Voimakkaan höyrymoottorin ulvoivat täböllä ja kybällä Ilmaraptori I:n siipien tyvessä. Vastamaalatun, kiillotetun ja vahatun hävittäjän siniharmaat ja mustat siksak-kuviot halkoivat viileää ilmaa uskomattomalla nopeudella. Tongun suuren ohjaustuolin pienemmäksi vaihtanut Klaanin lentäjä-ässä Ämtur väänsi kädet hikisinä ohjaussauvaa ja teki vielä muutaman ympyrän Klaanin Matoran-kaupungin yläpuolella. Siipien säädettävä kallistuskulma antoi aluksella mitä parhaimman ohjauskyvyn, ja Ämtur sujahtikin takaisin Telakan lentokonehalliin itsevarmemmin kuin koskaan aikaisemmin.
Telakan johtaja Keetongu oli odottamassa hallilla testilennolta tullutta monta kertaa itseään pienenpää kollegaansa. Kyklooppi oli katsellut maasta käsin Raptorin lentoa. Jos matka Nynrahilta Klaanin oli käynyt vikkelästi, oli aluksen vauhti vielä viimeisten silausten entistäkin liukkaampi.
”Hyvinhän tuo näytti sujuvan”, Tongu sanoi otsaansa pyyhkeeseen kuivaavalle Onu-Matoranille.
”Aivain loistavasti. Sota on käytännössä voitettu”, Ämtur vastasi silmä (toinen silmä oli piilossa Akakun lisäsilmien takana) loistaen.
”Toivotaan niin”, Tongu vastasi. He kävelivät yhtä matkaa kohti kirjanpito- ja taukotiloja pienen (Tongun kohdalla suuren) välipalan toivossa. Ruoka sai kuitenkin odottaa, kun erään kulman takaa kaksikkoon melkein törmäsi erän vanha Toa-ystävä.
”Kas, Umbra! Ei oltu nähty hetkeen”, Tongu sanoi yllättyneenä ja läimäytti valon Toaa ystävällisesti selkään. ”Kukas tämä toinen veijari on?”
”Hauska nähdä, Tongu, mutten tullut tänne vain tämän takia. Tämä on Deleva ja hän joutui pikku kärhämään mekaanisen kätensä kanssa. Ajattelin, että sinulta hoituu tämmöiset hommat”, U vastasi ja näytti Delevan siteessä olevaa mekaanista raajaa. Plasman Toa tyytyi nyökkäämään kykloopille.
”Jaa-a. Toimiiko se höyryllä?”
”Ei, mutta vahingot eivät ole virtalähteessä vaan voimansiirrossa. Veikkasimme, että ne voi korjata perusmekaniikalla”, U vastasi. Nelikko meni lähimpään korjaushuoneeseen ja Deleva asetti kätensä korjauspöydälle. Hän kytki raajansa tuntoreseptorit pois päältä toimenpiteen ajaksi. Ämtur ojenteli Tongulle työkalusarjoja, joita jätti käsitteli yllättävän tarkasti suuriin käsiinsä nähden. Käden sisässä oli muttereita ja mäntiä hajallaan ja Tongu joutui tonkimaan huomattavan määrän hajonnutta romua ulos. Ämtur pyöritteli kädessään mekaanisen hauiksen pneumatiikkapumppua.
”Hassua miten ne pistävät valmistajan logon kaikkiin komponentteihin”, Matoran sanoi itsekseen, ”minä olen puuhannut paljon mekaniikan kanssa, enkä ole törmännyt koskaan tähän valmistajaan. Musta kämmen logona joka pirun osassa. Varmaan joku Metru Nuin uusi menestyjä.”
”Ei kovin uusi”, Deleva sanoi puhuen ensimmäisen kerran, ”Minulla on ollut tämä käsi jo pitkään, mutta en kyllä tiedä valmistajaa. Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita”.
”Oli miten oli, tämä voimavarsi pitää hitsata. Odottakaan hetki niin haen laitteet neloshallista.”
”Ei tarvitse”, Umbra sanoi ja nappasi pienen varren Tongun sormin välistä. Valon Toan sormesta lähti ohut ja kirkas valonsäde, joka hitsasi varren saumattomasti ehyeksi.
”Kiitos vaan”, Tongu sanoi kun U heitti osan takaisin hänelle. Kyklooppi asetteli osat takaisin mekaaniseen suojakoteloon ja sulki sen kannen. Deleva palautti virran ja tunnon käteensä ja heilutteli sitä ilmassa.
”Toimii. Kiitos tästä”, Kakamakasvoinen Toa sanoi. Umbra hyvästeli Tongun ja Matoranin ja Toat lähtivät takaisin kohti Klaanin linnoitusta. Tongu jäi tutkimaan romulootasta sattumalta löytämäänsä aktuaattoria.
”Eiko tuo ollut yksi legendan keltaisista jättiläisistä?” Deleva kysyi kun Toat kävelivät ylös Klaanin mukulakivikatua.
Kun Joy heräsi, hän ei tiennyt, missä oli. Sitten hän muisti Bartaxin ampuneen häntä, hän muisti ilmalaivan. Muistot tulvivat hänen mieleensä. Matoro oli poissa.
Hän vilkuili ympäriinsä. Metsästäjä oli vangittu prototeräksiseen häkkiin, josta ei käynyt pakeneminen. Joy mietti, missä sairas makuta mahtoi luurata. Ja missä oli Summerganon? Sitten hän kuuli äänen.
Sssenkin ssssäälittävä mato! MISSSÄ SSSE ON? Sitten Sadjen ääni: Minä en AAARGH en tiedä! En! En todella tiedä, ei, ÄLÄ! Seurasi hirvittävää kirkunaa. Nyt kirotun Athisi nimeen, paljasta, mitä te teitte sille sirulle. Minä tapan sinut vähemmän tuskallisesti kuin alun perin aioin. Mmminä en en tiedä älä, pyydän Joy ei olisi välttämättä halunnut kuunnella. Metsästäjän aivot tekivät täyttä työtä ongelmien ratkaisemiseksi. Kuului ääni, kuin märkää lihaa lyötäisiin metallitangolla. Sadje parkaisi. Sssssinä olet ssseuraava, Toa! kirkaisi makuta ja iski jälleen jotakin. Summerganonin ääni ähkäisi tuskasta. Nyt Killjoy irvisti. Hän piti tilanteesta nyt vielä entistäkin vähemmän. Puoliksi vasten tahtoaan Killjoy alkoi tarkkailla ääniä tarkemmin. Hän halusi tietää, mitä tapahtui.
Hetken oli hiljaista. Sitten Abzumo sanoi niin hiljaa, että Joyn oli vaikea kuulla: Josss ssssinä et tiedä mitään, ehkäpä yssstävässsi tietävää. Vihaan sssitä, kuinka mielesssi on liian hyvin sssuojattu, matoran. Messsstarisssi toimi viisssaassssti. Mutta ehkä ssssinusssta sssilti voi olla hyötyä minulle.
Hetken hiljaisuus. Killjoy kuuli pienet askeleiden kääntymiset.
Ssssinä, Summerganon, lienet toveriassssi viisssaampi. Misssä ssse ssssiru on? Valitettavasti minun on annettava sama vastaus ja toivottava, että sinulle kelpaa, mitä minulla on annettavanani, Summerganonin ääni sanoi yllättävän rauhallisesti. Ja minä myös toivon, että sinä päädyt kuoltuasi syvimpään helvettiin. Abzumo nauroi. Hän nauroi pitkään. Minä olen sinun helvettisi.
Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumon myrkyllinen ääni sanoi: Ehkä minä en sssaa mitään aikaan kiduttamalla sssinua, mutta mitähän tapahtuisssi, jossss sssinä näkisssit, mitä tapahtuu tälle pienelle matoranille? Senkin sairas se- Suga ei ehtinyt lauseen loppuun, kun häntä hakattiin jo jollain. Vaikene, typeryssss. Vaikene, ja katssso, mitä ssssinun tulee katsssoa. Sadje vinkaisi epätoivoisesti. Naurua. Hei, lähteeköhän sssiitä vielä kovempi ääni, mitä luulet, Sssuga? Joy ei olisi halunnut kuunnella. Hän huomasi olevansa kiitollinen siitä, ettei itse ollut näkemässä tapahtumia. Tiedätkösss, Sssummerganon, pian näet, miten tämä metallinen lehmä toimii. Kuului metallisen luukun avaamisen ääni. Sadjen ulina vaimeni hieman, mutta se oli yhä kuuluvaa. Luukku meni kiinni. Samalla Joy vihasi sitä, ettei voinut nähdä mitään pimeässä huoneessa, mutta toisaalta oli kiitollinen. Kuurous olisi ollut seuraava toive.
Nyt sssytytän tulen tänne alle näin. Ja ssssitten tuli lämmittää metallisssta lehmää, jonka sssisssällä yssstävässssi on. Alkaako sssytyttää? Suga ei sanonut mitään. Kului ehkä minuutti, ja sitten Sadjen parkuminen alkoi kuulua entistä selvemmin sen voimakkuuden kasvaessa. Voin vain kuvitella, sanoi Abzumo julmasti, miten ikävältä tuntuu tulikuuma metalli ihoa vasssten. Taidankin kuumentaa niin kauan, että metalli ssssulaa. Vaikkakin on ssssääli tuhlata hyvä lehmä.
Killjoy kiroili nyt ääneen. Hän ei edelleenkään saanut kunnollista otetta kehostaan.
Mmmminä paljastastaaaaaaaaaan! Sadje kirkui. Mmminä kerrroon missssä se oooon! Et sssinä kerro. Ssssinä kuolet. Minä TIEDÄN! MINÄ TIEDÄN, MISSÄ SE ON! Onnenonkija. Ehkäpä kokeilen onneani. Peliähän tämä vain on, Abzumo sanoi myrkyllisesti ja ilmeisesti sammutti tulen. Kuului luukun avaamisen ääni taas, ja Sadjen voivotus vahvistui. Sugan ääni henkäisi syvään, ja tämä yritti tukahduttaa äänensä. No niin, hyönteinen. Missä. Sadje kuiskasi niin hiljaa, että Joy ei kuullut hänen sanojaan. Abzumon reaktio oli kuitenkin voimakas. Sssinä sssiis väität että minä ei. Ssssinä valehtelet. Tutki mieleni, se on totta! Minä päästän sinut sisään.
Oli taas hiljaista. Sadje alkoi parkua ääneen. Ei, ei sitä minä haluan unohtaa sen Pahuus ei välittänyt. EI! Se on yksityinen!
Hetken kuluttua Sadje vaimeni ja Abzumo huokaisi. Näin sssiis päässsi käymään. No niin. Lähettäkää miehiä tutkimaan rauniot. Hänen ruumiinsssa on löydettävä. Makuta kuulosti jälleen saapastelevan edestakaisin. Sitten hän tokaisi: Hakekaa vahki.
Kaksi pikimustaa olentoa ilmestyi pimeydestä ja avasi häkin oven, riuhtoen Joyn ulos häkistä. Sitten ne sitoivat hänet tuoliin, mikä osoitti, että Abzumo piti häntä vaarallisimpana heistä. Kaikin puolin viisasta, Joy ajatteli katkerana. Olennot raahasivat tuolia niin, että hänen polvensa laahautuivat maata pitkin. Sitten valo tulvahti hänen silmiinsä ja hän sokaistui hetkeksi. Hyvää huomenta sssinullekin, kenraali Killjoy.
Joy huomasi tuijottavansa suoraan Makutan verenpunaisiin silmiin. Violetinmusta haarniska yllään, musta viitta harteillaan ja kanohi Avsa kasvoillaan Makuta seisoi hänen edessään. Joy näki Abzumon ensimmäistä kertaa, ja tästä huokui epämiellyttävyyttä. Olen kuullut sinusssta paljon, kenraali. Minä en ole kuullut sinusta paljonkaan, sihisijä. Sssitä parempi. Sssinun ei tarvitssse tietää minusssta mitään. Olet oikeassa. Nyt kun ajattelen, niin ei identiteetin tieto ole ennenkään estänyt minua repimästä kenenkään selkärankaa irti. Killjoyn puheesta huokui pidättelevä tyyneys. Hän vilkaisi ympäri huonetta. Huonekaluja ei juuri ollut, vain suuri metallinen lehmä seinän vieressä ja yksi pöytä. Suga istui yhdessä nurkassa, Sadje makasi hänen lähellään. Sugan kädet oli kahlittu paksulla kettingillä.
