Aurinkojen säteet löysivät hyvin tiensä metsän pohjaan. Tällä seudulla puut kasvoivat harvakseltaan, eivätkä olleet erityisen tuuheita muutenkaan. Pääosa puustosta oli havupuita, ja ne muutamat lehtipuut, joita ylängön kivinen maa ravitsi, olivat pudottaneet suurimman osan lehdistään. Karu maisema oli hiljainen: ainoastaan satunnaiset tuulenpuuskat ja tasaiset kalahdukset kaikuivat ympäristössä, kunnes…
”Mei!” metsän lävisti tutun miehen huuto. Hetkeä myöhemmin Calibuksen nokka ilmestyi pusikosta. ”Mei, hän on hereillä!” zyglak oli lähes hengästynyt.
Halkosavottaa tehnyt Meixez jäätyi niille sijoilleen. Puunkalikat kalahtivat kallioon pudotessaan liskon sylistä. Polttopuut olivat täysin toisarvoisia.
”Gue on hereillä?” tämä kysyi varovaisesti, kuin peläten kuulleensa väärin.
”Niin”, Calibus nyökkäsi. ”Tulin heti kun ehdin. Hän on pystyssä.”
Liskotar oli harvoin kokenut niin puhtaan ilon hetkiä hänen lyhyen ja rankan elämänsä aikana. Hän ei tuhlannut aikaa vastaamiseen. Calibus lähes säikähti vauhtia, jolla zyglak syöksyi läpi metsän, jättäen kasan halkoja maahan miehen poimittavaksi.
Saaren suuret sammalmättäät ja kaatuneiden havupuiden lahoavat rungot toimivat kiitoratana, joiden yli Meixez viiletti lähes liitäen. Zyglakit olivat moniin muihin lajeihin verrattuna suurikokoisia, mutta niiden täysi vauhti oli nopea. Tämä seikka huoletti yhtä lailla sekä matoralaisia että saaliseläimiä, mutta tätä pikajuoksua ei motivoinut sotapolku tai saalistus, vaan rakkaus.
Meixezin vauhti ei hidastunut edes hänen päästyään Flygelin luolalle, vaan hän rynnisti luolan pääonkalon läpi pienempään tilaan, siihen, jossa hänen isänsä oli nukkunut levotonta untaan. Siellä häntä odotti havupeti, jolla istui Guechex. Välisaarten suurin zyglak. Mei tuijotti punaista liskosoturia, joka vuoteen laidalla kumarassa istuessaan näytti samaan aikaan äärettömän vahvalta ja äärettömän haavoittuvaiselta. Guechexin pää oli painuneena alas ja hänen hartiansa olivat lysyssä, häntä lojui liikkumattomana havupuun oksien päällä. Ikiunestaan toipuvanakin liskopäällikkö oli kuitenkin suuri ja vakaa, eikä mikään näky aiheuttanut Meissä yhtä turvallista oloa.
Onkalon sivustalla odottanut Flygel oli kuitenkin ensimmäinen joka puhui. ”Mei! Luulin sinua villipedoksi!” Yksisilmäinen zyglak laski keihään, jolla oli Meixeziä osoittanut. Nuori soturi huomasi tiedeliskon läsnäolon vasta nyt.
Meixez ei vastannut Flygelille, vaan asteli kasvattajansa luo ja kumartui tämän äärelle. ”Gue…” hän aloitti varovasti.
Reaktio oli välitön. Hitaus ja heikkous hävisivät liskopäällikön olemuksesta, kun hän kuuli tutun äänen. Guechex nosti katseensa. ”Mei… Mei!”
Tytär lankesi toipilaan kaulaan ja kietoi tämän tiukkaan syleilyynsä. Hetken hänestä tuntui kuin olisi ollut taas pieni tyttö lapsuutensa onnessa – niin suurta helpotusta hän koki.
”Gue!” hän iloitsi vasten miehen hartiaa. ”Olet hereillä!” hän sanoi kuin vakuuttaakseen itselleen, ettei uneksinut.
Guechex kietoi kätensä Mein hennomman varren ympärille. Mikäli kyse oli edelleen kuumeunesta, se oli tuntuvasti realistisempi kuin kaikki edelliset. Ja ehdottomasti onnellisempi.
”Mei… Kuinka olenkaan sinua kaivannut…”
Flygel katsoi asiakseen astua pois huoneesta. Hänen olemuksestaan sitä ei olisi huomannut, mutta hän livahti paikalta paitsi ollakseen hienotunteinen, myös henkilökohtaisemmista syistä. Häntä kalvoivat sekä kaipuu että katkeruus – millaista olikaan olla urhean soturin kasvattama, ihailla toista, mutta silti olla kaikesta eri mieltä…
Hetken verran Meixez ja Guechex vain halasivat toisiaan. Jälleennäkemiseen ei tarvittu sanoja, vaan läheisyyden suoma lämpö ja kosketus riittivät. Kuluneiden kuukausien kärsimys ja koettelemukset saivat jäädä taakse, tai vähintäänkin tämän luolan ja tämän hetken ja tämän syleilyn ulkopuolelle. Meixez tunsi olevansa turvassa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa olivat lähteneet suorittamaan iskua Bio-Klaanin linnakkeeseen. Hän tunsi, kuinka tämä hetki ja tuttu tuoksu ja kosketus toivat veden hänen jäänsinisiin silmiinsä.
Kuinka monesti Mei olikaan haaveillut tästä hetkestä? Kuinka monena aamuna hän oli herännyt kaipuu ensimmäisenä tunteenaan, ja kuinka monena iltana hän oli käynyt nukkumaan samoissa tunnelmissa? Kuinka paljon saattoi lisko ikävöidä toista? Ja kuinka onnellista olikaan, kun se toinen oli tässä, käsillä, sylissä.
Todellisuus kuitenkin otti asiakseen keskeyttää jälleennäkemisen. Guechexista lähtevä kivulias murahdus sai Meixezin irrottamaan otteensa. ”Mitä nyt?” Huoli paistoi hänen äänestään.
Guechex päästi irti hänkin. ”Ei mitään…” hän murahti.
Meixez ei uskonut hetkeäkään. Hän tunsi kasvattajansa liian hyvin. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja toisti kysymyksensä. Pelkkä Guechexin irvistys riitti kertomaan, että kaikki ei ollut hyvin. Nuori liskotar oli käyttänyt suuren osan edeltävästä viikostaan Guechexin haavojen sitomiseen ja voitelemiseen yhdessä Calibuksen ja Flygelin kanssa, ja uskoi siksi tuntevansa isänsä terveydentilan. Huoli hiipi takaisin luolaan ja hetkeen ja syleilyn puutteeseen.
”Gue, mikä sinun on?” Katsottuaan hetken kasvattajansa yritystä hymyillä irvistyksen päälle, hän jatkoi. ”Et voi huijata minua. Sinua sattuu nyt johonkin. Ei mitään murinaa vaan oikea vastaus!”
”Heh…” Guechex vapautti syvän äänensä. ”Olet aivan oikeassa. En voi huijata sinua, ja minuun sattuu johonkin, sisälle.” Punamusta kynsikäsi asettui rintakehän päälle.
Meixez käänteli päätään turhautuneena siitä, ettei voinut mitään sisäisille vammoille, eikä edes nähnyt niitä. Hän inhosi avuttomuuden tunnetta. ”Mitä sinulle tapahtui? Mitä kaikille tapahtui?”
Guechex siirsi kätensä ohimoilleen. ”Mei, minä…”
”Hän on ollut hereillä vasta joitain tunteja”, Flygelin ääni kuului onkalon ulkopuolelta. ”Anna hänelle aikaa.”
Meixez kurtisti kulmiaan. Tiedelisko oli aivan oikeassa, toki, mutta viime viikkoihin oli kuulunut aivan riittävästi odottelua.
”Ymmärrän, että tahdot vastauksia”, Guechex sanoi, ja katsoi tytärtään silmiin. ”Minäkin tahdon vastauksia. Mutta nyt tärkeintä on, että olemme tässä, yhdessä.”
Liskotar ei tiennyt mitä vastata. Hän ei ollut erityisen hyvä puhumaan. Hän muistutti sillä tavalla Alinnelia.
Alinnel…
Guechex tarttui tytärtään kädestä. ”Yhdessä pystymme tähän. Yhdessä pystymme mihin tahansa.”
Eikä Mei epäillyt sitä hetkeäkään.
Sinisen ja valkoisen värinen lisko lepäsi makaavassa asennossa lehdossa, saniaisten keskellä. Arvovallan kannalta sijainti ei ollut ihanteellinen, mutta naamioitumisen kannalta kylläkin.
Racxel odotti. Hän oli lähettänyt muutamat uskolliset tiedustelijansa edeltä, selvittämään pitikö henkimaailman klaanilaiskontaktin tieto paikkaansa. Oliko todella niin, että päällikkö Guechex, tietäjä Flygel, sekä muutama muu zyglak olivat vuoren rinteillä, sotaa piilossa?
Racxel odotti myös palvelijaansa, tietäjä Fatizaxia, palaavaksi. Ei tosin tiedustelemasta, vaan henkimaailmasta. Tietäjä meditoi pyhien kuusien juurella, ja oli vaipunut transsiin.
Racxel oli tottunut odottamaan. Monessa suhteessa hänen asemansa perustui odottamiseen. Hän oli odottanut, että heimojen keskuudesta löytyisi zyglak, joka on riittävän vahva ollakseen avioliiton arvoinen, mutta riittävän hallittavissa, jotta valta keskittyisi Racxelille itselleen. Hän oli odottanut Zyxaxin vallan kasvua, ja hän oli odottanut Zyxaxin virhettä periäkseen koko valta-aseman. Mutta kun sota oli edennyt kaikkien zyglakien kannalta hirvittävällä tavalla, Racxel oli joutunut taas odottajan rooliin. Hän oli odottanut oikeaa tilaisuutta paeta lojalistiensa kanssa T’haokilta.
Pian olisi kuitenkin toiminnan aika. Saaren zyglakit kaipaavat johtajaa, ja-
”Poooo….”
Racxel nosti päätään saniaisten yläpuolelle ja vilkaisi pyhän kuusilehdon suuntaan.
”Roooonn…”
Tätäkö taas?
Tietäjä Fatizax mumisi toisinaan hartausääniä transsiin vaipuessaan.
”Käääää…”
Kaikista kummallisuuksistaan ja yleisestä arvaamattomuudestaan huolimatta Fatizax oli kuitenkin moninverroin parempi liittolainen kuin muut saaren zyglak-papit. Teologisista eroista Racxel ei ollut erityisen kiinnostunut, mutta Kurielez ja muu tietäjäeliitti olivat surkean toimettomia ja vailla näkemystä.
”Riiiss…”
Sitä paitsi Raxcel tiesi tietäjän voimalliseksi. Päältäpäin sitä ei kalankalloisesta kummajaisesta olisi arvannut, mutta zyglakien vanha taikuus oli syvää. Todella, todella syvää.
”Tyyysss…”
Puisen pöydän äärelle oltiin tuotu lisäpölli istuimeksi, sillä heitä oli nyt neljä. Meixez, Calibus, Flygel ja Guechex. Neljä zyglakia.
Neljä zyglakia, ja ilmassa vellova kysymys.
Mitä seuraavaksi?
Meixez katseli ensimmäisen kerran kokoontunutta pöytäseuruetta. Edelliset viikot olivat kuluneet täydellisen tiiviisti ja yksioikoisesti Guechexin hoitamisen ja heräämisen toivomisen ympärillä, ja nyt hän oli täällä. Saman metsäkanalintuaterian äärellä kuin hän, Calibus ja Flygel. Kaikki olivat katsoneet viisaaksi aloittaa voimien keräämisen ruoasta, mutta…
Meixez ymmärsi kärsivällisyyden hyveen, ainakin periaatteessa, mutta: ”Mitä seuraavaksi?”
Kolme muuta zyglakia keskeyttivät riistan lappamisen ja käänsivät katseensa häneen. ”Olisiko meidän…” Calibus aloitti varovaisesti, ja siirsi katseensa Guechexiin kuin lupaa kysyen. Toipilaspäällikkö ei reagoinut, joten hän jatkoi: ”…viisainta yhdistää tietomme siitä, mitä on tapahtunut?”
”Hrmh…” Guechex murahti ja katsoi kanssaruokailijoitaan. ”Flygel ehti kertoa minulle muutamia perusasioita ennen kuin palasitte metsältä. Kuten että olen ainut, joka selvisi ulos linnakkeesta iskun jälkeen.”
Meixez nielaisi. Hän muisti sen tunteiden vyöryn, joka hänet oli vallannut, kun hän itse oli kuullut äitinsä, ja Guechexin kasvattajien, ja kaikkien muiden menehtymisestä… Mitä mahtoi tapahtua Guechexin pään sisällä juuri nyt? Tuntuiko tapaus kuukausien takaiselta, vai oliko se hänelle kuin eilen tapahtunutta..?
”Ja että sota jatkuu yhä”, Guechex jatkoi. ”Eikä mene sen paremmin kuin ennen vajoamistani.”
Kolme muuta katselivat toisiaan hiljaisina, ennen kuin Calibus avasi sinivihreän kitansa. ”Toivon että… arvoisa päällikkö… meidän tietomme ovat vajavaisia, sillä olemme… pyrkineet varovaisuuteen.”
Meixez tarkasteli Calibuksen puheenvuoroa. Noinko tuo vieläkin jännittää Guechexille puhumista, ikään kuin asiat olisivat kuten ennen… Kuin että olisimme lapsia.
”Olette tehneet aivan oikein”, Guechex vastasi. ”Varovaisuus on ollut valttia. Koston aika tulee vielä.”
Flygel ei reagoinut mitenkään, vaan jatkoi riistan tuhoamista. Lintu katosi vihreään kitaan. Calibus sitä vastoin vilkaisi ikätoveriaan huolestuneen näköisenä. Meixez vastasi katseeseen ilmeettömästi.
”Kosto… kenelle?” Calibus uskaltautui. ”Ymmärtääkseni isku… meni pieleen jostain muusta syystä kuin klaanilaisten takia. Taustalla oli joku asia nimeltä ’ZMA’..? Tiedämme hädin tuskin mitään hänestä.”
Guechex vilkaisi nuorukaista synkästi. ”Tiedämme kyllä oikein hyvin, kenelle kostaa. Klaanilaiset ovat vanhat vainoojamme. Ovat aina olleet, enkä keksi miten eivät olisi.” Guechex ei iskenyt nyrkkiään pöytään, mutta hänen häntänsä iskeytyi hänen takanaan lattiaan, mikä tehosti lauseen uppoamista lähes vastaavalla tavalla. ”Heidän kätensä ovat kansamme verestä märät. Ne olivat klaanilaisia, joiden ammuksien läpi raivasin tieni luoksenne. Minä muistan jokaisen niistä nimistä, jotka ovat kaatuneet heidän takiaan! Älä ikinä unohda sitä.”
Calibus nöyrtyi ja vain nyökkäsi hiljaa. Tämä ei ollut hetki hänen ajatuksilleen; ei taistelu, jonka hän voisi voittaa.
”Me voimme selvittää myöhemmin, kuka tämä ZMA-hahmo oikein on.” Guechexin äänensävy palasi taas rauhallisemmaksi. ”Mutta juuri nyt huomionne tulee olla tässä sodassa, jonka eteen niin moni meistä on kuollut. Klaanilaiset ovat todelliset äpärät, ja heidän täytyy ymmärtää, että kansamme veren vuodattamisen lunnaat ovat kalliit.”
Meixez kuunteli isänsä sanoja, ja kostonjano kuivasi hänenkin kurkkuaan. Äiti… Kuitenkin jokin Guechexin puheenvuorossa kylmäsi häntä. Hän muisti isänsä opetukset siitä, kuinka soturi taistelee suojellakseen heimoaan ja perhettään. Hän raastoi riistaansa terävillä hampaillaan, mutta ristiriitaiset tunteet raastoivat hänen sisäistä maailmaansa. Suojeleeko uusi, epätoivoinen hyökkäys ketään? Mutta toisaalta, eihän kuolleita voi suojella… vain kosto jää jäljelle.
Mei katseli kanssaruokailijoitaan. Flygeliä, johon oli oppinut luottamaan, Calibusta, joka oli valmis seuraamaan häntä vaaran pimeimpiin varjoihin, sekä isäänsä. Meixez hillitsi verenjanonsa. Hyökkäys ei kannattaisi, ei etenkään nyt, kun vanha päällikkö oli vain varjo entisestään.
”Ja vielä me kostamme”, hän sanoi. ”Kunhan olet taas terve ja voimissasi.”
”Suotta minusta huolehdit, Mei”, suuri lisko julisti. ”En tiedä, mikä sisuksissani on pielessä, mutta koston tuli antaa minulle voimaa. Me kostamme kylki kyljessä.”
”Tietysti”, Mei myötäili. Hän ei ollut varma, miten paljon hän uskalsi esittää vastalauseita, vaikka Guechexin äänen katkeruus huolestuttikin häntä. Mei tunsi kasvattajansa tarpeeksi hyvin, että tiesi tämän olevan valmis kuolemaan oikeiden asioiden puolesta. Heimon ja perheen. Mutta entä kun ne oltiin tuhottu, murhattu vihollisten toimesta…. Ja niin, Guechex melkein olikin kuollut. Mei ei tiennyt, kestäisikö sitä enää toista kertaa. ”Mutta… kuten sanoit, varovaisuus on valttia. Etkö voisi odottaa, kunnes olet toipunut enemmän? Ei sinun tarvitse aina tehdä kaikkea itse.”
”Kuka kunnioittaisi johtajaa, joka ei kulkisi aina toveriensa mukana?” Guechex kysyi. ”Ehei, Meixez. Minun paikkani on siellä, missä vaara on suurin.”
”Mutta… minä en ole enää mikään lapsi. Minä voin kantaa sen vastuun! Ei sinun tarvitse, sinä olet liian tärkeä kaikille!” Mei parahti. Erityisesti minulle, hän olisi lisännyt, mutta hän sulki nokkansa viime hetkellä. Hän oli soturi, ei mikään itkuinen pikkutyttö!
Mutta Guechexin päätä ei käynyt kääntäminen. ”Sinä ymmärrät, kun olet vanhempi”, hän sanoi hiljaa ja katsoi sivuun kuin itsekin kätkien sanoja, joita ei ollut tarpeeksi rohkea sanomaan.
Se, että vihainen makuta oli ampunut jänöä päähän, haittasi tämän elämää sekä vähemmän että enemmän kuin Desable oli kuvitellut. Toisaalta se ei ollut estänyt vaaleanpunaista hirviötä uimasta epätoivoisesti saarelta toiselle, mutta toisaalta näkökyky ei ollut vieläkään palautunut sen toiseen silmään. Kanin perspektiiviin vangittu Desable ei kyennyt näkemään, mitä sen pään toisella puolella tapahtui, mutta se tuskin oli kaunista.
Toinen hämmennystä aiheuttava seikka nykyisissä asiainlaidoissa oli se, miksi he kykkivät yhä merestä törröttävällä luodolla, jolle olivat saapuneet joskus viime yönä. Sillä asustavan linturahin pesän jänis oli pistellyt poskiinsa jo tunteja sitten, ja äskettäin se oli tajunnut senkin, että myös munat ovat syötäviä. Jos se yrittäisi, vemmelsääri saisi todennäköisesti luisteltua pauhaavan aallokon halki lähimmälle mantereelle, mutta ehkä se oli unohtanut voivansa tehdä niin.
Tällaista heidän elämänsä oli ollut… ehkä joitakin viikkoja. Hän oli mennyt laskussa sekaisin.
Samapa tuo. Desablella ei ollut kiire mihinkään. Kanilla kaikesta päätellen oli – se huusi kellonsa perään niin usein ja niin ärsyttävän kovaa, että Desable oli lakannut käyttämästä sen kuuloaistia – mutta siihen pulmaan ei kiirehtiminen toisi ratkaisua.
Tauko jäniksen järjettömässä, erinäisiin kelloihin kaikkeuden joka kolkassa kohdistuvassa jahdissa oli suonut Desablelle tilaisuuden pysähtyä kasaamaan kokoon ajatuksiaan. Järkytys kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut, oli hälvenemässä hyvää vauhtia, mutta ei siksi, etteikö kokemus olisi ollut kammottava ja perustavanlaatuisella tavalla väärä. Kyseenalaisia seikkailuja enemmän Desablen mieltä oli alkanut painaa se, mitä Punainen mies välikäsineen oli hänelle lausunut.
Mikäli Avde ei valehdellut – niiden klaanilaisten mukaan, joilta hän oli tietoa psyykkisesti imenyt, tämä oli yleisesti hyväksytty totuus; hän ei tiennyt, mihin se perustui – kaikki hänen kuulemansa oli totta. Sen hän saattoi hyväksyä. Ilmassa leijui yhä silti monimutkaisempi kysymys, johon loinen oli vastannut kierrellen ja kaarrellen: miksi?
Miksi ohjata hänet reitille kohti vemmelsäären puuttuvia aarteita, jos Punainen mies ymmärsi, että hän käyttäisi niitä tätäkin vastaan?
Miksi antaa muualta kuin kanilta itseltään tulevia ja siksi äärettömästi luotettavampia vihjeitä siitä, mihin jänö aarteineen kykeni?
Miksi lahjoittaa hänelle kartta kohti täydellisyyttä?
Ei ainakaan vilpittömästä halusta auttaa – Desable tiesi, mitä Punainen mies ajatteli hänestä. Se oli tullut ilmi vuosia sitten yönä, jona tämä oli lähettänyt lapsensa rellestämään heidän laboratoriossaan ja heidän saarellaan. Ei, kyse oli päinvastaisesta. Avden ja tämän loisen sanat olivat olleet pelottelua.
Kun sen puki sanoihin, näiden juoni alkoi näyttää naurettavalta. He olivat kaiketi luulleet ajatuksen jäniksen sisällä kykkivästä loputtomasta kaaoksesta säikäyttävän hänet pois. He olivat ajatelleet, ettei Mata Nuin lapsi kehtaisi asettua Punaisen tähden mahtia vastaan.
Ne päivät olivat kuitenkin kaukana, kun Desable oli viimeksi kantanut huolta siitä, mitä kaikkea täytyisi pyyhkiä pois täydellisen maailman tieltä. Punaisen tähden hän repisi taivaalta omin käsin; valtaistuimellaan lepäävän Mata Nuin hän työntäisi itse pois saadakseen sen itselleen. Kukaan ei häntä pysäyttäisi, ei Punainen mies nukkeineen eikä… eikä…
… Jouera.
Epämääräisellä matkallaan – ainakin joillakin niistä – Desable oli astellut omaan muistoonsa ja kohdannut Joueran.
Ehkä se oli johtunut hänen omasta poikkeuksellisesta mielestään, kenties syyllinen oli ollut kani itse. Sen psyyke oli jollakin ratkaisevalla tavalla rikkinäinen ja vajaa. Se imi vaikutteita läheltään ja säteili ympäriinsä omia huurujaan – aivan kuin se olisi ollut kaasua, jonka säilömiseen tarkoitettu astia oli särjetty.
Kaiken tämän ajatteleminen oli lähinnä inhottavaa, eikä Desable halunnut pohtia sitä, mitä pitkäaikainen viipyminen jäniksen mielessä oli hänelle tehnyt, mutta ehkä hän voisi kääntää tilanteen voitoksi. Jos heidän muistonsa olivat sekoittuneet, kani tiesi hänestä yhtä paljon kuin hän siitä. Ja jos näin oli…
Minä aion kysyä sinulta sarjan kysymyksiä, kani. Toivon sinun vastaavan sekä totuudenmukaisesti että yksinkertaisesti.
Desable tarrasi jälleen kiinni kanin kuuloaistiin ja vastaanotti samaan aikaan möreän ja kimeän vastauksen. ”ok heh”
Se oli sujunut odotettua paremmin. Kulkiessani halki tajuntasi tapasin… ainakin periaatteessa… Joueran, entisen tulen toan. Ajatukseni hänestä on ilmeisesti kulkeutunut mieleesi. Tiedätkö nyt, kuka Jouera on?
”joo”
Edelleen kuljettiin epäilyttävän vakaasti pääpalkintoa kohti. Sinisen aarteesi voimalla kykenet jäljittämään mitä vain tässä maailmassa, eikö totta – mitä tahansa sellaista, josta olet tietoinen ja jota kohti tahtosi suuntautuu?
”joo”
Kykenetkö siis luistelemaan meidät Joueran luokse?
”en”
Desable olisi huokaissut syvään, jos se olisi tässä ontologisessa viitekehyksessä ollut mahdollista. Miksi… miksi et, vemmelsääri? Eikö Joueraa enää ole? Onko Jouera kuollut?
Kani hihitti itsekseen.
”ei”
Desablelle tuli valitettavan tuttu tunne siitä, ettei hän saisi enää mitään hyödyllistä irti jututtamastaan kasasta hämmennystä. Kyseinen tuntemus oli vallannut hänen mielensä laskentatavasta riippuen jo äärettömän monta kertaa, mutta siihen ei näemmä tottunut.
Muutamia tunteja myöhemmin linturahi palasi luodolle ja yritti rakentaa uutta pesää vemmelsäären pääkopan puuttuvaan puoliskoon. Alkoi sataa vettä.
Ihme Maa 1.2
* Skin näkyy lopputeksteissä
* Garanin vaihtoehtoisen dialogin näkee questin tehtyään myös silloin, jos kadotti saadun esineen
* Vikean esineiden hitbox kattaa koko hyllyn
* Korjattu bugi, jossa Guardian respawnasi joskus
Nazorak-pesän tiedesiiven kyljessä sijaitsevien asuintilojen hulppeimmassa sviitissä kuului sihahdus ja kolahdus, kun unikapselin vihertävä kansi lyötiin väkivaltaisesti auki. Vaaleanruskea, lähes hiekansävyinen, käsipari työntyi ilmaan toisen käsiparin nostaessa omistajansa istuma-asentoon. Hädissään tiedemies haukkoi kapselin ulkopuolista ilmaa, kuin olisi ollut tukehtumassa.
Tohtori 006 henkäisi vielä viimeisen kerran, ennen kuin ymmärsi missä oli. Sitten hän huokaisi ja vetäytyi vielä soikean nukkumissijansa sisään. Kantta hän ei sulkenut. Siinä hän sitten tuijotti valkeata kattoa ajanjakson, joka saattoi olla jopa useita kymmeniä minuutteja.
Hän sai nykyään paremmin unta, mutta painajaiset eivät vieläkään jättäneet häntä. Nukkuessaan hän näki yhä uudestaan ja uudestaan entisten tovereidensa runnellut ruumiit, näiden auki viilletyt ja aivoista puhtaaksi kaiverretut pääkopat sekä verestä lähes lainehtivan lattian. Hän näki Sinisten käsien poistuvan labran ovesta. Ja hän näki Makuta Abzumon liekehtivän katseen ja krokotiilinvirneen, joka kutsui häntä nimeltä.
Stephen… tiede ei odota.
006 nousi kapselistaan ja astahti huoneensa kylmälle lattialle. Hänen henkilökohtaisissa asuinsijoissaan oli unikapselin lisäksi työpöytä, joka oli peittynyt epäolennaiseen paperityöhön ja muutamaan hassuun robotiikkakokeiluun. Robottiosia lojui myös lattialla, joskin hyvin järjestäytyneissä ja keskitetyissä kasoissa molemmin puolin pöytää. Kaikenkaikkiaan huone oli varsin siisti.
