Aihearkisto: Klaanon Rope

Klaanon Rope

Direktiivi 6

6 kommenttia

Nazorak-pesä, salainen palvelu

Hurina täytti ilman, kun valtava sylinterimäinen tietokone piti ääntä kammion keskellä. Köynnösmäiset mustat johdot täyttivät huoneen seinät, lattian ja katon. Teknologia oli tuoretta ja ihmeellistä, mutta ei vielä kovin käytännöllistä. Keskusyksikkö painoi useita tuhansia kiloja ja vaati täysin oman huoneen jäähdytysjärjestelmilleen. Mutta teknologia kehittyisi.
Huoneessa työskenteli nazorak. Agentti 086 katseli näyttöjä, joille oli jonkin aikaa sitten latautunut tusina valokuvaa dokumenteista, joita lähes kukaan muu ei tulisi näkemään. 086:n silmien eteen päätyi paljon asioita, joita ei virallisesti ollut olemassa.

Direktiivi 6, Agentti 086 ajatteli katsellen papereita, jotka olivat lähtöisin klaanilais-toan sulkakynästä. Se on siis tosiaan valmistumassa.
Hänen oli yhä hieman vaikea uskoa, että Tiedustelupalvelun kuudes, salainen direktiivi oli yksi koko Imperiumin tärkeimmistä tavoitteista ja kulmakivistä. Mutta hänen työnsä ei ollutkaan kyseenalaistaa valtakunnan ensimmäisen järkkymätöntä sanaa.
Hänen työnsä oli viedä direktiivi 6 loppuun asti.
Täysin äänieristetyn kammion mekanisoidun oven yllä välkkyi sininen valo. Agentti nielaisi. Hän tiesi, mitä oven takana odotti. Hän ei oikeastaan halunnut avata sitä, mutta ei voinut muutakaan.
Napinpainalluksen myötä kaksi ovea aukesi täysin hiljaisina. Oviaukko oli valkoista valoa pimeään kammioon hohtava suorakulmio, jossa seisoi nazorakin siluetti. Ja toinenkin.

Kaksittain, agentti 086:n aivoissa kävi ajatus, jota seurasi aina kylmiä väreitä. Tiedustelupalvelun johtohahmoihin kuuluvan agentin haarniska oli tumma, mutta ei niin tumma kuin oviaukossa odottavien liikkumattomien hahmojen. Siniset Kädet söivät kaiken valon ympäriltään. Kaiken, joka ei ollut niiden omaa luomusta. Torakoiden kämmenpohjista hehkuva syvän sininen oli himmeä, mutta huomattava. Siinä oli jotain aavemaista.
Ei kuulunut agentti 086:n työsarkaan tietää, mistä teknologia oli peräisin. Tiedustelupalvelun kuului tietää vihollisista, ei Imperiumista. Imperiumin itsensä tärkeimmän tiedon he hävittivät. Tummalla torakalla ei ollut liiemmin aikaa miettiä tilanteen ironiaa.
Sitä paitsi ristiriitoja Imperiumin toimintatavoista löysivät vain kapinalliset. 086 ei ollut kapinallinen.

”Peremmälle”, 086 sanoi selkeästi, ja kaksi hiljaista kyborgia totteli. Kädet ymmärsivät zankrzoraa, mutta eivät puhuneet sitä. Niiden kommunikaatio kulki salatulla taajuudella ja oli lähempänä jonkinlaista ohjelmointikieltä. Koko Imperiumissa oli vain muutama, joka ymmärsi Käsien kieltä. Kunnioitettu Arkkiagentti 007 oli koko tiedustelupalvelun ainoa.
Tiedustelupalvelu oli yksi Imperiumin tärkeimmistä tukipilareista, ja sen torakat tiesivät keskiarvoisesti enemmän valtakunnan salaisuuksia kuin kukaan muu. Silti vain harva Agentti 086:n kollegoista edes tiesi Sinisten Käsien olemassaolosta. Monille korkea-arvoisimmillekin tiedustelu-upseereille Kätöset olivat vain kummitustarina.
Tarina meni aina samalla tavalla. Pelottavia pimeässä hehkuvia kummituskäsiä, jotka koputtivat pitkäkyntisillä sormillaan tottelemattomien nazorakien unikapseleiden kansia öisin. Kop, kop, kop, kop, kop, kop, ne koputtivat. Koputtivat tiensä nazorakien uniin, ja repivät sieltä pois synnit ja epäpuhtaat ajatukset.

Moni koulutusvaiheessa oleva agentti sai tarinasta painajaisia, ja sitä levittävät aliupseerit saivat makeat naurut. Perinne jatkui, ja aina uusia nuoria torakkasukupolvia traumatisoitiin samalla tarinalla.
086 tiesi agenteista totuuden, mutta jossain hän oli samaa mieltä kollegoidensa kanssa. Siniset Kädet olivat kummitustarina.
Ikävä kyllä jotkut kummitustarinat ovat totta.

086 oli vanhasta tottumuksesta katsoa ylempiarvoisiaan silmiin. Sitten hän muisti, että se ei olisi kovin hedelmällistä. Kylmät väreet tanssivat nazorakin selässä.
Silmättömyys oli sentään selitettävissä. Käytäntö oli täysin ymmärrettävä. Kämmenpohjista laukaistava polttava sininen valo ei ainakaan näin tuhoaisi Sinisten Käsien omaa muistia.
Jostain syystä tämä ajatus ei helpottanut 086:n oloa.

”Raportti tehtävästä”, 086 sanoi kylmän vivahteettomasti. Siniset Kädet laskivat molemmat kaikki neljä mekaanista kouraansa Tiedustelupalvelun päätietokoneen sähköiselle vastaanottoportille. Koko aparaatti välähti sinisestä valosta. Agentti 086 ei kuulunut niihin, jotka ymmärsivät Sinisten Käsien aivoista tulevaa binääridataa, mutta onnekseen hänellä oli apuväline. Agentti piteli käsissään raskasta mustaa metallisuorakulmiota, jolla oli kaksi näyttöä. Laitteen vasen pää oli kytketty toisen agentin taajuudelle, oikea pää toisen.
Se, että hän ylipäätään pystyi kommunikoimaan koneellisten olentojen kanssa karmi agenttia. Kädet oli liian helppo ajatella tunteettomiksi koneiksi. Ei hänen lajitovereikseen.

V E R S T A S , luki oikealla näytöllä.
P A I K A L L I S T E T T U , vastasi vasen.

R E P E Ä M Ä , tuli oikealle näytölle.
P A I K A L L I S T E T T U , vasen jatkoi.

A L U S , oikea näyttö välkytti.
V A L M I S , rävähti vasemmalle lähes välittömästi.

086 nielaisi. Hän tiesi tämän päivän joskus tulevan ja nosti hitaasti katseensa kahden mustan torakan visiireihin. Hän ei tarvinnut suoraa viestiä ymmärtääkseen, että ne vaativat hänen tulevan mukaansa.
Tumma agentti sammutti päätietokoneen. Ennen sitä hän kuitenkin syötti koneistoon vielä viimeisen komennon. Kaksi napinpainallusta riitti tuhoamaan valokuvat, joita 086 oli hetki sitten katsellut. Näin tehtiin usein. Tärkein tieto oli vain Arkkiagentin päässä.

Kammion ovi sulkeutui takana. Kolme hahmoa marssi tehokkaasti Tiedustelupalvelun käytäviä pitkin, mutta vain yhden niistä askeleet pitivät ääntä.

He saapuivat Siniseen Hangaariin.

Nimitys oli siinä mielessä harhaanjohtava, että hangaarin väri oli yksiselitteisen sävyttömän musta, ei sininen. Sen nimi oli myös tarpeeton – kukaan ei kutsunut sitä nimellä, koska vain harva tiesi tämän kammion sijainnista.

Betonilattialla kammion ainoan aukon alapuolella oli suuri ilma-alus, jonka teräs oli samaa mattamustaa kuin sen matkustajien haarniskat ja kuoret. Aluksen muotoa oli vaikea hahmottaa, sillä valo ei toiminut sen ympärillä aivan kuin sen olisi pitänyt. Syvyysvaikutelma tuntui katoavan, kun koko aluksen pinta oli täsmälleen samaa mustaa, vaikka sitä katsoi mistä kulmasta tahansa.
Muodon rikkoi oviaukko, joka hehkui kelmeää valkoista. Kädet astelivat hitaasti lentopelinsä sisälle.

Into levisi 086:n sisällä. Hän ei ollut koskaan päässyt kurkistamaan Sinisten Käsien kokeellisen ilma-aluksen sisälle. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä sai aluksen pysymään ilmassa ja lentämään niin hiljaisesti kuin se lensi. Teknologia oli kallista ja äärimmäisen salaista, joten sitä ei oltu vielä luovutettu armeijakäyttöön.
Lievä hymy levisi torakka-agentin kasvoille, kun tämä astui valkoiseen oviaukkoon. Hän saattaisi olla ensimmäinen tavallinen agentti, joka pääsi näkemään, mikä piti Koodi Sinisen aluksen ilmassa.
Katse laskeutui aluksen sisälle. Tila oli kirkkaan valkoinen ja sen lattia oli kuusikulmion muotoinen. Aluksen vitivalkoisilla seinämillä oli yhteensä neljä matkustajapaikkaa, joista kahdella istuivat Siniset Kädet. Istuimien keskelle jäävässä tilassa oli aluksen reaktori. Ja sen lentäjä.

Ne olivat sama asia.

086 ei voinut hyvin.

Keskellä olevassa tankissa lillui jotain sinisessä nesteessä, jonka läpi virtasi sähköä. Riutunut, nahaton laiha neliraajainen ruho oli survottu niin pieneen tilaan kuin mahdollista. 086 ei pystynyt katsomaan kovin kauaa. Lentäjä oli ehkä joskus ollut Toa.

Hän ei tiennyt, mikä helvetti se nykyään oli.

Karkea Kanohi-naamio, jonka 086 tunnisti Crastiksi, oli poltettu kiinni sen päähän. Kanohin metalli yhtyi alta pilkistävän pääkallon muotoon. Naamio hehkui polttavaa valkoista valoa nesteen keskellä, ja koko ruumis tärisi ja sätkyi sakeassa nesteessä.
Lentäjän silmäkuopat olivat tyhjät ja sen suu huusi avonaisena tuskissaan, mutta turhaan. Äänet eivät kantautuneet tankin ulkopuolelle. Siniseen nesteeseen pursusi vain kuplia, mutta lentäjä ei hukkunut siihen. Suoraan sen keuhkoihin suurilla ruiskuilla pumpattu happi varmisti sen.

086 oli tiennyt, että Tiedustelupalvelu käytti paljon kokeellista teknologiaa. Hän tiesi, että osa siitä oli uutta ja ehkä hieman moraalisesti arveluttavaa. Tai jopa puhtausopin vastaista.
Mutta… mutta niin ovat myös viholliset, joita vastaan taistelemme.

Ajatus oli helppo rationalisoida. Se ei kuitenkaan poistanut oksennuksen makua torakan suusta.

Lentomatka tuntui ikuiselta. Lento oli tasaista ja niin äänetöntä, että oli kuin alus ei olisi liikkunut mihinkään. Ikkunoitakaan ei ollut. Jos torakka-agentti ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän voinut luulla että mitään ei tapahtunut.
Hän kuitenkin tiesi määränpään ja tiesi, kuinka kauan sinne kestäisi. 086 ei voinut laskea katsettaan mihinkään. Siellä, missä takaisin ei tuijottanut tumma silmätön visiiri tai kämmenpohjasta huokuva sinivalo, oli niin valkoista, että pimeisiin tiloihin tottuneen nazorakin silmiin sattui.
Ja hän ei suostunut laskemaan katsettaan lentäjään. Hetken hän toivoi voivansa vain unohtaa näkemänsä. Sitten hän muisti, kenen kanssa lensi. Unohtaminen ei tuntunutkaan enää yhtä hyvältä ajatukselta.
Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.

Lopulta alus laskeutui. Ovi aukesi ja 086 oli ensimmäisenä ulkona. Mitä nopeammin hän olisi poissa lentäjän luota, sen parempi.
Kun toinen hyönteisjalka vielä seisoi lentolaitteen metallilattialla, toinen kosketti kosteaa ruohomätästä. Agentti yritti parhaansa mukaan unohtaa aluksen sisällä näkemänsä. Hänellä oli tehtävä edessä. Mahdollisesti koko uransa tärkein tehtävä.
Tunkkainen metallin hajuinen ilma vaihtui raikkaaksi hapeksi, kun torakka-agentti asteli metsässä.
Meren äänet kuuluivat etäisesti. He olivat lähellä etelärannikkoa. Todella lähellä vihollisen viimeistä turvapaikkaa.
Havut peittivät näkyvyyden kaikkialla. Iltaruska ja purppura täyttivät taivaan. Pimeys laskeutui. Sinisiä Käsiä se ei haittaisi. Olihan niiden visiirit varustettu lämpönäöllä.
Agentti 086:n olisi toimittava nopeasti, jos hän haluaisi nähdä kohteen. Agentti tarpoi epätasaista sammalmaastoa antaen katseensa nyhtää esiin kaiken tavallisesta poikkeavan.

Lopulta hän löysi sen.
Vanhassa honkamännyssä oli halkeama. Valtava halkeama. Joku voisi luulla sitä jonkinlaiseksi oviaukoksi.
Tavallaan se olikin. He mahtuisivat siitä sisään.
”Löytyi”, 086 sanoi hiljaa. Siniset Kädet olivat sekunneissa tämän takana.

Kommunikaattorilevy piippasi kahdesti. Oikea ja vasen lähettivät viestinsä.
R E P E Ä M Ä
P A I K A L L I S T E T T U

Puunrungon sisältä puhalsi kylmä tuuli.

https://www.youtube.com/watch?v=JwflJN6KFWY&feature=youtu.be

086 nyökkäsi. Tässä se oli. Tässä oli avain kaikkeen. Ovi ei ollut varsinaisesti puunrungossa. Se ei vaihtaisi paikkaa, vaikka he kaataisivatkin puun. Puu oli kasvanut oven ympärille vuosituhansien aikana. Mutta ovi oli vanha. Hyvin vanha.
Ja sen takana odottaisi jättipotti.
Tätä kautta Kädet olivat jo kerran päässeet sisään. Tämä oli toinen kahdesta reitistä siihen johonkin, joka oli aivan liian suuri ollakseen Bio-Klaanin linnakkeen alla.
Mutta siellä se silti oli. ’Verstaaksi’ oli naiivi klaanilaistoa nimennyt suuren tilan. Sitä kutsuisi Verstaaksi vain joku, joka oli täysin tietämätön sen täydestä potentiaalista.

Hölmö Toa, 086 hymähti itsekseen. Työpajasi kuuluu kohta Imperiumille.
Mitä ilmeisimmin klaanilaiset eivät kuitenkaan olleet tietoisia alakerrassan piilevän suuren tilan vaihtoehtoisesta sisäänkäynnistä. Riski sen paljastumiselle oli ollut suuri.
Tätä kautta Siniset Kädet olivat kuitenkin poistuttaneet metsään muistipyyhittyinä kaksi klaanilaista, jotka olivat päässeet liian lähelle totuutta. Klaanilaisten eliminoiminen olisi ollut tehokkaampaa. Varsinkin koska toinen potentiaalisista kohteista oli ollut jonkin sortin korkea-arvoinen lainvalvoja ja upseeri.

Suora attentaatti olisi kuitenkin ollut liian näkyvä. Tiedustelupalvelu ei halunnut riskeerata ylintä valttikorttiaan. Nykytilassaan kaksi klaanilaista eivät kuitenkaan muistaneet mitään kohtaamisestaan. Tai mistään muustakaan.
Vievät päästäsi muistin jyväset.

086 hätkähti. Kädet viestivät jälleen.

T Y Ö S I
O H I

Agentti 086 kääntyi esimiehiään kohti ja nyökkäsi. ”Kiitän”, hän sanoi asiallisesti ja selkeästi, vaikka muodollisuudet eivät Koodi Sinisen ohjelmointia kiinnostaneetkaan. Pokkurointi oli muodostunut tavaksi.