Sinä olet mielenkiintoinen henkilö, Killjoy. Tälläkin hetkellä niin täynnä vihaa, mutta kuitenkin… ah, tunteeton. Melkein huvittavaa. Edellinen tappamani Makuta sanoi aivan samaa. Abzumo nauroi häijysti. Ja kukahan ssssse mahtoi olla? Pitäen äänensä kylmän monotonisena, Killjoy hymähti. En tiedä kuinka kauan olet ollut erakoituneena vielä kunniaa sisältävien lajitoveriesi joukosta, mutta muistanet varmaan erään tovereistasi valinneen taannoisessa sodassa väärän puolen.
Abzumo käveli ikkunan luokse ja katseli ulos. Summerganon mulkoili häntä nurkasta. Minä olen rakasssstaja, en taissstelija, makuta sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi iski Sugaa nyrkillään kasvoihin. Toa voihkaisi tuskasta ja lyyhistyi paikoilleen. Killjoy huokaisi syvään ja pudisteli päätään hiljaa Summerganonin saadessa osuman. Hänen kärsivällisyytensä pingottui koko ajan kireämmälle. Siinä tapauksessa haluat varmaan valottaa hieman asioita. Sinun kannattaisi myös tehdä se pian. Nämä välineet, joilla minut on tähän sidottu, ovat edelleenkin vain köysiä. Ja minä sentään olen tottunut aukomaan näillä käsilläni Makutojen kalloja. Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa hänen naurunsa sortui lopulta kuin särkyvän lasin ääneksi. Minä tiedän, että köydet eivät pidättele sinua. Se ehkä pidättelee, että puvussasi on oikossssulku.
Metsästäjä hätkähti. Makuta oli oikeassa. Killjoyn kypärän visiirissä ei vilissyt tietoja ympäristöstä, eikä puku tehnyt mistään minkäänlaisia havaintoja. Killjoy kirosi mielessään. Tämän ratkaiseminen vaatisi aivotyötä. Ei kauaa. Eikö? makuta sanoi ja virnisti. Hän saapasteli takaisin Joyn luokse kädet selkänsä takana hymyillen irvokkaasti. Oikosulku on mitä oivallisin asia. Sinähän toki tiedät, että virtapiirin ulkoinen vastus on silloin lähellä nollaa. Killjoy tiesi. Tiesi liian hyvin. Hänen haarniskansa raskaus esti hänen käsiään liikkumasta. Köysien rikkominen tässä tilassa oli turhaa. Hän ei halunnut antaa Makutalle uusia ideoita. Uskonpa, ettei sillä ole minun kannaltani mitään vaikutusta. Minua kiinnostaisi tietää, millä virtalähteellä sinun pukusi toimii. Nimittäin oikosulussahan se tyhjenee melko järissssyttävän nopeassssti. Ehkäpä jopa tuhoutuu.
Abzumon hymy kapeni. Nyt Killjoy antoi itsensä nauraa. Pienen hetken. oletko sinä ihan oikeasti niin sokea, että väität tätä edelleen puvuksi. Tätä sotakonetta ei pyöritä mikä tahansa voimanlähde. Sitä pyöritän minä itse. Omalla elinvoimallani. Tämä ei ole puku. Tämä olen minä. Ssse on sinun kannaltasssi hieman kurja juttu. Akku olet ssssinä.
Killjoy irvisti kypäränsä takana sanomatta mitään. Makutan epämiellyttäviä kasvoja tuijottaen Metsästäjä odotti puheen jatkumista. Etkö ollut tietoinen tällaisesssta heikkoudesssta, Killjoy? Sinä, joka pidät itsseässsi teknikkona. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja näin käy. Tuolla logiikalla jopa sykkivä sydän on heikkous. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja huomaat, ettei sydämesi enää lyö. Mutta toisin kuin he, minut voi lamauttaa, rampauttaa ja riisua aseista. Mutta tappaa… en usko että kukaan tulee pystymään siihen makuta. Minussa on salaisuuksia, joista edes sinulla ei ole käsitystä. Jotain sellaista jota sinun kauas löyhkäävä itsekehuinen mahtisi ei kykene ymmärtämään.
Abzumo ei enää nauranut. Hänen äänensä oli täysin vakava. Minä kykenen ymmärtämään koko joukon asioita, joista sinä et tiedä minun ymmärtävän. Minä tiedän, kuinka tämä universumi pohjimmiltaan toimii. Minä tiedän, kuinka luoda elämää, kuinka tuhota sitä. Minä tunnen mielen salaisuuksista enemmän kuin useimmat lajitoverini. Minä olen saava käsiini Nimdan. Sinulla ei ole käsitystäkään sen mahdista, kenraali hyvä. Sinun salaisuutesi ovat pelkkiä matoralaisten torijuoruja tämän universumin suurimpiin mysteereihin verrattuna. Killjoy huomasi vakavoitumisen keskustelussa. Hän huomasi osuneensa oikeaan kohtaan. Sinä luulet olevasi jotain suurta. Jotain… vaikutusvaltaista kenties? Kuvittelet kenties kykeneväsi jumaluuksiin kaikkine voiminesi. Niin oli sodassa taistellut ystäväsikin. Ja hänen kohtalokseen koitui juuri tuo sama luottamus omaan ymmärrykseensä. Sinun kaltaisesi sairas mieli ei kykene kuvittelemaan todellisia jumalia. Sellaisia jotka muiden ymmärtämisen sijaan luovat täydellisyyksiä. Absoluuttisia täydellisyyksiä. Virheettömiä luomuksia. Oletko koskaan edes unelmoinut sellaisesta? Sillä tässä maailmassa on olentoja jotka ylittävät sinun säälittävät pyrkimyksesi. Ja minä olin se, joka toi tällaiselle olennolle lopun.
Abzumo tarttui Killjoyn päähän ja väänsi sitä taaksepäin pakottaen tämän katsomaan hänen silmiinsä. Minä tiedän. Ei ole jumalaa. Ei Athia, ei, mutta Mata Nui. Suuri Henkenne on jotain aivan muuta kuin ehkä on kuviteltu koko tämän ajan. Ja sinä, sinä olet huomaava, että minä en ole kuka tahansa makuta. Jos sinä olet todella kukistanut jonkun minun kaltaiseni, tämä oli surkea typerys. Minä en epäonnistu. Minusta tulee tämän universumin ylin jumala.
Abzumo alkoi nauraa hysteerisesti. Ssssille, mikssssi sssssinä olet täällä, on ssssssssyy. En minä turhaan jättänyt ssssssinua eloon, en ssssssuinkaan. Epämukavasta asennostaan huolimatta Killjoy väänsi huulilleen uhmakkaimman äänensä ja kypärän luoma metallinen kaiku jylisi väristen tilassa. Antaa palaa friikki. Kakista ulos.
Makuta paiskasi Killjoyn tuoleineen päivineen huoneen toiselle laidalle niin, että tämä lensi selälleen. Hänen tuolin selkänojan taakse sidotut kätensä jäivät lattian ja hänen oman painonsa väliin. Sinä houkka pelaat aikaa vapautumisyrityksillesi! Mutta usko pois, Killjoy. Sinun on turha elätellä toiveita vapaudesta. Ssssinä et enää ikinä ole vapaa. Mielipuolinen nauru kaikui huoneessa. Abzumon silmät hehkuivat entistä punaisempina, ja Summerganon oli näkevinään hänen varjossaan häiriön, ikään kuin aallon, joka kävi koko hahmon jaloista päähän asti.
Minä olen järjestänyt sinulle hauskan tapahtuman, aivan täysin ssssinua varten, kenraali. Killjoy karjahti yrittäessään epätoivoisesti saada energiaa kiertämään raajoissaan. Killjoy tunsi energiatasonsa kasvavan silmittömän raivon noustessa hänen kalloonsa. Mutta se ei ollut vielä tarpeeksi. Samaan aikaan Killjoy piti katseensa tiukasti Makutassa. Raskaasti hengittäen Metsästäjä valmistautui pahimpaan. Me lähestymmekin kohtaamissspaikkaa, arvon herrasssväki, Abzumo ilmoitti huoneeseen astuneen pikimustan hahmon supistua jotakin hänen korvaansa. Laskeudumme viidessä minuutissa.
Viisi minuuttia. Viisi minuuttia aikaa toteuttaa viimeinen mahdollinen suunnitelma. Killjoy tiesi sydänkivensä olevan heikko. Tiesi, että hänen elinaikansa olisi joka tapauksessa lyhyt. Mutta riski olisi otettava. Killjoyn toivo piili nyt noissa viidessä minuutissa ja niiden tuomassa latausajasta. Hitaasti mutta varmasti Killjoy tunsi kuinka kuula hänen sisällään alkoi puskea viimeisiä energianrippeitään raakana hänen suoniinsa.
Neljä minuuttia. Makutan raastava olemus nosti varjon Killjoyn makaavan ruumiin ylle. Summerganon oli ainoa, joka katsoi suoraan Metsästäjään. Kukaan ei tiennyt, mitä tuleman piti.
Jäljelle jääneet minuutit olivat hyvin tuskallisia niin kahdelle klaanilaiselle kuin yksinäiselle järkyttyneelle matoranillekin. Summerganon horjahti kumoon aluksen tärähtäessä äkkinäisesti. Alus oli pysähtynyt. Killjoy ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut missään vaiheessa aluksen menettävän korkeutta. Mihin se olisi voinut pysähtyä
Tutuksi käsittelijäksi tullut tumma hahmo kumartui Killjoyn ylle tarttuen tätä kaulasta ja nostaen tämän vaivatta ylös. Killjoy sulki silmänsä valon tulvahtaessa hämärään alukseen. Ennen kuin Killjoy edes tajusi, mitä tapahtui, hän tunsi rojahtavansa vasten metallia. Kirkas valo paistoi hänen ympärillään ja viileä tuuli puhalsi hänen haarniskansa raoista. Hän oli ulkona.
Ssssssinun aikasi on koittanut.
Metsästäjä tunsi, kuinka koura tarttui hänen niskaansa ja nosti hänet polvilleen. Auringon valo häikäisi Killjoyn silmiä. Hänellä kesti hetki totutella valoon. Hän huomasi olevansa metallisella kannella, ja hänen ympäriltään kuului useiden aluksien huminaa ja moottorien jylläystä. Hän tajusi pilvien olevan lähellä. He olivat korkealla.
Killjoyn vasemmalla puolella seisoi hopeiseen haarniskaan pukeutunut olento. Tuo olento ojensi Killjoyn selän takana vahtaavan makutan kouraan valkoisena hohtavan pyöreitä objekteja sisältävän pussukan. Killjoy kuunteli tyytyväistä myhäilyä yrittäessään samalla epätoivoisesti tarkentaa katsettaan vieläkin virrattoman kypäränsä takaa.
Yllättäen muuttunut tilanne ei ollut kuitenkaan sellainen, johon edes voimiaan keräävä metsästäjä olisi voinut valmistautua. Makutan sähisemä Onnea matkaan, kenraali sai Killjoyn vain toivomaan raajojensa toimivuutta ja käsiä tuon sairaan luikun kurkulle.
Sitä hän tarvitsee. Voi… hän tarvitsee sitä paljon.
Killjoyn energiaa pumppaava sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi. Nuo sanat ja ääni, joka sen lausui, tunkeutuivat syvälle Killjoyn sisimpään. Se saapui kuin tyhjästä. Ääni jota ei pitänyt olla olemassa. Korkea, ivallinen, selkäpiihin tunkeutuva ääni. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin hän oli kauhuissaan. Killjoy halusi pois. Halusi juosta. Hän ei voinut. Aika oli loppunut kesken.
Metsästäjä nosti hitaasti katseensa. Hän näki nyt. Näki tarpeeksi. Näki metallisen taivasta halkovan lyhyen sillan toisessa päässä seisovan hahmon. Siniharmaa panssari, yksi hohtava silmä kypärässä, suuret putket, jotka pumppasivat energiaa tuon massiivisen, Killjoyta itseäänkin suuremman olennon sisään.
Ääni oli peittänyt kaiken. Summerganonin huudot vaimenivat hitaasti Killjoyn takaa. Killjoy ei kuullut kuinka alus hänen takaansa lähti. Ei kuullut enää sitä meteliä, minkä tuo tyhjästä ilmestynyt metropoli tuotti. Lamaantunut soturi ei voinut millään uskoa kuulemaansa.
Nouse ylös Killjoy. Sinun on tullut aika palauttaa minulle se, mikä ei sinulle kuulu.
Punainen metsästäjä väänsi katseensa tiukasti kohti haarniskoitua tummaa soturia. Hän näki mustan käden maalattuna tämän rintapanssariin. Käheällä äänellä, uhmakkuutta keräten, Killjoy puhui:
Sinunhan pitäisi olla kuollut Purifier.