Tutkija käveli henkilökohtaiseen pesutilaansa ja peseytyi suihkussa. Sen jälkeen, itsensä kuivattuaan, hän venytteli hieman ja puki sitten päälleen laboratoriotakkinsa. Päivät olivat sulautuneet yhteen, ja viikot tuntuivat välillä matelevan ja välillä kiirehtivän hänen edessään. Pesän uumenissa pysytellessä ei oikein voinut selvittää edes vuorokaudenaikaa aurinkoin asemista. Täytyi vain luottaa koneen sykkeeseen.
Mitähän ohjelmaa tälle päivälle oli luvassa? Vai viikolle? Kenties kuukaudelle. Hänelle, Uuden sukupolven parissa työskentelyä jälleen kerran. Imperiumille? Vaikeampi kysymys. Hän oli kieltämättä hieman pudonnut tapahtumien kulun seuraamisen matkasta keskittyessään Uuden sukupolven valmisteluun yrittäen samalla olla muistuttamatta itseään sen hirveästä syntyprosessista, joka vainosi hänen uniaan.
Sen verran hän oli ehtinyt seurata, että tiesi Imperiumin melko vastikään, vain noin viikko sitten – vai oliko se kaksi viikkoa sitten? Kolme? – saaneen käännettyä Bio-Klaanin sabotointiyrityksen tätä itseään vastaan, mikä oli ilmeisesti ollut melko suuri voitto, ainakin moraalisesti. Lisäksi tiedustelupalvelu tutki jotain omituista uutta osapuolta, joka oli yrittänyt puuttua tähän operaatioon. Ilmeisesti Kenraali oli katsonut sopivaksi myös tulittaa tämän osapuolen edustajia raskaalla tykistöllä.
006 siirtyi työpöytänsä ääreen tutkimaan aikataulutettuja velvollisuuksiaan. Tälle päivälle näytti olevan luvassa hieman vapaata Uudesta sukupolvesta – luojan kiitos – ja…
Tarkemmin ajateltuna ei. Ei hän halunnut kiittää luojaansa ja katui jo pelkkää ajatusta. Onneksi ajatteleminen oli nykyään sallitumman tuntuista kuin ennen. Ei ollut makutaa tunkeutumassa hänen tajuntaansa ja väkivaltaisesti riistämässä hänen yksityisiksi tarkoitettuja aatoksiaan. Agentit 019 ja 020 olivat olleet hänen nähdäkseen kateissa jo pitkään, vaikkakin tiedustelupalvelun johdolla varmaankin oli tarkka kuva näiden sijainneista. Ehkäpä Direktiivi 6:n toteuttaminen oli lähellä? Hän ei näitä agentteja joka tapauksessa ollut nähnyt pesässä hyvään aikaan. Ja parempi niin, sillä muita akuutteja uhkia ajattelulle hän ei kyennyt nimeämään. Ellei sitten…
006 nielaisi. Ylikersantti 1034 oli yhä vihollisen sotavanki. Hän oli uhrannut useita ajatuksia potentiaaliselle panttivankien vaihtamiselle – Imperiumilla kun oli myös vankeja, jotka vihollinen varmastikin haluaisi takaisin –, mutta hän ei tietenkään ollut se, joka niistä asioista päätti. Hänellä oli hyvin vähän sananvaltaa sota-asioissa, elleivät ne liittyneet hyvin tiukasti tieteeseen. Eikä hän olisi tohtinut edes ehdottaa asiaa Kenraalille.
Tohtori 006 havahtui oveensa kohdistettuun koputukseen.
”Sisään”, hän henkäisi ja piilotti kaikista herkkäluontoisimmat muistiinpanot pöydän laatikkoon. Ihan vain varmuuden vuoksi.
”Kas, 402”, hän totesi nähdessään sisään astelleen alaisensa. ”Mitä asiaa?”
”Arvoisa tutkimusten johtaja”, tutkija 402 sanoi varovaisen virallisesti, ”arvelin, että teidän olisi hyvä tietää eräs asia.”
006 kohotti kulmaansa epäileväisenä.
”Asiahan on niin, että… se yksi Makuta Abzumon… öh, alaisista, saapui aikaisin aamulla takaisin pesään pitkän poissaolon jälkeen.”
Makutan nimen mainitseminen aiheutti 006:n selkäpiissä vilunvärähdyksiä.
”Ahaa?” hän tokaisi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä.
”Ajattelin, että haluaisitte tietää”, 402 tuumasi. ”Viime näkemältä se oleskeli makutan entisten tilojen läheisyydessä. Anteeksi, että häiritsin.”
Alempiarvoisen tutkijan kiirehtiessä pois tämän esimies pohti, olisiko hänen tosiaan huomioitava asia jotenkin. Ehkä olisi paras kohdata tulija, ennen kuin se pyrkisi kohtaamaan hänet. Sitä paitsi makutan entiset tilat olivat nyt Uuden sukupolven käytössä, joten olisi paras tehdä selväksi, ettei makutan palvelija ollut enää tervetullut sinne. Ei sillä, että tätä olisi päästetty sisään ilman asianmukaisia kulkulupia, mutta Abzumon luomuksilla oli paha tapa murhata viattomia kansalaisia, jos nämä sattuisivat niiden mestarin tahdon tielle. Kyllä, ehkä asia pitäisi tarkistaa – ihan yleisen turvallisuuden nimissä. Hän nousi tuolistaan ja asteli ovelle. Suotuaan vielä nopean vilkaisun huoneeseen hän sammutti valot ja astui ulos ovesta.
Pesän sisimmät osat olivat yllättävän hiljaisia tänään. Vain muutama vartija pyöri rutiinitarkistuskierroksella, muutoin ketään ei tullut vastaan. 006:n asuintilasta ei ollut järin pitkä matka tiedesiiven siihen osaan, jossa Abzumo oli ennen tehnyt moraalisesti arveluttavia kokeitaan. Hän muisteli yhä kauhulla, kun makuta oli laittanut hänet ottamaan DNA-näytteen useasta päättömästä matoralaisruumiista. Yrittäessään karistaa epämiellyttävät ajatukset mielestään hän saapui käytävälle, jonka varrella sijaitsivat Uudelle sukupolvelle varatut tilat, ja totta tosiaan: tilojen ovien edessä seisoikin jämäkkä metallinen hahmo, jonka pään virkaa toimitti lasikupoli.
Voi ei, tohtori ajatteli ja tiedostamattaan hidasti kävelyvauhtiaan. Ei hän.
Ei Harmaassa Aineessa nazorakin mielestä mitään vikaa ollut, päinvastoin – kyseessähän oli miellyttävä ja ystävällinen heppu. Mutta lasikuvun alle, jonne hänen katseensa väkisinkin eksyi hetkeksi, säilötyt aivot olivat elävä muistutus kuukausia sitten sattuneista kauhuista.
”Tohtori”, Aine totesi virkeän iloisesti ja pyörähti rullaluistimillaan paikallaan pysyen häntä kohti. ”Mukava nähdä teitä.”
”Samoin”, 006 vastasi totuudenvastaisesti. ”Teitä ei ole näkynyt pesässä aikoihin.”
”Se on totta. Olen ollut matkoilla. Tiedäthän, valtiaani tahtoa toteuttamassa.”
”Aivan”, nazorak totesi poissaolevasti.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän havahtui jälleen mietteistään ja totesi: ”Niin, valtiaasi tahtoa. Saanko tiedustella, miksi jaksat toteuttaa hänen tahtoaan yhä hänen kuolemansa jälkeen?”
Aine olisi hymyillyt, jos tällä olisi ollut siihen tarvittava välineistö.
”Uutisetko eivät vielä tavoittaneet sinua? Hassua!”
”Mitkä uutiset?”
”Herramme ja valtiaamme Makuta Abzumo on noussut kuolleista!”
006:n sydän jätti varmasti ainakin kuusi lyöntiä välistä.
”Sepä… sepä mukavaa”, hän yskäisi. Miksi, voi miksi? Eikö tämä koskaan lopu.
”Uskon, että sotilasjohto haluaa tarkempia yksityiskohtia”, Aine sanoi iloisesti. ”Siksi odottelen tässä. Tämä on tuttu paikka.”
”Mitä hän puuhailee nykyään?” 006 kysyi, vaikkei varsinaisesti halunnut tietää. Se, ettei hän halunnut tietää, ei nimittäin tietenkään tarkoittanut, etteikö hänen olisi ollut hyödyllistä tietää.
”Hän auttaa vanhaa ystävää tiedeprojektissa”, Aine vastasi. ”Ja lisäksi heillä on eräs yhteinen vihulainen hoideltavana. Sen jälkeen liittoumamme imperiuminne kanssa yhteinen hyvä lienee jälleen prioriteetti numero yksi!”
”En malta odottaa.”
Tohtoria oksetti. Hän varmisti vielä Aineen tietävän, ettei tällä ollut asiaa laboratorioihin, ja lähti sitten takaisin kohti asuinsijojaan. Ehkä oli parempi mennä takaisin nukkumaan ja katsoa, näyttikö maailma paremmalta paikalta huomenna. Vaikka eihän se näyttäisi.
Hän pysähtyi sijoilleen, ennen kuin oli edes ehtinyt käytävän päähän. Ehkä olisi kuitenkin parempi mainita.
”Herra Aine”, hän huokaisi ja kääntyi takaisin ystävällisten aivojen ohjaamaa androidia. Tämä kääntyi vastavuoroisesti takaisin hänen puoleensa, vaikka heidän välillään olikin nyt useita kymmeniä metrejä.
”Ehkä on parempi”, tohtori jatkoi, ”että pysytte poissa… jaloista. Uuden sukupolven jaloista.”
”Niin, pyysittehän minua pysymään ulkona labrasta”, Aine tuumasi.
”Ei vain se. Uusi sukupolvi on lähes valmis. ’Yltiöharjoitus’ lähestyy, ja suosittelen pysymään poissa sen tieltä.”
Tutkimattomia olivat Harmaan Aineen tuntemukset, sillä tämän ollessa vaiti oli hyvin hankala päätellä mitään tämän ajatuksista. Lopulta tämä nyökkäsi ja sanoi:
”Valtiaani on oleva iloinen, että hänen projektinsa on saatettu loppuun. Hän odotellee mielenkiinnolla, miten olette viimeistellyt sen. Olette varmasti kunnioittanut hänen… perintöään.”
006 katsoi Harmaata Ainetta, ja ikävä tunne hiipi hänen sisuksiinsa.
Minä en ole kuin Abzumo, hän muistutti itseään. Se oli aina välillä hyvä jopa sanoa ääneen, ettei sitä unohtanut. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen ottaa Aineen sanat uhkauksena puuttua projektiin, ellei sen suunta miellyttänyt makutaa. Hän kuitenkin tahtoi uskoa olennon hyväntahtoisuuteen ja jätti tämän sanoissa piilevän vaaran sikseen. Hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa takaisin kohti asuinsijojaan.
Ennen kuin hän ehti vetäytyä huoneeseensa, lähetti keskeytti hänen matkansa.
”Tohtori 006”, kiireestä hengästynyt juoksupoika puuskutti.
”Niin?” huokaisi tohtori ovensuussa seisoen.
”Teidät on määrätty tutkimaan jotain.”
”No se ei ole uutta.”
”Tuhkasaarella. Niin pian kuin mahdollista.”
”Kenen käskystä?” tohtori kysyi, vaikka pystyi jo pelkästään oman numerosarjansa perusteella rajaamaan ehdokkaat viiteen henkilöön.
”Kenraaliluutnantti 003:n… pyynnöstä, ei varsinaisesti käskystä.”
Punainen loimu hopeapunaisen miehen kasvoilla ei poikkeuksellisesti johtunutkaan keväisestä kaksoisaurinkojen noususta. Taivaankannen valoa suovat pallot olivat yhä jossain kirjaimellisen liekkimeren takana. Katse hopeisen naamion takana oli nauliintunut epäluonnolliseen näkyyn. Le-Metrun rantaviivalta silmänkantamattomiin meri oli pelkkää punaisena raivoavaa liekkiä.
Rantaviivalle pudonneen xialaisen hävittäjänraadon päälle kavunnut Nui-Kralhi oli istunut paikallaan jo pitkään. Toisensa siruiksi jauhaneiden laivastojen jäänteet olivat lumonneet hänet jähmetyksiin. Liskojen olemassaolosta oli jäljellä enää sieltä täältä rantaviivasta törröttävä metallinkappale sekä meren peittänyt öljy, joka raivosi yhä, miltei päivän taistelun päättymisen jälkeenkin. Suurin osa taistelun jäänteistä makasi jo hopeisen, tai nyt punaisen, meren pohjassa.
Ja kenraalikapteeni jatkoi tuijottamistaan. Siihenkin asti, että hän kuuli takaansa askeleita. Hän ei ollut antanut aiempienkaan häiritä hiljaista hetkeään. Suurin osa hänen ympärillään hääränneistä konesotilaista oli paikalla vain varmistamassa, ettei rantaviivan romun seasta löytynyt mitään välittömän räjähdysvaarallista. Nyt saapuneet askeleet olivat kuitenkin paljon vahkien vastaavia kevyemmät. Se oli yksityiskohta, joka Nui-Kralhin olisi normaalisti kuulunut huomioida. Nyt hän havahtui vasta hentoon ja väsyneeseen tervehdykseen.
Nui-Kralhin jalat toimivat salamannopeasti ja hän nousi pystyyn kääntäen katseensa välittömästi äänen kohteeseen. Veden toa, kovia kokenut pitkähelmainen valkoinen taistelupuku päällään väänsi kasvonsa väsyneeseen, mutta aitoon hymyyn. Nui-Kralhin sydänkuula kohahti kerran kuuluvasti ja jatkoi sen jälkeen toimintaansa niin kuin sen normaalisti kuului, mahdollisesti ensimmäistä kertaa useisiin huolen täyttämiin tunteihin.
Toa harppoi muutamalla pitkällä askeleella hävittäjän päälle jähmettyneen Nui-Kralhin eteen. Helpotuksen lamauttavan aallon hitaasti jättäessä kenraalikapteenin merkillisen ruumiin, hän kurotti kätensä toan ympärille ja kolautti silmät suljettuina otsansa vasten naisen naamiota. Toa Niz vastasi eleeseen sulkemalla omat silmänsä ja lyhyen hetken he ainoastaan seisoivat hiljaa tulimeren edessä toisiaan pidellen.
Kun Nui-Kralhi lopulta irroitti itsensä toasta, hän pysähtyi hetkeksi vain tuijottamaan tämän kasvoja. Sitten hän katsoi alaspäin. Kärsineestä puvustaan huolimatta tämä näytti olevan fyysisesti kunnossa.
”Kun kuulin, mitä oli tapahtunut… raportti ei kertonut olitko…”
”Täysin kunnossa”, Niz keskeytti puolisonsa murheellisen selityksen. ”Olen aivan kunnossa.”
Vieno virne nousi sileille kasvoille hopeisen Mirun suurikokoisen, suun peittävän panssarin takana. Nui-Kralhi nyökkäsi hiljaa ja irroitti viimein kätensä Nizin ympäriltä. Toan tulesta ja tappurasta tummentunut asuste alkoi hulmuamaan mereltä kantautuvan väkevän ja kuuman tuulen tarttuessa siihen.
”Entä… muut?” Nui-Kralhi sai lopulta kysytyksi. Siihen Niz ei osannut kuitenkaan vastata enää yhtä itsevarmaan sävyyn.
”Boki on kuollut… ja puolet Nurukanin väestä yhä jossain Coliseumin romahtaneen puoliskon alla”, Niz sai lopulta sanottua haukattuaan täristen henkeä lauseensa puolivälissä. ”Lhikan ja Mexxi saapuivat viimeisellä hetkellä. Ilman heitä…”
Ja Nui-Kralhi ymmärsi. Toan ei tarvinnut jatkaa lausetta loppuun.
”Kuka kertoo Asonaille?” mirukasvo huokaisi ääneen. Etelän aavikoiden toat olivat aina olleet erottamattomia. Nui-Kralhi ei edes osannut kuvitella, miten karmaiseva uutinen Bokin menettäminen tämän veljelle olisi.
”Naho”, Niz mutisi. ”Hän vie toisen ja kolmannen armeijakunnan takaisin Ga-Metruun ja yrittää saada loput siviilit turvaan… jos siellä on enää ketään jäljellä.”
Nui-Kralhi nyökkäsi. Toa Nahon järkkymätön päättäväisyys oli harvoja asioita, joihin hän luotti ilman epäilyksen häivääkään.
Hetken aikaa molemmat romun päälle kavunneet tuijottivat toisiaan hiljaa sekä kaatuneita kunnioittaen että toistensa elossaoloa arvostaen. Tänä aikana Niz viimein havahtui siihen, mitä Nui-Kralhin takana tapahtui. Loputtomat aaltoilevat liekit lumosivat hänet samalla tavalla, kuin ne olivat lumonneet taivaskoneestaan laskeutuneen kenraalikapteeninkin.
”Se on siis totta…” Niz haukkoi henkeään. ”Saarto on viimein murrettu.”
”Xialaiset ilmoittivat tunti sitten vetäytyvänsä sodasta”, Nui-Kralhi vahvisti. ”Voimme saada lisäjoukkoja, resursseja…”
”… uutisia.” Niz täydensi huojentuneena. ”Emme ole kuulleet muusta maailmasta kuukausiin.”
”Varjotun korttitalo alkaa luhistua”, Nui-Kralhi huokaisi. Tämän äänestä paistoi paljon enemmän murhetta, kuin tällaisen voiton jälkeen olisi kuulunut. Niz kuitenkin tunsi puolisonsa aivan liian hyvin. Hänen läpitunkeva katseensa pureutui Nui-Kralhiin voimalla. Hopeahaarniskainen mies asteli vaimonsa rinnalle romun reunalle ja jäi itsekin taas tuijottamaan liekkimeren vellomista.
”Tuhansia kuollut. Meren pohjassa, liekkien keskellä… täällä rantahietikossa.”
Niz ei tiennyt, kuinka vastata, joten hän ei edes yrittänyt. Hän antoi miehen puhua, itselleen tyypillisellä, hieman verkkaisella tyylillään.
”Kuinka monen heistä luulet olleen täällä, koska he haluavat tämän saaren? Ja kuinka moni oli täällä vain, koska heitä… käskettiin?” Nui-Kralhi jatkoi. Niz puri hammasta tiukkaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen keinotekoinen kumppaninsa pohti asiaa.
”Minä lähetin heidät kuolemaan. Minun käskyni”, hän sitten kuitenkin jatkoi eikä edes antanut Nizin vastata hänen kysymyksiinsä ääneen. ”Mutta minkä vuoksi? Tämän saarenko? Enhän minä edes tiedä onko tämä paikka oikeasti kotini.”
Tavallisesti tämä olisi ollut se hetki, kun Niz olisi yrittänyt jollain tapaa lohduttaa aviomiestään. Hän olisi muistuttanut häntä kaikista hyvistä hetkistä saarella ennen sotaa, ehdottanut vapaaillan anomista tai vaikka paria lasillista Herran viinikätköstä. Mutta tällä kertaa, liekkimeren edessä, hän ei enää osannut. Hän ei tiennyt enää itsekään, kuinka perustella heidän ympärillään käytävää hulluutta. Siitäkin syystä se, mitä Nui-Kralhi seuraavaksi sanoi, yllätti hänet perusteellisesti.
”Mutta minä ymmärrän nyt. En minä taistele oman kotini puolesta… vaan sinun… ja vaikka hän ei sitä vielä välttämättä itse ymmärrä, Xenin kodin.”
Kaksikon katseet kääntyivät verenpunaisesta loimusta takaisin kohti toisiaan. Nui-Kralhin maskin alle oli levinnyt vaivaantunut hymy, johon Niz ei lainkaan tiennyt, kuinka reagoida.
”Mutta tämä on yhtä paljon sinun kotisi”, veden toa yritti selittää, mutta tiesi itsekin, että kodin konsepti merkitsi hyvin vähän sen hävityksen äärellä, missä he parhaillaan seisoivat. Voiton jäljiltä tai ei.
”Miksi se ei tunnu siltä?” Nui-Kralhi kysyi murheellisena. Ja Niz tiesi täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Samalla tapaa kuin niinä kaikkina kertoina, kun mirukasvo oli pysähtynyt tuntikausiksi tuijottamaan milloin minkäkin Onu-Metrulaisen kompleksin seiniä, ainoana selityksenään se, ettei hän tuntenut olevansa kukaan. Tai mitään.
Veden toa oli pitkän ajan elämästään yrittänyt ymmärtää taianomaisia pyöreitä esineitä, jotka Ficus oli heille lahjaksi suonut. Nui-Kralhi oli ainoa, joka ei tuntenut omaansa osaksi itseään. Aina silloin tällöin Mustan Käden kenraalikapteeni vajosi omiin ajatuksiinsa ja heräsi niistä ainoastaan entistä enemmän kateissa. Hänen sanansa olivat jääneet kummittelemaan Nizin päähän. ”Kuka minä olen?” Nui-Kralhi oli kysynyt. Eikä Nizillä ollut vastausta. Hän ei koskaan osannut tarjota muuta kuin lohduttavia sanoja.
Mutta tällä kertaa hämmennyksen sijasta miehen olemuksesta huokui myös ymmärrystä. Kuin jokin heidän edessään aukeavassa helvetissä olisi tarjonnut hänelle vastauksia. Kenraalikapteeni ei edes odottanut Niziltä vastausta. Hän tiesi itsekin sen valtavan painon, minkä sota oli heidän päälleen laskenut. Sen ensimmäinen oire oli yleensä sanojen puute. Veden toan lempeä katse oli ainoa asia, mitä Nui-Kralhi edes osasi kaivata.
”Minä asetuin jo siihen punaiseen telttaan tuonne törmän taakse”, Niz lopulta rikkoi merkillisen hiljaisuuden. ”Tule sinne levolle, kun olet… valmis.”
Nui-Kralhi hymyili ja nyökkäsi hänelle silmää iskevälle, poskiltaan punastuneelle veden toalle. Hän jäi seuraamaan, kun vaikeita kysymyksiä pakeneva rurukasvo kapusi alas ja lähti määrätietoisesti marssimaan kohti vahkeja parveilevaa väliaikaista satamaa. Toan kadottua näköpiiristä hän kuitenkin istui taas alas ja jatkoi liekkimeren tuijottamista. Huolimatta siitä, kuinka monta elämää se oli nielaissut, se syystä tai toisesta rauhoitti häntä.
Hänen ajatuksensa olivat yhä levottomat, mutta Nizin näkeminen sai hänet hieman levollisemmaksi. Nui-Kralhin ajatukset harhailivat jo elämänsä toiseen kiintopisteeseen. Onu-Metrun sydänmailla häntä odottaisi nuori konetyttö, joka haluaisi varmasti kuulla tarinan siitä, mitä Kohiki-Salmella oli tapahtunut. Tarinan siitä, kuinka hänen kotinsa olisi pian taas vapaa sodasta ja hävityksestä.
Se liekkimeri ja se nimenomainen kevätaamu vieraili Nui-Kralhin ajatuksissa yhä useammin ja useammin. Juuri nyt se piirtyi hänen mielikuviinsa terävämpänä, kuin vuosiin. Punainen polttava massa olisi ollut paljon rauhoittavampi näky, kuin Nascoston metallinen, kulunut seinä. Seinä, jota Killjoy oli tuijottanut jo ikuisuuksilta tuntuneen ajan.
Kevyt, ystävällismielinen potkaisu kolahti lattialla istuvaa kenraalia kylkeen. Harmaat, karrelle palaneet kasvot nostivat katseensa vihreään selakhiin, joka tuijotti häntä huolestuneena. Keskimmäinen Breznikovan siskoksista oli seisonut huoneessa jo ainakin minuutin, mutta ajatuksiinsa uppoutunut Killjoy oli onnistunut sulkemaan tämän saapumisen täysin mielestään.
”Hei, oletko kunnossa?” naisen huolestunut ääni tivasi nyt jo kolmatta kertaa. Haarniskastaan melkein kokonaan riisutun Killjoyn katse harhaili hetken siinä paljaassa seinässä, mitä hän oli jo ties kuinka kauan ehtinyt tuijottaa. Sitten hän hieraisi kasvojaan hieman enemmän panssarilevyjä omistavalla kädellään ja nousi hitaasti ja vaivalloisesti pystyyn. Hänen jalkanivelensä olivat yhä jähmeät tarkoituksettoman uintireissunsa jäljiltä. Brez seurasi kärsivällisesti puhtinsa menettäneen Killjoyn toimia yhä vastausta odottaen.
”Väsynyt vain”, Killjoy sen lopulta selakhille tarjosi. ”Joko muut ovat paikalla?”
Selakhi olisi tahtonut pitää keskustelunaiheen kenraalin vakavassa terveydentilassa, mutta keinotekoisesti paranneltujen silmien kylmä katse sai hänet lopulta taipumaan.
”Nuorin on yhä Xialla, mutta emme jää odottamaan. Isosisko on kutsunut kaikki koolle.”
Killjoy murahti hyväksyvästi ja marssi pienikokoisen huoneen ainoalle huonekalulle, pienelle metalliselle pöydälle, jonka päällä odotti ainoastaan hänen kypäränsä. Brezin huomio kiinnittyi kenraalin paljaisiin raajoihin, joiden sisältä pystyi näkemään sekä servojen nopean liikkeen että johtojen loputtoman meren. Tarkkaan katsomalla saattoi myös nähdä Killjoyn viimeisien omien lihaksien supistelua, kun kypärä upposi peittämään hänen kasvojaan. Selakhi irvisti, peitti sen nopeasti ettei Killjoy sitä huomaisi ja lähti jo marssimaan edeltä kohti kokoushuonetta kenraalin raskaat askeleet kannoillaan.
”Kenraali Killjoy. Kolmekymmentä minuuttia KAL-haarniska viiden testiajoon hangaarissa… kaksi”, kaikui selvästi shasaalin lausuma kuulutus Nascoston käytävillä. Kypäräpäinen tuhontuoja hymähti tyytyväisenä Breznikovan takana. Hän oli tuntenut olonsa alastomaksi jo tarpeeksi pitkään.
”Toivottavasti Miksu ei ole aiheuttanut heille liikaa harmia”, Killjoy vastasi ja vilkaisi samalla vaistomaisesti rannettaan, jossa oli nyt vain ammottava aukko siinä, missä Miksu yleensä asusti. Hänellä oli vaikeuksia myöntää itselleenkin, kuinka merkilliseltä pienen lihaotuksen puuttuminen tuntui.
Nascoston käytävät ja niiden ikkunoista paljastuvat useat hangaarit ja työpajat olivat vilkkaampia kuin koskaan aikaisemmin. Kaikkialle, minne vilkaisikaan, joku oli täydessä työn touhussa. Hangaarissa numero yksi oli useita työryhmiä valmistelemassa Xialta ostettuja hävittäjiä testilentoja varten samalla, kun käytävällä Breziä ja Killjoyta käveli vastaan kaksi skakdia, jotka kantoivat ilmiselvää, hohtelevaa KAL-metallia saaren perällä sijaitsevalle työpajalle. Yhden taukohuoneen ohi kulkiessaan saattoi myös kuulla kovaäänistä kiroilua, joka lähti vastikään hankitun palkkasoturijoukon huoltohetken keskeltä.
