. Se ylitti hänen käsityskykynsä kirkkaasti. Kaksi viimeistäkin Matorania asettui riviin muiden sekaan.
Amazua laski hetken vaimeasti sormillaan. Matoranien määrä alkoi olla sellainen kuin hän oli muistanutkin. Palkkasoturista oli suorastaan huojentavaa nähdä villipäinen ja ylienerginen joukkio seisomassa hiljaa ja rauhallisesti. Ehkä tästä sorkusporukasta olisi ainakin johonkin… “Miehet”, Amazua aloitti kävellen eteenpäin. Nany yritti peittää happamuutensa sen suhteen että kapteeni ei korjannut ilmaustaan hänen suhteensa mitenkään, “Saavumme pian päämääräämme. Tehtävämme on yksinkertainen: vaellamme vaarjone täyttämän viidakon halki, aikeinamme noutaa Skakdijoukot leiristään, ja kuljettaa heidät takaisin ‘Bio-Klaanin saarelle'”. Saavutettuaan rivin pään Amazua kääntyi ympäri, kävellen takaisin menosuuntaansa.
“Suoritettuamme rantautumisen kokoan mukaani n. puolesta miehistöstäni koostuvan seurueen. En aio odottaa teiltä suuria. Haluan kuitenkin huomauttaa, että olette vastuussa itse itsestänne. Mikäli viidakon eläimet tai alkuasukkaat hyökkäävät kimppuunne aikomuksenaan vetää suolenne irti ruoakseen, on turha itkeä minua apuun.” Amazua pysähtyi Matoranrivin keskelle. “Tohtori”, hän aloitti, “kuinka pian saavumme perille?” Matoranien kapteeni viittais tällä selvästi rivin toisessa reunassa seisovaan Koliin. Muut merirosvoista loivat vaimean katseen Ko-Matoraniin. Tämä ei tätä kuitenkaan suuresti häirinnyt.
Koli vetäisi hieman henkeä. “Nnnoh, ottaen huomioon ilmavirran metrisekunttisen nopeuden ja sen aiheuttaman vesimassan liikkeen vaikutuksen laivaamme, kuitenkin liittäen mukaan laivamme massan määrän, oletan että saavutamme rantautumistoimenpiteelle otollisen siainnin…” “Nnnööörtti”, Gatta keskeytti. Hän piteli kättään pystysuunnassa vasemmalla poskellaan yrittäen mukamas peittää sen että juuri hän oli äskeisen huudahduksen takana. Nany tökkäisi tätä kylkeen olkapäällään. Hetken oli hiljaista. “…tunnissa”, närkästynyt Koli lausui loppuun. Toisaalta hän oli jo tottunut moiseen kohteluun.
Amazua oli hetken hierovinaan kasvomaskinsa leikamusosaa. Hän ei ollut moksiskaan siitä mitä äsken tapahtui. Hän aprikoi. “Kysymys.” Kukin pienistä piraateista sai kapteeninsa väistämättömän huomion. “Kuinka lujaa purjeiden kankaiden sidos on?” Matoranit olivat hiljaa. Osa siksi koska oli ihan pihalla asian sihteen, osa taas pohti asiaa mielessään. Pian Lyan nosti kätensä varovasti. Amazua antoi tälle sanattomasti luvan puhua. “Nooh, yleensä purjelaivojen purjeet on tehty tavallisesti punotusta kankaasta, mutta näiden leukaperien paattien purjeet on hieman toisenlainen juttu. naru on kuin puoliksi jotain metallia. Kenties tavallista narua ja jotain… rautalangan tapaista.” Le-Matoranin viimeisissä sanoissa oli havaittavissa epävarmuutta. Kenties hänelle aiheutti paineita yrittää päteä uuden, vaativan oloisen kapteeninsa edessä.
