Ainoa muistikuva, joka hänellä oli herätessään ensimmäistä kertaa, oli kummallinen. Hän muisti punaisen hohteen rinnassaan ja sen, kuinka hän oli repinyt sen irti omin käsin. Sen jälkeen oli pelkkää pimeää. Se ei ollut edes sattunut, sillä hän tiesi, että se oli tärkein asia, minkä hän oli koskaan tehnyt.

Muisto oli kuitenkin kaikonnut unen lailla. Ensin siitä katosivat yksityiskohdat, sitten melkein kaikki konkreettinen. Jäljelle jäi ainoastaan, miltä se oli tuntunut. Sekin muuttui toissijaiseksi nopeasti, kun kasa aisteja alkoi yksi kerrallaan heräämään hänen sisällään. Hän haistoi metallin ja öljyn katkun, kuuli ympäröivän kaupungin äänet ja maistoi vesisateen hieman happaman maun suussaan.

Sitten saapui näkö. Mutta vaikka hän tiedosti, että hänen ympärillään oli asioita, hänellä ei ollut ymmärrystä siitä, mitä ne olivat. Ja tietenkin hän näki ne ensimmäistä kertaa koskaan, sillä ei häntä ollut ennen tätä olemassa.

Horisonttia halkoivat metalliset suuret kuutiot ja sylinterit. Kaikkialla oli valoja ja etäistä liikettä. Vilahdukselta hän ehti näkemään kahdella jalalla kulkevia häntä itseään paljon lyhyempiä hahmoja. Joitakin muitakin siis oli olemassa. Se oli kiinnostavaa. Kuulivatko ja näkivätköhän hekin samalla tavalla kuin hän?

Harmaa tila, jossa hän oli ollut vangittuna, oli jäänyt taakse vauhdilla. Hän oli huomannut, että hän kykeni liikkumaan vauhdilla, kun hän laittoi häntänsä vähän tanaan ja käytti kaikkia neljää raajaansa. Hän ei kuitenkaan paennut valoja tai niitä muita olentoja. Hän pakeni raksutusta päänsä sisällä. Koneistoa, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan.

Pimeä oli jo laskeutunut – kaksi suurta valopalloa hänen yläpuolellaan selvästi liikkuivat, eivätkä paistaneet aina. Pimeyden tulo toi hänelle kuitenkin hieman lohtua. Oli helpompi liikkua huomaamatta. Niin kauan, kun raksutus piinasi häntä, hän ei halunnut nähdä ketään toista olevaa. Hän ei ollut valmis siihen, mitä silloin tapahtuisi.

Matkattuaan jonkin aikaa hämärän tultua hän löysi jotain uutta ja kiinnostavaa. Se näytti samalta kuin mitä taivaalta satanut asia oli muodostanut kuoppiin maassa, paitsi isommalta. Hän istui lopulta sen reunalle katsomaan, kuinka se solisi ja virtasi jonnekin kaukaisuuteen. Sitä oli mukava seurata. Se rauhoitti. Vaikutti siltä, että raksutusta ei päässyt karkuun juoksemalla, mutta sen pystyi painamaan syvemmälle keskittymällä johonkin muuhun. Sen havainnon hän painoi tarkasti mieleensä.

Hän istui siinä melko kauan. Jostain syystä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli vierasta, hän ymmärsi äärimmäisen tarkkaan, mitä ajan kulku oli ja kuinka se toimi. Hän antoi silti itsensä vajota horrokseen. Vaikka ajan kulkua ei silloin tuntenut, se tuntui silti rauhoittavalta. Jopa turvalliselta.

Kun hän seuraavan kerran havahtui, oli hänen yläpuolellaan taivasta sumentaneet höytylät kadonneet. Sade oli kadonnut niiden mukana, mutta nyt siellä oli jotain uutta. Taivas oli kauttaaltaan täynnä pieniä kirkkaita pisteitä. Ja jos niitä katsoi oikein tarkkaan – ja hänhän katsoi – saattoi nähdä, kuinka ne suorastaan tuikkivat.

Hän oppi niitä katsomalla ymmärtämään kauneutta. Niiden tuijotteleminen oli niin mukavaa. Oli hauskaa etsiä niistä kuvioita tai vain pohtia sitä, mitä ne mahtoivat olla. Jopa se kirkas punainen niistä, jonka loiste tuntui hänestä ensin jotenkin kummalliselta, muuttui vähän aikaa sitä katselemalla kuin vanhaksi ystäväksi.

Hän uskoi viimein ymmärtäneensä, miksi hän oli. Ne kaksijalkaiset asiat, joita hän oli valoisan aikaan seuraillut, olivat selvästi joko ääniä päästääkseen tai paikkoihin mennäkseen. Mutta hän oli täällä katsomassa taivasta pimeällä. Siitä hän oli varma. Niin paljon mukavampaa kuin kaikki muu, se oli.

Hän ei hätkähtänyt edes silloin, kun hänen katseensa osui ensimmäistä kertaa siihen paikkaan taivasta, joka oli tyhjä. Hän ymmärsi, että se oli jotenkin erityinen. Vaikka siellä oli paljon rakoja, jossa ei paistanut mitään, oli siellä vain yksi piste, joka oli todella tyhjää. Sitä tuijottelemalla hän pystyi viimein kuvittelemaan myös itsensä ilman päässään olevaa raksutusta. Se tuntui lohduttavalta. Taivas oli antanut hänelle loputtoman nähtävän lisäksi lupauksen rauhasta. Tämän taivaan alla hänen oli hyvä olla.

Hän tuijotteli niitä aamunkoittoon saakka. Valon palatessa maailmaan hän pakeni taas syrjäisiin paikkoihin, joissa kukaan ei näkisi häntä. Hän vain toivoi, että pimeä tulisi taas pian, jotta hän voisi palata taivaan tuijotteluun. Seuraavalla kerralla hän kiipeäisi jonnekin korkealle, jotta hän näkisi ne lähempää.

Hän kadehti maailman olennoista niitä, jotka pääsivät niin lähelle niitä. Ne pienet siivekkäät olennot, jotka päästelivät ääniä taivaalla näyttivät olevan vapaampia kuin ketkään muut.

Ja huolimatta siitä, että hänen olemassaolonsa ensimmäinen päivä oli ollut täynnä pelkoa ja hämmästystä, oli se myös ollut täynnä sellaisia uusia asioita, joita hän tiesi haluavansa. Hän tiesi, kuinka rauha hänen sieluunsa laskeutuisi. Taivas oli siellä häntä varten ja hän saisi katsoa sitä aina, kun pimeys laskeutui.

Se sai toistaiseksi riittää. Se itsessään tuntui jo elämisen arvoiselta.

Luku 1. Hunter’s Joyrney

Po-Metru, kaksi viikkoa myöhemmin

Aamu Hatos-Waen kaupunginosassa oli ollut pääasiassa hiljainen. Ferathamen suuren konepajan ovet olivat avanneet ovensa edellisten päivien tapahtumista huolimatta normaalisti aamuviideltä. Kuuteen mennessä suurin osa pajan työntekijöistä oli jo täydessä työn touhussa Onu-Metrun uuden kokoamon lukemattomia tilauksia täytellen. Vaikka ajat olivat synkät, oli tunnelma pajalla silti korkealla. Töitä riitti enemmän kuin koskaan, sillä koneiden armeija, joita Onu-Metrussa rakennettiin, oli mahdollistanut tuotantolinjojen laajentamisen pitkin alaa.

Ensimmäiset aamuvuorolaiset pitivät kahvitaukojaan jo ennen aamukymmentä. Siihen mennessä päivän toiseen vuoroon saapuneilla oli jo näköhavaintoja siitä, mitä heistä muutama kadunkulma pohjoiseen tapahtui. Mustan Käden tunnuksin varustettu väki ei ollut mitenkään epätavallinen näky, mutta se, että toia oli paikalla kaksi, herätti silti huomiota. Muutama rohkeampi pajalta kävi jopa itse vilkaisemassa Mataiankujalla tapahtuvaa keltaisin nauhoin eristettyä aluetta, jossa tutkintaa tehtiin.

Toista leveämpiharteinen oli pyytänyt heitä lopulta poistumaan. Hieman pettyneenä paikalta marssinut väki kuitenkin jäi kuikuilemaan kulman takaa, mitä irti revittyjen liikennemerkkien keskellä puuhaileva toakaksikko teki. Herralta ei jäänyt matoranjoukkion hiiviskely huomaamatta, mutta hänelle riitti, että nämä eivät enää olleet kuuloetäisyydellä tutkinnasta.

”Se on mennyt pohjoiseen päin”, Dradde huomautti ja kohensi olkapäillään roikkuvan turkisviittansa asentoa. Päätelmä oli sinällään turvallinen. Tuhon janaa ei ollut pitkälti, mutta vääntyneet liikennevalo ja puoliksi halkaistu maansiirtokone viittasivat kyllä tapahtumien suunnan kulkeneen etelästä pohjoiseen. Herra asteli jään toan rinnalle ja katseli suljettua katua osoitettuun suuntaan.

”Mikäköhän siihen on tällä kertaa mennyt? Luulin, että ehkä se on vain vähän kömpelö, mutta tuo näyttää tarkoitukselliselta”, Herra huokaisi.

Ilmiliekeissä ollut maansiirtokone oli sammutettu paikallisin voimin ja oli nyt siinä odottamassa tutkinnan päättymistä, jotta se voitaisiin hinata pois. Palomestari Pogo oli esitellyt heille jälkiä, jotka yöllinen hyökkäys oli jättänyt jälkeensä. Jokin terävä ja kuuma oli leikannut ajoneuvosta läpi.

”Ja arvatenkaan silminnäkijähavaintoja ei taaskaan ole?” Dradde ihmetteli.

”Se on alkanut liikkumaan koko ajan vähän lähempänä aamuja. On vain ajan kysymys, että joku äkkää sen”, Herra tuumasi ja raapi partaansa.

”Satelliittikuvatkin ovat kylmiä”, kuului nuoren naisen ääni kaksikon korvanapeissa. ”Selaan vielä muutamat turvakamerakuvat läpi, mutta en pidättelisi hengitystäni.”

”Pidä silmä kovana, Niz”, Herra käski. ”Se on iso kaveri. Se ei voi vältellä kameroita ikuisesti.”

Kolmen korttelin päässä mikrofonilliset kuulokkeet päässään istuva ga-matoran selasi kannettavalla tietokoneellaan viranomaisilta saatuja nauhoja. Hän oli löytänyt mukavan paikan läheisen koneistamon ulkoseinän päältä. Hän heilutteli jalkojaan edestakaisin ja kelasi läpi taas yhdestä nauhan. Ei mitään. Seuraava tiedosto vain auki.

”Mistä lähtien me olemme ottaneet hänen kaltaisiaan akateemikkoja kentälle?”, Dradde ähki radioon. Siitä, että kysymykseen ei kuulunut vastausta, Herra oli kuitenkin tajunnut linjan olevan edelleen auki.

”Minä kuulen teidät sitten edelleen, Dradde”, Niz ivaili. ”Ja sitä paitsi, tämä on tiedeosaston tehtävä, joten meillä on oikeus valvoa, että omaisuutemme palaa meille arvokkaassa kunnossa.”

”Saa olla viimeinen kerta, kun joudun siivoamaan Ficuksen sotkuja”, Dradde iski takaisin. Niziä ei erityisesti kiinnostanut ruveta kinastelemaan aiheesta, joten hän jätti täsmentämättä, että Myrmidon-projekti oli itse asiassa ollut hänen projektinjohdon alla, eikä Ficuksen. Hän kuitenkin ajatteli, että Dradde oli puupäinen soturi, joka ei ymmärtänyt heidän organisaatiorakennetta tarpeeksi hyvin.

”Meidän on sama käydä vilkuilemassa nuo seuraavat pari kujaa vielä. Hyvällä tuurilla löydämme jotain jälkiä, mitä esitutkinnassa on jäänyt huomaamatta”, Herra sanoi ja äänestä pääten taputteli Draddea tämän selkään kannustukseksi. Niz avasi päätteeltään puolelle näytölle reaaliajassa päivittyvän kartan, josta hän näki, kuinka kaksikko lähti hitaasti liikkumaan sovittuun suuntaan. Toisella puolikkaalla hän jatkoi edelleen turvakamerakuvien seuraamista. Hän ei kuitenkaan uskonut, että löytäisi mitään. Myrmidon selvästi ymmärsi kameroiden funktion, sillä oli osannut välttää niitä miltei koko sen kahden viikon ajan, mitä tämä oli ollut karkuteillä.

Muutaman kujan tutkittuaan Dradde ja Herra erkanivat toisistaan. Jään toa oli jäänyt koluamaan läntisiä katuja samalla, kun Herra oli hieman laiskasti lähtenyt kohti itää. Niz ei suoraan sanottuna ollut aivan varma, miksi tämä oli edes tahtonut mukaan. Yleensä Herra nukkui niin pitkään, ettei hän ehtinyt aamulla tapahtuviin operaatioihin mukaan. Eikä hänen olisi tarvinnutkaan. Po-Metru oli väliaikaisesti etelästä saapuneen Toa Siuksen suojeluksessa, ja vaikka tämä olikin estynyt, olisi Mustassa Kädessä ollut varmasti Dradden lisäksi muitakin vähemmän kiireisiä lähtijöitä.

Niz epäili, että Herra aavisteli jotain Myrmidon-projektin luonteesta. Hän kuitenkin yritti olla stressaamatta asiasta liikaa. Sellaisessa tilanteessa oli helppoa näyttää olevansa syyllisempi kuin todellisuudessa edes oli.

”Jonkin verran kaatuneita roskiksia Elielinnkujalla, mutta viime yönä tuuli kyllä melko lujaa ja nämä ovat tyhjiä. Voi olla, että ei tarkoita mitään” kuului Herran huomio vähän ajan päästä. Toa oli luultavasti oikeassa, mutta Niz päätti kuitenkin merkata karttaansa siitä muistiinpanon. Sen kadun päässä näytti olevan myös kamera, jonka kuvaa hän ei ollut vielä vilkaissut, joten hän etsi tiedoston, avasi sen ja alkoi kelata sitä läpi.

Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Tylsistyneenä hän päätti katsoa sen vielä uudestaan, tällä kertaa nopeuttamatta. Kamerat aktivoituivat normaalisti vain liikettä tunnistaessaan, mutta joka kerralla tallentunut oli vain ohi lentänyt lintu, tuulessa pyöriviä alkusyksyn lehtiä tai vain yöliikenteestä heijastuneet valot.

Niz pyyhkäisi näyttönsä vasenta alakulmaa. Mitähän ihmeen törkyä siihenkin oli tullut? Labrasta mukaan tulleen tahman sormensa päällä pyyhkäistyään hän palasi videoon. Hän syynäsi vielä kertaalleen läpi sen pätkän, jossa ei näennäisesti tapahtunut yhtään mitään. Nizin sydän kuitenkin hyppäsi kurkkuun, kun hän tajusi, että pätkässä oli kyllä liikkunut jotain, mutta vasta muutama sekunti sitten hän oli siivonnut näytöltään sen asian, joka oli estänyt häntä näkemästä sitä.

Kamerakuvan vasemmassa alakulmassa, jossain hyvin kaukana Elielinnkujan kaukaisessa päässä, hohti jotain hetken aikaa ja sitten katosi. Se oli ruudulla ehkä korkeintaan kymmenen sekuntia. Nizin selkäpiissä kylmäsi, kun hän tajusi, että se oli joku tuijottamassa kameraa absoluuttisen paikallaan ja sitten katoamassa.

”Kyhrex, palaisitko takaisin sinne edelliselle kujalle. Siellä on… tai oli ehkä jotain.”

Radiosta kuitattiin ja Niz seurasi kartasta, kuinka jo seuraavalle kadulle ehtinyt Herra laahusti takaisin sinne, mistä oli tullut.

”Olen täällä. Mitä etsimme?”

”Voisitko tarkistaa, mitä sen kujan toisessa päässä on? Minulla on täällä vilahdus ihan kameran kantokyvyn reunoilta, enkä ole ihan varma vielä, mikä se on.”

”Tämä on umpikuja, Niz. Toisessa päässä on vain rakennuksen seinä.”

Se vasta kummalliselta tuntuikin. Koska kamera ei ollut aktivoinutunut sen pätkän jälkeen enää uudestaan, sitä tuijotelleen hahmon pitäisi siis edelleen olla siellä, jos Niz sen tosiaan oikein tulkitsi. Kuja oli myös sen verran kapea, että päivänvalossa Herra olisi kyllä huomannut heti, jos siellä olisi majaillut joku. Niz selitti havaintonsa radioon. Herra kävi varmuuden varalta kävelemässä vielä kujan päästä päähän ja varmisti, että se toden totta oli tyhjä.

”Hitto vie, minä luulin jo, että meillä oli jotain”, Niz harmitteli.

”Varro tovi. Kokeilen vielä jotain”, Herra sanoi. Vähän aikaa sen jälkeen linjalta alkoi kuulua merkillistä huminaa. Maan toa luultavasti väräytteli kujan maata selvittääkseen, oliko siinä tapahtunut viime aikoina merkittäviä muutoksia.

”Tässä on muuten viemäri alla”, kuului tämän päätelmä vähän ajan päästä. ”Ja kansi löytyy katutasosta tuolta kaukaisimmasta päästä.”

”Olen tulossa sinne”, kuului Dradden kuittaus heti perään. Niz katsoi kartasta, kuinka Herra käveli vielä kerran kujan toiseen päähän ja pysähtyi. Linjalta kuului metallista kolinaa, kun tämä ilmeisesti repäisi viemärinkannen pois tieltään.

”No katsopas vain, mitä siellä lymyilee”, Herra hymähti. Hetken päästä sen jälkeen kuului kauhistunut huudahdus. Niz ajatteli sen ensiksi vain olevan eksentrisen toan klassista tilannekomiikkaa, mutta yhteyden taustalta kuului äkkiä myös karjuntaa ja ryminää.

”Dradde, se on tulossa sinua kohti!”

Niz avasi karttasovelluksen niin nopeasti kuin jännityksestä vapisevilla sormillaan osasi. Herran kuvake oli edelleen paikallaan kujalla. Lännestä lähestynyt Dradde oli myös pysähtynyt, kunnes tämän hengästynyt ääni vastasi myös.

”Näen sen! Pakenee Rautavaarankujaa kaakkoon. Helvetti soikoon se on nopea.”

Dradden kuvake lähti liikkumaan kartalla ja vasta siinä vaiheessa Niz tajusi, että kaakko heidän vinkkelistään oli itse asiassa suoraan häntä kohti. Etäisyyttä oli vain muutama kortteli. Hän otti kuulokkeet päästään ja laski koneensa hetkeksi aikaa kiveykselle. Jos hän kuuntelisi oikein tarkkaan, hän saattaisi havaita jotain.

Ympärillä jyrisevien pajojen ja kadun pohjoispäässä hurisevien työmaakoneiden läpi oli kuitenkin vaikea kuulla mitään. Hän oli jotenkin onnistunut vakuuttamaan itsensä siitä, että takaa-ajo menisi jostain hänen ohitseen. Siksi häneltä kesti hetki huomata, että se itse asiassa tuli suoraan häntä päin.

Punainen peto oli onnistunut kiskomaan Draddeen valtavan kaulan siitäkin huolimatta, että toa näytti luistelevan eteensä luomalla jäällä. Niz jäätyi täysin paikalleen pedon nähdessään. Se juoksi vahvassa etukenossa skorpionimainen häntä eteen tanassa. Se oli jo niin lähellä, että sen suurien leukojen hallitsemilta kasvoilta näki silti kummastuksen. Miksi ihmeessä matoran ei väistänyt?

Niz näki, että se oli lähdössä kiertämään häntä, kun hän sai viimein ajatuksensa takaisin kasaan. Hän siirsi itsensä parilla itsevarmalla askeleella takaisin pedon tielle. Se ei ehtinyt enää reagoimaan, kun Niz täräytti sitä alavatsaan yhdellä melko laiskan näköisellä lyönnillä.

Pedon liikerata pysähtyi täysin. Kaikki sen keräämä vauhti lakkasi ja äänekkäästi ulvahtaen se lensi iskun voimasta maahan. Sen perässä juossut Dradde ei epäröinyt, vaan paksu jää ilmestyi vangitsemaan olennon jalat paikalleen. Sen suusta ei päässyt kuin epäselvää ärjyntää. Oli selvää, että se ei osannut puhua.

”Miten hitossa sinä tuon teit?” hengästyneenä huohottava Dradde ihmetteli. Niz heilutteli kättään edestakaisin hieman irvistäen. Hän oli ehkä lyönyt hieman huonossa kulmassa, sillä hänen ranteensa tuntui taittuneen aavistuksen väärään suuntaan.

”Ficuksen lahja”, hän selitti ja naputteli vasemmalla kädellä rintaansa. ”Jäät paljosta paitsi hyljeksimällä Mustan Käden modifikaatioita.”

”Pah!” Dradde ärjähti, mutta siirsi huomionsa nopeasti jalkojaan vimmatusti riuhtovaan petoon. Se oli totta tosiaan se metallinen kuori, joka Mustan Käden holveista oli karannut, mutta siinä oli myös jotait uutta. Haarniskan raoista näkyi ilmiselvää orgaanista materiaa, joka sykki kuin olisi aina ollut siellä.

”Mitä helvettiä sille on tapahtunut?” Dradde ihmetteli.

”Jotain upeaa…” Niz kuiskasi ja otti askeleen lähemmäksi petoa. Se lopetti riuhtomisen hetkeksi ja käänsi katseensa alas Nizin katseen kohdatakseen. Sen leuat vetäytyivät osittain takaisin sen harmaiden kasvojen sisään, kun se katsoi väkivahvaa matorania, joka tämän paon oli pysäyttänyt.

”Hei… kuuletko sinä minua?” Niz kysyi varovaisesti, mutta tarkoituksella mahdollisimman selkeästi artikuloiden. Sekä Nizin että Dradden yllätykseksi olento nyökkäsi varovaisesti.

”Ja ilmeisesti ymmärrät myös?”

Olento nyökkäsi uudestaan. Dradde ei pitänyt siitä, kuinka lähelle Niz oli sitä astunut. Hän oli valmiina jäädyttämään sen hännän heti, jos se yrittäisi jotain. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen. Ennen kuin Niz ehti kysyä pedolta lisää kysymyksiä, oli asfaltti heidän ympärillään alkanut värähtelemään. Siitä repeytyi irti valtavia lohkareita, jotka sulkivat raivosta karjumaan alkaneen pedon sisäänsä. Niz huudahti ääneen ja kavahti taaksepäin. Dradden takaa löntystelevä Herra heilautti laiskasti kättään vielä kerran ja sinetöi pedon vankilan raot asfaltin alta irronneella maa-aineksella.

”Minä keskustelin sen kanssa!” Niz ärjähti Herralle kasvot punaisena. Toaa ei tieteilijän turhautuminen tuntunut erityisemmin kiinnostavan.

”Soita Breznikovalle ja pyydä menopeli ja lastaajat paikalle.”

Niz tuijotti toaa epäuskoina tämän välinpitämättömyydestä. Heillä oli käsissään tieteellinen ihme. Neurotieteellinen anomalia, joka oli ymmärtänyt hänen sanojaan. Niz olisi vain halunnut tehdä alkukartoituksen olennon kognitiivisista kyvyistä, ennen kuin tämä siirrettäisiin takaisin Onu-Metruun.

”Se oli muuten käsky”, Herra vielä lisäsi. Hampaitaan kiristellen Niz laittoi kuulokkeet takaisin päähänsä ja kohensi mikrofonin asentoa. Hän ei vaivautunut nostamaan päätettään kadulta, vaan naputteli selakhin tunnuksen siihen kiveyksen yllä kumarrellen.

Dradde oli alkanut jäädyttää maata vangitun pedon ympäriltä helpompaa liikuttelua varten. Niz painoi Breziltä kuittauksen saatuaan kämmenensä vasten maakoteloa ja kuunteli.

Heille ei ehkä ollut vieläkään selvinnyt, kuka oli laittanut kuulan Myrmidonin sisään, mutta se oli joka tapauksessa johtanut ällistyttäviin seurauksiin. Niz ei malttanut odottaa, että pääsisi kertomaan Ficukselle, mitä oli tapahtunut.

Hän ei ollut nähnyt tähtiä ikuisuuksiin. Harmaiden maanalaisten seinien kaikkein katalin kirous oli se, ettei taivasta ollut. Vain tekopyhä raudanharmaa metalli, joka erotti hänet siitä, mitä hänen yläpuolellaan oli.

Ainakin hän oli päässyt eroon kahleistaan. Tarpeeksi pitkän aikaa rauhanomaisesti aikaa vankilassaan vietettyään Mustan Käden tutkijat eivät kaiketi pitäneet häntä uhkana. Se oli ainakin edistystä. Hän ei ollut vapaa, mutta ainakin vapaampi kuin vielä jokin aikaa sitten. Osa häntä tutkivasta väestä oli jopa alkanut tervehtiä häntä. Se kaiketi johtui siitä, että hän oli alkanut puhua heille. Ei pitkiä lauseita, eikä vaikeita sanoja, mutta sen verran, että sitä saattoi teeskennellä keskusteluksi. Delronin nimellä tunnettu pieni mies oli ollut edellinen, joka hänen kanssaan oli keskustellut. Se sai hänen sydänkuulansa sykkimään, sillä hän tiesi, kuka yleensä saapui heti hänen jälkeensä.

Eikä tämä päivä ollut poikkeus. Hän oli jo oppinut, että viikossa oli viisi päivää, jolloin sininen olento vieraili hänen luonaan, ja kaksi, jolloin ei. Nyt oli viikon neljäs päivä – Thokin päivä – ja se tarkoitti, että se oli yksi niistä mukavasta viidestä.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauaa, kun Niz saapui huoneeseen leveä hymy kasvoillaan. Hän yritti taas lausua tämänen nimen ääneen tervehdykseksi. Sanat kuitenkin takeltuivat hänen kurkkuunsa, kun hän ei taaskaan oikein ymmärtänyt, kuinka z-äänne tehtiin. Onneksi siinä nimessä, jonka he olivat hänelle valinneet, ei ollut mitään niin vaikeaa. Häntä oltiin kutsuttu aluksi Myrmidoniksi, mutta oranssikasvoisen insinöörimiehen käyttämä nimi oli korvannut sen nopeasti.

Nui-Kralhi oli hänen itsensäkin mielestä ihan hyvä nimi, vaikka hän ei täysin sen merkitystä ymmärtänytkään.

”Hei taas, Nuikki”, Niz sanoi. ”Nuikki” oli ilmeisesti jonkinlainen lempinimi. Niz oli selittänyt sen hänelle niin, että Nui-Kralhi oli hänen mielestään pitkä sanoa. Siinä oli kai järkeä, kun hänen itsensä nimi oli vain kolme kirjainta.

”Hei”, hän vastasi.

”Oliko sinulla hauskaa Delronin kanssa?”

”Hän opetti…” Nui-Kralhi tavaili. ”… huumorin.”

”Vai niin”, Niz naurahti ja laski työkalusalkkunsa tutkimuspöydälle Nui-Kralhin istuimen viereen. Hänellä oli myös poikkeuksellisesti mukanaan hopeinen suuri laatikko, jonka hän kuitenkin laski pöydän alle syrjään. ”Meinaatko, että sinusta tulee vitsiniekka?”

”En aivan ymmärtänyt sitä”, Nui-Kralhi myönsi. ”Hän kertoi, että kun sanoo tai tekee jotain odottamatonta, se voi olla hauskaa.”

”No se on kyllä osa sitä, mitä huumori voi olla”, Niz myönsi.

”Hän ei nauranut, kun teeskentelin kuristavani hänet hännälläni”, Nui-Kralhi harmitteli. Niz kuitenkin nauroi mielikuvalle ääneen. Nui-Kralhin keltaisena hohtavat silmät laajenivat ihmetyksestä.

”Taidatkin olla sellainen jekkuilija. Olisinpa saanut nähdä hänen ilmeensä.”

Nizin kaivellessa välineitään Nui-Kralhi hykerteli tyytyväisenä, että hänen ”vitsinsä” oli saanut ainakin yhden nauramaan. Hän ei ollut osannut ajatella, että se saattaisi huvittaa jotakuta muuta kuin Delronia itseään.

Niz oli kaivanut esiin perinteisimmän työkalunsa. Se oli neula, jonka terä leijui jotenkin taianomaisesti kahdessa eri osassa. Toinen oli kyllä kiinni jonkinlaisessa säiliössä, mutta neulan kärki uhmasi painovoimaa ja leijaili vähän matkan päässä vartensa jatkeena. Nui-Kralhi tiesi siitä jo avata rintakehässään oleva luukku valmiiksi kokeita varten.

Niz kuitenkin pysähtyi tälläkin kertaa ihmettelemään sitä näkyä, joka metallin alta paljastui. Kuula oli alkanut pumppaamaan metallin keskelle lihaa. Se oli täyttänyt jokaisen saatavilla olevan raon päästä varpaisiin. Se oli muodostanut sisäelimet ja aivotkin täydelliseen symbioosiin sitä ympäröivän koneiston kanssa. Kukaan ei osannut selittää, miksi se oli tehnyt niin. Niistä kuulista, jotka oli jo jaettu Mustan Käden parhaimmiston kesken, ei yksikään ollut vielä tehnyt samalla tavalla.

Neulan kanssa piti olla varovainen. Kuulan hehku oli muuttunut ajan kanssa punaiseksi, ja hohti nyt lihan lävitse. Hän ei halunnut näytettä ottaessaan satuttaa Nui-Kralhia, vaan hänen piti osata vaiheistaa irrallaan leijuva kristallineula niin, että se ilmestyisi suoraan kuulan sisälle lihakerrosta vahingoittamatta.

”Millainen päivä sinulla oli?” Nui-Kralhi kysyi Nizin työskennellessä. Hän ei enää pelännyt neulaa, sillä hän tiesi, että Nizin vakaissa käsissä se ei edes nirhaisisi häntä.

”Rakennustyömaa haittaa vähän kulkua” Niz murahti pitäen silmänsä kuitenkin naulittuna lihan sisälle kadonneeseen välineeseen.
”Ne ovat viimein alkaneet rakentamaan maanpäällisiä kerroksia. Vielä jonakin päivänä saamme huoneet, joissa on ikkunat.”

Nui-Kralhi nautti siitä ajatuksesta. Häntä ei haittaisi olla Mustan Käden vankina pidempäänkin, jos hän saisi aina öisin katsella tähtiä.

Kuului outo ääni, kun säiliö neulan perässä alkoi täyttyä. Niz oli osunut jälleen ensimmäisellä kerralla kuulan sydämeen ja sen osittain epämateriaalinen kärki siirsi siitä ripauksen punaista valoa jälleen talteen. Niz veti neulan pois ja kärki ilmestyi kuin tyhjästäi. Hän nosti näyteastian silmiensä tasalle ja katsoi kummallista reaktiota. Hän tiesi jo, että se tapahtuisi. Hän oli oppinut näytteenotossa jo niin tehokkaaksi, että hän ehti näkemään alusta asti, kuinka säiliössä vellova punainen valo muuttui hitaasti mustaksi vellovaksi massaksi.

Hän ei ollut varma, miksi Nui-Kralhin sielun valo muuttui sellaiseksi heti, kun se oli ulkona näennäisesti tuhoutumattomasta säiliöstään, mutta hän oli aikeissa ottaa selvää. Hän sulki näyteastian neuloineen salkkuunsa, mutta kiskoi sitten itselleen vielä jakkaran ja istui Nui-Kralhin eteen haltioituneena.

”Huomaan, että osaat jo vetää häntäsi takaisin”, Niz huomioi.

”Se muuttui helpoksi, kun sen opin”, Nui-Kralhi selitti ylpeänä.

Niz nyökkäsi tyytyväisenä. Hännän mekaaniset osat olivat toki osa Nuparun suunnittelemaa kehikkoa, mutta he olivat nopeasti ymmärtäneet, että myös se oli täyttynyt lihalla kuulan saavuttua kuvioihin. Nui-Kralhi oli kuitenkin oppinut vetämään sekä sen lihan takaisin kuulaansa että taittamaan sen mekaaniset osat takaisin häntäluunsa tyveen.

”Entä pahoinvointisi? Onko se jo helpottanut?” Niz kysyi.

”Tänään kaikki on ollut hyvin”, Nui-Kralhi vastasi.

Niz nyökkäsi tyytyväisenä. Nui-Kralhin sisuskalut olivat olleet koko ajan melkoisen myllerryksen pauloissa. He eivät vieläkään aivan ymmärtäneet, mikä tai kenen tahto kuulassa oli niiden syntymän edes aiheuttanut. Oli kuitenkin selvää, että elimet hakivat vielä hieman paikkaa ja muotoaan. He olivat seuranneet niiden kehittymistä tarkkaan, mutta oli hyvä asia, että niiden vellominen ei enää saanut Nui-Kralhia huonovointiseksi.

”Tiedätkös, olen keskustellut Herran kanssa liittyen siihen pyyntöösi”, Niz alkoi selittämään heidän unohduttua tuijottamaan toistensa silmiä hieman tavanomaista pidempään.

”Taivaastako?” Nui-Kralhi ällistyi. ”Viimeksi sanoit, että hän tuskin antaa minun nähdä sitä vielä.”

”Eikä hän sinua ihan heti ole päästämässäkään, mutta hän silti kunnioittaa toivettasi. Hän sanoi, että jos tahdot päästä taivaalle, kuten linnut, sinulla on aika pitkä matka kuljettavana. Mutta… hän on tuollainen ikuinen idealisti. Hän näytti suorastaan haltioituneelta, kun kerroin hänelle haaveestasi.”

”Mikä on idealisti?” Nui-Kralhi ihmetteli.

”Ah”, Niz tuumasi tajuttuaan, että oli antanut kielensä lipsahtaa. ”Kaipa se tarkoittaa sitä, että hänestä kaikki ideat ja haaveet ovat kauniita ja tavoittelemisen arvoisia. Hänellä on tapana uskoa kaikista parasta.”

”Jopa minusta?”

”Jopa sinusta”, Niz hymyili.

Nui-Kralhi ei ollut nähnyt pitkää miestä sen jälkeen, kun tämä oli kurkannut hänen piilopaikkaansa viemäreissä. Hän oli kuitenkin kuullut tästä miltei tauotta. Herrasta kertoi eniten se, että hänen nimensä oli vain sama sana kuin isoa tärkeää miestä tarkoittava. Silti hänestä oli jäänyt kuulopuheidenkin perusteella lähinnä miellyttävä kuva. Herra ei vaatinut alaisiltaan loputonta kunnioitusta tai uskollisuutta niin kuin tohtori Olmekin Nui-Kralhille kertomissa muinaisissa saduissa vilisevät suuret ruhtinaat. Herra luotti siihen, että ammattilaiset osasivat hoitaa asiansa. Ja Niz ainakin tuntui olevan siihen järjestelyyn oikein tyytyväinen.

”Siihen itse asiassa liittyen. Minulla on sinulle lahja”, Niz virnisti ja kumartui nostamaan syrjään aikaisemmin asettamansa hopeisen laatikon. Nui-Kralhi katsoi ihmeissään, kun Niz ojensi laatikon hänen kouriinsa.

”Nuo sinun kasvosi ovat oikein kauniit tuollaisenaankin, mutta jos aiot jokin päivä kävellä muiden joukossa ja tavoitella tähtiä, sinullakin tulisi olla tällainen.”

Niz koputteli poskeaan. Nui-Kralhi ei vieläkään aivan ymmärtänyt, mutta avasi laatikon saranoistaan jännittyneenä. Sen sisältökin paljastui hopeiseksi, mutta hän ymmärsi nopeasti, että lahja oli paljon enemmän kuin vain hänen ensimmäinen omistamansa asia.

Vaikka sen jälkeen, kun hän oli oppinut vetämään petomaiset leukansa sileiden kasvojensa sisään, häntä oltiin kohdeltu melko ystävällisesti ja tuttavallisesti, oli kuitenkin totta, että hänellä ei ollut kasvoja samalla tapaa kuin muilla.

Paitsi, että nyt oli. Laatikossa häntä tuijottivat tyhjät metalliset kasvot. Ne olivat virtaviivaiset, kaartuivat taaksepäin miltei kypärämäisesti ja niissä oli selvästi suun edessä liikkuvat levyt.

”Kanohi Miru”, Niz selitti ylpeänä. ”Sillä ei toki ole voimaa lennättää sinua, toisin kuin niissä, mitä toat käyttävät, mutta se on minusta silti sopiva symboli. Kuvastakoon se sitä, että jonakin päivänä lennät vielä korkeammalle kuin kukaan muu.”

Nui-Kralhi tarttui laatikon sisään haltioituneena. Kaikista mahdollisista lahjoista hän oli saanut jotain sellaista, joka toi hänet viimein lähemmäksi kaikkia niitä, jotka hänen ympärillään päivästä päivään parveilivat. Hänellä oli nyt kasvot, aivan kuten heilläkin. Hän oli aikeissa mallata sitä paikoilleen, kun Nizin kädet tarttuivat hänen omiinsa ja hellästi irroittivat naamion hänen otteestaan.

”Anna, kun minä.”

Nui-Kralhi laski kätensä hitaasti ja jätti asian Nizin huomaan. Hän kumartui niin alas kuin pystyi ja tunsi lämpimän kosketuksen päänsä sivuilla, kun tämä sovitti naamiion kiinnikkeitä hänen ohimoilleen. Hän tunsi loksahduken, kun se meni paikoilleen. Se tuntui sopivan täydellisesti. Kuin se olisi tarttumishetkellä sulautunut hänen kasvonpiirteisiinsä ja tullut yhdeksi niiden kanssa. Niz veti kätensä pois hitaasti Nui-Kralhin kasvoja hellästi sivellen.

”Miltä minä näytän?” Nui-Kralhi kysyi. Tilassa ei ollut ainuttakaan peiliä ja suurin osa pinnoistakin oli haaleaa mattaa.

”Kauniilta”, Niz myönsi yhtä lailla itselleen kuin kralhillekin.

Nui-Kralhi hymyili. Se oli hyvä kuulla, ja vaikkei hän nähnyt itseään, hän luotti Nizin arvioon. Hän päätyi sivelemään sitä kohtaa kasvoistaan, jota Niz oli sipaissut. Hänellä oli jo nyt ikävä sitä lämmintä tunnetta, mikä siitä oli tullut. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi kuulunut sanoa siihen liittyen jotain, mutta ei jostain syystä löytänyt siihen rohkeutta.

Niz säpsähti ja otti askeleen kauemmaksi, kun ovi hänen takanaan sihahti auki. Mustavioletti hahmo valkoisessa takissa kohensi omalla naamiollaan olevan visiirin asentoa. Tällä oli kainalossaan laukun lisäksi melkoinen määrä irtonaista tavaraa.

”Täällähän sinä olet”, tämä sanoi ohittaen Nui-Kralhin katseen täysin ja osoittaen sanansa Nizille. ”Odotin huoneessasi ainakin vartin, ennen kuin luovutin.”

”Ficus!” Niz parahti ja riensi tämän luokse. Vuolaiden anteeksipyyntöjen jälkeen tämä painoi huulensa Ficuksen huulia vasten ja he molemmat sulkivat silmänsä. Nui-Kralhi tuijotti elettä kummastuneena. Hän ei ollut koskaan nähnyt Olmekin ja Delronin tekevän niin silloin, kun he olivat molemmat tilassa samaan aikaan.

”Minun pitää vielä hakea tavarani sieltä”, Niz selitti ja nappasi työkalut ja ottamansa näytteet mukaansa. Ficus oli kuitenkin viimein huomioinut Nui-Kralhin kasvoilla kiiltelevän naamion.

”Kuka antoi sille kanohin?”

”Öh, en ole varma”, Niz sanoi. ”Varmaan joku Nurukanin väestä.”

Nizin anelevasta vilkaisusta Nui-Kralhi osasi päätellä, että hänen ei kannattaisi sanoa siihen mitään. Häntä kuitenkin kummastutti, miksi Niz ei voinut sanoa ääneen, että Miru oli ollut hänen lahjansa.

Ficus tuijotti Nui-Kralhia hetken pistävästi, vilkaisi sitten hopeista avonaista laatikkoa pöydällä siinä, minkä ääressä Nizin tuoli edelleen oli, mutta kääntyi kuitenkin lopulta tätä maanittelevan naisen perään ja poistui huoneesta. Ovi lukittui kadonneen kaksikon perästä jättäen Nui-Kralhin jälleen yksin ajatustensa kanssa. Niz ei ollut koskaan aikaisemmin poistunut jättämättä hyvästejä. Hän aavisteli, että Ficuksen läsnäolo oli siihen syypää.

Hän ei kuitenkaan osannut murehtia sitä kovin pitkään. Hänen kätensä vaeltelivat pitkin naamionsa muotoja tunnustellen sen jokaista kulmaa ja pintaa.

Se tuntui lupaukselta vapaudesta. Ja ennen kaikkea lupaukselta siitä, että tähdet ottaisivat hänet vielä jonakin päivänä avosylin vastaan.

Ta-Metrun sotilasakatemia, kolme vuotta myöhemmin

Hyperventiloiva Nui-Kralhi saatiin kiskottua ulos ohjaamosta kolmatta kertaa sille iltapäivälle. Toa Siuksen riuska ote sai kokelaan suorastaan lentämään hävittäjän sisuksista simulaatiohangaarin kylmälle lattialle. Se toki oli jo kolmas kerta, joten tämä oli jo seisonut valmiudessa, kun Nui-Kralhin hätä oli alkanut.

Ensi töikseen henkeä edelleen haukkova mirukasvo repäisi kypäränsä saumat auki ja avasi sen kasvoluukun nostamalla silmikon ylös. Tämän hengitys rauhoittui välittömästi. Paniikin hiljalleen väistyttyä hän onnistui lopulta kiskomaan kypärän kokonaan päästään. Hiestä märkä Nui-Kralhi tarttui lopulta Siuksen ojennettuun käteen ja nousi pystyyn. Katsomassa olleen noin tusinan matoralaisen joukosta kuului muutama vähän ilkikurinen naurahdus, mutta nekin hiljenivät nopeasti, kun valtaosan joukosta mielestä tilanteessa ei ollut mitään hauskaa.

”Kyllä se taitaa poika olla niin, että hävittäjäpilottia sinusta ei tule”, Sius murahti, mutta taputti Nui-Kralhia hieman säälivästi selkään.

Hän oli tajunnut sen kyllä itsekin. Toisella yrittämällä paniikkikohtaus oli iskenyt täsmälleen samalla tavalla kuin ensimmäiselläkin. Nui-Kralhi oli hyvä tunnistamaan kaavoja. Kolmannen kerran hän oli yrittänyt ainoastaan jääräpäisyydestä. Hän oli kestänyt ohjaamossa kolme sekuntia pidempään kuin kahdella edellisellä kerralla.

”Seuraava!” Sius kajahti ja jonossa seuraavana ollut le-matoran nappasi innoissaan Nui-Kralhin maahan jättämän kypärän ja alkoi säätää sitä itselleen sopivammaksi. Joukon perälle yleisöön marssinut Nui-Kralhi huokaisi pettyneesti niin kuuluvasti, että tämän rinnalla seisova tumma ta-matorankin sen kuuli.

”Älä ole liian raskas itsellesi”, Cait yritti lohduttaa. ”Kuulin, että tällaista sattuu paljon. Ahtaanpaikankammo on aika yleinen ongelma.”

”Ongelma ei ole ohjaamo”, Nui-Kralhi sadatteli ja katsoi kateellisena, kun heidän luokkatoverinsa kiipesi hävittäjän sisään ja sulki sen kuomun päältään ilman ongelmia.

”Vaan?” Cait ihmetteli.

”Kypärä. Tuntuu että koko maailma kuristuu ympärille heti, kun lasken silmikon.”

Hän tiesi itsekin, mitä se tarkoitti. Xialaiset S-12-mallin hävittäjät olivat kevyimpiä ja nopeimpia laatuaan. Telemetriasta suurin osa tuli siis kojelaudan sijasta suoraan pilotin kypärään. Ei kypärää, ei telemetriaa. Ei telemetriaa ja lento päättyisi lyhyeen.

”Minä käytin kuukauden noiden teknisten tietojen pänttäämiseen”, hän sadatteli. ”Osaan ne ulkoa jokaista saamarin yksityiskohtaa myöten.”

”Noh, mutta siitä voi olla hyötyä myös, jos noita pitää alkaa ampumaan itse alas”, Cait hymähti. ”Sitä paitsi, meille ehdittiin tuoda noita vain joku tusina, ennen kuin tuontikiellot rämähti voimaan. Karsintaraja olisi joka tapauksessa ollut ihan älyttömän korkea.”

Hävittäjän moottorit käynnistyivät. Sius karjahteli ohjeita pilotin paikalla istuvalle matoralaiselle, joka kyllä pysyi ohjeiden perässä, mutta tämän hymy oli kyllä jo hieman alkanut hyytyä Ota-Nuin toan vaatiessa koko ajan napakampia reaktioita simulaatiolaitteen ohjaimissa.

”Sitä paitsi, sinä sopisit muutenkin minusta paremmin jonnekin taistelulaivan kannelle. Lentämistä se on sekin. Etkös sinä vetänyt täydet pisteet siitä kenttästrategiatentistäkin?” Cait tuumasi.

”Yhtä pistettä vaille”, Nui-Kralhi myönsi. Vaikka Cait oli varmasti täysin oikeassa, tuntui siinä vaiheessa suunnitelman muuttaminen silti luovuttamiselta. Hän oli laittanut kaikki paukkunsa tähän. Sen piti olla hänen haaveidensa täyttymys. Ja sitten hänen tielleen oli astunut joku saamarin kammo. Hän oli vihainen itselleen, mutta ei halunnut kuitenkaan purkaa pahaa oloa Caitiin, joka kaikista hänen ystävistään oli kuitenkin se, jonka ideoissa oli yleensä jotain järkeä.

”Kaipa minä sitten puhun Sorenen kanssa”, hän huokaisi. Cait taputti häntä kannustavasti selkään.

”Sitähän minäkin. Amiraali Nui-Kralhi kuulostaa korvaan myös aika muikealta!”

Nui-Kralhi ei halunnut korjata, ettei Metru Nuin laivastossa ollut amiraalin arvoa, sillä hän kaikesta huolimatta arvosti ajatusta. Upseerin viittaan hän ei osannut itseään kuvitella, mutta ajatus suuren ilmalaivan kannella seisomisesta kuulosti ihan siedettävältä lohdutuspalkinnolta. Kunhan hän vain saisi jättää maan kamaran viimein taakseen ja seilata niin lähellä tähtiä kuin mahdollista.

Kolmen viimeisen kokelaan käytyä läpi Siuksen kova koulu, oli alkukartoitus käyty viimein läpi. Se oli myös päivän päätös Nui-Kralhille ja Caitille, jotka lähtivät kävelemään kohti opiston itäsiipeä ja sitä kautta ulos kohti asuntola-aluetta. Päivä oli kirkas. Lentosää olisi ollut täydellinen.

”Pojat muuten meinasi pitää lanit illalla”, Cait selitti heidän ohittaessa Ta-Metrun keskustaa kohti matkalla olleen valtavan väkijoukon. ”Punainen Hälytys kakkoseen löytyi jotain steltiläisten fanien karttoja. Kai tulet luuttuamaan Azglarilla taas lattiaa?”

Nui-Kralhi tiesi kyllä suunnitelmista, mutta pudisti päätään. Normaalisti hän ei olisi missannut strategiapeli-iltoja mistään hinnasta, mutta tämä ilta oli erilainen. Hänellä oli jo suunnitelmia ja Azglarkin tiesi niistä jo.

”Minulla on, tuota… treffit.”

”Älä narraa! Kenen kanssa muka?” Cait ihmetteli. Nui-Kralhi ei ollut ihan varma, olisiko reaktiosta pitänyt olla loukkaantunut.

”Älä! Anna kun arvaan. Sen meidän psykanmaikan kanssa ihan varmasti. Torille? Tronie?”

”Torie”, Nui-Kralhi korjasi. ”Ja ei, miksi ihmeessä luulet, että hänen kanssaan?”

”No etkö ole muka huomannut? Se vilkuilee sinua aina tosi oudosti luentojen aikana ja katsoo aina heti sen jälkeen kelloa kuin sillä olisi kiire kanssasi jonnekin.”

Ei Nui-Kralhi sellaista ollut huomannut. Oli myös mahdotonta sanoa, kuinka paljon Caitin havainnoista oli todellisia ja kuinka paljon tämän päässään keksimää fantasiaa.

”No kuka sitten?” Cait tivasi.

”Äh, no Nizin kanssa”, Nui-Kralhi myönsi. Siihen Cait ei kuitenkaan reagoinut välittömästi. Tämä oli selvästi pysähtynyt miettimään. Hän ei selvästi intuitiivisesti tiennyt, kenestä Nui-Kralhi puhui.

”Hetkonen nyt… onko se yksi niistä uusista toista? Taisin lukea niistä. Sehän on ihan karmea ikäloppu. Ja kamalan pikkutärkeän oloinen ainakin haastattelujen perusteella. Sellaisestako sinä tykkäät? Täh?”

”Ei hengen nimeen ei!” Nui-Kralhi kauhistui. ”Ajattelet Ficusta. Niz on se veden toa.”

”Aaaah, okei. No, hmm. Onpas tylsän vaniljaista sinulta.”

Nui-Kralhi ei ehtinyt kysyä, mitä Cait tarkoitti ”vaniljaisella”, kun he joutuivat väistämään taas uutta väkijoukkoa. Keskustan mielenosoitukset vetivät puoleensa valtavat määrät väkeä.

”Onko se jotain niitä Mustan Käden tyyppejä? Ei se varmaan Mangai ole?” Cait kysyi päästyään Nui-Kralhin ja väkimassojen välisestä puristuksesta.

”Juu ei ole. Olemme tunteneet jo melko pitkään.”

”Ja nyt vasta lähdette treffeille? Miksi odotit niin pitkään?” Cait tivasi.

”Oikeastaan hän pyysi minua”, Nui-Kralhi myönsi silminnähden nolostuneena. ”En minä olisi itse koskaan uskaltanut.”

”Hah! No se kuulostaa kyllä ihan realistiselta. Katsotaanpas.”

Cait oli kaivanut käsikommunikaattorinsa esiin laukustaan ja näpytteli sitä nyt hieman vaarallisen näköisesti keskellä jalkakäytävää.

”Hei, ollaan melkein asuntolalla jo”, Nui-Kralhi yritti maanitella, mutta voitonriemuisena hihkuva Cait ei edes kuullut.

”Tuommoinen nörtti! Hah! Oikeasti, onko sillä labratakki päällä promokuvissakin. Mitä se meinaa tehdä, jos sota syttyy? Onko sen toa-työkalu joku viivoitin vai mikä?”

”Cait…” Nui-Kralhi huokaili. Häntä kadutti jo nyt, että oli edes maininnut asiasta mitään. Azglar oli pitänyt salaisuuden omana tietonaan, eikä ollut reagoinut niin julmasti.

”Äh, anteeksi. En tarkoittanut sitä mitenkään pahalla”, Cait kiirehti selittelemään huomatessaan ystävänsä ilmeen. ”Kyllä minä ymmärrän viehätyksen.”

Matoran laittoi kommunikaattorinsa takaisin laukkuun ja riensi Nui-Kralhin perään, kun tämä tylysti lähti taittamaan loppumatkaa keskenään.

”Hän on ihastuttava. Ja tiedoksesi, että hänen toa-aseensa on ihan aito metrulainen laukaisin, eikä mikään viivoitin”, Nui-Kralhi tilitti.

”Juu, juu, uskotaan”, Cait huokaili. ”Heeeeetkonen. Tuo uutinen oli ihan parin viikon takaa. Tarkoittaako se, että kun tutustuitte, hän oli vielä matoran?”

”Juu, toki”, Nui-Kralhi vastasi.

”Okei, ihan hyvä, että kasvoi vähän pituutta. Miten sinun kaltainen kaappi edes pussailisi tällaisen tavallisen mittaisen kanssa?”

”Voi hyvänen aika sinun kanssasi.”

He hyvästelivät toisensa lopulta asuntolan ala-aulassa, josta Cait jatkoi matkaansa hissillä, kun Nui-Kralhi asteli portaita pitkin toiseen kerrokseen. Hän vaihtoi viininpunaisen rintapanssarinsa hopeiseen, joka oli sävyltään täsmälleen sama naamionsa kanssa. Mirunsakin hän päätyi kiillottamaan pienestä asunnostaan huomattavan osan pinta-alasta vievällä sohvalla.

Hän ihasteli lopputulosta lopulta peilistä, joka sijaitsi kahden julisteen välissä sillä ainoalla seinällä, jolle se mahtui. Julisteista vasemmanpuolimmaisessa komeili aderidonialainen laskuvarjojääkäri ja etelämanterelaisia voimasanoja suurella pölkkymäisellä fontilla. Oikeanpuolimmainen juliste oli muutaman vuoden takaisen Kanohikäärme-elokuvan juliste, jossa sen nimikkosankari kamppaili valtavan suureksi kasvanutta schiludomilaista vastaan. Pöydällä julisteiden alla oli avonainen tietokone, jonka näytöllä odotti puoliksi taitettu ainejärjestön sanomalehti. Sen loppuun saattaminen saisi odottaa seuraavaan päivään, vaikka deadline lähestyikin karmivalla tahdilla.

Hän totesi olevansa lähtövalmis, ja riensi ripein askelin taas ulos asunnostaan joutuen kuitenkin kapuamaan puoli kerrostasannetta takaisin unohdettuaan tyystin, oliko hän lukinnut oven perässään. Hänen ajatuksensa olivat jo aivan muualla, olivat oikeastaan olleet koko päivän. Koko matkansa ajan kohti lähintä kourumetroa hän kuitenkin virnuili leveästi. Hänen oli vaikea uskoa, että se päivä oli koittanut.

Hänen oli vaikea keskittyä mihinkään metromatkan aikana. Hän kuitenkin huomasi, kuinka penkkirivillä hänen edessään istuskeleva hieman kummallisen näköinen vortixxtyttö – tai ainakin hän oletti sen olevan vortixx – vilkuili jatkuvasti häntä kohti. Tällä oli kasvojensa toisella puolella jäänteitä valkoisesta naamiosta. Nui-Kralhi oletti, että tämän täytyi olla näyttelijänä Peikko-oopperan kummituksessa tai jossain muussa paikallisessa tuotannossa.

Oli jo ilta hänen astuttuaan metrosta ulos Onu-Metrun Coliseumin vastaisella asemalla. Suurimmaksi osaksi työpäiviään lopettelevat metrulaiset olivat täyttäneet aseman, mutta omasta korkeammasta vinkkelistään Nui-Kralhin oli helppo tähystää väkijoukon yli. Ja toisaalta veden toa oli melko helppo muutenkin erottaa pääasiassa maakansasta koostuvasta paljoudesta.

”Toivottavasti et joutunut odottamaan kauaa”, Nui-Kralhi virnuili. Niz naurahti hyväntuulisesti. Tällä oli päällään uutuuttaan kiiltävää valkoista toa-haarniskaa, joiden levyjen välissä oli sinistä kirjoiltua samettia. Nui-Kralhi tunnisti heti, että sen täytyi olla Herran mallistoista. Ne olivat olleet aina suosittu tyyli Mustan Käden toien keskuudessa.

”Minulla on meille varaus Wanhassa Korossa”, Niz viittoili kohti aseman läntistä uloskäyntiä. Nui-Kralhi tarttui empimättä toan ojennettuun käteen ja lähti seuraamaan tätä. Niz oli Onu-Metrussa paljon enemmän kotonaan kuin hän oli. Ta-Metrun sokkeloissakin oli vielä melkoisesti opeteltavaa.

Alkuilta vierähti nopeasti muutaman juoman kera. Wanha Korokin osoittautui paikkana Nui-Kralhista ihan mukavaksi. Paikka oli hieno, mutta ei niin hieno, että ruokaa olisi joutunut odottamaan tuntikausia. Nizin annos oli jonkinlainen kukkakaalipohjainen pata, kun taas Nui-Kralhi totesi pitäneensä eniten pihvinsä sivussa tulleista Ba-Taattiranskalaisista.

Suurimman osan ajasta heidän syödessään Niz kertoi Mustan Kädewn kuulumisia. Nui-Kralhi kävi siellä melko harvoin sen jälkeen, kun oli tullut valituksi akatemiaan. Suurin osa kuulumisista oli melko tavanomaista. Olmek ja Delron jatkoivat oman tutkimusosastonsa rakentamista, Herralla oli taas joku uusi naisystävä – tällä kertaa Työpeikon unelman suosituin kansikuvamalli edellisestä vuodelta, jota Nui-Kralhti teeskenteli olevansa tuntematta. Brez oli kuulemma kaipaillut Nui-Kralhia testaamaan jotain uutta vempelettään ja edellisellä käynnillä Nui-Kralhiin viimein tutustunut Nurukan oli ilmeisesti melko ylpeä hänen sotastrategian tenttien tuloksista. Nui-Kralhi uumoili, että toa Sius oli se, joka tälle niistä oli kertonut. Ota-Nuin kasvatteina he luultavasti tunsivat toisensa verrattaen hyvin.

Hän kuitenkin kiinnitti huomionsa siihen, ettei Niz maininnut Ficuksesta koko illan aikana sanaakaan. Nui-Kralhin olisi tehnyt kovasti mieli kysyä, mutta tilanne ei missään vaiheessa tuntunut oikealta.

”Minne seuraavaksi?” Niz kysyi ravintolan ovien sulkeuduttua heidän takanaan. Niz oli maksanut molempien ruuat. Nui-Kralhin opintoraha ei taipunut ulkona syömisen iloihin.

”Seuraavaksi?” Nui-Kralhi ihmetteli. ”Luulin, että halusit vain kanssani syömään.”

”Hömilys!” Niz naurahti. ”Ehdimme hädin tuskin vaihtaa kuulumiset. Tästähän se ilta vasta alkaa.”

Nui-Kralhin sydänkuula miltei hyppäsi ulos hänen rinnastaan. Hän oli totta kai haaveillut siitä, että Niz tahtoisi viettää hänen kanssaan vielä lisää aikaa, mutta oli pitänyt sitä sen verran epätodennäköisenä, ettei ollut valmistellut sitä varten mitään.

”Pahoin pelkään, että en tunne Onu-Metrua niin hyvin, että osaisin suositella mitään”, hän tuumasi.

”Ei sen ole pakko olla täällä. Metro kulkee vielä ainakin kolme tuntia. Voidaan mennä Ta-Metruunkin, jos sinulla on joku paikka mielessä”, Niz sanoi.

Rattaat Nui-Kralhin päässä kävivät ylikierroksilla. Kaikki hänen tuntemansa yökerhot olivat tason kymmenen bilehelvettejä ja hän tiesi, ettei Niz nauttisi niistä ainoastakaan. Elokuviin meneminen tuntui kliseeltä, kahvilat olivat jo suljettuja. Tarvittiin joku ratkaisu intiimin ja toiminnallisen väliltä.

”No on minulla yksi idea, mutta se vaatii vähän kiipeilyä.”

