Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Bangarang

    Bio-Klaanin saari, eteläisen metsän raja

    273 huokaisi syvään. Hänen kynnellisiä jalkojaan särki. Mutta se, mitä hänen silmiensä edessä kohosi nosti tiedemiehen mielialaa. Hän oli juuri saapumassa Saaren eteläpäässä olevan lahden länsirannalla kasvavalla metsäalueen ja tasangon rajalle. Vaikka Jäätutkija tiesi, että hän alkoi olla vaarallisen lähellä Klaania, hän oli silti helpottunut että pääsisi viimein suojaisaan metsään.

    273 oli juuri astumassa eteenpäin, kun hän kuuli aseen varmistimen kilahtavan hänen takanaan. Jäätutkijan takaa kuului matalalla äänellä sanottu, zankrzoran kielinen käsky: ”Kädet ylös.”

    Valkoista nazorakia kylmäisi.

    ”Käänny ympäri. Hitaasti…” ääni jatkoi.

    Kaikki kävi niin nopeasti. 273 ei edes kunnolla käsittänyt, mitä oli tapahtumassa. Jäätutkijan valtasi vain jälleen se sama pelonsekainen tunne, jonka hän oli päiviä sitten tuntenut Lehussa katsottuaan itse kuolemaa silmiin. Aluksi hän luulikin, että mustat agentit olivat jäljittäneet hänet. Mutta hänen takanaan oleva nazorak puhui jälleen.
    ”Ne kädet ylös nyt!”
    Vasta silloin 273 havahtui sokistaan ja kohotti kätensä hitaasti ylös.
    ”Käänny!” ääni jatkoi. Valkoinen tiedemies kääntyi hitain askelin ympäri huomatakseen omaksi helpotuksekseen, ettei nazorak ollut tarujen Kätönen.

    Tiedemiestä tähtäsi Ab Strurmgzwehzerr 55 ”Myrskyn tuoja” –zamorkiväärillä aseistautunut ruskea nazorak. Kun 273:n silmät ehtivät tutkia torakan pikaisella katseella päästä varpaisiin, Jäätutkija havaitsi hänet tiedustelijaksi maastoutumispuvun, kevyen asevyön, kasvomaalin ja kypärässä olevien heinänpätkien perusteella.
    Vaikka tiedustelija osoittelikin lajitoveriaan tuliaseella, Jäätutkija saattoi huomata että ruskea nazorak oli yhtä hämmästynyt yllättävästä kohtaamisesta.

    Tiedustelija katsoi 273:a hetken arvioiden ja tivasi sitten yhtä tiukalla äänensävyllä: ”Mitä teet täällä?”

    Jäätutkija ajatteli hetken hätääntyneesti, mutta tajusi nopeasti että hän ei voinut selvitä tilanteesta muuten kuin oveluudella. Joten Jäätutkija pakotti kasvoilleen iloisesti häkeltyneen ilmeen.
    ”Ah, vihdoinkin! Olen etsinyt nazorakeja jo pari päivää!” 273 huudahti, kun mitään muuta hätävalhetta ei siihen tilanteeseen keksinyt.
    Tiedustelijan toinen silmäluomi kohosi epäuskoisesti.
    273 oli jo muodostanut päässään pienen sepustuksen. ”Minua ja tiedemiesryhmääni kuljettanut kone ilmeisesti ammuttiin alas. Olen harhaillut täällä tasangoilla jo useamman päivän ja alan olla hieman nälkäinen…”
    273 oli jo laskemassa käsiään alas, mutta ruskea tiedustelijatorakka teki kiväärinsä piipulla liikkeen, joka viittasi siihen että tiedemiehen kannattaisi pitää käsiään vielä hetki ylhäällä.

    ”Valitettavasti en voi täysin luottaa sanoihinne vielä.” Tiedustelija aloitti hieman vähemmän määräilevällä sävyllä siltä varalta, että Jäätutkija olisikin puhunut totta, ”Minun on vietävä teidät partiomme luo ja ilmoittaa Pääesikunnalle tästä. Ja jos puheenne pitävät paikkaansa, niin teitä hakemaan lähetetään kyllä kuljetus.” Nazorak lupaili.

    ”Niin, tietysti. Tehdään niin kuin protokolla sanoo. Voisitko johdattaa minut leiriinne?”
    Tiedustelijanazorak viittoi kiväärillään pohjoiseen päin, mutta antoi 273:n kävellä edessään. Jäätutkija kirosi mielessään, sillä hän oli suunnitellut voivansa nujertaa nazorakin takaapäin. Lievä jääenergialataus niskan tai takaraivon tuntumaan olisi hoidellut sotilaan hiljaisesti pois kantelemasta. Mutta karkulaisen epäonneksi tiedustelija ei ollutkaan niin tyhmä. 273:sta tuntui, ettei hänen pitäisi aliarvioida sotilaiden älykkyyttä.

    Maastoutumisvarusteisiin pukeutunut torakka ohjasi lajikumppaninsa metsän ja tasangon reunaa pitkin kahdenkymmenen bion verran ja partion leiri alkoi näkyä. 273:lta alkoi olla jo ideat vähissä. Hänen oli pakko pitäytyä keksimässään juonessa.
    Leirissä häärivät nazoraksotilaat kääntyivät ihmeissään katsomaan tulijoita.
    ”Vieras alikersantille!” tiedustelija ilmoitti.

    Sotilaiden tullessa paremmin näkösälle, 273 laski pikaisesti partion kokoonpanon. Seitsemän. Kolme sotilasta, kaksi tiedustelijaa, radiomies ja ilmeisesti johtaja. Perhana! Heitä on liian monta.

    He kävelivät parista teltasta koostuvan leirin keskelle, johon oli kyhätty karttapöytä ja öljyllä toimiva tulisija. Karttapöydän ylle kumartunut lippapäinen nazorak osoittautui partion johtajaksi. Tiedustelija kopautti kantansa yhteen heinäiseen maahan ja veti käden lippaan.
    ”Alikersantti. Löysin hänet kävelemästä tasangolta metsään. Väittää olevansa eksyksissä oleva tiedemies.” Tiedustelija raportoi partion johtajalle.
    Alikersantti nyökkäsi ja kääntyi katsomaan 273:a. Hän katsoi repaleiseen työtakkiin pukeutunutta valkoista nazorakia ensin hieman arvioiden. Lopulta hän sanoi:
    ”Olen alikersantti 1775 ja tämä Maavoimien tiedustelupartio nro. 376. Kuka olette, mistä tulette ja mistä syystä?” Ruskea nazorak kuulusteli valkoista aivan niin kuin tiedustelija aikaisemmin.

    ”Olen… 327, tiedemies. Olin tiedemiesryhmäni kanssa tulossa lännen saarilta lentoaluksellamme, mutta jostain syystä siihen tuli jotain vikaa ja syöksyi maahan Saaren länsirannikolle. En tiedä, oliko joku Veljeskunnan saaren mahdollisista matoransisseistä sabotoinut konetta vai ampuiko joku Klaanin liittolainen sen alas. Kaikki kävi niin nopeasti…” 273 jatkoi keksimänsä peitetarinan suoltamista. ”Mutta selviydyin kuitenkin törmäyksestä, vaikka taidankin olla ainoa. Olen harhaillut nyt pari päivää tasangolla ja yrittänyt päästä jonnekin suojaisempaan maastoon. Lehuun en ole uskaltanut mennä, koska on huhuttu että siellä on vaarallisia villiraheja.”

    Keskustelua seurannut nazoraktiedustelija, joka oli napannut 273:n, kuunteli esimiestään hiljaa. Mutta sitten hän kohotti vaistomaisesti tuntosarviaan ja kääntyi katsomaan metsän sisuksiin.

    Alikersantti kuunteli tiedemiehen kertomusta nyökytellen. ”Anteeksi, mutta minun on ensin soitettava Pääesikuntaan varmistaakseni kertomuksenne. Mutta jos kerran olette eksyksissä, niin teitä ei varmaan haittaa jos pyydän jonkun hakemaan teidät takaisin Pesään?” Nazorakkapteeni sanoi.
    273 pakotti hiljaisen ”Juuh, tehkää se…” –lauseen hampaittensa välistä.
    Voi hitto voi hitto voi hitto! En saanut ostettua lisäaikaa. Jos hän soittaa Pesään, pakoni on ohi. Mutta mitä muka voin tehdä? En pysty taistelemaan heitä kaikkia vastaan…

    Alikersantti käveli radiokalustoa värkänneen hintelän nazorakin eteen ja käski tätä asettamaan puhelun osoitteeksi Pääesikunnan. Vaikka alikersantti oli kuullut, että Arkkiagentti oli asettanut valkoisen tiedemiesnazorakin etsittäväksi, hän halusi silti varmistaa pitikö nazorakin kertomus paikkaansa. Jos hän vangitsisi korkea-arvoisen tiedemiehen syyttä, alikersantti itse saattaisi menettää päänsä.
    273:n kurkkua kuivasi taas. Valkoinen tiedemies tiesi, että hänen pitäisi toimia pian. Jäätutkija tunsi ladatun zamorpistoolinsa painavan takkinsa rintataskussa. Oli ollut tuuri, ettei tiedustelija arvellut tiedemiehen kantavan aseita.

    Alikersantti tarttui paksuun kommunikaattoriin ja nosti sen ohimolleen.

    273:n vasen käsi työntyi varovasti hänen työtakkinsa rintataskuun. Hänen ilmeensä oli jännittynyt. Nyt tai ei koskaan…

    ”Alikersantti!”
    Ruskea johtajanazorak kääntyi katsomaan hieman kiukustuneen näköisenä häntä huutaneeseen tiedustelijaan, joka oli uskaltautunut keskeyttää hänen alkamattoman puhelinkeskustelunsa.
    ”No mitä?!”
    ”Metsästä kuuluu jotain ääntä”, nazoraktiedustelija vastasi. Alikersantti laski kommunikaattorin kädestään ja kääntyi katsomaan alaistaan kiinnostuneemmin. 273 huokaisi hiljaa helpouksesta.
    ”Jaa niin mitä ääntä?”
    Tiedustelija tähysti silmillään syvemmälle metsään.
    ”En saa selvää. Mutta se voimistuu koko ajan.

    Muidenkin leirissä olevien nazorakien huomio kiinnittyi, kun hekin alkoivat erottamaan metsästä kantautuvan mölyn. Sotilaat tulivat kummissaan tiedustelijan taakse katsomaan samaan suuntaan. Myös 273:kin huomio kiinnittyi siihen.

    Nyt he erottivat mitä ääni oli: se oli musiikkia.

    ”Mitä karzahnia…?”

    Musiikin voimistuessa myös sen lähde tuli puiden siimeksestä esiin:
    Jonkinlainen ajoneuvo lähestyi nazorakpartiota tuhatta ja sataa, eikä näyttänyt siltä että aikoisi pysähtyä.

    Ajoneuvon ohjaamossa istuva rahimainen olento vilkaisi pelkääjän paikalla istuvaa toveriaan.
    ”VALMIINA?” hän huikkasi infernaalisella äänenvoimakkuudella stereoista jytäävän musiikin yli.
    Pelkääjän paikalla istuva, matoraniakin pienempi olento latasi pulttilukolla varustettua, melkein norsukivääristä käyvää tarkkuuskivääriään. Massiivinen kivääri olisi ollut normaalin kokoiselle matoranillekin liian iso ja vielä pienemmän käyttäjän käsissä se näytti lähinnä naurettavalta.
    nosti sen tähtäysasentoon ja katsoi kovaa vauhtia lähestyvää nazorakpartiota kiväärinsä kiikarin läpi.
    ”TORAKAT HOLLILLA!” kiväärimies vastasi musiikin yli.
    Tämän kuultuaan keltamusta kissarahi nappasi penkkinsä jalkatilassa kolahdelleen katkaistun energiahaulikon vasempaan käteensä, pidellen ohjaussauvaa edelleen oikealla kädellään ja painaen toisella alatassullaan kaasupoljinta niin, että ajoneuvon moottori jyrähteli yhtä kovaa kuin kajarien basso.

    Musiikin aiheuttamasta hämmennyksestä hetkessä selvinnyt alikersantti 1775 tajusi, että uhkaavaa vauhtia lähestyvä ajoneuvo oli mitä ilmeisemmin vihollisjoukkojen hallussa ja että he olivat hyökkäyksen alaisia.
    ”Sotilaat, taisteluasemiin! Tuo mölymasiina ei aio pysähtyä!”

    Kaikki kolme sotilasta, kaksi aseistautunutta tiedustelijaa ja taistelukoulutuksen saanut radiomies asettuivat riviin alikersanttinsa eteen ja ottivat tukevan asennon jaloillaan. Kitiiniset sormet napsauttivat mekaanisen synkronoidusti rynnäkkökivääriensä varmistimet pois päältä ja tähtäsivät ympyrän muotoisten tähtäinten läpi lähestyvää vihollista.
    Alikersantti kohotti hitaasti kätensä ylös merkiksi.

    Ajoneuvoa ohjannut mustakeltainen olento katsoi Nazorakein Imperiumin taisteluvalmiina olevia sotilaita huolettomasti. Kulkuneuvo oli enää parinkymmenen bion päässä torakoista. Ohjaaja vilkaisi toveriaan, joka myös käänsi katseensa kuskiin. Rahimainen olento nyökkäsi merkiksi. Molempien ajajien kädet laskeutuivat heidän penkkien välissä olevaan tavarasäiliöön ja kaivoivat sieltä itselleen lasit. Yhtä aikaa molemmat tekivät pienen ranneliikkeen, joka sai tummennettujen lasien kullanväriset sangat taittumaan auki. Sen jälkeen molemmat nostivat leveälinssiset aurinkolasit hitaasti silmiensä eteen.
    ”Swag…” toinen heistä kuiskasi.

    1775 heilautti kätensä alas ”Tulta!” –komennuksen saattelemana.

    Sekunneissa metsän rajan täytti laukausten äänet ja tulikuumana, noin 2,4:n kion sekuntivauhdilla lentävä lyijy ja zamorit vilisivät ilman halki. Ammukset eivät kuitenkaan olleet kovin tehokkaita, kun ne lähinnä kimposivat liikkuvan laitteen keulasta, joka oli kovaa, kivimäistä materiaalia. Sen verran nazorakein ammukset hätkäyttivät ajoneuvon ohjaajia, että älysivät työntää päänsä hieman alemmas, koska he eivät uskoneet että zamorin reikä kalloissaan näyttäisi kovin hyvältä.

    Sotilaiden aseet naksahtelivat tyhjyyttään. Sotilaat olivat juuri tarttumassa reisikoteloissaan oleviin lisälippaisiin, kun huomasivat ajoneuvon olevan vain vajaan kymmenen bion päässä. Lievä pakokauhun aalto iskeytyi sotilaisiin tykinkuulan nopeudella suoraan heitä kohti syöksyvän koneen johdosta. Rivistön takana seisseen 1775:n hampaat vääntyivät irveeseen tajutessaan sotilaittensa tavoin, ettei ajoneuvoa enää pystyisi pysäyttämään.
    Alikenraaliakin taajempana seissyt, koko tämän ajan vain sivusta tapahtumaa seuranneen 273:n huulet muodostivat hiljaa lauseen.
    ”Voi hitsi…”

    Ajoneuvo iskeytyi nazorakrivistön läpi. Neljä kuudesta nazorakista onnistui syöksymään juuri ja juuri kulkuneuvon alta, mutta yksi jäi kivuliaan näköisesti mekaanisen koneen alle ja toinen kaatui maahan ajoneuvon puskurin töytäisyn saattelemana. 1775 kerkesi myös syöksyä häntä päin kaartaneen automobiilin alta, mutta kulkupeli repi yhden teltan kiinnitysnarun maasta ja kangaskasa kaatui alikersantin päälle. 273 oli ehtinyt jo juosta toisen teltan taakse piiloon seuraamaan eskaloituvaa tilannetta.

    Yksi maahan heittäytynyt sotilas kaivoi reisikoteloaan. Hän sai uuden lippaan käteensä ja työnsi sen rynnäkkökiväärinsä tyhjään lipaskoloon. Sotilas latasi aseensa jälleen toimintavalmiuteen. Sitten punaisenruskea nazorak nousi nopeasti ampuma-asentoon kivääri ojossa ja kasvoillaan raivokas ilme. Tosin se ilme ja tukeva ampuma-asento katosivat, kun ilman halki valtavan jysäyksen saattelemana lentävä ammus pysähtyi keskelle sotilaan rintaan. Ammus repi tiensä nazorakin luontaisen kitiinipanssarin läpi ja muutti sen pieniksi tukirangan säleiksi ja verisen vihreäksi solumössöksi. Tarkkuuskiväärin ammuksesta sydämeensä osuman saanut sotilas kaatui huutaen heinikkoon silmät lautasen kokoisina.

    Kun sinistä rurua päässään pitävä kääpiömatoran latasi järkälemäistä kanuunaansa, keltamusta kissarahi antoi tälle suojatulta. Kuljettaja ohjasi ajoneuvoa kääntelemällä toisella kädellään ohjaussauvaa ja ampui ulos työntämässä kädessään olevalla, katkaistulla energiahaulikolla nazorakeja päin. Rahi käänsi ohjaussauvaa ja ajoneuvo kaarsi jäljellä olevien telttojen taakse niin, että teltat olivat heidän ja nazorakien välissä.
    Jäljelle jääneet, toimintakykyiset sotilaat ja tiedustelijat saivat ladattua aseensa onnistuneesti ja suuntasivat omat aseensa telttojen välistä vilahtavaan kaaraan. Menopelin sijainnista ei suinkaan voinut erehtyä, sillä siitä lähtevä musiikki kuului edelleen täydellä teholla. Ilman johtajansa (joka edelleen rimpuili itseään vapaaksi telttakankaasta) käskyjä, partion sotilaat eivät keksineet mitään muuta menettelytapaa kuin avata tuli telttojen läpi automobiilia kohti.
    Telttojen välissä piilossa kyykkinyt Jäätutkija jouti painamaan päänsä nopeasti alas, ettei nazorakien suojatuli olisi rei’ittänyt häntäkin. 273 kuuli kuinka ajoneuvo ajoi hänen takaa ohi ja ehti silmäkulmastaan nähdä, kuinka sinistä rurua käyttävä kiväärijeppe tähtäsi kanuunallaan häntä. Valkoinen tiedemies ehti juuri kierähtää pois tarkkuuskiväärin hohtavan ammuksen alta.