Ilman täytti jälleen sinihehku laitteesta agentin kädessä. Näyttö viesti jälleen. 086 oli ihmeissään. Ovatpa kaksoset tänään… puheliaita.

T O T E U T A
D I R. 6

Näitä sanoja 086 oli odottanut ehkä jo vuosia. Hän ei voinut olla kiihtymättä hieman jännityksestä. Tämä se oli. Tämän eteen hän oli taistellut. Tämän parissa hän oli työskennellyt koko ikänsä.
”Voinko astua alukseen?” 086 kysyi varovaisesti. Hän ei halunnut viettää matkaa yksin lentäjän kanssa, mutta tajusi että vaihtoehtoja ei varsinaisesti ollut. Hän ei astuisi Sinisten Käsien mukana ’Verstaaseen’. Hän ei ollut tarpeeksi aseistautunut, eikä etenkään näin lähelle vihollislinnaketta jääminen ollut millään tapaa vaihtoehto.
Mykät agentit tuntuivat käsittelevän kysymystä hetken pidempään.

O D O T A
H E T K I

086 olisi vain halunnut huokaista, mutta ei viitsinyt. Taasko jotain ohjelmointiteknistä. Kyborgit, tekevät kaikesta aina vaikeaa…
Mykkien torakoiden seuraava viesti tuli lähes välittömästi.

M Ä Ä R I T Ä
T U R V A T A S O .7
”Koodi Sinisen turvataso 7”, 086 sanoi tylsän tottuneesti juurikaan sen ajattelematta. Litania oli jo tuttu alempien tiedustelu-upseerien kanssa työskentelystä. ”Kohteesta ’Verstas’ täysin tietoisia: Kunnianarvoisa Kenraali 001, Arkkiagentti 007…”
Seuraavaa sanoessaan hän hieman ylpistyi, eikä vaivautunut edes piilottamaan sitä. Mykät agentit tuskin välittäisivät. Hän ei vieläkään uskonut, että hänen elämäntehtävänsä oli kohta valmis. ”… ja allekirjoittanut, tiedusteluosasto 1:n tiedustelu-upseeri, Agentti 086.”
Siniset Kädet katsoivat häneen pitkään. Vielä yksi viesti ilmestyi kommunikaattoriin.

K I I T O S
P A N O K S E S T A S I
Sininen valo syttyi torakoiden kämmenpohjissa. Agentti laski katseensa siihen ihmeissään. Mutta tehän tarvitsette mi-
086:n pää räjähti verisuihkuksi.

Klaanon Rope

Lyhdyn valossa

5 kommenttia

Jossain, missä aika ei kenties kulu. Jossain, missä hetki on vangittuna kuplaan. Jossain, missä saanemme keskustella rauhassa.

Huone on pimeä. Sitä valaisee ainoastaan himmeä kattovalaisin, joka näyttää roikkuvan tyhjyydestä näkymättömällä narulla. Valaisin on rubiinista valmistettu kartionmuotoinen lyhty, joka emittoi verenpunaista valoa hyvin pienelle pinta-alalle. Valokeila paljastaa sysimustan obsidiaanipöydän, joka on keskellä huonetta – tai sitten ei. Sitä ei kykene huomaamaan näkemättä seiniä. Lattia on kenties valkeata marmoria, mutta punainen valo on värjännyt sen.

Kahta puolta pöytää seisoo tuoli. Toisella tuolilla istuu siluettimainen hahmo, jonka kaapu on yhtä musta kuin hänen edessään jykevänä seisova laavalasinen pöytä. Hahmo rötköttää tuolilla laiskanlaisesti, venyttelee hieman ja haukottelee. Hänen kasvonsa ovat verhoutuneet syvän hupun varjoon. Hahmo nousee ylös, hitaasti, ja tökkää sitten lamppua sormellaan. Valaisin keikahtaa hieman saaden valokeilan heilumaan. Hahmo istahtaa takaisin istuimelleen. Kumpikin tuoli on marmoria, kuten lattiakin. Niihin on kaiverrettu muinaisen matoranin kielellä tuntematonta tekstiä. Hahmo alkaa raaputtaa pöydän reunaa kynnellään ilmeisen tylsistyneenä.

Pimeydestä alkaa kantautua ääntä: askelia. Kops. Kops. Kops. Askeleen ääni marmorilattialla pimeydessä. Kops. Kops. Pöydän ääressä istuva hahmo havahtuu horteesta, johon oli vaipunut; nousee nojaamasta pöytään kyynärpäidensä varassa, ryhdikkääseen asentoon näyttääkseen mahdollisimman edustavalta. Askeleiden äänet kuuluvat nyt lähempää. Lyhty heiluu yhä hieman mustan olennon kosketuksesta, vaikka siitä onkin kulunut jo epämääräisen pitkä aika.

Pöydän toiselle puolelle, toisen tuolin taakse valokeilan sisään astuu toinen hahmo, joka on pukeutunut täsmälleen samanlaiseen tummaan viittaan kuin jo pöydässä istuvakin hahmo. Uusi tulokas nyökkää, ja pöydässä istuva vastaa tervehdykseen nyökkäämällä takaisin. Edellinen istuu myös pöydän ääreen ja nojautuu hieman pöydän ylle. Kaksi kasvotonta siluettia.

Ensimmäisenä pöytään saapunut antaa hupun valahtaa päästään. Sen alta paljastuvat kasvot kuuluvat Makuta Nuille. Suuri varjojen naamio ei näytä tunteita. Se ei hymyile, ei irvistä. Ei edes aavistusta minkäänlaisesta ilmeestä, mikä on epätavanomaista.

”Jopas kesti”, makuta avaa keskustelun. Toinen hahmo vetäytyy takaisin tuoliinsa, aivan sen perälle. Niin kauas kuin makutasta pääsee.
”Minulla oli muuta tekemistä”, tämä toteaa ykskantaan.
”Kuten mitä?” makuta irvailee. ”Ei täällä ole mitään muuta tekemistä.”
”Minä suunnittelin seuraavaa siirtoani.”
”Ah, seuraavaa siirtoa.”
Makuta Nui ristii käsivartensa ja sulkee silmänsä. ”Voin nähdä seuraavan siirtosi. Sinä turmelet sillä kaiken, mitä olemme saavuttaneet.”
”Hölmö”, toinen tuhahtaa. ”Sinä teet aina pilaa minusta ja siitä, mitä teen, mutta minun ansiostani me olemme yhä hengissä.”
Ensimmäinen vastaa tähän virnistäen: ”Lienet oikeassa, kultaseni, mutta minun ansiostani me tiedämme sen, mitä tiedämme. Minä uskallan kysyä.”
Huppua yhä pitävä hahmo tuhahtaa halveksuvasti. ”Sinä olet sekaisin.”
”Myönnettäköön”, Manu vastaa ja naurahtaa. ”Sinäkö et?”
”Jos olisin, siinäkin tapauksessa me olisimme molemmat kuolleet jo ajat sitten. Hulluus on sinua varten. Minä laadin suunnitelmat.”
”Aivan, niinhän sinä teet. Luuletko, etten sitä tiedä?”
”Tunnut kysyvän turhan typeriä kysymyksiä tietääksesi.”
”Punainen mieskin sanoi minun kysyvän vääriä kysymyksiä.”
”Tiedän. Olin siellä.”
”Niin olit. Ja niin olin minäkin.”
”Mitä ilmeisimmin, jos kysyit häneltä kysymyksiä.”
”Aivan.”
”Tämä ei etene mihinkään”, huppuhahmo huomauttaa ja keikkuu hieman tuolillaan, mikä näyttää ottavan yllättävän paljon voimille, sillä hahmo lopettaa sen lähes heti. Marmoriset suuret tuolit lienevät raskaita.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Makuta Nui puhuu jälleen.
”Punainen mies. Siinä puheenaihe, josta kelpaa puhua.”
”Siinä puheenaihe, josta tulin puhumaan”, toinen vastaa.
”Siis puhukaamme.”
”Mitäpä luulet?” verhoutunut kysyy raapien leukaansa, jota keskustelukumppani ei näe. ”Puhuuko hän totta?”
”Puhuuko hän totta”, Manu toistaa epäuskoisena. ”Minä, jumalauta, huusin päin hänen naamaansa, että jokainen meistä valehtelee.”
”Ja jos joudut syömään sanasi, menetät järkesi”, toinen vastaa ja Manu tietää hänen virnistävän huppunsa alla.
”Minä en syö sanojani, sillä kukaan ei selviä valehtelematta. Se on valitettava psykologinen seikka.”
”Kenties, mutta hän on sanonut paljon sellaista, mistä meillä ei ole tietoa. Me emme tiedä hänestä tarpeeksi.”
”Emme. Mitä me tiedämme?”

On jälleen hetki hiljaista, kunnes huppupäinen hahmo rikkoo hiljaisuuden kuin sen jään, johon kuvitteellinen kikanalo putosi keskustelussa Punaisen miehen kanssa:
”Hän on vanha. Hyvin vanha. Mahdottoman vanha.”
”Mutta kuinka vanha?”
”Mikäli hän on vanhempi kuin me, meidän on kysyttävä sitä joltakulta, joka oli olemassa, kun universumi luotiin.”
”Montako sellaista olentoa on, jotka ovat vanhempia kuin muinainen Makutain veljeskunta, hyvä mies?”
”No, ehkä kolme.”
”Joista kaksi haluaa tappaa minut.”
”Hei, minut yhtä lailla!”
”Onko se jotain, mistä voi olla ylpeä?”
”No, tiedämme Artakhan sijainnin. Siitä voi olla ylpeä. Sen saaren omistajalla ei ole ihan kaikki kotona.”
”Kuten ei hänen veljelläänkään. Sitä miestä en halua tavata taas, viime kerta oli tarpeeksi sotkuinen.”
”Muistan sen hyvin. Artakha sentään osaa käyttäytyä.”
”No en nyt sanoisi.”
”Jäljelle jää yksi vaihtoehto.”
Makuta katsoo suoraan huppupäisen hahmon silmiin, vaikkei niitä näe. Kumpikin lausuu yhtä aikaa muinaisen olennon nimen, äänettömästi.

Seuraa hiljaisuus, joka on suunnilleen yhtä pitkä kuin kaksi edellistä hiljaisuutta yhteensä. Aika ei tosin kulu, joten sillä ei ole väliä. Ei täällä.
”Hän on vaarallinen olento”, Manu sanoo. ”Sitä paitsi kukaan ei ole tavannut häntä, ei sen jälkeen, kun hänet lukittiin vankilaansa.”
”Meidän on käytävä hänen luonaan, mikäli haluamme kuulla… totuuden siitä, ovatko Punainen mies ja Syvä nauru universumin alkuaikojen petoja vai kenties nykyisyyden pahuudesta nousseita tyhjyyden… kalmareita.”
”Epäonnistunut lyyrisyytesi on melkein koomista.”
”Mitä minä sanoin pilkkaamisesta?”
”Minua ei kiinnosta.”
”Ja siksi sinulla ei ole ruumista juuri nyt. Siksi olet vieraalla maaperällä. Juuri siksi. Et ikinä kuuntele vaan teet minusta pilaa.”
”Jos sinä saisit päättää, kaikki mukavat otukset tässä maailmassa olisivat kuolleita.”
”Parempi he kuin me.”
”No se.”
”Tuo muuten rimmaa.”
”Turpa kiinni.”
”En.”
”Jaha.”

Keskustelu tyrehtyy. Kumpikin olento katselee nyt pöytää, joka näyttää halkeilevan. Siihen muodostuu säröjä, joista alkaa pursuta punaista jähmeätä nestettä.
”Magmaa”, Manu sanoo. ”Mielenkiintoista.”
”Onko se magmaa vai laavaa, jos olemme täällä.”
”Hyvä kysymys, mutta määrittele ’täällä’.”
Laava alkaa valua halkeamia pitkin lattialle.
”Varo, ettei se polta jalkojasi”, huppupää varoittaa ja vetää jalkansa koukkuun rintaansa vasten tuolilleen.
”En minä ihan tyhmä ole, nukkemestari”, Manu tuhahtaa. Toinen vastaa hetimmiten: ”Yritätkö loukata minua solvaamalla Punaiseksi mieheksi?”
”Se oli tahatonta komiikkaa.”
”Minua ei edes naurata.”
”Sitä en ihmettele. Olet aina niin huumorintajuton.”
”Sinun juttusi eivät edes ole hauskoja. Jos ne olisivat, moni kuollut eläisi yhä.”
”Aha, nyt syytät minun huumoriani murhasta.”
”Aina.”
”Niistä murhista, joihin sinä syyllistyit.”
”Loppujen lopuksi se olit sinä.”
”En pidä asenteestasi. Minä olen rakastaja, en taistelija. Olen sanonut sen aiemminkin.”
Mustakaapu huokaa. ”Niinpä kai.”

Tällä kertaa hiljaisuus kestää vain hetken, kun Manu keksii uutta kysyttävää.
”Montako ankkuria meillä muuten on? Niitä pitäisi saada kuusi.”
”Öh, hetki vain. Matoro-poika, mainio mies. Visu-kulta, hurmaava nainen. Suga-parka, häiriintynyt raukka.”
”Meidän häiriinnyttämämme”, Manu tuhahtaa väliin. ”Ja jos et muista, irrotin Matoron. Itroz voisi huomata sen.”
”Ja Sadje”, toinen jatkaa puhettaan välittämättä keskeytyksestä. ”Mielenkiintoinen tapaus, totta tosiaan.”
”Hän on. Varsinkin viimeisimmän keskustelumme jälkeen. Toivottavasti hän… ymmärsi täysin, mitä me hänelle kerroimme.”
”Eiköhän.”
”Ei matoralaisista ikinä voi olla täysin varma.”
”No se on kyllä totta.”
”Eli siis”, Manu jatkaa. ”Tarvitsemme vielä kolme.”
”Kyllä. Eiköhän sellaiset löydy vielä ennen tarvetta käyttää systeemiä.”
”Kai sinä viritit sen jo?”
”On se vielä vähän vaiheessa, mutta ennen kuin loput ankkurit saadaan upotettua, ei kai sen ole tarvettakaan olla valmis.”
”Eipä kai, mutta kannattaa pitää kiirettä. Saatan löytää… lisää potentiaalisia maaleja melko piankin.”
”Selvä on.”
Huppupäinen olento raapii jälleen leukaansa ja pudistaa päätään niin, että hänen huppunsa valahtaa alas.
”Toivottavasti emme joudu käyttämään sitä”, hän sanoo ja katsoo Manua silmiin. Makuta Nui katsoo omia kasvojaan, jotka ovat paljastuneet vastapuolen hupun alta, ja virnistää.
”Siitähän sinä nauttisit, senkin hirviö.”
”Kenties. Sinäkö et?”
”En pidä ystävieni… hmm, väärinkäyttämisestä.”
”Ha. Ha ha. Et varmastikaan.”
Näiden sanojen jälkeen viimeksi huppunsa laskenut Makuta Nui nousee pöydästä toisen itsensä vain hetken viiveellä seuraamana.
”Et varmastikaan”, hän sanoo uudestaan ja mutristaa suunsa häiriintyneeseen hymyyn.
”En”, toinen vastaa. ”En varmastikaan.”

Lyhty sammuu, ja huoneen ainoa valonlähde on himmeä laavavirta, joka hehkuu energiaansa. Kahdet askeleet eri tahdissa loittonevat eri suuntiin. Lopulta ne hiljenevät, ja laavavirta kivettyy obsidiaaniksi.

Klaanon Rope

Tulijuurisaaga

5 kommenttia

Bio-Klaani, kahvio

Tätä se oli. Tätä oli elämä.

Snowie uppoutui syvemmälle sohvan pehmeyteen ja hörppäsi uuden siemauksen inkiväärioluestaan. Aivan liian pitkän ja toiminnallisen ja loppua kohden sateisen reissun jälkeen lumiukko otti kahviossa loikoilun avosylin vastaan. Hän oli löytänyt perin mukavan ikkunapaikan ruuhkaisesta illanviettopaikasta. Kahden pienen pöydän ympärillä ei istunut ketään muita. Asiaan tuli kuitenkin välitön muutos, kun Snowie näki tutun hahmon seisomassa eksyneen näköisenä kahvion keskellä.
”Hei! Kapher!” lumiukko huudahti ja viittoi steltinpeikolle, joka nökötti väkijoukon keskellä teekuppi näpeissään.

