Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Scientia deus est

    Kaukana nykyisyydestä

    Syksy oli punainen. Syksy oli punaisempi kuin koskaan aiemmin.
    Kaksoisaurinkojen valopensseli maalasi pilvirintaman syvän sinooperiksi. Tuuli värisytti karmiinia lehtipeitettä puunrunkojen päällä. Puut olivat kuin liekkien syvimmässä ytimessä.
    Mutta tämä roihu ei tuonut lämpöä, vaan kylmyyttä. Linnut värisivät oksilla ja käpertyivät toistensa sulkien suojaan. Ne eivät tienneet, mitä oli tapahtumassa. Jokin oli toisella tavalla kuin aiemmin. Jokin oli väärin.
    Ilma tuoksui metallilta.

    Puro virtasi taukoamatta puiden välistä. Mutta enää sen vesi ei ollut soljuvaa ja kirkasta, pehmeää ja lämmintä. Nyt se oli tummaa, syvän sinistä, kovaa ja tahmeaa.
    Jokin oli todella väärin.

    Huohotus kantautui metsään. Hoikka vihreä liskonainen juoksi puiden välissä suurenmoisella kiireellä. Kylmä viima hänen kasvoillaan oli riipivää – koskaan ei ollut ollut näin kylmää kuin tänä syksynä. Tämä syksy oli nimittäin tullut tällä kertaa kesää ennen.
    Vortixx seurasi polkua metsäaukean läpi. Puiden välistä. Ylärinteeseen. Hän seurasi jälkiä, joita hän ja hänen rakastajansa olivat usein askeltaneet kesäiltoina.
    Puut loppuivat ja meri näkyi. Sekin oli punainen. Auringonlasku värjäsi sen verenpunaiseksi.
    Punainen oli myös viitta, joka liehui rantakalliolla. Sitä kantava vortixx-nainen katseli horisonttia eikä näyttänyt edes huomaavan huohottavaa juoksijaa, joka pysähtyi hänen taaksensa.

    ”Elämäni Valo”, huohottava nainen huudahti epätoivoiseen nuottiin. ”Daeneka”, vastasi punaiseen viittaan verhoutunut nainen kääntymättä. Vortixxin ääni oli tumma ja syvä. Sellainen, jonka kuiskauskin kuului kauas. ”Miksi tulit tänne?”
    Daeneka katsoi rakastajaansa alakuloisena. ”Valoni… elämäni Valo… mitä oletkaan mennyt tekemään?”
    Vortixx kääntyi ja punainen viitta ja suuri harja heilahtivat. Sinisuomuinen liskotar katsoi nyt Daenekaa silmiin kahdella vaaleanpunaisella silmällä. Rotunsa edustaja voisi kutsua häntä kauniiksikin. Kauniiksi, mutta niin kylmäksi.
    ”En ymmärrä, mitä tarkoitat”, sininen vortixx vastasi rehelliseen sävyyn.

    ”Etkö näe, mitä tapahtuu?”, Daeneka huudahti kärsivänä. ”Valoni, etkö näe, mitä ympärilläsi tapahtuu? Maa on… jotenkin väärin. Puro syöksee syvää sinistä. Lämpö haihtuu ilmasta.”
    Daeneka oli kalpea, pelosta kalpean vihreä. ”Luonto, Valoni. Luonto kuolee käsiimme. Ei vain täällä. Kaikkialla saarellamme!”
    Sininen vortixx katsoi hämmentyneenä. ”Ja rakkaani, minä olen syyllinen?” Se oli kysymys.
    Daeneka pudisti päätään. Hän ei halunnut uskoa. ”Et sinä, Valo. Et sinä. Sinun… taikuutesi. Synkkä magia, jonka kutsuit maan povesta! Sen pelkkä läsnäolo saa metsät kuihtumaan. Vedet kiehumaan.”

    Vortixx hymähti. ”Daeneka, Daeneka rakas”, hän sanoi laskien kätensä lempeästi rakastajansa päälaelle. ”Kuinka monesti olenkaan kertonut sinulle, että se ei ole taikuutta?”
    Daeneka katsoi epäröivänä rakkaansa vaaleanpunaisiin silmiin. ”Valoni… en tiedä, en vain tiedä. Sinä luot valoa ja lämpöä tyhjyydestä. Kutsut salamoita esiin. Jotkut vanhimmat ovat sitä mieltä, että… et ole enää kuolevainen.”

    ”Voi”, hän vastasi. ”Niin pitkälle en ole vielä päässyt. Mutta se ei johdu siitä, ettenkö haluaisi.”
    Epäröivyys ja pelonpilke eivät kadonneet Daenekan suurista silmistä. Hän ei uskaltanut edes kysyä, mitä hänen rakkaansa ja elämänsä tarkoitus tällä tarkoitti.
    ”Minä voin näyttää sinulle, mistä tämä kaikki on kotoisin, Daeneka”, sininen vortixx sanoi. ”Olen halunnut jo pitkään näyttää.”

    Sininen liskotar ei ottanut vastaan kieltävää vastausta. Ei Daeneka sitä tarjonnutkaan. Hän janosi vastauksia. Kahden vortixxin askel kävi alas rantakalliota hiekalle. He ohittivat suolaisena rantaviivaa huuhtovat aallot kävellessään syvemmälle kallioiden ja karikoiden uumeniin. Jonnekin, mihin aurinkojen valo ei ollut päässyt koskaan.
    Kivessä oli ovi. Mutta sitä ei oltu kaiverrettu siihen. Se oli metallia. Syvää sinistä metallia. Se ei näyttänyt Daenekan mielestä luonnolliselta. Ei sellaiselta, mitä vortixxit olivat maan povesta kaivaneet jo ikiaikaisten mainarien ajoista. Se näytti keinotekoiselta. Valo ei päässyt sitä juuri koskettamaan, eikä se vähäinen valo mikä siihen koski tuntunut osaavan reagoida siihen.

    Sininen vortixx lausui sanan kuollutta kieltä ja oven yllä syttyi kirkkaita valoja. Ovi siirtyi pois tieltä epäluonnollisesti ja paljasti kirkkaan valkoisen hohdon tilan sisältä. Daeneka värähti taaksepäin. Mitä noituutta tämä oli?
    Hänen rakkaansa hymyili ja viittoi innokkaasti tätä astumaan peräänsä. Daeneka seurasi punaista viittaa sisälle kirkkaasti valaistuun tilaan.

    Vortixx ei tiennyt, mitä ajatella.
    Mikään sisällä oleva ei vastannut mitään hänen tuntemaansa. Kirkas valo tulvi huoneeseen nelikulmioista, jotka täyttivät sen seinät. Kun Daenekan silmät tottuivat niiden epäluonnolliseen hohteeseen, hän näki että ne olivat täynnä tekstiä. Kirjaimia ja numeroita, mutta eivät millään kielellä minkä hän tuntisi. Hänen silmissään ne sekoittuivat toisiinsa ja muuttuivat vain sekalaiseksi massaksi tietoa, jonka käsittelyyn hän ei kyennyt.
    ”Mitä…”, Daeneka aloitti, mutta ei saanut mitään sanottua. Tila oli täynnä työtasoja samasta metallista mistä ovikin. Työtasot olivat täynnä työkaluja ja aseita, mutta mitään niistä hän ei osannut tunnistaa. Kaikki huoneessa oleva oli täynnä tuota samaa tekstiä, joka tuntui kuin taistelevan hänen silmiään vastaan.
    Mitä kieli sitten olikaan, sitä ei oltu tarkoitettu vortixxien silmille. Huoneen läpi risteili kun tiheän viidakon kasvustoa, mutta elävää se ei ollut. Se oli kylmää ja läpikuultavaa, ja sen sisällä virtasi tuhannen ukkosmyrskyn voima.
    Daeneka ei tunnistanut mitään asioista, joita huoneesta löytyi. Ne olivat keinotekoisia, mutta niitä eivät olleet luoneet minkään hänen tuntemansa olennon kädet. Ja ne olivat vanhoja.
    Vanhempia kuin mikään.

    Daeneka pudisti päätään katsellen keinotekoisten salamoiden virtaavan huoneessa risteilevien läpinäkyvien köynnösten sisällä. ”Valoni. Elämäni valo. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän ei pitäisi.”
    Sininen liskotar ei tuntunut ottavan tätä kuuloelimiinsä. ”Löysin tämän… luolan kuukausia sitten vaeltaessani näillä kallioilla. Kaikki se, mitä kutsut taikuudeksi. Kaikki se, mitä olen luonut perustuu asioihin, joita olen täällä kohdannut.”

    Hän asteli tasojen vierestä ja nosteli esineitä käsillään näyttääkseen niitä Daenekalle. ”Valo”, hän sanoi ja osoitti läpinäkyvää kuulaa, jonka sisällä risteili kuparia. ”Lämpö. Voima, joka sai tuon oven aukeamaan. Nesteseokset, joiden polttaminen luo energiaa tälle kaikelle.”
    Punaisen viitan alta tuli käsi, joka painoi yhdellä sormella jotain seinässä. Daeneka säpsähti, kun yksi seinällä olevista valoneliöistä alkoi näyttää selkeää kuvaa huoneesta itsestään. Kuin peilikuvana. Daeneka katseli itsensä liikkuvan pelkästä valosta koostuvalla taululla. Hänen kasvoillansa oleva hämmennys ja pelko peilaantui keinotekoisesta ikkunasta.
    ”Mitä, miten”, hän sanoi kasvava paniikki äänessään. ”Mitä tämä on?”
    ”Älä huoli, rakkaani”, sininen vortixx sanoi ja painoi seinässä olevaa hohtavaa laattaa uudelleen. Valoneliöt sammuivat ja kuva katosi. ”Se on vain kuvajaista. Kuvajaista todellisuudesta, jossa elät.”

    Daeneka katsoi rakastajaansa tiukasti silmiin. Hän halusi uskoa tähän. Hän halusi uskoa tämän sanoihin kuten aina aiemminkin, mutta häntä pelotti liikaa.
    ”Kuka tämän on rakentanut?” Daeneka kysyi hiljaisena.
    Rakastaja kohautti olkiaan. ”Kuka tietää, rakkaani. Mutta he olivat täällä ennen meitä, ja kauan ennen meitä. Henkilökohtaisesti uskon, että… täällä työskentelivät ne, jotka loivat maailman.”
    Kylmät väreet valtasivat Daenekan. ”Ei… ei… ei, se ei ole oikein. Se ei voi olla oikein.”
    ”Miksi ei olisi? Jostain käsin Suurten Olentojenkin täytyi työskennellä.”
    Daenekan elämän valon suusta tulevat sanat horjuttivat kaikkea, mihin hän uskoi. ”Valoni… sanotko sinä, että…”
    Vortixx nielaisi.
    ”…täällä työskentelivät jumalat?”

    Sininen vortixx nyökkäsi syvään ja levitti kätensä. ”Jos haluat kutsua heitä jumaliksi, rakkaani. Minulle he ovat kuitenkin vain edelläkävijöitä.” Hän nosti kirkkaan lasikuulan pöydältä ja käänsi sormenpäillään sen metallista päätä.
    ”Tulkoon valo.”
    Kupari syttyi hohtamaan kirkkaalla keinoliekillä.
    ”Minä haluan vain tuoda heidän tietonsa maailmalle. Onko se väärin?”
    Daeneka ei tiennyt, mitä sanoa. Hänellä kesti kauan saada se ulos suustaan. ”Mutta… saaremme kuolee. Etkö sinä näe sitä? Tuli joka lämmittää kaupunkejamme, se… se syöksee ilmaan jotain pahaa. Luonto ei kestä sitä.”
    ”Ehkä luonto ei ole sitten tarpeeksi vahva.”
    Daeneka tyrmistyi. ”M-mitä…”
    ”Rakkaani. Olet metsästänyt. Sinäkin olet karsinut telakissalaumasta heikoimpia. Jos jokin ei pärjää uudessa maailmassani, ehkä sen aika oli jo ohi.”
    Daeneka katsoi jalkoihinsa, vaikka hänen rakkaansa tarttui häntä lempeästi olkapäistä ja toi kasvonsa aivan lähelle.
    ”Vortixxit selviytyvät, vaikka saari kuolisi, rakas”, hän sanoi hymyillen. ”Vaikka valo ja lämpö katoaisivat maailmasta, me voimme luoda omamme.”
    ”Se ei ole oikein.” Hän pudisti päätään. ”Se ei ole. Valoni, rakkaani, se ei ole oikein.”
    Daeneka irroittautui sinisen vortixxin otteesta ja astui askelen taaksepäin.
    ”Se ei ole.”
    ”Aion viedä Xian kansan uuteen aikaan, Daeneka”, vortixx kuiskasi alakuloisin katsein. ”Särkisi sydämeni jos et olisi vierelläni kun teen sen.”

    ”En voi”, vihreä liskotar sanoi hiljaa ja käveli pois. ”En vain voi.”
    Toinen jäi huoneeseen. Hän huokaisi hiljaa ja sammutti valot.

    Naisen askel nousi ylös rantakallioita, metsän läpi. Hän kävi kylään jossa oli syntynyt, mutta ei nähnyt Daenekaa. Daeneka ei halunnut sinne enää jäädä, sillä se ei ollut enää hänen kotikylänsä.
    Se ei ollut enää edes kylä. Talot nousivat satojen metrien korkeuteen ja ne oli tehty tummasta metallista. Kivipiiput tupruttivat taivaalle suuria mustia pilviä. Luonnon raikkaat tuoksut peittyivät raudan ja savun alle. Lasikuulat kattojen harjanteissa alkoivat kylvää valkoista keinovaloa auringonlaskun jäljiltä tummenevaan maailmaan.

    Vortixx ei kuitenkaan ollut yksin aukealla suurten talojen välillä. Häntä odotti kymmenien, ehkä jopa sadan vortixxin väkijoukko. Heidän silmistään kiilsi ihaileva, suorastaan uskonnollinen hurmos. Nainen, joka oli palannut kylään oli tuonut heidän elämäänsä aivan uudenlaisen valon ja lämmön. Hän oli antanut heille tulevaisuuden. Hänestä vielä kerrottaisiin legendoja.
    Vortixx nosti kätensä hymyillen ja heilutti kansalaisille. Suosionosoitukset repesivät valtavaksi hyökyaalloksi, joka kaikui rakennusten välissä.

    Lopulta väkijoukko alkoi toistaa hänen nimeään. He huusivat sitä samalla innolla, millä olivat joskus toistelleet rukouksiaan Mata Nuille. ”SELECIUS! SELECIUS! SELECIUS!”

    Vortixx hymyili. Hän ei vaivautuisi kertomaan väkijoukolle, että ei ollut jumala. Hän ei enää uskonut jumaliin edes niin paljoa.
    Jumalia oli vain yksi, ja sen nimi oli tiede.

    Nykyhetki
    Arkistot

    Pelikortteja lävähti työpöydälle pienestä hyönteiskädestä. Käsi kasasi niitä kuuteen pinoon. Sitten se sekoitti pinot ja aloitti prosessin alusta.
    Gahlok Va ei jaksanut enää pelata yksinpeliä. Nyt hän vain sekoitteli pakkaa uudelleen ja uudelleen. Hän halusi lähinnä käsilleen tekemistä, vaikka olikin virallisesti tauolla.
    ”Edistystä?” puolibohrok sanoi vastapäätä istuvalle Toalle, joka piiloutui xiankielisen sanakirjan taakse.
    ”Ei niinkään.”

    Vaehran laski sanakirjan sivuun ja siristi silmiään. Hän kääntyi ikkunaa kohti ja katseli hetken taivaanrantaa. Hän oli tuijotellut satoja vuosia vanhoja opuksia jo tarpeeksi tältä päivältä.
    ”Tiedätkö, joskus pätevästä Raun käyttäjästä olisi ihan hyötyä”, Gahlok Va sanoi ja pläräsi korttipakkaa mielivaltaisesti.
    ”Ensiksi pitäisi varmaan olla se Rau”, Arkistojen päämies vastasi hymyillen. ”Pelaatko sinä edes mitään?”
    Kortteja lennähti taas pöydälle kuvapuoli ylöspäin. GV:tä ei varsinaisesti kiinnostanut, mitä pöydällä tapahtui. Hän oli saavuttanut pakan sekoittelussa sen pisteen, jossa kädet toimivat ilman erillistä lupaa.
    ”Näh.”
    ”Ymmärrän. Jatka sitä mitä teet.”
    Vaehran kulautti alas puoli pullollista vettä ja sulki juomapullonsa korkin. Gahlok Va läimäisi viimeisen kädessään olevan kortin yhteen pöydän pinoista. Vasta sitten hän tajusi, mihin oli juuri hukannut aikaansa. GV tuijotti pakkoja ja kohensi pientä punaista rusettia kaulassaan.

    ”Löytyikö mitään?” hän kysyi.
    ”Eipä juuri.”
    ”Ei edes pienintäkään viittausta?”
    Vaehran köhäisi. ”Kunnianarvoisa adorium Selecius mainitaan jokaisessa vähänkin merkittävässä xialaisessa historiankirjassa. Mutta on kuin… on kuin henkilö olisi vain legendaa. En löydä mitään merkittäviä todisteita siitä, että tätä säätiötä on edes ollut. Mutta silti joka toinen aseyhtiö myy jotain hyödyntäen kyseisen Vortixxin myyvää nimeä.”
    Vaehran otti jälleen pitkän huikan vesipullostaan ja jatkoi: ”Kaiken tämän sotkun keskellä on mahdotonta sanoa, milloin alkuperäinen Selecius vaikutti.”
    ”Sen täytyy siis olla niin kaukaista historiaa, että siitä ei ole juuri todisteita”, GV mietti ääneen nojaten pöytään kyynärpäällään. ”Muuten. Kielitieteellinen pikku hassuus. Eikö ’admin’ ole käytännössä xiaa?”
    Vaehran nyökkäsi. ”Verbi. Hallita, johtaa. Miten niin?”
    ”Ehkä se ja adorium on johdettu samasta sanasta?” GV ehdotti levittäen kätensä. ”Tarkoittavat kuitenkin käytännössä samaa.”

    Vaehran nyökkäsi syvään ja näytti kollegalleen hyväksyvän ilmeen. ”Käy järkeen.”
    ”Myöskin, Nimda on admin väärinpäin.”

    Arkistojen päämiehet tuijottivat toisiaan.
    Vaehran tuijotti Gahlok Vata.
    Gahlok Va tuijotti Vaehrania.
    Vaehran Gahlok Vata.
    Gahlok Va Vaehrania.

    ”Minä tiesin tuon”, Vaehran sanoi pöllämystyneenä.
    ”Niin minäkin”, GV nyökytteli.
    Molemmat aloittivat henkisen laskurin tästä hetkestä siihen päivään, jolloin toinen lopulta myöntäisi, kuinka kauan tämän yksityiskohdan tajuamiseen oli oikeasti kestänyt.
    ”Ehkä sekin on joku johdannainen?” GV ehdotti vilpittömään sävyyn. ”Eteläisen mantereen athistit kirjoittavat ja lukevat matoran-aakkosia oikealta vasemmalle. Peilikuvana meistä. Voiko olla, että…”

    Hiljaisuus vastasi kysymykseen.
    Sininen otus siristi hyönteismäisiä silmiään epäuskoisena. Hän avasi kitansa ammolleen. ”… ei. Se olisi vain tyhmää. Se olisi vain tyhmää.”
    Vaehran pudisti päätään hetken, mutta sanoi lopulta: ”Paljon hassummatkin käännösvirheet ovat määritelleet kielen, jota puhumme. Ajatus ei ole mahdoton.”
    ”No. Mutta onko Nimda saanut nimensä alku-xiasta…” Gahlok Va pohti puoliääneen, ”… vai onko alku-xia saanut sen sanan Nimdasta?”
    ”En tiedä, kumpi ajatus aiheuttaa minussa enemmän hämmennystä.” Vaehran tuijotti tikittävää seinäkelloa ja kuunteli sen jätätystä. Kello oli taas kuusi. Se oli useinkin kuusi. Ei ehkä aina kuusi, mutta tarpeeksi usein että Vaehran huomasi silloin kun se oli kuusi. Ja se oli usein kuusi.
    Todella usein juuri silloin harvoin, kun hän sattui katsomaan kelloa.

    Ehkä jotkut asiat olivat sattumia.

    Vaehran ei silti voinut olla miettimättä yhteyttä. Kuinka käsittämättömän vanha Nimdan täytyi olla, jos sen nimestä oltiin johdettu alku-xialainen ilmaus?
    Seinäkellon jätätys piti Arkistojen perustajan huomion siihen asti kunnes GV tökkäsi häntä olkapäähän.
    ”Pitäisikö sinun välillä nukkua?”
    ”Ehkäpä hyvinkin. Minusta vain tuntuu, että olemme… niin lähellä jotakin.”
    Vaehran nousi tuoliltaan laitettuaan ensiksi henkilökohtaiset paperinsa siisteihin nippuihin työpöytänsä laatikoihin. Kävellessään pois huoneesta hän vielä mutisi itsekseen.

    ”… ihan liian lähellä jotain.”

  • Piruparka

    Bio-Klaani, linnake

    Nukkuvan Klaanin linnakkeen tummalla pihamaalla ulvoi alakuloinen syystuuli. Kello oli viittä vaille liikaa.

    Klaanin kahvion lakatut puukalusteet kiiltelivät korkealla katossa roikkuvien lamppujen lämpimän hehkun alla. Kahvion kutsuvan näköisillä nahkasohvilla ei näkynyt elämää. Yhden ainoan työntekijän lisäksi juottolassa istui ainoastaan kaksi asiakasta.

    ”Tarjoilija! Mikä siinä rommikahvissa oikein kestää?”

    Tummanvihreä nyrkki löi muutamaan kertaan tummapuista tiskiä. Klaanin kahviossa huonoksi onnekseen iltavuorossa työskentelevä ruskea matoran murisi jotain epäoikeudenmukaisuudesta sekä hankalista asiakkaista, ja raahasi sitten laittoman suuren kahvikupin punasilmäisen adminin eteen.

    ”Arvon herra admin on oikein hyvä vaan”, tarjoilija puhui koittaen peittää turhautumisensa. Miekkapiru tuijotti kahviaan hetken tyytyväisenä ja huitoi tarjoilijan sitten menemään.
    ”Mistä lähtien sinä olet juonut rommia”, Guardian kysyi, muttei odottanut vastausta. Skakdi tunsi seuralaisensa tarpeeksi hyvin tietääkseen, että Ämkoo ei kuunnellut mitään tai ketään silloin kun hänellä oli mahdollisuus keskittää kaikki mielenkiintonsa kofeiinijuomiin.

    Kului keskipitkän hörppimisen mittainen hetki ja kahvikuppi oli tyhjä.

    ”Kuvottavaa. Toinen samanlainen!” Miekkapiru nauroi ja osoitti sitten sormellaan toveriaan.
    ”Ja tuo tälle yrmylle myös!”
    ”Ei”, Guardian murahti ja horjui pystyyn huteralta baarijakkaralta. ”Eiköhän tämä ilta ollut minun osaltani tässä.”
    ”Hei, ilta on vasta nuori”, Ämkoo esteli ja yritti huonoin tuloksin tarttua ystäväänsä olkapäästä. ”Hei, olenko kertonut sinulle siitä kerrasta kun sytytin kokonaisen…”
    ”Tämä paikka meni kiinni kaksi tuntia sitten, Ämkoo”, Guardian sanoi, vaikka tiesi järjen puhumisen olevan tähän aikaan yöstä vain ja ainoastaan huono idea. ”Meillä on aamulla kokous, jos muistat. Sinunkin odotetaan olevan paikalla, ja hereillä.”
    ”Ha, ei Tawa minua siellä kaipaa …” Ämkoo hekotteli haukotellen samalla äänekkäästi. Samaan aikaan tarjoilija iski pöytään Ämkoon tilaamat kaksi rommikahvia, jotka virnuileva admin omi oitis itselleen.
    ”Ämkoo, tuo on Klaanissa laitonta”, Guardian manasi hiljaa katsoessaan kun Ämkoo kulautti kahvit vuoron perään kurkkuunsa, ja jatkoi hiljaa: ”Ämkoo, me joudumme vankilaan.”
    ”Nukkuminen on mielen heikkoutta!” piruparka julisti äänekkäästi ja oli vähällä horjahtaa alas istuimeltaan. ”Istu nyt vain alas. Täällä on tylsää ilman sinua.”
    ”Hyvää yötä, Ämkoo”, kuului Guardianin vastaus tämän harppoessa väsynein askelin kohti lähintä uloskäyntiä. Gee kääntyi kuitenkin vielä ovensuussa hetkeksi ystäväänsä kohti, ja sanoi:
    ”Näytät siltä kuin et olisi levännyt viikkokausiin. Mene nukkumaan.”
    ”Älä ole noin Tawa”, Ämkoo ärähti ja päätti sitten pitää hauskaa ihan keskenään. Miekkapiru ei pitänyt nukkumisesta.
    ”Tarjoilija, tee minulle se yksi drinkki jossa lilluu palavia asioita!”

    Tarjoilijamatoranin mielestä ikuisuudelta tuntuneen hetken kuluttua eräs Klaanin legendaarisimmista drinkeistä, Turkasen Pamaus, oli lähestulkoon valmis. Matoran etsiskeli vielä drinkin koristeeksi pientä paperivarjoa toivoen samalla, että savuava taidonnäyte kelpaisi riesaksi muodostuneelle adminille.

