Make tallusteli linnakkeen käytävällä. Tuuhea punainen, kultareunainen pitkä matto oli hyvin tuuhea ja pehmeä. Se tuntui mukavalta puolirahin jalkapohjissa. Makea arvelutti hieman. Suuri osa vastaantulijoista oli tuntunut moden nähdessään kiinnittävän huomionsa ensisijaisesti hänen vatsaansa koristavaan arpeen. Se tuntui hieman ahdistavalta, mikä oli sulkenut Maken silmät tulkitsematta kunnolla viestivätkö katseet huolta vaiko ihmettelyä. Onneksi kukaan ei ollut kysynyt ääneen siitä mitä Makelle oli käynyt. Toisaalta saattoi hyvinkin olla että jo aika lailla jokainen tiesi kyseisestä yöstä…
Lakkaa jo märehtimästä, hitto soikoon, Make takoi sanojaan omaan kalloonsa. Yksi moderaattorin ikävimmistä piirteistä oli se, että hänen oli hankalaa olla täysin positiivinen jos päässä pyöri yksikin jossittelun arvoinen huolenaihe. Mutta hän oli tottunut pitämään ajatuksensa piilossa ollen muiden seurassa ulospäin parhaansa mukaan mahdollisimman hyväntuulinen. Eritoten nyt, kun pelissä oli paljon isompia ja tärkeämpiä asioita. Hän ei halunnut vaivata ketään omilla turhanpäiväisillä huolenaiheillaan.
Make pysähtyi oikealla seinällä olevan kaksoisoven viereen. Hän tiiraili hetken ovea ylhäältä alas. Oli kulunut jo jonkin aikaa siitä kun hän oli astunut siitä sisään. Tai ollut tekemisissä sen henkilön kanssa, joka huoneessa lymyili. Ennalta oli hankala sanoa, saisiko kyseisen henkilön kanssa tekemisissä oleminen Maken mielen kohentumaan tai alenemaan vielä entisestään. Hetken aikaa Make tuntui hieman epäröivän, mutta lopulta moderaattori tarttui ovenkahvaan ja pian oven saranat narisivat.
Käytävän valo liukui yhä enemmän pimeään huoneeseen. Huone oli pimeä ainakin siltä osin, että huoneessa ei ollut päällä yhtäkään lamppua. Sen sijaan vastapäinen seinä oli täynnä näyttöjä. Niissä vilisi mitä erilaisimpia linnakkeen turvakamerakuvia, jotka vaihtuivat tiuhaan.
Näyttöjen alapuolella pilkotti koko hirvityksen levyinen pöytä, jota kansoitti joukko pienen pieniä näppäimiä. Pöydällä oli myös pienellä jalustalla lepäävä mikrofoni ja kahvikuppi.
Huone oli suurelta osin hiljainen. Ainoastaan monitoreja pyörittävät koneet pitivät vaimeaa hurinaa ja rutinaa. Sen lisäksi, naputusta. Niin hiivatin paljon naputusta.
Näppäinviidakon edessä oveen selin olevan istuimen sivujen takaa erottuivat selvästi vihertävät, pieniltä osin kultaiset kädet, joiden sormet tekivät ahkeraa työtä painellen samoja nappeja yhä uudelleen ja uudelleen. Tai siltä se sivustakatsojan silmiin ainakin näytti. Make tuijotti näkyä hetken aikaa haikeana.
“Viimeisen kerran, osaan kyllä kertoa kun tarvitsen lisää kahvia! Ei tarvitse tyrkyttää!” Tuolin takaa vastasi ärhäkkä ääni.
“No ei sitten”, Make vastasi nipottavaan sävyyn.
Tuolillaistuja tuntui hiljenevän hetkeksi yllättyneisyydestä kun sormet lakkasivat naputtamasta. Kädet ottivat pöydän reunasta tukea kun tuoli käännähti.
Paaco katsahti huoneeseen astuneeseen Makeen yllättyneenä sekä suhteellisen iloisena. Veikeästi hymyilevä moderaattorikaksikko tuijotti toisiaan hetken. Paacon katse kuitenkin harhautui pian kollegansa silmistä vähän alaspäin. Make tajusi pian mitä Paaco tällisteli.
“…mitä?” Maken ilme oli hapan.