    Automobiilin töytäisemä tarkkailija makasi loukkaantuneena maassa. Hän oli loukannut oikeanpuoleisen kätensä kaatuessaan heinikkoiseen maahan, eikä kulkuneuvon ruhjomassa kyljessäkään ollut kamalasti kehumista. Kivusta huolimatta tarkkailija puri pihtihampaitaan yhteen ja yritti nousta parempaan asentoon. Hän piteli zamorkivääriään ladattuna. Kun hän makasi maastoutumisvarusteissaan matalana, hyökkääjät eivät välttämättä erottaisi häntä ruskean ja vihreän kirjavasta ruohosta. Vihreät silmät olivat valppaana, kun mölymasiina ajaisi seuraavan kerran ohitse.
    Keltainen kissarahi väänsi ohjaussauvaa ja kaara kääntyi jyrkästi taas. Ajajat vetivät jälleen päänsä alemmas suojaan, kun nazoraksotilaat ampuivat heitä kylkeen. Valitettavasti kulkuneuvon kyljet eivät olleet tehty samasta aineesta kuin keula, joten automobiilin sivuihin jäi rivi zamorien reikiä. Kuljettajan paikalla istuva olio närkästyi siitä, että hänen vaivalla tuunattuun kulkupeliinsä jäi jälki. Siitä hyvästä kissarahi ampui energiahaulikollaan muutaman laukauksen torakoita päin. Keltamustan olennon täytyi myöntää, että nazorakit olivat hyviä väistelemään.
    Huippuvauhtia nazorakien leiriä kiertävä kulkuneuvo kaarsi jälleen yhden kierroksen, mutta silloin haavoittunut tarkkailija oli valmiina. Hän kierrähti selälleen ja avasi tulen kärryä kohti. Tarkkailijan zamorit onnistuivat rikkomaan kaaran pohjassa olleen letkun ja tämän seurauksena kulkuneuvon ohjaajan täytyi vaihtaa äkkiä suuntaa. Maksaakseen kalavelkansa heti pois, kissarahi onnistui sivupeilinsä kautta tähdäten osumaan kituvaan tarkkailijaan. Sininen energiapanos räjäytti nazorakista sisälmykset pihalle.

    Alikersantti 1775 onnistui viimein repimään itsensä vapaaksi häneen kietoutuneesta telttakankaasta. Hän oli juuri nostamassa päänsä, kun nazorakin ruskean kallon yli vilahti zamor ja alikersantti painautui heti mahdollisimman litteäksi maata vasten. Jollei partionjohtajalla olisi ollut suurempiakin huolenaiheita, hän olisi varmasti kiidättänyt kyseisen ammuksen ampuneen sotilasnazorakin välittömästi sotilasoikeuteen. Mutta siihen ei nyt ollut aikaa. Alikersantti pääsi kierimään vatsalleen ja onnistui tekemään pienen tilannekatsauksen:
    Hyökkääjät olivat onnistuneet hyvin yllättämään partion. Joukkueen radiomies oli jäänyt ajoneuvon alle, kun se oli ensikertaa ajanut rivistön läpi. Yksi sotilas ilmeisesti vuoti parhaimmillaan kuiviin saatuaan luodin rintaansa ja toinen tarkkailijoista oli ilmeisesti juuri räjähtänyt taustalla. Heistä ei siis enää ollut kamalasti hyötyä. Kolme muuta partion jäsentä sinnittelivät vielä väistellen hyökkääjien laukauksia.
    Alikersantti punniskeli hankalaa tilannetta. Hyökkääjien ajoneuvo oli ottanut jo hieman osumaa, mutta nazorakkomentaja ei ollut varma, pystyisivätkö hänen sotilaansa pysäyttämään hyökkääjiä. Oli voimasuhteet mitkä hyvänsä, hänen oli ilmoitettava muille partioille meneillään olevasta hyökkäyksestä.
    1775 vetäisi päässään olevan lipan tiukemmin päähän ja hiipi kyyryssä leirinjäännösten toiseen päähän. Hän pysähtyi repeytyneen telttakankaan taakse, kun ilmeisesti ajoneuvosta ammuttu energia-ammus räjähti maassa ja ilmassa kaikui edelleen soivan musiikin yli rynnäkkökiväärien pauke ja sotilaiden huutoja toisilleen. Alikersantti kurkisti varovaisesti telttakankaan takaa ja näki maahan kaatuneen radiolaitteiston ja kommunikaattorin. Ne eivät nazorakin onneksi olleet mennyt rikki. 1775 juoksi kyyryssä laitteiden luo ja kaappasi halon kokoisen kommunikaattorin käpäläänsä. Pääesikunnan numero oli jo valmiiksi näppäilty siihen. Alikersantilla kävi mielessä, että olisiko ollut etiketin mukaan sopivampaa ilmoittaa päärintamalle hyökkäyksestä, mutta tajusi ettei etikettisäännöille ollut aikaa. 1775 painoi nappia ja kommunikaattori alkoi hälyttää.

    Mutta siinä samassa kommunikaatiolaite nazorakin käsissä hajosi palasiksi. 1775 kavahti ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän näki takanaan seisovan valkoisen nazorakin, joka piteli zamorpistoolia ojennettuna kädessään. 273:n kasvoilla oli yllättävän päättäväinen ilme. 1775:n kasvot vääntyivät irveeseen.
    ”Ai perhana, olin unohtanut sinut.”

    273 käännähti ja onnistui pyörähtäessään survaisemaan kyynärpäänsä taaksensa hiipineeseen sotilaan suuhun, joka oli juossut leirin jäännösten keskelle etsimään alikersanttiaan. Jäätutkija jatkoi liikettään, laski painonsa toisen jalan varaan, joka mahdollisti ripeän pyörähdyksen. Kääntyessään sulavasti ympäri valkoinen nazorak tiputti pistoolinsa alemmalle vasemmista käsistään saaden ylemmän vapaaksi. Jäätutkija tarttui vasemmalla kädelleen oikeassa pitämäänsä Alinollahansikkaaseen ja väänsi sen rannekohdassa olevaa, renkaan muotoista käynnistysosaa. Renkaan kääntökulma määritti halutun energian määrän, eli hanskan tehon. Käynnistysosan mekanismien lähettämä impulssi käynnisti voimalähteenä toimivan jään elementaalikiven, josta lähti energiakanavia pitkin elementaalienergia hanskan kämmenpohjassa olevaan laukaisimeen. 273 kosketti hanskan metallisilla sormenpäillä laukaisinta, ja sinertävä sähkön tapainen energia tarttui hänen käteensä.
    Kesken pyörähdyksen 273 heilautti kättään, ja hanskan sormiin kerääntynyt energia kaarsi liikkeen voimasta ja osui maahan muodostaen terävistä jääpiikeistä koostuvan vanan energian liikkeen mukaisesti kohti alikersanttia.

    1775 hämmästyi maanpakolaisen yllättävästä hyökkäyksestä, mutta onnistui juuri hyppäämään pois jääpiikkien alta. Alikersantti kirosi mielessään, kun ei ollut tajunnut hanskan olevankin ase. Partion ja eritoten sen johtajan asiat alkoivat nyt kunnolla mennä päin hemmettiä.

    Kahta muuta nazoraksotilasta edelleen härnäävä moottoriajoneuvokaksikosta myös kuljettaja huomasi, mitä leirissä tapahtui. Kissarahia hieman hämmensi se, miksi nazorakit tappelivat keskenään. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi seuraavan kerran estää kivääritoveriaan tappamasta valkoista ötökkää.

    273 ehti tällä tempullaan ostamaan sen verran aikaa, että pääsi syöksymään iskusta toipuneen sotilaan puukoniskun kantamalta pois. Sotilas syöksähti eteenpäin ja heilautti uudelleen teräänsä, mutta lähitaisteluase pysähtyi valkoisen tiedemiehen hanskan kämmenpohjaan. Sotilas väänsi ja sai puukosta kaksin käsi pitelevän Jäätutkijan selän kaartumaan taakse. 273 näki silmäkulmastaan, kuinka alikersantti oli napannut pistoolinsa vyöltään ja tähtäsi teräaseesta kamppailevia nazorakeja. Jäätutkijan oli toimittava nopeasti. Valkoinen nazorak irrotti vasemman kätensä otteen taistelukumppanin ranteesta ja tarttui vasurillaan hanskaansa ja käynnisti aseen. Sininen energia välähti 273:n kämmenestä ja sotilas kiljaisi tuskasta. Lataus ei ollut niin iso kuin viime kerralla, mutta se oli tarpeeksi iso jäädyttääkseen terästä pitäneen nazoraksotilaan käden kyynärpäätä myöten. Jäätutkija tarttui kivusta lamaantuneen sotilaan jäätyneeseen käteen ja käännähti niin, että vaikeroiva nazorak jäi hänen ja 1775:n väliin. Ruskea sotilas-parka sai viimeiset naulat arkkuunsa, kun hänen johtajansa ampumat zamorit osuivat torakan selkään.
    1775 karjaisi ammuttuaan puolet lippaastaan nazorakin kitiinirankaan. Hän vetäisi vyössään olleen kaarevan miekan ja juoksi petturinazorakia kohti. 273 päästi irti kuolleesta ruhosta käsissään ja valmistautui torjumaan aliupseerin iskun. Aliupseeri kohotti miekkansa korkealle ilmaan raivokas ilme kasvoillaan. 273 latasi hansikkaansa pitäen katseensa tiukasti partionjohtajan kalvassa.

    Sitten yhtäkkiä molemmat näkivät sinisen välähdyksen ilmassa ja maa molempien välissä räjähti. Multaa lensi ympäriinsä. Valkoinen tiedemies kääntyi hämmästyneenä katsomaan vasemmalle puolelleen. Kaarakaksikko oli tehnyt selvää lopuista nazorakeista ja nyt oli ilmeisesti heidän vuoro, 273 ajatteli. Energiapanos oli kuitenkin yllättänyt 1775:n niin, että tämä oli horjahtanut ja kamppaili nyt saadakseen tasapainonsa takaisin.
    Tämä oli 273:n tilaisuus.
    Jäätutkija käännähti kylki horjuvaa aliupseeria kohti. Sitten hän otti kaksi ripeää askelta, pyörähti kokonaan ympäri ja heilautti kättään. Siniset energiasalamat osuivat maahan 273:n vieressä ja nostattivat jääpiikit 273:n liikkeen mukaisesti.

    1775 kerkesi nähdä vain 273:n anteeksipyytävät kasvot. Sitten aliupseerin suu avautui ammolleeen, kun tunsi pistävän kivun vatsassaan. Jääpiikit lävistivät nazorakupseerin vatsan. Torakan sätkivät jalat irtosivat maasta jäisten stalagmiittien yhä kasvaessa elementaalienergian vaikutuksesta. 1775 kakoi järkyttyneenä. Hän yritti saada itseään irti piikeistä, mutta se oli mahdotonta. Sätkivä ruskea nazorak saattoi vain katsoa, kun 273 käveli avuttoman upseerin eteen. 1775 katsoi suoraan Jäätutkijan sinisiin silmiin ja yritti sanoa jotain, mutta sanat jäivät rahisevan hengityksen ja kurkusta lähtevien korahdusten alle. 273 katsoi nazorakia silmiin ja saattoi nähdä ennen niin määrätietoisen nazorakin silmissä pelon ja avuttomuuden.
    Valkoinen tiedemies tunsi hieman sääliä lajitoveriaan kohtaan. Jäätutkija katsoi kituvaa upseeria hetken empien, mutta sitten hän myönsi itselleen, ettei mitään ollut tehtävissä. 273 loi vielä kerran anteeksipyytävän katseen suoraan aliupseeri 1775:n silmiin. Vaikka nazorak kiemurteli tuskissaan, hän näytti huomaavan lajikumppaneillensa harvinaisen ilmeen vihollisensa kasvoilla. Sitten 273 kohotti hanskakättään. Hän käänsi ranteessa olevaa rullaa ja latasi pienen määrän energiaa hanskaansa. 1775 hiljeni täysin.

    Sitten Jäätutkija 273 tarttui hanskallaan aliupseerin päästä.
    Kuului vain hiljainen zap-ääni ja torakan ruumis lopetti sätkimisen.

    ”Anna anteeksi…” tiedemies kuiskasi hiljaa.
    Valkoinen nazorak kääntyi ympäri. Hän katsoi hanskakättään ja painoi vasurinsa sormella hanskassa olevaa nappia. Samassa hänen takanaan nazorakruumista kannatteleviin jääpiikkeihin ilmestyi tuhansia säröjä. Kuului rikkoontuneen lasin ääni, kun jää pirstaloitui palasiksi.

    Mutta sitten 273 katsoi eteensä, kun autokaksikko porhalsi hänen eteensä niin, että Jäätutkija meinasi horjahtaa selälleen. Sitten ajoneuvon ovi aukesi.
    Pieni mataronia muistuttava olento hyppäsi ulos kaarasta. Hän oli ehtinyt vaihtaa tehokkaan kiväärin ruostuneisiin taistelukynsiin ja heiluttelee niitä ilmassa ja näyttää täydeltä idiootilta, hän juoksee nopeinta vauhtia, jota naurettavan pienistä jaloistaan pääsee, ilmeisimmin Jäätutkijaa kohti, sekä huutaa ”NYT TULEE VIELÄ LOPPUHUIPENNUS!”

    273 kavahti kauemmaksi. Hän latasi hanskansa valmiiksi pysäyttääkseen tuon pienen hyökkääjän.

    Musiikki loppui ja autosta nousi heti sen perään kelta-musta kissarahi, joka huomattavan nopeaa vauhtia rynnisti minimatoronia kohti. Hän otti tätä höyrypäätä niskasta kiinni ja nosti ilmaan sanoen;
    ”Mitä Mää Sanoin Tosta Albiinotorakasta?”
    ”MUTTA MÄÄ EN OO KOSKAAN ENNEN TAPPANUT VALKOISTA NAZORAKKIA!” Mataronimainen ilmestys vastasi huutaen, ”Ja Sitä paitsi. Sää Kielsit Ampumisen, Et Suolistamista. Pelle”

    273 kohotti toista silmäkulmaansa hieman kysyvästi.
    ”Aiotteko te hyökätä vai ette?” Hän piti hanskakättään kuitenkin valmiina heittämään jääpiikkiaallon kaksikkoa päin, jos häntä ikävästi katsova pikkumatoran tekisi äkillisen liikkeen.

    ”KYL-” huusi pikkuotus rahin keskeyttäessä hänet poskiläpsäytyksellä.
    ”Miksi Mää Ikinä Tekisin Mitään Sellaista, Kaksiseitenkolme?” Vastasi Kissarahi.

    Tässä vaiheessa valkoisen tiedemiehen silmät suurenivat hiukan. Hän näytti hölmistyneeltä.
    ”Mi- mistä tiedät, kuka olen?”

    ”’Joidenkin Asioiden On Tarkoitus Olla. On Olemassa Loputtomat Määrät Todellisuuksia Rinnakkain. Eläviä Olentoja On Loputtomasti. Yhteiskuntia On Loputtomasti. Kaikkea On Loputtomasti. Silti Olennoilla On Kohtalo. Silti Yksikään Näistä Olennoista Ei Ole Turha. Jokaisella Elämällä Jokaisessa Universumissa On Tarkoitus, Vaikka Näitä Onkin Loputtomasti.’ Nämä Sanat Sain Kuulla Oppi-Äidiltäni, Joka Vasta Opetteli Tekemään Coolilta Kuulostavia Lainauksia, Ja Meidän, Jäätutkija, Kohtalo On Tavata Tasan Tänä Päivänä!” Sanoi kissarahi katsoen hieman kieroon. Hän näytti hieman siltä, että oli itsekkin mennyt sekaisin äsken sanomiastaan.

    Sekä valkoinen nazorak että sinistä rurua käyttävä kääpiömatoran katsoivat epävarmasti hymyilevää kissarahia yhtä kysyvästi.
    273 yritti kaivella lisää matoranin kielen sanavarastoaan. ”En ole nyt aivan varma, mitä tarkoitat… mutta ilmeisesti emme ole vihollisia. Keitä te olette?”

    ”Nimeni On Tiikeli. Tai Tiiksie, Millä Nimellä Haluatkaan Sitten Kutsua” sanoi Tiikeliksi itsensä tunnustanut kissamainen olento. Tämä ojensi vapaana olevan kätensä kätelläkseen, kun taas toisessa kädessä oleva pieni matoronmainen olento rimpuili niin kovaa, että onnistui raapaisemaan omaa silmäkulmaansa
    ”Ainiin, Ja Toi Verenhimoinen Urpo On Joumah. Tarpeetonta Kai Sanoa, Mutta Se Pitää Tappamisesta” sanoi Tiikeli.

    273 katsoi eriskummallista parivaljakkoa ensin hieman arvioiden, mutta vakuuttui Tiikelin kissamaisten silmien hyväntahtoisesta katseesta. Hän väänsi hanskansa käynnistysrullan takaisin nolla-asentoon ja ojensi sen sitten kissarahia päin. Jäätutkijan silmät kuitenkin tarkkailivat häntä verenhimoisesti silmäilevää Joumahia, joka oli viimein lakannut rimpuilemasta. Tiikeli tarttui epäröimättä metalliseen hanskaan ja ravisti lujaa.
    ”Olen Jäätutkija 273.” Nazorak esittäytyi sinisellä kääpiömatoranillekin.
    ”Hauska tutustua!” Tiikeli vastasi toverinsa puolesta.

    Sen jälkeen 273 osoitti kysymyksensä kissarahille:
    ”Asutteko te täälläpäin, kun noin ärhäkkäästi hyökkäsitte partion kimppuun?”
    Ruosteisiä taistelukynsiään pyörittelevä Joumah kuitenkin keskeytti Jäätutkijan kysymyksen. ”Mikä Sä Olet Meiltä Kyselemään?! Ja Mä Olen Kyllä Ihan Pihalla Tästä! Ja Miksi Sä Torakka Hyökkäsit Omies Kimppuun!?” Kääpiömatoran vaati tietää.

    Tiedemies hieroi päätään hieman vaivaantuneesti. ”Se on pitkä tarina.”

    ”Me Lähetään Ny Hatidiin. Ja Tuu Ihmeessä Meidän Mukaan, Se On Upea Paikka” Sanoi Tiiksie viittoen ajouneuvoonsa päin.
    ”Tarkkuuskiväärillä Saa Kyllä Tehokkaasti Räjäyteltyä Päitä Kappaleiksi, Mutta Miekoilla On Kiva Kun Pääsee Tuntemaan Kärsimystä Ihan Läheltä Käsin…” Sanoi Joumah vihjailevaan sävyyn tiedemiehelle.
    ”Toi Tyyppi Kyllä Saa Luvan Viettää Kyllä Automatkansa Takakontissa Ihan Kaikkien Yhteiseksi Eduksi.” Sanoi Tiiksie katsoen Joumahiin. 273:sta tuntui, että oli ihan hyvä pitää etäisyyttä pyssysankariin.

    Matka sujui rauhallisesti Tiikelin ajaessa ja Jäätutkijan uskoutuessaan uudelle liittolaiselleen matkastaan samalla, kun Joumah kolisteli levottoman oloisesti takakontissa. Uroijegelaiseksi itseään nimittänyt kissarahi vaikutti tiedemiehestä luotettavalta, eikä hän uskonut Tiikelin aikovan kannella 273:sta kenellekään. Ainakaan nazorakeille, päivän aikaisempien tapahtumien perusteella.
    Lopulta ilta alkoi hämärtyä metsän puiden yllä, auton lähestyi päämääräänsä. Tiikelille tutun oloinen musiikki alkoi jo soida.