    Silloin kahvion tiskiltä kuului äänekäs kops. Seuraavaksi alkoi kuulua hiljaista kuorsaamista. Tarjoilija pelkäsi pahinta, kääntyi ympäri ja kirosi sitten ääneen.
    ”Todellako?? Teinkö minä tämän karzahni vieköön ihan turhaan?!”

    Saari

    Aluillaan olevan myrskyn nostattamat korkeat aallot nuolivat saaren jyrkkää rantakalliota. Koko taivas oli kietoutunut sysimustiin sadepilviin, ja ne sylkivät valkeita salamoita pitkin taivaankantta. Vesisateen sumentamalla rantakalliolla seisoi vastakkain kaksi valkein miekoin aseistautunutta hahmoa.

    ”Miten sinä löysit minut? Olen liikkunut meriteitse viikkokausia jättämättä minkäänlaisia jälkiä”, Miekkapiru hämmästeli hiljaa ja otti varovaisen askeleen taaemmas.
    ”Sinä aliarvioit minut, makuta”, kuului Toa Atyan kylmä vastaus. ”Minä ja meri olemme yhtä.”
    Ämkoo jatkoi hidasta perääntymistä. Vesipisarat valuivat pitkin muinaisen miekan kirkkaasti kiiltelevää terää.
    ”Atya, koita ymmärtää minua”, Ämkoo yritti puolustella. ”Herkan kuolema … se oli onnettomuus. Siinä ei kuulunut käydä niin!”
    Veden Toan visiirin peittämät silmät loistivat samaan aikaan sekä surua että puhdasta raivoa. Ämkoo tunsi kuinka raaka ja pahansuopa voima huokui tämän entisestä opettajasta. Piru tiesi, että tilanteesta oli mahdotonta pelastautua puhumalla.

    Atya lähti liikkeelle.

    Miekkapirusta tuntui kuin kauan vangittuna ollut petoeläin olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Atyan miekka tuntui nälkäiseltä, ja sen tarkkaan harkitut salamannopeat iskut nuolivat kerta toisensa jälkeen Ämkoon panssareita.
    ”Idiootti!” veden Toa karjui. ”Luuletko, että tässä on todellakin kyse vain Herkasta!?”
    Ämkoo onnistui väistämään vain täpärästi rintakehäänsä tähdätyn pitkän viillon.
    ”Rauhoitu ja puhu minulle!” huusi Ämkoo vastaukseksi. ”Minä en ymmärrä!”
    Veden Toa yllätti piruparan täräyttämällä tätä miekan hamarapuolella leukaan. Ämkoo kompuroi iskun voimasta kauemmas ja kompastui maahan.
    Toa Atyan silmät hehkuivat raivosta kirkkaampina kuin koskaan. Veden Toa vei miekkansa päänsä yläpuolelle ja valmistautui iskemään.
    ”Sano minulle, että se ei ole totta! Todista, että huhut ovat pelkkää valetta, että sinä et ole makuta!”
    ”Mutta …” Ämkoo aloitti, mutta joutui keskeyttämään lauseensa väistyäkseen Atyan vauhdilla liikkuvan miekan tieltä.
    ”Todista se!”

    Ikimiekkojen terät kipinöivät raivoisan taistelun keskellä. Myrsky yltyi entisestään, ja Ämkoolla oli välillä vaikeuksia erottaa vastustajaansa rankkasateen seasta.
    ”Kuuntele minua!”, Piruparka puhui yrittäen hakea turvaa rannan epätasaisesta kivikosta. ”Se, mitä minulle tapahtui, ei ole kirous vaan siunaus! Minä osaan hallita sitä!”
    ”Sinä valehtelet!” kirosi Atya lähtien uuteen hyökkäykseen. ”Sinä olet hirviö! Paholainen!”

    Ämkoo haki etäisyyttä vastustajaansa syöksähtämällä äkisti alas jyrkkää kivikkoista alamäkeä kohti rantaa, vain tajutakseen sen olleen suuri virhe. Atyan hahmo ilmestyi nopeasti mäen laelle, ja Toa kohotti molemmat kätensä kasvojensa tasalle.
    Meri Ämkoon takana alkoi karjua. Piru ei voinut muuta kuin katsoa järkyttyneenä ylös kohonnutta valtavaa hyökyaaltoa, joka paiskautui koko Atyan pohjattomalla raivolla rantaa kohti. Ämkoo heittäytyi aallon voimasta ensin korkealle ilmaan ja putosi sitten selkä edellä märälle kalliolle. Ukonilma nauroi taustalla Ämkoon epäonnelle.
    Atya ei jäänyt odottamaan. Veden Toa oli hetkessä Ämkoon rinnalla, ja heittäytyi sitten entisen oppilaansa päälle. Atya iski miekkansa syrjään ja tarttui sitten maassa makaavaa Miekkapirua kurkusta.
    ”Valehtelija!” nainen karjui ja iski nyrkillään Ämkoota kasvoihin. ”Kirottu valehtelija!”
    Ämkoo yski verta ja yritti heittää Atyan kauemmas, mutta tuloksetta. Veden Toa tiukensi otettaan, eikä Ämkoo saanut henkeä.
    ”Etkö sinä ymmärrä mitä olet tehnyt!” Atya huusi kohdistaen uuden nyrkiniskun Ämkoon kasvoihin. ”Herkan kohtalon olisit voinut saada anteeksi, mutta tämä! Sinä suostuit yhteistyöhön kaikkein kamalimman vihollisemme kanssa!”
    ”SE EI OLE TOTTA!” karjaisi Ämkoo yllättäen vastaukseksi. Miekkapirun silmiin syttyi hetkessä liekinpunainen loiste, ja Atya ymmärsi oitis paeta kauemmas. Nainen tarttui miekkaansa ja heittäytyi muutaman metrin päähän, ja näki sitten pelkonsa muuttuvan todeksi.

    Verenpunaisen varjoenergian ympäröimä Miekkapiru nousi hitaasti pystyyn. Ämkoo sylkäisi maahan hieman verta ja yhden poskihampaansa, nosti miekkansa ja kohotti katseensa Atyaa kohti.
    ”Se ei… ole totta!”

    Miekkapirun nopeus yllätti Atyan. Varjovoimat tekivät Ämkoosta hetkessä salamannopean, ja nyt vuorostaan Atyalla oli vaikeuksia pysyä Ämkoon tahdissa. Nainen huomasi, että nopeuden lisäksi Ämkoon taistelutyyli oli muuttunut. Tämän liikkeet olivat raaempia, karkeampia.
    ”Minä tapoin sen makutan!” Ämkoo karjui ja huitaisi miekallaan Atyaa kohti. Miekka oli vähällä tavoittaa veden Toan olkapanssarin.
    ”Minä kukistin sen!” Ämkoo jatkoi ja hyökkäsi uudestaan Atyaa kohti. ”Otin sen voimat omakseni!”
    ”Katso itseäsi!” Atya puhui ja potkaisi itsehillinnän menettäneen Ämkoon kauemmas. ”Kutsutko tuota voimien hallinnaksi! Sinä todella olet hirviö!”
    Atya ei tunnistanut sanoja Miekkapirun vastauksesta. Varjovoimien täyttämän paholaisen karjaisu kaikui pitkin rantaa kun tämä räjäytti kehostaan liikkeelle tumman energia-aallon. Atya sai osuman, ja nainen lensi iskun voimasta kauas vedenrajaan. Ämkoon suunnalta kuului matalana kaikuvaa naurua, kuin useampi olento olisi nauranut voitonriemuisena samaan aikaan. Miekkapiru luuli voittaneensa.

    Toa Atyan naamio alkoi loistaa.

    Vaikka Ämkoo oli viettänyt pitkän ajan elämästään Atyan seurassa, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Atyan käyttävän naamiovoimaansa. Ämkoo tiesi, että Atya käytti kanohi Mohtrekia vain harvoin ja varoen, ja siitä syystä yhtäkkiä rannalle ilmestyneet Atyan kopiot tulivat Paholaiselle täytenä yllätyksenä. Ämkoo älähti ja käänteli päätään puolelta toiselle, yrittäen nopeasti laskea kuinka monen veden Toan ympäröimäksi oli joutunut.

    Alkuperäinen Atya kohottautui takaisin seisomaan. Naisen naamio hehkui yhä voimakkaasti, ja se olikin ainoa tapa jolla naisen saattoi erottaa tämän menneisyydestä kutsumiensa kopioiden keskeltä.
    ”Ämkoo”, nainen puhui. ”Kuole.”

    Seitsemäntoista veden Toaa syöksyi vauhdilla punaisena liekehtivää Miekkapirua kohti. Piruparka haki mahdollisuutta väistää, ja hän ehti vain vaivoin pois hyökkäyksen tieltä. Yksi Atyoista onnistui kuitenkin raapaisemaan miekallaan Ämkoon selkää, ja Miekkapaholainen huusi tuskasta syöksähtäessään loitommas. Ämkoo ei kuitenkaan päässyt pakoon, vaan joutui oitis uuden hyökkäyksen kohteeksi.

    Alkuperäinen Atya katseli kauempaa kuinka tämän kopiot parveilivat Ämkoon ympärillä kuin saalistaan väsyttävät villipedot. Miekka Atyan kädessä vapisi, ja jos katsoi oikein tarkkaan, saattoi huomata, että silmät naisen visiirin takana itkivät.

    Ämkoo parkui tuskaisen kuuloisena ampuen varjoenergiaa päämäärättömästi ympäriinsä. Vastustajia oli liikaa, eikä Miekkapirulla ollut pienintäkään mahdollisuutta torjua kaikkia hyökkäyksiä. Ämkoo yritti ja yritti paeta, mutta joka kerralla yksi Atyoista ehti katkaisemaan tämän pakoreitin.
    Yksi Toa-naisen kopioista heittäytyi Ämkoon selän takaa tätä kohti ja tarttui Ämkoota miekkakädestä. Ennen kuin Ämkoo ehti reagoida, tarttui yksi Atya tätä toisestakin kädestä. Silloin kolmas Atya hyökkäsi Ämkoon eteen, löi miekkansa maahan ja iski Ämkoota sitten paljaalla nyrkillä rintakehään. Ensimmäistä lyöntiä seurasi salamannopea liikesarja. Suunnaton kipu oli viedä Ämkoolta tajun.

    Atyan kopiot alkoivat yksi toisensa jälkeen hälvetä. Kaksi Ämkoota paikallaan pitävää Atyaa oli vielä jäljellä kun alkuperäinen veden Toa asteli kärsineen näköisen paholaisen eteen. Atyan kanohi hehkui vielä heikosti, mutta sen voima oli selvästi hiipumassa.
    Ämkoo odotti viimeistelevää miekaniskua, mutta saikin tuntea voimakkaan kierrepotkun kasvoissaan. Miekkapirun naamio irtosi ja lensi kauas kivikkoiselle maalle, ja Ämkoo horjui iskun voimasta itsekin maahan. Loputkin Atyan kopiot katosivat.

    Atya kumartui kukistetun Miekkapirun ylle, ja istui sitten tämän rinnan päälle. Ämkoo äännähti tuskissaan, muttei enää edes yrittänyt paeta. Kivun ja tuskan huumaama paholainen oli viimein hyväksynyt kohtalonsa.
    Veden Toa katseli Ämkoon taistelun runtelemia harmaita kasvoja, ja kaksikon katseet kohtasivat. Atya tuijotti Ämkoota hetken syvälle silmiin, ja riisui sitten Miekkapirun yllätykseksi oman naamionsa. Ämkoo näki edessään sirot vaaleansiniset kasvot, ja sinivihreinä hehkuvat surulliset silmät. Ja kyyneliä.
    ”Miksi-” Ämkoo aloitti, mutta hiljeni Atyan vaihtaessa asentoaan ja siirtyessään Ämkoon yläpuolelle. Naisen kyyneleet putoilivat hiljaa Ämkoon paljaille kasvoille.
    ”He antoivat minun valita”, Atya puhui hiljaa, melkein kuin kuiskaten. ”Joko tapan sinut, tai …”
    ”Ei”, Ämkoo ähisi.
    ”… kuolen itse.”

    Ämkoon kasvoille kohosi kauhunsekainen järkytys kun Atya tarttui miekkansa terään. Veri valui pitkin Atyan pitkiä sormia Ikimiekan terän upotessa kuin leikiten tämän kätten lihaan. Atya piteli miekastaan tiukasti kiinni ja toi terän sitten vartalonsa eteen.
    Nainen itki ja nauroi samaan aikaan. Ilme Atyan kauniilla kasvoilla oli käsittämätön, eikä Ämkoo ymmärtänyt lainkaan mitä veden Toa ajatteli. Piru pelkäsi kuitenkin tietävänsä mitä Atya oli tekemässä.
    ”Sinä menit tekemään koko maailmasta vihollisesi”, Atya nauroi kyyneltensä seasta. ”Mihin sinä typerys kuvittelet nyt oikein meneväsi?”
    ”Atya, älä …” Ämkoo puhui yskien verta. Nainen ei noteerannut tätä ollenkaan.
    ”Maineesi on kiirinyt jo kauas. Minne ikinä menetkin, sinua tullaan pitämään hirviönä …”
    ”Laita miekka pois”, Ämkoo käski ja yritti nousta ylös, mutta turhaan. Sade yltyi jälleen. Vesipisarat huuhtoivat veren pois Ämkoon suupielistä. Atya nosti toista kättään ja toi sen hetkeksi Ämkoon kasvoille.
    ”Minä kiroan sen päivän kun otin sinut oppilaakseni”, nainen puhui paholaiselle. Sitten Atya veti kätensä loitommas ja pudottautui Ämkoon päältä polvilleen tämän rinnalle.
    ”EI!” Ämkoo huudahti ja pakotti itsensä puhtaalla tahdonvoimalla ylös.

    Liian myöhään.

    ”Typerä kartanpiirtäjä”, Atya lausui hyvästiksi ja survaisi miekkansa terän sydämensä läpi. Nainen nytkähti kivusta, ja tämän vierelle noussut Ämkoo alkoi huutaa hallitsemattomasti. Ämkoo tarttui Atyan miekkaan repien sen väkivalloin irti opettajastaan, ja kuuma veri alkoi pursuta ulos naisen rintakehästä.

    Atya katsoi Ämkoota silmiin viimeisen kerran. Naisen itkunsekainen ilme muuttui rauhalliseksi, sitten elottomaksi. Atyan lämmin ruumis kaatui kuolleena Ämkoon syliin.

    Miekkapaholainen piteli veden Toan ruumista tiukasti sylissään, ja karjui. Paholainen päästi
    ilmoille surkeimman huudon jota Hautasaarilla oltiin koskaan kuultu.

    Kahvio

    Tarjoilija kokosi kaiken vähäisen rohkeutensa ja koputti sitten Miekkapirua drinkkilusikalla päälaelle.

    ”Et sa-! Äh, mitäh?”
    ”Jos arvon herra admin joisi juomansa ja etsisi itselleen sitten mukavamman nukkumapaikan”, Tarjoilija tuhisi ja iski sitten jo hetki sitten sammuneen Turkasen Pamauksen Ämkoon eteen.
    ”Häh, ai, kiitos”, Ämkoo vastasi ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Piruparka kiskoi juoman lähemmäs ja ravisti päätään puolelta toiselle. Sitten tämä tarkasteli juomaansa hetken väsyneillä silmillään, ja työnsi sen takaisin tarjoilijan eteen.

    ”Laita siihen kahvia.”

  • Rasvattu appelsiini

    Bio-Klaani, keskusaula

    Linnakkeen keskusaulaan yhtyvän käytävän täytti hulina ja vilinä, kun monenväristä, -hajuista ja -muotoista klaanilaista tulvi ovista taikka oviin ja tukki toisten itseään kiireisempien hulisijoiden ja vilisijöiden käyntiä. Hyvin pientä väestöä tukeva Klaanin kaupunki alkoi jo natista liitoksistaan pohjoisten kyläläisten, vierailevien Athin seurakuntalaisten ja entisen Ämkoon veljeskunnan matoranien rynnäkön myötä.

    Väkijoukkoon oli myös siten entistä helpompaa sulautua.
    Varsinkin jos oli juuri ja juuri ohikulkevaa Toa-soturia polveen asti.

    ”Anteeksi”, Jake sanoi hiljaa hampaidensa välistä törmäillessään ohikulkijoihin. ”Anteeksi, anteeksi…”
    Kaikkea anteeksipyytävä hiirimäisyys jäi huonommin klaanilaisten mieleen kuin täysi hiljaisuus.Hiljaisuus oli epäilyttävämpää. Tämän hän oli oppinut. Paljon hän olikin oppinut välteltyään kaikkea klaanilaiskontaktia viimeiset kuukaudet. Klaanilaisen huoneen postiluukussa oli vino pino administon sinetillä suljettuja kirjeitä.
    Hän ei oikeastaan halunnut lukea niitä.

    Jake ei voinut enää pakoilla. Hänen oli vain päästävä pois.
    Renkaat alkoivat surrata hieman äänekkäämmin.

    ”Duu-di-duu-di-duu…” Jake hyräili mahdollisimman epäepäilyttävästi. Se ei ollut epäepäilyttävää.

    Jäsenen jalkojen tilalla olevat pyörät surisivat hiljaa suuren joukon jalkojen töminän alla. Pienet oranssit kourat kynsivät hermostuneina toisiaan, ja ankkamaisen pään syvissä silmäkuopissa olevat keltaiset viirut pomppivat eestaas. Reitti vaikutti olevan selvä. Edessäpäin häämöttävän porraskäytävän vieressä olevalle höyrykäyttöiselle hissille oli patikoimassa vain muutama sekavärinen matoran. Niiden joukkoon hän kyllä sopisi huomaamattomasti. Ja reitillä jota hän sinne pääsisi oli useampikin häntä suurikokoisempi mörrimöykky, jonka varjossa olisi helppoa edetä huomaamatta. Oli koneöljyltä löyhkäävää steltinpeikkoa, kalpeaa punasilmäistä vartioselakhilaania, ja…
    … hopeinen skakdi pyörätuolissa suoraan hänen edessään.

    ”Jake, otaksun?” kuului Bladiksen ääni. Skakdin ilme oli ammattilaismainen. Sen kädet lepäsivät pyörätuolin renkaiden päällä.
    Peräkärryn ja protosorsan äpärälasta muistuttava Jake laski epäröiden kellertävän katseensa skakdin silmiin. Hän kyllä tunsi Bio-Klaanin moderaattorin kun näki tällaisen. Tosin kaksikon viime kohtaamisessa vain Jakella oli ollut pyörät allaan.
    ”Ööööö joo”, hikikarpaloa puskeva jäsen sanoi lainvalvojalle raapien sormiaan yhä äänekkäämmin. ”P-päivää vain.”

    ”Tulet mukaani”, hopeinen skakdi sanoi rauhallisesti artikuloiden. Se ei peittänyt sitä että kyseessä oli käsky.
    ”Että sellaista”, Jake sanoi leveällä virneellä. Silmät sinkoilivat päässä villisti. ”Mihin niin?”
    ”Ylläpitosiipeen tietty”, Bladis hörähti ja jatkoi ”minä luulen, että meillä on vähän puhuttavaa.”

    Bladis ei oikeasti sanonut tätä lausetta loppuun asti. Hän ehti parhaiden arvioidensa mukaan puoliväliin sanan ”puhuttavaa” toista tavua ennen kuin se mitä hän oli sanomassa muuttui lähinnä sanojen ”MITÄ” ja ”HELVETTIÄ” mielivaltaisiksi yhdistelmiksi.

    Niiden jälkeen hän sai sanansa jokseenkin kasaan. ”PYSÄHDY”, Bladis raivosi kourat pyörätuolinsa renkailla vapisten.

    Renkaat kirskuivat ja matot lensivät rullalle, kun Jake singahti pakoon hölmistynyttä skakdimoderaattoria. Kaksirenkainen oranssi salama törmäsi kahvioon matkaavaa le-matorania selkään ja kaatoi ison pinon laseja, kuppeja ja tuoppeja lattialle yhdeksi sirpalemyrskyksi.

    ”PYSÄYTTÄKÄÄ TUO JÄSEN!”

    Siitä renkaiden kirskunta jatkoi tasaista tahtia ja huimaa vauhtia siihen asti kunnes törmäsi kahden ja puolen sekunnin päästä postikeskukselta tulevaan kuriiriin. Kirjepino räjähti ilmaan kuin lehtikasa ja aivan pinon päällä ollut ruskea kulahtanut paketti kolahti Jakea päähän.

    Se ei oranssia vauhtihirmua pysäyttänyt, vaan tämä hetken ympyrää pyörittyään jatkoi matkaa käytävää pitkin.
    Otettuaan vauhtia ensiksi kahden seinän, kolmen matoranin ja yhden kaiteen kautta.
    ”MINUA ETTE SAA!” kuului syvemmälle käytävään vähitellen loittonevan oranssin viuhahduksen vaimeneva huuto.

    Bladiksen silmät pullistuivat. Suoni tykytti otsassa.
    ”MIKSEI KUKAAN TEE MITÄÄN?”

    Vaitelias ja väsynyt Gekko tallusteli pää painuksissa ankeaa harmaata käytävää kohti huonettaan, jonka Klaanin ylläpito oli hänelle laittomien mökkinikkarointiensa jälkeen myöntänyt. Rakkaan mökkipahasensa menetys oli kuitenkin toan murheista ehkä kolmanneksi pienin. Unettomuus oli vaivannut häntä jo pitkään. Ja niinä aikoina kun hän oli saanut nukuttua, hän oli nähnyt enimmäkseen pelkkiä painajaisia.

    Gekon painajaisten lähteet ulottuivat ainakin kolmen kuukauden päähän. Niinkuin se ei olisi riittänyt että säälimätön mielipuolimakuta oli ottanut hänet osaksi sadistisia kokeitaan, kaiken sen lisäksi mysteerin varjoihin kiedottu Punainen Mies oli päättänyt syystä tai toisesta ottaa hänet pelinappulakseen…

    Liian synkkiin ajatuksiin Gekko ei kuitenkaan ollut syventynyt. Klaanilainen kykeni kuitenkin tuntemaan hienoa positiivisuutta siitä kuinka hän oli viimeiset viikot saanut kunnolla toipua rauhassa. Moni kanssaklaanilainen oli ollut hyvin huomaavainen ja huolehtivainen. Gekosta tuntui pitkästä aikaa siltä, että hän saisi ehkä nukuttua makeasti pitkästä aikaa. Klaanilaisella ei ollut vihiä varoa ajatuksiaan…

    Gekko oli saapunut vihdoin oman huoneensa ovelle. Hän tarttui kahvaan syvästi huojentuneena. Ainoa ajatus mikä klaanilaisella oli mielessään oli aikomus heittäytyä pitkälleen mukavalle sängylleen. Klaanilainen käänsi kahvaa. Ovi narahti auki toan miltei heittäytyessä huoneensa sisälle ajatuksena se, että pian hän pääsisi rentoutumaan. Liike-energian lakeja seuraten ovi heittäytyi auki melkoisella voimalla.

    “Au!”

    Oven ja seinän välistä kuuluva ääni sai Gekon miltei säpsähtämään säikähdyksestä. Asia ei ollut ihmekään ottaen huomioon klaanilaisparan mieleen painuneet traumat. Gekko käänsi nopeasti valokatkaisijaa sulkien oven paljastaakseen piileskelijän.

    Oven takaa seinää vasten nojaava olento ei ollut hullu tiedemiesmakuta tai groteski varjomonsteri. Pelkästään arpista vatsaansa hierova Make. Mutta se ei saanut Gekkoa rauhoittumaan. Vaikka häntä ei odottanutkaan Abzumo tai Avde, häntä odotti moderaattori… Voi perhana. Voi perhanan perhana…
    “Ööh, tuota, heippa vaan…” Make lausui milteinpä tuskastuneen kömpelösti.

    “No voi perse nyt Make.”

    Gekko kääntyi kannoillaan kuultuaan vielä toisenkin äänen suoraan selkänsä takaa. Hän näki vielä isommaksi kauhukseen viherkultaisen Paacon seisomassa keskellä huonettaan piilostaan esiin kömpineenä. Ja niinkuin se ei olisi vielä riittänyt, moderaattoritoa raahasi toisessa kädessään kookasta perunasäkkiä. Viherkultaisen toan ilme oli nyrpeän pettynyt.
    Voi perhanan perhanan perhana…

    “Siinä meni hyvä källi pilalle. Minä kun kehittelin perunoihin liittyviä iskurepliikkejä ainakin puoli tuntia.”
    “No anteeksi vaan”, Make puhisi. “En ihan odottanut että saisin ovesta naamalleni.”
    Paaco sekä Make astelivat lähemmäs Gekkoa.
    Klaanilaisen hyvä tuuli oli tuulahtanut tiehensä kuin myrskytuuli. Hän kykeni enää vain änkyttämään hätääntyneenä. “M-m-m-inä, t-t-tuota…”

    “Tämä nyt oli alun alkaenkin tuomittu idea”, Make tokaisi kollegalleen kiinnittämättä Gekkoon miltei sen enempää huomiota, mikä hämmensi tätä suuresti.
    “Oli minusta alun alkaenkin moraalisesti hyvin arveluttavaa pelästyttää toisia puolikuoliaaksi ja todeta sitten ‘Jäit kiinni, potuttaako?’ Miksemme olisi vaan voineet tulla pyytämään häntä mukaamme?”
    “No mitä hauskaa siinä olisi?” Paaco argumentoi takaisin.
    “En kauheasti usko että toisten traumatisointi on kovinkaan hauskuutuskysymys.”
    “No itsepähän lähdit hommaan mukaan.”
    “Koska anelusi alkoi tuntua melko raastavalta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen.”
    “Erittäin tasokasta kettuilua. Hööhööö.”
    Make käänsi huomionsa takaisin Gekkoon, jota he olivat lähteneet hakemaan.
    “Jokatapaukses…”

    Huoneen ovi liikahti hitaasti narahtaen Gekon ampaistua vauhdilla ulos huoneesta.
    “…” Make totesi.
    “…” Paaco yhtyi kollegansa sanoihin.