Tunnelma oli pitkälti samanlainen, kuin Metru Nuilla käskynjakojen aikaan. Tunnelma oli odottava, hermostunut, mutta työtä tehtiin vaikuttavalla teholla. Brez, joka ei eläessään ollut sotatilaa kokenut, piti tilannetta lähinnä jännittävänä. Killjoyn selkäpiihin taas oli palannut tyhjyyden tunne, jonka hän Klaanissa vietettyjen vuosien aikana oli miltei ehtinyt unohtaa. Nyt se oli kuitenkin tehnyt paluun. Sodan löyhkä konkretisoitui päivä päivältä voimakkaampana.
”Joko aderidonialaiset ovat saapuneet?” Killjoy tiedusteli samalla, kun kaksikko ohitti pajan, jossa kaksi Nynrah-haamua työskenteli epäkäytännöllisen suuren taistelupuvun kimpussa. Kenraali halusi siirtää murheelliset ajatuksensa syrjään ja keskittyä jo olennaiseen.
”Piakkoin”, Brez vahvisti. ”Pyysimme tekemään pienen kiertolenkin. Meidän piti raivata heille isompi laskeutumisalue. ’Majuri’ on saanut pari alusta lisää kokoelmiinsa sitten viime näkemän.
Tieto Nascoston kaukaa etelästä saapuvien liittolaisten vahvuudesta rauhoitti Killjoyta hieman. Se tunne alkoi kuitenkin valumaan hukkaan hyvin nopeasti, kun he selakhin kanssa viimein saapuivat hangaariin numero kolme. Keskelle suurta, rautaista ja avonaista tilaa rakennettu kokoustila oli sekin purkutuomion alla. Lastauskävelijöiden puikoissa puuhaavat matoranit siirsivät jo irtaimistoa syrjään ja niiden tilalle valmisteltiin sekä aderidonialaisia että muita palkkasotureita varten pystytettäviä parakkeja.
Keskellä hangaaria oli kuitenkin vielä verkkoon kytketty hologrammipöytä sekä mitä merkillisin lajitelma olentoja, jotka tutkivat siltä digitaalista karttaa jonkinlaisesta saaresta. Vanhin Breznikova, leuka yhä vammansa vuoksi sidottuna, nosti katseensa ensimmäisenä saapujiin. Sivummalla seisova, oranssiin kaapuun itsensä tiukasti kietonut selakhivanhus sen sijaan vain tuhahti penseästi. Curuvarin takana seisoi, kuin vartiossa, kaksi niin perusteellisesti mustiin siteisiin kiedottua olentoa, että näiden lajista ei edes kannattanut lähteä tekemään päätelmiä. He kuitenkin suostuivat jopa nyökkäämään Killjoylle, joka asettautui nojaamaan vasten pöytää.
Hänen vieressään seisoi kädet ristissä karttaa intensiivisesti tuijottaen pöydän merkillisin otus. Violettimusta ankkakapteeni tervehti saapunutta kaksikkoa pöydästä kaikkein pirteimmin. Killjoy tervehti Sparkia takaisin, ja pohti samalla mielessään, millaisen neuvottelun Brezit olivat onnistuneet merenalaisen kansan kanssa käymään. Slizerien lisääminen Nascoston riveihin oli ollut suorastaan hämmentävän kivuntonta.
”Me arvioimme pyyntösi, kenraali”, vanhin siskoksista avasi kokouksen sen enempää johdattelematta. Selakhin sävy oli paljon virallisempi, kuin sen olisi Killjoyn seurassa todellisuudessa tarvinnut olla. Kralhi oli melko varma, että Curuvarin läsnäolo oli siihen suurin syypää.
”Ja minä toivon, että sinä ymmärrät tilanteemme. Aderidonialaiset saapuvat tänään ja nuorin ilmoitti juuri tehneensä kontaktin Xialla. Me olemme valmisteluissa vain muutaman päivän päässä Taras-Silin invaasion aloittamisesta”, Brez jatkoi.
Keskimmäinen siskoksista tajusi viimein, että Taras-Sil oli se nimenomainen saari, jonka karttaa Spark yhä intensiivisesti tuijotteli. Selakhian entisillä sydänmailla sijaitseva saari oli ilmakuvien perusteella huomattavasti vankemmin linnoitettu, kuin kukaan oli osannut arvata. Sen alapuolella kulkevaan tunneliverkostoon soluttautuminen ei olisi mahdollista ilman sotilaallista yhteenottoa saarta puolustavien voimien kanssa.
”Lienee vain monimutkainen tapa ilmaista, että ette aio vastata Ficuksen uhkaan pohjoisessa”, Killjoy vastasi vanhimman selitykseen hampaat kirskuen. ”Vaikka meillä olisi kaikkien aikojen mahdollisuus katkaista käärmeeltä pää sen hännän murjomisen sijasta.”
”Käärmeen, joka kasvattaa uuden pään vanhan tilalle. Sinä sanoit sen itsekin. Purifier voitetaan lyömällä hänen infrastruktuurinsa. Meidän on täysin turha jahdata sellaista, jota emme konkreettisesti voi tappaa”, Brez huokaisi.
Tummanpuhuvat otukset Curuvarin takana nyökyttelivät myöntävästi. Killjoy taas oli loputtoman tyytyväinen siihen, että hän laittoi kypärän päähänsä ennen kokoukseen osallistumista. Kukaan ei pystynyt näkemään sitä, kuinka pahasti hän kiehui sen alla, vaikkakin selakhisiskoksista keskimmäinen tunnisti sen jo pelkästään hänen äänestään.
”Kyse ei ole vain Ficuksesta”, Killjoy hengitti syvään ja yritti jatkaa taivutteluaan. ”Hän on liittoutunut makuta Abzumon kanssa. Uhka, johon meidän on suhtauduttava vakavasti. Jos meillä on mahdollisuus päättää se liittouma ennen kuin se alkaa sikiämään uusia ong-”
”Minusta kuulostaa, että arvon herra Kralhi välittää Suuresta Kaupungista ainoastaan henkilökohtaisista syistä”, selakhivanhus keskeytti tylysti liikkumattoman maskinsa takaa.
Killjoy käänsi turhautuneena katseensa Curuvariin, joka ei edes suonut puhua suoraan hänelle itselleen, vaan oli kohdistanut sanansa ainoastaan kokousta vetävälle oppityttärelleen.
”Vai eikö muka ole paikkansapitävää tietoa, että ’tyttäresi’ elää yhä Onu-Metrussa? On ilmiselvää, että olet kääntämässä huomiomme pohjoiseen hänen turvallisuutensa vuoksi… vastoin tehtävämme prioriteetteja.”
Tylyn selakhiukon asenne sai Killjoyn kuvainnollisen veren kiehumaan. Ainoastaan keskimmäisen Breznikovan tiukka puristus hänen käsivarressaan esti kenraalia harppomasta väkivaltaisesti Curuvarin eteen. Kralhi vilkaisi taakseen ja siellä häntä tervehtivät ainoastaan Brezin anelevat silmät, sekä hieman sivummalla Sparkin hämmentynyt katse.
”Killjoy… meidän on myös otettava huomioon mahdollisuus, että tämä on täsmälleen, mitä Purifier tahtoisi meidän tekevän. Houkutella meidät paikalle ja anastaa viimeinen arkkikrana suoraan rinnastasi. En epäile hetkeäkään etteikö… öh… Lihaäidin antama tieto olisi paikkansapitävää, mutta kai sinäkin osaat haistaa ansan?” vanhin siskoksista otti sovittelevamman äänensävyn käyttöönsä.
Spark ei vieläkään sanonut sanaakaan. Sykkivä, kasaan puristettu massa violetin haarniskan sisällä ainoastaan tarkkaili Killjoyn reaktiota. Kenraalin pään sisällä hammasrattaat raksuttivat kuumeisesti, eikä syypää tällä kertaa edes ollut lihaverkon kruunaamaton valkoinen kunigatar.
”Hyvä on”, hän lopulta päätyi myöntymään, suurimman osan keskustelijoista ihmetykseksi. ”Lähden sitten yksin.”
Ennen kuin kumpikaan Brezeistä ehti älähtää vastalausetta, oli kenraali lähtenyt jo päättäväisesti marssimaan ulos kokoustilasta kohti suljetumpaa kommunikaatiohuonetta. Jos Nascostosta ei ollut hänelle mitään hyötyä, hän hankkisi apua jostain muualta. Ja niinkin paljon kuin hän vihasi ainokaiseksi jäävää vaihtoehtoaan, ajatus Xenistä kahden karseimman kourissa sumensi hänen arviointikykyään tarpeeksi tarttuakseen mahdollisuuteen.
Curuvar tuhahti taas tyytymättömästi keräten kuitenkin tällä kertaa paheksuvia katseilta myös oppilailtaan. Kumpikaan näistä ei tohtinut vastustaa ääneen oppi-isänsä järkkymätöntä kantaa, mutta molemmat sisimmässään ymmärsivät, mistä Killjoyn ärtymys kumpusi. He molemmat myös tiesivät täsmälleen, minne kenraali aikoi soittaa seuraavaksi.
Kommunikaatiohuoneen ovi sulkeutui Killjoyn perästä ja siitä aiheutuva kolahdus jäi kaikumaan käytävälle hänen taakseen. Panssarilevyttömillä sormillaan hän käynnisti huoneen lukemattomista näytöistä ainoastaan kolme suoraan komentopaneelin edessä sijaitsevaa. Hän ei edes vaivautunut lisäämään huoneen valaistusta. Hän vain tahtoi saada toivomansa yhteyden auki niin nopeasti kuin vain suinkin oli mahdollista.
Äänikanavat aukesivat muutamalla liukusäätimellä ja salaus yhdellä napinpainalluksella. Sitten tarvitsi ainoastaan muodostaa yhteys. Kralhi jäi tuijottamaan ruutuja kärsimättömänä siitäkin huolimatta, ettei hän koskaan edes keskustellut ”hyväntekijänsä” kanssa videoyhteyden kera. Hän kuitenkin oletti, että linjan toisessa päässä haluttiin nähdä hänet.
Muutos aiempaan hiljaisuuteen oli vain hiuksenhieno, kun pieni vihreä valo syttyi näytön alaosassa ja ilmoille tuli uusi vaimea kohina. Hyväntekijä oli linjoilla. Kenraalin kärsivällisyydelle aivan liian pitkän ajan tämä vain katseli häntä kameroiden kautta, kunnes alkoi puhua. Sama, aiemmilta kerroilta tuttu äänenmuunnin häivytti äänestä kaiken mahdollisen tunnistettavuuden.
“Nui-Kralhi”, matala ääni vaimean särinän takaa kaikui. “Onko jälleen aika vastavuoroisuudelle?”
”Abzumo ja Ficus ovat Metru Nuilla”, Killjoy ähkäisi hetkeksikään Hyväntekijän mukavuuksiin tarttumatta. ”Olen jo tekemässä lähtöä. En tiedä, kuinka paljon meillä on enää aikaa.”
Yksi pimeänä olevista näytöistä värähti päälle ilman Killjoyn erillistä komentoa. Rakeinen, epäselvä, kolmion muotoisista pikseleistä koostuva kuva piirtyi sille rivi kerrallaan. Kesti hetki, ennen kuin Killjoy hahmotti, mistä päin Metru Nuita kuva tuli. Haalea onumetrulainen autiomaamaisema oli tuttu hänelle sodanaikaisista harjoituksista ja asetesteistä. Tutun maiseman rikkoi kuitenkin jotain vierasta: purppuran sävyissä hehkuva monikulmio, joka rikkoi kaikkea sitä, miten hän ymmärsi geometrian toimivan. Kauhistuttava, luontoa pilkkaava alus lähestyi äänettömästi maanpintaa.
“Odottelinkin, milloin päättäisit ottaa yhteyttä”, ääni näyttöjen takaa sanoi. “Arvioideni mukaan sinulla on… tunteja.”
”Sinä tiesit…” Killjoy kiristeli hampaitaan. Hänen olisi tehnyt valtavasti mieli räjähtää pelkästä ajatuksesta, että hänelle ei oltu kerrottu asiasta aiemmin. Hän kuitenkin päätyi nielemään ylpeytensä, sillä Hyväntekijän lausunto piti mitä todennäköisimmin paikkansa. Meren äidin varoittavat sanat kaikuivat yhä hänen kallossaan.
”Miksu valmistelee uutta pukua”, Killjoy sitten kuitenkin jatkoi. ”Mutta Brezit ovat kiireisiä Taras-Silin iskun suunnittelussa. Joudun lähtemään yksin.”
Killjoy lopetti lauseensa hyvin äkkinäisesti. Hän toivoi, että tämä olisi tarpeeksi, jotta keskustelun toisessa päässä ymmärrettäisiin hänen yhteydenottonsa syy.
“Ei ole minun paikkani arvostella valintojasi, kenraali”, ääni sanoi, “mutta ymmärrät varmasti, kuinka auttamattoman alivoimainen olet tässä taistelussa. Ja sillä, että pidän sinusta henkilökohtaisesti, ei ole mitään väliä silloin, kun olet heittäytymässä näin vastuuttomasti hain kitaan.”
Kuva näytöllä välähti rakeisesti. Kuvakulma vaihtui. Erämaan yllä leijuvan rakennelman muodossa ei ollut toiselta puolelta yhtään enempää järkeä.
“Nui-Kralhi, minä haluan, että sanot minulle suoraan, mitä haluat minulta.”
Killjoy joutui vasten tahtoaan miettimään sanojaan tarkkaan. Hänen sormensa naputtivat komentolaudan reunaa hyvän tovin ennen kuin hän sai suunsa taas avattua.
”Kun minä silloin kumppanuutemme alussa toimitin sinulle ne kartat Metru Nuin ja Xian välisistä salakaupan reiteistä, minä toivon että sinä toimitit niiden avulla pohjoiseen jotain hyödyllistä. Ja nyt minä toivon, että siellä olisi jäljellä jotain jolla olisi… tulivoimaa. Sellaista tulivoimaa, jolla tapetaan kaksi kuolematonta.”
Äänenmuuntimen takaa tulevasta naurahduksesta oli mahdoton päätellä, kuinka tahdonalainen se oli.
“Kenraali hyvä… voin vakuuttaa, että en siirtänyt kaikkea tulivoimaani pois saarelta nykyisen poikkeustilan alkaessa. Legendojen Kaupungissa on meneillään mielenkiintoisin aika sitten sodan, ja poispäin katsominen olisi amatöörimäistä. Katseleminen ja toimiminen ovat kuitenkin kaksi hyvin eri asiaa. Jos aion suunnata aseeni kohti makutaa, tahdon sinun tietävän, että sillä on hinta.”
Ääni piti jälleen harkitsevan tauon, ja mielessään Killjoy tunsi jäljellä olevien minuuttien hiipuvan.
“Otan vapauden nimetä sen myöhemmin. Pyydät minua tekemään siirron, joka tekee minusta suoran osan konfliktiasi. Jos jäät henkiin, olet velkaa minulle… enemmän kuin koskaan aiemmin.”
”Jos jään henkiin”, Killjoy maiskutteli yrittäen samalla siirtää syrjään murheet Hyväntekijän vääjäämättömän kuuloisesta linjasta. ”Kun muotoilet sen noin, saat sen kuulostamaan enemmän uhkapeliltä sinulle, kuin minulle.”
Killjoy käänsi huomionsa hetkeksi rannetietokoneeseensa, johon Miksu oli juuri siirtänyt laskelmia kralhin pyynnöstä. Niiden perusteella yksi hänen merkillisimmistä suunnitelmistaan saattaisi olla mahdollista toteuttaa. Tieto siitä sai Killjoyn kuitenkin entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että Hyväntekijä oli hänen ainoa varteenotettava oljenkortensa.
”Hyvä on”, Killjoy lopulta myöntyi. ”Millaista kalustoa saan odottaa?”
“Saat kaksi”, ääni sanoi, “ja se saa olosuhteesi ja hiipuvan ajan huomioiden riittää. Enkä aio valitettavasti määrätä ainuttakaan suoraa siirtoa ennen kuin olet paikalla.”
”Se saa riittää”, Killjoy myöntyi, vaikka olikin mielessään toivonut mieluummin kahta tuhatta.
”Tavataan… täällä”, Killjoy rullasi virtuaalikartalla pisteeseen Onu-Metrun joutomaan laidalla. ”Väkesi voi käyttää Mangaikaartin vanhoja huoltotunneleita. Sisäänkäynti on noin viisi klikkiä Vanhan Onun asemasta pohjoiseen. Metallinen kiekko kiveyksessä. Helppo huomata, vaikea saada auki, mutta sitä kautta pystymme liikkumaan melko pitkälle huomaamatta.”
“Välitän komennon. Sinun onnesi on, että meriportista kaupunkiin livahtaminen ei ole ollut vuosisatoihin niin helppoa kuin näinä päivinä. Toisaalta… se oli myös makuta Abzumon onni.”
”En yhtään ihmettelisi, jos poistumisemme muuttuisi jo hankalaksi”, Killjoy nosti taas katseensa rannetietokoneestaan. ”Dume on varpaillaan ja hyvästä syystä. Jos näen tilaisuuden, minä nappaan Xenin ja hankin hänet pois saarelta. Oletan, että sinun väkesi löytää itse tavan vetäytyä alta pois, jos Metru Nuin suojelusväki alkaa vastustamaan?”
“Se ei ole sinun huolenaiheesi”, ääni sanoi. “Nui-Kralhi, suosittelen että tässä vaiheessa huolehdit vain omasta lapsestasi.”
Killjoy murahti myöntävästi. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli kiittää, mutta kalvava ajatus hänen takaraivossaan kuitenkin esti sen. Hän ei ollut lainkaan varma, olisiko hänen hyväntekijänsä oikeasti sellaista sorttia, jolle kannatti osoittaa kiitollisuutta.
”Selvä”, kralhi vahvisti. ”Täydelläkin syötöllä lentoon menee ainakin viisi tuntia Metru Nuin ilmatilaan ja ylimääräinen tunti jos joudun väistämään Le-Metrun ilmapuolustuksen. Emme voi kuin toivoa, että vihollinen ei ole vielä iskuvalmis.”
“Aion nyt sulkea tämän yhteyden”, Hyväntekijä sanoi. “Jos selviydyt hengissä, luotan siihen, että lähestyt minua uudestaan.”
Ennen kuin Killjoy ehti edes muodostaa minkäänlaista vastausta päässään, kohina vaimeni tyhjyyteen ja vihreä valo ruudun alanurkassa sammui. Se, mitä Hyväntekijä ei kuitenkaan sulkenut, oli toisella näytöllä rätisevä lähetys Onu-Metrun erämaalta. Hirvittävän, silmiä hämäävän geometrisen kappaleen liikehdinnästä ja olemuksesta oli täysin mahdoton sanoa, kuinka suuri se oli, kuinka kaukana se oli ja kuinka nopeasti se liikkui.
Mutta se liikkui joka sekunti.
”Kenraali Killjoy. Kymmenen minuuttia KAL-haarniska viiden testiajoon hangaarissa kaksi”, kuului uusin kuulutus. Hangaari kaksi oli kommunikaatiohuoneesta ainoastaan muutaman käännöksen päässä, joten Killjoy ei vastustellut, kun leukaansa puristava selakhinainen marssi häntä vastaan käytävän päässä ja viittoili tätä tyhjään huoneeseen käytävän varrelta.
Huoneeseen astuessaan hän sai huomata, että kyseessä oli yksi Nascoston harvoja ikkunallisista huoneista. Tumman lasin läpi aukesi näkymä saaren pinnalle, jossa oli aivan hetkiä sitten alkanut tapahtumaan. Vanhin selakhisiskoksista oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja seurasi, kuinka etelämanterelaista tekoa olevia harmaita ilmalaivoja laskeutui saaren pinnalle toinen toistensa perässä. Sivummalla kiisi myös vaaleanvihreä hahmo kaksi merkkivaloa käsissään. Keskimmäinen Brez oli heti viestin saatuaan lähtenyt ohjaamaan lentureiden laskeutumista.
Killjoy astui Brezin rinnalle ja vilkaisi tämän sidottua leukaa. Metorakkin lohkaisema palanen oli ollut paljon suurempi, kuin hän oli alunperin odottanut. Vammaansa nähden selakhi puhui erinomaisesti, mutta Killjoy tiesi, että sen täytyi olla myös suunnattoman kivuliasta.
”Älä välitä vanhuksesta. Hänen katseesa on ainoastaan edeltäjiensä saaren takaisin valloittamisessa. Hän ei ymmärrä mitään… suojeluvietistä”, Brez muotoili välillisen anteeksipyyntönsä. Killjoy tuijotti yhä selakhin vammaa, mutta ”Hyväntekijän” myöntämä apu oli saanut hänet jo rauhoittumaan hieman. Hän murahti hyväksyvästi selakhin kommentille ja käänsi viimein itsekin katseensa ulkona tapahtuvaan aderidonialaisten saapumiseen.
”Minä ymmärrän”, Brez myönsi. ”Tekisin saman, jos jompikumpi heistä olisi vaarassa.”
Selakhin katse seurasi omaa nuorempaa siskoaan, joka viittoili seuraavaa ilma-alusta laskeutumaan saaren oikealle, kivikkoisemmalle puolelle.
”Yhteistyökumppanimme lähettää apuvoimia”, Killjoy lopulta paljasti. Brez virnisti näkyvästi, mutta katui reaktiotaan vihlovan kivun rangaistessa häntä siitä.
”Hyvä. Et näytä itse kovin taistelukuntoiselta”, selakhi huomioi. Killjoyn tila oli ilmiselvästi huonompi kuin aikoihin. Mekaaninen keho ja mereen selittämättömästi päätyminen eivät olleet millään tasolla yhteensopivia toimintoja.
”Testaamme Miksun kanssa jotain uutta”, kenraali myönsi. ”Minulla on vielä pari ässää hihassani.”
”Kuten odottaa saattaa, Nui-Kralhi”, vanhin Brez kiusoitteli itselleen hyvin epätyypilliseen tapaan. Hänen äänestään kuitenkin kuuli, että hän oli vetänyt Killjoyn sivuun jostain muusta syystä, kuin Metru Nuin tilannetta jauhaakseen. Brez myös tiesi, että Killjoy seisoi paikalla ainoastaan odottamassa, että tämä pääsisi asiaan.
”En koskaan kysynyt, koska en kuvitellut haluavani tietää yksityiskohtia…” Brez sitten aloitti. Ja Killjoy kuunteli.
”Mutta kuinka… kuinka isosisko oikein kuoli?”
Killjoy hätkähti. Yksikään kolmesta sisaruksesta ei ollut hänen läsnäolonsa aikana suostunut nostamaan aihetta esille. Kenraali oli aina olettanut asiaa liian herkäksi, mutta nyt sisaruksista vanhin, tai vanhin yhä elossa, oli kysynyt sitä ilman epävarmuuden häivääkään.
”Niz löysi hänet”, Killjoy muisteli päivää, jonka hän olisi mielellään ollut valmis unohtamaan. ”Hän oli viimeisillä voimillaan raahannut itsensä ulos ajoneuvosta, johon Ficus oli hänet surmannut. Repinyt kuulan suoraan ulos hänen rinnastaan.”
Brez kuunteli ilmeenkään värähtämättä. Sisaruksista vanhimpana ja vastuuta eniten kantavana hänellä ei ollut oikeutta murtua. Ei ainakaan omasta mielestään.
”Oli surmannut Migohin vain muutamaa päivää aikaisemmin”, Killjoy muisteli Ficuksen näennäisesti nopeasti tapahtunutta vajoamista hulluuteen. ”Niz löysi hänet vasta sen jälkeen, kun hän oli ehtinyt tekemään Nurukanille jotain peruuttamatonta…”
Brezin katse oli nyt nauliintunut ensimmäisestä, suurimmasta ilma-aluksesta ulos purkautuneeseen, maastokuvioisiin haarniskoihin pukeutuneiden titaanien vanaan. Ja erityisesti jonon keulassa marssivaan sinibarettiseen mieheen, joka oli rynnännyt tervehtimään keskimmäistä Breznikovaa halaamalla tätä epäkäytännöllisesti korkeuksistaan.
Killjoykin tunnisti miehen, joskin ainoastaan maineeltaan. Hän oli huomaamattaan pysäyttänyt tarinansa tämän huomion tehdäkseen. Hetken keskeytti kuitenkin jälleen uusi kuulutus, jota puhuva shasaali odotti Killjoyta jo hangaariin kaksi. Lähdön hetki alkoi olla jo käsillä.
”Minä en yleensä anna valtaa kostolle”, Brez reagoi viimein pitäen katseensa kuitenkin tiukasti sinibarettisessa titaanissa, joka joukkoineen alkoi siirtymään Nascoston saaren sisäpuolelle.
”Mutta jos Ficus todella on siellä… tapa hänet.”
Kralhin ja selakhin katseet kohtasivat, näistä ensimmäisen ollessa jo tekemässä lähtöä.
”Tapa hänet kerran meidän kaikkien puolesta”, Brez tarkensi. Ja vaikka hän ei sitä nähnyt, hän tiesi, että Killjoyn kypärän takana virnuiltiin omahyväisesti.
Kenraalin raskaat askeleet kolistelivat jo käytävän toisessa päässä, kun Brez havahtui tajutessaan jotain tärkeää. Selakhi ryntäsi vielä huoneen avoimelle ovelle ja huusi kaikella voimallaan Killjoyn perään.
”Onnea matkaan! Toivottavasti Xen on kunnossa!”
Selakhi huojentui kuullessaan askeleisen pysähtyvän. Ne säilyivät hetken paikallaan merkiksi siitä, että Brezin jäähyväiset olivat tulleet perille ja jatkoivat sitten määrätietoisesti hangaariin kaksi. Selakhinainen sen sijaan käänsi katseensa hetkeksi taas ikkunaan, mutta barettipäinen titaani komppanioineen oli jo kadonnut näkyvistä. Sen havaittuaan hänkin lähti reippaasti harppomaan pitkin Nascoston pitkiä, karuja käytäviä. Hän ei ollut nähnyt aderidonialaista ystäväänsä kuukausiin ja hän oli odottanut tätä jälleennäkemistä enemmän, kuin mitään muuta…
Hangaarissa numero kaksi kärsimätön, öljyn ja lian tahrima shasaali viittoili jo Killjoyta luokseen. Merenpohjan liha-ankkojen parkkeeratun aluksen viereen oltiin pystytetty suurikokoinen rautainen koppi, joka epäilemättä sisälsi Killjoyn ja Miksun yhteisen suunnitelman tarvikkeet.
”Kaikki valmista tehtävääsi varten, kenraali!” Brosni suorastaan huokui intoa ja viittoili yhä puoliksi haarniskatonta Killjoyta astumaan lähemmäksi. Shasaalin suositusta seuratessaan hän ei kuitenkaan voinut olla tuijottamatta hetkeä ulos hangaarien ulkomaailmaan avoimista ovista.
Meri oli sinä päivänä tyyni. Syksyiset kaksoisauringot jo korkealla. Ja vedessä oli yksi tärkeä yksityiskohta, josta Nui-Kralhi tiesi olevansa vielä järjissään.
Bio-Klaani
Lähes viisi kuukautta ennen sarastusta
Aamuyö
TYTTÖ.