“Tuotanoin”, Paaco oikaisi, “eipä mitään. Mukavaa nähdä.”
Make nyökkäsi toverillisesti.
“Laitatko oven kiinni”, Paaco pyysi kääntyen pian takaisin teleruutuviidakon pariin, “En halua sokaistua.”
Huoneen ovi narahti takaisin kiinni Maken astuessa kokonaan sisään.
Make asteli kultavihreän toan tuolin vierelle. Hän alkoi nojata rennosti kyynärvarrellaan Paacon tuolin selkänojaan. Tuoli narahti äänekkäästi Paacon heittäytyessä tuolinsa mukana muutaman kymmentä astetta taaksepäin. Sitä hän ei tuntunut juurikaan arvostavan.
“Hei!”
“Oho”, Make tokaisi päästäen irti. Tuoli istujineen heilahti takaisin pystyyn. Paaco tuhahti harmistuneena siitä että joutui etsimään uudestaan mukavan työasennon ennen kuin jatkoi hypnoottista naputustaan.
Make ei ymmärtänyt kyseistä teknologiaa. Paaco tuntui hallitsevan jokikistä seinällä hohtavaa näyttöä vain painelemalla nappeja. Hän itse ei ollut koskaan halunnut/uskaltanut kajota kyseisenlaisiin vempaimiin. Hän olisi saattanut melko todennäköisesti rikkoa suuren osan näppäimistä.
Make seurasi kollegansa epämääräistä naputtelua sivusta, oikeammin miltei Paacon pään vierestä, hieman ihmettyneenä. Tuolilla istuvan moderaattorin sormet tuntuivat naputtelevan tiettyä nappulasarjaa tietyssä kohti isoa näppäinkolossia yhä uudelleen ja uudelleen. Tämän jo hieman verestävien silmien katse pysyi muutamassa alatason teleruudussa. Niissä vilisteli muutama yksittäisten kameroiden kuvia tietyistä huoneista. Make tunnisti joistain vilisevistä kuvista linnakkeen aulan. Toisilla piskuisemmilla näytöillä näkyi selkeitä kuvia pääkäytävistä ja admin-siivestä. Pari muuta kuvaa olivat Makelle vieraampia, mutta niissä näytti komeilevan jonkinlaisia reaktoreita tai generaattoreita.
Make vaihtoi katseensa takaisin näyttöröykkiöstä Paacoon. Vaikka Make itse ei tajunnut koko hommasta hölkäsen pölähtämää, toinen moderaattori itse tuntui keskittyvän hommiinsa päättäväisesti. Se muistutti häntä itseään siitä, kuinka vielä vuosia aiemmin hän itse oli vaaninut pusikoissa väijymässä pienempiä raheja suupaloikseen.
“Oletko tehnyt tätä kaikki viime viikot?”, Make kysyi lopulta saadakseen huoneeseen jotain muuta ääntä kuin jatkuvan naputtelemisen.
“Hyvin pitkälti. Entäpä itse?” Paaco kysyi takaisin, irrottamatta katsettaan näytöistä.
“Jaa-a”, Make tokaisi, “Enpä juuri muuta kuin seikkaillut huoneeni ja kahvion välillä.”
“Etkö ole mitään muuta tehnyt?” Paacon äänensävyssä oli havaittavissa lievää yllättyneisyyttä.
“No mitäpä muuta oikein odotit?”
“No en kai mitään.” Paaco totesi.
“Korkeammalta taholta tuli käsky yrittää rentoutua. Minkäs teet.”
“On niitä muitakin tapoja kuin vain märehtiä sängyssä”, Paaco saarnasi.
“Kuten?”
“No vaikka lukeminen.”
Make aprikoi hetken. “Näh.”
Paaco tunsi itsensä hieman turhautuneeksi. Sitä yrittää antaa kaverille neuvoja mutta tätä ei tuntunut kiinnostavan. “Oikeasti, sinä jäät paljosta paitsi linnoittautumalla viikoiksi pieneen koppiisi.”
“Ei ole kauheasti huvittanut pyöriä pitkin linnaketta kun kaikkialla rupatellaan vain sodasta. Yritä siinä nyt sitten rentoutua.”
“No kieltämättä on ollut aika levotonta viimeaikoina”, Paaco totesi vaitonaisesti.