”Kuukausi sitten olisin vain pyytänyt kantamaan minut sinne, mutta ehkäpä tällä nykyisellä toan notkeudella selviän pienistä esteistä”, Niz virnisti, Nui-Kralhi virnuili leveästi takaisin.

”Kulttuuritalon asemalle siis. Siinä on marketti ihan vieressä. Voidaan hakea siitä retkieväät matkalla.”

Lyhyen metromatkan jälkeen Nui-Kralhin ”retkieväät” paljastuivat kontiksi marketin halvinta kaljaa. Sen jälkeen he matkasivat puistoalueen läpi kohti läheistä kukkulaa. Se oli yksi Ta-Metrun harvoja yhä luonnonvaraisia alueita, ja oli siksi aidattu puiston puolelta kokonaan. Esteet eivät heitä paljoa hidastaneet, mutta polutonta kukkulaa kavutessaan Niz joutui pysähtyä puuskuttamaan muutamaan otteeseen. Toa tai ei, toimistorotan elämää elävä nainen ei ollut tottunut sellaiseen määrään liikuntaa heti ruoan päälle.

Kun he olivat viimein sen huipulla, oli jo pimeää. Nizille selvisi kuitenkin nopeasti, miksi Nui-Kralhi piti paikasta niin paljon. Jopa kaupungin valosaasteissa öisen taivaan näki erinomaisesti. Kukkula oli juuri sen verran korkealla ja syrjässä ydinkeskustasta, että tähdet loistivat siellä kirkkaampana kuin mikään muu.

”Hitto vie”, Niz ihasteli näkyä. Nui-Kralhi kutsui hänet istumaan vierelleen hoitamattomalle nurmikolle. Hän oli vääntämässä kaljapullon korkkia auki Nizille, kun tämä kaappasi sen hänen käsistään ja puraisi sen korkin auki hampaillaan.

”Minä olen ollut yhtä monissa opiskelijabileissä kuin sinäkin”, toa naurahti Nui-Kralhin ällistyneelle ilmeelle. He nauroivat sille hetken yhdessä. Sitten Nui-Kralhi avasi pullon itselleenkin ja he istuivat hetken aikaa hiljaa tuijottamassa tähtitaivasta.

”Tännekö sinä tulet aina, kun kaupungin meteli alkaa pänniä?” Niz rikkoi lopulta hiljaisuuden.

”Tuolla alhaalla tähtiä on vaikea nähdä”, Nui-Kralhi myönsi. ”Ja kyllä. En oikeastaan nauti väenpaljouksista. Täällä niitä pääsee melkein karkuun, jos viitsii lähteä liikenteeseen yötä vasten.”

”Ymmärrän, mitä tarkoitat. Minä käyn sukeltelemassa samoista syistä. Meren pohjassa saa viettää aikaa vain omien ajatustensa kanssa.”

”Pelkään vettä kuollakseni, mutta ymmärrän, mitä tarkoitat”, Nui-Kralhi naurahti. ”Sitten, kun olen käynyt koulut ja olen maailmankuulu amiraali, voin eläköityä jonnekin pikkusaarelle ja rakentaa talon keskelle ei mitään, jossa saan katsoa tähtitaivasta ihan rauhassa milloin vain haluan.”

”Söpöä”, Niz ivaili leikkimielisesti. ”Luuletko, että siellä olisi tilaa minullekin?”

”Totta kai olisi”, Nui-Kralhi ehti vastata, ennen kuin edes ymmärsi, mitä Niz oli kysymyksellään implikoinut. He tuijottivat toisiaan hetken silmiin – Nui-Kralhi kaksikosta selvästi pöllämystyneempänä – ja lopulta hajosivat molemmat hieman hermostuneena nauramaan.

He käänsivät katseensa hetkeksi taas taivaalle. Nui-Kralhi otti pitkän huikan pullostaan samalla, kun ruohon rahina hänen vierellään paljasti hänelle, että Niz oli hivuttautunut aavistuksen lähemmäksi.

”Tekisitkö sen tosiaan?” hän uskaltautui lopulta kysymään. ”Jättämään Metru Nuin jonkin tuollaisen takia?”

”Totta kai. Ei minulla ole lopulta kauheasti siteitä tänne. Muutama ystävä, mutta he kyllä ymmärtäisivät”, Niz pohti.

”Mutta siis… minun kanssani?” Nui-Kralhi ihmetteli. ”Jonnekin korpeen.”

”Miksi ei? Luuletko etten pärjäisi ilman homeisia toimistoja tai kemikaalilta haisevia labroja?”

Nui-Kralhi naurahti. Niz selvästi vältteli vastaamasta siihen osaan kysymystä, joka häntä todella kiinnosti. Sen sijaan toa hivuttautui taas ihan hitusen lähemmäksi. Nizin eleet eivät jättäneet paljoa arvailun varaan, mutta Nui-Kralhi ei silti aivan ymmärtänyt, mitä oli tehnyt ansaitakseeen tämän huomion.

”Mietin enemmän sitä, miten jaksaisit minun seurassani.”

”Älä ole tuollainen”, Niz tuhahti ja töytäisi Nui-Kralhia kevyesti olkapäähän pulloa pitelevällä kädellään. ”Minä käyn tapaamassa sinua melkein joka viikko ihan vapaaehtoisesti siellä opiskelijaluukussasi. Luuletko, että tekisin niin, jos en nauttisi seurastasi?”

”Hyväksyn argumentin”, Nui-Kralhti totesi ja kumosi pullonsa kerralla tyhjäksi. Laskettuaan sen alas hän kuitenkin huomasi, että Niz oli nyt kääntynyt kokonaan häntä kohti ja tuijotti häntä intensiivisesti silmiin.

”Mitä ihmettä sinä oikein minussa näet?” Nui-Kralhi ähkäisi. Nizin katse ei edes värähtänyt.

”Maailman ihmeellisimmän asian”, Niz sanoi. Nui-Kralhi nielaisi, kun Niz käytännlssä katsoen ryömi taas hieman lähemmäksi.
”Siinä sinä istut katselemassa tähtitaivasta haaveillen kuin kuka tahansa tähän maailmaan syntynyt.”

”Noh, niin”, Nui-Kralhi sanoi. Hän ei enää saanut katsettaan irti lähestyvän Nizin kasvoista.

”Eikä se tunnu olevan sinusta lainkaan ihmeellistä”, Niz huokaili.

”Miksi ihmeessä olisi?”

Niz kohotti kulmiaan ja virnisti entistä leveämmin.
”Uskomatonta, miten pystyt olemaan ajattelematta sitä”, toa huokaili ja työnsi kasvonsa miltei kiinni Nui-Kralhin Miruun.
”Minä nimittäin mietin sitä koko ajan. Jokainen valveilla vietetty tunti. Mysteeri, jota en vain saa ratkottua huolimatta siitä, kuinka monta lukematonta tuntia vietämme yhdessä.”

Nui-Kralhi ei enää sanonut mitään, kun Nizin kämmen siveli hänen rintapanssariaan täsmälleen siitä kohdasta, missä hänen sydänkuulansa sijaitsi.

”Mistä ihmeestä tuo sinun sielusi oikein on tullut?” Niz kysyi haltioituneena. Ei Nui-Kralhi siihen osannut vastata. Eikä häntä vastaus erityisesti kiinnostanutkaan. Hän nyt vain oli. Niz ei tosin ollut valmis päästämään siitä kysymyksestä vieläkään irti. Ja jos hän oli itselleen täysin rehellinen, hän oli täysin valmis antamaan tämän ihmetellä, jos se tarkoitti, että hän saisi katsoa Nizin keltaisena hohtavia silmiä niin läheltä. Siksi hän ei ensin pyristellyt, kun toan kasvot lähestyivät hänen omiaan. Kunnes heidän kasvonsa juuri ja juuri koskettivat. Silloin Nui-Kralhi viimein raahautui hivenen taaksepäin jättäen hämmentyneen Nizin siihen paikkaan huulet törrölleen.

”Mitä… mitä nyt?”

”Entä… Ficus?” Nui-Kralhi kysyi. Hän oli ajatellut sitä koko illan, mutta viimein oli tullut se hetki, kun hänen oli pakko kysyä siitä ääneen.

Niz näytti siltä kuin olisi purskahtamassa nauruun, mutta onnistui kuitenkin pidättelemään tunteenpurkaistaan.

”Sinä huolehdit aivan liikaa. Sellaisistakin asioista, joista sinun ei tarvitsisi”, Niz naurahti ja tällä kertaa käytännössä hyppäsi Nui-Kralhin päälle kaataen tämän nurmikkoon ja painaen kasvonsa taas aivan lähelle.

”Tahdon kuoria sinut auki”, Niz parahti ja painoi huulensa vasten Nui-Kralhin kasvoja. Tällä kertaa hän vain antautui sille. Vastasi suudelmaan kuin se olisi ollut luonnollisin asia, mitä hän oli koskaan eläessään tehnyt.

Tähtitaivaalla heidän yläpuolellaan loistava punainen tähti oli sinä yönä kirkas. Sen loisteessa toisiinsa kietoutunut kaksikko tunsi olonsa turvalliseksi. Eikä tyhjyys, joka taivaalla sen seurana velloi, voinut kosketta paria, joiden katseet enää hädin tuskin poistuivat toisistaan.

Jopa kellokoneistojen meteli Nui-Kralhin mielessä hiljeni pieneksi hetkeksi.

Auringonkasteen Kappeli, kolme vuotta myöhemmin

Temppeli ei ollut suuri, mutta ei ollut juhlakaan. Ga-Metrun kirkkojen joukossa se oli suorastaan vaatimaton. Kupoli kaartui tilan ylle kuin harmaa taivaankansi, ja se oli koristeltu mosaiikkimaalauksin auringoista, jotka loistivat satojen pienten valokivien voimalla. Niiden kultaiset säteet valuivat seinillä aina lattiaan asti, ja upposivat sen siniseen kivipintaan.

Kappelin keskikäytävä päättyi kartion muotoiselle alttarille, jonka takana rovastinna Miduna seurasi seurakuntaansa rauhallisena. Turaga oli pukeutunut valkoiseen stolaan.

Itse morsiuspari odotti vielä eteisalkovissa, ja näkivät keskikäytävän kummallakin puolella istuvista vieraista lähinnä niskat. Vieraita ei ollut montaa. Osan he olivat tahtoneet kutsua, toisten kutsuminen oli ollut lähinnä kohteliasta.

Nui-Kralhin katse kulki katonrajasta kuin vaaroja etsien alas yleisön joukkoon. Sitten hän vilkaisi naista vierellään.
”Oliko Ficus aivan pakko kutsua?” hän murahti. Nui-Kralhin juhlahaarniska noudatti sota-akatemian etikettiä. Se oli samaa mallia kuin arkenakin, mutta kiillotettu lähes kromiseksi, ja sen päälle hän oli vetänyt pitkän mustan takin ja korkean kauluksen, mitä koristivat kaupunginkaartin punaiset tähdet.

”Minähän sanoin jo. Sekin olisi näyttänyt huonolta, jos emme olisi”, Niz vastasi ja korjasi kasvoilleen hymyn. ”Ajattele vähemmän Ficusta ja enemmän minua.”

Mies teki työtä käskettyä ja katsoi tätä. Niz ei juuri koskaan näyttänyt siltä. Toat käyttivät usein juhlissa yksinkertaisesti hienompaa versiota tavanomaisesta haarniskasta – soturi oli aina soturi, kuten Nui-Kralhi tiesi. Toinen muodin perussääntö oli pukeutuminen tavalla, joka sopi oman elementin väreihin. Nizillä olikin päällään pitkä yönsininen mekko, jonka hopealangasta tehdyt kuviot kiiltelivät valon osuessa niihin. Kaulassaan hänellä oli helmistä ja valokivistä tehty nauha.

”Sinä olet jo noitunut itsesi melkein kaikkiin ajatuksiini”, mies hymähti ja tarttui toaa kädestä. ”Näytät upealta, Niz.”

Nainen virnisti voittoisasti ja hipaisi miehen leukaa. ”Jätä haaveilusi myöhemmäksi. Seremonia alkaa juuri.”

Salin puolella alkoi pian virsi, joka kohosi ylös aurinkoja kohti. Se oli yksinkertainen hymni, joka lauloi kiitosta Suurelle Hengelle elämän kauneudesta. Akolyytti käytävässä nyökkäsi merkiksi, vaikka pari oli kyllä opetellut seremonian kaavan huolella. He lähtivät kävelemään keskikäytävää pitkin varmoin askelin, käsi kädessä.
Nui-Kralhi oli aina pitänyt uskonnollisten seremonioiden selkeydestä. Ne etenivät vaihe vaiheelta, ja jokainen yksityiskohta oli ennalta tiedossa. Kellon tarkkuudella he olivat alttarin luona virren viimeisellä nuotilla.

Pari polvistui sileän valkean alttarin eteen. Turaga sen takana katsoi heitä rauhallisesti, ja sitten nosti katseensa kohti koko salia.

”Suuri Henki meitä siunatkoon, ja Kolme Hyvettä viitoittakoon tiemme.”

Vieraat toistivat sanat. Moni vain mutisi, mutta Nurukanin ääni eturivissä kajahti vähintään papin itsensä tasolle.

”Rakkaat veljet ja siskot”, turaga jatkoi. ”Olemme tänään kerääntyneet Suuren Hengen silmien alle siunaamaan Nui-Kralhin ja Toa Nizin avioliittoon. On kirjoitettu, että niiden joiden sydämet lyövät samaan tahtiin, Kohtalot kietoutuvat yhteen, eikä heitä sovi erossa pitää. Siksi me toivomme tänään heille viisautta yhdistää Rakkauden ja Hyveiden polut niiden kummankin suuremmaksi kunniaksi.”

Nui-Kralhi kuunteli huolella. Sanat osuivat hänen omiin huoliinsa.

Seremonia jatkui otteella Punaisesta kirjasta. Se oli Nui-Kralhille tuttu. Se lieni harvoja kirjoja, jotka hän osasi Niziä paremmin.

”Taivaan Henki on uskollinen kuin kallio. Sillä hän on Suurkaupungin juuret ja hän on taivaankansi ikuinen. Miten Luoja voisi ikinä hylätä luomakuntaansa? Luoja on uskollinen loppuun asti.

Me lankeamme ja uskomme haparoi helposti. Mutta Suuri Henki ei haparoi: Hänen uskollisuutensa luomakunnan jokaiselle osalle, jokaiselle meistä, on loputon. Heikkouden hetkellä kääntäkää kasvonne häntä kohti ja muistakaa: hänen uskonsa meihin ei heikkene, ei vaikka me toistuvasti Hyveiden polulta eksymme. Meille on annettu Yhtenäisyys, jotta voisimme tavoittaa edes osan Hänen uskollisuudestaan luomakuntaa kohtaan. Rakentakaa Yhtenäisyydestä temppeli suojaksenne, jotta uskonne veljiinne ja sisariinne ei horjuisi.”

Niin tilaisuus virtasi eteenpäin. Seurasi rukous ja sana. Seremoniat oli pidetty parin toiveesta melko lyhyinä, mutta siinäkin mitassa aikaa kului. Turaga Midunalla oli pehmeä ääni, jota oli miellyttävä kuunnella. Lopulta hän pääsi itse vihkimiseen.

”Hyvä hääpari, Toa Niz ja Nui-Kralhi, hyvät häävieraat”, hän luetteli rauhallisesti. ”Olemme kerääntyneet tänne pienenä joukkona. Kun Toa Naho toivoi minun toimivan pappina tässä tilaisuudessa, koin sen kunnianosoituksena. Toain avioliitot ovat harvinaisia jopa Suurkaupungissa, eikä vähiten siksi, että monet kirkossamme vastustavat niitä. He usein sanovat, että Toan Kohtalo on toinen – suurempi – eikä vain yhteen henkilöön kietoutunut. Ja kumpikin teistä, hyvä hääpari, on moneen kertaan osoittanut, miten vakavasti te otatte Velvollisuutenne tätä kaupunkia ja sen kansaa kohtaan. Toa Nizin ansiot jatkavat kaupunkimme ihannetta tavoitella viisautta ja tietoa, ymmärtää Suuren Hengen luomakuntaa Hänen kunniakseen. Everstiluutnantti Nui-Kralhi on omistautunut kaupungin puolustamiselle, ja vaikka Suuri Henki on meitä siunannut pitkällä rauhalla, on tarpeen, että jotkut meistä kulkevat vielä Toain sotaisampaa tietä. Minä toivon, että liittonne tukee teitä kumpaakin teidän Velvollisuuksissanne, ja että te täydennätte toisianne ja tuotte toisissanne esiin parhaat puolenne. Sillä minä uskon, että kun Suuri Henki herättää rakkauden nuorissa sydämissä, se on osa Kohtalon suurta suunnitelmaa, ja sille polulle täytyy vain astua. Toivon, että tänne kokoontuneet ystävät iloitsevat liitosta, ja tukevat Niziä ja Nui-Kralhia kaikissa heidän elämänsä haasteissa.”

Nyt turaga kääntyi katsomaan paria suoraan. Vieraat nousivat seisomaan. Oli aika. Nui-Kralhi ei voinut vieläkään uskoa, että todella oli siinä. Ohimenevä ajatus pelkäsi sen olevan unta, joka katoaisi pian, tai muuttuisi painajaiseksi. Mutta kun hän ajatteli Nizin lämmintä kättä kädessään sellaiset ajatukset kaikkosivat.

”Suuren Hengen silmien alla ja näiden todistajien läsnä ollessa kysyn sinulta, Toa Niz, tahdotko ottaa Nui-Kralhin aviomieheksesi, kulkea hänen kanssaan Yhtenäisyyden tietä ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes Kohtalo teidät erottaa?”

”Tahdon”, Niz vastasi.

”Suuren Hengen silmien alla ja näiden todistajien läsnä ollessa kysyn sinulta, Nui-Kralhi, tahdotko ottaa Toa Nizin aviovaimoksesi, kulkea hänen kanssaan Yhtenäisyyden tietä ja rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes Kohtalo teidät erottaa?”

”Tahdon”, Nui-Kralhi sanoi koko sydämestään.

Hän ojensi turagalle heidän liittonsa soljet, jotka pappi nosti ilmaan. Katon aurinkojen valot kiilsivät niiden kultaisista pinnoista.

”Rukoilkaamme sen liiton puolesta, jonka merkkinä nämä sydämen soljet ovat.”

”Suuri Henki,
sinä joka tiedät meistä jokaisen sydämen ja opastat meitä,
ota suojelukseesi tämä liitto.
Auta Toa Niziä ja Nui-Kralhia elämään avioliitossaan
kiitollisena Yhtenäisyydestä ja rakkaudesta,
täyttämään Velvollisuutensa toisiaan ja muita kohtaan,
ja kulkemaan yhdessä Kohtalon heille asettamaa polkua.”

Korut siirtyivät takaisin parille ja he nousivat seisomaan. Mies painoi pienen kultaisen auringon Nizin sydänvalon alapuolelle. Koru kiinnittyi tämän rintaan. Sen pinta heijasteli keltaisen sydänkiven loistoa. Niz hymyili ja teki samoin. Keinotekoinen tai ei, Nui-Kralhin oma sydän säteili samaan tahtiin. Nui-Kralhin silmät eksyivät naisen silmiin. Oli harvinaista nähdä Nizin kasvoja niin puhtaan onnellisena, kuin pienen hetken maailmassa ei ollut mitään muuta kuin he kaksi.

Turaga asteli parin viereen.
”Te olette nyt ottaneet toisenne aviopuolisoiksi ja tunnustaneet sen julkisesti Suuren Hengen ja tämän seurakunnan edessä. Tästedes olette kuin Kaksoisauringot, sillä te olette kaksi mutta yksi. Minä Suuren Hengen palvelijana julistan teidät mieheksi ja vaimoksi.”

Ja niiden sanojen päätteeksi toa ja kralhi suutelivat.

Alttarilta he poistuivat Tähtien marssin tahtiin. Vieraat heidän kummallakin puolellaan seurasivat paria katseillaan. Oli hädin tuskin kasvoja, joilla ei olisi ollut hymy. Jopa Ficus yritti. Nurukanin virne oli niin leveä, että se sai hänen viiksensä kaartumaan ylöspäin. Herra iski silmää, minkä Niz yritti vain olla noteeraamatta.

Kuten matoralaisten temppeleissä tavallisesti, muurien sisäpuolelle jäi vehreä piha rauhoittumista ja luontoa varten. Gametrulaiset kappelit tunnettiin ehkä kaikkein kauneimpina, ja syystä. Pihalle oli tehty kokonainen lampi, johon vesi solisi putouksina Kanohi Haun muotoon veistetystä patsaasta. Sitä reunustivat sypressit ja monissa värissä leimuavat pelargoniat. Kauniisti kaiverretulle pihapöydälle oli tuotu juomatarjoiluja, mutta suurempia juhlia pari ei ollut tahtonut pitää.

Nui-Kralhi olisi toivonut voivansa vain juosta pakoon paikalta Nizin kanssa, mutta he ehtivät hengähtää vain pienen tovin. Kumpikaan ei osannut sanoa mitään toisilleen siinä hetkessä. Vieraat tulivat puutarhaan pian heidän jälkeensä, ja alkoi onnittelujen kimara. Nurukan marssi suoraan halaamaan kralhia tiukalla karhun halauksella.
”Everstiluutnantti! Valtavasti onnea! Tiedäthän että sanovat avioliiton olevan sotilaan rintamista vaikein!” Hän julisti ja nauroi perään.
”Yritän selvitä siitä hengissä, herra kenraali”, Nui-Kralhi nyökkäsi.

”Ja Niz!”, Nurukan halasi tätäkin. ”Hyvä että sinullakin on jotakin muuta kuin kirjasi. Tekee teille molemmille hyvää!”

”Kiitos”, Niz sanoi kohteliaasti.

”Kuulkaas”, maan toa jatkoi iloista puheluaan. ”Vaikka Velvollisuus onkin hyvin tärkeää, määrään teidät pitämään juuri niin pitkän häämatkan kuin haluatte, ja jossain missä ette missään nimessä tee töitä. Te olette juuri sellaisia taulapäitä että jos en erikseen sano niin olette huomenna konttorilla kello kahdeksan.”

Hääpari yritti näyttää viattomalta, mutta heitä kumpaakin huvitti, miten oikeassa Nurukan oli. Tämä teki tilaa seuraavalle ja vitsaili jotakin boolin terästämisestä. Jos kenraaleista väkevin oli laittanut itsensä lähinnä sotilaallisen tyylikkääksi, Toa Herra oli käyttänyt tilaisuuden laittaa päälle vielä kalliimpaa kuin tavallisesti. Hänen takkinsa oli kiiltelevää mustaa nahkaa, joka oli rajattu punaisella sametilla ja napitettu valokivestä hiotuilla napeilla. Herran seuralaista he eivät tunteneet nimeltä: tämä oli keimaileva vortixx, joka oli hivenen Herraa pidempi (joka oli itsekin toaksi pitkä), ja joka oli laittanut itsensä vähintään yhtä koreaksi. Nui-Kralhista xialaisen tyylin huikentelevaisuus tuntui lähinnä haaskaukselta, ja hänestä oli hieman kiusallista että Herra oli ottanut mukaansa jonkun heille täysin vieraan, mutta eipä hän ajatellut olla ilonpilaaja omissa häissään.

”Niz, Nui-Kralhi, paljon onnea”, Herra hymyili. ”Pahoitteluni, en ehtinyt esitellä teitä toisillenne aiemmin. Tässä on Vennara.”

”Hauska tutustua”, nainen niiasi. ”En olekaan ennen ollut metrulaisen tavan mukaisissa häissä.”

”Kiitos. Nämä olivat hieman karsittu versio”, Niz vastasi.

”Todellako? No, kenties en ole vain tottunut siihen, miten paljon te jaksatte siteerata vanhoja kirjoja”, Vennara mietti. Se kuulosti enemmän aidolta kulttuurishokilta kuin piikittelyltä.

”Joka tapauksessa”, Herra täytti hiljaisen hetken. ”Toivon teille kaikkea hyvää. Nauttikaa elämästä.” Hän ja hänen seuralaisensa halasivat kumpaakin lyhyesti. ”Tiedän, että pyysitte, ettei teille annettaisi lahjoja, mutta löysin jotakin mikä yksinkertaisesti huusi Nizin nimeä.”

Hän loihti takkinsa taskusta pienen puisen rasian ja avasi sen elegantilla liikkeellä. Nizin silmät suurenivat, kun hän ymmärsi, mitä hän katsoi.

”Entisöity Tulinoidan silmä Kezat-Nuin kaivauksilta”, Herra esitteli ylpeänä. Punainen rubiini oli hiottu täydellisen symmetriseksi silmäksi, ja sen keskeltä erotti syvemmän, sinisen kerroksen. Se oli rajattu obsidiaanilla ja kiinnitetty hopeakäätyyn. Niz selvästi tunnisti esineen, mutta Nui-Kralhi ei osannut sanoa siitä mitään. Hän eittämättä kuulisi siitä aivan tarpeeksi tulevina päivinä. Juuri sillä hetkellä hän välitti vain siitä, miten onnellisen yllättyneeltä Niz näytti.

”Kyhrex, tämä on- tämä on uskomattoman arvokas. Näitä on löytynyt vain seitsemän, ja-” Niz protestoi.

”Ja nyt sinulla on yksi niistä”, Herra osoitti Niziä ja taputti hänen olkaansa. ”Minusta sinä jos kuka olet ansainnut sen.”

Niz otti korurasian vastaan hivenen tärisevin käsin. ”Kiitos. Sinun ei olisi pitänyt.”

”Kyhrex-kulta on melko holtiton rahan suhteen, mitä tulee naisiin”, Vennara virnisti Nizille eleellä, joka oli tarkoitettu jotenkin salaisen tietäväiseksi. Herra vain naurahti vastaukseksi ja jatkoi nyt tuoreen aviomiehen suuntaan.
”Minulla on sinullekin lahja, mutta se odottaa Hangaari 3:ssa”, Herra sanoi. ”Sitä ei ollut aivan sopiva tuoda häihin.”

”Ja et aio kertoa, mikä se on?” Nui-Kralhi kysyi.

”Ja pilata yllätys? Hah. Me menemme nyt maistamaan juotavianne.”

Hääväki oli jakautunut pieniin seurueisiin pitkin puutarhaa, ja äänekkäin niistä oli muodostunut Nurukanin ja boolipöydän ympärille aivan lammen rantaan.

”Ainakin heillä on hauskaa”, Nui-Kralhi sanoi hiljaa Nizille.
”Voi, sinullako ei?” nainen naurahti. ”Sinä olet pärjännyt oikein hyvin.” Sen hän sanoi äänensävyllä, missä oli ripaus opettajatarta. Sitä hän käytti joko luennointiin tai torumiseen.

Toa Naho oli seuraava, joka tuli parin luokse. Hänellä oli yllään Toa Mangain edustushaarniska lähes valkoiseksi kiillotetuilla panssareilla ja yksinkertaisella valokivikorulla, joka loisti samaa väriä kuin hänen oma sydänkivensä. Nui-Kralhi noteerasi hiljaa, että haarniska oli täysin taistelukelpoinen, eikä samalla tavalla kömpelö tai liian avoin kuin moni muu juhlahaarniska.

”Mukava nähdä sinua joskus auringonvalossa, Niz. Valtavasti onnea”, Naho sanoi ja halasi naista lämpimästi.
Niz lähinnä pyöräytti silmiään.
”Kiitos tämän kaiken järjestelystä”, hän sanoi. ”Sinusta oli todella paljon apua.”

”Totta kai”, Naho nyökkäsi ja halasi myös Nui-Kralhia, mutta virallisemmin. ”Onnea sinullekin. Pidä Niz maan pinnalla.”

”Se ei aina ole helppoa, mutta lupaan yrittää”, mies vastasi, ja sai palkkioksi hymähdyksen.

”Naho! Heti juonittelemassa minun pääni menoksi…” Niz nauroi Nahon perään.

Seuraavaksi Nizin kollegat tulivat tervehtimään. Tohtori Mavrah ja tutkijat Delron ja Sanaha olivat Nui-Kralhille tuttuja vain etäisesti. He kuuluivat siihen osaan hänen vaimonsa elämää, missä keskusteltiin synapseista ja myeliinitupeista ja arkeonikranoista, ja minkä edessä hän tunsi itsensä auttamattoman tyhmäksi. Aviopari kyykistyi matoran-mittaisten vieraiden tasolle halatakseen, kuten tapana oli. He esittivät koko Nizin tutkimusosaston puolesta onnittelut.

Seuraavat matoranit olivat puolestaan Nui-Kralhille hyvin tuttuja. Heillä oli päällään tyylikkäät upseerin juhlahaarniskat kaupunginkaartin punaisilla korostuksilla.
”Me halusimme esittää onnittelut koko akatemian puolesta”, majuri Azglar hymyili. ”Ja osanottomme kurssitoverimme vapauden puolesta.” Heillä oli kortti, minkä olivat allekirjoittanut koko vuosikurssi, ja pari sotatieteen opettajaakin.

”Hyvä että jotkut piikittelevät häntäkin”, Niz sanoi.

”Tietäisitpä vain”, Nui-Kralhi virnuili. ”Ette ole muistaakseni tavanneet. Tässä ovat everstit Azglar ja Dalano. He ovat idiootteja.”

”Hauska tavata. Tulkaa joskus käymään”, Niz vastasi. Nui-Kralhi katui sitä välittömästi – hän ei tosiaankaan haluaisi Azglarin selittävän kaikkea akatemiassa sattunutta hänen vaimolleen. Tai kenellekään muulle. He juttelivat hetken, halasivat ja tapasivat vielä muutaman vieraan. Turaga Miduna kävi vielä esittämättä henkilökohtaisen onnittelun. Juuri kun Nui-Kralhi oli varma, että kaikki oli nähty, muistutti kolmas Käden johtaja olemassaolostaan.

Toa Ficus oli pukeutunut huolitellun pelkistetysti. Violetti kangas hänen haarniskassaan sekä yksinkertaiset korut kuuluivat juhla-asuun, mutta niille jotka Ficusta tunsivat viesti oli selvä: kädenlämpöinen, lähes protestin omainen osallistuminen.

”Minunkin lienee sopivaa onnitella teitä”, Ficus sanoi. Hän ei osannut katsoa Niziä silmiin.

”Kiitos, että tulit”, Niz vastasi ja levitti käsiään hieman. Toinen nainen astui lähemmäksi, halasi Niziä nopeasti ja vetäytyi yhtä nopeasti. Nui-Kralhi seurasi tämän jokaista liikettä. Heidän halauksensa oli vielä kylmempi.

”Minä lainaan häntä hetkeksi”, Ficus sanoi Nizin suuntaan ja katsoi Nui-Kralhia. Hän viittoi silmillään tätä sivummalle. Kaksikko käveli hieman etäämmälle puutarhaan. Niz seurasi heitä huolestuneena käsi leuallaan.

”Mene asiaan” Nui-Kralhi sanoi lopulta. Ficus oli niin lähellä häntä, ettei heidän keskustelustaan karkaisi ääntäkään.

”Hyvä on. Sinä et ansaitse häntä”, Ficus teki työtä käskettyä. Nui-Kralhin ilmekään ei värähtänyt. ”Mutta kun asiat ovat miten ovat, tahdon että sinä pidät hänestä huolen.”

Mies tuhahti. ”Minä pidän hänet turvassa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että sinä pyydät niin.”

”Hyvä niin”, Ficus nyökkäsi. ”En kiellä sitä, koen oloni katkeraksi. Mutta meidän tulisi tulla toimeen edes Nizin takia.”

Nui-Kralhi nyökkäsi ja lähti Ficuksen luota. Ficus katsoi Niziin vielä viimeisen kerran ennen kuin kääntyi ja lähti kappelilta.

”Mitä hän sanoi?” Niz kysyi mieheltään.

”Ei mitään tärkeää”, Nui-Kralhi mutisi. ”Olihan hän viimeinen?”

Niz näytti siltä, kuin olisi halunnut kysyä uudelleen, mutta päätti jättää sen sikseen.
”Oli”, hän vain nyökkäsi. ”Ehkä on hyvä meille kaikille, että hän ei jäänyt pidemmäksi aikaa.”

Nui-Kralhi otti vaimoaan kädestä.
”Minä tarvitsen jotakin alkoholipitoista”, hän sanoi. ”Ja kaipa meidän pitää viihdyttää vieraita vielä vähän aikaa.”
Niz lähti hänen rinnallaan kohti tarjoilupöytää ja iloista puheensorinaa. Pian hekin olivat jälleen juhlatunnelmassa, Ficuksesta ja sodan kuiskauksista huolimatta. Sellaisia päiviä ei Nui-Kralhin elämässä ollut liian montaa.

Mustan Käden tukikohta, Metru Nuin sodan kolmas vuosi

Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun tutkimusosastolta tukikohdan syvyyksistä paenneet Kalit oli taltutettu kolmen maan toan toimesta. Kaksi päivää siitä, kun Niz oli asetettu tutkintavankeuteen. Ja kahteen päivään ei ollut vahkityttö lakannut itkemästä.

Xen istui lattialla pää polviinsa haudattuna. Hänen isänsä sanoilla ei ollut parantavaa vaikutusta, päin vastoin. Nui-Kralhi oli neuvoton huoneensa nurkkaan käpertyneen tyttärensä kanssa. Edes Tarkastaja ei ollut onnistunut valamaan tyttöön toivoa. Nui-Kralhi laskeskeli omien mahdollisuuksiensa olevan vielä laihemmat, mutta hän ei silti ollut poistunut Xenin viereltä tuntikausiin.

Huoneen oven toiselta puolelta kuului hiljaista keskustelua. Xen nosti hieman päätään sen kuullessaan, mutta luovutti uudestaan huomatessaan isänsä häneen kohonneen katseen.

”Sinun pitäisi varmaan mennä katsomaan, kaivataanko sinua”, Xen mumisi.

”En ole menossa mihinkään!, Nui-Kralhi vastasi yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa lempeältä.

”Ehkä ne ovat päästämässä äidin vapaaksi.”

”En usko”, Nui-Kralhi huokaisi.

”Mutta hän ei ole tehnyt mitään väärää.”

Nui-Kralhi ei tiennyt, kuinka vastata. Hän oli yrittänyt selittää asian Xenille niin pehmeästi kuin mahdollista, ja valitettavasti se oli johtanut siihen, ettei tyttö oikein vieläkään ymmärtänyt, mistä oli kyse. Eipä sellaisen asian selittämiseen ollut muutenkaan hyvää tapaa. Ei voinut olla mitään vaikeampaa kuin selittää se, että äitisi oli muilta salassa jatkanut sodassa kuolleiden silpomista ja säilönyt niitä varastoihinsa.

Sitten oveen kuului koputus. Nui-Kralhi katsoi, kuinka Xenin kasvot vajosivat takaisin polviensa suojaan.

”Se on sinun ovesi.”

Xen ei sanonut mitään vastaukseksi. Nui-Kralhi yritti kurkistella huoneen oven pienestä ikkunasta, kuka siellä oli, mutta lattialta käsin se oli käytännössä mahdotonta. Lopulta hän huokaisi, nousi itse ylös ja käveli avaamaan oven painamalla nappia sen oikealta puolelta. Kaikista mahdollisista kasvoista hän oli odottanut kaikkein vähiten niitä, jotka sen takana odottivat.

”Siinähän sinä olet”, Ficus mutisi. ”Meidän täytyy puhua.”

Nui-Kralhi tuijotti toaa pöyristyneenä muutaman sekunnin ja sitten miettimättä painoi painiketta uudestaan. Ovi suhahti kiinni Ficuksen edestä, mutta ei ennen kuin tämä oli ehtinyt laittaa kätensä estääkseen sitä sulkeutumasta kokonaan. Nui-Kralhi katsoi silmät pyöreänä, kuinka Ficus kevyen näköisesti väänsi oven takaisin auki. Sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. Mustan Käden maanalaisten osien paineistetuissa ovissa oli paljon voimaa. Ainoa järkeenkäypä selitys oli, että Xenin oven täytyi olla jotenkin viallinen.

”Älä viitsi”, Ficus maanitteli.

”Sinun naamasi on viimeinen, jota tahdon nyt katsella”, Nui-Kralhi ärjähti.

”Se ei muuta sitä, että meidän täytyy puhua.”

Sillä aikaa, kun Nui-Kralhi etsi päässään lisää sanoja, joilla painuttaa Ficus helvettiin, toinen hahmo ilmestyi tämän takaa ja työnsi päänsä oven rakoon.

”Onko Xen täällä?” Saraji kysyi. Pöllämystynyt Nui-Kralhi tuijotti vahkia vähän aikaa.

”On”, hän myönsi.

”Saanko?” Saraji kysyi ja heilautti päätään sivulle pyynnöksi Nui-Kralhille siirtyä. Tämä vilkaisi ensin taakseen ja näki Xenin edelleen kasvot maassa huoneen nurkassa. Sitten Nui-Kralhi huokaisi kerran syvään ja astui sivuun. Saraji kiitti kohteliaasti, astui Ficuksen ohi huoneeseen ja meni välittömästi istumaan Xenin viereen sinne, missä Nui-Kralhi oli hetkeä aikaisemmin vielä itse ollut.

Hän käänsi katseensa Ficuksen läpitunkevaan tuijotukseen. Sarajin sisään päästämällä hän oli menettänyt viimeisen tekosyynsä. Hampaitaan kiristellen hän lopulta myöntyi ja astui käytävälle sulkien oven samalla perästään. Xen ja Saraji olivat aloittaneet hiljaisen keskustelun, kun näiden vanhemmat jäivät oven toiselle puolelle.

”Niin?” Nui-Kralhi tuhahti ja risti kätensä.

”Voisimmeko mennä jonnekin vähän suojaisampaan paikkaan?” Ficus kysyi.

”Tätä käytävää pidemmälle en kanssasi lähde. Se saa luvan riittää.”

Ficus huokaisi syvään ja hieraisi otsaansa. Hän katseli ensin ympärilleen varmistaakseen, ettei käytävällä tosiaan ollut ketään muuta.

”Niz puuhaa jotain.”

”Ja vesi on märkää”, Nui-Kralhi tuhahti. ”Idiootti. Tietenkin puuhaa, ja syytän siitä sinua.”

”Minulla ei ole mitään tekemistä tämän kanssa?” Ficus puolustautui.

”Minä kyllä muistan, kuinka sinä runnoit Kal-projektin neuvostossa läpi suu vaahdossa.”

”Ja minä olin myös se, joka lopetti sen!” Ficus ähkäisi. ”Minä en olisi täällä vaivaamassa sinua, jos en olisi itsekin yllättynyt.”

”Ja mitä? Kasvatit omatunnon heti, kun joku muu kuin sinä alkoi leikkimään kuolleilla?” Nui-Kralhi ärjähti.

”Minä en tullut keskustelemaan kanssasi moraaleista.”

”No miksi sinä sitten edes välität?”

”Niz…” Ficus aloitti, mutta keskeytti itsensä kuin seinään.

”No niinpä tietenkin.”

Nui-Kralhin ärtynyt ilme muuttui sekunnissa raivoksi ja tämä käänsi toalle selkänsä. Hän olisi marssinut takaisin Xenin luokse, jos Ficus ei olisi tarttunut tätä olkapäästä.

”Kuuntele nyt! Älä väitä, ettet ole huomannut. Hän katoilee öisin rannikolle merisaarrosta välittämättä. Hän käy salattuja keskusteluja ulkomaailmaan harva se päivä ja aina kun yllätän hänet yksinään toimistoltaan hän mumisee jollain sellaisella kielellä jota en ole eläessäni kuullut.”

Nui-Kralhi kääntyi. Tämän kasvoista näki, että vaati tämän kaiken itsehillinnän olla repimättä Ficusta kappaleiksi siihen paikkaan.

”Toistan kysymykseni. Miksi sinä välität?”

”Normaalisti en välittäisikään”, Ficus myönsi. ”Mutta jos kaiken tuon jälkeen hänen puuhansa johtavat puolituhoutumattomien kuolleiden armeijaan, hälytyskellot alkavat soimaan.”

Nui-Kralhi tiesi oikein hyvin, että Ficuksen huolessa oli jotain, mitä hän ei ääneen myöntänyt. Hän ei uskonut sekuntiakaan, että tämä oli hänen luonaan siksi, että oli aidosti huolissaan Nizin puolesta. Jokin muu toaa motivoi. Nui-Kralhi alkoi tosin siitäkin huolimatta muuttaa hitaasti mieltään yhdestä asiasta: Ficus ei ehkä tosiaan ollut tietänyt siitä, mitä Niz puuhasi.

”En silti ymmärrä, miksi kerrot mitään tästä minulle. Herra kuuntelisi murheitasi paljon minua innokkaammin.”

”Hän puhuu sinulle”, Ficus huokaisi. ”Niinkin vähän kuin haluan sen myöntää.”

”Vai niin. Eli haluat, että yritän puristaa hänestä salaisuudet ulos, jotta voin sen jälkeen tulla kertomaan ne sinulle”, Nui-Kralhi sanoi ilmiselvän sarkastiseen sävyyn.

”Usko pois, en elättele turhaa toivoa. Ajattelin vain kertoa siltä varalta, että sinulla on jäänyt hänen oudot puuhansa huomaamatta.”

He tuijottivat hetken toisistaan ohi. Nui-Kralhi näki, että Ficus tahtoi edelleen sanoa jotain, joten hän piti vielä toistaiseksi mölyt mahassaan.

”Sinä et ole ensimmäinen, kenet hän on pettänyt”, Ficus sai lopulta sanottua. Nui-Kralhi puristi kätensä nyrkkiin valmiina iskemään. Ficus oli mennyt liian pitkälle väittäessään jotain niin väärää. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes korottaa käsiään, kun hän huomasi Ficuksen kasvoilla olleen ilmeen. Hän oli vältellyt tämän silmiin katsomista koko keskustelun ajan, mutta nyt, kun hän etsi maalitaulua nyrkeilleen, hän huomasi, ettei Ficuksen katseessa ollut sillä hetkellä pisaraakaan ivaa tai sitä ylitsepursuavaa ylimielisyyttä, joka tästä yleensä aina huokui. Toan kasvot olivat lähinnä väsyneet ja murheen hiljalleen murtamat. Kuivuneista noroista päätellen tämä oli itkenyt joskus ei niin kovin kaukaisessa menneisyydessä ja lähtenyt liikenteeseen ulkonäöstään välittämättä.

Nui-Kralhi avasi nyrkkinsä ja antoi ryhtinsä lysähtää. Jotain piti sanoa. Ja jos hän oli ihan rehellinen itselleen, hänen mielen päällään oli kyllä jotain, mitä hänen oli pitkään pitänyt sanoa ääneen. Hän vain oli aina ajatellut, että kun hän keräisi siihen tarvittavan rohkeuden, hän sanoisi siitä Nizille, mutta nyt, juuri siinä hetkessä, sen sanominen Ficukselle tuntui jopa omituisen helpolta.

”Kun me päädyimme yhteen…” hän aloitti varovaisesti. Ficuskin kuuli Nui-Kralhin sävystä, että jokin oli muuttunut. ”… minä kysyin Niziltä sinusta. Hän sanoi, ettei minun tarvitsisi huolehtia asiasta.”

Ficus tuijotti Nui-Kralhia ensin hieman järkyttyneenä, mutta teki selvästi mielessään rauhan asian kanssa päätellen siitä, miten nopeasti hänen kasvonsa valahtivat.

”En koskaan syyttänyt sinua muutenkaan”, Ficus huokaisi. Nui-Kralhi tuijotti Ficusta vielä hetken ja sulatteli kuulemaansa. Sitten hän rysähti selkä vasten metallista ovea ja hieroi otsaansa. Migreeni teki tuloaan, mutta se oli pienin hänen murheistaan. Mielessään hän kirosi taas sitä, miten paljon hän vihasi olla taas Mustassa Kädessä. Ilman Xeniä hän ei olisi tullut rintamalta takaisin koskaan. Tykkitulen pauhukin oli tätä rauhoittavampaa.

Sitten Ficus nosti oikean kätensä Nui-Kralhin olkapään ylitse. Kauhuissaan toimea katsova kenraalikapteeni pelkäsi hetken, oliko hiljaisuuteen vaiennut Ficus aikeissa halata häntä, mutta käsi vain koputtikin oveen, johon Nui-Kralhi nojasi.

Hän suoristi selkänsä ja astui syrjään juuri, kun ovi aukesi ja Saraji astui sieltä ulos.

”Mennään”, Ficus komensi. Saraji nyökkäsi ja heitti vielä rennosti käden lippaan Nui-Kralhille, joka jäi avonaiseen ovensuuhun tuijottamaan, kun kaksikko katosi kulman taakse kohti hissitasannetta. Lattialla istuva Xen oli nostanut katseensa isäänsä ja tuijotteli tämän selkää kummastuneena.

”Mitä asiaa hänellä oli?” tyttö ihmetteli. Nui-Kralhi kääntyi iloisena huomatessaan, että Saraji oli saanut Xenin selvästi hieman virkoamaan. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä vastata.

Hänelle oli selvinnyt, mikä oli vaikeampaa, kuin äidin salaisten kokeiden selittäminen. Viimeisimpiä ajatuksiaan hän ei kuitenkaan halunnut selittää edes itselleen. Hän vajosi lopulta takaisin lattialle tyttärensä viereen ja katsoi tätä tämän punaisena hehkuviin silmiin. Ilman Xeniä olisi niin helppo vain lähteä jonnekin kauas. Tai olisi ehkä ollut ilman saarta ympäröivää xialaisten merisaartoa. Hän luuli kuitenkin olevansa valmis yrittämään siinä hypoteettisessa tilanteessa. Nyt oli kuitenkin pakko jaksaa. Pakko suoristaa selkänsä ja näytellä rooliaan. Xen ansaitsi sen. Niin hän sen itselleen perusteli.

”Kaikki järjestyy varmasti”, hän huokaisi syvään ja pakotti kasvoilleen hymyn. Hänellä ei ollut hajuakaan, uskoiko tyttö eleeseen, mutta tämä rojautti lopulta päänsä isänsä olkapäälle ja liittyi hänen seuraansa vastakkaista seinää tuijotellen.

Meksi-Koro, kahdeksan kuukautta Pimeyden Metsästäjien miehityksen päättymisen jälkeen

Kun vertasi vaikka sodan tasoittamaan Le-Metruun, olivat Meksi-Koron suurtoria ympäröivät rakennukset hälyttävän ehjiä siitäkin huolimatta, että siellä oltiin nähty samalla tapaa hirvittäviä taisteluita kuin Metru Nuinkin maaperällä. Meksi-Koron jälleenrakennus oli kulkenut vauhdilla. Toki rakennukset eivät keskimäärin olleet aivan niin korkeita kuin pohjoisnaapurissa, mutta rahaa oli selvästi silti palanut, eikä ollut kovin hyvin pidetty salaisuus, mistä se oli peräisin.

Turaga Pedro tiesi, mikä oli kansalleen parhaaksi. Kun Dume oli kieltänyt Ta-Metrun jo valmisteleman avustuspaketin lähettämisen, oli Meksi-Koro kääntänyt katseensa toisaalle. Varjottu tiesi kyllä, millaista rahaa sillä kauppasuhteella tehtäisiin, eikä Legendojen Kaupungin pettämät saaren asukkaat turagaansa tuominneet. Mutta siitäkin huolimatta, että odinalaisilla oli tukeva jalansija siellä, ei aivan jokaisen silti kannattanut näyttää kasvojaan julkisella paikalla. Siksi suurtorin halki asteleva suurikokoinen hahmo oli kietoutunut paksuun kaapuun, vaikka keskipäivän aurinko korvensikin katuja.

Kalmanpäivään oli vain muutama viikko, ja se näkyi katukuvasta. Valkoisia kanoheja näki jopa sellaisilla kulkijoilla, joita niitä ei normaalisti olisi. Steltiläiselle väelle myyviä naamarikojuja oli torilla jo useita. Värikkäitä koristeita roikkui jo monen rakennuksen seinillä. Kaapuhahmo suoristi häntäänsä vähän mukavampaan asentoon kaavun sisällä ja kohensi samalla korvanappinsa asentoa.

”Vielä noin sata metriä ja sitten oikealle”, kuului ohje hänen korvassaan.

”Minä tiedän missä se on”, hahmo murahti ja puristi itsensä kahden lähelle toisiaan pystytetyn ruokakojun lävitse.

”Toivottavasti sinulla on suunnitelma siltä varalta, että hän kieltäytyy.”

”Turha maalata Pirukeja seinille”, hahmo valitti ja jatkoi matkaansa. Kummallisesti pukeutunutta väkeä oli matkassa sen verran, ettei hän kiinnittänyt mitenkään tavanomaista enempää huomiota. Jos kalmanpäivä ei olisi ollut jo kulman takana, hänen olisi luultavasti pitänyt keksiä joku toinen tapa lähestyä kohdettaan.

Hän kääntyi lopulta oikealle jo ison tien kohdalta ja päätti kiemurrella kohteeseensa pikkuteitä pitkin. Rakennusten varjossa oli mukavan viileää. Hän oli iloinen siitä, että hänen kohteensa oli taverna. Siellä ainakin saisi viileää juotavaa.

Vapaan Peitsimiehen edustalla ei kuhissut enää läheskään niin pahasti kuin hahmon taakseen jättämillä kaduilla. Muutama matoralainen poltteli sätkiä tavernan oven tienoilla. Terassilla istui yksinäinen vortixxnainen jonkinlainen limedrinkki edessään. Hahmo ei olisi kiinnittänyt tähän muuten niin paljoa huomiota, mutta naisen kasvojen toista puolta peitti myös valkoisen naamion rippeet, joiden läpi tämä tuijotteli kaapuaan kiristelevää saapujaa.

”Onko tuo hänen väkeään?” hän mumisi radioon.

”Ei. Kohteemme on liikkeellä yksin.”

Hahmo murahti ymmätäväisesti ja käveli liskottaren pöydän ohitse vilkaisten kuitenkin huppunsa suojista tätä kohti. Nainen oli jo kääntänyt katseensa toisaalle, eikä huomannut tuijotusta. Naamion rippeet tämän kasvoilla olivat selvästi jotain muuta perua kuin katukauppiaiden halvat muovimaskit. Nyt, kun hän sitä tuijotti, hän ei oikeastaan ollut edes aivan varma, oliko se edess vortixx. Jokin sen olemuksessa oli vähän kummallista. Hän kuitenkin luotti tähystäjänsä sanoihin ja astui tavernaan sisään. Huolet katosivat nopeasti viileän sisäilman hivellessä hänen kasvojaan.

Siihen aikaan päivästä porukkaa oli liikkeellä vielä aika vähän. Puheensorinaa oli niin vähän, että se peittyi nurkassa kitaraa soittelevan skakdin sointujen alle. Tummasta puusta tehdyt lattiat narisivat hänen askeleidensa alla, kun hän asteli tiskille puhuttelemaan lierihattuista baarinpitäjää.

”Onko hän täällä?” hän kysyi. Baarinpitäjä työnsi kasvonsa melko lähelle kaapumiehen hupun peittämiä kasvoja ja nuuhkaisi. Sitten näennäisen tyytyväisenä hän kohensi hattunsa asentoa kaikilla viidellä kädellään ja nyökkäsi sitten kohti nurkkapöytää, jonka ääressä istui yksinäinen niin ikään kaavulla itsensä verhonnut hahmo.

”Kiitos”, saapuja nyökkäsi. Hän asetti tiskille siistin pinon kolikoita.

”Kaksi kappaletta sitä, mitä hän kaikkein mieluiten juo. Baarinpitäjä katsoi saapujaa hieman huolestuneena kuonoaan pitkin, mutta ei esittänyt vastalauseita. Tämä nosti valkoisen punakorkkisen muovipullon tiskin alta ja täytti kaksi suurta lasia kirkkaalla nesteellä. Hahmo tarttui niihin, nuuhkaisi niitä hieman huolestuneena niiden prosenteista ja matkasi kohti nurkkaa, jossa istuva hahmo oli selvästi tyhjentänyt jo useamman samanlaisen lasillisen.

”Sopiiko liittyä seuraan?”

Keltainen hohde pöydässä istuvan hupun sisältä nousi lasistaan saapujaa kohti.

”Ala painua”, tämä käski. Saapuja katsoi hieman surumielisesti oman huppunsa alta ja nosti käsissään olevia laseja.

”Etkö istuisi kanssani sen aikaa, että joisit kanssani lasilliset?”

”Jos tahdon lisää juotavaa, haen sitä itse.”

”Usko pois. Se maistuu paremmalta, kun joku muu on maksanut sen.”

”Usko pois, en juo sitä maun vuoksi.”

Saapuja haistoi laseja uudestaan. Hänen olisi ehkä pitänyt kysyä baarinpitäjältä, mitä ne sisälsivät. Haju oli nimittäin pistävä. Alkoholinkin katkun niistä huomasi jo kaukaa. Pöydässä istuva hahmo tuijotti intensiivisesti, kun saapuja nosti toisen laseista huulilleen ja siemaisi. Nielaisun äänen kuuli musiikinkin ylitse. Saapuja ehti laskea lasit pöydälle juuri, ennen kuin valtava yskänpuuska iski. Jokainen osa tämän kehoa halusi nielaistun nesteen ulos. Pöydässä istuva mies ei voinut estää itseään nauramasta saapujan epäonnelle.

”Minähän sanoin.”

”Mitä helvettiä… se maistuu ihan polttonesteelle…”

”Koska se on, idiootti.”

Kakoessaan saapuja oli joutunut ottamaan tukea pöydästä. Kun tunne lopulta laantui, suoristi tämä selkänsä niin nopeasti, että pöydässä istuva näki viimein vilauksen tämän hupun sisälle. Tämän toistaiseksi rento olemus jäykistyi välittömästi. Tämä nousi salamana ylös, käsi vyötäröllään olevalle käsiaseelleen asettuen.

”Otetaanpas ihan rauhassa sen kanssa. Minä olen täällä ihan oikeasti vain juttuseuraa vailla”, saapuja haukkoi yhä henkeään. Seisomaan noussut hahmo katsoi ympärilleen. Tavernassa oli täysin hiljaista. Jossakin kohtaa keskustelun aikana kitaran soitto oli lakannut ja pöydät tyhjentyneet. Heidän lisäksi paikalla oli enää ainoastaan takajalkojaan hermostuneena naputteleva baarinpitäjä.

Saapuja työnsi molemmat lasit pöytäkumppaninsa puolelle ja heilautti kättään kohti tiskiä.
”Minä ottaisin sittenkin vain tuopillisen olutta, FreelancerAmmatinharjoittaja: Tohtori Synnin ensimmäinen tieteellinen koe Odinalle saavuttuaan oli ratkaista salat Pimeyden Metsästäjien lukuisien mutaatioiden takaa. Hän valmistelikin kokeen, jossa hän testasi, olisiko sähköistyneen protodermiksen koostumusta mahdollista muokata niin, että siihen voisi sekoittaa lisää sähköistynyttä protodermistä, jolla olisi kohtalo muuttua joksikin. Hän onnistuikin luomaan 39 kerrosta paksun sähköistyneen protodermiksen seoksen, jossa jokaisella seoksen osalla oli kohtalo mutatoida kaikki muut osat seosta, ja sitten itsensä. Seokseen kuitenkin tippui vahingossa pisara kaljaa, joka mutatoitui välittömästi 39³⁹ kertaa luoden Ammatinharjoittajan.

Voimat: Ammatinharjoittajan lukemattomat mutaatiot antavat hänelle niin pitkän voimalistan, että sen esittäminen vaatisi oman wikin. Hänen anatominen diversiteettinsä mahdollistaa melkein minkä tahansa ammatin harjoittamisen tehden hänestä loistavan ja joustavan agentin melkein mihin tahansa tehtävään.

Tila: Perustanut baarin Meksi-Koroon. Luokittelee itsensä etniseksi Pimeyden Metsästäjäksi..”

Baarinpitäjä nyökkäsi ja alkoi tehdä työtä käskettyä. Pian tämä laukkasi pöydän ääreen iso jääkylmä tuoppi käsissään ja laski tämän saapujan puolelle pöytää. Poistuessaan tämä nappasi viisi tyhjää lasia pöydältä matkaansa. Koko sinä aikana pöydän alkuperäinen haltija oli seisonut käsi aseensa kahvalla tilannetta seuraten.

”Hitto vie, että tekee hyvää”, saapuja huokaisi ison hörpyn päätteeksi ja laski viimein hupun kasvoiltaan. Yönsinisen draakki ei kummemmin välittänyt tämän edessä seisovasta hahmosta, vaan otti paremman asennon ja otti toisen hörpyn.

”Ahhh. Kenraali hyvä, minä oikeasti tahtoisin nähdä, juotko sinä tuota myrkkyä täysin tosissasi. Äläkä huoli, kukaan sellainen, joka ei nimeäsi jo tietäisi, ei ole enää läsnä. Voimme puhua ihan rauhassa.

Seisova hahmo piti edelleen kätensä aseellaan, mutta käänsi ihmettelevän katseensa kohti baaritiskiä. Freelancer kohtautti viattomasti kaikkia olkapäitään ja hekotti vähän kiusaantuneenna kaikilla puolellatoista suullaan.

”Äh, sori siitä.”

Draakki hänen edessään oli keskittynyt tuhoamaan oluttaan. Tilanne ei vaikuttanut mitenkään räjähdysherkältä, mutta hän otti silti aseensa esiin kotelostaan, asetti sen pöydälle eteensä ladattuna ja istui sitten draakin seuraan. Hänkin uskaltautui lopulta ottamaan hupun pois päästään. Nui-Kralhi kiroili päässään sitä, että oli kertonut Freelancerille yhtään mitään. Se oli kostautunut nopeasti.

”Tiedätkös, tuollainen valeasu toimii, jos kuljet siinä yhdesti torin halki, mutta kun olet käyttänyt sitä viikkoja, se alkaa herättää vain lisää huomiota”, draakki huomautti.

”Sinä olet Ainainen”, Nui-Kralhi murahti.

”Olen”, Ainainen myönsi. ”Ja ymmärrän oikein hyvin reaktiosi, mutta minä totta tosiaan olen täällä ihan hyvin tarkoitusperin. Minunkin nimeni on ihan rauhansopimuksessakin.”

”Sopimukset on tehty rikottaviksi”, Nui-Kralhi sylkäisi.

”Varjottu ei ole kanssasi samaa mieltä”, Ainainen tuumasi ja hörppäsi taas lisää olutta. ”Hän on sitä mieltä, että sopimusten kunnioittaminen on diplomatian oleellinen perusratas, josta ei tingitä.”

Nui-Kralhi naurahti ivallisesti, mutta uskaltautui kuitenkin tarttumaan lasiinsa. Ainainen pysähtyi katsomaan ällistyneenä, kun Metru Nuin kenraali kulautti puolet Sinolistaa sisuksiinsa yhdellä kulauksella eikä edes irvistänyt.

”Jos haluat keskustella, Varjotun vuolas kehuminen ei ole vahva aloitus.”