Kutsuttu erakko huomasi valkean tuttavansa, ja tassutteli tämän luo.
”Mahtuukos tähän istumaankin?” hän tiedusteli.
”Vallan mainiosti”, Snowie ilahtui. ”Hauska nähdä. Mitä sinä täällä teet? Luulin, että viihdyit yksinäisellä saarellasi.”

Peikko laski höyryävän kupposen käsistään toiselle pöydistä ja istahti valtavalle, nuhjuiselle nojatuolille.
”Hmmh”, hän aloitteli. ”Tuumin, että minulla saattaisi olla teikäläisille hyödyllistä tietoa ja purjehdin sitten saarellenne kertomaan sen. Vierailuni kuitenkin venähti ötökkäpiirityksen tähden mahdottoman pitkäksi.” Peikon puhe oli hitaan rauhallista.
Snowie nyökytteli vastaukseksi. Kapher jatkoi: ”Ellet sitten tarkoittanut, että mitä teen täällä kahviossa. Siinä tapauksessa vastaisin, että täältä saa pahuksen hyvää teetä.”
”Heh, en käy kieltämään.”

Valkoiset nautiskelijat jatkoivat kuulumisten vaihtamista ja yleistä turinointia. Snowien monisanaiset puheenvuorot venähtivät keskustelun hallitsevaksi tekijäksi, mutta erakkopeikko ei pahastunut laisinkaan. Jos Kapher olisi ollut luonteeltaan puhelias, hän ei olisi asunut yksin omalla saarellaan.

Bio-Klaani, käytävät

Majoitusjärjestelyt olivat mittava taakka, mutta Sulfrey oli silti saanut illan vapaaksi. Ylikomisario Harkel oli sanonut, että Sulfrey oli tehnyt niin hyvää työtä evakkojen maanalaisen koordinoinnin kanssa, ettei millään viitsinyt vaivata avustajaansa uudella logistiikkakaaoksella. Keltainen matoralainen otti lyhyen lomansa ilolla vastaan – hänellä olisi viimein aikaa tutustua Bio-Klaaniin. Sulfrey ihaili kovasti Klaanin historiaa ja erityisesti Toa Tawaa. Nui-Koron Siniviittojen toimistotyöntekijä oli jo pitkään suunnitellut lomamatkaa Bio-Klaanin kaupunkiin. Ja vaikka olosuhteet olivatkin valitettavat, ei Komau-kasvoinen matoralainen osannut olla innostumatta.

Ah, vihdoin, hän myhäili mielessään löytäessään määränpäänsä. Kuuluisa kahvio.

Matoralainen tallusteli maineikkaan ajanviettopaikan ovelle, ja tyrmistyi hiukan. Hän oli luullut evakkojen täyttämää Nui-Koroa ruuhkaiseksi. Kahvio osoitti hänen olleen väärässä.
”Glupsis”, hän nielaisi. Niin kovin täyttä.

Sulfrey meni sosiaalisissa tilanteissa lukkoon jo kotoisissakin oloissa, rauhallisina aikoina. Kauan odotettu, vieras, ilmapiiriltään monivivahteinen kahvio tulisi olemaan haaste. Matoralainen kuitenkin puri hammastaan. Hän oli odottanut paikallisen pannukahvin maistamista kauan, ja nyt siihen oli mahdollisuus. Haasteita päin!

Keltainentoran pujotteli väkijoukossa kohti tiskiä. Luultavasti. Paikka oli tupaten täynnä, ja useimmat ruuhkalaisista olivat Sulfreyta pidempiä. Päättäväinen ilme Komaullaan hän kulki hulinan läpi. Vaikka näköhavainnot olivat poissa pelistä, kuuloaistimukset auttoivat. Tilausten ääniä seuraten hän sai lopulta suunnistettua puiselle tiskille. Sen takaa häntä tervehti iloinen mutta silminnähtävästi ylityöllistetty Vortixx. Kolme muutakin hahmoa hääri tilausten parissa.
”Mitä saisi olla?” sinisilmäinen Vortixx kysyi kohteliaasti.
”Yksi kupillinen paikallista pannukahvia”, Sulfrey sanoi häpeilemättömän harjoitellusti.
Tiskin takana työskentelevä hujoppi nyökkäsi ja alkoi valmistaa Nui-Korolaiselle tämän tilausta. Sulfrey alko jo metsästää katseellaan istumapaikkaa. Niin kovin täyttä.

Pian hän kuitenkin havaitsi tutut kasvot. Ystävälliset kasvot. Hieman kiusallisen monisanaisen ja vähän höperön henkilön kasvot. Snowie vilkutti vilkkaasti matoralaiselle, Sulfrey heilutti takaisin. Kaksikko ei ollut ehtinyt vaihtaa juurikaan kuulumisia sitten pahan pormestarin pidätyshärdellin.
”Kahvinne, neiti”, kahvion Vortixx puhutteli kohteliaasti ja ojensi kupin matoralaista kohti. Sulfrey otti juoman vastaan, nyökkäsi kiitokseksi ja kaivoi esiin oikean määrän muttereita. Hän laski ne tiskille ja aloitti matkan kohti istumapaikkaa.

Kunhan en vain läikyttäisi kahvPAHUS! hän tuumiSADATTELI väenpaljouden läpi vaeltaessaan.

”Hei”, hän tervehti päästyään ikkunapaikkojen tykö.
”Terve!” Snowie iloitsi. ”Ha! Mahtavaa! Sinä olet leppoisan hiljainen”, lumiukko höpötti ja nyökkäsi Kapherin suuntaan. ”Ja sinäkään et paasaa turhia”, hän viittasi Sulfreyn suuntaan. ”Tulette varmasti mainiosti toimeen keskenänne! Uusia ystäviä!”

Matoralainen ja steltinpeikko katsoivat toisiaan. Kapher nousi pehmeältä tuoliltaan ja eri lajin edustajat kättelivät toisiaan.
”Sulfrey. Hauska tavata.”
”Kapher. Kuin myös.”

Telakka

Tongu seisoi Tehmutin kanssa päätoimiston virkaa toimittavassa sotkuisessa huoneessa, jonka valtava nojatuoli oli työnnetty seinustalle suurikokoisen päämiehen työmatkan ajaksi. Edessään heillä oli lista. Lista heistä, jotka eivät palanneet. Toranga oli uponnut, ja sen kohtalo oli kova isku niin Klaanille kuin Telakallekin, mutta eniten sen menetys painoi Tongua. Suuri ilma-alus oli ollut kykloopille kuin oma lapsi. Sisimmässään jätti kuitenkin tiesi, että lähinpämä omaa lasta hänelle olivat alaisensa Matoranit. Ja heitä oli kadonnut metsikön tai iäisyyden kätköihin aluksen mukana.

Vallalla oli tietämättömyys. Tehmut sanoi olleensa varma, että Torangan kapteenina toiminut Mahba oli menehtynyt taistelussa. Tongu ei kysynyt enempää. Vanha Matoran tunsi kansansa paremmin kuin valtava kyklooppi, vaikka Tongu olikin viettänyt suurimman osan elonsa päivistä pikkuväen keskuudessa. Tehmutin ei tarvinnut sanoa, ettei Mahba toivoisi heidän surevan tai että hänen hartain toiveensa olisi, että taistelua jatkettaisiin. Telakan öljyisissä höyrysyövereissä oli oma henkensä. Lista arkistoitiin. Läheiset selvitettiin. Matoran ja kyklooppi nyökkäsivät toisilleen ja postuivat. Kuolleiden kunniaksi kohotettaisiin malja Klaanin henkisen elämän ehdottomassa keskuksessa.

Kahvion ovi aukesi ja sisään astui kaksi täysin erilaista hahmoa. Heitä kuitenkin yhdisti musta olkanauha, joskin suuremman ukon nauhasta olisi saanut saksilla ja ompelutarvikkeilla tehtyä liivipuvun pienemmälle. He kumarsivat nopeasti kassaneitimatoranille, joka nyökkäsi takaisin. Miellyttävää ja mielenkiintoista seuraa löydettyään he kävivät pöydän ääreen. Kyklooppi ja Matoran istuivat nojatuoliin, isompi laiskanlinnan syvyyksiin ja pienempi isomman polvelle. Tarjoilja toi isolle pienen tynnyrin, johon oli kauniisti askarreltu kahva. Pienempi sai teepumpun ja soman kupposen, jossa oli telmivien muakanpoikasten kuvia. Molemmat hörppäsivät ja kiinnittivät sitten huomiota pöydän ääressä istuviin kuomiin: Keltaiseen matoran-neitoon, isoon valkoiseen leppoisaan peikkoherraan sekä virnistävään lumiukkeliin.
”Hei te! Hauska saada lisäseuraa. Aloin jo pelätä, että olen liikaa äänessä” Snowie höpäji hilpeänä. Sitten hän huomasi Telakan poikien suruasusteet ja hänen leveä hymynsä rauhoittui hieman. ”Otan osaa.”

“Mahban ja Torangan muistoksi”, Tongu sanoi. Kapher, Sulfrey ja Snowie olivat kuulleet, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut. He nostivat kuppinsa kunnioittaen ja hörppäsivät syvään. Tongun kitusiin katosi ainakin kaksi litraa inkivääriolutta. Ryystettyään hän laski tynnyrin pöydälle.

“Minä olen Tongu ja tässä on Tehmut”, hän sanoi kääntyen kahden uuden tuttavuuden puoleen, “Lumiukon ystävät ovat minunkin ystäviäni.”
”Kapher”, sanoi Kapher.
”Sulfrey”, sanoi Sulfrey.

“Just”, Tongu sanoi, “Hip hei vain.” “Mukava tavata”, Tehmut sanoi ja kumarsi hieman Tongun polvelta.
”He ovat oikein mukavia kun heihin tutustuu”, lumiukko puhui hiljaisempien ystäviensä puolesta. ”Ja kun en puhu heidän puolestaan, ehe. Anteeksi.”
”Kunhan et ota tavaksi”, Kapher hymähti ja kulautti teensä loppuun.

“Sinunlaisesi iso ja oikein mukava peikko olisi takuulla hyödyllinen meillä Telakalla”, Keetongu sanoi peikolle, “sillä olisi kätevää, jos meillä olisi lihasmassallisesti muitakin kykeneviä työläisiä kuin minut; ja usko tai älä, mutta minun pitäisi hoitaa myös paperihommia! Nostimme hiljattain rannikkovesistä tonnikaupalla torakoiden romumetallia, ja sen varalle on suunnitelmia.”
”Hmm. En ole kaksinen rakennusmies, mutta kyllä minä saan tavarat kulkemaan paikasta toiseen”, Kapher myönsi. ”Josko tulen paikalle jo huomenissa? Ei täällä rauhassakaan saa olla, niin olenpa edes hyödyksi.”

“Työssä mieli lepää”, kyklooppi sanoi ja hörppäsi oluttaan.

Admin-aukio

Keskusaukiolla oli eläväisempää kuin hetkeen. Syynä tähän oli tietenkin se, että Klaanin kaupungin elävien sielujen määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti. Torakat olivat pudonneet niskan päälle periferiassa ja Nui-Korossa pohjoisen väki oli valunut viimeiseen turvapaikkaan Bio-Klaanin muurien sisäpuolelle. Nyt kuitenkin muurit meinasivat pullistua. Majoituskuviot olivat akuutein järjestelykysymyksistä, ja huomattava osa niin Telakan kuin muidenkin julkisten laitosten tiloista oli otettu evakkokäyttöön. Torangan menetys oli tuonut paja- ja lentohallikompleksiin lisää tilaa, mutta toisaalta myös uusi suuri rakennusprojekti vei osansa. Kaikki siirtolaiset eivät kuitenkaan viihtyneet sisätiloissa, ja moni olikin pystyttämässä muurien ulkopuolelle poroaitauksia ja mehiläistarhoja. Saaren eteläosien nurmikentät eivät olleet porojen ykkösravintoa, mutta ainakin aidat estivät niitä karkaamasta takaisin pohjoiseen Nazorakien iltapalaksi. Poronlihan puute olisi ollut suuri menetys alati tiukkenevassa ruokatilanteessa.

Matoranmeren yllä liikkui hitaasti edeten neljä pidempää hahmoa. Ma-Wetin kaluamisesta toipuvat klaanin Toat Samol ja Iniko opastivat pohjoisen sankarikarpaaseja Muothkaa ja Korpraunia kohti linnoitusta ja kuuluisaa kahviota. Iniko oli Klaanin Matoran-väelle kaikkiaan hyvin tuttu kasvo, ja useimmat tunnistivat jo Samolin, mutta kaksi muuta herättivät ihmetystä kantaväestön keskuudessa. Harva oli nähnyt aiemmin Korpraunin neljäntuulenhattua, joka kiven Toan selässä pitämien moniviiristen keihäiden kanssa teki hänestä hyvin pitkän näköisen. Maan Toa Muothka ei ollut ihan niin värikäs ilmestys, mutta herätti silti kummastuneita ja ehkä hieman pelokkaitakin tunteita. Toan naamiosta kasvoi pitkät poronsarvet, hänen naamionsa leuasta lähti pitkä parta tai tuskisvaate ja hänen lommoinen kirveensä oli vielä kuivuneen torakkaveren tahrima. Toa oli kuin Matoran-raskasyhtye Lörden äänilevyn kansitaiteesta. Sankarien omien kylien väki kuitenkin tervehti heitä kuin aina ennenkin. Heille huopakoristeet ja poronsarvet olivat merkki siitä, että maanpaosta huolimatta kotiseutua ja kulttuuria ei oltu unohdettu.

Linnoituksen korkeimmassa pinaakkelissa Admin-tornin huipulla liehui Klaanin oma Nöpö-lippu, mutta solidaarisuussyistä vartiotorneissa heilui Nui-Koron Hahnah-rapu ja Pohjolan trikoloriviiri, auringonnousua kuvastavat päällekkäiset sininen, punainen ja keltainen. Kylänvanhimmat ja valtuutetut pitivät neuvonpitoa Adminien tykönä. Neljä Toaa aikoivat kuitenkin vahvistaa kylienvälistä kumppanuutta uusrahvaanomaisemmalla tavalla. Kahvion ovi narahti auki. Paikka olikin taitavasti täytetty. Iniko edellä neljä Toaa luovivat läpi biomekaanisten heppujen tungoksen ja löysivätkin lisää tuttuja naamoja ikkunapöytien luota. Evakoitumisessa auttanut iso keltainen kyklooppi istui isossa laiskanlinnassa ja tervehti tulijoita. Hänen polvellaan istui teetä ryystävä vanha Matoran, joka kantoi kasvoillaan violettia jaloa Hunaa. Toisessa nojatuolissa istui ajatuksissaan valkoinen steltinpeikko, joka oli vain vähän keltaista jättiä pienempi. Seurueessa oli myös iso valkoinen möykky, joka oli ollut mukana Nui-Koron operaatiossa sekä naispuolinen komaukasvoinen Matoran. Toat istuivat alas vapaille tuoleille, lukuun ottamatta Samolia, joka istui matoran-koon jakkaralle, lyhyt kaveri kun oli.

”Tämä on siis paikallinen juottola”, Korpraun sanoi katsellen ympärilleen. Paikassa oli monenlaisia sisustuselementtejä, ja jokainen pystyi löytämään sieltä jotakin omanlaistaan ja saamaan vielä kaupan päälle koko joukon omituisuuksia.

”Näyttää enemmän ravintolalta, ja kyltissä luki kahvio. Minä en kaipaa etelän papujuomia, mutta kylmä kalja kelpaisi”, Muothka murahti. Toan leveät sarvet olivat tökätä Kapheria silmään.

”Me nautimme juuri makoisaa inkivääriolutta, ja se jos jokin pitää kuoman liikkeessä!” Lumiukko totesi iloisesti. Tongun toisessa kädessä oli pientä tynnyriä vastaava kolpakko. Iso kyklooppi imi paljon nestettä, mutta jatkuva kahviossa ravaaminen olisi sillä kulutuksella käynyt pitkän päälle ratasmassin kohtaloksi. Nyt telakan johtomiehellä oli kuitenkin syynsä nostaa malja.
”Inkivääriolut on hyvä”, Korpraun sanoi ja heilautti viirinauhansa olkapäänsä taakse. ”Tulijuuri lämmittää syyskylmällä”. Muothka nyökkäsi hyväksyvänä.