[spoil]Killjoy kirjoitteli tästä ainakin puolet. Häntä siis ylistäkää.[/spoil]
Mukulakivinen aukio kylpi kaikissa sateenkaaren väreissä, kun kaupungin kirjavat asukit tungeksivat sen keskellä olevan, vanhan puulavan ympäristössä. Torin laidalla vanhan kivisen kellotornin vanha viisari jyskytti menemään jossain puolenpäivän kieppeillä. Ja aurinko paistoi.
Pormestari mulkoili puisella korokkeella komeilevia sankareita hyvin, hyvin vihaisesti. Jalkapuusta käsin. Kepe, Snowie ja Harkel sen sijaan olivat yhtä hymyä, ja Suflerykin näytti iloiselta. Tilapäisesti kaupungissa korkeinta valtaa käyttävä Nui-Korolainen, parlamentin puheenjohtajana toimiva Ga-Matoran, kiinnitti juuri pronssisilla, Hahnah-rapukaiverruksilla koristelluilla rintamerkeillä nelikon harteille tummansinisiä, lyhyitä viittoja. Harkelin ja Sufleryn kanssa Ga-Matoranilla ei ollut mitään ongelmia, mutta Klaanilaiset olivat kiusallisen pitkiä viitan tyylikkäälle ripustamiselle. Pian paikalle kuitenkin saatiin laatikko, ja työ jatkui. Klaanilaiset kumarsivat kiitollisina, vaikka Kepen mielestä Snowien ele muistutti hieman liikaa niiausta.
Lopulta viimeinenkin hakanen kliksahti kohdalleen ja Ga-Matoran astui loitommas. Siitä hän käveli ryhdikkäästi takaisin tummaan, kiiltävästä puusta valmistettuun puhujanpönttöön, jonka ulkokuoressa komeili sama rapukaiverrus. Samasta pöntöstä käsin hän oli hetki sitten lukenut pormestarille jaetut syytökset. Asiat tulisivat kuulemma muuttumaan Nui-Korossa. Uudet vaalit pidettäisiin pikimmiten ja välit Bio-Klaanin väen kanssa koetettaisiin saada tervehenkisemmiksi. Vaikeat ajat tulisivat vaatimaan kahden saaren suurimman asutuskeskuksen saumatonta yhteistyötä. Lisäksi hän oli hehkuttanut klaanilaiskaksikon, viiksekkään komissaarion sekä ujon poliisilaitoksen sihteerin panosta asiaan.
Ja nyt nämä neljä sankaria, Ga-Matoran jatkoi juhlapuhettaan. Ovat virallisesti Nui-Koron Kaartin virallisia kunniajäseniä!
Hetken väkijoukko hurrasi, mutta sitten puheenjohtaja kumartui taas mikrofonin ääreen.
…paitsi että herra Harkel ja neiti Suflery kuuluvat jo kaartiin, joten he ovat kai sitten sekä tavallisia jäseniä että kunniajäseniä.
Lisää aplodeja, tällä kertaa melko vaisuja.
No ihan sama, nyt heillä on kiiltävämmät mitalit.
Raikuvat suosionosoitukset.
Seuraavaksi Ga-Matoran kutsui Harkelin vielä kertomaan yksityiskohtaista kuvausta rikoksen selvittämisestä ja esittelemään mahtavia naamakarvojaan.
Snowie, Kepe supatti vieressään seisovalle toverilleen. Hm? Valkoinen klaanilainen käännähti tiedemiestä kohti. Meidän täytyisi lähteä. Näinkö luulet? Tiedän. Minuun otettiin yhteyttä Klaanista sillä aikaa, kun poliisit syynäsivät kasaamaamme todistusaineistoa. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä kaikkea kotona on tapahtunut, mutta meidän kannattaisi suoritua tästä keikasta mahdollisimman pikaisesti.
Kaksikko suuntasi lavalta alas puisia portaita pitkin, ja väkijoukon keskeltä raivauduttuaan Snowie ja Kepe kulkeuttivat itsensä hieman syrjemmälle. Harkelin jatkaessa puhettaan ja suuren yleisön katseiden kohdistuessa niille suunnille oli kahden klaanilaisen helppoa suunnata askelensa kohti majataloa. Iloisen ryhmähengen pariin kumpikin olisi jäänyt kernaasti, mutta nukkumatta jäänyt yö sekä Nimda-uskonnon salojen selvittäminen ajoi kaksikkoa kohti lepoa ja matkan jatkamista.
Torin laidalla kumpikin vielä vilkaisi taakseen. Puulavalla Suflery näytti poikkeuksellisen eksyneeltä, kuin jotain katseellaan etsiväiseltä, ja Harkel loisti mikrofonin ääressä, viikset tuulessa liehuen.
[spoil]Matoro viimeisteli tämän viestin. Kiitos hänelle.[/spoil]
Jos kuolemaa ei osaa odottaa, se ei tunnu yhtä pahalta kuin silloin, kun sitä osaa.
Kun irrotin otteeni Joyn kädestä, tuntui kuin maailma olisi loppunut. Se olisi loppuva minun osaltani, näin ajattelin pudotessani liekkimereen. Kymmenen sekunnin pudotus tuntuu yllättävän pitkältä. Sen aikana ehtii ajatella aivan liikaa. Kuinka näin saattoi tapahtua? Ei ollut harppuunaa, ei pelastavaa kättä sen paremmin itsellä kuin kellään muullakaan. Killjoy pyyhälsi yhä kattoa kohti suihkumoottoreillaan kaikki muut mukanaan, mutta minut oli tuomittu. Minut oli tuomittu kuolemaan.
En ehtinyt auttaa Klaania löytämään ja tuhoamaan kaikkia Nimdan siruja. En ehtinyt tutkia athismin salaisuuksia. En ehtinyt seikkailla ystävieni kanssa Seikkailua oli kyllä tullut ennen Nimda-jahtia runsaasti. Umbran kanssa seikkailu oli ollut hauskaa, pelottavaa, vaarallista. Oli saanut viettää aikaa hyvän ystävän kanssa.
Nuket vainosivat minua loppuun asti. Enkö päässyt niiden muistolta pakoon ennen kuolemaani? Oliko sillä väliä? Kadunko jotakin?
Kadunko.
Itroz. Naamioni. En ehtinyt selvittää niiden merkitystä. En ehtinyt puhua Manulle, kysyä, oliko hän selvittänyt Itrozin muistiinpanoista jotain. En ehtinyt vierailla Metru Nuilla. En ehtinyt
Liekit ovat kuumia. Ne polttavat, sulattavat jään. Savu tukkii sieraimet, yskittää. Mitään ei enää näy, paitsi punaista kajoa savun läpi. Viides kerros on täysin kadonnut, liekkien verhoama. Kaikki on tulessa, ja putoan sen kaiken läpi kuin hidastettuna, kuin aika todella hidastuisi. Kaikki mielessäni.
En ehtinyt pelastaa Rautasiivelle jääneitä klaanilaisia. En ehtinyt kukistaa Metorakkia. Viimeinen ateriani oli typerä ananassoppa. En voi enää nauttia Klaanin mahtavista ruoista, en kahvion virvokkeista, mukavista äänistä, hauskoista keskusteluista. En tähtitaivaan katselemisesta, en uimisesta, juoksemisesta en elämästä.
Ei enää täpäriä pelastumisia, hurjia taisteluita, tylsiä toimimattomuuden hetkiä. Ei enää ystävien kuoleman suremista, ei voitosta riemuitsemista, ei rohkeutta, ei pelkoa, vain kuolemaa.
Ajatusten irrationaalisuus ja epälooginen järjestys ja sanoja, joita vain Manu käyttäisi, hassua. Filosofia ei yleensä ole minun alaani. Ennen kuolemaa pystyy kaikkeen. Vaan ei. Voi. Pelastaa.
Itseään.
Eikä muita.
Enää. Koskaan.
Neloskerroksen mustuneen ja hiillostuneen puulattian läpi iskeytyminen, kaiken polttavan kuumuuden tunne. Hengittäminen ei enää ole mahdollista. Keuhkot ovat täynnä savua. Kyynel valuu suljetusta silmästäni. Naamion sisältä kumpuavat ajatukset, niin, ne ovat täynnä paniikkia, pelkoa. Kuolemasta. Minä en ole ainoa, joka pelkää kuolemaa hetkenä, jona se koittaa. Luonnollista. On luonnollista pelätä kuolemaa, miksi ei olisi? Elämän tarkoitus on säilyä hengissä kuolemaan saakka. Vai onko kuolema itsessään elämän tarkoitus? Kuolemaan kaikki päättyy, siihen kaikki huipentuu.
Ei. Ei se voi olla niin.
Saavuin Klaaniin melko pian sen perustamisen jälkeen. Olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että se koituisi kuolemakseni? Bio-Klaani ja sen tehtävät. Nimda ja sota Allianssia vastaan. Makuta Abzumo, Makuta Nuin verivihollinen oli murhannut minut.
Kadunko. Sittenkin.
Ehkä jotain
Ystävät. Olisin halunnut tavata heidät vielä… Umbran, Sugan, Äksän, Bladiksen, Snowien Kepen, Manun, Tawan, Guartsun Gekon Keetongun, telakan matoranit. Bobin, Kupen, arkistomyyrät Vaehranin ja Gahlok Van. Domekin. Kongun. Kapuran.
Kadun, että en ollut varovaisempi. Kadun, että lähdin tälle matkalle. Kadun, että uskoin, naiivisti, uskoin, että athistit olisivat todella antaneet meille sirunsa. Uskoin Sadjea. Joy epäili, minä en ollut yhtä skeptinen.
Olisiko pitänyt? Olisiko pitänyt varoa? Ei. Se en ole minä. Tällainen minä olen.
Matoro the Blacksnown viimeinen ajatus. Nytkähdys. Kuolema.
Tummanpunainen ja solakka hahmo kiisi läpi meriveden. Sen voimakas häntä auttoi sen uskomattomiin nopeuksiin ja virtaviivainen pää halkoi vettä tehokkaasti. Yllättäen tämä torpedon lailla kiitävä matelija käänsi kurssinsa ylöspäin ja halkaisi veden pinnan. Se pääsi meren aallokosta yhdellä loikalla rantaan.
Nuori, hoikka Zyglak katsoi laskeutumispaikkaansa. Saaren länsirannikon tuuheat metsäosat sopivat naaraan tarkoituksiin hyvin. Se tarkkaili ympäristöään varovaisesti. Metsän oman puheen lisäksi mitään ei kuulunut.
Lehu, se ajatteli mielessään. Matoranin kieltä.
Lisko oli mielissään siitä, ettei sitä seurattu. Vaikka Skakdit pitivät mahdollisimman tarkkaa kirjaa Zyglakien tulemisista ja menemisistä, menettivät palkkasoturit täysin liskolajin hallinnan, kun oli kyse merestä. Skakdit eivät voineet estää Zyglakeja hakemasta merestä kalaa, eivätkä liioin voineet tietää, mihin liskot todellisuudessa menivät.
Enkä minä pidä tarkkailtavana olemisesta, tummanpunainen Zyglak ajatteli. Hän oli tullut taas tänne metsän rauhaan. Teräväkyntisten jalkojen askeleet johtivat samalle aukiolle kuin aina ennenkin. Muutama veitsi ja keihäs odottivat onton puun sisässä, valmiina harjoituksiin.
Rasahdus.
Nuori naaras seisahtui niille sijoilleen. Zyglak otti hiljaa vasemmalla kädellään käyrän heittoveitsen käteensä ja terästi kaikkia aistejaan. Hän tarkkaili ympäristöään niin keskittyneenä kuin kykeni. Yksittäisiä kellertäviä ja oransseja lehtiä putoili hiljalleen ilman halki ja kultaiset heinät huojuivat tuulessa. Mutta ei mitään rasahtavaa.
Paitsi-
Zyglak otti muutaman nopean askelen ja loikkasi. Ilmalennon aikana hän ehti kuitenkin havaita tehneensä niinkutsuttua hätävarjelun liioittelua, sillä rasahtelija oli toinen Zyglak. Päkts-muks.
Auuutsh! päästi naaraan hypyn kohteeksi päätynyt lisko suustaan. Mei, mitä sinä teet. Hm. Ei kannata hiippailla varjoista selustaani, nuori ja tummanpunainen törmäyksen osapuoli totesi noustessaan taas jaloilleen. Sitä paitsi mitä sinä edes teet täällä? Toinenkin Zyglak, nuori hänkin, väriltään sinivihreä ja sukupuoleltaan mies, nousi myös seisomaan. Minun piti varmistaa, kuka sinä olet, ennen kuin tulen esiin. Mei, tiedät, ettet saa karata tällä lailla.
Mei kääntyi toista matelijaa kohti. En minä kestä sitä paikkaa. Tiedät hyvin, mitä tarkoitan.
Hän tiesi hyvin, mitä Mei tarkoitti.