“Joo, mikäpä olisi parempi tapa olla perillä muiden asioista kuin istua viikkoja linnoittautuneena pimeässä kopissa”, Make totesi.
Paaco lakkasi näpytyksensä hetkeksi aneeminen ilme maskillaan “…jos se ei ole selvää, teen töitä.”
“Anteeksi”, Make sanoi siltä varalta että Paaco olisi mahdollisesti ottanut pahastikin nokkiinsa. Tosin jos kaksikko olisi koskaan ottanut pahakseen moisesta, he olisivat varmaan raadelleet aikoja sitten toisensa kappaleiksi. Mutta joka tapauksessa Paacolla oli varmaan jotenkuten enemmän perillä siitä mitä Klaanissa oli hänen lomansa aikana tapahtunut. Make päätti udella enemmän, “Onko levottomuustilanne pahakin?”
Paacon kulmat kurtistuivat ja hänen suunsa aukesi puoliavoimeksi, mutta Toa ei lakannut tuijottamasta näyttöpäätteitä. ”No. Tuota”, hän mähmi. ”Onhan täällä paremminkin mennyt.” Kun Make ei vastannut vaan jatkoi kollegansa tuijotusta, joutui Paaco vastaamaan vihdoin tämän katseeseen ja ilmaan jääneeseen kysymykseen. ”Ötökät saivat justiinsa Nui-Koron ja kadut ovat täynnä pakolaisia. Että ei hirveän lujaa mene, mutta kyllä tässä pärjäillään.”
Paacon sanat saivat Maken huolestumaan. Nui-Koro? Siellähän Snowie, Kepe , Same, ja jalkansa tohjoksi saanut Bladis olivat majailleet jo hyvän aikaa.
“Siis että mitä?”
”Siellä on ollut melkoista mättöä maalla, ilmassa ja maan alla”, Paaco huikenteli kädet vispaten. ”Ensiksi torakan ketaleet ampuivat Rautasiivestä aikamoisella rysäyksellä pakolaisia kohti. Oletan, että sen ainakin kuulit.”
Make nyökkäsi huolestuneena.
”No se ei mennyt putkeen niiden kannalta”, Paaco naurahti ilkikurisesti. ”Eivät tappaneet yhtään meikäläistä. Torangan pudottivat, mutta valtaosa meikäläisistä ja Nui-Koron väestä saatiin muurien suojaan maanalaista reittiä.”
Make näytti äärimmäisen helpottuneelta. Häntä kuitenkin suretti niiden Matoranien puolesta jotka mahdollisesti olivat menettäneet henkensä Torangan mukana.
Make sulatteli kuulemaansa hetken ja kysyi sitten, “Entä missä he ovat nyt?”
“Bladis ja Same ottivat oikeastaan yhteyttä juuri vähän aikaa sitten. Selvisivät maanalaisesta matkastaan hämmästyksellisen ehjin nahoin, ottaen huomioon että matkan varrella törmättiin niin torakoihin kuin muinaisiin hirviökaivuriraheihin. Ainoaksi uhriksi koituivat erään matoran-aparan porkkanaviljelmät.”
“Oho”, Make hämmästeli, surren mielessään puoli-ironisesti porkkanaparkoja.
”Joo”, Paaco sanoi ja otti hörpyn mukista työpöydällään. ”Olen ihan tyytyväinen omaan duuniini.”
Hän uppoutui syvemmälle mukavaan nojatuoliinsa ahkerammin kuin juuri mainitsemansa teräkaivajat.
Make oli selvästi helpottunut. “Hienoa. Aloin jo suuresti ikävöidä sitä lumiukonkutaletta ja Kepetystä”, Make totesi leppoisasti.
“Ai, onko Game Joysi taas epäkunnossa?”
Make hiljeni hetkeksi kollegansa vihjaavasta kommentista. Hän tunsi voivansa kenties hieman loukkaantua. “Mitähän sinä tuolla mahdat tarkoittaa? Eikö täällä saa enää edes ystävistään kysellä?”
“No kunhan kysyin”, Paaco tokaisi vaatimattomasti. “No, onko?”
