Avainsana: kernaasti

  • Bakmein kova kokkikoulu

    Klaanin linnake
    Nelisen kuukautta sitten

    Hämärän työhuoneen katosta roikkuva vanha hehkulamppu teki kaikkensa tehdäkseen huoneesta edes melkein viihtyisän, mutta huonoin tuloksin. Guardian nojaili seinään huoneen ovensuussa vilkuillen kuluneen puisen työpöydän ääressä puuhaavan admintoverinsa toimia.
    “Tämä toimi vielä ihan hyvin silloin kun käytin tätä viimeksi”, Ämkoo mutisi ravistaen pitelemäänsä ikiaikaisen näköistä kahvinkeitintä. “Siitä kerrasta on kyllä hetki.”
    Tummanpuhuva admin laski keittimen pölyiselle pöydälle ja kaivoi pöydän laatikosta kapean heittoveitsen. Sitten miekkamies väänsi laitteen väkivalloin auki ja survoi teräaseen sen sisään.

    “Tuo varmasti auttaa”, puhui Gee epäillen. Skakdi tunsi toverinsa hyvin ja tiesi, että tämä ei ollut erityisen taitava sähkölaitteiden kanssa.
    “Kyllä tämä täst- perhana!” Ämkoo kirosi. Kahvinkeittimen sisältä kuului outoja ääniä samalla kun sekalainen läjä keittimen osia levisi pöydälle ja lattialle.

    Sininen skakdi nyökkäili syvään ja siirsi katseensa keittimestä tutkailemaan ympäröivää huonetta. Näytti siltä, että ennen toverinsa saapumista toa olisi yrittänyt siivoilla huonettaan vaihtelevalla menestyksellä. Menestys vaihteli yliyrittämisestä alisuoriutumiseen. Lattia kiilsi kyllä oikein nätisti, jos ei liikuskellut sillä liikaa ja herättänyt pimeydessä odottavan pölypallopataljoonan sotaisaa marssia.

    ”Tarvitsetko apua tuon kanssa?” Gee kysyi varoen.
    “Tilanne hallinnassa”, kuului Ämkoon vastaus. Toa oli päättänyt vaihtaa taktiikkaa, ja tällä hetkellä hän tunki keittimen osia väkivalloin takaisin paikoilleen. “Tai no, voisit ojentaa teipin.”
    Gee teki työtä käskettyä ja jäi tuijottamaan toverinsa työskentelyä. ”Pentele. Kauanko siitä on, kun joimme viimeksi kupposet täällä?”
    Ämkoo onnistui kuin ihmeen kaupalla pahoinpitelemään keittimen osat takaisin paikoilleen. Seuraavaksi miekkasankari osoitti kädentaitojaan kiertämällä rullallisen teippiä kahvinkeittimen ympärille. Lopputulos näytti enemmän hyönteisansalta kuin laitteelta, jolla valmistetaan juotavaa.
    “Mitä siitä olisi, neljä vuotta? Tuntuu kyllä siltä kuin siitä ei olisi kuin hetki”, vihreäkasvoinen vastasi ja heilautti keittimen pannun sitten Geelle. “Täytäpä tämä.”

    ”Aika lailla”, skakdi sanoi kävellen huoneen seinustalle siivouksellisesti laiminlyödyn lavuaarin ääreen. ”Miten ihmeessä sinä olet saanut niin pitkän ajan kulumaan ilman meitä?” hän virnuili täyttäen pannua. Tai ainakin avaten vesihanan, jolla kesti hetki ryhtyä yhteistyökykyiseksi. Äänistä päätellen se yritti ainakin tosi kovaa.

    “Hei, minä saan aina aikani kulumaan”, Ämkoo naurahti. “Eksymällä paikkoihin joissa minua ei kaivata, tapaamalla vanhoja tuttuja…”
    ”Mm-hm”, vartija nyökkäsi tuoden vedellä täytetyn pannun. ”Mitä sinä edes teit siellä? Arvostan kyllä sitä, että et antanut torakanjärkäleen räjäyttää suoliani pitkin Ath-Koron toria, mutta… miten sinä sinne eksyit?”

    Haalea vesi lorisi kahvinkeittimen sisään. Ämkoo kääntyi katsomaan Guardiania kohti, ja tämän naamalle levisi maailman ilkikurisin virne.
    “Puhutaan siitä myöhemmin. Mutta kerro minulle ensiksi, mitä tänne oikein kuuluu. Yhteydenpitomme oli siinä määrin harvaa, että en rehellisesti sanottuna tiedä yhtään mitä täällä tapahtuu. Ath-Korossa sain vähän sellaisen käsityksen, että olette saaneet taas uusia vihollisia.”

    Gee kiskaisi jonkin jakkarantapaisen pöydän alta ja istahti pöydän ääreen kuuntelemaan kahvinkeittimen rentouttavaa papatusta. ”No näin kai voisi sanoa”, hän hymähti ilottomasti. ”Kerro ihmeessä, kuinka paljon tiedät nazorakeista.”
    Miekkapiru nousi tuoliltaan sen verran, että yletti poimimaan työpöydän yläpuolella olevalta tummalta hyllyltä kaksi kulunutta kahvikuppia. Ensimmäisen kupin kylkeä koristi haalistunut kuva ussal-ravusta. Toisen kyljessä taas luki, jostain syystä xiaksi, ‘tervehdys parhain ylläpitäjä.’
    “Rumia kavereita. Turhan paljon raajoja. Tuntuvat tottelevan miekkaa.”
    Guardian naurahti. ”Eli ihan tarpeeksi.”

    Ämkoo poimi pöydältä harmaanruskean rätin. Sitten admin nosti kasvojensa eteen kahvikupeista jälkimmäisen, sylkäisi siihen ja hinkkasi kupin sitten mielestään puhtaaksi. Ämkoo tutki kupposta vielä hetken arvioivasti ja ojensi sen sitten tyytyväisen näköisenä toverilleen.
    Gee sanoi hiljaa ”kiitos” ja käytti kuppiansa hanan alla tällä kertaa oikeasti heti kun havaitsi kaverinsa katsovan poispäin.

    ”No asia on niin, että olemme ehkä kohta nupit vastakkain niiden pirulaisten kanssa”, skakdi jatkoi istahtaen taas paikalleen, ”ja en oikein usko, että diplomatialla saa aivan valtavasti aikaiseksi. Tawa ja Visu ovat yrittäneet sitä jo aika pitkään. Russakat ovat vastanneet lähinnä kuljettamalla lisää tulivoimaa pohjoiseen.”
    “Hmmh”, murahti Ämkoo puunaten vuorostaan omaa kahvikuppiaan. Kahvipannu porisi ja täyttyi tummasta kahvista, tai ainakin jostain nesteestä.
    ”Arvostaisimme kovasti, jos voisit tarjota apuasi jotenkin”, skakdi sanoi. ”Meillä ei ole ollenkaan liikaa hyviä miehiä laitettavaksi rintamalle.” Hän tuntui pysähtyvän hetkeksi, ja kurtisti kulmaa omalle sutkautukselleen. ”Rintamalle? Mitäköhän minä soperran. Koska sitä kahvia on tulossa?”
    “Eeeei vielä…” miekkamies mutisi odotusta äänessään. Adminin sarvipäiset kasvot valuivat hitaasti keitintä kohti. “Valmista!”

    Ämkoo kaatoi kahvia ensin itselleen, sitten Guardianille. Kahvi kupli epäilyttävästi kummankin kupissa, ja kaverukset päättivät odottaa hetken ennen kuin maistaisivat sitä.

    ”Niin”, palasi silmäpuoli skakdi asiaan naputellen kuuman kupposen korvaa sormillaan. ”Kaikki apu jonka voit tarjota kyllä kelpaa. En tiedä, olemmeko koskaan olleet tätä ahtaammalla. Ja sinä muistat kyllä sen vompattijutun.”
    Siinä samassa Ämkoon virnuilme pyyhkiytyi tämän kasvoilta. Admin katsoi toista adminia kuolemanvakava ilme pohjattoman punaisissa silmissään.
    “Älä muistuta minua vompateista. Koskaan.”
    Guardiankin vakavoitui. ”Anteeksi. Ei toistu.”

    Ja hetken he olivat vain hiljaa.

    “Mutta tosiaan”, miekkamies aloitti, ja jatkoi: “Jos minä nyt vaikka alkuun käyn noutamassa teille sen sirun. Neuvotellaan jatkosta sitten kun palaan.”
    Ämkoo vilkaisi toiveikkaasti kahvikuppinsa suuntaan. Kupliminen oli lakannut, mutta sen sijaan kupista nousi nyt epäilyttävän käryistä höyryä. Kahvi sai odottaa vielä hetken.
    “Pienet ystäväni viidakkosaarella voisivat varmaan olla teille avuksi. Olen heihin yhteydessä tämän reissun jälkeen.”
    Geen kasvoille ilmestyi leveä hymy. Hän paiskasi kätensä toverillisesti miekkamiehen olkapäälle.

    ”Kyllä minä tiesin, että sinuun voisi luottaa”, skakdi tokaisi.
    “Älä nyt vielä innostu”, miekkamies vastasi ja työnsi toverinsa kouran pois olkapäältään.
    ”No en tosiaan”, admineista sinisempi hekotti. ”Ensiksi testaan tätä kahviasi.”

    Kaverukset vilkaisivat toisiaan kuin merkiksi. Sitten kumpikin heistä nosti kahvikupin huulilleen ja hörppäsi.

    Epäonnistumisen varjo laskeutui Ämkoon kasvoille kun tämä tutkiskeli kahvin muodon ottaneen myrkyn epäilyttävää makua suussaan. Miekkapiru nielaisi, yskäisi ja veti pöydän nurkalla lepäävän sokeriastian luokseen.
    “Sinulle?” tämä kysyi ystävältään kaadettuaan arviolta kaksi kolmasosaa sokeriastian sisällöstä juomansa sekaan.

    Skakdin ilme näytti siltä, kuin jokainen sisällissodan sotahaava olisi revennyt samanaikaisesti auki. Hän pakotti hädin tuskin nestemäisen pahuuden hitaasti alas kurkkuaan pudistaen hitaasti päätään.