    Tiikelin pää pomppi kaukaa kuuluvan bassojytinän tahtiin ja hänen sormensa hakkasivat rattia. Ajoneuvo pysähtyi koruttoman näköisen, osittain maan alla olevan varastorakennuksen eteen. Rakennuksessa oli vain yksi ovi ja yksi tukittu ikkuna. Iloisen näköinen humanoidisudenkorentorahiparivaljakko istui juttelemassa tukitun ikkunan alla. Harmaita seiniä koristeli kyseenalaisilta vaikuttavat spray-maalaukset, joista yksi oli valtavan kokoinen. Siinä luki suttuisilla matorankirjaimilla: ”Huonoa musiikkia sekä huonoa seuraa :DD”. Tiiksie hymyili leveästi.
    ”Nyt Si Ollaan Perillä! ” Hän sanoi. Pysäköidyttyään auton aurinkolaseja silmillään pitävä kissarahi hyppäsi alas autosta. Valkoinen nazoraktiedemies avasi hieman epävarmasti oven, mutta asteli Tiikelin perään.

    Tiiksie käski Jäätutkijaa seuraamaan häntä ja jättämään Joumahin takakonttiin. Molemmat kävelivät metallin harmaille parioville. 273 huomasi toisen oven olevan hieman vinossa ja ovien kahvoissa oli ruostetta.

    Tiikeli avasi oven ja molemmat astuivat sisään. Jäätutkija melkein sokaistui hänen silmiään päin lentävästä valokeilasta. Siristellessään silmiään auki, nazorak saattoi erottaa edessään salin. Salissa oli noin sata epämääräisen näköistä olentoa tanssimassa. Jotkut olivat matoraneja, mutta joitakin 273 ei tunnistanut.
    Nurkissa oli puisia penkkejä, joissa kyykki muutama vähemmän riehakkaan näköinen asiakas. Salin takana oli kohotettu tiski, jonka takana istui mekaanista rahia muistuttava olento, joka väänteli para-aikaa jonkinlaisen mekaanisen koneen nappeja musiikin muuttuessa sen mukaan. Tiskin takana oli myös valtava äänikoneisto, joista lähti vieläkin kovempi ääni kuin Tiikelin ajoneuvon stereoista. Siellä täällä katossa oli erinvärisiä kohdevaloja ja salin nurkissa oli utuista savua puhaltavia koneita.
    Salin vasemmalla seinustalla oli mitä ilmeisemmin baaritiski, joka kumma kyllä nyt oli täysin autiona.

    ”Sori Et Nyt On Vähän Tällästä Lama-Aikaa, Normaalisti Meillois Kolme Kertaa Enemmän Asiakkaita. Nyt On Vaan Ja Ainoastaan Nää Vakiot. Tymät Klaanilaiset Ja Niiden Sodat Aina Pilaamassa Kaiken Hauskan…” Tiikeli sanoi kovemmalla äänellä pauhaavan teknomusiikin yli Jäätutkijalle.

    273 siristeli silmiään ja katsoi salia hieman hermostuneesti. Tänä päivänä hän oli kohdannut enemmän olentoja kuin viimeisinä kahtena viikkona yhteensä. Lisäksi Jäätutkijalle tuli Tiikelin sanoista huono olo. Valkoinen nazorakhan oli itsekkin ollut osallisena tuossa sodassa. Nämä omatunnon syytökset kuitenkin haihtuivat pikaisesti. Heidän kävellessään baaritiskille Jäätutkija tunsi monia pistäviä katseita selässään.
    Hieman pelokkaalla äänellä tiedemies kysyi edessään rennosti kävelevältä kissarahilta; ”Onko vakioasiakaskunnallanne kovinkin nazorak-vastainen…?”

    ”Saattaa Olla Että Ny Vähän Ennakkoluuloja Löytyy, Mutta Ei Oo Syytä Pelätä. Meill’ On Yhteiset Säännöt Ja Niiden Mukaan Mää Oon Ainoo Joka Saa Tappaa Mun Sisään Tuomia Vieraita”, Tiikeli sanoi leppoisalla äänensävyllä, ”Ainiin. Ja Muita Sääntöjä Meill’ Ei Sitten Ookkaan.”

    ”Ai. No sepä hyvä…” 273 sanoi äänellä, joka ei kuulostanut kovin vakuuttuneelta.

    Keltamusta uroijegenilainen hyppäsi tiskin edessä olevalle baarijakkaralle.

    ”Mää En Oo Tainnu Esitellä Sua Vielä Talon Väelle.” Tiikeli totesi ja kääntyi katsomaan tanssilattialle päin. Tiikeli tilasi itselleen kalliin drinkin baarimikolta, mutta kaatoi sen melkein heti lattialle. Sitten hän otti siinä olleen juomansekoitustikun ja alkoi kilisyttämään sillä lasia kuin lehmänkelloa.
    ”HEI TYYPIT! MULLOIS VÄHÄN NIINKU VIERAS, NII OIS VÄHÄN NIINKU KOHTELIASTA TAI JOTAIN VÄHÄN NIINKUIN TULLA EES TERVEHTIIN SITÄ! PELLET!” Huusi Tiikeli.

    273 säikähti, kun monien huomio kääntyi häneen. Suurin osa tanssilattialla olleista ei kuitenkaan ollut kuullut Tiikelin huutoja musiikin yli. Mutta salin laidoilta alkoi lähestyä muutama hahmo.

    Ensiksi Jäätutkijan luokse tuli käveli Joumahin kokoinen ja saman näköinen kääpiömatoran. Olento oli väriltään ruskeavihreä ja hänen käsiensä tilalla oli sakset.
    ”Jos Toi Ei Ny Osaa Sitä Sanoo, Niin Ton Nimi On Sitten Gamnshu, Kun Se Ei Ite Taida Osata Esittäytyä.” Sanoi Tiikeli Jäätutkijalle.
    ”MÄÄÄ HALUSIN VAN KäTELLÄ SUA, MUTTEI OO KÄSII!” Parkui Gamnshu melkein itku silmässä.

    Sen jälkeen Jäätutkijan luokse käveli samaan lajiin kuuluva, raskaasti panssaroitunut olento, sanoi ”No Hei Ny Sullekkin, Oon Amnshu.” hän yritti ojentaa naurettavan lyhyttä kättään kätelleksäänsä, mutta epäonnistui fataalisesti, ja kompastui omaan lyhyytensä. Noustessaan ylös hän sanoi Jäätutkijalle ”Ja Ihan Pikku Muistutuksena, Kuolema Ei Oo Mikään Kuolemanvakava Asia”

    Valkoinen nazorak katsoi oudon näköistä olentoa epävarmasti. Hän kuitenkin kätteli ja totesi sekavasti: ”Njaa, hauska kuulla…”

    Sen jälkeen käveli toinen olento raskaassa panssarissa, mutta tämä olento ei ollut lyhyt, vaan suurikokoinen ja ja pelottava soturi. Hän katsoi huvittuneen näköisenä Jäätutkijaa
    ”No moi hetero, hehheh läppä oli et sää mikään hetero oo.” Ja lähti takaisin penkilleen vielä huvittuneemman näköisenä.

    273:n pää kääntyi hitaasti hölmistynyt ilme kasvoillaan, kun soturi käveli poispäin. Tämä porukka alkoi vaikuttamaan yhä enemmän hämärämmltä.

    Sen jälkeen DJ:n paikkansa hylännyt mekaaninen olento tuli Jäätutkijan luonkse. Hänellä oli erittäin häiriintyneen näköinen hymy kasvoillaan, hän ojensi kavionsa Jäätutkijalle ja sanoi ”nO oN sE kAI nY hIENOO kU sAADAAN tÄNNEKKIN tUORETTA aSIAKASTA nÄIN lAMA aIKANA. hEI vAAN tÄÄLTÄKIN T.s1RL” Sanoi kyseinen olento ja palasi DJ:n pöydälle.
    Tämä rikoi hiljaisuuden pistämällä seuraavan levyn, ”Disko Kituu Vielä”, pyörimään.
    ”En Kyllä Vieläkään Tiedä Miks Toi Painottaa Aina Vääriä Kirjaimia” Sanoi Tiikeli hieman itsekkin hämmentyneenä

    Jäätutkija huokaisi syvään.
    ”Sattuisiko joku tässä rakennuksessa tietämään mitään Saaren meritilanteesta?” Hän kysyi jo kyllästyneesti poppimusiikkiin ja epämääräisiin tanssijoihin.

    ”Sitäks Sää Halusit Tietää? No Sitten On Parempi Et Mennään Puhuun Paimenelle, Se On Toi Tyyppi Joka Yrittää Näyttää Tosi Syvälliseltä Ja Synkältä Tossa Kaavussaan” Sanoi Tiikeli ja alkoi kävellä kyseistä ”tyyppiä” kohti

    Jäätutija seurasi Tiikeliä, kun hän käveli kaapuun sekä suuhuiviin pukeutunutta mysteeristä henkilöä kohti. Kyseinen henkilö alkoi katsoi Tiikeliä ja sanoi:
    ”Miksi Sinä Kutsuit Minut Tänne Maallistuneiden Olentojen Joukkoon, Judmin?”
    Tiikeli näytti tyynen rauhalliselta kuten aina ja sanoi ”No Vhohhou. Jos Klaanilaiset Tai Pimeyden Pimeä Liiga Aikoo Krashata Tänne, Nii Onhan Se Hyvä Et Meillon Ton-Tyypin-Jonka-Nimeä-Ei-Mainita. Lisäks On Hyvä Olla Joku Joka Oikeesti Osaa Antaa Kunnolla Turpii” Sanoi Tiiksie, ”Ainiin Ja Tällä Albiinolla Ois Kuulemma Sulle Asiaa.”

    273 yrittin katsoa kaapuhenkilön hupun sisään, muttei erottanut silmiä sen alta. Tällä kertaa Jäätutkija päätti olla esittäytymättä ja meni suoraan asiaan.
    ”Sinä siis tiedät, miten tältä saarelta pääisisi pois veneellä?”
    Paimenena tunnettu olento pudisti päätään ja tuhahti: ”Tältä Saarelta On Nykyään Mahdotonta Päästä Pois Merelle. Torakoiden Laivat Ovat Saartaneet Koko Saaren, Eikä Niiden Ohi Pääse Tulematta Ammutuksi.”
    273 kirosi mielessään hiljaa saamastaan tiedosta. Hän oli laskenut sen ainoan toivon varaan, että etelään päästyään hän pystyisi purjehtimaan pois Saarelta hväljemmille vesille.

    ”Olet siis aivan varma, ettei saarelta pääse laivalla? Edes pienveneellä?” 273 varmisti.
    ”Olen. Teikäläisten Laivapiiritys On Tiukentunut.”
    Tiikelikin päätti liittyä merikeskusteluun. ”Joo. Se on Hieman Ikävä Juttu. Meikäläistenkin Asebisnekset Hankaloituu, Ku Torakat Piirittää Saarta Eikä Asiakkaat Pääse tänne.”

    273 kääntyi katsomaan Tiikeliä.
    ”Öh, asebisneksiä?” Hän kysyi varovasti.
    ”Pieni Sivutoimibisnes. Tuottaa Hyvin.” Tiikeli hymähti. Sitten kissarahin huomio kiinnittyi 273:n hanskaan.

    ”Tuo Hanska Näytti Olevan Aika Voimakas. Mistä Oot Sen Saanut?” Tiikeli kysyi.
    273 katsoi alas hanskaansa, josta diskovalot taittuivat. ”Tein sen itse. Olin.. aseseppä.”
    ”Olikko Hyväkin Siinä? Itekkin On Tullu Viriteltyy Kaikenlaisii Kivääreitä, Moottorisahoja, Autoja, Sekä Kaikkea, Mitä Saa Viritettyy Siihen Kuntoon, Että Se On Klaanin Sääntöjen Mukaan Laiton…” Sanoi Tiikeli ja naurahti vienosti.
    ”Noh. Omasta mielestä kyllä, mutta minua ei osattu oikein arvostaa…”
    ”Ei Se Mitään, Ei Minuakaan, Ainakaan Silloin Kun Räjäytin Ison Reiän Klaanin Kahvilan Neljänteen Seinään”
    ”Oikeastaan voin ymmärtää sen…”

    Tiikelin silmissä pilkahti pienoinen innostus. ”Hei. Haluukko Nähä Meiän Asevaraston? Siellä On Paljon Siistejä Aseita.”
    Vaikka päivä oli ollut pitkä Jäätutkijalle, tämä päätti suostua. Ja olihan aseiden tutkiminen hänestä kiinnostavampaa kuin korvarääkkäyksen kuuntelu.

    Tiikeli vei Jäätutkijan DJ-tiskin takaisesta ovesta. Sieltä johti portaikko käytävään maan alle, jossa oli runsaasti ovia. Tiiksie vei Jäätutkijan muutaman kymmentä metriä vasemmalle ja avasi oven avaimella. Oven takaa paljastui huone, jonka yksi seinä oli täynnä korjailtuja ampuma aseita. Nopealta arviolta siellä roikkui noin parikymmentä ampuma-asetta. Toinen seinä oli taas täynnä lähitaisteluaseita, joita niitäkin oli ilmeisimmin viritelty. Keskellä oli erilaisia tynnyreitä sekä laatikkoja, joissa oli normaalimman näköisiä aseita.Huoneen perällä oli pieni paja, jossa oli täydet varusteet aseiden muokaamiseen ja valmistamiseen, sekä erilaisia aseen osia.
    ”Vaikka Ite Sanonkin, Tää Huone On Aika Eeppinen, Mutta Mun Suosikki On Kumminkin Mun Musiikkikokoelmahuone. Osa Mun Vinyyleistäkin On Viritetty Klaanin Sääntöjen Vastaisesti.” Sanoi Tiiksie kehuskellen.

    273 katseli ammattimaisesti erillaisia tuliaseita seinillä.
    ”Olet siis muokannut näitä alkuperäisistä aseista?”
    ”Joo, Haluukko Että Tutustuu Johonkin Aseeseen Tarkemmin?” Vastasi Tiikeli.
    ”Mikä näistä ampuu zamoreita?”
    ”Mullon Useampiakin, Mutta Paras On Varmaan Kolmesataakuuskymppinen, Mää Onnistuin Kerran Ampuun Tällä Kolme Nazoa Yhellä Osumalla. Pitää Joskus Yrittää Parantaa Ennätystä” Sanoi Tiiksie ottaessaan suuren tarkkuuskiväärin seinältä ja ojensi sen Jäätutkijalle.
    273 loi hieman moittivan katseen Tiikeliin.
    ”Vaikken pakoilenkin Imperiumia ja nazorakeja, en silti pidä siitä kuinka kerskailet lajilaisteni tappamisella.” Valkoinen tiedemies sanoi tuimalla äänellä.
    ”Aa Joo. Sori Sori.”

    273 nosti kiväärin ampuma-asentoon ja katsoi kiväärin tähtäimen läpi.
    ”Tämä on hieman painava”, hän totesi, ”tällä on hankala tähdätä, koska se on liian pitkä. Lisäksi tähtäin näyttää olevan hieman vinossa.”
    Tiikelin suu vääntyi hieman vinoon.
    ”Jaa.”
    Jäätutkija laski kiväärin takaisin seinustalle ja kääntyi puhumaan talon isännälle.
    ”Alkaa olla myöhä. Olisin todella kiitollinen, jos voisit tarjota yömajan.”
    ”Totta Kai Sä Jäät Yöks. Tuu, Mä Näytän Huonees.”

    He poistuivat asevarastosta ja Tiikeli johdatti nazorakin käytävän risteykseen, josta kaartui useampi käytävä eri suuntiin. Tiikeli käveli parin oven ohitse. Sitten hän pysähtyi yhden oven eteen ja huikkasi Jäätutkijalle:
    ”Tää Huone On Vapaa. Saat Majoittua Sinne. Hyvää Päivää!”
    Tämän epäloogisen hyvästelyn jälkeen Tiikeli jätti 273:n huoneensa ovelle ja katosi kulman taakse. 273 avasi kevyehkön puuoven ja astui sisään. Huone oli pieni ja siellä oli vain sänky, pieni pöytä ja öljylamppu katosta.
    ”… on tämä parempi kuin puu.”
    Väsynyt nazorak riisui repaleisen työtakin päältään ja laski sen pöydälle. Tiedemies istahti syvästi huokaisten sängylleen. Oli ollut pitkä päivä.
    273 päätti antaa väsymyksensä voittaa ja asettui makaamaan selälleen. Huoneen yläpuolelta kuului kuitenkin edelleen basson jytinä ja 273:n huoneen katosta varisi tomua. Jäätutkija ei kuitenkaan antanut sen haitata.
    ”Eihän sänky yhtä hyvä ole kuin oma unikapseli, mutta…”
    Tämän sanottuaan valkoinen nazorak vaipui syvään uneen. Unta hän tarvitsikin, sillä huomenna hän tarvitsisi uuden suunnitelman.

  • Direktiivi 6

    Nazorak-pesä, salainen palvelu

    Hurina täytti ilman, kun valtava sylinterimäinen tietokone piti ääntä kammion keskellä. Köynnösmäiset mustat johdot täyttivät huoneen seinät, lattian ja katon. Teknologia oli tuoretta ja ihmeellistä, mutta ei vielä kovin käytännöllistä. Keskusyksikkö painoi useita tuhansia kiloja ja vaati täysin oman huoneen jäähdytysjärjestelmilleen. Mutta teknologia kehittyisi.
    Huoneessa työskenteli nazorak. Agentti 086 katseli näyttöjä, joille oli jonkin aikaa sitten latautunut tusina valokuvaa dokumenteista, joita lähes kukaan muu ei tulisi näkemään. 086:n silmien eteen päätyi paljon asioita, joita ei virallisesti ollut olemassa.

    Direktiivi 6, Agentti 086 ajatteli katsellen papereita, jotka olivat lähtöisin klaanilais-toan sulkakynästä. Se on siis tosiaan valmistumassa.
    Hänen oli yhä hieman vaikea uskoa, että Tiedustelupalvelun kuudes, salainen direktiivi oli yksi koko Imperiumin tärkeimmistä tavoitteista ja kulmakivistä. Mutta hänen työnsä ei ollutkaan kyseenalaistaa valtakunnan ensimmäisen järkkymätöntä sanaa.
    Hänen työnsä oli viedä direktiivi 6 loppuun asti.
    Täysin äänieristetyn kammion mekanisoidun oven yllä välkkyi sininen valo. Agentti nielaisi. Hän tiesi, mitä oven takana odotti. Hän ei oikeastaan halunnut avata sitä, mutta ei voinut muutakaan.
    Napinpainalluksen myötä kaksi ovea aukesi täysin hiljaisina. Oviaukko oli valkoista valoa pimeään kammioon hohtava suorakulmio, jossa seisoi nazorakin siluetti. Ja toinenkin.

    Kaksittain, agentti 086:n aivoissa kävi ajatus, jota seurasi aina kylmiä väreitä. Tiedustelupalvelun johtohahmoihin kuuluvan agentin haarniska oli tumma, mutta ei niin tumma kuin oviaukossa odottavien liikkumattomien hahmojen. Siniset Kädet söivät kaiken valon ympäriltään. Kaiken, joka ei ollut niiden omaa luomusta. Torakoiden kämmenpohjista hehkuva syvän sininen oli himmeä, mutta huomattava. Siinä oli jotain aavemaista.
    Ei kuulunut agentti 086:n työsarkaan tietää, mistä teknologia oli peräisin. Tiedustelupalvelun kuului tietää vihollisista, ei Imperiumista. Imperiumin itsensä tärkeimmän tiedon he hävittivät. Tummalla torakalla ei ollut liiemmin aikaa miettiä tilanteen ironiaa.
    Sitä paitsi ristiriitoja Imperiumin toimintatavoista löysivät vain kapinalliset. 086 ei ollut kapinallinen.