“Skakdit tunnetusti ovat joko ryöväreitä tai kauppamiehiä”, Koli aloitti oman puheenvuoronsa, “Bio-Klaanin saaren Skakdit ovat hyvän organisoitumisensa lisäksi varustukseltaan myös hyvin eteviä. Ilmeisesti ryhmä on vaellellut siellä täällä ja kerännyt otollista varustusta kaupallisin keinoni sieltä täältä – tai ryövännyt ne.”
“Ette siis olekaan niin erilaisia.” Amazuan kommentti löi jokaisen Maotranin jälleen hiljaiseksi. Tämä oli historiallista. Koli jatkoi. “Purjeiden kankaan koostumus on mitä ilmiömäisin merenkäyntiin. Myönnettäköön että melkoista laatutavaraa. Voimakkaat myrskytuulet tarjoavat otollista lisäpuhtia sen sijaan että repisivät purjeet riekaleiksi.” “Pienoinen lisäpaine ei siis liene pahasta?” “…en usko”, Koli ei vielä ymmärtänyt mitä hänen kapteeninsa ajoi takaa.
Amazua asteli piskuisesta miehistöstään hieman kauemmas. Hän oli valmis jakamaan käskyjä. “Sinä, Nuijapää”, palkkasoturi osoitti metallisen sormenpäänsä Pakua kohti. Matoran ehti sulatella lempinimeään hiukan. Nimitys tuntui olevan vain vähäisesti perusteltavissa siihen, että hänen erityisosaamiseensa lukeutuivat myös nuijat. “Asetu ruoriin. Varmista että kurssimme pysyy mahdollisimman suorana.”
Koli ihmetteli kapteeninsa argumenttiä. Tällaisella kulkuvauhdilla kriittinen kurssilta poikkeamisen todennäköisyysprosentti oli hyvin pieni. Paku teki työtä käskettyä tarttuen puisen ohjauspyörän hänelle suotuisammassa paikassa oleviin tappeihin niin lujasti kuin vain pystyi. Po-Matoranin mielestä itse kapteeni oli kuitenkin fyysisiltä voimiltaan hänen yläpuolellaan.
Amazuan sormenpää valitsi toisen kohteen. Tällä kertaa Lyanin. “Paviaani.” Gatta ja Paku tirskahtivat ja alkoivat hihittää hiljaa. Palkkasoturi siirsi sormensa pään kohti laivan ensimmäisen maston alimmaista, isoa purjetta. “Avaa tuo…” Amazuan sanat takertuivat hänen kurkkuunsa tajuttuaan ettei hän muistanut sen nimeä, “…mikälie purje, ja varmista, että sen kiinnitys on varmasti mahdollisimman tiukka.”
Pieni huivipää reagoi omaan uuteen nimitykseensä olankohautuksella loikkien pienen hetken päästä maston narujen viidakon kätköissä. Loput sietsemän Matorania katsoivat kun heidän kapteeninsa asteli laivan keskikannelle, sopivaan kohtaan, kääntäen katseensa laivan etumastoon. Mustanpuhuva purje oli avattu. Lyan ninjaili itsensä alas kapteeninsa viereen. “Käydet kiristetty, kapteeni.” Amazua nyökähti Le-Matoranin suuntaan. Koli nosti etusormeaan kysyvän varovasti. “Kapteeni. Saanko tiedustella, mistä on kysymys?” Koli yritti parhaansa mukaan kuulostaa siltä ettei kykseenalaisitaisi kapteeniaan. “Tämä paatti taitaa tarvita vähän lisää tuulta purjeisiinsa.” Palkkasoturi teki eleen joka voisi vaikuttaa siltä että hän aikoisi raapia kutisevaa selkäänsä. Tämän kuitenkin vetäistessä kätensä pois kyynärvarresta ulkonevan osan virkaa toimitti jonkin sortin kanuuna. Amazua otti sen vastaan vasemmalla kädellään.