“Joo…” Make myönsi vaitonaisesti. Hänestä oli aina tuntunut siltä kuin kultavihertävä moderaattori olisi omannut kyvyn tulkita hänen mieltään jopa paremmin kuin joku Visu. Mutta vaikka Makella olikin omat taka-ajatuksensa, ystävien turvallisuus oli hänelle aina pääasia. Vaikka Paaco kykenikin kenties saamaan hieman kiksejä siitä että oli arvannut oikein, myös hän ymmärsi toveriaan sen verran.
“Bladis tuli muuten kerskailleeksi sillä miten oli vetänyt pientä maatorakkarykmenttiä lättyyn (luodeilla ja räjähteillä) erään viiksivallumatoranin avustuksella.”
Maken suu vääntyi virneeseen. “Pyörätuolista käsin?” Jos sodankäynnistä jotain hilpeää löytyi, se oli Bladiksen omahyväinen kerskuminen siitä kuinka tuliaseet olivat paljon tehokkaampi ja kätevämpi keino räimiä vihollisia kuin ylisuuret pellonniittovälineet.
“Jep”, Paaco totesi yhtä heppoisasti.
“Same varmaan piti hänestä hyvää huolta.”
Paaco naurahti. “Voi niitä kahta. Voisivat edes joskus yrittää tulla toimeen keskenään.”
“Sanos muuta.”
“Jep…”
“Jep…”
Seurasi jälleen pieni hiljaisuus.
“Mutta”, Paaco tokaisi jälleen, “eipä tämä ole ollut mitään ruusuillatanssimista kuitenkaan.”
“Mitä meinaat”, Make kysyi.
Paaco lopetti vihdoin näpyttämisensä nojautuen täysin istuimensa selkänojaa vasten. Hän vaikutti muuttuvan vakavamieliseksi.
“Uskon että sinullakin on varmasti muistissasi tämä… petturikuvio”, Paaco tuntui etsivän hetken oikeaa sananvalintaa.
Maken mieli synkkeni. Hänen katseensa kääntyi viherkultaisesta moderaattorista alassuin.
“Mäksä…” Make totesi hiljaa puristaen vasemman kätensä nyrkkiin.
“Ei vaan se toinen.”
Make nosti katseensa takaisin Paacon naamavärkkiin kysyvänä.
“Muistat varmasti Yö Kauhun?”
Maken ilme mutristui. Sitä massahyökkäystä hän ei unohtaisi koskaan.
Paaco tuli purkaneeksi Makelle tuttuun äänensävyynsä (joka kuulosti pöyhkeältä naiselta joka oli jäänyt alennusmyyntipäivänä ilman uutta mekkoa) kaikesta siitä miten hän oli tehnyt viime päivät parhaansa saadakseen petturin selvittämistä eteenpäin, mutta tuloksetta. Make tunsi syyllisyydentunnetta siitä ettei osannut kommentoida kollegansa tilitystä mitenkään ymmärtäväisesti, mutta ei kyseenalaistanut Paacon vaivannäköä tai intohimoa.
“Kieltämättä vaikuttaa erittäin turhauttavalta”, Make vastasi omasta mielestään kömpelöhkösti.
“Pah,”, Paaco tuhahti kuuluvasti, “Synkeiden Sisinten rinnalla tämä ei ole mitään. Osta se.”
“En.”
“Mikset?”
“Liian synkkää”, Maken äänensävy oli jäykkä. Hän ei pitänyt ajan viettämisestä mieltäsynkistävien asioiden parissa. Moderaattorin hommissa oli hänelle tarpeeksi.
“Joopa joo”, Paaco tokaisi.
Make halusi välttää mahdollisen uuden sanaharkan kaksikon välillä ja päätti siirtyä takaisin pääasiaan.
“Kuitenkin, mitä kaikkea olet tähän mennessä saanut selville, sopiiko kysyä?”
Viherkultainen moderaattori naksautti kevyesti niskojaan ja vetreytti sormiaan. Hän hieroi niskaansa vasemmalla kädellä ja näytti miettivän tiiviisti koko kuviota.
”Eli”, Paaco aloitti, mutta jäi pohtimaan. ”Asia on näin. Petturin ryökäle on tehnyt kaksi suoraa iskua meitä vastaan. Ehkä enemmänkin. Mutta siis. Tiedämme kahdesta.”