    ”Peremmälle”, 086 sanoi selkeästi, ja kaksi hiljaista kyborgia totteli. Kädet ymmärsivät zankrzoraa, mutta eivät puhuneet sitä. Niiden kommunikaatio kulki salatulla taajuudella ja oli lähempänä jonkinlaista ohjelmointikieltä. Koko Imperiumissa oli vain muutama, joka ymmärsi Käsien kieltä. Kunnioitettu Arkkiagentti 007 oli koko tiedustelupalvelun ainoa.
    Tiedustelupalvelu oli yksi Imperiumin tärkeimmistä tukipilareista, ja sen torakat tiesivät keskiarvoisesti enemmän valtakunnan salaisuuksia kuin kukaan muu. Silti vain harva Agentti 086:n kollegoista edes tiesi Sinisten Käsien olemassaolosta. Monille korkea-arvoisimmillekin tiedustelu-upseereille Kätöset olivat vain kummitustarina.
    Tarina meni aina samalla tavalla. Pelottavia pimeässä hehkuvia kummituskäsiä, jotka koputtivat pitkäkyntisillä sormillaan tottelemattomien nazorakien unikapseleiden kansia öisin. Kop, kop, kop, kop, kop, kop, ne koputtivat. Koputtivat tiensä nazorakien uniin, ja repivät sieltä pois synnit ja epäpuhtaat ajatukset.

    Moni koulutusvaiheessa oleva agentti sai tarinasta painajaisia, ja sitä levittävät aliupseerit saivat makeat naurut. Perinne jatkui, ja aina uusia nuoria torakkasukupolvia traumatisoitiin samalla tarinalla.
    086 tiesi agenteista totuuden, mutta jossain hän oli samaa mieltä kollegoidensa kanssa. Siniset Kädet olivat kummitustarina.
    Ikävä kyllä jotkut kummitustarinat ovat totta.

    086 oli vanhasta tottumuksesta katsoa ylempiarvoisiaan silmiin. Sitten hän muisti, että se ei olisi kovin hedelmällistä. Kylmät väreet tanssivat nazorakin selässä.
    Silmättömyys oli sentään selitettävissä. Käytäntö oli täysin ymmärrettävä. Kämmenpohjista laukaistava polttava sininen valo ei ainakaan näin tuhoaisi Sinisten Käsien omaa muistia.
    Jostain syystä tämä ajatus ei helpottanut 086:n oloa.

    ”Raportti tehtävästä”, 086 sanoi kylmän vivahteettomasti. Siniset Kädet laskivat molemmat kaikki neljä mekaanista kouraansa Tiedustelupalvelun päätietokoneen sähköiselle vastaanottoportille. Koko aparaatti välähti sinisestä valosta. Agentti 086 ei kuulunut niihin, jotka ymmärsivät Sinisten Käsien aivoista tulevaa binääridataa, mutta onnekseen hänellä oli apuväline. Agentti piteli käsissään raskasta mustaa metallisuorakulmiota, jolla oli kaksi näyttöä. Laitteen vasen pää oli kytketty toisen agentin taajuudelle, oikea pää toisen.
    Se, että hän ylipäätään pystyi kommunikoimaan koneellisten olentojen kanssa karmi agenttia. Kädet oli liian helppo ajatella tunteettomiksi koneiksi. Ei hänen lajitovereikseen.

    V E R S T A S , luki oikealla näytöllä.
    P A I K A L L I S T E T T U , vastasi vasen.

    R E P E Ä M Ä , tuli oikealle näytölle.
    P A I K A L L I S T E T T U , vasen jatkoi.

    A L U S , oikea näyttö välkytti.
    V A L M I S , rävähti vasemmalle lähes välittömästi.

    086 nielaisi. Hän tiesi tämän päivän joskus tulevan ja nosti hitaasti katseensa kahden mustan torakan visiireihin. Hän ei tarvinnut suoraa viestiä ymmärtääkseen, että ne vaativat hänen tulevan mukaansa.
    Tumma agentti sammutti päätietokoneen. Ennen sitä hän kuitenkin syötti koneistoon vielä viimeisen komennon. Kaksi napinpainallusta riitti tuhoamaan valokuvat, joita 086 oli hetki sitten katsellut. Näin tehtiin usein. Tärkein tieto oli vain Arkkiagentin päässä.

    Kammion ovi sulkeutui takana. Kolme hahmoa marssi tehokkaasti Tiedustelupalvelun käytäviä pitkin, mutta vain yhden niistä askeleet pitivät ääntä.

    He saapuivat Siniseen Hangaariin.

    Nimitys oli siinä mielessä harhaanjohtava, että hangaarin väri oli yksiselitteisen sävyttömän musta, ei sininen. Sen nimi oli myös tarpeeton – kukaan ei kutsunut sitä nimellä, koska vain harva tiesi tämän kammion sijainnista.

    Betonilattialla kammion ainoan aukon alapuolella oli suuri ilma-alus, jonka teräs oli samaa mattamustaa kuin sen matkustajien haarniskat ja kuoret. Aluksen muotoa oli vaikea hahmottaa, sillä valo ei toiminut sen ympärillä aivan kuin sen olisi pitänyt. Syvyysvaikutelma tuntui katoavan, kun koko aluksen pinta oli täsmälleen samaa mustaa, vaikka sitä katsoi mistä kulmasta tahansa.
    Muodon rikkoi oviaukko, joka hehkui kelmeää valkoista. Kädet astelivat hitaasti lentopelinsä sisälle.

    Into levisi 086:n sisällä. Hän ei ollut koskaan päässyt kurkistamaan Sinisten Käsien kokeellisen ilma-aluksen sisälle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä sai aluksen pysymään ilmassa ja lentämään niin hiljaisesti kuin se lensi. Teknologia oli kallista ja äärimmäisen salaista, joten sitä ei oltu vielä luovutettu armeijakäyttöön.
    Lievä hymy levisi torakka-agentin kasvoille, kun tämä astui valkoiseen oviaukkoon. Hän saattaisi olla ensimmäinen tavallinen agentti, joka pääsi näkemään, mikä piti Koodi Sinisen aluksen ilmassa.
    Katse laskeutui aluksen sisälle. Tila oli kirkkaan valkoinen ja sen lattia oli kuusikulmion muotoinen. Aluksen vitivalkoisilla seinämillä oli yhteensä neljä matkustajapaikkaa, joista kahdella istuivat Siniset Kädet. Istuimien keskelle jäävässä tilassa oli aluksen reaktori. Ja sen lentäjä.

    Ne olivat sama asia.

    086 ei voinut hyvin.

    Keskellä olevassa tankissa lillui jotain sinisessä nesteessä, jonka läpi virtasi sähköä. Riutunut, nahaton laiha neliraajainen ruho oli survottu niin pieneen tilaan kuin mahdollista. 086 ei pystynyt katsomaan kovin kauaa. Lentäjä oli ehkä joskus ollut Toa.

    Hän ei tiennyt, mikä helvetti se nykyään oli.

    Karkea Kanohi-naamio, jonka 086 tunnisti Crastiksi, oli poltettu kiinni sen päähän. Kanohin metalli yhtyi alta pilkistävän pääkallon muotoon. Naamio hehkui polttavaa valkoista valoa nesteen keskellä, ja koko ruumis tärisi ja sätkyi sakeassa nesteessä.
    Lentäjän silmäkuopat olivat tyhjät ja sen suu huusi avonaisena tuskissaan, mutta turhaan. Äänet eivät kantautuneet tankin ulkopuolelle. Siniseen nesteeseen pursusi vain kuplia, mutta lentäjä ei hukkunut siihen. Suoraan sen keuhkoihin suurilla ruiskuilla pumpattu happi varmisti sen.

    086 oli tiennyt, että Tiedustelupalvelu käytti paljon kokeellista teknologiaa. Hän tiesi, että osa siitä oli uutta ja ehkä hieman moraalisesti arveluttavaa. Tai jopa puhtausopin vastaista.
    Mutta… mutta niin ovat myös viholliset, joita vastaan taistelemme.

    Ajatus oli helppo rationalisoida. Se ei kuitenkaan poistanut oksennuksen makua torakan suusta.

    Lentomatka tuntui ikuiselta. Lento oli tasaista ja niin äänetöntä, että oli kuin alus ei olisi liikkunut mihinkään. Ikkunoitakaan ei ollut. Jos torakka-agentti ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän voinut luulla että mitään ei tapahtunut.
    Hän kuitenkin tiesi määränpään ja tiesi, kuinka kauan sinne kestäisi. 086 ei voinut laskea katsettaan mihinkään. Siellä, missä takaisin ei tuijottanut tumma silmätön visiiri tai kämmenpohjasta huokuva sinivalo, oli niin valkoista, että pimeisiin tiloihin tottuneen nazorakin silmiin sattui.
    Ja hän ei suostunut laskemaan katsettaan lentäjään. Hetken hän toivoi voivansa vain unohtaa näkemänsä. Sitten hän muisti, kenen kanssa lensi. Unohtaminen ei tuntunutkaan enää yhtä hyvältä ajatukselta.
    Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.

    Lopulta alus laskeutui. Ovi aukesi ja 086 oli ensimmäisenä ulkona. Mitä nopeammin hän olisi poissa lentäjän luota, sen parempi.
    Kun toinen hyönteisjalka vielä seisoi lentolaitteen metallilattialla, toinen kosketti kosteaa ruohomätästä. Agentti yritti parhaansa mukaan unohtaa aluksen sisällä näkemänsä. Hänellä oli tehtävä edessä. Mahdollisesti koko uransa tärkein tehtävä.
    Tunkkainen metallin hajuinen ilma vaihtui raikkaaksi hapeksi, kun torakka-agentti asteli metsässä.
    Meren äänet kuuluivat etäisesti. He olivat lähellä etelärannikkoa. Todella lähellä vihollisen viimeistä turvapaikkaa.
    Havut peittivät näkyvyyden kaikkialla. Iltaruska ja purppura täyttivät taivaan. Pimeys laskeutui. Sinisiä Käsiä se ei haittaisi. Olihan niiden visiirit varustettu lämpönäöllä.
    Agentti 086:n olisi toimittava nopeasti, jos hän haluaisi nähdä kohteen. Agentti tarpoi epätasaista sammalmaastoa antaen katseensa nyhtää esiin kaiken tavallisesta poikkeavan.

    Lopulta hän löysi sen.
    Vanhassa honkamännyssä oli halkeama. Valtava halkeama. Joku voisi luulla sitä jonkinlaiseksi oviaukoksi.
    Tavallaan se olikin. He mahtuisivat siitä sisään.
    ”Löytyi”, 086 sanoi hiljaa. Siniset Kädet olivat sekunneissa tämän takana.

    Kommunikaattorilevy piippasi kahdesti. Oikea ja vasen lähettivät viestinsä.
    R E P E Ä M Ä
    P A I K A L L I S T E T T U

    Puunrungon sisältä puhalsi kylmä tuuli.

    https://www.youtube.com/watch?v=JwflJN6KFWY&feature=youtu.be

    086 nyökkäsi. Tässä se oli. Tässä oli avain kaikkeen. Ovi ei ollut varsinaisesti puunrungossa. Se ei vaihtaisi paikkaa, vaikka he kaataisivatkin puun. Puu oli kasvanut oven ympärille vuosituhansien aikana. Mutta ovi oli vanha. Hyvin vanha.
    Ja sen takana odottaisi jättipotti.
    Tätä kautta Kädet olivat jo kerran päässeet sisään. Tämä oli toinen kahdesta reitistä siihen johonkin, joka oli aivan liian suuri ollakseen Bio-Klaanin linnakkeen alla.
    Mutta siellä se silti oli. ’Verstaaksi’ oli naiivi klaanilaistoa nimennyt suuren tilan. Sitä kutsuisi Verstaaksi vain joku, joka oli täysin tietämätön sen täydestä potentiaalista.

    Hölmö Toa, 086 hymähti itsekseen. Työpajasi kuuluu kohta Imperiumille.
    Mitä ilmeisimmin klaanilaiset eivät kuitenkaan olleet tietoisia alakerrassan piilevän suuren tilan vaihtoehtoisesta sisäänkäynnistä. Riski sen paljastumiselle oli ollut suuri.
    Tätä kautta Siniset Kädet olivat kuitenkin poistuttaneet metsään muistipyyhittyinä kaksi klaanilaista, jotka olivat päässeet liian lähelle totuutta. Klaanilaisten eliminoiminen olisi ollut tehokkaampaa. Varsinkin koska toinen potentiaalisista kohteista oli ollut jonkin sortin korkea-arvoinen lainvalvoja ja upseeri.

    Suora attentaatti olisi kuitenkin ollut liian näkyvä. Tiedustelupalvelu ei halunnut riskeerata ylintä valttikorttiaan. Nykytilassaan kaksi klaanilaista eivät kuitenkaan muistaneet mitään kohtaamisestaan. Tai mistään muustakaan.
    Vievät päästäsi muistin jyväset.

    086 hätkähti. Kädet viestivät jälleen.

    T Y Ö S I
    O H I

    Agentti 086 kääntyi esimiehiään kohti ja nyökkäsi. ”Kiitän”, hän sanoi asiallisesti ja selkeästi, vaikka muodollisuudet eivät Koodi Sinisen ohjelmointia kiinnostaneetkaan. Pokkurointi oli muodostunut tavaksi.

    Ilman täytti jälleen sinihehku laitteesta agentin kädessä. Näyttö viesti jälleen. 086 oli ihmeissään. Ovatpa kaksoset tänään… puheliaita.

    T O T E U T A
    D I R. 6

    Näitä sanoja 086 oli odottanut ehkä jo vuosia. Hän ei voinut olla kiihtymättä hieman jännityksestä. Tämä se oli. Tämän eteen hän oli taistellut. Tämän parissa hän oli työskennellyt koko ikänsä.
    ”Voinko astua alukseen?” 086 kysyi varovaisesti. Hän ei halunnut viettää matkaa yksin lentäjän kanssa, mutta tajusi että vaihtoehtoja ei varsinaisesti ollut. Hän ei astuisi Sinisten Käsien mukana ’Verstaaseen’. Hän ei ollut tarpeeksi aseistautunut, eikä etenkään näin lähelle vihollislinnaketta jääminen ollut millään tapaa vaihtoehto.
    Mykät agentit tuntuivat käsittelevän kysymystä hetken pidempään.

    O D O T A
    H E T K I

    086 olisi vain halunnut huokaista, mutta ei viitsinyt. Taasko jotain ohjelmointiteknistä. Kyborgit, tekevät kaikesta aina vaikeaa…
    Mykkien torakoiden seuraava viesti tuli lähes välittömästi.

    M Ä Ä R I T Ä
    T U R V A T A S O .7
    ”Koodi Sinisen turvataso 7”, 086 sanoi tylsän tottuneesti juurikaan sen ajattelematta. Litania oli jo tuttu alempien tiedustelu-upseerien kanssa työskentelystä. ”Kohteesta ’Verstas’ täysin tietoisia: Kunnianarvoisa Kenraali 001, Arkkiagentti 007…”
    Seuraavaa sanoessaan hän hieman ylpistyi, eikä vaivautunut edes piilottamaan sitä. Mykät agentit tuskin välittäisivät. Hän ei vieläkään uskonut, että hänen elämäntehtävänsä oli kohta valmis. ”… ja allekirjoittanut, tiedusteluosasto 1:n tiedustelu-upseeri, Agentti 086.”
    Siniset Kädet katsoivat häneen pitkään. Vielä yksi viesti ilmestyi kommunikaattoriin.

    K I I T O S
    P A N O K S E S T A S I
    Sininen valo syttyi torakoiden kämmenpohjissa. Agentti laski katseensa siihen ihmeissään. Mutta tehän tarvitsette mi-
    086:n pää räjähti verisuihkuksi.

  • Lyhdyn valossa

    Jossain, missä aika ei kenties kulu. Jossain, missä hetki on vangittuna kuplaan. Jossain, missä saanemme keskustella rauhassa.

    Huone on pimeä. Sitä valaisee ainoastaan himmeä kattovalaisin, joka näyttää roikkuvan tyhjyydestä näkymättömällä narulla. Valaisin on rubiinista valmistettu kartionmuotoinen lyhty, joka emittoi verenpunaista valoa hyvin pienelle pinta-alalle. Valokeila paljastaa sysimustan obsidiaanipöydän, joka on keskellä huonetta – tai sitten ei. Sitä ei kykene huomaamaan näkemättä seiniä. Lattia on kenties valkeata marmoria, mutta punainen valo on värjännyt sen.

    Kahta puolta pöytää seisoo tuoli. Toisella tuolilla istuu siluettimainen hahmo, jonka kaapu on yhtä musta kuin hänen edessään jykevänä seisova laavalasinen pöytä. Hahmo rötköttää tuolilla laiskanlaisesti, venyttelee hieman ja haukottelee. Hänen kasvonsa ovat verhoutuneet syvän hupun varjoon. Hahmo nousee ylös, hitaasti, ja tökkää sitten lamppua sormellaan. Valaisin keikahtaa hieman saaden valokeilan heilumaan. Hahmo istahtaa takaisin istuimelleen. Kumpikin tuoli on marmoria, kuten lattiakin. Niihin on kaiverrettu muinaisen matoranin kielellä tuntematonta tekstiä. Hahmo alkaa raaputtaa pöydän reunaa kynnellään ilmeisen tylsistyneenä.

    Pimeydestä alkaa kantautua ääntä: askelia. Kops. Kops. Kops. Askeleen ääni marmorilattialla pimeydessä. Kops. Kops. Pöydän ääressä istuva hahmo havahtuu horteesta, johon oli vaipunut; nousee nojaamasta pöytään kyynärpäidensä varassa, ryhdikkääseen asentoon näyttääkseen mahdollisimman edustavalta. Askeleiden äänet kuuluvat nyt lähempää. Lyhty heiluu yhä hieman mustan olennon kosketuksesta, vaikka siitä onkin kulunut jo epämääräisen pitkä aika.

    Pöydän toiselle puolelle, toisen tuolin taakse valokeilan sisään astuu toinen hahmo, joka on pukeutunut täsmälleen samanlaiseen tummaan viittaan kuin jo pöydässä istuvakin hahmo. Uusi tulokas nyökkää, ja pöydässä istuva vastaa tervehdykseen nyökkäämällä takaisin. Edellinen istuu myös pöydän ääreen ja nojautuu hieman pöydän ylle. Kaksi kasvotonta siluettia.

    Ensimmäisenä pöytään saapunut antaa hupun valahtaa päästään. Sen alta paljastuvat kasvot kuuluvat Makuta Nuille. Suuri varjojen naamio ei näytä tunteita. Se ei hymyile, ei irvistä. Ei edes aavistusta minkäänlaisesta ilmeestä, mikä on epätavanomaista.