Gattan silmät suurenivat Onu-Matoranin ihastellessa metallinharmaana auringossa kiiltävää laitetta. Se oli koostumukseltaan pitkä piippu liitettynä ilmeisimmin tekniikkaa sisältävään laatikko-osaan, joka koostui suurilta osin paneeleista. Piipun alapuolelle oli liitetty jonkinlainen säiliö. Normaalisti tuliaseissa kyseisenlaisessa osassa säilöttiin ammukset. Kapteenin pitelemä ase ei kuitenkaan osoittanut minkäänlaisia merkkejä laukaisumekaniikasta. Kaiken lisäksi se ei vaikuttanut ollenkaan siltä että sen sisään olisi edes liipasinta saati kahvaa. Tai kättä tarttumaan siihen. Aseen eri osista pieneltä osin pilkottavat järjestetyt johdot ja virtapiirit viittasivat pikemminkin elektroniikkapitoisuuteen.
Epävarmuus valtasi piraatit heidän kapteeninsa osoittaessa aseen kohti laivan purjetta. “Ei kai se aio romuttaa paattimme”, Gatta kuiskasi vierelleen asettuneelle Lyanille. “Naama rullalle”, Amazua tuhahti. Kumpikin Matoran säpsähti palkkasoturin yllättävää kuuloa.
Amazua tähtäsi toisella kädellään edelleen tukemansa aseen piippua sopivaan kohtaan. Olisi paha paikka jos masto katkeaisi. Pian palkkasoturin pitelemä ase päästi selkeän latautumista viestivän äänen. Ääni oli kuin matalatempoinen, pitkäkestoinen PIIP, joka voimistui hiljalleen. Gatta odotti hiljaa haltioituneena. “Muuten.” Amazua sai vielä kerran alaistensa huomion. “Kannattaa tarttua kiinni jostain.” Matoranpiraatit tuskin ehtivät tulkita kapteeninsa puheita kun pamaus kuului.
Zamorin lailla kiitävä palkaksotruin aseen paineaalto paiskautui laivan mustaan isopurjeeseen. Laiva hytkähti voimakkaasti koko pinta-alaltaan vieden Matoranmiehistöltään jalat alta. Tämä toimi vasta esipotkaisuna laivan pian saavuttamalle huimalle kiidolle kohti määränpäätänsä.
Pakulla oli kovasti töitä ruorin pitämisessä yhdessä samassa asennossa tuulen paiskatessa Matoranin kasvoja. Kapteenia lukuunottamatta jokainen irtonainen asia laivan kannella lennähti laivan peräkannelle. Palkkasoturin vaivoin hallinnassa pitelemä laite vapautti valtaisaa painetta purjekangasta kohti. Amazuan jalat tekivät lujasti töitä välttääkseen tämän itsensäkin kellahtamisen kumoon. Valtaisaa purjealusta pystyi sillä hetkellä pitämään melkein moottoriveneenä. Suurikokoisena moottoriveneenä.
Minuuttien päästä päästä tilanne rauhoittui. Amazuan tykin toiminta lakkasi melkein kuin se olisi hyytynyt. Palkkasoturi rentoutti jäsenensä kumartuen pienoiseen lepoasentoon. Myös Matoranmiehistä alkoi palata tolpilleen.
Puiseen seinään liimautunut Gatta valahti kannelle. Matoranin mustan Pakarin ja seinän pintakäsitellyn puun välinen litka synnytti ininää. Paku seisoi edelleen lievästi sanoen hieman uupuneena, vapisevat kädet yhä kiinni ruorissa, huolimatta siitä että jalat pettivät hänen altaan. Veltto Lyan makasi maassa. Äskeinen välikohtaus ei haitannut häntä yhtään Nanyn lennähdettyä hänen päälleen. Le-Matoranin ilme viesti tämän olevan irstauden kuningas.