”Yritän vain olla rehellinen”, Ainainen sanoi ja karisteli loput valeasustaan pois päältään. Draakin haarniska oli kultainen ja tämän häntä heilui nyt vapaasti puisen tuolen selkänojan raoista. ”Jos se lohduttaa sinua lainkaan, veljeni katuu sotaa jopa enemmän kuin hänen arvolleen sopii.”

”Katuu sitä, että aloitti sen, vaiko sitä, että hän hävisi sen?” Nui-Kralhi sivalsi.

”En ole varma, pitääkö kumpikaan noista aivan paikkansa, mutta sovitaan, että molempia”, Ainainen vastasi.

Nui-Kralhi tuijotti draakkia hetken lasinsa yli. Tämä istui ja keskusteli kyllä melko rennosti ja nuorekkaasti, mutta tämän kasvoista näki kyllä, miten muinainen tämä oli. Vinkki oli toki nimessä, mutta näytti siltä kuin jokainen sentti tämän paljaana olevasta ihosta olisi ollut arpien peitossa. Ainainen huomasi tuijotuksen nopeasti. Lievästi päihtyneen kenraalin eleet eivät olleet kovinkaan hienovaraisia.

”Tämä on muuten sinun aikaansaamasi”, Ainainen osoitti pitkää viiltoarpea kasvojensa vasemmalla puolella. ”Kohiki-salmelta. Tykistökeskittymä räjäytti polttoainetankin rannassa perääntyessämme. Metallinsirpale oli viittä vaille viedä mukanaan vähän enemmän kuin verta ja lihaa.”

”Komentaja Cody vastasi tykistöstä suurhyökkäyksen aikana”, Nui-Kralhi korjasi.

”Ah, niinpä tietenkin. Noh, voit kertoa hänelle onnitteluni onnistuneesta stratregiasta. Vain Mustalla Kädellä oli kanttia olla niin armoton, että he yrittivät estää vihollistaan perääntymästä. Lhikanin joukkojen uskonto tuskin olisi taipunut niin perusteelliseen vihollisjoukkojen… puhdistamiseen.”

”Peität katkeruutesi kehnosti”, Nui-Kralhi huokaili.

”Päin vastoin, kenraali. Kannan jokaista arpeani ylpeydellä. Etenkin niitä, jotka on kärsitty kaltaistasi vihollista vastaan.”

Tyhjä kaljatuoppi rämähti pöytään. Sen turvin Nui-Kralhikin tarttui lopulta siihen lasiin, josta Ainainen oli aikaisemmin ottanut yhden hörpyn ja alkoi siemailemaan sen sisältöä.

”Ylipäätään…” Ainainen jatkoi, ”… Minusta tuntui aina, että Musta Käsi taisteli sodan väärällä puolella. Teidän piittaamattomuutenne kunniakkaaseen kamppailemiseen olisi ollut paljon tervetulleempaa meidän rinnallamme. Ainakin Odinalla teidät olisi palkittu sodan jälkeen mitalein. Toisin kuin Dume, joka… lakkautti kaikki telakkanne ja tutkimusosastonne heti sodan päätyttyä?”

Nui-Kralhi ymmärsi oikein hyvin, että Ainainen tiesi kyllä täsmälleen, mitä oli tapahtunut.
”Herra ei olisi koskaan lyöttäytynyt yhteen roistojen kanssa.”

”Eikö?” Ainainen ihmetteli. ”Luuletko tosiaan, että hänen rikkautensa taottiin rehellisin keinoin? Ei Xialta nouse ketään, varsinkaan toaa, ilman, että on pelannut likaista peliä. Eikö hän koskaan kertonut, kuinka hän sai sen ensimmäisen kiinteistönsä Phimes-Metrussa? Maailmassa ei ole kovin montaa, joiden palkkalistoilla saa sellaisia mahdollisuuksia.”

Ainainen nosti kätensä ilmaan ja napsautti sormiaan. Hetken päästä häntiään perässään raahaava Freelancer saapui taas paikalle oluttuoppi ja Sinol-lasillinen jo valmiiksi käsissään.

”Kiitoksia paljon”, draakki myhäili ja työnsi Nui-Kralhille tarkoitetun juoman pöydän puoliväliin varoen kuitenkin, ettei kurotellut liian lähelle tämän pistoolia.

”Joka tapauksessa, minua ei erityisesti kiinnosta, mitä valintoja vanha kuoma Kyhrex olisi tehnyt. Minua kiinnostaa, mitä kenraali Nui-Kralhi aikoo tehdä seuraavaksi. Muuta kuin juoda itsensä hengiltä.”

Nui-Kralhin käsi kävi taas melko lähellä aseensa kahvaa, mutta tarttui kuitenkin uuteen lasiin ja joi. Hän ei edes ollut varma, miksi joka kerta epäröi niin tehdessään. Vaikka siihen olisikin livautettu myrkkyä, se vain tekisi nopeammin sen, mitä hän muutenkin jo yritti.

”Jos olet täällä rekrytoimassa minut, voit lähteä suoraan lätkimään. Sitä keskustelua minä en käy.”

”Siispä jään”, Ainainen myhäili. ”Olet ymmärtänyt meidät väärin, jos luulet, että aktiivisesti etsisimme kaltaisiasi riveihimme. Odina on turvapaikka. Sinne tullaan omasta tahdosta uutta elämää etsien. Tai käymään kauppaa. Ne, joilla on jotain arvokasta vaihdettavana, ovat myös tervetulleita.”

Nui-Kralhi tuijotti draakkia hetken kuulemaansa pohtien.
”Eli Varjottu haluaa… ostaa minulta jotain?”

”Voi sen kai noinkin muotoilla. Ehkä puhuisin enemmän vaihtokaupasta.”

”En usko, että sillä lierolla on mitään, mitä kaipaisin”, Nui-Kralhi tuhahti.

”Oletko varma? Minusta tuntuu, että sinulla on ongelma, jota yrität ratkoa. Ja Varjottu on kiinnostunut ratkomaan sen sinulle olettaen, että olet valmis antamaan jotain vastineeksi.”

Nui-Kralhin ajatuksilla oli vaikeuksia pysyä tilanteen tasalla veressään olevan raa’an alkoholimäärän vuoksi. Ainaisen puheiden perusteella Varjottu tiesi siitä, mitä hän oli tullut Meksi-Koroon pakoilemaan. Sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. Hän ei ollut puhunut asiasta kenellekään muulle kuin Codylle sodan loppumisen jälkeen. Kukaan muu ei ollut koskaan edes kuullut hänen pompottelevan ideaa. Ainoa, joka olisi ehkä ymmärtänyt, olisi ollut Ficus, ja hänenkin jäänteet oli poltettu jo vuotta takaperin sen jälkeen, kun ne olivat koristaneet ensin hetken Mustan Käden tukikohdan seiniä.

”Ennen kuin esität kysymyksesi ääneen”, Ainainen virnuili, ”sinä et olisi ensimmäinen organisaatiosi henkilö, joka kaipaa uutta elämää Dumen kapeakatseisen maailman tavoittamattomista. Meillä on melko hyvä kuva siitä, mitä tohtori Niz on puuhannut viimeiset vuodet.”

Nizin nimen kuultuaan Nui-Kralhin oli pakko laskea juoma käsistään. Ainaisen kasvoille jäänyt virne kertoi, että kenraalin reaktio oli odotettu.

”Ja miksi ihmeessä Varjottu välittää?” Nui-Kralhi pakotti kysymyksen huulilleen.

”No jos olen rehellinen, niin se, mitä armas vaimosi Onu-Metrussa rakentaa, ei ole se, mistä hän on huolissaan. Mutta hänen… sanotaanko… yhtiökumppaninsa herättävät huolta. Varjotun ja Radakin suhde on… monimutkainen. Ja Cestainu Kuolematon on seisonut hänen tiellään useita kertoja aikaisemminkin.”

Nui-Kralhi aisti välittömästi, että todellinen lista oli enemmän kuin kaksi nimeä pitkä. Hän kuitenkin uumoili, ettei Ainaisella ollut aikomusta kertoa enempää kuin oli pakko.

”Ja tietenkin”, draakki jatkoi, ”vaakakupissa painaa se, mitä hän odottaisi sinulta vastineeksi siitä, että kävisimme sammuttamassa Nizin tutkimukset.”

”Jos hän todella uskoo, että minulla on auktoriteettia siirtää vahkit hänen näppeihinsä, hän unelmoi liikaa.”

”Mustan Käden hallussa olevat yksiköt riittävät oikein hyvin. Siinä on tarpeeksi paikkaamaan välittömät aukot Odinan turvallisuudessa, kun täytämme rivejämme. Se, mikä Varjottua todella kiinnostaa on se, mitä sinä osaat”, Ainainen selitti.

Nui-Kralhin kysyvä ilme sai draakin kumoamaan tuoppinsa tyhjäksi nopeasti voidaakseen jatkaa.

”Meillä on paljon uutta verta Odinalla sodan verotettua veteraanejamme harmillisen paljon. Untuvikoilla on sydän paikallaan, mutta työskentely jättää paljon toivottavaa. Varjottu toivoo, että lainaisit meille sitä selkärankaa, jolla sait Metru Nuin vastarintaan joukojamme vastaan. Näyttäisit esimerkkiä niille, jotka jonain päivänä toivottavasti olisivat Odinan parhaita.”

Nui-Kralhi ei suostunut myöntämään itselleen, että hän olisi tahtonut leikkiä ajatuksella. Hänen oli kuitenkin mahdotonta päästä yli Ainaisen ehdotuksen pöyristyttävimmästä ehdotuksesta.

”Teet melko monta loikkaa logiikassa väittäessäsi, että voisitte tehdä Nizin projektille jotain, mitä en itse pystyisi.”

”Saatat olla väärässä siinä”, Ainainen vastasi. ”Me pystymme tekemään sen, mihin sinulla ei ole sydäntä. Sitä paitsi, metalli, johon vaimosi on kaatuneenne kietonut, taipuu kyllä. Ne ovat ongelma vain, jos ongelmaa yrittää ratkaista pirstomalla ne.”

Loput Sinolista katosi kenraalin kurkkuun yhdellä kulauksella. Sivusilmällään hän odotti, tilaisiko Ainainen sitä lisää, mutta draakki oli kumtartunut pöydän yläpuolelle selvästi vain keskustellakseen. Ilmaisten drinkkien aika oli ohi.

”Ja sinä todella saavuit tänne olettaen, että vastaisin kyllä”, hän ähkäisi.

”En odota sinulta vastausta heti”, Ainainen myönsi. ”Mutta Varjottu oli itsevarma siitä, että kahleesi Metru Nuihin ovat murtuneet. Sinua pitelee saarellasi ainoastaan velvollisuudentunto. On kiehtovaa, kuinka se on kolmesta hyveestä se, joka usein murtuu viimeiseksi.”

He tuijottivat toisiaan vielä hetken. Ainaisen katse ei edes värähtänyt, kun Nui-Kralhin oma alkoi jo hiljalleen harhailla pitkin tavernan seiniä. Sen huomattuaan draakki nousi viimein pystyyn ja kietoi kaavun takaisin ympärilleen. Meksi-Koron paahde odottaisi häntä jälleen.

”Toivon vain, että mietit ehdotusta vakavasti. Huolimatta siitä, mitä jättäisit jälkeesi, Odina voisi olla sinulle myös uusi alku. Paratkoon, sinäkin olet ansainnut elämääsi jotain muutakin kuin taistelulaivan harmaat seinät.”

Nui-Kralhi tuhahti halveksuvasti, mutta pöydän toisessa päässä seisova draakki ei ottanut niskoittelua kuuleviin korviinsa.

”Ihan uteliaisuudesta, milloin sinulla on viimeksi ollut Metru Nuilla hauskaa? Milloin olet tuntenut olosi kotoisaksi tai tervetulleeksi?”

”Se on ollut vähän vaikeaa, kun jotkut maanvaivat yrittivät tappaa meidät kaikki tykistötulella ja liekeillä”, Nui-Kralhi tuhahti.

”Jos olisi vain ollut joku muu keino”, Ainainen huokaisi. ”Mutta se on menneisyyttä. Jos haluat elämäsi takaisin, sen haikailu ei johda sinua mihinkään.”

Nui-Kralhin oli myönnettävä, että Ainainen esitti välittävää vakuuttavasti. Ja kaipa tällä oli kokemuspohjaa, mistä ammentaa. Samalla rintamallahan he olivat joukkoja toistensa hampaisiin komentaneet.

”Jos tahdot puhua uudestaan, Freelancer tuolla voi välittä viestin”, Ainainen vielä huomautti. Baaritiskin takana heiluteltiin sekä kolme- että kuusitoistasormisia käsiä merkiksi siitä, että tämä oli kuullut Ainaisen huomautuksen.

Nui-Kralhi jäi katsomaan, kuinka draakin kaavun sisällä heiluva häntä etsi parempaa asentoa, kun tämä maleksi ulos baarista takaisin paahteeseen. Ennen kuin hän ehti saada ajatusprosessiaan edes käyntiin, Freelancer oli ilmestynyt hänen pöytäänsä kahta suurta kirkasta nestettä sisältävää tuoppia kantaen.

”Muista juoda välillä vettä”, tämä sanoi ja lähti takaisin tiskinsä taakse. Ainaisen poistuttua tavernaan alkoi välittömästi valua taas väkeä. Puheensorina ei ollut kova, mutta se oli tarpeeksi, että Nui-Kralhi onnistui taas vajoamaan mietteisiinsä taustamelun turvin.

Hän ei ollut puhunut Xenille viikkoihin. Hän ei tiennyt, oliko Niz jo palannut Rúciorosta. Cody oli vakuutellut, että hän kyllä pitäisi kaiken järjestyksessä siihen asti, kunnes hän palaisi, mutta hän ei ollut varma edes siitä, oliko Cody sanonut sen vain vakuutellakseen häntä siitä, että hänen Meksi-Koron pakonsa ei olisi niin vastuuton kuin miltä näytti.

Hän yritti vaakutella itselleen, että hän ei miettinyt asiaa siksi, että hän harkitsi Ainaisen ehdotusta. Oli helpompi laittaa ajatukset vereen kertyvän alkoholin piikkiin. Hän laittoi lopulta aseensa takaisin koteloon muutaman matoranin silmäillessä sitä matkalla pöytiinsä. Tuopillisen vettä kumottuaan hän sulki silmänsä hetkeksi ja ensimmäistä kertaa käyntinsä aikana aidosti pohti sitä, missä kohtaa kaikki oli alkanut mennä niin pahasti mieleen.

Odina, seuraavana keväänä

Ulkona satoi. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi. Tunnin hiekkaa parvekkeeltaan lapioinut mies oli ollut aikeissa lähteä vielä ostamaan harjaa saadakseen pienemmät rippeet pois sen lattian kulmista. Sopivasti pohjoisesta saapunut sade kuitenkin teki työn hänen puolestaan. Kevään sadekausi oli saapunut. Se tarkoitti, että pilvisellä taivaalla ei näkisi paljoa tähtiä öisin, mutta se oli pieni hinta siitä, että siivoamista oli muutamaksi viikoksi paljon vähemmän.

Nui-Kralhi sulki parvekkeensa oven, mutta jäi lasisen oven eteen tuijottamaan, kuinka vesi piiskasi parvekkeen ikkunoita vasten. Vaikka hän ei ollutkaan veden ylin ystävä, oli pauhu silti rauhoittava. Sään lisäksi häntä helpotti tieto siitä, että viikonloppu oli edessä. Odinalla se tarkoitti kahta päivää ilman velvollisuuksia. Sekin tuntui lyhyeltä, kun siihen tottui. Hän ei ollut varma, kuinka oli jaksanut niin pitkään Metru Nuilla pelkkien sunnuntaiden varassa.

Hän sulki hetkeksi silmänsä ja kuunteli sateen täyttämää hiljaisuutta ympärillään. Odinan linnoituksen kattohuoneisto oli vankkaa tekoa eikä naapureista kuulunut juuri koskaan meteliä. Nyt sateen pauhatessa edes käytävällä kolistelevan siivoojan äänet eivät kuuluneet. Vaikka saari oli täynnä elämää, pääsi se silti usein yllättämään metruelämään tottuneen kenraalin. Hiljaisia hetkiä oli merkillisen usein. Monesti sitä rikkoi ainoastaan kellokoneiston raksutus, joka sekun tuntui laskeneen voimakkuuttaan viimeisten kuukausien aikana.

Rautakalalta haettu haarniska lepäsi pöydällä olohuoneen nurkassa. Metru Nuin armeijan punaisen tähden symboli oli korvattu skorpionihännällä: Rautakalan idea, mutta Nui-Kralhin oli myönnettävä, että se oli tyylikäs. Suurin osa panssarin kiillosta oli myös hiottu himmeämmäksi sekä niveliä oli vahvistettu uusilla panssarilevyillä. Uuden hankkiminen alkoi olla edessä, mutta jos vanha palvelisi vielä muutamankin kuukauden, se saisi kelvata. Tärkeintä oli, että se palvelisi uusimpien alokkaiden palveluunastumisseremoniaan saakka.

Sitä tuijotellessaan hän näki, kuinka hänen asuntonsa ovi aukesi. Hän ei kuullut avaimen käyvän ja talkkari olisi muutenkin soittanut ensin ovikelloa. Hän katsoi hämmentyneenä, kuinka iso hahmo astui sisään pimeään eteiseen. Punaiset silmät kiiluivat hämärässä. Saapuja sulautui varjoihin koostaan huolimatta niin hyvin, että Nui-Kralhi ymmärsi heti, kuka se oli, ja miten tämä oli päässyt sisään. Varjotulle ei ollut lukittuja ovia hänen omassa linnakkeessaan.

”Jos yrität maanitella minua juhliisi, kerroin jo Ainaiselle, että aion levätä tänään”, Nui-Kralhi murahti.

”Ja kunnioitan valintaasi”, Varjottu vastasi ja astui esiin varjoista. Odinalaisten asuntojen katot olivat korkeita, mutta vanha draakki oli silti vaikuttava näky. Oviaukko eteisestä olohuoneeseen oli juuri ja juuri tarpeeksi iso, että Varjottu pääsi astumaan siitä sisään joutumatta kumartumaan.
”Juuri siksi tahdoinkin tulla keskustelemaan kanssasi. Olisin odottanut sopivaa tilaisuutta juhlasalissa, mutta…”

”Aivan”, Nui-Kralhi murahti. ”Ymmärrän.”

”Huomaan, että olet asettunut taloksi”, Varjottu huomioi katsellessaan ympärilleen. Draakin katse ohitti metrunuilaisten elokuvien julisteet seinillä nopeasti, mutta pysähtyi ihastelemaan hyllyä, jonka sisällä komeili Mustan Käden käytöstä poistettujen ionisiipien lisäksi BHS Xcutionin pienoismalli, jonka maalipinnan jäljistä pystyi päättelemään, että Nui-Kralhi oli rakentanut sen itse.

”Sääli, ettet saanut sitä mukaasi. Se olisi näyttänyt kauniilta Odinan väreissä.”

”Lienee varaosina jo tässä vaiheessa”, Nui-Kralhi huokaisi haikailevasti. Kaikesta siitä, mitä hän olisi tahtonut Metru Nuilta mukaansa, se alus oli melko lähellä kärkeä. Ei kuitenkaan ykkösenä.

Varjottu katseli vielä hetken ympärilleen, totesi, ettei asunnossa ollut ainuttakaan sellaista istuinta, joka olisi sallinut hännän kanssa mukavan istumiskokemuksen, joten päätyi lopulta nojailemaan huoneen oven karmiin samalla, kun Nui-Kralhi veti esiin työpöytänsä ääressä olleen puisen jakkaran ja istui sille.

”Näin raporttisi Z-tiimin testituloksista. Myönnän, että epäilin ensin päätöstäsi nimittää Vulkan sen kapteeniksi, mutta numerot nähtyäni täytyy myöntää, että arviosi oli oikea. Hyvää työtä.”

”Hän johtaa sydämellään, mutta loput tiimistä tuntuu vastaavan siihen paremmin kuin armeijan kuriin. En lähettäisi heitä ensiksi minnekään tarkkuutta vaativalle tehtävälle, mutta ajan kanssa…”

Varjottu murahti hyväksyvästi Nui-Kralhin selonteolle.
”Harkitsen Zorom-Wahin linnoitusta heidän ensimmäiseksi kohteekseen. Nektannin väellä on siinä leirejä lähellä, mutta ongelmia on ollut toistaiseksi aika vähän. PlaceholderPlaceholder: Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Nam imperdiet quam fringilla libero rutrum lobortis. Nam id vulputate odio. Cras molestie quis ante et vestibulum. Nullam viverra leo quis libero vulputate ultricies sit amet et lorem. Pellentesque habitant morbi tristique senectus et netus et malesuada fames ac turpis egestas. Maecenas vestibulum ligula ac tortor faucibus, eget viverra elit faucibus. Vestibulum ante ipsum primis in faucibus orci luctus et ultrices posuere cubilia curae; Vestibulum eu diam interdum, luctus velit in, vehicula erat.

Voimat: Aliquam dapibus mauris eget nulla faucibus, vitae commodo massa placerat. Nam luctus felis nec fermentum lobortis. Aliquam ac odio a neque suscipit mollis.

Tila: Cras sit amet felis dolor. Nam consequat, nulla vitae lacinia malesuada, ipsum nibh pulvinar mi, sit amet eleifend elit velit id nulla. on pitänyt sitä pystyssä melko pitkään ilman vahvistuksia. Haluaisin hänet muualle ja Z-tiimille tekisi hyvää päästä kentälle.”

”En vastusta ideaa”, Nui-Kralhi nyökkäsi. ”Tosin minun lienee parempi pysyä heidän mukanaan siihen asti, että saamme edes jonkin kurintapaisen naulattua heidän kalloihinsa.”

”Jos niin toivot. Saat kaksi viikkoa heidän kanssaan. Sen jälkeen saat seuraavat siipesi alle”, Varjottu sanoi.

Nui-Kralhi nyökytteli tyytyväisenä aikatauluun. Varjotulla ei koskaan ollut ongelmia sen kanssa, ettei hän puhutellut tätä kuten muut tämän lähipiirissä. Ainainen oli ollut siitä aluksi kauhuissaan, mutta Varjottu oli vastannut tämän huoliin ääneen. Huomioiden heidän vielä hiljattaisen verivihollisuutensa, oli kohtuutonta odottaa alaisen kaltaista kunnioitusta. Se meni puolin ja toisin. Nui-Kralhi ja Varjottu eivät keskustelleet kovin usein, mutta aina, kun tarvitsi, se muistutti enemmän työkavereiden jutustelua kuin itäisen maailman suurruhtinaan ja Metru Nuin kenraalin neuvottelulta.

”Sinä et varmaan tullut tekemään kotikäyntiä vain tämän vuoksi. Z-tiimin harjoittelujaksokaan ei pääty vielä viikkoon.”

”En”, Varjottu myönsi. Tämän kohentaessa asentoaan seinää vasten, Nui-Kralhi huomasi, kuinka tämän varjo ei liikkunutkaan tämän mukana sillä tapaa kuin olisi kuulunut. ”Tahdoin kuitenkin kysyä sinulta jotain, ennen kuin menen asiaan. Ja Vulkanin edesottamukset liittyvät siihen oleellisesti.”

Nui-Kralhi kohotti kulmiaan naamionsa alla.
”No kysy sitten.”

”Onko teidän kahden läheisissä väleissä kyseessä jotain muutakin kuin samankaltaiset maailmankatsomukset ja suhtautuminen taisteluun?”

Kysymys tuli kuin tyhjästä. Nui-Kralhista oli suoraan sanottuna käsittämätöntä, että Varjottu kaikista maailman olennoista oli se, joka tivasi häneltä hänen parisuhdestatustaan.

”Ei ole”, hän vastasi täysin rehellisesti. Hän ei edes muunnellut totuutta. Hän ei silti kokenut tarpeelliseksi kertoa, että Vulkan oli asiasta ehkä eri mieltä. Tämä ei ollut mitenkään hienovarainen, mitä tuli tunteiden osoitukseen.

”Sääli”, Varjottu murahti Nui-Kralhin suureksi yllätykseksi. ”Olin toivonut, että olisit päästänyt jo hieman kauemmaksi menneisyydestäsi.”

”Mitä tuo oikein tarkoittaa?” Nui-Kralhi ihmetteli.

”Toivoin vain, että olisit jo ottanut sen askeleen eteenpäin. Se olisi tehnyt uutisten tuomisesta helpompaa.”

”Minkä uutisten?”

Varjottu huokaisi syvään. Nui-Kralhi vannoi, että kuuli myös tämän varjolta jonkinlaisen tympääntyneen tuhahduksen. Varjottu tuijotti hetken kenraalia silmiin ja työnsi sitten kouransa syvälle kylkipanssarinsa sisään. Sieltä hän veti esiin omiin kouriinsa hieman liian pienen litteän tietokoneen. Samankaltainen oli Nui-Kralhillakin makuuhuoneen pöydällä, mutta tämän keltaisista merkinnöistä selkäpuolella hän tiesi heti, että tämä malli kuului tiedustelupalvelun upseerille.

”Kolme päivää sitten…” Varjottu aloitti ja ojensi koneen Nui-Kralhille, ”… toteutimme Operaatio Lohikäärmeen Onu-Metrussa.”

Nui-Kralhi oli jo tarttunut päätteeseen, kun hänen kätensä alkoivat vapista.

”M-mitä?”

”Metru Nuin puolustuksessa oli hetkellinen rako. Tilanne oli otollinen. Käytimme sitä hyväksemme.”

”M-mutta teidän piti varoittaa minua hyvissä ajoin, ennen kuin se tapahtuu.”

”Tiedän sen, mutta emme voineet vaarantaa tehtävää. Asiasta ei puhuttu Odinan sisällä lainkaan. Vain tiedustelupalvelu ja Meksi-Korossa odottanut tiimi saivat tietää”, Varjottu selitti.

”Mutta minun piti varoittaa Xeniä, ennen kuin se tapahtuu. Varoittaa, ettei hän olisi siellä…” Nui-Kralhi yritti selittää järkytystään.

”Niin”, Varjottu sanoi apeasti. Nui-Kralhi alkoi ymmärtää, miksi tämä oli tullut tuomaan uutiset henkilökohtaisesti. Ahdistava tunne teki nousua hänen rinnassaan. Hengittäminen oli muuttunut vaikeaksi.

”Siitäkin huolimatta, että yritimme pitää tiedon operaatiosta mahdollisimman pienellä joukolla, jokin meni silti pieleen”, Varjottu jatkoi. ”Tehtävä suoritettiin, mutta yksikään kentällä olleista ei tullut takaisin. Jos joku selvisi syntyneestä taistelusta, he menehtyivät viimeistään räjähdyksessä.”

”Räjähdyksessä?” Nui-Kralhi nielaisi.

”Joku ylikuormitti Mustan Käden reaktorin. Tukikohta tuhoutui täysin sen seurauksena.”

Nui-Kralhi käänsi katseensa näyttöpäätteeseen ja alkoi vimmatusti selaamaan sillä olevia tiedustelupartion materiaaleja. Kuvat olivat kaukaa otettuja, mutta perusteellinen hävitys oli ilmiselvää. Savuavat rauniot seisoivat siinä, missä Mustan Käden torni oli ollut koskemattomana halki koko sodan.

”Joku petti meidät, Ilonpilaaja”, Varjottu huokaisi. ”Päätellen tornin sisäisistä radiokeskusteluista, paikalla oli joku muukin. Selvästi joku sellainen, joka ei välittänyt sivullisista saadakseen meidän agenttimme hampaisiinsa.”

Nui-Kralhi tuijotti tiedustelijoiden viimeistä kuvaa. Se oli otettu satama-alueella vain päivää aikaisemmin. Hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun hänen nähdessään laihan vahkin selviytyneiden joukossa. Valtava pettymys iski häneen kuitenkin välittömästi hänen ymmärtäessään, että se oli Saraji, eikä Xen. Tämän ympäröivässä joukossa oli myös Aizenin ilmiselvä siluetti, hahmo joka olisi voinut olla Cody, sekä turaga, jonka hän arvasi heti olevan elämänsä päätä lähestyväksi Herraksi.

”Niz?” hänen oli pakko kysyä.

”Raporteissa puhutaan ruumiista”, Varjottu sanoi.

”Xen?” Nui-Kralhi kysyi.

”Olen pahoillani”, Varjottu vastasi. ”Tuossa viimeisessä kuvassa ovat kaikki, jotka ehtivät ulos tukikohdasta ennen räjähdystä.”

Nui-Kralhin hengitys salpautui. Hän tuijotti satamassa kyyristelevän joukkion kuvaa etsien siitä merkkejä. Mitä tahansa pientäkin vilahdusta tyttärestään. Jokainen kerta, kun hän oli tutkinut sen laidasta laitaan, hän pettyi uudestaan, ja kiristys hänen rinnassaan kuristi häntä koko ajan kovempaa.

Varjottu katsoi säälivästi agenttinsa hätää. Hän vilkaisi Nui-Kralhin puristuksessa olevaa konetta, mutta näytti luovuttavan sen takaisin saamisen suhteen.

”Jätän sinut ajatuksiisi”, draakki huokaisi selkäänsä suoristaen. Tämä kääntyi kannoillaan ja asteli takaisin Nui-Kralhin pimeään eteiseen.

”Me löydämme kyllä sen, joka on tehnyt tämän meille”, Varjottu vielä varmisti. Nui-Kralhin katse ei kuitenkaan seurannut tätä. Hänen asuntonsa ovi kävi, mutta varjoista kuului vielä kuiskaus, joka ei voinut kuulua draakille itselleen.

”Tyttö palaa pois tähtien lailla.”

Sanat saivat Nui-Kralhin viimein nostamaan katseensa, mutta ovi oli jo käynyt ja hän oli asunnossaan yksin. Järkytys harhautti häntä kuitenkin vain hetkeksi. Puristus hänen sydänkuulassaan salpasi hänen hengityksensä.

Oli pakko päästä ulos, hinnalla millä hyvänsä. Hän rämähti vasten parvekkeensa ovea sellaisella voimalla, että sen lasiin ilmestyi valtava halkeama. Hänen jalkansa kantoivan enää hädin tuskin, kun hän sai revittyä oven auki ja syöksyi kylmään sateeseen. Hän sai juuri ja juuri otettua tukea parvekkeen kaiteesta ja lysähti sitä vasten henkeään haukkoen.

Hän ei ollut edes kysynyt, olivatko Kalit muodostaneet vastarintaa. Hän onnistui siirtämään jopa ajatuksen Nizin elottomasta ruumiista hetkellisesti sivuun. Se saisi jäädä painajaisille. Juuri sillä hetkellä hän ajatteli vain yhtä asiaa.

Sen ei ollut pitänyt mennä niin. Xenille piti antaa mahdollisuus poistua. Hänen olisi pitänyt varoittaa. Hänen olisi pitänyt tehdä enemmän varmistaakseen, ettei hänen tytärtään satutettu.

Hän ehti kuvitella Xenin kasvoja useita minuutteja, ennen kuin hän alkoi tajuta, että hän ajatteli asiaa aivan väärin. Miten syvälle hän oli uponnut katkeruudessaan, että häneltä kesti niin kauan ymmärtää…

… että hän itse oli tapahtuneeseen ainoa syyllinen.

Hänen ei koskaan olisi pitänyt luottaa Varjottuun. Ei koskaan tulla Odinalle. Hänen ei olisi koskaan pitänyt ottaa Ainaisen tarjousta vakavissaan.

Hänen ei olisi koskaan pitänyt lähteä.

Se oli hänen syytään.

Rankkasateen piiskatessa hänen naamiotaan hänen olisi tehnyt mieli repiä se kasvoiltaan ja paiskata se alas. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä vakuuttuneempi hän alkoi olla siitä, että hänen pitäisi tehdä juuri niin.

Oikeastaan, miksi lopettaa siihen. Ei se ollut vain naamio, jota hän ei ansainnut. Kaide, jota vasten hän puuskutti, oli melko matala. Hänen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin nojata tarpeeksi eteenpäin. Painovoima hoitaisi loput. Silloin hän ainakin maksaisi virheestään, eikä hän jäisi maailmaan tekemään enempää huonoja päätöksiä. Hän ei ollut viettänyt Varjotun hovissa edes kokonaista vuotta, ja hän oli onnistunut jo tuhoamaan kaiken itselleen tärkeän.

Kaide oli liukas. Niin oli myös hiekasta puhdistunut parvekkeen lattia. Hän antoi hetkeäkään miettimättä painonsa kaatua. Vain ohikiitävä hetki enää, ja hänen kohtalonsa ei olisi enää hänen omissa käsissään. Alla siintäviin muureihin oli matkaa kymmeniä metrejä. Se riittäisi oikein hyvin.

Sitten hän tunsi kosketuksen olkapäällään. Joku puristi sitä tiukasti. Se tuli niin yllättäen, että Nui-Kralhi säikähti sitä ja hänen jalkansa pettivät vetistä, liukasta lattiaa vasten. Hän kaatui, mutta ei eteenpäin. Hän rysähti takamus edellä parvekkeensa lattialle niin kovaa, että koko hänen kehonsa tärähti. Hetken aikaa hän näki ainoastaan tähtiä. Toettuaan hieman hän kääntyi salamana katsomaan taakseen, mutta ei nähnyt siinä ketään.

Hän tiesi, että se ei ollut harhaa. Hän tiesi, että oli tuntenut kätensä olkapäällään. Hän pomppasi pystyyn ja ihmetyksekseen näki hahmon kävelemässä asuntonsa halki kohti eteistä. Se käänsi kasvonsa häntä kohti ainoastaan hetkeksi. Nui-Kralhin olisi tehnyt mieli seurata, mutta hahmon tunnistaessaan hän jäätyi paikalleen.

Vahkin kasvoilla näytti olevan jonkinlaisen valkoisen naamion rippeet. Tämän surullinen katse kääntyi väkinäiseen virnistykseen huomatessaan, että Nui-Kralhi oli nähnyt tämän. Vaikka tämän kehon punainen väri loisti poissaolollaan tämän magentanväristen silmien hohtaessa eteisen pimeydessä, tunnisti Nui-Kralhi sen välittömästi tyttärekseen.

Hän lähti juoksuun, mutta ovi kävi, ja Xen katosi jonnekin linnakkeen käytäville. Nui-Kralhi kiskoi oven auki ja ryntäsi käytävälle tämän perään. Hän ehti kuitenkin nähdä vain kuusi kirkasta välähdystä, kun käytävän toiseen päähän ehtinyt hahmo katosi hänen silmiensä edessä. Nui-Kralhi jäi tuijottamaan näkyä suu ammollaan, sateesta haarniskan rakoihin valuneen veden tippuessa pisara kerrallaan linnakkeen käytävien punaiselle matolle.

Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa tyhjää käytävää. Epäilys oli jo täyttänyt hänen mielensä. Näkikö hän harhoja? Kummitteliko hänen kuollut tyttärensä häntä jo haudan takaa?

Mutta tämän kosketus oli ollut aito. Hän oli siitä varma. Epävarmana siitä, mitä hänen olisi pitänyt ajatella, hän kääntyi takaisin asuntoaan kohti. Ulko-ovessa postiluukun yläpuolella oli nimi, jota hän ei vielä tuntenut omakseen. Sitä tuijottaessaan hän kuitenkin ymmärsi, millaista lohtua se hänelle antoi. Nui-Kralhin perintö oli hautautunut Onu-Metrun mutaan. Se, että hänellä oli uusi nimi, oli täydellinen varjo, johon kompuroida suojaan.

Ovi sulkeutui Killjoyn perässä. Eikä lohduttavia haamuja enää Odinalla sen jälkeen näkynyt.

Vuosikymmeniä myöhemmin, Eteläisellä mantereella

Aavikko pöllysi propellien pyörittäessä hiekkaa helikopterin alla. Matalalla lentävä beigellä maastokuviolla peitetty kone matkasi kohti pohjoista korkealla yläpuolellaan lipuvien ilmalaivojen saattaessa tätä kohteeseensa. Kopteria lentävä massiivinen hahmo ilmoitti radioon lähestyvänsä Ader-Afman kenttää. Lupa laskeutua myönnettiin nopeasti. Titaani koputti takanaan olevaan metalliseen oveen merkiksi matkustajilleen, että he olisivat pian perillä.

Kopterin huminan vuoksi kaukaisuudesta kantautuvia tykistön ääniä hädin tuskin kuuli. Aderidonian sisällissodan kuudes kuukausi oli päättynyt verisellä tavalla. Letkov Metrun piiritys oli vaatinut veronsa lähinnä siviilien muodossa. Veritekojen jälkeen ei ollut kestänyt kauaa, kun muu maailma alkoi kiinnostua siitä, mitä Aderidoniassa tapahtui. Helikopterin sisällä tilanne tunnettiin erityisen hyvin. Letkov Metrusta vain tuntia aikaisemmin noussut kone kantoi mukanaan viisikkoa, joka oli nähnyt sen kaiken omin silmin.

Ader-Afman lentokentällä parveili valtavat määrät sotilaita valmiina ottamaan vieraat vastaan. Lennonjohtotornista kopteri määrättiin laskeutumisalue kolmoselle. Ilmalaivat sen sijaan jatkoivat matkaa kohti pohjoista. Kopteri laskeutui lopulta takaluukkunsa kohti kentän suurinta hangaaria kohti kääntäen. Se ei ollut kentällä ainoa laatuaan, mutta titaanien muut menopelit olivat toistaiseksi miehittämättömiä.

Kopteria vastaan tullut sinibarettinen mies suoristi selkänsä ja risti kätensä selkänsä taakse. Aurinkolasiensa läpi hän väisti täpärästi paahtavien aurinkojen säteet ja jatkoi matkaansa hitaasti kopteria kohti tämän propellien hidastaessa vähitellen ja takaluukun auetessa.

Koneesta astuvasta viisikosta melko moni joutui kumartumaan, ettei löisi päätään avonaisen luukun yläkarmiin. Neljä muuta hahmoa jäivät taaemmaksi, kun niiden johtaja astui pidemmälle eteenpäin ja tarttui empimättä sinibarettisen titaanin ojennettuun käteen.

”Kersantti Buinov, otaksun”, mirukasvoinen soturi hymähti.

”Kenraali Killjoy”, titaani murahti hyväksyvästi. ”Mukava viimein tavata kasvotusten. Ja loistavaa työtä Letkov Metrussa. Saimme juuri vahvistuksen ensimmäisiltä saattueilta. Kaupunkiin virtaa taas ruokaa ja tarvikkeita.”

”Prinssin kaarti melkein pysäytti meidät itäportilla, mutta saimme tarkastuspisteet haltuumme, ennen kuin ne ehtivät kutsua lisävoimia”, Killjoy selitti. ”Nyt kun huolto pelaa taas, voimme tankata koneet ja jatkaa pääkaupunkiin.”

Buinov nyökkäsi. ”Jääkärini ovat valmiina. Polttoainekuljetukset saapuvat aamunkoitteessa. Oletko edelleen sitä mieltä, että iskemme vielä päivänvalon aikaan?”

”Ehdottomasti. Tiedustelutiedon mukaan hovi on lähettänyt huomattavan joukon ottamaan Letkovia takaisin. Jos saamme koneet ilmaan ennen kahtatoista, ehdimme aloittaa iskun, ennen kuin aavikkoa ylittävät joukot ehtivät takaisin”, Killjoy tuumi.

”Ja olet varma, että ne kääntyvät takaisin?” Buinov varmisti.

”Olen. Prinssi Ratkad on pelkuri. Hän pelastaa oman nahkansa vaikka se tarkoittaisi, että hän menettää otteensa valtakunnasta.”

”Emme anna hänelle mahdollisuutta siihenkään”, Killjoyn taakse kävellyt nainen mahtaili. Buinovin katse kääntyi ylöspäin, kun valtava punaiseen haarniskaan pukeutunut titaani astui kenraalinsa rinnalle. Mitä tuli eteläisen mantereen asukkaisiin, Buinov ei ollut pienimmästä päästä. Nainen vain sattui olemaan sanalla sanoen valtava, ja tämän paksu metallinen sotisopa ei saanut tätä näyttämään yhtään sirommalta.

”Ah, sinä lienet VulkangeddonVulkangeddon: Vulkan Geddonin sisarkunnasta on yksi eteläisten titaanikuntien viimeisistä ritareista ja elävä esimerkki siitä, että Pimeyden Metsästäjien sodan jälkeiset kiinnitykset voivat kovalla työllä saavuttaa suuruuden, jollaisista Metru Nuilla kaatuneet siskomme ja veljemme olisivat ylpeitä. Vulkan saapui hoviini kansansa viimeisenä, mutta myös tuoreimpana ritarina suuren maailman oppeja etsien. Kenraali Killjoyn työparina hänestä on tullut kokenut soturi, joka usein pelkällä koollaan saa vihollisemme harkitsemaan tekojaan uudestaan. Vulkan nousi nopeasti sodan jälkeen perustetusta Z-tiimistä organisaatiomme eliittiin, joka lähetetään ainoastaan tehtäville, jotka vaativat parhaita sotureitamme.

Voimat: Vulkangeddon käyttää kenraali Killjoyn tälle rakentamaa haarniskaa, joka tekee hänestä käytännössä tuhoutumattoman. Strategisen mielensä ja suunnattomien fyysisien voimiensa lisäksi hän kantaa usein mukanaan ritarikuntansa väreissä leiskuvaa tulista aamutähteä.

Tila: Aderidonian komennuksella..”

”Phah!” Vulkangeddon naurahti. ”Varjottu pitäisi meidät lyhyessä hihnassa, mutta kenraali tässä saa tahtonsa aina läpi. Olisivat lähettäneet teille Verikoston porukan, jos Killjoy ei olisi vakuuttanut, että pystyy hoitamaan homman puolella miehityksellä.”

Heidän mukanaan saapuneet kolme muuta tiimin jäsentä olivat sillä aikaa lipuneet lähemmäksi heitä. Killjoy kääntyi heidän puoleensa.
”Päivänsäde ja Menninkäinen, etsikää luutnantti Krushov ja ilmoittautukaa palvelukseen. Te vahvistatte maajoukkoja. Reidak, auta pilottiamme purkamaan telemetriat ja synkronoimaan itsensä Buinovin laivastoon. Tavataan kaikki täällä kolmen tunnin päästä.”

Mustakultainen skakdi näytti olevan Killjoyn käskyyn tyytyväinen ja lähti vaeltamaan takaisin kopterille. Raskaasti panssaroidun steltinpeikon rinnalla seisova vihreä hämähäkkimäinen otus kuitenkin sihahti äänekkäästi.

”Oliko tuo käsky?”

”Kyllä, Nidhiki, se oli”, Killjoy ärjähti. Olento vastasi happamasti kenraalin läpitunkevaan tuijotukseen ja hetken päästä tuhahtu luovuttamisen merkiksi. Peikko lähti laahustamaan tämän perään ja kaksikko lähti kohti hangaarien hiekkaa mieltään osoittaen potkien mennessään.

”Hän ei pidä siitä, että teknisesti ottaen olen korkeammalla hierarkiassa”, Killjoy selitti sananvaihtoa ihmeissään seuranneelle Buinoville.

”Nääh, hän vain kantaa kaunaa siitä Daxian keikasta”, Vulkangeddon uumoili. Hän roikotti kypäräänsä nyt sen ristikosta ja heilutteli sitä edestakaisin leikkisästi.

Killjoy huokaisi syvään, mutta suoristi taas selkänsä ja käänsi hangaarin suulla vaellelleen katseensa takaisin kenttän joukkoja johtavaan kersanttiin.

”Meillä on pari tuntia aikaa. Käydään ilmapuolustusten sijainnit läpi vielä kerran.”

Buinov virnisti. Kartat olivat jo valmiina. Hetki, jota hän oli odottanut kuukausia oli viimein käsillä.

Seuraavana aamuna Aderidoniassa satoi miehiä.

He olivat onnistuneesti laskelmoineet sokeat pisteet pääkaupungin ilmapuolustuksessa. Vaikka alueella operoiminen sotalaivoin oli mahdotonta, oli tilaa juuri tarpeeksi Buinovin joukoille laskeutua varjoilla keskelle kaupunkia ja aloittaa marssinsa kohti linnaa. Prinssin vallankumoukselliset eivät pystyneet pysäyttämään Buinovin monin verroin kokeneempia miehiä etenemästä. Ensimmäiset puolustuslinjat murrettiin minuuteissa, mutta Killjoyn strategia ei luottanut yksin siihen.

Heidän kopterinsa kaartaessa linnoituksen yläpuolelle, heihin osui ilmatorjuntatykin laukaus. Kopteri olisi kuitenkin ilmassa vielä hetken syöksykierteestään huolimatta. Se oli kyydissä olevalle kolmikolle tarpeeksi. Ionisiipensä levittänyt Killjoy sai ilmassa rinnalleen Vulkangeddonin, jonka siivet olivat niin valtavat, että ilman viuhuessa niiden ympärillä ne päästivät korviavihlovaa ujellusta. Reidak sen sijaan oli hypännyt koneesta ilman laskuvarjoa. Sodan aikana hän oli kerran kompastunut portaissa ja selvinnyt, joten painovoima ei voinut enää päihittää häntä. Skakdin laskeutumisesta aiheutunut kraateri savusi hetken, kun zamor-kivääriä kantava mies astui esiin sen keskeltä ja maanisesti nauraen lähti rynnäkköön linnoituksen sisäpihaa kohti.

Vulkangeddon leikkasi laskeutuessaan yhden ilmatorjuntatykeistä siivillään kahtia. Muurien päälle laskeutunut Killjoy oli leikannut ioniterällään kaksi sotilasta tieltään ja tulitti nyt niiltä anastetulla kiväärillä alhaalla sekasorron vallassa asemiaan hakevia titaaneja. Jokainen liipaisimenveto oli tarkka. Prinssin kaartin kypärissä oli juuri sen verran aukkoa silmille, että luodit löysivät tiensä niistä läpi. Kolmikko kohtasi toisensa keskellä pihamaata, josta he jatkoivat kohti linnan sisäosia. Räjähdyksestä, joka kuului jostain idästä, he päättelivät, että maajoukkojen invaasio oli alkanut onnistuneesti samalla, kun Buinovin väki hankki itselleen jalansijaa kaupungissa.

Vulkangeddon marssi rautaisista ovista läpi kuin ne olisivat olleet paperia. Joukon kärjen otti kuitenkin Reidak, joka kuitenkin välittömästi sisään astuttuaan sai luotisateesta. Ammukset kuitenkin kimpoilivat tämän hiestä kimaltelevasta ihosta skakdia hädin tuskin kutitellen. Tämän ja Vulkanin takaa tulitukea antava Killjoy oli jälleen iloinen siitä, että oli ottanut kaksi ”tankkia” iskuryhmäänsä. Vähäisempi strategikko olisi tyytynyt yhteen ja täyttänyt loput paikoista vahingontekijöillä, mutta tällaiset taistelut vaativat kykyä imeä lämää pesusienen lailla, jos toivoi menestystä. He etenivät palatsin käytäviä pitkin vauhdilla. Kenraali ei edes katunut Päivänsäteen ja Menninkäisen jättämistä muurien taisteluun. Kolmisin he liikkuivat nopeammin, eikä heidän tarvinnut kuunnella Nidhikin jatkuvaa nalkuttamistakaan.

Aderidonian kaduilla siviilit olivat ryhtyneet laulamaan. Laskuvarjojääkäreiden sotilasmarssin sanat kaikuivat pitkin kaupunkia, kun katu kerrallaan Prinssin vallankumousjoukot joutuivat perääntymään. Buinov itse oli noussut keskustorin kellotornin katolle nuiruhtinaan kolmivärisen vaakunan väristä lippua heilutellen. Heidät otettiin vastaan sankareina. Eikä kestänyt kauaa, kun loputkin kaupunkia vartioivista sotilaista lopetti vastarinnan ja antautui. Mutta vaikka kaupungin kaduilla kamppailun äänet hälvenivät hiljalleen, taisteltiin linnoituksessa ja sen keskuspalatsissa edelleen. Buinov nosti kiikarit silmilleen ja tähysti ylöspäin. Palatsin alemmat kerrokset näyttivät olevan ilmiliekeissä, kun taas putoilevista Prinssin sotilaista päätellen ylemmissä kerroksissa taisteltiin edelleen ikkunoista

Noin kymmenen minuuttia myöhemmin palatsissakin hiljeni. Sitten Buinovin radiosta kuului kuulutus, jonka sisällön hän välittömästi julisti tämän ympärille kerääntyneelle väkijoukolle.

”VÄÄRÄ RUHTINAS, PRINSSI RATKAD ON SYÖSTY VALTAISTUIMELTAAN! ADERIDONIA ON JÄLLEEN EHJÄ!”

Yleisö villiintyi. Buinovin nimen ylistäminen muuttui vähitellen Aderidonian todellisen nuiruhtinaan nimeen. Vallasta syösty titaani voisi viimein palata tuolilleen. Tällä kertaa ilman pelkoa siitä, että hänet petettäisiin oman hovinsa sisältä.

Ei kestänyt kauaa, kun palatsista palaava kolmikko astui kaupunkiin linnoituksen sisältä. Verta vuotava uikuttava prinssi luovutettiin välittömästi Buinovin miesten haltuun. Yskivän, hajalle revittyyn viittaan pukeutunut titaani sai luodin otsaansa, kun tätä vielä retuuteltiin ympäriinsä. Tämän velttoa ruumista nostettiin lipputankoon vielä siinä vaiheessa, kun Päivänsäteen ja Menninkäisen johtama pääjoukko saapui paikalle. Killjoyn kolmen rintaman hyökkäys oli repinyt Prinssin hämmentyneet joukot kappaleiksi niin nopeasti, etteivät nämä koskaan ehtineet edes kunnolla saada rivejään kasaan.

Buinov laskeutui viimein alas korkeasta tornistaan ja hyökkäsi heti kaulailemaan Killjoyta ja Vulkania, jotka molemmat näyttivät siltä kuin olisivat marssineet läpi helvetin. Mustan noen ja tuhkan peitossa olevan kaksikon kontrastiksi Reidak sen sijaan näytti kimaltelevan normaaliakin enemmän. Skakdi oli saanut jo jostain käsiinsä kaljakolpakon, jota tämä nyt tyhjensi torilla hurmaantuneen yleisön kannustaessa tätä kiskomaan sen sisuksiinsa yhdellä kulauksella.

”Meidän pojat pistää loput Ratkadin miehistä talteen odottamaan jatkokäsittelyä. Pysykää radioyhteyden päässä siltä varalta, että kaivataan tukea”, Buinov selitti, mutta selvästi odotti, että sankarit löytäisivät itselleen toistaiseksi paikan levähtää. Killjoy nyökkäsi, taputti Buinovia toverillisesti selkään ja lähti johdattamaan metsästäjiään väkijoukon halki kohti etelää.

Ei kestänyt montaa tuntia, kun kaupunkiin oli saatu jonkinlainen järjestys aikaan. Vanhalle nuiruhtinaalle uskollisista kansalaisista ei ollut pulaa ja Buinovin miehet saivat tukea valtavilta joukoilta Aderidonian titaaneja ja matoraneja näiden miehittäessä Prinssin jälkeensä jättämiä puolustusasemia. Vulkan oli ensimmäinen, joka kuitenkin huomasi, etteivät aivan kaikki olleet tyytyväisiä käänteeseen. Kujilla kyräiltiin ja pimennettyjen rakennusten sisällä pidettiin hiljaisia kokouksia. Päivä kuitenkin kääntyi illaksi ilman konfikteja ja Vulkan marssi sisään keskiskaupungilla sijaitsevaan tavernaan, jonka sisälle päästettiin ainoastaan harvat ja valitut. Buinovin luotettu kakkosmies, Kirkka, päästi hänet sisään. Ja vaikka ilta oli nuori, oli sisällä jo melkoinen meno päällä.

Alkoholi virtasi. Tuoppeja toisiaan vasten kilisyttävien laskuvarjojääkärien läpi oli mahdotonta pujotella, joten Vulkan yksinkertaisesti käveli näiden läpi. Hyväntuuliset sotilaat eivät paljoa hänen marssistaan piitanneet. Tiskille asti päästyään hän kuitenkin huomasi sinisen baretin juottolan nurkassa ja sen omistajan heiluttelevan käden. Buinov ohjasi Vulkanin sisään takahuoneeseen, joka eristi meteliä aika huonosti. Huoneen perässä istui kuitenkin harmaisiin rääsyihin kietoutunut ikivanha titaanimies, joka näytti olevan niin huonossa kunnossa, että oli ihme, että tämä edes hengitti.

”Vulkangeddon”, Aderidonian nuiruhtinas – se alkuperäinen, ja nyt kai taas valtaansa palannut – ilahtui, mutta hajosi yksänpuuskaan heti suunsa avattuaan. ”Upeaa tavata kaltaisesi sankari henkilökohtaisesti. Talo on luvannut juottaa sinut tänään humalaan ilman maksua”, tämä köhisi.

”Kiitos, nuiruhtinas”, Vulkan kumarsi asettaen kätensä rinnalleen eleensä ajaksi. ”Saanko kysyä, miksi värjöttelette täällä, kun teillä olisi oikein hyvä palatsikin tarjolla.”

”Buinov ei tahdo päästää minua vielä sinne. Hän haluaa varmistaa, ettei armas prinssini jättänyt sinne mitään ikäviä yllätyksiä. Minulla ei ole mikään kiire. Palaan valtaistuimelleni, kun tiedän, että se on turvallista.”

Vulkan nyökkäsi ymmätäväisesti. Buinov kiemurteli nurkassa hieman epämukavan näköisesti, eikä Vulkanin tarvinnut miettiä kauaa, miksi. Buinovin väki oli kauan sitten vastustanut nuiruhtinaan valtaa. Aikana ennen kuin jääkärit muodostivat palkkasoturijoukkonsa. Buinov itse oli kyllä sittemmin muuttanut mieltään, mutta ei ollut salaisuus, että viereisessä huoneessa juhlivat miehet olivat paikalla vain siksi, että Varjottu oli rahoittanut Aderidonian sisällissotaa niin avokätisesti.

”Oletan, että Varjottu saa pian kauppareittinsä takaisin?” Vulkan uskaltautui kysymään.

”Luonnollisesti. Ja sen jälkeen, millaisen tempun teitte tänään, oikein korkojen kera. Voitte kertoa Odinan mestarille, että hänen väkensä on täällä jatkossakin aina tervetullut. Ja pyydän vielä kerran anteeksi sen hunttio Ratkadin huonojen valintojen puolesta”, nuiruhtinas vakuutti.

Se huojensi Vulkania. Kenellekään ei ollut salaisuus, mikä oli todellinen syy sille, miksi Varjottu oli edes kiinnostunut Aderidonian sisällissodasta. Hän myös toivoi, että vanha nuiruhtinas myös tällä kertaa onnistuisi pitämään asemansa, tai he joutuisivat nopeasti taas uudelle komennukselle.

”Sanonpahan vain”, nuiruhtinas pohti ääneen, ”kaartissani olisi tilaa kaltaisellesi vanhan liiton ritarille. Aderidoniassa on paljon vanhaa vaurautta, johon kaltaisellasi sankarilla olisi oikeus, jos päättäisitkin jäädä palvelukseemme.”

Vulkan naurahti. Hän säikähti, oliko kuulostanit ilkikuriselta niin tehdessään, mutta nuiruhtinas ei näyttänyt loukkaantuneelta.
”Minä menen, minne kenraalini menee. Tosin olen tietenkin otettu tarjouksesta.”

Nuiruhtinas näytti hieman harmistuneelta, mutta ei jäänyt vellomaan pettymykseen pitkäksi aikaa.
”Ymmärrän tietenkin. En ole muuten saanut kunniaa tavata häntä vielä. Onko hän aikeissa liittyä seuraamme?”

”Hänelle saapui tärkeä tiedonanto Odinalta, joten hän lähti radiokeskukseen vastaanottamaan sitä. Olen varma, että hän ilmaantuu sen jälkeen”, Vulkan vakuutteli. Nuiruhtinas nyökytteli päätään ymmärtäväisesti. Vulkan iski vielä nyrkkinsä yhteen Buinovin kanssa, ennen kuin poistui takaisin tavernan mekkalaan. Lupaus ilmaisesta alkoholista poltteli hänen mielessään. Kolme viikkoa putkeen komennuksella oltuaan hän oli ansainnut pienen irtioton.

Illalta ei kestänyt kauaa lähteä täydellisesti lapasesta. Kymmenistä humalaisista titaaneista koostuva bileväki onnistui aiheuttamaan järkyttävät määrät aineellista vahinkoa melkein pelkällä läsnäolollaan. Tiski oli lommoilla, lukuisia tuoleja silppuna ja hajotettujen pöytien säpäleitä oli kaikkialla. Kahden tunnin aikana Vulkan todisti ainakin kolmea nyrkkitappelua ja yhtä melko autenttista showpaini-teatteria, joka päättyi, kun yksi Buinovin miehistä kaatui läpi tavernan ainoasta kadulle osoittavasta ikkunasta. Meno rauhoittui vasta, kun sisälle astellut Kirkka oli tarttunut mikkiin ja tunteja kestänyt karaoksen laulanta alkoi. Vasta yön pimeinä tunteina meno alkoi rauhoittua. Kaikkein humalaisimmat olivat joko kompuroineet pois tai sammuneet jonnekin nurkkaan. Kirkka, joka oli ilmeisesti ollut koko illan selvin päin, oli istunut nurkassa kuin ihmeen kaupalla säilyneen pianon ääreen ja soitti sillä suosikkisävelmiään.

Väen huomattavasti vähennyttyä Vulkan viimein huomasi kaljatuopin kanssa nurkkapöytään hiljentyneen Killjoyn, joka hädin tuskin nosti katsettaan Vulkanin kantaessa omaa tuoppiaan pöytään.

”Olen etsinyt sinua koko illan!” Vulkan huudahti. Häneltä kesti kiusallisen pitkään löytää itselleen tuoli, jossa oli kaikki neljä jalkaa tallella.

”Mitä juot?”

”Olutta”, Killjoy vastasi ja käänteli puoliksi juotua lasia edessään. Oli välittömästi selvää, että kenraali oli selvin päin.

”Sinä et koskaan juo olutta”, Vulkan ihmetteli.

”Heillä ei ollut perinteistäni”, Killjoy huokaili. ”Sitä valmistaa vain joku skakdinavialainen pulju, eikä sitä tuoda näin etelään.”

”Joten… olutta?” Vulkan naurahti.

”Olutta”, Killjoy vahvisti ja hörppäsi. Ei olut hänestä pahaa ollut. Sillä ei vain ollut hänen anatomiassaan sellaista turruttavaa vaikutusta kuin hänen uskollisella polttonesteellään.

”Uskallanko udella, mitä asiaa pomolla oli?”

”Halusi tietää, miten puskumme edistyy. Oli ilmeisesti aika yllättynyt, että saimme homman jo pakettiin”, Killjoy mutisi. Hänen katseensa vaelteli jossain pöydän pinnan ja puolikkaan lasillisensa välillä. Vulkanilta ei kestänyt kauaa tajuta, että jotain oli pielessä. Hän oli uumoillut jotain jo sen perusteella, kuinka kauan Killjoylta oli kestänyt saapua paikalle.

”Ja?” titaani tivasi.