Mitä Visokki oli äsken sitten tehnytkään, ajatus painautui nyt sivuun samalla tavalla kuin hän itse vasten metallirappusia.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että hän ei edes tiennyt, mikä oli hänet rappusia vasten painanut. Kaikki oli sinistä ja valkoista ja pimeää ja täysin äänetöntä ja samaan aikaan sokaisevaa ja niin kovaäänistä.
Portaikon askelmien rautaiset säleiköt painautuivat väkivaltaisesti vasten Visokin vatsapuolen kuorta. Hän tajusi koko fyysisen kivun vasta, kun aistikokemusten hirvittävä pommitus taukosi ja toi tilaa todellisuudelle.
KUULETKO, TYTTÖ?
Hän oli admin-tornin portaikossa. Hänen pihtihampaansa ja silmänsä osoittivat ylöspäin, joten oli viisasta olettaa, että hän oli ollut äsken matkalla ylös portaita.
Ei.
Sininen ja valkoinen puskivat läpi raivolla. Ei, ei hän ollut porraskäytävässä.
Nyt hän oli veneessä. Hän seisoi siellä ja näki koko veneen. Purje otti tuulta vastaan. Sen kangas oli kultainen, mutta enempää hän ei voinut siitä päätellä, koska hän ei ollut oman kehonsa hallinnassa.
Visokki seisoi veneen takapäässä kahdella jalalla. Hän puristi jotain kädessään ja se tuntui polttavalta ja kylmältä. Hän katseli kohti rantaviivaa, jota kohti vene oli matkaamassa ja näki majakan.
Tutun majakan. Sen, jonka takana oli linnake, jonka symboli oli sininen ussal.
OLEN TULOSSA, TYTTÖ.
Ei.
Visokki pakotti itsensä veneestä takaisin portaikkoon, puski kaiken voiman jalkoihinsa ja nousi ylös.
Hän ei ollut veneessä.
Joku muu oli veneessä. Mutta se joku muu, joka oli veneessä, oli myös hänen päänsä sisällä.
Sininen ja valkoinen raastoivat hänen mieltään taas.
LÖYSIN SINUT, TYTTÖ.
Se, joka seisoi veneessä, oli taas hän. Se komensi miehistöä aseistautumaan. Se käänsi katseensa kohti linnaketta, jossa Visokki oli, ja se tunsi vihaa.
Kun muu ei auttanut, Visokki pani pahintaan. Visokki suuntasi hyökkäävään mieleen sellaista voimaa, jonka käyttöä hän vältteli yleensä viimeiseen asti.
Hän käski hyökkääjän aivoja pysäyttämään tämän sydämen. Hän iski railon hyökkääjän mieleen, halkaisi koko tajunnan kahdeksi ja kirkui puolikkaita kuristamaan toisensa. Hän otti haltuunsa hyökkääjän käden ja pakotti tämän viiltämään oman kurkkunsa auki sillä terävällä ja metallisella, mitä tämä nyrkissään piteli.
Ja se kaikki tapahtui, koska Visokki pakotti sen tapahtumaan, mutta… se ei myös tapahtunut.
Oli kuin jokaisen hänen tekonsa jälkeen aika olisi vain kelautunut taaksepäin. Kuin hyökkääjä olisi vain parsinut viilletyn kurkkunsa sillä samalla metallinpalasella, nitonut mielensä yhteen ja käynnistänyt sydämensä uudestaan.
Se, joka oli hänen päässään, ei kuollut.
Se, joka oli hänen päässään ei mennyt pois kuin välähdyksiksi. Se, joka oli hänen päässään… oli vahvempi kuin hän? Ajatus hyysi, viilsi, pysäytti. Juuri kukaan ei ollut vahvempi kuin hän. Juuri kukaan ei saanut häntä pysäytettyä pelkällä ajatuksella. Hän oli yleensä se, joka niin teki.
Kipu vaikeutti hengittämistäkin. Silti jokainen välähdys, jonka ajaksi Visokki sai puskettua tietoisuuden sivuun tajunnastaan, antoi hänelle edes kolme sekuntia aikaa tehdä jotain. Jokaisen noista sekunneista hän käytti pakottaakseen itsensä ylös tismalleen yhden portaan verran askelmia.
Se kesti aivan liian kauan. Jokaisessa välissä, jossa Visokki sai pakotettua itsensä yhden portaan verran ylös, seilasi hyökkäävän mielen komentama laiva eteenpäin kymmeniä metrejä.
Aistihavainnot ulkoa sekoittuivat hänen omiinsa. Majakka kasvoi hänen silmissään samalla kun ylimmän kerroksen keskimmäinen ovi lähestyi. Lopulta Visokki sai lyötyä oven auki väkivaltaisella puskulla.
Tismalleen samalla hetkellä hän… kuuli ympäriltään veneen porautuvan rantahiekkaan. Askelten seuraavan perässä.
Hyökkäys himmeni ja todellisuus palasi selkeämmäksi juuri sopivasti, että Visokki pystyi näkemään näkökenttänsä keskellä Tawan kauhistuneet kasvot.
”Visu?” Tawa haukkoi henkeään. Yöhön asti venyneistä töistään yllätetty toa seisoi pöytänsä takana pidellen Nöpöä tiukasti käsissään. Silmien kalpeudesta Visokki päätteli näyttävänsä tällä hetkellä juuri yhtä kamalalta kuin miltä hänestä myös tuntui.
”Hyökkäys” hän pakotti sanansa ulos. ”Rannalla. Vene… jo-joku…”
”H-hyökkäys?” Tawa suoristi ryhtinsä näkyvästi. ”Kuka? Joko… joko ne käyvät sotatoimiin? Nazorakeja? Zyglakeja?”
Visokki ei pystynyt vastaamaan mihinkään Tawan kysymyksistä, sillä se, joka oli ollut veneellä, ja oli nyt rannalla, oli taas hänen päässään.
Se joku oli hänen päässään ja oli hänen päässään vain valkoista ja sinistä ja viiltävää kipua, ja se joku asteli pitkin rantahiekkaa, ja se joku suuntasi nyrkkiin puristetun kämmenensä kohti linnakkeen korkeinta tornia, ja sen jonkun nyrkin sormien väleistä hohti sinistä.
Ja se sattui ja hän ei pystynyt keskittymään mihinkään ja Tawa välähti näkyviin ja pois näkyvistä ja Tawan kasvot ja admin-tornin muoto sekoittuivat hänen katseessaan ja Tawa yritti sanoa jotain, mutta Visokki ei saanut selvää.
“Visu? Visu, oletko sinä, oletko-”
Joka hetki, kun se, joka oli hänen mielessään, asteli lähemmäs tornia, tuntui Tawan huone sumeammalta ja ranta selkeämmältä. Visokki kadotti Tawan äänen täysin. Sen hukuttivat alleen kymmenien jalkojen äänet. Hiekka narskui alla, kun veneestä noussut joukkio ei edes pitänyt kiirettä lähestyessään. Askeleet hiekalla voimistuivat ja voimistuivat kunnes…
Välähdys ja voimakas kuumuus olivat viimeiset aistihavainnot rannalta, kunnes harha kaikkosi äkillisesti.
Visokki seisoi täristen ja huohottaen ja tuijotti Tawan kauhistuneita kasvoja. Oli täysin hiljaista.
”… oletko sinä kunnossa?” ”Se… lopetti.”
Visokista tuntui että kumpikaan heistä ei hengittänyt, kun hän mietti sanojaan. ”Miksi… miksi se lopetti?”
Visokki ehti kysyä kysymyksen. Tawa tai hän itse eivät ehtineet prosessoida sen vastausta edes puolikasta sekuntia, kun heidät keskeytti helvetillinen ääni läpi linnoitusten muurien ja vankimpien seinien. Tärinä pudotti teekupposia seinätelineistä, ja ne pirstaloituivat Tawan toimiston lattialle.
Posliinin pirstaleet kilisivät lattialla. Sitten tuli täysin hiljaista.
”Tuliko tuo…” Tawa hengitti. ”Rannalta.”
Sitä pelottavaa hiljaisuutta kesti ahdistavia pieniä hetkiä, jotka he käyttivät vain kuunnellakseen. Sitten Tawan toimiston ovi kävi toiseen kertaan. Tulija puhui ennen kuin Visokki ehti kääntyä tätä kohti.
”Hei tytöt, hyviä uutisia”, Guardian sanoi. ”Puolustus toimii.”
Sininen skakdi seisoi ovella ilmeensä vakavana, vielä unenpöpperöisenä mutta toimintavalmiudessa. Kivääri ei ollut valmiusasennossa, mutta hän piteli sitä tiukasti käsissään.
”Ja huonoja myös. Jos kaupunginvaltuustolla oli joku ajatus siistiä vanhan majakan edustalla olevaa rantaa, niin sedille taitaa tulla aika ikävä syksy.”
Tawa ja Visokki vilkaisivat toisiaan. Sitten Tawa katsoi taas Geen suuntaan.
”Mennäänkö katsomaan?”
Skakdi nyökkäsi ja avasi toimiston ovea. Tawa laski Nöpön korilleen, nappasi keihäänsä telineestä ja asteli tomerasti edellä.
Visokki seurasi perässä kunhan oli ensin saanut muutaman tasaisen hengenvedon aikaiseksi.
Se, joka oli ollut hänen päässään, ei ollut enää linjoilla. Mutta hänestä tuntui, että jokin muu yhä oli.
Administon koko matka muurinharjaa pitkin rannikolle linnakkeen edustalla oli haissut palaneelta. Kun he saavuttivat vanhan majakan, alkoivat savupilarit näkyä. Ne nousivat muinaisen kivitornin takana olevalta rannalta useana synkeänä patsaana, kuin valtavan kouran luisevat sormet olisivat olleet kurottautumassa Bio-Klaanin linnaketta kohti.
Kun he alkoivat laskeutua rantakalliota, näkivät he ensimmäisinä paikalle ehtineet. Vartioston ja lainvalvonnan ensitoimintaryhmät olivat eristäneet alueen aamuyössä kirkkaasti näkyvällä keltaisella nauhalla. Vartijat ja poliisit etenivät hyvin varoen hiiltyneessä maastossa. Alueen reunalla Visokki näki tutun moderaattorikaksikon jutustelevan jotain keskenään. Havahtuessaan adminien laskeutuvan alas rinnettä kävelivät Same ja Bladis rivakasti vastaan.
”Juuriadmin”, Same nyökkäsi synkeänä, ”adminit.”
Hopeinen skakdi toisti eleen perässä, jos ei aivan yhtä särmänä kuin taisteluparinsa. Kellonaika näkyi melko lailla enemmän hänen silmäpusseistaan.
”Mitä täällä tapahtui?” Tawa kysyi katsoen vuorotellen Samea ja Bladista. Same vilkaisi takanaan nousevaan savupatsaaseen ja ehti puhua ensin.
”Mitä ilmeisimmin jonkinlainen joukkio pienessä veneessä yritti päästä lähelle muureja ilman, että osui satamavaloihin… eikä päässyt kovin pitkälle.”
”Ja miksiköhän ei?” Guardian kysyi rintamasuunta Samessa, mutta katse Bladiksessa.
Hopeinen skakdi katsoi melko hyväntuulisesti Geetä, vilkaisi hirvittävää hiiltynyttä kraatteria takanaan, ja sitten taas Geetä.
”Eversti hyvä, niiden parin zyglak-keissin jälkeen kehotit minua tekemään jotain etelärannan pahimman sokean pisteen… eli juuri tämän majakan edustan suhteen. Niin minäpähän sitten tein.”
Same lähinnä nyökkäili hiljaa taisteluparinsa puhuessa.
Tawa kohotti kulmiaan. Guardian katsoi ensin Bladista ja sitten Samea ja sitten savuavaa maastoa moderaattorien takana.
”Bladis, en nyt tahtoisi valittaa koska pysäytit mahdollisesti kokonaisen hyökkäyksen”, Gee sanoi raapien takaraivoaan, ”mutta tiedätkö, mihin merimiinat yleensä laitetaan?”
“Jestas, Guartsu”, Bladis kohautti olkiaan, “käskit vähän soveltaa niiden kanssa.”
“Tiedätkö, kuinka päin helvettiä tuon miinatyypin herkkyys on viritetty? Noita räjähtää välillä siksi, koska rama räpäyttää siipiään toisella puolella kupolia. Sinä kaivoit ne hiekkaan.”
“Jos se on niin vaarallista, miten sellainen sitten soljautetaan zamorin sisälle?” Bladis murahti.
Kaikki neljä muuta, jotka eivät olleet Guardian, katsoivat nyt Guardiania. Tawa ja Visokki eivät olleet tähän kellonaikaan tai näin säikähtäneinä valmiita kohtaamaan, mistä tässä edes puhuttiin, ja tapahtuiko se edes tällä todellisuuden tasolla. Same näytti palanneen ajatuksissaan haaveillen aikaan, jolloin sodankäyntivälineet olivat olleet ainoastaan traumaattisia ja hirvittäviä eivätkä myös täysin typeriä.
“Hengitystä pidätellen”, Guardian lopulta vastasi. Ja siirtyi, Visokki huomioi, melko armollisesti asiassa eteenpäin. “Onko yhtään tarkempaa tietoa, keitä tuossa mossahti?”
”Kohta on.”
Bladis otti ensimmäiset askeleet kohti montun reunaa. Hän nykäisi selkänsä takaa vyölleen kiinnitetyn pistoolin ja valmistautui tökkimään hiiltynyttä mysteeriä sen pitkällä piipulla. Skakdi astui savuisen montun sisäreunalle. Varovaisena alkanut liike muuttui kuitenkin luisuksi, kun maastonmuodon hiekkainen reuna petti. Skakdi vaikutti säilyttävän tasapainonsa, mutta liukui hiekan mukana pois muiden näkökentästä. Hetken kuluttua savun keskeltä kuului tuttu ääni.
”No nämä ovat… jotain… tyyppejä?”
Bladiksen syväluotaava lausunto nosti selvästi Guardianissa halun tehdä omat päätelmänsä, ja skakdi käveli muiden adminien tasalta tomerasti kraatterin reunalle. Visokki oli astella perässä, mutta… jokin ei tuntunut oikealta. Jokin ei saanut hänen oloaan vielä tarpeeksi varmaksi, että hän olisi uskaltanut lähestyä. Hän jakoi katseen vierellään seisovan Tawan kanssa, joka oli ollut selvästi liikkumassa, mutta pysähtyi hänen tasalleen. Sähkön toa tarttui keihääseensä jälleen molemmilla käsillään.
Guardian kumartui kuopan reunan yli ja leyhytteli savua pois näkökentästään.
“Ei näistä kyllä paljoa jäänyt”, hän mutisi yskien hieman. “Kohtuullisen iso joukko, muutama tusina? Joku muu saa laskea raajojen ja torsojen määrän.”
“Zyglakeja?” Tawa kysyi.
Skakdi näytti pudistavan päätään.
“Mitään hännältä näyttävää ei ainakaan jäänyt jäljelle. Tulkaapas vilkuilemaan sieltä.”
Loputkin admineista ja Same kurkistivat lopulta reunan yli, ja kuopasta iskevä haju oli vielä hirvittävämpi kuin muurinharjalla. Näky ei ollut kaunis. Hiiltyneitä, palaneita, sulaneita ja riekaleiksi repeytyneitä ruumiinosia oli levittäytynyt pitkin suuren kraatterin pintaa. Suurin osa siitä oli niin hiekan ja tuhkan peitossa, että kuolleiden panssariston tai muustakaan värityksestä ei auttanut tehdä minkäänlaisia päätelmiä. Hyvin suuria raajat ja kehot olivat. Jokainen rannalle kuolleista oli ollut huomattavasti suurempi kuin yksikään Bio-Klaanin johtajistosta, jotka näkyä tuijottelivat.
“Mitä, peikkoja?” Guardian sanoi. “Aristokraatteja, titaaneja ehkä? En ole varma, kenestä vartiostossa tykkään niin vähän, että pistäisin selvittelemään tätä. Tykkäättekö te palapeleistä?”
Tawa pudisti päätään, yskäisi löyhkälle ja astui poispäin reunalta peittäen suunsa vasemmalla kädellään. Visokki ei perääntynyt, vaan jäi vain katselemaan näkyä ilmeettömänä. Same kuitenkin seurasi kollegaansa kuopan pohjalle ja nappasi veitsen reisitaskustaan. Bladis katseli vierestä, kun Same kyykistyi jäänteiden äärelle omaa tuliluikkuaan täsmällisemmän instrumentin ja ilmeisesti tarkoitushakuisemman toimintamallin kanssa.
Selakhin vapaa käsi tarttui yhden hiiltyneen torson yläselkään, ja toinen käsi iski puukon haarniskan nivelkohtaan, lavan seutuville. Visokin silmiin arveluttavan tottunein ottein Same nitkutti olkapanssaria ja osaa olkapäästä irti vainajanpalasta.
”Same, tuo on oikeastaan-” Bladis aloitti, mutta piti pienen tauon, kun hänen kollegansa nykäisi ison osan tutkimuskohteen yläselästä irti. ”Tuo ei ole palapelien ajatuksen mukaista. Same, tuo on oikeastaan ihan päinvastainen juttu.”
Skakdin puheista piittaamatta selakhi nosti panssarinpalan ja sen sisäpuoleen kiinni palaneen lihakudoksen silmiensä tasalle. Hän asetti etu- ja keskisormensa näytettä vasten ja työnsi. Kappaleesta tihkui syvän sinertävää verta, joka valui selakhin sormia pitkin. Moderaattori vei sormet suullensa ja maistoi.
“Same, mitä helvettiä nyt”, Bladis mutisi.
Same katseli mietiskelevästi tyhjyyteen hetken.
”Vahvat rauta-arvot, paljon pienhiukkasia. Tällä oli joko huonot elintavat tai vaikeasti hengitettävä elinympäristö. Xia, Stelt, ehkä.”
Guardianin ilme viesti sitä, että hän ei halunnut kyseenalaistaa, kuinka sen oppi maistamaan. Bladiksen ilme viesti, että hän oli saanut aiheesta luennon eikä haluaisi kuulla sitä enää koskaan.
“Hypoteesi pitää?” Guardian kysyi.
“Ehkä”, selakhi nyökkäsi käännellen panssarinpalaa käsissään. Hän raaputti hieman veitsellään siihen kiinni palanutta kudosta ja jäi tuijottelemaan lähempää. “Sepäntyö ei näytä halvalta. Tämä ei ole ihan minkä tahansa merirosvon selkäpanssari. Ja jos tämä taas on ase…”
Same laski panssarin alas ja nykäisi maasta palasen jotain, joka näytti sapelin jäänteeltä.
“… niin kohtuullisen hyvästä prototeräksestä ovat onnistuneet takomaan.”
Sininen skakdi nyökkäili hiljaa ja käänsi katseensa kuopan reunan yli, kauemmas rantaa.
“Ehtikö joku vilkaista jo niiden paattia?”
”Joo”, Bladis ähisi kavutessaan takaisin ylös montusta. Hiekka teki kiipeämisestä yllättävän vaikeaa, ja moderaattori käytti siihen jalkojensa lisäksi myös pyssystä vapaata kättään. ”En ole mikään venepoju, mutta moottorit hoituu.”
Guardian kumartui hieman ja ojentautui auttamaan Bladista. Skakdien kädet löysivät toisensa, ja admin veti moderaattorin ylös. ”Isompi moottori kuin prätkässäsi?” Guardian kysyi ja virnisti.
”No joo…”, Bladis vastasi pyyhkiessään santaa haarniskastaan. ”Melkoinen perämoottori. Iso, ja kadehdittavan tehokas, mutta ihan vapaiden markkinoiden tavaraa, että ei tämä mitään sotakalustoa ainakaan ole.”
Guardian asteli veden ääreen. ”Eli emme ole taas uudessa sodassa. Se on ihan kiva kuulla.” Hän vilkaisi Tawaa, mutta hänen katseeseensa ei vastattu. Admin-toa vaikutti ajattelevan omiaan.
“Eipä hirveästi siltä näytä”, Bladis sanoi katse paatissa. “Purjeista puuttuu tunnukset, tykeille ei ole edes paikkoja, eikä tuolla ehkä sellaista kantokykyä olisikaan. Varmaan jonkun steltiläisen ritariston nuorin urho on päättänyt pistää rahaa haisemaan ja lähteä vähän valloitusreissulle kera koko joukon palkattuja öykkäreitä, tai jotain. Surkea yritys. Ihan hyvä asenne kyllä, siitä pisteet.”
“Onhan näitä merirosvoja aiemminkin nähty”, Guardian nyökkäili. “Tai paroneita, joiden mielestä piilottelemme avaruusolioita. Ehkä tästä ei näillä samoilla silmillä enempää saa irti. Mennäänkö kaikki vain nukkumaan?”
Koko sinä aikana, kun skakdit ja selakhi olivat tutkailleet groteskia näkyä ja esitelleet teorioitaan, oli Visokki vain tuijottanut kraatterin keskelle. Oli kestänyt kauan tajuta, miksi hän oli tehnyt niin, mutta vähitellen hän alkoi ymmärtää, mitä oli sieltä etsinyt.
Mitä lähemmäs hän oli linnakkeesta kävellyt kohti rantaa, sitä voimakkaammaksi se oli tullut. Sitä olisi voinut kuvailla huminaksi, mutta ääntä se ei ollut. Se ei ollut fyysinen tuntemus hänen kuoressaan eikä haju- tai makuhavainto hänen kidassaan. Tarkimmin sitä olisi voinut kuvailla sanalla läsnäolo, mutta sekään ei saavuttanut aivan sitä, mitä Visokki tunsi. Hän aisti kanssa-adminiensa ja moderaattorien läsnäolon, näiden tunnetilojen ja ajatusten muodostamat pisarat ja aallot ympäröivässä ilmassa.
Mutta tämä läsnäolo, jonka hän tunsi kraatterin keskeltä, oli vailla vivahteita. Se oli tasainen, järkkymätön ja uskomattoman voimakas, ja sitä oli vaikea jättää huomioimatta.
Visokki loikkasi kraatterin reunan yli ja alkoi kuopia sen syvintä kohtaa etujaloillaan ja syöksyhampaillaan. Mitä muilla olikaan sitten ollut mielessä, se sai odottaa, kun he katselivat visorakin työntävän raajoja, metallinkappaleita ja palanutta törkyä pois tieltä. Kauaa ei hänen tarvinnut kaivaa ennen kuin hän kavahti taaksepäin.
Hän tuijotti mustaksi hiiltynyttä, luista kättä, joka oli puristunut nyrkkiin. Pienimmätkin jäänteet kudoksesta olivat riekaloituneet irti ja panssarien jäänteitä oli vain vähän, mutta kädestä ei puuttunut sormen sormea ja se puristi jotain tiukkaan. Jotain metallista, puhtaan valkeaa, sinistä.
Jotain, jossa ei ollut jälkeäkään tuhkasta tai mullasta tai räjähdyksen sinkoamasta roskasta, vaikka sitä piteli kuollut, palanut nyrkki. Sormien välistä kiilui aavemaisesti leijuva hehku.
”Kaikki. Lähemmäs. Nyt.”
Visokin telepaattinen viesti iskeytyi muiden tajuntaan hätkähdyttävän voimakkaana. Same suoristui seisomaan ruumiiden ääreltä, ja skadit rantaviivan tuntumassa alkoivat välittömästi lähestyä kuoppaa. Tawa oli kuitenkin ensimmäisenä Visokin vierellä laskeuduttuaan montun pohjalle ystävän käskyn kuultuaan.
Sähkön toa vilkaisi Visokkia. Jokin loi punaisen visorakin kasvoille sinisen hehkun ja oli naulinnut hämähäkin katseen. Tawakin seurasi visorakin tuijotusta, ja näki runnellun nyrkin, jonka sisuksista loisti arvoituksellinen hehku. Sen sanaton kuiskaus ei soinut yhtä äänekkäänä Tawan mielessä, mutta…
”Se… puhuu minulle”, keltainen juuriadmin henkäisi ja kumartui lähemmäs. Sivalkoinen valo heijastui hänen visiiristään.
Varovaisesti – mutta ei ehkä niin varovaisesti kuin hän olisi itse tahtonut ajatella – Tawa vei kätensä valon lähdettä puristavalle nyrkille ja avasi kalmon sormia.
Siinä hetkessä Same ja skakdit ehtivät ruumiin nyrkistä paljastuneen esineen äärelle. Kaikkien kolmen aseet olivat valmiudessa.
Se, mitä kourasta paljastui, oli näennäisesti viatonta. Keskellä hurmetta ja raatoja sen olisi voinut hyvin jättää huomioimatta. Silti jotenkin sen huomaamaton paino sai heidät kaikki vaikenemaan hetkeksi.
Siinä se makasi luisella kämmenellä: valkea metallinpalanen, joka näytti sirpaleelta jostain suuremmasta. Keskellä sirua oli noin keskimääräisen matoralaisen silmän kokoinen reikä, ja metalli hehkui kylmää sinertävää auraa, kuin se olisi heijastanut loppukesän yötaivaan tähtiä.
”Aion olla nyt rehellinen”, Guardian totesi ja laski asettaannsa. ”Molemmilla pakaroillani on oma perstuntumansa tästä. Ensimmäinen rohkaisee minua tarttumaan siihen saman tien, ja toinen käskee katsoa, mitä tapahtuu kun sitä pamauttaa plasmalla.”
Vaivoin sininen skakdi siirsi katseensa pois hypnoottisesta sirpaleesta. ”Mutta meinasin nyt esittää vastuullista aikuista ja ehdottaa, että suhtaudumme siihen kuten mihin tahansa vieraaseen sotilaskalustoon, ja telkeämme sen toistaiseksi linnakkeen holviin.”
”Kenties”, Tawa mietti ääneen, katse yhä salaperäisessä esineessä. ”Sen voima on kuitenkin poikkeuksellisen puhdasta. Minä… kykenen aistimaan sen.”
Tawan kanssa-adminit tiesivät hyvin, minkä sanomista hän yritti kiertää. Tawaa inhotti vedota siihen, että hän oli toa. Elementaalisotureilla oli kuitenkin yleensä hyvä intuitio taikaesineiden suhteen. ”Mitä ehdotat?” Tawan luotetuimman ystävän ääni kysyi.
”En ole varma”, sähkön toa vastasi. ”Mutta tämä saattaa olla meitä isompaa. Saattaisi olla parasta tuoda tilanne koko Klaanin tietoon.”
”Admin Tawa”, Same puuttui keskusteluun. Hän oli yhä taisteluasennossa. ”Se saattaisi olla virhe. Tämä joukkio…” Selakhi viittoi vapaalla kädellään heitä ympäröivää kuolemaa. ”Meillä ei ole syytä uskoa, että tällä seurueella olisi ollut mahdollisuuksia murtaa muurejamme.” Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi vakavana. ”Ellei sitten tuo siru.”
”Ase siis? Ja voimakas, liian vaarallinen yhteisesti päätettäväksi?” vanha sotilas Guardian tunsi Samen ajatustavan. Selakhi nyökkäsi vastaukseksi. ”Me emme tiedä, mitä se tekee”, Visokki huomautti. ”Joku kuitenkin ehkä tietää. Luottakaa minuun, kun sanon, että tuollaisen… asian tekemiseen vaadittava mielenvoimien tuntemus on harvinaista. Sirpaleella saattaa olla tätä sakkia todellisempi omistaja.”