“Tuo… oli aika siistiä”, hieman pökerryksissä oleva Gatta hörähti kapteeninsa suuntaan. Tämä ei kuitenkaan tuntunut kiinnittävän asiaan huomiota. “Mikä tuo härpäke oikeen on”, Gatta puhisi kääntyessään vatsalleen. “…painetykki.” Muutaman tolpillaan olevan Matorani sekä Amazuan katseet kiinnittyivät Kiroon tämän tunnistaessa laitteen. Fe-matoran oli saanut toisellak oukkukädellään hyvän otteen kannen lankusta. “Uudenlaisen sodankäynnin edelläkävijä. Koottu jokainen mutteri kerrallaan Nynrahin taitavimpien käsityöläisten sormenpäillä.” Kiro sai painiskella hieman irottaakkseen koukkunsa puulankusta. “Yksi Pimeyden metsästäjien pyytämistä aseista. Massiivisen tuhon väline, jolla on kyky murentaa vuroia ja halkaista meriä. Lopulta sen valmistuskuitenkin lopetettiin toimintavirheiden takia.”
“Ilmankos se strutsin näköinen hyypiö pyyti kiskurihintaa”, Amazua kommentoi matoranin kertomaa. Palkaksoturi nousi pian suoraryhtisenä asettaen kädessä pitämänsä aseen takaisin selkäänsä, palauttaen tilalle normaalin, hopeisen kätensä. Jutustelun aika tulisi myöhemmin. Miehistön kapteeni loi katseen suoraan eteen. Nany asetti kätensä tahattomasti Lyanin naamalle ponnistaen itsensä ylös. Muutama muu piraatti huomasi häkellyksekseen saaren olevan tuskin puoen kulometrin päässä.
“Päivitetty arvio, tohtori?” Amazua käännähti hitaasti laivan takakannen suuntaan. Kiusaantunut Koli kurkisti varovasti päälleen lennähtäneen tynnyrin sisältä…
Huone oli valoisa ja sairaalamaisen puhdas. Ankean harmaat seinät suorastaan kylpivät auringonvalossa. Ikkuna osoitti merelle päin maisemaa, joka olisi saattanut olla kaunis jonkun toisen Toan mielestä jossain toisessa universumissa. Ruskeat ja pölyttömät puukalusteet, putipuhdas lattia, hiljaa huriseva loisteputkivalo ja kaareva vesihana tiskialtaan vieressä odottivat ja kuuntelivat, kun Kapura makasi sängyllä ja eli elämää, joka oli jonkun toisen.
Muistot ovat vaarallisia, sen Jouera opetti minulle. Niitä hallitsemalla voi hallita kaikkea. Muistot ovat kaikki. Ilman niitä olet tyhjä.
Ja kun muistot ovatkin valetta? Päivät ja illat, onnen ja surun hetket häviävät ja tilalle tulee totuus?
Se on muistojen voima.
Valkoisen oven takaa kuului tyypillisiä sairaalaääniä. Askelia. Keskustelua. Ne olivat ääniä jostain muualta. Tässä huoneessa olivat vain Kapura ja valheet, joita hän oli katsonut teräväpiirtona, valheet, jotka olivat hänen omiaan mutta jonkin pahemman keksintöä. Mielikuvat, jotka olivat todellisempia kuin ankea huone sairasosastolla ja se elämä, joka ei ollut valetta. Kapura makasi hiljaa ja nuo mielikuvat olivat tosia vain hetken. Ne hajosivat, putosivat maahan ja särkyivät… Tilalle vyöryi sairasosaston puhtaus.
Kuinka kauan aikaa on edes kulunut? Päivä? Viikko? Vuosia? Onko sota vielä käynnissä? Astuuko huoneeseen pian Nazorak? Vai astuuko huoneeseen pian hoitaja, joka kertoo, että huonetta tarvitaan ruumiiden säilöttämiseen?