Killjoy huokaisi syvään. Ongelma ei ollut se, etteikö hän olisi halunnut kertoa, vaan se, että hän pelkäsi, että jakamalla murheensa ääneen hän alkaisi tekemään niiden suhteen jotakin.

”Tiedustelupalvelu oli saanut vihiä yhdestä karkurista.”

”Jahas. Taas lisää Varjotun egoa satuttaneita?” Vulkan ihmetteli.

”Niinkin voisi sanoa”, Killjoy myönsi. ”Tämä tyyppi pisti yhden hänen operaatioistaan sekaisin muutama vuosikymmentä takaperin. Häntä on vaan ollut melko vaikea löytää sen jälkeen. Kunnes kävi ilmi, että se vaan istuu jossain välisaarilla pyörittämässä jotain operaatiota kirkkaassa päivänvalossa.”

”Ja Varjottu haluaa, että lähdet hänen peräänsä?”

”Ei, vaan minä haluan.”

Vulkan tuijotti Killjoyta kulmat koholla. Hänen ajatuksensa raksuttivat, mutta hänellä oli suuria vaikeuksia saada jutun juuresta kiinni. Killjoy vastasi viimein tuijotukseen. Poissa oli kenraalin normaali ylitsevuotava päättäväisyys. Joka hetki näytti enemmän ja enemmän siltä kuin Killjoy olisi valmis luovuttamaan siihen paikkaan. Ja sen katseen nähdessään lamppu viimein syttyi Vulkanin päässä, ja hän tajusi.

”Elä helvetissä…”

”Niin”, Killjoy myönsi.

”Hän, joka tappoi -”

”Hän”, Killjoy keskeytti, ennen kuin Vulkan ehti saada lausettaan loppuun.

”Ei saatana”, Vulkan huokaisi. Hän oli irroittanut otteensa lasista ja laskenut kätensä pöydälle antaen kenraalilleen jakamattoman huomionsa. ”Siitä on niin pitkä aika. Miten se nyt yhtäkkiä vain ratkesi?”

”Minulle ei kerrottu. Sain ainoastaan nimen ja sijainnin. Kuulosti siltä, että Varjottu ei edes halua minua sinne, mutta vaadin saada tehtävän itselleni.”

Vulkan hieroi otsaansa hermostuneena. Molempien keskittyminen herpaantui hetkeksi, kun tanssilattialta alkoi kuulua yleisön hurraamista. Reidak demonstroi ällistyttäviä kykyjään ampumalla itseään naulapyssyllä suoraan silmien väliin saamatta naarmuakaan. Selitykseksi skakdi antoi hieman humalaisen uudelleenkerronnan siitä, kun hänet oli naulattu puiseen ristiin kauan sitten Zakazilla ja tullut sen seurauksena immuuniksi niille.

”Kuka se on?” Vulkan kääntyi lopulta takaisin Killjoyn puoleen.

”Tuomari”, Killjoy vastasi.

Ilma katosi Vulkanin keuhkoista kuin tuhkakarhu olisi iskenyt häntä suoraan palleaan. Hän oli onnellinen, ettei hänellä ollut sillä hetkellä juomaa suussaan. Jokainen Pimeyden Metsästäjissä tarpeeksi korkealla palvellut tiesi, kuka Tuomari oli. Ja hän tiesi myös, että tämän lähtö Metsästäjistä oli kolauttanut Varjotun egoa niin kovaa, ettei asiasta koskaan puhuttu tämän kuullen. Tuomari olisi hyvin voinut olla Odinalla pahimman luokan kirosana. Sellainen, jota käytettiin vain silloin kun todella halusi satuttaa jotakuta.

”Onko sinulla suunnitelma?” Vulkan kysyi saatuaan itsensä edes jokseenkin toipumaan järkytyksestä.

”Mietin sitä matkalla”, Killjoy vastasi.

”Milloin lähdemme?”

”Alus tulee hakemaan minua huomenna.”

”Hyvä. Käymmekö kodin kautta vai suoraan välisaarille? Matkaa ei olisi täältä pitkälti.”

”Sinä et ole tulossa mukaan”, Killjoy huokaisi.

Vulkan hiljeni. Hänen oli mahdotonta peitellä sitä, kuinka loukkaantunut oli, mutta Killjoy oli tiedosta varmasti vain shokissa. Kommentin voisi siis ehkä antaa anteeksi.

”Hyvä vitsi.”

”Tarkoitan sitä”, Killjoy tivasi.

Sitten Vulkan ei enää tiennyt, mitä sanoa. Hän ainoastaan tuijotti Killjoyta läpi tämän Mirun aukkojen suoraan siihen keltaiseen valoon, joka edusti sitä, mitä hän oli. Killjoy aisti jo kaukaa sanat, joita titaani ajatuksistaan etsi, joten hän keskeytti tämän, ennen kuin tämä ehti saada niitä huulilleen.

”Vulkan, minä en ota sinua mukaan kostamaan vaimoa ja tytärtäni.”

”En minä välitä siitä, että sinulla oli perhe minua ennen.”

”Olet sanonut noin ennenkin, etkä vakuuttanut minua silloinkaan”, Killjoy huokaisi.

”Olet puhunut tästä vuosia”, Vulkan yritti.

”Vuosikymmeniä”, Killjoy myönsi. ”Ja kadun jokaista kertaa. He eivät ole murhe, jota sinun kuuluisi joutua kantaa.”

Vulkania alkoi ärsyttää, kuinka Killjoy ampui kaikki hänen yrityksensä alas, joten päätyi vihaisena vain tyhjentämään lasinsa yhdellä kulauksella. Sitten hän tarttui Killjoyn lasiin ja tyhjensi senkin. Eikä hän koko prosessin aikana irroittanut katsetta kenraalista hetkeksikään.

”Olet täynnä paskaa”, Vulkan ärjähti.
”Tiedän.”
”Vihaan sinua.”
”Tiedän.”
”Lakkaa myötäilemästä minua!”
”Lakkaa sanomasta asioita, jotka ovat totta”, Killjoy sanoi.

Vulkan ärjähti taas ääneen ja heittäytyi pöytää vasten turhautuneena. Hänen olisi tehnyt mieli paiskata kaikki irtaimisto Killjoyta päin, vaikka hän tiesikin, ettei se auttaisi tätä muuttamaan mieltään. Killjoy tuijotti titaania hiljaa, kunnes heidän molempien katseensa kääntyivät taas tavernan keskelle, jossa yleisö oli alkanut heittämään Reidakia erilaisilla terävillä esineillä. He käyttivät tätä nyt tikkatauluna. Skakdin silmästä törröttävä tikka sai tämän naurahtamaan huvittuneena ja yleisö hurrasi, kun tämä nappasi sen irti ja nielaisi pelivälineen kaikkien edessä.

Killjoy ei irroittanut katsettaan kummallisesta esityksestä. Vulkan vilkuili tasaisesti tätä kohti, mutta päätti seurata esimerkkiä, kun Reidak seuraavaksi ryhtyi pelaamaan pasianssia tälle tuodulla korttipakalla uhoten kovaan ääneen, että hän oli hävinnyt pelissä nuorempana, joten hän kykeni nyt ratkomaan pakkoja sataprosenttisella varmuudella.

”Sinun kannattaisi harkita nuiruhtinaan tarjousta”, Killjoy sanoi sitten hiljaa.

”Buinov ei näemmä osaa pitää salaisuuksia”, Vulkan huokaisi.

”On harvinaista, että joku tarjoaa mahdollisuutta, joka on niin paljon parempi kuin Varjotulle työskentely”, Killjoy argumentoi Vulkanin huokailusta välittämättä.

”Entä jos minä pidän Varjotun hommista?”

”Älä edes yritä. Olisit lähtenyt lätkimään vuosia sitten, jos en olisi pyytänyt sinua jäämään.”

Se oli tietenkin totta. Ja siitäkin hetkestä oli jo niin kauan, että Vulkanilla oli vaikeuksia edes muistaa sitä enää. Hän toivoi, että olisi juonut illan aikana enemmän, sillä hän tiesi täsmälleen, miksi Killjoy nosti aiheen esille juuri nyt. Hän tiesi, mihin hän Vulkania valmisteli.

He eivät sanoneet toisilleen hetkeen mitään. Vulkanin oli pakko pitää suunsa supussa, koska pelkäsi vain pahentavansa tilannetta. Hänellä oli niin monta vastalausetta valmiina, mutta ei rohkeutta sanoa niistä yhtään enempää ääneen. Vähän ajan päästä Killjoy tökkäsi kevyesti tyhjää lasiaan ja nousi ylös. Hän käveli paikalleen jähmettyneen Vulkanin ohi, mutta pysähtyi parin metrin päähän pöydästä ja käänsi katseensa titaaniin, joka istui kumarassa omiin käsiinsä nojaten.

”Jos et halua sanoa hyvästejä, ymmärrän sen”, Killjoy sanoi. ”Lähden takaisin majoitukselle. Minulla on tämä yö aikaa, jos haluat vielä-”

Vulkan pomppasi pystyyn kesken Killjoyn lauseen. Hän tarttui sanaakaan sanomatta kenraalia tämän kädestä ja raahasi tämän vauhdilla ulos tavernasta jättäen toisessa nurkkapöydässä istuneen Buinovin virnuilemaan itsekseen ja katsomaan tavernan heiluriovia, kun ne jäivät väpättämään kaksikon kadottua niistä hiljaisille kaduille.

Ja yöt Aderidoniassa olivat normaalisti kylmiä…

Matka Odinalle oli hiljainen. Ilma-alus, joka häntä oli tullut noutamaan, oli tyhjä häntä itseään lukuun ottamatta, eikä aluksen pilotti edes yrittänyt luoda sen aikana keskustelua. Noin vuorokauden ajan Killjoy lähinnä tuijotti ulos aluksen ikkunasta ja tuijotti pilvien yläpuolella avautuvaa taivasta. Yön saavuttua hänellä oli aitiopaikka seurata Initoita, kun sen välke ilmestyi muiden tähtien mukana valaisemaan pimeyttä. Hän tunsi vetoa siihen enemmän kuin koskaan. Kaikki ne vuodet taivasta tuijotellen, eikä se koskaan aikaisemmin ollut tuntunut niin merkitykselliseltä kuin nyt.

Hän yllätti itsensä myös siinä, miten absoluuttisesti hänen ajatuksensa kykenivät keskittymään siihen, mitä tulevan piti. Vuosikymmenet Pimeyden Metsästäjien riveissä olivat antaneet hänelle paljon, mutta hänen menneisyytensä kummitukset seurasivat häntä silti kaikkialle. Niihin ajatuksiin oli helppo uppoutua. Oli vaivatonta antaa niiden täyttää koko hänen henkilökohtainen todellisuutensa. Muun maailman mukana katosivat myös ajatukset seurauksista. Teitä eteenpäin oli vain yksi.

Vastoinkäymiset alkoivat kuitenkin jo Odinalla. Tiedustelupalvelun agentit eivät suostuneetkaan antamaan hänelle täyttä tilannekuvaa. Eivät sanaakaan siitä, kuinka he olivat päässeet Tuomarin jäljille. Kun hän ei saanut, mitä hän halusi, Killjoy oli antanut häntänsä puhua. Tiedustelupalvelun päällikkö ei kuitenkaan taipunut. Valo liskon silmissä oli jo kadonnut, kun Killjoy oli viimein päästänyt tämän veltosta ruumiista irti.

Vaihtoehtoja hetken mietittyään hän päätyi lopulta tyhjentämään asuntonsa varusteistaan ja suunnata satamaan. Hänen impulsiiviset tekonsa kuitenkin seurasivat häntä. Hammasratas odotti häntä jo satamassa. Hänen ja vapauden tiellä seisoi yksi toa, jonka pelkkä olemassaolo oli uhka sille, mitä Killjoy oli.

Hän ei tiennyt kuollakseensa, kuinka oli selviytynyt kohtaamisesta. Magnetismin voimat olivat rusentaneet suuren osan hänen varusteistaan. Hänen haarniskansa oli lommoilla jo, ennen kuin hänen matkansa kohti Välisaaria oli ehtinyt edes alkaa. Hän oli lopulta saanut tyrmättyä toan lastauslaiturin ja varastohallin väliin. Se oli vaatinut voimannäytteen, millaista Killjoy ei ollut tehnyt sitten sodan. Kohiki-salmen peto nosti päätään ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin.

Hän varasti veneen ennen kuin Odinan linnakkeessa saatiin tietää, mitä oli tapahtunut. Kun tajuton Hammasratas löydettiin, oli Killjoy jo matkalla kohti länttä. Ilman varusteitaan hänen olisi ollut kannattavaa pysähtyä Xialla tai Steltillä, mutta hän ei halunnut riskeerata kiusallisia kohtaamisia. Sitä paitsi, hänet täydellisesti sisäänsä kaapannut sumu peitti hänen järjenjuoksunsa. Oli parempi vain jatkaa suoraan perille asti. Elämä ei voinut jatkua ennen kuin Tuomari oli kuollut.

Jos hän olisi lähtenyt Bio-Klaaniin suoraan Aderidoniasta, olisi hän ollut paikalla ainakin viikkoa aikaisemmin ja paremmin varustautuneena. Nyt nälän ja janon riuduttama kenraali saapui rapulinnakkeeseen täysin aneemisena. Ja vaikka hän pysähtyi yhdeksi yöksi tiedustelemaan parasta tapaa iskeä, eivät valvotut vuorokaudet antaneet hänelle paljoa armoa, vaikka kaupungin lukuisat ravintolat viimein päästivät hänet pahimmasta nälästä.

Kaukana olivat Metru Nuin kenraalin tarkoin harkitut sotasuunnitelmat tai Pimeyden Metsästäjissä opittu salamyhkäisyys ja neuvokkuus. Killjoy oli valmis heittämään itsensä ongelmaansa päin sen enempää miettimättä. Sellainen raivon sumu oli palvellut häntä aikaisemminkin. Kun hän oli silpunnut jääkärit XMS Guardianin kannella. Tai kun Ficuksen hauras ruumis antoi myöten hänen silmittömän vihansa edessä. Killjoy näki itsensä jo kädet Tuomarin kurkulla. Ei tarvitsisi kuin puristaa tarpeeksi kovaa. Sitten hänen mielessään viimein vallitsisi rauha. Pakkohan se oli olla niin. Miksi muuten kohtalo olisi johdattanut hänet sinne tämän jäljille?

Hän päätti toteuttaa hataran suunnitelmansa saapumistaan seuraavan illan hämärtyessä. Sisäänpääsy vaati ainoastaan pari valhetta ja tarpeeksi itsevarmuutta, jolla marssia sisään. Ovi murtui yhdellä potkulla. Seisomaan noussut skakdi ehti hädin tuskin reagoida, kun Killjoy lähti täyteen juoksuun ja taklasi tämän ulos omasta ikkunastaan.

Killjoylle kävi kuitenkin nopeasti selväksi, että Tuomari oli ansainnut maineensa. Jokainen isku tuli Killjoyta kohti sellaisella itsevarmuudella, että hän tunnisti välittömästi niiden takaa sodan kovettaman veteraanin, jollaista ei iskettäisi maahan pelkällä sokealla raivolla. Killjoy ei kuitenkaan saanut omaa hyökkäystään millään kasaan. Huolimatta siitä, että Tuomari piti jalansijansa vakuuttavasti, tuntui Killjoysta silti siltä, että skakdi ei taistellut hänen kanssaan täysin tosissaan. Se sai hänet vain pahemman raivon valtaan. Oli mahdotonta sanoa, missä kohtaa kamppailu oli siirtynyt läheisen tehtaan sisälle. Killjoy oli kai kaivannut itselleen jotain kättä pidempää, mutta kapeat sulattamon yläpuolella kulkevat sillat osoittautuivat paljon huonommaksi areenaksi hänelle kuin häntä hieman kevyemmälle ja ketterämmälle Tuomarille.

Vaati lukemattoman määrän iskuja, ennen kuin todellisuus alkoi valkenemaan hänelle. Tuomarin hengästyneet sanat olivat pelkkiä valheita ja petkutusta. Hän ei antanut niille aluksi arvoa, mutta niskan päällä oleva skakdi jatkoi aneluaan. Miksi ihmeessä se tekisi niin, jos se oli voitolla? Miksi ihmeessä hän pyysi Killjoyta lopettamaan? Uudestaan ja uudestaan.

Killjoyn nyrkki iskeytyi Tuomarin leukaan murtaen sen. Se oli tarkoituksellinen uhraus, sillä liian syvälle kurotellun Killjoyn puolustus oli alhaalla. Yksi potku lennätti hänet reunan yli. Hän onnistui nappaamaan kiinni kävelysillan reunasta, kun Tuomari kumartui hänen yläpuolelleen käsi ojennettuna, valmiina nostamaan tämän ylös.

Se oli se hetki, kun Varjotun valheiden laajuus viimein valkeni hänelle. Miksi tiedustelupalvelu oli pysynyt hiljaa. Miksi Hammasratas ei ollut vain tappanut häntä. Varjottu oli varmistanut, että Killjoy olisi täsmälleen siellä, missä halusi. Että hän raivossaan hoitaisi Tuomarin päiviltä kyselemättä sen enempää kysymyksiä.

Hän palasi ohikiitäväksi hetkeksi siihen kamalaan iltaan Odinalla, kun hän oli saanut tietää. Kuinka hän oli ymmärtänyt, että hän yksin oli syypää siihen, mitä Xenille oli tapahtunut. Hän oli sitä edelleen. Se ei ollut muuttunut miksikään.

Jos hän olisi pysähtynyt hengittämään edes hetkeksi, tai jos hän olisi kuunnellut Tuomarin sanoja aavistuksen aikaisemmin, hän olisi ehkä ehtinyt muodostaa päässään edes hieman terveemmän ajatusten ketjun. Mutta hänen syntiensä painolasti oli vyörynyt lopullisesti yli äyräiden. Sen sijaan, että hän olisi kiittänyt Tuomaria ja tarttunut tämän käteen, vanhat inhottavat tavat olivat ottaneet hänestä otteen.

Vaikka hän oli vihainen ainoastaan itselleen, oli tappaminen yleensä niin helppoa. Mitä olisi yksi ruumis muiden joukkoon? Yksi Tuomari tyydyttämään verenjanoa. Niin voimakas oli hänen tahtonsa repiä jotain kappaleiksi, että Killjoy ei enää ymmärtänyt, millaisessa tilanteessa oli.

Hän jäi roikkumaan yhden käden varaan toisen hapuillessa reisipanssariin kiinnitetyn veitsen esiin. Hän iski sillä Tuomarin ojennettua kättä kohti. Skakdille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin torjua se uudella potkulla. Tämän voima oli kuitenkin tarpeeksi saamaan Killjoyn otteen lipeämään.

Kosketus alla hehkuvaan kuumaan metalliin kiskoi välittömästi kaiken hapen hänen keuhkoistaan. Ensin kuului sihahdus. Sitten tirinää. Hän upposi sellaisella vauhdilla, että kun Killjoy yritti kiskoa keuhkonsa taas täyteen happea, hän nielaisikin pelkkää sulaa rautaa.

Silmittömän kivun sulattaessa häntä hän ajatteli ainoastaan yhtä asiaa.

Oli jo aikakin.

Kun hän hätkähti valveille, ei hän nähnyt lainkaan itseään. Hän tiesi kyllä olevansa hereillä ja tiesi pitävänsä silmiään auki, mutta silti hän ei nähnyt kuin mustaa. Kuin hän ei olisi ollut siellä lainkaan, vaikka täytyihän hänen aivan ehdottomasti olla jossain. Hänen ympärilläänkin oli pelkästään tyhjää. Ei vain pimeää, vaan olemisen puutetta. Hän ei tiennyt, mistä tiesi sen, mutta sen täytyi olla niin.

”Yritä liikkua mahdollisimman vähän. Tiedän, että tämä tuntuu kauhealta, mutta mitä paremmon pysyt paikallasi, sitä vähemmän Creedy joutuu suoristamaan luitasi jälkikäteen.”

Äänen pyyntl oli naurettava. Killjoy ei edes voinut kääntää katsettaan sitä kohti, sillä hänen näkökulmastaan häntä ei edes ollut.

”… mitä?”

”Varovasti nyt”, äänivaroitti. ”Anna itsesi vain kellua. Pure hammasta, jos on pakko, mutta älä jännitä itseäsi liikaa.”

Osa äänestä kuulosti tutulta. Se oli outo. Kuin joku olisi latonut useamman eri näyttelijän samalla tapaa puhutun repliikin saumattomasti toistensa päälle.

”Missä minä olen?”

”Ikävässä paikassa.”

Killjoy näki ensin pelkän valkoisen maskin rippeet. Näky oli tuttu, vaikka hän ei oikein keksinytkään, mistä ne tunnisti. Sitten tyhjyyteen ilmestyivät kasvot maskin taakse. Sitten, hitaasti, koko hahmo.

Vahkin tummaa kehoa olisi ollut muuten vaikeaa erottaa pimeyttä vasten, mutta siinä hohtavat magentat valot auttoivat luomaan tunnistettavan siluetin.

”Minä muistan sinut”, Killjoy huokaisi.

”Olisin aika huolissani, jos et tunnistaisi.”

”Olit siellä… Odinalla… sinä iltana, kun…”

”Niin olin.”

”Sinä näytät aivan Xeniltä.”

”Noh, en nyt aivan”, hahmo naurahti. ”On pari aika isoa eroavaisuutta.”

Tytön kasvoilla olevan naamion palaset olivat ilmiselvät, eikä Killjoy edes huomioinut niitä siksi ääneen. Hän ei kuitenkaan ollut varma, mihin muuhun vahki viittasi, kunnes tämän selkä räjähti niin kirkkaaksi valoksi, että Killjoy tuntui sokeutuvansa vaikka hän ei ollut edes varma, oliko hän olemassa laisinkaan.

Valo hälveni hieman, mutta ei kadonnut kokonaan. Se jäi leijailemaan vahkin selkään kuuden kapean siiven muodossa – kolme molemmilla puolilla. Tyttö oli enkeli. Ja enkelin valossa hän viimein näki myös itsensä. Alaspäin katsoessaan hän näki valkoisen hohdon paljastaman luurangon. Mutta ennen kuin hän ehti kunnolla erottaa sen yksityiskohtia, oli käsi noussut hänen leualleen lempeästi nostaen hänen katseensa taas ylöspäin.

”Sinulla on aikaa murehtia itseäsi myöhemmin.”

”… kuka sinä oikein olet?”

”Kysy ihan mitä tahansa muuta. Et ole vielä valmis sille keskustelulle.”

Killjoyn oli pakko tyytyä siihen ainoaan vastaukseen, jonka oli jo aikaa sitten keksinyt. Xen, jonka kosketuksen oli tuntenut olkapäällään vuosikymmeniä sitten, oli haamu, jonka olemassaolon ainoa tarkoitus oli muistuttaa häntä virheistään. Se ei kuitenkaan selittänyt tytön siipiä.

”Mitä sinä teet täällä?” oli kysymys, jonka hän sitten keksi aikaisemman tilalle.

”Harhautan sinua”, enkeli vastasi.

”Harhautat miltä?”

”Kivulta.”

”Kivulta?” Killjoy ihmetteli. Eihän häneen sattunut. Huomioiden, että hän tuntui hädin tuskin olevan edes olemassa, oli vaikea käsittää sitä, miten hän olisi voinut muka kärsiä kivuista.

Sitten hän erehtyi katsomaan jälleen alas. Hänen kehonsa näytti olevan osittain läpikuultava. Hän näki jotain liikkuvan sisuksissaan, kun enkeli tarttui taas hänen kasvoihinsa ja hymyili.

”Ei vielä.”

”Mitä tarkoitat?”

”Et saa katsoa alas vielä. Et, ennen kuin olet vastannut kysymykseeni.”

”Mihin kysymykseen?”

”Tiedätkö sinä oikeastaan, kuka olet?”

Killjoy tuhahti. Enkeli kysyi aivan sekavia. ”Totta kai tiedän.”

”Oletko aivan varma?” enkeli kysyi suorastaan ilkikurisesti.

”Jos yrität johdatella minua johonkin, et tee sitä kovin hyvin.”

Enkeli naurahti. Se pyörähti paikallaan kuin siipiään esitelläkseen, mutta taisi todellisuudessa vilkaista vain taakseen. Killjoy ei nähnyt siellä mitään. Ei tyhjyydessä ollut heidän kahden lisäksi ketään muuta.

”Minä en nyt puhu siitä, tunnetko omat mielenmaisemasi tai oletko päässyt eroon itsetunto-ongelmista. Tarkoitan sitä, että tiedätkö, mistä sinä oikein tulet?”

”Miksi sillä nyt oikein on väliä?”

”No huomioiden, että istumme täällä sielusi sisällä, olisi varmaan ihan hyvä tietää vastaus siihen, mitä tämä kaikki tyhjä tila ympärillämme on.”

”Sieluni… sisällä?”

Enkeli puhui ihan sekavia. Tosin jos tämä nyt sattuikin olemaan vain hänen mielikuvituksensa tuote, se tarkoitti, että hän itse puhui sekavia. Sitten hän kuitenkin muisti taas oikean konkreettisen kosketuksen olkapäällään ja totesi, että jos hän oli kuvitellut senkin, oli hän seonnut lopullisesti.

Sitten hän yritti sisäistää enkelin sanoja. Hän vilkaisi vaistomaisesti rintakehäänsä nähdäkseen siellä kuulansa punaisen hehkun. Hän ei ajatellut sitä lopulta kovin usein. Hän nyt vain oli. Huolimatta siitä, että Nizkin oli sen alkuperää aina miettinyt.

Sitten hän huomasi, että hänen kehonsa kuulan ympärillä oli alkanut sulaa.

”Takaisin tänne”, Xenkeli ohjasi taas hänen katsettaan. ”Kuule, minä tiedän, että välttelet siihen kysymykseen vastaamista, enkä syystä sinua siitä, että sinulla on ollut kiire murehtia… muista asioista. Mutta jatkossa… anna itsellesi edes mahdollisuus. Pohdi asiaa. Vielä koittaa päivä, kun sinun täytyy ymmärtää.”

”Ymmärtää… mistä minä tulen?”

”Juuri niin.”

”Ja sinä olet täällä kertomassa sen minulle nyt, koska..?”

”Halusin vain jättää sen ajatuksen hautumaan. Kuten sanoin, olen täällä oikeasti harhauttamassa sinua kivulta.”

”En vieläkään ymmärrä, miltä kivulta.”

Xenin hymy laskeutui hitaasti. Tämän kasvoilta näki, kuinka hän pakotti myötätuntoa sen tilalle yrittäen samalla estää itseään vajoamasta suruun asti.

”Olen pahoillani. Asiat muuttuvat vielä monin kerroin pahemmaksi ennen kuin aamu taas koittaa.”

”Minä tunsin erään toisenkin enkelin, joka puhui paljon kuolemasta”, Killjoy mietti ääneen.

”Minä en ole sellainen.”

Killjoy katsoi tyttärensä kuvajaista ihmeissään, kun tunto palasi viimein hänen käteensä. Askeleen taaksepäin ottanut enkeli katsoi, kuinka Killjoy hitaasti tajusi, mitä hänelle oli tapahtunut.

Käden ojentaminen tuntui kummalliselta. Kuin se olisi vastustanut liikettä. Sen eteenpäin työntäminen aiheutti lähinnä polttavaa kipua, kun luu väänttyi väärään suuntaan halutun liikkumisen sijasta. Sitten tunto palasi myös hänen jalkoihinsa, ja hän tunsi, kuinka jotain märkää valui sen päälle.

Hänen nesteytynyt kätensä oli irronnut kyynärtaipeensa kohdalta ja valui nyt hänen reitensä päällä kohti hänen polveaan. Hän olisi huutanut, mutta hänen kasvonsakin olivat pelkkää tulikuumaa nestettä. Ääni tukahtui kurlaukseen, kun hänen suunsa sisusta alkoi valua hänen sisuksiinsa.

Punainen kuula hänen rinnassaan pumppasi mielipuolisesti yrittäen turhaan korvata kiehuvaa lihaa uudella. Hänen jokainen hermopäätteensä oli liekeissä – ensin kuvainnollisesti, mutta lopulta konkreettisesti. Kellokoneisto pauhasi hänen tajunnassaan, kun kaikki kipu, mitä yhdellä kerralla pystyi kokemaan, laskeutui Killjoyn päälle tätä kuristamaan.

Enkelin siivet olivat sammuneet. Sulan metallin korventaessa Killjoyn silmät pois, oli viimeinen asia, mitä hän näki, naamion peittämät tyttärensä kasvot, jotka katosivat samaan tuliseen massaan, mihin hänen ruumiinsa parhaillaan suli.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan sitä kesti, mutta se tuntui ikuisuudelta. Ja ikuisuuden perässä raahautuvilla uusilla ikuisuuksilla. Häneen sattui liikaa, että hän olisi kyennut laskemaan kellojen tikityksestä ajan kulkua. Hän ei löytänyt lohtua yhtään mistään. Edes hartaat rukoukset suurelle hengelle eivät tuoneet vastauksia tai loppua kärsimykselle. Kun helvettiä oli kestänyt taas lukemattomia ikuisuuksia lisää, ymmärsi Killjoy viimein ironian siitä, kuinka hän oli kantanut Metru Nuin punaista tähteä panssarissaan niin pitkään.

Joko jumala oli kuollut, tai se nautti hänen kärsimyksestään. Kumpikaan vaihtoehto ei saanut hänen oloaan helpottamaan. Sellaiselle kivulle ei voinut edes antautua. Se vain oli. Ja jokainen hetki tuntui siltä kuin se olisi tapahtunut hänelle ensimmäistä kertaa.

Punainen pieni mies oli kiskottu hereille sellaisella vauhdilla ja metelillä, että tämän sydän pamppaili vielä pitkään yllätyksestä. Hän ei tavallisestikaan lukinnut mökkinsä ovea, mutta oli silti tavatonta, että häntä tultiin häiriköimään sellaiseen aikaan ilman, että edes koputettiin. Creedyn sängyn vieressä seisoi yksi Bio-Klaanin sairasosaston hoitajista. Tämän vaatteet olivat karmivassa kunnossa. Eivät ainoastaan veressä, vaan myös palanut reikäiseksi sekä hihoista että helmasta. Matoran katsoi Creedyä mittailevasti silmiin ja ravisteli tätä edelleen hereille.

”Meillä on hätä. Sinähän olit ekspertti, mitä tulee Mustan Käden teknologiaan?”

Hengitystään tasaava tonttu katsoi tunkeilijaa hetken pöllämystyneenä, mutta keräsi ajatuksensa ja nyökkäsi.

”Sitten minun on pyydettävä sinut mukaani.”

Pikkumiehet tuijottivat hetken intensiivisesti toisiaan, kun Creedy pomppasi viimein jaloilleen ja kaappasi työkalupakkinsa kainaloon. Hänen mökkinsä pihalle parkkeerattu rapulanssi lähti kiidättämään heitä vauhdilla kohti Bio-Klaanin linnoitusta. Sairasosaston leikkaussalissa Radiak otti Creedyn vastaan. Pöydällä hänen edessään makasi kasa märkivää ja sykkivää lihaa, josta kuorittiin parhaillaan irti karrelle palanutta kuollutta kudosta. Tontun työkalut tippuivat maahan, kun hän tajusi, että asia pöydällä hengitti edelleen. Sitten hän näki paljaana sykkivän punaisen kuulan, ja tajusi, mitä – tai ketä – hän oikein katsoi.

Se oli pitkä yö, ja muuttui pidemmäksi vain. Kello tikitti ja aika kului. Päivä muuttui viikoksi. Viikko puoleksitoista. Jokaisen sekunnin siitä pöydällä olevaa kasaa leikkasi, sahasi, porasi tai lääkitsi joku. Creedy oli vuoroista läsnä melkein kaikissa. Hän ei kuitenkaan uskaltanut antaa kunniaa lihakasan selvytymistä yksin itselleen tai edes hoitohenkilökunnan ansioiksi.

Kuula, jonka sisällä oleva sielu pumppasi uutta materiaa Killjoyn sisälle, oli päättänyt pitää tämän hengissä hinnalla millä hyvänsä.

Ja lopulta, kaksitoista päivää leikkaussalin sisällä vietettyään hänen suunsa aukesi, ja kone, joka hengitti hänen puolestaan, päästi ulos ensimmäisen keinotekoisen henkäyksensä.

Kaksi viikkoa heräämisestä

Herätys oli äkillinen. Yskänpuuska sai jokaisen kolottavan nivelen liekkeihin hänen henkitorvensa salpautuessa yllättäen kiinni. Sitä ei ollut kestänyt kuin henkäyksen verran, mutta yskänpuuska sen kun jatkui. Kesti ainakin minuutti, että Killjoy sai sen kuriin, ja senkin jälkeen hänen hengityksensä vinkui kuin hän olisi ollut edelleen hengityskoneessa.

Hänen lakanansa olivat taas täynnä veripilkkuja. Vaikka paksu metalli puristi häntä kasaan, ei se pystynyt estämään hänen kovettunutta pintaansa ratkeamasta aina öisin. Hän oli ollut unessa jälleen vain hetken. Vaikka häneen virtasi koko ajan kanyylistä valtavat määrät lääkkeitä, ne pitivät kivut poissa vain paperilla. Todellisuus oli kuitenkin kaiken peittävää kivistystä, joka ei jättänyt häntä rauhaan sekunniksikaan.

Hän nosti itsensä sängyssä istuma-asentoon. Oli pimeää, mutta hän oli viettänyt huoneessaan niin pitkän aikaa, että hän huomasi heti, jos jokin oli siellä poikkesi normaalista. Muutaman syvän henkäyksen jälkeen hän tajusi, että huoneen lattialla makasi jotain.

”… mitä helvettiä?” Killjoy mutisi. Lattialla olevalla asialla oli selvästi jalat ja aivan käsittämättömän suuret leuat. Hänen oli kuitenkin pakko pysäyttää itsensä yskimään lisää. Hänen äänensä ei enää tullut sieltä, mistä ennen. Koneellisesti avustettu puhuminen vaati edelleen valtavasti keskittymistä.

”Hei vaan sinullekin.”

Killjoy säpsähti. Ääni oli kuulunut hänen päässään. Se ei kuulostanut yhtään siltä, että se olisi kuulunut hänen lattiallaan olevalle olennolle.

”Olen Visokki”, olento vastasi telepaattisesti.

”Miten… miten sinä teet tuon? Puhut tuolla tapaa pääni sisällä?”

”En osaa puhua muulla tavalla. Pääsen toisten päiden sisään. Ja ei, se ei ole niin hauskaa kuin miltä kuulostaa.”

Killjoy tuijotti Visokkia tyrmistyneenä. Hän ei ollut nähnyt samanlaista olentoa koskaan aikaisemmin, mutta osasi päätellä tämän ulkomuodosta jotain. Sotilasakatemiassa oli mainittu visorakit lähinnä sivulauseessa, mutta se oli ainoa looginen selitys hämähäkille hänen jalkopäässään.

”Mitä sinä teet täällä?”

”Sinun mielesi huudattaa tuota kellojen raksutusta niin lujaa, että kaikki kaupungin telepaatit valvovat sen takia. Tulin rauhoittamaan untasi.”

Killjoy ei ymmärtänyt, mitä Visokki tarkoitti ”huudattamisella”. Hän ei ollut koskaan ennen edes ajatellut mahdollisuutta, että kukaan muu olisi kuullut kelloja kuin hän.

”En huomannut läsnäoloasi. Mitä sinä muka teit?”

”Olen ollut täällä jo kolmena yönä. Et kai vain huomioi tällaisia asioita.”

”Miten ihmeessä pääsit sisään?”

”Olen yksi Bio-Klaanin admineista. Minulla on yleisavain.”

”Admineista…” Killjoy toisti. ”Eli olen yhä sairasosastolla? Luulin jo tovin, että olisin sänkyni olisi jossain vankisellissä.”

”Kyllä. Tosin et ole kauaa, jos yrität uudestaan vielä tappaa jonkun.” Visokki viesti lakonisesti.

Killjoy ei vastannut mitään, ainoastaan käänsi katseensa jalkoihinsa. Uudet raajat oli kiinnitetty vähän sinne päin. Ne kyllä liikkuivat hieman, kun Killjoy yritti, mutta kävelemisestä hän ei uskaltanut edes unelmoida. Sama juttu käsiensä kanssa. Ne toimivat sen verran, että hän sai käännettyä tyynyn ja silloin tällöin kohennettua peittoaan. Killjoyn väsynyt katse kertoi visorakille kaiken tarvittavan.

”Jos olet ollut päässäni, varmaan tiedät, että en ole nousemassa tästä hetkeen.”

”Ihan kuin sinua pitäisi vahtia tuossa tilassa”, Visokki tuumasi. Vaikka tämän puhe oli pelkkä ääni, siitä pystyi tunnistamaan hälyttävän paljon sitä, mitä tämä ajatteli.

”Mutta kun nyt kerran olet siinä, minua kyllä kiinnostaa, miksi ylipäätään tulit Klaaniin?”

”Eikö Tuomarin versio tapahtumista kelvannut?” Killjoy ähkäisi. ”Hän varmasti kertoi jo kaiken.”

”On kohtuullista kuulla kummankin osapuolen versiot.”

Kohtuullisuus ei ollut asia, mitä Killjoy siinä tilassa oli odottanut. Hän ei suoraan sanottuna ymmärtänyt, miksi visorak edes yritti. Siinä, mitä hän oli yrittänyt tehdä, ei ollut mitään puolusteltavaa. Hän oli yrittänyt tappaa Tuomarin ja epäonnistui. Se ei sen yksinkertaisemmaksi muuttunut. Mutta huomioiden, että Visokin ääni kajahteli hänen ajatustensa keskellä, tuntui myös turhalta yrittää valehdella. Totta kai hänellä oli ollut syynsä. Hän ei vain olettanut, että niillä oli Bio-Klaanille hirveästi väliä.

”On varmaan selvää, että työskentelin Varjotulle vielä hiljattain. Menetin kauan sitten jotain… minulle tärkeää. Minulle osoitettiin syyllinen. Tajusin… liian myöhään, että minulle valehdeltiin.”

Killjoy huokaisi. Hän jätti sanomatta paljon, mutta kaikki, mitä hän oli kertonut, oli totta.

”Loput tiedät.”

Visokki ei sanonut hetkeen mitään. Killjoy tunnusteli mieltään, mutta ei tunnistanut siellä minkäänlaista kopelointia. Ei hän toisaalta ollut varma, tunnistaisiko sitä edes, vaikka niin tapahtuisi.

”Mitä meinaat seuraavaksi tehdä?”

”Minä… en tiedä”, Killjoy vastasi rehellisesti. ”Minä en ole aivan vakuuttunut, että olen edes hereillä… tai hengissä… Istun tässä ja toivon, että kipulääkkeen vaikutus ei koskaan lakkaa?”

”Kyllä sinä näytät tuosta selviävän. Onko sinulla vielä velvoitteita jossain muualla?”

”Tässä vaiheessa en ihmettelisi, jos merkkaisivat minut vain kuolleeksi. Ei se kai minua edes haittaisi”, Killjoy sanoi.

”Eli he eivät tulisi etsimään sinua? Tuosta noin vain julistaisivat sinut menehtyneeksi?”

”Joku kyllä vääjäämättä huomaa”, Killjoy myönsi. ”Paitsi jos lukitsette minut jonnekin selliin ettekä koskaan kerro kenellekään, että olen siellä.”

”No mitäs hyötyä siitä olisi? Sinulla räjähtäisi pää, ja eikö silloin olisi ihan sama, jos olisit kuollut? Ihan kuin oikein haluaisit selliin.”

Killjoy valahti sängyssä hieman ja joutui korjaamaan vaivalloisesti asentoaan, että näki taas Visokin kunnolla. Visorakin kannustuspuhe oli hänestä aika outo. Jos se edes oli sellainen.

”Ei millään pahalla, mutta keskustelen sinunkin kanssasi vain, koska en kirjaimellisesti voi sulkea korviani sanoiltasi. En minä halua selliin, mutta… en syytä teitä jos haluatte minut sellaiseen.”

”Sinusta voisi olla paljonkin hyötyä täällä, joten ihan turhaa makuuttaa sinua sellissä. Et suinkaan ole ensimmäinen kaltaisesi outo täällä.”

Killjoy tuijotti Visokkia. Tämän sanojen ironia ei mennyt häneltä ohi.
”Sinä olet visorak, etkö olekin? En tiennyt, että osaatte, noh… ’puhua’ noin…”

”Ei tämä ole visorakien ominaisuus. Vain minun. Monella klaanilaisella on erikoisia kykyjä.”

Killjoy oli hetken hiljaa. Tilanne oli kummallinen. Punainen telepaattinen hämähäkki saarnasi hänelle eristäytymisestä sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt tappaa jonkun. Sitten visorakin aikaisemmat sanat upposivat viimein.

”Hetkonen… hyötyä?” Killjoy ihmetteli. ”Tarjoatko sinä minulle töitä?”

”Ei täällä ketään töissä ole. Klaanissa on jokaiselle omat vastuunsa. Tarjoan sinulle merkityksellistä turvapaikkaa yhteisöstämme.”

Visokkikin pysähtyi hetkeksi miettimään. ”Tai minun täytyy keskustella asiasta ensin muiden adminien kanssa.”

”Onko teitä muitakin kuin sinä ja Tuomari?” Killjoy kysyi.

”Hänen nimensä on Guardian”, Visokki korjasi. ”Sitten on Tawa ja Ämkoo.”

”Olen vähän skeptinen sen suhteen, mitä he ajattelevat asiasta.”

”Guardian varmaan tahtoisi sinut sinne selliin. Tawa taas kuulostaa siltä, että hän on valmis antamaan sinulle mahdollisuuden. Ämkoo ei ole täällä, joten hänen mielipidettään on turha spekuloida.”

Killjoy oli hieman yllättynyt. Hän ei tiennyt, toimivatko adminit demokraattisesti, mutta Visokin esittämä skenaario oli jo kaksi puolesta, yksi vastaan.

”Tawan nimi kuulostaa etäisesti tutulta…”

”Perustin Klaanin hänen kanssaan. Ja Guardian ei ole sinun murheesi. Muistutamme häntä järjestömme periaatteista.”

Killjoy murahti, mutta katui sitä välittömästi. Märkivä alue hänen vatsassaan vihlaisi.

”Onko sinulla ehdotuksia, mitä voisit tehdä hyväksemme? Voi olla, että kaipaan neuvotteluvaltteja puolestasi.

”Minä olin kenraali”, Killjoy huokaisi. ”En usko, että teillä soditaan ihan hirveästi? ’Turvapaikka’ kuulostaa siltä, että yritätte välttää… kaikkea erikoisosaamistani.”

”Ei turvapaikka pysy turvallisena, jos sitä ei puolusta. En näe, että tässä olisi mitään ristiriitaa.”

Killjoy hymähti. Se oli aitoa huvittuneisuutta, ja hän koki sitä ensimmäistä kertaa sitten jouduttuaan siihen petiin. Ääni tuli jostain niin syvältä, että se poltteli hänen kurkussaan.

”Niin käytännöllisesti ajateltu. Olisit pärjännyt hyvin Metru Nuilla.”
Killjoyn suusta se oli kehu, vaikka se kuulosti sellaiselta vain hädin tuskin.

”Jatka lepoasi. Ja ajattele tulevaa. Ja meidän pitää jossain vaiheessa keksiä, miten suljet tuo kellot mielestäsi, ettei minun tarvitse kykkiä täällä joka yö.”

”Lupaan, etten karkaa mihinkään”, Killjoy murahti ja heilutteli jalkojaan. Ne liikkuivat vain vähän.

Hän jäi huoneeseensa yksin tuijottamaan suljettua ovea. Sitten hän antoi itsensä valua takaisin makuuasentoon ja alkoi taas tuijottaa huoneen kattoa. Jos hänen sormissaan olisi ollut voimaa, hän olisi nipistänyt itseään testatakseen, oliko hän varmasti hereillä. Visokin ehdotus tuntui lohdulliselta. Hän piti siitä niin paljon varmaankin ainoastaan lääkepöllyjensä vuoksi. Hän oli edelleen kuolemanväsynyt. Siinä tilassa hänelle olisi voinut varmasti antaa minkälaista toivoa vain, ja hän olisi lipittänyt sen kuin aavikon vaeltaja keitaan vettä.

Häntä vaivasi silti yksi asia. Jos Visokki oli kuullut kellot hänen päässään, mitä muuta tämä oli nähnyt? Luottiko visorak häneen niin paljon siksi, että oli nähnyt siellä jotain, vaiko juuri siksi, että ei ollut nähnyt…

”Telepaattinen turvapaikan perustanut hämähäkki”, Killjoy ajatteli.

”Kaikkea sitä näkee…”

Kaksi kuukautta myöhemmin

Killjoyn huoneesta olisi päässyt alakertaan hissilläkin, mutta hän oli päättänyt ottaa portaiden mukanaan tuoman haasteen vastaan harjoitusmielessä. Hän oli kyllä viettänyt huoneessaan aikaa jaloillaan ja käveleksinytkin edestakaisin aina silloin tällöin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kolmeen kuukauteen, kun hänen jalkansa kohtasivat korkeuseroja. Jokainen askel oli otettava varovasti. Killjoy tunsi paineen arpeutuneen kudoksen ja uusien metallisten nivelien liitoskohdassa. Killjoy pohti hetken, kuinka paljon jokainen alaspäin johtava askel olisi sattunut ilman neljän eri kipulääkkeen kuuria, jonka Radiak oli hänelle suonut. Ajatukset kuitenkin kaikkosivat nopeasti, kun Killjoyn täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa pystyssä pysymiseen.

Kaiteeseen tiukasti tarraten hän jatkoi askel kerrallaan. Olemattomiin palaneet nivelsiteet hänen selässään laittoivat selkänikamat jyrsimään inhottavasti toisiaan vasten. Painostava kipu jokaisessa nivelessä yritti parhaakseen estää Killjoyn matkaa. Mutta hammastaan purren hän jatkoi. Viimeinen asia, mitä hän tahtoi, oli Visokin reaktio, kun tämä saisi tietää portaikon päihittäneen suuren metrulaisen sotasankarin.

Noin viisi minuuttia myöhemmin hänen vihollisensa kuitenkin kaikui tyhjänä hänen selkänsä takana. Hengästynyt mutta itseensä tyytyväinen Killjoy pysähtyi hetkeksi nojaamaan kiviseen pilariin asuntolan eteisaulaan. Hänen ohitseen käveli hetkeä myöhemmin omiin ajatuksiinsa uppoutunut ta-matoran, joka ilmeisesti pelkästä naapurikoreudesta pysähtyi tervehtimään Killjoyta ennen kuin lähti kiipeämään portaikkoa ylöspäin. Killjoy oli eleestä niin yllättynyt, että ei osannut reagoida siihen lainkaan. Hetken aikaa hän mietti, olisiko pitänyt huutaa jotain perään, mutta ei hän ollut varma siitäkään, pystyisikö hänen äänihuulillaan vielä edes tekemään niin.

Lopulta hän vain puski raskaan puisen oven edessään auki ja astui asuntolan aulatiloihin. Siitä matkaa olisi hyvin lyhyesti. ”Käännös oikealle ja sitten vain suoraan”, oli ollut Visokin ohje. Killjoy näkikin jo aulan päässä lasisilla seinillä rajatun alueen. Ja mikä tärkeämpää, hän haistoi sen. Tuoreen kahvin haju yllätti hänet. Ei vain siksi, että hän ei ollut varma hajuaistinsa toimivuudesta, vaan myös sillä, mitä se sai hänet tuntemaan. Haju oli niin arkinen, että muutaman sekunnin ajaksi Killjoy unohti täysin, että mikään hänessä oli vialla.

Kahviota lähestyessään hänen ohitseen käveli ainakin kaksi eri seuruetta. Toinen, matoralaisista koostuva, keskusteli kovaan ääneen jostakin urheiluun liittyvästä. Toinen, skakdista ja titaanista koostunut kaksikko, naureskeli kovaan ääneen vitsille, jonka joku mahdollisesti kolmas henkilö oli näille kertonut. Kumpikaan seurueista ei edes vilkaissut Killjoyta päin tämän ohitettuaan. Huojentunut raato jatkoi laahustamistaan, avasi lopulta lasisen oven ja astui sisälle puheensorinan täyttäneeseen Chat-Kahvioon.

Seurueita oli valtavasti, mutta niin oli myös yksinäisiä kahvin ystäviä. Miltei jokainen pöytä oli ainakin osittain varattu ja kahvion laidoille sijoitetut punaiset sohvat olivat väärällään rentoutuvaa väkeä. Killjoy ei ollut kuullut sellaista meteliä ikuisuuksiin. Hänen uusiksi rakennettu kuuloaistinsa tottui puheensorinaan kuitenkin nopeasti. Mielessään Killjoy kiitti sitä, että Creedy oli tehnyt niin hyvää työtä.

Muutaman hataran lisäaskeleen jälkeen Killjoy lähestyi tiskiä, jonka ääreltä poistui juuri kaksi tulen toaa isot noutokupit kourissaan. Killjoy käänsi katseensa tiskin yläpuolelle asetettuihin tauluihin, joissa eriteltiin kahvion tarjontaa. Hän ehti hädin tuskin lukemaan ensimmäistäkään riviä, kun jostain tiskin takaa huudahdettiin pirteällä äänellä.

”ELKOM! Ja tervetuloa Chat-Kahvioon! Mitä saisi olla?”

Killjoy käänsi katseensa alaspäin ja näki essuun pukeutuneen po-matoralaisen hymyilevän leveästi korokkeensa päältä. Tämän essussa komeili Bio-Klaanin sininen ussal ja tämän käsissä oli puhdistettavana ollut kahvipannu, jota tämä alkoi laittamaan takaisin paikalleen keittimeen.

”Öh”, Killjoy sanoi. Hän ei ollut aivan varma uskaltaisiko kokeilla jo jotain kiinteää. Hän ei tosin ollut ehtinyt listassa vielä niin pitkälle, kun hänet oli jo keskeytetty. Yhtäkkiä hän oli taas tuskallisen tietoinen häntä ympäröivästä väenpaljoudesta. Jokainen sekunti, jonka hän mietti, tuntui pieneltä ikuisuudelta. Kuin jokainen hetki, jolloin hän ei sanonut mitään, olisi tuonut mukanaan tuhat uutta tuijottavaa katsetta, jotka tuomitsivat hänen läsnäoloaan.

”I-iso kahvi?”

”Iso kahvi tulossa!” barista vastasi välittömästi ja kääntyi toisen, kuumana käyvän keittimen puoleen. Tumma tuore papu-uute täytti kahvion isokokoisemmille asiakkaille tarkoitetun keraamisen kupin. Sitten, ennen kuin tämä ojensi sitä Killjoylle, tämä asetti pienen muovisen tarjottimen kupin alle ja lisäsi kupin juurelle paperikääreisen konvehdin. Sitten matoran asetti tilauksen noutotiskeistä korkeammalle ja käänsi sitten katseensa takaisin Killjoyyn.

”Taidat olla uusi täällä?”

Killjoyn kuula hyppäsi tämän kurkkuun. Hän oli kestänyt alle kymmenen minuuttia. Hänen pahimmat painajaisensa olivat käymässä toteen.

”Juu”, hän vastasi yrittäen lujittaa itsensä parhaansa mukaan. Millaiset olisivat ensimmäiset syytökset? Oliko matoranin ensimmäinen hymynkare ollut ivallinen? Ehtisiköhän hän vielä vain karkuun tilanteesta? Paluumatkan hän tekisi kyllä hissillä. Nimittäin voimia portaisiin hänellä ei enää oll–

”Haluatko nimen listaan?”

”M… mi… täh?”

”Niin katsos kun täällä käy lähinnä näiden asuntojen väkeä niin suurin osa vaan pistää nimen listaan ja tasaa tilit kerran kuussa, niin ei tarvitse venkslata käteisen kanssa.”

Killjoy tuijotti matorania kuin olisi nähnyt varjoveljeshaamun. Matoran tuijotti takaisin vähän hämmentyneenä Killjoyn järkyttyneestä reaktiosta.

”En… minä… öh”, Killjoy takelteli. Hänen taakseen oli alkanut muodostumaan jonoa, mutta barista pysyi kärsivällisenä ja odotti, että siteisiin kiedottu mies sai ajatuksensa kasattua.

”En… taida olla vielä jäsen.”

”Ei se haittaa!” matoran hihkaisi. ”Jos sinulla on huoneen numero niin se riittää. Ja nimi tosiaan.”

”249”, Killjoy sopersi. Hän oli iloinen, että oli tarkistanut sen lähtiessään.
”Ja… tuota, Killjoy”, hän sitten jatkoi ja irvisti. Hän oli sanonut sen lainkaan miettimättä. Olisipa hän edes kääntänyt sen matoraniksi. Tai vain sanonut ”Nui-Kralhi”, niin kuin hänen olisi oikeasti kannattanut. Mutta ei. Hänen piti mennä täräyttämään pöytään se yksi nimi, jonka perintö oli kaikista karuin.

”Onkos se yhdellä vai kahdella ällällä?”

Killjoy tuijotti taas matorania vähän kummissaan. Tämä nosti katseensa ylöspäin mustekynä käsissään.

”Tuota… kahdella.”

”Tattista! Nauti juomastasi, Killjoy.”

Matoran käänsi jo katseensa Killjoysta ohi tämän perässä saapuvaan seurueeseen, kun Killjoy tarttui tarjottimeensa ja rupesi pälyilemään ympärilleen. Tilanne kahviossa oli edelleen pääosin sama. Täysin tyhjiä pöytiä ei yksinkertaisesti ollut. Hän sadatteli mielessään, että oli lähtenyt liikenteeseen, kun suurin osa linnakkeesta oli jo lopettanut työpäivänsä. Kahvion oikealla sivulla oli muutama pöytä, joissa istui yksinäisiä lehtiä lukevia kiinteistönhoitajia, mutta Killjoy ei ollut aivan varma, oliko kahden jonkun tuntemattoman kanssa istuminen itse asiassa pientä porukkaa pahempi skenaario.

Kahvion hälystä Killjoy oli kuulevinaan oman nimensä mainittavan. Hän varmistui siitä vasta, kun huomasi viher-keltaisen toan huitovan epämääräisesti hänen suuntaansa. ”Hei, Killjoy?” tämä yritti kiinnittää Killjoyn huomion. Pöydässä istui toinenkin toa, mutta tilaa oli hyvin.

Uteliaisuus voitti nopeasti muut vainoharhaisemmat tuntemukset ja Killjoy otti muutaman askeleen lähemmäksi pöytää melkein piripintaan täytetyn kuppinsa läikkymistä varoen. Hän oli kuulevinaan, että toinen toa sanoi hieman skeptisenä jotakin ”ei se kyllä näyttänyt tuolta”-suuntaista.

“Kenraali?” keltamusta toa löi käden lippaan. Tämä laskeutui takaisin penkilleen, kun Killjoy ei jaksanut vastata sotilaallisesti.

Killjoy huusi päänsä sisällä niin kovaa kuin osasi kuvitella itsensä huutavan. Todellisuudessa hän sitten kuitenkin nyökkäsi toalle ja tämän pöydässä istuvalle toiselle hahmolle – toa hänkin.

”Öh… sotilasarvot taisivat jäädä Metru Nuille”, Killjoy sopersi.

”Ei hitto, olet oikeasti Killjoy?” Mustavalkoinen kysyi toverinsa virnistäessä vieressä. ”Liity seuraan!”

Killjoy katsoi kaksikkoa ensin kauhuissaan. Sitten hän tajusi, kuinka pahasti hänen kätensä vapisivat tarjotinta pidellessään. Liitoskohdat uusien käsien ja hänen vanhan ruumiinsa välissä eivät olleet vielä aivan kunnossa. Muutama sekuntia vain ja ote pettäisi ja vaivalla haettu kahvi lentäisi lattialle. Hän huokaisi syvään ja hyväksyi kohtalonsa. Tarjotin laskeutui pöydälle ja Killjoy rojahti hieman vaivalloisesti penkille toa-kaksikon eteen. Toinen toa joi kahvia ja toinen kaakaota, ja pöydällä oli lähinnä jäänteitä leivonnaisista.

“Joko kokeilit Sokerimahin munkkeja?” keltamusta toa kysyi.

Killjoy vilkaisi tyhjiksi syötyjä kahvilautasia toien edessä ja päätteli, että jotain nämä olivat myös syöneet. Killjoy vilkaisi omaa konvehtiaan ja pohti, olisiko sen syöminen vielä hirveän viisasta.

”Onko se joku paikallinen juttu? En… ole käynyt kaupungissa vielä kunnolla.”

“Pakari-pakari leipoo kaupungin parhaat munkit. Ne näyttää ihan ussalilta!” Umbra kehui paikallista herkkua. “Kaupungissa on paljon muutakin mielenkiintoista. Uutta kievaria ne ovat rakentamassa ja satamaan nousi juuri pari kuukautta sitten uusi hotelli.”

”Miten sinä oikein päädyit tänne Metru Nuilta?” jään toa kysyi. Hän nojasi rennosti taaksepäin eikä kysymyksestä saattanut havaita, että se olisi poikennut mitenkään vaikka kuulumisten kysymisestä. ”Tai no, ei tarvitse vastata jos et halua puhua siitä. Se on aika normaalia täällä.”

Killjoy oli aidosti hieman yllättynyt jään toan hienotunteisuudesta tämän toverin aika räiskyvän keskustelunavauksen jäljiltä.

”En… ole oikeastaan ollut Metru Nuilla vuosiin”, hän myönsi. ”Vietin viime vuodet koillissakarassa, ennen kuin saavuin tänne. Oletan, että palvelitte molemmat toa-armeijassa?”

Jään toa nyökkäsi. ”Anteeksi, olen tosiaan Matoro. Öh, Mustalumi, jos pitää erottaa muista samannimisistä. Olin Ga-Metrun rintamalla Toa Dradden joukoissa. Vähän surkea reissu mutta tulipahan tehtyä…”

“Olen Valottu Umbra. Muutuin toaksi sodan alkupäivinä. Perin Lhekon Toa-kiven. Puolustin sodassa kotiani. Oli kunnia palvella Toa Lhikanin joukoissa.”

Dradde ja Lheko olivat molemmat nimiä, jotka Killjoy tunsi hyvin. Hän valitettavasti myös osasi uumoilla, millaisen kohtalon nämä olivat lopulta kohdanneet. Kal-metalli Killjoyn hädin tuskin suljetussa haarniskassa tuntui hetken aikaa kylmemmältä kuin se oli kertaakaan aikaisemmin.

”Hei vain”, hän yritti olla kohtelias. ”Päätellen äskeisestä minun ei varmaan tarvitse esittäytyä…”

Hän olisi halunnut kysellä Umbralta enemmänkin Lhekosta, mutta ei uskonut, että hänellä oli siihen vielä tarpeeksi sosiaalisia pelimerkkejä. Matorosta hän oli sen sijaan jo tajunnut jotain, jonka mainitseminen ääneen oli ehkä sopivan kevyttä.

”Meillä oli kyllä yksi Matoro Onu-Metrussa, mutta sinä et oikeastaan näytä häneltä paljoakaan.”