Hunapäinen Matoran nosti katseensa Toiin ja hieroi leukaansa. ”Hei, etkös sinä ole Korpraun? Muistan sinut kun kävin nuorena Askelmalla Kane-rakaravaanin mukana! Olit silloin tosin Matoran, ja taisit urheilla aika tavalla!”

Korpraunin ja Muothkan katseet kääntyivät Tehmutia päin. Korpraun pinnisteli muistiaan. Matoran-vuosina kaikki oli ollut yksinkertaisempaa ja vapaampaa, mutta elementtivoimien ja naamiovoiman käyttökyvyn tuoman huvin takia Toa ei olisi valittanut nykytilanteesta. Mutta hänellä oli tosiaan muistikuva Kane-rakaravaanissa lannanluojana olleesta seikkailevasta Onu-Matoranista.

”Ah… Tehput? Naamiosi oli silloin lyhyempi. Hunassa on kyllä tyyliä!”

”Tehmut, jos saan sanoa! Vai että Toa-sankari! No, ei ole ihme, että Kurmana valitsi sinut turagoituessaan. Se Pohjankisojen seitsemänsadan metrin heitto jäi tosiaan historiaan!”

Korpraun hymähti. Oli hauska kuulla, että joku paikallinen tunsi heidän kylänsä historian. Tämä Matoran oli selvästi vanha, mutta ei samalla tavalla käsittämättömän ikivanha kun legendojen hengenmiehet. Tälläisten tyyppien perinteen ja muistojen säilyttäminen teki saaren Matoran-kulttuurien varjelemisesta tärkeää. Ja jos Toat eivät suojelisi sitä, kuka sen tekisi?

Myös Muothka oli huomannut tutun hahmon. Tämä kuitenkin istui nurkkapöydässä ja poltteli (kassaneidin ärtymykseksi) isoa piippua. Hahmo ei ollut Matoran vaan Toa, tulen Toa, jonka punaista naamiota ei voinut tunnustaa, sillä sen peitti suuri tuhkakarhun nahasta peitetty huppu. Piipun polttaminen ei ollut lainkaan haitaksi Toan terveydelle, sillä kopassa paloi pelkkä tuli. Sen sytyttämiseen ei oltu tarvittu tuluksia. Muothka viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Hieman vastahakoisen näköisesti Toa Ursanga hinasi tuolinsa pöytäseurueen laitamille.

”Sinäkin tulit siis tänne”, Muothka kysyi hiljaa tulisoturilta.
”Vasten tahtoani. Toteutan kylänvanhinten päätöstä”, Ursanga vasti korottamatta ääntään.

Muothka katsoi Toa-veljeään silmiin. ”Ei meistä kukaan jättänyt maitamme ja wahejamme mielellään. Tämä on ainut tapa säilyttää päämme ja historiamme, ja tiedät sen hyvin.”

”Pakoilemme luolissa kuin Kofo-Jagat! Vaikka kestäisimme näiden muurien alla, luuletko, että vainolainen tylsistyy ja poistuu kotikylistämme? Olemme hyljänneet kotimme ja kotamme. Tiet pohjoiseen on suljettu ja me olemme ulkopuolella. Eikä tämän porukan sotavoima riitä hyökkäykseen vihollisen sydänjuurta vastaan. Olemme loukossa”, Ursaga sanoi ja katsoi kopeana rentoutuvia Klaanilaisia.

”Itse asiassa, teimme iskun pesän sydämeen jokin aikaa sitten”, Tongu huomautti. Se oli ollut hyvin kummallinen tehtävä, eikä kyklooppi olisi osannut kertoa tarinaa tarkasti. Paksu ja tunkkainen luolailma ja Makuta Nuin läsnäolo eivät olleet tehneet hyvää mielenrauhalle.

”Ei tainnut olla täysi onnistuminen, kun kerran ötököiden valta sen kun kasvaa”, Tulen Toa vastasi ja mulkaisi Tongua.

”Ei tainnut”, Tongu vastasi, ”pakko myöntää.”

Tehmutin kanssa jutustellut Korpraun kääntyi myös uuden Toan puoleen. ”Kas tere, Ursanga”, kiven Toa tervehti tuttua naamaa. ”Miten nallet jaksavat?”

”Käskin tuhkakontioiden löytää turvansa erämaasta”, Ursanga kertoi, ”Ne käyvät talviunille ennen pitkää, toivon mukaan vatsat pullollaan kitiiniproteiineja. Mieleni olisi ollut jäädä heidän seuraansa.”

”Ainakaan niillä ei ole pulaa riistasta, jos vain eivät osa liikaa osumia kivääreistä”, Muothka totesi, ”rinteet ja metsät kuhisevat torakoita kuin mitäkin mäntypistiäisiä.”

”Ja väki olisi voinut olla vähän peloissaan jos olisit tuonut karhut kaupunkiin”, Korpraun lisäsi.

”Enemmänkin kontiot olisivat tunteneet olonsa epäluonnollisiksi kaupungissa”, Ursanga vastasi, ”ne ovat oman itsensä herroja, eivät kuten teidän kylienne porot ja mehiläisten yhdyskunnat.”

”Minä ainakin tunnen oloni vähän turvallisemmaksi, jos nallesi ovat vihollisiemme takalinjassa”, Korpraun sanoi vilpittömästi. Toan kurkkua kuivasi kaupungin katupöly ja kahvion sohvatomu. Valkoinen möntti oli kuitenkin sanonut hakevansa Toille inkiväärioluset mieheen, ja Korpraunin tulevaisuudenkuva olikin melko toiveikas.

Juoksupojaksi tarjoutunut lumiukko laski oman kolpakkonsa pöydälle ja nousi sohvalta.
”Vastineeksi saatte kertoa kansanne parhaat tarinat. Nämä nallet kuulostavat eri vinkeiltä,” Snowie hihkui. Hän oli matkannut halki saaren vanhoja tarinoita kuunnellen, mutta intoa jutuille riitti vielä. Varsinkin nyt, kun niitä saattoi kuunnella kotoisan kahvion mukavuudessa.

Voi veikkoset, hän riemuitsi mielensä sisällä. Juuri tätä hän oli kaivannut: leppoisaa oleilua uusien ja vanhojen ystävien kanssa. Mainio ilta.

Oranssinenä pujotteli väkijoukon seassa. Se sinänsä kiusallinen tosiseikka, että puolet Snowien massasta oli jossain päin Lehu-Metsää, oli väenpaljoudessa oikeastaan aika kätevää. Mahaa ei täytynyt vetää niin sisään.

Snowie oli juuri pääsemässä tiskin luo, kun pitkä hahmo tukki hänen tiensä. Same seisoi lumiukon edessä.
”Terveeks! Ehdit sinäkin sitten tänne, luulin että sinul-”
Moderaattori tarttui pulleroa napakasti ranteesta.
”Tule mukaani”, maahai sanoi hiljaa.
”Eäh? Meillä on tuolla ikkunan tykönä hyvä meininki, liity ihmees-”

Selakhilaani vaiensi keskustelukumppaninsa katseellaan. Snowie ei pitänyt tästä lainkaan.
”…mitä tapahtuu?” lumiukko kysyi. Hänen iloinen kahvioiltansa meni tosi ikävään suuntaan.
”Tahdomme puhua sinulle”, Same murahti.
”Tervetuloa juttelemaan! Istumme hyvässä seurassa”, Snowie yritti vielä. Alkoi kuitenkin olla selvää, että rennot illanistujaiset olivat hänen osaltaan ohi.

Same ei vastannut, vaan kääntyi kannoillaan ja alkoi vetää lumiukkoa perässään kohti kahvion ovia. Snowie katsoi haikeasti ikkunapaikkojen tykö. Tongun ja Kapherin suuret hahmot näkyivät tänne asti, ja muidenkin äänet kantoivat metelin yli.

Jää kavereilta juomat saamatta, Snowie huokaisi mielessään.

Klaanon Rope

Kapteeni

7 kommenttia

Steltin ja Xian välinen merialue, noin kaksikymmentä vuotta ennen Ath-Koron välikohtausta

Ilmaa tieltään riipivä moottorien jylinä olisi kuurouttanut kenet tahansa valkoisen, uutuuttaan kiiltävän ilmalaivan halkoessa kesäisen kirkasta taivasta. Laivan molemmille sivuille kiinnitetyt tehokkaat jetit kiidättivät virtaviivaista teknologista saavutusta halki korkeuksien vauhdilla, jollaista ei oltu ennen nähty. Aluksen nimi oli KMS Advancement ja aluksen vasempaan kylkeen, aivan tuon sinisen, kauniisti kirjoillun tekstin viereen oli maalattu ylväänä liitelevä Ko-Metrulainen jäätikköhaukka. Vaikka kaukana aluksen alapuolella siintävä meri oli enää vaivoin näkyvissä, oli ilmanhalkojan kurssi edelleen suunnattu aavistuksen yläviistoon. Ilmalaivan keulan, miltei kokonaan lasisen ohjaamon kimpussa hääräsi useita sinisiin ilmavoimien hattuihin pukeutuneita Matoraneja.

Kahden ohjaussauvan kimpussa hääräävä pilotti kääntyi tekemään kunniaa, kun ohjaamon ylöspäin aukeava liukuovi hänen takanaan sihahti auki ja pitkään laivastonsiniseen takkiin pukeutunut jään toa astui sisään. Teleskooppisilmällä varustettu valkoinen Volitak skannasi nopeasti ohjaamon ja siirsi sitten huomionsa Hau-kasvoiseen pilottiin.

“Miksi olemme vaihtaneet kurssia, ruorimies? Meidän kuuluisi olla jo puolimatkassa kohti kotia. Sen sijaan navigaattori Kirrahe kertoo minulle, että olemme keskellä merta, kaukana kaikista tunnetuista lentoreiteistä.”

Pilotti laski kätensä otsaltaan ja vastasi selkä suorana kapteeninsa kysymykseen.

“Herra kapteeni. Perämies Neji kertoi meille reitistä, jossa merituuli olisi jopa 56 prosenttia normaalia heikompaa. Pienestä kierrosta huolimatta hän uskoi parempien sääolosuhteiden vauhdittavan matkaamme useammalla tunnilla ja pienemmän polttoaineen kulutuksen myötä voisimme kokonaan jättää Xian telakkapysähdyksen välistä, herra kapteeni.”

Kapteeni kurtisti kulmiaan selityksen kuullessaan. Perämies Neji painoi kasvojaan alemmas ohjaamon vasemman laidan kontrollipaneelillaan. Kapteeni ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittämään huomiotaan tähän, kun pilotti jo jatkoi selitystään.

“Kaikki näytti menevän suunnitelman mukaan, kunnes sensorimme paljastivat… vähän kaikkea.”

Kapteeni näytti kummastuneelta. Pilotti kiskoi juuri printteristä ulos sujahtanutta kapeaa paperiliuskaa ja sulloi tätä kapteenin ojennettuihin käsiin. Volitakin teleskooppisilmä alkoi välittömästi ahmimaan informaatiota pilotin raportista.

“Radioaaltoja… gammasäteilyä… elektronista toimintaa ja pienen kaupungin kokoinen lämpöjälki. Mitä hittoa tämä oikein on?”

Pilotti viittoili kapteenia mukanaan ohjaamon kärkeen, jossa kaksikko käänsi katseensa aluksen menosuuntaan. Nyt pilvien sisällä edelleen korkeuksia kohti kiitävä alus oli ohjaamon matoranien mukaan lähestymässä uutta määränpäätään.

“Herra kapteeni, olemme Pimeyden Metsästäjien alueen ytimessä. Ajattelimme, että kyseessä saattaisi olla edelleen toimintakuntoinen sota-ajan taistelutorni.”

Perämies Neji oli tällä välin kerännyt rohkeutensa ja astellut kaksikon taakse, jatkaen siitä, mihin pilotti oli jäänyt.

“Sitten tarkastimme tutkamme uudelleen ja huomasimme, että… mikä ikinä tuolla onkaan. Se ei ole meressä… se näyttää siltä kuin se olisi… olisi…”

“Pultattu maailmakupolin kattoon…”, pilotti täydensi.

Kapteeni loi merkitsevän katseen vuorollaan molempiin juuri puhuneisiin matoraneihin ja kiinnitti sitten taas katseensa huolestuneena kohti ohjaamon ikkunaa. Hetken aikaa moottorien ja ohjaamon laitteistojen tasainen hurina oli ainoa toan ja matoranien ympärillä kaikuva ääni. Jokaisen matoranin katse oli naulittuna kapteeniinsa, joka punnitsi juuri saamaansa informaatiota tarkasti. Pilotti ja Neji vilkuilivat tosiaan huolestuneina. Kapteeni oli sulkenut silmänsä ja ristinyt kätensä.

“Jos… jos… hmm.”

Hiljaisuus jatkui taas hetken. Kapteeni avasi silmänsä ja kääntyi selkä ikkunaa kohti, puhutellakseen miehistöään.

“Jos kyseessä on todella metsestäjien sotainstallaatio, meidän on parempi varautua. Ohjatkaa 25 prosenttia työntövoimasta kilpiin. Lähestytään kohdetta varovaisessa kolmenkymmenen asteen kulmassa. Ilmoittakaa tilanteesta alakansille. Tahdon kaikki aseet tulitusvalmiuteen.”

Matoranit nyökkäilivät ja palasivat paneeleilleen, samalla kun Neji kumartui mikrofonin ylle informoidakseen muita osastoja annetuista käskyistä. Kapteeni asteli pilotin paneelin taakse pultatulle toa-kokoluokan tuolilleen ja istui odottamaan tilanteen kehittymistä. Samaan aikaan kiitävän aluksen alapinnasta esiin liukuvat ohutpiippuiset raidekanuunat valmistautuivat vastaanottamaan mahdolliset vihamieliset kohteet.

“Muistakaa, miehet ja naiset: Me lennämme Metru Nuin kilpien alla, emmekä halua aiheuttaa poliittisesti ikävää tilannetta avaamalla tulta metsästäjien päälle.”

“Mutta?”, Pilotti kysyi, päätellen kapteeninsa äänensävystä hänellä olevan lisättävää.

“Mutta… maailman kattoon pakeneminen on epäkäytännöllistä, vaarallista ja teknisesti äärimmäisen haastavaa. Näin perusteellinen piiloutuminen ei lupaa hyvää. Eikä se ole lainkaan metsästäjien tapaista… meidän on varauduttava kaikkeen.”

Naispuolinen, Kirraheksi kutsuttu le-matoran kapteenin takana pureskeli sormiaan. Neji oli uppoutunut huolestuneeseen kuiskutteluun toisen mirukasvoisen ko-matoranin kanssa. Hiljaa Advancementin miehistö odotti nousua pilvien yläpuolelle. Kapteeni oli ristinyt sormensa, odottaen kärsivällisesti ja kylmänviileästi.

Pilviverho aluksen edessä alkoi ohentua. Kirkkaat valonsäteet tunkeutuivat aluksen ohjaamoon, saaden osan matoraneista peittelemään säteitä käsillään. Pilotti kääntyi kapteeniaan kohti päättäväisen ilme kasvoillaan.

“Kapteeni, olemme perillä.”

Kapteeni kumartui eteenpäin tuolissaan, teleskooppisilmän villiinnyttyä, sen yrittäessä tarkentaa kaksoisaurinkojen täyden säteilyn pommittaessa ohjaamoa. Aiemmin sormiaan narskutellut Kirrahe näppäili paneeliaan ohjaamon takaosassa ja ohjaamon ikkunoiden väliin rakennettu himmennin alkoi laskeutua miehistön silmien suojaksi.

“Aurinkokilvet päällä. Tarkennetaan kohteeseen.”

Digitaalinen tähtäin oli ilmestynyt himmennettyyn ikkunaan. Aluksen tietokone alkoi automaattisesti hakemaan kohdettaan valomeren keskeltä. Muutaman sekunnin etsinnän jälkeen tähtäin jähmettyi ja sen keskellä siintävä kohde alkoi hiljalleen tarkentumaan. Muutama matoran haukkoi henkeään, suurin osa hiljeni pelonsekaisesta kunnioituksesta. Kaukaukasvoinen le-matoran oli taas paneelinsa kimpussa, suurentaen aluksesta aukeavaa näkymää digitaalisesti.