Bio-Klaanin saaren pohjoisosat, Allianssin luolatukikohta
Ruosteisen raudan värinen ja hajuinen, raskaasti haarniskoitu Skakdi-soturi repäisi seinällä roikkuneen, Zyglakien muinaista merijumaluutta esittäneen kivitaulun alas ja ripusti tilalle suurpiirteisesti piirretyn kartan. Sitten hän iski seinään kiinni muutamalla suurella naulalla rikkinäisen Matoran-naamion. Skakdi otti muutaman askelen poispäin seinästä ja ihaili sisustusteknillistä ratkaisuaan. Kyseinen valtavan luolan kattoon rakennettu huone oli nyt viimeistä piirtoa myöten kokenyt todellisen muodonmuutoksen. Nyt sitä saattoi kutsua todelliseksi sotapäällikön saliksi, ja korkea-arvoinen raudanharmaa Skakdi istui hyvin tehdyn työn päätteeksi valtaistuimelleen. Hän vilkaisi alas lattiaan asennetusta, luuritilällä peitetystä luukusta.
Hmph, hän tuumi mielessään tutkaillessaan katseellaan luuristikkoa. Tuon materiaali on vaihdatettava johonkin sivistyneempään. Kenties lähikylissä on vielä jotain irti revittävää.
Suuren luolan maisema levittäytyi alla ja Skakdi virnisti rumaa hymyään niin, että koko hammasrivistö näkyi. Alhaalla, kivisen luolan purojen halkomalla pohjalla kaikki meni niinkuin pitikin. Zyglak-jonot kuljettivat Skakdien sotamateriaalia luolaan: miekkoja, keihäitä, kypäriä, kiväärejä, raskasta tykistöä. Muutama Skakdi tarkkaili työn laatua päällikön istuimistaan. Raudanharmaa Skakdi nousi omalta vastaavalta penkiltään, ja lähti kulkemaan huoneen nurkassa oleville askelmille. Se nousi ylöspäin, luolan katon sisään. Siitä pääsi kulkemaan tunnelia pitkin muihin valtavan pääluolan katossa roikkuviin rakennuksiin ja seinää pitkin myös pohjalle asti.
Hetken kuluttua raudanharmaa Skakdi pääsikin strategiapalaverihuoneeseen. Luonnollinen luola, jonka keskellä oli ollut suuri lampi, kylpi aiemmin valokivien sinertävässä hehkussa. Nyt lampi oli peitetty laudoituksella ja valokivet korvattu osin soihuilla, osin hehkulampuilla. Kaikki tämä oli kuitenkin vain pientä, sillä todellinen muutos oli huoneen käyttäjissä. Zyglakit eivät enää päättäneet omista asioistaan, vaan se työ oli nyt Skakdien.
Ja hyvä niin, sillä toisin kuin nuo skarrarin liskomiehet, me saamme hyödyllisiä asioita tehdyksi.
Samaan aikaan Klaanin saaren itärannikolla Skakdien joukko-osasto poltti erään pienen Matoran-kylän viimeisenkin asumuksen matalaksi.
[spoil]Ja sitten aivan toisaalle. Nämä osat eivät liity toisiinsa mitenkään, kunhan julkaisen samaan aikaan.[/spoil]
Nui-Koro, pieni rakennus
Lisää likaisia huonekaluja puski sisään Snowien aistien välityksellä, kun hän istui pubissa. Kepen ja Harkelin mentyä kabinettiin tekemään laskelmia lumiukko ja hento Suflery olivat jääneet kahden. Nyt oli jo aamuyö. He istuivat pienen pyöreän pöydän ääressä, jonka vahapintaiselle pöytäliinalle oli sulanut useampia kynttilöitä. Miksi, keltainen Matoralainen aloitti vaisusti. Miksi sinä et mennyt kabinettiin?
Snowie käännähti natisevalla tuolillaan katsomaan keskustelukumppaniaan paremmin. Klaanilainen oli yllättynyt, sillä tämä oli ensimmäinen Snowien kuulema kerta, kun tämä neiti aloitti keskustelun. Katsos, Snowie puhui mielestään hieman liian tietäväisellä äänellä. Ei minusta ole siellä mitään iloa. Poliisi ja tiedemies kasaavat todistusaineistoa veropetoksista, enhän minä sitä tajuaisi. Olisin vain tiellä. En minä oikeasti tahdo tungetella.
Sufleryn Suuren Kanohi Komaun takana hänen vihreät silmänsä muuttivat ilmettään. Snowie ei osannut sanoa, mihin suuntaan. Matoralainen kuitenkin jatkoi puhettaan. Et sinä nyt varsinaisesti tyhmältäkään vaikuta. Heh, lumiukko naurahti ja nousi seisomaan. En minä pidäkään itseäni tyhmänä. Mutta asiain laita on niin, että huomattavasti kyvyttömämpi käyttämään aivojani tällaisissa asioissa kuin vaikkapa tuo ystäväni takahuoneen puolella. Puhuessaan Snowman käveli vähän matkan päässä sijaitsevalle nuhjuiselle, tummanvihreällä sohvalle ja istahti sille kasvot keskustelukumppaninstaan poispäin.
Klaanilainen silti, Suflery vastasi loitonneelle Snowielle. Tiedän kyllä, mitä porukkaa olette. Vaikka me Nui-Korolaiset esitämme mieluusti olevamme saaren ’vanhan kaupungin’ parempaa väkeä, suuri enemmistö ihailee teitä silti. Vanhan pääkaupungin status merkitsee vähän oikean sankaruuden rinnalla. Mmmh. Tuota, en tiedä mikä esti sinua näkemästä minua ja Spinnykkää tuolla viiksikeisarin kämpillä, mutta emme varsinaisesti ole suuria sotureita. Klaanin tohelo-osasto, voisi jopa sanoa. Lyhyen naurahduksen säestämä juttu jatkui. Vaikka hei, Kepe on silti loistava tiedemies. Ei hän esitäkään olevansa mitään muuta.
Suflery kurottautui hieman parempaan ryhtiin ja koetti nähdä selin kääntyneen keskustelukumppaninsa kasvoja. Entä sinä? hän kysyi varovasti. Niin, siinäpä se. Minä ikään kuin olen mukana seikkailemassa, mutta siihen se usein jääkin.
Kabinetin puheensorina kuului asiallisena mutta epäselvänä muminana puuoven takaa. Kepe ja Harkel paiskivat selvästi töitä. Matoralainen oli hetken hiljaisuuden jälkeen juuri vastaamassa jotain, kun Snowie käänsi kasvonsa kohti Sufleryä. Lumiukon suupielet osoittivat ylöspäin, mutta Matoralainen ei osannut mieltää ilmettä hymyksi. Klaanilainen jatkoi puhettaan. Olen vähän pelkuri. Hei, kai sinä kuitenkin- Anteeksi keskeytys, mutta ei. Mitä minä osaan tehdä? Ainoa mainittava taitoni on piiloutuminen, oi kuinka sankarillista. Suflery ei enää vastannut. Enkä väitä, että näkymättömissä oleminen olisi jotenkin kunniatonta. Minä tunsin kerran… Tapauksen, joka kohtasi uhat pääsääntöisesti selkäpuolelta, mutta oli… On silti urheimpia tuntemiani seikkailijoita. Ja hän on sentään Nazorak-karkuri.
Jälleen tauko. Pubin ulkopuolelta kuului aamuisella työmatkallaan kulkevien Matoralaisten ja parin muunkin lajin ääniä. Todistusaineiston parissa työskentely oli jatkunut läpi yön, ja pian aurinko nousisi.
Ja parastahan tässä on ilman muuta se, että minä voisin oikeasti olla hyödyksi. Minä vain en ole. Nyt oli Sufleryn vuoro liikkua huoneessa. Hän nousi tuoliltaan, ja käveli hitaasti kohti Snowien sohvaa. Lumiukko kuitenkin jatkoi: Ja.. Ja… Se ei ole vain sitä. Tein valintani. En ole paras heppu luokittelemaan näitä, mutta… Joku voisi sanoa, että puukotan Klaania selkään.
Lumiukon katseessa näkyi selkeää ahdistusta. Keltainen, hento Matoralainen istui Snowien vierelle ja katsoi tätä tukevahkoa klaanilaista silmiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, kun kabinetin ovi rämähti auki Kepen ja Harkelin saapuessa voitonriemuisesti paperinivohkaa kätösissään heilutellen huoneeseen, eikä Snowie saanut tietää, oliko Suflery ollut sanomassa hänelle jotain lohdullista tai syyllistävää.
Veden alla oli hiljaista ja rauhallista. Bloszarille tuli kaloista mieleen Tronie. Hän alkoi jälleen tuntea surua. Ja hänestä tuntui, ettei ollut oikein uida, rentoutua ja nauttia elämästä, kun hänen ystävänsä oli vangittu Rautasiivelle.
Mitäköhän nyt tapahtui muille Klaanilaisille? Toa ei ollut kuullut Sugasta, Joysta, Matorosta tai siitä Matoranista, jonka nimeä Bloz ei koskaan muistanut. Ei kai yhden sirun hakeminen diploomaattisesti kestänyt kovin kauaa?
Toaa päätti olla vielä hetken veden alla. Hän sukelsi alaspäin ja huomasi pieniä kaloja menevän hänen ohitseen. Niistäkin tuli mieleen Tronny.
Bloz päätti katsella vähän ympäriinsä. Näkyi kaikenlaisia koralleja, erilaisia vesiraheja, vesikasveja ja… laiva.
Laiva oli näköjään uponnut tänne. Se näytti olevan rakenteellisesti heikko, eli tarpeeksi voimakas merivirta pystyisi kuljettamaan sitä. Laiva näytti olevan ikivanha. Mitäköhän sen sisällä olisi?
Toa ui sen luokse ja tajusi ilman olevan vähissä. Pintaan oli kymmeniä metrejä, ilma loppuisi naamarista pian. Bloz ui laivan alle, siinä toivossa, että siellä olisi jokin sukelluskello tai vastaavaa.
Mutta sen sisällä oli vanhoja ilmanaamioita, samanlaisia, joita Bloszar käytti. Pikaisesti hän otti yhden, mutta jos laivalla olisi ilmanaamioita, siellä voisi olla muutakin.
Yksi kuollut Ta-Matoran kellui. Näköjään hän ei ollut ehtinyt poistua laivasta.
Pari Le-Matorania näkyi vähän matkan päästä. Toa ei tiennyt, mikä tämä laiva oli ,ehkä se kuului saaren munkeille, mutta mikään ei liittynyt siihen. Toa oli nähnyt, kuinka ne munkit pukeutuvat, eikä yksikään näistä ollut pukeunut samanlaisiksi.
Ja munkit olisivat varmasti ja hakeneet kaiken tarvittavan täältä, eli tuskin laiva kuului heille. Mutta kelles sitten?
Vähän ajan päästä, vastaan tuli pieni ovi, kannen alla, ja Toa avasi sen. Ilma veti hänet sisään nopeasti ja vedenmyös. Bloszar sulki oven todella nopeasti ja huomasi huoneen olevan ilmatiivis. Vesi ei yltänyt kattoon asti, siinä välissä oli vähän tilaa. Toa ui siihen nopeasti ja otti ilmaa.
”Tuntuupa mukavalta”, Toa sanoi, laittoi ilmanaamion takaisin päähänsä ja alkoi katsoa tarkemmin huonetta.
Paljon laatikoita oli. Toa kurkisti yhteen, avasi sen kannen ja huomasi siellä olevan ikivanhoja aseita. Toisessa oli osia, kuin vanhaa teknologiaa. Ne eivät olleet ruostuneet, se ihmetytti Toaa.
Bloszar avasi monia laatikoita, jokaisessa oli vähän osia, tai aseita. Yhdessä, vähän paksummassa ja painavemmassa, oli kypärä. Toa otti sen ja kolme laatikkoa mukaansa. Hän sitoi ne kiinni narulla, jonka oli löytänyt seinältä, ja lähti ylöspäin, kohti laivaa.
***
Tulen Toa ehti juuri ja juuri pinnalle, sillä happi oli melkein loppu. Bloz ui takaisin laivalle ja vei laatikot hyttiinsä. Hän vähän aikaa päätti rakennella. Kypärä oli ainoa, joka oli hyvässä kunnossa. Toa kokeili sitä päähänsä ja se tuntui sopivan oikein hyvin. Ehkä olisi aika lopettaa naamionkäyttö, eihän sitä Bloz koskaan käyttänyt.
Osat olivat erittäin hyviä aseiden valmistamiseen. Niitä Toa oli juuri tarvinnut. Toa avasi viimeisen laatikon ja siellä oli haarniskan osia. Toasta tuntui, että hänen nykyinen haarniskansa oli liian painava. Nyt olisi hyvä aika korjata asia.