Epätietoisuus täytti kaiken ja sen mukana tuli pelko. Ei ainoastaan pelko siitä, mitä oli tapahtunut. Sen mukana tuli myös pelko siitä, mitä vielä tapahtuisi. Maatessaan tällä sängyllä Kapuran tunsi olevansa jonkin suuren äärellä. Hän tunsi katsovansa jotain haurasta ja niin kaunista, niin viatonta ja niin helposti särkyvää. Kyllä hän tiesi, mitä oli tehtävä. Se olisi hyväksi kaikille.
Entä jos se ei ole? Sinäkö tiedät varmasti? Sinä, joka olet vain yksi pelinappula, yksi pieni pelinappula joka voi kääntyä epävarmana toiseen suuntaan, mutta jonka voimat ovat lopussa ennen kuin ensimmäinen askel on suoritettu?
Ovenkahva narahti kuin syyttäen moisista ajatuksista ja sisään astui Kakamaa kantava ruskea Matoran, jonka kaulasta roikkuva nimikyltti julisti TOHTORI FORE isoin kirjaimin. Ohi vilisivät hetket, joina Fore kysyi vointia ja joina Fore puhui lääkityksestä ja joina Fore kehotti lepäämään, ja ne syöksyivät ohi niin nopeasti että Kapura lopulta ei tiennyt niiden todenmukaisuudesta. Ovi sulkeutui.
Tuo minulle Matoro.
Tee niin ja osoita puolesi tässä sekasorron maailmassa. Osoita uskollisuutesi. Osoita se, että olet valmis ottamaan vastaan voiman, jonka sinulle lahjoitan.
Palvele Mielen Isää.
“Palvele Mielen Isää”, Kapura sanoi hiljaa ja tunsi muutakin kuin asiat, jotka olivat ja asiat, joita ei ollut. Hän tunsi Mielen Isän läsnäolon ja tehtävän. Tehtävän, jonka suorittaminen toisi Isän lähemmäksi tavoitettaan paremmasta maailmasta. Katso ulos ja näet surua, epätoivoa vain, eivät päivät nämä sodan hyvyyttä palvele. Mitä sitten, jos se olisi petos Klaania kohtaan? Se oli myös mahdollisuus edetä. Se olisi lopulta hyväksi Klaanille.
Tee se.
Oli koittanut aika täyttää tehtävä.
Nimetön saari
Oi, katso kuinka OLENNOT nuo taivaisiin nousevat!
Joueran piilopaikka
Joueran mieli vastaanotti viestin hiljaisuuden ja pimeyden vallitessa luolamaisen huoneen joka nurkassa.
JOUERA KUOLE JO MIKSET SINÄ KUOLE OLIN KOKEESI
Lajinsa viimeinen jäsen kääntyi ja katsoi luolan läpi johonkin, jota mieli ei kykene hahmottamaan. Hän seisoi siinä ja katsoi suuntaan, jossa oli joskus Matoranin Varjona, joskus Joueran Liittolaisena tunnettu olento. Jouera tiesi, että tuo olento (olennot) tappaisi hänet sillä sekunnilla, kun se näkisi (aistisi) luojansa. Tämä oli ensimmäinen kerta, Jouera tajusi, tämä oli ensimmäinen kerta hänen elämässään kun hiljainen tiedemies tunsi pelkoa. Tämä on pelkoa, tämä joka saa kehosi vapisemaan ja mielesi lyömään tyhjää. Tämä on pelko, tämä on tunne, unohtakaa aiemmat kaiut tunteista. Tämä on pelko.
Meri
Matoranin Varjo ei ollut enää yksin.
Isoa L-kirjainta hieman paksumpi muoto eteni määrätietoisesti kohti tuntematonta. Meri aaltoili ja kohahteli kun valkoinen olento joka oli kuin reikä todellisuudessa matkasi kohti päämääräänsä, joka oli sekä satunnainen että tarkasti valittu. Oranssit ja purppurat pisteet ilmestyivät ja katosivat kuin kohina sen pinnalle. Olento oli siinä ja kuitenkaan se ei ollut. Se oli jotain mitä mieli kieltäytyi huomioimasta, se oli jotain mitä silmä kieltäytyi näkemästä. Se oli painajainen ja kuitenkin sitä ei ollut.