Matoranien aiemmat spekulaatiot osoittautuivat todeksi. Molemmat spekulaatiot. Metsästäjien sotatorni. Pilvenpiirtäjän mitoissa kohoava teräksinen tukikohta sojotti ylösalaisin maailmakupolin katosta. Neljä nivellettyä jättimäistä jalkaa pitivät tornia pultattuna kiinni maailman katossa, saaden pienen valtion kokoisen tukikohdan näyttämään jättimäiseltä mekaaniselta hämähäkiltä, joka uhkasi painovoiman lakeja teknologisella mahdillaan.

Advancementin ohjaamo oli pysähtynyt. Järkytyksestä lamaantuneet miehistön jäsenien kasvot tuijottivat edessään aukenevaa mahdottomuutta täydessä hiljaisuudessa. Lieriömäinen torni näytti olevan täynnä valoja, tornin pinnanmyötäisesti liukuvia tykkitorneja ja valtavia kirkasta ainesta pumppaavia putkia. Karmivat yksityiskohdat jäivät kuitenkin Advancementin kapteenin prioriteeteissa sijalle kaksi. Jään toa oli noussut seisomaan, osoittaen sormellaan kohti sotatornia.

“Navigaattori. Kohteen ympärillä parveilevat nopeat kohteet. Saatko tarkennettua yhteen niistä?”

Kauhusta edelleen jähmettynyt Kirrahe pyöritteli ensin päätään ja todellisuuteen palattuaan antoi ikkunan tarkentimelle uuden käskyn. Muutamaa sekuntia myöhemmin miehistöllä oli tarkkaa kuvaa Advancementia kohti lentävästä pienestä punamustasta hävittäjästä. Kapteeni käänsi katseensa kohti pilottiaan. Pilotin kauhuksi kapteenin Volitakille oli noussut aivan uusi ilme. Epäuskoinen kauhu.

“Nuo… nuo eivät ole metsästäjien hävittäjiä.”

Matoranit vilkuilivat toisiaan. Kapteeni ei ollut ainoa, joka oli tunnistanut tornin ympärillä parveilevat koneet. Kapteeni laahusti jalat vapisten kohti ikkunaa, katse vilkuillen miehistön jäsenestä toiseen.

“Nuo ovat K-”

Keskelle Advancementin ohjaamon ikkunaa osunut ohjus höyrysti lasin silmänräpäyksessä ja sen luoma paineaalto sylkäisi edesmenneen ikkunan eteen astelleen Kapteenin väkivaltaisesti halki ohjaamon ja sen takaosassa sulkeutuneen rautaisen oven läpi aluksen käytäville. Paineaallon räjäyttämät ohjauspaneelit tappoivat niiden edessä työskennelleet matoranit välittömästi. Pilotti ehti juuri ja juuri nähdä silmäkulmastaan Nejin päättömän ruumiin lentämässä hänen ohitseen. Mutta jo samalla sekunnilla aluksen vauhdin ja sen keulan täydellisen puuttumisen summa kiskaisi loput ohjaamon matoraneista ulos ohjaamosta ja sitä myöten kohti pitkää pudotusta kohti varmaa kuolemaa. Suurin osa ulos kiskaistuista matoraneista menehtyi jo ilmassa viuhuviin tuhansiin punaisina hehkuviin ammuksiin ja leijuvaan metalliromuun. Viimeinen asia, jonka putoava Kirrahe näki ennen kuin yksi ennen Advancementin raidetykkiin kuuluvista paloista iskeytyi häntä kasvoihin oli, kun hopeisen sotatornin uumenista työntyi esiin valtava musta kiekko.

Kahdeksan, hopeista ja aseistettua Kanoka-kiekkoa muistuttavaa lentävää droidia oli ilmestynyt pilvistä samaan aikaan, kun koko tornia ympäröivien miehittämättömien hävittäjien armada oli päästänyt irti ohjuksisen voimansa. Advancementin kilvet, moottorit ja aseet repetyivät kappaleiksi sekunneissa, kun pienoiskokoinen laivasto sylki ammusvarastonsa uutuuttaan kiiltävän aluksen koneistoihin.

Sekä hävittäjien, että droidien tehtyä ensimmäisen ohilentonsa, täysin puolustuskyvytön ja liekehtivä aluksenraato kääntyi vähitellen kohti pudotusta. Mutta ennen kuin Ko-metrulainen mestariteos ehti vajota takaisin alla siintäviin pilviin, Kirrahen viime henkäyksillään näkemä musta kiekko aktivoitui. Sadalla painovoimakanokalla päällystetty levy kohdisti täyden voimansa vajoavaan alukseen ja samalla korviariipivä pamahdus täytti ilman, kun aluksenraato singahti sekunneissa halki ilman tornista kohonneeseen levyyn. Näytti siltä, kuin koko kupolista roikkuva rakennelma olisi tärähtänyt aluksen iskeytyessä painovoima-aseen pintaan. Iskun myötä raatoa ei enää tahtonut tunnistaa edes alukseksi. Vaakasuoraan levyyn kuin liimautuneet rippeet vetäytyivät hitaasti torniin, kiekossa kiinni olleen pneumaattisen varren painuessa takaisin sisään.

Pimeyteen repeytyi aukko ja himmeää valoa pääsi aluksen riutuneeseen runkoon sisälle. Mekaaniset hämärässä liikkuvat hahmot kuljettivat aluksen kasaan rutistuneesta seinästä leikattua palaa syrjään, samalla kun pitkä ja laiha hahmo astui alukseen sisälle. Hahmo pysähtyi aivan aluksen vastakkaisen seinän eteen ja pysähtyi odottamaan, kun kaksi uutta mekaanista palvelijaa asteli tämän perässä alukseen, kannettavat valonheittimet mukanaan. Kahta naksahdusta myöhemmin Vahkien osoittamat valonsäteet kohdistuivat aluksen seinään, jossa rautatangon vatsan kohdalta seivästämä toa roikkui omaa vertaan ulos yskien.

“Tämä oli aluksen ainoa selviytyjä, herra Purifier. Useita sisäisiä verenvuotoja ja ulkoisen objektin aiheuttama lävistyshaava molemmin puolin kehoa. Tärkeimmät elintoiminnot kuitenkin vakaat. Eliminoidaanko?”

Kolmen alukseen astuneen hahmon takana litteää kämmentietokonetta tutkiva vahki analysoi skannereiden antamaa infoa. Aluksen sisään astuneista pisin ja kapein asteli hitaasti kahden valonheitinvahkin parrasvaloihin. Pitkäraajainen oranssi kyklooppi tarkkaili edessään kiemurtelevaa kapteenia ainoalla punaisella mulkosilmällään. Purifier, suullaan, joka piraijamaisten hampaittensa perusteella ei kuuluisi olla kykenevä puheeseen, kuitenkin pysäytti vahkin ehdottamat toimet.

“Minä tunnen tämän. Sisukas yksilö… täydellinen lemmikki.”

Omiin nesteisiinsä miltei tukehtuva kapteeni yritti huutaa nähdessään Pimeyden Metsästäjän karmaisevan olemuksen, mutta huuto tukahtui inhottavaksi kurlaukseksi, samalla kun ylösalaisin roikkuva vammautunut ruumis yritti rimpuilla irti seipäästään. Purifierin silmä kiinnittyi toan kasvoihin, jossa vielä muutamaa minuuttia sitten sijainnut teleskooppisilmä nyt huusi poissaoloaan. Savuava reikä ja sen takaa pilkottava tulen korventama silmä kohtasi tuijottavan oranssin kykloopin.

“Paikatkaa ja heittäkää selliin.”

Irvistettyään vielä kohti kapteenia, Purifier kääntyi ja poistui aluksesta pitkin askelin. Kämmentietokonetta kantanut vahki viittoili tovereitaan laskemaan valonheittimet ja laskemaan puolirampa toa alas. Neljä mekaanista kättä tarttui kapteenin kehoon ja alkoi vetämään tätä irti rautatangosta. Kipu sokaisi toan mielen. Tämän pää retkahti kohti maata, kapteenin menettäessä tajuntansa.

Nykypäivä

Sotatornin alimmasta, aina pilvien ylärajaa hipovasta kerroksesta ulos tuijottava jään toa syytti jälleen mielessään iteään omasta tyhmyydestään. Hän olisi voinut paeta. Olisi voinut vain lentää pois. Hän olisi pystynyt siihen. Olihan toa käyttänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta hylätyn sota-aseman ja sen alusten pyörittämiseen. Mutta Purifierin tyrannia oli tehnyt tehtävänsä. Ennen niin ylpeä kapteeni oli varjo entisestään. Silmän kohdalta romuttunut voimansa menettänyt naamio, riutuneet lihakset ja metsätäjämestarinsa vuosien aikana tekemät kokeet olivat näännyttäneet toan kehon miltei olemattomiin. Mutta mieli Kapteenissa rikki oli. Pelko ja inho siitä, mitä hänen orjuuttava mestarinsa suunnitteli oli se, joka esti toaa pakenemasta. Ympärivuorokautinen kauhu, joka lamautti täysin ja alisti toan hyödyttömän ruumiin Purifierin sätkynukeksi.

Kaksikymmentä vuotta kidutusta, orjuutta ja säälimättömyyttä olivat muovanneet Kapteenista koneen Purifierin jo valmiiksi koneistettuun palvelusväkeen. Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin toa oli pysähtynyt ajattelemaan. Katsoessaan ulos tornin valtavasta ikkunasta Kapteeni muisteli sitä päivää, kun hän ja hänen miehistönsä ajelehti Purifierin kuollettavaan ansaan. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän uskalsi spekuloida sitä, missä hän olisi, jos sitä päivää ei olisi koskaan tapahtunut.

Mutta hyvin nopeasti toan takaa kaikuva lihan ja luiden rasahtelu palautti Kapteenin takaisin todellisuuteen. Toa vilkaisi taakseen ja silmäkulmastaan tämä näki, kuinka mustasta kiehuvasta kuulasta purskahteleva orgaaninen materia muodosti uutta lihaa Purifierin murskaantuneen, pöydällä makaavan luurangon päälle. Toa ei osannut selittää sitä. Ei sitä, miksi hän oli tehnyt, kuten käskettiin. Lentänyt aina eteläisille saarille asti hakemaan mestarinsa kirkuvia jäännöksiä.

Mutta samalla uudet ajatukset olivat nousseet toan mieleen. Killjoy. Mies, jonka hänen mestarinsa oli vannonut päihittävänsä oli poistunut paikalta hengissä. Xian vahkien pommikone siinsi vielä horisontissa siinä vaiheessa, kun toa oli kääntänyt Purifierin henkilökohtaisen hävittäjän kohti mereen sortunutta metsästäjien tukikohtaa. Kaikesta päätellen hänen mestarinsa ei ollut vielä kaikkivoipa. Toivonpilkahdus syvällä toan mielessä toivoi, että muutos olisi vielä mahdollinen.

Sitten toan hengitys salpautui ja ajatuksenjuoksu pysähtyi kuin seinään. Kapteeni tajusi, että hänen mestarinsa kirkuna oli loppunut. Mustavalkoinen pitkä hahmo seisoi hänen rinnallaan, tuijottaen kohti loputonta taivasta.

Kaksikko seisoi hetken hiljaa. Toa kuunteli kauhuissaan mestarina korisevaa hengitystä. Regeneraatio oli päättynyt. Purifier oli jälleen voimissaan.

“Yhdeksän ei riitä.”

Toa käänsi katseensa nöyränä kohti maata.

“Lo-loput ovat tulossa, Mestari. Vakoojamme onnistui karkoittamaan Bio-Klaanilaiset ennen Steltiä. Hän vastaanotti lisäjoukot ja on lähtenyt jahtiin.”

Purifier käänsi silmättömän katseensa vierelleen toan päälakea kohti. Kapteeni sulki silmänsä. Yleensä tässä vaiheessa hänen mestarina iski häntä. Potkaisi, tai kidutti. Vain, koska se oli Purifierin mielestä opettavaista ja tarpellista. Olihan toa tälle pelkkä orja. Sotasaalis. Lemmikki. Tällä kertaa iskua ei kuitenkaan tullut. Toa avasi silmänsä ja huomasi, että Purifier oli jo astunut pois ikkunan äärestä ja käveli jo kohti pimeän huoneen toisessa päässä hurisevaa hissiä.

“Lähetä viesti Sarajille ja käske, ettei hän tapa Killjoyta vielä. Hän on heikko ja minä tarvitsen kiven elinvoimaisena. Komentaja Cody saa hänet takaisin kuntoon. Ja kun Killjoy taistelee taas, me johdattelemme hänet luoksemme.”

Komentaja nyökkäili hiljaa, kuulostellen samalla mestarinsa loittonevia askeleita.

“Kyllä, mestari. Heti paikalla.”

Purifier vain murahti poissaolevasti ja hetkeä myöhemmin hissin loittoneva kolistelu kertoi toalle metsästäjän poistuneen tilasta. Komentaja huokaisi helpotuksesta ja nosti katseensa takaisin kohti loputonta horisonttia. Kapteenin riutunut musta käsi puristui nyrkkiin ja toa katosi takaisin ajatuksiinsa.

Klaanon Rope

Perillinen

8 kommenttia

Laboratorion seinille heijastuivat varjot. Niiltä valui veri.
Lattiaa ei enää näkynyt, kun Tohtori 006 kahlasi hädissään sakeassa vihreässä nesteessä. Hän hengitti raskaasti ja kompuroi väistellen sitä, mitä laboratorion katosta roikkui. Ketjut kalisivat ja naksuivat, kun jokin niistä roikkuva painava ja tumma sai ne huojumaan.
Joku kutsui häntä varjoista nimellä, joka ei ollut hänen.
”Ssssssssteeeeepheeeeeen…”
”Mene pois!” 006 vinkaisi hädissään, mutta ei tajunnut katsoa eteensä. Hän törmäsi yhteen niistä, jotka roikkuivat katossa ja kaatui vihreään järveen.
Neste syöksähti hänen kitaansa ja tiedemies halusi vain oksentaa. Veren rautainen maku täytti suun.
Noustuaan istuma-asentoon 006 näki, mihin oli törmännyt.

Mustat, tiedemiestakkiset nazorak-ruhot roikkuivat ketjuista löysinä. Niiden päiden kohdalla oli avonainen aukko. Aivot olivat muualla. Toisissa tehtävissä. 006 halusi vain pillahtaa itkuun.
Sinä tapoit meidät
”E-e-ei… se en ollut minä”, 006 sanoi hädissään ruhoille. ”Se oli hirviö! Se oli hirviö!”
Olisitko voinut estää?
006 jäi yksin pimeyteen kysymyksen kanssa. Se porautui hänen tajuntaansa kuin kirkas sininen valo, joka poltti hänen silmiään. Sininen valo, joka vei pois kielletyt ajatukset ja vaaralliset tunteet.

”En tiedä”, hän vastasi itselleen. ”En vain tedä.”

”Herra Tohtori?”

Nazorak-pesä, tiedeosasto

Sanat vetivät nazorak-tiedemiehen takaisin todellisuuteen usvasta. Hän hätkähti, kun syyttävät sumeat hahmot muuttuivat laboratorion steriiliksi valkoisuudeksi. Vaaleanruskea tiedemies loikkasi pystyyn tuoliltaan ja kääntyi puhujaa kohti. Neljä kättä napitti hätäisesti valkoista suojatakkia, joka oli melko asiattomasti auki.
”M-mitäh?” 006 sai soperrettua laboratoriossa seisovalle valkoiseen suojapukuun sonnustautuneelle nazorakille. 006 näytti ärtyneeltä. ”Mitä sinä täällä teet?” hän sai lopulta tuhahdettua, ja säikähti itsekin kuinka vihaiselta kuulosti.