Vihreät sormenpäät tanssahtelivat hetken näppäimistön oikealla puolella ja näyttöpäätteiden kuvamateriaali vaihtui. Nyt jokaisessa kymmenistä näytöistä oli pysähtyneitä kuvia Bio-Klaanin llinnakkeen apuvoimageneraattorista – ja pääreaktorista. Makenkin näöllä oli vaikea erottaa huoneita pimeistä kuvista. Tosin kellarin pääreaktori oli hehkunut suurella valolla koko hyökkäyksen ajan. Sitä olisikin ollut todella vaikea lamauttaa. Bio-Klaanin pääreaktori oli linnakkeen teknologisesti hienostunein asia ja Kepen silmäterä, vaikkakaan ei hänen oma luomuksensa.
”Apuvoimageneraattori pyörittää linnakkeen valoja”, Paaco jatkoi, ”ja pääreaktori kaikkea elintärkeää. Jos apuvoimageneraattori sammahtaa, pääreaktori antaa sille käynnistyskipinän. Simppeliä, eikö?”
Rahi-mies näytti epävarmalta, mutta nyökkäsi hitaasti. ”Niin kai…”
Lausahduksen epävarma sävy ei pysäyttänyt Paacoa, hän oli jo vauhdissa. ”No joku oli varautunut tähän. Tämän ZMA:n – niiden pahansuopien peltipellejen luojan – tekemä sähköpommi poksahti apuvoimageneraattorin juurella ja lamautti kaiken valaistuksemme. Ei ollut kyllä mikään tavallinen pommi, sillä se himmensi myös valokivet. Ihan kuin se olisi…”
Paaco näytti epävarmalta. ”No. Imenyt valoa. En tiedä mikä järki siinä on, mutta se toimi. Ja esti pääreaktoria käynnistämästä apuvoimageneraattoria uusiksi.”
Make nyökkäsi pohdiskelevan näköisenä. ”Petturiko?”
Paacon tuijotus oli myöntävä. ”Liero livahti apuvoimageneraattorin luo huoltopäivänä. Pommi oli tosi huolellisesti piilossa.”
”Jos tiedät, milloin pommi laitettiin, etkö voisi katsoa kameroista kuka sen laittoi?” Make kysyi.
”Mahtavaa, Make!” Paaco sanoi taputtaen. ”Loistavaa! Tuota en ajatellutkaan! Olet sinä ässä mies. Ässä.”
”No okei, okei, ei tarvitse huutaa…”
”Tietenkin katsoin”, Paaco hörähti läimäisten pikaisesti otsaa. ”Ja arvaapa. Arvaa mitä. Arvaatko jo. Arvaa mitä.”
Make ei näyttänyt haluavan arvata. Hän tiesi että Paaco sanoisi sen joka tapauksessa. Kunhan olisi hieronut sitä tarpeeksi kauan hänen naamaansa.
”No arvaatko jo. No arvaapa. Sitä samaa kameraa huollettiin samana päivänä!” Toan äänensävy oli huikenteleva ja hän alleviivasi sanoja molemmilla käsillään. Jopa kirjaimellisesti. ”Samana. Päivänä.”
“No okei, se oli ilmeisesti aika tyhmä kysymys”, Make tuhahti.
Paaco jatkoi välittämättä kollegansa huomiosta. ”Siis miten. Miten joku voi ajatella noin pitkälle ja noin huolellisesti.” Hän huokaisi. ”Saakeli.”
Make antoi toverinsa puntaroida ajatuksiaan hetken. Tuossa mielentilassa Paacosta sai useimmiten irti vain äkkipikaisia turhautuneita kommentteja ja pahaa mieltä.
“Puhuit kahdesta iskusta”, Make totesi kun toa tuntui rauhoittuneen tarpeeksi, “Millainen se toinen oli?
Paaco ojenteli hämärässä vasenta kättään pöydälle katsomatta juurikaan sen suuntaan. Ja hetken hän sai ojennellakin. Ensiksi hän kaatoi mikrofoninsa pöydälle, painoi epähuomiossa sen päälle ja päästi siten Klaanin keskusradioon äärimmäisen kiusallisen manauksen. Sitten hän huomasi kaataneensa limunsa ja kiroavansa jälleen, mutta ei huomannut kytkeä mikrofonia uudelleen pois päältä. Lopulta moderaattori veti mikrofonin piuhan irti koneistosta ja kytki pöytälampun päälle. Hän löysi etsimänsä paperinpalan ja ojensi sen Makelle.