”Joo sitä sattuu”, Matoro vastasi. ”En ole Metru Nuilta kotoisin. Tunsitko tämän hyvinkin?”

”Istuimme kahvilla muutamaan otteeseen”, Killjoy tuumasi ja käänsi katseensa kuppiin, josta ei ollut ottanut vielä siemaustakaan. Eikä hän nytkään ehtinyt, sillä hän oli tajunnut jotain muutakin.

”Olihan meillä kyllä tosiaan se Le-Metrun Matorokin…” Killjoy muisteli. ”Ja Ta-Metrussa oli ne kaksoset, mutta niistä toista kutsuttiin kyllä jollain muulla nimellä. Matoro se kyllä oikeasti taisi olla.

“Kohta tänne tulee joku Zyglak-Matoro”, Umbra nauroi.

”No oliko Mustan Käden esikunnan kahvio parempi vai huonompi kuin meidän?” Matoro kysyi ja yritti johdattaa keskustelun jonnekin, mitä hän ei ollut kuullut miljoonaan kertaan.

”Sotilastukikohdan sisustus oli aika kolkkoa verrattuna tähän”, Killjoy myönsi. Hänen katseensa harhaili pitkin Chat-Kahviota, kunnes hänen katseensa osui seinällä toien takana komeileviin valtaviin kehystettyihin muotokuviin. Niitä tuijottaessaan hän tajusi, ettei ollut koskaan nähnyt tai kuullutkaan niistä viimeisestä – vihreäkasvoista leveästi virnuileva toa vastasi Killjoyn katseeseen.

”Herralla oli kyllä aina kaikkia ideoita sille. Päätyi lopulta nostattamaan seinälle jotain vähän tuon tyylistä”, Killjoy nyökkäsi kohti adminien muotokuvia. Visokin kuvasta Killjoylle tuli jo suorastaan lämmin olo. Guardianin kuva taas sai Killjoyn viimein kääntämään katseensa pois ja hörppäämään kahviaan. Se maistui taivaalliselta. Vihreäkasvoinen admin virnuili ehkä vielä vähän leveämmin muotokuvassaan.

”Eli siis kofeiini vaikuttaa sinuun?” Matoro kysyi. ”Koska tästä liikkui aina vähän juttuja, että kuinka paljon kenraalikapteeni oli vahki tai mekaaninen toa tai mikä tahansa. Okei, sori jos tämä on liian henkilökohtaista. Silleen, juotko alkoholia? Tekeekö se sinulle mitään?”

”Öh… kyllä ne kaikki tepsii”, Killjoy vastasi Matoron kysymykseen ja väisti samalla ne osat tämän spekulaatiosta, joihin hän ei halunnut ottaa kantaa.

“Paikallinen erikoisuus on Karhuhai-olut. Maistuu hyvin Turkanen-sinapin ja makkaran kanssa”, Umbra selitti nälkäisenä. “Olen mode täällä. Eräänlainen vahki siis.”

Sana ”mode” oli Killjoylle täysin uusi, mutta niiden rinnastaminen vahkeihin selvensi asiaa hieman. Hän myös sadatteli hieman tuuriaan osua paikallisen lainvalvonnan kanssa samaan pöytään.

”Entäs sinä?” Killjoy katsoi kohti Mustalumea. ”Teetkö sinäkin täällä jotain? Minulle ei ole oikein selvinnyt vielä, mitä täällä… noh… tehdään.”

”No siis”, Matoro mietti hetken. ”Voi tehdä mitä lystää? Aika moni toa kyllä auttaa ihan Välisaarten laajuudelta. Toa Tawan ajatuksessa on ehkä vähän se, että me voimme suojella niitä seutuja, mistä ei toia löydy, ja tehdä muutakin hyödyllistä oman pienen maailmankulmamme menon parantamiseksi. Minä olen kierrellyt aika paljon tällaisissa hommissa – ja Uu on kyllä ollut enemmän mukana kuin sen ehkä pitäisi modehommien puolesta olla. Joskus ne on ihan vaan jotain rahi-ongelmia tai merirosvoja, joskus vakavempiakin juttuja.”

”Rahi-ongelmia ja merirosvoja”, Killjoy toisti ja upotti suunsa taas kuumaan kahviin. Muutama pisara siitä valui hänen kaulapanssareilleen jostain hänen kallossaan olevasta reiästä, jota hän ei ollut aikaisemmin huomannut. Hänen Matoroa mukailevissa sanoissa ei kuitenkaan ollut pisaraakaan ivaa, vaan tietynlaista arvostusta. Hän oli todella saapunut paljon menneisyyttään pienempään maailmaan. Hän pelkäsi, että Visokki oli ollut oikeassa siinä, että tämä voisi olla paikka, jossa Killjoy voisi pakoilla menneisyyttään.

”Jotkut taas lentelevät kaupparetkillä. Toiset pitää viinitilaa tai toimittaa lehteä”, Matoro jatkoi. ”Onhan se vähän hassua, että täällä näkee Suuren Hengen legendaarisia sotureita, jotka ovat omistautuneet puutarhanhoidolle. Mutta ei sen, että joku on toa, tai mikä vain, pitäisi sanella sitä, mitä hän voi elämällään tehdä. Minä tietysti pidän toan hommista, mutta ymmärrän, miksei se ole kaikkien juttu. Eihän kaikki edes ole edes toia omasta tahdostaan…”

Killjoy vilkuili Matoron takana kiiltelevän toa Tawan muotokuvan ja jään toan välillä. Matoron mainitsema mentaliteetti oli hänelle tuttu. Toat olivat klassisesti huonoja päästämään irti velvollisuuksistaan. Mutta kaupungissa, jossa tuntui parveilevan niin monenlaisia otuksia, ymmärsi Killjoy myös toisen puolen. Viherpeukalo häneltä puuttui, eikä hän kynäniekkakaan ollut, mutta kahvikuppinsa puolivälin tavatessaan hänen päässään vieraili ensimmäistä kertaa… koskaan… ajatus elämänsä omistamisesta jollekin muulle kuin sodalle.

”Tulitteko te tänne heti sodan jälkeen sitten?” Killjoy uskalsi kysyä ääneen. ”Vai kokeilitteko ensin jotain muuta?”

“Olin vaeltava toa vailla päämäärää”, Valottu kertoi. ”Autoin kyliä siellä täällä. Erään makutan jälkeen päätin lopettaa vaeltelun. Onneksi kuulin tästä Tawan ja Visokin järjestöstä. Me Darkkiksen moderaattorit autamme kaupungin lainvalvonnassa ja muussa sellaisessa, mutta emme varsinaisesti ole poliiseja.”

”Vähän sama”, Matoro sanoi, nyt jotenkin hieman vaitonaisemmin ja tarkemmin sanojaan harkiten. ”Sodan jälkeen tuntui siltä, että koko Toa-hommalta vähän… noh, putosi pohja. Tein sitä ainoaa asiaa, mitä nuorena toana osasin, ja yritin tehdä maailmasta vähän turvallisemman paikan jahtaamalla kaiken maailman palkkasotureita ja muita ryöväreitä, mitä sodan jälkeinen maailma oli täynnä, niin kuin varmaan hyvin tiedät. Lopulta tapasin Umbran ja päädyin tänne… tavallaan teen sitä samaa edelleen, mutta kyllä se tuntuu mielekkäämmältä näin, kun on koti minne palata.”

Kummatkaan tarinoista eivät varsinaisesti yllättäneet Killjoyta, mutta ne kyllä osuivat jonnekin aika syvälle. Polttelu johtui varmaan oikeasti ensimmäisestä kuumasta juomasta kolmeen kuukauteen, mutta ei hän siitäkään ihan satavarma ollut.

”Kuulinkin Darkkiksesta jo aiemmin”, Killjoy myönsi. ”Ja Visokki mainitsi, että aika monen täkäläisen tarina on jotain… noh, tuon suuntaista.”
“Darkkis mainitsi jostain onnettomuudesta Zeruelin tehtaalla”, Umbra kokeili kenraalin reaktiota.

Umbran sanat kuulostivat siltä, että tämä oli pitänyt niitä sisällään koko keskustelun ajan. Kirosanat täyttivät Killjoyn ajatukset, mutta hän onnistui pitämään mölyt toistaiseksi mahassaan. Hän oli antanut itsensä rentoutua liikaa kevyen jutustelun ohessa. Nyt pitäisi vain terästää itsensä ja kohdata moderaattorin vihjailut.
”En taida valitettavasti tuntea vielä ketään Zeruelia.”

“Meillä on vain yksi tehdas. Ei me olla missään Voya Nuilla”, Umbra töksäytti.

”Miksi te sitten erittelette, että se on juuri Zeruelin tehdas?” Killjoy ihmetteli.

“Se on vain jäänyt päälle. Ei kukaan puhu mistään Hydraconin tehtaasta, joka ehkä kuvaisi sitä paremmin. Kuka edes muistaa mitään noin vanhaa juttua?” Umbra mölisi.

Killjoy joi kahvia koko ajan vähän vauhdikkaammin siltä varalta, että hän päättäisi poistua pöydästä nopeasti. Se ei kuitenkaan ratkonut vielä konvehtidilemmaa. Pitäisi tehdä päätös, uskaltaisiko hän syödä sen vaiko ei.

”Noh, toivottavasti kenellekään ei käynyt pahasti siinä… onnettomuudessa.”

”Tuota”, Matoro sanoi varovaisesti. ”Tämä on niin pieni paikka, että silleen kaikki tietää, että tehtaalla taisteltiin ja sinut hilattiin myöhemmin ylös sulatosta.”

Killjoy oli tehnyt päätöksensä. Konvehti ja kahvin loput saivat jäädä siihen. Sanaakaan sanomatta hän yritti nousta penkiltään ja poistua, mutta istuin olikin paljon matalampi kuin hänen huoneensa sänky, eikä hänen jalkojensa vääntövoima riittänytkään ripeään poistumiseen. Umbra sen sijaan oli ehkä aistinut tilanteen jännitteen ja poistui vähin äänin pöydästä sivummalle.

”Hei, siis”, Matoro yritti vielä pelastaa tilanteen. ”Onhan se turhauttavaa, kun huhut kiertää, mutta se on vain uteliaisuutta. Ei se meinaa mitään pahaa. Jos Tawa ja Visokki luottavat sinuun, niin sitten olet yksi meistä, ei siinä ole mitään sen monimutkaisempaa. Tässäkin salissa on varmaan tusina entistä pimeyden metsästäjää ja muuta. Se on koko Klaanin pointti, että ei sillä ole väliä mitä typerää olet tehnyt aiemmin. Kaikki meistä tekee surkeita valintoja joskus…”

Killjoyn oli pakko lysähtää takaisin tuolille, sillä tämä oli jäänyt kuuntelemaan Matoron selostusta ja sinä aikana väsynyt niin pahasti, että ei auttanut kuin lysähtää takaisin pöydän ääreen. Umbra oli sillä aikaa käynyt tilaamassa karhuhain ja ostamassa grillimakkaran ja turkasta. Nälkäinen moderaattori hotki ruokaansa Mustalumen ja kenraalin jutellessa. “Tämä oli kyllä hyvä valinta.”

”En ole varma, onko Guardian ihan noin suopealla mielellä”, Killjoy mutisi ja tappionsa merkiksi avasi kääreet konvehdin ympäriltä. Se paljastui jonkinlaiseksi marmeladiksi. Killjoy ei tiennyt, pitikö hän marmeladista. Nyt olisi joko paras tai huonoin aika ikinä testata.

”No… kysy siltä?” Matoro ehdotti.

”Tuon… täytyy olla huonoin ajatus, jonka olette tässä pöydässä lausuneet”, Killjoy mussutti marmeladin liimatessa hänen takahampaansa yhteen. ”Jos katse voisi tappaa ja niin edelleen…”

Matoro kohautti olkiaan. ”No, jos Gee vihaisi sinua niin paljon, niin ehkä sinua ei olisi parsittu kokoon meidän sairasosastolla etkä olisi nyt syömässä täällä konvehtia…”

“Meillä on kyllä tyrmätkin”, Umbra muistutti. “Täynnä Guardianin vihollisia.”

Killjoy lopetti pureskelunsa hetkeksi ja tuijotti Umbraa epäuskoisena. Marmeladin rippeet valuivat hitaasti tämän kurkusta alas aiheuttamatta sen enempää vastustusta. Kahvi ja sokeri sekoittuivat hänen vatsassaan täysin ilman draamaa.
”Jos tämän keskustelun sävy jatkuu tällaisena niin menen mielelläni juomaan seuraavan kupillisen sinne.”
Se oli sarkasmia. Tai totta kai se oli. Killjoy ei vain ollut käyttänyt sellaista… kuukausiin.

”Herra moderaattori vaan leijuu, ne on silleen melkein tyhjät yleensä”, Matoro nauroi. ”Siis oikeasti, ei sillä ole kauheasti väliä mitä sinun ja Guardianin välillä kävi. Jos täällä alkaisi tonkimaan itse kunkin syntejä niin puolet klaanilaisista päätyisi niihin tyrmiin…”

“Joo kyllä täällä saa itse kukin synninpäästöt menneisyydestään. Toivottavasti sinäkin tulet viihtymään täällä. Välillä on jäsenten välillä jotain konfliktia, mutta yleensä ne hoidetaan rauhanomaisesti”, Umbra joi tuopistaan. Oluen vaahto teki viikset tämän mordusille. “Siitä on pitkä aika kun passitin ketään tuonne tyrmiin. Bodyn harmiksi.”

Killjoy ei uskaltanut kysyä, kuka hitto on Body. Kuulosti lempinimeltä, jonka joku Metru Nuin vahkeista olisi antanut itselleen heikkona hetkenä.

”Hyvä on. Uskotaan.”

“Ai niin. En tiedä kuinka hyvin kestät vettä, mutta meillä on vähän saunavuorojen perinnettä täällä. Tongu ja Suga pitävät näitä linnoituksen saunavuoroja. Mietin haluatko tulla joskus mukaan, jos siis kestät saunaa ja löylyn henkeä?” Umbra kysyi toverillisesti.

Killjoy oli pöllämystynyt moderaattorin tarjouksesta. Tilanne oli kuin unesta. Vaikka molemmat olivat tienneet totuuden Killjoyn läsnäolosta heti kättelyssä, hänet siitä huolimatta kutsuttiin…

”… saunaan?”

”Ai niin, Metru Nuilla ei taida olla niitä”, Matoro muisti. ”Se on ehkä vähän sellainen kylmempien seutujen tapa. Tosi kuuma huone, höyryä, välillä käydään vilvoittelemassa ja vaikka uimassa. Mutta siis tärkeintä on että se on vaan sellainen rento tilanne, missä voi unohtaa arkihuolet. Rapusaaren sauna on kaupungin paras, se on kuumana joka päivä kuudesta eteenpäin.”

”Kuulostaa… itse asiassa aika upealta”, Killjoy myönsi. ”Sääli, että Radiakin mukaan en saa enää koskaan tulla kosketuksiin veden kanssa… tai höyryn… tai saa kokea lämpöä seuraavaan vuoteen, jos meinastaan, että nämä koskaan paranee.”

Killjoy käänsi kättään paljastan panssarin alta pienen pätkän pilkottavia sideharsoja.

”Mutta… arvostan silti tarjousta.”

Umbralle mietti surkeana, ettei Killjoy voisi koskaan kokea saunaa. “Meidän pitää sitten tavata kahvin tai kaljan merkeissä. Täällä on hiljaisempiakin paikkoja, kuten tuo uusi kievari. Se on vähän isommille kavereille tehty. Osa merirosvojen kantapaikoista on pikkuväelle ja niissä on jopa toan vähän ahdasta viettää iltaa.”

”Aika kotoisan kuuloista oikeastaan. Kaipa minun sitten pitää selvittää, saanko juoda edelleen maltaita.”

Killjoy nyökkäsi kohti Umbran tuoppia ja huokaisi syvään. Hän tuijotteli tyhjää kahvikuppiaan. Sitten Matoroa ja Umbraa, jotka eivät osoittaneet merkkiäkään siitä, että he olisivat poistumassa. Sitten hän vilkaisi kohti tiskiä, jossa pienin skakdi, mitä Killjoy oli ikinä nähnyt, teki kovaan ääneen tilaustaan.

”Olemmeko niin sivistyneessä maailmassa, että santsikupit ovat asia?”

Umbra ja Matoro nyökyttelivät. Killjoy kohautti olkiaan ja kampesi itsensä ylös, tällä kertaa kofeiinin kaipuun eikä paniikin motivoimana. Toat jäivät katsomaan, kun punainen olento vaelteli jonoon kiroillen mielessään, kuinka saamarin oikeassa Visokki oli ollut.

Se ei ollut viimeinen kerta, kun hänen olisi pitänyt kuunnella tätä.

Vuotta myöhemmin. Agni-Metru, Iniwan satama

Lämpimäksi kevätpäiväksi tuuli Agni-Metrun rannikolla oli pureva ja eriskummallisen viileä. Viimeisiä savuvanoja tupruttavan varastohallin läntinen puoli romahti viimein. Sitä kauempaa sammuttava palokunta oli osannut odottaa sitä. Henkilövahinkoja ei sille päivää syntynyt siitä enempää. Elämänsä yllätyksen saaneet ratarosvot jäivät edellisen tunnin aikana satamassa tapahtuneen jännitysnäytelmän ainoiksi uhreiksi. Arvokuljetus, joka näiden hallussa oli, oli ollut vain hetkien päässä matkastaan kohti pohjoista. Ryöstö oli pysähtynyt kahteen etelästä saapuneeseen hahmoon, jotka olivat antaneet kaupungille niiden näyttävimmän jännitysnäytelmän miesmuistiin.

Valtava lastauskävelijä pysähtyi täräytettyään neljännen ja viimeisen kontin sataman rantaan. Hopeisen koneen etuluukku aukesi ja Suga astui sieltä ulos. Tyytyväisenä työhönsä hän taputteli viimeiseksi tuonutta konttia tyytyväisenä. Sitten hän käänsi katseensa taivaalle. Aurinkoja vasten saattoi nähdä pienen pisteen kiitämässä Agni-Metrun taivaalla. Se pörräsi siellä vielä ainakin minuutin kuin jotain etsien. Sitten se teki käännöksen ja alkoi lähestyä Sugaa valtavalla vauhdilla.

Metalliset jalat tärähtivät toan vierelle valtavalla voimalla, kun Killjoy laskeutui. Päätellen haarniskan sisältä kuuluvasta ulahduksesta, hän ei ollut hidastanut vauhtiaan läheskään tarpeeksi. Sellaiseen lentämiseen kestäisi hetki tottua. Nousussa ja lentämisessä itsessään ei ollut mitään vaikeaa, mutta laskeutuminen ilman ionisiipien mahdollistamaa ilmanvastusta oli Killjoylle edelleen hankalaa.

”Olet näemmä valmis”, Killjoy huomasi ja vilkaisi kontteja.

”Ja olen laittanut viestin menemään. Tongun pitäisi saapua pian kyydin kanssa”, Suga nyökkäsi.

Killjoy käänsi katseensa osittain romahtaneeseen halliin ja seurasi hetken sen sammutustyötä.
”En löytänyt enempää roistoja ja niiden radiokeskustelu meni melko hiljaiseksi. Eiköhän tämä ollut tässä. Vaikuttavaa työtä tuon miekkasi kanssa.”

“Kiitos, hyvää tekemistä myös sinulta,” Suga vastasi tyynesti.
“Ihailtavan tehokasta jälkeä. Ei sillä, että Klaanin sotureilla olisi muutenkaan taipumusta… hmm, ruoalla leikkimiseen tai liioin ylitsevuotavaa näyttämisen halua, mutta… Tämähän hoitui poikkeuksellisen siististi ja tehokkaasti”, toa jatkoi pyyhkien samalla miekkaansa pienen hymynkareen hiipiessä kasvoilleen.

”Niin”, Killjoy myönsi. Hän käänteli vasenta kättään kypäränsä edessä ja mallaili sitä hieman. ”Tämä kanuuna ei kyllä ollut yhtään niin tehokas kuin olin toivonut. Creedy saa vilkaista sitä myöhemmin.”

Hän laski kätensä ja käänsi sitten katseensa kohti ulappaa. Pilviä ei ollut paljoa, mutta sen verran, että horisontti ei ollut täysin selkeä.

”Tuleeko tällaisia keikkoja paljonkin?” Killjoy kysyi. ”Minulle on vasta hiljattain alkanut valkenemaan, miten laajalti Tawan vaikutus tunnetaan.”

Suga suuntasi katseensa tyynelle lahdelle; näky tuntui ikään kuin hiljentävän operaation siivouksen, sammutustöiden ja muun satamaliikenteen äänet kuin irroittaen kaksi Klaanin soturia muusta maailmasta.

“Jos halukkuutta riittää, niin uskoisin! Klaanin operaatiosuunnittelu on dynamiikaltaan siinä mielessä aika hauskaa, että kaikki lähtee omasta halusta”, Suga mutisi.

“Ketään ei aseella tai rangaistuksella uhaten raahata kehään väkisin, mutta toisaalta vapaaehtoisten määrä, ja toveriemme suostuttelutaito on sen verran korkealla tasolla, että varsinaista pakkovärväystilannetta ei ole kai jouduttu testaamaan” Suga jatkoi, äkisti tiedostaen, että lyhyempi ja selkeämpi vastaus olisi ollut vain kyllä. Haarniskapukuinen soturi oli Sugan vieressä seisoessaan vaikuttava näky ja vielä vaikuttavampaa oli ollut aivan hetki sitten todistaa, miten Killjoy oli kylvänyt tuhoa ihailtavan hallitusti ja tarkasti.

“Tähän mennessä näkemäni perusteella uskon, että kysyntää palveluksillenne kyllä riittää, Kenraali!” Suga hymähti.

Killjoy huokaisi syvään. Hän ei ollut olettanut, että hänen henkilöllisyytensä oli mitenkään hirveän hyvin pidetty salaisuus, ja toisaalta hän oli nähnyt Matoron ja Sugan keskustelemassa aiemminkin. Hän oli silti toivonut, että olisi välttynyt taas siltä kiusallisuudelta. Joskin järjestössä, joka vilisi toia sellaisella tavalla, se oli ehkä mahdotonta.

”Se sinun hyökkäyksesi aiemmin kieltämättä näytti aivan onumetrulaiselta muodostelmarynnäköltä. Toki… ilman sitä muuta osastoa”, Killjoy hymähti. ”Missä päin Metru Nuita palvelit? Emme tainneet koskaan törmätä.”

“Ei, emme tosiaan tainneet…” Suga tuijotti hetken horisonttiin.

Pilvenrepaleet alkoivat yhtäkkiä muistuttaa Legendojen kaupungin osien karttakuvia. Niin sota- kuin klaanivuosinaankin Suga oli kuunnellut vanhimpien veteraanien kertomuksia kiinnostuneella ihailulla, mutta kuitenkin tiedostaen, että sotatarinoissa oli usein hieman värikynää; toisten kohdalla lähinnä sävyjen korostamista ja muistikuvien aukkojen luovaa paikkailua – toisten kohdalla taas oli syytä epäillä, että muistojen kirjan kuvia oli väritetty uusiksi rankemmallakin kädellä.

“Omalla kohdallani kaikki alkoi Ko-Metrusta. Moni sanoisi, että se on hirveimpiä paikkoja hankkia taistelukokemusta, mutta olen tästä oikeastaan vähän eri mieltä…” Suga pohdiskeli ääneen.
“Niissä olosuhteissa paljastui hyvin nopeasti, ketkä olivat valmiina selviytymään yhdessä ja ketkä taas pyrkivät huolehtimaan omasta toimintakyvystään”, Suga jatkoi, katse tiiviisti merelle päin. Metru Nuin repaleista karttaprofiilia muistuttavat pilvet heijastuivat tyynen meren pintaan.

“Palvelin sittemmin lähinnä avustavissa tehtävissä myös Ga-Metrun ja Po-Metrun taisteluissa, linjojen takana. Mutta siinä kaaoksessa oli usein tarvetta uusille taistelijoille, joten kokemusta karttui hiljalleen. Oletan, että sinulla on sieltä vähän jännittävämpiä muistoja”, Suga kysyi ripaus innostunutta uteliaisuutta äänessään.

Killjoy kuunteli kärsivällisesti, katse yhä naulittuna aavaan ulappaan. Hän muisti kyllä vaikka mitä, ja vaikka ei voinut kutsua itseään varsinaisesti Sugan rintamaveljeksikään, hän kyllä tiesi jokaisen taistelun, johon tämä oli viitannut.

Ko-Metru oli Killjoylle tuttu lukuisista laivastotukikohdistaan. Niistä eteläisimpiä oli saanut suojella välillä maahyökkäyksiltäkin. Jos hän ja Suga olivat koskaan taistelleet samalla kentällä, se olisi ollut luultavasti siellä.

”Ne muistot ovat kyllä varmaan selkeämpiä kuin niiden tarvitsisi olla”, Killjoy huokaisi. ”Taistelin kyllä maassa aika vähän. Onu-Metrun saarron rikkoutuessa, pari tukikohtapuolustusta siellä täällä. Ja Ikuisen kuiskeen kanjonissa, tietenkin. Suurin osa sodasta meni tosin ilmassa. Kohiki-salmi oli iso juttu. Kun saatiin xialaiset pois sodasta ja merisaarto murrettua.”

Killjoy vilkaisi toaa rinnallaan. Tämän kiiltelevä haarniska oli hyvin huollettu. Ase terässä ja ryhti suora. Vaikka hän ei olisi tuntenut Sugaa lainkaan ennestään, tämän taustan olisi kyllä voinut arvata.

“Aivan, kokemuksesi ilmasodankäynnistä kyllä näkyy! Kaupunki jäi teille kyllä paljon velkaa… Muistan, miten suuri merkitys uutisilla Mustan Käden laivastovoitoista oli moraalille”, Suga innostui muistelemaan.

Killjoy pystyi käytännössä tuntemaan Sugan katseen kypäränsä sivulta. Hän oli totta kai hyvillään saavutuksistaan – ne eivät olleet se palanen menneisyyttään, jota hän katui – mutta ironia muisteloissa oli silti käsinkosketeltava. Toki he olivat pelastaneet Metru Nuin sitä kuristavilta varjoilta, Suga rintamahelvetissä kamppailessaan ja Killjoy kuolemaa ilmasta viljellen, mutta lopulta se saari, jonka vuoksi he olivat taistelleet, ei ollut lopulta kummallekaan enää koti.

”Kaikkeen siihen kamppailuun nähden on huvittavaa, että käymme tätä keskustelua juuri täällä. Aika kaukana pohjoisesta. Vaikka lupaukset ovat kyllä aika samanlaisia. Kultaisen Haun kantajista Tawa vain on onnistunut lunastamaan niitä lupauksia”, Killjoy mietti. Ei ollut epäselvää, kehen hän tätä vertasi.

Suga pureskeli Killjoyn sanoja ja nyökytteli hiljaa. Toden totta, kultaisen Haun seuraaminen tuntui olleen tie, jolle Suga oli viitoitettu.

“Totta puhut. En sano, että Metru Nuin puolustaminen olisi perustunut valheelle, mutta se kaaos toi monen todellisen luonteen esille. Enkä sano, että kukaan joukossamme taistelleista olisi varsinaisesti ollut paha tai mätä, mutta… noh, onhan tämä siihen verrattuna ihan poikkeuksellista, eikö? Toki asia oli yhteinen Metru Nuillakin, mutta moni päätyi sotaan vain käskystä, olosuhteiden pakosta. En tiedä, olenko liian hyväuskoinen, mutta Klaanin johtajuus on mielestäni kyllä tuloksellisempaa, myös vaikeina aikoina”, Suga totesi hiljaa ja katsoi Killjoyta kuin yrittäen lävistää kypärän silmillään.

”Niin, noh”, Killjoy hymähti myönnyttelevään sävyyn ja irroitti viimein katseensa merestä. Hän asteli rantaan tuotujen konttien luokse ja kumartui yhden niistä puoleen, jotta voisi lukea sen kylkeen teipatun kuljetusmanifestin.

”Pakko myöntää, että Metru Nuilla ei järjestetty sotilas-opseja… vuosikymmenen kaljavarannon vuoksi. Tiedätkö sinä edes, kenelle nämä tulee?”

Suga kohautti olkapäitään.
”Tawastialle varmaan, jos pitäisi arvailla. Mutta vuosikymmeneksi nuo eivät riitä. En ihmettelisi, jos menisi illassakin, jos on joku vähän isompi artisti käymässä.”

Ensin Killjoy luuli, että Suga vitsaili. Tuntui naurettavalta, että heidät oli lähetetty ampumaan rikollisia, koska ne olivat varastaneet Bio-Klaanin bilemaltaat. Hetken aikaa asiaa mietittyään hän kyllä ymmärsi, ettei Tawa voinut tietää, keiden käsiin ne olivat joutuneet, ja oli itse asiassa moukan tuuria, että ne olivat juuri Suga ja Killjoy, jotka asiaa oli lähetetty tutkimaan.

”En ole koskaan käynyt Tawastialla”, Killjoy sanoi hyväksyttyään faktat. Hän suoristi selkänsä ja asteli takaisin Sugan rinnalle.
”Visokki on kyllä yrittänyt suostutella. Tuntuu vain oudolta, että täällä huolehditaan tällaisista asioista sen jälkeen, mitä Metru Nuilla tapahtui. En sano, että se olisi huono asia. Se vain tuntuu jotenkin…”

”Arkiselta?” Suga kysyi.

Killjoy nyökkäsi. ”Arkiselta.”

“Tiedän, mitä tarkoitat, mutta ehkä tässä on se ydin! Juuri näistä pienistä asioista, kuten… no, kaljasta” Suga aloitti, hörähtäen kuitenkin hieman liian nopeasti omalle nokkeluudelleen, ja jatkoi: “Tarkoitan… hyvinvoinnista. Metru Nuilla edustimme sinänsä hyviä asioita, mutta se oli… aika välineellistä. Tämä taas on hellyyttävän vastavuoroista, eikö? Kaljapalkalla eli ei!”

Killjoy naurahti. Se oli aito reaktio. Toan ylitsevuotava optimismi oli niin hyvin perusteltua, ettei sen kanssa voinut lähteä kilpasille.

”Siksikö me teemme tätä, Ganon? Kaljan vuoksi?”

”No totta pirussa se on!” Suga julisti.

”Kunhan saadaan nämä ensin kotiin asti. Tahdon kyllä tuon vempeleen mukaan”, Killjoy osoitti heidän taakseen parkkeerattua lastauskävelijää. Kaljapalkalla tai ei, sen edelliset omistajat eivät kaipaisi sitä enää. Killjoy kyllä tiesi, että se oli enemmän lahja Creedylle kuin hänelle itselleen.

Kun hän käänsi katseensa takaisin ulapalle, hän näki siellä saman asian, minkä Suga oli vain hetkeä aikaisemmin spotannut. Piste oli aluksi aika pieni, mutta se lähestyi ja suureni tasaisesti sen liikkuessa ilmassa meren yllä. Höyryvana, jota lähestyvä alus piirsi perässään, saattoi kuulua vain heidän kyydilleen. Hydraulinen Vapaus oli tullut hakemaan heidät kotiin.

”Elämä jatkuu”, Killjoy sanoi vielä aika hiljaa, mutta kumminkin ääneen. Sugan kaltaisen ritarin sanoja oli paljon helpompi uskoa sivistyksen keskellä onnistuneen operaation jälkeen. Hän yritti parhaansa olla ähkäisemättä, kun kipu nivelissä, joita hänellä ei ollut, iski häneen lujaa. Hän onnistui kuitenkin nielaisemaan tunteen, ennen kuin Suga ehti huomata hänen kiemurtelunsa.

Suga taputti Killjoyta olalle tehden samalla lasinkohotuseleen laatikosta noukkimallaan olutpullolla.

“Jos tarvitset jatkossa auttavaa miekkakättä, niin olen lintuviestin päässä koska tahansa!”

Lähestyvä alus sai alkuillan kultaisen kimmeltävässä valossa loistavan merenpinnan kareilemaan kevysti. Killjoyn katsoessa Sugaa seuraavia sanojaan punniten, kiirehti hymyilevä toa-soturi vielä lisäämään: “En panisi myöskään pahakseni, jos elämä jatkuu osaltamme pian Tawastilassa!”

Killjoyta kohti ojennettiin toinen pullo. Hän tuijotti sitä tyrkyttävää toaa vähän kummastuneena, mutta tarttui siihen lopulta vääntäen korkin irti sormillaan niin, että osa lasisesta kaulasta irtosi sen mukana.

Killjoyn kypärän ja haarniskan kaulan välistä kuului sihahdus, kun paineistus purkautui. Killjoy laski kypärän kontin päälle ja hörppäsi. Kalja oli aika lämmintä ja laadultaankin oikeastaan aikamoista kulutustavaraa, mutta Tongun lähestymistä seuratessa se kelpasi oikein hyvin.

He kilauttivat pulloja toisiaan vasten. Killjoyn suureksi yllätykseksi Suga ei ollut moksiskaan Killjoyn kasvojen rujosta ulkomuodosta. Toisaalta kaikki Klaanissa kyllä tiesivät olosuhteet, joissa hän oli saarelle saapunut. Ehkä se ei ollut mikään ihme.

”Ensi kerralla yritetään pelastaa jotain vähän vahvempaa”, Killjoy haaveili. Suga nyökkäsi ymmärtäväisesti.

”Ensi kerralla.”

Mysterys Nui, kolme vuotta ennen myrskyn saapumista

Massiivinen onkalo oli omiaan herättämään kunnioitusta. Lähes täydellisen pyöreän luolan keskellä ammotti pohjattoman oloinen kuilu, jota reunusti helposti käveltävä tasanne. Siellä täällä luolassa luonnostaan syntyneet stalaktiitit ja stalagmiitit kohtasivat muodostaen ikään kuin kuilua reunustavia pilareita. Näky oli jokseenkin majesteettinen.

Aina silloin tällöin Suga havahtui siihen, että oli vain tuijottanut kohti pimeyden synkkää syleilyä. Vaikka luolan seiniin oli asennettu (Sugan mielestä esteettisesti arveluttavia) valonlähteitä, sädekään ei yltänyt alas asti.

”Kyllä ne yltävät, mutta moni vain eksyy matkalla”, sanoi ääni luolan keskeltä, aivan kuilun yläpuolelta. ”Mutta oikeastaan syvä kuilu on enimmäkseen tässä yhteydessä sellainen ’siisti juttu’.”

Suga huokaisi. ”Minä en edes tiennyt, että sinulla on salainen luola Mt. Ämkoon kyljessä”, hän totesi, ”saatika sitten pohjaton kuilu.”
Hänen katseensa eksyi hetkeksi tarkastelemaan yhtä valaisimista – jonkinlaisista irvokkaista suista, joiden sisältä, kielen sijaan, ulos työntyi pieni käsi, joka piteli lyhtyä, jonka sisällä lyhdyn seinämiä hakkasi jonkinlainen hohtava pieni otus. Otuksesta oli näkyvissä lyhdyn sisästä pelkkä siluetti, mutta sen hädästä päätellen oli selvää, että sen kuului olla vangittuna sinne, jotta lyhty pystyi tuottamaan valoa.

”Ja täytyy sanoa, että se vesiputouksella verhoiltu sisäänkäynti on todella kliseinen”, Suga jatkoi yrittäen olla ajattelematta lyhtyjä.
”Mutta sekin on siisti juttu, eikö?” kuului vastaus.
”No ehkä viisivuotiaiden mielestä.”
”Älä ole noin mälsä, minä olen jotain viisisataatuhatvuotias ja se on minusta siisti juttu.”

Suga pysähtyi kohtaan, jossa ammotti koko luolan halki kulkeva railo, ja alkoi jäädyttää railoa umpeen.
”En silti ymmärrä, miksi kutsuit minut tänne”, hän sanoi ja kurtisti kulmiaan siirtäen katseensa kuilun yllä möllöttävään mustaan massaan, josta ulos työntyvät lukuisat lonkerot pitelivät kiinni luolan eri osista.

”Kuten sanoin”, musta möhkäle tokaisi valtavalla suulla, joka sijaitsi tämän muodottomassa torsossa suunnattuna kohti kuilua, ”olisin mielelläni tuonut jonkun maan tai kiven toan, mutta Tawan mukaan niitä ei ollut saatavilla. Jää on tyhjää parempi.”
”Mutta piteleekö jää todella näitä railoja ummessa niin, että ne eivät laajene?” Suga kyseenalaisti.
”No siis ei tietenkään”, möhkäle vastasi.
”Manu, mitä helvettiä.”
”No siis suunnitelma on, että kun olet täyttänyt ne kaikki, langetan vain elementaali-inversioloitsun ja muutan jään kiveksi. Rituaali on jo valmiina, riittää vain lausua taikasanat. Se on vähän kuin alkemiaa.”
”Sekö tuon kattoon piirretyn pentagrammin tarkoitus on?”
”Hyvin päätelty! Tiesin, että olet terävä poika.”
”En edes tiedä, piruiletko minulle.”

Railo tuli täyteen, ja Suga siirtyi taas seuraavan luokse.
”Haluatko muistuttaa”, hän sanoi kanavoidessaan alkuvoimaansa, ”miksi haluat nämä täytettävän?”
”En muistaakseni kertonut syytä, kun annoin Klaanille tämän niin kutsutun ’questin’. Pyysin vain henkilöstöä.”
”No haluatko kertoa, miksi haluat nämä täytettävän?”
”Siksi, koska jos niitä ei täytetä, ne laajenevat eksponentiaalisella kiihtyvyydellä, ja koko vuori halkeaa noin kuuteentoista osaan.”
”… et ole tosissasi?”
”Miksi luulet, että minä möllötän täällä keskellä pitämässä kiinni näistä eri osista niin kuin ne lähtisivät livohkaan ilman pidättelyä?”
”No en ihan rehellisesti sanottuna halunnut tietää.”
”Ikävää. No nyt tiedät.”
”Joo. Mutta en ehkä olisi halunnut kuitenkaan.”
”Itsepä kysyit. Teoilla on aina seuraamuksensa.”
”Ja miten se olikaan, että Ämkoo-vuori päätyi tilanteeseen, jossa se halkeaa kuuteentoista osaan?”
”No se on hassu tarina, itse asiassa, ja liittyy siihen aiemmin mainitsemaani eksidiaanipohjaiseen –”

Jokin piippasi.
”Äh”, Manu sanoi.
”Häh?” Suga sanoi.
”Äh”, Manu vastasi.
”Mikä tuo piippaus on?”
”Se on, öh, hätäsignaali”, Manu vastasi harmiintuneeseen sävyyn.

Yhtäkkiä luolan seinään aukesi kapea lovi, ja melko koristeellinen pieni pöytä rullasi näkyviin. Pöydän päällä makasi pieni, mekaaninen laite.
”Voitko sammuttaa sen?” Manu sanoi. ”Tuo on niin ärsyttävä ääni.”
”Jos se on hätäsignaali, eikö sinun pitäisi… katsoa, keneltä se on?” Suga kyseenalaisti. Hän jätti jäädytystoimensa sikseen ja käveli pöydän luokse.
”Tiedän jo, keneltä se on”, Manu sanoi. ”Tuo on Killjoyn vehje. Minä ehdotin hänelle hieman elegantimpaa kommunikointimetodia, mutta hän sanoi, ettei luota verenimijöihin. Olen vähän loukkaantunut.”
Suga jätti huomiotta Manun viimeisimmän kommentin ja alkoi tutkailla laitetta. Se oli muutaman sentin paksuinen käteen mahtuva metallilevy, jossa vilkkui valo ja jonka pienestä kaiuttimesta lähti äänekäs piipitys tasaisin väliajoin.
”Miten tämä edes laitetaan pois päältä? Ja mistä sinä tiedät, mistä hätäsignaali tulee?”
”No minä rakensin vain vastaanottimen Killjoyn järjestelmälle, niin en kuvitellut tarvitsevani käyttöliittymää.”
”… mmmiten niin?”

Yksi pitkistä lonkeroista sinkoutui Sugan olkapään yltä ja nappasi vastaanottimen hänen kädestään.
”Joo, koordinaatit vastaavat Killjoyn mökkiä”, Manu sanoi selittämättä lainkaan, miten vastaanotin oli tämän tiedon hänelle välittänyt. ”Harmin paikka, että minä kirjaimellisesti en pysty irtoamaan tästä tilanteesta, ellet sitten halua, että koko saari jakaantuu sataankahteenkymmeneenkahdeksaan osaan, mikä on se, mitä tapahtuu, jos nyt päästän irti.”
”Manu, sinä sanoit, että vuori jakaantuu kuuteentoista osaan.”
”Se pitää paikkansa, ja sen jälkeen koko saari jakaantuu sataankahteenkymmeneenkahdeksaan osaan.”
”Ei saatana.”
”Joo, se on itse asiassa maantieteellisesti ihan hauska ilmiö, joka johtuu –”
”Manu, mitä sinä aiot tehdä tälle hätäsignaalille?”
”Ai joo, sinun pitää varmaan käydä katsomassa, että mikä hätä sille lurjukselle on tullut.”

Piippaaminen loppui, ja lonkero palautti vastaanottimen pienelle pöydälle, joka uskomattoman nopeasti jälleen sinkoutui seinään ilmestyneeseen rakoon. Aukko sulkeutui välittömästi perästä.

”… miksi minä?” Suga protestoi.
”No haluatko sinä sen sijaan pitää tätä koko saarta kasassa sen aikaa, kun minä käyn vilkaisemassa?” Manu vastasi irvaillen.
”… no minä menen. Mitenköhän kova hätä on kyseessä? Täältä ei pääse sinne kovin nopeasti.”
”En minä tiedä, ehkä Klaanilehden painokone meni taas epäkuntoon, Kepe ja Creedy ovat molemmat yhtä aikaa lomalla ja se on joku niin spesifi ongelma, että Killjoy ei ole koskaan joutunut itse korjaamaan sellaista ja tahtoo konsultaatiota – missä tapauksessa en tiedä, miten kummassa minä osaisin korjata sen yhtään sen paremmin kuin hänkään, kun en minä ole mikään painokonemekaanikko. Tai sitten Pimeyden Metsästäjät ovat aloittaneet invaasion Kaya-Wahiin, minkä arvelisin tapahtuvan vain noin kahdenkymmenenviiden promillen todennäköisyydellä, mutta tiedäpä noista.”

Suga hautasi kasvonsa hetkeksi kämmeniinsä turhautuneena.
”No… kai sinulla on jokin tapa saada minut sinne nopeasti?”
”No kyllä minulla löytyy sinulle menopeli, jos tahdot!”

Täsmälleen metrin päässä Sugan oikealla puolella maa halkesi paljastaen suorakaiteen muotoisen onkalon. Hän tuijotti, kuinka jokin muodoltaan zakazlaista moottoripyörää muistuttava nousi hitaasti näkyviin. Mutta muotoon yhdennäköisyys mekaanisen menopelin kanssa päättyikin.

Nyt kokonaan paljastunut esine, tai ehkä pikemminkin olento, oli groteskeimpia asioita, mitä Suga oli eläessään nähnyt. Se toden totta oli muodoltaan kuin moottoripyörä, mutta se vaikutti koostuvan täysin yönmustasta orgaanisesta aineesta, jonka pintaa verhoili siellä täällä punertavan sävyisiä kalmarimaisia lonkeroita. Vain sen pyörät olivat jonkinlaista metallia. Ajoneuvon kyljessä lähellä keulaa aukesi valtava punertava silmä, ja sen alapuolella kolme hyvin pientä silmää, ja ne kaikki ryhtyivät mulkoilemaan häntä herkeämättä.

”… Manu, ei.”

”Suga, kyllä! Lupaan, että sillä pääsee tosi lujaa.”

”Onko pakko.”

”No voit sinä jättää Jöggen ihan oman onnensa nojaankin.”

”… sinä kutsut Killjoyta… Jöggeksi?”

”Ja sinäkö juutut tuohon? No niin, hopi hopi, hätäkutsu kävi. Äkkiä nyt, ennen kuin miehestä on jäljellä pelkkä hiiltynyt runko. Vaikka se taisi jo tapahtua kerran, että enpä tiedä.”

Suga huokaisi syvään ja istahti kyseenalaisen moottoripyöränsä selkään. Se päästi märän litsahduksen jousituksen – tai mikä ikinä jousitusta tässä epäpyhässä olennossa ikinä vastasikaan – antaessa hieman periksi hänen painonsa alla.

”Tuota, miten tätä ajetaan?” Suga kysyi epäileväisesti.

”Se varmaan kertoo sinulle”, kuului vastaus. Ja totta tosiaan, Sugan edessä liha alkoi kuplia, ja esiin lihasta tunkeutui jotain, mikä muistutti oikean moottoripyörän ohjaustankoa.

”Okei”, Suga huokaisi. ”Olen ajanut moottoripyörällä pari kertaa. Missä tässä on vaihteet? Entä onko tämä kaasukahva?”

Hän puristi kaasuksi epäilemäänsä kahvaa, minkä seurauksena tapahtui useita asioita yhtä aikaa. Ensinnäkin pyörä päästi ilmoille korviariipivän rääkäisyn, joka säikäytti Sugan pahanpäiväisesti. Mutta ei yhtä pahanpäiväisesti kuin se, että pyörä sinkoutui yhtäkkisesti sairaalloiseen nopeuteen. Kolmantena, pyörä ruiskaisi pakoputkia muistuttavista tuubeista aimo annoksen tummanpunaista nestettä, mutta sen Suga ehti hädin tuskin huomata yrittäessään pitää ajoneuvostaan kiinni henkensä puolesta.

Suga oli todella onnellinen, että pyörä oli suunnattu kohti tunnelia, jota pitkin hän oli saapunut, sillä muutoin hän olisi varmaan liiskaantunut seinää vasten välittömästi. Hänen jalkansa puristivat pyörän pehmeänkosteaa runkoa kaikin voimin jalkaterien tukeutuessa niille tarkoitettuihin tappeihin samalla, kun hänen kätensä puristivat ohjaustankoa kaikin voimin. Hän oli jo irrottanut kaasusta, mutta pyörä ei näyttänyt minkäänlaisia merkkejä hidastamisesta. Hänen ei auttanut kuin yrittää ohjata ajoneuvo läpi tunnelista, mutta hänen onnekseen ajopeli totteli hänen ohjaustaan uskomattoman hyvin.

Tunnelin päässä näkyi valoa, ja äkkiä Suga huomasi syöksyneensä läpi vesiputouksesta keskelle viidakkoa. Paniikki alkoi iskeä, sillä hän huomasi heti metsän olevan erittäin tiheää hänen ympärillään. Hänen pelastuksekseen ajoneuvon keulasta ryöpsähti jonkinlaista paksua vihertävää nestettä, joka välittömästi syövytti avoimen reitin hänen edessään. Hän uskaltautui hieman kumartumaan sivulle päin nähdäkseen, mistä aine oli tullut ulos, ja näki kauhukseen valtavan hampaikkaan kidan avautuneen pyörän keulaan. Ajoneuvon valtava silmä, joka oli ajon ajan ollut keskittynyt katsomaan eteenpäin, siirsi katseensa häneen, ja suu… ikään kuin virnisti?

Sugan kasvot vääntyivät ilmeeseen, joka veti vertoja Guardianin krapulan yhteydessä usein todistetulle pahoinvoivalle irvistykselle. Hän päätti jättää pyörän toiminnan ajattelemisen sikseen ja keskittyä ohjaamaan heidät kohti Kaya-Wahia; pyörä näytti itse tekevän selvää kaikista maastossa esiintyvistä esteistä ja hidasteista, sillä sen elämäntehtävä näytti olevan päästä niin lujaa kuin oli mahdollista.

Kaya-Wahissa oli hiljaista. Metsän jälkeen tasangoille päästyään ajaminen oli muuttunut helpommaksi, kun juurakkoja ja kasvustoja ei tarvinnut enää koko ajan jyrätä. Matka taittui sen jälkeen vauhdilla.

Killjoyn mökin lähestyessä Suga näki yhden olennon jo kaukaa. Valtava lintu, G-Stealer, seisoi mökin ulkopuolella ja käänsi katseensa Sugaan jo kaukaa. Hän päätti ajaa aivan Killjoyn etuovelle asti, mutta tuijotti hidastaessaan koko ajan G-Stealeria, joka naputteli nokallaan mökin ikkunaa kuin se olisi yrittänyt kommunikoida jotain.

Pyörä sanoi ”prööt”, kun Suga nousi sen selästä. Hän ei keksinyt, miten saisi sen kokonaan pois päältä, joten hän jätti sen kehräämään peräänsä, kun hän asteli linnun luokse silittämään tämän nokkaan. Lintu hyrähti tyytyväisen näköisenä tutun miehen nähdessään, mutta jatkoi nopeasti ikkunan koputtelua. Suga kurkkasi siitä sisään, mutta sisällä oli pimeää. Oliko Killjoy edes kotona?

Hän asteli ovelle ja avasi sen. Se ei ollut koskaan lukossa. Kaya-Wahissa ei tarvinnut varoa varkaita ja vaikka sellaisia olisikin ollut, tämän mökin omistaja oli viimeinen, keneltä kannatti yrittää saada mitään. Suga kuitenkin koputti kohteliaisuudesta sisään astuessaan.

”Killjoy? Oletko kotona? Manu vastaanotti hälytyksesi, mutta ei päässyt itse paikalle!” hän huhuili. Vastausta ei tullut.

”Creedy, oletko sinä täällä?”

Ei vastausta siihenkään. Hän kyllä muisteli tontun lähteneen jonnekin lähisaarelle seminaariin, mutta samahan tuota oli kokeilla. Suga pudisteli lopulta jalkojaan mullasta ja matkan aikana tarttuneesta kasvillisuudesta ja astui peremmälle.

Hän huomasi, että mökissä oli melko siistiä. Hän ei ollut nähnyt Killjoyta taas moneen viikkoon, ja hän oletti, että tämä oli muuten vain tehnyt melko perusteellisen siivouksen. Valojen puuttumisesta päätellen isäntä itse oli kyllä varmasti asioilla. Ehkä hälytys oli käynnistynyt vain omia aikojaan? Se oli parempi ehkä kuitenkin tarkistaa. Oleskelutilassa ei kuitenkaan näkynyt mitään kovin ilmeistä, joten hän asteli makuuhuoneen ovelle ja työnsi sen miettimättä auki. Hän kuitenkin jäätyi niille sijoilleen nähdessään tutun miehen istumassa nojatuolissa huoneen perällä.

”Ai hitto”, hän huudahti ja oli valmis pyytämään anteeksi yllättävää sisääntuloaan, kun hän tajusi punaisen hennon hohteen nähdessään, että jokin oli pahasti pielessä.

Killjoyn kypärätön pää repsotti pikkuisen tämän vasenta olkapäätä päin. Tämä tuijotti Sugaa suoraan kasvoihin, mutta tämän kasvot eivät liikkuneet piiruakaan. Killjoy makasi velttona, mutta silmät auki tuolissaan, ja Suga tajusi, minkä vuoksi, vasta kun hän napsautti makuuhuoneeseen valot ja näki kunnolla, mitä oli tapahtunut.

Killjoyn rintapanssari oli huoneen nurkassa nojaamassa vasten yöpöytää. Miehen rintakehä oli täysin paljas ja siitä matkasi yksittäinen johto suoraan Killjoyn kädessä hohtavaan esineeseen.

”Minä… ajattelin… että jos repisin sen pois…” Killjoyn huulien välistä pakeni. Ääni oli heikko. Killjoyn vasemmasta kädestä tippui lattialle pieni laite, jonka Suga arveli olevan se, jolla tämä oli lähettänyt hätäsignaalinsa.

Hän astui lähemmäksi, ja kun hän aikansa tuijotti kauhuissaan Killjoyn rinnassa ammottavaa reikää, hänelle alkoi valjeta, mitä oli tapahtunut. Suurin osa sydänkuulassa olevista johdoista oli irronnut, kun Killjoy oli repinyt käsin sen irti itsestään. Yhdessä johdossa oli kuitenkin huomattavasti enemmän pituutta kuin muissa, eikä se ollutkaan irronnut.

”Olin vain… väsynyt…”

Suga käytännössä juoksi viimeiset askeleet Killjoyn rinnalle. Hän kumartui heti tutkimaan tämän vammaa, mutta tajusi nopeasti, että ei oikeastaan tajunnut siitä mitään.

”Helvetti soikoon, Jögge”, Suga parahti. Manun käyttämä nimitys oli tullut täysin huomaamatta. ”Minä… minä en tiedä, kuinka korjata tämän…”

Killjoyn suusta kuului uupunut korahdus, mutta ei enää ainuttakaan ymmärrettävää sanaa. Sugan mittavista ensiaputaidoista ei nyt ollut hyötyä. Killjoyn mökissä oli kyllä kommunikaatiovälineitä, mutta keskelle-ei-mitään avunkin saapuminen olisi hidasta. Eikä se hiton Creedykään ollut paikalla.

Suga pinkoi ulos huoneesta ja koko mökistäkin. G-Stealer katsoi ihmeissään, kun toa juoksi työkaluvajaan ja alkoi kiireellä heittelemään sieltä tavaraa ulos, kunnes löysi etsimänsä. Hän juoksi takaisin mökkiin teippirulla käsissään ja alkoi makuuhuoneessa kiskomaan sitä irti ja käärimään Killjoyn sydänkuulaa ja sitä pitelevää kättä tiukasti kiinni tämän rintakehään.

”Tuo toivottavasti estää sitä liikkumasta enempää”, hän huokaisi. Sitten alkoi se vaikea osuus. Suga oli iso ja riski mies, mutta Killjoyn suureksi osaksi edelleen panssaroidun kehon raahaaminen koko mökin halki oli silti melkoinen operaatio. G-Stealer oli kuitenkin neuvokkaana lintuna jo ovella vastassa, ja oli tuonut valjaansa nokkansa kärjessä mukanaan.

Suga sai äherrettyä Killjoyn lintunsa selkään ja kävi vielä hakemassa tämän rintapanssarin ja asetti sen G-Stealerin valjaiden tarvikeosastoon. Hän taputti lintua taas nokkaan ja viittoili taivaalle.

”Bio-Klaaniin.”

Lintu ei epäröinyt hetkeäkään, vaan ampaisi taivaalle Killjoy kyydissään ja lähti melko matalalla kiihdyttämään kohti etelää. Suga ei kuitenkaan uskaltanut jättää ystävänsä kohtaloa vain tämän varaan, vaan nousi Manun ”pyörän” selkään ja kiihdytti linnun perään.

Jos heillä kävisi tuuri, he ehtisivät linnakkeeseen vielä ennen pimeän tuloa…

Punatähti tuntui loistavan sinä yönä tavallistakin kirkkaampana. Sen erotti taivaankannelta jopa ennen sen lukemattomia tovereita, jotka yksi kerrallaan ilmestyivät tuikkimaan Bio-Klaanin kaupungin yläpuolelle. Tawan parveke oli myös tarpeeksi korkealla, ettei näkymien tielle tullut rakennuksia. Kaikkein parhaat näköalat olisivat olleet, jos Killjoy olisi vain kääntynyt, mutta hän oli istunut jo vartin parvekkeen lattialla katse parvekkeen oveen päin.

Parvekkeen omistaja sulki oven perässään soitettuaan muutaman puhelun sisällä. Tawa ei kuitenkaan ollut päästänyt koko aikana silmiään irti lattiallaan istuvasta kenraalista. Radukov oli vannottanut hänet tekemään niin.

”Visokki oli käymässä Nui-Korossa, mutta oli saanut jo Sugan alkuperäisen viestin. Hän on täällä ihan pian”, Tawa kertoi.

Killjoy nyökkäsi varovaisesti, mutta käänsi nopeasti katseensa kohti taivasta. Hän pystyi vain kuvittelemaan, miltä taivas näytti Kaya-Wahissa, jossa valosaastetta ei ollut. Tawa seurasi hetken päästä esimerkkiä, mutta tähtien tuijottelusta meni maku melko nopeasti. Hänen katseensa laski jonnekin horisontin ikuisuuksiin ja jäi sinne. Oikeita sanoja oli vaikea löytää siitäkin huolimatta, että hän oli itse tarjoutunut ottamaan Killjoyn seurakseen siihen asti, että Visokki saataisiin kiinni.

”En kuvittele tietäväni, miltä sinusta tuntuu”, Tawa aloitti, mutta joutui heti pysähtyä miettimään, mikä oli oikea tapa jatkaa lausettaan.
”Mutta kuten olet ehkä huomannut, täällä on monia, jotka kyllä kuuntelevat sinua, jos vain annat heille mahdollisuuden.”

Killjoy ei vastannut. Hän laski katseensa taivaalta Tawan violettiin viittaan, joka väreili kevyesti kevättuulessa.

”Enkä halua olettaa mitään”, Tawa jatkoi kiroillen samalla mielessään sitä, kuinka hän todellisuudessa teki täsmälleen niin. ”Mutta se painolasti, mitä kannat mukanasi, kevenisi paljon, jos välillä puhuisit jollekulle.”

Tawa kääntyi. Hän oli tuntenut Killjoyn tuijotuksen niskassaan koko ajan. Hän vilkaisi alas tämän rintapanssaria, jota oli juuri laitettu paikoilleen, kun Tawa oli tullut sairasosastolle katsomaan Killjoyta. Hän oli nähnyt vilaukselta sen punaisen hohteen, joka tämän sisältä oli leimunnut. Sen sävy oli miltei identtinen taivasta hallitsevan Initoin kanssa.

”Minä tiedän asian jos toisenkin raskaasta menneisyydestä. Usko minua, kun sanon, että puhuminen auttaa.”

”Ymmärrät väärin”, Killjoy viimein puhui. Tawa nosti kulmiaan visiirinsä takana. Killjoyn katse vältteli adminin katsomista silmiin.

”Mitä tarkoitat?”

Killjoy huokaisi. Hänen äänestään kuuli, että hän oli liian väsynyt selittämään mitään. Mutta Toa Tawan seurassa oli pakko yrittää.

”Minä olen tehnyt rauhan menneiden tekojeni kanssa jo kauan sitten”, Killjoy sanoi. Tawa risti kätensä. Väitettä oli vaikea uskoa, mutta tuskin siinä tilassa edes Killjoyn itsepetos meni niin syvälle, että tämä olisi valehdellut sellaisesta asiasta.

”Miksi sinä sitten… yritit sitä?” Tawa kysyi. Hän oli epäröinyt hetken, voisiko kysyä sitä niin suoraan, mutta oli nielaissut pelon siitä siinä toivossa, että voisi ymmärtää paremmin, mitä oli tapahtunut.

Killjoyn niskat kääntuivät jälleen kohti taivasta. Punatähti tervehti häntä taas tuikkeellaan. Hän nosti hetkeksi kätensä itsensä ja tähden väliin ja siristeli silmiään. Hän onnistui luomaan siitä heijastuksen keinotekoisten silmiensä linsseihin. Hän leikki tuikkeella hetken, kunnes laski kätensä ja pakotti itsensä taas katsomaan etäisesti Tawan suuntaan.

”Minuun sattuu.”

Tawa oli kysymässä siihen jo tarkentavaa kysymystä, kun hän tajusi itsekin, ettei Killjoy tosiaan puhunut siitä, miltä hänestä tuntui sielussaan.