”Pahoitteluni, herra Tohtori”, edessä könöttävä tiedeupseeri mähmi hieman pelästyneenä, ”ette vastanneet koputukseen.”
006 häkeltyi ja suki sormillaan otsaansa. Kuinka kauan hän olikaan könöttänyt tuolissaan? Hän oli aivan varma, että oli käyttänyt aamupäivän tehokkaaseen työntekoon.
Nazorak katseli hätääntyneenä ympäriinsä. Kellon mukaan hän oli hävittänyt jonnekin kuutisen tuntia. Punakka nolous täytti tiedemiehen solakat kasvot.
006 tiesi, että ei ollut nukkunut viikkoihin kunnolla. Mutta hän ei ollut koskaan nukahtanut töidensä ääreen.

”Krhm”, 006 sanoi nostaen katseensa taas nolona alaisensa silmiin ja pakotti ääneensä sotilasmaista asiallisuutta. ”Teitte oikein. Oliko- oliko teillä minulle jotain?”
Tiedeupseeri nyökkäsi. ”Geeniteknologiaosastojen väessä on ollut tyytymättömyyttä. Joidenkin mielestä on kyseenalaista, että meidän täytyy luovuttaa tilojamme edesmenneen makutan… omien projektien takia. Uskoisin, että olisi resurssien kannalta tehokkaampaa kohdistaa kaikki huomio Uuden Sukupolven välineistön parantelemiseen.”
Tiedeupseeri korotti äänensävyään asiallisemmaksi ja kunnioittavammaksi. ”Mitä mieltä itse olette?”

”No…”
006 ei tiennyt, mitä ajatella. Hän oli luullut, että Abzumon kuolema olisi lopettanut hänen painajaisensa. Hän oli luullut, että uni olisi mennyt pois. Uponnut mereen saman miehen kanssa, joka oli uhrannut hänen tiederyhmänsä Uuden Sukupolven eteen.
Hirviön, joka oli avannut 23:n lahjakkaan tieteilijän pään ja sijoittanut aivot uuteen paikkaan. Toisiin tehtäviin.

Unet eivät olleet menneet pois. Revityt ruhot syyttivät häntä joskus hereilläkin. Abzumon hyytävä nauru kaikui hänen päässään edelleen. Siksipä vielä vähemmän häntä kiinnosti jatkaa Uuden Sukupolven parissa työskentelyä. Sekin oli lopulta Abzumon lapsi.
Kuten me kaikki, 006 tajusi, ja kylmät väreet tanssivat selkärangassa. Hän oli miettinyt sitä jo kauan. Mikä muu selittäisi sen, kuinka hyvin Abzumo tunsi rodun biologian?

Ajatus jäi hautumaan 006:n pääkoppaan. Se oli kaikin puolin vaarallinen, eikä vain sitä.
Myös pelottava sillä tavalla, joka sai tiedemiehen kyseenalaistamaan koko olemassaolonsa.
Ei. Ei hän voisi olla makutan perillinen. Ei hän voisi.

”… anteeksi”, 006 sanoi tajuttuaan, kuinka kauan oli ollut hiljaa. ”Luulen, että makutan projekteissa on jotain resursseja joita voisimme pelastaa. Tutkikaa asiaa.”
”… selvä”, tiedeupseeri sanoi miettien. ”Me tarkkailemme. Voinko poistua?”

006 myönsi luvan, ja tiedeupseeri oli kohta muualla. Nazorakien tiedeosaston ylin johtaja rojahti takaisin tuolilleen mietiskelevän näköisenä.
Hän ei ollut Makuta Abzumon perillinen. Hän ei suostuisi olemaan.
Katse kävi huoneen nurkasta nurkkaan. Ei hän ollut luonut vain pahuutta.

Seinät olivat täynnä valokuvia ja pohjapiirustuksia, joita 006 ei raaskinut heittää pois. Jokainen hänen projekteistaan oli hänelle kuin rakas lapsi. Vaaleanruskea tiedemies kurotti kouraansa seinälle ja otti sieltä alas muutaman merkittävämmän.

Sivuvaunullisen Kradzla-pyörän kuva ja kaavio toi hymyn pitkästä aikaa 006:n kasvoille. Musta kaunotar kahdelle matkustajalle oli ollut hänen esikoisensa ajoneuvosuunnittelun osalta, ja hän muisteli sen luontivaihetta lämmöllä. Valmistunut versio oli se, jolla hän oli lopulta saanut Kenraali 001:n huomion.
Toinen hänen varhaisista innovaatioistaan oli Zer-Tor 6.Z, yleiskäyttöinen työtraktori, jota käytettiin usein raskaiden Pesän sisäisten ja ulkoisten kuljetusten työjuhtana. Sinertävä väri oli vaihdettu vuosien varrella tummanpuhuvampiin sävyihin ja Imperiumin pyhään heptagrammiin.
Mutta nimi oli saanut pysyä.
Hänkin antoi omille lapsilleen nimiä, 006 sanoi, ja hymy hyytyi. ’Stephen’. Stepheniksi oli Abzumo häntä kutsunut. Purppuraisen hirviön synkkä perintö tanssi hänen tajunnassaan edelleen.
Oli aivan kuin kuolema ei olisi koskaan pysäyttänyt Makuta Abzumoa. Aivan kuin hän olisi jollain tavalla edelleen läsnä.

Ei, 006 sanoi itselleen pudistaen päätään syvään. Minä en ole sellainen.
Hän otti esiin seuraavan luomuksensa ja hörähti hieman. Kaikki hänen ajoneuvonsa eivät olleet nousseet kansakunnan teknologisen kehityksen huipuiksi ja Pesän toiminnan tukirangaksi.
Paperilla oleva asia ei ollut kansakunnan teknologisen kehityksen huippu tai Pesän toiminnan tukiranka. Mutta se oli hieno kuin mikä.
Ensivilkaisulla oli vaikea sanoa, miten kulkuväline edes toimi. Renkaita oli kaksi ja niiden päällä tasapainotteli pieni jalusta, jolla ajaja hädin tuskin mahtui seisomaan. Jalustasta ylöspäin törrötti ohjaustanko. Muuta ei käytännössä ollut. Käyttäjä vain loikkasi Seg-Weh 7000:n päälle ja nojasi menemään. Ei kieltämättä kovin vauhdikkaasti, mutta silti.

Heh. Abzumo ei tällaista olisi keksinyt.
006 siirsi kuvat sivuun ja katseli viimeistä paperia. Hän pudisti päätään.
Tohtorin ensiaskel bioteknologian suuntaan oli ollut virhe. Kieltämättä ajatus elävästä kulkuneuvosta oli ollut äärimmäisen kiehtova. Teoriassa. Käytännössä ei ollut välttämättä kovin ansiokasta, että ajoneuvolla oli oma tahto. Ja että se tarvitsi polttoaineen sijasta kiloittain meriruohoa tai levää.
Paperilla oleva asia oli jotain niin käsittämättömän typerää, että Tohtori 006 ei halunnut myöntää luoneensa sen.
Paperi kohtasi viiden sekunnin sisään pöydän alla olevan silppurin.
Toivottavasti noita ei ole enää missään tallella…

Torakkatieteilijä pyöri tuolillaan. Olihan se myönnettävä. Hän ei ollut luonut vain kulkuneuvoja.
Hän oli luonut aseita. Tappavia aseita, joita hän oli ollut testaamassa, ja jotka painoivat tuhansien imperiumin sotilaiden kämmenpohjaa tälläkin hetkellä. Mutta oliko se väärin?
Hän oli luonut aseet suojellakseen sitä olentoa, joka nukkui valtavassa kammiossa, jonne laboratoriosta oli näköyhteys. Olentoa, jonka sisuksista hän oli tähän maailmaan tullut.
Minä teen tämän suojellakseni Äitiä, 006 sanoi, vaikkakin pelästyi sanaa jota käytti. 000:aa. Tarkoitan 000:aa.
Minä en ole kuin Abzumo.

Mitä enemmän hän lausetta toisteli, sitä todellisemmalta se alkoi tuntua.

Minä en ole kuin Abzumo.

Minä en ole kuin Abzumo.
Sanoja toistellen 006 nousi tuoliltaan hitaasti ja käveli laboratorionsa läpi. Hän ohitti tyhjyyttään valkoisena hehkuvia pienempiä tutkimuslaitoksia. Läpäisi turvallisuuslukittuja alueita yhdellä kädenheilautuksella vartijoille. Lopulta hän päätyi valtavan pallomaisen kammion suurenmoiselle oviaukolle.
Vartija kyseli jotain suojavarustuksesta, mutta 006 ei välittänyt. Näyttämällä kulkukorttia hän avasi suuret rautaovet ja asteli sisään kammioon, jonka täytti vain himmeä valo ja jonka seinät kasvoivat tummaa, sykkivää massaa.

000 erottui edessä suurena. Silmätön olento hengitti niin kovaa, että huone tärisi. Sen hengitys oli raskasta ja vaikeaa. Mutta ainakin se nukkui, vaikka ei omasta tahdostaan. Suoniin työnnetty neste varmisti sen. Ja jos se ei riittänyt, riitti kevyt sähköimpulssi rentouttamaan lihakset, joita olento ei itse osannut rentouttaa.
Minä en ole kuin Abzumo.
Torakkatiedemies asteli lähemmäs. Hän tunsi pesämassan sykkeen jaloissaan. Syke yhtyi hänen omaansa. Se tuntui luonnolliselta, toisin kuin metalliritilät joilla hän yleensä asteli. Mutta hän ei osannut rentoutua. Hän vain katseli nukkuvaa petoa, josta oli peräisin. Nukkuvaa petoa, joka oli kahlittu paikoilleen jokaisesta mahdollisesta raajasta.
Minä en ole kuin Abzumo. Minä en ole kuin Abzumo.

000:n pää oli kymmenen metrin päässä hänestä. Hän tajusi vasta silloin, kuinka pieni oli.
Sinä toit minut tähän maailmaan. Minä haluan vain suojella sinua. Minä en ole kuin Abzumo. Minä en ole kuin Abzumo.
Syke tuntui jaloissa. Oli kuin hän olisi taas ollut toukka.
Minä en ole kuin Abzumo.

Tohtori 006 ei kestänyt enää. Hän käänsi kasvonsa kasvoille, jotka eivät edes katsoneet takaisin ja asteli pois sykkivältä ja lämpimältä lattialta takaisin metallisille ja kylmille. 000:n raskas hengitys katosi taustalta, kun suuren pallomaisen rakennelman metalliovi kalahti kiinni.
Uni säästää kivulta. Hereillä se kärsii.
Hän toisteli mantraa mielessään uudelleen ja uudelleen. Se alkoi tuntua niin todellisemmalta.

Jalanpohjissa oli taas kylmää ja metallista. Samoin oli kaikkialla muualla. Todellisuuden syke oli vaihtunut kylmän unenomaiseen.
Sellaisessa maailmassa oli helpompaa elää. Se ei herättänyt vaarallisia ajatuksia. Imperiumin vastaisia ajatuksia.
Tunteellisia ajatuksia.

Klaanon Rope

Intranet

8 kommenttia

Nazorak-pesät

Se oli selvästi elävä, mutta täysin vailla muotoa.

Tutkija 402 tuijotti hypnoottista luomusta lasin läpi. Vaati suurta harjaantuneisuutta olla kyseenalaistamatta akvaarion elämänmuodon puhtautta. Ajatuksiltaan heikompi olisi saattanut ihmetellä, miten neste oli Nazorak.

Keskiverto-Nazorak ei olisi ymmärtänyt luomusta. Mutta se ei haitannut. Keskiverto-Nazorak ei tiennyt tästä sotilaasta, joka ei hyökännyt panssarivaunussa kohti vihollisia, vaan neulassa kohti Imperiumin omia.

402 piti moiset ajatukset poissa mielestään. Se oli kuitenkin vaikeaa: työpöydällä hänen takanaan lojui harmaita naamioita. Joka ainoa niistä oli saman muotoinen – kaikki epäsymmetriset kasvot irvistivät samalla, elottomalla tavalla. Matoranien teknologiaa oli vaikea ymmärtää. 402 ei ollut varma, oliko se edes teknologiaa. Organismi oli kuitenkin saatu pysymään hengissä.

402 jatkoi työtään. Hän nousi tikapuille, jotka oli asetettu akvaariota vasten ja ripotteli ravintojauhoa nesteen sekaan. Koko hankkeen oli pitänyt päättyä jo kauan sitten, mutta nesteen annostelu oli keskeytynyt. Hidastunutta prosessia ei kuitenkaan keskeytetty.

Kahdeskymmenesviides soturi velloi tankkerissa.

Klaanon Rope

Sota on mahdollisuuksia

5 kommenttia

Klaanin saari
Taku-Koro

”Toivottavasti kukaan porukoista ei ole tarkkailemassa”, Ilevhov murisi skakdihampaidensa välistä.
”Se on vain bisnestä”, lohdutti aina-aurinkoinen Ikneram ja laski sinivihreät kristalliaurinkolasit silmilleen, jalokivisten kulmakarvaproteesien alle. Ne olivat ryöstösaalista neljän vuoden takaisesta keikasta Pohjoisessa.

”Ne ovat matoraneja. Pikkuväkeä. Lyhytjalkoja” skakdi murahti. Ilevhovin harjan yläosa oli katkottu, saaden aikaan vaikutelman hyvin lyhyestä skakdista.
”Ne maksavat. Maksavat ihan karzahnisti”, Ikneram rallatteli ja pyöritteli tahtorakinluista keppiään. Se osui yhteen kaksikon vahtimista puisista laatikoista ja lensi maahan. Mutisten skakdi kumartui ja nappasi sauvansa, luoden samalla silmäyksen laatikoihin. Kallisarvoinen sisältö oli edelleen siellä.

”Ja sitäpaitsi, meillä on oikea monopoli tässä. Jostain syystä biolinnassa kysyntä on naurettavan kovaa”, skakdi jatkoi hipelöiden aurinkolasejaan. Tämän synkkä kumppani murahti jotakin vastaukseksi ja katseli valppaana ympärilleen. Hänkin oli diplomaatti, kuten Ikneramkin, hän usein muistutti muita. Hän vain diplomatisoi asioita tuhkaksi Hagah-plasmakiväärillä. Vartija-kivääreitä pidettiin erittäin suuressa arvossa edelleen, vaikka he olivatkin ”taistelleet väärällä puolella”, kuten usein sanottiin. Ilevhovin kivääri oli tosin xialainen kopio-Vartija, mutta harjaantumattoman silmään se meni täydestä.

”Lisäksi, tällainen tilaisuus pitää hyödyntää”, aurinkolasiveikko jatkoi monologiaan. ”Meinaan, pojat pistävät kylän romuksi pian. Sitten on vähän paha tehdä enää bisnestä.”

”Kun Metorakk tulee, voimme vain ottaa mitä haluamme. Tämä on turhaa”, Ilevhov murahti.

”Ehkä sinä voit”, Ikneram pyöritteli keppiään. ”Mutta minä olen vastuussa Kenraalin bisneksistä. En ole silloin täällä polttamassa mukauta ja syömässä taloja.”

”Se on oma ongelmasi”, kalju skakdi vastasi.

”Hiljaa, barbaari”, Ikneram totesi sivistyneesti kun huomasi kahden matoranin astelevan pääkadulta kujalle. Hän asteli heitä kohti hymyillen hymyä, joka olisi murtanut kenen tahansa skakdin sydämen.

Matoraneilta se lähinnä mursi silmät. Ja uskon hyvyyteen.

”O-oletko sinä se”, rurukasvoinen matoran sopersi turvallisen välimatkan päästä. Tämän kumppani puristi kanoka-kiekonheitintä.

”Aivan oikein”, Ikneram huudahti. ”Olen mystinen kauppiaasi!”

Matoranien oli vaikea tulkita tilannetta. Kyseessä oli joko hirvittävä peto, joka teeskentelee outoa kauppiasprinssiä, tai sitten tosi, tosi epävakavastioettava skakdi. Kauppias-matoran alkoi katua koko osallisuuttaan koko juttuun.

”N-nuo laatikot ovat ne, mitkä pitää toimittaa Klaaniin?” matoran kysyi osoitellen varovaisesti lyhyttä skakdia ja laatikoita kohti.

”Teillä lienee rahat?” skakdidiplomaatti kysyi.

”Öh, tietty. Dumdul, anna salkku”, matoran sanoi, ja tämän vartija ojensi tälle nahkasalkun.