Ajatus vaiensi montun hetkeksi. Bladiksella oli kuitenkin asiaa.
”Räjäytetään se.”
Skakdin ehdotus sai aikaan toisen pienen hiljaisuuden, jonka hän rikkoi taasen.
”Miettikää nyt. Meillä on ihan riittävästi ongelmia muutenkin. Viedään se tuonne metsän puolelle, vähän dynistä kehiin, pari kranaattia siihen kylkeen… hedelmähyllyltäkin pitäisi löytyä lisätehoja…”
Tawa kurtisti kulmiaan. ”Mielenkiintoinen ajatus, Bladis… on… hyvä olla vaihtoehtoja.”
”Minä tiedän, mitä Ämkoo tekisi”, Guardian tokaisi. ”Hän poimisi sirun tuosta kuolleen miehen kourasta, sujauttaisi sen viittansa taskuun ja virnistäisi hurmaavasti ennen katoamistaan horisonttiin.”
Jokaisen paikallaolijan mielestä hieman liiankin totuudenmukaisen sutkautuksen jälkimaininkeina saapui syvä pitkä hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan hyytävä merituuli ujelsi kiemurrellessaan vanhan majakan läpi.
Jotain oli tehtävä, Visokki arveli. Mutta juuri, kun hän oli aikeissa toimia, Guardian laskeutui toisen polvensa varaan maahan ja nappasi valkean sirpaleen kuolleesta kämmenestä. Ihan kuin se olisi ollut kaiken aikaa niin helppoa.
Välittömästi, kun sirpale lakkasi koskettamasta ruumiin kämmentä, käsi kaikkine sormineen mureni – ikään kuin se olisi kaiken aikaa ollut vain kämmenen muotoon jämähtänyttä tuhkaa, jota mikään ei enää pakottanut kämmenen muotoon. Sekä Guartsu että Tawa kavahtivat hieman kauemmas äkkiseltään tuhkautuneesta raadonpalasta.
Hiljainen merituuli tarttui tuhkaan, ja hetkessä sirua pidellyt käsi oli pelkkä muisto.
”Sanoit, Visu, että tämän tekeminen vaatisi mielenvoimien tuntemusta”, Guartsu sanoi lopulta epävarmalla äänellä. ”Kyllä.”
”Miksi tulit tähän johtopäätökseen?” hän jatkoi tarkastellen nyt Visokkia sirussa olevan reiän läpi. ”Sillä on ikään kuin telepaattisesti havaittava… läsnäolo.”
Visokki ei halunnut ottaa mieleensä kohdistunutta hyökkäystä puheeksi siinä kaikkien keskellä. Guardian ei selvästikään ollut täydellisen tyytyväinen Visokin välittämään mielikuvaan. Tawa tuli apuun jatkamalla keskustelua hänen puolestaan.
”Ehkä meidän on syytä ottaa selvää, mikä se on ja mitä se tekee, ja varautua siihen, että joku muukin on siitä kiinnostunut.”
”Olen samaa mieltä, admin Tawa”, Same sanoi. Hetken harkinnan jälkeen hän kaivoi savukkeensytytysvälineistönsä, tuli sitten jälleen toisiin aatoksiin eikä lopulta pyytänyt esimiehiltään lupaa sytyttää. “Ehdotan myös, että tutkimme veneen lisäjohtolankojen varalta.”
”Pitäydyn alkuperäisessä ehdotuksessani”, Guardian sanoi. ”Telkeämme sen holviin, ja sitten teemme, kuten Tawa sanoi. Vastustaako kukaan?”
Hiljaisuus toimi myöntymisen merkkinä. Guartsu, siru kädessään, lähti tarpomaan takaisin linnoitusta kohti. Visokki jäi vielä hetkeksi seisomaan ruumiin ääreen. Hän tuijotti kohtaa, jossa luinen koura oli vielä hetki sitten ollut samalla, kun taikaesineen sininen aura vaimeni vaimenemistaan. Jossain hänen vieressään moderaattorit keskustelivat, mutta hälyn sisältö ei tavoittanut hänen huomiotaan. Kun päivän ensi säde luikahti horisontin takaa ja osui hänen kasvoihinsa, hän rutisti molemmat silmänsä kiinni ja lysähti maahan.
”Ajattelitko jäädä siihen loppuyöksi?” kysyi ääni hänen takanaan. ”Vai lähdetkö kanssani takaisin linnakkeelle?”
Visokki kääntyi kohtaamaan parhaan ystävänsä, ja näky Tawan vaimeasti hymyilevistä kasvoista toi hieman valoa. ”Mennään”, Visu vastasi, ja yhdessä he lähtivät kävelemään takaisin.
”En kyllä tiedä, voiko tätä enää yöksi kutsua”, Visu haastoi heidän siinä kävellessään, pienoisen auringonvalon jo sivellessä heidän selkiään.
”No ehkä aamuyö. Aamu? Taisi jäädä yöunet väliin tällä kertaa”, Tawa naurahti. ”Taas. Sinun pitäisi mennä nukkumaan ajoissa.”
”Paraskin puhuja, sinähän olit ihan yhtä myöhään valveilla…” ”No niin olin tällä kertaa, mutta minulla on yleensä vähän vastuullisempi päivärytmi!”
”No sinä oletkin meistä kahdesta se aikuisempi.” ”Sanoo nainen, joka huolehtii koko maailmasta sillä välin, kun me muut nautimme elämästämme.”
Tawa pyöräytti silmiään.
”Tiedät, että tuo ei ole totta.” ”No siltä se välillä tuntuu, sinä olisit loman tarpeessa. Mutta oikeasti, nukkuisit enemmän.”
”Niin minun varmaan pitäisi.”
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Tawa kysyi:
”Mitä silloin tapahtui, kun tulit huoneeseeni ja ilmoitit hyökkäyksestä?”
Kun Visokki epäröi, hän jatkoi:
”Muistathan, että voit kertoa minulle mitä vain. En aio kertoa Guartsulle.” ”Minä… Jokin hyökkäsi kimppuuni.”
”Mitä tarkoitat?” ”Jonkinlainen vihamielinen olento hyökkäsi mieleeni. Uskon, että se oli yksi veneellä tulleista – se, jonka kädessä siru oli. Näin välillä maailman hänen näkökulmastaan.”
Tawa nyökkäsi mietteliäästi. ”Oletko aivan kunnossa?” ”Yritin karistaa hänet kimpustani, jopa tappaa hänet, kun mikään muu ei auttanut. Mutta hän ei kuollut, ja vene eteni ja eteni. Kunnes he tulivat rannalle. Sitten räjähdys korvensi heidät kaikki, ja yhteys katkesi, uskon.”
”Saitko selville mitään hyökkääjän henkilöllisyydestä?” ”En. Hän sanoi olevansa tulossa ja haluavansa jonkin, mikä minulla on. Mutta en tiedä, mitä hän tarkoitti. Hän kutsui minua ’tytöksi’. Ikään kuin tuntisi minut.”
Tawa ei vastannut mitään. ”Onkohan mahdollista, ettei hän varsinaisesti puhunut minulle? Mutta miksi hän sitten hyökkäisi kimppuuni…”
”En tiedä vastausta kumpaankaan kysymykseen, olen pahoillani”, Tawa sanoi. ”Mutta meidän on syytä asettaa korkea prioriteetti sen sirun salaisuuksien selvittämiselle, ettei mitään tällaista tapahdu uudestaan.” ”En tiedä, vaikuttiko se siru hyökkääjän mieleen jollain tavalla. Mutta emme voi sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että se oli ase.”
He saapuivat portille ja kulkivat siitä sisään. Kaupunki oli vielä hiljainen, mutta kauppiaat valmistautuivat jo availemaan putiikkejaan, ja varhaisimmat työntekijät kiirehtivät jo askareilleen. Hirvittävä jytinä rannalta aiheutti väessä epävarmaa supatusta, mutta rohkaiseva ilme Toa Tawalta vaikutti näkyvästi rauhoittavan heitä.
”Pitäisiköhän pistäytyä Figalla ostamassa hieman kukkia, kun tässä kerran ollaan”, Tawa pohti. Visokki ihaili tämän kykyä jättää tapahtunut jo taka-alalle, mutta toisaalta tämä ei ollut vihamielisen mielensisäisen hyökkäyksen uhri. ”Mene vain, jos haluat”, hän sanoi. ”Ehkä minä menen vielä huoneeseeni ja yritän nukkua pari tuntia ennen päivän velvollisuuksia.”
”Jos asia jää vaivaamaan sinua, tule juttelemaan”, Tawa sanoi. ”Tulen kyllä. Mutta älä leiki psykologia, se on minun hommani”, Visokki vastasi leikkisästi.
Kun he erkanivat lähellä linnakkeen ovia, Visokki pysähtyi hetkeksi paikoilleen.
Horisontissa päivä sarasti. Auringoista ensimmäinen pilkisti hiljalleen esiin ja maalasi kaupungin mukulakivien pintaan oransseja laikkuja. Mata Nui raotti silmäluomiaan, tavattiin sanoa. Visokki ei tavannut, mutta sanonnat tarttuivat. Epävarmuutta täynnä olevan yön pimeys väistyi, mutta jokin jäi leijailemaan Visokin ylle.
Sirua pidelleen hyökkääjän ääni oli vaimentunut, mutta jollain tavalla se oli yhä läsnä. Samalla tapaa kuin käsi oli hajonnut tuhkaksi, ei Visokki enää… muistanut, miltä ääni oli edes kuulostanut?
Se olisi voinut olla kenen tahansa ääni. Mitä pidempään hän muisteli sitä, sitä yleismaailmallisemmalta se tuntui. Kuin se olisi polttanut tiensä hänen tajuntaansa jättämättä mitään jälkeä.
Kuka hänelle sitten oli puhunutkaan, oli varmasti jo äärimmäisen kuollut. Mutta kuollut tai ei, hänen oli vaikea olla tuntematta että tämä oli toivottanut heidät tervetulleeksi johonkin, johon he eivät olleet aivan valmiita.
Visokki päätti olla ajattelematta asiaa. Horisontissa häämötti merkkejä sodasta. Hänellä ei ollut varaa harhautuksiin.
Meri oli hiljainen, sen vaimeat kuiskaukset vain tasaista huminaa kaikkeuden taustalla. Aallot pesivät Bio-Klaanin saaren rantaa hellästi ja pehmeästi; tähdet yhtyivät taivaalla kosmisiksi kuvioiksi, joille niiden alla kulkevat olivat lahjoittaneet nimen ja merkityksen. Kuu hehkui aikojen loppua vartovan silmäparin puolikkaana yötaivaan keskellä.
Rannalla seisoi linnoitus, jonka rinnalla kasvoi kaupunki, rakennusten ja teiden rihmasto. Uljaasti seisovat muurit sulkivat sen kaiken syliinsä pidellen joka sakaran joka kolkasta saapuneiden kummajaisten yhteisöä visusti otteessaan kuin maailman arvokkainta jalokiveä. Vielä eivät ne olleet kohdanneet todellista haastajaa; toistaiseksi oli ennenkuulumaton ajatus siitä, että raja seinämien turvallisen sisuksen ja arvaamattoman, petollisen ulkomaailman välillä ikinä hämärtyisi.
Kaiken lopussa murtuisi vääjäämättä niin rakennelma kuin ajatuskin – kaiken oli joskus hajottava osiinsa ja palattava siksi, mitä se oli joskus ollut.
Satamakatu oli autio. Pistävä meren tuoksu kantautui rantaan kaukaa ulapalta; se oli kaiken ympäröivä ohut savuverho, joka tunkeutui sisään rakennuksiin ovien alta ja ikkunoiden raoista. Saastaisten, tyhjien tynnyrien rivit reunustivat kävelyväylää. Lasinsiruja lepäsi siellä täällä unohdettuina kasoina, joilla oli tarina mutta ei omistajaa.
Luonnon aavemainen pysähtyneisyys, jonkinlainen odottava hiljaisuus, enteili pahaa, ja sen tiedosti jokainen omalla tavallaan tajuntansa syvimmissä sopukoissa, yksi selittämättömänä pahana olona ja toinen haluna jäädä kotinsa lämpöön ja turvaan. Tällaisina iltoina sai mukulakivitys odottaa turhaan siihen iskeytyviä iltakävelyjen askelia.
Vain Ruskea makuta, halvoista hinnoista ja ainutlaatuisesta tunnelmastaan kuuluisa kapakka, oli yhtä täynnä elämää kuin muinakin iltoina. Sen asiakkaat eivät joko tiedostaneet kaupungin kaduille laskeutunutta pahuden auraa tai eivät siitä piitanneet.
Kapakan ovi kävi, ja sen edessä lepääviä kivisiä portaita laskeutui puisista kaiteista tukea ottaen vaaleanpunainen hahmo, joka herättäisi ja oli herättänyt kummastusta maailman jokaisessa satamassa. Kaltaistaan vailla, ykseyteensä hukuttautunut oli haparoivilla askeleilla kotiaan kohti suuntaava Kissabio.
Mietittyään hetken sitä, minkä suunnan valitsisi päästäkseen perille, olento päätti kävellä yksinkertaisesti suoraan eteenpäin Adminaukiota kohti uskaltamatta kulkea saaren ylle laskeutuneessa pimeydessä nopeampaa mutta syrjäisempien katujen halki kiertävää reittiä. Kun tummaa taivasta vasten kohoavat sataman alusten siluetit ja ränsistyneiden kattojen kaltevat muodot jäivät taakse, Kissabion ajatukset palasivat tapahtumiin Ruskeassa makutassa.
Käytätkö sinäkin kissanminttua? ko-matoran oli kysynyt innostuneesti. Tiesitkö, että se on niin sanottu semanttinen päihde? Sen vaikutus ei perustu käyttäjän biologis-biomekaanisiin ominaisuuksiin vaan siihen, kuinka lähellä tuntee olevansa ”kissan” käsitettä. Jännittävää, eikö vain? Ehkä se on joidenkin mielestä arkipäiväistä, kun olemassa on kuitenkin vaikkapa monenlaisia naamioita, joiden toimintamekanismit ovat samalla tavalla lingvistisiä. Minusta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä se kertoo kielen ja todellisuuden…
Kykenemättä päättämään, kuinka hänestä täysin käsittämätöntä yksinpuhelua kommentoida, Kissabio oli tyytynyt jatkamaan terästetyn maitokulhonsa sisällön litkimistä. Illan saapuessa hänen astiansa oli tyhjentynyt täysin. Kissa oli kokenut samaan aikaan vastustamatonta tarvetta paeta mihin tahansa muualle ja jäädä siihen iäksi täysin liikkumattomana ja huomaamattomana koristeena, jota jokainen Ruskean makutan vakioasiaskas oppisi ennen pitkää olemaan ajattelematta.
Kissabio pysähtyi hetkeksi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin huomatessaan kellotornin hahmon aukiolla edessään. Hetken hän oli luullut sitä hänen askeleitaan seuraavaksi silmäksi, mutta vaikutelma katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt. Lyhyen henkäyksen ajan sen katse oli tuntunut lävistävän hänen sielunsa ja tietävän hänestä kaiken, hänen toiveensa, pelkonsa, huolensa, ilonsa.
Kaiken senkin, mitä hän ei tiedostanut itsekään.
Oli aavemaisen hiljaista. Tietämättä, mihin täältä jatkaa – hädin tuskin tietoisena siitäkään, mistä hän oli tullut ja mihin oli matkalla – Kissabio asteli lumoutuneesti kellotornia kohti. Mitä jos se tiesikin kaiken, mitä jos se olikin ollut täällä ennen häntä ja säilyisi täällä hänen jälkeensä pohjattoman tiedon alttarina, joka voisi halutessaan paljastaa maailman jokaisen salaisuuden? Kellotorni, mitä tiedät? teki Kissabion mieli lausua, mutta hänen huuliltaan karkaava äännähdys ei muodostanut tunnistettavia sanoja.
Päästyään tornille kissa puoliksi istui, puoliksi kaatui sen kupeelle ja sulki silmänsä hetkeksi odottaakseen, avaisiko tietäjätär ikinä suutaan. Oli kylmä, mutta tuntemus siitä oli kaukainen ja tavoittamaton kuin valtamereen pudonnut vesipisara.
Hän avasi silmänsä uudelleen, vilkaisi vain katulamppujen ja taivaalla sojottavan kuun valaisemaa maailmaa ja sulki ne jälleen. Mihin hänellä oli tästä kiire? Mihin hän edes oli menossa, mistä oli tullut? Mikä oli hänen määränpäänsä?
Mikä se oli ikinä ollut?
”Kissabio?”
Kissabio avasi silmänsä ja näki edessään naisen hahmon, siron ja pitkän; todellisuuden läpäisevää voimaa säteilevän aavekuvan. Sen jylhissä, ilmeettömissä kasvoissa oli jotakin mittaamattoman etäisesti tuttua – jotakin, joka oli unohdettu unohtamista vahvemmin, jotakin, jonka luonteen hahmottavat olivat kaikki maanneet kuolleina jo vuosisatoja.
Aukion jokainen katulamppu räpsähti pois päältä samaan aikaan, mutta naisen hohde ei sammunut.
Se oli se, mitä hän oli joskus ollut.
Se oli hän.
Se oli se, miksi hän saattaisi tulla.
”Vielä on aikaa, mutta meidän on kiirehdittävä.”
Läpikuultavan naisen luiseva käsi nousi kutsuvasti elegantissa liikkeessä, ja Kissabio tunsi kehonsa ampaisevan pystyyn kuin eleellä olisi ollut voima liikuttaa hänen raajojaan. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
Muistamisen kyyneleet.
Torahkshi katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento asteli lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Torahkshi pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut kappaleelle.
Sitä olisi kai voinut kutsua pakoreitiksi.
Yksisiipinen enkeli katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento asteli lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Yksisiipinen enkeli pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut tapahtumalle.
Sitä olisi kai voinut kutsua ihmeeksi.
Rikon sääntöjä katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento ryömi lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Rikon sääntöjä pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut toisella puolella avautuvalle maisemalle.
Sitä olisi kai voinut kutsua helvetiksi.
Musta ja valkoinen loputtomine sisaruksineen tanssivat hetken Yksisiipisen enkelin näkökentässä ennen kuin se erotti, mihin oli saapunut: lumiseen metsään, jossa puiden tummat siluetit kohosivat synkkää taivasta vasten. Valkea peite, jonka päälle he olivat tömpsähtäneet, oli nielaissut sisäänsä sekä maan heidän allaan että puiden latvat heidän yllään.
Pienen hetken ajan enkeliä huimasi, ja pian se tajusi syyn: lunta satoi ylösalaisin. Hiutaleet sikisivät poukkuroisesta massasta heidän jaloissaan ja tanssahtelivat hiljalleen niin kauas yläilmoihin, että sulivat osaksi tummaa, pilvetöntä taivasta ja katosivat näkyvistä. Yksi leijui enkelin kasvojen ohitse ja jäi kiinni sen haarniskasta törröttävään piikkiin.
Haarniska oli menettänyt värinsä. Kaikki oli menettänyt värinsä; vain valkoisena hohtava lumi näytti siltä kuin sen olisi kuulunutkin näyttää. Rikon sääntöjä ja Torahkshikin saattoivat näyttää tavallista harmahtavammilta, mutta enkeli oli silmäillyt niitä vain tyrmän hämärässä valaistuksessa niin kauan, että oli unohtanut, minkä värisiä ne olivat olleet.
Raottaessaan salaperäisesti ilmestynyttä ovea enkeli oli ajatellut, että jänön jekku yksinkertaisesti johdattaisi heidät ulos johonkin Bio-Klaanin saarta peittävistä metsistä, mutta outo lumisade ja värien katoaminen saivat sen ajattelemaan, että kyse oli jostakin mystisemmästä. Jostakin jännittävämmästä.
”Olemme vapaita”, hihitti Torahkshi ja tallusteli ympäri pientä aukiota, jolle he olivat ilmestyneet. Piskuisen olennon kynnet töhrivät lumipeitteeseen suttuisia viivoja.
”Sataa lunta väärin päin”, tokaisi Yksisiipinen enkeli mahdollisimman arkisesti. Sitä ei haluttanut tuoda ilmi tietämättömyyttään, jos päinvastainen lumisade oli muille tuttu ilmiö. Enkelin entisessä kodissa ei ollut satanut milloinkaan lunta; kenties tämä olikin täysin tavanomaista. Ehkä talvi kykeni alkuvoiman tavoin murtamaan painovoimaa säätelevät lait.
”Tietenkin”, käkätti Torahkshi. ”Eihän talvi ole vielä.”
”Mitä ihmettä tarkoitat, Torahkshi?”
Olento suuntasi ikuiseen virneeseen jähmettyneet kasvonsa enkeliä kohti. ”Talvi ei ole aivan vielä saapunut, joten on järkevää, että lunta ei sada oikein päin.”
Yksisiipinen enkeli katsoi matkakumppaniaan epäluuloisesti, mutta ei halunnut paljastaa jäisiin asioihin kohdistuvaa kokemattomuuttaan alkamalla väitellä lumesta.
Ei ollut kylmä, mikä oli helpotus siinä mielessä, etteivät he jäätyisi kuoliaaksi, mutta ei ollut myöskään kuuma, mikä oli sekin helpotus siinä mielessä, että enkelin ei tarvinnut riisua lukuisista nahkakerroksista koostuvaa asustustaan. Pimeä sen sijaan oli – kovin syvälle heitä ympäröivään metsikköön ei nähnyt, ja matkalaisista jokainen oli aina välillä erottavinaan kaukana tummia hahmoja. Sen olisi kai pitänyt hermostuttaa, mutta toisaalta jänö ei varmaankaan olisi lähettänyt heitä lukuisten vaarojen keskelle.
Ongelma pimeys oli silti siinä mielessä, että he eivät varmasti pystyisi kulkemaan oikea reittiä, mikä se sitten olikaaan. ”Ehkä näemme matkata sitten, kun päivä koittaa”, ehdotti enkeli.
Rikon sääntöjä, joka oli tähän asti pysynyt vaiti, puhui; kuten aina, sen puhe ei tuntunut kantautuvan olennon suusta vaan kaikkialta heidän ympärillään. Oli kuin itse todellisuus olisi lausunut heidän korviinsa kantautuvat sanat.
Nyt on päivä. Päivä on aina. Maailmassa, johon vemmelsäären viisaus on meidät johdattanut, kello ei tikitä eteenpäin sen tavoin, mihin olemme tottuneet.
”Hihihi, siksikö päivällä on myös pimeää?” kysyi Torahkshi.
Ei. Se johtuu tuosta.
Rikon sääntöjä nyökkäsi eteenpäin, ja Yksisiipinen enkeli siristi silmiään erottaakseen, mitä tämä tarkoitti. Siinä suunnassa oli puita; oli ylöspäin tavanomaisia käsityksiä sateesta uhmaten kohoavia lumihiutaleita, oli maata peittävä kerros vaaleutta. Enkeli oli jälleen näkevinään jonkin liikahtavan, mutta se saattoi olla myös mielikuvituksen tuotetta.
Kaipa siteisiin peitetty tarinankertoja silti tiesi, mistä puhui.
”Mitä me sitten teemme?” höhötti Torahkshi pohdiskelevasti. ”Onko jänön jekku lähettää liittolaisensa outoon metsään, jossa ei edes näe tarpeeksi hyvin karatakseen muualle?” Niin lausuessaan olento ilveili enkelille kuin ajatuksessa olisi ollut jotakin hauskaa, ja kieltämättä niin ehkä olikin.
Me odotamme, jatkoi Rikon sääntöjä. Kun kani tarvitsee meitä, sillä on keino päästää meidät pois. Ehkä se arveli, että avustava pari silmiä ja käsiä on hyödyksi tässäkin todellisuudessa.
”Ehkä?” mutisi enkeli. ”Etkö sinäkään tiedä, mitä jänis aikoo?”
Minä tiedän, että sillä on nälkä. Se ei auta minua tietämään, mitä jänis aikoo, mutta se saa minut vakuuttuneeksi siitä, että on turha vastustaa sen tahtoa. Kaikista voimakkain nälkä on sekä lahja että kirous; kaikista voimakkainta vankilaa on mahdotonta murskata murskaamatta myös kaikkea muuta. Minä tiedän kanin päämäärän – minä tunnen hänen aarteensa – mutta sitä, kuinka se ne saa itselleen, tiedän arvata yhtä huonosti kuin osaan ennustaa, mihin salama iskee.
Tauot heidän käymässään vuoropuhelussa saivat Yksisiipisen enkelin tajuamaan, kuinka hiljaista oli. Kaikki heitä lukuun ottamatta tässä maailmassa oli vaikuttanut vaipuneen syvään uneen, unohtunut katselemaan lumihiutaleiden matkaa ylös ikuisuuteen ja jäätynyt paikoilleen.
Koti ei ollut koskaan tuntunut olevan kauempana. Hyvä niin.
Sitä paitsi… vaikuttaako vemmelsääri teistä olennolta, jolla on suunnitelma?
Se oli enkelistä jokseenkin vakuuttavasti sanottu.
He vaikenivat ja nauttivat itsekseen siitä, että vankeus, johon Bio-Klaanin johto oli heidät tuominnut, oli vaihtunut olosuhteiden vankeuteen, heidän palvelemansa kanin mielihalujen ja sitkeästi taivaalla pysyttelevän pimeyden orjuuteen. Kun kenenkään lausuma latteus tai lehtien kahina jonkin olennon suhahtaessa ohi kaukana metsässä ei jäsentänyt hänen kokemuksiaan, Yksisiipinen enkeli kadotti ajantajunsa täysin; jokaisen silmänräpäyksen aikana tuntui kuluvan tunteja.
Torahkshi raapi kynsiään lahoon puuhun aukion reunalla. Rikon sääntöjä nojasi kaulastaan roikkuvaan kylttiin. Lumihiutaleet leijuivat yläilmoja kohti kysymättä lupaa keneltäkään, ja niiden sinnikäs matka korkeuksiin oli yhtä päämäärätön kuin perusteeton.
Jokin liikkui jälleen metsässä, mutta se ei ollut tehnyt elettäkään lähestyäkseen heitä; kaikki uhkaavuus oli varissut tilanteesta kuin lumi taivaalle. Oliko se saanut alkunsa tästä maailmasta, vai oliko kaikki muukin täällä jänön jekun mukanaan tuomaa?
Torahkshi nukkui puun juureen käpertyneenä. Rikon sääntöjä supisi itsekseen tylsiä kertomuksia. Lumisade ei ottanut laantuakseen, mutta valkea peite heidän jaloissaan ei ollut ohentunut senttiäkään.
Enkeli näki tämän kaiken, näki sen uudelleen ja uudelleen, ja siitä alkoi tuntua, ettei koti ollut sittenkään kaukana.
”Mikä tuo on?” kysyi Torahkshi yhtäkkiä. Yksisiipinen enkeli siristi silmiään ja tuijotti kumppaninsa osoittamaan suuntaan. Kaukana metsässä, ehkä sen toisella puolella, kohosi taivasta vasten jonkin suuren siluetti. Sen suunnattoman kokoinen muoto jätti puut varjoonsa, mutta hämärässä sen havaitseminen ei ollut silti helppoa.