    ”Mitä helvettiä?” skakdi karjaisi yhtäkkiä rehellisemmin kuin koskaan. ”Onko tämä sinusta kahvia?”
    “Älä viitsi”, virnumies nurisi puolustellen. “Ainakin tämä pitää hereillä. Et voi kieltää.”
    ”Eikö joku kansainvälinen sopimus kiellä tällaisen keittelemisen?”
    “Sinä tiedät mitä mieltä minä olen kansainvälisistä sopimuksista”, Ämkoo vastasi ja hörppäsi uudemman kerran. Puheistaan huolimatta admin ei voinut olla irvistämättä maistaessaan kupissaan lilluvaa liejua.
    ”Uusi keitin ei maksa mitään! Kuinka vanha tuo sairas irvikuva on?”
    “Sillä on tunnearvoa! Voitin sen Keskiuuden Kievarin pokeripöydässä!”
    ”Pitääkö sinulla olla ikimiekan lisäksi vielä yhtä vanha keitinkin?”
    “Heeei! Tämä on laatuvehje! Vanha ehkä, mutta laatuvehje!”
    Ikikeitin!
    “Hiljaa!”
    Ikikeitin!

    Jossain vaiheessa Ämkoonkin oli pakko myöntää, että kyseenalainen kahvi oli ainakin melko kyseenalaista.

    Silti he joivat sen loppuun.
    Hurtta ja lintu taistelivat kaikki taistelunsa yhdessä.


    Viikkoja sitten
    Viidakossa, viidakossa, nukkuu jellona

    Nyt kyllä kelpaisi melkein edes se kahvi, väsymyksen kalvama sissiskakdi mietti.

    Aamuaurinkojen ensimmäiset säteet värjäsivät valtavia kiviportaita ympäröivän metsän kullankeltaiseksi. Sademetsän paksujuuriset puut vaihtuivat tiheäksi bambumetsiköksi sitä mukaa kun Guardian asteli portaita ylemmäs. Metsikön tukahduttavan hiljaisuuden rikkoi ainoastaan yksinäisen paratiisilinnun varovainen huuto.

    Metsän värein maalattu naama nyrpistyi. No ei nyt oikeasti.

    Sininen skakdi tiiraili ympäristöään tarkkaavaisena. Enkin kartta ei ollut auttanut juuri tätä pidemmälle. Nyt hän oli omillaan, ja valkoisen turagan ja vanhan mestarin salattu tyyssija oli ehkä täällä jossain.

    Guardian oli siis ehkä saaren vaarallisimmalla alueella.

    Nazorakeja ja skakdeja hän osaisi sentään ehkä harhauttaa pari sekuntia ennen kuin ne avaisivat tulen. Guardian ei tiennyt, kuinka monta sekuntia valkoisella turagalla kestäisi työntää nyrkkinsä hänen silmäkuoppaansa. Mutta ehkä ne olisivat tarpeeksi edes parin sanan sanomiseen.

    Niiden on muuten parempi olla todella hyviä sanoja.

    Kynsikkäät jalat kahlasivat eteenpäin matalassa joessa. Korkeat bambut peittivät näkyvyyden lähes kaikkialta, ja kiikarisilmäinen köriläs yritti edetä hiljaisesti soljuvan veden äänien alla. Pohjamuta oli upottavaa ja hidasti suurten sinihopeisten jalkojen etenemistä. Siinä tarpomiseen oli vaikea totutella, mutta hetken kamppailun jälkeen skakdi luuli löytäneensä oikean tekniikan.
    Vaan siitä ei ollut iloa kovin kauaa, kun hän huomasi jalkansa solahtaneen sisään jostain aivan muusta.

    Jostain turvonneesta.

    Pehmeästä.

    Jotain oli rusahtanut skakdin jalan alla. Ja se oli rusahtanut muuten aika kovaa.
    Ole kiltti ja ole bambunpätkä.

    Yhden silmän ja yhden konesilmän yhteinen katse laskeutui edessä häämöttävästä metsiköstä jokeen jalkojen alla ja ympärillä. Väsynyt silmä ja ikuisesti virkeä konesilmä etsivät joesta skakdin alla sitä, minkä päälle tämä oli astunut.

    Se löytyi, eikä se ollut bambunpätkä.
    Ei sitten.

    Se oli turvonnut ja pehmeä ja se oli ollut joessa jo jonkin aikaa. Se ei ollut miettinyt sanojaan etukäteen astuessaan Valkoisen turagan alueelle. Se virnisti suurilla petoliskon hampaillaan soljuvasta vedestä, ja se mitä sen tunnistettavan kallonmuodon silmäaukoissa oli vielä jäljellä katsoi kahteen eri suuntaan.
    Bambukeppi törrötti vettyneen skakdi-palkkasotilaan rintakehän läpi. Guardian ei ollut aivan varma, miten se oli sinne päätynyt. Mutta hänellä oli vahva veikkaus.
    Jos hänen veikkauksensa oli edes puoliksi oikein, hänellä ei välttämättä ollut valtavasti aikaa jäljellä.
    Nyt niitä sanoja ja äkkiä.

    Sinisen soturin katse keskittyi joenpohjassa olevan turvonneen raadon sijasta soljuvan veden pintaan. Hänen omaan peilikuvaansa ja punertavaan aamutaivaaseen, jotka heijastuivat nestepeilistä aaltojen vääristäminä.

    Jos skakdilla olisi ollut muutama sekunti enemmän, hän olisi kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka saastaiselta näytti muhittuaan viidakossa puoli vuorokautta. Se ei kuitenkaan ollut potentiaalisesti viimeisten elinsekuntien arvoinen miete.
    Vaan se, että joku muukin seisoi matalassa vedessä.

    Guardian ei ehtinyt väistyä ajoissa turaga Bakmein hyökkäyksen tieltä, ja skakdin selkäpuolelle tähdätty väkivahva potku kaatoi adminin suoraan jokeen. Guardian syöksyi pärskyen ylös vedestä haukkoen happea vain huomatakseen, että turaga oli uudemman kerran tämän kimpussa. Skakdi sai leukaansa voimakkaan osuman vanhuksen nyrkistä, ja horjahti uudestaan veteen.

    “Minä-”, Guardian aloitti ja pyyhki leukaansa pitkin valuvaa verta kämmenselkäänsä, mutta ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun. Valkoinen hahmo syöksyi kuin myrskytuuli adminia kohti, vieden tämän mukanaan kohti joen vaaleaa rantatörmää. Guardianille ei jäänyt vaihtoehtoja. Skakdi tähtäsi vanhusta kohden vahvan kyynärpääiskun, mutta turaga torjui yrityksen kuin yrittämättä. Pian sininen skakdi huomasi makaavansa puoliksi joen rantapenkassa yrittäen samalla saada valkoista vanhusta irti kurkustaan.

    “Tulitko etsimään ystävääsi, säälittävä irvileuka?” Bakmei karjui ja osoitti joessa makaavan raadon suuntaan. “Ei huolta, pääset kohta pitämään sille rumilukselle seuraa!”
    “Arvon turaga”, Gee vastasi. Tai yritti. Ääni hukkui kurkunpäähän, kun puoli jokea vyöryi skakdin kitaan. Kaulan ympärille puristunut vanha valkoinen käsipari saattoi myöskin edesauttaa asiaa.
    Sininen sotilas yski vettä keuhkoistaan yrittäen saada edes yhtä pientä ääntä ulos. Maailma sumeni ja sekunnit alkoivat loppua.
    ”Klaanilainen!” skakdi sai joen kanssa taistelultaan lopulta karjaistua. ”Olen klaanilainen!”

    Hetken ajan vanhan turagan silmissä vilahti hämmennys. Bakmei kohottautui hieman ylemmäs Guardianin rintakehän päällä ja hellitti otettaan skakdin kaulalla.
    “Kas”, vanhus puhui. “Tuo oli uutta!”

    Seuraavaksi Guardian ei ollut aivan varma, mitä tapahtui. Sininen skakdi tiesi ainoastaan lentävänsä yllättäen korkeassa kaaressa ilman poikki ja putoavansa sitten pää edellä bambuja kasvavaan pensaikkoon.

    “Selityksiä!” huusi valkoinen vanhus kasvoillaan raivokas ilme. “Te vähäpäiset typerykset keksitte aina kuolemanne hetkellä selityksiä!”
    Guardian pakotti itsensä ylös ja yritti hakea etäisyyttä itsensä ja lähestyvän vanhuksen välille. Viiksekkään turagan hahmon ottanut kuolema lähti kuitenkin harppomaan lujaa vauhtia adminin perään saaden tämän vaivattomasti kiinni.
    “Allianssi! Klaani! Nauran teille kaikille!” vanhus puhui ja heilautti nyrkkinsä uudemman kerran Guardianin kasvoja kohti. “Olette kaikki samaa roskasakkia! Vanno uskollisuuttasi kelle tahdot, mutta teit viimeisen virheesi kun erehdyit häiritsemään minua!”

    Turaga iski vieressään maassa törröttävän bambunvarren poikki ja kohotti sen kuin keihään Guardiania kohti. Mudassa polvillaan odottava omaa vertaan nieleskelevä skakdi tuijotti ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan keihään lähestyvää kärkeä. Hän ei ollut varma, milloin hänen kätensä olivat päättäneet toimia ilman erillistä käskyä, mutta seuraavalla sekunnilla hän huomasi tarttuneensa molemmin käsin itseään puolet pienemmän vanhuksen aseesta.
    Vain hänen kätensä pidättelivät sydänvaloa kohti hakeutuvaa puupiikkiä päätymästä suoraan maaliinsa.
    Seuraavan kahden sekunnin aikana se olisi jo siellä. Bakmei pitäisi siitä huolta.
    Viimeinen yritys. Vihoviimeinen yritys.
    Oli yksi nimi, joka saattaisi tarkoittaa Bakmeille jotain.

    ”Ämkoo!” Guardian huusi tulevan murhansa instrumenttiä pitelevälle miehelle. ”Vannon uskollisuutta Toa Ämkoolle!”

    Turaga Bakmei ei päästänyt irti bambukeihäästään. Vanhus kuitenkin jähmettyi paikalleen, ja Bakmein kirkkaankeltaiset silmät muuttuivat hetkessä pelkiksi kapeiksi viiruiksi. Guardian ei voinut muuta kuin tuijottaa toiveikkaana kohti vanhuksen naamiota, tuota armottoman ja ikiaikaisen näköistä naamiota, jonka kantaja päätti nyt adminin elämästä ja kuolemasta.