”Toimitatte nämä ostajalle linnakkeeseen. Saatte palkkionne häneltä.”

”Jjuu”, matoran sopersi ja antoi salkun. Ikneram tarkisti nopeasti sen sisällön.

”Oli ilo tehdä bisnestä kanssanne”, skakdi hymyili murhaten matoranit sisältäpäin. Hän kumarsi ja poistui paikalta toinen skakdi kannoillaan. Matoranit jäivät show’sta hämmennysksen vallassa tutkimaan laatikoita. Tavara oli sitä mitä pitikin, leipää ja leivonnaisia Allianssin kauppasaarron kuristamaan Klaanin linnakkeeseen.

Klaanon Rope

Accelerando

9 kommenttia

Kylmä tuuli pyyhki luodon kiviseltä rannikolta hiekkaa. Taivas oli tummanharmaa, ja aurinkojen lämmin valo siivilöityi pilvirintaman läpi vain hyytävän valkeana. Kaksi pitkää hahmoa rannikolla katseli odottaen merelle. Laineet liplattivat kylmästi.
Naistoa siirsi viittaa olkapäidensä ympärille suojatakseen itseään viiltävältä kylmyydeltä. Skakdi hymähti. Hän nosti pitkän takkinsa kauluksia tuulensuojaksi.

“Miksi hän yhtäkkiä päättää kutsua meidät”, Toa-nainen kysyi selkeästi tyytymättömällä äänensävyllä.
Skakdi ei vastannut, ja hymyili kumppanilleen. Toa-nainen ei päättänyt jatkaa.

He huomasivat jotain.
Oli vaikea sanoa, minkä suojissa se oli rantautunut. Rannan valkamaan oli ilmestynyt valkea vene, jonka puu oli kuollutta ja soutaja eloton.
Tummanvihreä, repaleinen kaapu otti tuulta vastaan, ja hihasta paljastuva tikkien peittämä nyrkki piteli kiinni hahmoa pidemmästä tummasta puuairosta. Himmeä silmien hehku katsoi kaavusta.
”Aika mennä”, lautturi sanoi alakuloisella vireellä. Kyse saattoi olla tuulesta, mutta puheessa oli jotain vikaa. Sheelika ei kuullut suun liikkuvan Nihilistin puhuessa. Ja hänen kuulonsa oli hyvä. Se oli aina ollut hyvä.
”Menkäämme siis”, Arstein nyökkäsi hymyillen ja tarttui seuralaistaan kädestä. He astuivat veneeseen, jonka airo sysäsi vesille.
Ja vedet kantoivat sen läpi Ikuisen.

https://www.youtube.com/watch?v=z0GZhCnN87I

Ovi sulkeutui toisaalla. Täällä se aukesi.
Sheelika räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän ei ollut varma, kuinka kauan siinä oli kestänyt. Hän ei ollut ollenkaan varma, kuinka paljon aikaa oli kulunut, ja mihin suuntaan se oli kulunut. Hän voi jopa hieman pahoin. Arstein laski kämmenensä Toan olkapäälle lempeästi.
Valkean veneen pohja suuteli rantaa ja eloton lautturi antoi matkalaistensa mennä. Sheelika katsoi taakseen katsoakseen Nihilistiä vielä kerran, mutta oli liian myöhässä. Lautturi veneineen oli jo mennyt. Kadonnut jälkiä jättämättä.
Toa ja skakdi katsoivat toisiaan hetken silmiin, ja skakdi hymähti hienostuneesti. “Muista olla kohtelias isännälle.”
Jalat kohtasivat rannan, silmät sen auringonpaisteen. Kävely jatkui kohti temppelin suuaukkoa.
Temppelin pimeys söi pian auringon ja sen lämmön.

He olivat kävelleet jo kauan hämärässä. Valokiviä oli käytetty säästeliäästi, ja painostava pimeys peitti tilan katon. Jos kattoa edes oli. Parhaiten valaistu oli marmorilaattainen lattia, jota pitkin Arstein ja Sheelika etenivät. Miehen ja naisen jalat astelivat vuorotellen punaisilla ja mustilla laatoilla. Shakkilautamaista kuviota jatkui loputtomiin, ja tilan avaraa akustisuutta rikkoivat paikoittain vain suuret koristeelliset mustat pilarit. Arstein ja Sheelika eivät nähneet, mihin ne päättyivät. Pimeys toimi tilan kattona, ja oli mahdotonta sanoa mihin tila loppui.
Vaellusta kesti hetken. Lopulta hämärässä tuli vastaan ystävällisesti hymyilevä punainen matoralainen, jonka kasvoilla oli Pakari. Zorak ja Avde nyökkäsivät toisilleen kevyesti. Zorakin katse siirtyi kuitenkin temppelimäisen tilan seiniin.

“Mielenkiintoista. Esi-metrulainen, otaksun? Hyvä ystäväni, makusi on ihailtava. Enemmän kuin mitä voin sanoa eräästä muusta.”
Kuka tahansa olisi ummistanut rivien välissä olevan ivan pilkkeet, mutta nämä kaksi hämärässä hiiviskelevät juonittelijat olivat tunteneet toisensa liian kauan.
“Se oli vitsi, kultaseni”, skakdi sanoi hänen seuralaiselleen. Varjossakin hän tiesi tuon piilevän ärsyyntymisen Toa-naisen tanakassa askeleessa, nuo arat kohdat joiden tunnusteleminen oli usein tuonut lievää iloa jokapäiväisessä yksitoikkoisuudessa.
“Kerro, hyvä Avde. Ovatko auringot nousseet lännestä? Luulin, että pidit enemmän roolista vierailijana? Mutta nyt olenkin täällä ihailemassa näitä upeita arkeologian ihmeitä.”

Avde naurahti kevyesti. ”Niin voisi kai sanoa, Arstein. Minusta tuntui, että oli minun aikani toimia isäntänä. Olen vieraillut saarellasi jo niin monesti, että tuntui vain kohtuulliselta kutsua teidätkin tänne.”
Punaisten silmien katse siirtyi Sheelikaan. ”Hienoa nähdä sinuakin, Sheelika.”
Sheelika vältti katsettaan. Ele oli enemmän symbolinen kuin käytännöllinen, kun isännän ääni kuului melkein kaikkialla.
“Sheelika toivottaa hyvää teillekin”, Arstein sanoi vilkaisematta, “Haa, Olda Tohungan aikainen reliefi. Huomaan, että olet pitänyt paikat kunnossa.”
Avde kohdisti katseensa yönmustaan pylvääseen, jota Zorak oli tutkiskellut. Kivikaiverrus esitti soturia, joka käytti aurinkoja aseinaan. Soturia, joka kohtasi taistelussa itse yön.

”Tarkka silmä, ystäväiseni”, isäntä vastasi innostuneena ja asteli lähemmäs pilaria. Hän laski punaisen kämmenensä reliefin päälle ja tunnusteli sormenpäillään sen uurteita. ”Tunnetko legendan, josta tämä kaiverrus kertoo?”

Zorak von Maxitrillian Arsteinin silmiin syttyi innostus.
“Vanha matoralainen myytti, ennen Uljas-Uuden-Suunnan revisioita. Valon Toa, aurinkojen sankarisoturi joka kantaa pyhintä voimaa. Suuren Hengen ensimmäinen luomus; Valo. Ja kun Suuri Valo sulkee silmänsä maailmalle, tulee sen edustaja kastamaan itsensä sen uudeksi avataraksi. Ja pelastamaan sen KRAlta”, Zorak selitti, “tietenkin, tämä on vanha myytti. Valon Toia on tullut ja mennyt. Kaikki jahtaavat tuota tuomittua haavetta yksi toisensa jälkeen. Muuan Niemimaan lonkeronomadiheimon tarinoissa on kerrottu yhdestä Valon Toasta, jonka Varjo söi elävältä kun tämä haastoi sen ilman totuuden valoa puolellaan. Tietenkin tämä on lonkerolapsien satu varoittamaan heitä riidan haastamisesta. Ironista myös, kuinka tämä pyhä myytti on kaiverrettu näin mustaan kiveen.”

Matoranin näköinen hahmo nyökkäsi. ”Vaikea sanoa, mitä kaivertaja on sillä halunnut kertoa”, Punainen Mies aprikoi. ”Toisten mielestä se kuvaisi sitä, kuinka suurimmassakin pimeydessä valo loistaa läpi ja voittaa.”
Hän siirsi katseensa Sheelikaan, joka kuunteli kärsivällisenä mutta ei välttämättä kiinnostuneena. ”Toiset taas näkevät mustan kiven vain merkkinä siitä, kuinka tuomittu epäonnistumaan tämä valon tuoja on. Kaiverrus ei kuitenkaan kerro, voittaako aurinkojen soturi vai pimeys.”

Avde irrotti kätensä reliefistä. ”Tietenkin kyseessä on vain myytti ja legenda”, hän sanoi neutraalisti. ”Se, kuinka paljon siitä on totta on kuulijasta kiinni. Mitä mieltä olet itse?”
Sanansa hän kohdisti Arsteinille.

Arstein hymähti kysymykselle. “Kaikissa tarinoissa on totuuden jyvänen, ja kaikessa totuudessa on myytin kaiku. Ken tietää mikä on olemassa ja mikä ei”. Skakdi tunnusteli pylvästä ja vilkaisi uudelleen sen hahmoja, “me kaikki teemme mitä parhaiten näemme.
“Mutta, hyvä Avde. Nautin suuresti historiasta, mutta pakko sinulla olla jotain muutakin minulle?” Arstein hymyili.

Avde näytti siltä kuin olisi halunnut kiinnittää huomiota siihen, että Arstein oli juuri viitannut tarinaan historiana, ei myyttinä. Pienet asiat kertoivat paljon. Hän kuitenkin tyytyi nyökkäykseen.
”Käykää peremmälle.”
Punaisen Miehen askelia seuraten kolmikko saapui pienempään, intiimimpään tilaan, joka ei jatkunut kaikkialle. Silti sama musta ja punainen shakkilautakuvio peitti lattian. Seinillä loisti turvallisuutta pimeään tuovia valokiviä, jotka paljastivat kolme kliinisen valkoista tuolia – ja shakkilaudan niiden keskellä.

Avde istui itse laudan toiselle puolelle. Sille, jolla valkoiset pelasivat. Kaksi muuta tuolia oli aseteltu mustien puolelle. Peli ei ollut enää alussa, se oli pahasti kesken. Osa nappuloista oli jo poistettu laudalta, ja musta oli ottanut vahvan aseman laudan keskiössä. Valkoiset nappulat olivat kuitenkin niin tiiviissä muodostelmassa, että mustien olisi vaikea läpäistä sotilaiden muuri kokematta itse menetyksiä. Mustilla oli selkeä ylivoima, mutta tilanne oli silti jumissa.
Kaikki kolme katselivat lautaa.

”Kuten ehkä saatatte tietää”, Avde aloitti tyyneen sävyyn, ”minun ja työnantajani määränpää lähestyy päivä päivältä. Vielä on kuitenkin paljon pohjatyötä, jota minun – ja siis meidän kaikkien – täytyy tehdä saadaksemme tilanne haltuumme suotuisalla tavalla.”
Avde silmäili lautaa intensiivisesti, vaikka tämän äänensävy oli tyyni.

“Mielenkiintoinen asetelma”, Arstein tarkasteli shakkilautaa kuin ei olisi kuunnellut isäntää, ja osoitteli mustia nappuloita. “Saanen kysyä kuka tässä on oppositiona?”

Avde tarttui pöytään, jolla shakkilauta lepäsi. Hän heilautti sitä, ja Arsteinin ja Sheelikan yllätykseksi pöytä pyörähti shakkilautoineen ainoan jalkansa ympäri. Nyt valkoiset olivat vieraiden puolella ja mustat Avden.
”Kuten sanottua”, Avde aloitti, ”siitäkin huolimatta että nautin pelistä, en halua ajatella asioita yhtä mustavalkoisesti kuin sen keksijät. Jokaisessa sodassa on molemmilla puolilla sankareita ja konnia.”
”Niinkö vain sinä aiot pelata heidän molempien puolella?” Sheelika puuttui yhtäkkiä ilme halveksuvana. Toa pudisti päätään synkkänä. ”Tiesin sinut kaksinaamaiseksi, mutta…”
Naisen kämmenet puristuivat nyrkeiksi. Silmäkulma nyki.
Arstein laittoi kätensä Toan olkapäälle, “Kultaseni, muista olla kohtelias isännälle. Älä piittaa pienistä.” Sheelika henkäisi ulospäin turhautuneena.
”Minulla on vain yksi vihollinen, Sheelika hyvä”, Avde sanoi Zorakin lopetettua rauhoittelunsa. ”Se vihollinen on tämä konflikti itsessään. Minä jos kuka haluan nähdä sen loppuvan. En aiheuttanut sitä.”
”Mutta kuitenkin hyödyt siitä”, Sheelika sanoi hiljaa ääni katkeruutta tihkuen. ”Hyödyt heidän verenhimostaan.”
Avde hymyili yhä, joskin hieman alakuloisemmin. Verenhimosta puhumisen ironia oli mennyt kostonhimoiselta Sheelikalta täysin ohi.

”En kiellä sitä, Sheelika. Mutta en myöskään aio tuomita heitä siitä. Valinta oli aina heidän, enkä voisi sitä heidän puolestaan tehdä. Olisi tekopyhää tuomita sellaista, jota en voi muuttaa. Aivan kuten en aio tuomita Arsteiniakaan metodeista, joilla hän toimii.”
“Ei tietenkään“, Zorak hymähti ja tarttui taas Sheelikan olkapäihin, “olemmehan molemmat maailmaa ymmärtäviä aikuisia”.
Sheelika näytti siltä kuin olisi halunnut jatkaa. Hetken hän katsoikin Avdea silmiin, mutta sitten pudisti päätään ja laski silmänsä lattiaan. Shakkilautakuvio ei tuijottanut takaisin.

“Tietenkin sodissa ei asevoima ole kaikkea. Jokainen rykmentti tarvitsee sen tahdin, jolla operoida”, skakdi käsitteli nappuloita ilman, että muutti laudan järjestystä. “Jokaisella on yksi finaali mielessä tässä konfliktissa, eikä sen teema aina ole yhteensopiva. Täytyyhän myös miettiä, hyötyykö yksi puoli varhaisesta finaalista, jos toisen lopetus on johtaa johonkin suurempaan.”
Hän jakoi pitkän merkillisen katseen isännän kanssa. Avde laski leukaansa lähemmäs rintakehäänsä ja katsoi Zorakia kulmiensa alta.
”Täytyy miettiä pitkällä aikavälillä”, Arstein jatkoi tuijotellen shakkilaudan asetelmaa yhä lähempää. ”Orkesteri täytyy suunnitella yhdestä ainoasta soittajasta alkaen.”

”Kas siinä onkin meidän eromme, Zorak hyvä”, Punainen Mies sanoi tuttavallisesti. ”Sinä seisot kapellimestarina korokkeella ja haluat ohjata jokaista soittajaa tekemään juuri niin kuin ennalta sovittiin. Arvostan sitä kyllä. Arvostan sitä enemmän kuin uskotkaan.”
Avde pyöräytti taas lautaa. Valkoiset palasivat hänen luokseen.
”Minä pelaan joskus mustilla, joskus valkoisilla”, hän jatkoi siirrelleen oikeaa kättään harkiten valkoisten nappuloiden yllä. ”Toisinaan olen hyökkääjä, toisinaan puolustaudun. Mutta aina on vastapuoli, joka reagoi ja jonka siirtoja voin vain arvailla. Yksikin nappulan siirto laudalla…”
Avde nosti valkean sotilaan laudalta ja siirsi sitä ruudun eteenpäin. Vain yhden ruudun aloituspisteestään.
Mutta se teki paljon. Se toi tuon valkoisen nappulan mustien rintaman polttopisteeseen. Seuraava siirto voisi muuttaa koko pelin.
”… saa aikaiseksi reaktion. Ja reaktioita en tiedä etukäteen. Pystyin vain töytäisemään oikeaan suuntaan petturia, jonka istutin Bio-Klaanin riveihin. En voisi edes arvatakaan, mihin hänen tiensä lopulta johtaa.”