    Hopea toa ryntäili jos jonkinmoisen olentokatraan läpi Klaanin harmailla korkeilla käytävillä. Hän kirosi toivottomuuttaan. Voi perhanan perhanan perhana…

    Make liihotti karkulaista vaanien muiden käytävälläliikkujien päiden yläpuolella. Moderaattori pysähtyi käytäväristeyksessä hetkeksi. “Tuolla se menee!” Make havaitsi Gekon harppovan oikeanpuoleisella käytävällä. Puolirahi syöksähti vauhdikkaaseen liitoon Klaanilaisen perään viikkojen istumatöistä ilmeisesti hieman rapakuntoon päätynyt Paaco kannoillaan.

    Gekko tajusi pian moderaattorikaksikon saavuttavan häntä. Paniikissa klaanilainen oli miltei törmätä pariin itseään lyhyempään klaanilaiseen. Hänen puoliväsähtänyt juoksutyylinsä ei ollut niinkään paras.

    “Tuotah”, Gekkoa lähestyvä Make alkoi kuuluttaa, “anteeksi, ei ollut tarkoitus säikyttää sinua, ainakaan noin pahasti.” Vaikka puolirahi yrittikin olla uskollinen moderaattorien asialle, ei hänestä ollut huutamaan täyttä kurkkua uhaten Gekkoraasua pysähtymään.

    “Me ihan oikeasti haluamme vain jutella kanssasi! En halua käyttää kovia otteita, joten toivoisin että tulisit vain mukaamme kiltisti jotta voisimme käydä asiat kunnolla läpi!”
    Maken viaton mutta kömpelö vakuuttelu katkesi äkisti kuin Gekon pakomatka (ja miltei toisen jalan sisäiset tukirangat).

    Kuului vain lyhyt suhahdus kun jokin oranssi kiisi risteyksestä sivusuunnasta Gekon jalan kohdalta. Hopea toa miltei kierähti iskun voimasta ympäri mätkähtäen vatsalleen käytävän kovalle lattialle voihkaisten tuskasta. Suuresti yllättynyt Make laskeutui miltei Gekon viereen.
    Mikä ihmeen rasvattu appelsiini tuo oikein oli… puolirahi mietti mielessään.

    Jake tömähti käytävän päässä jotain harmaata vasten. Jokin harmaa rääkäisi ja kaatui. Viha pihisi Bladiksen sisällä. Kaikki vain tuijottivat.
    ”PYSÄYTTÄKÄÄ SE. KUINKA VAIKEA SITÄ ON YMMÄRTÄÄ?”

    Koko käytävä oli täysin hiljainen, mutta kukaan ei reagoinut pyörätuolista kuuluvaan ärjyntään. Jake jatkoi sekasorron levittämistä. Renkaat ujelsivat ylikierroksilla kauempana kaartuvaa käytävää pitkin. Kohti hissiä.

    ”PEE YY ÄS ÄÄ YY- okei skarrararr sitten.”
    Bladiksen punaiset silmät muljahtelivat silmäkuopissaan keskittyneenä. Kaksi raavasta kämmentä tarttui tiiviisti kiinni pyörätuolin renkaista.
    ”Okei skarrararr sitten.”

    Hän ei tarvisi moottoroituja pyöriä. Irnakkit moottoroiduista pyöristä.

    https://www.youtube.com/watch?v=JcNhDstL4-k

    ”MINÄ OLEN MOOTTORI!” kuului lähtölaukausta muistuttava karjaisu. Pyörätuoli ja skakdi sen kyydissä singahtivat vauhtiin. Pyörät pyörivät yhä kovempaa, kun suuret harmaat kourat lykkivät vauhtia.

    Tällä kertaa käytävällä möllöttävät klaanilaiset äkkäsivät loikata pois tieltä.
    Todella, todella pois tieltä.

    Make tuskin ehti miettiä oranssia välähdystä pariakaan sekuntia ennen kuin maailman nopeimman sitrushedelmän tulosuunnasta kuului metallisten renkaiden kirskunaa ja voimakasta uhoamista.

    “POIS ALTA, HYLSYT JA RYNKYNMÄTKYT!”

    Käytävillä kaikui pyöriensä päällä viilettävän hopeisen skakdin mahtipontinen varoitus, joka vaikutti olevan osoitettu juuri maassa makaavalle Gekolle. Ei kuitenkaan kulunut aikaakaan ennen kuin Bladis oli luonteeseensa sopien kuin tykin suusta rullannut suoraan voivottelevan klaanilaisen säärien päältä.

    Gekko ei voinut kuin parkaista.

    Make katsoi hetken Bladiksen perään mitä hämmentynein kasvoin hyvän hetken ennen kuin kiinnitti huomionsa jälleen Gekkoon. Make ei voinut kuin tuijottaa klaanilaista hyvin säälivä ilme kasvoillaan toivoen, että tämä pystyisi vielä kävelemään…

    ”OLEN MELKEIN PAHOILLANI”, kuului hengästynyt huuto pyörätuolista jossain kauempana.

    Jake ei juuri ehtinyt ajatella. Nyt hän kuitenkin tajusi vilkaista epäilevästi taakseen, kun miehekäs huohotus ja karjunta saavuttivat hänen niskansa. Oranssi pakolainen inahti paniikissa nähtyään Bladiksen katseen astetta liian läheltä ja lisäsi vauhtia. Pyörät kävivät jo kuumina, mutta hänellä niiden pyörivyys ei sentään ollut kunnosta kiinni.
    Tömähdys isoa pulleaa matorania vasten. Hissin ovien sulkeutumisen ääni. Jake tajusi, että hänellä ei välttämättä olisi aikaa odottaa seuraavaa hissiä.
    Päätöksentekoaikaa oli arviolta kolme sekuntia. Jake valitsi ensimmäisen ja ainoan näkemänsä pakoreitin.

    Sekuntia myöhemmin suuria portaita poukkoili alas jotain oranssia ja kirkuvaa. Renkaiden ujellus katkesi aina puoleksi sekunniksi, kun ne tömähtivät seuraavaa porrasta vasten.
    Jos Bladiksella olisi ollut enemmän kuin sekunnin kuudesosa mietintäaikaa ja enemmän kuin sekunnin puolikas jarrutusaikaa, hän olisi ehkä harkinnut seuraavaa siirtoaan vakavasti ennen päätä pahkaan ratkaisuun syöksymistä.

    Ei, ei olisi harkinnut. Ei sekuntiakaan.

    Tum-tum-tum-tum, sanoi pyörätuolin ja portaiden harmoninen duetto. Bladis ei tapansa mukaan sulkenut suutaan vaikka oli melkein purra kielensä irti.
    ”M-O-D-E-R-A-A-T-T-O-R-I-E-N-N-I-M-E-E-N-P-Y-S-Ä-H-D-Y-!-!-!”

    Portailla kävelevät klaanilaiset loikkivat pois tieltä. Bladiksen ja tämän kohteen välimatka pieneni pienenemistään. Jaken oli pakko hidastaa ylikierroksilla pyöriviä renkaitaan että ei lentäisi kymmenenä palasena pitkin rappukäytävää.
    Bladiksen joka iskulla yhä vaikeammin tunnistettavaksi mukiloituva pyörätuoli ei hidastunut. Jarrupala lepäsi jossain hissin oviaukon vierellä. Ei sillä että Bladis olisi sen olemassaolosta edes tiennyt.
    ”K-U-U-N-T-E-L-E-T-K-O-S-I-N-Ä-E-D-E-S-?-?-?”

    Moderaattori ei kuitenkaan saanut tarpeeksi vauhtia saavuttaakseen portaikon alapäässä poukkoilevasti kiitävää kohdettaan. Ei aivan tarpeeksi.
    Ajoituksesta kaikki oli kiinni. Skakdi päästi otteensa irti tuolista. Hän työnsi nyrkkinsä selkänojaa vasten ja suuntasi koko miehisen ylävartalonsa miehisen voiman miehisiin käsiinsä. Sen olisi pakko riittää työntövoimaksi. Irnakkit pyörätuolista, moderaattori olisi ajatellut jos olisi ehtinyt ajatella tällaisissa tilanteissa.
    ”S-K-A-R-R-A-R-AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA-”

    Jaken sisällä alkoi kasvaa toivo. Myös pahoinvointi, mutta toivo. Hän alkoi olla portaiden alapäässä. Kohta tämä hirvittävä kokovartalohieronta loppuisi ja hän ehtisi ehkä takaporteille…
    90 kiloa skakdia rojahti Jaken niskaan ennen kuin hän ehti ajatella tämän ajatuksen loppuun.

    Näky herätti monen sitä ihmettelevän klaanilaisen kiinnostuksen. Ja merkillinen se olikin: pitkä selakhialainen soturi vihreänä hohtava moderaattorikivi vyöllään marssitti kävelevää lumipullaa sotilaallisella otteella halki Bio-Klaanin käytävien.

    Tylystä otteesta huolimatta protestin ääniä ei kuulunut – Snowien kysymykset olivat jo loppuneet. Hänellä oli vahva vainu siitä, mihin tässä oltiin menossa. Ylläpitosiivessä oli vähän käytetyt kuulustelutilat. Bio-Klaani turvautui useammin neuvotteluun kuin ristikuulusteluun, mutta lumiukkeli pelkäsi pahoin, että viimeaikaisten tapahtumien puitteissa toimintatapoja oltiin valmiita suoraviivaistamaan.

    Samen ilme viesti samaa.

    Snowie toivoi, et-
    Hetkinen, mitä?

    Portaissa tapahtui. Kumpikaan valkoisista klaanilaisista ei kuitenkaan ollut aivan varma siitä, mitä se oli. Äänekästä ainakin.
    ”Öö”, lumiukko ilmaisi kantansa.
    Same kurtisti kulmiaan. ”Älä minulta kysy.”

    Kiroilua ja ujellusta. Jotain oranssia.

    ”Bladis, mitä sinä teet.”

    “Pysy nyt paikallasi!” Same saarnasi.
    “Gahhnhgnnggngn”, Bladis intti.
    Lievästi mustelmilla oleva skakdi istui moderaattorien taukohuoneen pöydän vieressä tuolilla tämän selakhilaanikollegan sormeillessa tämän lievästi sijoiltaan vääntynyttä leukaa. Vaikka Samella oli reippaammin kokemusta luiden katkaisemisesta enemmän kuin paikkaamisesta, uskoi hän suoriutuvansa operaatiosta helposti, mikäli hopea irvihammas olisi osannut pysyä paikoillaan eikä heilunut holtittomasti kuin pikkulapsi tai Kepen ohjelmoiman kolmiulotteissimulaation hahmo. Bladis oli usein kerskaillut sillä, kuinka oli valtavasta kivusta huolimatta usein purrut taistelukentällä ammuksia irti lihastaan, mutta ilmeisesti leuka oli Bladis-raasun Varjotun kantapää.

    Same veti kasvonsa hieman lähemmäs silmäillen tarkasti Bladiksen turpavärkkiä. Hän kun ei halunnut että moderaattorin leuka olisi kokonaan lähtenyt sijoiltaan. “No niin, uskon että pienellä liikkeellä saisin tämän oikenemaan. Pysypä nyt ihan liikkumatta…”
    “Ghngghhh…” Bladis voivotteli hermostuneena vetäen suutaan supummalle jännittyneesti.
    Huoneen ovi narahti auki. Punaoranssi moderaattori astui sisään.
    “Hört”, Maken signatuuritervehdys kuului heti kun puolirahi avasi oven. “Hyviä uutisia. Minä ja Paaco saatiin Gekko. Hän itse meni vie…”
    Maken ajatus katkesi tämän nähdessä Bladiksen ja Samen suhteellisen läheisissä tunnelmissa. Kaksikko katsoi häntä kiusalliset ‘tälle on selitys’- ilmeet naamoillaan. Maken ilme puolestaan viesti kiusallisuutta.

    Molemmin puolin tuijottelua jatkui ehkä muutaman sekunnin, mutta se tuntui tunneilta.

    Bladiksen leuka sanoi NARSKIS Samen suoritettua nopean venäytysliikkeen katsomatta potilaaseensa sen suoremmin. Pienen kipupiikin johdosta yllättynyt Bladis älähti lyhyesti kaatuen tuolillaan. Same suoristi asentonsa nopeasti yskien nyrkkiinsä.
    Maken oli edelleen hankalaa sulatella näkemäänsä. Mutta hän uskoi saavansa asiaan järkevän selityksen. Ehkä.
    “Mitäs te…?”
    Bladis otti käsillään tukea pöydästä. “Ai saitte te Gekon? Hyvä. Erittäin hyvä. Mutta tämä tuoli meni nyt rikki. Pyydetään Bobia tekemään uusi. Jatketaan tätä keskustelua sitten ikinä.”

    ”Niin, mihin Paaco meni”, Same kysyi melko neutraalisti. Makella kesti hetki äkätä, että se oli kysymys ja että se oli osoitettu hänelle, sillä selakhialainen keskittyi lähinnä tuijottelemaan ikkunasta mietteliäänä.
    Make veti syvään henkeä ja avasi suunsa. ”Ai joo, hän meni varmistamaan kuulustelutilat.”
    … oli asia, jonka hän olisi sanonut jos olisi ehtinyt.

    Ovi potkaistiin auki saranat tuskasta ulvoen. Katseet kääntyivät.
    Paaco rynni sisään yhtenä viherkultaisena ohjuksena iskuryhmäläisen elkein pidellen radiopuhelinta suunsa edessä. Ilman täytti moderaattoriradion särinä, joka lähti samanaikaisesti jokaisesta kommunikaattorista jokaisen huoneessaolijan vyöllä. Kun särinä selkeni, alkoi kovaääninen pälpätys, joka kaikui pahasti.
    ”HUOMIO, HUOMIO, KAIKKI YKSIKÖT”, Paaco kailotti niin, että radio särisi, ikkunalasi resonoi ja päähän särki. ”ROTAT OVAT LOUKUSSA. TOISTAN – ROTAT – LOUKUSSA.”
    ”Paaco”, Same sanoi viileän hiljaisesti. Hän piti katseensa yhä ikkunassa. ”Me tiedämme.”
    ”LIEROT KOUKUSSA. TOISTAN – LIEROT – KOUKUSSA.”
    ”Kävi jo selväksi.”
    Paacolle ei käynyt.
    ”SUDET KUOPASSA. TOISTAN – SUDET – KUOPASSA.”
    ”Me olemme kirjaimellisesti samassa huoneessa.”
    ”MAKKARAT VARTAASSA. TOISTAN – MAKKARAT – VARTAASSA.”

    Same pyöritteli silmiään. Toisinaan Make oli suorastaan hämmästynyt, kuinka paljon hänen esimiehellään riitti kärsivällisyyttä.
    Paaco hirnahti vielä kerran ilkikurisesti linjalle ja sulki sen. Hän laittoi lopulta radiopuhelimen vyötärölleen.
    ”Meidän pitäisi käyttää näitä useammin”, hän sanoi hymyillen leveästi.
    ”Toivottavasti tekosyitä siihen ei tule”, Same sanoi. Make ja Bladis jakoivat katseen ja hymähtivät.
    Selakhialainen siirsi jadenvihreän katseensa lopulta Paacoon. ”Mitä epäillyille kuuluu?”
    Paaco otti tämän selvästi sanattomana käskynä siirtyä koodikieleen. Hän antoi Mahikilleen piirtyä suorastaan samemaisen vakavan ilmeen ja laski ääntään matalaksi ja vaaralliseksi.

    ”Pehmis on huone ykkösessä, Rasvattu appelsiini kakkosessa ja Kalteva torni kolmosessa. Toistan, Peh-”
    Bladis saattoi kyllästyä. ”Matorania, tanopää, puhutko sitä?” hän ärjyi suu vaahdoten. Paaco säpsähti todellisuuteen.
    ”… älä nyt noin huuda, sattuu päähän. Snowie 1, Jake 2 ja Gekko 3.”
    ”Onko vartio määritetty?” Same kysyi.

    ”Angorangerit”, Paaco vastasi.
    ”Angorangerit”, Same sanoi.
    ”Angorangerit”, Paaco varmisti.
    ”Angorangerit”, Same kyseenalaisti. ”Oletko ihan varma.”
    Paaco kohautti olkiaan. ”Tuntui hyvältä idealta. Jos joku noista kolmesta yrittää pakoon… mitä en kyllä henk.koht. usko, tulee kyllä turpaan aika rankasti.”
    Same osoitti erimielisyytensä pelkillä silmillään. ”Jos joku heistä kolmesta yrittää pakoon, kuulustelutilojen aula räjähtää sateenkaaren väreissä.”
    ”Yritä itse sanoa ei niille trikoopuvuille”, Paaco hekotti. Hänen katseensa jumittui taukotilan takapöytään. ”Uuh, donitseja.”

    Vihreä toa singahti leivonnaisia kohti vielä nopeammalla vauhdilla kuin oli singahtanut sisään taukotilaan. Keskustelu oli käytännössä sitten siinä.
    Tai ei ihan vielä. Jokin syttyi Paacon silmissä ja tämä nosti yhden sormen pystyyn kääntyen kollegojaan kohti.

    Paacon suu yritti puhua. ”Mmmmf mmmf mmf”. Donitsit olivat eri mieltä lopputuloksesta.
    ”Aiiivan”, Bladis vastasi.
    Uusi yritys. ”Mfffiten jakaudummmfe?”
    ”Minä ja Bladis otamme Snowien. Sinä ja Make Jaken.”
    ”… entä Gekko?” Make kysyi yhtäkkiä.
    ”Aiheellinen kysymys”, Bladis pohti. ”Se kaveri ei ole hirveän puhelias. Tiedä sitten miten siitä saa mitään irti.
    Valkoinen selakhilaani hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Älkää huoliko. Luulen, että asia on hoidossa.”
    Tämä kryptinen kommentti oli tarpeeksi katkaisemaan keskustelun.

    Make tarttui taukohuoneen ovenkahvaan valmiina poistumaan. Hänen toimintansa katkesi kuitenkin valkomustan käden laskeutuessa olalleen. Make vilkaisi kysyvästi taakseen nähden vieressään vakavailmeisen Samen.
    “Oletko nyt varma tästä?” Same tiedusteli melko vakavamielisesti kollegansa mietteitä tulevasta kuulustelusta.
    “Enköhän.”
    Maken ailahtelevainen äänensävy ei vakuuttanut Samea. Selakhilaani kääntyi hieman lähemmäs
    “Yritä pitää mielessäsi, että nyt ei ole kyseessä mikään iloinen kaakaohetki. Tässä otetaan nyt selville se henkilö, joka petti luottamuksemme. Ja jonka toimet edesauttoivat monen viattoman kuolemaa. Nyt ei ole tilaa tunteilulle.”

    Samen sanat saivat Maken ilmeen vakavoitumaan. Vielä pienen hetken ajan Make tuntui melkein epäröivän, mutta lopulta nyökkäsi vaimean päättäväisesti. Same nyökkäsi takaisin. Make oli jo astumassa ulos huoneesta, kun pyörätuolilleen kavunnut Bladis nosti kätensä.
    “Top tykkänään!” skakdi julisti matalasti, “Ette kai vain unohtaneet yhtä tärkeää asiaa?”

    Same huokaisi. “Onko meidän pakko tehdä tämä joka ikinen kerta?”
    Bladis hymähti mahdisti kaivaen esiin kolme mustaa esinettä ja sitten ojentaen kätensä kolmen muun moderaattorin ulottuville. Paaco, Same ja Make kaivoivat vuorollaan Bladiksen koukistettujen sormien välistä mustat, hieman ylisuuret mutta miehekkäät taitellut aurinkolasit. Yksi kerrallaan jokainen mode aukaisi sangat ja asetti lasit naamalleen. Suuri hetki oli pian käsillä.

    “Noniin”, Bladis valmistui. Hän hengitti syvään, ja avasi suunsa:
    “Oli petturi kuka hyvänsä, kokeneena pyssymiehenä voin todeta, että…luotin häneen.”
    https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

    “Kuulustelun tunnelma tulee olemaan…” Same pudisti päätään haudaten kasvonsa kätensä suojiin, “…yhtä kireä kuin otsanauhani…”
    https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

    “Tästä petturiehdokkaat eivät… pidättäydykään pois helpolla” Paaco totesi itsevarmana.
    https://www.youtube.com/watch?v=6YMPAH67f4o

    Makella kesti hetkensä keksiä jotain sanottavaa.
    “Olen metsästänyt petturia kynsin ja hampain, mutta nyt myös… lasittunein katsein…”
    https://www.youtube.com/watch?v=oRp_mVi969I

    “…”

    “…”

    “…olet häpäissyt Lasit”, Bladis totesi järkyttyneenä.

  • Uuden temppelin perustukset

    Kalastajakylä, saari Klaanista pohjoiseen

    Liekit roihusivat kuin athistien kaupungissa konsanaan. Lähes jokainen rakennus saaren ainoassa matorankylässä oli tulessa. Satapäinen kyläläislauma juoksi ja kirkui, mutta suurin syy ei ollut heidän palava kylänsä, vaan heidän yllään lentävien olentojen parvi.
    ”Nui-Ramat!” kirkui liekehtivä gamatoralainen hypätessään meriveteen.

    Kylänvanhin, komatoralainen turaga katsoi kauhuissaan kyläänsä kohdannutta vitsausta. Hänen vierellään hänen kirjurinsa, pienikokoinen le-matoran katsoi peloissaan vuoroin turagaa, vuoroin lentäviä olentoja.
    ”Ei, poika”, turaga sanoi hiljaisella äänellä. ”Eivät ne ole ramoja. Ne ovat jotain muuta.”
    ”Turaga, lähdetään pois”, matoran sanoi särkyvällä äänellä. ”Ne tappavat meidät!”
    ”Minne me pääsemme pakoon?” vanhus huokaisi. Kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan vanhalle ja uurteiselle jalolle Kanohi Akakulle, kun tämä osoitti matoranille heidän hätänsä suuruuden. Koko saari oli liekeissä. Metsä paloi yhtä lailla kuin kyläkin. Jotkut yrittivät uida, mutta heidät ammuttiin veteen. Merivesi oli jo värjäytynyt veren väriseksi.

    Otukset, jotka heidän ympärillään lensivät, olivat hirviömäisiä: ne muistuttivat muodoltaan ramoja, mutta siihen yhtenäisyydet päättyivätkin. Niiden kehojen punaista orgaanista lihasmassaa peittivät tummat panssarilaatat, mutta joistain kohdista orgaanisen aineksen pystyi näkemään. Sieltä täältä risteili putkia tai kaapeleita kehon jostakin kohdasta toiseen. Sitä, mitä ne mahtoivat olla ja pitää sisällään, ei turaga tiennyt. Hirviömäisten olentojen siivet, joita oli neljä, muistuttivat raman siipien sijaan pikemminkin lepakon siipiä: ne olivat mustat ja nahkaisen kalvon verhoamat. Olennoilla oli neljä raajaparia siipien lisäksi: yhdet jalat, jotka muistuttivat hieman tahtorakin takajalkoja, kahdet raatelukyntiset kädet, joilla ne pystyivät tappamaan matoranin sekunneissa, ja yhdet raajat, joihin oli asennettu tuhovoimaiset zamorkonetuliaseet. Olentojen päät eivät myöskään muistuttaneet rahien vastaavia, vaan ne näyttivät toan kasvoilta. Lisäksi niitä oli neljä, jokaisella olennolla oli neljä päätä. Jokaisella päällä oli kasvoillaan musta jalo kanohi: yhdellä Kanohi Hau, yhdellä Kanohi Pakari, yhdellä Kanohi Miru ja yhdellä Kanohi Kakama.

    Ja nämä olennot teurastivat matoralaisia innolla. Ne selkeästi nauttivat hävityksestä ja kirkuvien matoranparkojen äänistä sekä heidän tuskastaan. Niillä ei ollut minkäänlaista aikomusta syödä saalistamiaan matoralaisia, ne vain jättivät ruumiit makaamaan. Zamorammukset sytyttivät tuleen kaiken, mihin osuivat. Rantahiekka värjäytyi punaiseksi verestä ja mustaksi liekeistä.