Se on temppeli, johon meillä ei ole asiaa, puhui Rikon sääntöjä. Temppelissä asuu olento, josta vemmelsääri on minulle kertonut, Profeetaksi kutsuttu. Tuo olento, huhujen mukaan teekutsujen järjestäjä ja arvokkaan sirun haltija, kiinnosti kania sen tähden, mitä hänestä ajatellaan meidän maailmassamme.
Jotkut uskovat, että hän on Atheon.
Torahkshi ja enkeli repesivät nauruun – tai siis ensiksi mainittu hihitti hieman tavallista kiivaammin – miltei samaan aikaan ja katsoivat virnuillen toisiaan. ”Ei voi olla”, höhötti Torahkshi. ”Kuulostaa yhtä hölmöltä kuin jänön takeltelevat tarut.”
Miksi niin, Torahkshi? Mitä sinä tiedät Atheonista?
Torahkshi vaikeni, istahti matkakumppaniensa eteen ja kertoi.
Bio-Klaani
Vuosia sitten
Epätavallisen aurinkoista ja pilvetöntä syyspäivää olisi voinut säätilan puolesta kuvailla idylliseksi. Elettiin aikaa ennen sitä, kun kahviossa rupattelevien tai pirteän ilman innostamana kävelyretkelle lähtevien klaanilaisten sananvaihto alkoi vilistä sanoja kuten ”sota”, ”petturi” ja ”Nimda”. Ajan saatossa särkyväksi osoittautunut onni ei vielä säröillyt; patonkien loppuminen kahviosta oli monelle uhkakuvaa lähin asia.
Kun jäsenmäärä lähenteli kahdensadan ja seuraavan tasaluvun puoliväliä, ei vallitseviin asiaintiloihin tyytymättömän yksilön löytyminen kuitenkaan ollut mahdottomuus. Yksi sellaisista vaappui pääkatua pitkin kohti linnakkeen porttia.
Mukanaan hänellä oli kolme esinettä – varustus oli keveä, mutta tehtävään täysin riittävä. Maailmanhistoria syöksyi toisinaan uuteen suuntaan vain yhden luodin vaikutuksesta, joten teoreettisia esteitä ei hänenkään onnistumiselleen ollut.
Toisessa kädessään olio puristi ruoteista vasaraa ja keskeltä vääntynyttä naulaa, toisessa piteli rullalle käärittyä dokumenttia, jonka otsikko TORAHKSHI LÄHTEE TYHMÄSTI oli käärön sisällä ja siten ulkopuolisten silmäparien ulottumattomilla. Vielä.
Siihen muotoon oli aikojen saatossa vääntynyt nimi, jonka olento oli kerran saanut.
Torahkshi pysähtyi kellotornin kohdalle odottamaan sopivaa hetkeä. Keskipäiväinen liikenne valui ohitse: brunssilta ties minne lähteviä klaanilaisia, jotakin asiaa linnakkeessa toimittamassa olevia matoraneja, satunnaisia ohikulkijoita vailla sen kummempaa agendaa.
Hän ei päämäärätön ollut; kaukana siitä. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Torahkshi tunsi jatkavansa perintöä, joka hänelle oli annettu niin kauan aikaa sitten ja niin kaukana.
Oppi-isä nousi ylös ja lähti kävelemään kehää heidän ympärillään. ”Läpikotaisin mädässä matoran-kulttuurissa ylin auktoriteetti on lähes aina uskonnollinen tai analogisessa suhteessa sellaiseen. Athistien hierarkia on lähtökohtaisesti hengellinen; Mata Nui -usko saarnaa turagoiden jumalallisesta asemasta. Kaikki nämä instituutiot ja niiden epäpyhän mallin mukaisesti muodostetut vastineet ovat alkujaan virheellisiä. Kuinka syrjäyttää tällaisin perustein johtava hallitsija, Toro-Rahkshi?”
Linnoituksesta saapui kymmenisen matoranin joukkio, joka pysähtyi aukion reunustalle. Paikalla norkoili myös muutaman skakdin joukkio sekä klaanilaisia, jotka olivat Torahkshille ohimennen tuttuja. Tätä parempaa tilaisuutta hän ei välttämättä saisi.
”Poistamalla hänen valtansa uskonnollinen edellytys.”
Torahkshi harppoi porteille suu sille tyypillisessä virneessä, avasi käärönsä – levitti teesinsä kaikkien nähtäville – ja naulasi.
Saatuaan työnsä valmiiksi hän astui pari askelta taaksepäin, kääntyi kohti matoraneja, joiden mielenkiinnon tapahtunut oli herättänyt, ja lausui ääneen sen, jonka oli viikkoa aiemmin vuotanut paperille.
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT KÄSKENEET DESPOOTIT MEITÄ KIRKOISTAAN, TEMPPELEISTÄÄN JA TORNEISTAAN
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT HE TYRMÄNNEET AJATUKSEMME, MIELIHALUMME JA TOTUUTEMME
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT HE MEIDÄT KAHLINNEET SÄÄNTÖIHINSÄ, LAKEIHINSA JA OPETUKSIINSA
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
VAIN ATHEONIN EHTYMÄTÖN VIHAN MAISEMA
BIO-KLAANIN JÄSENET, SYÖSKÄÄ ALAS VÄÄRIN PERUSTEIN VALTAISTUIMILTAAN MÄÄRÄÄVÄT HALLITSIJAT JA ASTUKAA DEMONOKRAATTISEEN TULEVAISUUTEEN
BIO-KLAANIN JÄSENET, OTTAKAA OIKEUS PÄÄTTÄÄ JA VAIKUTTAA HIRMUHALLITSIJOIDEN VEREN TAHRIMISTA KÄSISTÄ OMIINNE
BIO-KLAANIN JÄSENET, MEILLÄ TAITAA OLLA SAMA SUUNTA – OIKEUDETTOMAN ADMINVALLAN VASTAINEN
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
ADMINIT, EROTKAA VÄLITTÖMÄSTI JA POISTAKAA HALLINTONNE SYNKEÄ VARJO TÄMÄN MAAN YLTÄ
JA JOS ETTE
AHJON LIEKIT TÄMÄN LINNOITUKSEN NIELKÖÖN
Hän puhui kähisevällä äänellä, täysin sisimpäänsä keskittyneenä, puhui ja tunsi olevansa joka sanalla vapaampi. Hänen esiin manaamansa Atheonin liekit sulattivat jäisen peilin, jonka läpi Torahkshia oli kaupunkia silmäillyt; viimein hän näki kaiken sellaisena kuin se oli. Viimein hän karkotti mielestään lopullisesti administon valheet julmien valtarakenteiden oikeutuksesta.
Oliko hän viimein Nui-Lhitun arvoinen aivan kuin Nui-Lhitu oli ollut hänen arvoisensa? Oliko kituva määrätietoisuuden liekki hänen sisällään viimein syttynyt villiin paloon, joka korvensi kaiken entisen ja salli vapauden ja totuuden elää?
Siitä ei ollut epäilystäkään. Torahkshi oli viimein lausunut julki teesinsä ja löytänyt ajatuksen, jonka puolesta oli valmis kuolemaan – ja nyt hän oli se, miksi oli ollut tuleva.
Hänen ympärilleen kerääntyneet matoranit supattivat keskenään kiivaasti. Torahkshi tiedosti asian vasta vaiettuaan, mutta paikalle oli ilmestynyt lisääkin; aukion väestö oli pakkaantunut hänen eteensä, ja siihen johtavilta kaduilta ilmestyi jatkuvasti lisää uteliaita. Sinihaarniskainen toa livahti sisään linnakkeeseen hänen selkänsä takana.
Puhuttiin moderaattorien hakemisesta, ja kakamakasvoinen ko-matoran lähti suorittamaan tätä tehtävää. Se oli vastenmielisen tylsä keskustelu; Torahkshia ilahdutti, että muut vaikuttivat keskittyvän itse tilaisuuden luonteen ja tarkoituksen erittelyyn. Le-matoran eturivissä supatti kysymyksen toverilleen, mutta Torahkshi katsoi parhaaksi vastata siihen itse.
”Demonokratia”, hän tokaisi ja siirsi katseensa le-matoranista väkijoukkoon, puhui yksilön sijasta kansalle – ei, koko maailmalle, ”on hallinnollinen järjestelmä”, hänen hymynsä leveni ja hermostuneisuutensa suli pois, sanat tulivat suusta kuin joessa virtaava vesi, ”jossa vallanpitäjät valitaan toimikausi kerrallaan vaaleilla.”
Väkijoukosta, joka oli suunnannut huomionsa jälleen kohti Torahkshia tämän puhuessa uudelleen, alkoi jälleen kuulua kiivasta keskustelua. Innokas ja ilmeisesti kesken kaiken paikalle saapunut ruskea skakdi vilkuili kohti hänen porteille naulaamaansa asiakirjaa; Torahkshille tuli mieleen, että lentolehtiset olisivat voineet olla järkevä sijoitus.
Toissijaista se onneksi oli. Hyvä ajatus kulki painettua sanaa nopeammin.
”Miten Atheon tähän liittyy?” kysyi uskalias ga-matoran yhtäkkiä osoittaen sanansa ajatuksiinsa vaipuneelle Torahkshille. ”Mitä tekemistä Atheonilla on tämän kanssa?”
Äänensävy oli tiukka ja syyttävä, mutta Torahkshi päätti olla antamatta sen häiritä. Monet totuudet sekä maailmasta että itsestään oli hänkin sisäistänyt vasta vuosien pohdinnan tuloksena. Mitä toivoa oli saman tekemisessä paljon nopeammin pahaisella matoranilla, joka oli todennäköisesti viettänyt koko elämänsä kyseenalaistamatta kertaakaan itseään määrääviä auktoriteetteja?
”Uskonto on syvää mielivaltaa, jonka ei saa sallia vaikuttavan siihen, kuka käyttää täällä valtaa”, totesi hän rauhallisesti. ”Atheon on yhtä todellinen kuin Mata Nui; kummankaan luonnosta emme kuolevaisten välineistöllä voi tietää mitään tarkkaa. Silti Bio-Klaani, näennäisen uskonnoton järjestö, pohjaa johtajuutensa mallin matorankulttuurin turagojen…”
”Tuolla se on!”
Ääni kuului vasemmalta, ja hetken mietittyään Torahkshi tunsi Santorinaukiolta päin saapuvan kolmikon koostuvan Bio-Klaanin moderaattoreista. Joku oli tainnut mainitakin modejen hakemisesta, mutta asia oli painunut pois hänen mielestään.
Moderaattorit pysähtyivät jututtamaan väkijoukon laitamilla maleksivia skakdeja. Eturivin ga-matoran taisi sanoa hänelle jotakin – ehkä pyytää jatkamaan selostusta Atheonin symbolisesta luonteesta taistelussa sekulaarin demonokratian puolesta – mutta sanat eivät jatkaneet Torahkshin korvista tämän aivoihin saakka.
Oli naurettava ajatus, etteikö Torahkshi olisi tiedostanut adminvallan vastaisen tempauksensa olevan räikeästi Bio-Klaanin sääntöjen vastainen temppu, mutta siitä huolimatta hän jähmettyi paikalleen yrittäessään kuulla rippeitä etäällä käydystä keskustelusta. Ehkä kaikki tämä oli ollut hänen päässään pelkkänä abstraktina vääjäämättömyytenä, joka tapahtuisi joskus tulevan koitoksen jälkeen. Mutta näin nopeasti?
Yksi moderaattoreista, selakhi lajiltaan, harppoi väkijoukon eteen lukeakseen porttiin naulatun julistuksen. Torahkshi hyppäsi vaistonvaraisesti pois tieltä, mutta tämä ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, murahteli vain itsekseen lukiessaan vapisevalla käsialalla kirjattuja rivejä. Tapahtumat etenivät hidastettuina, mutta Torahkshi oli silti kykenemätön tekemään elettäkään kohti sellaisia etäisiä mahdottomuuksia kuten pakeneminen ja moderaattoreille puhuminen.
Loput moderaattorit, krickit ja toa, nousivat myöskin portaille ja vaihtoivat pari sanaa kollegansa kanssa. Torahkshi ei kuullut eikä ymmärtänyt niitä. Pääkadulta saapui lisää väkeä; kesti kauan, ennen kuin Torahkshi ymmärsi moderaattoreille puhumaan tulleen krickit-naisen olevan poliisi.
Moderaattorit keskittyivät yhä hänen julistukseensa. Viimeiset kaksi lukivat sen vuorotellen. ”Vai että tälläistä…” mutisi krickit. Toinen lajin edustaja, poliisi, napsautti Torahkshille käsiraudat, ja vasta sekuntien päästä hän tajusi ryhtyä miettimään, olisiko pitänyt panna vastaan.
Nainenkin vilkaisi porttiin naulattuja teesejä. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään; Torahkshi ei tiennyt, olisiko häntä haluttanut jäädä tähän vai poistua. Poistua? Mihin? Mihin häntä oltiin viemässä? Poliisiasemalleko?
Häntä lähdettiin taluttamaan pois. Torahkshin jalat tottelivat mekaanisesti sitä suuntaa, johon häntä tuupattiin. Askel toisensa perään kävi täysin luontevasti, siten että sivullinen olisi saattanut luulla tapahtumia surkeasti näytellyksi teatteriesitykseksi.
Torahkshi vilkaisi taakseen, kohti ovea, johon oli kiinnittänyt perintönsä, kohti moderaattoreita, joiden katseet kohtasivat hänen omansa.
”Heippatirallaa, älä palaa tuollaisella kielenkäytöllä”, sanoi selakhi.
”Outo tyyppi”, tuhahti toa, jonka Torahkshi muisti olevan päämoderaattori. ”Aika typerä viesti.”
Krickit ei sanonut enää mitään.
”Erittäin omituinen tapa lähteä…” totesi poliisi kollegalleen, oranssiin haarniskoidulle toalle. Matoranien rivistö harveni kohteliaasti siitä, mistä Torahkshia oltiin taluttamassa pois porteilta. Kun he olivat kellotornin kohdalla, poliisit pysähtyivät ja niin teki myös kuljetettu, joka tajusi hetken kuluttua kääntää saattajiensa tavoin katseensa takaisin porteille.
Linnakkeesta saapuneen kaksikon Torahkshi tunnisti tismalleen sillä hetkellä, kun hänen mielensä vastaanotti näköhavainnon. Keskustelua hän ei sen sijaan pystynyt prosessoimaan, ennen kuin havahtui siihen, että sininen käsi repäisi irti Bio-Klaanin linnakkeen porttiin kiinnitetyn dokumentin.
”Mutta toisaalta…turha tätä lappua on pitää täällä, koska minusta tällaiset tempaukset eivät saa saada ollenkaan huomiota”, murahti skakdi. ”Arkistoon siitä.”
”Tälläistä voi tapahtua milloin vain. Eihän tälläisessä lähdössä ole mitään järkeäkään, mutta minkäs sille voi, kun joku näin on päättänyt valita”, lausui keltainen toa rauhallisesti. ”Te muut ette sitten tee tätä, ok?”
Se kuva – pahantuulinen Guardian hänen viestinsä kädessään, matoranjoukkoa kohti kumartunut diplomaattinen Tawa – piirtyi Torahkshin verkkokalvoille niin vahvasti, että päiväkausiin hän ei tuntenut näkevänsä mitään muuta; näkymät poliisilaitoksesta, oikeudenkäynnistä ja lopulta selleistä olivat voimattomia varjokuvia, joka eivät voineet peittää alleen kaikista suurimman pyhäinhäväistyksen julmaa katkua.
Ne, joita vastaan hän oli julistanut, turmion tornistaan laskeutuneet despootit, arvoisat arvottomat, siivoamassa pois todisteita siitä, että paratiisin konsensusta oli ikinä uhannut ainutkaan särö. Kaksi neljästä riitti, vain kaksi neljästä tarvittiin reagoimaan uhkaan, jonka hän, Nui-Lhitun neljäskymmenestoinen lapsi, oli järjestölle osoittanut.
”Outoa… Ei hän minusta mikään häirikkö ollut. Ennen tätä”, pohti jokin epämääräinen valkoinen möykky, jonka ohitse Torahkshia talutettiin. Tunnistamattomien kasvojen repliikit satoivat Torahkshin ylle joka suunnasta, kun häntä vietiin pääkatua pitkin.
”No olipas tässä taas komea lähtö.”
”Aika jännä…enpä olisi uskonut, että kukaan täällä Bio-Klaanissa tekisi tälläistä.”
”En ymmärrä… Yleensähän Torahkshi puhui asiallisia ja tavallisia asioita niinkuin me kaikki muutkin. Mitä sitten tapahtui..?”
Kului päiviä, kului viikkoja, kului kuukausia; Torahkshin sellin kaltereita ei saapunut murtamaan vallankumouksellisten joukko. Niitä ei tullut pirstomaan myöskään Atheon, ja siitä Torahkshi tiesi Nui-Lhitun olleen oikeassa. Olihan hän tehnyt kaikkensa ideologiansa puolesta, mutta silti häntä ei saapunut vapauttamaan minkäänlainen demonihahmo. Jumalat olivat keksintöjä, mutta niiden nimissä pystytetyt muurit olivat todellisia.
Aikojen saatossa Torahkshi alkoi ajatella koko juttua yhtenä vitsinä, ymmärsi tilanteen perinpohjaisen humoristisuuden, ja sen jälkeen hän ei lakannut nauramasta.
Vankilassa Torahkshi tapasi miehen, joka kertoi jokaisen todellisuuden olevan pelkkä vankila, josta on vapauduttava. Tuona hetkenä adminaukiolla hän ei vielä kyennyt sanallistamaan tuntemuksiaan, mutta myöhemmin, kaltereiden keskellä vietettyjen kuukausien kasvaessa kiinni toisiinsa ja sekoittuessa yhdeksi tunnistamattomaksi massaksi, Torahkshi ymmärsi, että oli juuri silloin vapautunut ensimmäisestä vankilastaan. Hän vapautui siitä vankilasta, joka oli väittänyt valheellisesti oikeuden vielä toteutuvan; hän vapautui siitä vankilasta, joka oli saarnannut rauhaa tuhon liekkien sijaan. Hän oli vapautunut siitä vankilasta, joka oli odottanut maailman toimivan johdonmukaisesti ja astunut perinpohjaisen järjettömyyden totuuteen.
Hän oli aina ajatellut elämänsä olevan tragedia, mutta nyt hän tiesi sen olevan komedia.
Verstas
Mikä on kertomuksesi opetus, Torahkshi?
”Atheon ei ole todellinen”, Torahkshi sanoi. ”Atheon on Karzahnin tavoin taruolento, jolla pelotellaan laiskoja matoraneja. Se, joka väittää tietävänsä totuuden jumalista, vain asettaa oman uskomuksensa syrjäytetyn tilalle; Atheon on sana, työkalu, jolla todellisen seuraajan on levitettävä vapautta ja demonokratiaa.”
Olet tavallasi oikeassa, mutta se ei ole koko totuus.
Yksisiipinen enkeli, jota kiinnosti hänen toverinsa kertomuksessa sen teologista teesiä enemmän kaikki muu, tuhahti. ”Olet kertonut tuosta päivästä satoja kertoja, Torahkshi, ja tarinasi muuttuu hieman joka kerralla. Epäilen yhä, onko mitään Nui-Lhitua edes olemassa.”
Torahkshi hihitti vastaukseksi. ”Entä jos haluankin, että menneisyyteni varalle on useita eri vaihtoehtoja?”
”Kotonasiko eleli oikea käsitys?” räkätti Torahkshi.
Lumihiutaleet jatkoivat marssiaan tarkoituksettomaan päämääräänsä, kuristava pimeys heidän yllään pysyi paikallaan. Maailma lepäsi, mutta he eivät vielä voineet; kysymyksiä oli liikaa, vastauksia vajanainen määrä, kertomuksia vielä edessä.
Mitä sinä tiedät Atheonista, enkeli?
Yksisiipinen enkeli nousi ylös, lähti kävelemään matkakumppaniensa ympäri ja aloitti kertomuksensa runolla, jonka oli osannut ulkoa niin kauan kuin muisti.
Olipa luola tuo syvyyden
paha paikka painajaisten
Kohtasi puut kouran kuolon
käsi kalman rungot runnoi 5Hiekka maata myrkyn peitti
santa synkkä siell’ makasi
Kysyi kiero tuo kuningas
”Mielii ken musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
Louhia mahdin painovoiman 15murtaa aineen salat syvimmät
Lait purkaa elon ja kuolon
rujon ruton todeksi tehdä
Kelle mieleen alkuvoima
kuka tykkääpi mun peba?”
20Sanoi siihen synkkä Svinki
kaaos kiemurtelevainen
”Mielin mä musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
Mulle mieleen alkuvoima 25minä tykkäänpi sun peba”
Kysyi jälleen tuo kuningas
”Mielii ken musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain 40Kelle mieleen alkuvoima
kuka tykkääpi mun peba?”
Vastas sieltä nyt usea
demoneista kolme lausui
”Mielimme musertaa vallit 45särkee seinät nuo jumalain
Meille mieleen alkuvoima
mepä tykkäämme sun peba”
Olipa Mors tuo mielipuoli
höntti mustavioletti 50Välineinä ketju, nuija
kantaja aseiden niiden
Ja Morti, sairahauden saurus
kuningasta vartioiva
Itsensä säteeks tekevä 55valoksi tekaistuvaha
60Katsoi juonikas Julien
näivettäjä tuo hyveiden
Palvelijoita Sathanasin
kätyreitä Biolzebubin
”Olkaa arkkidemoneita 65tahtoni toteuttajia
Vielä kun kuningas lienen
Manalassa hallitsehen
Kunnes jälleen nousee meille
keisari tuo kaaoksesta 70Sathanas se yhtyy taasen
palaa herttua hajonnut”
Manala
Salia ei valaissut mikään muu kuin koko luolaa peittävästä sienirihmastosta leviävä himmeä sininen hohde; sitä oli täälläkin, sitä risteili hiekan peittämästä lattiasta kiviseen kattoon. Täynnä sitä olivat myös pikimustista laudoista rakennetut seinät. Tulenpunaiset ikkunalasit rakoilivat kohdista, joista sinnikäs rihmasto oli halunnut tunkeutua sisään tai ulos. Kaikki niistä eivät pitäneet valosta, ja siksi Manalan ylimmän kupolin jokainen kynttilä sammutettiin aina sellaisen saapuessa. Jos yksikin heikosti säkenöivä liekki löytyi, yksi heistä katosi.
Sathanas se yhtyy taasen…
Lähes täydessä pimeydessä enkelillä, joka seisoi takarivissä vasemmalla puolella, ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta erottaa, millainen tänään saapunut oli. Laulujen sali oli pidempi kuin se oli leveä, ja alttarille oli matkaa kymmenen riviä. Enkeli käänsi päätään niin paljon kuin uskalsi, mutta ei onnistunut edes näkemään sen siluettia.
… palaa herttua hajonnut.
Synkeä seurakunta vaikeni laulettuaan viimeisen säkeen. Näkemättäkin enkeli tiesi, että salin perällä, puisen korokkeen päällä, se harkitsi. Joillakin niistä, varmaankin vain pari kupolia heidän alapuolellaan elävillä, oli kasvot, joihin olisi voinut vilkaista saadakseen vihjeitä olennon mielialasta, mutta enkeli oli melko varma siitä, että vaikka olisi seissyt eturivissä, hän ei olisi uskaltanut.
Kului joitakin minuutteja. Enkelin vieressä sojottava tummansininen olento, jota hän ei tuntenut nimeltä, vapisi; enkeli mietti, oliko tämä kenties kuullut jotakin. Oliko tämänpäiväinen erityisen armoton tai erityisen syvältä saapunut? Hänelle oli vuosien varrella selvinnyt, ettei arvioinnin lopputulosta voinut mitenkään tietää ennalta – jos kuninkaalla oli ohjeet heitä säännöllisesti katsomaan saapuville hirviöille, ne olivat väljät ja suppeat.
Hermostuneisuus tarttui enkeliin. Hän sulki silmänsä ja mietti sitä, että valot sytytettäisiin pian; hän mietti tapaamista, jonka oli sopinut ystäviensä kanssa suuren kallion juureen. Hän yritti unohtaa kaiken ympäröivän, irtautua ruumiistaan ja liitää taivaisiin, jotka olisivat odottaneet yllä, ellei välissä olisi ollut loputtoman paksu kerros kiveä.
Tömps. Enkeli mietti sanoitusta, jota oli työstämässä. Tömps. Hän mietti ystäviään; nykyisiä, kadotettuja, paennutta. Tömps. Enkeli mietti puuta, jonka näki hänen talonsa ikkunasta ja jonka siluettia hän katsoi ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla.
Sen askeleet lähestyivät kirkon takarivia, lähestyivät ovea. Tömps. Enkeli raotti silmiään niin paljon, että näki sen sen himmeän varjokuvan viidennen rivin kohdalla. Se kulki pois alttarilta pystysuorassa, häntä laahaten jäljessä.
Tömps. Tömps. Tömps.
Sen eteen kumartuva pää nytkähteli askelten tahdissa. Häntä piirsi hiekkaan tuhruisen viirun. Olento hönki sieraimistaan sakeaa usvaa, jonka enkeli haistoi sen lähestyessä. Palaneen käry täytti salin.
Tömps. Tömps. Tömps.
Se ohitti enkelin, kulki avonaisesta ovesta ja katosi.
Kului jälleen minuutteja. Hirviön jälkeensä jättämä katku hälveni tavalliseksi, vain jonkin verran hengitysvaikeuksia tuottavaksi Manalan sisäilmaksi; joku pari riviä edempänä uskalsi kuiskata jotakin vierustoverilleen.
He odottivat vielä hetken siltä varalta, että se palaisi takaisin. Enkelistä tunneilta vaikuttaneen ajan kuluttua seurakunta tuli sanattomaan, yhteiseen päätökseen siitä, että jo riitti. He maleksivat hiljalleen ulos rakennuksesta yhä hieman varuillaan; enkeli huomasi ilman kirkon sisällä tukahduttavuuden vasta pois päästyään. Niiden lähellä on usein vaikea hengittää, oli hän kuullut sanottavan, ja monet niistä jättävät ilmaan jäljen, jonka saattoi huomata vielä päivien päästä.
Laulujen sali sijaitsi heidän kerroksensa laitamilla. Astellessaan pois muiden mukana enkeli loi viimeisen silmäyksen valtavaan tunnelin suuaukkoon taustalla; se näytti siltä kuin olisi voinut syödä rakennuksen sisäänsä. Hyvällä tuurilla heitä tarkastellut olento oli jo kaukana.
Jonakin päivänä hänkin olisi, ajatteli enkeli itsekseen, mutta se oli kielletty ajatus. Ei siksi, että kukaan olisi välittänyt moisista haaveista, vaan siksi, että se oli mahdotonta.
Punertavasta hiekasta kohoavat kituvat puut nousivat heidän ympärillään kohti luolan kattoa – useat ylsivätkin sinne asti, sillä heidän asuinpaikkansa oli monesta kohtaa pystysuunnassa ahdas. Talot rakennettiin useimmiten pystyttämällä pelkät seinät sopivan kohdan ympärille. Heidän kulkemansa polku, jonka kohdalta noenharmaa aluskasvillisuus oli revitty pois, kaarteli sieltä, missä maasto oli tasaisinta ja katto korkeimmalla.