”Arkistoista puuttuu nuo kirjat”, Paaco sanoi, ”ja ne katosivat aika lailla samoihin aikoihin. Vähän liian otollinen sattuma. Varsinkin, kun katsoo kirjojen nimiä.”
Maken silmät selasivat listan läpi löytämättä heti mitään ilmiselvää. Mutta hänen katseensa pysähtyi yhden nimen kohdalla.
Turaga Sadra (Serza Nui) – Mieletön maailmanhistoria 6: Athismi ja Nimda
”Kieltämättä liian hyvä sattuma”, Make sanoi purren hampaitaan tiiviisti yhteen. Moderaattori ei kuitenkaan voinut olla tuomatta mielessään esille yhtä asiaa. Mieletön. Hehheh.
”Ja siis. Ne listan viimeiset jutut. Eivät ehkä sano sinulle hirveästi, mutta…”
Make katsoi viimeistä kahta nimeä.
Tri. Delek – Aivot
Randacius (Xia) – Adorium Selecius ja valheen verho
”… arkistoveijarit olivat tutkimassa juuri näitä juttuja. En väitä tietäväni paljoa, mutta tämä Selecius-säätiö on kai joku juttu jossain joka on joskus jostain syystä jotenkin tutkinut niitä siruja. Älä kysy minulta.”
Make katseli listaa hetken. Kirjojen nimet eivät tuntuneen tuovan rahimiehelle erityisemmin mitään mieleen. Eikä ihme. Make oli hädin tuskin koskaan astellut Arkistoihin, oikeastaan massiivinen kirjasto oli saaren pohjoisen viileän tundran lisäksi ainoa paikka minne Make ei ollut juuri koskaan mielellään jalallaan astunut. Aina hän oli käynyt siellä lähinnä virka-asioissa, tai joskus ihan vain VT:n tai GV:n kutsumana. Hän kun oli huono kieltäytymään…
Make laski listan takaisin pöydälle. Paaco siirsi sen kuitenkin muualle, sillä se oli näppäimistön edessä. “Onko meillä yhtäkään potentiaalista epäiltyä”, Make kysyi.
“On…”, Paaco vastasi vaimeasti. Ilmeisesti tulossa oli melko tulenarkaa materiaalia.
“Muistat varmaan, kuinka heti hyökkäyksen jälkeen Visu ilmoitettiin kadonneeksi.”
Make nyökkäsi.
“Noh, se Avde- niminen varjomöykky näemmä vei hänet mukanaan. Sitä ennen se oli kuitenkin ilmeisesti antanut hänelle tukun nimiä.”
Make mietiskeli itsekseen hetken. Miksi ihmeessä koko hyökkäyksen takana ollut taho olisi halunnut paljastaa valttikorttinsa? Oliko hän jollain tapaa todella niljakas? Vaiko vain huono? Makea puistatti. Ajatus siitä että kukaan hänen hyvistä ystävistään Klaanissa olisi voinut syyllistyä mihinkään sellaiseen. Jo Mäksän takinkääntö oli tarpeeksi iso kolaus nieltäväksi. Mutta jälleen kerran Make huomasi että yksi hänen suuremmista kiroistaan oli hänen uteliaisuutensa. Hän uskaltutui kysymään; “Ketkä…?”
Paaco painoi muutamaa nappulaa valtaisan näppäimistörivin alarivillä. Makella kesti hetki etsiä ruutulabyrintista se mihin hänen olisi pitänyt katsoa. Lopulta yhdelle ruuduista ilmestyi peräkkäin viiden eri Klaanilaisen henkilötietoikkunat.
Jake
Gekko
Kapura
Domek
Make katsoi neljää ensimmäistä kuvaa tietämättä mitä ajatella. Jake ja Gekko olivat aina vaikuttaneet hyviltä tyypeiltä. Kapura oli toki toisinaan vähän eriskummallinen, mutta ei ollut koskaan vaikuttanut olevan valmis menemään niin pitkälle. Tai sitten Make oli arvioinut hänet väärin. Tai ehkä Kapuraparkaa oli manipuloitu. Domek vaikutti yhtä epävarmalta kuin kaikki edellisetkin. Viimeinen näytölle ilmestyvästä viidestä ikkunasta kuitenkin sai Maken silmät (ja leuat) avautumaan hämmästyksestä.