    “Mistä sinä tunnet Ämkoon?” Bakmei lopulta kysyi laskematta kuitenkaan keihästään yhtään alemmas. Vanhuksen kasvoilta paistoi epätieto ja varovaisuus, eikä skakdilla ollut varaa tehdä ainuttakaan virhettä.
    “Olen klaanilainen”, Guardian toisti toivoen, että turaga uskoisi väittämän tällä kertaa. “Ja hänen ystävänsä.”
    Silloin valkoinen vanhus räjähti ilkikuriseen nauruun ja iski bambukeihään pystyyn maahan.
    “Ha! Ystävä! Siinä tapauksessa säälin sinua! Lähettikö se rotta sinut hoitamaan asioitaan kun ei itse vaivautunut paikalle?”
    ”Ei lähettänyt”, Guardian pudisti päätään. ”Mutta asiani koskee häntä. Olen Guardian, Klaanin admin.”
    Katsekontaktia rikkomatta ja silmääkään räpäyttämättä Guardian siirsi kättä kohti asevyötään. Tasku avautui ja sotilas nosti hitaasti esille himmeän punahehkuisen admin-kiven. Valkoisen turagan katse kävi siinä yhden pitkältä tuntuvan hetken ajan.
    Gee tiesi, että jos tämä ei riittäisi, hän ei ehkä ehtisi pysäyttää sydämeensä hakeutuvaa bambuohjusta. Kaikki saattaisi olla kiinni tästä pienestä hetkestä, tai jopa siitä, oliko Ämkoo edes koskaan maininnut hänen nimeään.

    Tai siitä, oliko sillä Valkoisen turagan vuosituhansia vanhojen silmien edessä pienintäkään merkitystä.

    “Nouse”, sanoi Bakmei yllättäen, ja viittoi adminia mukaansa. Epäilys ei ollut vielä kadonnut kokonaan vanhuksen viiksekkäiltä kasvoilta, mutta Guardian oli kuitenkin onnistunut pelaamaan itselleen ainakin aikaa.
    “Saat kertoa asiasi”, turaga murahti ja lähti kahlaamaan jokea pitkin vastavirtaan. “Anna minulle pienikin syy epäillä sinua, ja sinusta ei jää mitään jäljelle.”

    Täysin perinteisen toimintamallinsa vastaisesti Gee päätti olla vastaamatta uhkaukseen mitään.


    Valtaisan vesiputouksen taakse kätkeytynyt luola ei ollut järin avara. Luolan siniharmailla seinillä kasvoi harvalehtistä köynnöskasvia, ja tilan lattia oli miltei kauttaaltaan vaaleiden olkien peitossa. Valkoinen turaga oli tottunut elämään niukasti.

    Bakmei murahti ja heilautti kättään kohti luolan ikävimmän näköistä nurkkaa. Gee ymmärsi käskyn ja kävi luolan perukoille istumaan samalla kun Bakmei keräili vastakkaisen kiviseinän laitamilta muutamia kuivia polttopuita. Pienen hetken kuluttua vanhus sytytti luolan keskelle pikkuisen nuotion.
    Hiljaisia hetkiä kului. Sananvaihto oli loppunut bambujen keskelle. Sen jälkeen ei sininen skakdi taikka valkoinen turaga ollut päästänyt ääntäkään. Keinotekoinen pikkurupattelu ei tuntunut Guardianista viisaalta. Hän ei ollut aivan varma, olisiko se liian pieni syy Bakmeille taittaa hänen niskansa.

    Hänen oli kuitenkin saatava vastauksia. Epävarmasti sanoja hakien Gee pakotti suustaan kysymyksen.
    ”Turaga hyvä… tiedättekö te mitään siitä, mitä tällä saarella on tapahtunut?”
    Bakmei ei vastannut oitis skakdin kysymykseen, vaan sen sijaan vanhus tuijotti pitkän aikaa keskittyneen näköisenä sytyttämäänsä kitukasvuista tulta. Pienet oranssit liekit nuoleskelivat aikansa ohuita polttopuita, mutta lopulta nuotio lähti kunnolla palamaan. Sitten turaga kurkotti luokseen pienen ja kuluneen saviastian. Vanhus kurkisti astiaan ja huomasi sen olevan tyhjä.
    “Vettä”, Bakmei murisi ja ojensi astian Guardianille katsomatta vieläkään skakdia päin.

    Sininen skakdi käytti savikippoa nopeasti luolan pauhuavan oviaukon luona, ja toi sen sitten varovasti takaisin turagalle. Bakmei otti vesiastian vastaan ja ripusti sen sitten nuotion ylle roikkumaan.
    “Teidän typerä sotanne”, vastasi Bakmei lopulta. “Ulottuu tälle saarelle saakka. Torakat, vai miksi hölmö oppilaani niitä kutsuikaan, käyvät päivä päivältä röyhkeämmiksi. Kuten myös ne sinun kaverisi.”
    Missä tahansa muussa keskustelussa Geen olisi tehnyt mieli huomauttaa, että kaikki maailman skakdit eivät olleet keskenään kavereita. Nyt admin kuitenkin osasi vain kuunnella nöyränä.
    “Ämkoo lähti luotani kuullessaan tästä kaikesta. Se typerys ei ole koskaan osannut laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Kalat.”
    “Kalat?” Gee toisti hämillään, ja sai vastaukseksi vanhuksen vihaisen katseen. Silloin skakdi huomasi vierellään punotun korin, ja sen sisällä makaavat kuolleet vedenelävät. Skakdi siirsi korin nopeasti turagan ulottuville.
    “Koulutus on vielä kesken”, turaga jatkoi ja alkoi perata kaloja pienellä veitsellä. “Kerro sille päästään laholle pirulaiselle, että minä en aio odottaa ikuisuuksiin saakka.”

    Bakmei pilkkoi kaloista irronneet vähäiset lihanpalat ja heitti ne lähes kiehuvan veden sekaan. Sitten turaga kokosi perkuujätteet yhteen ja vilkaisi ensin niitä, sitten Guardiania.
    Skakdi nousi jälleen seisomaan, asteli vanhuksen tykö, korjasi jätteet kouraansa ja heitti ne sitten putouksen vietäväksi. Gee huuhtoi kätensä pauhuavassa vesimassassa hakien samalla sanoja.
    ”Turaga hyvä”, hän sanoi kääntyen varoen muinaista miestä kohti. Ei ollut hienovaraista tapaa sanoa seuraavaa, joten hän ei edes yrittänyt. ”Kertoisin varsin mielelläni ellei se päästään laho pirulainen olisi hypännyt vihollisen leiriin.”

    Ilme valkoisen turagan kasvoilla kiristyi. Bakmein pää kääntyi hitaasti Guardiania kohti, ja muutaman sekunnin ajan Gee harkitsi aivan tosissaan hyppäävänsä vanhuksen katseen tieltä vesiputouksen vietäväksi.

    ”Mitä sinä sanoit?” Bakmei ärähti ja nousi seisomaan. Vanhus otti jokusen pitkän askeleen skakdia kohti.
    ”Vannoin uskollisuutta sille miehelle”, Guardian sanoi nopeasti. ”Tunne ei mitä ilmeisimmin ollut molemminpuolinen.”
    Bakmein silmissä leiskui selitystä vaativa raivo. Vanhus puristi toisen kätensä tiukkaan nyrkkiin ja huitoi sillä sitten Guardiania kohti.
    “Sinä kerrot minulle kaiken, ja äkkiä! Ja pilkot nuo juurekset!

    Skakdi räpäytti hämillään silmäänsä. ”Asia harvinaisen selvä.”
    Leukaisa sotasankari katsoi epäuskoisena valkeaa vanhusta ja tarttui varoen tämän tarjoamaan karuun bambuiseen leikkuulautaan, jolla makasi Geelle tuntemattomia purppuraisia juureskasveja, ja muinaiseen veitseen, joka törrötti sen keskellä. Juurikaan epäröimättä skakdi laski leikkuulaudan luolan lattialle polvistuen.
    ”Hän petti meidät kaikki. Ei siinä ole mitään sen ihmeellisempää.”
    Skakdi iski veitsen juurekseen ja yritti kutsua sanoja ulos kurkunpäästään.

    ”Arvon turaga…olen tuntenut toa Ämkoon jo pitkään. Hän on toiseksi vanhin elävä ystäväni”, Guardian huokaisi, ”oli? Aseveljeni, jos jotain.”
    Hän nosti katseensa ylös leikkuulaudasta. Bakmei tuijotti yhä vihaisena, mutta nyt ainakin hiljaa ja paikallaan. Puhuminen vaikutti turvalliselta, joten skakdi laski katseensa kättensä töihin. Veitsen terä kolahti uudelleen ja uudelleen bambua vasten.

    ”Se virnuilija piti minulle seuraa kaikissa pahimmissa paikoissa ja kaikkina pahimpina aikoina. Siellä, minne kukaan muu ei kanssani suostunut tulemaan. Ja niinä hetkinä, jotka olivat liian kamalia kenelle tahansa muulle.”
    Kivenkovat vihannekset muuttuivat veitsen alla entisiksi. Guardian pilkkoi niitä taukoamatta.

    ”Ja kyllä minä tiedän, miksi hän oli niin hyvä siinä. Hän oli sellaisesta pimeydestä itsekin. Ne sanovat häntä Miekkapiruksi, ja ehkä hänessä vähän pirua olikin. Kieroa pikku sarvipäätä, jonka kanssa sai aina olla vähän varuillaan.”
    Skakdi hymähti. Veitseniskut kovenivat. Purppurainen aines silpoutui yhä pienempiin siivuihin. Skakdista tuntui siltä kuin juurekset, mitä ne sitten olivatkaan, olisivat saaneet osakseen hänen oikeutettua raivoansa.
    ”Mutta ei hän ollut vain sitä. Pirun lisäksi se pirulainen oli mies, ja hyvä sellainen.”

    Bakmei tuhahti. Guardian ei tiennyt, oliko se huvittuneisuutta vai sääliä, vai jotain aivan muuta. Kun turaga ei muuta sitten suustaan päästänytkään, Gee päätti jatkaa.

    ”Hän oli aina tukenani… ja oikeastaan tavallaan silloinkin, kun ei ollut läsnä. Jopa silloin, kun hän päätti lähteä Klaanista. En tiedä, minne hän sitten lopulta lähtikään. Jonnekin kauas. En kysynyt koskaan syytä, mutta tiesin aivan tarpeeksi hyvin, että hänellä täytyi olla sellainen. Onhan sen miehen menneisyys kuitenkin täynnä verta ja kyyneliä.”
    Mutta etköhän sinäkin sen verran tiedä, skakdi mietti itsekseen.

    Hetken hiljaisuuden jälkeen Gee nosti katseensa, mutta turaga ei yllättäen vastannut siihen. Tämä oli istunut nuotiolla kuumenevan savipadan ääreen ja hämmensi kiehuvaa vettä pienellä puukauhalla skakdin suuntaan katsomatta. Mutta Bakmei kuunteli, ja Guardian oli siitä varma.
    ”Tuntemani Ämkoo lähti etelään silloin, jo neljä vuotta ennen nazorakien rantautumista. Ennen sotaa. En ole aivan varma, palasiko sama mies. Ehkä – ehkä minun olisi pitänyt huomata jo aiemmin, että hänessä oli jotain vikana. Ja en tiedä, laukaisiko kaiken lopulta käden – ja Äären – menettäminen vihollisen omalle miekkademonille -”
    Kaikkein pienimmän hetken verran Bakmei näytti pysähtyneeltä. Vihdoin tunnistettava reaktio, Guardian mietti. Turaga selvästi tiesi jo ikimiekan kohtalosta.