Enkeli antoi punaisen ja sinisen sävyjä kantavien toveriensa kävellä ohitseen ja jäi joukkion perälle. Vain sienien maassa mutkittelevat ja puita pitkin kiipeilevät rihmastot valaisivat hiljaista taivalta.
Kaukana edessä keskustan valot syttyivät yksi toisensa perään vaaran väistyttyä. Enkelin tunsi pientä houkutusta palata itsekin kotiin lepäämään, mutta hän oli jo sopinut muuta, eikä heidän seuralleen löytynyt kovin usein sopivia tapaamisaikoja.
Kun muut olivat tarpeeksi kaukana, enkeli poikkesi polulta.
Hiekasta piikkeinen ylös sojottava näivettynyt kasvillisuus iski hiuksenhienoja viiltoja enkelin jalkoihin. Eläimiä, pieniä ja merkityksettömiä, juoksi karkuun edempänä hänen lähestyessään. Loivimmissa kohdissa, joihin katosta tihkuva kosteus kerääntyi, maa oli märkää; enkelin ylittämät dyynit olivat puolestaan kasveja vailla. Kulku oli vaikeaa ja luolan katto oli toisinaan niin matalalla, ettei alitse mahtunut kulkemaan.
Eksyminen oli silti mahdotonta – siksi, että enkeli tunsi synnyinkotinsa liian hyvin, mutta myös siksi, että tilaa eksymiselle ei ollut. Enkeli mietti, kävisikö ikinä missään niin suuressa paikassa, että sinne voisi eksyä.
Kaukana loistavia kaupungin valoja ei voinut olla näkemättä mistään; ne olivat ikuinen kiintopiste, jota ei ollut pakeneminen. Joskus silloin, kun oli aika matkata kirkkoon ja valot sammutettiin, enkeli kuvitteli joutuneensa johonkin muualle, johonkin luolaston uuteen osaan, joka oli täynnä kaikenlaista tuntematonta, mutta kuvitelma raukesi, kun valot sytytettiin jälleen.
Edessä näkyi suuri kallio, jonka edustalle heillä oli tapana kokoontua. Luolan katto kaartui siellä niin ylös, ettei päätepistettä nähnyt, ja he olivat pohtineet lukuisat kerrat sitä, oliko kyseessä pelkkä maantieteellinen sattuma vai jonnekin vievä reitti, jota siivetön olento ei voinut käyttää.
Kellään heistä ei ollut siipiä. Ei kellään heistä eikä muillakaan kupolissa.
Kallion edessä, piirissä nuotion ympärillä, istuivat muut.
”Enkeli, olet palannut”, hihitti Abezi, purppuraan kaavun sisään kätkeytynyt kiilusilmäinen demoni. ”Kuoliko kukaan tällä kertaa?”
”Ei.” Enkeli istahti laholle puupölkylle, nojasi kohti rauhallisesti rätisevää tulta ja tunsi miellyttävän kuumuuden hivelevän raajojaan – Manalan luulisi legendojen mukaan olevan hehkuva pätsi, mutta ainakin heidän kupolissaan poltettiin tulia sekä lämmön että valon takia. ”Ei tällä kertaa.”
Thibod, laiha ja korkea musta olio, oli istahtanut maahan enkelin toiselle puolelle. Hän oli kyyristänyt mutkalle koko ruumiinsa ollakseen lähempänä liekkejä. ”Eivätkö ne toisinaan odota tunteja ennen rangaistuksen täyteenpanoa?”
Enkeli sulki silmänsä ja keskittyi kasvoilleen säteilevään lämpöön. ”Viimeisestä sellaisesta tapauksesta on vuosia.”
”Mutta mikseivät ne tekisi sitä uudelleen?” tivasi Thibod. ”Eikö se auttaisi?”
Enkeli katsoi tämän kiiluvia silmiä ja huokaisi. ”Auttaisi mitä tarkoitusta? Rituaali on päämäärätön. Koko toimitus on täysi farssi, kenties vain kuninkaan mielestä hauska vitsi. Muistaako joku teistä vieraan milloinkaan saapuneen Manalan ylimpään kerrokseen?”
”Lasketaanko…” piipitti enkelin oikealla puolella istuva tummanvihreä demoni.
”Ei, alempien kerroksien lähettejä ei lasketa.”
Kului hetki. Kukaan ei muistanut.
”Kupolimme väki kouluttaa kuolemanrangaistuksen uhalla kuoroa tervehtimään vieraita”, sanoi enkeli, ”mutta täällä ei käy ketään; tuskin on itse kuningaskaan ikinä kuullut tämän kunniaksi laulettavaa runoa. Voiko kaikella tällä olla mitään muuta tarkoitusta kuin muistuttaa meitä siitä, kuka Manalassa määrää?”
”Ne perustuvat jo nyt täyteen mielivaltaan”, sanoi enkeli. ”Eivät ne ikinä ota laulutaidoiltaan huonoimpia. Jotkut sanovat, että moni arvioijista on puolikuuro.”
”Ehkä tuo on tarpeeksi tästä aiheesta”, keskeytti Abezi hymyillen. ”Enkeli, onko työstämäsi sanoitus valmis? Sen tähden me sinua odotimme.”
Enkeli mietti aamua, jonka oli viettänyt seurakunnan tulevaa kokoontumista murehtien sen sijaan, että olisi saattanut työnsä loppuun. ”Ei. Ei vielä.”
”Millainen siitä tulee?”
”Olen tehnyt neljä säkeistöä, mutta yritän tiivistää kolmeen voidakseni käyttää epäpyhää lukuai.”
”Entä mitta?”
Enkeli oli hetken hiljaa ja tuijotti hiekkaa jalkojensa välissä. ”Juliaaninen.”
Abezi hymähti huvittuneesti. ”Enkeli, eikö piirimme ainoa tarkoitus ole käyttää laittomia runomittoja?”
”Hevisaures käytti juliaanista mittaa”, mutisi enkeli, ”ei kunnioittaakseen sitä vaan tehdäkseen siitä pilaa; ei totellakseen sitä vaan murtaakseen sen tarkoin valikoiduissa kohdissa.” Hän tuli tietoiseksi tyhjästä paikasta vasemmalla puolellaan, vaikka oli luvannut itselleen olla ajattelematta asiaa. Kuinka monta viikkoa täytyisi kulua, ennen kuin karannut ystävä lakkaisi piinaamasta enkelin elämää?
Ehkä niin monta kuin hän eläisi.
”Hevisaures oli mittojen mestari”, myönsi Abezi suu ihailevassa virneessä, ”ja fe-muusikkona vertaistaan vailla. Jos olisi käynyt paremmin, kenties hylätyn luomakunnan jäsenet nauttisivat hänen taiteestaan aikojen loppuun saakka.”
”Hevisaures pakeni, ei kuollut”, enkeli tokaisi. ”Ehkä on vielä tilaisuus.”
”Hevisaures lähti kohti tunneleita, eikä kukaan ole kuullut hänestä sen jälkeen. Yhtä todennäköisesti hän on nyt kasa luita alimmassa kupolissa kuin vapaa vaeltaja ulkomaailman sinisenä hohtavan taivaan alla.”
Siihen enkeli ei osannut vastata mitään. Oli yleisesti hyväksytty totuus, että Manalan kupolit ja ulkomaailman yhdistävän tunneliverkoston halki matkaaminen oli niille, joiden kulkua kuningas ei ollut siunannut, täysi mahdottomuus. Mutta oliko asia varmasti niin? Jos joku onnistuisikin pakenemaan ulkomaailmaan, oliko tällä mitään syytä palata kertomaan kokemuksistaan? Kuka palaisi vapaaehtoisesti Manalaan?
Kenties väylä olikin vaaroja vailla, ajatteli enkeli toisinaan öisin, kun nousi unettomana sängystä ikkunansa ääreen ja seurasi varjoeläinten äänetöntä tassutusta kaupungin halki. Kenties ei ollut esteitä, ei vartijoita; kenties kuka tahansa voisi kävellä sisään suuaukosta ja olla tunnin päästä ylhäällä kaksoisaurinkojen alla.
Se oli mahdollista, mutta kerta toisensa jälkeen hän tuli siihen masentavaan johtopäätökseen, ettei uskaltanut käydä ottamassa asiasta selvää itse, ja palasi sänkyynsä.
Viime aikoina ajatus oli vaivannut häntä entistä pahemmin. Hevisaureksen lähtö oli herättänyt hänessä monenlaisia epäilyjä – tämä oli ollut liian viisas kokeillakseen onneaan, jos ei olisi tiennyt jotakin, mitä he eivät tienneet. Oliko Hevisaures saanut käsiinsä kartan, jonka avulla välttää pakenijoita rankaisevat uhat? Oliko tämä saanut tunneleita vartioivat hirviöt jotenkin puolelleen?
Sellaista hän oli viettänyt päivät ja yöt miettien, mutta miettiminen ei ollut tuonut ratkaisua mysteeriin. Vapaus oli niin lähellä, että sen saattoi haistaa; oli keino päästä pois, mutta Hevisaures ei ollut kertonut siitä kenellekään ennen lähtöään.
Tai sitten tämä oli vain ollut heitä muita kyllästyneempi elämäänsä.
”No”, sanoi Abezi hykerrellen tilanteelle, jossa oli jotakin hauskaa vain tämän mielestä, ”eiköhän meidän ole aika palata kaupunkiin. Jäit paitsi minun viimeisimmästäni, enkeli, mutta voin lausua sen sinulle matkalla. Mennään!”
Thibod sammutti nuotion kaatamalla siihen hiekkaa puisella ämpärillä, jota he säilyttivät kallionkolossa. Enkeli nousi seisomaan ja vilkaisi kohti kaupungin kutsuvia valoja. Siellä olisi sänky, ja juuri nyt hän ei tiennyt, tahtoiko mitään muuta niin paljon.
Abezi liittyi hänen seuraansa heidän kaarrellessaan kohti luolan keskustaan johtavaa polkua. ”Lupasin lausua sinulle runoni, enkö vain? Kuuntele, enkeli.”
Kade Jumala, maalaat aralla siveltimellä
ylen kalpeita kuvia ihmisten sisimpään…
He saapuivat polulle, joka luikerteli kupolin ainoaa asutukskeskittymää kohti. Enkeli vilkaisi taakseen – kirkon ja tunnelin suuaukon suuntaan – tietämättä palaavansa tietä toiseen suuntaan jo ennen yön laskeutumista. ”Mitä pidit?” tokaisi Abezi. ”Ei, kysyn heti paremman kysymyksen. Mistä runo kertoi?”
Symbolismin ja kuvakielen tulkitseminen ei tuottanut hankaluuksia enkelille, josta kysymys oli outo. ”Atheonista”, hän vastasi. ”Kaaoksen keisarista. Hajonneesta herttuasta. Mustasta vapahtajasta.”
”Aivan”, hihitti Abezi, ”mutta kuinka tiesit sen?”
”Ei, en sinulle. Mutta entä jos runon lukisi joku sellainen, jolle Manalan tarusto ei ole tuttu?”
Enkeli kohautti olkiaan. ”Kaiketi sen voisi tulkita puhuvan jostakin muusta.”
”Ja se”, myhäili Abezi, ”on jekuista kaikkein jännittävin. Jonakin päivänä ehkä ymmärrät. Niinkin yksinkertainen seikka voi näet kertoa, mistä runon merkitys syntyy!”
Enkeli ei tuntenut ymmärtävänsä enää, mistä oli kyse. Jonakin päivänä hän ymmärtäisi. Abezi kääntyi erään toisen toverinsa puoleen, ja enkeli vietti loppumatkan hiljaisuudessa; asteli tietä pitkin mekaanisesti mielessään vain Hevisaures.
Kun he saapuivat keskustaan, kaikki lähtivät omille teilleen. Abezi vilkutti enkelille hyvästiksi.
Enkeli kulki halki mustasta puusta rakennettujen talojen epätasaisen, maaston muotoa mukailevan verkoston. Hän pujahti rakennusten välistä keskusaukiolle, jolla paloi suuri nuotio, ja jatkoi kotiaan kohti.
Saavuttuaan talolleen enkeli huomasi oven olevan raollaan. Hän kurkotti kohti ikkunaa tuntien sydämensä hakkaavan, mutta ei erottanut sisällä mitään.
Enkeli raotti ovea, astui sisälle ja törmäsi maassa makaavaan Hevisaurekseen.
Liskon tummanpunainen ruumis oli kauttaaltaan naarmujen peitossa; sen vääntyilevästä alaruumiista vuosi enkelin lattialle kirkkaanvihreää verta. Hevisaureksen hopeinen kypärä oli lommoilla, ja sen punertavat hiukset olivat jäykistyneet veren ja lian tahrimina sotkuiseksi mättääksi. Hännästä puuttui pätkä.
”Enkeli!” henkäisi Hevisaures tulijan nähtyään ja yritti epätoivoisesti kömpiä ylös. ”Meidän on mentävä, enkeli; aikaa ei ole paljon…”
”Mitä sinä..?”
Enkeli viittoi vierastaan jäämään paikoilleen ja ryntäsi talon toiseen huoneeseen, jossa nukkui ja söi. Puisessa kirstussa hänen sänkynsä vieressä oli jossakin sideharsoa; enkeli joutui levittämään lattialle lukuisia kirjoja ja puolet ruokavarastostaan, ennen kuin löysi haluamansa.
”Minne menit, enkeli?”
”Olen tulossa!” Enkeli katsoi sotkua, jonka oli tehnyt, mutta tuli nopeasti järkiinsä ja ryntäsi takaisin eteiseen siitä välittämättä. Hevisaures oli onnistunut pääsemään pystyyn. ”Rauhoitu!” Hän kävi läpi toverinsa ruumista löytääkseen kohdat, joista verta valui, mutta mikään vuodoista ei näyttänyt pahalta. Vammat eivät olleet uusia.
”Olen kunnossa”, sanoi Hevisaures ja sulki silmänsä hetkeksi, ”olen kunnossa, mutta… meidän täytyy mennä! Aikaa ei ole paljon.”
”Mistä ihmeestä sinä oikein puhut?”
”Mitä luulet?” tiuskaisi tämä takaisin. ”Manalasta pakenemisesta!”
Enkeli katsoi hetken ystävänsä ruhjottua ruumista; ystäväänsä, joka todennäköisyyksistä huolimatta pysyi juuri ja juuri pystyssä. Se, mitä tälle olikaan käynyt, ei välttämättä ollutkaan kuolemanvakavaa.
Kun yllätys Hevisaureksen saapumisesta ja pelko tämän kohtalosta olivat väistyneet, enkeli tajusi silmänräpäyksessä toverinsa sanojen sisällön ja henkäisi hämmästyneesti. ”Tarkoitatko, että..?”
”Selitän matkalla”, aneli Hevisaures ja horjahteli ovelle. ”Minä tiedän reitin pois, mutta en kykene siihen yksin. Tuletko?”
Enkeli silmäili hetken eteiseensä saapunutta veristä ilmestystä, jonka silmissä oli outo kiilto ja puheessa säikähtänyt, epätoivoinen pohjavire. Eikö hän ollutkin aina halunnut tätä, halunnut paeta Manalasta – ja nyt tilaisuus oli saapunut. Joukko turhanpäiväisiä ajatuksia koskien sitä, mitä pitäisi kenties ottaa mukaan ja kenet hyvästellä, vilahti enkelin päässä, mutta eikö heillä ollutkin kiire?
”Hyvä on”, sanoi enkeli hämmästellen äänensä rauhallisuutta, ”mennään sitten.”
Kävely halki kaupungin tuntui kestävän vain muutamia sekunteja. He kiersivät syrjäistä reittiä, jotta kukaan ei näkisi Hevisauresta, ja vasta puolimatkassa enkeli tajusi, ettei näkisi joitakin lempipaikoistaan enää milloinkaan. Abezin talo ja keskusaukio jäivät kauas heidän reitistään. Edes kotitalonsa edustalla kasvavaa puuta enkeli ei ollut muistanut vilkaista viimeistä kertaa.
Olkoon. Kaiken muistamisen arvoisen hän muistaisi; lukemattomat kuolettavan ahdasta luolaa kiertämässä vietetyt vuodet olivat painaneet visusti enkelin mieleen jokaisen neliömetrin, jota hän jäisi kaipaamaan.
Vastaan ei tullut ketään, mikä ilahdutti enkeliä. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, jos häneltä olisi pyydetty jonkinlaista selitystä tilanteelle. ”Kerro”, enkeli sanoi heidän jätettyään kaupungin taakseen, ”mitä sinulle tapahtui.”
”Mitä arvelet?” tiuskaisi Hevisaures vastaukseksi. ”Minä pakenin. Pakkasin varusteeni, luikin yöllä kaupungin halki ja lähdin kohti tunnelia.”
”Olitko löytänyt kartan?” kysyi enkeli. ”Kuulin, että sellaisia–”
”Kartan? Kuinka naurettava oletkaan, enkeli.”
He kulkivat nopeasti siitä huolimatta, että enkelin matkakumppanin vammat saivat jokaisen askeleen kuulostamaan tuskalliselta ponnistukselta. Laulujen salin etäinen hahmo tuli näkyviin kauas eteen, mutta vielä he eivät olleet lähellä; tie kaarteli, mutta enkelin vieressä kulkevan dinosauruksen tilaan nähden siltä poikkeaminen ei olisi ollut järkevää.
”Nolo runopiirinne”, mutisi Hevisaures, ”on täysi farssi. Luuletteko kuninkaan menettävän yöunensa sen tähden, että viisi kupolia ylempänä joku lausuu kiellettyyn runomittaan sepittämänsä runon? Minä halusin tehdä jotakin oikeaa, maksoi mitä maksoi. Mitä sitten, vaikken selviäisikään? Yksi henki on reilu uhraus edes pelkästä mahdollisuudesta murtaa kahleensa ja paeta elämää, jonka on syntymässään saanut. Kuolema on pelastus verrattuna täällä vietettyyn olemassaoloon.”
”Ja siispä vain… lähdit?”
”Lähdin.”
Harva manalalainen oli liikkeellä tähän aikaan, eikä kenelläkään ollut syytä liikkua näillä seuduilla juuri nyt, mutta enkeli tunsi olonsa silti hermostuneesti heidän tekonsa ylitsevuotavan laittomuuden vuoksi. Kuolleiden puiden tummat hahmot tuntuivat häntä paheksuvasti vilkuilevilta kylänvanhimmilta.
Tai sitten hän oli vain innoissaan siitä syystä, että olisi pian vapaa.
”Atheonkin kapinoi vastaan niitä olosuhteita, jotka hänelle oli annettu”, mutisi Hevisaures. ”Manalan ei tarvitse olla vankilamme. Kaikki tietävät legendat, mutta mitä syytä meidän on virua täällä vain siksi, etteivät epäonnistumistaan häpeävät Suuret olennot halunneet kaikkien luomuksiensa näkevän milloinkaan päivänvaloa?”
Eipä kai mitään, ajatteli enkeli. He kulkivat loppumatkan hiljaisuudessa, sillä hän pelkäsi yhä sitä, että joku kuulisi heidän keskustelunsa; kun kirkon siluetti kohosi tunnelin suuaukkoa vasten, enkeli oli varma siitä, että joku sinne piiloutunut astuisi yhtäkkiä esiin ja estäisi heidän matkansa.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Rakennuksen ovi oli ja pysyi kiinni, ja ikkunalasien läpi hän erotti vain penkkirivien synkät varjot. Voisiko kaikki käydä niin helposti?
Vasta kun he astuivat valtaisaan kitaan, jonka pimeyttä edes heidän kupoliansa syleilevä sienten rihmasto ei valaissut, enkelin sekavien ajatusten joukosta pomppasi esiin matkaan kohdistuvista ongelmista vakavin. ”Hevisaures”, enkeli kysyi, ”miten… miten sait vammasi? Onko siellä jotain vaarallista?”
He pysähtyivät suuaukon tuntumaan. Puhuteltu kaivoi repustaan soihdun ja sytytti sen. Tunnelin lattiaa peitti sama hiekka kuin heidän entistä asuinpaikkaansa; kattoa pitkin luikerteli tummansinisiä hyönteisiä.
”Jäin kiinni”, sanoi Hevisaures lyhyesti. ”Kylän vanhukset väittivät tietävänsä, että yksi tunneliverkoston haaroista johtaa ylös ulkomaailmaan; en tiedä, oliko näin joskus, mutta nyt kivivyöryt ja tarkoituksenmukainen tukkiminen ovat sulkeneet kaikki reitit yhtä lukuun ottamatta.”
”Mihin se vie?”
Tunneli kaarsi jyrkästi alas. Aina välillä he ohittivat muualle vievän haaran, mutta Hevisaures johti heidät alemmas. Jos hän oli ensimmäisellä matkallaan tutkinut kaikki polut, siihen oli varmasti mennyt päiväkausia.
”Alimpaan kerrokseen.”
Enkeli tunsi värin katoavan kasvoiltaan.
”Mitä sinä..?”
”Vaaraa ei ole”, sanoi Hevisaures lyhyesti ja päättäväisesti vilkaisematta häntä kohti, ”jos kuljemme kaksin. En ollut ensimmäisellä kerralla tarpeeksi varovainen, mutta enää en jää kiinni. Tunnen oikean reitin, ja kahdella silmäparilla kykenemme välttämään vartijat.”
Enkeli veti syvään henkeä. ”Hevisaures, et voi väittää, että…”
Hevisaures pysähtyi ja katsoi häntä suoraan silmiin maanisesti. ”Mitä en voi väittää, enkeli? Minulla ei ole aikomustakaan jäädä enää vangiksi. Ne eivät ole vielä huomanneet pakoani; päivän tai kahden päästä alin kerros kuhisee kuninkaan kätyreitä, mutta nyt meillä on elämämme tilaisuus. En tullut hakemaan sinua huvin vuoksi tai siksi, että olisin halunnut sinunkin pääsevän pakoon; en selviä tästä yksin, minä tarvitsen sinua. Tämä toimii, mutta…”
Hevisaures kääntyi jälleen pois ja lähti kulkemaan entistä nopeammin, miltei juoksien. Enkeli hätkähti ja kompuroi perään näkemättä kunnolla askeliaan ilman soihdun valoa.
”… meillä on kiire.”
Maasto muuttui entistä jyrkemmäksi, ja he joutuivat monta kertaa pudottautumaan melkein oman pituutensa mittaisen matkan. Enkeli ei osannut kuvitella, kuinka vaikea ja tuskallinen Hevisaureksen paluumatka ylös oli ollut.
Ajoittain lähes pystysuoraa kuilua muistuttavan tunnelin kulkeminen oli nopeaa, ja he alkoivat lähestyä määränpäätään. Enkelin ei tarvinnut varmistaa tätä edellä kulkua johtavalta matkakumppaniltaan, vaan hän tiesi sen siitä, että alkoi tulla sietämättömän kuuma. Harmaan ja ruskean sävyiset seinämät vaihtuivat syvän punaisiin; he ohittivat kallioiden väliin jäävän halkeaman, jonka toiselta puolelta heidän matkaansa seurasi kolme vitivalkoista silmää.
Viimein heidän askeleensa kävivät pitkin ahdasta, suoraa tunnelia, jossa maata peittävä kerros hiekkaa vaihtui karmiininpunaisten tiilien ruudukkoon. Sen päästä kajasti himmeää, purppuraa valoa; heidän lähestyessään sakea, palaneelta tuoksuva sumu tunkeutui ilmaan ja teki hengittämisestä hankalaa.
”Meitä ei huomata”, sanoi Hevisaures hiljaa, ”jos seuraat minua. Ymmärrätkö?”
Enkeli nyökkäsi, mutta hänen matkakumppaninsa ei kääntynyt katsomaan.
Luolan katto oli täällä niin korkea, että enkeliä huimasi. Punaiset, vääntyneet tornit kohosivat yläilmoihin, risteilivät toistensa kanssa ja kaartuivat toistensa ympärille. Arkkitehtuuri vilisi piikkejä ja silmän muotoisia ikkunoita. Epätasaista katukivetystä reunustivat maasta nousevat kristallit, joista säteilevä valo hohti sumun läpi.
”Eteenpäin”, tiuskaisi Hevisaures.
Enkeli kuvitteli ensin heidän olevan täällä yksin, mutta aika ajoin sumusta nousi esiin heitä pidempiä synkkiä hahmoja, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneet. Rakennusten edessä lepäsi punaisesta kivestä muotoilluilla kuutioilla hirviöitä, jotka tuijottivat heidän marssiaan. Keltainen, harjakas olento huonosti istuvassa purppurassa puvussa kertasi kiusallisen pitkää anekdoottia vieressään istuvalle viisipäiselle demonille, joka kuunteli keskittyneesti huikaten aina välillä kulauksen verta pikaristaan.
Siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö heitä ollut huomattu, mutta uhkaavista varjoista yksikään ei syöksynyt ottamaan heitä kiinni tai muuten haittaamaan heidän taivaltaan. Hevisaures käveli edellä nopeasti ja päättäväisesti; enkeli yritti pysyä perässä, mutta kompasteli rakoihin kadun tiilipinnoituksessa ja joutui aina välillä väistämään sumusta yhtäkkiä esiin tullutta hahmoa.
”Hevisaures”, hän yritti mutista, ”miten…”
”Vaiti”, tiuskaisi tämä vastaukseksi, ”ja seuraa minua.”
He etenivät yhä leveämmille ja leveämmille kaduille, ja arkkitehtuuri alkoi muuttua. Rakennukset olivat korkeampia ja muodostivat valtaisan verkoston yhdistyessään toisiinsa heidän yllään. Katua varjosti kuvio, joka muistutti suurta seittiä. Sumu vetäytyi hiljalleen pois, ja enkeli hengitti vapaammin; helpotuksen korvasi siitä kumpuava kauhun tunne, että he matkasivat suoraan kohti Manalan alimman kerroksen keskustaa.
He lähestyivät valtaisaa aukiota. Nyt kaukana ylhäällä kohoavat tornit, jotka olivat korkeampia kuin mikään enkelin ikinä näkemä, kaartuivat kohti ympyrän sisusta kohtaamatta toisiaan sen keskipisteessä Ne osoittivat kohti sitä, mikä lepäsi aivan keskellä.
Luista valtaistuinta, jolla istuvasta hahmosta enkeli näki näin kaukaa vain siluetin.
Nyt riitti, hän päätti ja kääntyi juostakseen karkuun; enkeli ei tiennyt, mitä täällä oli tapahtumassa, mutta hänen ei tehnyt mieli ottaa siihen osaa.
Hevisaures oli nopeampi.
Se kääntyi ympäri ja tarrasi voimakkaalla kourallaan enkelin käteen. Kynnet pistivät hänen nahkaisen takkinsa lävitse; vammautuneenakin roteva Hevisaures oli häntä mahtavampi.
”Seuraa minua.”
Enkeli yritti rimpuilla vastaan, mutta dinosaurus eteni raahaten tämän laihaa ruumista perässään kuin nukkea. Aukio oli päällystetty eri värisillä tiilillä, jotka muodostivat renkaita; enkeliä vietiin ensin punaisen, sitten oranssin ja lopuksi keltaisen alueen halki. He etenivät pitkin rakennusten varjojen väliin jäävää valoisaa aluetta, joka kaventui joka askeleella.