    Yksi kammottavuuksista laskeutui tömähtäen turagan ja hänen kirjurinsa viereen. Se oli ehkä kaksi kertaa toan korkuinen seisoessaan suorassa kahdella jalallaan. Kirjuri rääkäisi ja yritti juosta, mutta olento ampui hänet tuhkaksi. Turaga huokaisi ja kohotti urheasti katseensa. Nopeasti otuksen käsi syöksähti ja tarttui turagaan. Sormet puristuivat tämän vartalon ymärille, kylkiluut puristuivat kasaan ja vanhuksen suu täyttyi verestä. Mata Nuin kiroama kummajainen nosti turagan päänsä yläpuolelle ja puristi.

    Turaga toivoi tuskan jo loppuvan. Hän katsoi vielä kerran taivaalle ja näki jotain odottamatonta. Heitä kohti laskeutui uudenlainen olento. Hahmo oli toan korkuinen, sillä oli kuusi siipeä. Kuusi samankaltaista lepakonsiipeä kuin kammottavilla otuksillakin, mutta neljällä niistä se peitti itsensä ja ulkomuotonsa. Kahdella niistä se lensi ilmojen halki. Kun se oli tarpeeksi lähellä turagaa, se levitti hieman ylempiä, kasvojaan peittäviä siipiä, jotta turaga näki sen kasvot. Sillä oli kasvoillaan musta Kanohi Rode, totuuden suuri naamio.
    ”Tämä saari kuuluu nyt jumalan hallintaan!” Rode-kasvoinen olento julisti korviasärkevällä kimeällä äänellä. ”Tämä saari on Makuta Abzumon omaisuutta!”
    Turaga oksensi verta vangitsijansa kädelle ja yski rajusti.
    ”Ylistäkää häntä! Ylistäkää häntä!” siivekäs kirkui. ”Ylistäkää jumalaamme!”

    Turaga oli jo kuollut, kun hirvitys paiskasi hänet mereen. Talot olivat kyteviä raunioita, ja viimeisten jäännöksiä olennot hävittivät paraikaa. Kuusisiipinen olento laskeutui keskelle kylän aukiota ja levitti kaikki siipensä. Sen ruumis oli täysin musta ja piirteetön.
    ”Tämä on uuden temppelimme pyhä paikka!” olento julisti. Riviin sen eteen oli asettunut kymmenen hirviötä. Jokainen niistä asettui vatsalleen maahan ja poisti jokaisen kanohinsa teräväkyntisillä kourillaan. Niillä oli toain kasvot, mutta silmäkuopat ammottivat tyhjinä aukkoina. Yhtäaikaisesti jokaisen pään suusta, sieraimista sekä silmäkuopista alkoi valua mustaa nestettä, joka maahan osuessaan alkoi saada muotoa. Muodostuvat mönjäkasat alkoivat kasvaa, ja pian neljäkymmentä Mustaa Insinööriä seisoi kerubien edessä. Hirviöt asettivat kanohinsa jälleen paikoilleen ja nousivat seisomaan.
    ”Lentäkää, kerubit, lentäkää!” kuusisiipinen kirkui ja levitti kätensä. ”Suojelkaa temppelin perustuksia!”

    Hirviömäiset olennot nousivat ilmaan ja siirtyivät kauemmas kylästä. Insinöörit olivat jo aloittaneet työnsä: ne rajasivat rakennukselle tarvittavaa aluetta aukiolta. Yksi niistä lähestyi kuusisiipistä ja puhui monotonisella äänellään: ”Serafi. Tarvitsemme rakennusmateriaalia.”
    Kuusisiipinen vastasi: ”Sitä toimitetaan teille! Ylistäkää jumalaamme!”
    ”Ylistäkää”, insinööri toisti monotonisesti ja palasi muiden joukkoon. Serafi käveli rantaviivan luokse ja katseli merelle.
    ”Tämä saari on Makuta Abzumon omaisuutta nyt. Ylistäkää häntä! Kunnia Makuta Abzumolle!”
    Sitten se levitti kaksi siipeään, verhosi neljällä ruumiinsa ja nousi ilmaan.

  • Nazorak, joka tiesi liikaa…

    Pesävuori, Nazorakein salainen vuoritukikohta

    ”Kaksi, yhdeksän, nolla, yksi!”

    Zankrzoralainen huuto kajahti äänenvahvistimesta suuressa rakennushallissa. Iso huone sijaitsi rakennuksen kaakkois-kulmassa. Sen eteläis- ja itäseinä toimivat rakennuksen ulkoseininä ja eteläseinän ikkunasta aukesi suora näkymä Vuoren huipulle. Kaksikerroksinen työpaja, joka oli aiemmin tarkoitettu isompien kulkuvälineiden ja teknisten koneiden massatuotantoon oli nyt tyhjennetty keskeneräisistä koneista. Hallin keskellä seisoi useassa rivissä satapäinen nazorakjoukko. He olivat tuon paikan hyönteismäisiä mekaanikkoja. Mutta nyt he eivät olleet töissä.
    Heitä ei päästetty töihin.

    Päiviä sitten tapahtuneen välikohtauksen vuoksi Imperiumin Tiedustelupalvelun mustat agentit olivat ottaneet hallinnan vuoritukikohdassa. Vuoritukikohdan työntekijät olivat nyt jatkuvan tarkkailun alaisia.

    Kului hetki, mutta sitten mekaanikkojen ruskeiden rivien välistä erkani kuulutuksesta sarjanumeronsa tunnistanut. Nazorak oli laiha ja tällä oli pitkät sormet. Hän käveli epävarmoin askelin, koska hän tiesi, että häntä tarkkailtiin. Mekaanikko vilkuili hätäisesti ympärilleen. Korkean rakennushallin seinustoja kiertävillä metallisilloilla seisoi mustanpuhuvia torakoita, jotkä pitelivät automaattiaseita ja tummia naamioita kasvoillaan. Sitten mekaanikko katsahti huoneen sivuille. Agentit valvoivat jokaista ulospääsyä. Huoneen itäpäädyssä oleva suuri nostoportti oli kiinni. Epäonninen mekaanikko ei voinut muuta kuin kävellä huoneen poikki.

    Astellessaan seinustalle nouseville rappusille hän seisahtui empien. Mutta sitten yksi seinustalla olleista tummista agenteista käveli rivakasti hänen taakseen. Ruskea mekaanikko sai kovan töytäisyn automaattiaseen tukista selkäänsä viivyttelystä. Mekaanikko pyyteli kovasti anteeksi ja nousi metalliset portaat selkäänsä pidellen. Kuului kova metallinen kolina, kun kynnelliset jalat astelivat rautaritilästä tehtyjä portaita ylös.
    Portaat johtivat sillalle. Mekaanikko erotti nyt selvemmin kuuluttajan, joka oli huutanut hänen nimensä. Kuuluttaja oli pulskahko agentti, joka oli pukeutunut mustaan sotilasmantteliin ja piti päässään suikkaa. Hänellä oli jopa muutama arvomerkki rinnassaan. Kuuluttaja ei vaivautunut edes katsomaan mekaanikkoon, vaan hän silmäili arvokkaan näköisenä käsissään pitämää paperiluetteloa. Kuuluttaja seisoi erään oven vieressä yhdessä toisen, hieman laihemman agentin kanssa.
    Laihempi avasi seinässä olevan oven mekaanikolle. Työläisnazorak katsoi avattua ovea epävarmasti, mutta kun hän vilkaisi taakseen, hän huomasi toisen visiiripäisen agentin ilmestyneen taakseen. Mekaanikko nielaisi kuuluvasti ja lopulta astui ovesta sisään.

    Alhaalla huoneen lattialla rivissä seisovat työläiset katsoivat, kuinka jälleen yksi heidän tovereistaan katosi huoneeseen. Niin kuin pari heistä aikaisemmin.

    Mutta yksikään heistä ei ollut koskaan tullut ulos.

    Kului noin vajava vartti, kun huoneen ovi viimein raottui hieman. Oven raosta kurkisti visiirikasvoinen agentti, joka sanoi kuuluttajatorakalle neutraalisti: ”Seuraava.”
    Kuuluttaja nyökkäsi ja veti alemmassa käsiparissaan pitämällä kynällä viivan sen mekaanikon sarjanumeron yli, joka oli hetki sitten astellut ovesta sisään. Sitten hän katsoi listassa seuraavan sarjanumeron.
    ”Kaksi, yhdeksän, nolla, neljä!”

    Hetken kuluttua nazorakrivistä irtosi jälleen oman sarjanumeronsa harmikseen kuulut mekaanikko. Edeltäjänsä lailla hän käveli vastentahtoisesti portaat ylös ja agentti aukaisi hänelle huoneen oven. Mekaanikko astui pelokkaasti sisään.
    Huone oli pieni. Sen seinät olivat yhtälailla metallinsiniset, kuten kaikki muutkin rakennuksen seinät. Oven vastakkaisella seinällä oli yksi ikkuna, joka toi valoa muuten hämärään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pieni pöytä, jonka edessä oli kaksi tuolia. Vain toinen tuoleista oli tyhjä. Mekaanikko silmäili hermostuneesti huoneessa olevia henkilöitä. Huoneen vasemmassa päässä, joka oli lähempänä mekaanikkoa, seisoi mustavisiirinen agentti. Hän ilmeisesti oli se, joka ilmoitti kuuluttajalle seuraavan vuorosta. Huoneen oikeassa päässä seisoi myös toinen visiiripäinen agentti, joka piteli myös jonkin sortin lehtiötä kädessään.

    Mutta sitten mekaanikon katse osui nazorakiin, joka istui pöydän päässä häntä vastapäätä. Limen vihreät silmät tuijottivat takaisin.
    Kapteeni 666 istui kädet puuskassa, oikea jalka ristissä nojaten vasempaan polveen. Hänellä oli päällään musta haarniskansa, joka itsessään viesti siitä kuinka korkea-arvoinen upseeri hän oli. 666:n musta viitta oli laskettu tuolin selkänojalle. Kapteenin vihreät silmät katsoivat tuimasti mekaanikkoa.
    ”Istu, ole hyvä.”
    Mekaanikko tiesi, että lause oli ollut enemmän käsky kuin kehotus. Ruskea nazorak vilkaisi pöydän edessä olevaa tuolia, joka oli vapaana. Mutta sitten hänen katseensa siirtyi lattiaan tuolin ympärillä. Lattialla oli muutamia lammikoita vihreitä veriroiskeita.

    ”No niin, arvoisa nazorak 2904. Kerro minulle, missä jäätutkijanne on”, kapteeni sanoi maireasti tuijottaen suoraan mekaanikon silmiin.

    2904 nielaisi hermostuneena. Hän vastasi värisevällä äänellä ”E- en tiedä. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kun te tulitte tänne…”

    Nazorakupseerin suu vääntyi epämiellyttävään hymyyn.
    ”Vai niin. Oletteko osallinen kapinaan?”

    ”En! E- en missään nimessä! Rakastan Imperiumia ja haluan palvella sitä. En tiedä mistä puhutte!” Nazorak-mekaanikko hätääntyi.

    ”Minä haluan uskoa sinua, poikaseni”, kapteeni totesi ja siirtyi tutkailemaan kynsiään, ”mutta me emme ole edelleenkään löytäneet 273:a. Hänellä ei ole paikkaa ulkomaailmassa. Hän ei voi palata minnekään muualle kuin tänne. Meillä on siis vahvat perusteet uskoa, että hän on täällä ja piilottelee.”

    ”M- mutta Tiedustelupalvelu on ollut täällä monta päivää! Miten t-te ette olisi jo löytäneet häntä? Uskokaa, en tiedä mitään. Minä pyydän…”

    ”Ei”, 666 sanoi vahvasti ja iski nyrkkinsä pöytään. ”Te olette sen petturin saastuttamia. Ja te valehtelette.”
    666 laski kätensä tuolinsa käsinojilla ja huokaisi syvään. ”Valitettavasti emme päässeet sen pidemmälle kuin viimeksikään”, Kapteeni sanoi ”Teidät tuomitaan kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.”
    Ennen kuin 2904 ehti käsittää upseerin sanoja, Kapteeni nousi seisomaan ja veti miekkansa huotrasta. Mekaanikko kerkesi nähdä vain vilauksen kiiltävästä terästä. Sitten huone heilahti hänen silmissään. Huone lakkasi pyörimästä, kun nazorak löi otsan lattiaan. Hän tunsi kaulassaan hirvittävää kipua.

    Tai siinä kohdassa, missä ennen oli ollut kaula.

    2904 kuuli, kuinka hänen loppuosa ruumiista jysähti maahan, kun tuoli kaatui selälleen. Työläinen saattoi vain katsoa sivusilmällä, kuinka toinen agenteista tarttui hänen velton ruumiinsa kainaloista ja retuutti sen ikkunan viereen. Sitten musta nazorak avasi ikkunan. Agentti nosti päättömän ruhon ensin riippumaan ikkunankarmiin ja lopuksi tarttui tämän jaloista. Nazorak työnsi jalkoja ja mekaanikon ruumis tippui ikkunasta näkymättömiin.

    2904 aukoi suutaan, muttei saanut mitään sanotuksi. Se saattoi osin johtua järkytyksestä tai osin siitä, että hänen olematonta kurkkuaan kuivasi.
    Mutta sitten ikkunan edessä seissyt agentti kääntyi katsomaan lattialla makaavaa irtopäätä. 2904 kakoi suustaan sanoja, kun mustavisiirinen nazorak tarttui irtopäätä tuntosarvista ja nosti tämän ilmaan.
    ”E- ei. Älkää…” irtopää sai sanotuksi. Mutta avunpyynnöt eivät hetkauttaneet agenttia, vaan tämä heitti pään lopun ruumiin seuraksi.

    Irtopää tippui tömähtäen jäiseen maahan. Rakennuksen ulkopuolella oli kirkasta. Vielä jotenkuten tajuissaan oleva 2904 näki, kuinka kaksi agenttia poimivat hänen ruumiinosansa verisestä lumesta ja kantoivat ne jäisen kielekkeen reunalle. Ruumis ja irtopää heitettiin reunan yli isoon pudotukseen.

    666 kuivasi miekkaansa kankaanpalaseen. ”Monesko se olikaan?”
    Lehtiötä pidellyt nazorak luki muistiinpanojaan. ”Kahdeksas.”
    666 pyöritteli silmiään. ”He eivät tosiaan näytä tietävän mitään. Kuka on seuraava?”
    Agentti silmäili omaa listaan tukikohdan nazorakeista. ”Seuraava on myös mekaanikko. 2905.”

    Kapteeni lopetti miekkansa kiillottamisen.
    ”Aah, sen tiedemiesäpärän kaveri. Käske tuoda hänet sisään.”

    Ovi raottui taas ja ruumiin ulos heittänyt agentti sanoi tukevahkolle kuuluttajalle ”Seuraava”.
    Kuuluttaja veti kynällään viivan edellisen sarjanumeron yli. Sitten hän lausui kuuluvalla äänellä:
    ”Kaksi, yhdeksän, nolla, viisi!”

    Korkea-arvoinen agentti katseli ruskeiden työläisten tekemiä rivistöjä odottaen.
    Kukaan ei astunut pois rivistä.

    ”Kaksi. Yhdeksän. Nolla. Viisi.” Kuuluttaja toisti jämerämmällä äänellä.
    Kukaan ei vieläkään näyttänyt tulevan esiin. Ruskeiden mekaanikkojen rivissä alkoi kuulua pientä supinaa, vaikka puhuminen oli kielletty.
    ”Missä se nyt on…”
    ”En tiedä. Se hommaa kohta meidät kaikki liriin!” Kuiskivat kaksi työläistä toisilleen rivien keskellä.

    Tukeva suikkapäinen nazorak alkoi näyttämään jo kärsimättömältä. ”Jos joku tietää, missä nazorak 2905 on, suosittelen kertomaan sen heti!”
    Kukaan mekaanikoistakaan ei näyttänyt tietävän, missä kyseinen työläinen oli. Mutta lopulta hallin perällä tapahtui liikettä. Mutta ei mekaanikkojen riveissä. Hallin peräseinältä juoksi ruskea nazorak. Hän oli ollut yksi vuoritukikohdan vartijoista, ennen kuin agentit olivat miehittäneet vartiopisteen. Vartijalla oli päällään beigen ruskea talvitakki ja päässään paksu karvahattu. Vartija oli muutoin normaalin näköinen, mutta hänen hampaansa olivat vinot ja ylikasvaneet.
    Nazorak kipitti kovaa vauhtia seinän viereisille rappusi ja kiipesi metallisillalle. Saapuessaan kuuluttajan luo hän repi hattunsa päästään ja teki kunniaa agentille.
    ”Olen 2832, paikallinen vartija. Minä tiedän, missä kyseinen nazorak on.”
    ”No missä?” Kuuluttaja kysyi nyrpeänä. Hän ei edes yrittänyt peittää inhoaan vartijan epämuodostuneista hammasriveistä.
    ”No, minä…” 2832 aloitti hieman kiusaantuneesti, ”vangitsin hänet toissa päivänä hänen oltuaan humalassa. Hän on selliosaston huone 1:ssä.”
    Kuuluttaja katsoi nazorakia kärttyisesti. ”No miksette kertoneet siitä aikaisemmin?!”
    ”Ku- kukaan ei kysynyt…”

    Musta nazorak pyöritteli silmiään päässään. ”Te kaksi. Hakekaa nazorak 2905 selliosastolta.” Kuuluttaja sanoi kahdelle visiiripäiselle agentille, ”Ja sinä. Palaa sinne mistä tulitkin.” Hän sanoi huonohampaiselle vartijalle.
    2832 puristeli karvahattuaan käsissään laskeutuessaan portaita alas agenttien jäljessä. vartija poistui jälleen huoneen peräseinälle, kun kaksi mustaa agenttia astuivat pois rakennushallista kapealle käytävälle. Käytävä oli synkkä ja sen seinät ja katto oli yhtä lailla tumman sinistä metallia kuten kaikki muukin rakennuksessa. Käytävän varrella oli useita ovia eri työpisteisiin. Kaksi agenttia kävelivät yhden huoneen ohi, jonka ovi oli auki. Pienellä vilkaisulla toinen agenteista näki, että huone oli sisältä päin palanut.
    Kaksikko saapui rakennuksen aulaan, joka oli hieman leveämpi ja laajempi kuin aikaisempi käytävä. Lattialla kulki muutamia jatkojohtoja ja katossa roikkui kelmeitä loistelamppuja. Huoneesta oikealle avautui toinen käytävä ja seinän vierestä kulki toiset metallirappuset ylmpään kerrokseen. Portaita vastapäätä oli kuitenkin jykevät metalliovet. Torakkakaksikko asteli ovien eteen ja ne aukesivat sihahtaen, kun toinen heistä painoi pitkällä sormellaan paneelia ovien vieressä.

    Nazorakit astuivat kylmään ilmaan. He olivat olleet monta tuntia sisällä hämärässä, ja nyt visiirit tulivat tarpeeseen heidän astuessaan kirkkaaseen valoon. Agentit kääntyivät ovilta vasemmalle ja laskeutuivat liukkaat betoniportaat jäiselle polulle, joka vietti lievästi alaspäin. Polku vei neljän vastaavan risteykseen. Eteenpäin, eli tukikohtaa edestäpäin katsoen oikealle jatkava polku vei päärakennukselle, eli isoon torniin jossa asukkaiden nukkumakapselit ja ruokatila sijaitsivat. Risteyksestä mäkeä ylöspäin jatkui kaartuva polku, joka vei päärakennuksen takana olevalle pienelle varastolle. Risteyksestä pienen mäen alaspäin laskeutui toiset betoniportaat, jotka johtivat suuren kielekkeen reunalla olevalle helikopterikentälle. Mustat nazorakit kuitenkin jatkoivat suoraan päärakennukselle.

    Agenttien hengitys höyrysi ilmassa mustien visiirien alta. Taaempana kävellyt agentti ärähti, kun hän joutui pyyhkimään visiirinsä pinnasta muodostuneen huurun.
    ”Että minä vihaan kylmää.” Hän totesi lopulta toverilleen.
    ”Älä valita” edessä kävellyt sanoi, ”Me olemme vain töissä täällä, emme huviretkellä.”
    ”Mutta ei se silti muuta suhtautumistani kylmästä.”
    Kaksikko hiljeni jälleen, kun he saapuivat päärakennuksen seinustalle. Mutta he eivät astelleet pääovelle, vaan laskeutuivat seinustan vieressä olevia portaita alas maassa olevaan betonisyvennykseen maanpinnan alapuolelle. Rakennuksen seinässä oli yksi paineovi ja numerokoodilla varustettu paneeli. Kaikille vuoritukikohtaan tulleille agenteille oltiin kerrottu oven avauskoodi, joten etumainen nazorak naputteli heti oikeat numerot paneeliin ja teräsovi aukesi.

    Nazorakit astuivat pieneen selliosastoon, joka sijaitsi päärakennuksen kellarissa. Selliosasto oli ehkä pienin, mitä tuossa Imperiumissa löytyi. Vain seitsemän vaivaista putkaa. Eikä suurinta osaa niistä oltukaan käytetty moneen vuoteen. Paitsi yhtä.

    Agentti painoi nappia selli nro. 1:n oven paneelissa. Oven lukitus meni pois päältä ja tumma nazorak aukaisi oven. Ensi näkemältä sellissä ei ollut ketään eikä mitään kalusteita – muuta kuin oikeassa nurkassa oleva unikapseli. Kapseli oli pystysuunnassa nazorakia pitempi ja leveämpi, hieman soikion muotoinen. Kapselissa oli vihreä lasikansi ja kapseliin johti johtoja ja putkia lattialevyjen alta.

    Toinen agenteista koputti sormellaan laitteen kanteen, kun toinen jäi seisomaan oven eteen ase valmiina. He odottivat hetken, mutta kapseli ei vieläkään auennut. Agentti vilkaisi ovella seisovaa kollegaansa, joka kohautti harteitaan. Nazorak kääntyi kuitenkin takaisi katsomaan kapseliin. Hän tarttui kapselin reunassa olleeseen kahvaan ja väänsi sitä. Kapselin kansi raottui sihahtaen ja vihreä kaasu tuprusi sen sisältä huoneen ilmaan. Agentti nosti kapselin kannen kokonaan ylös. Unikapselin sisältä paljastui kyljellään kuorsaava mekaanikko.
    ”Ylös!” Agentti komensi tätä. Mutta mekaanikko käänsi hieman kylkeään ja mumisi jotain unissaan. Musta nazorak katsoi hetken ruskeaa mekaanikkoa. Sitten hän tarttui tiukalla otteella tämän tuntosarvesta ja vetäisi 2905:n kapselin reunan yli. Hintelä nazorak rojahti lattialle.
    Ruskea nazorak heräsi viimein ja totesi hiljaa: ”On se kumma kun ei edes putkassakaan voi nukkua..”
    Hän hieroi unisia silmiään ja kohotti katseensa vain huomatakseen automaattiaseen piipun silmiensä edessä.
    ”Jaha…”
    ”Oletko sinä 2905?” Agentti kysyi ihan vain muodollisuuden vuoksi tältä.
    ”Mhh… En ole nyt aivan varma. Ota nyt noista numeroista selvää.” Juippi totesi hieroen kolahtanutta päätään. Isku lattian kanssa ei yhtään parantanut hänen krapulasta kärsivää päätään.
    ”No oletetaan, että olet” visiiripäinen nazorak lausui hieman ärtyneenä, ”Me viemme sinut nyt kuulusteltavaksi.”
    ”O- onko nyt aivan pakko? En niin millään jaksaisi.” Mekaanikko sopersi kammetessaan itseään ylös, ”Voisitteko odottaa huomiseen?”
    2905 astui muutaman laiskan askeleen, mutta jäi ottamaan tukea sellin ovesta. Agentti ei enää jaksanut komentaa juopunutta mekaanikkoa vaan survaisi tätä automaattiaseensa tukilla takaraivoon.
    ”Nyt karzahnin vetelys liikettä siitä!”
    Ruskea nazorak ei kuitenkaan astunut enää askeltakaan, vaan alkoi hiljalleen kallistua eteenkäsin. Oven toisella puolella seissyt nazorak joutui väistämään, kun mekaanikko rojahti toistamiseen naamalleen lattialle.
    ”…”
    ”…”
    ”Perkeleen tunari!” Ovella seissyt agentti huusi, ”Millä me nyt tuo saadaan hereille?!”
    ”No en minä tiedä! Työnnetään sen pää vaikka lumihankeen, jos ei muu auta…”

    Ja näin he tekivät.
    Saatuaan unisen mekaanikon jälleen jaloilleen, agentit lähtivät taluttamaan häntä kohti työrakennusta. Toinen agenteista käveli Juipin edessä, toinen takana. Noustessaan betoniportaita ylös, taaempi mustista nazorakeista liukastui jäisissä portaissa ja kaatui takamukselleen maahan.
    ”Voi skarrarin skarrar!” huusi kaatunut agentti, joka oli sama joka aiemmin oli valittanut lumesta.
    Portaisiin pysähtynyt 2905 totesi hieman huvittuneesti: ”Jaa. Jääpartio ei ole näemmä hoitanut hommiaan…”
    ”Mika karzahnin jääpartio?” Ylöskömpivä musta nazorak katsoi kiukkuisesti mekaanikkoon.
    ”Jäätutkija asetti pari työntekijää pitämän huolen tukikohdan lumitöistä ja jäiden poistosta. Mikäköhän heillä on kun eivät ole hoitaneet hommiaan…”
    Juipin edessä seissyt agentti tökkäsi aseellaan mekaanikkoa olkapäähän merkiksi siitä, että tämä jatkaisi matkaa.