Sitä seurasivat kaksi olentoa, jotka näyttivät todellisemmilta mutta silti karkeilta ja jostain muualta tulleilta. Ne olivat kuin puuväreillä ilmaan piirretyt hahmot, jotka joku suurempi kokonaisuus oli huvikseen luonut. Ne olivat haalean ruskeita Rahien luurankoja, jotka välillä särkyivät ja korjasivat itsensä lennossa kuin ilmaan huonosti heijastetut diat. Toinen muistutti lentävää Rahia, toinen jotain jolla oli pitkät raajat. Ne pitivät hiljaa humisevaa ääntä, jota yksikään sielu ei ollut kuuntelemassa.
Hieman oikealla lensi musta kaasumainen massa, jolla ei oikein ollut muotoa. Välillä saattoi luulla näkevänsä suun tai silmät tai molemmat, mutta ken tietää olivatko ne illuusiota vai heijastuksia tuon olennon todellisesta luonteesta? Massan katsominen olisi saattanut aiheuttaa lievää päänsärkyä, mutta mahdollinen katsoja olisi varma yhdestä asiasta: Hän ei haluaisi nähdä olennon todellista luonnetta, jota se peitteli kuin houkutellakseen.
Sen takana vasemmalla oli viides olento, jonka olemusta olisi vaikeampi kuvailla. Se muistutti etäisesti ensimmäistä olentoa, mutta tämä oli vain kasa punaisia ja keltaisia viivoja. Värit olivat liian kirkkaita ja lapsenomaisia ollakseen olemassa. Se muuttui koko ajan ja otti erilaisia muotoja, joissa katsoja saattaisi nähdä jotain etäisesti tuttua. Se päästeli ääntä, joka oli sekoitus infernaalisia piippauksia ja etäisiä kaikuja, joita ei voinut kunnolla kuunnella. Olento vääristi hiljalleen ympäristöään samalla tavalla kuin ensimmäinen: Vesi sen alla liikahteli kärsimättömästi ja valo vääristyi kulkiessaan sen läpi. Luoja armahtakoon sitä Matorania tai Rahia joka eksyy liian lähelle punakeltaista olentoa.
Noiden keskellä oli Matoranin Varjo, paitsi että se ei ollut varjo eikä oikeastaan Matorankaan. Sen muoto muistutti Matorania, mutta Liittolaisen keho oli täynnä orgaanista massaa, johon katsominen teki kipeäksi sen iljettävän vihertävän värin vuoksi ja mekaanista osien yhdistelmää, joka oli monissa kohdissa ruostunut tai katkeillut ja pudotellut pois pieniä palasia siitä, missä kuuluisi olla toinen sormi tai suurin osa olkapäästä.
Joueran Liittolaisen pää oli muodottomaksi mössöksi sulanut metallinen kallo, josta sojotti mustuneita aivojen jäänteitä tai sähköjohtoja. Naamio oli tunnistamaton, mutta silmänreiät olivat pysyneet paikoillaan kuin ihmeen kautta (toinen tosin oli hieman korkeammalla) ja niistä paistoi punainen valo, joka kertoi että kaikki on valetta ja olet oikeasti kuollut. Se kertoi, että sinä makaat oikeasti sairaalassa koomassa ja kaikki on valetta, ah, valetta. Elämäsi kuuluu valheisiin, jotka pyörittävät tätä peliä. Valheet, nuo mielen työkalut.
Eli kiitoksia: – Joylle ropefiiliksestä jonka tulosta on viestin alku – Matorolle läpilukemisesta ja kritiikistä jonka ansiosta tämä parantui huomattavasti – Nintendolle siitä että HAXORUS SAA SUPERPOWERIN BW2:SSA WOOOO
Kun oveen koputettiin, laivastonsiniseen viittaan sonnustautunut 002 käänsi katseensa ikkunasta ovelle ja ilmoitti sen olevan auki.