Snowman
Maken epäuskoinen katse tuijotti kuvaa veikeästä hymyilevästä oranssinenäisestä nappisilmästä.
“Ei kai…”
“Sanopa muuta”, Paaco totesi. Hänen reaktionsa oli ollut aika lailla samanlainen.
“Mutta…”, Make mutisi, “eihän hän edes ollut täällä silloin kun hyökkäys tapahtui?”
“Sitä minäkin olen miettinyt. Mutta saattoi hyvinkin olla silloin kun apugeneraattoria huollettiin.”
Maken mieleen muistui mitä epämiellyttävin tapaus viikkojen takaa. Tapaus, jota paremman nimen puutteessa nimitettiin Tapaus: Demoninärheksi. Parasiitin valtaaman Snoppelin demoninen hymy sekä katse kuvastuivat jälleen Maken mieleen. Se sai hänet värisemään. Sellaista katsetta hän ei ollut halunnut nähdä. Ei noilta kasvoilta…
“Se parasiitti.”
Paaco nosti kulmaansa kysyvästi.
“Demoninärhi.”
Kultavihreä toa tajusi saman tien mistä Make puhui. Hän ei itse ollut ollut läsnä todistamassa kyseistä tapausta, mutta oli kuullut kaiken siitä.
“Se närhitaimikälie otti Snopan valtaansa”, Make muisteli, “Ehkä se oli tehnyt niin aiemminkin…”
“Kenties”, Paaco totesi, “Mutta pahoin pelkään että asia ei ole noin yksinkertainen. Tällaisissa tapauksissa ei kuitenkaan voi jättää mitään sattuman varaan.”
Silloin Make näki Paacon Mahikilla jotain, mitä sillä ei usein nähnyt: Turhautumista. Aitoa väsymystä ja turhautumista, joka oli levinnyt toan koko kehoon. ”Täällä minä istun niska limassa ja tuijottelen näyttöjä päivät kaiket. Ja silti joku pelle on ajatellut joka. Hiton. Asian. Ennen kuin ehdin edes miettiä sitä.”
Vihreä moderaattori tuijotti ankeana näyttöpäätteitä ja otti kouraansa limulasillisensa.
”HYI SAAKELI”, hän rääkäisi huomatessaan, että se oli tahmea kaatumisestaan. Toa joi limun loppuun ja pyyhki kätensä tuolinsa käsinojaan.
Niin ikävältä kuin Makesta tuntuikin seurata kollegan ikävää mielentilaa, ei hän voinut olla heittämättä kasvoilleen kömpelösti piilotettua hymyä. Make kuitenkin palasi pian takaisin asiaan.
“Entä jos…”, Make aloitti. Paaco käänsi päätään hieman tämän suuntaan.
“Entä jos se Avde valehtelee?”
“Ei se taida.”
“Miten niin?”
“Se sanoi niin itse.”
Make hiljeni. Hänen olisi kovasti tehnyt mieli heittää väliin mahdollisimman sarkastinen “seems legit”- kommentti, mutta toisaalta, Visu itsekään ei tuntunut epäilevän Avden sanoja, ja viimeinen asia mitä Make halusi oli kyseenalaistaa viisaan admininsa arvostelukyky. Mutta sisimmässään hänen oli vain vaikea uskoa että kukaan Klaanin sisältä olisi ollut valmis mihinkään sellaiseen mikä olisi johtanut Yö Kauhun tapaiseen katastrofiin.
“Yksi asia tuntuu erityisen oudolta”, Make sanoi.
Paaco kääntyi katsomaan kollegaansa kysyvänä.
“…miksi vain viisi?”
Paacon mielessä välähti. “Tiedätkö, olen miettinyt täysin samaa asiaa. Mutta luulin jo että olen vain vainoharhainen. En vain osaa ilmaista että miksi, mutta jostain syystä se ei tunnu käyvän järkeen.”
Kumpikin moderaattori mietti hetken omiaan. Paaco tuijotti edelleen näyttöpäätteitään, Make nojasi käsillään siihen kohti pöydän reunaa jossa ei ollut nappeja.
Make rikkoi hiljaisuuden tälläkin kertaa. “Mitä jos avittaisin sinua?”