    Ja pysähtyipä skakdi itsekin. Synkeät mietteet kalvoivat takaraivossa.
    Hän oli katsonut aivan väärällä hetkellä pois vanhasta ystävästään. Hän oli keskittynyt aivan vääriin asioihin.

    Hän ei ollut tarjoamassa auttavaa kättä edes silloin, kun Miekkapiru olisi sellaista todella kirjaimellisesti tarvinnut.

    Mistä minä sen olisin tiennyt?

    Sota oli vienyt hänen kaiken huomionsa. Vanha tarkka-ampuja oli katsonut kiikaritähtäimen läpi niin kauas, että oli unohtanut katsoa aivan lähelle.

    Mistä pirusta minä sen olisin voinut tietää?

    Järkeily ei auttanut. Mutta ei myöskään itsensä syyttely.

    Hän ei ollut se, joka oli pettänyt ystävänsä.
    Paitsi jos pettämiseksi riitti se, että oli katsonut väärällä hetkellä poispäin.
    Riittääkö se?

    ”- vai tapahtuiko se vasta myöhemmin. Mutta tämän saaren miehitystaistelussa hän katosi Veljeskunnan matoraneilta … ja kun hänestä kuultiin seuraavan kerran, hänellä oli torakoiden riepu yllään.”

    Ehkä se riittää.
    Ehkä se sitten joskus riittää.

    Sininen sotaveteraani nousi hiljaa kivilattialta juureksia kantaen. Hän käveli yhä hieman varuillaan leikkuulaudan kanssa kohti kiehuvaa pataa ja hiljaisesti naamionsa partaa sivelevää vanhusta. Kun verbaalista protestia tai vanhaa kunnon väkivaltaa ei ilmaantunut, antoi skakdi juureksien pulahtaa kiehuvaan veteen.
    Bakmein keltainen katse pysyi porisevassa nesteessä. Guardian seisoi padan vieressä yrittäen hakea vanhan mestarin katsetta.

    ”Ajattelin, että ehkä arvostaisitte tietoa”, skakdi köhäisi kaapien veitsellä keittoon viimeisetkin juurespalat. ”Teidän oppilaanne, kuitenkin.”

    Tuijotettuaan pikkuhiljaa valmistuvaa ateriaansa vielä pienen tovin nousi vanhus seisomaan. Turaga käänsi selkänsä Guardianille, loittoni muutaman askeleen verran ja ärähti sitten:
    “Minä en tiedä mitä Ämkoo teki neljä vuotta sitten, tai missä hän oli. Nulikka ei vieraillut silloin lainkaan luonani.”
    Bakmei käveli luolan laitamille asetetun pienen saviruukun luo, kumartui ja poimi sen sisältä kourallisen kuivatettuja yrttejä. Sitten vanhus kääntyi ympäri ja vastasi viimein Guardianin katseeseen.
    “Mutta rikki se typerys on ollut aina”, Bakmei jatkoi tuimana. “Eikä Äären menettäminen ainakaan auttanut asiaa.”

    Bakmei palasi savipatansa tykö, istuuntui ja heitti sitten kuivatut kasvit skakdin eteen. Guardian ei enää edes epäröinyt, vaan alkoi pieniä yrttejä syötävän kokoisiksi paloiksi.
    Silloin valkoisen vanhuksen otsa painui mutrulle, ja tämä kysyi:
    “Missä Alku on? Veikö se typerys toisenkin miekoista viholliselle?”
    Skakdi katsoi turagaa pitkään. ”Siihen en ikävä kyllä osaa vastata. Hänellä ei videoviestissään-”
    Vanhin Guardianin kohtaama mies ei välttämättä ollut teknologiasta erityisen perillä.
    … muotoillaan suosiolla uusiksi.
    ”… no sitä ei ole nähty hänellä”, Guardian lopulta sanoi. ”En tiedä sen säilän kohtalosta juuri mitään.”
    Skakdi oli jopa ehtinyt unohtaa, että miekkoja oli kaksi kappaletta. Ämkoo ei toisesta ollut juuri koskaan puhunut, mutta nyt skakdi osasi yhdistää nimen Matoron kertomukseen Hautasaarilla käydystä taistelusta. Siihen oli sisältynyt kaksi kappaletta epäkuolleita ritareita, iso varjokäsi ja taikakivi, ja Guardian ei valehtelematta muuta muistanutkaan. Hänellä oli liikaa ajateltavaa.

    Yhtäkkiä Bakmei ojentui Guardiania kohti, tarttui maassa lepäävään veitseen ja nosti sen sitten nopealla liikkeellä skakdin sinisiä kasvoja kohti.
    “Säilä? Hah! Sinä et tiedä mistä oikein puhut!” vanhus puhui äänessään pilkahdus raivoa. Bakmei jos kuka tiesi Ikimiekkojen todellisen voiman, eikä vanhus pitänyt sopivana puhua niistä vailla kunnioitusta.

    Turagan äkkinäinen reaktio sai skakdin vetäytymään hitaasti lähemmäs luolan seinää. Guardian avasi suunsa pahoitellakseen, mutta vanhus ehti jo jatkaa:
    “Sinä kurja tulet kyselemään minulta vastauksia kysymyksiisi, vaikka kaikki on päivänselvää! Mitä sen vihreänaamaisen typeryksen päässä ikinä liikkuukin, Ääri on siihen syy!”
    “Mutta tehän sanoitte-”, Gee yritti puhua, mutta Bakmei keskeytti tämän jälleen.
    “Ei kyse ole pelkästään siitä, että Ääri päätyi viholliselle! Tunnetko sinä Ämkoon historiaa ollenkaan?”
    Kysymys pysäytti adminin paikoilleen. Ämkoo ei ollut varsinaisesti pysynyt menneisyydestään hiljaa hänen seurassaan, mutta ei varjoritari kovin perusteellinenkaan ollut. Skakdi muisti tarinat toa-tiimistä, jonka jäsenet olivat yksitellen kuolleet omaan kunniaansa. Ja ilman toasta, joka oli ollut kyvytön estämään johtajansa loppua.

    Ja nyt ei ollut enää kunniaa, vaan vain piru miekkoineen.
    Enkä ole muuten varma siitä miekastakaan.
    ”Hän on kyllä kertonut minulle kaiken”, skakdi sanoi hiljaa. ”Hän puhui Atyasta useinkin.”
    “Jos hän olisi kertonut sinulle kaiken, et olisi nyt täällä häiritsemässä minua”, Bakmei tuhahti. Vanhus sekoitti hetken keitoslientään, ja jatkoi sitten: “Atya oli Ämkoolle paljon enemmän kuin pelkkä johtaja.”
    Vanhuksen katse ajelehti vaihteeksi savipadan alla loimuaviin liekkeihin.
    “Minä opetin Ämkoolle paljon, mutta Atya sitäkin enemmän. Atya antoi sen pirunketaleen elämälle tarkoituksen.”

    Pienet liekit muuttuivat hetki hetkeltä pelkäksi hehkuvaksi hiillokseksi. Turaga heitti padan alle vielä yhden polttopuun, ja nuotio elpyi hetkeksi.

    Se, mitä Guardian ei tiennyt, oli että silläkin hetkellä valkoinen vanhus upposi muistoihinsa.

    Turaga muisti elävästi sen päivän kun tiimistään erotettu Ämkoo oli hätäpäissään matkannut vanhuksen tykö kysymään neuvoa. Turaga ei ollut unohtanut Ämkoon silloista pelonsekaista epätoivoa. Vaan vanhus ei ollut auttanut kunniansa tahrinutta toaa. Sinä päivänä Bakmei ajoi ilman toan tiehensä ja uhkasi tekevänsä tästä selvää jos tämä ikinä palaisi.

    Bakmei ei osannut odottaa miekkamiehen paluuta. Vanhus sai kuulla Atyalta Ämkoon muodonmuutoksesta, ja veden toan vaarallisesta tehtävästä etsiä ja tuhota Miekkapiru. Turaga tiesi, että Ämkoosta ei olisi Atyalle vastusta. Vaikka Toa-naista vastassa olisikin väkivahva olento jostain makutan ja toa-soturin rajamailta, oli Atya silti ollut valkoisen turagan mahtavin oppilas.

    Mutta turagan yllätykseksi tämän tykö palasi kuitenkin Ämkoo. Eikä makutan henki ollut ainoa Miekkapaholaisen ylle langennut varjo.
    Atya on kuollut, oli Miekkapiru tullut kertomaan. Surun murtama soturi ei ollut enää sama toa, jonka Bakmei oli aikoinaan kouluttanut. Ilman toasta oli jäljellä vihan ja pettymyksen täyttämä kuori. Laumansa menettänyt petoeläin. Mies vailla tarkoitusta.

    Turagan katse pureutui syvemmälle nuotioon tämän pohtiessa, että oliko hän tehnyt sinä päivänä virheen. Kuultuaan Atyan kohtalosta oli turaga kenties ainoan kerran elämässään osoittanut myötätuntoa. Turaga olisi voinut hetkessä päättää Miekkapaholaiseksi nimetyn sortuneen miehen elämän, mutta hän ei ollut tehnyt niin. Turaga tiesi, että Atya oli jättänyt Ämkoon henkiin syystä. Ja mikä se syy sitten olikin, oli turaga tahtonut uskoa siihen.

    ”Alku ja Ääri”, Bakmei lausui hiljaa, jatkaen: ”ovat Ämkoolle Atyan perintö. Ikimiekat ovat ainoa, mitä sillä hölmöllä on jäljellä Atyasta, ja elämästään.

    Nuotion viimeinen liekki sammui. Turaga vilkaisi savipataan ja laski padan sitten varovasti luolan lattialle. Vanhus hämmensi keittoaan vielä hiljaa, ja puhui:
    ”Se piru liittyi teihin pian Atyan kuoleman jälkeen. Kaipa se mokoma yritti täyttää avullanne Atyan jättämän aukon.”