Puiset pariovet vedettiin auki ja sisään asteli kolme Nazorakia. Kaksi ensimmäistä kantoivat tummalla pressulla peitettyä jotakin kahvoista ja kolmas osoitteli kantamusta kiiltävän puhtaalla kiväärillä. Niin? Amiraali kysyi saapujilta nilkuttaessaan työtuolilleen. Tämä yritti karata, sir, toinen kantajatorakoista vastasi ja riuhtaisi pressun syrjään. Alta paljastui torakkavalmisteinen akvaario, jossa oli paksut panssarilasiseinät ja tanssiva sisältö. Troniella oli mielenkiintoinen suhtautuminen vankeuteen.
Amiraalin kulmat nousivat hieman. Kala? Akvaariota välissään kantavat torakat vilkaisivat toisiaan. Kyllä, sir. Tämä vonkale tässä oli osa sitä klaanilaisjoukkoa, joka, eh, sijaitsi hetkellisesti laivassamme.
Puhujan hermostunut äänensävy oli hyvin selitettävissä, sillä koko Klaanilaisten pako Rautasiiveltä oli Amiraalille herkkä puheenaihe. Lisäksi, sir, ilmoititte tahtovanne tämän työpöyydällenne. Aivan niin, aivan niin, Amiraali muisteli. Laskekaa hökötys tuohon. Hän osoitti sormellaan suuren mahonkipöytänsä nurkkaa.
Torakat kevensivät lastiaan, ja laskivat kalasäiliön määrättyyn asemaan. Kolmikko oli juuri lähtemässä, kun heistä pisin ja ilmeisesti urhein tai vaihtoehtoisesti tyhmin vielä kääntyi ympäri. Myöskin, sir… hän aloitti ikään kuin epävarmasti. …laivan lääkintäosasto tahtoo tietää, mitä ylimääräisellä kuurilla tehdään. Neuloja on nyt kahtakymmentä kolmea SLT-valmistelua varten, mutta-
Amiraalin ilme puhui ja torakat poistuivat nöyrinä.
Oletpas sinä ankaraa torakkaa, kuului pirtsakka ääni 002:n päässä. Eiväthän he mitään pahaa sinulle kuitenkaan tahtoneet, suorastaan hyysäävät. Siniviittainen torakka kääntyi hitaasti akvaariota kohti. Minun puhetapani kuuluu steppaavalle sintille miten? hän kysyi väsyneellä äänellä. Niin väsyneellä, että Tronie päätti tehdä huomion.
Herra torakka kuulostaa uupuneelta, jeh?
Herra torakka sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja vastasi. Uupunut? Siltä se tänne vesiboksiin vaikuttaa. Voi tietty olla että neste vääristää tai jotain mutta- Hah. Hah hah. Hah hah hah. Amiraalin nauru oli kylmä, niinkuin torakkaimperiumin kakkosjohtajalle kuuluukin. Mutta se oli myös väsynyt. Hah hah hah hah….
Tronie kallisti kalanpäätää. Olen näin hyvä koomikko? …hah hah hah hah… Vai onko kasvoillani jotain? Tänne on niin vaikeata saada kunnollista peiliä… ….ha.
Torakka pyyhkäisi suupielestään syljen pois laivastonsinisellä hihallaan. Tiedätkö, mitä minä en tahdo tehdä elämälläni? Mistäs minä moista? Kuunnella nöyristelyä. En käsitä, mistä moisia löydetään. Amiraali nojasi pöytänsä kulmaan. Aikoina, kun vielä seilasimme sakaroita, miehistöni ei ollut tällainen.