Visokki mietti vastausta Avden kysymykseen keskellä pimeyttä, missä Punainen Mies oli yhtä aikaa kaikkialla ja ei missään. Oliko Avde luovuttamassa? Ei se voisi olla mahdollista ottaen huomioon, millaisen vaivan hän on käynyt läpi saadessaan telepaatin luokseen. Sitten admin tajusi: parasiitti. Visorakin ei tarvinnut tällä kertaa pyöritellä vastaustaan kovin pitkään. Hän yritti edelleen löytää Avden mieltä, mutta turhaan. Visokki siirsi katseensa, joka hehkui vihreänä, ylöspäin pimeyteen, vaikka ei siellä ketään olettanutkaan olevan.
Tehdään se. Tehdään vaihtokauppa, Visorak vastasi pimeydelle päättäväisesti. Admin sai vastaukseksi naurua, joka loppui äkisti.
Mutta älä luule, että pääsisit pakoon lopullisesti. Tarvitsen sinua vielä, ystäväni. Sinä, luotettava ystäväni, Avden ääni kaikui kaikkialla, vaikka mitään ei näkynyt. Visokki yritti irvistää.
Admin sulki silmänsä ja keskittyi, keskittyi kovempaa kuin koskaan ennen. Hän muisteli ja selkeytti ajatuksiaan. Se ei näemmä silti auttanut, vaan kohde pysyi yhtä hämäränä. Sitten rahi tunsi Avden mielensä lähellä ja yritti pysyä vahvana. Kaikki kieppui Visokin mielessä. Avde yritti sekoittaa häntä. Nyt kaikki olisi pilalla, jos keskittyminen herpaantuisi.
Pysy vahvana. Pysy vahvana. Pysy vahvana, Visokki ei ollut ikinä pitänyt tästä tunteesta, mutta se olisi nyt vapauden hinta. Lopulta mielen paino hellitti ja rahi avasi silmänsä. Pimeys alkoi kieppua. Visokki tunsi kuinka painovoima veti häntä aivan satunnaisiin suuntiin ja kieppuminen yltyi. Sitten kaikki tyyntyi samaksi tyyneksi ja tyhjäksi pimeydeksi, mutta adminin eteen oli ilmestynyt ovi.
Klaani
Visorak astui ovesta varuillaan ja huomasi olevansa Klaanin reaktorihuoneessa. Hän kääntyi katsomaan vielä taakseen, missä ei ollut ovea, ja huojentui siitä, että oli taas tutussa paikassa.
Reaktorihuone oli entisellään. Tuttu ja turvallinen sininen valo valaisi huoneen keskellä. Visokki käveli varovasti reaktorihuoneen läpi ovelle vilkuillen ympärilleen. Visorak lähti huoneesta käytävälle kipittäen mahdollisimman äänettömästi kohti admin -siipeä. Visokin paluusta tulisi joka tapauksessa kunnon haloo, ja Tawan kanssa juttelu sujuisi paremmin, jos puoli Klaania ei hälisisi adminien oven takana. Muutama vastaantuleva klaanilainen ei kuitenkaan voinut välttyä huomaamasta visorakia, joka oli Klaanissa ainoa laatuaan. Visokki ei kuitenkaan aikonut jäädä selittelemään kenellekään mitään. Ensin oli juteltava Tawalle. Otettava hänen haukkunsa vastaan kunniallisesti. Visokki ei halunnut ajatella Toan reaktiota.
Visorak kipitti monen kerroksen portaat ylös pikavauhtia ja vielä monta pitkää käytävää ennen kuin oli Tawan työhuoneen ovella. Sieltä Toan todennäköisimmin aina löytää, ikuinen työnarkomaani kun on. Visokin ollessa parhaan ystävänsä työhuoneen oven edessä, hän empi ja huokaisi syvään. Toisaalta visorak odotti ystävänsä näkemistä enemmän kuin koskaan, vaikka he olivat olleet paljon pidempiäkin aikoja erossa toisistaan. Toisaalta taas Visokkia pelotti Tawan reaktio, sillä vastaavaa tilannetta ei ikinä ennen ollut kohdalle sattunut. Rahi ravisti kaikki empivät ajatukset mielestään ja avasi oven rohkeana.
Tawan Työhuone
Nopealla vilkaisulla Tawan työhuone olisi saattanut näyttää täysin tyhjältä Toan seisoessa lähes liikkumattomana nurkkauksessa. Keltainen Toa tutkiskeli kasvojaan seinällä roikkuvasta soikean muotoisesta peilistä. Takaisin tuijottavat väsyneet silmät tuntuivat katsovan syyttävästi, eikä Tawa tuntenut oloaan muutenkaan mukavaksi. Hän nosti vasemman kätensä pikaisesti paikatun halkeaman päälle. Vielä hetki sitten irvokkaasti irvistäneen särön heikko jomottaminen oli kadonnut hänen poistuttuaan valvomosta, mutta pisteli yhä kääreen alla.
Sinä teit tämän itsellesi, Tawa sanoi itselleen hiljaa painaessaan otsansa peiliä vasten, jonka viileä pinta tuntui helpottavan hieman hänen oloaan. Juuriadmin olisi toivonut pystyvänsä kysymään apua muilta admineilta, mutta vain yksi heistä oli paikalla, eikä Tawa ollut vielä valmis antamaan anteeksi tälle. Tulistuneena hänen ylpeytensä ei olisi antanut periksi ja nyt Tawa halusi vain tarrautua tuohon tunteeseen, joka tuntui antavan hänelle lisää voimaa.
Adminin katse valui lattiaan. Hän kävi mielessään läpi viimeaikaisia tapahtumia tuntien epävarmuuden kurovan pinnalle jälleen sisimmistään. Ehkä Guardian oli oikeassa? Ehkä hän näki jotakin mitä ei oikeasti ole? Ajatus ei huojentanut painoa, jonka Tawa oli kasannut harteilleen. Se puoli hänestä joka oli aikaisemmin nähnyt toivoa pimeydessäkin, tuntui nyt hyvin kaukaiselta. Tawa oli antanut kätensä livetä leualtaan panssarinsa kohtaan, johon Sheelikan nyrkki oli polttanut jäljen viikkoja sitten. Tawa pohti Avden sanoja, oliko hän todella syypää Sheelikan lankeamiseen? Hän oli tottunut kyseenalaistamaan päätöksiään tuon tuostakin, mutta Tawa oli myös oppinut tuntemaan, milloin hän oli normaalisti tehnyt oikeat päätökset ja Sheelikan karkottaminen teloituksen sijaan tuntui tuollaiselta päätökseltä, mutta mitä useammin hän oli vieraillut Sheelikan sellin luona, sitä enemmän hän oli epäillyt omaa päätöstään.
Tawa nosti katseensa takaisin peiliin. Lyhyen ajan hän kuvitteli nähneensä painajaisistaan tutut ruosteiset seinät ympärillään, mutta näky katosi nopeasti. Miten niin muka armoton? Toa kysyi peilikuvaltaan, jonka heijastama murheellinen ilme riitti vastaukseksi tyhjälle kysymykselle.
Työhuoneen ovelta kantautuva vaisu kolahdus terästytti Toan aistit, herättäen tämän samalla ajatuksistaan. Pieneltä ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan Tawa odotti kuulevansa koputuksen, jota ei kuitenkaan kuulunut. Oven vanhuksen narahtaessa hitaasti auki, Toa etsi vainoharhaisesti katseellaan keihästään, joka nojasi kulmapöytään muutamaan metrin päässä hänestä. Adrenaliinin pakkautuessa hänen suoniinsa Tawa jännitti lihaksiaan ja valmistui vilkaisemaan peiliin nähdäkseen tunkeutujan paremmin ennen kääntymistä. Oven narahtaessa kokonaan auki hän tunsi tutun energiavirran hapuilevan yhteyttä hänen mieleensä ja kääntyi hämmentyneenä ympäri. Pelokkaan oloinen vohtarak, jonka ilme muistutti kovasti pientä ussal -rapua, joka on juuri jäänyt kiinni herkkuvarkaista, seisoi ovensuulla. Visokki vältteli suoraa katsekontaktia ja vaikka hän oli luonut yhteyden Tawan mieleen, kumpikaan ei sanonut mitään. Hiljaisuus täytti huoneen.
Silmät pyöreinä keltainen Toa ravisti tyrmistyneenä päätään, koettaen selkeyttää mieltään uudelleen. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, mutta Toa onnistui lopulta pakottamaan yhden sanan huulilleen.
Visokki, Tawa sanoi hiljaa ja otti samalla pari askelta visorakia kohti, pitäen kuitenkin varovaisesti etäisyytensä. Visokki nosti päätään kuultuaan nimensä, mutta käänsi ahdistuneen katseensa pian takaisin maahan.
Tawa tunsi seisovansa tyhjän päällä. Hän ei kyennyt uskomaan silmiään. Edessään hän näki vanhan ystävänsä, johon oli tukeutunut vaikeimpina hetkinään, mutta sisällään Tawa tunsi nakertavan pelon, jonka oli antanut juurtua liian syvälle: Oliko vieras tosiaan Visokki vai oliko hän kenties vihdoinkin menettänyt järkensä ja näki hallusinaation ystävästään?
Minä luulin sinun kuolleen Tawa pakottautui sanomaan koettaen piilotella hämmennystään, mutta se tuntui paistavan hänen silmistään. Kiivastuminen oli hiipimässä hänen ääneensä.
Visokki käänsi katseensa maasta suoraan kohti Tawaa. ”Siltä se kyllä tuntui”, rahi tapitti Toaa herkeämättä. Hieman loukkaantuneena, mutta samalla säälien, Tawa katsoi parasta ystäväänsä.
Sinä jätit minut yksin! Tawa huudahti ajattelematta juurikaan enää sanojaan. Järki pyysi Toaa rauhoittumaan ja varautumaan pahimpaan, mutta Tawa ei enää kyennyt pidättelemään tunteitaan sisällään.
Visorak lopetti Tawan tapittamisen ja näytti hätääntyneeltä. Rahi kipitti paikallaan levottomasti.
”Ei… En minä halunnut- Ei, ei ollut tarkoitus, Tawa”, Visokki selitteli ja odotti Tawan räjähtävän raivosta, jonka oli valmistautunut ottamaan vastaan. Visorakin katse siirtyi taas syyllisenä maahan.
”…M-Minä olin aivan yksin kaiken tämän kanssa… Toa kirkaisi. Minä pelkäsin, etkä SINÄ ollut täällä!” Tawa puristi kätensä tiukasti nyrkkiin, joiden välistä saattoi nähdä heikkoja sähköpurkauksia. Sinä jätit minut yksin! Taitoksen alla oleva halkeama kirskahti leviten uudelleen näkyviin.
”Anteeksi, Tawa, anteeksi. Et usko, miten kovasti olen halunnut takaisin Klaaniin, takaisin kotiin…” Visokki katsoi Tawaa varovasti, hieman hämillään.
Missä sinä olit kun tarvitsin sinua? Tawa äyskähti loukkaantuneesti. Hyvin hiljainen ääni Toan sisällä pyysi tätä yhä rauhoittumaan. Hän hieraisi silmiään aivan kuin olisi yrittänyt saada edessään seisovan vohtarakin katoamaan, huomatakseen vain tämän seisovan yhä paikoillaan.
”Minä- Minä en tiedä. Jospa tietäisinkin. Kaikki on niin monimutkaista”, Visokki takelteli ja piti tauon. ”Kaikki on Avden syytä!” visorakin ilme muuttui murhaavaksi.
Tawa näytti nyt huomattavasti leppyneemmältä. Mitä sinulle oikein tapahtui? hän kysyi hermostuneesti, vilkuillen välillä keihään suuntaan, joka oli pian hänen kätensä ulottuvilla.
Visokki huokaisi hitaasti. ”Koko tämän ajan oli vain Avde ja minä. Minä en tiedä, mitä mielikuvitusmaailmoja hän loi koko ajan olinpaikaksemme, mutta hän yritti puhua minua jatkuvasti puolelleen. Ja tämä vitsin parasiitti kahlitsi minua vielä lisää”, Visorak naksutteli pihtimiään.
”Olisin halunnut auttaa teitä enemmän, mutta en pystynyt. Ensimmäistä kertaa, en pystynyt, Visokin viha muuttui yhtäkkiä alakuloisuudeksi.
”…Mutta kuinka sinä pääsit pakoon?” Tawa kysyi epäilevästi ja käveli hitaasti lähemmäs keihästään.
Visokki käänsi katseensa Tawan ohi seinään ilmekään värähtämättä: ”Annoin Avdelle jotain, jonka vaihdoin vapauteen.”
Tawa pysähtyi ja ryhdisti asentoaan. ”Ja mitäköhän sinä mahdoit antaa hänelle?” Tawan äänestään saattoi löytää piikittelyn makua.