”Joka päivä vähän edellistä enemmän”, Killjoy jatkoi. ”Eikä vain kaikkialla siinä, mitä minussa vielä on, vaan myös kaikessa siinä, mitä ei enää ole. Jokainen nivel, joka suli pois, huutaa, vaikkei niitä edes enää ole.”

Tawan hartiat lysähtivät. Hän antoi käsiensä valahtaa sivuilleen ja vain kuunteli, kun Killjoy puki elämäänsä sanoiksi parvekkeen lattialla.

”Iho kiristyy ja lohkeaa väärästä liikkeestä. Jokaista raajaa ja tynkää polttaa. Lakkasin menemästä sänkyyn jo kuukausi sitten, koska sieltä ylös pääseminen sattui niin paljon.”

Tawa tuijotti Killjoyn hiiltyneitä kasvoja, kun sanat pakenivat niiltä yksi kerrallaan. Hän ei ollut edes ajatellut asiaa, kun oli kuullut, mitä oli tapahtunut. Hän oli automaattisesti epäillyt Killjoyn psyykettä ja jotenkin onnistui unohtamaan sen, mitä tälle oli käynyt ja millaisessa kunnossa tämä todellakin oli.

”Kai sinulla on lääkkeitä?” Tawa kysyi.

”Olemme kokeilleet kaikkea. Radiak on tilannut niitä ympäri maailmaa, mutta mikään ei tunnu toimivan.”

Killjoy nosti viimein katseensa suoraan Tawan silmiin.
”Minä en vain jaksa enää.”

”Joiku…” Tawa parahti. Hän joutui puremaan sormeaan, ettei sanoisi mitään sellaista, mitä hän ei ollut ensin perinpohjaisesti käynyt läpi mielessään. Hän päätyi kuitenkin lopulta olemaan sanomatta mitään, ja sen sijaan rojahti lattialle istumaan Killjoyn viereen. Tämä näytti toan eleestä ensin hieman tyrmistyneeltä, mutta se kaikkosi nopeasti, kun heidän molempien katseensa vajosivat Tawan asuntoon johtavaan parvekkeen oveen.

”Millainen olo sinulla on nyt?” Tawa kysyi.

”Manu lähetti minulle pullon jotain laitonta. Se turrutti aika tehokkaasti.”

”Olisiko se vaihtoehto jatkossakin?”

”Katso minua. Jalat eivät edes kanna.”

Tawa hymähti. ”Itsensä myrkyttäminen ei kieltämättä kuulosta kovin kestävältä ratkaisulta.”

”Kuulostat siltä, että puhut kokemuksesta.”

”Kai näit viinakaappini, kun kävelit sisään?”

Killjoy naurahti. Tawan oli vaikea estää itseään virnistämästä sille, että oli onnistunut saamaan sen reaktion Killjoysta ulos.

”Me keksimme jotain”, Tawa vakuutteli. Killjoyn murahduksesta päätellen tällä oli vaikeuksia uskoa adminin optimismiin.

”Maailma tuottaa kaikenlaisia ihmeitä”, Tawa perusteli. ”Apu löytyy jostakin.”

He tuijottivat taas hetken tyhjää. Sitten Killjoyn katse valui jalkoihinsa, joita hän yritti väkisin liikutella. Se onnistui vähän, mutta jopa makutan vahvojen nautintoaineiden läpi tuntui siltä, että hänen jäljellä olevat omat nivelensä hajoaisivat hetkenä minä hyvänsä.

”Minä luulin, että jaksaisin. Jokainen reissu, jonne olette minut lähettäneet, on pitänyt kipua poissa vähän. Tai… tuntuu, että se on helpompi hetkeksi unohtaa, kun keskittyy johonkin tärkeään.”

”Minä en voi lähettää sinua pois tuollaisessa kunnossa”, Tawa tuhahti.

”Tiedän”, Killjoy vastasi. ”Se vain tuntui tärkeältä sanoa.”

Tawa hymyili sille. Hänellä ei ollut vastausta Killjoyn ongelmaan, mutta hänen sydäntään lämmitti aina, kun Bio-Klaani oli palvellut tarkoitustaan. Sitä kehua kuuli harvoin Killjoyn kaltaisten suusta.

”Haluan, että menet Manulle huomenna. Autat häntä jossain hänen projektissaan ja lipität sitä juomaa siihen asti, että me keksimme Visokin kanssa jotain.”

Killjoy ei ollut varma, mitä sellaista adminit voisivat keksiä, mitä Klaanin lääkärit eivät olleet jo kokeilleet. Mutta silti hänessä oli jäljellä sen verran toivoa, että hän oli valmis tarttumaan oljenkorteen, kun hänelle sellaista ojennettiin. Joten hän nyökkäsi.

”Ja tästä eteenpäin käyt vaikka koputtamassa minun oveeni, jos olo muuttuu sietämättömäksi.”

Killjoy nyökkäsi uudestaan. Tawa näytti olevan siihen tyytyväinen. Hänenkin katseensa vilkaisi hetkellisesti punatähteen päin. Se todella leiskui kummallisen kirkkaana sinä yönä. Mieluummin kyllä sekin kuin sen vaihtoehto. Mieluummin punainen kuin ei yhtään mitään.

Jostain Tawan asunnolta kuului summerin ääni. Toa hätkähti pystyyn. Hän oli unohtanut, kuinka paljon kello jo oli.

”Xela lähti jo. Minun täytyy käydä päästämässä Visu sisään.”

Killjoy tuijotti Tawaa kulmat kurtussa. Hän ihmetteli hetken, miksi Tawa oli sanonut sen niin harmitellen. Sitten hän muisti, minkä lupauksen toa oli aikaisemmin tehnyt.

”Lupaan olla tässä, kun palaat.”

Tawa huokaisi. Kaipa hän luottaisi siihen sanaan.

”Sitä paitsi, emme ole niin korkealla, että tämä pudotus tappaisi minua”, Killjoy jatkoi pakottaen itsensä virnistämään.

”Sinun ei olisi tarvinnut täsmentää tuota, Tawa huokaisi, mutta virnisti takaisin ja lähti vauhdilla marssimaan admintornin asuntonsa ovelle. Killjoy tuijotteli hulmuavaa viittaa sen kadotessa näkyviltä. Hän olisi halunnut vääntää itsensä pystyyn Visokin saapumista varten, mutta hänellä ei ollut siihen yksinkertaisesti voimia. Joten hän jäi siihen. Oli oikeastaan oiva hetki sulkea hetkeksi silmänsä.

”Hän on upea”, kuului tuttu ääni hänen viereltään. Kun hän avasi silmänsä, seisoi kuusisiipinen hahmo hänen vierellään myös Tawan perään tuijotellen.

”Niin on”, Killjoy myönsi.

”Ymmärrän, miksi päätit jäädä tänne. Se oli hyvä päätös.”

Killjoy murahti hyväksyvästi. Hän tuijotti hetken tyttärensä kuvajaista, mutta hänen niskojaan oli alkanut kolottamaan jatkuva kurottelu, joten hän laski lopulta katseensa ja kiinnitti katseensa enkelin siipien hehkuun, joka tanssi Tawan parvekkeella kevyesti edestakaisin.

”Oletko huomannut, että sinulla on aina tapana ilmestyä, kun minulla on erityisen huono päivä?”

”Ihan niin kuin se olisi tarkoituksellista.”

”Ihan niin kuin.”

Oli kulunut vuosikymmeniä siitä, kun kangastus oli esiintynyt Killjoylle viimeksi. Aikaa tapaamisten välillä ehti aina kulua niin paljon, että hän onnistui aina perustelemaan enkelin itselleen omien aistiensa harhana.

”Oletko miettinyt, mitä kysyin sinulta viimeksi?”

”En ole varma, mitä tarkoitat.”

”Sitä, mistä sinä oikein tulet.”

Killjoy huokaisi. ”Ei ole ollut aikaa itsetutkiskelulle.”

”Eikö muka? Minusta näyttää siltä, että sinulla on paljonkin aikaa. Ettei vain olisi taas niin, että välttelet aihetta tarkoituksella.”

”Ei ole mitään välteltävää”, Killjoy tuhahti.

Parvekkeen kaidetta vasten nojannut tyttö suoristi selkänsä ja asteli Killjoyn eteen, ettei tämän tarvinnut voimistella nähdäkseen tämän.

”Noh, nyt on korkea aika aloittaa. On eräs, joka haluaa tavata sinut. Mutta en voi viedä sinua hänen luokseen ennen kuin olet valmis.”

Killjoy tuijotti tytäroletettuaan kummastuneena.
”Tiesitkös, että jos kummitus sanoo vievänsä sinut jonkun luokse, se kuulostaa uhkaukselta.”

”Olen tosissani!” enkeli kivahti. ”Sinun pitää vain jaksaa sinne asti. Lupoa minulle, että jaksat.”

Killjoy huokaisi. Hän olisi halunnut sanoa jotain nasevaa, mutta ympäri kääntynyt enkeli oli alkanut myhäilemään itsekseen käännyttyään Bio-Klaanin yössä hehkuvaa kaupunkia kohti.

”Tämä paikka on niin upea! Eivät vain adminit, vaan kaikki muutkin. Kaikilla täällä on unelmia. Ihan erilaista kuin Metru Nuilla.”

”Olen pahoillani, että et koskaan saanut nähdä tällaista itse.”

”Vielä on aikaa.”

Killjoy hymähti. Eikö Tawan ikuiselle optimismille altistuminen ollut jo tarpeeksi. Sitten hän ajatteli enkelin sanoja pikkuisen tarkemmin ja nosti katseensa hämmentyneenä.

”Hei, mitä sinä oikein…”

Mutta enkeli oli kadonnut yöhön jälkiäkään jättämättä. Killjoy oli tempusta niin hämmentynyt, että hänen oli pakko kammeta itsensä ylös lattialta katsoakseen ympärilleen. Mitään tavallisesta poikkeavaa ei kuitenkaan näkynyt. Taivaallekin oli ilmestynyt pari pilvenhattaraa. Punatähden valo himmeni vain aavistuksen. Mutta aavistus oli juuri ja juuri tarpeeksi pitääkseen Killjoyn parvekkeen kaiteen sillä puolella.

Hän muisti, kuinka oli nojaillut samalla tapaa kaiteeseen Odinalla sinä iltana, kun hän oli saanut kuulla tyttärensä kohtalosta. Ero siihen iltaan oli kuitenkin nyt muuallakin kuin säässä.

Tawan huoneesta kuului kolinaa ja nopeita askeleita. Visokki oli saapunut.

Hän ei ollut ajatustensa kanssa tällä kertaa yksin.

Tawastia, noin vuosi ennen myrskyn saapumista

Tawastia oli pakkautunut sinä iltana aivan kantokykynsä äärirajoille. Sen oli voinut arvata jo edellisen päivän katukuvasta. Bio-Klaanissa oli hyörinyt valtavat määrät uusia naamoja, jotka olivat täyttäneet hotellit ja majatalot. Kani Kal-ttia oli tultu katsomaan ympäri Välisaaria. Lipputiskillä kovaan ääneen mesoava joukko matoraneja kertoi saapuneensa Meksi-Korosta asti.

Keikka ei ollut alkamassa vielä ainakaan tuntiin, mutta sisälle oli pakkautunut jo valtavat määrät porukkaa. Paikallinen tiskijukka villitsi pientä mutta uskollista fanikuntaansa jo lavalla. Kaasunaamarikasvoinen androidi ei lavalla paljoa elehtinyt, mutta vilkkuvat valot ja jytisevä basso saivat yleisön kyllä jo liikkumaan.

Järjestyksenvalvojat lajittelivat saapuneita sitä mukaa, kun näiden lippu tarkastettiin. Matoranit ja erinäiset tontut eteen, pidemmät tyypit taakse. Tämä tarkoitti sitä, että baaritiskiin läheisyydessä norkoilevilla hujopeilla ei ollut vielä kiire poistua juomiensa äärestä. He päätyisivät yleisön takaosaan joka tapauksessa.

”Jos olisit eilen sanonut, että adminimme pitää noin paljon karzahnilaisesta neo-post-pre-atm-funkista, olisin varmaan ampunut sinua päähän”, Killjoy murahti.

Tämän katse oli naulattu kohti tanssilattiaa, jossa keltainen toa hyppi ja loikki muiden illan DJ:n musiikin hullannuttamien seassa. Tawan irtiotto oli Killjoylle uusi juttu lähinnä siksi, että hän vääntäytyi Tawastialle yleensä vain raskaamman musiikin tapahtumiin. Kenraalin kypärä lepäsi pienen pyöreän pöydän sivulla ja kolahti äänekkäästi, kun sen omistajan käsi osui siihen juomalasia tuntoaistinsa perusteella etsiessään.

”No vähän yllättävää tämä on minunkin mielestäni”, Makuta Nui myönsi, vain vaivoin riittävän kovaan ääneen, että Killjoy kuuli sen jytäkän yli. ”Mutta kyllähän tuota aivan mielellään katselee sivusta!”

Kirkas neste Killjoyn lasin sisällä hupeni noin kolmanneksella. Kenraali ähkäisi kuuluvasti ja paukautti lasin takaisin pöytään. Hän kiinnitti ensimmäistä kertaa koskaan huomiota DJ-hujopin ranteissa musiikin tahtiin välkkyviin valoihin. Se selitti, kuinka tämä pystyi pyörittämään koko digitaalista orkesteriaan liikkumatta senttiäkään.

”Olen melko varma, että näin Visokinkin tuolla jossain. Tai varma, oikeastaan. Hän olisi varmaan kertonut, jos Klaaniin olisi saapunut hänen lajitoverinsa.”

”Usko tai älä, Visun musiikkimaku menee aika päällekkäin meistä kummankin musiikkimaun kanssa”, Manu totesi ja veti kymmenennen pullollisen kristallisaarelaista viskiä naamaansa. Killjoylle oli täysi mysteeri, oliko alkoholilla makutaan mitään vaikutusta.

Lavalla androidin takana puuhasteltiin koko ajan jotain. Kaningaskunnan lipun väreihin sonnustautuneet teknikot kasasivat lavasteita illan pääesiintyjää varten. Seinälippu oli jo paikallaan. Kaksi vo-matorania kantoi paikalle jonkinlaista kannelta.

”Levykauppa-Nuilla oli taas vaikeuksia toimittaa albumia julkaisupäiväksi Kaya-Wahiin”, Killjoy käytännössä huusi DJ:n viimeisimmän kappaleen dropin osuessa täsmälleen hänen puheensa päälle. ”Onko se näiden uusin yhtä jytäkkä kuin ne niiden singlet?”

”Oli siellä myös muutama muu hyvä biisi, mutta kokonaisuus voisi olla eheämpi”, Manu vastasi. ”En tosin olisi yllättynyt, jos olisit sitä mieltä, että minun näkökulmastani levyn paskimmat biisit olisivat itse asiassa ne parhaat.”

”No ei olisi ensimmäinen kerta”, Killjoy karjui. Tawa ja Weapon Nate olivat aloittaneet mosh pitin lavan edustalla. Bodyguard liittyi siihen viiden harteillaan istuskelevan hyväntuulisen matoranin kanssa. Suurin osa pitin osanottajista kykeni juoksemaan tämän jalkojen välistä.

”Noh. Miten sillä projektillasi sujuu?” Killjoy jatkoi jo hieman vähemmän huutaen kappaleen sen salliessa. ”Oliko siitä krana-kalista jotain hyötyä?”

”Oli! Asensin palvelimen mökkiini, ja nyt saan yhteyden siihen Xen-satelliittiisi suunnilleen mistä tahansa kohtaa Välisaaria! Siinä kranassa on muuten rangea, tosi paljon kovempi juttu kuin tavallinen. Luulin, että ne kalit ovat vain vähän eri värisiä, mutta pitäisi varmaan tutkia vähän enemmän, että mikä niiden juttu on. Ja täytyy kyllä sanoa, että kunpa vain Musta Käsi olisi ollut olemassa jo vuosituhansia sitten! Olisin tarvinnut niitä krana-kaleja yhteen toiseen juttuun aika kauan sitten…”

”Älä kysy minulta. Ne oli aina tiederottien hommia”, Killjoy murisi ja kumosi lasillisensa kerralla tyhjäksi. ”Pitää ehkä alkaa tyhjentämään Mustan Käden varastoja vähän aktiivisemmin. Tuollakin reissulla oli jotain Voitto Korporaation tyyppejä nuuhkimassa helppoa saalista.”

”Missä niistä kävit? Joku paikka Xialla?”

”Juu, sektorin A-55:n kulmilla. Kuulin, että sillä oli uusi omistaja, ja päätin, että parempi ottaa omat talteen. Saipahan Telakkakin vaivanpalkaksi romua siitä, että Tongu rahtasi Klaaniin asti.”

Killjoy silmäili kohti baaritiskiä ja sinietikettistä muovista pulloa, joka istui hyllyllä baarinpitäjän takana. Makuta Nui oli sillä välin kaivanut jostain esiin jonkinlaisen kommunikaattorin, joka näytti varsin mekaaniselta ja tavanomaiselta, toisin kuin makutan suosima toismaallinen ja rehellisesti sanottuna varsin saatanallinen teknologia. Killjoy vilkaisi sivusilmällä, mitä makuta nyt näppäili ja pöyristyksekseen huomasi näytöllä olevan auki Viktornet-viestisovelluksen.

”Manu, mitä hel-”
”Odota, laitan yhden viestin.”

Killjoy ei nyt enää edes yrittänyt esittää, ettei olisi katsellut makutan viestittelyä, vaan nojautui näkemään paremmin. Tämä kirjoitti viestiä… DOKTOR VIKTOR VON NEBULALLE.

Kuulin, että kätyrisi yrittivät pölliä Mustan Käden kamoja Xialla, mutta vissiin pieleen meni! lol
Vituttaako?

”No niin”, Manu sanoi laittaen puhelimensa pois. ”Anteeksi, huonotapaista viestitellä, kun on parempaakin seuraa! Mistä me puhuimmekaan?”

”Sinulla… on sen kusivadin yhteystiedot?” Killjoy ähkäisi.

”Sinullako… ei ole?”

”Hän ampui minua kolme kuukautta sitten säteellä, joka kuulemma antaa syövän. En ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa, mutta implikaatio oli antagonistinen.”

”No aika töykeää kyllä, kieltämättä.”

Kenraali pudisteli päätään. Kohtaamiset Tohtorin kanssa eivät kuuluneet miellyttäviin vapaa-ajan kertomuksiin. Hän päätti paeta tilannetta raahautumalla takaisin baaritiskille. Tällä kertaa häntä tarjoili tavallisesti Bio-Klaanin respassa työskentelevä Hime, joka otti hänen tilauksensa vastaan täysin sanattomasti. Musiikin läpi oli turha huudella tarkkoja drinkkiohjeita. Killjoy vain osoitti valkoista pulloa tämän takana, ja Hime kaatoi hänelle täyden tuopillisen kirkasta nestettä. Hän jätti mutterit tiskille ja palatessaan pöytään huomasi, että Makuta Nuin vierellä lattianrajassa oli uusi seuralainen.

”Kas, toivoinkin, että olisit lähtenyt tuulettumaan”, Visokki tuumasi oletettavasti sekä Killjoyn että Makuta Nuin päässä. Tämän sanat kuuluivat selkeämmin kuin kenenkään muun hiljalleen täyttyvällä klubilla.

”Puolustuksekseni en ole täällä, koska sinä käskit, vaan koska olen sattunut kuuntelemaan illan artistia aikaisemminkin”, Killjoy puhkui. Visokki pyöräytti silmiään siihen malliin, että Killjoy ei kuitenkaan tohtinut jatkaa puolustuspuhettaan. Hän tiesi kyllä, miksi tälle oli niin tärkeää, että Killjoy oli siellä eikä yksin mökissään Kaya-Wahissa.

”Minullakin oli taas aikaa tulla seurailemaan! Kerrankos sitä vain eletään! Ehkä ikuisesti mutta vain kerran!” Manu puuskutti.

”No se on kiva”, Visokki sanoi, mutta kuulosti siltä, että ei itse asiassa ollut kiva. ”Minulle tämä on kohtalaisen uusi juttu, mutta Tawa käski. Ja silloin harvoin kun hänkin suostuu lähtemään toimistostaan, siitä kutsusta ei kieltäydytä.”

Mosh pitin jäänteissä tapahtuvasta ankarasta biletyksestä ei olisi voinut päätellä, että Tawa ei tehnyt tätä useamminkin.

”Sinun näkemisestäsi minä olen enemmän yllättynyt”, Killjoy sanoi lasiaan tiukasti puristaen. ”Näetkö sinä edes mitään sieltä lattianrajasta?”

”Katossa on pari parrua ihan vain verkkojani varten. Parhaat paikat koko pitäjässä.”

”Kuulostaa korruptiolta”, Manu naurahti.

”Kuulostaa… aika kätevältä, itse asiassa”, Killjoy myönsi ja kumosi taas puoli lasillista juomaa. Sen mukana katosi tämän sisuksiin myös ainakin kahdeksan eri lääketabletin lajitelma, jonka tämä oli kaivanut haarniskansa uumenista. Visokki tuijotteli tämän lasin täysin kirkasta sisältöä vähän kummissaan. Sen sisältö oli kumoutunut niin helposti, että sitä oli helppoa vain luulla vedeksi.

”Sinolia”, Killjoy vastasi, ennen kuin Visokki ehti kysyä mitään ”ääneen”.

”Sinä… juot sitä?”

”Ihan hyvää se on.”

”Se ei ole, mitä tarkoitin.”

”Olen itse asiassa aika vaikuttunut siitä, että Jögge tykkää denaturointiaineista!” Manu sanoi. ”Aika hardcorea. Mitähän sitä itse seuraavaksi. Voisi kokeilla vaikka absinttia!”

Makuta marssi baaritiskille jättäen Visokin ja Killjoyn kaksin.

”Vai että Kani Kal-ttia. Onko kenraali Killjoyn musiikkimaku laajenemassa vaiko sosiaalisten tilanteiden sietokyky parenemassa?”

Killjoyn ensireaktio oli kumota tuoppinsa vastaukseksi Visokin uteluihin. Hän kuitenkin lopulta totesi sen olevan liian töykeää.

”Jos olet seuraavaksi kutsumassa minua jonnekin kirjastoon lukupiiriin, niin voit lopettaa ennen kuin aloitatkaan.”

Visokki hymähti Killjoyn päässä, mutta ei mitenkään pahantahtoisesti. Kaksikon edellisestä keskustelusta oli taas vierähtänyt muutamia viikkoja. Pääasiassa siksi, että Killjoy ei ollut suostunut poistumaan Kaya-Wahista Xialla käydyn reissun jäljiltä.

”En yleensä suosittele alkoholia ratkaisuksi yhtään millekään, mutta jos se tarkoittaa, että näemme sinut tänään tanssilattialla, suosittelen juomaan vielä pari lisää.”

Killjoy naurahti ääneen. Lipsahdus, joka merkkasi sitä, että Sinol oli alkanut toimimaan.

”Oletko varma, että haluat nähdä sen? Vaikka toisaalta… niin kauan kuin Tawa on tuolla, kukaan ei varmaan kiinnittäisi paljoa huomiota.”

”Väitätkö muka, että sinusta ei saisi muutamaa harkittua liikettä irti?”

”Tapasin tanssia vähän hitaampia”, Killjoy muisteli. ”Meillä oli perheessä jo yksi bilehile, joka laitettiin menemään riehumista vaativiin tapahtumiin.”

”Olen palannut”, Makuta Nui julisti iskien pöytään valtavan oluttuopillisen absinttia. ”Mitäs tänne?”
Visokki kurkisteli Manun tuoppia hieman pöyristyneenä. Killjoylle makutan juomistavoissa ei ollut enää mitään yllättävää.

”Pohdimme tanssilattian kantokykyä”, Visokki myönsi. ”Ja siitä, mitä vaatisi saada Killjoy sinne.”

”Uijui, joo, ehdottomasti Jögge tanssimaan!” Manu innostui. ”Voin lähteä matkaan! Opin tässä muutama vuosisata sitten jotain ’muuveja’, joita paikalliset sanoivat ’diskotanssiksi’.”

”Tahdon sinne nyt vielä vähän vähemmän”, Killjoy tuumasi. Manun absintin haju sekoittui Sinolin suloisiin tuoksuihin.

Keskustelu Killjoysta tanssilattialla muuttui lopulta kolmesta osallistujasta yhden haluttomuuden vuoksi illan pääesiintyjän singlekappaleiden arviointiin. Manu oli ollut oikeassa siinä, että Visokin musiikkimaku oli heidän kanssaan yllättävän yhteensopiva, vaikka Killjoylle ei aivan selvinnytkään, missä tai milloin visorakin aktiivinen musiikkiharrastus oli oikein alkanut.

Aika keikan alkamiseen hupeni jutustelun ohessa. DJ:n musiikki oli hetkeksi tauonnut merkiksi yleisölle siitä, että pääaktiin ei ollut enää pitkälti. Väki alkoi kerääntymään lavan edustalle ja Visokkikin hyvästeli kaksikon ja lähti kiipeämään katonrajaan kohti omaa pientä pesäänsä. Manu ja Killjoykin kumosivat viimeisimmät juomansa ja löntyistivät Bodyn ja parin titaanin seuraksi näille osoitetulle alueelle.

Valot hämärtyivät. Kaningaskunnan kansallislaulusta tehty elektroninen versio rävähti soimaan. Kun kappale loppui, syttyi lavalle tasan yksi valo. Sen parrasvaloon astellut valtava jäniininainen kirkui mikkiinsä niin, että Tawastian rakenteet värähtelivät.

”BIO-KLAANI ONKO HYVÄ MEININKI!?”

Yleisö hurrasi. Jopa Killjoy intoutui taputtamaan. Sähkökannel räjäytti ensimmäiset nuotit kärsivällisesti odottaneelle yleisölleen. Loput lavan valoista räjähtivät päälle paljastaen orkesterillisen Kaningaskunnan rautaisimpia muusikkoja.

Seurasi puolitoista tuntia elektronista kauneutta, rumpujen rytmikästä säestystä sekä lavashow, jonka kaikki muistaisivat ikuisesti. Puolivälissä keikkaa Visokki oli alkanut roikottamaan itseään seitin varassa ja heilumaan siinä musiikin tahdissa. Manu oli käynyt kahdessa mosh pitissä ja luonut sen keskelle tulisen räiskyvän efektin, joka oli saanut jopa artisteilta välispiikeissä huomiota. Ja kuin toteen käyneenä profetiana Killjoy oli päätynyt tanssimaan musiikin tahdissa kolmen täysin tuntemattoman matoranin kanssa, jotka aksenttiensa perusteella eivät olleet mistään Bio-Klaanin läheisyydestä.

Hiestä märkä kolmikko löysi itsensä lopulta sen saman pöydän äärestä, mistä ilta oli alkanutkin. Visokille he etsivät tällä kertaa kuitenkin tuolin, että tämä näkisi keskustelukumppaninsa hieman paremmin. Puheensorina klubilla kävi yhä kovana, vaikka hätäisimmät olivatkin lähteneet jo jonottamaan narikkaan heti keikan jälkeen. Innokkaimmat Kani Kal-tin fanit olivat jääneet kärkkymään vielä lavan edustalle, jos he näkisivät vaikka vilaukselta vielä orkesterin jäseniä.

”Meidän laulaja taitaa olla tuossa”, Manu tuumasi.

”Niin on. Hitto vie, kuulostaa täsmälleen siltä kuin kuvittelen sen päässäni”, Killjoy myönsi viitaten Kani Kal-tin käsittämättömät keuhot omistaneeseen laulajaan.

”Mitä te oikein selvitätte?” Visokki ihmetteli.

”No siis meillä on yksi musiikkiproggis, ja nyt meillä on näemmä sitä varten pupuoptio!” Manu sanoi.

”Siis häh?”

”Niin että tarvitsemme laulajan yhteen, öh, ’musikaalirooliin’. Ja tuo Kani Kal-tin laulaja vain sopii tosi hyvin. Onkohan sillä kiireinen syksy… Tämä pitäisi äänittää silleen aika pian.”

”No niillä on kyllä maailmankiertue menossa”, Killjoy tuumasi. ”Mutta katso nyt siitä vekottimestasi käyttääkö se jotain viestimiä.”

Manu kaivoi esiin saman laitteen, jolla oli viestitellyt paronille aiemmin, ja katsoi ensitöikseen ilmoitukset. Paroni oli vastannut.

”Et katso sitä viestiä”, Killjoy varoitti.

”Ookoo, ookoo”, Manu tuhahti ja rupesi selaamaan profiileita laulajan varalle. ”Joo, täältä löytyy yhteystiedot ja kaikki. Aika jännä, tämä ’Vikter’ on kuitenkin tosi uusi keksintö. Moderneja pupuja.”

”No laita nyt ihmeessä sille viestiä”, Killjoy kannusti kurskistellen samalla kohti lavaa. Bändistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Yksi järjestysmatoraneista ojensi lavan ja eturivin kaiteiden väliin tippuneen plektran sitä innokkaasti odottavalle le-matoranille.

”Minäkin taidan tarvita jotain juotavaa”, Visokki huokaisi kaksikon kryptiselle keskustelulle ja lähti kipittämään ensimmäistä kertaa sille iltaa baaritiskiä kohti. Samalla, kun Manu näpytteli viestiä, Killjoy pohti, olisiko typerä idea ostaa merkkutiskiltä Pinkkiä Karvaa -pitkäsoitto, vaikka tiesikin, että sellainen oli tulossa hänelle postissakin.

Alkuillan DJ käveli jostain henkilökunnan alueelta ja heilautti Killjoylle kättään. Killjoy tervehti Peeloa ääneen ja seurasi hetken aikaa tämän poistumista. Androidi miltei käveli päin Tawaa, joka heilutteli kättään baaritiskillä vartoavalle Visokille merkiksi siitä, että oli poistumassa.

Keikanjälkeinen tunnelma oli sopivalla tavalla raukea. Sinolin kyllästämä Killjoy oli luultavasti hikoillut jo suurimman osan alkoholista pois haarniska päällä pompittuaan, mutta hänen mielessään oli yhä sopiva sumu, joka oli laskeutunut heti musiikin lakattua. Olo muistutti häntä enemmän kuin vähän Metru Nuin yöelämästä. Tai siitä vähästä, mitä siellä oli sodan aikana päässyt nauttimaan. Ei kai ollut ihme, että hänen tyttärensä oli hurahtanut elektroniseen musiikkiin samalla tavalla kuin hänkin.

”Hitto vie, kun Xen olisi nauttinyt tästä”, Killjoy ajatteli ääneen. Lause, jonka hän oli mielestään ajatellut hiljaa päässään, olikin paennut vahingossa hänen huuliltaan, eikä hän ollut sitä edes itse huomannut.

Manu vain murahti vastaukseksi näpytellessään viestinsä loppuun.
”No niin, lähetetty. Nyt toivotaan, että saadaan edes joku vastaus.”

Killjoy hymähti hyväksyvästi. Hän oli pysähtynyt tuijottelemaan lavaa purkavan matoranjoukon tekemisiä. Puoliksi pois kannettu rumpusetti kiehtoi häntä suuresti.

”Hetkonen”, Manu sanoi yhtäkkiä. ”’Xen olisi nauttinut tästä’? Oletko antanut satelliitillesi kyvyn nauttia musiikista?”

Killjoy kurtisti kulmiaan. Miten niin satelliitilleen? Mitä ihmettä Manu nyt taas höpötti? Kasvojaan hiestä hieraistuaan hänen ajatuksensa alkoivat selviämään. Vakoiliko Manu hänen ajatuksiaan vai…

”… sanoinko minä sen ääneen?”

”Sanoit tällä kertaa. Mutta olisin minä saattanut sen kuulla myös, jos olisit ajatellut sen liian kovaa.”

”Sinun pitää ehkä joskus opettaa minulle, että… miten ajatellaan… vähemmän kovaa”, Killjoy ärähti. Kenraalin ensireaktio oli kaapata kypärä takaisin päähänsä ja hautautua sen turviin. Pöytään jonkinlaista kulhoa hampaissaan kantava Visokki olisi kuitenkin tuominnut sen heti äänekkäästi. Jonkilaista kuplivaa juomaa siitä lipittävä visorak puhui kahden muun mielen sisällä, vaikka tämän kieli lipittikin samalla.

”Mikäs teidät noin vakavoitti?”

”Killjoyn satelliitti kuuntelee vissiin nykyään musiikkia”, Manu huomautti. Killjoy hautasi kasvot käsiinsä. Tämä ei ollut seuraa, jossa valehtelu olisi tuottanut paljoa tuloksia.

”Eh… ei se satelliitti”, hän sai lopulta sanotuksi. ”Vaan se, kenen mukaan se on nimetty.”

Visokki lopetti juomisen. Manu kurtisti kulmiaan. Killjoyn mielestä oli maailman huonoin hetki sille, että jopa klubin taustamusiikki oli hetken tauolla.

”No olisit heti sanonut”, Manu sanoi. ”Ei minulla ole mitään muuta kontekstia nimelle ’Xen’ kuin se satelliitti. Onko jokin suuri salaisuus, kuka tämä alkuperäinen Xen sitten on?”

Visokki vilkaisi Killjoyta sivusilmällään, mutta pysyi vaiti niin konkreettisesti kuin telepaattisestikin.

”Perheenjäsen”, Killjoy vastasi. Manun katse viesti kuitenkin tyytymättömyyttä tämän vastauksen tarkkuuteen, joten Killjoy nielaisi, keräsi kaiken tahdonvoimansa ja sanoi sen ääneen.

”Tytär.”

”Ai, okei”, Manu vastasi ja kohautti olkiaan. ”En tiennyt, että sinulla on, ööö, ’potenssia’ sellaiseen.”

Visokki kiskoi juomaa henkeensä sellaisella voimalla, että tämän oli pakko kääntyä hetkeksi pois pöydästä pärskimään. Killjoy oli samoin verroin pöyristynyt Manun reaktiosta. Hänen onnekseen hän ei ollut hakenut vielä lisää juotavaa.

”Minä… tai siis. En tarkoittanut sitä ihan niinkään.”

”Helvetti soikoon, Manu”, Visokki yski. Tukehtumisen reaktio oli niin voimakas, että visorak yski jopa ajatuksissaan.

”Mitä?” Manu kivahti. ”Mitä minä muka tein? Ihan itse vedit juomat omiin keuhkoihisi. En minä ole vastuussa sinun hengityselimistöstäsi! Joskin kieltämättä Relakilta kurja temppu tehdä se niin, että voit hengittää ja juoda yhtä aikaa. Jos minä olisin vastuussa, niin noin ei vois- eikun eipäs mitään sittenkään.”

Killjoyn olisi tehnyt mieli läimäistä Visokkia selkään juoman poistamiseksi tämän keuhkoista, mutta kal-haarniskan voimalla olisi ehkä vain murtanut ystävänsä selän. Varmistuttuaan että pysyvää vahinkoa ei ollut sattunut, hän joutui taas miettimään, kuinka purkaa kummallinen tilanne. Hänen mieltään kevensi hieman se, miten kevyesti Manu oli asian alun perin ottanut.

”Lähinnä kai mietin tässä, että hän olisi ollut kuin kotonaan tällaisessa paikassa.”

”Ai sellainen bilemimmi?” Manu sanoi. ”Kuulostaa hauskalta. Sinun pitää esitellä meidät joskus.”

Visokki pakotti itsensä rauhoittumaan, sillä hän tiesi jo, mitä Killjoy joutuisi sanomaan seuraavaksi.

”Hän… ei ole läsnä enää.”

Sen sanominen ääneen sattui vähemmän kuin Killjoy oli pelännyt. Sen sijaan se tuntui kiskovan viimeisetkin voimat pois hänen lihaksistaan. Hän olisi voinut hyvin vain valua maahan niine hyvineen ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi.

”Ikävä kuulla”, Manu sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Tämän sanat vaikuttivat aidoilta.

Killjoy olisi halunnut jättää asian siihen, mutta Visokin hiljainen murahtelu hänen pääkopassaan viesti toista. Tämä oli täsmälleen sellaista avoimmuutta, mitä Visokki tältä aina peräänkuulutti. Ja täsmälleen myös sellaista, mitä Killjoy itse inhosi enemmän kuin mitään muuta.

”Hän tunsi kaikki Metru Nuin tällaiset paikat läpikotaisin”, hän sanoi lopulta taipuen visorakin odottavan katseen edessä. ”Ja olisi tällaisen keikan jälkeen mankunut minua hankkimaan jokaisen levyn, mitä vain suinkin kaupoista löytyi. Xen oli hukannut kirjastokorttinsa niin nopeasti, että levyjen lainaamista ei voinut edes harkita.”

”Kuulostaa siltä, että teillä oli hänen kanssaan kädet täynnä”, Visokki löi pökköä pesään.

”Niinpä kai”, Killjoy myönsi. ”Äitinsä perässä hän enemmän juoksi, mutta oli meilläkin paljon hyviä hetkiä.”

”Oletan, että ’äiti’ on sitten Niz”, Manu sanoi.

”Niin”, Killjoy myönsi. Hän oli päätynyt naputtelemaan pöydälle keikan jälkeen taas aseteltua kypäräänsä sormenpäillään.

”Xen oli hänen ideansa muutenkin. Minulla ei olisi ollut osaamista sellaiseen taikuuteen. Vaikka tyttö kyllä muistutti lopulta enemmän minua kuin häntä. Tai siis… Xen oli nörtti vähän vähemmän nololla tavalla.”

Visokki tyrskähti. Kulho hänen edessään oli melkein tyhjä. Hajun perusteella se oli jonkinlaista siideriä.

”Häh, väität, että Niz oli jotenkin nolo nörtti?” Manu hymähti. ”Vaikka kieltämättä, kun nyt sanot… tuurasin itse asiassa pari kertaa yhtä luennoitsijaa kurssilla, jota Niz kävi aikoinaan Oms-Eebensissä, ja kyllähän hän vähän pisti silmään, vaikka en silloin toki tiennyt, että hän olisi tulevaisuudessa millään tavalla relevantti. Mutta en kyllä olisi tuurannut, jos ei olisi kiristetty! Kyllä on Metru Nuin akateeminen maailma mennyt ihan retuperälle! Minun tutkimusalani oli paramykologia, mutta jouduin kerran luennoimaan kokonaisen kurssin jotain hiton astrologiaa, kun sen kurssin vakio-opettaja veti itsensä sairaalakuntoon ensimmäistä luentoa edeltävänä päivänä. Sairasta touhua!”

Killjoy tuijotti Manua syvälle silmiin. Visokki tuijotti tyhjentynyttä kulhoaan. Häntä oli alkanut kaduttamaan, että hänelle oli tullut jano niin myöhäisessä vaiheessa iltaa.

”Niin kai”, Killjoy yritti parhaansa mukaan jatkaa keskustelua luontevasti. ”Minä en tietäisi. Kävin vain sotilasakatemian.”

”Kouluja käymättömäksi mieheksi olet kyllä varsin terävä”, Manu sanoi. ”Tai ehkäpä juuri siitä syystä?”

Killjoy hymähti kiitokseksi. Sekin oli enemmän kuin hän normaalisti olisi reagoinut sellaisessa tilanteessa. Kolmikko hiljeni hetkeksi kuuntelemaan taustalla alkanutta kappaletta. Sen äänenvoimakkuus ei ollut enää erityisen suuri kielien siitä, että ilta alkoi olla klubin osalta hiljenemään päin.

”No niin”, Visokki sanoi. ”Ehkä minäkin voisin tästä lähteä tältä illalta. Huomenna olisi jopa pari adminillista velvollisuutta täytettävänä, vaikka Tawa yrittääkin parhaansa mukaan kahmia niistä jokaisen itselleen.”

”No, hyvät illanjatkot”, Killjoy sanoi.
”Kiva, kun roikuit mukana”, Manu naurahti.

Visokki huokaisi ja hypähti tuoliltaan lattialle. Kun hämähäkinjalkojen napina lattiaa vasten oli etääntynyt niin kauas, että se peittyi musiikin alle, Manu venytteli hieman selkäänsä, josta kuului sellainen rusahdus, että millä tahansa kuolevaisiksi laskettavilla lajeilla Killjoy olisi olettanut sen tarkoittavan selkärangan murtumista.

”Johan tässä seisoskelussa alkaa paikat puutua”, Manu totesi. Kun baarimikko oli kumartuneena ottamaan jotain tiskin alta, Manu heilautti sormeaan ilmassa, jolloin vielä yksi pullo sinolia lähti viekkaasti leijailemaan hyllyltä kaksikoksi muuttuneen kolmikon pöytää kohti. Telekinesian voimin leijaileva pullo laskeutui pöydälle varovaisesti, mistä Manu sitten kaatoi kummallekin heistä lasin täyteen.

”No niin, katsotaan, mikä juttu tässä oikein on”, Manu sanoi ja otti hörpyn lasistaan. Hänen ilmeensä happamoitui huomattavasti. ”Sinä siis oikeasti juot tätä litkua… Olen aika varma, että täällä tarjoillaan sitä ihan vain sinua varten. En ole koskaan nähnyt kenenkään muun ostavan tätä.”
”Ei se minusta huonoa ole. Kyllä juomassa saa vähän alkoholi maistua”, Killjoy puolusteli juomavalintaansa, mutta hörppäsi lasistaan kiitollisena.

Hetken he seisoivat jälleen hiljaa kuunnellen vain DJ:n viimeisiä settejä. Sitten Manu puhui.

”Minullakin on… tytär. Tai ehkä poika. Niillä ei ehkä ole mitenkään kovin selvää sukupuolta. Ehkä hän on tätä nykyä aika maskuliininen.”

Oli Killjoyn vuoro lähteä vetämään juomaa väärään kurkkuun. Toisin kuin Visokki, hän onnistui kuitenkin estämään sen viime hetkellä.

”Elä narraa.”

”Teknisesti ottaen kaikki otukset, mitä olen aikain saatossa luonut, voisin laskea lapsikseni, mutta ei jotenkin tunnu mielekkäältä puhua vaikkapa poroista lapsinani. Mutta niin… tähän on tosiaan poikkeuksia.”

Makuta vilkuili kiivaasti ympärilleen varmistaakseen, ettei kuuloetäisyydellä ollut ketään. Sitten hän päätti, ettei häntä kiinnostanut varoa sanomisiaan ja napsautti sormiaan. Killjoy katsoi, kuinka heidän ympärilleen levisi jonkinlainen kupla, joka sulki heidät sisäänsä. Musiikki vaimeni lähes kokonaan.

”Oletan, että salaisuudet ovat sinulla turvassa”, Manu sanoi. ”Paitsi, jos Visokki rupeaa niitä väkisin tonkimaan; sellaisesta en pitäisi sinua vastuussa.”

”Visokki on vannonut, ettei koskaan tekisi niin kysymättä lupaa”, Killjoy vakuutti. ”Ja minun sisälläni on jo sen verran salaisuuksia, että muutama lisää ei paljoa paina.”

”Olet varmaan Kaya-Wahin asukkaana tietoinen tämän saaren alkavasta… torakkainfestaatiosta?”

Killjoyn kulmat kohosivat. Olihan hän. Ja niin oli Klaanin ylläpitokin. Killjoyn viime aikoina tihentyneille Mustan Käden varastojen tyhjennysreissuille oli ollut enemmän kuin vain pari logistista syytä.

”Olen nähnytkin niitä muutamaan otteeseen”, Killjoy sanoi.

”Nazorakit ovat… muisto ajoilta, jolloin työskentelin erään toisen makutan kanssa”, Manu sanoi varovasti. ”Myönnän, että se oli eräänlaisen maailmanvalloitusarmeijan rakentamisyritys. Se vaikutti epäonnistuneelta, mutta vuosia sen jälkeen, kun lähdin projektista, ne onnistuivat lisääntymään. Ja vuosisatojen edetessä ne ovat muodostaneet oman imperiuminsa.”

Hän huokaisi syvään.
”Mutta ne ovat, kaikesta huolimatta, puoliksi minun luomuksiani. Ja siksi en voi olla tuntematta itseäni hitusen vastuulliseksi, jos ne päättävät aloittaa täällä täysimittaisen invaasion.”

Killjoy oli ollut aikeissa ensiksi onnitella Manua lastensa spontaanista määrän kasvusta, mutta makutan kertomuksen loppu ajoi hänet pois siltä polulta. Ei hän erityisen järkyttynyt paljastuksesta ollut. Suurin osa asioista tuli jostain, ja se vähä, mitä Killjoy nazorakeista tiesi, oli aina viitannut siihen, että saaren pohjoisosassa vaikuttavat pesänrakentajat eivät välttämättä olisi aivan tavanomaisia. Makutan tai kahdenkin läsnäolo teki mysteeriin huomattavan määrän sisäistä logiikaa. Killjoyn mieltä painoi aivan toisenlainen kysymys. Sellainen, joka ei liittynyt lainkaan niiden alkuperään.

”Mietitkö koskaan, että jos olisit jäänyt… olisivatko asiat menneet toisin? Paremmin?”

Manu vaikutti hieman yllättyneeltä kysymyksestä.
”En voi sanoa, ettenkö olisi asiaa joskus ajatellut. Syyni lähteä ei sinänsä liittynyt nazorakeihin itseensä vaan pikemminkin… paremman sanan puutteessa politiikkaan. Olen kyllä yrittänyt jälkeenpäin olla hieman yhteydessä… ’Ensimmäiseen’. Mutta hän ei ole ollut kovinkaan vastaanottavainen. He eivät tosiaan itse tiedä meitä luojikseen, mutta tätä nykyä vaikuttaa siltä, että imperiumin johtoporras on myös mytologisoinut heidän koko alkuperänsä. En tiedä, miten he tekevät sen, mutta jotenkin tavallinen kansa on saatu uskomaan, että he ovat kanistereiden tänne tuomia. Ehkä olisin voinut ohjata heitä paremmalle polulle, jos olisin ollut mukana ’Ensimmäisen’ elämässä alusta alkaen. Mutta heidät oli aina tarkoitettu valloitukseen. Se on heidän tarkoituksensa, ja sitä he tuntuvat myös toteuttavan. Joten kaipa se… teknisesti ottaen on silloin onnistuminen?”

Killjoyn katse harhaili välillä Manussa, välillä tämän takana tapahtuvassa hitaassa väenpaljouden poistumisessa. Plektran saaneella matoralaisella oli niin leveä hymy huulillaan, että se tarttui tämän ystäviinkin. Elämäniloinen joukkio oli jäänyt merkkupöydän lähelle pohtimaan vastuuttomien ostoksien tekemistä. Kenelläkään niistä ei näyttänyt olevan hajuakaan Manun kuplan läsnäolosta.

”Ironista tietyllä tapaa. Me… tai noh, minä tahdoin Xenistä aina jotain sellaista, jolla olisi mahdollisimman vähän tekemistä sodan kanssa. En tiedä, oliko Niz sitten eri mieltä.”

Killjoy kittasi lasinsa tyhjäksi. Hän oli kyllä tietoinen siitä, että jos hänen makuaistinsa ei olisi palanut pois sulassa metallissa, se saattaisi hänenkin mielestään maistua vastenmieliseltä.

”Paljonpa sekin tahtotila hyödytti.”

”Siinä, että sotakone rakentaa itselleen rauhanajan lapsen, on kyllä tiettyä runollisuutta”, Manu pohti.

Killjoy naurahti. Hänen katseensa viipyili pitkän tovin hänen kypäränsä kiiltävässä pinnassa.

”Kynäniekaksi minusta ei ollut, joten tytär tuntui parhaalta idealta jättää maailmaan jotain, joka ei räjäyttäisi jotakuta tuusan nuuskaksi.”

”Kohtuullista. Joskin kirjoittaminenkin on laji, jossa tulee paremmaksi tekemällä. Jos jatkat harjoittelua, ehkä et jossain vaiheessa enää vihaa tekstiäsi. Siitä voi tulla ihan mukavaakin!”

Killjoy koki parhaakseen olla mainitsematta kirjaa, jonka parissa hän oli vuoden päivät työskennellyt. Se oli myös todellisuudessa aika kaukana sellaisesta sielua täyttävästä taiteellisesta ilmaisusta, mitä sen olisi ehkä kuulunut olla.

”Voi olla, että jätän taiteilun vähän motivoituneemmille.”

”No ihan hyvin sinä ainakin laulat, että jos ei löydetä ketään siihen toiseen rooliin, niin voit itse täyttää sen pestin.”

Killjoy naurahti. ”No sille voin nostaa yhden.”

Manu nosti omankin lasinsa ja kilkautti sen Kilkan omaan. Molemmat hörppäsivät, mutta Manu sitä ennen kytki makuaistinsa pois päältä.

Muutama kuukausi ennen myrskyä, jossain Ath-Koron ja Bio-Klaanin välisellä merellä

Veneen keulassa takana pärisevän moottorin pärinä ei häirinnyt keskittymistä kovinkaan pahasti. Tasaisesti kohti Bio-Klaanin rantavesiä liikkuvan veneen kärjessä istuva Killjoy ei sinällään keskittymisrauhaa kaivannut, mutta ajatuksiinsa hän oli siitä huolimatta uppoutunut. Vahtivuoro oli jäänyt luontaisesti hänelle sen jälkeen, mitä Domekille oli tapahtunut. Kypäränsä tutkat päälle laittanut kralhi huomaisi ensimmäisenä, jos heidän kimppuunsa hyökännyt peltipurkki päättäisi palata.

Tähtien tuikkeen alla oli kuitenkin pääasiassa hiljaista. Suurin osa seurueesta oli siirtynyt veneen perälle pitämään silmällä yhä tokenevaa Domekia. Veneen keikahteluista päätellen joku oli kuitenkin irtautunut seurueesta Killjoyn vartiopistettä lähestyen.

”Näkyykö mitään?” Guardianin ääni kuiskasi.

Killjoyn olisi tehnyt mieli pitää katseensa taivaassa, mutta päätyi vilkaisemaan vaistomaisesti skakdia, joka seisoskeli nyt hänen vierellään.

”Ei niin mitään. Ja niin on hyvä. Creedy kävi hereillä vähän aikaa sitten ja oli sitä mieltä, että tutkissakaan ei näy mitään. Hyvällä tuurilla loppumatka tapahtuu ilman satunnaisia kohtaamisia.”

Guardian hymähti. Viime merimatkasta oli jo hetki, mutta Välisaarten merten levottomuutta ei voinut liioitella tarpeeksi. Toki kauppareissulla Rumisgoneen sai syyttää vain itseään, jos ei varautunut merirosvoihin vähintään lahjuksella tai isommalla pyssyllä, mutta matka Klaanista Ath-Koroon oli ollut poikkeuksellisen rauhallinen.

”Olen valvonut miettien, mikä se oli”, Guardian sanoi. ”Aiempi lausuntoni pitää siitä, että se ei liittynyt kohtaamaamme nazorakiin rannalla, mutta… outo ja huolestuttava sattuma joka tapauksessa. Mekaaninen hyökkääjä tämän seurueen perässä.”

Killjoy oli Guardianin kanssa ehdottomasti samaa mieltä. Nazorakeille hyökkääjä oli tuskin kuulunut. Vilahdus hopeista ja mekaaninen luonne toivat kyllä hänen mieleensä jotain aivan muuta. Sellaisten kummitusten uudelleennousu oli kuitenkin niin epärealistista, ettei hän halunnut edes leikkiä ajatuksella. Vaikka samaan tapaan hän oli luullut historian haudanneen Puhdistajankin…

”Ei ollut päivän ensimmäinen odottamaton kohtaaminen”, Killjoy lopulta myönsi ja käänsi samalla katseensa takaisin taivaalle. ”En nauti siitä, kuinka paljon ulkopuolisten huomiota tämä reissu on jo saanut osakseen.”

Guardian vilkuili paatillista nukkuvia ja nuokkuvia klaanilaisia, ja sitten katsoi pistävästi Killjoytä.

”Sanopa muuta. Minä luulin, että tässä paatissa piti tulla mukana lähinnä kuljettaja, ja joku sämpylä ehkä välipalaksi. Mitä sinä teit Ath-Korossa?”

Killjoyn hiljainen hetki oli pistävä ja ilmiselvä. Huolimatta hänen tehtävänsä ilmiselvästä luonteesta, nyt kun se piti sanoa ääneen, sanat tuntuivat vaikeilta.

”Muistatko kaksi viikkoa sitten, kun toivoit minun lisäävän ylilentoja vuoren tietämillä?”

”Siitä on kaksi viikkoa. Äärimmäisen elävästi.”

”Ja kun toivoit, että tihennän radiolinjojen rutiinitarkastuksia?”

”Sekin oli kaksi viikkoa sitten.”

”Niin oli. Ja tein täsmälleen niin.”

Sitten Killjoy hiljeni taas. Tällä kertaa hänen katseensa ei kuitenkaan irtautunut tähtitaivaasta, vaan päin vastoin, tuntui suorastaan jumiutuneen siihen.

”Minusta tuntuu, että tällä kertaa ne tulevat oikeasti.”

Guardian puri hammasta. Joskus totuudet kirpaisivat, vaikka niihin oli osannut varautua jo viikkoja. Tämä ei ollut se hetki, jolloin hän olisi halunnut kuulla tämän — tai oikea henkilö — mutta vaikea oli keksiä hyvää hetkeä kuulla nämä sanat. Tai oikeaa henkilöä.

”Olenko ensimmäinen, joka kuulee tämän?”

”Ensimmäinen minun suustani. Joskin olen melko varma, että Suga aavistelee jotain”, Killjoy sanoi.

”Sitten tästä täytynee pitää tiedotustilaisuus niin pian kuin mahdollista”, skakdi sanoi kalseasti. ”En olisi aivan halunnut uskoa, että ne oikeasti tekevät tämän. Mutta tuo turbotorakka ei tainnut olla rannalla vahingossa.”

”Etkö maistanut raudan makua ilmassa?” Killjoy kysyi hieman töksäyttäen.

”Mitä?”

”Sananlasku, jota vanha kenraalini tykkäsi viljellä. Hänellä oli ilmiömäinen kyky ennustaa vihollisen suurhyökkäykset.”

Kypäränsä takana Killjoy irvisti. Hän olisi halunnut muistella vanhaa esimiestään ripauksella nostalgiaa, mutta päätyikin vain repimään itsessään auki haavoja, jotka eivät ehkä todellisuudessa olleetkaan koskaan parantuneet.

”Häntä huvittaisi suunnattomasti, että lainaan häntä nyt sinulle. Vaikkakin… ilmassa on ollut aika paljon enemmän kuin vain raudan makua. Siksi tahdoin, että sinä saat kuulla ensimmäisenä.”

”Koska?” Gee tivasi.

”Koska sinä tiedät, mitä sota tarkoittaa… ja ihan rehellisesti pelkään Tawan reaktiota vielä enemmän.”

Aikakauden loppumista ei huomannut ennen kuin se oli jo kauan sitten kuopattu. Gee ei voinut olla miettimättä, oliko hänen lyhyt rauhansa sotien välissä jo päättynyt sillä hetkellä, kun ensimmäiset huhut nazorak-laivoista olivat kantautuneet Klaaniin.

”Niin kai sitten, tiedän kai. Minun kenraalini tapasi sanoa lähinnä, että sota on typerysten hommaa. Enkä ole karkeasti sanottuna eri mieltä.”

”Kuulostaa kenraalilta, jolla ei ollut kotia puolustettavana.”

”Suurimmalla osalla meistä ei sen sodan jälkeen ollut”, Guardian tuhahti. Hän vilkaisi olkansa yli. Sanan ”sota” hän sanoi vaieten lähes tahtomattaan. Muu osa veneseurueesta oli joko käymässä torkuille, tai ohjasi paattia, tai vilkuili levottomasti laitojen yli.

”Niitä taitaa olla melko lailla enemmän kuin zyglakeja?”

”Viimeisin vilkaisu niille teille, joita ne ovat rakentaneet… aseissa jo useampi tuhat. Enkä usko haistaneeni niistä kuin etuvartion. Ne ovat kasanneet ilmatorjuntaa vuoren juurelle sen verran, että alkoi tuntua henkilökohtaiselta”, Killjoy huokaisi.

”Mitä ne oikein haluavat”, Guardian sanoi turhautuneesti. ”Havupuuta tonnikaupalla? Turvetta? Poronnahkoja? Elintilaa saarella kyllä olisi… mutta en tiedä kelpaako tuollaisille saaren jakaminen.”

”En väitä osaavani niin paljoa zankrzoraa, että osaisin kuvitella radiokeskustelujen perusteella mitään”, Killjoy mietti. Hän sai katseensa viimein irti tätä ilkkuvasta punaisesta loisteesta. Tämän kypärä kääntyi viimein rehellisesti kohti Guardiania, jonka ryhti oli silminnähden valunut keskustelun aikana.

”Mutta edellinen kerta, kun olen nähnyt tämän tasoista joukkojen liikehdintää, molemmat osapuolet olivat valmiita pyyhkimään toisensa lopullisesti maailmankartalta.”

Guardian huokaisi.
”No. Me emme ole valmiita siihen. Mikä näyttäytyy ainakin minulle pikku ongelmana.”

”Ymmärtänet siis, miksi pelkään Tawan reaktiota kaikkein eniten.”

”Hän ei ole sodan luomus”, Guardian sanoi. ”Toisin kuin minä, Ämkoo tai Visokki. Ja siksi hän on siinä asemassa, missä on. Koska hän vielä osaa unelmoida.”

”Hänellä on aika paljon unelmoitavaa siinä tapauksessa”, Killjoy naurahti. Ja tosiaankin naurahti yllättäen reaktiolla hieman itsensäkin. ”Mutta en ole myöskään eri mieltä.”

Killjoy ja Guardian pysähtyivät molemmat kuuntelemaan aaltoja ja veneen moottorin pulputusta. Ajatukset, joita ilmoille heitettiin olivat liian painavia otettavaksi sisään välittömästi.

”Jos se oli siinä”, Ämkoo sanoi, ”niin minulla olisi pari ehdotusta.”

”Mitä perkelettä?” Gee huudahti.

”Miten saatanan pitkään sinä olet ollut siinä?” Killjoy oli tukehtua omaan sylkeensä.

Hupustaan puhuva vihreä ja musta miekkapiru nojaili veneen laitaan Ääri sylissään. Pari punertavia kekäleitä hehkui soturin hupun syvyyksistä.

”No, minun piti puhua tästä sinulle muutenkin”, Gee sanoi laskien äänenvoimakkuutta. ”Mitä ajatuksia sinulla oli?”

”Kun rantaudumme, otan veneen ja lähden Veljeskunnan saarelle etsimään käsiini 10 Leiterin parasta miestä. Yön turvin laskeudumme linnuilla pohjoisrannikolle, etsimme vihollisen pääesikunnan ja leikkaamme käärmeeltä pään ennen kuin se ehtii munia. Teemme johtajiston sisäelimistä taideteoksen varoituksena siitä, että saaren vanhat demonit eivät katso tulokkaita hyvällä.”

Guardian katsoi kanssa-adminiaan tyrmistyneenä.

”Ihana ajatus. Kuinka pitkään sinä olit passissa tuolla saarella yksin, ja pitäisikö sinun puhua siitä jonkun kanssa?”