Tronie kiersi pari kierrosta pienessä maljassaan ja katseli ympärilleen. Huoneen seinät olivat monenlaisilla tavaroilla kyllästetyt: Karttoja oli enemmän kuin moni jaksoi laskea, uusia ja haalistuneita. Jotkut niistä esittivät Klaanin saaren rannikoita, mutta osa kuvasi vesistöjä, joista Tronie ei ollut kuullutkaan. Seinälle oli ripustettu myös hienoimpia Nazorak-aseita, vaikka ne eivät edustaneetkaan kaikkein uusinta uutta. Lisäksi seiniä koristi myös yksi täytetty miekkakala, pahamaineisen laavamureenan pää sekä pienen pieni pätkä suuren suurta lonkeroa. Wanhat ajat hyvät ajat? Hmph, Amiraali tuhahti. Torakkaimperiumi on nyt mahtavampi kuin koskaan.
Ulkona puhalsi kostea ja kylmä merituuli, mutta huoneen paksut ikkunat estivät sen havaitsemisen sisältä käsin. Kokenut merenkävijä kuitenkin kuuli sen ulvonnan. Silti vaikutat hieman kärttyisältä. Sano tuo sille merimiehelle, jonka lävistin tällä, 002 murahti viitaten harppuunaiseen jalkaansa.
Hmmm, Tronie mietti päässään ja Amiraalin moisessa. Sinä et vaikuta henkilöltä tahi hyönteiseltä, joka murhaa alaisiaan turhan tähden… …mistä sinä muk- Minulla sattuu olemaan erinomainen persoonantuntemus. Näen se jo silmistäsi. Plus telepaattisia voimia. Ei, sinulla on syysi. Mutta mikä…
Älä keskeytä minua, eväkäs! Amiraalin kynnet puristuivat pöydän ympärille entistä voimakkaammin. Muutaman sekunnin hän piti tiukkaa otetta tasosta, kunnes yhtäkkiä päästi irti. Hän käveli hiljakseen huoneen pienimmälle, pyöreälle sivuikkunalle, joka sijaitsi työpöydästä katsoen vasemmalla. Panssarilasia ympäröi messinkinen kehys. Ulkona puhalsi yhä merituuli. Kalan suorittama psykologinen analyysi. Mikä päivä. Sinä murhaat alaisesi tuosta vain. Oman rotusi ja kulttuurisi edustajan. Mutta kun kohtaat klaanilaisia, kohtelet meitä yksilöinä…
002 avasi pientä ikkunaa kalan jatkaessa kummankin pään sisäistä monologia. Nazorakin tottuneet kädet napsauttivat pienet salvat auki.
Mutta sinä et kuitenkaan kunnioita klaanilaisia. Mutta kohtelet klaanilaisia paremmin kuin torakoita. Sehän tarkoittaa…
Pyöreä ikkuna aukesi naristen. Tuuli oli kuitenkin laantunut ja Amiraalin kasvot otti sen sijaan vastaan sama ei mikään kuin mikä huoneessa vallitsi. Nazorak huokaisi syvään ja sulki ikkunan, samoilla tehokkailla otteilla kuin oli sen avannutkin.
…että pidät torakoista vielä vähemmän.
Amiraali 002 kääntyi kannoillaan. Hän alkoi marssia viitta liehuen kohti huoneen puisia pariovia. Minun ei tarvitse kuunnella tätä, sintti. Tronie yllättyi ja tämän ajatuksenvirta katkesi, kun Amiraali heitti viittansa akvaarion peitoksi. Nilkuttava upseeri poistui huoneesta eleettömästi ja sulki ovet perässään. Harppuunan töminä SS Rautasiiven upseerien osaston kätytävistön mattoja vasten kuului vielä pitkään. Kala jäi kellumaan säiliöönsä. Hän ei edes tanssinut, jäi vain pimeyteen miettimään.
Hum.
Huoneessa oli täysin hiljaista.
Mitäköhän muille vangeille kuuluu?
Toisaalla
Ruki avasi silmänsä. Missä… Hänen päätään särki kovasti.
[spoil]Kiitos Tronielle luvasta käyttää hahmoaan.[/spoil]