    Guardian oli vihdoin tohtinut istahtaa alas jonkin matkan päähän hiljaa sammuvasta nuotiosta. Hän tunsi hiilloksen punahehkun vielä skakdinvarpaissaan asti.
    ”Ja olette siis sitä mieltä”, sininen mies maisteli sanojaan hiljaa, ”että noiden miekkojen edessä me olemme hänelle toissijaisia.” Se ei ollut enää edes kysymys, eikä Bakmei siihen vastannutkaan muulla kuin tuhahduksella. Guardian huokaisi.
    ”Että hän olisi valmis ryhtymään torakoiden pikku papukaijaksi vain saadakseen miekkansa takaisin”, skakdi murahti puristaen sormissaan olevaa juureksen viipaletta murusiksi. ”Ja unohtamaan kaikki valansa vain kahden aseen tähden.”
    Vartijan punertavat silmät tuijottivat viiruina Bakmein kurttuisia kulmia. Gee tiesi käyttäytyvänsä julkeasti aivan väärän turagan edessä, mutta juuri nyt hänen tajuntansa halki leijaili lause, jonka hän oli yrittänyt piilottaa. Mutta se oli tullut aina esiin.

    ”Ei se Ämkoo, jonka minä tunnen”, skakdi sanoi tulisesti. ”En usko siihen edelleenkään.”

    Guardian odotti Bakmeilta nyrkkiä leukaansa, kuumaa keittoa kasvoilleen tai edes jonkinlaista reaktiota. Lumenvalkoinen menneen ajan mies kuitenkin jatkoi vain kalakeitoksen hämmentämistä ilmekään värähtämättä.
    ”No miksi sitten uhmaat henkeäsi tuhlaamalla aikaani, rakki?” hän kysyi jäiseen sävyyn.

    Vihaansa käsittelevä skakdi henkäisi jälleen syvääkin syvempään. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja hieroi suurella kouralla otsaansa päänsärkyisenä. Bakmei oli kalauttanut tappelussa miehen kalloa kovaa rantahiekkaa vasten, ja kaikkialle edelleen sattui. Mutta kipu oli kilpi, joka piti hänet hengissä. Särky oli komentaja, joka piti hänet ruodussa.

    Skakdi hymähti. ”Arvon turaga”, hän sanoi, ”en ehkä ymmärrä etelän Toien koodin päälle… mutta minä kyllä tiedän, miltä uskollisuus näyttää.”

    Sisällissodan äänet. Rivistö sinihopeisia Vartijoita osoitti kunniaa etelän kenraaleille.

    ”Sanokaa vain rakiksi. Tiedättekö, mistä minä pidän niissä?”

    Tulimyrsky. Konekivääripesäke satoi kuolemaa Tendilliun pelloille. Kenraalimajuri Zakran kantoi haavoittunutta sotamiestä suurilla olkapäillään kohti suojaa.

    ”Hurtan ei tarvitse vannoa miekan tien tai minkään jumalan nimeen, mutta silti se ei horju.”

    Zer-Korin taistelu. Majuri Roqce piti asemansa, vaikka taivas paloi ja linnake mureni käsiin.

    ”Ja sanat voivat olla aivan pirun petollisia. Mutta vahtikoira ei juuri pukahda.”

    Voitonjuhlien ilta. Kenraali Warrek horjui humalapäissään halki tavernan.
    Ja olisi sen lattialle kaatunutkin, ellei nimetön nuori tarkka-ampuja olisi ehtinyt tueksi.

    ”Sen ei tarvitse.

    Minä vannoin Ämkoon kanssa sanattoman valan. Ja sen tarkoituksen tiesimme puhumattakin. Vannoimme, että seisoisimme toistemme tukena jokaisena pimeyden hetkenä. Seisoisimme selkä selkää vasten keskellä taistelun tulta.”

    Sinisen ussal-lipun ensimmäiset vuodet. Sininen kämmen puristi vihreää.

    ”Jos jokin uhkaisi meistä toista, olisi toinen aina selän takana.

    Mutta lopulta sitten kai epäonnistuin. Katsoin poispäin. En ollut hänen kilpenään silloin, kun Miekkapiru voitti ja upotti miekkansa hänen selkäänsä.

    Tappoi sen, mitä oli jäljellä Ämkoosta.”

    Guardian risti hitaasti jalkansa katse nauliutuneena vanhukseen. ”Ämkoo oli ystäväni. Vähin, mitä voin tehdä, on kostaa hänet.” Admin paljasti petomaiset skakdinhampaansa ja puristi kätensä hitaasti nyrkkiin kuin viimeiseen kuristusotteeseen. ”Pysäyttää hirviön, joka hänen paikkansa otti.”

    Skakdi ei pitänyt sanoista, joita joutui turagalle sanomaan. Ne olivat totuuksia, jotka hän oli tiedostanut Miekkapirun viimeisestä viestistä alkaen. Hän oli omaksunut ajatuksen, jota nyt vihdoin sanoiksi puki. Ja uskonut siihen jokaisella hetkellä, kun oli vetänyt liipaisimesta maalitaulua kohti.
    Sininen silmäkulma värähti. ”Arvon turaga. Te autoitte luomaan hänet.

    Nyt joudun pyytämään teiltä, että autatte minua tuhoamaan hänet.”

    Nyt skakdi ei voinut muuta kuin odottaa vastausta ikiaikaiselta mestarilta ja Miekkapirun oppi-isältä.
    Valkoinen turaga nousi seisomaan ja kääntyi sitten ensimmäisen kerran katsomaan Guardiania suoraan skakdin ainoaan silmään. Turagan kellanhohtoisissa silmissä loimusi halventava katse samalla kun vanhus räjähti ivalliseen nauruun.

    “Ha! Oletko sinä karzahnin äpärä tosissasi? Vai oikein rakkikoira? Hankkiudu sitten vaikka sirkukseen, sillä minulla ei ole aikaa koiran kouluttamiseen!”
    Vanha vartija mietti hetken. Yleensä sanavalmis skakdi oli oppinut viimeisen tunnin aikana huomattavasti nöyryyttä. ”Arvon turaga-”
    “Sano minua vielä kerrankin ‘arvon turagaksi’ ja revin kielesi ulos”, vanhus keskeytti.
    Jaa, mietti skakdi. Ehkä nöyryydellä ei sitten tehnytkään valtavan paljoa.
    ”En aikonutkaan pyytää sinulta-”
    “Kuka sinulle antoi luvan olla teitittelemättä, rotta?”
    Ai nyt se on rotta, ilmeisesti nykyään vahtirotta mietti.

    ”… pyytää teiltä samaa koulutusta, jonka Ämkoolle annoitte”, hän lopulta tokaisi. ”En nimittäin ajatellut lähteä haastamaan häntä omassa pelissään. Ei. Kyllä minä ajattelin vain ampua häntä päähän.”
    Bakmei hymähti.

    ”Tiedän kyllä täsmälleen, miten se mies miekkaansa käyttää. Hänen miekkakätensä on pelastanut nahkani tarpeeksi monesti. Hänellä on kuitenkin uusi käsi, ja en rehellisesti tiedä, miten se toimii”, skakdi piti merkitsevän tauon ja käänsi päänsä kenoon.

    ”En ole ennen tappanut makutaa. Jotenkin minusta ei ole kovin kauaskantoinen ajatus, että te tietäisitte miten se tehdään.”
    “Kierrepotkulla leuan alle”, kuului Bakmein happaman sävyinen vastaus. “Niiden päät eivät ole erityisen hyvin kiinni.”
    Sillä hetkellä Gee ei epäillyt hetkeäkään, etteikö valkea vanhus olisi niin joskus tehnyt.
    “Mutta se tieto ei nyt auta sinua, sillä sinua vastassa ei ole nyt pelkkä makuta. Se, mikä Ämkoo on, on minullekin mysteeri. Mutta oli se hölmö sitten mikä hyvänsä, niin makuta tai toa hän ei ainakaan ole! Ei ainakaan kokonaan. Ja se sinun täytyy kääntää häntä vastaan.”

    ”Niin”, vartija lausui mietteliäänä. ”Mutta olen kuullut, että hänessä ei tätä nykyä ole enää juuri toaa jäljellä.”
    “Olet mieleltäsi hidas, rakki”, vanhus vastasi. Sitten turaga kääntyi ympäri ja asteli luolan perukoilla nyhjöttävän vähäisen omaisuutensa luo. Bakmei kaivoi hetkisen ajan tavaroitaan, ja vaikutti sitten löytäneen jotain. Sitten Bakmei kääntyi takaisin skakdia kohti, ja adminin yllätykseksi heitti tätä jollain.

    Ja heitti muuten aika kovaa. Onnekseen Gee otti murikkaprojektiilin vastaan kasvojensa eteen nostamilla käsillään eikä esimerkiksi otsallaan.
    Mikä helvetti sinua riivaa, skakdi ajatteli mutta ei onnekseen ääneen. Sitten hän laski hitaasti kätensä alas ja tutkiskeli käsissään olevaa esinettä.

    Guardian huomasi pitelevänsä hailakanvaaleaa sileäpintaista kiveä. Murikan muuten sileää pintaa kiersivät pienet halkeamat, joiden alta skakdi saattoi erottaa varovasti sykkivän vihreänkirjavan hehkun.
    ”Kivi”, Gee totesi.
    “Fiksu koira”, vanhus murahti ivallisesti.
    ”Käynkö minä lyömässä häntä päähän tällä?”
    “Jos et pidä kivestä, anna se takaisin.”
    “En.”

    Valkea vanhus käveli Geen vierelle ja alkoi puhua:
    “Sinulla on käsissäsi se, mitä toa Ämkoosta on jäljellä. Tarvitseeko minun selittää tarkemmin vai alkaako kirppupesäke vihdoin ymmärtää?”
    “Toa-kivi”, skakdi totesi puoliääneen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun admin pääsi sellaisen näkemään. Hän oli ehkä odottanut jotain hohdokkaampaa. Mystisiä symboleita. Sanoja tuntemattomalla kielellä, ehkä. Aavemaisesta hohdostaankin huolimatta skakdin käsissä oleva asia ei ollut sen kummempi kuin tavallinen kivi.
    Guardian oli kuullut kyllä legendat. Matoranista toa, hän pohti. Toasta turaga. Turagasta raato?
    Jos olisi ollut mahdollista vain antaa toa-kivi vaikkapa Dinemille ja kuvitella Miekkapirun ilme tämän muututtua turagaksi keskellä marssivaa torakka-armeijaa, Guardian olisi tehnyt niin. Mutta zakazilainen ei uskonut, että hänen entisessä aseveljessään oli enää tarpeeksi toaa että niinkään perimmäiset lait enää pätisivät.