”Voit olla eri mieltä siitä, että se on miellyttävää, mutta et voi kieltää, että se voisi toimia.”

”Säästetäänkö tämä admin-kokoukseen, niin saat nähdä Tawan ilmeen kun ehdotat tuota?”

”No”, Ämkoo sanoi hiljaa. ”Olen muutenkin vain ulkoasuvastaava.”
Yön soturi alkoi lipua takaisin veneen takaosaan.

”Sinä et voi aina vedota tuohon!” Guardian huusi perään ja nojautui taas veneen kärkeen.

Killjoyn siristelevät silmät pystyi havaitsemaan tämän kypäränkin läpi, sillä sen sisältä kajastava vihreä valo himmeni aavistuksen verran. Hänen katseensa oli yhä veneen perälle, jonne Ämkoo oli juuri sulautunut viittansa ansiosta. Oli mahdotonta sanoa, kuinka tosissaan miekkapiru oli suunnitelmastaan, mutta Killjoy koki silti tarpeelliseksi tehdä yhden täsmennyksen omasta valmiudestaan.

”Minulla on neljä ydinkärkeä mökkini alla.”

Guardian kurtisti kulmiaan.
”Jos halusit varmistaa, että en tule sinne, riittäisi kertoa milloin olet siellä itse.”

Killjoy onnistui tällä kertaa estämään itseään nauramasta ääneen. Koko kropan kattava muljahdus, jonka hän maksoi siitä hinnaksi, kuitenkin varmasti välittyi skakdillekin asti.

”Siitä pitikin vielä mainita… tiedän, että ajoitus on erinomaisen huono, mutta en voi luvata olevani palveluksessa… aivan yhtä vakituisesti kuin tähän saakka.”

Guardianin läpitunkeva katse oli tarpeeksi viestimään, että Killjoyn oli parasta tarkentaa lausuntoaan välittömästi.

”Tosin en tiedä haittaako sinua, jos lähden Puhdistajan ja hänen saaliinsa perään.”

Guardianin oli myönnettävä edes itselleen, että Killjoyn ehdotus oli pelkästään järkevä. ”Tietäen että teillä on ilmeisesti yhteistä historiaa olisin seuraavaksi suorastaan käskenyt sinua siihen. Hän… oli täällä varastamassa niitä siruja? Tiedätkö sinä, miksi?”

Killjoy pudisti päätään.
”Normaalisti spekuloisin, että Varjotun asialla, mutta… en ole oikeasti varma.”

Guardian nyökkäsi hiljaa. Varjottu se tästä vielä puuttuisikin. Hän oli harkinnut mahdollisuutta, että siruista ensimmäisen Klaanin rannalle tuonut ryövärijoukkio olisi saattanut olla metsästäjälähtöinen. Ei mikään viitannut siihen, että rannan raadot olisivat olleet Pimeyden metsästäjiä… mutta eipä suurin osa niistä kulkenut Odinan liput liehuen.

”No, ehkä on sitten paikallaan, että sinä paneudut siihen asiaan.”

Seuraava kysymys otti aikansa tulla ulos, mutta Guardian ei voinut olla kysymättä sitä. Hän teki sen ilman minkäänlaista tunnetta missään sanomassaan sanassa, katse tiukasti horisontissa.

”Onko hän se, jonka jäljet johtivat sinut minun luokseni?”

”On”, Killjoy vastasi. Hän ei kokenut tarpeelliseksi lisätä yksityiskohtia.

”Toivottavasti se jahti sujuu sitten paremmin.”

Killjoy mulkaisi Guardiania kohti, mutta käänsi kuitenkin nopeasti katseensa takaisin aallokkoon. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa vaikka mitä. Tilittää useampaa kuin vain yhtä asiaa. Mutta siinä epävarmuuden tunteen ja hänen makuunsa liian lähellä liplattavan aallokon ympäröimänä hän löysi kuitenkin jostain sisimmästään kyvyn vastata lyhyesti.

”Pidän siitä huolen.”

Matka jatkui huomattavasti hiljaisemmissa merkeissä. Matkaa Bio-Klaaniin ei ollut enää kauheasti. Heidän olisi määrä saapua kotiin aamun koittaessa.

Kuusi kirkasta siipeä katseli veneseuruetta hetken aikaa luodolta, kun kaikkien katse vältti sen hetkeksi. Matkaa ei ollut jäljellä enää pitkälti…

Kaya-Wahi, pari viikkoa myöhemmin

Tietokone oli pölyinen. Jopa pölyisempi, mitä Killjoyn liiterissä säilytettävä tavara yleensä oli. Toisin kuin laitetta ympäröivä krääsä, joka oli lähinnä puupölyn peittämää, oli tietokoneen päällä sellainen pinttynyt matta, jollaista ei saatu muuta kuin vuosikymmenien laiminlyönnillä.

Asennusprosessi oli kuitenkin laitteen iästä johtuen yksinkertainen. Virtajohdon lisäksi tarvitsi ainoastaan liittää yksi johto olohuoneen nurkassa olevaan valkoiseen laatikkoon, joka taas oli yhteydessä Kaya-Wahin taivaankannessa pyörivään satelliittiverkkoon.

Musta käsi pyyhkäisi pölyä koneen näytöltä juuri ajoissa, että sinisenä hohtava Kelbuuno-Malciremin logo ehti välähtää näkyvillä. Vähän ajan päästä laite oli jo työpöytätilassa. Killjoy hymähteli vanhan raudan luotettavuudelle. Virne pyyhkiytyi nopeasti, kun hänen piti navigoida kommunikaatioikkunaan pelkän näppäimistön avulla. Vaivalloisen prosessin lopuksi Killjoy kuitenkin onnistui navigoimaan aivan yhteystietoluettelon pohjalle. Aakkosjärjestyksessä kulkevan listan yläreunassa oli kiusallisen pienestä määrästä pikseleitä koostuva kuva Ruru-kasvoisesta veden toasta, jolle käyttäjätili oli joskus kauan kauan sitten kuulunut.

Etsimänsä yhteystiedon auki painettuaan hän tuijotti tyhjää ikkunaa hetken. Ajatus oli alkanut tuntumaan äkkiä aivan idioottimaiselta. Killjoy ei yhtäkkiä uskonut enää laisinkaan, että linja – tai edes koko sovellus – olisi enää käytössä. Ja vaikka olisikin, niin mitä sitten? Mitä sen jälkeen?

Ne muutama sekunti epäilystä olivat kuitenkin tarpeeksi puskemaan hänet rajan yli. Killjoylla oli aina ollut sellainen ongelma. Heti, kun jokin haiskahti kelvottoman huonolta idealta, hänen oli pakko rynniä täysillä sitä päin.

>Vieläkö tämä linja on hengissä?

Pienellä näppäimistöllä kirjoittaminen ei ollut yhtään niin kätevää kuin hän olisi toivonut. Enteriä painettuaan hän jäi ensiksi vain tuijottamaan ruutua. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ei tietenkään. Ihan kaiken varalta hän kuitenkin tuijotti tovin lisää. Ja sitten vielä yhden tovin.

Sitten hän nousi keittämään kahvia. Sen kanssa olisi kelvannut syödä vaikka pari donitsiakin, mutta Mustalumi oli pitänyt huolen siitä, että hänen arkeensa ei suotu pieniä iloja.

Sitten hän palasi päätteen ääreen. Hän ehti juoda kuppinsa tyhjäksi ennätysajassa. Oli pakko nousta keittämään toinen. Tällä kertaa hän jätti vettä varulta kolmattakin varten.

Siinä vaiheessa iltaa hän oli jo niin tottunut siihen, että päätteen ruudulla ei liikkunut mikään, että häneltä kesti hetki huomata, että hänen vieatinsä alle oli ilmestynyt jotain.

>Kyllä. Ymmärtääkseni… ainakin virallisesti… sinä et enää ole.

Killjoy veti syvään henkeä. Hän ei olettanut pääsevänsä tähän pisteeseen. Hän ei myöskään ollut erityisen hyvä tällaisessa kommunikaation muodossa. Tilin aikaisempi omistaja oli joutunut todentamaan sitä vastaanottamalla Killjoylta lähinnä hymiöitä, ja ne eivät nyt tuntuneet sopivalta.

>Kyhrex oli eri mieltä. Valitettavasti toa Niz taitaa olla yhtä todellinen kuin tämä linjakin.

Killjoy katui hetken käyttäneensä sanaa ”valitettavasti”, mutta oli ehtinyt lähettää viestin, ennen kuin ajatus oli ilmestynyt hänen päähänsä.
Vastaanottaja joko kirjoitti viestiä tai piti mykkäkoulua. Tällä laitteistolla oli mahdoton sanoa, sillä minkäänlaista vastetta se ei antanut. Killjoy ei kuitenkaan pystynyt laskemaan katsettaan näytöstä.

Lopulta hänet palkittiin.

>Valitettavasti. Keksin muutaman vaihtoehdon sille, kuka voisi olla tarpeeksi häikäilemätön käyttämään Nizin kasvoja näin hyväkseen, mutta en ole satavarma mistään niistä. Haluaisitko esittäytyä?

Sillä kertaa Killjoy tiesi täsmälleen, kuinka vastata.

>Minulla on kasettisi.

>Sitten on hyvä kysymys, että miksi halusit lähestyä juuri minua. Tällä kertaa toimin vain viestinviejänä, Nui-Kralhi.

Seuraavan viestin Killjoy joutui kirjoittamaan uusiksi ainakin kolme kertaa. Ei siksi, etteikö hän tietäisi, mitä sanoisi, vaan koska hänen sormensa eivät yksinkertaisesti tahtoneet osua väliviivaan oikein.

>Halasin hiljattain yhtä peltipurkeistasi. Tällä iällä oman raudan on oppinut tunnistamaan. Laittaa miehen miettimään, kuinka paljon KAL-metallia kulutit siihen, kun yritit murhata Bio-Klaanin jäseniä?

>Murhata? Painava sana käyttää suurelta metrulaiselta sotaherralta.

Sanoista ruudulla ei välittynyt tunnetta, mutta oli helppo kuvitella virne niiden takana.

>Ainakin ansaitsin sen maineen kotia puolustaessani. Ja ollakseni rehellinen, minulla on täysi aikomus jatkaa sitä.

Killjoy ei ollut silminnähden tuohtunut, vaikka hänen näppäilynopeutensa – ja tarkkuutensa – kasvoikin huimaa vauhtia. Viimeisen kahvikupillisen jäänteet olivat kuitenkin unohtuneet pöydän reunalle.

>Kysymykseesi vastatakseni: operaatiossa koettu resurssimenetys oli harmillinen, mutta ei suuressa kuvassa kovin merkittävä. Kyseinen yksilö olisi voinut karsiutua missä tahansa kenttätestissä pois vahvuudesta.

Killjoy virnisti. Tilanteessa itsessään ei ollut mitään huvittavaa, mutta yksi yksityiskohta viimeisimmässä viestissä valoi häneen toivoa, että hänen unelmansa eli yhä.

>Vai ei suuressa kuvassa merkittävää?

Hän lähetti viestin luottaen siihen, että ehtisi lähettää sille jatkoa, ennen kuin siihen vastattaisiin.

>Tarkoittaako se, että osa siitä olisi kaupan?

Jälleen pitkä tauko. Tällä kertaa Killjoy tiesi saaneensa huomion.

>Minä en oikeastaan tiedä, oletko tehnyt sopimuksen Punaisen Miehen kanssa, Nui-Kralhi hyvä.

Killjoy tuijotti viestiä tovin. Sanat ”Punainen Mies” väreilivät hänen verkkokalvoillaan vanhan näytön taajuuden mukana. Hän puri hammasta, huokaisi syvään ja laski sormensa takaisin näppäimistölle.

>Se on minun ja Punaisen Mielen välinen asia. Olen ilmiselvästi yhteydessä sinuun, koska tahdon olla yhteydessä juuri sinuun.

Killjoy tuijotti lähettämäänsä viestiä hetken ja lausui viisi räikeää kirosanaa omille nakkisormilleen.

>*Miehen

>Nähdäpä joskus, mitä ajatuksia sen punaisen mielen läpi kulkee…

Siinä kohtaa Killjoytä harmitti toden teolla tauko, jonka vastaanottaja sen jälkeen päätti pitää.

>No onko sulla saatana sitä metallia siellä vaiko ei, Killjoy oli jo kirjoittanut päätteeseensä ilman pienintäkään aikomusta lähettää viestiä eteenpäin. Hän iski askelpalauttimen pohjaan, kunnes hänen tekstikenttänsä oli taas tyhjä. Vastapuoli jatkoi ennen kuin hän ehti muuttaa mielensä hirveiden solvausten suhteen:

>Kuinka suurista määristä KAL-metallia unelmoit? Tällaisen kysymyksen esittäjä varmasti tietää sen hinnan mustassa pörssissä.

”Viimein asiaan”, Killjoy huokaisi ääneen.

>Pienen saarivaltion tarpeisiin vain. Mustan Käden jäämistöissä riittää kyllä valuuttaa, jos se on, mitä tahdot.

>Valuutta on ailahtelevaa, Nui-Kralhi hyvä. Valuutan arvon määräävät tyhjäkatseiset sontatunkiolaiset huonosti istuvissa takeissa. Minä käyn mieluummin kauppaa jollain, jonka arvoon ajan hammas ei tepsi.

Niin tietenkin. Killjoyn vastaosapuoli vaikuttikin juuri sellaiselta nilkiltä, joka nautti riippuvuussuhteilla leikkimisellä.

>Jos tahdot novaohjuksieni osoittavan jotakuta tiettyä päin, minulla saattaa olla ehtoja.

>Kova tinkimään, Nui-Kralhi? Esitä ehtosi.

Niitä ei tarvinnut miettiä kauaa. Niitä oli kuitenkin lopulta vain yksi.

>Sinun aseesi, kuten minunkin, eivät osoita kohti Bio-Klaanin linnaketta. Mitä tulee kehen tahansa muuhun, saat Nui-Kralhin sijasta kenraali Killjoyn.

>Saat sanani. Kaunokaiseni suuntaavat paljon korkeammalle. Ja niin ihana kuin onkin muistella yhteisiä keskustelujamme arvon tohtori Nizin kanssa, ehkä on parempi että käymme seuraavan keskustelun modernimmalla tavalla.

Killjoy näpytteli siihen vastaukseksi rannetietokoneensa kommunikaatiolaitteen yhteysosoitteen. Se kuitenkin näytösti kylmän yksinäiseltä vastaukseksi, joten Killjoy päätti painottaa tuntemuksiaan vielä yhdellä viestillä.

> :)

>Soitellaan.

Siihen Killjoy ei enää vastannut. Eikä näytölle enää ilmestynyt uusia viestejä. Hän huokaisi syvään ja antoi ryhtinsä valua syvemmälle puiseen jakkaraansa.

Se peliliike oli nyt tehty. Seuraavaksi hän voisi soittaa Nascostoon ja vahvistaa, että hänellä oli kuin olikin johtolanka joukkojen varustamiseen.

Kun Killjoy astui seuraavan kerran ulos, hänen silmänsä osuivat G-Stealerin vanhoihin valjaisiin, jotka olivät jääneet lojumaan mökin seinää vasten, kun hän ennen Xialle lähtöään oli viimeksi käynyt siellä. Linnulle pitäisi tehdä jossain kohtaa hauta. Hän oli miettinyt jo mielessään, tekisikö hän hautakiven sijasta jonkinlaisen muistolaatan. Ison sellaisen, luonnollisesti. Se lintu oli pitänyt hänelle seuraa vuosikymmeniä. Se ansaitsi kaiken mahdollisen kunnian tehdystä työstään.

Hän huomasi myös kellarinsa ulos johtavan luukun olevan raollaan. Creedy oli kai ilmestynyt paikalle hänen huomaamattaan. Hän sulki luukun ja päätti lähteä tervehtimään tonttua sisäkautta, sillä hänen kokoinen mies ei ulkokautta mahtunut ilman kiusallista määrää kumartelua.

Pimeän tuloon oli yhä hetki. Killjoylla ei ollut hajuakaan, että tunnit olivat hänelle siinä mökissä hänen viimeisensä.

Noin kolmen kilometrin päässä kiikareilla mökkiä seuraava nazorak odottaisi pimeää, ennen kuin iskisi.

437 oli odottanut sitä hetkeä innolla.

BHS Xcution, muutama tunti Äidin saapumiseen

Killjoyn oli pitänyt kerätä rohkeutta siihen keskusteluun. Lasinen kokoushuoneen ovi sulkeutui Codyn takana. Killjoy seisoi huoneen perällä tuijotellen lasien läpi käytävän toiselle puolelle, jossa Xen ja Nurukan olivat myös vajonneet keskusteluun. Kaksikot eivät kuulleet toisiaan äänieristettyjen seinien läpi, mutta he kaikki tiesivät, että kaksi muutakin valmistautuivat johonkin peruuttamattomaan.

”Halusit puhua”, Cody sanoi. Killjoy nyökkäsi. Sanojen löytäminen oli kuitenkin nyt vaikeampaa kuin se koskaan ennen oli ollut. Keskustelu Xenin kanssa komentotornissa oli tuonut hänet siihen kamalaan lopputulokseen, että peli oli melkein pelattu. Jokainen päätös tästä eteenpäin olisi hänen elämänsä tärkein. Siksi hän tarvitsi Codyn. Hänen täytyi varmistaa, että ei pilaisi asioita itse.

Hän avasi rannepanssarissaan olevan pienoistietokoneen klampit ja ojensi sen Codylle. Vahki otti sen vastaan ja katseli sitä hieman kummastuneena.

”Jos siinä on jotain vikaa, Xen on varmaan parempi selvittämään, mistä se johtuu.”

”Siinä ei ole mitään vikaa”, Killjoy selitti. ”Haluan, että sinä otat sen.”

”Miksi ihmeessä?”

”Selaa sen päävalikon pohjalle.”

Cody teki työtä käskettyä. Hän naputteli pientä näyttöä hetken ja saapui Killjoyn mainitsemaan paikkaan.

”Protokollat?” Cody kysyi.

”Avaa se.”

Avautuvasta listasta näki heti, että Killjoy oli tehnyt siivousta. Hänen pukunsa eri toimintoja säätelevät ohjelmat oli nimetty kaikki uudelleen. Luomispäivän perusteella järjesteltyjen protokollien ylimmäinen oli luotu alle viikko sitten. Se oli nimetty vain numerolla yksi.

”Muutama kuukausi sitten, kohtasin yhden noista Hyväntekijän koneista Bio-Klaanissa. Ne ovat kovaa tekoa. Kuvittele yllätykseni, kun taklasin sen ulos ikkunasta, ja tajusin, että se oli tehty Kal-metallista.”

Cody kuunteli tarkkaan. Hän oletti, että hänen kysyvään katseeseensa oli reagoitu.

”Se oli pahempi paikka kuin olisi voinut kuvitella. Käynnistin itsetuhoni saadakseni sen matalaksi. Mutta olin järjestellyt sen protokollan ihan väärin. Hyväntekijän kone selvisi siitä. Ja niin selvisin minäkin. Huonoin itsetuho koskaan”, Killjoy selitti. Codyn ainoa silmä laajeni, kun hän tajusi, mihin Killjoy oli kertomustaan viemässä.

”Minä korjasin sen viimein. Sen pitäisi toimia nyt oikein. Tuota nappia painamalla se räjäyttää joka ikisen asejärjestelmän suoraan sisäänpäin. Kertalaaki. Olen tällä kertaa varma, että se toimii.”

”Miksi helvetissä sinä tekisit tällaisen?” Cody ähkäisi.

”Cody… jos minä tulen takaisin tältä reissulta ilman Xeniä, tahdon, että painat tuota.”

”Älä edes vitsaile tuollaisella.”

”En vitsaile”, Killjoy huokaisi. ”Olen tosissani. Cody, lupaa minulle.”

”En helvetissä lupaa.”

Killjoyn hartiat lysähtivät. Kyllä hän oli tiennyt, että hän pyysi paljon. Cody oli kuitenkin siinä tilanteessa ainoa saatavilla oleva, johon hän luotti absoluuttisesti.

”Cody…” Killjoy yritti, mutta vahki paiskasi tietokoneen takaisin Killjoyn käsiin.

”Ei. Johonkin minunkin pitää vetää raja. Minä en suostu helvetti soikoon tappamaan sinua.”

”Cody”, Killjoy yritti uudestaan. Nyt vahki ei keskeyttänyt häntä, mutta sanojen löytäminen olikin yllättävän vaikeaa.
”Minä en enää pysty menettämään Xeniä uudestaan. Minä tiedän, että en pysty. Jos en pysty pelastamaan häntä…”

Cody katsoi kädet ristissä, kun Killjoy haki lauseensa loppua.

”Jos en pysty pelastamaan häntä… minä revin sen reiän taivaaseen ihan itse.”

Codyn kädet valahtivat veltoksi, kun Killjoyn ääni särkyi sanojensa lopuksi. Tämä käänsi vahkille selkänsä ja laski kypäränsä kokoushuoneen pöydälle rannetietokoneensa kanssa. Cody näki tämän käsien liikkeistä, että tämä pyyhki kyyneleitä silmistään.

”Killjoy…” Cody yritti.

”Yritä ymmärtää”, Killjoy keskeytti. ”Joka kerta… joka helvetin kerta, kun jotain sattuu, minä päädyn tekemään jotain kauheaa. Kun lähdin Odinalle. Kun usutin Varjotun Nizin perään. Kun yritin tappaa Guardianin… Joka kerta, kun maailmani kääntyy ympäri, satutan jotakuta.”

Killjoy kääntyi. Tämä oli pyyhkinyt kasvonsa aika huolimattomasti. Norot tämän silmien alla olivat yhä selvästi näkyvillä.

”Ja jos minä menetän Xenin uudestaan… minä tiedän, että teen taas jotain hirveää. Mutta minä en halua satuttaa enää ketään.”

Codyn sydänkuula oli pysähtyä. Hän ei koskaan ollut nähnyt kenraaliaan sellaisena. Anelevat kasvot porautuivat hänen ainoaan silmäänsä. Killjoy nosti tietokoneen uudestaan pöydältä ja ojensi sen komentajaa kohti.

”Minä olen väsynyt, Cody. Lupaa minulle, että pysäytät minut.”

”Sinä pyydät minulta liikaa”, Cody kuiskasi.

”Tiedän”, Killjoy sanoi. ”Mutta tämä on viimeinen kerta.”

Codyn katse kulki Killjoyn kypärättömien kasvojen ja tietokoneen välillä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Kun hän avasi ne uudestaan, ei mikään ollut muuttunut. Tietokone oli edelleen vain senttimetrien päässä hänestä.

Joten hän tarttui siihen, mutta ennen kuin Killjoy ehti irroittaa siitä kokonaan otteessa, Cody tarttui tämän käteen ja puristi sitä lujaa.

”Lupaa minulle, että löydät jonkun keinon.”

”Minä lupaan”, Killjoy sanoi. ”Ja lupaa minulle, että jos silti epäonnistun, teet, mitä sinulta pyysin.”

Cody epäröi hetken, mutta Killjoyn vastatessa hänen kätensä puristukseen, hän viimein höllensi oman otteensa ja otti tietokoneen vastaan.

”Minä lupaan.”

Killjoy nyökkäsi. Hän katsoi Codyn olan yli vastapäiseen huoneeseen, jossa Xen ja Nurukan olivat uponneet pitkään halaukseen toistensa kanssa.

”On ollut kunnia tuntea sinut, Cody.”

”Älä sano noin. Tämä ei ole vielä ohi.”

”Kenties. Mutta minun olisi pitänyt sanoa tuo jo tuhat kertaa aikaisemminkin.”

Cody naurahti hieman vaikeasti. Kun hän nosti katseensa takaisin kenraaliinsa, tuijotteli tämä taas hänen ohitseen Xeniä kohti. Cody vilkaisi sinne itsekin. Tyttö naureskeli jollekin, mitä Nurukan oli tälle sanonut. Kuoleman kielissäkin Xen oli sellainen. Tämän kasvoilta ei paistanut ripaustakaan huolta tai murhetta.

”Tunne on molemminpuolinen”, Cody lopulta sanoi. Killjoy istahti yhdelle huoneen tuoleista ja huokaisi syvään. Nyt se oli tehty. Nyt hän voisi kohdata todellisuuden ilman pelkoa, että hän päätyisi taas tuhoamaan kaiken.

Hän ei ollut saanut Biancan laulamaa sävelmää pois mielestään viikkoon. Melodia oli pitänyt häntä hereillä jo monta yötä. Joka kerta, kun hän sulki silmänsä, hän näki valkoisen hahmon katsomassa reikää taivaassa. Ja laulu sen kun soi. Hän oli viime aikoina alkanut uskomaan, että oli ymmärtänyt yhden asian siitä, mitä Bianca oli sanonut, väärin.

Olivatko he sittenkin tavanneet viimeistä kertaa siksi, että Killjoy itse ei jatkaisi enää vaellustaan?

Hän huomasi sulkeneensa silmänsä uudestaan. Kun hän avasi ne, oli kokoushuoneessa yhtäkkiä pimeää. Hän nousi hämmentyneenä pystyyn. Kauempaa kajastavassa valkoisessa valossa hän näki juuri sen verran, että Cody oli kadonnut. Niin myös viereisen huoneen Nurukan. Vain Xen oli enää paikalla, ja hän tuijotti isäänsä huoneiden lasien läpi.

Mutta jokin oli pielessä. Xenin selässä leimusi kuusi kirkasta siipeä ja kasvoja koristi valkoisen naamion rippeet.

”Hei taas.”

Killjoy kuuli äänen täysin selkeästi kuin laseja heidän välissään ei olisi ollutkaan. Enkeli astui hänen luokseen halki pimeyden. Varovainen hymy oli levinnyt tämän kasvoille.

”Minä… en ole nähnyt sinua hetkeen”, Killjoy sopersi.

”Miten niin? Vastahan me olimme tuolla ylhäällä juttelemassa.”

”Se oli Xen.”

”Ja minäkö muka en?”

Killjoy ei tiennyt, kuinka vastata siihen. Hän oli ajatellut asiaa pari kertaa sen jälkeen, kun oli saanut tietää, että Xen olikin yhä hengissä. Hän oli viimein varmistunut siitä, että enkeli, johon hän oli koko elämänsä ajan törmäillyt, oli kuin olikin vain kangastus. Syyllisyydentunteen luoma kuvajainen, joka oli kadonnut, kun Xen oli palannut hänen elämäänsä.

”Minä… en ymmärrä.”

”No katso nyt minua! Enkö muka muistuta ketään, jonka tunnet?”

Enkeli pyörähti ympäri kevyesti yhden jalan varassa. Pöyristynyt Killjoy yritti epätoivoisesti nitoa lankoja yhteen. Hahmo näytti kyllä lähinnä Xeniltä, paitsi että ruumis oli täysin musta ja valkoisen naamion palaset kiinnittivät taas hänen huomionsa. Se oli vähän kuin Xen olisi yrittänyt pukeutua Matoroksi, mutta jättänyt homman puolitiehen ja sitten päätynytkin hankkimaan itselleen siivet.

Sitten se valkeni hänelle. Hän oli pysähtynyt leikkimään ajatuksella ja vahingossa päätynyt lopputulokseen, joka oli liian kummallinen ollakseen totta. Jokin kuitenkin pakotti hänet sanomaan sen ääneen.

”… Cencord.”

”Niin.”

”Se olet ollut sinä kaiken aikaa.”

”Niin olen.”

”Miten… miten se on mahdollista?”

Kysymyksiä oli niin paljon, eikä Killjoylla ollut hajuakaan, oliko kysynyt sellaisen, jonka vastaus auttaisi häntä ymmärtämään. Xenin kasvoille oli kuitenkin noussut taas varovainen kannustava hymy.

”Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miksi kuulet ne kellot mielessäsi koko ajan?”

”Biancan vuoksi?” Killjoy ihmetteli. Hän oletti, että vastaus oli ilmiselvä.

”Silloinkin, kun synnyit? Silloinkin, kun et edes vielä tiennyt hänen olemassaolostaan?”

”Hän näkee ajassa?” Killjoy yritti argumentoida.

”Hän näkee ajassa, joten siksi sinä kuulet hänet aina? En nyt välttämättä näe logiikkaa.”

”No miksi sitten?” Killjoy kysyi.

”Koska sinä olet se, joka siellä kellossa roikkuu.”

Killjoy tuijotti tytärtään kummastuneena. Hänen mielensä oli ehkä heikossa jamassa, mutta Xen esitti hänelle sellaista harhaa, johon oli mahdotonta uskoa.

”Miten niin?”

”No okei. Teknisesti ottaen et roiku vielä. Mutta aika toimii vähän epäintuitiivisella tavalla. Se, että päädyt pian sinne kelloon tarkoittaa sitä, että sinun näkökulmasi olet ollut siellä aina.”

Killjoyn sydämessä kohahti. Xenin sanoissa ei ollut aluksi mitään järkeä. Ei kai se niin voinut toimia?

Vaikka se selittikin kyllä kellot. Oliko se myös ollut syy, miksi Biancan lauluun oli ollut niin helppo yhtyä.

”Se… se ei silti selitä, miksi olen nähnyt sinut pitkin elämääni.”

”Kun sielusi sidottiin kelloon, se kiskoi minut mukanaan. Mahdotonta sanoa, mitä siinä tapahtui, mutta olen ollut kanssasi tällä matkalla jo melko monta ikuisuutta.”

”Joten silloin… Odinalla…”

”Se todella oli minun käteni sinun olkapäälläsi. Oli joka kerta, kun olimme siellä.”

”Joka… kerta…” Killjoy toisti. Xen astui askeleen lähemmäksi ja laski kätensä isänsä olkapäälle. Se oli aito. Killjoy tarttui siihen kaksin käsin ja tunnusteli sen pintaa. Se tuntui oudolta, mutta hän tunsi lämmön, joka virtasi sitä pitkin häneen. Se rohkaisi häntä kysymään viimein sen kysymyksen, joka poltteli hänen sisällään kaikkein eniten.

”Kuinka monta kertaa me olemme käyneet tämän keskustelun?”

Xen irrotti otteensa. Hymy oli kadonnut.
”Olen seonnut laskuissa jo melko kauan aikaa sitten.”

Killjoy romahti takaisin tuoliin. Vaikka kokoushuone heidän ympärillään oli käytännössä kokonaan kadonnut, se otti hänet silti vastaan. Ei sellaista voinut mitenkään käsittää. Ei hän muistanut mitään elämästään kuin täsmälleen yhden kerran.

”Jos tahdot, voin näyttää sinulle.”

Xen oli ojentanut kätensä Killjoyta kohti. Hän tarttui siihen miettimättä. Mitä tahansa, jos se auttoi häntä ymmärtämään.

Hänen elämänsä jatkui kuin pikakelauksella. Codyn kanssa keskusteltuaan he menivät Xenin kanssa Onu-Metrun rantaan. Sitten Äiti ilmestyi. Sitten Jotor ilmestyi.

Pimeys nielaisi heidät. Kranala oli muuttunut. Meri pauhasi. Äidin sanat täyttivät hänen mielensä. Nizin astellessa hänen eteensä uudessa ruumiissaan, hän hetken aikaa luuli, että hänen rukouksiinsa oli vastattu.

Kultainen naamio veden toan kasvoilla pilkkasi hänen toivoaan. Lhekon keihään lävistettyä hänen päänsä jäi jäljelle ainoastaan kellojen tikitys, kun hänet nostettiin Biancan koneen rippeisiin ja hänen elämänsä alkoi uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Metru Nui. Sota. Murhe. Odina. Vulkan. Guardian. Bio-Klaani. Marraskuu.
Se yksi helvetin Marraskuu, joka ei koskaan loppunut.

Xenin irrottaessa hänestä otteensa, Killjoy joutui nostamaan itsensä lattialta. Hän oli hengästynyt. Hän ei ollut vain nähnyt koko elämäänsä uudelleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi elänyt sen. Kuin kaikkien niiden lukemattomien kertojen painolasti olisi rysähtänyt hänen päälleen kerralla.

”Näytitkö sinä tuon minulle… joka kerta?”

”Joka kerta.”

”Ja sitten tämä alkaa joka kerta uudestaan?” hän kysyi epätoivoisena.

”Joka kerta”, Xen myönsi.

”Eikä mikään koskaan muutu?” Killjoy kysyi epätoivoisena.

”Pieniä asioita. Sanoja siellä täällä. Tekoja ja sanoja. Mutta ei mitään, mikä dramaattisesti muuttaisi polkuasi.”

”Kai… kai tämä nyt joskus loppuu?”

”Ystäväni tuntuu uskovan niin, mutta hän ei tahdo tavata sinua, ennen kuin olet valmis.”

”Ystäväsi?” Killjoy ihmetteli. ”Sekö sama, josta puhuit viimeksi, kun tapasimme?”

”Hän.”

”Kuka hän on?”

”Hän on pyytänyt, etten paljastaisi sitä sinulle.”

”Ai nyt sinä oletkin se, joka alkaa pitämään salaisuuksia.”

”Vain tämän yhden”, Xen puolustautui. ”Niin kauan, kun et vastaa kysymykseeni, tämä juttu ei etene mihinkään.”

”Mikä kysymys?”

”Kyllä sinä tiedät.”

Ja tiesihän Killjoy. Hän oli ajatellut sitä taas siitä lähtien, kun oli käynyt zyglakien luona Peelon kanssa. Hän haisi heidän kaltaiselleen. Hän oli jo tehnyt rauhan sen kanssa, että liha hänen kuulassaan oli peräisin Äidistä. Se oli kuitenkin vain puolet selityksestä. Se ei kertonut hänelle, kuka hän oli.

”En usko, että sillä on vieläkään mitään väliä.”

”Totta kai sillä on.”

”Väliä on vain sillä, että saan pelastettua sinut.”

Xen huokaisi syvään. Valo tämän siivissä oli muuttunut aavistuksen verran himmeämmäksi.

”Sinun pitää lopettaa tuon tekosyyn käyttäminen.”

”Se ei ole tekosyy.”

”Totta kai se on!”, Xen kivahti. ”Minä tiedän, että haluat pelastaa minut ja minä rakastan sinua siitä, mutta sinun on lakattava valehtelemasta itsellesi. Kyllä sinä tiedät, että se ei ole koko totuus.”

”No jos sinä kerran tiedät, niin entäpä jos kertoisit sen minulle”, Killjoy huokaisi.

”Sinun pitää sanoa se ääneen.”

”Miten voin sanoa ääneen jotain sellaista, mitä en tiedä?”

”Lakkaa valehtelemasta!”

”HELVETTI SOIKOON, TYTTÖ! EI TÄSSÄ OLE MITÄÄN SUURIA TOTUUKSIA! ANNA OLLA JA MENE, JOS SINULLA EI OLE PAREMPAA TEKEMISTÄ!”

Xen jähmettyi paikalleen. Killjoy oli huutanut niin kovaa, että tämä käpertyi yskänpuuskaan lauseensa lopuksi. Hänen tyttärensä otti varovaisen askeleen taaksepäin pettyneenä.

”Kaipa me sitten jatkamme vielä muutaman kierroksen…”

”Kuule antaa mennä”, Killjoy sylkäisi. ”Ensi kerralla älä vaivaudu pelastamaan minua siellä Odinan parvekkeella. Antaa sen pudotuksen rikkoa tämä sykli, niin sinun ei tarvitse pettyä minuun uudestaan.”

”Juuri tätä minä tarkoitin…” Xen huokaili.

”Ai mitä?” Killjoy äyski ja suoristi viimein selkänsä, vaikka hänen hengityksensä vinkui edelleen. ”Minä en pelkää kuolemaa. Paratkoon, kaikki olisi paremmin, jos se olisi korjannut minut kauan sitten.”

”Sinä olet mahdoton. Tällaisessakin tilanteessa, kun loppu on lähellä, sinä oikein VARMISTAT, että kaikki menisi pieleen ja annat helvetti soikoon Codylle oman tuhosi avaimet. Minä en halua olla ainoa asia, joka estää sinun läpäisemätöntä itsetuhoisuuttasi! Minä en jaksa olla tekosyy!”

”Sinä et ole tekosyy!” Killjoy puolustautui.

”No mikä helvetti sinua sitten kalvaa? Koska tämä ei näytä tasapainoisen henkilön toiminnalta. Jos sinä revit reiän taivaaseen minun nimissäni, et ole Ficusta parempi.”

”Älä vertaa minua siihen lieroon.”

”Miksi en? Samalla polullahan tässä ollaan.”

”Ficus on hullu.”

”Ja sinä, isä, taidat olla myös.”

”Eli sinäkö olet tässä Nizin puolella? Roikunko tässä aivan oikeutetusti, koska muuten menen ja aiheutan maailmanlopun?”

”Älä jaksa taas.”

Killjoy kääntyi ympäri ja hautasi kasvot käsiinsä. Hänen kätensä kuitenkin upposi oikean silmän kohdalla syvemmälle kuin sen olisi kuulunut. Reikä, jota Lheko ei teknisesti ollut vielä edes tehnyt, oli ilmestynyt hänen kalloonsa.

Hän tasasi hengitystään. Painoi syrjään tunteet verestä, joka valui pitkin hänen kasvojaan. Kaipa hän sitten vain oli hullu. Ei kait sitä olisi itse voinut huomata. Ehkä hän oli tuijotellut Kranalan katossa olevaa reikää liiaksi tai ehkä hän vain oli syntynyt sellaisena. Tai ehkä hän jollain tapaa kuitenkin aisti kaikki lukemattomat kierroksensa elämänsä läpi ja oli vain oikeutetusti luovuttanut.

Se ei kyllä silti auttanut häntä ymmärtämään sitä, miksi hänen alkuperänsä oli Xenille niin tärkeää. Ei kai sillä ollut hänen valintojensa kanssa mitään tekemistä.

”Isä… etkö sinä oikeasti ole koskaan yrittänyt täyttää sitä aukkoa sielussasi millään?”

”Sinä olit se asia.”

”Sinä et voi jättää koko olemassaolosi painoa jonkun toisen henkilön päälle.”

”Mitä sinä sitten haluat? Että aloitan jonkun harrastuksen? Se varmasti auttaisi selviämään elämässä eteenpäin, jos alkaisin keräilemään vaikka postimerkkejä”, Killjoy tuhisi sarkastisesti.

”Noh, se olisi alku… ainakin jos ottaisit sen tarpeeksi vakavasti.”

”Se oli vitsi.”

”Tiedän, mutta toivoisin vähän, että se ei olisi.”

”Xen…” Killjoy huokaisi. Hän oli lopussa. Kunnon argumenttia oli mahdotonta muodostaa. Hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut.
”Minä olen koko elämäni tehnyt älyttömän typeriä asioita. Sinä sait maksaa niistä. Niz sai maksaa niistä. Ja minä maksoin itse niistä. Joka päivä minä herään helvetinmoisissa kivuissa, koska onnistuin tuhoamaan elämäni niin perusteellisesti. Minulla ei ole mitään muuta. Viimeinen ja ainoa asia, jonka voin tehdä, on pelastaa sinut. Se on ainoa asia, joka toisi minulle edes hieman lohtua.”

”Olet niin lähellä…”

”Lähellä mitä?”

”Sano se ääneen.”

”Sano mikä?”

”Se, mitä äsken sanoit. Sano, mitä se tarkoittaa.”

Kellokoneistot raksuttivat. He molemmat kuulivat sen. Killjoy mietti kuumeisesti, mitä oli juuri sanonut. Mikä oli se asia, jonka Xen halusi hänen myöntävän?

Mikä oli se kipein asia, mitä hän yritti peitellä?

”Minun… täytyy pelastaa sinut, koska se on ainoa tapa, jolla luulen pelastavani itseni.”

Sokaiseva punainen räjähdys täytti maailman heidän ympäriltään. Killjoyn täytyi suojata silmänsä sen lävitsetunkevalta valolta. Xenin taakse ilmestynyt punainen pyörre velloi ja sykki. Jokainen kohdahdus Killjoyn sydänkuulassa väreili myös sen pinnalla.

”Tarpeeksi hyvä. Päästä hänet sisään.”

Ääni kajahteli jostain pyörteen sisältä. Xenin silmät loistivat yllättyneenä. Hän tuijotti ensin haltioituneena pyörrettä ja käänsi sitten katseensa isäänsä, joka näytti tavallistakin punaisemmalta pyörteen värjätessä koko todellisuuden heidän ympäriltään värillään.

”Ystäväni… odottaa sinua”, Xen sanoi ja viittoili Killjoyta astumaan pyörteeseen.

”Kuka hän on?” Killjoy kysyi, mutta ei irroittanut katsettaan lumoavasta näysyä.

”Hän kutsuu itseään Vaeltajaksi. Ja hän on odottanut sinua pitkään.”

Killjoy ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta pyörre tuntui kuin sanattomasti kutsuvan häntä. Xenin rohkaiseva ilme oli ainoa varmistus, mitä hän tarvitsi. Ainakaan tämä tie ei johtanut suoraan takaisin kelloon.

”Nähdään toisella puolella”, Xen sanoi. Killjoy astui askeleen lähemmäksi pyörrettä ja tunnusteli sitä. Se tuntui niin kodikkaalta.

”Vaeltaja”, Killjoy toisti. Kellot pauhasivat. Tyhjyys hänen sielussaan velloi viimeistä kertaa koskaan.

Oli tullut aika.

Killjoy tunnisti heti, missä hän oli. Nivawk-aseman komentotorni oli tullut hänelle edellisen kuukauden aikana tutuksi. Oli kuitenkin selvää, että jotain outoa oli tekeillä. Myrsky, joka Metru Nuilla oli aikaisemmin raivonnut, oli tiessään. Oli päivä ja ilma oli kirkas. Kevyt lumikerros peitti Ko-Metrua ja lumi kimalteli maassa kaikkialla, minne katsoi.

Kummallisinta oli kuitenkin tornin huippu itsessään. Joku oli selvästi muuttanut sinne asumaan. Kaiteiden reunustat olivat täynnä huonekaluja ja tavaraa. Pöydät olivat melko sotkuisia, mutta hyllyt olivat täynnä kirjoja tai muovisia värikkäitä koteloita. Näköalapaikan vasemmalla reunalla oli petaamaton sänky. Oikealla puolella taas seisoi joku, jonka ensimmäiset sanat säikäyttivät Killjoyn pahanpäiväisesti.

”Siinähän sinä olet.”

Sanat tulivat jonkinlaisen hupun sisältä. Hahmo oli kietoutunut kaiken peittävään kankaiseen kaapuun. Se oli elämää nähnyt ja rispaantunut sen helmoista. Hupun sisällä oli jotain niin syvällä, ettei siitä nähnyt vilahdustakaan, tai sitten se oli itse tyhjyys, joka häntä puhutteli.

”Vaeltaja?” Killjoy kysyi.

”Kyllä”, hahmo vastasi. ”Ei se minun oikea nimeni ole, mutta minun piti valita jotain tilanteeseen sopivaa. Sitä paitsi, keskustelumme seuraaminen olisi todella vaikeaa, jos sinä kutsuisit minua vanhalla nimelläni.”

”Vanhalla nimelläsi? Tunnenko minä sinut?” Killjoy ihmetteli.

”No mutta toki”, Vaeltaja sanoi. ”Vaikka suurimman osan ajasta aika kovaa teeskenteletkin, ettet tuntisi.”

Jokin Vaeltajan äänessä häiritsi häntä. Se tuntui todella tutulta, mutta hän ei aivan keksinyt, että miksi.

”Xen sanoi, että olet odottanut minua”, Killjoy myönsi.

”Niin, kyllä. Tämä on vähän paradoksaalista. Tavallaan olen odottanut sinua aivan valtavan pitkään, mutta tavallaan tapaamme kyllä paljon aikaisemmin kuin olin alun perin tarkoittanut.”

Vaeltaja nojaili rennosti kirjoituspöytänsä reunaa vasten. Killjoy vilkaisi tämän pöydällä olevaa kasaa muistiinpanoja sekä avonaista päätettä, jonka näytöllä vilisi valtavat määrät sanoja. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada niistä selvää. Matorania teksti ei ainakaan ollut.

”Älä välitä niistä”, Vaeltaja tuumasi. ”Kohtalosi ei ole välttämättä sidottu niihin.”

”Puolet asioista, mitä sanot, ovat kummallisia”, Killjoy myönsi. ”Miksi minä olen täällä? Miksi Xen sanoi, ettet suostunut tapaamaan minua ennen tätä?”

”No katsos”, Vaeltaja aloitti, mutta joutui hetken aikaa miettimään vastaustaan. ”Sinun piti olla valmis. Mikä taas tarkoittaa, että minun piti olla valmis. Tällaiset kohtaamiset eivät ole kovin tavanomaisia, joten meidän molempien piti myöntää muutama asia itsellemme, ennen kuin tässä oli mitään järkeä.”

”Ehkä minun olisi pitänyt aloittaa kysymyksellä, mitä se tarkoittaa, että olet ’Vaeltaja'” Killjoy tuhahti yrittäen epätoivoisesti saada jotain tolkkua kaapuhemmon puheesta.

”Kuten sanoin, se on vain nimi, jonka valitsin. Se on ihan sama juttu kuin vaikka Killjoy. Ei se yksinään tarkoita mitään. Se on vain nimi.”

”Oliko sinulla nimi ennen sitä?”

”Juu, toki. Useitakin. Ensimmäinen niistä on sinun vinkkelistäsi vähän outo, joten en edes ala selittämään sitä. Toinen on helppo, koska myös minun nimeni oli Killjoy.”

”Sinunkin nimesi oli Killjoy?” Killjoy ähkäisi.

”Ja nyt ymmärrät, miksi minun piti valita uusi, koska tämä olisi todella hämmentävää, jos se on molempien meistä nimi.”

”… kuka siellä kaavun alla oikein on?” Killjoy uskaltautui viimein kysymään. Vaeltaja risti kätensä tuimasti.

”Kaikki vastaukset eivät ole sellaisia, jotka tekisivät sinusta viisaamman.”

”Minä tulin tänne niiden vastausten vuoksi”, Killjoy argumentoi.

”Se vain herättäisi lisää kysymyksiä”, Vaeltaja puolustautui.

”Ota se huppu pois”, Killjoy käski.

Vaeltajan tyhjä katse tuijotti Killjoyta hetken aikaa. Ilman kasvojakin tämän eleistä näki, että tämä koki olonsa epämukavaksi. Hän kuitenkin taipui. Vaeltaja tarttui huppunsa reunoihin ja laski sen hitaasti alas. Kun Killjoy näki, mitä sieltä paljastui, hän kavahti askeleen taaksepäin. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista.

Vaeltaja oli tehty lihasta. Tämän kasvoilta puuttui kaikki metalli lukuun ottamatta silmälaseja, jotka lepäsivät tämän naamiottomilla kasvoilla. Partaakin tällä oli, mutta se näytti kevyemmältä ja pehmeämmältä kuin mikään, mitä hän oli ennen nähnyt.

”Mikä helvetti sinä oikein olet?”

”Minähän sanoin, että se aiheuttaisi vain lisää kysymyksiä”. Vaeltaja vastasi. Hänen suunsa liikkeet olivat jotenkin valtavan suuria. Koko naama liikkui ja kiristyi tämän puhuessa.

”Mitä sinä haluat minusta?” Killjoy kauhisteli.

”Kertoa sinulle vastauksen siihen yhteen kysymykseen”, Vaeltaja vastasi.

Killjoy tiesi jo, mikä se oli, mutta Vaeltaja sanoi sen ääneen siitäkin huolimatta, ettei siitä varmasti ollut enää epäselvyyttä.

”Kaikista niistä loputtomista kysymyksistä, joiden vastausta olet koko elämäsi vältellyt, yksi on tärkeämpi kuin ne kaikki muut. Yksi kysymys, johon sinun on saatava vastaus, halusit sitä tai et, jos haluat vielä jossain kohtaa pelastaa tyttäresi hengen”, Vaeltaja virnisti. ”Mistä sinä oikein tulet? Kuinka sielu oikein päätyy tyhjän kuoren sisälle?”

Killjoy huokaisi syvään. Tässä sitä taas oltiin. Ties kuinka monetta kertaa.

”Miksi se on niin tärkeää?”

”Koska se on se syy, miksi tämä kaikki tapahtuu”, Vaeltaja selitti. ”Aikamme mysteeri! Kysymys, johon edes suuri neurotieteilijä Niz ei löytänyt vastausta vaikka kuinka yritti. Miten ihmeessä sielu vain ilmestyy kuulaan, jossa ei aikaisemmin ollut kuin lihaa?”

”Koska… Äiti?” Killjoy vastasi. Hän oli miettinyt sitä vaihtoehtoa jo jonkin aikaa. Se ei miellyttänyt häntä, mutta se oli, mihin Fatizaxin mietteet olivat hänet johdattaneet. Vaeltaja päästi suustaan kovan äänen, kuin tämä olisi imitoinut summerin ääntä.

”Väärin. Ja haluan torpata tuon teorian heti alkuunsa. Äidin lihasta sinut on kyllä tehty, mutta Äidillä itsellään ei ole sielua, jonka hän olisi voinut sinulle antaa. Siinä kuulassa ei tosiaan ollut mitään tietoisuutta muistuttavaakaan.”

”No mistä se sitten tulee?” Killjoy kysyi lähinnä turhautuneena. Se taisi olla hänen elämänsä ensimmäinen kerta, kun hän täysin vilpittömästi kysyi sitä ääneen. Vaeltaja levitti kätensä kuin olisi ottanut vastaan näkymättömiä, kuulumattomia aplodeja.

”Killjoy hyvä, koska minä laitoin sen sinne.”

Killjoy tuijotti Vaeltajaa. Vaeltaja virnisti ja laski kätensä.
”Ei se sen monimutkaisempaa ole.”

Ensin Killjoy ei ymmärtänyt alkuunkaan, mitä se oikein tarkoitti. Hän yritti koota päässään kaikkea kuulemaansa. Ja lopulta hänen päähänsä alkoi muodostua kuva, joka ei ehkä täysin selittänyt itseään, mutta jonka hän tunsi sielussaan jotenkin oikeaksi.

Vaeltajan nimi oli ollut Killjoy. Hänen äänensä oli hänelle tuttu, koska se muistutti häntä hänen omasta äänestään. Ja Vaeltaja oli laittanut sielun hänen sisäänsä.

”Sinä olet minä?” Killjoy viimein kysyi maagiset sanat.

”Ehkäpä oikeaoppisemmin sinä olet minä”, Vaeltaja vastasi. ”Tai olet sinä kyllä ihan sinä, mutta aika paljon siitä, kuka sinä olet, perustuu siihen, mitä minä olen. Tai ainakin joskus olin.”

”Miten… miten se tapahtuu?” Killjoy janosi tietää. ”Miten sinä laitoit sielun siihen kuulaan?”

Vaeltaja nyökkäsi kohti sitä samaa kirjoituspöytää, jota Killjoy oli jo hetkeä aikaisemmin tuijotellut.
”Minulla on työkaluja, joita harvalla on. Minä muotoilen tämän sellaisella tavalla, että sinäkin ymmärrät sen. Se ei ole aivan Totuus, mutta se on aika lähellä sitä. Sanotaanko, versio, johon pystyt ehkä tarttumaan.”

Vaeltaja jäi katsomaan Killjoyta kuin odottaen vahvistusta, että tämä järjestely sopi hänelle. Kun Killjoy viimein nyökkäsi, Vaeltaja kumartui pöytänsä laatikolle ja kiskoi sieltä esiin punaisen langanpätkän, jota hän esitteli Killjoylle.

”Kohtalo on kummallinen voima siinä, että se tuntuu aika taipumattomalta. Kuin lanka, se alkaa yhdestä päästä ja loppuu toiseen. Toisin kuin vaikka aika, sitä ei voi muuttaa. Siinä on aina alku ja loppu tai loppu ja alku riippuen kummasta päästä sitä tarkastelee. Sinun näkökulmastasi tämä lanka on aika yksinkertainen esine, ja helposti varmaan tuntuu, että jos koko elämäsi on sidottu tähän kohtaloon, olet vähän kuin vankina siinä, mitä se on.”

Vaeltaja pyöritteli langan sormensa ympärille ja sitoi sen lopulta siihen nätille rusetille.

”Mutta minusta se on aika kapea näkemys. Tässä langassa on paljon enemmän kuin se, mistä se alkaa ja mihin se loppuu. Mitä sanoisit, jos kertoisin, että minä kudoin tämän langan itse?”

”En pitäisi sitä mitenkään outona”, Killjoy vastasi.

”Niinpä”, Vaeltaja ilahtui. ”Sinä ymmärrät sen nyansseja. Kun tämän langan, tai… tämän kohtalon on luonut alusta asti itse… tiedätkös, tyhjästä, siihen syntyy side. Ehkä pointti ei olekaan se, että sillä on alku ja loppu, vaan se, että se on tehty juuri sellaiseksi kuin tahdoin. Kääritty juuri sellaiselle rusetille, josta jää hyvä mieli päivän päätteeksi.”

Killjoy kuunteli tarkkaan. Vaeltaja laski lopulta sidotun sormensa ja katsoi työvälineitä pöydällään, ja oikein erityisesti avointa päätettä ja sen ruudulla olevia sanoja.

”Mutta kuten arvaat, tämä lanka on vain metafora. Todellisia keinoja on aika vaikea selittää. Tärkeää on ymmärtää, että sillä hetkellä, kun laitoin tuon kuulan sinun rintaasi, minä kirjoitin sinulle kohtalon. Ja loput tavallaan… ilmestyivät täyttämään sitä.”

Killjoy näytti siltä, että jokin hänessä oli mennyt rikki. Hän kuunteli Vaeltajan sanoja niihin vilpittömästi uskoen. Ne oli helppo sisäistää, koska oli kuin hän olisi itse sanonut ne. Siitäkin huolimatta hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka pahasti ristiriidassa se oli kaiken sen kanssa, minkä hän luuli ymmärtävänsä. Vaeltaja huomasi tämän tuskailun ja kiskoi pöytänsä äärestä tuolin Killjoyn alle ja auttoi tämän sille istumaan.

”Näytät vähän huonovointiselta. Odotas hetki.”

Vaeltaja käveli jonnekin toiselle puolelle komentotornia. Kuului jääkaapin avaamisen ääni ja pientä muovista rapinaa. Sitten hän palasi Killjoyn luokse ja tyrkkäsi valkoisen tölkin tämän käsiin.

”Juo se. Se parantaa oloasi.”

Killjoy tuijotti sitä epäilevästi. Vaeltajan maanitteleva ilme kuitenkin pureutui häneen, joten hän väänsi tölkin auki ja siemaisi sihisevää jääkylmää nestettä sen sisällä. Se ei oikein maistunut miltään, mutta kuplat olivat pirteitä ja virkistynyt olo levisi hänen kehoonsa.

”Hyvää eikös?” Vaeltaja kehui. ”Minulla menee niitä kontillinen joka viikko. Pitää mielenkin jotenkin virkeänä.”

Killjoy hörppäsi uudestaan ja päätyi lopulta kumoamaan koko tölkillisen. Hän ei ollut edes tajunnut, kuinka janoinen oli ollut.

”Minä vain mietin”, hän sai lopulta ajatuksestaan kiinni. ”Miksi sinä teit sen? Miksi nähdä vaiva siihen, että minä… olen?”

Vaeltaja mietti hetken ja raapi partaansa. Sitten hän viittoili Killjoyta nousemaan ylös ja tulemaan tornin reunalle kanssaan.

”Tule tänne. Näytän sinulle jotain.”

He kävelivät näennäisesti ainoaan tyhjään kohtaan komentotornin kaidetta. Siitä näki juuri sopivasti sekä Tiedon tornit että kauempana aukeavan Metru Nuin horisontin. Killjoy oli seisoskellut siinä samassa kohdassa monta kertaa, ei vain koskaan aikaisemmin niin kummallisessa seurassa. Hetken aikaa he vain tuijottivat maisemia, kun Vaeltaja selvästi etsi oikeita sanoja vastatakseen Killjoyn kysymykseen.

”Minä olen kuollut kahdesti elämäni aikana”, Vaeltaja selitti. ”Ensimmäisellä kerralla olin niin nuori, etten muista siitä mitään. Toinen kerta oli… hiljattain. Molemmilla kerroilla minut saatiin takaisin elävien kirjoihin, mutta tästä jälkimmäisestä en palannut koskaan aivan entiselleni.”

Killjoy vain kuunteli. Vaeltaja asettui nojaamaan kaidetta vasten koko ajan vähän huonommalla ryhdillä.

”Sellainen jättää jäljen. Kun näkee sen tyhjyyden, mitä elämän toisella puolella on. Ei sinne uppoaminen pelota. Se on helppoa. Se, mikä on vaikeaa, on tulla sieltä takaisin. Se jää kummittelemaan. Kuin musta piste, jonka näet aina. Ja jos uskallat tuijottaa sitä, se tuijottaa sinua takaisin.

Killjoy käänsi katseensa Vaeltajaan hämmentyneenä.

”Sinäkin näet sen?”

Vaeltaja nyökkäsi. Ja siellähän se taas oli. Ko-Metrun hangessa seisoi musta piste, jonka pelkkä ajattelukin kylmäsi heidän molempien selkäpiissä. Ja kuten kaikilla aikaisemmillakin kerroilla, se että he katsoivat sitä, tarkoitti, että se katsoi heitä takaisin.

”Tuo tuolla on se, mikä sinun pitää vielä kohdata”, Vaeltaja sanoi. ”Kamppailu, joka sinua Äidin valtakunnassa odottaa, on pelkkä harhautus. Kuoppa tiessä, joka johtaa vääjäämättä kohti tuota. Se syy, miksi tyttäresi oli niin tuohtunut, on, koska hän ei ole varma, onko sinussa tarpeeksi toivoa vastustaaksesi sitä.”

”Minä en tiedä, onko”, Killjoy huokaisi. Vaeltaja irroitti katseensa viimein tätä tuijottavasta pisteestä ja taputti Killjoyta toverillisesti selkään.

”Usko ei ole ainoa asia, jolla voit päihittää sen, Killjoy.”

Killjoykin nosti katseensa. Vaeltaja oli alkanut hymyilemään leveästi.

”Usko on tyttäresi hyve. Hän uskoo, koska hänen sielulleen se sopii. Mutta sinulle minulla on toisenlainen ajatus. Jos niin tahdot, voin kirjoittaa kohtalosi uudelleen. Voin antaa sinulle voimaa päihittää tyhjyys tämän tarinan lopussa.”

Mitä enemmän Killjoy Vaeltajan kasvoja tuijotti, sitä enemmän hän ymmärsi, kuinka väsynyt tämäkin oli.

”Tarkoittaako tuo, että minun kohtaloni… olisi ollut hävitä se taistelu?”

”Niin se valitettavasti taitaa olla”, Vaeltaja surkutteli. ”Niz näki sen tulevaisuuden, jonka olin sinulle kirjoittanut. Lopussa se olit sinä, joka olisi repinyt taivaan kappaleiksi. Traaginen päätös tarinallesi, mutta se tuntui silloin oikealta, kun sen ensimmäistä kertaa visioin.”

”Miksi sitten olet nyt valmis muuttamaan sitä?” Killjoy kysyi.