Visokki hengitti pari kertaa oikein syvään. ”Sen minä olisin niin halunnut tietää, mutta… mutta en tiedä”, Visokki sulki silmänsä ja yritti rauhoitella itseään ja saada sanoja ulos.
”Sinä et tiedä?” ihmetys levisi Toan kasvoille. Tawa halusi sanoa jotakin, mutta jokin sai hänet pysymään vaiti.
”Se… Se oli muisto. Nimdasta”, Visokki änkytti syyllisenä.
Tawan naamiosta kuuluu taas risahdus, tällä kertaa pieni murtuma ilmestyi silmäkulmaan, mutta Toa ei näyttänyt välittävän siitä tarttuessaan silmänräpäyksessä aseeseensa. Keihään kärki osoitti visorakia.
”Ja hetki sitten et vielä tiennyt mitä annoit, nyt tiedät sen olleen muisto! Kakista kaikki ulos! Minä haluan uskoa sinua, mutta sinä et tee tästä yhtään helpompaa!”
Visokki katsoi Tawaa: ”Tawa, sinä et ymmärrä. Ongelma on siinä, että minä en muista Nimda -muiston sisältöä sen tarkemmin.” Visorak käänsi katseensa maahan apeana: ”Minun ei olisi pitänyt ottaa tällaista riskiä, tiedän, mutta mutta… Otin riskin.”
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen uudelleen. Tawa käänsi katseensa kohti lattiaa. Raivo, jota hän oli vielä hetki sitten tuntenut, väistyi haikeuden tieltä. Tawa ei pelännyt enää näkevänsä harhoja, muttei uskaltanut myöskään laskea keihästään.
”…Haluan luottaa sinuun, mutta voinko minä kaiken tämän jälkeen?” Toa jatkoi hetken päästä: Sinä olit ystäväni, mutta oletko sitä enää?
”Tawa, minä- minä en tiedä, näkeekö Avde ne”, Visokki vältteli edelleen Tawan katsetta: ”Olin itsekäs, myönnän. Se ei ole tapaistani. Halusin vain niin kovasti takaisin Klaaniin. En tiedä, olisinko muuten päässyt. Toivon, että Avde ei näe sitä, mutta siitä ei voi ikinä tietää.
Tawa antoi aseensa pudota käsistään lattialle. Keihäs ei ehtinyt edes osua lattiaan, kun Toa oli jo harpponut ystävänsä luokse ja kietonut kätensä tämän ympärille. Hämmentynyt visorak tuijotti hölmistyneenä viereensä polvistunutta Toaa.
S-Suo anteeksi, että vaivuin epätoivoon, Tawa sanoi nyyhkyttäen äänekkäästi. ”Sinä olit poissa! Minä olen ehtinyt työntää sivuun tänä aikana niin kovin paljon ja haudannut samalla jopa itseni!
Visokki hämmentyi yllättävästä Tawan reaktiosta, sillä odotti jotain aivan muuta. ”Tawa… Et usko, millainen ikävä minulla oli”, Visorak vastasi hieman hämillään Toan halauksessa. Tunnen vain Tämän hiljaisuuden, tämän vihan. Luulin päässeeni eroon siitä, mutta tämä tunne jahtaa minua kaikkialle, Tawa purki itseään. Toalla olivat kyyneleet lähellä: ”Sinä tulit takaisin… Sano, että sinä olet sinä. Minä en enää jaksa, minä en halua enää kuulla ikäviä yllätyksiä.”
Visokki tapitti Tawaa ihmeissään: ”Kyllä se olen minä. Enkä aio mennä enää lähellekään Avdea. Tiedän, että hän yrittää vielä jotain.”
Tawa irroittautui parhaasta ystävästään ja jäi maahan istumaan käsi Vizun pään päällä. Toa oli vain hiljaa ja yritti kasata itseään.
Visokki hävitti viimeisetkin rippeet vielä hetki sitten vaivanneesta apeudesta ja vaihtoi aihetta: ”Mutta mitä täällä on tapahtunut? Olen ollut aivan liian kauan poissa!”
Tawa katsoi Vizua epäuskoisena: ”Haluatko aivan varmasti kuulla?”
Visorak jähmettyi hetkeksi. Eiväthän ne tietenkään mitään ilouutisia voisi olla. ”Minun on pakko.”
Tawa huokaisi. ”Minä näkisin sinut mieluummin lepäämässä, mutta luulisin sen päättyvän samalla tapaa, kuin Guardianin kanssa…” Tawa totesi. ”Lyhyesti sanottuna kaikki on mennyt päin keveshiä. Tappio tuntuu turhan läheiseltä, enkä minä ole ollut kovinkaan mukava itselleni taikka kenellekään muulle.”
Visokin silmiin nousi yhtäkkiä järjetön raivo. ”Se Avde, se kirottu Avde! Minä listin sen omin voimin vielä joku päivä! MINÄ- MINÄ-! Minua tarvittiin Klaanissa niin kovin! Allianssi suunnitteli tämän koko sotkun selvästi keskenään!!!” Lopulta Visorak lösähti raajat levällään voimattomana lattialle.
Tawa sanoi: ”Sinä tulit takaisin, sinä maksoit siitä… Niin ehkä mekin, mutta ei sota ei ole vielä ohi. Saitko mitään selville Avdesta tai ylipäätään mistään joka voisi auttaa mei-…” Tawa huokaisi syvään ja kosketti huomaamattaan naamionsa uutta säröä: ”Ei, sinun pitäisi levätä nyt.”
”Tawa, luuletko, että minä pystyn nukkumaan kaiken tämän jälkeen?” Visokki huokaisi ja jatkoi: ”Tiedän ainakin suunnilleen, mitä Avdella on mielessä. Hän haluaa käyttää minua hyväksi, koska itse ei ole telepaatti. Sitä minä en tosin tiedä, mikä hän on.”
Tawa huokaisi. ”Taidat olla oikeassa, mutta sitten meillä on paljon töitä edessämme”, pieni hymy kiri Tawan kasvoille: ”Ensiksi meidän varmaan pitäisi ilmoittaa muille paluustasi.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Minä todellakin olen ollut pitkään poissa, voi hyvänen aika! Haluan tehdä heti jotain, muuten tämä syyllisyys ei mene pois! Sinä olet hautautunut tämän kaiken työn keskelle yksin!” Visokki silmäili isoja paperipinoja, joita oli kertynyt ympäri Tawan työhuonetta.
”Älä sinä siitä huolehdi. Sinä selvisit ja olet nyt täällä, voisinko minä pyytää enää enempää?” Tawa nousi ylös: ”Tervetuloa takaisin, ystävä”. Tawa ei koskaan ennen ollut tajunnut, kuinka kepeältä tuo sana tuntui nyt. Toa hymähti itselleen. Mutta nyt me- Toan lause jäi kesken hänen nostaessaan yhtäkkiä kätensä kaulalleen. Viiltävä kipu levisi hänen kehoonsa hyökyaallon lailla jostakin silmien takaa, mikä toi metallisen maun hänen huulilleen. Tawa horjahti kaksi askelta taaksepäin, hänen katseensa oli muuttunut tyhjäksi.
Auta, Toa ehti ähkäistä, ennen kuin Visokki muuttui pelkäksi vääristyneeksi varjoksi hänen silmissään, ja kaatui tajuttomana lattialle.
Visokki kerkesi vain ajatella, että Tawa olikin paljon huonommassa kunnossa mitä hän luuli, ja sitten Toa makasikin jo tajuttomana lattialla. Visorak nosti Toan nopeasti selkäänsä ja kipitti maksimaalista nopeuttaan sairasosastoa kohti.
[spoiler=Tämä on käynyt läpi tuskaisen prosessin]…mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. Kiittäkäämme Tawaa ja kaikkia teitä, jotka potkitte Tawaa, eriyisesti Kajaanimiittiä.[/spoiler]
[spoiler=TAIVAS VARJELE MITÄ SIELTÄ TULEE]Tässäpä teille yksi RKP RULZ. Nauttikaa. Toivottavasti en tuottanut pettymystä.[/spoiler]
Ath-Nui, katedraali
Nelikko saapasteli nyt katedraalin laivassa olevia portaita pitkin ylös sinne, minne pappi ei heitä olisi halunnut päästää. He kiipesivät ylöspäin, ylöspäin, yhä ylös. Viidennessä kerroksessa Suga vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi, että he olivat ainakin neljänkymmenen metrin korkeudessa. Joukkio munkkeja oli hääräämässä jonkin oven ympärillä, ja Joy pohti, mitä nämä mahtoivat puuhata. Mitä viidennessä kerroksessa oli kirjaston lisäksi? Kuinka usein käyt täällä? Matoro kysyi Sadjelta, koska hänestä tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin. Harvoin, Sadje vastasi heti. Minulla on erittäin harvoin minkäänlaista asiaa Pyhälle Äidille, joten ei minulla ole tarvetta kulkea täällä ylhäällä. Lähinnä käyn kirjastossa muutaman kerran vuodessa.
Portaissa heitä vastaan asteli heidän aiemmin tapaamansa Ta-Matoran-munkki, joka tervehti heitä laiskalla kädenheilautuksella. Mestari varmaankin odottaa jo teitä rukoushuoneessa, mies sanoi. Sadje nyökkäsi ja viittasi klaanilaisia menemään sisään. Ja ellei odota, hän saapunee pian, munkki jatkoi. Kiitos avustanne, isä Bartax, Sadje sanoi ja kumarsi. Sitten hän kipitti klaanilaisten perässä huoneeseen. Bartax hymyili heidän jälkeensä surumielisesti hetken ajan ja jatkoi sitten kävelyään alas portaita.
Klaanilaiset katsoivat mielenkiinnolla symmetrisen huoneen sisuksia. Se oli askeettisen pelkistetty kuin koko muun katedraalin täysi vastakohta. Yhtäkään koristetta ei ollut, vain yksi Ath-jumalaa esittävä patsas seisoi huoneen perällä. Koristeelliset kasvot hintelän, pitkän vartalon yllä kohdistivat ainoan silmänsä katseen klaanilaisiin. Siltä Matorosta tuntui. Hän yritti välttää patsaan silmään katsomista.
Huoneen keskiosa, jossa alttari sijaitsi, oli matalampana kuin ovet, sillä ovilta alas laskeutui portaikko huoneen keskustaan. Katto oli parinkymmenen metrin korkeudella keskustan lattiasta. Portaikon asettelu toi Sugalle mieleen koliseumin istuimet, jotka laskeutuivat kuin portaat keskellä olevaa areenaa johti. Huoneen symmetrisyyden ainoa poikkeus oli sivuovi pääovelta katsottuna vasemmalla seinällä, jos voitiin puhua erillisistä seinistä, sillä huoneen nurkat oli pyöristetty niin, että huoneen pinta-ala oli mukava ellipsi.
Tervehdys, klaanilaiset, tervetuloa rukoushuoneeseemme, sanoi vanha ja hiljainen naisääni. Klaanilaiset hätkähtivät. Mestari oli astunut huoneeseen sivuovesta. Tämä oli pukeutunut puhtaanvalkoiseen kaapuun ja piti kasvoillaan kanohi Shelekiä, Toain yleensä moraalittomana pitämää kanohia, hiljaisuuden naamiota. Hän vaikutti erittäin rauhanomaiselta henkilöltä, yhtä aikaa erittäin vanhalta ja nuorelta, iättömältä, mutta kuitenkin vanhalta. Hänen kanohinsa oli kulunut ja vahvisti vanhuuden mielikuvaa.
Nainen viittasi takanaan tuleville munkeille, jolloin nämä kuljettivat pöydän ja viisi tuolia alttaria lukuun ottamatta kalusteettomaan huoneeseen. He laskivat pyöreän pöydän keskelle huonetta ja tuolit he laittoivat sen ympärille. Sitten Mestari istui, ja viittoi klaanilaisia tekemään samoin. Matoro istahti Mestaria vastapäätä, Suga hänestä katsottuna vasemmalle ja Joy oikealle. Suga laski kantamansa Nimdan säilytyslaatikon oikealle puolelleen lähelle Matoroa, ja sillä välin Mestari viittasi munkeille, ja nämä poistuivat ääneti. Sadje katsoi Mestaria kysyvästi, mutta tämä nyökkäsi hänelle antaen sanatta hänelle luvan jäädä. Sadje asettui Matoron taakse seisomaan uskaltamatta istua eipä hänelle tuoliakaan olisi ollut.