Valtaistuinta kiersivät marmoriset portaat, jotka tekivät kaksi kokonaista kierrosta ennen kuin päättyivät sen huipulle. Luista terotettujen piikkien rivistö törrötti niiden reunoilla. Rakennelman huipulla oli itse valtaistuin – mustasta, punaisesta, valkoisesta ja kaikista väreistä niiden välillä tehdyn luumassan muodostuma, jossa oli enemmän teräviä osia kuin teki mieli laskea.
Olento istuimen päällä oli sitä reilusti pienempi, ehkä vain enkelin kokoinen. Kuningas Julien katsoi heitä pitkään – Hevisaures pysähtyi muutaman bion päähän pidellen pakokauhun vallassa kiemurtelevaa enkeliä yhä tiukasti otteessaan – ja avasi sitten suunsa. Sen kitkerä ääni jylisi kaikuen takaisin avaraa tilaa reunustavien rakennusten seinistä.
”tiedättekö mitä minä tahdon?”
Kumpikaan ei vastannut.
Tiilet maassa heidän ympärillään räjähtivät pölyksi ja kaikkialle lenteleviksi sirpaleiksi, ja Hevisaures hätkähti niin paljon, että irrotti otteensa enkelin käsivarresta. Tämä rojahti maahan, syöksähti eteenpäin pari askelta ja kaatui uudelleen; tiilien murtumisesta lähtevät poksahtelevat äänet peittivät alleen Hevisaureksen huudot.
”tahdon liikuttaa sitä”
Enkeli pääsi jälleen pystyyn ja lähti juoksuun, mutta tämän eteen nousi maasta ohuiden kivisten pilarien rivi. Hän ei enää ehtinyt väistää, vaan löi päänsä ruskeaan seinämään.
”tahdon liikuttaa sitä”
Veren täyttäessä tämän näkökentän enkeli horjahti taaksepäin ja kääntyi lähteäkseen eri suuntaan. Tälläkin kertaa samanlainen kivipilarien joukko kohosi hänen eteensä.
”tahdon…”
Enkeli vilkaisi oikealle puolelleen, joka tukkiutui hetkessä samoin. Hän lähti juoksuun vasemmalle, mutta se oli väärä suunta – siellä oli Hevisaurus – hän epäröi ja pysähtyi, ja tiilet hänen edessään halkesivat kahtia antaen tilaa maasta nousevalle kiviselle häkille.
”liikuttaa sitä”
Hevisaures oli joutunut samaan jamaan. Enkeli pyyhki verta silmäkulmastaan vapisevin käsin ja tuijotti petturia, joka oli tuonut hänet tänne tahallaan.
”Kuninkaani”, sanoi dinosaurus katsomatta tätä kohti, ”toin sinulle sielun lupaukseni mukaan.”
Julien, joka hohti yhä sisällään hekumoivaa alkuvoimaa, tokaisi vastaamatta mitenkään tämän kysymykseen: ”tykkäätkö mun peba?”
Enkeli tarrasi kiinni kivisiin kaltereihin, jotka olivat yhä polttavan kuumia niitä muotoilleen ikiaikaisen voiman vaikutuksesta, ja väänsi. Ne eivät antaneet periksi, vaan olivat palanneet välittömästi tiiviiseen, kovaan olomuotoonsa.
Hän irrotti, huokaisi ja laskeutui istumaan maahan.
Innostus, pelko ja hämmennys olivat kaikki sulaneet pois, eikä hän enää tuntenut mitään.
”Muistutan arvoisaa kuningasta sopimuksemme luonteesta”, lausui Hevisaures kykenemättä kätkemään äänestään orastavaa paniikkia. ”Vannoin tuovani sinulle sielun omani korvaukseksi – ja niin olenkin nyt tehnyt – jotta saan kulkea valtakuntasi lävitse. Tämän sopimuksen ehdot olen nyt täyttänyt niin nopeasti kuin suinkaan kykenin, enkö vain, oi kuningas?”
Enkeli sulki silmänsä hetkeksi, mutta avasi ne ja nousi ylös tajuttuaan epätoivon hyödyttömyyden. Näinkö hän aikoi käyttää viimeiset hetkensä?
Hänen tunteettomuuden maisemansa oli oiva kangas vihan villille siveltimelle.
Aukiota vavisuttanut voima oli saanut tiilet säröilemään, mutta siitä huolimatta selli enkelin ympärillä oli täysin säännönmukainen ja symmetrinen; pieninkään virhe ei vaivannut kivipilarien kokoa tai asettelua. Hänen kätensä mahtui juuri ja juuri kalterien välistä, mutta koko ruumiilla ei ollut minkäänlaista toivoa.
”Enkeli”, kuiskasi Hevisaures pahoittelevasti. ”Minä halusin tehdä jotakin. Maksoi mitä maksoi.”
Hän ei edes kääntynyt puhujaa kohti – myös siksi, ettei halunnut kunnioittaa petturia senkään vertaa, mutta myös siksi, että oli keskittynyt tilanteen ja mahdollisuuksiensa arvioimiseen.
”vielä on viimeinen vaihe toimittamatta”, julisti Manalan monarkki, hyveiden näivettäjä, ”hirvittävä hevisaures”
Enkeli sulki taas silmänsä varautuen siihen, mikä kohta tulisi, mutta avasi ne nopeasti havahduttuaan kuumeestaan. Hänen mielialastaan ei ollut epäilystäkään – hän oli polttavan vihan valtaama. Miksi hän tekisi niin, miksi hän odottaisi vaitonaisena tuomiotaan? Miksi hän toimittuaan niin koko elämänsä yhä vaikenisi, pysähtyisi ja antaisi muun maailman tapahtua itselleen?
Atheon ei ollut tyytynyt kohtaloon, jonka Mata Nui oli tälle antanut.
Atheon ei ollut tyytynyt vapauteen, jonka Ath oli tälle suonut.
Atheon oli halunnut ylittää rajat, murtaa käsitteet ja maalata maailman ehtymättömän vihansa maisemaksi, jossa mahdollisuus ja välttämättömyys sulautuvat yhteen suunnattoman tahdonvoiman määräämäksi poluksi.
Sen sanat kuitenkin katkesivat, kun kalterien välistä syöksyi kiinni sen kurkkuun enkelin käsi. Hänen sormensa kaartuivat dinosauruksen kaulan ympärille; se hätkähti ja yritti paeta oikealle, veti enkelin koko ruumista kivisiä pilareita vasten, mutta enkeli piteli kiinni.
Käsi oli sama, josta Hevisaures oli enkeliä raahannut. Siihen oli pistellyt jo tämän päästäessä irti.
Hevisaures, alimmassa kerroksessa saamistaan vammoista kärsivä, äskettäin voimansa juoksemalla kuluttanut ja joka hetki heikentyvä, luopui yrityksestään ja kääntyi enkeliä kohti puraistakseen tämän kättä. Muutama hammas lävisti enkelin käsivarren, mutta tämän ote ei hellittänyt; jos mahdollista, Hevisaures tunsi kurkkuaan kuristavan puristuksen vain entistä voimakkaampana.
”Enkeli…”, pihisi dinosaurus. Kuningas ei lausunut mielipidettään tapahtumasta, jos tällä sellainen oli.
Enkeli ei päästänyt irti.
Väri katosi hitaasti – tuskallisen hitaasti – Dinosaureksen kasvoilta. Sen heikot yritykset karata sellinsä toiseen nurkkaan eivät enää sattuneet, vain ärsyttivät. Enkeli ei enää tuntenut sormiaan, mutta näki silmillään niiden pysyvän yhä otteessaan, ja se riitti.
Lopulta Hevisaures lakkasi pyristelemästä vastaan ja vain katsoi kohti enkeliä kasvoillaan suunnattoman epätoivon ilme. Sekunnit juoksivat niin tuskallisen hitaasti, että enkeli alkoi lausua niitä mielessään saadakseen varmuuden siitä, että aikaa todella kului. Yksi… kaksi… kolme…
Dinosaurus yski ja heilutti kitaansa kaapien ilmaa suuhunsa; sen kurkusta kantautui syvä, koriseva ääni.
”Atheonkin kapinoi vastaan niitä olosuhteita, jotka hänelle oli annettu”, sanoi enkeli.
Enkeli ei aikonut lopettanut sitten, kun hänen vastustajansa menetti tajuntansa ja lakkasi osoittamasta elonmerkkejä, mutta otteen säilyttäminen kävi hankalammaksi, kun dinosauruksen keho ei enää pidellyt itseään tarkoituksenmukaisesti pystyssä. Painovoima, jota vastaan hirviö oli koko elämänsä taistellut, sai viimein tilaisuuden ottaa omansa takaisin.
Kun hän ei enää jaksanut pidellä, enkeli irrotti otteensa ja antoi Dinosaureksen elottoman ruumiin vavahtaa maahan, ja sitten kaikki oli ohi.
”kadotettu sielu”, kumpusi ääni valtaistuimen päältä. ”mikä oli tämän tarkoitus?”
Enkeli piteli kättään, josta alkoi kantautua etäistä mutta pistävää kipua. Näkökentän tuhriva, hänen toisesta silmästään valuva veri oli merkityksetön sivuseikka. ”Antaa sielu maksuksi vapaudestani.”
Kuningas heilutti kättään, ja kiviset pilarit vääntyivät ulospäin murtumisen äänten saattelemina. Muutama niistä litisti Hevisaureksen maassa makaavan ruumiin.
Enkeli ei uskaltanut lähteä, vaan seisoi yhä paikallaan. Kuningas vaikutti pohdiskelevan tätä hetken, mutta lausui lopulta: ”mene…”
Tiilet enkelin edessä säröilivät; maalikerros niiden päällä varisi pois, ja muodostui hänen vasemmalle puolelle osoittava harmaa nuoli.
”… osoittamaani suuntaan.”
Enkeli ei enää odottanut, vaan astui ensimmäisen askeleen nuolen suuntaan siitä yllättyneenä, kuinka keveältä se tuntui. Jonkinlainen taakka oli pudonnut hänen harteiltaan, mutta enkeli ei tiennyt, mikä se oli ollut tai mihin hän oli sen jättänyt.
Kuningas julisti lopuksi hänen selkänsä takaa: ”manaan tunnelien vartijat matkallesi suotuisiksi, jotta ne eivät kulkuasi häiritse, oi kadotettu sielu”
Enkeli ei tiennyt, olisiko pitänyt kääntyä takaisin kiittämään, mutta niin tekeminen olisi vaatinut jonkinlaisia voimia, joita hänellä ei enää ollut.
Manalan alimman kerroksen arkkitehtuuri kävi läpi muutoksen, joka oli päinvastainen verrattuna enkelin tulomatkallaan näkemään: rakennukset lyhenivät huimaavan korkeista, luolan kattoa kohti osoittavista piikeistä ainoastaan huomattavan korkeiksi, kadut kavenivat ja sumu täytti jälleen näkökentän. Toinen toistaan eriskummallisemmat demonit, jotka enkeli ohitti kävellessään, eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota.
Viimein enkeli tuli tunnelin suuaukolle, joka näytti hieman samanlaiselta kuin se, josta he olivat tulleet. Hän epäröi hetken miettiessään, veisikö tämäkään oikeasti ulkomaailmaan, mutta naurahti itsekseen ymmärtäessään, että tuskin voisi enää päätyä pahempaan paikkaan.
Pikimustan kiven peittämä tunneli kaartui ylös edellistä vielä vahvemmin, ja enkeli pysähtyi sen puolivaiheille odottaakseen kätensä elpymistä kipuamisen helpottamiseksi. Hevisaureksen hampaiden jättämät jäljet vaikuttivat pahoilta, mutta kipu oli laantunut pakottavasta jomotuksesta tasaiseksi taustakohinaksi.
Kävellessään enkeli mietti, mitä olisi kertonut ikuisesti hänen entisessä kodissaan viruville tovereilleen. Että kuningas oli suonut hänelle vapauden?
Se olisi ollut valhe – vapauden hänelle oli antanut Atheon, vallankumouksen henki, vääjäämätön ymmärrys siitä, että maailmassa saattoi toimia joko alistumalla muiden tahtoon tai alistamalla muut omaansa.
Soihtua hänellä ei ollut, joten enkeli teki matkaa tunnustellen tietään pimeässä kiitollisena siitä, ettei tällä tunnelilla vaikuttanut olevan sivupolkuja. Pimeydestä hänen matkaansa seurasivat lukuisat keltaisina kiiluvat silmäparit, mutta kuninkaan lupauksen mukaan ne eivät puuttuneet hänen matkaansa.
Enkeli kiipesi hitaasti epävarmana siitä, mitä hänelle tapahtuisi, kunnes näki kaukaa ylhäältä kajastavan päivänvalon.
Ja oliko se tarinan loppu?
Ei vielä, Rikon sääntöjä! Jäi kertomatta eräs tosi tärkeä juttu, jota ilman yksikään tällainen kertomus ei ole valmis.
Mikä se on, enkeli?
Se, kuinka sain nimeni.
Poistuttuaan tunnelista sanoinkuvaamattoman avaran ja sinisen taivaan alle enkeli vilkaisi taakseen ja huomasi kallion seinään isketyn puisen kyltin.
KUOLEMANVAARA!
TÄSSÄ LUOLASTOSSA ASUVAT MAHTAVAT MANAAT
JOS MENET SISÄÄN, TURHA AJATELLAKAAN, ETTÄ VAIVAUTUISIN KORJAAMAAN SINUT
Kyltti ei auttanut kertomaan, mihin hän oli saapunut, mutta kaipa se ei ollut tarkoitettu hänelle. Enkeli vaelsi ympäri jännittävää ja kivaa paratiisia näkemättä ketään muuta. Tuli täällä ei lämmittänyt, mutta jään kosketus poltti. Tomua laskeutui valtavina putouksina vuorilta, mutta vesi oli oudon tahmeaa ja liikkumatonta. Ukkonen ei päästänyt ääntä, mutta hellä tuulenvire huusi tehden melkein kuuroksi. Kaikki se oli kaikki hyvin mielenkiintoista, mutta häntä olisi haluttanut löytää toinen elävä olento.
Viimein hänen eteensä ilmestyi valtaisa linnake, jonka ympärillä parveili outoja, värikkäitä mutta Manalan asukkien tavoin epämuodostuneita pieniä olentoja. Enkeli meni sisään ja kohtasi samaa lajia edustavan vastaanottovirkailijan.
”Mikä on nimesi?”
Enkeli mietti hetken. ”Minä olen vain enkeli.” Oli hänellä nimi, mutta minkään Manalasta saadun kantaminen mukanaan oli turhaa; nimillä oli voimaa, samoin niiden hylkäämisellä. Virkailija harkitsi enkelin vastausta hetken kasvoillaan tylsistynyt ilme, huokaisi lopulta ja kirjasi jotakin eteensä asetetulle lomakkeelle.
”Se ei aivan riitä. Yksi ainoa sana, mikäli se on yleisnimi, ei ole tarpeeksi tunnistettava kelvatakseen jonkun nimeksi. Ketkä ovat väkeäsi?”
”Minä olen Manalasta”, vastasi enkeli epävarmana siitä, oliko se sopiva vastaus virkailijan hämmentävästi muotoiltuun kysymykseen.
”Vai Manalasta… lienet siis jonkinlainen demoni, vaikka väität olevasi enkeli. No, enkelien ja demonien ainut ero on siipien lukumäärässä, joten ole kompromissiratkaisuna siis… Yksisiipinen enkeli.” Tyytyväisenä ajatukseensa virkailija raapusti lomakkeeseen kaksi sanaa ja ojensi sen enkelille. ”Vie tämä–”
Enkeli ei ottanut paperia vastaan. ”Anteeksi, mutta käsityksesi enkelien ja demonien luonteesta on täyttä huuhaata.”
”Minä keksin sinulle juuri varsin vinkeän nimen”, sanoi virkailija pettyneenä ja tyrkytti paperia uudelleen. ”Sen pitäisi kelvata. Olen koulutukseltani nimistöntutkija, mutta alalla ei ole juuri nyt töitä. No?”
Virkailija tökki paperilla enkelin eteen ojennettua kättä.
Ei, Yksisiipisen enkelin kättä.
Oli se ehkä sittenkin ihan kiva nimi.
Aiemmin enkeli oli luullut elämänsä olevan tragedia, mutta nyt hän ymmärsi sen olevan sen sijaan komedia.
Verstas
Mikä on kertomuksesi opetus, enkeli?
”Atheon ei ole fyysinen”, Yksisiipinen enkeli sanoi. ”Atheon on ideologian tavoin tuhon henki jokaisen vallankumouksellisen sisällä. Se, joka hallitsee väittäen mandaattinsa tulevan Atheonilta, vain asettaa oman hierarkiansa syrjäytetyn tilalle; Atheon on ajatus, inspiraatio, jolla todellisen seuraajan on levitettävä vapautta ja anarkismia.”
Olet tavallasi oikeassa, mutta se ei ole koko totuus.
Torahkshi, jonka ajatukset vaikuttivat olevan muussa kuin enkelin kertomuksen teologisessa sisällössä, hihitti: ”Meniköhän kaikki varmasti noin, enkeli hyvä? Muistan tarinan olleen viime kerralta joiltain yksityiskohdiltaan erilainen.”
”O-omasi ei ollut sen totuudenmukaisempi”, mutisi Yksisiipinen enkeli.
He olivat istuneet käänteisen lumisateen yllä jo lukuisia tunteja. Taivaalle ei ollut käynyt mitään, joten enkelin oli pakko hyväksyä yön luonteelle annettu taianomainen selitys.
Miksei temppelissä istuva olento ole Atheon? lausui Rikon sääntöjä. Yksi sanoo: sen tähden, ettei Atheon ole todellinen; toinen väittää syyksi sitä, että Atheon ei ole fyysinen. Minullakin oli ennen väärä käsitys Atheonin luonteesta.
Enkeli oli tarinointinsa aikana kiertänyt kehää liittolaistensa ympärillä, mutta nyt hän pysähtyi ja istahti puun juureen itsekseen räkättävän Torahkshin viereen. Hänen askeleidensa lumihankeen piirtämä kehä hälveni ensin ja katosi sitten täysin.
Valhe johtaa totuuteen yhtä lailla kuin kuivunutkin joki vääjäämättä mereen, joten on meille eduksi keskittyä hetkeksi minunkin virheeseeni.
Rikon sääntöjä kohotti katseensa kohti tyhjää taivasta, tarrasi kiinni kylttiinsä ja kertoi.
Taverna
Ulxelaser
Joka pöytään oli asetettu kuusi kynttilää pieneen rinkiin. Faxadosq tulkitsi sen jonkinlaiseksi yritykseksi – perustuen joko itse valoon tai Mata Nui -uskon pyhään lukuun – taistella ulkona vallitsevaa syvää harmautta vastaan. Likaisten ikkunalasien läpi sisään vyöryvä kuoleman usva ei kuitenkaan väistynyt niin helpolla; sen metafyysisen piirteettömyyden haistoi sisälle asti.
Faxadosq tilasi juoman ja istuutui pöytään mahdollisimman kauas ovista ja ikkunoista. Näyttikö kynttilöidenkin valo tavallista himmeämmältä, vai kuvitteliko hän koko jutun?
”hei tiesi tkö”, sanoi omituinen, jotenkin nariseva ääni Faxadosqin takana. Toalla oli epämiellyttävä tunne siitä, että hän oli kuullut sen ennenkin. Kuten kaikki ennen maailmassa vallitsevan katastrofin saapumista, äänen haltija oli kuitenkin hänen mielessään pelkkä sekava kokoelma mielikuvia ja muistojen rippeitä. Vasta käännyttyään ympäri Faxadosq muisti, kenelle ääni oli kuulunut.
Se oli… se omituinen kaniolento?
Jäniksen luistimet eivät kaiken järjen vastaisesti piirtäneet minkäänlaisia viiruja tavernan puiseen lattiaan.
”Anteeksi?” Faxadosq tajusi lopulta sanoa tuijotettuaan olentoa ensin hämillään jonkin aikaa.
”tie ssitkö”, loruili vemmelsääri, ”että joiden kin mieltsä.,…,.. makuutat eivät ole kaan langenneita enkeleleitä vaan demonneja??”
Olion kompastelevasta ääntämyksestä huolimatta Faxadosqilla ei ollut ongelmia sen lausumien sanojen ymmärtämisessä – enemmän hänelle niitä tuotti se, että sanotulla ei tuntunut olevan mitään tekemistä tilanteen kanssa. Toa vilkuili ympärilleen nähdäkseen, oliko kyseessä jonkinlainen vitsi, jota hän ei ymmärtänyt, mutta muut tavernan asiakkaat eivät edes katsoneet heitä kohti.
”heh”, tokaisi kani seuraavaksi. ”ja demoneitsa suurin on tieten kin atheooni…,..”
Vemmelsääri hypähti kääntyen kohti ovea ja vilkaisi kohti Faxadosqia.
”….. .. ja kukamuu kaan olisi saanut ai kaan tämän kai ken??? heh”
Faxadosq hätkähti. ”Tiedätkö jotakin maailmaa syleilevän ilmiön luonteesta, jänis?” Oli kuitenkin liian myöhäistä; jo hänen ensimmäisen sanansa kohdalla jänö oli lähtenyt luistelemaan luonnottoman nopeasti ovea kohti, ja ennen kuin hän sai lauseensa loppuun, se oli kadonnut. Ovi tömähti takaisin kiinni olion jäljessä.
Toa palasi juomansa äärelle ajatellen, että kyseessä täytyi olla jonkinlainen jekku. Se olikin, mutta vielä silloin en ymmärtänyt jekun tarkoitusta. Kun aika kului ja maailma vaipui yhä syvemmälle epäluulon kitkerään sumuun, hän alkoi kuitenkin pohtia kohtaamansa kanin sanoja tarkemmin. Hän alkoi uskoa niihin niin kovasti, että rekrytoi mukaansa Araganin ja lähti epätoivoiselle matkalle kohti ainoaa tuntemaansa vihjettä veljeskunnan johtajasta.
Atheon oli vieraan uskonnon mytologinen pahuus, josta Faxadosq oli vain kuullut, mutta Makutan nimi oli hänelle tutumpi; sitä kuiskivat matoranit hänen kotisaarellaan toisilleen vapisevalla äänensävyllä, jonka perusteella tämän luonteesta ei voinut erehtyä. Kanin nokkelan vihjeen perustella oli minulle luonnollista ajatella, että nämä kaksi – Makuta ja Atheon – ovat yhtä, mutta sittemmin olen ymmärtänyt erheeni luonteen. Myöhemmin hän ymmärsi. Myöhemmin ymmärsin, mutta sitä ennen minussa asui päinvastainen harhakäsitys.
Atheon ei ole Makuta, ajattelin. Atheon on entisen uskontoni Mata Nuin tavoin hyvyyden voima, joka ei tahdo syöstä maailmaa merkityksettömyyteen vaan vapauttaa meidät sen kahleista. Se, joka tahtoo pyyhkiä horisontin, vain asettaa uuden virheellisen maailman vanhan tilalle; Atheonin käsky on kaikista syvimmän individualismin määräys, jolla todellisen seuraajan on tyydytettävä nälkänsä.
Olin tavallani oikeassa, mutta se ei ollut koko totuus.
Sanoissa, jotka kani lausui minulle unieni tarinassa, oli jyvänen totta. Niiden negaatiossa – Atheon ei ole Makuta – oli yhtä lailla totuuden siemen.
Äskettäin lausumissanne ajatuksissa, Torahkshi ja Yksisiipinen enkeli, sekä niitä edeltäneissä käsityksissänne, oli myös osa totuutta.
Koko totuus on jotakin monimutkaisempaa.
Mikä on Atheon?
Krickit-nainen kulki juoksi öisen metsän, tanssi halki kantojen, kulki yli jokien askelilla, jotka ylittivät virtaavan veden koskettamatta sen pintaa.
Lumihangella istui hihittävä olento, joka ajatteli sen olevan silkkaa keksintöä, pelkkä agitaattorin työkalu.
Hänen vieressään oli enkeli, jonka mielestä se oli vallankumouksen henki.
Heidän edessään puristi kylttiään kääritty kertoja, joka ajatteli tietävänsä totuuden sen luonteesta.
Krickit tuli aukiolle, laskeutui polvilleen ja itki katumus sisimmässään.
Temppelinsä sisäpihalla liikuskeli valtias, jota jotkin siksi nimittivät.
Syvällä maan alla, kirotuista kerroksista alimmalla, istui kuningas valtaistuimellaan ajatellen tekevänsä kaiken sen tähden.
Krickit sulki silmänsä. Hän tiesi, mitä oli tehtävä.
Kulkija pyysi metsältä apua, vuodatti sen syliin kyyneleensä ja verensä, antoi pois kaiken itsestään tullakseen siksi, mikä hänen oli oltava.
Metsä huokaisi, ja krickitin eteen ojennetuille käsivarsille laskeutui tyhjyydestä esine.
Jotkut sen palvelijoista julistivat herransa nimissä kaiken loppua, rajatonta hävitystä vailla vertaistaan.
Toiset ajattelivat sen vielä tulevan, sen olevan rooli, jonka valittu hädän hetkellä vielä täyttää.
Steltillä pohtivat esoteeris-juliaanisen seuran jäsenet keskenään sitä koskevia huhuja.
Se oli kantele.
Kaikkien mielessä oli sama nimi; kaikkien sielut huusivat osaansa totuudesta. Joillekin se poimi maailmasta lopun aikojen tuomarin hahmon, toisille pelastajan. Joitakin kutsuttiin sillä nimellä, toiset olivat ottaneet sen itselleen. Jotkin pelkäsivät, toiset rakastivat. Joillekin se edusti vapautta ja demonokratiaa, toisille kahleita ja autoritarismia, mutta sen ydin oli kaikille sama.
Atheon.
Kaaoksen keisarin tarina on aina sama, mutta jokainen lukee sitä omalla tavallaan. Ensimmäiselle taru Atheonista on uskonnollinen teksti, toiselle poliiittinen ohjelma, kolmannelle vuosisatojen mytologisoinnin läpi kulkeutunutta historiankirjoitusta.
Hänestä on eri nimillä kulkevia versioita joka kulttuurissa, joka uskonnossa, ja silti jokainen yksittäinen näkemys hänestä on omanlaisensa. Atheoneja on lukematon määrä hajautuneena tämän maailman asukkien mieliin, mutta silti läpi paistaa totuuden liekki, jos sen osaa poimia tarinoiden, merkitysten ja legendojen verkostosta.
Koko totuus on se, että Atheon ei ole mikään siitä, mitä sen ajatellaan olevan – taruolento, vallankumouksen henki, Profeetta, Makuta, Biolzebub – ja on silti kaikki se. Atheon ei kirjoita itse julistusta, ei itse murskaa kenenkään kahleita, ei itse peitä maailmaa liekkeihin, mutta jos Hajonneen herttuan seuraajat tekevät niin hänen nimissään, mikä on ero siihen, että kynää, miekkaa tai soihtua olisi kantanut hän itse?
Usko luo Atheonin, teot luovat Atheonin. Atheon ei ole mitään, ja silti Atheon voi olla mitä tahansa. Jokainen häneksi itsensä julistava on Atheon vain siinä määrin kuin on niitä, joiden mielissä palaa usko sanojen totuuteen.
Ja jos Atheon voi olla kuka tahansa, jos Atheon ei ole mitään nyt olevaa vaan jotakin tulevaa, jotakin historiasta kannattajiensa manaamana esiin astuvaa, oikea kysymys ei ole, kenen ajattelette olevan Atheon…