    Kolmikko astui takaisin aulaan. He kävelivät samaa hämärää käytävää pitkin. Nazorakien ohittaessa yhden aukinaisen oven, Juippi ehti nähdä sivusilmällä huoneeseen. Huoneessa hääri kuusi valkotakkista tiedemiestä pitkän pöydän ympärillä. Juippi ehti juuri ja juuri nähdä puretun ampuma-aseen pöydällä. Mekaanikko tunnisti sen yhdeksi 273:n luomukseksi. Enempää aikaa hänellä ei kuitenkaan ollut kurkkia, kun agentit jouduttivat häntä jo eteenpäin.

    Kun he astuivat rakennushallin ovesta sisään, monien mekaanikkojen katseet kääntyivät heidän toveriinsa. Moni heistä ajatteli näkevänsä hänet viimeistä kertaa. Juippi talutettiin portaat ylös ja tukevahkon kuuluttajan ohitse kuulusteluhuoneeseen, jossa 2905 istutettiin tuoliin. Hän katsoi ensin vihaisesti agentteja, kunnes huomasi pöydän päässä istuvan Kapteenin. Juipin silmät paisuivat hieman. Ennen kuin 666 ehti aloittaa, mekaanikko huudahti: ”Oletteko te Kapteeni Puhtaus?”
    ”… kyllä. Sillä nimellä ne kaiketi markkinoivat”, kapteeni tuhahti yllättyneenä.

    Juippi ei meinannut enää pysyä kitiinisessä tukirangassaan. ”Olen nähnyt kaikki teidän elokuvanne ja julisteenne! Mielestäni parhain tarina teistä on se, jossa te voitatte Toista, Zyglakeista ja Steltinpeikoista tehdyn hybridin!”
    666 hymähti ja nojasi poskensa nyrkkiinsä huvittuneena. Hän päätti piruuttaan leikkiä mukana kiinnostunutta. ”Ai niinkö! Mukava kuulla.”

    2905 hymyili leveästi.
    ”ja yksi parhaimmista julisteista- mitä tässä tuolissa on? Takamus tuntuu liimaantuvan kiinni.” Nazorak liikahti hieman tuolillaan, muttei huomannut lattiassa olevaa verta, ”Yksi suosikkijulisteistani oli se, jossa seisoitte sen valtavan matoranpääkallokasan päällä!”
    Juippi nauroi innoissaan ja Kapteeni liittyi mukaan hänen nauruunsa. Mutta sitten Kapteenin ilme muuttui hetkessä haudanvakavaksi.
    ”Joko lopetit?”
    Juippi hekotti vieläkin, mutta hänen naurunsa hyytyi nopeasti nähtyään 666:n muuttuneen ilmeen.

    ”Sinä olit käsittääkseni”, 666 lausui myrkyllisesti, ”Jäätutkija 273:n ystävä. Pitääkö tämä paikkansa?”
    ”Niin taidan olla. Tuli sen kanssa tehtyä asioita yhdessä.” Juippi myönsi.
    Musta nazorakupseeri veti esiin koristeellisen tikarin ja alkoi pyöritellä sitä käsissään. ”Kuten suunniteltua kapinaa Imperiumia vastaan?”
    Juippi näytti rehellisesti hämmentyneeltä. ”Jaa siis mitä kapinaa?”

    ”Ystäväsi osallistui kapinointiin Nazorakein Imperiumia vastaan. Hän on yhteiskunnan vihollinen numero yksi. Jos sinulla on jotakin informaatiota hänen olinpaikastaan, puhu nyt, tai voin luvata, että sinä kuolet”, kapteeni sanoi ja heitti tikarin päin Juippia. Tikari osui tuolin selkänojaan aivan torakan pään vieressä. ”Hyvin tuskallisesti.”

    2905:n pää kääntyi hitaasti katsomaan tikaria ohimonsa vieressä. ”Sinänsä, kun asian noin ilmaiset… Mutta en ole nähnyt 273:a moneen päivään. Viimeksi, kun näin hänet, taisin olla… Öhm, uninen. Lisäksi minulla on nyt kamala päänsärky, joka ei auta muistamistani. Ja minua harmittaa myös se, että olen hukannut yhden asian.”
    ”Ainoa kadoksissa oleva asia, joka minua kiinnostaa, hyvä kansalainen”, kapteeni naurahti, ”on torakka kaksi. Seitsemän. Kolme.”
    2905:n suu vääntyi hieman hermostuneeseen hymyyn kuultuaan Kapteenin äänenpainon. ”Öhm. Kuulin jotain huhua mekaanikkojen keskuudessa, että Jäätutkija oli häipynyt täältä pari päivää sitten muutaman tyypin kanssa ilmatyynyaluksella…”
    Kapteeni Puhtauden takana seisova agentti kirjoitti muistiin kaiken, mitä 2905 kertoi.
    ”Tiedän kyseisen yksityiskohdan jo. Olin itse paikalla”, 666 sanoi ja huokaisi. ”Kerrohan, poikaseni, olitteko läheisiäkin?”

    Ruskea nazorak katseli ympäri huonetta puhuen samalla vähättelevällä äänensävyllä. ”Nooh, tuli sen kanssa tunnettua pitkään… ja joskus saatettiin kertoilla hauskoja juttuja toisillemme. Ja kerran se tais estää minua tippumasta alas päärakennuksen katolta. Kuis niin?”

    ”Uskotko hänen välittävän sinusta, poikaseni?” 666:n ääni kuulosti lähestulkoon isälliseltä, mikä sai upseerin vaikuttamaan vain entistä uhkaavammalta. Kapteenin silmät sen sijaan hehkuivat kuolemaa. Juippi ei pitänyt tilanteesta lainkaan. Juippi vetäytyi syvemmälle tuoliinsa nojaten selkänojaansa vasten.
    ”Jaa… Hankala sanoa. Ehkä?”

    ”Toivottavasti hän välittää sinusta tarpeeksi, jotta sinut on hyödyllistä pitää hengissä, vai mitä sanot?” Kapteeni nauroi julmasti ja napsautti sormiaan, jolloin agentit tarttuivat Juipin isompiin käsivarsiin ja nostivat hänet ylös tuolista.
    ”Öh, minne minut nyt viedään?” Mekaanikko kysyi varovaisesti.
    ”Sinut viedään vielä väliaikaisesti takaisin tukikohdan selliosastoon – eri selliin kuin viimeksi. Sen jälkeen pääset A-luokan vankihelikopterilla suoraan tiedustelupalvelun vartioiduimpaan selliin.” 666 naurahti.
    Kun agentit retuuttivat Juipin huoneen ovesta ulos, 2905 totesi hiljaa itselleen: ”No saanpahan nukkua vielä hetken…”

    Alhaalla hallin lattialla seisseet nazorakit hämmästyivät, kun agentit retuuttivat mekaanikkoa takaisin alas portaita. Hän oli ollut ainoa, joka oli poistunut elävänä tuosta huoneesta. Tuolla nazorakilla oli mitä ilmeisemmin maaginen kyky selvitä kaikista ongelmista.

    Saatuaan käskyn lopettaa kuulustelut korkea-arvoiselta Kapteenilta, tumma kuuluttaja keskittyi tarkastelemaan papereitaan. Kuitenkin portaita ylös noussut alempiarvoinen agentti asteli kiireesti hänen luokseen.
    ”Tutkijan helikopteri on saapunut.”
    Kuuluttaja sulki kädessään pitelemänsä kansion mietteissään. Ah, tutkijamme…
    Tukevahko agentti antoi alempiarvoisemmalle luvan mennä ja laskeutui itsekin portaat alas hallin lattialle, josta hän käveli käytävän kautta aulaan ja astui ulos.

    Lumi pöllysi ja punaiset tuuliviirit ja tuulipussit lepattivat voimakkaasti, kun musta helikopteri laskeutui helikopterikentälle. Lentovälineestä laskeutuvat mustat rapujalat kiinnittyivät jäiseen asfalttiin helikopterin alla. Helikopterin ikkunat olivat tummennetut ja koneen kyljessä oli tummanpunaisella värillä maalattu Imperiumin heptagrammi.
    Helikopterin ovi liukui sivuun ja sen matkustamosta laskeutui paksuun talvitakkiin pukeutunut torakka. Tämän perässä koneesta laskeutui kaksi uutta agenttia, jotka kantoivat vaaleanruskean nazorakin matkatavaroita.
    Tukevahko agentti laskeutui varovasti betoniportaat laskeutumiskentälle ottamaan tulijoita vastaan. Hän asteli vaaleanruskean nazorakin eteen ja veti käden lippaan.
    ”Tervetuloa vuoritukikohtaan”, musta agentti toivotti ylpeästi aurinkolaseja käyttävälle nazorakille.

    ”arvon 273.”

    Vaaleanruskea tiedemiesnazorak riisui aurinkolasit vaaleanvihreiltä silmiltään. Hän katseli vuoritukikohtaa hapan ilme kasvoillaan. Hän ei ollut ollut erityisemmin riemuissaan siitä, kun hän oli kuullut että hänet alennettaisiin ja pistettäisiin tämän paikan johtoon. Vain sen takia että hänen edeltäjänsä oli kuollut oltuaan osallisena Imperiumin vastaisessa toiminnassa. Ja nyt hänet pistettäisiin täyttämään petturin paikka.
    Tiedemies kääntyi katsomaan kuuluttajaan päin tervehtimättä tätä takaisin. ”Missä huoneeni on?”
    Agentti kääntyi katsomaan tornimaista päärakennusta ja osoitti sen ylintä kerrosta. ”Upseeriston tilat ovat yläkerrassa. Työtilanne onkin sitten toisessa rakennuksessa.”
    Vaaleanruskea nazorak vastasi hiljaisella nyökkäyksellä. Ainakin hän saisi olla rauhassa alempiarvoisemmista torakoista yläkerrassa. Saisikohan täältä edes kunnon ruokaa?

    Juippi makasi selli nro. 2:n unikapselissa. Sen kansi ei kuitenkaan ollut kiinni, eikä nazorak nukkunut. Hän vain tuijotti harmaata kattoa yläpuolellaan. Hänen täytyi myöntää, että vaikka hän oli selvinnyt useista vaikeuksista pälkähästä, tästä tilanteesta hän ei nyt noin vain luistaisi.
    ”Missähän taskumattini on…”

  • Korkeakulttuuria

    Metru Nui

    Ilta alkoi hämärtyä suurkaupungin ylle Kapuran livahtaessa vahkia pakoon hiljaiselle sivukujalle. Tulen toa löysi itsensä suurelta mutta miltei matoranittomalta kadulta, jonka ainoan ehjän rakennuksen ikkunoista hehkui valoa. Kyltin mukaan kyseessä oli paikallinen baari. Kapura vilkaisi ympärilleen ja totesi kadottaneensa erikoisvahkin. Hän istui baarin viereisen talonraunion pihapiiriin kuuluvalle kivenlohkareelle. Ko-matoran avasi baarin oven mennäkseen sisään ja päästi hetkeksi nopeatempoisen musiikin kadullaolijoiden kuultavaksi.

    Kapura nosti esiin kämmenensä ja yritti keskittyä. Pinnisti. Tuntuiko ilma jo kuumemmalta? Oliko tuo savua?

    Liekki syttyi. Metru Nui näytti olevan tulessa sen läpi katsottuna. Mutta palaminen oli kituvaa. Savua oli liikaa. Liekki sammui.

    Kapura huokaisi. Uusi yritys. Hän hieroi yhteen kämmeniään ja erotti ne. Tuli syttyi niiden väliin. Kapura siirsi ne kauemmas toisistaan. Palaminen oli vaisumpaa. Enää ei loimunnut valtava liekki, jota Kapura kykeni muovaamaan liikuttamalla käsiään. Liekki kitui vielä hetken ja katosi.

    Tulen toa ei päättänyt luovuttaa. Uusi yritys. Kapura liikutti kämmeniään kuin kosketellen näkymätöntä palloa. Kipinöitä. Kapura löi kämmenensä yhteen ja levitti ne uudelleen. Nyt roihusi. Mutta ei niin vaivattomasti kuin ennen. Kapura ei voinut kuvitella lähettävänsä tulipalloa kohti vihollisjoukkoa.

    Sammuminen oli taas lähellä. Kapura ei aikonut sallia sitä. Hän keskittyi liekkiin ja yritti silkalla tahdonvoimalla saada sitä roihuamaan vieläkin kovempaa. Jopa puhalsi tuleen ja antoi sen levittää ilmaan muutamia kipinöitä. Löi kätensä yhteen uudelleen vain heikentääkseen roihua.

    Tuli sammui.

    Kapura ei ollut huomannut hengittävänsä tiheään. Tai olevansa niin väsynyt. Hän nousi ylös ja käveli lohkareen ympäri pari kertaa. Äskeisestä huolimatta Kapura tunsi lähinnä kylmää.

    Mitä teet?

    Kapura kääntyi ja näki Zairyhin juuren roikkuvan läheisestä puusta.

    “Yritän saada elementaalivoimani toimimaan.”
    Ovatko ne tosiaan niin hyödyllisiä verrattuna lähitaisteluun?

    Kapura huokaisi ja tuijotti juurta. Vasta äskenhän hän oli saanut tietää, että samainen olento oli ainakin epäsuorasti ongelman aiheuttanutkin. Zairyhin viruksen ominaispiirre oli elementtivoimien tuhoaminen, sillä se oli suunniteltu tuhoamaan tehokkaasti toia ja muita elementaalivoimaisia olentoja.

    Vai onko niillä… tunnearvoa?

    Kapura mulkoili juurta. “Kai sen voi noinkin ilmaista. Ovathan elementtivoimat suuri osa toana olemista.”

    Lonkerojuuri kietoutui tiukemmin oksan ympärille. Voidaanko tästä päätellä, että elementtivoimista näkyy myös yksilön onnistuminen toana?

    “Mikä terapeutti sinä olet?” Kapura sanoi pahantuulisena. “Mutta myös naamioni, jota en enää hallitse, liittyy elementtivoimiin, joten kai sellaisen johtopäätöksen voi vetää.”

    Yritän vain päätellä, miksi haluat parantua viruksesta niin kovasti, että jättäisit Jouerankin henkiin.

    “Pitkäaikaisin oire on kuolema”, Kapura totesi. “Kyllä minä muutenkin haluaisin parantua.”

    Luottamalla Joueraan? Olet idiootti.

    “Kuka muu viruksen voi tuhota?” Kapura sanoi hiljaa.

    Olen melko varma, että voin pidentää elinikääsi. Minulla on myös voimakkaita ystäviä, kuten eräs Makuta, joilta voin kysyä, jos olet kiltisti.

    “Abzumo voi sorkkia minua?” Kapura mutisi. “Sepä lohduttaa.”

    Hänestä puheen ollen. Aiotko hakea minulle mielisairaalan sirua, jotta voin tuhota Joueran?

    “Ensinnäkin olisi mukavaa tietää Matoron ja Umbran tilanne”, Kapura sanoi. “Kahdella sirulla on lisäksi niin paljon voimaa… En tiedä, onko se nyt loppujen lopuksi niin järkevää.”

    Kapura katsoi juurta, joka puristi mätää oksaa ja onnistui halkaisemaan sen.

    “Ja vieläkö oletat, että teen mieliksesi, vaikka tavoitteemme eivät enää ole yhtenäisiä?”

    Tulen toa hätkähti ja katsoi alas huomaten toisen juuren nousseen maasta puristamaa hänen jalkaansa. Kapura repäisi jalkansa irti ja astui askeleen kauemmas juuren palatessa takaisin maahan pienestä kolosta.

    Kyllä. Kyllä oletan.
    Laho oksa rasahti pudotessaan maahan. Puuhun kietoutunut juuri seurasi toista.

    Muuten. Komentokeskusta ollaan kovasti valtaamassa takaisin minulta. Pian tavallisetkin vahkit jahtaavat sinua. Suosittelen hakeutumaan turvaan.

    Kapura huokaisi ja päätti astella baariin. Oli aika tutustua Metru Nuin korkeakulttuuriin. Toa avasi oven ja yritti löytää istumapaikkaa harmillisen tietoisena siitä, että sinäkin hetkenä eräs maanalainen kasvi kuunteli hänen ajatuksiaan.

    Metru Nui, vuosia sitten…

    Sali oli suuri ja minimalistisesti koristeltu. Ikkunat eivät täydellisesti vaimentaneet ulkoa kuuluvia Ta-metrun työnteon ääniä. Matoraneja, muutama toa ja muita olentoja oli kokoontunut ympäri salia kolmen tai viiden hengen ryhmiin. Keskustelu oli kiivasta. Beigejä seiniä vasten ei nojannut ainuttakaan huonekalua. Pikkupurtavaa jakavia tarjoilijoita ei ollut.

    Eräs tulen toa seisoi lähellä ikkunoita seuranaan kaksi matorania. Po-matoran ja toa tutkivat ko-matoranin pitelemää kivitaulua, jossa oli merkintöjä.

    “Kertokaa minulle, mitä tämä esittää”, ko-matoran sanoi. Hänen äänensävynsä ei ollut innostunut.

    “Se on jonkinlainen kaavio”, toa sanoi. “Epätasainen. Ei säännönmukainen.”

    “Jotain orgaanista?” po-matoran ehdotti.
    “Ei aivan”, ko-matoran sanoi. Nyt hän kuulosti halveksivalta. “Melkein.”
    Po-matoran: “Melkein? Jotain orgaanisen tekemää.”
    Toa: “Ehkä jonkin orgaanisen kasvua.”

    Ko-matoranin kasvoilla oli vaivaantunut hymy. “Ajauduit harhaan, Jouera. Tämä kaavio kuvaa ta-metrussa tehtyjen naamioiden laatua ja tekemiseen kulunutta aikaa tältä viikolta.”

    Jouera pudisti päätään. Matoranit näyttivät inhoavilta.

    “Me pidämme universumin pyörät pyörimässä”, po-matoran Diereue sanoi. “Meidän tulisi tehdä työmme täydellisesti. Vailla matoranluonteen epätasaisuutta.”

    “Kiitos tuon näyttämisestä, Desable”, Jouera sanoi. “Ehkä voimme vakuuttaa muut siitä, että matoranien asuinalueiden valtaaminen on tärkeä osa suunnitelmaa.”

    “Se on tärkeää”, Desable huokaisi. “Ehkä minä voin toimia asian puolestapuhujana.”

    Jouera ja Diereue katsoivat toisiaan. Desable toi pöydälle uusia ideoita, mutta hänellä ei ollut luonteenlujuutta tavoitella tulevan lajin johtoasemia. Mutta se ei haitannut kumpaakaan.
    “Onko lähtö saarelle yhä viikon kuluttua?” Diereue kysyi. Jouera nyökkäsi ja katsoi ohikulkevia matoraneja ikkunasta. Heidän askeleensa hakkasivat katua epäsäännöllisesti, ilman minkäänlaisia sääntöjä. Lähtöpaikan ja päämäärän välissä ei ollut tiettyä reittiä vaan miljoonia haaroja. Saarella lajin jäsenet seuraisivat aina täsmälleen samaa polkua paikasta A paikkaan B. Matoranluonteen epätasaisuus hioutuisi pois. Jäljelle jäisi vain puhdas täydellisyys, joka sopisi maailman toiminnasta vastaavalle lajille.

  • Musta Käsi I

    Mustan Käden tukikohta
    vuosikymmeniä sitten

    ”En pidä ajatuksesta”, violettimustaa Mirua kantava Olmek sanoi. ”Mitä mieltä Kenraali ja Herra ovat projektista?”
    ”Kenraali on uhannut erota, jos projektia ei lopeteta heti ja Herra on hyväksynyt tämän täysin. Herra on tälläkin hetkellä keskustelemassa Metru Nuin sotajohdon kanssa jatkotoimenpiteistä. K.A.L-projekti viedään kyllä loppuun asti, sano minun sanoneen. Teimme muutenkin jo läpimurron testiyksilön kanssa”, mustaa hunaa kantava Delron kertoi.

    Olmek ja Delron olivat Onu-Matoraneja ja tiedemiehiä Mustassa Kädessä. He olivat tehneet monen monta ruumiinavausta Metru Nuin sodan kuolleille toa-sotureille, tarkoituksenaan kerätä tietoa toista ja keino herättää heidät ehkä henkiin. Pseudotieteen rajoilla menevä tutkimus oli ollut uraauurtavaa ja siinä heille oli selvinnyt paljon asioita muunmuassa Toa-voimasta ja siitä missä toain tietoisuus sijaitsee.

    Olmekin siniset kumihanskat olivat edelleen kirkkaana verestä. Toan kallon avaaminen ja aivojen tonkiminen olivat perin sotkuista puuhaa. Oli tutkittava tarkkaan toain anatomiaa, jotta elämän ja mahdollisen sielun alkuperä sekä olinpaikka voitaisiin selvittää. Paljon tutkimusapurahoja ja aikaa oli jo kulunut näihin tutkimuksiin, mutta koska Turaga Dume oli itse henkilökohtaisesti vaatinut Kättä etsimään tavan lopettaa Metru Nuin sota, rahahanat virtasivat edelleen vuolaana K.A.L-projektiin.

    ”Eikö sinun pitäisi vaihtaa nuo hansikkaat jo? Tuot kaiken maailman epäpuhtauksia kallisarvoisiin aivoihin ja saastutat muita asioita, jos jatkat tuota”, Delron murahti. Hän ei pitänyt siitä, että Olmek oli välillä liian hutilo ja ei puhdistanut tarkkaan asioita. Kokeet eivät saisi epäonnistua Olmekin töppäilyjen takia.
    ”Lopeta tuo murmuttaminen, Delron”, Olmek sadatteli ja vaihtoi hansikkaansa. Hän desinfioi hanskat vielä etanolissa, jotta kaikki bakteerit ja mahdolliset protodiitit olisivat kuolleet. Hän kyllä tiesi säädökset, muttei aina välittänyt niiden noudattamisesta. ”Onko nyt parempi?”

    ”Paljon parempi kuten tiedät itsekin”, Delron vastasi ja silmäili samalla mittareita ja lukuja kosketusnäytöllään. Näytön luvut kertoivat Käden viimeisimmästä kokeesta. Salaman Toa, kaatunut Testiratojen Taistelussa kolme päivää sitten. Keho makasi lukittuna leikkauspöytään. Pääkallo oli leikattu auki ja ympäri ruumiin biomekaanista kehoa kulki erilaisia johtoja, jotka syöttivät informaatiota Käden tietokantaan.

    Ruumiinavaus oli ollut rutiinitoimenpide. Tällä toalla oli tarkoitus kokeilla jotakin uutta. Kädellä oli monta teoriaa siitä, miten keinotekoisen elämän luominen saattaisi onnistua, mutta vain vähän onnistuneita käytännön kokeita.

    Delron varmisti vielä kertaalleen toimintaohjeensa. Oli mainintoja joitakin vuosia sitten tapahtuneesta projektista, jossa Käden insinöörit olivat tutkineet mielenvoimia antavia esineitä. Epäkuoleman naamiota oli myös tutkittu, kuten myös legendaa Ignikasta. Regenraatio-kanokaan pohjautuneet laitteet eivät olleet toimineet. Kenties tämä toimisi, matoran pohti. Olmek kiinnitti kupariset johtimet toan aivoihin välttäen katsekontaktia ruumiin kanssa.

    Tutkijoista etevämpi kytki laitteen päälle. Toan keho kouristeli raivoisasti. Elintoiminnot näkyivät lyhyenä piikkinä. Matoran hymyili. Hän sääti lisää tehoa hitaasti mutta varmasti toverinsa seuraten inhoten sivussa. Toan aivoalueet näyttivät aktivoituvan keinotekoisesti yksi toisensa jälkeen.

    Toa savusi. Aivot leimahtivat tuleen. Laitteisto meni shokkiin. Delron lennähti selälleen Olmekin etsiessä vaahtosammutinta (johon tämä kompastui). Sireeni ulvoi, koe oli epäonnistunut.

    ”Tämä ei voi olla oikein”, Olmek mutisi noustessaan hitaasti. Hän vältti katsomasta päättömään toaan. Jos se oli kuolemattomuuden hinta, hän jättäisi sen mieluummin maksamatta.

    Vuosikymmeniä myöhemmin

    Umbra ja Lheko matkasivat kierreportaita pimeydessä, sillä Umbran valoräjähdys oli käristänyt lähes joka paikasta valokivet. Kaksikko saapui juosten ja huohottaen laboratorion ovelle, jonka läpi Umbra juoksi, koska hänellä ei ollut elementtivoimiaan. Toa kaatui lasisen seinän ja lasinsirpaleiden läpi. Hän vuosi verta, mutta vain vähän. Lasinsirpale oli viiltänyt toan avointa lihaskudosta. Se ei saisi haitata pelastusoperaatiota.

    “Mikset käytä varjoja apunasi? Varjot ovat vain valon olemattomuutta ja kolikosta pitäisi tietää toinenkin puoli valaistuksen saavuttamiseksi”, kal kysäisi valon toalta tämän kerätessä itseään lattialta. “Se satuttaisikin sinua vähemmän kuin tankkina toimiminen”.