    “Ämkoo maksoi varjonsa hallitsemisesta kovan hinnan”, vanhus selitti. “Hän ei kyennyt komentamaan sisäistä makutaansa ennen kuin luopui toa-voimistaan. Siinä heikkous jota etsit.”
    ”Eli jos tässä on se, mikä esti häntä käyttämästä makuta-voimiaan”, skakdi sanoi vaihdellen kiveä kädestä toiseen, ”jos hänen sisäinen toansa tappeli kaiken aikaa sisäistä makutaa vastaan… minun täytyy yksinkertaisesti vain saada sen voima siirrettyä takaisin häneen.”
    ”Yksinkertaista se ei ole”, Bakmei puhui, “eikä ainakaan helppoa. Edes minä en ole kuullut toa-kiveä käytettävän tällä tavalla. Ne on suunniteltu toimimaan vain ‘yhteen suuntaan.’ Mutta luulen, että se on silti mahdollista.”
    Guardian puristi kätensä tiukasti kiven ympärille. ”Oli miten oli, luulen ymmärtäväni. Entä jos vain ammun tämän häntä päin tosi tosi lujaa?”

    Vanha turaga ei liiemmin arvostanut ampuma-aseita, ja pitkän ikänsä aikana vanhus oli tullut siihen tulokseen, että ampuminen oli heikkojen tapa puolustautua. Mutta jos turagalta kysyttiin, mietiskeli hänen edessään tällä hetkellä pelkkä poikkeuksellisen leveällä hammasrivillä varustettu sininen rääpäle, ja siispä turaga sanoi:
    “Se voisi toimia. Mutta kivi ei kelpaa aseeksi tuollaisenaan. Eikä sen valmistelu onnistu täällä.”

    Valkoinen turaga kiskaisi toa-kiven skakdin hyppysistä ja tyrkkäsi sitten tämän syliin kuluneen puukulhon.

    ”Ja lähdemme sinne huomenna.”
    Skakdi aisti ilmapiiristä, että tämä oli viimeinen asia, jonka Bakmei tulisi tästä aiheesta tänään sanomaan.

    Sitten turaga nyökkäsi jo hieman jäähtyneen keiton suuntaan.

    No oli kyllä nälkäkin, skakdi mietti tarttuen keitoksen keskellä olevaan puukauhaan. Hän koki ansainneensa annoksen määrittelemätöntä juureskalakeittoa, jota oli ollut mukana valmistamassa.

    Kaikesta kivusta ja särystä huolimatta vanha vartija katsoi ikiaikaista turagaa uusin silmin. Ei kirjaimellisesti, sillä tämä ei välttämättä välittänyt tuijottelusta. Mutta hän vähitellen ymmärsi, miksi Bakmei oli sellainen kuin oli.
    Sinustahan voisi melkein oppia pitämään. Jos pääsee kaiken sen mielivaltaisen väkivallan yli.

    Skakdi ei uskaltanut edes kuvitella, koska vanhus oli viimeksi oikeasti puhunut jollekulle. Kun joku eli niin pitkään kuin Valkoinen turaga, lopulta kaikista sanoista tuli sisällöttömiä. Silti skakdi ei voinut olla miettimättä, oliko muinainen mies jossain sisällään edes vähän tyytyväinen siitä, että sai pitkästä aikaa puhua.
    Vaikka ei olisi aikoihin muistanut sitä kaivanneensa.

    Luolan seinilläkään ei ollut mitään, mikä olisi tehnyt siitä vähän enemmän jonkun kodin näköisen. Ehkä kodikkuus oli joskus asunut täällä, mutta Bakmei oli elänyt sitä pidempään. Guardian ei ollut varma, muistiko vanhus edes, miltä sellainen tuntui.
    Mutta vaikka Valkoinen turaga ei elämänsä lämpimiä puolia enää muistaisikaan, hän silti jatkoi. Kaikella luolassa olevalla oli tiukkaan määritelty tarkoitus, ja se tarkoitus oli jatkaa elämää, joka oli alkanut aikana, jolloin taivaalla tuikkivat vielä ehkä täysin eri tähdet.

    Jos Bakmei halusi kaikkien näiden vuosituhansien jälkeenkin vielä vain jatkaa eteenpäin, hänellä täytyi olla jotain, jonka takia hän jatkoi.

    Guardian ryysti väljähtänyttä keittoa. Tällä hetkellä se maistui paljon paremmalta kuin se todennäköisesti todellisuudessa maistui. Skakdi nyökkäsi syvään katsoen valkoista turagaa osoittaakseen tälle jonkinlaisen kiitoksen eleen.

    Katsoessaan Bakmeihin hän tajusi välittömästi, että keittoa ei oltu tarkoitettu hänelle.

    Gee tuijotti Bakmeita.
    Bakmei tuijotti Geetä.
    Gee Bakmeita.
    Bakmei Geetä.














    ”Jos auttaa yhtään, tämä oli kyllä oikein hyvää.”














    Valkoinen vanhus muuttikin selvästi mielensä skakdin kouluttamisen suhteen.
























    pakkaa ylös ja painu vittuun

    Ensitöikseen turaga päätti opettaa Guardianille vauhdikkaan ilmalennon salat.










    Puhtauden pesä

    https://www.youtube.com/watch?v=uVxvcs8D1tI

    Pesä sykki jossain lattiana toimivan metalliritilän alla.
    Miekkailijat pidättivät hengitystään.

    Muut äänet hautautuivat sykkeen alle. Hetken oli vain syke. Pesän syke. Miekkamiesten syke.

    Punaiset silmät tuijottivat vihreitä. Kumpikin odotti mitä tahansa liikettä.












    helvetin hyviä makkaaroooiiiitaaaaaaaaaaaa

    Hetken olemassa oli vain kaksi jäistä katsetta. Jos muuta oli, sillä ei ollut väliä.

    Metalli haki kahden olennon käsissä tilaa ympäröivästä ilmasta, kun terät vaihtoivat hitaasti asentojaan. Säilät olivat ohuita. Suorastaan neulamaisia. Mutta jos oli kerrankin nähnyt sellaisen liikahtavan, tiesi todellisuudessa, kuinka paljon tilaa ne veivät. Kuinka iso alue metallin ja sen kantajan ympärillä hohkasikaan puhdasta, nopeaa kuolemaa.

    Jokainen pienikin värähdys tai heilahdus toisesta miekasta vaikutti toiseen. Jotkin liikkeistä olivat vain miekkailijoiden nähtävissä. Lihaa ja metallia leikkaavan sapelin liikahdus joko veti toista miekkaa puoleensa tai hylki sitä.

    Ne kokeilivat toisiaan. Ja hiljaisesta kokeilusta alkoi tanssi.

    Upseerimiekat vihelsivät ilman halki. Käyrät terät iskeytyivät kirskuen toisiaan vasten.

    Ympärillä pidäteltiin yhtä lailla hengitystä.
    Kymmenkunta vihreää silmäparia tarkkaili viuhuvaa terästä etäältä. Aseitansa tiukasti puristavat jääkärit tarkkailisivat, että taistelu menisi juuri niin kuin pitikin.
    Kuten oli ennalta sovittu.

    Metalli yhtyi, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa. Kumpikaan torakkaterien kantajista ei antanut toiselle hetkeäkään aikaa ohjata omaansa. Iskut olivat nopeita ja kosketus ohi nopeasti. Metallit kirkuivat kuin metsästävät villipedot, mutta eivät koskaan pesän sydämen sykkeen – tuon ikuisesti tikittävän kellon – piinaavan pitkää sekuntia pidempään.

    Jos ei paremmin tiennyt, olisi voinut luulla osumien näyttävän hellävaraisilta. Kokeilevilta. Harjoittelevilta.
    Jos tiesi, ketkä miekkojaan tilan keskellä kipinöivissä kosketuksissa kylvettivät, tiesi myös, että kukin hetkellisistä osumista oli täynnä vuosien raivoa.

    Molempien miekkailijoiden käsille oli roiskunut vuosien varrella vaihtelevan väristä verta. Vanhan nazorakin terä oli vuodattanut kerran toa-verta, ja vihreän toan terä ties kuinka monen nazorakin.
    Mutta makutan verta ei Kenraali 001:n kalpa ollut vielä maistanut. Ja vaikka se oli sen perään jo vuosikymmeniä nälkäisenä kirkunut, tänäänkään se ei maistiaisiaan saisi.

    ”Tiedätkö, mikä tehtäväsi on, toa?” sanoi nazorakin vahva korostus. Harva huoneessaolija ymmärsi kieltä, jolla Kenraali vastustajalleen puhui.

    Miekkapaholaisen miekka pysähtyi. Vihreäkasvoinen soturi laski sapelinsa alemmas ja korjasi sitten ryhtiään.
    “Vaimentaa vahtikoira, herra Kenraali”, kuului vastaus Miekkapirun virnuilevilta kasvoilta. Miekkamiehen punaiset viirusilmät tarkkailivat nazorak-johtajan miekan liikkeitä edelleen varovaisen arvioivasti.
    Nazorakeista vanhin otti muutaman hallitun askeleen taaksepäin. Miekan asentoa hän ei kuitenkaan vaihtanut. Teristä vanhempi kiilteli taisteluareenan himmeässä valaistuksessa osoitettuna Ämkoota kohti.

    ”Kenelle osoitat uskollisuutesi”, kysyi upseeri kysymyksen, johon hän hyväksyisi vain yhden vastauksen.
    Vihreä virnuilija heilautti miekkaansa kerran vierellään ja iski sen sitten pystyyn areenan lattiaan. Sitten Miekkapiru otti muutaman harkitun oloisen askeleen Kenraalia kohti, ja puhui:
    “Absoluuttisen rotupuhtauden, tahrattoman perimän ja kuudennen imperiumin loisteelle, herra kenraali.

    Kenraali 001 ei yleensä hymyillyt, eikä hymyillyt nytkään. Hän ei suostuisi vastaamaan miekkapaholaisen virneeseen. ”Polvistu.”
    Herra kenraali.”
    Tarkkailevien torakoiden yllätykseksi toa totteli. Miekkaansa ojossa pitäen Imperiumin ensimmäinen lähestyi punasilmäistä ritaria ja laski teränsä tämän olkapäälle kuin teloitusta odottamaan. Näky oli kuin Totuusministeriön lähetyksestä. Entinen Klaanin johtaja polvistumassa puhtaiden edessä.

    ”Sinusta on tullut osa suurempaa koneistoa kuin koskaan osasit kuvitellakaan”, 001 lausui hitaasti. ”Nouse ylös, eversti. Ja tuo minulle Vartijan pää.”
    Miekkapiru nousi hitaasti seisomaan ja kohotti terävän katseensa nazorak-johtajaa kohti. Soturi katsoi kenraalia suoraan silmiin hymyillen pahansuopaa hymyä.