    ”Jopas kesti”, makuta avaa keskustelun. Toinen hahmo vetäytyy takaisin tuoliinsa, aivan sen perälle. Niin kauas kuin makutasta pääsee.
    ”Minulla oli muuta tekemistä”, tämä toteaa ykskantaan.
    ”Kuten mitä?” makuta irvailee. ”Ei täällä ole mitään muuta tekemistä.”
    ”Minä suunnittelin seuraavaa siirtoani.”
    ”Ah, seuraavaa siirtoa.”
    Makuta Nui ristii käsivartensa ja sulkee silmänsä. ”Voin nähdä seuraavan siirtosi. Sinä turmelet sillä kaiken, mitä olemme saavuttaneet.”
    ”Hölmö”, toinen tuhahtaa. ”Sinä teet aina pilaa minusta ja siitä, mitä teen, mutta minun ansiostani me olemme yhä hengissä.”
    Ensimmäinen vastaa tähän virnistäen: ”Lienet oikeassa, kultaseni, mutta minun ansiostani me tiedämme sen, mitä tiedämme. Minä uskallan kysyä.”
    Huppua yhä pitävä hahmo tuhahtaa halveksuvasti. ”Sinä olet sekaisin.”
    ”Myönnettäköön”, Manu vastaa ja naurahtaa. ”Sinäkö et?”
    ”Jos olisin, siinäkin tapauksessa me olisimme molemmat kuolleet jo ajat sitten. Hulluus on sinua varten. Minä laadin suunnitelmat.”
    ”Aivan, niinhän sinä teet. Luuletko, etten sitä tiedä?”
    ”Tunnut kysyvän turhan typeriä kysymyksiä tietääksesi.”
    ”Punainen mieskin sanoi minun kysyvän vääriä kysymyksiä.”
    ”Tiedän. Olin siellä.”
    ”Niin olit. Ja niin olin minäkin.”
    ”Mitä ilmeisimmin, jos kysyit häneltä kysymyksiä.”
    ”Aivan.”
    ”Tämä ei etene mihinkään”, huppuhahmo huomauttaa ja keikkuu hieman tuolillaan, mikä näyttää ottavan yllättävän paljon voimille, sillä hahmo lopettaa sen lähes heti. Marmoriset suuret tuolit lienevät raskaita.

    Hetken hiljaisuuden jälkeen Makuta Nui puhuu jälleen.
    ”Punainen mies. Siinä puheenaihe, josta kelpaa puhua.”
    ”Siinä puheenaihe, josta tulin puhumaan”, toinen vastaa.
    ”Siis puhukaamme.”
    ”Mitäpä luulet?” verhoutunut kysyy raapien leukaansa, jota keskustelukumppani ei näe. ”Puhuuko hän totta?”
    ”Puhuuko hän totta”, Manu toistaa epäuskoisena. ”Minä, jumalauta, huusin päin hänen naamaansa, että jokainen meistä valehtelee.”
    ”Ja jos joudut syömään sanasi, menetät järkesi”, toinen vastaa ja Manu tietää hänen virnistävän huppunsa alla.
    ”Minä en syö sanojani, sillä kukaan ei selviä valehtelematta. Se on valitettava psykologinen seikka.”
    ”Kenties, mutta hän on sanonut paljon sellaista, mistä meillä ei ole tietoa. Me emme tiedä hänestä tarpeeksi.”
    ”Emme. Mitä me tiedämme?”

    On jälleen hetki hiljaista, kunnes huppupäinen hahmo rikkoo hiljaisuuden kuin sen jään, johon kuvitteellinen kikanalo putosi keskustelussa Punaisen miehen kanssa:
    ”Hän on vanha. Hyvin vanha. Mahdottoman vanha.”
    ”Mutta kuinka vanha?”
    ”Mikäli hän on vanhempi kuin me, meidän on kysyttävä sitä joltakulta, joka oli olemassa, kun universumi luotiin.”
    ”Montako sellaista olentoa on, jotka ovat vanhempia kuin muinainen Makutain veljeskunta, hyvä mies?”
    ”No, ehkä kolme.”
    ”Joista kaksi haluaa tappaa minut.”
    ”Hei, minut yhtä lailla!”
    ”Onko se jotain, mistä voi olla ylpeä?”
    ”No, tiedämme Artakhan sijainnin. Siitä voi olla ylpeä. Sen saaren omistajalla ei ole ihan kaikki kotona.”
    ”Kuten ei hänen veljelläänkään. Sitä miestä en halua tavata taas, viime kerta oli tarpeeksi sotkuinen.”
    ”Muistan sen hyvin. Artakha sentään osaa käyttäytyä.”
    ”No en nyt sanoisi.”
    ”Jäljelle jää yksi vaihtoehto.”
    Makuta katsoo suoraan huppupäisen hahmon silmiin, vaikkei niitä näe. Kumpikin lausuu yhtä aikaa muinaisen olennon nimen, äänettömästi.

    Seuraa hiljaisuus, joka on suunnilleen yhtä pitkä kuin kaksi edellistä hiljaisuutta yhteensä. Aika ei tosin kulu, joten sillä ei ole väliä. Ei täällä.
    ”Hän on vaarallinen olento”, Manu sanoo. ”Sitä paitsi kukaan ei ole tavannut häntä, ei sen jälkeen, kun hänet lukittiin vankilaansa.”
    ”Meidän on käytävä hänen luonaan, mikäli haluamme kuulla… totuuden siitä, ovatko Punainen mies ja Syvä nauru universumin alkuaikojen petoja vai kenties nykyisyyden pahuudesta nousseita tyhjyyden… kalmareita.”
    ”Epäonnistunut lyyrisyytesi on melkein koomista.”
    ”Mitä minä sanoin pilkkaamisesta?”
    ”Minua ei kiinnosta.”
    ”Ja siksi sinulla ei ole ruumista juuri nyt. Siksi olet vieraalla maaperällä. Juuri siksi. Et ikinä kuuntele vaan teet minusta pilaa.”
    ”Jos sinä saisit päättää, kaikki mukavat otukset tässä maailmassa olisivat kuolleita.”
    ”Parempi he kuin me.”
    ”No se.”
    ”Tuo muuten rimmaa.”
    ”Turpa kiinni.”
    ”En.”
    ”Jaha.”

    Keskustelu tyrehtyy. Kumpikin olento katselee nyt pöytää, joka näyttää halkeilevan. Siihen muodostuu säröjä, joista alkaa pursuta punaista jähmeätä nestettä.
    ”Magmaa”, Manu sanoo. ”Mielenkiintoista.”
    ”Onko se magmaa vai laavaa, jos olemme täällä.”
    ”Hyvä kysymys, mutta määrittele ’täällä’.”
    Laava alkaa valua halkeamia pitkin lattialle.
    ”Varo, ettei se polta jalkojasi”, huppupää varoittaa ja vetää jalkansa koukkuun rintaansa vasten tuolilleen.
    ”En minä ihan tyhmä ole, nukkemestari”, Manu tuhahtaa. Toinen vastaa hetimmiten: ”Yritätkö loukata minua solvaamalla Punaiseksi mieheksi?”
    ”Se oli tahatonta komiikkaa.”
    ”Minua ei edes naurata.”
    ”Sitä en ihmettele. Olet aina niin huumorintajuton.”
    ”Sinun juttusi eivät edes ole hauskoja. Jos ne olisivat, moni kuollut eläisi yhä.”
    ”Aha, nyt syytät minun huumoriani murhasta.”
    ”Aina.”
    ”Niistä murhista, joihin sinä syyllistyit.”
    ”Loppujen lopuksi se olit sinä.”
    ”En pidä asenteestasi. Minä olen rakastaja, en taistelija. Olen sanonut sen aiemminkin.”
    Mustakaapu huokaa. ”Niinpä kai.”

    Tällä kertaa hiljaisuus kestää vain hetken, kun Manu keksii uutta kysyttävää.
    ”Montako ankkuria meillä muuten on? Niitä pitäisi saada kuusi.”
    ”Öh, hetki vain. Matoro-poika, mainio mies. Visu-kulta, hurmaava nainen. Suga-parka, häiriintynyt raukka.”
    ”Meidän häiriinnyttämämme”, Manu tuhahtaa väliin. ”Ja jos et muista, irrotin Matoron. Itroz voisi huomata sen.”
    ”Ja Sadje”, toinen jatkaa puhettaan välittämättä keskeytyksestä. ”Mielenkiintoinen tapaus, totta tosiaan.”
    ”Hän on. Varsinkin viimeisimmän keskustelumme jälkeen. Toivottavasti hän… ymmärsi täysin, mitä me hänelle kerroimme.”
    ”Eiköhän.”
    ”Ei matoralaisista ikinä voi olla täysin varma.”
    ”No se on kyllä totta.”
    ”Eli siis”, Manu jatkaa. ”Tarvitsemme vielä kolme.”
    ”Kyllä. Eiköhän sellaiset löydy vielä ennen tarvetta käyttää systeemiä.”
    ”Kai sinä viritit sen jo?”
    ”On se vielä vähän vaiheessa, mutta ennen kuin loput ankkurit saadaan upotettua, ei kai sen ole tarvettakaan olla valmis.”
    ”Eipä kai, mutta kannattaa pitää kiirettä. Saatan löytää… lisää potentiaalisia maaleja melko piankin.”
    ”Selvä on.”
    Huppupäinen olento raapii jälleen leukaansa ja pudistaa päätään niin, että hänen huppunsa valahtaa alas.
    ”Toivottavasti emme joudu käyttämään sitä”, hän sanoo ja katsoo Manua silmiin. Makuta Nui katsoo omia kasvojaan, jotka ovat paljastuneet vastapuolen hupun alta, ja virnistää.
    ”Siitähän sinä nauttisit, senkin hirviö.”
    ”Kenties. Sinäkö et?”
    ”En pidä ystävieni… hmm, väärinkäyttämisestä.”
    ”Ha. Ha ha. Et varmastikaan.”
    Näiden sanojen jälkeen viimeksi huppunsa laskenut Makuta Nui nousee pöydästä toisen itsensä vain hetken viiveellä seuraamana.
    ”Et varmastikaan”, hän sanoo uudestaan ja mutristaa suunsa häiriintyneeseen hymyyn.
    ”En”, toinen vastaa. ”En varmastikaan.”

    Lyhty sammuu, ja huoneen ainoa valonlähde on himmeä laavavirta, joka hehkuu energiaansa. Kahdet askeleet eri tahdissa loittonevat eri suuntiin. Lopulta ne hiljenevät, ja laavavirta kivettyy obsidiaaniksi.

  • Tulijuurisaaga

    Bio-Klaani, kahvio

    Tätä se oli. Tätä oli elämä.

    Snowie uppoutui syvemmälle sohvan pehmeyteen ja hörppäsi uuden siemauksen inkiväärioluestaan. Aivan liian pitkän ja toiminnallisen ja loppua kohden sateisen reissun jälkeen lumiukko otti kahviossa loikoilun avosylin vastaan. Hän oli löytänyt perin mukavan ikkunapaikan ruuhkaisesta illanviettopaikasta. Kahden pienen pöydän ympärillä ei istunut ketään muita. Asiaan tuli kuitenkin välitön muutos, kun Snowie näki tutun hahmon seisomassa eksyneen näköisenä kahvion keskellä.
    ”Hei! Kapher!” lumiukko huudahti ja viittoi steltinpeikolle, joka nökötti väkijoukon keskellä teekuppi näpeissään.

    Kutsuttu erakko huomasi valkean tuttavansa, ja tassutteli tämän luo.
    ”Mahtuukos tähän istumaankin?” hän tiedusteli.
    ”Vallan mainiosti”, Snowie ilahtui. ”Hauska nähdä. Mitä sinä täällä teet? Luulin, että viihdyit yksinäisellä saarellasi.”

    Peikko laski höyryävän kupposen käsistään toiselle pöydistä ja istahti valtavalle, nuhjuiselle nojatuolille.
    ”Hmmh”, hän aloitteli. ”Tuumin, että minulla saattaisi olla teikäläisille hyödyllistä tietoa ja purjehdin sitten saarellenne kertomaan sen. Vierailuni kuitenkin venähti ötökkäpiirityksen tähden mahdottoman pitkäksi.” Peikon puhe oli hitaan rauhallista.
    Snowie nyökytteli vastaukseksi. Kapher jatkoi: ”Ellet sitten tarkoittanut, että mitä teen täällä kahviossa. Siinä tapauksessa vastaisin, että täältä saa pahuksen hyvää teetä.”
    ”Heh, en käy kieltämään.”

    Valkoiset nautiskelijat jatkoivat kuulumisten vaihtamista ja yleistä turinointia. Snowien monisanaiset puheenvuorot venähtivät keskustelun hallitsevaksi tekijäksi, mutta erakkopeikko ei pahastunut laisinkaan. Jos Kapher olisi ollut luonteeltaan puhelias, hän ei olisi asunut yksin omalla saarellaan.

    Bio-Klaani, käytävät

    Majoitusjärjestelyt olivat mittava taakka, mutta Sulfrey oli silti saanut illan vapaaksi. Ylikomisario Harkel oli sanonut, että Sulfrey oli tehnyt niin hyvää työtä evakkojen maanalaisen koordinoinnin kanssa, ettei millään viitsinyt vaivata avustajaansa uudella logistiikkakaaoksella. Keltainen matoralainen otti lyhyen lomansa ilolla vastaan – hänellä olisi viimein aikaa tutustua Bio-Klaaniin. Sulfrey ihaili kovasti Klaanin historiaa ja erityisesti Toa Tawaa. Nui-Koron Siniviittojen toimistotyöntekijä oli jo pitkään suunnitellut lomamatkaa Bio-Klaanin kaupunkiin. Ja vaikka olosuhteet olivatkin valitettavat, ei Komau-kasvoinen matoralainen osannut olla innostumatta.

    Ah, vihdoin, hän myhäili mielessään löytäessään määränpäänsä. Kuuluisa kahvio.

    Matoralainen tallusteli maineikkaan ajanviettopaikan ovelle, ja tyrmistyi hiukan. Hän oli luullut evakkojen täyttämää Nui-Koroa ruuhkaiseksi. Kahvio osoitti hänen olleen väärässä.
    ”Glupsis”, hän nielaisi. Niin kovin täyttä.

    Sulfrey meni sosiaalisissa tilanteissa lukkoon jo kotoisissakin oloissa, rauhallisina aikoina. Kauan odotettu, vieras, ilmapiiriltään monivivahteinen kahvio tulisi olemaan haaste. Matoralainen kuitenkin puri hammastaan. Hän oli odottanut paikallisen pannukahvin maistamista kauan, ja nyt siihen oli mahdollisuus. Haasteita päin!

    Keltainentoran pujotteli väkijoukossa kohti tiskiä. Luultavasti. Paikka oli tupaten täynnä, ja useimmat ruuhkalaisista olivat Sulfreyta pidempiä. Päättäväinen ilme Komaullaan hän kulki hulinan läpi. Vaikka näköhavainnot olivat poissa pelistä, kuuloaistimukset auttoivat. Tilausten ääniä seuraten hän sai lopulta suunnistettua puiselle tiskille. Sen takaa häntä tervehti iloinen mutta silminnähtävästi ylityöllistetty Vortixx. Kolme muutakin hahmoa hääri tilausten parissa.
    ”Mitä saisi olla?” sinisilmäinen Vortixx kysyi kohteliaasti.
    ”Yksi kupillinen paikallista pannukahvia”, Sulfrey sanoi häpeilemättömän harjoitellusti.
    Tiskin takana työskentelevä hujoppi nyökkäsi ja alkoi valmistaa Nui-Korolaiselle tämän tilausta. Sulfrey alko jo metsästää katseellaan istumapaikkaa. Niin kovin täyttä.

    Pian hän kuitenkin havaitsi tutut kasvot. Ystävälliset kasvot. Hieman kiusallisen monisanaisen ja vähän höperön henkilön kasvot. Snowie vilkutti vilkkaasti matoralaiselle, Sulfrey heilutti takaisin. Kaksikko ei ollut ehtinyt vaihtaa juurikaan kuulumisia sitten pahan pormestarin pidätyshärdellin.
    ”Kahvinne, neiti”, kahvion Vortixx puhutteli kohteliaasti ja ojensi kupin matoralaista kohti. Sulfrey otti juoman vastaan, nyökkäsi kiitokseksi ja kaivoi esiin oikean määrän muttereita. Hän laski ne tiskille ja aloitti matkan kohti istumapaikkaa.

    Kunhan en vain läikyttäisi kahvPAHUS! hän tuumiSADATTELI väenpaljouden läpi vaeltaessaan.

    ”Hei”, hän tervehti päästyään ikkunapaikkojen tykö.
    ”Terve!” Snowie iloitsi. ”Ha! Mahtavaa! Sinä olet leppoisan hiljainen”, lumiukko höpötti ja nyökkäsi Kapherin suuntaan. ”Ja sinäkään et paasaa turhia”, hän viittasi Sulfreyn suuntaan. ”Tulette varmasti mainiosti toimeen keskenänne! Uusia ystäviä!”

    Matoralainen ja steltinpeikko katsoivat toisiaan. Kapher nousi pehmeältä tuoliltaan ja eri lajin edustajat kättelivät toisiaan.
    ”Sulfrey. Hauska tavata.”
    ”Kapher. Kuin myös.”

    Telakka

    Tongu seisoi Tehmutin kanssa päätoimiston virkaa toimittavassa sotkuisessa huoneessa, jonka valtava nojatuoli oli työnnetty seinustalle suurikokoisen päämiehen työmatkan ajaksi. Edessään heillä oli lista. Lista heistä, jotka eivät palanneet. Toranga oli uponnut, ja sen kohtalo oli kova isku niin Klaanille kuin Telakallekin, mutta eniten sen menetys painoi Tongua. Suuri ilma-alus oli ollut kykloopille kuin oma lapsi. Sisimmässään jätti kuitenkin tiesi, että lähinpämä omaa lasta hänelle olivat alaisensa Matoranit. Ja heitä oli kadonnut metsikön tai iäisyyden kätköihin aluksen mukana.

    Vallalla oli tietämättömyys. Tehmut sanoi olleensa varma, että Torangan kapteenina toiminut Mahba oli menehtynyt taistelussa. Tongu ei kysynyt enempää. Vanha Matoran tunsi kansansa paremmin kuin valtava kyklooppi, vaikka Tongu olikin viettänyt suurimman osan elonsa päivistä pikkuväen keskuudessa. Tehmutin ei tarvinnut sanoa, ettei Mahba toivoisi heidän surevan tai että hänen hartain toiveensa olisi, että taistelua jatkettaisiin. Telakan öljyisissä höyrysyövereissä oli oma henkensä. Lista arkistoitiin. Läheiset selvitettiin. Matoran ja kyklooppi nyökkäsivät toisilleen ja postuivat. Kuolleiden kunniaksi kohotettaisiin malja Klaanin henkisen elämän ehdottomassa keskuksessa.