“Aihäh”, Paaco käänsi päänsä yllättyneenä Maken suuntaan.
“Nosiis, sinulla tuntuu olevan melkoinen umpikuja ja minä tuossa päätin ryhdistäytyä vihdoin tekemään jotain. Ja näköjään mitään muuta ei ole tarjolla juuri nyt.”
Paaco hieroi Mahikinsa leukaosaa miettien Maken tarjousta. Make huomasi selvästi kollegansa epäröivän.
“Jokin vialla”, Make kysähti.
“Ei sikäli, tuota, vähän vain mietityttää oletko ihan valmis tällaiseen.”
“Usko pois, olen jo tarpeeksi timmissä kunnossa”, Make vakuutteli.
“En minä sillä”, Paaco korjasi, “Mutta kai sinä tajuat että tässä ollaan nyt metsästämässä petturia Klaanin muurien sisällä, ei räimimässä pahiksia pitkin metsikköä?”
“Mihin tähtäät?”
“No, tässä vuosien varrella olen tullut oppineeksi sinusta sen verran että olet melko sosiaalinen ja leppoisa tyyppi.”
Make tuntui hieman heltyvän kollegansa sanoista. Awww, sinä ajattelet minua sittenkin…
“Älä ota tätä pahalla, mutta epäilen hieman onko sinusta tällaisiin etsivähommiin. Kai ymmärrät että joutuisit hyvässä tapauksessa kovistelemaan kovalla kädellä niitä keiden kanssa olet aina tullut hyvin toimeen?”
Paacon sanat saivat Maken hieman epäröimään. Hänelle valkeni miksi tällaiset työt oltiin aina annettu Bladikselle tai Samelle. Tai huonoimmissa tapauksissa kummallekin. Mutta Make tunsi ettei olisi halunnut jättää asiaa sikseen. Hänestä oli jo pitkään tuntunut turhalta ja tarpeettomalta. Ja hän oli aina saanut mitä parhaimman mielen tuntemalla voivansa olla hyödyksi muille.
“Haluan ainakin yrittää”, Make totesi päättäväisenä.
Paaco ihmetteli Maken innokkuutta hetken ja tyytyi sitten kohauttamaan olkapäitään.
“No okei. Mikäs siinä.” Paaco nojasi taas kunnolla työtuolinsa selkänojaa vasten näyttäen rennommalta kuin koko juttutuokion aikana. Make virnisti vaimeasti.
“Minun pitänee käydä puhumassa asiasta Adminien kanssa”, Make osoitti oikealla peukalollaan huoneen oven suuntaan. Hänellä oli ollut suuri ikävä Nöpöä.
“No teeppä sinä se”, Paaco tokaisi kääntyen lopulta takaisin näppäinten pariin kohentaen asentoaan. Ei kestänyt kauaa ennen kuin vihertävät sormet olivat taas vanhoissa puuhissaan.
Make raotti huoneen ovea ja oli astumassa ulos. Paaco kuitenkin avasi vielä suunsa hienovaraisesti.
“Älä sitten rasita itseäsi…”
Maken suu kääntyi vienoon hymyyn. Moderaattori vilkaisi huomaamattomasti olkansa yli.
“Eipä hätiä”, Make vastasi häileällä äänensävyllä. Hän kuitenkin raikasti ääntään hieman.
“Teen kyllä kaikkeni savustaakseni petturin esiin.”
Paaco lopetti hetkeksi näpyttelynsä pyöritellen silmiään.
“NYT oli huono.” Hän tokaisi pyöräyttäen päätään sivulle. Moden äänestä puhkusi pöyhkeys ja yllättyneisyys siitä että Make ei kehdannut laittaa heittoonsa sen enempää yritystä.
“Opin parhaalta.” Make totesi kääntyen kokonaan takaisin oven puoleen.
Paaco käänsi tuolinsa ovelle päin valmiina tokaisemaan ultimaattisen sarkastisen vastauksensa, mutta oli jo myöhäistä. Toinen moderaattori oli jo poistunut huoneesta ja ovi narahti kiinni.
“…” Paacon ilme palasi peruslukemiin tämän kääntyessä takaisin hirviömäisen monitorikompleksin tykö. Moderaattori tuhahti itsekseen hiljaa.
Perse.