    Kernaasti, herra kenraali.

  • Profeetan polku: Kaartin kunniajäsenet

    Nui-Koro, tori

    Mukulakivinen aukio kylpi kaikissa sateenkaaren väreissä, kun kaupungin kirjavat asukit tungeksivat sen keskellä olevan, vanhan puulavan ympäristössä. Torin laidalla vanhan kivisen kellotornin vanha viisari jyskytti menemään jossain puolenpäivän kieppeillä. Ja aurinko paistoi.

    Pormestari mulkoili puisella korokkeella komeilevia sankareita hyvin, hyvin vihaisesti. Jalkapuusta käsin. Kepe, Snowie ja Harkel sen sijaan olivat yhtä hymyä, ja Suflerykin näytti iloiselta. Tilapäisesti kaupungissa korkeinta valtaa käyttävä Nui-Korolainen, parlamentin puheenjohtajana toimiva Ga-Matoran, kiinnitti juuri pronssisilla, Hahnah-rapukaiverruksilla koristelluilla rintamerkeillä nelikon harteille tummansinisiä, lyhyitä viittoja. Harkelin ja Sufleryn kanssa Ga-Matoranilla ei ollut mitään ongelmia, mutta Klaanilaiset olivat kiusallisen pitkiä viitan tyylikkäälle ripustamiselle. Pian paikalle kuitenkin saatiin laatikko, ja työ jatkui. Klaanilaiset kumarsivat kiitollisina, vaikka Kepen mielestä Snowien ele muistutti hieman liikaa niiausta.

    Lopulta viimeinenkin hakanen kliksahti kohdalleen ja Ga-Matoran astui loitommas. Siitä hän käveli ryhdikkäästi takaisin tummaan, kiiltävästä puusta valmistettuun puhujanpönttöön, jonka ulkokuoressa komeili sama rapukaiverrus. Samasta pöntöstä käsin hän oli hetki sitten lukenut pormestarille jaetut syytökset. Asiat tulisivat kuulemma muuttumaan Nui-Korossa. Uudet vaalit pidettäisiin pikimmiten ja välit Bio-Klaanin väen kanssa koetettaisiin saada tervehenkisemmiksi. Vaikeat ajat tulisivat vaatimaan kahden saaren suurimman asutuskeskuksen saumatonta yhteistyötä. Lisäksi hän oli hehkuttanut klaanilaiskaksikon, viiksekkään komissaarion sekä ujon poliisilaitoksen sihteerin panosta asiaan.

    ”Ja nyt nämä neljä sankaria”, Ga-Matoran jatkoi juhlapuhettaan. ”Ovat virallisesti Nui-Koron Kaartin virallisia kunniajäseniä!”

    Hetken väkijoukko hurrasi, mutta sitten puheenjohtaja kumartui taas mikrofonin ääreen.

    ”…paitsi että herra Harkel ja neiti Suflery kuuluvat jo kaartiin, joten he ovat kai sitten sekä tavallisia jäseniä että kunniajäseniä.”

    Lisää aplodeja, tällä kertaa melko vaisuja.

    ”No ihan sama, nyt heillä on kiiltävämmät mitalit.”

    Raikuvat suosionosoitukset.

    Seuraavaksi Ga-Matoran kutsui Harkelin vielä kertomaan yksityiskohtaista kuvausta rikoksen selvittämisestä ja esittelemään mahtavia naamakarvojaan.

    ”Snowie”, Kepe supatti vieressään seisovalle toverilleen.
    ”Hm?” Valkoinen klaanilainen käännähti tiedemiestä kohti.
    ”Meidän täytyisi lähteä.”
    ”Näinkö luulet?”
    ”Tiedän. Minuun otettiin yhteyttä Klaanista sillä aikaa, kun poliisit syynäsivät kasaamaamme todistusaineistoa. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä kaikkea kotona on tapahtunut, mutta meidän kannattaisi suoritua tästä keikasta mahdollisimman pikaisesti.”

    Kaksikko suuntasi lavalta alas puisia portaita pitkin, ja väkijoukon keskeltä raivauduttuaan Snowie ja Kepe kulkeuttivat itsensä hieman syrjemmälle. Harkelin jatkaessa puhettaan ja suuren yleisön katseiden kohdistuessa niille suunnille oli kahden klaanilaisen helppoa suunnata askelensa kohti majataloa. Iloisen ryhmähengen pariin kumpikin olisi jäänyt kernaasti, mutta nukkumatta jäänyt yö sekä Nimda-uskonnon salojen selvittäminen ajoi kaksikkoa kohti lepoa ja matkan jatkamista.

    Torin laidalla kumpikin vielä vilkaisi taakseen. Puulavalla Suflery näytti poikkeuksellisen eksyneeltä, kuin jotain katseellaan etsiväiseltä, ja Harkel loisti mikrofonin ääressä, viikset tuulessa liehuen.

  • Profeetan polku: Yövahti

    SS Rautasiipi

    Amiraali käveli omalla epätahtisella askelluksellaan Rautasiiven metallista kantta pitkin, ja vilkaisi taakseen. Valtavan, uskomattoman monikerroksisen laivan monet ikkunat kiiltelivät auringonvalossa, ja hän katsahti niistä suurimmasta sisään. Hän näki kliinisen puhtaan näköisen suuren hallin kattoa, ja koetti laskea päässään, monesko ”uusi” sukupolvi tämä oli, jota varten koulutustilat taas putsattiin. Mutta tämä erä, ne olivat kieltämättä jotain aivan uutta.
    ”Kaikki kaksikymmentäkaksi on siis jo siirretty tänne?” Nazorak-laivaston johtaja kysyi vierellään kulkevalta Ylikersantti 1034:ltä. Nuori torakka suoristi sinisen baretin asentoa päässään, ei niinkään Amiraalia kuin kaikkia muita tarkkailevia laivaston Nazorakeja varten.
    ”Kyllä on. Laajensivat jopa hieman asutustiloja, kun tätä erää on sen verran vähemmän.”
    Molemmat Nazorakit pysähtyivät.
    ”Kai 23:lle soturille on kuitenkin jätetty oma sijansa?”
    ”Luullakseni.”
    ”Älä luule vaan tiedä. Painu selvittämään.”

    1034 näytti säikähtäneeltä ja lähti hätäisesti kohti Rautasiiven sisätiloja. Amiraali painoi päänsä ensin mietteliään näköisenä, mutta nosti sitten katseensa kohti kimaltelevaa, sinistä horisonttia ja käveli laivan kaiteelle.

    Valtavan, monikymmenmetrisen tykin varjossa kaiteeseen nojaava Amiraali mietti, oliko tehnyt oikein ottaessaan 1034:n silmätikukseen.
    Mutta poika on liian arka ja pehmeä. Hänen täytyy karaistua, ettei koe kaikkea kerralla. Liian hyväuskoisena ja kokemattomana.

    Amiraali katsoi merellä lentävää lokkiparvea.

    Hänen täytyy karaistua, ettei hänelle käy samoin kuin minulle.

    Sitten Nazorak 002 kurtisti taas kulmansa, loksautti leukojaan ja jatkoi kulkuaan pitkin Rautasiiven pitkää kantta. Ohimennessään hän komensi paria Nazorakia kuuraamaan kantta kovemmin.

    Bio-Klaanin saari, suuri niitty

    Makella, Kepellä ja Snowiella oli takanaan pitkä päivä. Nyt päivä oli kuitenkin vaihtumassa illaksi, ja kaikki arvelivat hyvin levätyn yön olevan hyväksi. Leiriytymispaikaksi valittu, pitkää heinää ja monia muita erilaisia kasveja kasvava niitty ei ehkä ollut kaikista suojaisin valinta, mutta muuten se oli ihanteellinen paikka. Maa oli miellyttävän pehmeää ja niityn keskellä oli suurehko, hieman kyljellään makaavaa pyramidia muistuttava kallio, josta pulppusi raikas lähde.

    Snowie laski reppunsa ja laukkunsa maahan. Hän kaivoi makuupussinsa esiin ja levitti sen mielestään mukavaan asentoon. Lumiukko ei kuitenkaan vielä aikonut käydä nukkumaan, ensin hän aikoi hankkiutua nälästä eroon.
    ”Kaverit, mitä luulette: Kannattaako meidän sytyttää nuotiota?” hän kysyi.
    Kepe ja Make katsahtivat toisiinsa.
    ”Jaa. Ei kai se haittaa, että meidät nähdään?” Kepe tuumi ääneen. ”Ja onhan se kiva pysyä lämpimänä.”
    Make nyökkäsi hyväksyvästi, ja pian klaanilaisilla olikin kasassa mukava pieni kasa polttopuita. Puolirahi moderaattori sylkäisi pienen tulipallon siihen, ja nuotio syttyi iloisesti roihahtaen.

    Snowien repusta löytyi kaikille evästä ja kolmikko aloitti ruokiensa lämmittämisen. Nuotion hehkussa kaikkien oli mukava istua ja klaanilaiset tunsivat olonsa turvalliseksi.
    ”Huomenna meidän olisi tarkoitus päästä Nui-Koroon asti. Toivottavasti saamme siellä vähän selvyyttää tähän tutkimukseen” Kepe puheli, ja sai vastaukseksi hyväksyvää mutinaa mussutuksen lomasta.
    Vaikka iltapala sujuikin rauhallisissa merkeissä, päättivät he jättää jonkun vartioon. Maken ja Kepen suureksi yllätykseksi yleensä kernaasti sahgen paljon nukkuva Snowie ilmoittautui vapaaehtoiseksi, ja Kepen pienistä pysyykötuohereillä-henkisistä epäilyistä huolimatta Lumiukko oli pian ainut valveilla oleva klaanilainen.

    Lumiukko tallusti vähän matkan päähän nuotiosta, niittyä hallitsevalle kalliolle. Sen tummanharmaa pinta oli illan pimetessä muuttunut lähes mustaksi. Hän kapusi hieman kömpelösti sileähkön kallion päälle ja katseli ympäristöään. Pienen nuotion ympärillä nukkuvat klaanilaiset ystävät, kauniiden kasvien peittämä niitty ja alati tummuva tähtitaivas saivat väistämättä Snowien kasvot vääntymään haikeaan hymyyn.

    Oikeastaan häntä melkein laulatti. Kaunis tilanne ja vaikeat ajat nostivat hänessä esiin monenlaisia tunteita, ja laulaminen oli Snowiesta hyvä tapa purkaa tunteitaan. Hän kuitenkin arveli tovereidensa kaipaavan unta niin paljon, ettei rohjennut ottaa riskiä, että hänen laulantansa valvottaisi Kepeä ja Makea. Luonnon omat äänet olivat nekin kauniita. Lähteen vaimea pulputus ja tuulessa humisevat puut kuulostivat nekin musiikilta Snowien korviin.