Ystäväiseni, olette ilmeisesti tulleet pitkän matkan, Mestari virkkoi. Matoro vastasi: Meidän saaremme on muutaman päivän matkan päässä. Ei se kovin pitkä matka ole. Niin, ei kai sitten, Mestari sanoi ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Mahdatte olla kuitenkin väsyneitä matkasta ja hyvänen aika nazorakien lippulaivan hyökkäyksestä pienen venheenne kimppuun. Joy loi Sugalle merkitsevän katseen, johon tämä vastasi. Sitten hän sanoi: Mistä tiedät, että me jouduimme sellaisen hyökkäyksen kohteeksi? Matoroa häiritsi, että Joy ei teititellyt vanhusta, mikä olisi hänelle itselleen ollut täysin luonnollista, mutta tämän puhe ei ikinä pyrkinytkään kohteliaisuuteen. Mestari nojautui puiseen tuoliinsa ja venytteli käsiään. Minä tiedän yhtä ja toista hieman kaikesta. Mielenvoimat ovat mielenkiintoinen asia, ettekö olekin samaa mieltä? Matoro nyökkäsi, Joy laittoi kätensä puuskaan, ja Suga hieroi leukaansa mietteliäänä. Otan osaa menettämienne ystävien johdosta, vaikka, Mestari sanoi, sanani eivät auta laisinkaan, saattavat jopa ärsyttää jotakuta, mutta tahdon osoittaa kunnioitustani teidän vaarallista matkaanne kohtaan. Älkää ottako sanojani loukkauksena. Joy näytti ärtyneeltä, mutta Matoro sanoi: En usko, että kukaan ottaisi.
Olet siis telepaatti? Joy murahti. Niinkin voisi sanoa, Mestari vastasi kryptisesti. Mutta se ei välttämättä ole koko totuus. Enkä minä suinkaan tätä tietoa saanut teidän päistänne, rakkaat vieraat. Ei välttämättä ole koko totuus? Joy toisti epäuskoisen skeptisenä. Mestari hymyili. Mieli on tietysti luonnollinen osa olentoa kuin olentoa, tämä sanoi viisaasti kääntämättä katsettaan Joyhin. Suga tajusi Mestarin olevan sokea. Minä uskon, että mieli itsessään ei ole ainoa substanssi. Myös fyysinen olemus on tärkeää, joskin katoavaista. Mutta te uskotte, että mieli ei katoa, Matoro totesi. Niin uskon, kaikki me athistit uskomme. Eikö olisi myös masentavaa, jos joutuisi ajattelemaan, että elämän päätyttyä kaikki olisi lopussa? Eikö olisi todella ikävää, jos joutuisi olemaan tyhjyydessä koko lopun ajan tästä maailmankaikkeudesta? Kaikki olivat hetken hiljaa. Mutta eihän sitä ajattelisi, jos olisi ei-olevaa? Suga sanoi ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Mestari naurahti, ja hänen nauruäänensä oli yllättävän heleä. Eipä niin, Summerganon, eipä niin. Meillä on sisäisiä oppiriitoja siitä, onko substanssi mieli vai sekä mieli että materia. Ontologia on niin mielenkiintoista, se on iso osa meidän uskontoamme.
Pitkä tauko valtasi keskustelun. Mestari otti esiin pienen mutta pitkävartisen piipun, johon sytytti tulen alttarilla palavasta kynttilästä. Matoron ajatukset eksyivät jälleen nukkeihin. Sugakin oli vaipunut ajatuksiinsa, mutta Joyta hiljaisuus häiritsi. Hän halusi päästä asiaan.
Teillä on varmasti paljon kysymyksiä Nimdasta, Mestari tokaisi yllättäen. Voin yrittää vastata niihin, mikäli tahdotte. Matoro oli odottanut tilaisuutta kysyä. Minulla olisi jotakin, hän sanoi empivästi. Mikä me emme oikeastaan edes tiedä Mitä Nimda varsinaisesti on? Tuo kysymys, Mestari sanoi ja huokaisi, on ollut perintötietoa jo kauan. Meidän pyhät isämme tietävät Nimdan tarinan, mutta sitä ei jaeta ulkopuolisille. Minä voisin toki kertoa, mitä Nimdan siruista muodostuu, mutta auttaisiko se teidän päämääräänne? Ei varsinaisesti Matoro sanoi. Mutta sinua kiinnostaa se erittäin kovasti, Mestari viimeisteli Matoron ajatukset. Ja sinä tarvitset sen tiedon saadaksesi rauhan.
Joy ei jaksanut jahkailua. Aiommeko mennä asiaan? Mestari puhalsi savua keuhkoistaan ja asetti sitten piippunsa pöydälle. Niin, tosiaan, Mestari sanoi hitaasti. Tokihan teidän aikanne on rajallinen. Joten kertokaas, ystäväni, miksi olette täällä. Mitä varten tulitte tapaamaan minua?
* *
Nazora-pesät, Abzumon labra
Sydämenpysähdys, musta olento sanoi tunteettomalla äänellä. Kapteeni 666 katsoi pöytään sidottuna makaavaa Helmekaa vailla säälin tai myötätunnon tunteita. Elvyttäkää, hän tokaisi välinpitämättömästi. Jos hän kuolee, meillä on ongelmia. Mustat olennot ottivat pienen matoranin irti pöydästä ja kuljettivat hänet muualle. Lasipulloista, koeputkista ja niitä yhdistävistä spiraalimaisista lasiputkista koostuva järjestelmä kiehutti nazorakille tuntematonta ainetta ja lisäsi siihen automaattisesti jotakin violettia nestettä. Seos valui lopulta tyhjään pulloon byretin läpi.
Kemia ei ollut kapteeni 666:n erikoisalaa. Hän piti paljon enemmän tappamisesta. Mutta nyt hänelle ei ollut suotu sitä, vaan hänen oli seurattava tämän prosessin edistymistä. Yksi laboratorion seinistä oli jäänyt kokonaan sellaisen hyllystön taakse, joka oli täynnä nazorakin pään kokoisia lasikupuja. Moni kupu oli jo täyttynyt olennolla, jolla oli pienet limaiset, kurttuiset raajat ja heikosti ruumiista erottuva pää sekä jonkinnäköinen häntä. Ne kelluivat lasikupujensa sisällä olevassa himmeän vihreässä nesteessä sikiöasentoon käpertyneinä.
Tämä on hulluin idea hetkeen, mutta siitä voi olla paljonkin hyötyä tulevaisuudessa, 666 pohti ääneen. Matoran selviytyi hengissä, saapui musta olento ilmoittamaan. Hyvä, 666 vastasi. Antaa sen olla rauhassa loppupäivän ajan, jottei se varasti kuole. Musta olento nyökkäsi ja katosi jälleen varjoihin. Muita olentoja käveli ympäriinsä tekemässä tiedettä tunteettoman ilmeettöminä, kasvonpiirteettöminä, tyhjinä tauluina.
* *
Klaanilaiset näyttivät yllättyneeltä paitsi Killjoy, joka näytti yhä epäileväisemmältä, kuin olisi tiennyt kaiken aikaa, että jotain pahaa tapahtuisi. Mitä te tarkoitatte? Matoro kysyi hämmentyneenä. Tehän meidät tänne kutsuitte. Nyt oli Mestarin vuoro näyttää yllättyneeltä. Minä en ole kutsunut teitä. Viestintuoja tuli kertomaan minulle, että olitte saapuneet ja anoitte audienssia. Joy käänsi katseensa vihaisena Sadjeen. Tämä näytti yhtä hämmentyneeltä kuin muut huoneessa. Minä en nyt käsitä, Sadje sanoi hiljaisella, vavahtelevalla äänellä. Minä sain tehtävänannon. Keneltä, Sadje? Mestari huokaisi. Isä Bartax sanoi minulle, että te olitte käskeneet viedä klaaniin viestin. Hän jopa antoi minun nähdä kyseisen viestin. Se näytti uskottavalta. Mestari kohotti kulmiaan. Minä tiesin, että hänessä on jotakin pielessä. Hän huokaisi jälleen. Mutta Matoro sanoi järkyttyneenä. Me toimme myös Betan, kuten pyysitte kirjeessä. Sitä teidän ei olisi missään nimessä pitänyt tehdä. Tässä vaiheessa Killjoy kirosi Tawan. Mutta kirjeessä vaadittiin sitä, jotta saisimme Epsilonin. Tawa teki ratkaisunsa, koska Mestari, Sadje sanoi epätoivoisesti, kirjeessä oli teidän sinettinne. Matoro nyökkäsi. Mestarin kasvot ikään kuin kivettyivät aidosti yllättyneeseen ilmeeseen, ehkä jopa järkyttyneeseen. Se se ei ole mahdollista. Vain minä pystyn luomaan sinetin.
Voi, kyllä se on, Bartax sanoi astuen huoneeseen. Jokainen huoneessa olija käänsi katseensa äänen suuntaan. Voi kyllä se on mahdollista, Bartax jatkoi. Te olette liian, ah, hyväuskoisia, Ath-uskovaiset. Teitä on helppo huiputtaa. Ja klaanilaiset hah. Admininne lähetti teidät hakemaan Epsilonia, vaikka se ei ole ollut meillä vuosisatoihin. Senkin valehteleva sika! Sadje huusi ja melkein pomppasi Bartaxin kimppuun. Sinä valehtelet! Se siru on meillä! Se poistettiin temppelistään varotoimenpiteenä jo kauan, ennen kuin se kurja Makuta yritti varastaa sen. Mestari käänsi surulliset kasvonsa Sadjen äänen suuntaan. Sadje katsoi häntä toiveikkaana. Mestari pudisti päätään. Näin halusimme uskotella kansalle, jotta se ei alkaisi käyttäytyä väkivaltaisesti ja hyökkäisi varkaita vastaan. Niin, aivan, siru varastettiin meiltä ja Ath varjelkoon varkaat kun sattuivat olemaan toisen lahkon jäseniä, Atheoniin uskovia, hän sanoi anteeksipyytävään sävyyn. Tämä oli minun virheeni, huomaan. Minun olisi pitänyt hankkiutua sinusta eroon jo aikapäiviä sitten, Bartax. Bartax nyökkäsi hyväksyvästi. Mestari paljastaa totuuden, rakastan tätä päivää.
Heidän puhuessaan ovet olivat sulkeutuneet, ja nyt klaanilaiset huomasivat, että ne oli lukittu. Ulospääsystä ei olisi puhettakaan. Aika rientää, kun on hauskaa, Bartax tokaisi. Sitten Mestari puhui: Bartax, sinut karkotetaan yhteiskunnastamme tämän takia. Ja paskanko vertaa minä välitän! tämä vastasi raivoisasti. Matoro hätkähti Bartaxin osoittamasta kunnioituksen puutteesta. Bothanan joukot liittyivät jo minuun, ja Bothana itse on kuollut. Monet muutkin ovat liittyvä minuun. Sinä menetät otettasi, Pyhä Äiti. Minä varoitan sinua, Bartax, Mestari sanoi vavahtelevalla äänellä. Bothanan kuolema oli järkytys. Minä en välitä, Mestari hyvä. Minä en ole tämän juonen takana. Tämä on vain hyvä kauppa. Mutta voin sanoa, että teille varattu kohtalo on paljon armollisempi kuin minä olisin suonut. Mutta vielä minä saan hetkeni. Tämä liitto kannattaa. Matoro päätti kurkottaa naamiovoimansa avulla Bartaxin mieleen. Hän näki siellä mustaa tyhjyyttä, jonkinlaisen pahuuden eikä uskaltautunut pidemmälle. Mistä liitosta Bartax sitten puhuikaan, Matoro ei uskaltanut arvata.
Voi, liitto on kahdenlainen. Yliluonnollinen ja täysin luonnoton. Maallinen ja taivaallisen demoninen. Sinä ymmärrät pian. Niin, pian Matoro the Blacksnow. Matoro nielaisi äänekkäästi Bartaxin katseen pyyhkiessä hänen ylitseen, mutta nielaisun ääni hukkui Joyn sanojen alle. Mikä juoni? hän sanoi. Kerro, mitä aiot, ketku, tai räjäytän sinut kappaleiksi. Näin sanottuaan Joy ponnahti seisomaan ja paljasti ohjusvalikoimansa. Bartax väänsi kasvoilleen ivallisen hymyn. Klaanilainen, sinun paukuistasi ei ole hyötyä täällä. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, mitä teille seuraavaksi tapahtuu. Epsilon ei ole täällä. Täällä ei myöskään ole apua. Ennen kuin alhaalla vuoren rinteellä olevat asukkaat tietävät, mitä täällä tapahtui, on jo liian myöhäistä. Ja kun he saavat tietää, että Mestari kuoli täällä klaanilaisten keskellä, he tappavat kostoksi laivalla odottavat ystävänne. Ja Beta on poissa. Sinä siis aiot tappaa minut, Mestari huokaisi. Suga tarrasi tiukemmin kiinni Betan säiliöön. En suinkaan, Bartax sanoi virnistäen. Sinä et kuole minun käsiini. Sinä et kuole täällä. Ei, teitä tarvitaan ja teitä tarvitaan juuri siihen, miksi te tänne tulittekin, klaanilaiset. Teidän mestarinne vain sattuu olemaan joku muu.