    “Minun varjoillani on oma tahtonsa, joka ottaa pian vallan, jos käytän varjovoimia”, Umbra sanoi surullisesti. “En voi antaa niille valtaa ja voimia toimia, koska ne saavat aikaan vain hävitystä”.
    “Kuule. Sinun pitää vain oppia hyväksymään se, että jokaisessa meissä on varjoa sisällämme, toisissa enemmän kuin toisissa. Valon toana sinun olisi ehdottoman tärkeää hyväksyä ja tajuta se, koska täysin valosta koostuva olento on yhtä moraaliton kuin olento, joka on täynnä varjoa. Ääripäät eivät ole koskaan hyvästä. Et tule pelastamaan ystävääsi näin vähillä valovoimillasi, paitsi jos osaat taktikoida”, Lheko kertoi ihmeellisen rennosti, vaikka hänen puheestaan paistoi läpi uupumus ja väsymys.

    Umbra tuhahti ja yritti saada mukautuvaan haarniskaansa järkeä. Mitä ideaa oli haarniskassa, jos se suojasi täysin satunnaisesti, hän pohti, mutta tekniikan ihme ei vain näyttänyt tottelevan käyttäjäänsä. Valon toa älähti vetäyessään lasinsirun pois. Hän ei voinut edes sulkea haavaa laserilla voimiensa puutteessa.

    Hän nojasi metalliseen leikkauspöytään edessään ja tajusi ympäristön kammottavuuden. Leikkauspöydän ympärillä katosta roikkui robottikäsiä ja niiden kappaleita. Johtoja oli pölyn alla paljon, ja valtaosa niistä johti suuriin, kylmiin tietokoneisiin huoneen reunassa. Lheko näytti huomanneen saman asian, eikä vaikuttanut puheliaalta. Hän muisti jotakin.

    Umbra ei tarvinnut muistoja tietääkseen mitä tässä samaisessa huoneessa oli tehty.

    Kaksikko oli aivan hiljaa ummehtuneessa ja pölyisessä laboratoriossa, josta huokuivat epämoraaliset kokeet ja kuolema. Umbra yritti tutkia jotain tietoja käden kokeista ja onnistui löytämään kivitaulun, johon oli raapustettu tietoja kokeissa käytetyistä Toista. Sitä miksi tiedot oli kirjoitettu kivitauluun ei valon toa tiennyt, mutta se ihmetytti häntä suuresti.

    Toa Svarle, tulen toa. Toa Dradde, jään toa, Mangai. Toa Azglar, tulen toa. Karakua, kiven toa. Toa Lheko, valon toa. Lista jatkui ja jatkui ja jatkui. Umbra laski taulun sivuun ja yritti olla palauttamatta mieleensä kaikkia noita nimiä. Ei hän niitä kaikkia tuntenut, mutta monet niistä kuuluivat sodan suurille sankareille – legendoille, esikuville. Dradde oli kuollut metsästäjien teloittamana puolustettuaan Suurta Temppeliä viimeiseen mieheen. Karakua oli nauranut aina, kuollessaankin. Lheko, Svarle, Azglar, kaikki kuolleita… tai niin heidän pitäisi olla. Umbran muistelun kadotti tietokone, joka heräsi yllättäen. Sen vihreä hohde näytti kirkkaalta huoneessa.

    Kumpikin seikkailijoista asteli pelonsekaisella mielenkiinnolla varustettuna sen luo. Näytöllä oli vielä lisää nimiä. Nimiä, koodeja ja aikoja. Valmiit KAL-mallit, keskeneräiset mallit, epäonnistuneet mallit, Umbra luki. Tutkimuksen johtajia ja alijohtajia. Toa Niz, Delron, Qynurb, nimiä oli paljon. Mutta Kalien nimiä oli enemmän. Valtaosa oli tilansa perusteella horroksessa.

    Paitsi se, joka oli heräämisaikansa perusteella herännyt vasta minuutti sitten. Ja toinen, joka oli herännyt kuusi minuuttia sitten. Ja sitä edeltävä, jonka heräämisestä oli kymmenen minuuttia.

    Sammuneita kaleja heräili hitaasti, mutta varmasti.

    ”Lheko”, Umbra kysyi, tuijottaen kellonaikoja näytöllä. ”Mikä ne herättää?”, hän kuiskasi.

    ”Ystäväsi”, Lheko vastasi surullisesti. ”Svarle on varmaan jo käynnistänyt Nui-kivikondensaattorinsa, jonka avulla hän aikoo herättää kaikki veljensä. Se tarkoittaa Matoron muuttumista Turagaksi tai mahdollista kuolemista, jos emme pidä kiirettä”.

    ”Sitten pidämme kiirettä”, Umbra vastasi päättäväisesti. ”Missä Svarle on?”

    ”Herättämössä. Sinne ei ole pitkä matka. Pääsemme käytäviä pitkin sinne suhteellisen nopeasti, mutta ensin sinun pitää tehdä jotain ulkonäöllesi. Et voi mennä keltamustana Svarlen luokse huomaamattomasti”, Lheko kertoi.

    ”Mutta miten voin vaihtaa väritystäni, jos minulla ei ole valoa jäljellä ollenkaan?” Umbra kysyi. Sitten hän sulki silmänsä ja yritti ottaa yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa, joka oli yhtä hänen olemuksensa kanssa. Jos hänen matoran-veljensä ja sisarensa pystyivät siihen olematta Toia, mikä estäisi häntä taivuttamasta valon spektrejä vain sen verran, että hän näyttäisi hopeaiselta ja harmaalta.

    Umbra laittoi kätensä yhteen (vaikka toinen olikin iso kanuuna) ja otti yhteyttä sisäiseen alkuvoimaansa. Heikkoa valoa alkoi virrata hänen kämmenistään ja hän ohjaili valon kulkua mielensä voimalla. Valo söi hänen keltamustaa väritystään ja korvasi sen hopeaisella ja harmaalla. Kun muutos oli ohi, Umbran viimeisetkin valot sammuivat, vain silmät ja sydänvalo hehkuivat oransseina pimeydessä.

    ”Silmäsi ovat yhä väärän väriset, mutta sinulla ei taida olla kykyä tai voimaa niiden värien vaihtamiseen. Ja nyt sinun on pakko koettaa kontrolloida ja taivuttaa varjoja, sillä ilman sitä emme oikein näe eteemme pimeydessä”, Lheko mutisi. ”Sinusta tuli kaltaisemme”.

    Lhekon lausahdus laittoi Umbran miettimään. Hän oli kuullut saman sanonnan joskus aikaisemminkin, muttei millään muistanut missä. Ehkä siinä oudossa hopeaisessa unessa, josta hän oli pelastanut vaihtoehtoismaailman vastineensa? Oliko kyseinen uni käymässä nyt toteen, sitä Umbra ei tiennyt. Hän ei viitsinyt kertoa siitä Lhekolle mitään, koska klaanilainen ei sentään paljastaisi kaikkea entiselle opettajalleen.

    ”Meidän pitää laittaa juoksuksi ja suunnata Matoron ja Svarlen luokse!” Umbra huudahti ja laittoi askelta toisen eteen. Metalliset jalat metallisella lattialla tekivät varsinaista meteliä, joka pian herättäisi koko käden tukikohdan viimeisetkin Kalit…

    Herättämö

    Toa Svarle oli kuin metallinen vuori kohotessaan toan sumuisen näkökentän kulmassa. Etäällä paistoivat kymmenien kalien silmät. Epäkuolleen teknodiktaattorin puhe pauhasi ja kaikui kammion seinissä.

    Nimda oli sillä. Epsilon oli tuolla metallihirviöllä, Matoro parahti ajatuksissaan toivottomana.

    Jostakin syystä sirun menetys ajoi yli itsesuojeluvaiston. Jään toa oli menettänyt naamionsa. Parannuskivi ja aseet olivat poissa. Hän oli kiinni oudoissa laitteissa. Jokin sädeaseen kaltainen laukaisin vähän matkan päässä hänestä ampui sinistä sädettä toan sydänkiveen. Se sai hänet tuntemaan itsensä äärettömän heikoksi. Tilanne oli painajaismainen. Eri tavalla painajaismainen kuin Abzumo tai Nuk- voi luoja, pitikö minun nyt ajatella niitäkin, Matoro kirosi. Hän yritti tavoittaa kivoja ajatuksia, joita hän yleensä asioista löysi, mutta törmäsi vain seinään masennusta.

    Hohtava siru kädessään Svarle valaisi koko kolkon herätyskammion. Svarle nousi sulatetuista haarniskanpalasista ja aseista kootulle istuimelleen pitämään puhetta herätetyille joukoilleen. Itsevarmuutta ja voimaa säteilevä johtaja aloitti puheensa.
    ”Vuosia sitten meidät luotiin yhtä tarkoitusta varten”, hän huusi. ”Vain yhtä!”

    ”Meidän tuli puhdistaa Metru Nui. Pelastaa Legendojen Kaupunki itseltään ja vastustajiltaan. Petos lukitsi meidät tänne, mutta vihdoin meillä on keino päästä pois!” johtaja huusi, ja nosti valkeana hohtavan kouransa ilmaan.

    Muutamat kalit hurrasivat kolkoilla, metallisen kuuloisilla äänillään. Nimdan siru säteili energiaa ja vaikutti myös Svarlen lähellä olleisiin Kaleihin. Siru poltti Svarlen kättä tummaksi, mutta Kalien johtaja ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

    ”Veljemme heräävät”, Svarle aloitti. Matoro tunsi voimansa ja elämänsä kaikkoavan hänestä. Kaikkoavan hänestä ja siirtyvän johonkin muuhun. ”Mielen Kivi on meillä. Meidän, Sähköistyneiden, on jälleen aika nousta! Kuollut ei enää koskaan kuole!” Kal huusi. Kuoro toisti: ”Kuollut ei enää koskaan kuole!” Huudot olivat niin innostuneita kuin kuolleilta vain saattoi odottaa.

    Svarle näytti hetken epäröivän. Hän nosti kätensä ja sali hiljeni.

    Hän puristi Epsilonia ja silmäili huonetta.

    ”Toia on kaksi”, hän rikkoi hiljaisuuden.

    Toivon pilkahdus käväisi Matoron naamiottomilla kasvoilla kuin varjo. Umbra, hän ajatteli. Valon toa oli keksinyt jonkun ovelan juonen hänen pelastamisekseen? Ajatus piti jään toaa tajuissaan ja antoi hänelle voimaa.

    ”Astu esiin”, Svarle kehoitti astelessaan tasanteellaan lähemmäs Kal-joukkoja. ”Astu valoon”, Kal-johtaja määräsi.

    ”Olen valo”, hopeainen soturi sanoi ja astui eteenpäin hopean harmaasta väkijoukosta.

    Svarle naksautteli ranteitaan ja nyrkkejään valmistautuvasti. ”En näe valoa, toa”, hän lausui mittaillen tulijaa katseellaan.

    Umbra sulki silmänsä ja otti yhteyttä minimaaliseen elementtivoimaansa. Hänen haarniskansa muuttui takaisin keltaiseksi ja mustaksi, mutta keltainen väri säteili valon energiaa lähes kullan sävyissä. Oli aika antaa Kaleille varsinainen show.

    ”Liity meihin valon toa. Tule osaksi meitä, Kaleja. Me puhdistamme tämän maailman roskasta ja luomme järjestyksen kaaokseen. Tule osaksi meitä, kuten on tarkoitettu ja unissasi kerroimme jo sinulle”, Svarle kertoi. Huoneessa oli nyt kaksi hohtavaa kohdetta, Umbra itse ja Svarle, jolla oli yksi Nimdan siruista.

    ”En ikinä liity teihin, koska olette kiduttaneet ystävääni ja vieneet hänen voimansa. On aika vapauttaa klaanilainen”, Umbra huusi ja latasi todella nopeasti käsikanuunaansa viimeisen sähkörakettinsa. Raketti lensi pysäyttämättä outoon koneeseen, joka vei Matoron voimia. Se aiheutti räjähdyksen, joka hajotti koneen ja vapautti toan.

    Svarle asteli istuimeltaan alas nimda kädessään ja hän otti kilpensä selästään ja liitti sen käteensä, jossa Epsilon oli yhä tallessa. Hänen kämmenensä oli jo palanut täysin mustaksi sirun poltteesta. Oikeaan käteensä Svarle otti pitkän ja terävän prototeräslyömämiekan.

    Muut Kalit väkijoukossa valmistautuivat käymään Umbran kimppuun, mutta näiden johtajan telepaattinen käsky kielsi sen. Valon toa hyppäsi tasanteelle pitäen katseensa tiukasti Svarlessa. Tajuton jään toa makasi huoneen kulmassa.

    Svarle oli pitkä, pitkä ja paksusti haarniskoitunut. Umbra piti miekkaansa poikittain, valmiina iskuihin.

    Svarle syöksyi kilpi edellä päin toaa, iskien tähän avaruusjunan voimalla. Umbra horjahti sivulle ja torjui vain vaivoin vastustajansa miekaniskun. Valon toa kierähti vastustajansa sivulta ja iski tätä, mutta miekka ei läpäissyt haarniskaa. Umbra väisti Svarlen käännöksen ja yritti iskeä, mutta kolossi torjui yrityksen. Metallihaarniska painoi päälle sarjoilla voimakkaita iskuja, eikä Umbra tuntenut kykenevänsä selviämään enää kauaa.

    Valon toa kutsui varjoja avukseen, ja varjot tulivat.

    Umbra katosi siluetiksi ja ilmestyi silmänräpäyksessä Svarlen taakse, sivaltaen tätä terällään. Svarle yritti iskeä kilvellään, mutta varjot peittivät toan. Ne kiersivät kaksikkoa. Umbra katosi, ilmestyi, iski. Mutta Käden valmistama haarniska ei hajonnut.

    ”Näen mielesi”, Svarle huusi ja valkea valo räjäytti varjot pois. Ne kerääntyivät yhä uudelleen Valon Toan ympärille. ”Näen ajatuksesi”, Kal pauhasi Nimdan palaessa valkeana. ”Näen suunnitelmasi!” hän huusi, ja valkoisuus iski Umbraan kuin seinä.

    Valon toa lensi iskun voimasta päin metallista laboratoriopöytään ja sitten sen kanssa seinään. Katosta putosi tomua ja hiekkapölyä. Kivusta päätellen hän olisi olettanut kaikkien luidensa olevan murtunut, mutta kipu oli enemmänkin psyykkistä kuin fyysistä.

    Svarle nauroi ja asteli häntä kohti. Umbra tavoitteli kullansävyistä sapeliaan, mutta tarttui vain pöydällä olleeseen Matoron kanohiin. Erityisemmin ajattelematta toa asetti kanohi Cencordin kasvoilleen. Se mukautui hänen väritykseensä ja muuttui kultaiseksi.

    Akakukasvoinen Svarle odotti itsevarmasti Umbraa nousevaksi. Hän oli valmiina.

    Umbra sulki silmänsä (joista toisella ei nähnyt juuri mitään, sillä teleskooppisilmien linssit olivat melko säröillä kaiken koetun jälkeen) ja tunsi naamion säteilevän outoa vierautta. Toa määräsi naamiota ja se taipui hänen tahtoonsa, ja kokonainen psyykkinen ulottuvuus aukeni Umbran eteen.

    Valon toa keskittyi Svarleen. Hän kävi kiinni tämän tajuntaan äkkiäarvaamatta. Svarle horjahti taaksepäin, ja Umbra syöksyi pystyyn. Sähköraketti osui Svarlen haarniskaan, ja pian oli valon toa tanssimassa miekkatanssiaan kolossin ympärillä kahden mielen kamppaillessa. Naamio tuntui tarvitsevan vain heikon työnnön, jonka jälkeen se taisteli kuin itsenäisesti.

    Mielitaistelu ja fyysinen taistelu sulautuivat yhdeksi maailmaksi, kun Svarle keskittyi Epsiloniin. Todellisuus ja kuviteltu yhdistyivät, ja Umbran Cencord muuttui miekasta kilveksi. Mielen naamio tuntuu vain heikolta suojalta Nimdan mahtia vastaan.

    Varjot ja valkea valo tanssivat tasanteella. Umbran iskut eivät läpäisseet Käsi-haarniskaa, eivätkä hänen mieli-iskunsa pärjänneet Nimdaa vastaan. Hän oli nopeampi, mutta yhdestäkin epäonnistumisesta hän olisi mennyttä.

    Valon toa väisteli pitkän miekan iskuja parhaansa mukaan; nyt häntä pommittivat myös valkoiset, todellisuuden kuoren läpi puskevat tappavat terät ja miekat. Niiden aallot murtuivat hänen psyykkiseen kilpeensä, joka tuntui toimivan jatkuvasti itsenäisemmin ja itsenäisemmin. Välillä Umbra oli kuulevinaan joitakin ajatuksia, jotka eivät selvästi kuuluneet kenellekään siinä tilassa. Se ei kuitenkaan haitannut häntä. Hän ei ehtinyt ajatella sitä.

    Svarlen pitkämiekka hehkui valkoisena ja kasvoi pidemmäksi, suuremmaksi, voimakkaammaksi. Fysiikan lait ja todellisuus taipuivat Nimdan sirun alla. Maailma yritti kuristaa Umbraa, mutta Cencord torjui sen kaiken. Svarlen mielimiekka murtui ennen iskeytymistään Umbraan. Kanohi tuntui vain voimistuvan.

    Sitten se räjäytti kaikki Svarlen sekopäiset kuvitelmat takaisin niiden lähettäjänsä naamalle valtavana miekkamyrskynä. Teräskolossi romahti maahan valon toa kintereillään. Umbra syöksyi tämän ylle ja iski sapelillaan tätä kasvoihin. Hakkaavat osumat tekivät naamioon syviä uria. Kaksi teleskooppisilmää särkyivät sisäänpäin, kurkkuun tuli kolmisenttinen haava. Mutta haarniska ei antanut periksi.

    Teräskäsi tarttui Umbraa jalasta ja iski tämän brutaalilla voimalla maahan.

    ”Teräsi ei tehoa haarniskaani”, Svarle huusi. Ennen kuin toa tajusi, Kal painoi häntä maahan ja iski haarniskahanskallaan tätä kasvoihin. Cencord taittui sisään poskesta ja irtosi. Umbra taisteli turhaan rautavuorta vastaan, ja oli tajuntansa rajamailla toisen päähän kohdistuneen iskun osuessa tähän.

    ”Teidän maailmanne palaa”, Svarle vaahtosi pahoinpidellyn naamionsa takaa. ”Te kaikki palatte”, hän iski nyrkillä Umbraa. Valon toan kasvot olivat veressä. Hänellä ei ollut enää voimaa.

    ”Toivottavasti tämä tehoaa, rautaäpärä”, kuului Svarlen takaa, ja vihertävänä hehkuva ionikatana lävisti Svarlen niskan, pureutui kurkun läpi ja tuli ulos toiselta puolelta. Svarle nousi ja riuhtoi, iskien taakseen ilmestyneen jään toan nyrkiniskulla sivuun. Hän sortui polvilleen kiehuen tuskasta. Epsilon putosi lattialle. Svarle tarttui miekkaan ja kiskoi sen irti, leikaten kurkkuunsa entistä syvemmän viillon. Hän heitti Käden valmistaman katanan syrjään ja romahti alas. Hänen kurkkunsa kipinöi. Hänellä oli vaikeuksia tuntea kehoaan.

    ”Te”, hän huohotti pidellen kaulaansa. ”Palatte.”

    ”Te niin palatte. Minä niin nautin teidän polttamisestanne”, hän sanoi katkonaisella äännellä ja nousi koko pituuteensa.

    Matoro, joka sovitteli kovia kokenutta Cencordia päähänsä, näytti laihalta ja heikolta, mutta seisoi uhmakkaasti ionikatana kädessään puolustamassa Umbraa.

    Svarle syöksyi eteenpäin raivon vallassa tavoitellen jään toaa, mutta Mustalumi oli nopeampi. Svarlen nyrkki kohtasi ionikatanan terän, ja puolet metallikämmenestä irtosi. Matoro kierähti lähemmän ja iski teränsä Svarlen vatsaan, pyöräyttäen sitä. Kal riuhtoi jään toan irti itsestään ja karjui. Hän otti ionikatanan käteensä kehostaan ja iski sen terän katki polveaan vasten, heittäen palaset maahan.

    “Svarle!” kuului äkkiä Kalien keskuudesta huuto. Metallivuori kääntyi. Kalit tuijottivat eteenpäin tyhjinä – kaikki paitsi yksi. Huoneen perällä seisoi Lheko harmaassa Kal-haarniskassa ja Mustan Käden ohjusheitin kädessään. Kalien johtaja nosti kätensä kuin auktoriteettiaan kohottaakseen, mutta silloin Lheko ampui. Kymmenet ohjukset pyörivät huonosti kalibroitua spiraalia ja iskeytyivät kaikkeen. Räjähdys sai huoneen lattian pettämään, ja Svarle syöksyi kymmenien kalejen ja kivimurskan kanssa alas.

    Kalien johtaja kuitenkin nousi kipinöivänä ja hirviömäisenä kivimurskan alta. Toa-pari oli siruineen ylhäällä, räjähdysaukon reunalla. Alhaalla hänen ympärillään oli Kaleja, hajonneita ja ehjiä.

    Hän näytti hulluuden ajamalta ja tuskaiselta, mutta määrätietoiselta. Hän tietäisi, mitä tekisi. Sanaakaan sanomatta Svarle ja joukko kaleja katosivat toien näköpiiristä johonkin alemman huoneen ovista.

    Haavoittunut Svarle ei kauaa vitkastellut vammojensa kanssa, vaan johdatti joukon selviytyneitä Kaleja, joiden joukossa oli enemmistö kahdentoista eliitin ryhmästä. Kalien johtajalla oli suunnitelma Toain lyömiseksi, suunnitelma joka oli perin riskialtis. Mikään muu ei enää merkinnyt kuin toien päihittäminen.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=CkuBFYtlJwo]

    Svarle saapui joukkoineen Mustan Käden Sähköistyneen protodermiksen kammion oven taakse. Monimutkainen salasanasysteemi oli helppo ohittaa räjäyttämällä se rannetykillä, millainen oli jokaisella eliittiryhmän jäsenellä. Johtajan ei tarvinnut edes sanoa käskyä, koska hänellä oli yhteys ja hallinta melkein kaikkien Kalien mieliin.

    Ruostuneet metalliovet aukesivat hirveää ääntä päästäen, koska niitä ei oltu käytetty vuosikymmeniin. Lopulta kärsimätön Svarle käski kahden eliittiyksikön räjäyttää ovet, jolloin ne sulivat muodottomaksi metallimössöksi lattialle. Tässä huoneessa tehdyt kokeet olivat johtaneet heidän syntyynsä. Se myös johdattaisi heidät kehityksensä seuraavalle tasolle.

    ”Kalit. Kohtalomme on muuttua legendojen Nuva-sotureiksi, joilla on suuremmat voimat kuin kellään ja jotka saavat voimansa Sähköistyneen Protodermiksen jumalalta. Meidän on aika toteuttaa Kohtalomme, jotta saamme tuhottua nuo Toat ja valloitettua universumi”, Svarle sanoi uhmakkaasti, pidellen samalla kaulaansa, josta hänen energiansa vuosi avoimesti ulos.

    Kalien eteen aukeni lähes koko huoneen lattian alan peittävä allas täynnä hopeista litkua, joka pulppusi ja kupli sekä säteili energiaa. Sähkövarauksia ilmeni aineessa jatkuvasti ja aine vaikutti todella epävakaalta. Oli suoranainen ihme miten oltiin onnistuttu luomaan allas, mitä aine ei muuttanut tai tuhonnut.

    ”Miehet. Käsken teitä kohtaamaan kohtalonne Kaleina ja muuttumaan Nuviksi!” Svarle huusi ja osoitti joukoilleen hopeista litkua. Mukisematta soturit astuivat pulppuavaan aineeseen.

    Sähköistyneellä Protodermiksellä on voima tuhota tai muuttaa siihen pudonnut esine tai asia. Usein aineen reaktiot ovat ennalta-arvaamattomat. Kalien pudotessa aineeseen ne huusivat, sillä aine poltti heidän kidutettuja sielujaan. Svarle huusi, sillä hän uskoi täyttävänsä ennustuksen, jossa hän muuttuisi Nuvaksi, uudelleensyntyneeksi.

    Hopeinen aine kupli kuin kiehuva meri. Sähköreaktioita oli ympäri allasta ja kaikki näytti siltä kuin Kaleista olisi oikeasti muuttumassa voimakkaampia, uudelleensyntyneitä Toia, Nuvia.

    Svarle tunsi itsensä muuttuneeksi noustessaan altaasta hitaasti. Hän ihmetteli mitä hänen alaisilleen oli käynyt ja mikseivät he olleet muuttuneet Nuviksi. Svarlen Akaku oli muuttunut hopeiseksi Akaku Nuvaksi ja hän oli saanut kiiltävämmät panssarit. Uudistunut ja voimakkaampi mielenvoimien energia virtasi hänen sisällään.