    Hän tarkkaili taivasta tarkasti. Lumiukko ei ollut koskaan perehtynyt tähtien liikkeisiin, eikä osannut peilata niistä universumin tapahtumia. Kukaan ei ollut opettanut häntä, mutta se ei haitannut. Hän näki tähdissä jotain muuta, hän osasi arvostaa niiden kauneutta ja rauhoittavaa voimaa. Tänä sodan aikana hän tunsi tämän erityisen tarpeelliseksi, ilon aiheet ovat katoavainen asia.

    Snowie siirsi katseensa miltei mustasta tähtien kirjailemasta taivaasta hieman alemmas, kohti etelää. Taivaanrannasta näkyi himmeänä Klaanin linnakkeen ja sitä ympäröivän asutuksen, matorankylän ja sataman, valot. Tämäkin loi häneen vain turvallisuudentuntta. Mutta luoteessakin näkyi loistetta, ja Lumiukko tiesi sen olevan Nazorakien infrastruktuurista peräisin.

    He ovat olleet tässä maailmassa pidempään kuin me järjestönä, hän tuumi. Ja silti tuntuvat niin… luonnottomilta. Ellei Klaania olisi, torakat varmaan leikkaisivat koko saaren metsät mataliksi, patoaisivat joet ja saastuttaisivat rannikon.

    Lumiukko siirsi katseensa taas Nazorakien valoista Bio-Klaaniin päin.

    Olemmeko me… olemmeko me ajaneet ne siihen tilaan, missä ne nyt ovat?

    Nyt Snowien katse siirtyi tulen leimussa uinuviin Kepeen ja Makeen. Kaksi klaanilaista näyttivät rauhallisilta nukkuessaan.

    Ei, klaanilaisiin minä luotan. Tawa perusti tämän järjestömme oikeista syistä, oikeista lähtökohdista. Hän on yksi niistä hyvistä, joihin on luotettava. Joiden on uskottava tekevän oikein. Koska jos ei hän, jos ei Klaani, niin kuka muukaan?

    Yllättäen Snowien mieleen palautui lähtöä edeltänyt keskustelu Neqetta-nimisen Ga-Matoranin kanssa.

    Aikovatko Tawa ja muut todella tuhota Nimdan? Vai käyttää sitä?

    Lumiukko pudisti päätään. Hän oudoksui omia ajatuksiaan. Häntä pelotti, sillä tällä kertaa infernaalinen närhi ei riivannut häntä ja istuttanut ajatuksia hänen päähänsä, vaan ne olivat aivan hänen omiaan.

    Hän päätti sysätä synkät aatteet mielestään ja keskittyä kauniiseen yöhön. Klaani oli pystyssä, sota ei riehunut ja hänen äskettäin nauttimansa grillivoileipäkin oli ollut oikein maukas. Hymy yritti parhaansa mukaan palata Snowien kasvoille, se vain oli päivä päivältä vaikeampaa.

  • Destralille ja sen ohi XIX: Merirosvo vei kansiot

    Aavikkosaari, satama

    Viileä aamu oli muuttunut tuskallisen kuumaksi päiväksi. Polttavat auringot käristivät satamaa kahdesta suunnasta.
    Tämä oli näemmä niitä saaria, jotka osuivat kahden muun saaren aurinkojen taitteeseen. Oikeastaan ne auringot olivat massiivisia valokiviä, mutta Matoro ei katsonut fiksuksi aloittaa tieteellistä pädentää täällä.

    Hän, Xxonn ja kaksi matorania olivat suunnitelleet lähtevänsä pian seuraavalle saarelle. Matoro oli tutkinut karttoja ja saanut selville että saariketju oli ties kuinka pitkä.

    Ilma oli hiostava. Jään Toa pyyhkäisi otsaansa ja katsoi toista aurinkoa nopeasti.

    ”NE TULEVAT! SUOJAAN!”, joku huusi kovaa sataman majakasta. Huutaja oli majakanvartija Lock, kauan kadonneena olleen Capsin veli.
    Kukaan ei voinut olla huomaamatta huutavaa Lockia.

    Kaupunki alkoi vilistä. Kirkuvat Matoranit juoksentelivat rakennuksiin. Joku tönäisi Seranin maahan.
    Pölyä nousi kylänraitilta. Matoro yski hiekkapölyä ja ihmetteli kaaoksen syytä.
    Silloin Jään Toa huomasi etäällä merellä laivan. Sen mastossa heilui kokopunainen lippu.

    ”Merirosvoja-”, Xxonn totesi nopeasti.
    ”Mennään piiloon hetkeksi.”, Matoro sanoi. Nelikko juoksi viimeisenä varastoon raskaat reput selässään. Heillä oli mukanaan kaikki tavaransa. Majataloon ei uskaltanut jättää mitään.

    Laiva lipui satamaan. Irvan näki ovenraosta kuinka laivan keula painoi Seilaavan Manaatin aalonmurtajaa vasten murskaten sen.
    Sekalaista väkeä alkoi virrata laivasta kylään. Joku huuteli komentoja ja hampaisiin asti aseistautuneet matoranit ja muut olennot alkoivat availla rakennusten ovia.

    * * *

    Matoro oli varsin ylpeä toveriensa kanssa rakentamastaan laitteesta. Oven karmin yläosasta lähti köysi pianoon, joka oli kiinnitetty vapaasti roikkumaan katosta. Se oli taka-asennossa pitkän kepin ollessa ovea vasten, pitäen pianon kaukana. Jos oven avaisi, keppi katkeaisi ja sisään tulija jäisi pianon alle.

    Nelikko livahti taka-ovesta. He miettivät mikä olisi paras veto.
    ”Hei! Te neljä!”, pitkänpuoleinen merirosvo huusi kulmalta. Se lähti juoksemaan nelikkoa kohti miekka tanassa. Neljä muuta juoksivat rakennuksen takana tätä pakoon.
    Piraatti kailotti näheensä tyyppejä.

    ”Luulen että olemme ongelmissa…”, Seran voihki heidän livahtaessa rakennuksen kulman taa.
    Heidän edessään oli yhtäkkiä pitkä, Sidorakin lajia oleva merirosvo joka pyöritteli pitkää miekkaansa.

    ”Päivää. Ryöstäisin kernaasti arvoesineenne jos sopii. Laukut tähän.”, se sanoi.
    Kukaan ei likkunut.
    ”Minä olen mursujutsun mestari. Te saatte totella minua!”, merirosvo huusi.

    ”Näytä meille joku mursujutsu-liike”, Matoro pyysi kauniisti mahdollisimman tyhmä ilme kasvoillaan.
    Hujoppi alkoi huitoa miekallaan ilmaa. Äksän laukaus käsitykistä heitti merirosvon pitkälle seinän läpi.
    Kahden klaanilaisen ja matoranin joukko jatkoi puolijuoksuna rakennuksen etupuolelle. Nyt rakennuksen takaa kuului ääniä.

    ”Eivät nuo voi olla noin tyhmiä”, Xxonn pidätteli nauruaan kävellessään. He olivat pian ansoittamansa oven edessä.
    ”Haluan huijata jonkun niistä tämän pianon alle”, Matoro selitti taputtaen ovea. Silloin kuului kova räksähdys ja sitten tömähdys.

    Piano oli syöksynyt oven läpi, jyrännyt Matoron ja Äksän ja sitten lentänyt hiekkaan. Hölmistynyt piraatti tuli hajonneesta oviaukosta katsomaan – hän oli vain siirtänyt sisäpuolella keppiä. Se oli ollut näemmä jonkinlainen ansa.

    Takaovesta tulleet piraatit piirittivät kaksi matorania ja tajuttomat Klaanilaiset. Pian merirosvot lähtivät köytettyjen matoranien ja joukon matkatavaroiden kanssa. Kylästä oli revitty kaikki irtain, joka oli nyt kuljetettu suureen purjelaivaan. Merirosvolaivan kyljessä luki mustalla tekstillä ”TUHOAJA”.

    * * *

    ”Mitä… tapahtui?”, Matoro mumisi hiekkaa suussaan. Hän makasi kasvoillaan hiekkaisella kadulla. Äksä makasi pää hiekassa aivan pianon vieressä. Soitantalaitteen päällä oli katkenneet köydet.
    Toa nosti päänsä. Hän muisti piano-ansan.
    Sitten hän tajusi että hänen reppunsa, jossa oli ollut Itroz-dokumentit, oli vohkittu.

    ”Äks! Äks!”, Matoro huusi puoliääneen. Hän loi jäähilettä titaanin naamiolle, ja silloin Xxonn pomppasi pystyyn.

    ”Tavarat ja matoranit ovat poissa!”, Matoro aloitti hätääntyneenä.
    Äksä katseli ympärilleen nopeasti – hänen silmiinsä osui juuri satamasta lähtevä merirosvolaiva.

    ”Nuo ovat vieneet ne, sano minun sanoneen!”, Äksä uhosi ja nousi aloittaakseen sprintin satama-altaalle.
    Matoro juoksi tämän perässä.
    ”Miten meinasit tavoittaa laivan?”, Matoro kysyi takana hoiperrellessaan vielä pianon iskun jäljiltä.

    ”Keksitään jotain hienoa!”, Äks kertoi.
    ”Kannatan. Improvisoidut suunnitelmat ovat hien-”, Matoro aloitti kunnes lensi suoraan satama-altaaseen Äksän perässä.
    Kaksikko nousi nopeasti ylös vedestä, tajuten juosseensa liian pitkälle.

    ”Miksi täällä ei ole veneitä?”, Äksä kirosi katselleessaan tyhjää satama-allasta. Sitten hänen silmiinsä osui satama-altaassa usikenteleva manaatti.
    Jos tilanne olisi ollut sarjakuvaa, idealamppu olisi pamahtanut palamaan kaksikon pään päälle.

    * * *


    Manaatti kiisi kuin rasvattu salama pitkin aallokkoa. Äks istui sen suurella pinnalla pitäen kiinni olennon päästä.
    Klaanilaisella roikkui panssarissa kiinni Matoron tarttumakoukku, ja Toa itse hoippui vesisuksilla kaukana takana. Manaatin suuri nopeus kiidätti helposti kaksikkoa eteenpäin, kohti ulapalle ehtinyttä piraattilaivaa.
    Matoron tarkoitus oli päästä vesisuksilla laivaan hakemaan tarvikkeet ja mahdollisesti napata vene matoraneille.
    Kaiken piti onnistua.