    Kahvion ovi aukesi ja sisään astui kaksi täysin erilaista hahmoa. Heitä kuitenkin yhdisti musta olkanauha, joskin suuremman ukon nauhasta olisi saanut saksilla ja ompelutarvikkeilla tehtyä liivipuvun pienemmälle. He kumarsivat nopeasti kassaneitimatoranille, joka nyökkäsi takaisin. Miellyttävää ja mielenkiintoista seuraa löydettyään he kävivät pöydän ääreen. Kyklooppi ja Matoran istuivat nojatuoliin, isompi laiskanlinnan syvyyksiin ja pienempi isomman polvelle. Tarjoilja toi isolle pienen tynnyrin, johon oli kauniisti askarreltu kahva. Pienempi sai teepumpun ja soman kupposen, jossa oli telmivien muakanpoikasten kuvia. Molemmat hörppäsivät ja kiinnittivät sitten huomiota pöydän ääressä istuviin kuomiin: Keltaiseen matoran-neitoon, isoon valkoiseen leppoisaan peikkoherraan sekä virnistävään lumiukkeliin.
    ”Hei te! Hauska saada lisäseuraa. Aloin jo pelätä, että olen liikaa äänessä” Snowie höpäji hilpeänä. Sitten hän huomasi Telakan poikien suruasusteet ja hänen leveä hymynsä rauhoittui hieman. ”Otan osaa.”

    “Mahban ja Torangan muistoksi”, Tongu sanoi. Kapher, Sulfrey ja Snowie olivat kuulleet, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut. He nostivat kuppinsa kunnioittaen ja hörppäsivät syvään. Tongun kitusiin katosi ainakin kaksi litraa inkivääriolutta. Ryystettyään hän laski tynnyrin pöydälle.

    “Minä olen Tongu ja tässä on Tehmut”, hän sanoi kääntyen kahden uuden tuttavuuden puoleen, “Lumiukon ystävät ovat minunkin ystäviäni.”
    ”Kapher”, sanoi Kapher.
    ”Sulfrey”, sanoi Sulfrey.

    “Just”, Tongu sanoi, “Hip hei vain.” “Mukava tavata”, Tehmut sanoi ja kumarsi hieman Tongun polvelta.
    ”He ovat oikein mukavia kun heihin tutustuu”, lumiukko puhui hiljaisempien ystäviensä puolesta. ”Ja kun en puhu heidän puolestaan, ehe. Anteeksi.”
    ”Kunhan et ota tavaksi”, Kapher hymähti ja kulautti teensä loppuun.

    “Sinunlaisesi iso ja oikein mukava peikko olisi takuulla hyödyllinen meillä Telakalla”, Keetongu sanoi peikolle, “sillä olisi kätevää, jos meillä olisi lihasmassallisesti muitakin kykeneviä työläisiä kuin minut; ja usko tai älä, mutta minun pitäisi hoitaa myös paperihommia! Nostimme hiljattain rannikkovesistä tonnikaupalla torakoiden romumetallia, ja sen varalle on suunnitelmia.”
    ”Hmm. En ole kaksinen rakennusmies, mutta kyllä minä saan tavarat kulkemaan paikasta toiseen”, Kapher myönsi. ”Josko tulen paikalle jo huomenissa? Ei täällä rauhassakaan saa olla, niin olenpa edes hyödyksi.”

    “Työssä mieli lepää”, kyklooppi sanoi ja hörppäsi oluttaan.

    Admin-aukio

    Keskusaukiolla oli eläväisempää kuin hetkeen. Syynä tähän oli tietenkin se, että Klaanin kaupungin elävien sielujen määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti. Torakat olivat pudonneet niskan päälle periferiassa ja Nui-Korossa pohjoisen väki oli valunut viimeiseen turvapaikkaan Bio-Klaanin muurien sisäpuolelle. Nyt kuitenkin muurit meinasivat pullistua. Majoituskuviot olivat akuutein järjestelykysymyksistä, ja huomattava osa niin Telakan kuin muidenkin julkisten laitosten tiloista oli otettu evakkokäyttöön. Torangan menetys oli tuonut paja- ja lentohallikompleksiin lisää tilaa, mutta toisaalta myös uusi suuri rakennusprojekti vei osansa. Kaikki siirtolaiset eivät kuitenkaan viihtyneet sisätiloissa, ja moni olikin pystyttämässä muurien ulkopuolelle poroaitauksia ja mehiläistarhoja. Saaren eteläosien nurmikentät eivät olleet porojen ykkösravintoa, mutta ainakin aidat estivät niitä karkaamasta takaisin pohjoiseen Nazorakien iltapalaksi. Poronlihan puute olisi ollut suuri menetys alati tiukkenevassa ruokatilanteessa.

    Matoranmeren yllä liikkui hitaasti edeten neljä pidempää hahmoa. Ma-Wetin kaluamisesta toipuvat klaanin Toat Samol ja Iniko opastivat pohjoisen sankarikarpaaseja Muothkaa ja Korpraunia kohti linnoitusta ja kuuluisaa kahviota. Iniko oli Klaanin Matoran-väelle kaikkiaan hyvin tuttu kasvo, ja useimmat tunnistivat jo Samolin, mutta kaksi muuta herättivät ihmetystä kantaväestön keskuudessa. Harva oli nähnyt aiemmin Korpraunin neljäntuulenhattua, joka kiven Toan selässä pitämien moniviiristen keihäiden kanssa teki hänestä hyvin pitkän näköisen. Maan Toa Muothka ei ollut ihan niin värikäs ilmestys, mutta herätti silti kummastuneita ja ehkä hieman pelokkaitakin tunteita. Toan naamiosta kasvoi pitkät poronsarvet, hänen naamionsa leuasta lähti pitkä parta tai tuskisvaate ja hänen lommoinen kirveensä oli vielä kuivuneen torakkaveren tahrima. Toa oli kuin Matoran-raskasyhtye Lörden äänilevyn kansitaiteesta. Sankarien omien kylien väki kuitenkin tervehti heitä kuin aina ennenkin. Heille huopakoristeet ja poronsarvet olivat merkki siitä, että maanpaosta huolimatta kotiseutua ja kulttuuria ei oltu unohdettu.

    Linnoituksen korkeimmassa pinaakkelissa Admin-tornin huipulla liehui Klaanin oma Nöpö-lippu, mutta solidaarisuussyistä vartiotorneissa heilui Nui-Koron Hahnah-rapu ja Pohjolan trikoloriviiri, auringonnousua kuvastavat päällekkäiset sininen, punainen ja keltainen. Kylänvanhimmat ja valtuutetut pitivät neuvonpitoa Adminien tykönä. Neljä Toaa aikoivat kuitenkin vahvistaa kylienvälistä kumppanuutta uusrahvaanomaisemmalla tavalla. Kahvion ovi narahti auki. Paikka olikin taitavasti täytetty. Iniko edellä neljä Toaa luovivat läpi biomekaanisten heppujen tungoksen ja löysivätkin lisää tuttuja naamoja ikkunapöytien luota. Evakoitumisessa auttanut iso keltainen kyklooppi istui isossa laiskanlinnassa ja tervehti tulijoita. Hänen polvellaan istui teetä ryystävä vanha Matoran, joka kantoi kasvoillaan violettia jaloa Hunaa. Toisessa nojatuolissa istui ajatuksissaan valkoinen steltinpeikko, joka oli vain vähän keltaista jättiä pienempi. Seurueessa oli myös iso valkoinen möykky, joka oli ollut mukana Nui-Koron operaatiossa sekä naispuolinen komaukasvoinen Matoran. Toat istuivat alas vapaille tuoleille, lukuun ottamatta Samolia, joka istui matoran-koon jakkaralle, lyhyt kaveri kun oli.

    ”Tämä on siis paikallinen juottola”, Korpraun sanoi katsellen ympärilleen. Paikassa oli monenlaisia sisustuselementtejä, ja jokainen pystyi löytämään sieltä jotakin omanlaistaan ja saamaan vielä kaupan päälle koko joukon omituisuuksia.

    ”Näyttää enemmän ravintolalta, ja kyltissä luki kahvio. Minä en kaipaa etelän papujuomia, mutta kylmä kalja kelpaisi”, Muothka murahti. Toan leveät sarvet olivat tökätä Kapheria silmään.

    ”Me nautimme juuri makoisaa inkivääriolutta, ja se jos jokin pitää kuoman liikkeessä!” Lumiukko totesi iloisesti. Tongun toisessa kädessä oli pientä tynnyriä vastaava kolpakko. Iso kyklooppi imi paljon nestettä, mutta jatkuva kahviossa ravaaminen olisi sillä kulutuksella käynyt pitkän päälle ratasmassin kohtaloksi. Nyt telakan johtomiehellä oli kuitenkin syynsä nostaa malja.
    ”Inkivääriolut on hyvä”, Korpraun sanoi ja heilautti viirinauhansa olkapäänsä taakse. ”Tulijuuri lämmittää syyskylmällä”. Muothka nyökkäsi hyväksyvänä.

    Hunapäinen Matoran nosti katseensa Toiin ja hieroi leukaansa. ”Hei, etkös sinä ole Korpraun? Muistan sinut kun kävin nuorena Askelmalla Kane-rakaravaanin mukana! Olit silloin tosin Matoran, ja taisit urheilla aika tavalla!”

    Korpraunin ja Muothkan katseet kääntyivät Tehmutia päin. Korpraun pinnisteli muistiaan. Matoran-vuosina kaikki oli ollut yksinkertaisempaa ja vapaampaa, mutta elementtivoimien ja naamiovoiman käyttökyvyn tuoman huvin takia Toa ei olisi valittanut nykytilanteesta. Mutta hänellä oli tosiaan muistikuva Kane-rakaravaanissa lannanluojana olleesta seikkailevasta Onu-Matoranista.

    ”Ah… Tehput? Naamiosi oli silloin lyhyempi. Hunassa on kyllä tyyliä!”

    ”Tehmut, jos saan sanoa! Vai että Toa-sankari! No, ei ole ihme, että Kurmana valitsi sinut turagoituessaan. Se Pohjankisojen seitsemänsadan metrin heitto jäi tosiaan historiaan!”

    Korpraun hymähti. Oli hauska kuulla, että joku paikallinen tunsi heidän kylänsä historian. Tämä Matoran oli selvästi vanha, mutta ei samalla tavalla käsittämättömän ikivanha kun legendojen hengenmiehet. Tälläisten tyyppien perinteen ja muistojen säilyttäminen teki saaren Matoran-kulttuurien varjelemisesta tärkeää. Ja jos Toat eivät suojelisi sitä, kuka sen tekisi?

    Myös Muothka oli huomannut tutun hahmon. Tämä kuitenkin istui nurkkapöydässä ja poltteli (kassaneidin ärtymykseksi) isoa piippua. Hahmo ei ollut Matoran vaan Toa, tulen Toa, jonka punaista naamiota ei voinut tunnustaa, sillä sen peitti suuri tuhkakarhun nahasta peitetty huppu. Piipun polttaminen ei ollut lainkaan haitaksi Toan terveydelle, sillä kopassa paloi pelkkä tuli. Sen sytyttämiseen ei oltu tarvittu tuluksia. Muothka viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Hieman vastahakoisen näköisesti Toa Ursanga hinasi tuolinsa pöytäseurueen laitamille.

    ”Sinäkin tulit siis tänne”, Muothka kysyi hiljaa tulisoturilta.
    ”Vasten tahtoani. Toteutan kylänvanhinten päätöstä”, Ursanga vasti korottamatta ääntään.

    Muothka katsoi Toa-veljeään silmiin. ”Ei meistä kukaan jättänyt maitamme ja wahejamme mielellään. Tämä on ainut tapa säilyttää päämme ja historiamme, ja tiedät sen hyvin.”

    ”Pakoilemme luolissa kuin Kofo-Jagat! Vaikka kestäisimme näiden muurien alla, luuletko, että vainolainen tylsistyy ja poistuu kotikylistämme? Olemme hyljänneet kotimme ja kotamme. Tiet pohjoiseen on suljettu ja me olemme ulkopuolella. Eikä tämän porukan sotavoima riitä hyökkäykseen vihollisen sydänjuurta vastaan. Olemme loukossa”, Ursaga sanoi ja katsoi kopeana rentoutuvia Klaanilaisia.

    ”Itse asiassa, teimme iskun pesän sydämeen jokin aikaa sitten”, Tongu huomautti. Se oli ollut hyvin kummallinen tehtävä, eikä kyklooppi olisi osannut kertoa tarinaa tarkasti. Paksu ja tunkkainen luolailma ja Makuta Nuin läsnäolo eivät olleet tehneet hyvää mielenrauhalle.

    ”Ei tainnut olla täysi onnistuminen, kun kerran ötököiden valta sen kun kasvaa”, Tulen Toa vastasi ja mulkaisi Tongua.

    ”Ei tainnut”, Tongu vastasi, ”pakko myöntää.”

    Tehmutin kanssa jutustellut Korpraun kääntyi myös uuden Toan puoleen. ”Kas tere, Ursanga”, kiven Toa tervehti tuttua naamaa. ”Miten nallet jaksavat?”

    ”Käskin tuhkakontioiden löytää turvansa erämaasta”, Ursanga kertoi, ”Ne käyvät talviunille ennen pitkää, toivon mukaan vatsat pullollaan kitiiniproteiineja. Mieleni olisi ollut jäädä heidän seuraansa.”

    ”Ainakaan niillä ei ole pulaa riistasta, jos vain eivät osa liikaa osumia kivääreistä”, Muothka totesi, ”rinteet ja metsät kuhisevat torakoita kuin mitäkin mäntypistiäisiä.”

    ”Ja väki olisi voinut olla vähän peloissaan jos olisit tuonut karhut kaupunkiin”, Korpraun lisäsi.

    ”Enemmänkin kontiot olisivat tunteneet olonsa epäluonnollisiksi kaupungissa”, Ursanga vastasi, ”ne ovat oman itsensä herroja, eivät kuten teidän kylienne porot ja mehiläisten yhdyskunnat.”

    ”Minä ainakin tunnen oloni vähän turvallisemmaksi, jos nallesi ovat vihollisiemme takalinjassa”, Korpraun sanoi vilpittömästi. Toan kurkkua kuivasi kaupungin katupöly ja kahvion sohvatomu. Valkoinen möntti oli kuitenkin sanonut hakevansa Toille inkiväärioluset mieheen, ja Korpraunin tulevaisuudenkuva olikin melko toiveikas.

    Juoksupojaksi tarjoutunut lumiukko laski oman kolpakkonsa pöydälle ja nousi sohvalta.
    ”Vastineeksi saatte kertoa kansanne parhaat tarinat. Nämä nallet kuulostavat eri vinkeiltä,” Snowie hihkui. Hän oli matkannut halki saaren vanhoja tarinoita kuunnellen, mutta intoa jutuille riitti vielä. Varsinkin nyt, kun niitä saattoi kuunnella kotoisan kahvion mukavuudessa.

    Voi veikkoset, hän riemuitsi mielensä sisällä. Juuri tätä hän oli kaivannut: leppoisaa oleilua uusien ja vanhojen ystävien kanssa. Mainio ilta.

    Oranssinenä pujotteli väkijoukon seassa. Se sinänsä kiusallinen tosiseikka, että puolet Snowien massasta oli jossain päin Lehu-Metsää, oli väenpaljoudessa oikeastaan aika kätevää. Mahaa ei täytynyt vetää niin sisään.

    Snowie oli juuri pääsemässä tiskin luo, kun pitkä hahmo tukki hänen tiensä. Same seisoi lumiukon edessä.
    ”Terveeks! Ehdit sinäkin sitten tänne, luulin että sinul-”
    Moderaattori tarttui pulleroa napakasti ranteesta.
    ”Tule mukaani”, maahai sanoi hiljaa.
    ”Eäh? Meillä on tuolla ikkunan tykönä hyvä meininki, liity ihmees-”

    Selakhilaani vaiensi keskustelukumppaninsa katseellaan. Snowie ei pitänyt tästä lainkaan.
    ”…mitä tapahtuu?” lumiukko kysyi. Hänen iloinen kahvioiltansa meni tosi ikävään suuntaan.
    ”Tahdomme puhua sinulle”, Same murahti.
    ”Tervetuloa juttelemaan! Istumme hyvässä seurassa”, Snowie yritti vielä. Alkoi kuitenkin olla selvää, että rennot illanistujaiset olivat hänen osaltaan ohi.

    Same ei vastannut, vaan kääntyi kannoillaan ja alkoi vetää lumiukkoa perässään kohti kahvion ovia. Snowie katsoi haikeasti ikkunapaikkojen tykö. Tongun ja Kapherin suuret hahmot näkyivät tänne asti, ja muidenkin äänet kantoivat metelin yli.

    Jää kavereilta juomat saamatta, Snowie huokaisi mielessään.

  • Kapteeni

    Steltin ja Xian välinen merialue, noin kaksikymmentä vuotta ennen Ath-Koron välikohtausta

    Ilmaa tieltään riipivä moottorien jylinä olisi kuurouttanut kenet tahansa valkoisen, uutuuttaan kiiltävän ilmalaivan halkoessa kesäisen kirkasta taivasta. Laivan molemmille sivuille kiinnitetyt tehokkaat jetit kiidättivät virtaviivaista teknologista saavutusta halki korkeuksien vauhdilla, jollaista ei oltu ennen nähty. Aluksen nimi oli KMS Advancement ja aluksen vasempaan kylkeen, aivan tuon sinisen, kauniisti kirjoillun tekstin viereen oli maalattu ylväänä liitelevä Ko-Metrulainen jäätikköhaukka. Vaikka kaukana aluksen alapuolella siintävä meri oli enää vaivoin näkyvissä, oli ilmanhalkojan kurssi edelleen suunnattu aavistuksen yläviistoon. Ilmalaivan keulan, miltei kokonaan lasisen ohjaamon kimpussa hääräsi useita sinisiin ilmavoimien hattuihin pukeutuneita Matoraneja.

    Kahden ohjaussauvan kimpussa hääräävä pilotti kääntyi tekemään kunniaa, kun ohjaamon ylöspäin aukeava liukuovi hänen takanaan sihahti auki ja pitkään laivastonsiniseen takkiin pukeutunut jään toa astui sisään. Teleskooppisilmällä varustettu valkoinen Volitak skannasi nopeasti ohjaamon ja siirsi sitten huomionsa Hau-kasvoiseen pilottiin.

    “Miksi olemme vaihtaneet kurssia, ruorimies? Meidän kuuluisi olla jo puolimatkassa kohti kotia. Sen sijaan navigaattori Kirrahe kertoo minulle, että olemme keskellä merta, kaukana kaikista tunnetuista lentoreiteistä.”

    Pilotti laski kätensä otsaltaan ja vastasi selkä suorana kapteeninsa kysymykseen.

    “Herra kapteeni. Perämies Neji kertoi meille reitistä, jossa merituuli olisi jopa 56 prosenttia normaalia heikompaa. Pienestä kierrosta huolimatta hän uskoi parempien sääolosuhteiden vauhdittavan matkaamme useammalla tunnilla ja pienemmän polttoaineen kulutuksen myötä voisimme kokonaan jättää Xian telakkapysähdyksen välistä, herra kapteeni.”

    Kapteeni kurtisti kulmiaan selityksen kuullessaan. Perämies Neji painoi kasvojaan alemmas ohjaamon vasemman laidan kontrollipaneelillaan. Kapteeni ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittämään huomiotaan tähän, kun pilotti jo jatkoi selitystään.

    “Kaikki näytti menevän suunnitelman mukaan, kunnes sensorimme paljastivat… vähän kaikkea.”

    Kapteeni näytti kummastuneelta. Pilotti kiskoi juuri printteristä ulos sujahtanutta kapeaa paperiliuskaa ja sulloi tätä kapteenin ojennettuihin käsiin. Volitakin teleskooppisilmä alkoi välittömästi ahmimaan informaatiota pilotin raportista.