    Allas ei ollut kuitenkaan vielä päästänyt Svarlea. Se pulppusi ja kiehui. Räjähdyksiäkin tapahtui paljon ja jotain alkoi nousta aineesta. Jotain suurta ja hopeaista, hirviömäistä. Muut Kalit olivat fuusioituneet valtaisaksi hirviöksi sähköistyneen protodermiksen kanssa ja muodostivat hopeaisia lonkeroita, mitkä alkoivat havitella Svarlea. Olento oli groteski hirvitys sähköistynyttä nestettä ja kalien panssareita, mitkä kiiltelivät valossa kirkkaina.

    ”Sinä liityt meihin”, Olento sanoi moniäänisesti ja vaikertaen. Meihin, meihin meihin, se kaikui. Mekaaniset äänet olivat rosoisia ja vaikersivat. Kal-hirviö oli tuskissaan ja kurotteli Svarlea, jolla ei ollut mahdollisuuttakaan päästä pakoon.

    ”Energiakylpy katkaisi siteemme, et enää hallitse meitä”, olento huusi Svarlen mielen sisällä. Meitä, meitä, meitä, huoneessa kaikui kun Svarle tunsi altaan vetävän häntä takaisin pinnan alle. ”Me olemme yksi”. Yksi, yksi, yksi.

    Svarle karjui hopeisten lonkeroiden vetäessään häntä takaisin altaaseen. Kymmenet mielet tuntuivat syöksyvän häntä kohti. Hän suli, hän hajosi. Hopea veti hänet pohjaan. Hän tunsi hukkuvansa, eikä hän sen jälkeen tuntenut mitään.

    Herätyskammiosta ei ollut enää paljoa jäljellä. Oli vain tasanteenpuolikas, jonne kaksi toaa olivat syöksyneet Lhekon ohjusten vyöryttäessä lattian alas. Toa Kal asteli huoneen ulointa reunaa heidän luokseen, astellen varovaisesti sortuman reunalla.

    Matoro nousi varovasti pystyyn ja asetteli vääntynyttä naamiotaan. Umbra nousi huonovointisen näköisenä istumaan hänen viereensä. Jään toa oli löytänyt varusteensa huoneen nurkasta vapauduttuaan, mutta Epsilon oli pudonnut alas. Vyössään hänellä oli juuri nyt vain parikymmentäsenttinen katkennut ionikatana.

    ”Ihan hyvä ajoitus”, hän totesi raskaan hengityksensä lomassa.

    ”Oli aika täpärä paikka. Tunnetko olosi kauhean erilaiseksi nyt?” valon toa kysyi.

    ”Hän on yhä elossa ja tuolla jossain”, Lheko sanoi synkästi ja pohti johtajaansa.

    ”Häivytään täältä, diagnosoin itseni myöhemmin”, Matoro sanoi päättäväisesti ja testasi tasanteen reunan kestävyyttä. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi kysynyt Umbralta ainakin miljoona kysymystä viimeisistä tunneista ja esimerkiksi siitä kuka hänen mukanaan oleva Toa Kal oli. ”Tai heti kun olen löytänyt Nimdan.” Toa katsoi alas, muttei skannerisilmällään nähnyt muuta kuin rikkinäistä särinää.

    ”Meidän pitäisi kiirehtiä”, Toa Kal vaati. Umbra näytti tutkivan haarniskansa vahinkoja.

    ”En jätä sirua”, Matoro sanoi ja ampui harppuunakaapelin kattoon ja valmistautui laskeutumaan alas sortumaan etsimään Epsiloniaan. ”Olen ihan kohta valmis”, hän totesi pudottautuessaan alas.

    Umbra oli huutamassa toa-veljelleen jotakin, mutta se hukkui meteliin. Hopeinen massa iskeytyi läpi betoniseinän syösten valon toat alas monien rakenteiden mukana. Svarlemainen ylimielinen nauru kaikui kaivannossa sekoittuen hulluuteen, kun protodermiksinen hahmo murskasi seinät tieltään. Umbra putosi korkealta kyljelleen romuun Lheko mukanaan. Matoro oli lentänyt selälleen maahan yksi harppuunoistaan käyttökelvottomaksi revenneenä. Nimdan siru oli lähes hänen kädessään.

    Hopeaa ja valkoista hehkuva hirviö kohosi heidän edessään. Se oli kuin maasta kohoava orgaanisen kaltainen humanoidimassa, jonka etäisesti kanohi Akakua muistuttavat kasvot olivat revenneet veitsimäisten hampaiden puutarhaksi. Svarlen pitkät kädet tarrautuivat kattoon ja seiniin olennon raahatessa itseään eteenpäin sulattaen kaiken altaan.

    ”Minä olen Nuva”, Svarlen ääni huusi kaikkialta nesteestä. Nuva, nuva, nuva, kuoro toisti. ”Puhdas”, hän huusi, ja kuoro toisti. Puhdas, puhdas, puhdas. Se oli viimeinen asia, jonka Matoro kuuli hopeisten kynsien iskun heittäessä hänet siruineen seinämään.

    Umbra syöksyi niin nopeasti kuin pääsi Matoron luokse. Heikko jään toa huohotti sirun vieressä ja ei voinut kovin hyvin. Epsilon hohti metalliromussa ja oli perin houkutteleva elementtinsä menettäneelle valon toalle.

    Valon toa pysähtyi kuitenkin miettimään sirua. Olisiko sen käyttäminen nyt viisasta, vai tekisikö hän nyt väärän siirron?

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=BN_bpacZ0bQ]

    Ääni Umbran mielessä oli sirun käyttämisen puolella, mutta hän epäröi. Svarlen lähestyvät mekaaniset lonkerot ja koko muu olemus olivat kuitenkin sen puolella, että sirua oli pakko käyttää. Valon toa loi tykistään varjokäden, jolla hän poimi sirun. Sitten hänen tajuntansa räjähti.

    Mieliavaruus muuttui osaksi nähtävää todellisuutta. Punainen tähti, kaksoisauringot, kuu ja toa-tähdet tulivat osaksi huoneen olemusta, koska sellaisena Umbra koki mielensä, avaruutena. Tähdenlennot lensivät lattian alla ja päällä, menivät läpi kaiken. Se oli samalla todellista ja ei.

    Umbra tunsi voimiensa kasvavan. Hän oli taas voimissaan ja pystyi käyttämään valoa, mutta vain Nimdan avulla. Todellisuudessa hän oli valjastanut varjoenergiat käyttöönsä, mutta ne vain näyttivät valolta, koska ne olivat vain kolikon kaksi eri puolta.

    Svarlen mielenhallintavoimat olivat kasvaneet fuusioituessa muiden kalien kanssa, mutta tätä ajoi sula hulluus. Monien mielien yhteensulautuma oli vain pelkkää tuskastuneiden sielujen huutoa ja korinaa.

    Umbra näki itsensä nuorena keltavihreänä Toa-soturina taistelemassa suurta hopeista petoa vastaan. Hänen tykkikätensä tilalle oli kasvanut hänen oikea kätensä takaisin ja hänellä ei ollut typerää ja epäkäytännöllistä mukautettavaa haarniskaa. Oli aika kohdata hirviö.

    Kultainen miekka kädessään Umbra alkoi katkoa lonkerohirviön mekaanisia raajoja, jotka kuitenkin kasvoivat sitä mukaa takaisin kun hän niitä onnistui katkomaan. Valon toa muuttui lopulta valonsäteeksi ja suhaili olennon ympärillä nuoruuden ketteryydellä ja täynnä elementtivoimaa ja raajoja putoili pitkin poikin mielikuvituksen ja todellisuuden rajoilla olevalle lattialle.

    Svarle kuitenkin vain nauroi. Tuskaiset mielet kävivät Umbran kimppuun, brutaali voima kävi Umbran kimppuun. Toa väisti mielen voimalla hopeiset lonkerot, joiden iskut räjähtivät nesteeksi osuessaan maahan, vain kerääntyäkseen jälleen kerran yhteen. Kammioissa kaikui huudot kuolemasta ja kostosta; kaikki Kalien tuska ja turhat haaveet purkautuivat hirviöstä ulos. Kaikki sodan arvet avautuivat ja kävivät kiinni Umbraan, joka valollaan niitä piti loitolla. Protodermis-hirviöön ei näyttänyt toimivan mikään, mitä Umbra kykeni tekemään.

    Valon toa näki kaiken ympärillään yhtä aikaa – hirviön, haavoittuneen Matoron tajunnan rajamailla, Lheko Kalin raivaamassa haarniskallaan pakotietä. Hän näki myös itsensä. Toisen itsensä. Varjoja hallitsevan itsensä, yhdessä niin monen muun muiston kanssa. Ne tuntuivat olevan yhä enemmän olemassa, mitä enemmän hän niitä ajatteli. Kaikki, mitä hän ajatteli, tuntui olevan olemassa.

    Pimeys nauroi kun se keräsi itselleen ruumista, johon ilmestyi ensimmäisenä hordika-myrkyllä mutatoitu kanohi, josta törrötti kaksi sarvea. Ja punaiset, ilkeät silmät. Osa Umbraa, jonka hän oli halunnut piilottaa olisi nyt tärkeä liittolainen.

    ”Saat luvan auttaa minua, veljeni”, Valo-U sanoi ja katsahti veljeensä, joka oli hänen synkkien ajatustensa outo ruumiillistuma. Veli nyökkäsi ja loi toiseen pitkäkyntiseen kouraansa suuren tumman pitkämiekan.

    Varjo-U ei sanonut mitään, vaan loi vatsastaan suuren varjokouran, mikä piti kädessään suurta miekkaa. Se alkoi katkoa lonkeroita samalla kun pimeyden olento loi mielikuvituksellaan varjotikarien parven, minkä se ohjasi päin hopeista ja välkkyvää massaa.

    ”Eikö meitä ole kolmas, se pikkukaveri?” Varjo-U virnisti kun hän vapautti parven tikareita ja lonkeroita putosi maahan. Svarle kuitenkin vain kasvoi ja kiehui.

    Svarle vastasi hyökkäykseen luomalla lonkeroistaan teriä ja moottorisahoja, jotka alkoivat tanssia villisti Umbrien ympärillä, yrittäen osua kahteen valosta ja varjosta koostuvaan olentoon. Varjo-U teleporttaili itsensä varjosta toiseen kun Valo-U muuttui valonsäteeksi ja yritti näin saada olentoon vahinkoa ja väistellä sen iskuja.

    ”Meidän pitää toimia yhdessä ja tuhota tuo, ei tanssia miekkatanssia!” Varjo-U huusi veljelleen, joka väisteli juuri hopeisia moottorisahalonkeroita. Kalien tuskahuudot täyttivät mieliavaruuden ja tekivät taistelusta kammottavan ja kuvottavan.

    Hänen veljensä oli oikeassa. Aikaa ei olisi paljon, sillä hän tunsi omien ruumiillisten voimiensakin hiipuvan yhä vuotavasta haavastaan.

    ”Minua ei voi tuhota”, Svarlen ääni kaikui. Tuhota, tuhota, tuhota, kuoro toisti. Sähköistyneen protodermiksen kourat murskasivat Umbran kuvitelmia raa’asti valkoisiksi psyykkisiksi sirpaleiksi.

    ”Kohtaloni on voittaa! Kohtaloa ei voi kumotaaaargh!” Svarle karjui tuhannella suulla. Varjo-Umbra katosi hopeiseen virtaan. Kiveä sortui valkoisena palavan hopeasoturin päälle. Koko torni natisi liitoksistaan sähköistyneen protodermiksen syödessä sen tukirakenteita.

    ”Umbra”, Lhekon kal-huuto kutsui valon toaa. Se kuulosti lähes lämpimältä. ”Meidän pitää lähteä”, hän huusi, mutta Umbra ei halunnut lopettaa. Nimda antoi hänelle voimaa, Hän oli nuori, voimakas, voittamaton. Valkoiset ja keltaiset kaaret pyörivät hänen ympärillään ja iskeytyivät kaikkeen – Svarleen, kattoon, seiniin. Ylhäällä sortui asioita.

    ”UMBRA”, Toa Kal huusi polviltaan hitaasti nouseva jään toa vieressään. Hän syöksyi äkkiä valon toan luo ja tarrautui tähän. He väistivät juuri ajoissa massiivisen protodermiskouran ja kaatuivat maahan selälleen. Lhekon suuri metalliruumis kiskoi toan pystyyn.

    ”Me hautaudumme tänne elävältä!” Lheko huusi kaiken melun keskeltä. ”Lähdetään!” pala kattoa romahti heidän lähelleen.

    ”Vien tuon ensin mukanani”, Umbra irvisti ja kohotti Nimdakätensä. Valkoiset voimat repivät seiniä, kattoa, Svarlea. Umbra hohti kuin aurinko pimeydessä. Seinät alkoivat kaatua sisäänpäin. Lheko riuhtoi Umbran luokseen ja työnsi valon toan päin Matoroa.

    ”Lähtekää!” Toa Kal huusi ”Eläkää!” ja tonneittain betonia ja terästä romahti katosta. Matoro ei hukannut aikaa, vaan ampui harppuunansa ainoaan ehjään seinämään ja syöksyi Umbran kanssa korkeuksiin ja ylempään kerrokseen, poispäin sortuvasta huoneesta. He kuulivat Svarlen mylvinnän tämän hautautuessa maailmaan, jota hän oli niin monta vuotta hallinnut. Kaikesta metallin kirskunnasta ei voinut erottaa Lhekoa, mutta hän oli yksi alas jääneistä Kaleista. Ehkä hän jäi kaiken alle, ehkä hän pääsi pakoon. Toat eivä ehtineet ajatella syöksyessään poispäin niin kovaa kuin pääsivät.

    Eläkää, kaikuivat Lhekon sanat Umbran päässä. Se oli jotain, mitä Lheko ei ollut ehtinyt tehdä.

    Sortuvat kattorakenteet syöksivät betonia ja sortuvaa metallia jo niille käytäville, joita pitkin puuskuttavat toat nyt pinkoivat. Uupuneina ja taistelun väsyttäminä kaksikko jatkoi pakomatkaansa. Matkaa, jossa takaa-ajajana oli kokonainen kerros romuun hautautuvaa historiaa. Matoro vilkaisi sivusilmällään Umbraa, jonka tahti hidastui hetki hetkeltä. Matoron omatkin lihakset jaksoivat vain vaivoin.

    Kaksikon takana romuttuva kerros kasvatti äänenvoimakkuuttaan. Taakseen vilkaisevat toat huomasivat kauhukseen sekä kerroksen katon, että lattian sortuvan yhtenä katastrofaalisena romun dominoefektinä. Hengästyneet ja vaarallisen happivajeiset toat kääntyivät taas yhdestä kulmasta, kohti jälleen yhtä, edellisen kanssa identtistä käytävää. Tällä käytävällä oli kuitenkin yksi selkeä ero edelliseen. Sen päässä odotti lujasta teräksestä taottu kiinteä ovi. Umbran mieli oli toiveikas. Kenties myös huone oven takana olisi yhtä lujaa tekoa. Turva näytti olevan vain muutamien askeleiden päässä.

    Kaksi toan ruhoa iskeytyi ovea vasten. Se ei antanut periksi. Kauhu levisi Matoron kasvoille. Umbra kääntyi tulosuuntaansa päin. Sortumisefekti tavoittaisi heidät pian. Matoro tutki oven oikealle puolelle upotettua paneelia, jossa ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään järkeä. Ei näppäimiä, eikä näyttöä. Ainoastaan ohut vaakasuuntainen lovi, jonka ympärillä vilkkui punaisia valoja. Toa kirosi ja iski molemmat nyrkkinsä oveen. Kuului kolahdus, mutta ovi ei edes värähtänyt.

    “Prosessoitua prototerästä.”

    Nyt myös Umbra oli huolissaan. Oli hänen vuoronsa iskeä raajojaan oveen, mutta suurikokoisen toan potku oli yhtä turha, kuin Matoronkin. Epätoivossaan toat hakkasivat ovea kaikin voimin. Matoro jopa yritti työntää ionikatanansa jäänteitä paneelin loveen oikosulun toivossa, mutta tuloksetta. Dominoefekti oli jo saavuttanut toien loukon. Etäisyyttä oli enää noin kymmenen metriä. Alas pudottautuminen olisi kuollettavaa ja kattoon oli mahdotonta tarttua. Umbra hakkasi edelleen ovea, kun Matoro kääntyi jo kohtaamaan häntä hitaasti lähestyvän tuomionsa.

    Viisi metriä. Silmänsä sulkenut Matoro ei kuullut takaansa kuulunutta sihahdusta. Ovi ei ollut murtunut. Se avattiin sen toiselta puolelta. Viime hetkellä oven aukeamista todistanut Umbra kaappasi kiinni Matorosta, heittäytyen tämän kanssa sisään prototeräksiseen huoneeseen. Ovi sisahti kiinni maahan heittäytyneen kaksikon takaa ja sortuvien rakenteiden jyly vaikeni kaukaiseksi huminaksi.

    Tusina identtisiä, mekaanisia jalkapareja sai toakaksikon nostamaan katseensa huoneen sisältöön, jossa vihreäsilmäiset, valtavia kolmipiippuisia sarjatulikivääreitä selässään kantavat vahkit tutkivat tulokkaita katseillaan. Hopeiseen, erittäin raskaaseen haarniskaan sonnustautunut yksisilmäinen vahki työnsi kevyesti muutaman tavallisista tovereistaan sivummalle, nähdäkseen kunnolla tapahtuneen. Yllätyksestä mykistyneet toat olivat kammenneet itsensä ylös, huojentuneina täpärästä pelastuksestaan, mutta samalla huolestuneina uudesta tilanteestaan.

    “Tänne.”

    Matoron hengitys salpautui hetkeksi. Umbra ei ollut uskoa kuulemaansa. Huoneen perältä kaikunut käsky sai toat ottamaan muutaman ripeän askeleen peremmälle, nähdäkseen äänen lähteen. Mitä kaksikko sai todistaa, oli päivän yllätyksistä kenties suurin.

    Metrin halkaisijaltaan oleva kuutionmuotoinen generaattori oli laitettu pyörien päälle ja hurisevasta energianlähteestä lähtevät kymmenet keltaiset johdot syöttivät voimaansa kumarassa seisovan hiilenharmaan hahmon sydämeen. Karrelle palaneeseen paljaaseen selkään upotetut johdot oli survottu syvälle hahmon lihan sisään, aina tärkeimpiin elimiin asti. Ikuiseen irvistykseen vääntyneet silvotut kasvot käänsivät huomionsa hahmon kyynärvarsista eteenpäin täysin mekaanisista punaisista käsistä saapuneisiin Umbraan ja Matoroon. Yksittäisiä kappaleita ennen niin ylvästä punaista haarniskaa roikkui yhä hahmon mekanisoiduista raajoista, mutta taistelun runtelema ruumis oli muuten täysin paljas. Kumarassa kävelevä, johtojen rajoittama hahmo väänsi kasvonsa väkisin outoon hymyyn, tervehtiessään saapuneita.

    “Jos nyt aivan rehellisiä ollaan… teitä minä en osannut odottaa”, Killjoy totesi.

  • Työhaastattelu

    Yön Timo II:n kapyysin tunnelma oli lämmin. Koko kahdeksan matoranin konkkaronkka oli kokoontunut pitkän pöydän ympärille. Kaikki paitsi Tokka ja Nany. Edellä mainittu kasvillisuuden matoran seisoi korkean jakkaran päällä mustan pyöreän padan edessä tasapainotellen vaivattomasti puujalallaan. Padasta leijaili valkean juovamaisen höyryn saattelema pulppuavan keiton tuoksu.

    De-matoran Argo istui pöydän ääressä selin kyökkinurkkauseen päin. Matoranilla oli kädessään pieni kirjaopus ja oikealla vierellään pienen lautasen päällä oleva kupponen kuumaa. Onu-matoran Gatta istui lueskelevaa Akakunaamaa vastapäätä käsivarret pöydälle levitettynä. Oikeanpuoleisilla sormillaan matoran esitti hiljaista Merenkävijöiden rommimarssin pöydännaputussovitusta. Gattan vasen jalka vispasi vimmatusti kuin vispilä hänen odoteltuaan saavansa jotain suuhunpantavaa jo hyvän hetken.

    Huivipäinen pikkuveijari Lyan istui Argon puolella pöytää edessään vanha kartta. Kartta oli jo kulahtanut ja rähjääntynyt, sekä eritoten reunoista melko repaleinen. Karttaan oli tihrustettu taidokkailla vedoilla ja yksityiskohdilla Bio-Klaanin saari. Nopealla vilkaisulla saaren siluetti näytti ehkä irronneelta iguanarahinjalalta jonka päälle oli ajettu, ainakin jos Gattalta kysyttiin. Po-matoran Paku nojaili rennosti puisen tuolin selkänojaan kädet mukavasti niskan takana. Tämän Kakamalta paistava ilme oli myreä.

    Hän oli tehnyt hetki sitten sen virheen että oli haastanut Lyanin pelaamaan kanssaan (taas) erän korttipeliä, mikä oli johtanut hänen häviöönsä (taas). Koska Paku oli sentään loistelias ja kaikin puolin äijämäinen tyyppi (salskea ja rehentelevä), tappio otti kieltämättä vähän kunnian (ylisuuren egon) päälle. Hän oli kuitenkin saanut arvokkaan opetuksen olla pelaamatta enää yhtään korttia kenenkään kanssa, ainakaan siihen mennessä kun joku kysyisi häneltä “pelataanko korttia”.

    Pakun ja Gattan puolella pöytää istuskeli myös jaloa Mahikia kantava Koli.

    “En muista että Notfunin aikana olisimme jumittaneet missään näin pitkään”, Gatta vaikeroi.
    “Parempi täällä kuin torakoiden ummehtuneessa kolossa”, Lyan totesi.
    “Totta virkat, kuomaseni”, Argo vastasi laskien kuppinsa. “Tunkkainen tehdassisäilma ei tee hyvää mielelle tai sielulle.”
    “Lisäksi ne kaiken maailman kulkupelien ja työkoneiden äänet. Sai hädin tuskin unen päästä kiinni”, Paku sisäsi. “Miten ne torakat ylipäätään voivat levätä kaiken sen mökän keskellä?”

    “Vaikuttaa siltä etteivät ne juurikaan lepää…” Koli teorioi.
    “Nazorakeilla on ehkä unia… mutta onko niillä unelmia?” Argon äänensävy oli syvällinen ja kryptinen.
    “Lisäksi ne niiden aamunavaukset”, Paku alkoi murista, “‘Minä Nazorak. Minä puhdas. Ole sinäkin puhdas.’ Jättäisivät sotahommat ja alkaisivat kauppaamaan vaikka hoitoaineita.
    Gattan mieli ei kohentunut. “No kuitenkin, olisi kiva jos olisi edes jotain tekemistä.”

    “No mene vaikka ulos ampumaan öttösiä jos on tylsää”, Tokka neuvoi napaten soppakoemaistiaisen kauhastaan. Liemi kaipasi hieman lisää maustetta.
    “Haen tässä nyt sitä kun ei olla tehty paljon mitään sen jälkeen kun palattiin tänne niin ei olla tehty oikein mitään”, Gatta selvensi. “Hemmetin turha olo.”
    “Kieltämättä samaa mieltä”, Paku totesi.
    “Leuat pystyyn, ystävät rakkaat”, Argo kannusti, “hyvällä tuurilla hyvä kapteenimme palaa yhtiökumppaniensa tapaamisesta mukanaan uusi tehtävänanto.”

    “Kunhan ei taas jouduttaisi irvileukojen kuljetuspalveluksi”, Gatta jatkoi synkistelyä, “En enää toistamiseen haluaisi ruumaan nukkumaan.”

    “Ei se nyt niin epämukava kokemus ollut”, Nany totesi.

    “Sanoo hän jolla oli yösijana lemmenkipeän huvipään tekemä köysiriippumatto eikä paputynnyri”, Gatta huudahti ilkkuvasti kyökkinurkkausta päin.
    “Hei!” Lyan huudahti, “Viidakkojen soturin koodi velvoittaa olemaan kääntämättä selkää naiselle hädässä!”
    Naistennaurattajien koodi pikemminkin… Gatta tuhahti itsekseen.

    Joku olisi voinut heittää oletuksen että Gatta ja Lyan eivät olisi olleet kovin hyvissä väleissä, mutta toisinaan helposti turhamaisen Onu-matoranin ja naispuolisen merirosvotoverinsa suosiota kalastelevan Le-matoranin kesken tällainen oli arkipäivää. Minä tahansa muunlaisina aikoina kyseinen matorankaksikko oli kuitenkin mitä mainioin parivaljakko, Nanyn mielestä lähinnä siksi että kumpikin oli yhtä vajaaälyinen.

    Kapyysin ovi narahti auki koukkukätisen Fe-matoran Kiron astuessa sisään. Mekaanikkomatoranin hopea pinta oli nyt tavallista enemmän erilaisten konerasvojen ja liuottimien peitossa. Silmäpuolen suusta pääsi tökerön tuttavallinen “Terse.”
    “No mutta, kukas se astuikaan ulos kolostaan”, Argo lausui toverillisesti.
    “Sain tehtyä jo Lyanin leluihin pieniä uusia ominaisuuksia ja Nanylle pienen uuden veitsisarjan.”
    “Entä se minun pieni vaatimaton tilaukseni?” äänen matoran uteli.