Näiden sanojen siivittämänä Bartax perääntyi ovelle ja sanoi: Meitä on täällä kuusi. Kuinka sattuikaan. Kun minä nyt poistun, teitä on enää viisi. Onnekasta? Ovi avautui, ja Bartax astui ulos. Joy astahti ovea kohti, mutta Bartax heristi hänelle sormeaan. Meillä on täällä viisikymmentä tynnyriä ruutia. Eli en suosittele ampumaan, höyrypää! Kuului ääni, kun ovi lukittiin jälleen. Joy katsoi ovea. Se olisi ollut niin helppo räjäyttää palasiksi. Sitten kuului ääni, kun jotakin, mitä vieritettiin oven eteen, tömähti ovea vasten. Minulla on paha aavistus, Suga sanoi. Älä ammu, Joy. Ne varmasti vierittivät ruutitynnyrit oven eteen. Kyllä minä nyt tajuan olla ampumatta, kun niillä on kymmenittäin ruutitynnyreitä, hyvänen aika, Joy kivahti. Minä olen nyt hyvin vihainen tästä kaikesta. Mutta kumma kyllä, mitään erityisen vaarallista ei ole vielä tapahtunut.
Mestari istui tuolillaan turtuneena. Sadje meni tämän luokse ja alkoi kysellä tämän vointia. Anteeksi, Sadje, minun täytyy ryhdistäytyä, Mestari sanoi voipuneena. Bothana on poissa, sille ei voi mitään. Bartaxin suunnitelmat täytyy estää. Summerganon tarrautui Nimdan säiliöön ja otti sen erityiseen tarkkailuun. Hänellä oli epäilys, että sille tapahtuisi jotakin pian. Joy kokeili ovea. Se ei auennut. Matoro meni hänen luokseen ovelle ja kokeili itsekin työntää ovea. Ei vaikutusta. Matoron nenä havaitsi hienoisen tuoksun. Ruutia.
Suga tiivisti tilanteen: Okei, eli meillä on täällä Ath-uskonnon ylin johtaja ja Nimdan siru lukitussa huoneessa, jonka ovien takana on tonni räjähteitä. Kuulostaa hyvältä Matoro sanoi. Joy murahti ärtyneesti.
Sitten, yhtäkkiä, kimeä nauru alkoi kaikua pitkin avaraa huonetta. Se kaikui seinistä ja muuttui sitten karmaisevan matalaksi rääkymiseksi ja lopulta katosi sellaisille bassotaajuuksille, että kukaan heistä ei pystynyt kuulemaan sitä. Summerganon asetti kätensä miekan kahvalle. Matoro the Blacksnow kaipasi nyt kuuluisaa harppuunaansa, vaikka sille ei näennäisesti tarvetta ollutkaan. Killjoy tunsi ohjuksensa nyt oikeasti hyödyttömiksi. Sitten ääni puhui. Tervehdyssss, klaanilaisssset! Matoron sydän täyttyi vihasta ja pomppasi kurkkuun hänen kuullessaan äänen, jonka omistajan hän oli juuri tunnistanut, jonka hän oli kohdannut kerran aiemmin, jota hän oli vihannut ensi hetkestä alkaen. Jotkut teisssstä sssaattavat ihmetellä, kuka puhuu teille näin näyttäytymättä haudan takaa, vaiko taivaista jumalallisuudessaan? Minä olen Makuta Abzumo, herra kaikista pyhin, jokaisen elämän omistaja. Minä olen se, joka määrää teidän kohtalonne. Minä olen hän, joka tuo teille yön. Ikuisen yön.
Nauru alkoi jälleen, ja Sadje perääntyi seinää vasten. Ääni tuntui kuuluvan kaikkialta ja ei mistään ja yhtä aikaa hänen oman päänsä sisältä. Minähän jopa tunnen teistä muutaman, Abzumon ääni sanoi. Mestari näytti erittäin keskittyneeltä, ja Matoro ymmärsi, miksi. Hän nimittäin koki saman: mielensisäisen pommituksen. Muu joukko ei näyttänyt reagoivan mitenkään ehkäpä heidän mieliinsä ei hyökätty? Matoro Kuralumi, sankari, joka selviytyy kaikesta elossa eikä ikinä epäonnistu. Kuinka ihanaa. Käsipuoli. Eikö Marionetti tunnistanut Matoron voittamattomuutta ja kumartanutkaan ssssen edesssä? Matoro tarttui ainoalla kädellään päähänsä ja ähkäisi. Mielikuva nukeista tunkeutui hänen päähänsä. Ääni nauroi, se tunkeutui hänen korviinsa ja sieluunsa. Kenraali Killjoy, vahkien johtaja, jonka armeija pelastaa Bio-Klaanin. Me pidämme vielä hauskaa, kenraali, sssinä ja minä. Killjoy kuulosti hengittävän syvään. Kypäränsä sisällä hän sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne jälleen. Sssummerganon, toa, joka pitää päänsä kylmänä. Sinähän olit mukana yrittämässä tappaa minun suurinta luomustani? Epäonnistuminen on aina miellyttävää, eikö totta? Suga irvisti ja vihasi makutaa. Ja Sadje, turhuuksien turhuus. Munkki vain. Sinusta ei ole mihinkään, sinua ei tarvita missään. Miksi sinä edes olet täällä, mitä varten Mestari sinut sisään päässsssti? Sadje näytti tyrmistyneeltä. Turhuus
Mutta Mestari, sinä olet avain. Saastainen Makuta, pysy erossa mielestäni, Mestari sanoi heikolla äänellä. Voit olla eri mieltä, mutta älä sentään herjaa, Äiti kulta. Ääni nauroi jälleen. Mutta nyt ystävät, eiköhän aloiteta peli, jonka olen valmistellut teille. Minä haluan pelata. Ensimmäisessä erässä eloon jääneet ovat minulle vielä hyödyksi. Katsotaan, mitä tapahtuu. Enkä minä suinkaan sahaa teitä silmään. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka jää henkiin. Makuta nauroi vielä hetken ja sanoi sitten nautiskelevalla äänellä: Hyvää peliä. Sitten ääni vaikeni.
Hetken hiljaisuuden jälkeen, sitten, kun Matoro oli juuri avaamassa suunsa, jotain tapahtui. Lattia alkoi täristä. Portaat sortuivat kokonaan. Lattia niiden kohdalta sortui myös, ja sortuma levisi heitä kohti. Jäljelle jäi pieni osa lattiaa huoneen keskelle, jossa he seisoivat. Valtaisat liekit nousivat kuilusta, joka oli muodostunut lattian sorruttua. Liekit nuolivat heidän lattiakaistalettaan ja yrittivät saada heidät kitaansa. Lattiasta yhä suurempi osa alkoi sortua heidän altaan. Lämpötila on noin 4000 kelviniä, kuului Makutan ääni jostain, kaikkialta ja ei mistään. Ei hätää, Beta kestää kyllä kuumuuden. Minähän sanoin teille, että tässä on jotain mätää! Killjoy kivahti yrittäessään pysytellä poissa tulesta. Matoro piteli ainoalla kädellään kiinni Sugan toisesta kädestä. Joy oli antanut Sadjen ja Mestarin kiivetä harteilleen, ja jokainen yritti pysyä elossa. Sitten Killjoy sai idean. Olkaa valmiina, hän sanoi ja laukaisi useita ohjuksia kattoon. Katto musertui ohjusten osuttua maaliinsa ja romahti suurina palasina alas. Katosta pilkisti valoa. Siinä oli muutaman metrin levyinen aukko, ja edelleen palasia putosi irti. Suga sai osuman katonpalasesta vasempaan jalkaansa, johon repeytyi ammottava avohaava. Vinkki: välttäkää sortuvaa kattoa, hän sanoi tilanteessa yllättävän itseironisesti.
Tarttukaa minuun, Joy murahti. Matoro tarttui Joyn toiseen käteen, Suga toiseen. Matoranit keikkuivat Joyn selässä. Joy karjaisi ja sytytti rakettimoottorinsa. Juuri, kun koko heidän seisomapaikkansa romahti liekkeihin, Joy pääsi lentoon. Rakettimoottorit eivät kestäisi kauan näin painavaa kuormaa. He olivat muutaman metrin päässä katosta, kun kivenlohkare osui Joyn toiseen käteen, joka oli repeytyä irti. Matoron ote herpaantui. Kiljaisten Toa putosi liekkeihin Makuta Abzumon äänen kaikuessa katedraalin jäännöksissä: Abzumon erävoitto. Matoron murskatappio.
Liekit nielaisivat Matoron kokonaisena, ja huuto jäi kaikumaan sortuneeseen huoneeseen kuin kummitus. Ei! Sadje huudahti. Katon läpi rynnien joukkio pääsi kuolemanloukosta ulos ja saapui katedraalin ylimmän kupolikaton alla olevalle tasanteelle, jonkinlaisen kattohuoneen sisään. Sen lattiasta ei ollut jäljellä paljoakaan, mutta Joy jätti muut sortuman reunoille suhteellisen ehjän näköiseen kohtaan ja lähti itse takaisin alas. Raketeissa riitti tehoa vielä puoleksi minuutiksi. Hän lensi alas ja etsi katseellaan Matoroa. Tätä ei näkynyt, vain liekkejä riitti kaikkialle. Matoro the Blacksnow oli pudonnut tuliseen pätsiin lopullisesti. Tuli oli valloittanut koko alemman kerroksen, eikä liekkien keskeltä erottanut yhtikäs mitään. Viides kerros oli romahtanut melkein kokonaan alemmille tasoille samoin kuin heidän kokoushuoneensa. Joy kirosi, kun ei ollut kiinnittänyt paremmin huomiota munkkeihin, jotka olivat olleet hääräilemässä viidennessä kerroksessa olevan oven parissa. Nyt oli ilmeistä, minä nämä olivat puuhanneet.
Killjoy huomasi, että liekit olivat jo korventaneet kokoushuoneen puiset ovet tuhkaksi. Hän näki käytävän, josta he olivat huoneeseen tulleet, hän näki liekkien nuolevan tynnyreitä, joita oli kymmenittäin ahdettuna käytävään. Hän tiesi, mitä olisi tapahtuva, mutta liian myöhään hän otti suunnakseen katossa olevan aukon.
Ruuti räjähti. Killjoy lennähti valtaisan paineaallon voimalla toiselle puolelle huonetta suoraan paksuun seinään, johon tuli syvä Killjoyn muotoinen halkeama. Hänen silmissään alkoi jo sumentua, mutta hän pakotti itsensä näkemään. Puolet koko katedraalista oli kadonnut olemattomiin, ja kaukana alhaalla tuli levisi lähimpiin taloihin ja kasvillisuuteen. Liekit nuoleskelivat Killjoyn kehoa, mutta viimeisillä voimillaan hän repi itsensä irti seinästä ja lensi kohti kattoa, jonne oli jättänyt muut. Hänen suihkumoottorinsa pettivät juuri, kun hän oli saanut kiinni katon reunasta, ja purskauttivat viimeiset suihkunsa lennättäen Joyn tukevammalle lattialle. Maassa mahallaan maaten hän kohotti katseensa vain huomatakseen, että hänen koko muu seurueensa oli siepattu suureen metalliseen kouraan. Koura raahasi heitä ylös läpi katedraalin ylimmän kupolikaton, joka oli juuri hetki sitten murskattu, kohti jotakin suurta kappaletta, joka leijui taivaalla. Ennen kuin Killjoy ehti tehdä mitään, hän tunsi piston selässään, ja seuraavaksi sähköinen purkaus lävisti hänen vartalonsa. Hän karjaisi ja käännähti selälleen lattialla. Hänen edessään seisoi Bartax kädessään jonkinlainen ase. Hyviä unia, peto, tämä sanoi hymyillen pahoittelevasti, ja Joyn silmissä pimeni. Viimeinen asia, minkä hän näki, olivat hänen näkökenttänsä ylle nousevat liekit. Koko valtaisa katedraali räjähti liekehtiväksi helvetiksi. Joy ei nähnyt mitään, mutta vielä hän kuuli koko saarella kaikuvan karmaisevan äänen kirkuvan: Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne. Kuin ottaisi vauvalta lelun. Jos me näemme teitä, me tapamme teidät. Jos me kuulemme teistä, me lähetämme tappajia teidän peräänne. Me tuhoamme teidät maailmankartalta, Athiin uskovat. Viettäkää mukava viikonloppu!
[spoil]Gurvana oikoluki tämän. Ja Joy ehdotti sitä ensimmäistä musiikkia.[/spoil]