    “Radioaaltoja… gammasäteilyä… elektronista toimintaa ja pienen kaupungin kokoinen lämpöjälki. Mitä hittoa tämä oikein on?”

    Pilotti viittoili kapteenia mukanaan ohjaamon kärkeen, jossa kaksikko käänsi katseensa aluksen menosuuntaan. Nyt pilvien sisällä edelleen korkeuksia kohti kiitävä alus oli ohjaamon matoranien mukaan lähestymässä uutta määränpäätään.

    “Herra kapteeni, olemme Pimeyden Metsästäjien alueen ytimessä. Ajattelimme, että kyseessä saattaisi olla edelleen toimintakuntoinen sota-ajan taistelutorni.”

    Perämies Neji oli tällä välin kerännyt rohkeutensa ja astellut kaksikon taakse, jatkaen siitä, mihin pilotti oli jäänyt.

    “Sitten tarkastimme tutkamme uudelleen ja huomasimme, että… mikä ikinä tuolla onkaan. Se ei ole meressä… se näyttää siltä kuin se olisi… olisi…”

    “Pultattu maailmakupolin kattoon…”, pilotti täydensi.

    Kapteeni loi merkitsevän katseen vuorollaan molempiin juuri puhuneisiin matoraneihin ja kiinnitti sitten taas katseensa huolestuneena kohti ohjaamon ikkunaa. Hetken aikaa moottorien ja ohjaamon laitteistojen tasainen hurina oli ainoa toan ja matoranien ympärillä kaikuva ääni. Jokaisen matoranin katse oli naulittuna kapteeniinsa, joka punnitsi juuri saamaansa informaatiota tarkasti. Pilotti ja Neji vilkuilivat tosiaan huolestuneina. Kapteeni oli sulkenut silmänsä ja ristinyt kätensä.

    “Jos… jos… hmm.”

    Hiljaisuus jatkui taas hetken. Kapteeni avasi silmänsä ja kääntyi selkä ikkunaa kohti, puhutellakseen miehistöään.

    “Jos kyseessä on todella metsestäjien sotainstallaatio, meidän on parempi varautua. Ohjatkaa 25 prosenttia työntövoimasta kilpiin. Lähestytään kohdetta varovaisessa kolmenkymmenen asteen kulmassa. Ilmoittakaa tilanteesta alakansille. Tahdon kaikki aseet tulitusvalmiuteen.”

    Matoranit nyökkäilivät ja palasivat paneeleilleen, samalla kun Neji kumartui mikrofonin ylle informoidakseen muita osastoja annetuista käskyistä. Kapteeni asteli pilotin paneelin taakse pultatulle toa-kokoluokan tuolilleen ja istui odottamaan tilanteen kehittymistä. Samaan aikaan kiitävän aluksen alapinnasta esiin liukuvat ohutpiippuiset raidekanuunat valmistautuivat vastaanottamaan mahdolliset vihamieliset kohteet.

    “Muistakaa, miehet ja naiset: Me lennämme Metru Nuin kilpien alla, emmekä halua aiheuttaa poliittisesti ikävää tilannetta avaamalla tulta metsästäjien päälle.”

    “Mutta?”, Pilotti kysyi, päätellen kapteeninsa äänensävystä hänellä olevan lisättävää.

    “Mutta… maailman kattoon pakeneminen on epäkäytännöllistä, vaarallista ja teknisesti äärimmäisen haastavaa. Näin perusteellinen piiloutuminen ei lupaa hyvää. Eikä se ole lainkaan metsästäjien tapaista… meidän on varauduttava kaikkeen.”

    Naispuolinen, Kirraheksi kutsuttu le-matoran kapteenin takana pureskeli sormiaan. Neji oli uppoutunut huolestuneeseen kuiskutteluun toisen mirukasvoisen ko-matoranin kanssa. Hiljaa Advancementin miehistö odotti nousua pilvien yläpuolelle. Kapteeni oli ristinyt sormensa, odottaen kärsivällisesti ja kylmänviileästi.

    Pilviverho aluksen edessä alkoi ohentua. Kirkkaat valonsäteet tunkeutuivat aluksen ohjaamoon, saaden osan matoraneista peittelemään säteitä käsillään. Pilotti kääntyi kapteeniaan kohti päättäväisen ilme kasvoillaan.

    “Kapteeni, olemme perillä.”

    Kapteeni kumartui eteenpäin tuolissaan, teleskooppisilmän villiinnyttyä, sen yrittäessä tarkentaa kaksoisaurinkojen täyden säteilyn pommittaessa ohjaamoa. Aiemmin sormiaan narskutellut Kirrahe näppäili paneeliaan ohjaamon takaosassa ja ohjaamon ikkunoiden väliin rakennettu himmennin alkoi laskeutua miehistön silmien suojaksi.

    “Aurinkokilvet päällä. Tarkennetaan kohteeseen.”

    Digitaalinen tähtäin oli ilmestynyt himmennettyyn ikkunaan. Aluksen tietokone alkoi automaattisesti hakemaan kohdettaan valomeren keskeltä. Muutaman sekunnin etsinnän jälkeen tähtäin jähmettyi ja sen keskellä siintävä kohde alkoi hiljalleen tarkentumaan. Muutama matoran haukkoi henkeään, suurin osa hiljeni pelonsekaisesta kunnioituksesta. Kaukaukasvoinen le-matoran oli taas paneelinsa kimpussa, suurentaen aluksesta aukeavaa näkymää digitaalisesti.

    Matoranien aiemmat spekulaatiot osoittautuivat todeksi. Molemmat spekulaatiot. Metsästäjien sotatorni. Pilvenpiirtäjän mitoissa kohoava teräksinen tukikohta sojotti ylösalaisin maailmakupolin katosta. Neljä nivellettyä jättimäistä jalkaa pitivät tornia pultattuna kiinni maailman katossa, saaden pienen valtion kokoisen tukikohdan näyttämään jättimäiseltä mekaaniselta hämähäkiltä, joka uhkasi painovoiman lakeja teknologisella mahdillaan.

    Advancementin ohjaamo oli pysähtynyt. Järkytyksestä lamaantuneet miehistön jäsenien kasvot tuijottivat edessään aukenevaa mahdottomuutta täydessä hiljaisuudessa. Lieriömäinen torni näytti olevan täynnä valoja, tornin pinnanmyötäisesti liukuvia tykkitorneja ja valtavia kirkasta ainesta pumppaavia putkia. Karmivat yksityiskohdat jäivät kuitenkin Advancementin kapteenin prioriteeteissa sijalle kaksi. Jään toa oli noussut seisomaan, osoittaen sormellaan kohti sotatornia.

    “Navigaattori. Kohteen ympärillä parveilevat nopeat kohteet. Saatko tarkennettua yhteen niistä?”

    Kauhusta edelleen jähmettynyt Kirrahe pyöritteli ensin päätään ja todellisuuteen palattuaan antoi ikkunan tarkentimelle uuden käskyn. Muutamaa sekuntia myöhemmin miehistöllä oli tarkkaa kuvaa Advancementia kohti lentävästä pienestä punamustasta hävittäjästä. Kapteeni käänsi katseensa kohti pilottiaan. Pilotin kauhuksi kapteenin Volitakille oli noussut aivan uusi ilme. Epäuskoinen kauhu.

    “Nuo… nuo eivät ole metsästäjien hävittäjiä.”

    Matoranit vilkuilivat toisiaan. Kapteeni ei ollut ainoa, joka oli tunnistanut tornin ympärillä parveilevat koneet. Kapteeni laahusti jalat vapisten kohti ikkunaa, katse vilkuillen miehistön jäsenestä toiseen.

    “Nuo ovat K-”

    Keskelle Advancementin ohjaamon ikkunaa osunut ohjus höyrysti lasin silmänräpäyksessä ja sen luoma paineaalto sylkäisi edesmenneen ikkunan eteen astelleen Kapteenin väkivaltaisesti halki ohjaamon ja sen takaosassa sulkeutuneen rautaisen oven läpi aluksen käytäville. Paineaallon räjäyttämät ohjauspaneelit tappoivat niiden edessä työskennelleet matoranit välittömästi. Pilotti ehti juuri ja juuri nähdä silmäkulmastaan Nejin päättömän ruumiin lentämässä hänen ohitseen. Mutta jo samalla sekunnilla aluksen vauhdin ja sen keulan täydellisen puuttumisen summa kiskaisi loput ohjaamon matoraneista ulos ohjaamosta ja sitä myöten kohti pitkää pudotusta kohti varmaa kuolemaa. Suurin osa ulos kiskaistuista matoraneista menehtyi jo ilmassa viuhuviin tuhansiin punaisina hehkuviin ammuksiin ja leijuvaan metalliromuun. Viimeinen asia, jonka putoava Kirrahe näki ennen kuin yksi ennen Advancementin raidetykkiin kuuluvista paloista iskeytyi häntä kasvoihin oli, kun hopeisen sotatornin uumenista työntyi esiin valtava musta kiekko.

    Kahdeksan, hopeista ja aseistettua Kanoka-kiekkoa muistuttavaa lentävää droidia oli ilmestynyt pilvistä samaan aikaan, kun koko tornia ympäröivien miehittämättömien hävittäjien armada oli päästänyt irti ohjuksisen voimansa. Advancementin kilvet, moottorit ja aseet repetyivät kappaleiksi sekunneissa, kun pienoiskokoinen laivasto sylki ammusvarastonsa uutuuttaan kiiltävän aluksen koneistoihin.

    Sekä hävittäjien, että droidien tehtyä ensimmäisen ohilentonsa, täysin puolustuskyvytön ja liekehtivä aluksenraato kääntyi vähitellen kohti pudotusta. Mutta ennen kuin Ko-metrulainen mestariteos ehti vajota takaisin alla siintäviin pilviin, Kirrahen viime henkäyksillään näkemä musta kiekko aktivoitui. Sadalla painovoimakanokalla päällystetty levy kohdisti täyden voimansa vajoavaan alukseen ja samalla korviariipivä pamahdus täytti ilman, kun aluksenraato singahti sekunneissa halki ilman tornista kohonneeseen levyyn. Näytti siltä, kuin koko kupolista roikkuva rakennelma olisi tärähtänyt aluksen iskeytyessä painovoima-aseen pintaan. Iskun myötä raatoa ei enää tahtonut tunnistaa edes alukseksi. Vaakasuoraan levyyn kuin liimautuneet rippeet vetäytyivät hitaasti torniin, kiekossa kiinni olleen pneumaattisen varren painuessa takaisin sisään.

    Pimeyteen repeytyi aukko ja himmeää valoa pääsi aluksen riutuneeseen runkoon sisälle. Mekaaniset hämärässä liikkuvat hahmot kuljettivat aluksen kasaan rutistuneesta seinästä leikattua palaa syrjään, samalla kun pitkä ja laiha hahmo astui alukseen sisälle. Hahmo pysähtyi aivan aluksen vastakkaisen seinän eteen ja pysähtyi odottamaan, kun kaksi uutta mekaanista palvelijaa asteli tämän perässä alukseen, kannettavat valonheittimet mukanaan. Kahta naksahdusta myöhemmin Vahkien osoittamat valonsäteet kohdistuivat aluksen seinään, jossa rautatangon vatsan kohdalta seivästämä toa roikkui omaa vertaan ulos yskien.

    “Tämä oli aluksen ainoa selviytyjä, herra Purifier. Useita sisäisiä verenvuotoja ja ulkoisen objektin aiheuttama lävistyshaava molemmin puolin kehoa. Tärkeimmät elintoiminnot kuitenkin vakaat. Eliminoidaanko?”

    Kolmen alukseen astuneen hahmon takana litteää kämmentietokonetta tutkiva vahki analysoi skannereiden antamaa infoa. Aluksen sisään astuneista pisin ja kapein asteli hitaasti kahden valonheitinvahkin parrasvaloihin. Pitkäraajainen oranssi kyklooppi tarkkaili edessään kiemurtelevaa kapteenia ainoalla punaisella mulkosilmällään. Purifier, suullaan, joka piraijamaisten hampaittensa perusteella ei kuuluisi olla kykenevä puheeseen, kuitenkin pysäytti vahkin ehdottamat toimet.

    “Minä tunnen tämän. Sisukas yksilö… täydellinen lemmikki.”

    Omiin nesteisiinsä miltei tukehtuva kapteeni yritti huutaa nähdessään Pimeyden Metsästäjän karmaisevan olemuksen, mutta huuto tukahtui inhottavaksi kurlaukseksi, samalla kun ylösalaisin roikkuva vammautunut ruumis yritti rimpuilla irti seipäästään. Purifierin silmä kiinnittyi toan kasvoihin, jossa vielä muutamaa minuuttia sitten sijainnut teleskooppisilmä nyt huusi poissaoloaan. Savuava reikä ja sen takaa pilkottava tulen korventama silmä kohtasi tuijottavan oranssin kykloopin.

    “Paikatkaa ja heittäkää selliin.”

    Irvistettyään vielä kohti kapteenia, Purifier kääntyi ja poistui aluksesta pitkin askelin. Kämmentietokonetta kantanut vahki viittoili tovereitaan laskemaan valonheittimet ja laskemaan puolirampa toa alas. Neljä mekaanista kättä tarttui kapteenin kehoon ja alkoi vetämään tätä irti rautatangosta. Kipu sokaisi toan mielen. Tämän pää retkahti kohti maata, kapteenin menettäessä tajuntansa.

    Nykypäivä

    Sotatornin alimmasta, aina pilvien ylärajaa hipovasta kerroksesta ulos tuijottava jään toa syytti jälleen mielessään iteään omasta tyhmyydestään. Hän olisi voinut paeta. Olisi voinut vain lentää pois. Hän olisi pystynyt siihen. Olihan toa käyttänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta hylätyn sota-aseman ja sen alusten pyörittämiseen. Mutta Purifierin tyrannia oli tehnyt tehtävänsä. Ennen niin ylpeä kapteeni oli varjo entisestään. Silmän kohdalta romuttunut voimansa menettänyt naamio, riutuneet lihakset ja metsätäjämestarinsa vuosien aikana tekemät kokeet olivat näännyttäneet toan kehon miltei olemattomiin. Mutta mieli Kapteenissa rikki oli. Pelko ja inho siitä, mitä hänen orjuuttava mestarinsa suunnitteli oli se, joka esti toaa pakenemasta. Ympärivuorokautinen kauhu, joka lamautti täysin ja alisti toan hyödyttömän ruumiin Purifierin sätkynukeksi.

    Kaksikymmentä vuotta kidutusta, orjuutta ja säälimättömyyttä olivat muovanneet Kapteenista koneen Purifierin jo valmiiksi koneistettuun palvelusväkeen. Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin toa oli pysähtynyt ajattelemaan. Katsoessaan ulos tornin valtavasta ikkunasta Kapteeni muisteli sitä päivää, kun hän ja hänen miehistönsä ajelehti Purifierin kuollettavaan ansaan. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän uskalsi spekuloida sitä, missä hän olisi, jos sitä päivää ei olisi koskaan tapahtunut.

    Mutta hyvin nopeasti toan takaa kaikuva lihan ja luiden rasahtelu palautti Kapteenin takaisin todellisuuteen. Toa vilkaisi taakseen ja silmäkulmastaan tämä näki, kuinka mustasta kiehuvasta kuulasta purskahteleva orgaaninen materia muodosti uutta lihaa Purifierin murskaantuneen, pöydällä makaavan luurangon päälle. Toa ei osannut selittää sitä. Ei sitä, miksi hän oli tehnyt, kuten käskettiin. Lentänyt aina eteläisille saarille asti hakemaan mestarinsa kirkuvia jäännöksiä.

    Mutta samalla uudet ajatukset olivat nousseet toan mieleen. Killjoy. Mies, jonka hänen mestarinsa oli vannonut päihittävänsä oli poistunut paikalta hengissä. Xian vahkien pommikone siinsi vielä horisontissa siinä vaiheessa, kun toa oli kääntänyt Purifierin henkilökohtaisen hävittäjän kohti mereen sortunutta metsästäjien tukikohtaa. Kaikesta päätellen hänen mestarinsa ei ollut vielä kaikkivoipa. Toivonpilkahdus syvällä toan mielessä toivoi, että muutos olisi vielä mahdollinen.

    Sitten toan hengitys salpautui ja ajatuksenjuoksu pysähtyi kuin seinään. Kapteeni tajusi, että hänen mestarinsa kirkuna oli loppunut. Mustavalkoinen pitkä hahmo seisoi hänen rinnallaan, tuijottaen kohti loputonta taivasta.

    Kaksikko seisoi hetken hiljaa. Toa kuunteli kauhuissaan mestarina korisevaa hengitystä. Regeneraatio oli päättynyt. Purifier oli jälleen voimissaan.

    “Yhdeksän ei riitä.”

    Toa käänsi katseensa nöyränä kohti maata.

    “Lo-loput ovat tulossa, Mestari. Vakoojamme onnistui karkoittamaan Bio-Klaanilaiset ennen Steltiä. Hän vastaanotti lisäjoukot ja on lähtenyt jahtiin.”

    Purifier käänsi silmättömän katseensa vierelleen toan päälakea kohti. Kapteeni sulki silmänsä. Yleensä tässä vaiheessa hänen mestarina iski häntä. Potkaisi, tai kidutti. Vain, koska se oli Purifierin mielestä opettavaista ja tarpellista. Olihan toa tälle pelkkä orja. Sotasaalis. Lemmikki. Tällä kertaa iskua ei kuitenkaan tullut. Toa avasi silmänsä ja huomasi, että Purifier oli jo astunut pois ikkunan äärestä ja käveli jo kohti pimeän huoneen toisessa päässä hurisevaa hissiä.

    “Lähetä viesti Sarajille ja käske, ettei hän tapa Killjoyta vielä. Hän on heikko ja minä tarvitsen kiven elinvoimaisena. Komentaja Cody saa hänet takaisin kuntoon. Ja kun Killjoy taistelee taas, me johdattelemme hänet luoksemme.”

    Komentaja nyökkäili hiljaa, kuulostellen samalla mestarinsa loittonevia askeleita.

    “Kyllä, mestari. Heti paikalla.”

    Purifier vain murahti poissaolevasti ja hetkeä myöhemmin hissin loittoneva kolistelu kertoi toalle metsästäjän poistuneen tilasta. Komentaja huokaisi helpotuksesta ja nosti katseensa takaisin kohti loputonta horisonttia. Kapteenin riutunut musta käsi puristui nyrkkiin ja toa katosi takaisin ajatuksiinsa.

  • Perillinen

    Laboratorion seinille heijastuivat varjot. Niiltä valui veri.
    Lattiaa ei enää näkynyt, kun Tohtori 006 kahlasi hädissään sakeassa vihreässä nesteessä. Hän hengitti raskaasti ja kompuroi väistellen sitä, mitä laboratorion katosta roikkui. Ketjut kalisivat ja naksuivat, kun jokin niistä roikkuva painava ja tumma sai ne huojumaan.
    Joku kutsui häntä varjoista nimellä, joka ei ollut hänen.
    ”Ssssssssteeeeepheeeeeen…”
    ”Mene pois!” 006 vinkaisi hädissään, mutta ei tajunnut katsoa eteensä. Hän törmäsi yhteen niistä, jotka roikkuivat katossa ja kaatui vihreään järveen.
    Neste syöksähti hänen kitaansa ja tiedemies halusi vain oksentaa. Veren rautainen maku täytti suun.
    Noustuaan istuma-asentoon 006 näki, mihin oli törmännyt.