    “Työn alla, valmis varmaan ylihuomemma”, Fe-matoran selosti. “Nyt kyllä pieni naposteltava maistuisi”, Kiro alkoi talsia keittiönurkkaa päin. Nany aavisti pahaa kääntyen tuttuun tapaansa veitsi tanassa raudan matorania päin.
    “Tännehän et astu jalallasikaan ennen kuin olet jynssännyt itsesi puhtaaksi!”
    Jos Kirolla olisi vielä ollut kädet, hän olisi asettanut ne levälleen aneeminen ilme kasvoillaan viestien No okei, mokoma pirttihirmu…
    Silmäpuoli kääntyi pöytää päin astellen kookkaalle penkille. Hänen itsensä asentamien sivutasojen ansiosta se oli kaikille nyt suuresti helpompaa.

    Kiro valitsi Argon viereisen penkin. Niin suvaitsevainen ja kohtelias kuin äänen matoran olikin, tunsi hän hieman helpotusta siitä että istuimet olivat hyvän matkan etäisyydellä toisistaan, ettei akselirasvan haju tunkeutunut liian vahvasti hänen hajuaistiinsa. Kiro ärähteli vaimeasti taivutellen naksuvia jäseniään etsien sopivaa istuma-asentoa. Matoranin kyynärvarsista roiskui pöydälle mustaa nestettä. Se ei kuitenkaan erottunut kovin vahvasti edukseen koko pöydän ollessa täynnä kulumajälkiä niin teräaseilla leikkimisen kuin skakdien kallonmurtajaisten pitkän historian jäljiltä.

    “Alkaa jo vähän tympiä kaikenlaisten pikkuvempuloiden väsääminen. Sitä kaipaisi jotain vähän vaativampaa”, Kiro märehti.
    “No rakenna minulle sitten tankki!” Gatta hihkaisi innoissaan.
    “En jaksa.”
    “Saisit olla varovaisempi niiden vehkeidesi kanssa”, Koli saarnasi, “Viime kerralla oli onni myötä ettet menettänyt toistakin silmääsi.”

    “Joojoo.” Raudan matoranin huomio kiinnittyi Lyaniin joka istui pari penkkiä hänestä oikealle. “Mikä musteläikkätesti sinulla siinä on?”
    Le-matoran tuhahti. “Tästä ei osaa sanoa onko mokomalla saaripläntillä lehtimetsää, havumetsää, vai kumpaakin. Ihan kuin kartan tihrustaja ei olisi itsekään ollut varma asiasta. Aika tyhmää jos tällaisessa paikassa ei ole mitään paikkaa missä svengailla.”
    Gattan mieleen tulvi epämieluisia muistoja. “No kunhan täällä ei ole naamapalmuja…”
    “Tämä iso metsäpläntti tässä on näköjään ns. ‘Lehu-metsä’”, Lyan jatkoi.

    “Mistä nimi ‘Lehu-metsä’ muuten tulee?” Paku uteli.
    Argo nosti katseensa kirjasesta hetkeksi pölyillen ylleen mietteliäänä leukaansa hieroen. “Hmm. ‘Le’ on tunnetusti ilman elementin etuliite, ‘hu’ taas voinee tarkoittaa vanhemmassa matoranien termistössä hieman useampaakin asiaa, mutta mikäli nimeäjät ovat olleet mahdollisesti hyvin runollisia henkilöitä, olettaisin että vapaasti käännetty nimi olisi kenties jotain suuntaan ‘Ilman kuiskaus’”, äänen matoran teoiroi.
    “Aika lällyä”, romantiikasta kiinnostumaton Onu-matoran mutisi.

    “Tuo iso tuossa on näköjään itse Bio-Klaanin saari, mutta entä nuo pari muuta”, Kiro tähysteli Lyanin edessä makaavaa paperinpalaa.
    “Nnnnoh”, Lyan aloitti, “tämä tässä vasemmalla on Hautasaaret ja tässä alhaalla on…” Le-matoran taukosi hetkeksi yrittäen saada selvää saaren kohdalle merkittyä kulahtanutta otsikkotekstiä. “…Ämkoon veljeskunnan saari.”

    “…kuka hiivatti noita on pistetty oikein nimeämään”, Gatta äimisteli. “Ei niin pienintäkään mielikuvitusta.”
    “Ja olisit varmaan itse keksinyt paremman saarinimen?” Nany leimautti.
    “Jep”, Onu-matoran totesi tomerana.
    “No minkä?” Argo katsahti vastapäistä toveriaan.
    “Kinuskimaa.”
    Äänen matoran hymähti huvittuneena suu vääntyneenä vienoon hymyyn. Ilman pientä maakansalaista laiva olisi varmaan ollut astetta tylsempi paikka.

    “Nuo nimet on joko mielikuvituksettomia tai sitten saarten pomot ovat todella itserakkaita”, Kiro torasi.
    “Tuskin sen itserakkaampia kuin Paku”, Nany näpäytti.
    Po-matoran oli liian keskittynyt miettimään suihkumoottorikamelilla ratsastamisen siisteyttä havahtuakseen heti tämän kommenttiin.

    Kapyysin ovi avautui. Tummamaskinen piraattipoppoon kapteeni seisoi ovella.
    “Tervetuloa takaisin”, Argo toivotti, “miten matkanne suj…”
    “Nipin napin karttahuoneeseen. Saitte hommia.” Amazua sanoi jämäkästi. Hänen visiiriinsä pisti matoranien epämääräinen katse.
    “Tuota, alamme kohta syömään…” Tokka kurkisti patansa takaa.

    Amazua tuijotti matoranjoukkoa hetken hiljaa. “Olkoon. Mutta nopeasti sitten”, palkkasoturi sanoi ja oli jo sulkemassa ovea.
    “Ettekö te syö?” Koli kysyi.
    “En.”
    Ovi pamahti vaimeasti jättäen kapyysiin vain hiljaisuuden.

    Gatta levitti sormensa pöydälle kuiskaten rosoisen kryptisesti muille pöydässäolijoille; “Se sanoi… ettei syö…”
    “Hillitsehän heppasi”, Argo topuutteli, “ei tuo vielä kerro että hän olisi jonkin sortin robotti.” Hän kääntyi kuitenkin epäileväinen ilme kasvoillaan Kiroa kohti. “…eihän?”
    Raudan matoran kohautti olkiaan.

    https://www.youtube.com/watch?v=YMK8zv0q6Os

    “Soluttautuminen vihollislinnakkeeseen?” Paku äimisteli.

    “Jep.” Amazua totesi.

    “Vihollisten sotakalustoon suoritettu sabotaasi?” Lyan mietiskeli.

    “Kyllä.”

    “Vihollisten tärkeiden tietojen haltuunottaminen?” Argo kertasi.

    “Näin on.”

    “Saanko tarkastella käsiänne hetken?” Kiro kysyi.

    “Et.”

    Amauza istui tuolilla karttahuoneen keskellä olevan ison pöydän edessä pieni kivi olkapäällään. Kahdeksanpäinen pikkupiraattijoukko oli kokoontunut oven puoleiselle seinälle. Palkkasoturi oli selittänyt sekalaiselle sakille osan siitä mitä näillä olisi edessään.

    “Lyhyehkön poissaolomme aikana tällä saarella on ehtinyt tapahtua paljon, mutta ei näemmä mitään mikä olisi erityisemmin ollut liikekumppaniemme osalta antoisaa”, palkkasoturi jatkoi selostustaan torakoiden ja skakdien liittouman nykytilanteesta antamatta kuitenkaan piraateilleen liian luottamuksellisia yksityiskohtia.
    “Arvoisa herra skakdi-isoherramme kaikessa näennäisessä turhautuneisuudessaan on päättänyt ottaa ohjat omiin käsiinsä. Mitä ilmeisemmin kahakka tämän pikkusaaren herruudesta on alkanut eskaloitua kohti päätöstään, mutta näemmä vastapuoli on osoittautunut yllättävän sitkeäksi.”

    “Tuotanoin…”, Gatta aloitti varovasti. Palkkasoturikapteenin punaisen visiirin painostava katse kääntyi Onu-matoraniin päin. “…ette te sattuisi tietämään mikä tällaisesta pikkumaapläntistä sotimisen taustalla oikeen on?”

    “En”, Amazua vastasi ilmeettömästi. “Eikä sillä ole minulle väliä. Pääasia on vain se, että saan hoidettua tehtäväni kenraalini toiveiden mukaisesti. Ja niin kauan kun olette palveluksessani, teidän tavoitteenne on oleva sama”, palkkasoturi loi katseen koko matoranjoukkioon.
    “Joka tapauksessa”, hän jatkoi, “kuten mainitsin, vastapuoli ei ole osoittanut minkäänlaista merkkiä siitä että nämä aikoisivat antautua helpolla. Yksi viimeaikaisista iskuista toki vei heiltä yhden ilmeisesti parhaista ilmalaivoistaan, mutta ei ole mitään syytä uskoa että heillä ei olisi paljonkin kortteja takataskussaan.”

    Amazua paussasi monologinsa hetkeksi. Hän otti kätensä pois puuskasta ja levitti toisen kätensä sormet matoranjoukkiota päin. “Tässä kohti te astutte mukaan.”
    Osa matoraneista nosti kulmiaan.
    “Se, mitä vihollisemme tuskin odottavat, on se, että meidän puolellamme olisi matoraneja. Te olette matoraneja. Te sulaudutte hyvin massaan. Te olette huomaamattomia. Paitsi ehkä te kolme…” Amazua osoitti vuorotellen puujalkaista Tokkaa, huivipäistä Lyania, ja koukkukätistä silmälapullista Kiroa.

    “Toisin sanoen, meidän olisi tarkoitus hiippailla vihollisten linnoitukseen ja ottaa selville heidän sotasalaisuutensa ja murtaa heidän puolustuksensa sisältä päin”, Koli mietti.
    “Naulan kantaan, Tohtori”, Amazua vastasi.
    “Mutta asia ei ole niin helppo kuin miltä se kuulostaa. Tähän tehtävään liittyy paljon riskejä. Mutta mikäli teistä ei ole hyödyksi, voisivat skakdit varmaan yhtä hyvin hankkiutua teistä eroon. Heille teidän pienet henkenne tuskin merkitsevät mitään. Oli miten oli, sain harteilleni tehtävän yrittää muodostaa porukastanne jotenkuten uskottava iskujoukko.”

    “Ette taida luottaa arvostelukykyymme?” Nany kysyi epäilevänä.
    “En sitten pätkääkään”, Amazua varmisti.

    Matoranit mietiskelivät hiljaa itsekseen. Tuntui sanomattakin selvältä että heidän uusi kapteeninsa jakoi ainakin osittain skakdien mieltymykset tuhrien pikku piipertäjien painolastina pidosta. Po-matoran Paku kuitenkin kohensi asentoaan paukuttaen nyrkiä rintakehäänsä varma ilme maksillaan.
    “Ei huolta, kapteeni hyvä, tällaiset missionit eivät ole meille mitään uutta!” matoran julisti pöyhkeänä.

    “Onko noin?” Amazuan äänensävy oli epäilevä.

    “Jo vain”, Gatta yhtyi Pakun sanoihin, “Kerran muutama meistä soluttautui erään pikkukaupungin tuomioistuimeen pelastaaksemme muutaman entisen piraattikaverimme hirttotuomiolta. Sen seurauksena tosin meinasimme joutua itsekin hirtetyiksi, mutta pääsimme nipin napin pakoon.”
    Muut matoranit vilkaisivat Onu-matorania kuin miettien menikö tämä puhuneeksi ohi suunsa.

    “Saatatte ehkä ihmetellä, miksi oikein jouduimme hirtettäväksi”, Gatta jatkoi.
    “Suoraan sanottuna en ihmettele yhtään”, Amazua vastasi.
    “Asiaan liittyi Lyanin osallistuminen ‘Eniten köysisarvikuonoja minuutissa’- kilpailuun, jonka olisi selkeästi voittanutkin viidelläsadalla kolmellakymmenellä seitsemällä tekeleellään, ellei raivopäinen Mekalo- sarvikuono olisi rynninyt paikasta sisään ja pistänyt kaikkea matalaksi”, Gatta selosti.
    “Eivätkös ne ole äärimmäisen uhanalaisia?” Amazua ihmetteli.
    “Jep”, Tokka vastasi. “Kyseinen yksikö oli oikeastaan viimeinen lajiaan, sekä kyseisen kaupungin symboli. Eivät kovasti arvostaneet, että Numa, siis yksi entisistä jäsenistämme, pillastutti sen kovaäänisellä räiskimisellään jonka jälkeen turhautunut ja äkkipikainen Lyan… kuristi sen hengiltä.”

    Amazua aprikoi kuulemaansa hetken epäuskoisena. Häntä mietitytti suuresti miksi hän oli vaivautunut kuulemaan koko tarinaa. Hänen luottamuksensa näihin pieniin piraatteihin ei ollut ollut alkuun mitenkään vankkumaton, mutta kuulemansa perusteella häntä alkoi vahvasti epäilyttää taktisen operaation uskominen näiden lilluputtien käsiin.
    “Minua eivät teidän menneet kokkurointinne pahemmin kiinnosta, minulle pääasia on vain varmuus siitä, että uskallan luottaa tämän tehtävän teidän harteillenne. Jos en, voitte minun puolestani painua takaisin sinne mereen minne olisin varmaan teidät heittänytkin ellen olisi harkinnut että teistä voisi kenties olla vähääkään hyötyä.”

    Palkkasoturin sanat saivat matoranit nähtävästi mietteliäiksi. Amazuan painostava suorasanaisuus oli selvästi purrut. Hän oli pitkällä urallaan oppinut tuntemaan merirosvojen lait ja säännöt, joissa kaiken kruununa oli uskollisuus. Ja ennen kaikkea itsestään epävarma matoranjoukkio ilmeisesti halusi ennen kaikkea todistaa olevansa kelpo merimiehiä. Ja ennen kaikkea, mitäpä kourallinen sekalaisia pikkumiehiä olisi ilman kapteenia?

    Äänen matoran Argo uskaltaitui avaamaan suunsa “Arvoisa herra kapteeni, jos saan sanoa, niin uskallan vahvasti luottaa siihen että kukin meistä tekee varmasti parhaansa teidän sekä tämän operaation hyväksi. Olen tuntenut tämän konkkakornan jo kauan ja sen jos minkä olen oppinut, että nämä veijarit jos ketkä ovat mainio esimerkki siitä kuinka epäpätevältäkin tuntuvat tyypit voivat tarpeen tullen osoittautua mitä etevimmäksi ryhmäksi.”
    Muiden matoranien mielet kohentuivat ystävänsä sanoista ja heidän ilmeilleen nousi syvä päättäväisyys.

    Amazuan mieli kohentui hieman. Jos tässä sakissa oli yksikin jäsen johon hän jollain tapaa uskaltaisi luottaa, oli se tuo Akakunaamainen De-matoran.
    “Hyvä”, Amazua totesi nyökäten vaimeasti, “Mennään siis asiaan…”
    Palkkasoturi kumartui hieman matoranjoukkioon päin.
    “Kuten jo mainitsin, tavoitteita on kaksi; vihollisten sotakaluston sabotointi sekä tiedon urkkiminen. Jotta voittaisimme mahdollisimman paljon aikaa, on parasta että teidät jaetaan kahteen ryhmään. Näin ollen minun pitäisi saada osaamisistanne vähän selkoa.” Hän asetti kämmenensä polvilleen. “Kuka teistä on paras neivottelija?”

    Matoranit lausuivat vuoron perään “Argo” (paitsi Paku, joka ehdotti itseään).
    “Kuka teistä on Argo?” Amazua ihmetteli.
    Äänen matoran viittasi.
    “Selvä. Sinä saat johtaa tiedonkeruuryhmää. Tohtori lähtee mukaasi. Hän tuntuu omaavan jonkin verran tietoa korkeamman tason teknologiasta, jollaista Klaanilla ilmeisemmin on hallussaan. Yrittäkää saada niin paljon Klaanilaisten tietoja kuin vain mahdollista”, Amazua määräsi tomeralla puhutteluäänensävyllään.
    Palkkasoturin huomio kiinnittyi silmälappuiseen Kiroon. “Sinä olet jo osoittanut osaavan hoitaa tekniset laitteet”, Amazua osoitti matorania sormellaan, “Tietojemme mukaan merkittävä osa Klaanin kalustosta koostuu höyrykoneista. Miten hyvin tunnut hallitsevasi sellaiset?”

    Kiron ilme oli salskea. “Olin mukana kehittämässä alkuperäisiä Exo-Toaprototyyppejä ja tusinoittain erilaisia koneita muiden Nynrah-haamujen kanssa. Parin höyryhärvelin kopeloinnissa tuskin on sen kummempaa haastetta…”
    “Hyvä on. Sinä saat ottaa vastuun viholliskoneiden sabotoimisesta.” Amazua käänsi katseensa taas muihin matoraneihin, ja sitä kautta pieneen Gattaan.

    “Olen saanut vahvan käsityksen että sinä olisit hyvinkin tietäväinen erilaisista aseista”, Amazua tiedustelu. Onu-matoran nyökkäsi.
    “Hyvä. Menet Kykloopin seuraksi. Sillä aikaa kun hän hoitaa Klaanin kulkuneivoja, sinä saat ottaa kontollesi heidän aseidensa peukaloinnin.”
    Gattan suu kääntyi leveään hymyyn. “Ei huolta kapteeni, asia on selvä kuin kännikala jäätyään aamuhaaviin.”
    Amazua hiljeni hetkeksi. “Että mitenkä…?”
    “Tai toisin sanoen kuin kalkkarokalmari löydettyään parittelukumppanin mutta huomattuaan lopulta sen olleenkin vain lauma kiimaisia ankeriaita.”
    “…mihin sinä nyt oikein tähtäät?” palkkasoturi kysyi epätavallisen hämmentyneenä.
    “Tuota ikkunassa istuvaa töpötiaista”, Gatta osoitti huoneen taaimmaiseen ikkunaan, “Se ilveilee minulle…”

    Amazua nosti katseensa muihin pikkupiraatteihin.
    “Onko hän humalassa?” palkkasoturi osoitti maan matorania sormellaan.
    “Ei…” Nany totesi, “Hän on vain Gatta…”

    Palkkasoturin katse pälyili matoranjoukkiota hetken. Hänen mekaaninen sormensa osui seuraavana itsevarmana seisovaan Po-matoraniin.
    “Sinä. Menet hänen lapsenvahdikseen. Yksinään häntä ei selvästi uskalla mihinkään päästää.”
    Vaikka Pakua ei niinkään harmittanut ajatus mitä hyvimmän ystävänsä kanssa tehtävällepääsystä, vaan pikemminkin se kuinka hän ei tuntunut saavansa tilaisuutta selittää kapteenilleen kuinka hän oli merten suurin ja mahtavin soturi joka oli päihittänyt lukemattomia tiellensä astuneita suuruudenhulluja merenkävijöitä (vaikka muut olivatkin auttaneet hieman)…

    Persiilleen menee… Kiro mietiskeli.

    Seuraavana palkkasoturin huomio osui huivipäiseen Lyaniin.
    “Noniin. Vaikka sinä vaikutatkin äkkipikaiselta, ja suoraan sanoen lievästi sekopäiseltä, olen huomannut että sinulla on muiden Le-matoranien tapaan oivalliset kyvyt viekkauteen ja salamyhkäisyyteen”, Amazua arvioi, “Klaanin linnake on sanomattakin selvästi hyvin vartioitu. Uskotko selviytyväsi haasteesta?”

    Le-matoran painoi päänsä alas. “Harjoittelin vuosia syrjäisellä saarella viidakkosoturitoverieni kanssa. Harjaannutin kaikki aistini ja kykyni huippuunsa. Yhdessä ystävieni kanssa olimme lyömättömiä. Mutta kaikki muuttui kun yllättävä vihollinen nosti päätään, ja ennen kuin ehdin huomata, vanhat taistelutoverini olivat mennyttä, ja olin kävin itsekin hetken kuoleman rajamailla…” Le-matoranin äänestä kumpusivat syyllisyys ja katkeruus.

    “Aiiivan…” Amazua totesi. Vaikka hänen mielestään huivipäällä olikin kykyjä, tuntui aivan liian epäuskottavalta että tällä olisi ollut mitään hajua siitä millaista oli olla melkein kosketusten kuoleman kanssa.
    Kapteenin äänensävy ei jättänyt Lyanille paljon tulkinnanvaraa. Hän tarttui huiviinsa nostaen sen etummaista reunaa.
    Vaikka palkkasoturi oli nähnyt yhtä ja toista, se mitä Le-matoranin huivin alta paljastui sai tämän hätkähtämään inhotuksesta. Vaikka hän ei ollut koskaan ajatellut miltä matoranin aivot näyttäisivät, hän oli saanut asiaan vastauksen…
    “Älä sitten tee tuota toiste.” Amazua sanoi matoranin laskettua huivinsa.

    “Joka tapauksessa…” palkkasoturi tokaisi sulateltuaan näkemäänsä hetken, “en ole varma köysikikkailuistasi, mutta niistä saattaa kenties olla hyötyä. Mitä mahdat käyttää pääasiallisena aseenasi?”

    Lyan kaivoi jotain esiin ojentaen kätensä palkkasoturin näkyville. Amazua tuijotti matoranin kämmenellä lepäävää esinettä pienen hetken.

    Se oli jojo. Metallinharmaa, pienillä kaiverruksilla koristeltu jojo.

    Amazua katsahti Le-matoranin naamaan. “Oletko tosissasi?”
    Matoran nyökkäsi päättäväisesti.
    “Uskallanko edes kysyä metodeistasi käyttää tuota pikku leluasi aseena?” Amazuan äänensävy oli sarkastisen epäuskoinen.
    “Minulla on yliluonnollisia jojovoimia!” huivipää julisti.

    Amauza mietti hetken oliko hänellä halua kommentoida matoranin sanomisia kun Koli tuikkasi häntä kääntymään puoleensa.
    “Yrittäkää ymmärtää”, Ko-matoran supisi, “vammansa takia hän kärsii mm. jatkuvasta päänsärystä, ja saattaa sen takia olla hieman… omalaatuinen.”
    Palkkasoturi käänsi katseensa jojollaan temppuilemaan ryhtynyttä Le-matorania vielä pieneksi hetkeksi. Jossain mielensä sopukoissa hän varmaan kykeni osoittamaan pikkumiestä kohtaan sellaista tunnetta kuin sympatia.

    “No, olkoon. Oletan sinun jotenkuten tietävän mitä teet. Uskotko tarvitsevasi apua?” palkkasoturi jatkoi matoranin tenttaamista.
    “No oikeastaan”, Lyan aloitti tyypillinen vikittelyvirnistys Haullaan, “arvoisa Nany-neiti soveltuisi täydellisesti kanssani tälle jajolle tehtävälle.” Le-matoran käänsi katseensa takavasemmallaan seisovaan Ga-matoraniin. “Vai mitä sanot, kulti?”
    “Mieluummin hyppään rantakivikkoon”, Nany vastasi nopeasti ja jääräpäisesti.

    “Asia on sitten selvä”, Amazua totesi, “te kaksi menette Tohtorin ja Nelisilmän mukaan.”
    Lyan virnisti härskisti vetäen ylävitoset Pakun kanssa kun Argo asetti lohduttavaisen kätensä Nanyn olkapäälle.

    Amazua suoristi istuma-asentonsa. “Selvä. Ryhmäjako on siis selkeä. Nelisilmä (Argo), Tohtori (Koli), Marakatti (Lyan) ja Kimuli (Nany) toimivat nuuskijoina, ja Nuijapää (Paku), Kyklooppi (Kiro) ja Pätkä (Gatta) vastaavat sabotoinnista.”
    Puujalkaisen Tokkan yksinäinen käsi nousi esiin muiden matoranien takaa.
    “Tuota… herra kapteeni, entäs minä?”
    Amazua kiinnitti katseensa Kakamakasvoiseen kasvillisuuden matoraniin. “Rehellisesti sanottuna sinusta en osaa sanoa mitään. Ruoanlaitosta tai viidakkosuunnistuksesta ei liene erityisemmin hyötyä ison vihollislinnoituksen sisällä. Tee vaikka kuten itse parhaaksi näet.”

    Tokkan apeailmeinen pää kääntyi lattiaan. Kapteeni tuntui kieltämättä olevan oikeassa… Gatta puolestaan ei tuntunut olevan kovin innoissaan uudesta lyhyemmästä lempinimestään.

    “Noniin”, palkkasoturi jatkoi, “mikäli kellekään ei jäänyt mitään epäselvää, voinemme siirtyä eteenpäin. Kenraali Gaggulabion”, hän paussasi hetkeksi kuultuaa Gattan vaimean tirskahduksen, “määräysten mukaisesti teidät pitäisi saada Klaanin muurien sisälle viikon loppuun mennessä. Haluan teidän valmistautuvan hyvissä ajoin ennen sitä. Sen jälkeen voimme siirtyä skakdien ennaltamäärättyyn tapaamispaikkaan etelänpuoleiselle rannikolle. Siellä voimme hioa pienemmät yksityiskohdat. Oletteko ymmärtäneet?”

    Matoranjoukkio nyökkäili.

    “Hajaantukaa”, Amazua viittoi kädellään.

    Pienessä hetkessä kahdeksanpäinen matoranjoukkio tallusteli ulos huoneesta.