Avde hymähti. ”Älä huoli, se ei tarkoita että olisin lakannut pitämästä ’pikku apuriamme’ silmällä. Silmäni on siellä missä hänkin.”

Arstein nosti kulmaansa ja katsoi viimein Avdea silmiin. Hän kohtasi hyytävän rauhallisen katseen mitä omahyväisimmällä reaktiolla, kuin hän olisi voittanut korttipelissä suurilla panoksilla.
“Tietenkin, on tuossa omanlainen nokkeluutensa, rakas Avde. Kunnioitan sitä, mutta joskus ’potentiaali’ voi olla vaarallinen kaksiteräinen ase. Tuleva ja arvaamaton luonnostaan kaataa häikäilemättömästi aina parhaimmatkin siirrot. Se myös auttaa, tämä on ilmiselvää, joskus erittäin paljonkin. Improvisaatio, se on tärkeä ominaisuus. Mutta joskus taistellaksesi arvaamatonta vastaan tarvitset lujan, teräksisen perustan. Tuleva ei aina ole ystävällinen, joten et voi kohdata sitä hymy suussa. Taistellakseen tuntematonta muutosta sinun täytyy olla liikkumaton este. Kohtalo vastaan kohtaloa.”
Arstein käsitteli uudelleen shakin nappuloita, tällä kertaa piteli yhtä niistä sormissaan poissa laudalta, ja laittoi sen sittemmin takaisin paikalleen.

”Ymmärrän, jos olet huolissasi ’palkinnostasi’, Arstein”, Avde sanoi lempeästi. ”Älä huoli. Kaikkea en jätä sattuman varaan. Pidän kyllä huolta, että valon Toa päätyy käsiisi tavalla tai toisella.”
Sheelika kiinnitti huomion siihen, että Avde ei tarkentanut, kenestä valon Toasta oli kyse. Salaman ja varjon Toa ei sanonut mitään, mutta kurtisti kulmiaan.
Punainen Mies ei valehdellut. Mutta hän ei myöskään kertonut totuutta. Siitä nainen oli jollain tavalla varma.

“Olet sanasi veroinen, rakas ystävä”, Arstein hymyili “mutta oletan, että haluat vielä jotain vastalahjaksi? Et kutsunut meitä turhaan tänne”. Skakdi viimein vilkaisi Sheelikaa. Toa-nainen oli selvästi hyvin levoton tämän aikana, mutta oli tottelevaisesti pysynyt vaiti. “Kultaseni, haluaisitko sinäkin vielä pyytää jotain isännältä?”
Sheelika nyökkäsi hiljaisena, vaikka ei uskonutkaan että Avde voisi hänen haluamaansa asiaa heti tarjota. Arstein myhäili. Ei tarvinnut kysyä tietääkseen mitä, tai tarkemmin kenet Sheelika halusi käsiinsä. Hän oli kuvitellut kyseisen henkilön kaulan käsiinsä jo useasti.

Avde nojasi syvemmälle tuoliinsa ja laski vasemman kätensä yhden punaisen matoran-panssarinsa alle. Sieltä nousi käden kanssa pieni valkoinen siru, jonka kulmissa viipyili himmeä sinihehku. Sirun keskelle oli kaiverrettu pieni kirjain, γ. Gamma.
”Tiedät aivan hyvin, mitä haluan, Arstein hyvä. Mutta yksin sinä ja kaunokaisesi ette voi sitä minulle antaa, ja se meidän on hyväksyttävä.”
Matorania muistuttava hahmo laski Nimdan sirun takaisin piiloonsa. Nyt kun tiesi mitä etsiä, oli helpompaa nähdä kuulas sinihehku, joka tuli aavemaisesti haarniskan taskusta.
”Olen kuitenkin todella kiitollinen avusta, jonka olen jo sinulta saanut”, Punainen Mies sanoi kumartaen hieman kohteliaasti tuolillaan. ”Ilman teknologiaasi en olisi saanut nazorakien salaisen palvelun kiusallisia vakoilukameroita pois kannoiltani.”
Arstein nyökkäsi omahyväisesti. Sama pulssi, joka oli lamauttanut Klaanin virranjakelun oli hyvin monikäyttöinen.
Se piti vain osata säätää oikealle taajuudelle.

Tämä toi jotain Sheelikan mieleen. Toa-nainen katsoi asiakseen jälleen kysyä jotain. ”Toimititko jo maksuvälineemme sille palkkasoturikenraalille?”
Avde nyökkäsi. ”Hän suoritti tehtävänsä äärimmäisen hyvin. Uskon, että kenraali Labio nauttii uudesta instrumentistaan.”

Arstein päästi ylimielisen naurun. Ainoa hetki, joka ei ollut kastettu limaiseen teennäisyyteen. “Tietenkin. Se on minun käsityötäni. Ja nyt kun mainitsit asian, sallinet minulle luvan kysyä asioita teidän puolelta? Minulla kun on eräs henkilö tai kaksi pelilaudallasi.”
Avde näytti yllättyneeltä. Hän heilautti kättään antaakseen yhteistyökumppanilleen puheenvuoron. ”Välillämme ei ole salaisuuksia, Zorak.”
Sheelika olisi halunnut vain tuhahtaa. Tämäkin lausahdus oli totta vain teknisesti. Sanavalinnat, ne olivat kuolettavan tärkeitä.
“Se ritarikunnan soturi. Tilasi minulta käsiä. Oletan, että hän on vielä kunnossa?”, Zorak sanoi.
Avde näytti riemastuvan. ”Ah, kyllä. En tiennyt sinun kuulleen. Asiakkaasi on löytänyt tiensä Allianssin palkkalistoille. Hän kulkee nykyään nimellä ’Amazua’. Maailma on joskus todella, todella pieni.”
Liiankin pieni, Sheelika ajatteli itsekseen.
“Mitä hän tekee tällä hetkellä?”
”Ilmeisesti lähinnä hanttihommia Allianssin skakdeille”, Avde vastasi. ”Ehdin jo hetken luulla, että hän olisi säikähtänyt läsnäoloani sen verran, että olisi jättänyt tämän konfliktin taakseen… mutta ehkä hän on päässyt jo minusta yli? Kuka tietää. Oli miten oli, seuraan tilanteen kehittymistä mielenkiinnolla.”
Puhuessaan Avde siveli sormellaan yhtä laudan mustaa nappulaa. Hän oli jo tehnyt siirtonsa. Nyt hän odotti vain reaktiota.
”Oliko sinulla muita, joista halusit tietoa?”

Arstein hieroi leukaansa. “Nyt kun mietin, erään hyvin tuntemani henkilön entiseltä kumppanilta taitaa myös puuttua käsi, ellei minulle ole syötetty väärää tietoa.”
Avde hymähti, kun Zorak mainitsi ”hyvin tuntemansa henkilön”. Guardian tuskin puhui Zorakista näin positiiviseen sävyyn.
”Kyllä, puhuin myös Miekkapirun kanssa”, Punainen Mies vastasi. ”Joskin hän ei taida olla enää kovin kummoinen miekkapaholainen ilman miekkakättään. Se oli hinta, joka hänen neutraloimisekseen oli maksettava.”
”Aiotko ostaa hänetkin taskuusi”, Sheelika kysyi välinpitämättömästi, ilman mielenkiintoa. Hän tiesi jo vastauksen.
”Se ei ollut suunnitelmani alkujaan. Joskus hän oli vielä valkoisten puolella, valkoisilla ruuduilla kulkeva lähetti. Hän ei ollut koskaan ostettavissa. Nyt en ole enää yhtään varma. Lähetin oman valkoisen ritarini neutraloimaan hänet, mutta… Ämkoo selviytyi. Ehkä tilanne on muuttunut.”
“Ah, tietysti”, Arstein vastasi, “olenkin ihmetellyt tässä, missä nukkesi on. En ole nähnyt häntä koko tämän ajan.” Arstein vilkaisi valkoista ratsumiestä laudalla ja takaisin Avdeen. “Luotatko minuun tosiaan noin paljon?”

Punainen Mies risti kämmenensä ja katsoi Zorakiin. ”Marionetillani on tärkeämpää tekemistä tällä hetkellä”, hän vastasi. ”Jossain on aina vaarallisten miesten ja naisten vaarallisia käsiä katkottaviksi.”
Karmiininsävyisten silmien hohde katsoi nyt Sheelikan ja Arsteinin olkapäiden välistä.
”Takanasi on ollut koko keskustelumme ajan kaksi ’kaunokaistasi’, Arstein”, Avde sanoi yhtäkkiä painokkaammin kuin aikaisemmin. ”Voisin esittää sinulle saman kysymyksen.”

Hiljaisuus täytti tilan hetkeksi. Sen alta kuului kahden leijuvan olennon vaitonainen humina. Kuusi sinistä silmää tuijotti syvästä mustasta.
Arstein hymähti, tällä kertaa sävy oli hankala purkaa ymmärrettäväksi tunteeksi.”Vähättelet minua, rakas Avde”. Pieni käden liike toi varjoista esiin kahden, tukevan metalliolennon, joiden kylmä katse kohtasi tuon miehen hyytävän tyyneyden. “Harmittomia soittajia nämä. Tuliaisia. Ajattelin soittaa pienen kappaleen ennen lähtöä”, Arstein hymyili, “vai etkö nauti musiikista?”.

Matoranin ilme oli kaikin puolin selittämätön. Oli vaikea sanoa, mitä hän oli selitykseksi odottanut, mutta tämä ei ainakaan ollut se.
”Nautin hyvinkin”, Punainen Mies vastasi ja siirsi katseensa Feterroihin. ”Pahoittelen jos vaikutin epäilevältä.”

Arstein hymyili ja vilkaisi hetken Feterrojansa ja Sheelikaa. Feterroiden mekaaniset käsiraajat taittuivat joksikin muuksi. Soittimiksi. Omalaatuisia mutta silti tunnistettavasti soittimia, jotka metalliolennot alkoivat soittaa metodisesti.

Musiikki oli jotain toisenlaista. Se ei ollut iloinen, ei aktiivinen, mutta samalla ei myöskään melankolinen. Se pysyi eräänlaisessa tyynessä, laskelmoidussa välimaastossa kuin rituaali. Kielisoittimet hoidettiin vain yhdellä käsivarrella, jossa useat sormet hoitivat raajaan liitetyt kielet. Tämä jätti kolme muuta raajaa vapaiksi muille soittimille. Vaskisoittimet puhallettiin Feterroiden käsissä olevien koneiden avulla, tai oli mekaanisesti luotu Feterroiden koneistoista. Kaiken järjen mukaan tämä näyttäisi turhamaiselta, mutta Zorakin käsissä se oli orkesteri. Tunteeton, hyvin rakennettu orkesteri.

Vihreä Skakdi kirosi räkäistä kapakkaa. Apaattinen vastaus sai humalaisen raunion entistä vihaisemmaksi, mutta hänen mielialansa ei ollut riittävä minkäänlaiseen rimpuiluun. Sen sijaan hän sylki oven juureen ja lähti marssimaan niin hyvin kuin hänen jalkansa antoi. Polveen sattui edelleen. Siihen oli sattunut jo kuukausia.

“Gerew?”, ääni kuului skakdin olan takaa.
“nOh MiTäH??”, Skakdi vastasi ja humalainen henkäys pääsi suusta.
“Haluaisitko uuden mahdollisuuden?”
”hÄ?”
“Olisi paketti, jonka haluaisin sinun kuljettavan.”

Postimiehen mielenkiinto heräsi. Kun rahatilanne oli tällainen, voisiko hän edes kieltäytyä. Polveen ammutuille läheteille ei usein töitä herunut.

Meri oli tyyni. Taivas pimeä. Tähdet kiipesivät esiin pimeydestä, kun aurinkoinvalo pakeni horisontin taakse.
Kahden valkoisen jalan askeleet loivat pienen pieniä aaltoja pintaan. Jokin käveli vetten päällä. Jokin kasvoton.
Kasvoton pysähtyi hetkeksi. Se tutki miekkaa, jota piti yhdessä pitkässä ja laihassa kädessään. Miekkaa, joka oli sinisen veren tahrima. Mestari oli halunnut jonkun hiljennettävän.
Joku oli nyt hiljainen.

Kevyellä ranneliikkeellä Marionetti sinkosi veret irti Äären terästä.

Miekka oli parempi kuin mikään.
Valkoinen käsi ei päästäisi siitä irti.

Pimeä ja kylmä ympäröi Miekkapaholaisen. Nazorak-sellin seinien kylmä lyijy ja teräs ympäröi tummanvihreän Toan, jonka silmät hehkuivat punertavina. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut siitä, kun Punainen Mies oli käynyt puhumassa hänen luonaan.
Punaisella Miehellä oli ollut paljon tarjottavaa.

Entiselle adminille oli kelvannut vain yksi asia.
Punainen Mies oli luvannut harkitsevansa sitä.

Valokiila tunkeutui ahtaaseen pimeään, kun ovi avattiin. Hahmo astui oviaukkoon.
”Onnitteluni”, vahvasti haarniskoitu nazorak-siluetti sanoi matoraniksi. ”Onnistuit vakuuttamaan kunnianarvoisan Kenraali 001:n. Sinulle on tehtävä… vai pitäisikö sanoa, kohde.”
Virne ei ollut pitkään aikaan poistunut Miekkapirun kasvoilta, mutta nyt hän osoitti sen avaajalle.

Kolme metallipylvästä leijui apeasti rannan yli. Erämaa noiden alla hehkui kuumuudesta, jonka sen päällä astuneet joutuivat kärsimään. Mutta metalliolennot eivät piitanneet. Niiden polttavan kuoren alla oleva tietoisuus määräsi yhden ainoan kohteen. Muu kuin ne itse ei liikuttaisi niiden terästä.

Työskentelevät matoralaiset ovat myös huomaamattomia matoralaisia. Työläiset eivät huomanneet, kuinka heidän silmäkulmassa, katujen varjoissa, piilotteli vieras, musta olento.

Miljoonien alumiinihermostojen seassa, useiden kuparisynapsien keskellä juuri tämä tunne nousi kaikkien noiden yli. Se alkeellinen, eläimellinen impulssi. Se, mikä syntyy siitä kirotusta syleilystä, jossa totuus ja tieto on kumottu ja eliminoitu. Komento, joka syrjäytti jokaisen laskelman, jokaisen metodisen aikeen, tahdin ja toiminnan.

Huuto.

Se kamala, kamala huuto.

Punainen Mies istui haltioituneena tuolillaan kuunnellen Zorak von Maxitrillian Arsteinin koneiden musiikkia. Se oli alusta loppuun Zorakin musiikkia. Koneet toimivat vain välikäsinä, instrumentteina. Nuotit olivat hänen säveltämiään ja tahdin määräsi hän itse. Se oli kuusitahtinen, koko kammion täyttämä kauneus. Mutta ei lämmin kauneus. Kylmä kauneus, kylmä kuin etelän pahimmat pakkaset. Kylmä kuin koneisto, joka teki työnsä kyseenalaistamatta tai välittämättä.

Silti Sheelika vaikutti olevan suorastaan haltioitunut kuunnellessaan kumppaninsa musiikkia. Varjon ja salaman toa tuntui unohtavan koko maailman ympäriltään. Edes hetkeksi nainen jätti koston taakseen. Ei, ei taakseen.
Sisälleen kytemään.

Lopulta Feterrat lakkasivat soittamasta. Mutta melodia soi vielä jossain. Se kumpusi suoraan Arsteinin aivoista.
Avde taputti hitaasti rikkoen hiljaisuuden. Zorak von Maxitrillian Arstein kumarsi syvään, ja takin helmat heilahtivat.
”Kaunis teos”, Avde sanoi rehelliseen sävyyn. Zorak nyökkäsi hieman vaatimattoman näköisenä.
”Haluaisin vain olla kuulemassa, miten se loppuu”, Avde lisäsi ovelasti.

”Rakas Avde”, Zorak sanoi Feterrojen sulkiessa soittimensa taas raajoiksi. ”Mistä tiedät sävellykseni olevan keskeneräinen?”
Avde laskeutui tuoliltaan. Matoran katsoi shakkilautaa ja sitten työkumppaniaan.
”Koska sinulta puuttuu yksi instrumentti.”