    Mustat, tiedemiestakkiset nazorak-ruhot roikkuivat ketjuista löysinä. Niiden päiden kohdalla oli avonainen aukko. Aivot olivat muualla. Toisissa tehtävissä. 006 halusi vain pillahtaa itkuun.
    Sinä tapoit meidät
    ”E-e-ei… se en ollut minä”, 006 sanoi hädissään ruhoille. ”Se oli hirviö! Se oli hirviö!”
    Olisitko voinut estää?
    006 jäi yksin pimeyteen kysymyksen kanssa. Se porautui hänen tajuntaansa kuin kirkas sininen valo, joka poltti hänen silmiään. Sininen valo, joka vei pois kielletyt ajatukset ja vaaralliset tunteet.

    ”En tiedä”, hän vastasi itselleen. ”En vain tedä.”

    ”Herra Tohtori?”

    Nazorak-pesä, tiedeosasto

    Sanat vetivät nazorak-tiedemiehen takaisin todellisuuteen usvasta. Hän hätkähti, kun syyttävät sumeat hahmot muuttuivat laboratorion steriiliksi valkoisuudeksi. Vaaleanruskea tiedemies loikkasi pystyyn tuoliltaan ja kääntyi puhujaa kohti. Neljä kättä napitti hätäisesti valkoista suojatakkia, joka oli melko asiattomasti auki.
    ”M-mitäh?” 006 sai soperrettua laboratoriossa seisovalle valkoiseen suojapukuun sonnustautuneelle nazorakille. 006 näytti ärtyneeltä. ”Mitä sinä täällä teet?” hän sai lopulta tuhahdettua, ja säikähti itsekin kuinka vihaiselta kuulosti.

    ”Pahoitteluni, herra Tohtori”, edessä könöttävä tiedeupseeri mähmi hieman pelästyneenä, ”ette vastanneet koputukseen.”
    006 häkeltyi ja suki sormillaan otsaansa. Kuinka kauan hän olikaan könöttänyt tuolissaan? Hän oli aivan varma, että oli käyttänyt aamupäivän tehokkaaseen työntekoon.
    Nazorak katseli hätääntyneenä ympäriinsä. Kellon mukaan hän oli hävittänyt jonnekin kuutisen tuntia. Punakka nolous täytti tiedemiehen solakat kasvot.
    006 tiesi, että ei ollut nukkunut viikkoihin kunnolla. Mutta hän ei ollut koskaan nukahtanut töidensä ääreen.

    ”Krhm”, 006 sanoi nostaen katseensa taas nolona alaisensa silmiin ja pakotti ääneensä sotilasmaista asiallisuutta. ”Teitte oikein. Oliko- oliko teillä minulle jotain?”
    Tiedeupseeri nyökkäsi. ”Geeniteknologiaosastojen väessä on ollut tyytymättömyyttä. Joidenkin mielestä on kyseenalaista, että meidän täytyy luovuttaa tilojamme edesmenneen makutan… omien projektien takia. Uskoisin, että olisi resurssien kannalta tehokkaampaa kohdistaa kaikki huomio Uuden Sukupolven välineistön parantelemiseen.”
    Tiedeupseeri korotti äänensävyään asiallisemmaksi ja kunnioittavammaksi. ”Mitä mieltä itse olette?”

    ”No…”
    006 ei tiennyt, mitä ajatella. Hän oli luullut, että Abzumon kuolema olisi lopettanut hänen painajaisensa. Hän oli luullut, että uni olisi mennyt pois. Uponnut mereen saman miehen kanssa, joka oli uhrannut hänen tiederyhmänsä Uuden Sukupolven eteen.
    Hirviön, joka oli avannut 23:n lahjakkaan tieteilijän pään ja sijoittanut aivot uuteen paikkaan. Toisiin tehtäviin.

    Unet eivät olleet menneet pois. Revityt ruhot syyttivät häntä joskus hereilläkin. Abzumon hyytävä nauru kaikui hänen päässään edelleen. Siksipä vielä vähemmän häntä kiinnosti jatkaa Uuden Sukupolven parissa työskentelyä. Sekin oli lopulta Abzumon lapsi.
    Kuten me kaikki, 006 tajusi, ja kylmät väreet tanssivat selkärangassa. Hän oli miettinyt sitä jo kauan. Mikä muu selittäisi sen, kuinka hyvin Abzumo tunsi rodun biologian?

    Ajatus jäi hautumaan 006:n pääkoppaan. Se oli kaikin puolin vaarallinen, eikä vain sitä.
    Myös pelottava sillä tavalla, joka sai tiedemiehen kyseenalaistamaan koko olemassaolonsa.
    Ei. Ei hän voisi olla makutan perillinen. Ei hän voisi.

    ”… anteeksi”, 006 sanoi tajuttuaan, kuinka kauan oli ollut hiljaa. ”Luulen, että makutan projekteissa on jotain resursseja joita voisimme pelastaa. Tutkikaa asiaa.”
    ”… selvä”, tiedeupseeri sanoi miettien. ”Me tarkkailemme. Voinko poistua?”

    006 myönsi luvan, ja tiedeupseeri oli kohta muualla. Nazorakien tiedeosaston ylin johtaja rojahti takaisin tuolilleen mietiskelevän näköisenä.
    Hän ei ollut Makuta Abzumon perillinen. Hän ei suostuisi olemaan.
    Katse kävi huoneen nurkasta nurkkaan. Ei hän ollut luonut vain pahuutta.

    Seinät olivat täynnä valokuvia ja pohjapiirustuksia, joita 006 ei raaskinut heittää pois. Jokainen hänen projekteistaan oli hänelle kuin rakas lapsi. Vaaleanruskea tiedemies kurotti kouraansa seinälle ja otti sieltä alas muutaman merkittävämmän.

    Sivuvaunullisen Kradzla-pyörän kuva ja kaavio toi hymyn pitkästä aikaa 006:n kasvoille. Musta kaunotar kahdelle matkustajalle oli ollut hänen esikoisensa ajoneuvosuunnittelun osalta, ja hän muisteli sen luontivaihetta lämmöllä. Valmistunut versio oli se, jolla hän oli lopulta saanut Kenraali 001:n huomion.
    Toinen hänen varhaisista innovaatioistaan oli Zer-Tor 6.Z, yleiskäyttöinen työtraktori, jota käytettiin usein raskaiden Pesän sisäisten ja ulkoisten kuljetusten työjuhtana. Sinertävä väri oli vaihdettu vuosien varrella tummanpuhuvampiin sävyihin ja Imperiumin pyhään heptagrammiin.
    Mutta nimi oli saanut pysyä.
    Hänkin antoi omille lapsilleen nimiä, 006 sanoi, ja hymy hyytyi. ’Stephen’. Stepheniksi oli Abzumo häntä kutsunut. Purppuraisen hirviön synkkä perintö tanssi hänen tajunnassaan edelleen.
    Oli aivan kuin kuolema ei olisi koskaan pysäyttänyt Makuta Abzumoa. Aivan kuin hän olisi jollain tavalla edelleen läsnä.

    Ei, 006 sanoi itselleen pudistaen päätään syvään. Minä en ole sellainen.
    Hän otti esiin seuraavan luomuksensa ja hörähti hieman. Kaikki hänen ajoneuvonsa eivät olleet nousseet kansakunnan teknologisen kehityksen huipuiksi ja Pesän toiminnan tukirangaksi.
    Paperilla oleva asia ei ollut kansakunnan teknologisen kehityksen huippu tai Pesän toiminnan tukiranka. Mutta se oli hieno kuin mikä.
    Ensivilkaisulla oli vaikea sanoa, miten kulkuväline edes toimi. Renkaita oli kaksi ja niiden päällä tasapainotteli pieni jalusta, jolla ajaja hädin tuskin mahtui seisomaan. Jalustasta ylöspäin törrötti ohjaustanko. Muuta ei käytännössä ollut. Käyttäjä vain loikkasi Seg-Weh 7000:n päälle ja nojasi menemään. Ei kieltämättä kovin vauhdikkaasti, mutta silti.

    Heh. Abzumo ei tällaista olisi keksinyt.
    006 siirsi kuvat sivuun ja katseli viimeistä paperia. Hän pudisti päätään.
    Tohtorin ensiaskel bioteknologian suuntaan oli ollut virhe. Kieltämättä ajatus elävästä kulkuneuvosta oli ollut äärimmäisen kiehtova. Teoriassa. Käytännössä ei ollut välttämättä kovin ansiokasta, että ajoneuvolla oli oma tahto. Ja että se tarvitsi polttoaineen sijasta kiloittain meriruohoa tai levää.
    Paperilla oleva asia oli jotain niin käsittämättömän typerää, että Tohtori 006 ei halunnut myöntää luoneensa sen.
    Paperi kohtasi viiden sekunnin sisään pöydän alla olevan silppurin.
    Toivottavasti noita ei ole enää missään tallella…

    Torakkatieteilijä pyöri tuolillaan. Olihan se myönnettävä. Hän ei ollut luonut vain kulkuneuvoja.
    Hän oli luonut aseita. Tappavia aseita, joita hän oli ollut testaamassa, ja jotka painoivat tuhansien imperiumin sotilaiden kämmenpohjaa tälläkin hetkellä. Mutta oliko se väärin?
    Hän oli luonut aseet suojellakseen sitä olentoa, joka nukkui valtavassa kammiossa, jonne laboratoriosta oli näköyhteys. Olentoa, jonka sisuksista hän oli tähän maailmaan tullut.
    Minä teen tämän suojellakseni Äitiä, 006 sanoi, vaikkakin pelästyi sanaa jota käytti. 000:aa. Tarkoitan 000:aa.
    Minä en ole kuin Abzumo.

    Mitä enemmän hän lausetta toisteli, sitä todellisemmalta se alkoi tuntua.

    Minä en ole kuin Abzumo.

    Minä en ole kuin Abzumo.
    Sanoja toistellen 006 nousi tuoliltaan hitaasti ja käveli laboratorionsa läpi. Hän ohitti tyhjyyttään valkoisena hehkuvia pienempiä tutkimuslaitoksia. Läpäisi turvallisuuslukittuja alueita yhdellä kädenheilautuksella vartijoille. Lopulta hän päätyi valtavan pallomaisen kammion suurenmoiselle oviaukolle.
    Vartija kyseli jotain suojavarustuksesta, mutta 006 ei välittänyt. Näyttämällä kulkukorttia hän avasi suuret rautaovet ja asteli sisään kammioon, jonka täytti vain himmeä valo ja jonka seinät kasvoivat tummaa, sykkivää massaa.

    000 erottui edessä suurena. Silmätön olento hengitti niin kovaa, että huone tärisi. Sen hengitys oli raskasta ja vaikeaa. Mutta ainakin se nukkui, vaikka ei omasta tahdostaan. Suoniin työnnetty neste varmisti sen. Ja jos se ei riittänyt, riitti kevyt sähköimpulssi rentouttamaan lihakset, joita olento ei itse osannut rentouttaa.
    Minä en ole kuin Abzumo.
    Torakkatiedemies asteli lähemmäs. Hän tunsi pesämassan sykkeen jaloissaan. Syke yhtyi hänen omaansa. Se tuntui luonnolliselta, toisin kuin metalliritilät joilla hän yleensä asteli. Mutta hän ei osannut rentoutua. Hän vain katseli nukkuvaa petoa, josta oli peräisin. Nukkuvaa petoa, joka oli kahlittu paikoilleen jokaisesta mahdollisesta raajasta.
    Minä en ole kuin Abzumo. Minä en ole kuin Abzumo.

    000:n pää oli kymmenen metrin päässä hänestä. Hän tajusi vasta silloin, kuinka pieni oli.
    Sinä toit minut tähän maailmaan. Minä haluan vain suojella sinua. Minä en ole kuin Abzumo. Minä en ole kuin Abzumo.
    Syke tuntui jaloissa. Oli kuin hän olisi taas ollut toukka.
    Minä en ole kuin Abzumo.

    Tohtori 006 ei kestänyt enää. Hän käänsi kasvonsa kasvoille, jotka eivät edes katsoneet takaisin ja asteli pois sykkivältä ja lämpimältä lattialta takaisin metallisille ja kylmille. 000:n raskas hengitys katosi taustalta, kun suuren pallomaisen rakennelman metalliovi kalahti kiinni.
    Uni säästää kivulta. Hereillä se kärsii.
    Hän toisteli mantraa mielessään uudelleen ja uudelleen. Se alkoi tuntua niin todellisemmalta.

    Jalanpohjissa oli taas kylmää ja metallista. Samoin oli kaikkialla muualla. Todellisuuden syke oli vaihtunut kylmän unenomaiseen.
    Sellaisessa maailmassa oli helpompaa elää. Se ei herättänyt vaarallisia ajatuksia. Imperiumin vastaisia ajatuksia.
    Tunteellisia ajatuksia.

  • Intranet

    Nazorak-pesät

    Se oli selvästi elävä, mutta täysin vailla muotoa.

    Tutkija 402 tuijotti hypnoottista luomusta lasin läpi. Vaati suurta harjaantuneisuutta olla kyseenalaistamatta akvaarion elämänmuodon puhtautta. Ajatuksiltaan heikompi olisi saattanut ihmetellä, miten neste oli Nazorak.

    Keskiverto-Nazorak ei olisi ymmärtänyt luomusta. Mutta se ei haitannut. Keskiverto-Nazorak ei tiennyt tästä sotilaasta, joka ei hyökännyt panssarivaunussa kohti vihollisia, vaan neulassa kohti Imperiumin omia.

    402 piti moiset ajatukset poissa mielestään. Se oli kuitenkin vaikeaa: työpöydällä hänen takanaan lojui harmaita naamioita. Joka ainoa niistä oli saman muotoinen – kaikki epäsymmetriset kasvot irvistivät samalla, elottomalla tavalla. Matoranien teknologiaa oli vaikea ymmärtää. 402 ei ollut varma, oliko se edes teknologiaa. Organismi oli kuitenkin saatu pysymään hengissä.

    402 jatkoi työtään. Hän nousi tikapuille, jotka oli asetettu akvaariota vasten ja ripotteli ravintojauhoa nesteen sekaan. Koko hankkeen oli pitänyt päättyä jo kauan sitten, mutta nesteen annostelu oli keskeytynyt. Hidastunutta prosessia ei kuitenkaan keskeytetty.

    Kahdeskymmenesviides soturi velloi tankkerissa.

  • Sota on mahdollisuuksia

    Klaanin saari
    Taku-Koro

    ”Toivottavasti kukaan porukoista ei ole tarkkailemassa”, Ilevhov murisi skakdihampaidensa välistä.
    ”Se on vain bisnestä”, lohdutti aina-aurinkoinen Ikneram ja laski sinivihreät kristalliaurinkolasit silmilleen, jalokivisten kulmakarvaproteesien alle. Ne olivat ryöstösaalista neljän vuoden takaisesta keikasta Pohjoisessa.

    ”Ne ovat matoraneja. Pikkuväkeä. Lyhytjalkoja” skakdi murahti. Ilevhovin harjan yläosa oli katkottu, saaden aikaan vaikutelman hyvin lyhyestä skakdista.
    ”Ne maksavat. Maksavat ihan karzahnisti”, Ikneram rallatteli ja pyöritteli tahtorakinluista keppiään. Se osui yhteen kaksikon vahtimista puisista laatikoista ja lensi maahan. Mutisten skakdi kumartui ja nappasi sauvansa, luoden samalla silmäyksen laatikoihin. Kallisarvoinen sisältö oli edelleen siellä.

    ”Ja sitäpaitsi, meillä on oikea monopoli tässä. Jostain syystä biolinnassa kysyntä on naurettavan kovaa”, skakdi jatkoi hipelöiden aurinkolasejaan. Tämän synkkä kumppani murahti jotakin vastaukseksi ja katseli valppaana ympärilleen. Hänkin oli diplomaatti, kuten Ikneramkin, hän usein muistutti muita. Hän vain diplomatisoi asioita tuhkaksi Hagah-plasmakiväärillä. Vartija-kivääreitä pidettiin erittäin suuressa arvossa edelleen, vaikka he olivatkin ”taistelleet väärällä puolella”, kuten usein sanottiin. Ilevhovin kivääri oli tosin xialainen kopio-Vartija, mutta harjaantumattoman silmään se meni täydestä.

    ”Lisäksi, tällainen tilaisuus pitää hyödyntää”, aurinkolasiveikko jatkoi monologiaan. ”Meinaan, pojat pistävät kylän romuksi pian. Sitten on vähän paha tehdä enää bisnestä.”

    ”Kun Metorakk tulee, voimme vain ottaa mitä haluamme. Tämä on turhaa”, Ilevhov murahti.

    ”Ehkä sinä voit”, Ikneram pyöritteli keppiään. ”Mutta minä olen vastuussa Kenraalin bisneksistä. En ole silloin täällä polttamassa mukauta ja syömässä taloja.”

    ”Se on oma ongelmasi”, kalju skakdi vastasi.

    ”Hiljaa, barbaari”, Ikneram totesi sivistyneesti kun huomasi kahden matoranin astelevan pääkadulta kujalle. Hän asteli heitä kohti hymyillen hymyä, joka olisi murtanut kenen tahansa skakdin sydämen.

    Matoraneilta se lähinnä mursi silmät. Ja uskon hyvyyteen.

    ”O-oletko sinä se”, rurukasvoinen matoran sopersi turvallisen välimatkan päästä. Tämän kumppani puristi kanoka-kiekonheitintä.

    ”Aivan oikein”, Ikneram huudahti. ”Olen mystinen kauppiaasi!”

    Matoranien oli vaikea tulkita tilannetta. Kyseessä oli joko hirvittävä peto, joka teeskentelee outoa kauppiasprinssiä, tai sitten tosi, tosi epävakavastioettava skakdi. Kauppias-matoran alkoi katua koko osallisuuttaan koko juttuun.

    ”N-nuo laatikot ovat ne, mitkä pitää toimittaa Klaaniin?” matoran kysyi osoitellen varovaisesti lyhyttä skakdia ja laatikoita kohti.

    ”Teillä lienee rahat?” skakdidiplomaatti kysyi.

    ”Öh, tietty. Dumdul, anna salkku”, matoran sanoi, ja tämän vartija ojensi tälle nahkasalkun.

    ”Toimitatte nämä ostajalle linnakkeeseen. Saatte palkkionne häneltä.”

    ”Jjuu”, matoran sopersi ja antoi salkun. Ikneram tarkisti nopeasti sen sisällön.

    ”Oli ilo tehdä bisnestä kanssanne”, skakdi hymyili murhaten matoranit sisältäpäin. Hän kumarsi ja poistui paikalta toinen skakdi kannoillaan. Matoranit jäivät show’sta hämmennysksen vallassa tutkimaan laatikoita. Tavara oli sitä mitä pitikin, leipää ja leivonnaisia Allianssin kauppasaarron kuristamaan Klaanin linnakkeeseen.