”Koska… noh… koska minä pelkään, että jos en tee niin, en koskaan näe, miten tarinasi päättyy.”

”Mitä tuo oikein tarkoittaa?” Killjoy kysyi. Vaeltaja naurahti hieman vaikeasti ja raapi taas partaansa.

”Minun… noh, lihani. Se ei ole sellaista taikalihaa, mitä Ficus vaikka on täynnä. Se rapistuu, se kuolee pois. Ja minun… vielä hieman nopeammin kuin yleensä.”

Vaeltajan äänen itsevarmuus oli karissut melkein täysin pois. Killjoy ymmärsi heti, mitä tämä oikein tarkoitti.

”Sinä olet sairas?”

”Niin”, Vaeltaja myönsi. ”Ja se tahti, jolla tarinasi eteni, vaikkakin kohtuullinen, oli ehkä hieman liian hidas minulle. Minun täytyi tehdä päätös. Joko hyväksyn sen, että joku muu kirjoittaa sinun kohtalosi loppuun… tai sitten muutan sitä ja teen sen itse.”

Killjoy muisti, mitä Vaeltaja oli aluksi sanonut. Kuinka he tapasivat aikaisemmin kuin oli alun perin tarkoitus.

”Minä olen… altistanut sinut kamalalle kärsimykselle”, Vaeltaja jatkoi. Tämän ääni pysyi enää hädin tuskin kasassa. ”Kenties luulin, että sinun kautta saisin jotenkin helpotettua omaa oloani. Että jos peilaan omaa elämääni sinun kauttasi, ehkä oppisin jotain itse sen matkan aikana.”

Killjoy tiesi, mitä Vaeltaja tarkoitti. Silläkin hetkellä hänen jokaista niveltään poltti, henkeä ahdisti ja ihoa korvensi. Yhtäkkiä hän myös tuli karmivan tietoiseksi taas silmästään, jonka oli Lhekon keihäälle menettänyt. Sillä samalla hetkellä Vaeltajan oikeasta silmästä karkasi pieni noro tummanpunaista verta.

Vaeltaja pyyhki sen pois ja vilkaisi jälkeä, joka hänen kämmenselkäänsä oli siitä jäänyt. Hän kaiketi odotti, että Killjoy olisi ollut paljastuksesta jotenkin vihainen, mutta tämä katsoi häntä selkä suorana, levollinen ilme kasvoillaan.

”Oliko siitä hyötyä?” Killjoy kysyi.

”M-mitä?” Vaeltaja kysyi.

”Auttoiko se? Helpottiko se oloasi?”

Vaeltaja tuijotti Killjoytä tyrmistyneenä. Hänestä tuntui vaikealta, että hän kysyi sellaisen kysymyksen tuosta noin vain ääneen.

”Kyllä… kyllä se kai auttoi.”

”No sitten se varmaan oli sen arvoista.”

Killjoy sanoi sen sellaisella varmuudella, että se viimein hajotti Vaeltajan, jolla oli ollut jo hetken aikaa vaikeuksia pitää itsensä kasassa.

”Helvetti soikoon, millainen sinusta on tullut”, Vaeltaja naurahti. Kyyneleen tavoin uusi verinoro valui ulos hänen silmästään. ”Jos olisin silloin arvannut, kun nimesi ensimmäistä kertaa kirjoitin, että jonain päivänä saan olla sinusta näin saamarin ylpeä. Voitko uskoa. Sinä tapoit silloin Rane-Rotan.”

”Rane-Rotan?” Killjoy ähkäisi.

”Niin se ei varmaan kertonut sinulle nimeään”, Vaeltaja naurahti ja asteli sitten komentotornin reunalta pois. Hän kiskoi Killjoynkin alla hetken olleen penkin itsensä alle ja raahasi sitten itsensä työpöytänsä ääreen. Hän kiskoi esiin punaisena hohtavan näppäimistön ja alkoi tanssittamaan sormiaan sen pinnalla.

”Hyvä on, Killjoy. Korvaukseksi siitä, että olen tällä tapaa töykeästi päättämässä kohtaloasi reippaasti etuajassa, minä lainaan sinulle hetkeksi sen voimaa. Kun hetki koittaa, nojaa siihen. Ei ole väärin seurata sitä polkua, joka tuntuu sinusta oikealta. Sinun täytyy vain luvata, että kun hetki koittaa, olet valmis tekemään sen, mihin se sinua johdattelee.”

Killjoy katsoi Vaeltajan olan yli, kun tekstiä alkoi syntyä lisää. Kappale kappaleelta hänen tarinaansa ilmestyi lisää siihen tyhjään tilaan, joka hänen sieluaan oli sitä ennen asuttanut. Vaeltajan työskennellessä hän vilkaisi vielä kerran kohti horisonttia. Piste oli siellä edelleen, mutta jokaisella Vaeltajan näppäimistön painalluksella se tuntui koko ajan vähemmän ja vähemmän painostavalta.

Aikaa kului. Vaeltajan luvalla he tyhjensivät tölkin toisensa perään jääkaapissa ollutta virkistävää juomaa. Ja vaikka Killjoy ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä Vaeltajan näytölle ilmestyi, hän seurasi silti niistä jokaisen ilmestymistä. Jokainen niistä oli pieni pala sielua, joka häneltä oli siihen asti puuttunut. Ja vaikka välillä näytti siltä, että Vaeltaja pyyhki enemmän tekstiä, mitä tuotti, tunsi Killjoy silti eron tietynlaisena täyttymyksenä.

Tunteja kului monta. Ko-Metrun päivä ehti vaihtua yöksi ja yö päiväksi monta monituista kertaa. Jääkaappi tyhjeni ja Vaeltaja vain jatkoi. Kunnes lopulta hän pyyhki vielä kerran verta silmästään, venytteli niveliään ja potkaisi itseään hieman kauemmaksi tietokoneestaan.

”Kyllä se taitaa olla siinä.”

Killjoy astui Vaeltajan vierelle, kun tämä nousi ylös katsomaan kättensä työtä hieman kauempaa. Tämä ravisteli hieman päätään nähdäkseen hieman paremmin. Ja mitä enemmän pää heilui, sitä enemmän verta roiskui vaeltajan silmästä. Killjoy katsoi tätä kummastuneena, mutta Vaeltaja vain vakuutti, että sillä silmällä oli vain tapana välillä lakata toimimasta.

”Oloni ei ole mitenkään erilainen”, Killjoy myönsi.

”No ei tietenkään ole. Se on vain tarina. Se, kuljetko sitä, on lopulta kiinni siitä, mitä päätät tehdä.”

Killjoy oli jo kysymässä, mikä pointti koko prosessilla sitten oli ollut, mutta raukeana haukotteleva Vaeltaja keskeytti hänet, ennen kuin hän ehti saada suutaan auki.

”Mutta olen nyt latonut sinulle polun. Antanut sinulle pienen palan enemmän itseäni sellaisena kuin nyt olen, ja samoin ottanut sinulta hieman itselleni, jotta ymmärtäisimme toisiamme hieman paremmin.”

Killjoy nyökkäsi. Hän luuli ymmärtävänsä.
”Mitä seuraavaksi?”

”Seuraavaksi sinun täytyy palata sinne, mistä olet tullut. Kello, joka sinua sitoo, lyö kohta kaksitoista. On tullut aika.”

Vaeltaja käveli yhdelle lukuisista kirjahyllyistään ja kurotteli nostamaan jotain sen päältä. Hän palasi Killjoyn luokse mukanaan pieni ruskea nyytti.

”Valitettavasti luulen, että ihan pelkällä kohtalon voimalla et tule tästä silti selviämään”, Vaeltaja tuumasi. ”Jos tahdot pelastaa tyttäresi, tarvitset myös ripauksen uskoa matkaasi vauhdittamaan.”

Killjoyn ainoa ehjä silmä laajeni ihmetyksestä. ”Hänet voi vielä pelastaa?”

Vaeltaja näytti olevan hieman huvittunut Killjoyn silminnähtävästä reaktiosta. ”Niz ei valehdellut, kun sanoi, ettei Xenin kuulaa voi korjata. Se ei kuitenkaan ole ainoa tapa pelastaa hänet. Kun saat mahdollisuuden, kysy Niziltä uudestaan. Luulen, että tällä kertaa hän on valmis antamaan sinulle vastauksen.”

Killjoy nyökkäsi. ”Kiitos.”

”Älä turhaan”, Vaeltaja hymähti. ”Siitähän tässä kaikessa on kyse. Me molemmat olemme täällä pelastaaksemme luomuksemme… ja sitä kautta itsemme.”

Killjoy virnisti. Mitä tuli uskoon, Vaeltaja oli juuri antanut sitä hänelle ripauksen. Ja ripaus oli hänelle jo niin paljon, ettei hän tiennyt, mitä tekisi sillä kaikella.

”Ja uskosta puheen ollen”, Vaeltaja hymyili, ”tyttäresi jätti sinulle jotain. Olen säilyttänyt sitä täällä muutaman kellon kierroksen ajan, mutta nyt uskon, että siitä on sinulle jotain hyötyä.”

Vaeltaja kääri nyytin auki ja paljasti hohtavan sirun sen sisältä. Deltan hohde oli suorastaan häikäisevä. Killjoy siristeli ainoaa silmäänsä, mutta ei voinut katsoa poiskaan. Vaeltaja kokeili varovaisesti Nimdan sileää pintaa, ja ojensi sen sitten Killjoyta kohti.

”Hän otti sen mukaansa”, Killjoy huokaisi.

”Niin otti”, Vaeltaja myönsi. ”Ja hyvä niin. En tiedä, olisinko minä saanut sinua irti siitä kellosta. Voin luvata, että tuota Niz ei näe ennalta.”

Killjoy ojensi kätensä hitaasti ja tarttui siruun. Se tuntui mahdottoman kevyeltä. Sen pinta oli sileä ja jo ensikosketuksesta Killjoy tunsi toivon, jota hän nyt kantoi sisällään, voimistuvan tuhatkertaisesti. Hän sulki nyrkkinsä sen ympäriltä ja hengitti syvään. Vaeltaja näytti olevan tyytyväinen ja heitti sirun kääreet sivuun.

”Minun on pakko kysyä vielä yksi asia”, Killjoy rohkaistui ja heilutteli Deltaa nyrkkinsä sisällä. ”Jos sinä todella olit se, joka laittoi sielun sisääni… miksi teit minusta tällaisen? Tai… sellaisen kuin silloin olin?”

”Ai miksi laitoin metalliin suljetun lihamiehen keskelle muovisotureiden maailmaa?” Vaeltaja naurahti. ”Olin nuori. Minusta se oli siisti idea.”

Killjoy kohotti kulmiaan. Hän ei ollut varma, uskoiko enää sanaakaan, mitä Vaeltaja suustaan päästi.

”Siisti idea?” Killjoy ähkäisi.

”Enempää ei aina tarvita. Sinusta tuli sellainen, millaiseksi sinut visioin… ja sitten paljon enemmän. Et voi uskoakaan, kuinka hauskaa minulla on ollut nähdä, millainen sinusta on tullut.”

Killjoy hymähti. Vaikkei hän sitä täysin ymmärtänytkään, se tuntui silti rohkaisevalta.

”Miten minä…” Killjoy nosti sirun silmiensä eteen ja pohti, kuinka tie eteenpäin aukeasisi. Vaeltaja kuitenkin napsautti sormiaan ja punainen pyörre, jollaisesta Killjoy oli astunut aikaisemmin, ilmestyi hänen taakseen.

”Tuon pitäisi viedä sinut takaisin sinne, minne viimeksi jäit.”

Killjoy tunnisti kellokoneiston raksutuksen pyörteen toiselta puolelta ja haistoi suolaisen meri-ilman. Kranala oli hänestä vain askeleen päässä.

”Tässäkö tämä sitten oli?” Killjoy kysyi. Hän ei ollut varma, oliko viisastunut Vaeltajan sanoista paljoakaan, vaikka hän myönsikin, että hänen sielussaan paloi sellainen tuli, mitä ei ollut tuntenut siellä koskaan aikaisemmin.

”Olen pahoillani, että tarinasi päättyy”, Vaeltaja sanoi. ”Mutta toivottavasti se antaa sinulle sen täyttymyksen, mitä olet kaivanut.”

Killjoy nyökkäsi, mutta ennen kuin hän ehti astua pyörteeseen, Vaeltaja pinkaisi juoksuun tajuttuaan jotain. Hän riensi työpöytänsä vieressä sijaitsevalle naulakolle ja kaivoi sieltä päähänsä lättänän kankaisen hatun. Hän mallasi sen tarkasti päähänsä, astui sitten takaisin Killjoyn eteen ja heitti kätensä lippaan kunniaa tehdäkseen.

Killjoy vastasi suoristamalla selkänsä ja toistamalla Vaeltajan eleen. Hän puristi sirua niin tiukasti käsissään, että se alkoi peittää häntä sinisillä liekeillä. Ne lämmittinät häntä ja rohkaisivat astumaan pyörteestä läpi.

”Vielä viimeinen taistelu, kenraali”, Vaeltaja toivotti.

”Vielä viimeinen taistelu”, Killjoy vahvisti.

Sitten punainen väri suorastaan syöksyi hänen päälleen. Sininen liekki sekoittui punaiseen massaan, ja värit kietoutuivat toisiinsa kahmaisten Killjoyn sisäänsä. Kenraalin edelleen kunniaa tekevä hahmo katosi värien leikkiin ja lopulta katosi.

Vaeltaja jäi seisomaan komentotorniin silmiään pyyhkien. Hän oli luvannut itselleen, että pysyisi lujana, mutta lopulta silmästä valuvan veren noroon sekoittui muutama onnen kyynel.

Kaikki se työ oli viimein tulossa päätökseensä. Hän oli viimein valmis päästämään irti. Kaikkien niiden vuosien jälkeen hänsuostui sulkemaan sen kirjan kannet.

Sen tarinan kohtalo oli viimein päättyä.

Luku 2. Musta aurinko nousee

Kukaan ei ollut ehtinyt reagoida, kun kellokoneisto oli syttynyt liekkeihin.

Sen ei olisi pitänyt olla mahdollista, mutta messinki oli vain leimahtanut tuleen ja alkanut sulaa. Biancan koneiston rippeet olivat kaikonneet niin perusteellisesti, ettei niitä enää siitä nostettu. Lheko oli nopeasti marssittanut joukkonsa liekkien sytyttäjää kohti, mutta jäänyt nopeasti alakynteen, kun koneistosta irronnut kenraali oli alkanut kylvää tuhoa vapauduttuaan koneen kahleista.

Killjoy lensi jälleen ja oli onnistunut juoksuttamaan Kaleja jo ainakin vartin ympäri rantaa. Heti, kun yksikin kuolleista sotureista erkani vähänkin joukostaan, hän iski. Sinisenä hohtavat ioniterät lauloivat. Niiden ei olisi pitänyt pystyä leikkaamaan Kal-metallia niin vaivatta, mutta se oli kuitenkin todellisuus, jonka Lhekon joukot kohtasivat. Kun pääjoukko oli taas iskuvalmiudessa, oli Killjoy ampaissut takaisin taivaalle ja tanssi alkoi uudestaan.

Lheko sai kyllä kaatuneet aina takaisin pystyyn valollaan, mutta Killjoyn tavoitteena ei edes ollut saada koko tämän sotajoukkoa matalaksi. Hänen ainoa tehtävänsä oli pelata Xenille aikaa. Niin kauan, kun vihollinen ei tajunnut, mitä tämä näennäisessä horroksessaan puuhasi, kaikki oli hyvin.

Niz itse seisoi edelleen rannassa. Kultaisena hohtava katse seurasi Killjoyta minne ikinä tämä lensikin, mutta elettäkään toa ei tehnyt Killjoyn pysäyttämiseksi. Niin kauan, kun vain kuolleiden armeija vainosi häntä, hän pystyisi pitämään leikkiä yllä niin kauan kuin oli tarve.

Merestä kohoavaa lihavuorta Killjoy yritti parhaansa mukaan vältellä. Sen katse seurasi häntä myös. Yksi huitaisu valtavista jaloista tiputtaisi hänet välittömästi taivaalta, joten hän teki parhaansa pysyäkseen Äidin ulottumattomissa. Yksi rivi hopeisia sotureita seisoi vartiossa rannalla tämän edessä. Ne eivät olleet tehneet elettäkään Killjoyta jahdatakseen. Se sopi hänelle niin kauan, kun nämä vain pysyivät paikallaan.

Taas tuli uusi tilaisuus iskeä yhden Kaleista kimppuun. Lheko osasi jo odottaa niitä ja oli selvästi alkanut jätättämään joukkojaan jälkeensä tarkoituksella. Killjoyn refleksit olivat kuitenkin löytäneet aivan uuden vaihteen. Ionikilpi torjui jokaisen keihään hänen laskeutuessaan. Sen ei olisi pitänyt edes pystyä tekemään niin, mutta siru, jota tämä puristi kädessään, antoi tilaa ihmeille.

”Etkö muka nähnyt, että tässä käy näin?” Niz kysyi happamasti. Vuori lihaa hänen takanaan ei vastannut, ainoastaan tuijotti.

”Jos tekisimme pihtiliikkeen Lhekon joukkojen kanssa”, Torie aloitti argumenttinsa, mutta siihen Meren Äiti suostui vastaamaan.

”Te pysytte siinä.”

Torie sulki suunsa välittömästi. Hän ei kuitenkaan voinut olla vilkaisematta Tarkastajan ruumista, joka lepäsi vesirajassa heidän takanaan.

Katseet rannalla kääntyivät nopeasti takaisin taisteluun. Kuului korviavihlova pamahdus, kun kaksi Kal-metallista haarniskaa kolahti toisiaan vasten. Killjoy oli yrittänyt jotain uhkarohkeaa. Hän kaarsi paikalle kuin olisi taas hyökkäämässä joukon sivustaan, mutta sammuttikin moottorinsa keskellä ilmalentoa ja pudottautui suoraan Lhekon niskaan. Punainen nyrkki yritti rusentaa kuolleen valotun kaulan, mutta keihään perä torjui osuman ja Killjoy joutui taas ampaisemaan taivaalle.

Niz tuijotti tilannetta turhautuneena. Killjoy kyllä pysäytettäisiin lopulta, jos tämä jatkaisi samanlaisia uhkarohkeita temppuja, mutta hän tiesi myös, ettei tämä toiminut ilman suunnitelmaa. Hän vilkaisi Xeniä kohti vain nähdäkseen tämän edelleen pysäytettynä ajan säikeeseen. Killjoyn liikeradat eivät tosin edes näyttäneet siltä, että tämä yrittäisi vapauttaa tytärtään.

Hän havahtui takaansa kuuluvaan naputukseen. Musta käki naputteli rantahiekasta pilkistävää messinginpalaa nokallaan. Ääni oli terävä. Se pysähtyi katsomaan Niziä hetkeksi, kun huomasi tämän tuijottavan, mutta jatkoi sitten nokkimista. Niz tuhahti. Nokkikoon. Se ajatus oli jo kuollut ja kuopattu.

Killjoylta oli kestänyt tuskallisen pitkään tottua tapaan, jolla hän näki. Silmäpuolena hänen tarkkuutensa oli tuhoutunut täysin. Hän kokeili ampua raidetykillään laukauksen vihollisia kohti, mutta osui reippaasti ohi. Ammus viuhui jonnekin kauas mereen. Ilman stereonäköä oli näemmä turha edes yrittää. Hän kaipasi Miksua enemmän kuin oli koskaan osannut kuvitella.

Haava hänen päässään oli sentään lakannut vuotamasta. Ajan säie, joka siitä oli läpi pingotettu, oli ollut niin tiukalla, että se oli toiminut miltei painesiteenä. Hän ei uskaltanut edes arvailla, mitä kaikkea muuta keihäs oli silmän lisäksi vienyt mukanaan. Sitä ehtisi murehtia myöhemmin.

Hän kävi hakemassa uutta vauhtia sen harjun päältä, mistä he olivat Xenin kanssa rantaan saapuneet. Hänen jalkansa koskettivat maata vain sekunnin, kun hän ponnisti uudelleen ilmaan. Hän ehti nähdä horisontissa valonvälähdyksen lähinnä alitajuisesti, kun se jo osui häneen. Hän tunsi sen polttavan lämmön haarniskansakin läpi, kun hän putosi rinteeseen ja alkoi valua sitä vauhdilla alaspäin. Hän oli menettää tajunsa törmäyksessä, mutta onnistui jotenkin pitämään otteensa Deltasta. Kun hän nousi pystyyn harjun juurelta, oli vihollisten joukko vielä kaukana, mutta seuraava valonsäde osui jo aivan hänen viereensä.

Valkoinen sora suli osumasta ja jäähtyi välittömästi klöntiksi lasia. Vaikka se ei ollut osunut häneen, se silti paiskasi Killjoyn monta metriä törmäyspaikastaan sivuun. Hän pääsi tällä kertaa jaloilleen, mutta ei ehtinyt väistää seuraavaa valonsädettä, kun se osui häntä suoraan vasempaan jalkaan. Se oli ohittanut nipin napin ne vähäiset lihakset, mitä hänen jalkojensa reisissä vielä oli, mutta poksahdus, joka haarniskasta kuului, kertoi hänelle heti, mitä oli tapahtunut. Nizin kolossi oli onnistunut tuhoamaan vasemman jalan rakettimoottorin. Se siitä lentämisestä sitten.

Hän ehti laittaa ionikilven pystyyn seuraavan hyökkäyksen torjuakseen. Hän pääsisi ehkä niukin naukin vielä ilmaan, mutta yhdellä jalalla ohjaaminen olisi mahdotonta. Oli pakko vaihtaa suunnitelmaa. Kokeilla jotain epätoivoista.

”Juokseeko se meitä kohti?”, Torien takana seisova Kal kysyi kummastuneena. Siltähän se kieltämättä näytti. Kilpi pystyssä Killjoy lähestyi heitä kovaa vauhtia. Gekutokin rannan toisesta päästä ampumat laukaukset eivät läpäisseet sinisenä hohtavaa kilpeä, vaan kimposivat siitä ympäri rantaa. Lhekon joukot lähestuivät lännestä, mutta ne olivat vielä kaukana. Niz huokaisi syvään, kohotti kätensä kohti taivasta ja kutsui ajan säikeitä luokseen.

Kaksi irtosi maailman katosta ja sinkoutui hänen käteensä. Ruoskien lailla hän sinkosi ne Killjoyta kohti. Ionikilpi musteni ja murtui niiden osuessa, mutta Killjoyn nyrkin sisältä kajastava sininen hohto pysäytti hyökkäyksen. Niz kirosi mielessään. Yksi pieni sirpale vapautta ja se julkesi kestää aikaa itseään. Joko usko Killjoyn sisällä oli vahva tai Ath itsessään piti häntä pilkkanaan.

Hän heilautti säikeitä uudestaan, mutta tällä kertaa Killjoy väisti ne heittäytymällä tällä kertaa maahan niiden edessä. Hän jatkoi kuitenkin liikettään edelleen kohti Niziä työntäen itseään ainoalla rakettimoottorillaan pitkin rantahiekkaa. Kolmatta heilautusta Niz ei edes ehtinyt tehdä, kun hänestä ohi kiitänyt Killjoy oli ampunut häntä kätensä uumenissa olevalla kanuunallaan.

Räjähdys osui suoraan veden toaa päähän. Killjoy oli sitä kuitenkin niin lähellä, että paiskautui itsekin kasvot edellä hiekkaan.

Torien porukka oli kutsunut sauvansa esiin, mutta Äidin valtava korahdus muistutti näitä aikaisemmasta käskystä. Kukaan heistä ei liikkuisi, ennen kuin siihen oli annettu käsky.

Killjoy sylki märkää hiekkaa suustaan ja kampesi itsensä pystyyn. Savupilven keskellä seisova Niz hoippui hieman paikoillaan, mutta Killjoy ei nähnyt osumansa tulosta, ennen kuin savu oli kunnolla hälvennyt.

Kultainen naamio Nizin Rurun päällä näytti olevan täysin kunnossa. Mikään muu sen sijaan ei. Vaikka Kal-metallinen kallo oli pääosin selvinnyt ehjänä, oli räjähdys tunkeutunut sisään Nizin silmän aukoista ja räjäyttänyt kaiken kallon sisäpuolelta. Aivojen palavia kappaleita valui toan silmäaukkojen sisältä. Savuava kallo huojui edestakaisin. Hetkenä minä tahansa pieninkin tuulenvire kaataisi toan lopullisesti hiekkaan.

Sitten kultainen naamio alkoi hohtaa. Hengästynyt Killjoy katsoi voimattomana, kun Nizin aivojen kappaleet lensivät maasta takaisin hänen kalloonsa kuin joku olisi kelannut toimintaelokuvan nauhaa takaperin. Keltainen valo syttyi takaisin toan silmiin ja tämä veti syvään henkeä liekkien tukahtuessa hänen kasvoiltaan.

”Ainakin sinulla oli tällä kertaa rohkeutta vetää liipaisimesta.”

”Usko pois. Kadun sitä, etten tehnyt sitä jo ensimmäisellä kerralla”, Killjoy huohotti.

”Sinun on turha pitkittää tätä. Aika ei ole puolellasi”, Niz lausui ja kutsui uuden säikeen aikaa horisontista käsiinsä. Killjoy huomasi, että Nizin hopeiset kämmenet olivat tummuneet kosketuksista säikeisiin.
”Luovu sirusta. Se ei kuulu tähän maailmaan.”

”Ihan niin kuin kumpikaan meistä kuuluisi”, Killjoy yskäisi. Hampaiden välissä narskui. Ajan säikeet pyörivät Nizin ympärillä kuin näkymätön tuuli olisi lennättänyt niitä.

”Jos et laske aseitasi, pakotat minut sitomaan sinut takaisin sinne, mistä tulit.”

”Jätän väliin. En tiedä, montako kierrosta ajoin surkeassa vuoristoradassasi, mutta se oli tarpeeksi.”

”Ei selvästi ollut. Jos ymmärtäisit, mihin tiesi johtaa, et vastustaisi minua.”

”Minä en syytä sinua siitä, että uskot siihen, mitä olet nähnyt”, Killjoy huokaisi. ”Mutta se ei tarkoita, että olisit oikeassa. Oikeastaan, melkein jokainen sana, jonka olet päästänyt tänään suustasi, on täyttä potaskaa.”

”Äiti ei valehtele siinä, mitä hän minulle näytti.”

Killjoy käänsi katseensa Nizin taakse, jossa neljä valtavaa silmää tuijotti häntä merestä. Äiti ei ollut vieläkään liikauttanut evääkään sen jälkeen, kun Killjoy oli polttanut tiensä pois kellosta.

”Sinä valehtelet niin paljon, ettet osaisi eläessäsikään tunnistaa sellaista, kun se kohdistuu sinuun.”

”Katkerat sanasi eivät pysäytä minua”, Niz uhosi. Killjoy kohautti olkapäitään miltei välinpitämättömästi.

”Kenties”, hän myönsi ja heilautti päätään jonnekin yläpuolelleen. ”Mutta hän saattaisi.”

Potku osui Niziä selkään sellaisella voimalla, että tämän ote säikeistä irtosi, ja tämä rämähti maahan kasvot edellä. Taivaalta tiputtautunut hahmo sai välittömästi osakseen hirvittävän ryöpyn aseistettua valoa, kun rantaa hitaasti kiertävä Gekutok otti uuden kohteen tähtäimiinsä. Killjoy ehti kuitenkin kilpineen väliin. Punainen valo välähti ja hyökkääjä oli tarttunut Niziä niskasta ja ampaissut tämän kanssa ilmoihin. Ennen kuin toa ehti edes tajuta, mitä tapahtui, hänestä päästettiin irti. Vanhan temppelin rauniot rannan toisella puolella pöllysivät, kun Niz iskeytyi kipeästi soraan ja tämän sinne paiskannut hahmo laskeutui miltei kokonaan ajan pois kuluttaman pilarin jäänteille hänen taakseen.

Xenin katse oli puhdasta murhaa. Hänen isänsä vanhat ionisiivet loistivat Kranalan sorassa värjäten ilmankin ympärillään kirkkaan punaiseksi. Ionimiekan kahvaa puristava vahkityttö tuijotti äitiään hampaitaan kiristellen, kun tämä hämmentyneenä kampesi itseään pystyyn.

”Xen, mitä sinä-”

Nizin sanat keskeytyivät ionimiekan terään, joka yritti työntyä hänen suustaan sisään. Hän sai kätensä hädin tuskin sen eteen ja estettyä iskun, mutta sen turvin Xen oli vain juossut häntä päin ja tarttunut häntä kasvoista. Tyttö oli aivan liian nopea. Niz tunsi, kuinka hänen jalkansa taas irtosivat maasta, kun Xen ampaisi taas kohti taivasta työntäen häntä edellään pelkästä maskista pidellen.

Toa yritti sopertaa jotain, mutta Xen työnsi kätensä tämän suuhun, että sanat tukahtuisivat. Alhaalla Killjoyn katse seurasi tähtiin ampaissutta kaksikkoa, mutta tämän katse ei ollut yksin. Äidin koko massa oli kääntynyt ylöspäin. Xenillä oli jumalan jakamaton huomio.

Heidän korkeutensa sen kun kasvoi. Koska Xen ei ollut sitonut äitinsä käsiä millään tavalla, onnistui tämä pyöräyttämään sormiaan ja kaksi ajan säiettä ampaisi sorasta ja lähti taivaalle heitä kohti. Niissä oli valtavasti vauhtia, mutta niin oli Xenilläkin. Ionisiivet ottivat kaiken väännön irti ja työnsivät heidät karkuun. Ja vaikka Niz rimpuili tämän otteessa, ei Xenin ote herpaantunut.

Maasta käsin katsottuna punaisena ja keltaisena hohtava piste pieneni vauhdilla. Säikeet, jotka näitä seurasivat, katosivat hiljalleen tähtitaivasta vasten. Niz tajusi viimein, mihin Xen oli heitä viemässä. Ensimmäistä kertaa kohtaamisen aikana toan kasvoilta paistoi pelko.

Xen ei tiennyt, kuinka korkealla Kranalan taivaankansi oli. Ilma ainakin tuntui muuttuvan koko ajan ohuemmaksi, joka tarkoitti, että heidän vauhtinsa sen kun kiihtyi. Niz oli luovuttanut säikeiden suhteen ja kaksin käsin onnistui vääntämään pari sormea pois suustaan.

”Sinä tuhoat meidät molemmat!”

”Itroz, tuki hänen suunsa”, Xen käski. Nizin mieli täyttyi sanoinkuvaamattoman terävästä rääkymisestä, mikä sai hänet parkaisemaan kauhusta. Toa ei enää saanut sanaakaan suustaan, kun infernaalinen ääni sai hänet kiemurtelemaan entistä pahemmin Xenin otteessa.

Heidän kohteensa lähestyi. Xen ei onnistunut katsomaan sitä suoraan, mutta hän tunsi sen kylmyyden. Ei pitkälti enää. Niz vapisi hänen otteessaan. Hän todella toivoi, että suunnitelma toimisi. Hän nosti Niziä ylemmäksi otteessaan ja valmistautui syleilemään tyhjyyttä. Sen sijaan he kuitenkin törmäsivät.

Sen, mikä piti olla Baterra, olikin kiinteää kupolin kattoa. Se, minkä piti olla reikä maailmassa, olikin vain valhe, joka paistoi jossain sen toisella puolella. Jossain tähtien seassa, mihin hän ei päässytkään käsiksi.

Niz otti suuren osan törmäyksen energiasta vastaan ja kolautti päänsä lujaa maailman kattoon. Xenin ote kuitenkin lipesi sen seurauksena. Hän sai pidettyä oman tasapainonsa, mutta otteesta irronnut toa käytti tilaisuuden heti hyödykseen. Ajan säikeet eivät koskaan olleet oikeasti lakanneet seuraamasta heitä. Niz sai ne otteeseensa, ja vaikka hänen matkansa alas oli painovoiman lakien mukaisesti jo alkanut, yletti hän silti silvaltamaan Xeniä kohti.

Hän ei ehtisi väistämään. Fyysinen liike päättyisi vain helvetilliseen takaumaan hänen oman päänsä sisällä. Siirto oli tehtävä sillä taistelukentällä, jossa Xenillä oli etulyöntiasema.

Cencord hyökkäsi. Lukemattoman vuodet isänsä elämää seurattuaan hänellä oli ollut aikaa selvittää, mihin kaikkeen hänen enkelinsä pystyi. Nizin silmissä välähti, kun hänen mieleensä tunkeuduttiin. Vaikka hänen ruumiinsa matkasi alas, hänen mielensä matkasi jonnekin aivan muualle.

Meri oli sinä aamuna idyllinen. Tuulenvire oli hento, aallot juuri sen kokoiset, että niiden huminan kuuli rantaa vasten. Taivas ei ollut pilvetön, mutta ei se kaukanakaan siitä ollut.

Kanisteri, joka rantaan oli huuhtoutunut, oli kiinnittänyt kaupungin aikaisimpien kulkijoiden huomion. Ei kestänyt kauaa, kun vanha sauvakätinen hahmo asteli hiekkaan yksin. Turaga Nohkii oli nähnyt saapujia niin monta, että hän oli seonnut jo laskuista. Vaikka Suuren Kaupungin kansalaiset koostuivat pääosin niistä, jotka sinne muualta maailmasta muuttivat, aina silloin tällöin heitä siunattiin muutamalla omalla. Eivätkä ne hetket koskaan Nohkiin mielestä lakanneet olemasta taianomaisia.

Kanisteri oli uponnut puoliksi märkään hiekkaan, mutta se sihahti silti auki ongelmitta. Nohkii osasi ainoastaan kuvitella, millaisen matkan se oli hänen luokseen saapuakseen kulkenut. Millaisia vesiä se oli nähnyt ja kuinka kauan se oli kellunut, kunnes Suuren Hengen tahto oli ohjannut sen juuri sille rannalle.

Vanhatkaan tarinat eivät kertoneet sitä, mistä matoran-kansan joukot saivat alkunsa. Kyllähän pohjoisessa siitä aina väiteltiin. Nohkii ei tosin ottanut osaa sellaiseen humpuukiin. Teologiset väittelyt olivat enemmän hänen tulisemman veljensä erityisalaa. Hän oli aivan tyytyväinen siitä, että sai olla aina todistamassa, kun Suuren Hengen uusin sai aloittaa elämänsä.

Kanisterin kansi oli lakannut viimein kiertämästä. Se kaatui irtonaisena sivuun, ja Nohkii tiesi, että oli tullut aika toivottaa matkalainen tervetulleeksi uuteen kotiinsa.

Hän napautti sauvaansa kahdesti maahan ja hento valo syttyi sen päähän. Nohkii astui kanisterin suulle nähdäkseen, millainen kansalainen hänellä oli kunnia tänään tavata.

Sauva lipesi hänen kädestään. Polvet pettivät, vaikka jokainen lihas hänen ruumiissaan oli yhtäkkiä syttynyt ja vaati häntä peruuttamaan pois kanisterista. Rantatörmältä toimitusta seurannut väkijoukko huolestui. Katseita vaihdeltiin. Kun Nohkii onnistui puoliksi selällään kompuroimaan itsensä takaisin hiekkaan, joku uskaltautui viimein huutamaan ääneen.

”Onko kaikki kunnossa?”

”Lääkäri… me… me tarvitsemme lääkärin!”

Yksi Nohkiita rantaan saattaneista lähti välittömästi juoksuun. Ga-Metrussa lähimmälle klinikalle ei ollut pitkä matka, mutta tilannetta seuraavat olivat silti huolissaan. Nohkiin kasvoilla oli järkytys, jollaista kukaan läsnä ei koskaan ollut ennen nähnyt.

Noin kymmenen minuutin kuluttua paikalla oli lääkärin lisäksi sekä hoitohenkilökuntaa että paarit. Sormiaan pureskelevat paarien kantajat yrittivät parhaansa mukaan peitellä kanisterin asukasta yleisön katseilta, mutta se oli vaikeaa, kun välineenä oli pelkkä valkoinen liina, joka ei ollut tarpeeksi peittämään sitä kauheaa asiaa, joka oli rantautunut.

Siellä ehkä oli matoran jossain. Sitä oli vain vaikea nähdä, koska pienoisen jokainen rako pursusi sykkivää lihaa. Se sykki ja hohti. Keltainen valo, joka lihasta heijastui, valaisi kauhullaan sitä tuijottavien kasvot. Se saatiin lopulta ambulanssiin, mutta kukaan läsnä ei ollut varma, olivatko he kaapineet kanisterin pohjalta ketään, vaiko pelkkää sykkivää massaa.

Ambulanssin kaahatessa kohti lähimpää putkiliittymää, tapahtumia sivummalta seurannut liskokasvoinen tyttö vajosi mietteisiinsä. Valkoisen maskin rippeet hohtivat hänen kasvoillaan. Hänen katseensa kääntyi taivaalle yllättävien vesipisaroiden iskeytyessä hänen kasvoilleen. Sade oli ilmestynyt kuin tyhjästä.

Lihakasa vietti leikkaussalissa puolitoista viikkoa. Viisi pakkia skalpelleja ja kuusi uupuneena luovuttanutta kirurgia myöhemmin ensimmäinen palanen matoranin kasvoja oli viimein saatu esiin. Se oli todettu ammattilaisten toimesta mahdottomaksi. Jokainen sykkivä osa massaa oli olennainen osa matoranin verenkiertoa. Jokainen irti leikattu pala riskeerasi verenvuodon, jota he eivät saisi pysäytettyä. Kukaan ei tiennyt, miten sellainen oli mahdollista, tai miksi Suuri Henki tekisi kuopukselleen jotain niin hirveää, mutta pienoisen onneksi Ga-Metrussa oli tarpeeksi niitä, jotka näkivät tämän karmaisevan tilan pelkkänä haasteena.

Kun sininen Ruru oli saatu kokonaan esiin, oli tyttö saatu viimein hengityskoneeseen. Siitä meni silti päiviä saada hänet näyttämään edes etäisesti matoralaiselta. Lihaa oli edelleen paljon, mutta päivä päivältä tieteen pelastama pienokainen oli lähempänä ja lähempänä elämän syrjää.

Meni vielä kaksi viikkoa, kunnes tyttö viimein avasi silmänsä. Tämän ensimmäinen vierailija Nohkiin itsensä jälkeen oli ollut magentana hohtava vortixx, joka ei ollut sanonut vierailunsa aikana sanaakaan. Nohkiin totutellessa kuopusta kaupungin sanoihin tämä kertoi vierailijasta, mutta arpien peittämä tyttö tuskin ymmärsi vielä.

Kesti kuukausitolkulla korjaavia leikkauksia, ennen kuin pienokainen viimein pystyi liikuttamaan käsiään. Kuukausia lisää, että jalkojaan. Hänen rantautumisensa vuosipäivä lähestyi kovaa vauhtia, kun hän viimein otti ensimmäiset askeleensa.

Lääkärit olivat ylpeitä paitsi tytön päättäväisyydestä, myös ihmeistä, jotka tiede oli tämän selviytymisen eteen mahdollistanut. Hän oppi nopeasti, että lääkärien ehtymätön usko edistykseen oli se, mikä hänet oli auttanut selviytymään.

Viikko rantautumisen vuosipäivän jälkeen, hän viimein vieraili sillä rannalla, jonne hänet oltiin syljetty. Siellä hän tuijotti merta elämänsä ensimmäistä kertaa vailla pisaraakaan katkeruutta.

Nimeämispäivä oli tuonut mukanaan sanan, jolla häntä kutsuttiin. ”Niz” oli Nohkii lausunut. Se ei turagan sanojen mukaan tarkoittanut mitään, sillä Suuri Henki oli hänet niin pahasti pettänyt, ettei Nohkiista tuntunut oikealta antaa tytölle nimeä, joka juontaisi jumalan sanasta.

Niz nimensä mukaisesti takoisi oman kohtalonsa. Vailla Hengen johdatusta. Vailla kohtalon lankoja, jotka määrittäisivät hänen tietään. Kiitokseksi omasta sielustaan ja siitä, että hänen annettiin universumin parhaista yrityksistä huolimatta elää, hän omistaisi elämänsä sille, ettei Suuren Hengen viha koskaan enää riistäisi keneltäkään muulta.

Hän ei nähnyt enkeliä, joka vaani aina hänen näkökenttänsä ulkopuolella. Valkoinen maski teki koko ajan töitä pitääkseen Xenin paikallaan. Hänet yritettiin puskea ulos siitä ajasta. Itroz oli pitänyt huolta, että niin ei tapahtuisi.

Mutta Mustalumen enkelilläkin oli rajansa.

He putosivat edelleen. Päätään puristava Niz ei ollut lakannut huutamasta koko sinä aikana. Painovoima kiskoi toaa koko ajan nopeammin takaisin kohti lähtöpistettään. Tämän ote säikeistä oli taas herpaantunut Xenin armottoman ajatus-invaasion repiessä hänen tajuntaansa kappaleiksi.

”Ulos. Päästäni. Noita!”

Xen syöksyi myös aivan Nizin rinnalla, mutta tämän kiito oli tarkoituksellista. Siivet oli asetettu lyttyyn niin, että ilmanvastusta oli mahdollisimman vähän. Vahkin katse oli edelleen naulittu äitiinsä. Vaikka Niz oli pyristellyt hyökkäyksestä irti, oli Xen valmis iskemään uudestaan.

Alhaalla Lhekon joukko oli viimein saanut taivasta vilkuilevan Killjoyn kiinni. Huomioiden, ettei hän voinut enää itse lentää, oli keihäiden väistely sujunut yllättävän hyvin. Kalien niittäminen ei kuitenkaan ollut maan tasalta käsin enää kovin käytännöllistä, joten hän oli kehittänyt uuden taktiikan.

Käki kukkui jossain taivaalla, kun Killjoy nosti itsensä maasta sinisen hohteen keskellä. Delta ei kuitenkaan siivittänyt häntä taivaalle, ainoastaan sen verran ilmaan, että hän näki kunnolla tätä lähestyvät joukot.

Sitten sorasta alkoi noista metallia. Biancan kellokoneiston viimeiset sirpaleet muodostivat Killjoyn ympärille ensin suojaavan renkaan. Sitten ne alkoivat yksi kerrallaan sinkoilla kohti Lhekon joukkoja. Ne iskeytyivät legioonalaisten kalloihin sellaisella voimalla, että kilahtelut kaikuivat pitkin rantaa. Rytmikkäästi Kaleja niittävät aseistetut sirpaleet messinkiä saivat Lhekon ensimmäistä kertaa pysäyttämään etenemisen. Gekutok haki linjaa jossain kauempana. Oli turha marssia ilman kunnollista tulitukea.

Silloin punainen loiste, joka oli kadonnut hetkeä aikaisemmin taivaalle, ilmestyi takaisin. Xen syöksyi maata kohti valtavalla vauhdilla, mutta hän ei ollut yksin. Räpiköivä veden toa yritti saada epätoivoisesti itseään tasapainoon. Jos hän onnistuisi kääntämään itsensä, hän saattaisi pystyä ohjaamaan itsensä mereen.

Äidin silmät välkähtivät. Torie puristi sauvaansa koko ajan kovempaa. Jokainen katse rannalla kääntyi kohti taivasta, jossa äidin ja tyttären syöksy lähestyi vauhdilla päätöstään. Killjoy kirosi mielessään. Xenin pitäisi jo levittää siipensä. Jos hän viivyttelisi yhtään enempää, tämä menettäisi mahdollisuutensa suoristaa itsensä ennen osumaa.

Mutta Niz oli viimein saanut ajatuksensa kasaan. Ajan säikeet muodostivat jo pehmeää alustaa, johon toan tarvitsisi vain tähdätä itsensä. Xen näki sen kuitenkin jo kaukaa. Hän ei antaisi äidilleen mahdollisuutta pehmentää laskuaan, joten hän käänsi itsensä, taklasi Nizin ilmasta ja puristi kätensä tiukasti tämän ympärille. Hän pitäisi huolen, että se päättyisi.

”Itroz!” Xen huusi humisevan ilmavirran ylitse. Nizin keskittyessä punomaan verkkoa alapuolelleen, hän oli voimaton estämään Xenin seuraavaa hyökkäystä.

Välittömästi sen jälkeen, kun Niz oli vastaanottanut Ficuksen lahjan, hän oli alkanut kuulla ääniä. Ne olivat alkaneet vaimeina. Ensimmäiset olivat niin hentoja, ettei niistä saanut mitään selvää. Sitten ensimmäisten syksyn sateiden saavuttua ne olivat alkaneet laulaa. Niziltä ei kestänyt kauaa tajuta, että äänet kuuluivat sitä lujempaa, mitä lähempänä merta hän oli. Kuiskausten seuraaminen oli lopulta mennyt niin pitkälle, että Nizin oli pakko muuttaa. Nyt hän asui Ga-Metrun rannikolla vain päästäkseen aina helposti vesirajaan. Siellä hän upotti aina kätensä mereen, sulki silmänsä ja kuunteli.

Se oli, miten hän oli sinne taas päätynyt. Pitkän työpäivän jälkeen kampuksella hän oli käynyt vain heittämässä laukkunsa kotiin ja vaellellut välittömästi rantaan. Siinä lähellä ei ollut satamaa, eikä sorapohjainen hiekkarantakaan vetänyt enää paljoa väkeä, kun syksy oli jo niin pitkällä. Niz sai kuunnella ääntä taas rauhassa. Hän kuunteli sitä tarkkaan. Yritti ymmärtää sen sanoja. Hän oli kuitenkin melko varma siitä, että vaikka kuiskaukset aivan ehdottomasti olivat sanoja, ne eivät tulleet kielellä, jota hän ymmärsi. Hän oli saanut muistiin muutaman sellaisen, joiden kirjoitusasua hän uskaili arvailla.

”Zighlaa, Ourbom, Zyg’tae, Endon.”

Kielitieteilijä Niz ei ollut, mutta hän ei silti uskaltanut kertoa äänistä kenellekään. Nousevan tieteilijän integriteetille ei olisi tehnyt hyvää, jos huhut äänistä tämän päässä alkaisivat kiertää. Joten toistaiseksi hän jatkoi tutkimustaan yksin. Tai olisi jatkanut, jos ei olisi tuntenut kosketusta olkapäällään.

”Hei”, volitakkasvoinen musta nainen virnisti.

”Hitto vie, sinä säikäytit minut”, Niz parahti, mutta nousi äkisti pystyyn, heilutteli käsiään kuivaksi ja riensi halaamaan kumppaniaan.

”Täälläkö sinä taas kumartelet?” Ficus kysyi heidän erkaannuttua toisistaan. ”Onko sinulla suolan puutos vai miksi sinä aina liotat itseäsi täällä?”

”Se vain auttaa minua purkamaan ajatuksiani”, Niz naurahti varovaisesti.

”Aiheuttavatko proteiinisäikeiden kategorisoinnit taas päänvaivaa?” Ficus ihmetteli.

”Ei kun paljon spekulatiivisemmat asiat”, Niz selitti. Se oli ainakin todenmukaisemmin ilmaistu kuin hänen röyhkeä valheensa tarpeesta purkaa ajatuksia.

”Toivottavasti et yritä miettiä päätäsi puhki yllätykseni suhteen. Et meinaan arvaa sitä, vaikka kuinka yrittäisit”, Ficus virnisti.

”Minä en jännitä asioita, jotka tiedän tulevaksi”, Niz muistutti. Ficus tarttui Nizin käteen ja kiskoi tämän mukaansa. Metroasemalle ei onneksi ollut pitkä matka. He joutuivat kuitenkin istuskelemaan siinä tovin. Vaihtoyhteyttä he odottelivat hetken Coliseumin pääasemalla. Siellä omasta päivästäänkin raukea Ficus nojasi päätään vasten Nizin olkapäätä. Tästä oli tunnut hyvin takertuvainen sen jälkeen, kun he olivat käyneet treffeillä ensimmäistä kertaa.

Sen olisi kai pitänyt tuntua mukavalta, ja kaipa se Nizistä tavallaan tuntuikin, mutta hän oli myös huomannut, kuinka kuula, joka oli yhtenä päivänä löytänyt tiensä Nizin sydämen vierelle, aina välillä muljahteli oudosti, kun Ficus koskettu häntä. Hän ajatteli, että se varmaan vain reagoi sen vastakappaleen läsnäoloon, mutta aina välillä hänestä tuntui, että kyseessä oli jostain muusta. Kuin joku kuulan sisällä olisi yrittänyt varoittaa häntä.

Kun he saapuivat Ta-Metruun, oli jo pimeää. Ficus johdatti hänet innosta pinkeänä omistamaansa varastorakennukseen yhden metrun vanhimman tehdasalueen laidalla. Niz ei tosiaan ollut käyttäyt paljoa aikaa Ficuksen koko viikon mainostaman ”yllätyksen” spekuloimiseen. Kyllähän hän salaa toivoi, että hän olisi saanut käsiinsä jotain muutakin Selecius-säätiölle kuuluvaa kuin vain Feä Ondot, mutta hän ei ollut valehdellut, kun oli sanonut, ettei stressannut sellaisia asioita etukäteen.

Varaston turvatoimet olivat mittavat. Jokainen sisään johtava ovi oli järisyttävän paksu ja sisään päästäkseen Ficus joutui kaivamaan esiin niin avaimia kuin kulkulätkiäkin. Niz oli yllättynyt, kuinka niiden toisella puolella avautui lopulta vain aivan tavallinen varastotila. Toki jo heti ensimmäisistä patsaista tilan oven suussa Niz tajusi, että osa paikan artefakteista olivat käsittämättömän vanhoja, ja kaiketi mittaamattoman arvokkaita.

”Tänne näin”, Ficus tarttui Niziä kädestä ja vei tätä tilan perälle. Sieltä kuului jonkinlaista raksutusta. Se oli selvästi jonkinlainen kellokoneisto. Sen tikitys oli pehmeä ja tasainen. Ficus huomasi, että Niz oli kuullut sen ja hymyili leveästi.

”Olen niin iloinen, että minulla on viimein joku, johon voin luottaa”, Ficus huokaili. ”Olen jo pitkään toivonut, että saisin jakaa tämän ihmeen jonkun kanssa.”

Lasisessa kaapissa heidän vasemmalla puolellaan Niz huomasi näytteille laitettuja esineitä. Yksi niistä oli sininen robottinen hanska, jonka hän vannoi nytkähtävän aina silloin, kun hän ei katsonut sitä suoraan. Hän kuitenkin seurasi Ficusta pieneen huoneeseen varastohallin perällä. He olivat selvästi lähestyneet tasaisesti tikitystä koko sen ajan.

Ovessa oli vielä yksi messinkinen lukko, jonka Ficus avasi melko perinteisen näköisellä avaimella. Oven auettua tikitys muuttui entistäkin lujemmaksi. Niz ei sitä paljoa kuitenkaan miettinyt hänelle paljastuttua, mitä Ficus siellä säilöi.

Kellokoneisto oli ilmeisesti ison kuplivan säiliön pohjassa ja piti sitä käynnissä. Kuplien seassa kellui valkoinen hahmo, jolla ei ollut kasvonpiirteitä, jos ei laskettu valtavia metallisia hampaita, joita törrötti kaikkialta tämän suusta. Se oli kuitenkin aivan hirvittävässä kunnossa. Vaikka Niz oletti säiliön nesteen olevan tarkoitettu sen säilömiseen, oli ruumis aivan hirvittävässä kunnossa. Sen liha oli ilmiselvästi mädäntynyttä. Nivelet tuntuivat olevan kasassa lähinnä tuurilla. Tuntui, että jos joku aivastaisikin sen kanssa samassa tilassa, valkoinen olento varisisi tomuksi tankin pohjalle.

”Minun kuningattareni”, Ficus huokaisi haltioituneena.

”Kuka… kuka hän oikein on?” Niz kysyi uteliaana.

”Hänen nimensä on Bianca. Hän on se asia, jonka löysimme Nacen kanssa Onu-Metrun syvyyksistä.”

Nizin katse laajeni. Nyt hänen mielenkiintonsa oli todella herännyt. Hän oli käyttänyt viimeiset kaksi vuotta Nacen aivokemioiden analysoimiseksi. Se oli ollut aluksi vain palvelus Ficukselle, mutta oli nopeasti muuttunut aivan aidoksi tutkimuskohteeksi. Se, mitä toalle oli tapahtunut, oli ollut kaikin tavoin kiehtovaa. Toa oli yhä hengissä ilman sydänkiveäänkin. Ja vaikka tämä oli käytännössä täysin halvaantunut, kognitiiviset kyvyt tuntuivat olevan tallella. Tämäkö sen oli aiheuttanut? Ficus ei ollut koskaan kertonyt hänelle tarinan yksityiskohtia.

”Kuinka vanha hän on?” Niz janosi tietää.

”Radiohiiliajoitus sijoittaa hänet jonnekin Qwienne Puhtaan aikoihin”, Ficus kertoi ja katsoi tarkkaan, millainen reaktio Nizillä oli siihen.

”Niin tavattoman vanha”, hän haukkoi henkeään. ”Mitä olet saanut hänestä selville?”

”Vaikka millä mitalla”, Ficus ylpeili. ”Hän on kertonut minulle paljon. Vaikka hän ei muistakaan paljoa omista ajoistaan. Siitä on kai niin valtavasti aikaa.”

Niz jähmettyi paikalleen hämmentyneenä. Hän oli varmaan ymmärtänyt jotain väärin.

”Ai niin, että kuka kertoi?”

”No hän itse!” Ficus kivahti. ”Ja ota nyt ihan rauhassa. Älä puhu hänen päälleen.”

”P-puhu päälle?”

”Hei, hys nyt!”

Niz tuijotti vähän aikaa säiliössä kelluvaa ruumista, mutta käänsi katseensa lopulta Ficukseen. Kellokoneiston raksutus oli ainoa asia, mitä hän kuuli, mutta Ficus todella tuijotti Valkoista haltioineena kuin tämä olisi kertonut hänelle saduista kaikkein kauneinta.

Nizin päätä vihlaisi, kun hän yritti keksiä, mitä sanoisi. Sitten kuiskaukset, joita hän oli ollut rannassa aikaisemmin kuuntelemassa, palasivat. Tosin tällä kertaa ne eivät enää kuiskanneet.

”Älä sano mitään.”

”M-mitä…” Niz parahti ja sai osakseen Ficuksen vihaisen mulkaisun.

”Älä. Sano. Mitään.”

Järkytyksestä jähmettynyt Niz vain tuijotti Ficusta, joka taas tuijotti Valkoista kuin tätä kuunnellen. Syvä ahdistuksen tunne kouraisi Niziä tämän rinnasta. Se tuntui käytännön pilalta. Täysin epätodelliselta. Hän tunsi olonsa niin todellisuudesta irtautuneelta, että hän alkoi voimaan pahoin. Kuin hän olisi kiitänyt valtavaa vauhtia päin tiiliseinää ilman, että pystyi estämään sitä.

Tai rantahiekkaa…

Killjoy ei tiennyt itsekään, kuinka oli onnistunut manooverissään vain toisen rakettimoottorinsa varassa. Horrokseen vaipunut kaksikko oli syöksynyt maata kohti tiukasti toisiinsa kietoutuneina. Killjoyn loikka osui näiden kohdalle juuri, kun Xen avasi silmällä, Kuin ihmeen kaupalla tämä oli ehtinyt irroittaa otteensa ajoissa. Killjoy nappasi tyttärensä ilmasta, mutta kompuroi hieman laskeutumisen kanssa. Ei kuitenkaan niin pahasti kuin Niz. Xenin uhkarohkea temppu oli harhauttanut tätä juuri tarpeeksi pitkään.

Nizin Kal-metallinen ruumis oli kuin meteoriitti olisi iskeytynyt rantaan. Pamaus oli valtava. Iskeytymiskohta lennätti säkeinöivää soraa kaikkialle ympärilleen.

Pölyn laskeuduttua toa makasi maassa valtavan kraaterin keskellä savua tupruttaen. Kal-metalli oli selvinnyt osumasta ehjänä, mutta Nizin sisusta oli käytännössä nesteytynyt, kun metalli oli kimmottanut kaiken törmäyksen liike-energian haarniskan sisälle.

Rintaansa pitelevä Xen kompuroi pystyyn ensimmäisenä Killjoy vanavedessään. He molemmat katsoivat hiljaa, kuinka ruumis tuprutti mustaa savua korkealle taivaalle.

Sitten kultainen hohde ilmestyi taas vasten Nizin maata vasten makaavia kasvoja. Ilmaan hetkeä aikaisemmin lentänyt materia ilmestyi taas ja imeytyi takaisin maahan kraateria täyttäen. Nizin ruumis nousi pystyyn ilman, että tämän jalat edes taittuivat. Kuin näkymättömät narut olisivat kiskoneet tämän pystyyn.

”Helvetti soikoon”, Xen huokaisi.

Killjoy oli aikeissa vastata, mutta hänen katseensa oli kiinnittynyt Xenin rintapanssariin. Sen raoista valui nesteitä. Eikä kyse ollut enää vain muutamasta pisarasta.

”Murehditaan siitä myöhemmin”, Xen sopersi. ”Oletko oppinut tuolla mitään hyviä temppuja”, hän nyökkäsi kohti Nimdaa, joka oli edelleen tiukasti tämän puristuksessa.

”Siinä ei tullut käyttöohjeita mukana.”

”Käytä mielikuvitustasi, ääliö!” Xen saarnasi.

Raskaasti huohottava Niz oli saanut kasvonsa kultaisen naamion alla viimein kasaan. Hän hoippui entistä perhettään kohti vapisevin askelin. Se ei kuitenkaan ollut merkki heikkoudesta, vaan silmittömästä raivosta.

”Pois minun päästäni. Ne muistot eivät kuulu sinulle!”

Xen ei keksinyt, mitä sanoisi siihen. Hän päätyi puristamaan takanaan seisovan isänsä kättä kerätäkseen itselleen rohkeutta.

”Miksi sinusta on tullut tuollainen?”

”Jos tunkeudut sinne vielä kerrankin, revin kuulasi kappaleiksi itse.”

Xen ja Killjoy vilkaisivat toisiaan. Niz kuitenkin pysähtyi. Raivonpuuskassaan hän kääntyi kohti merestä hohtavaa vuorta lihaa.

”Ja mitä helvettiä sinäkin siellä oikein tuijotat? Mikset sinä tee mitään? Mikset sinä auta?”

Niz ei saanut kysymyksiinsä vastauksia, mutta tämän huudellessa törkeyksiä Meren Äidin suuntaan, Xen avasi pienen luukun ranteestaan ja ojensi kaksi pienen pientä objektia Killjoyn vapaaseen käteen.

”Se minun todella huono ideani alkaa kuulostaa koko ajan paremmalta”, Xen kuiskasi. Killjoy ojensi Deltan Xenille hetkeksi ladatakseen tyttärensä ojentamat luodit ranteidensa sisään vetäytyviin kivääreihinsä.

”Vihaan tätä jo nyt.”

”Ne kaksi ovat viimeiset. Älä osu ohi”, Xen teroitti.

Niz kutsui taivaalta taas lisää ajan säikeitä. Sekä Killjoy että Xen kiinnittivät nyt huomiota siihen, miten paljon ne olivat vaikuttaneet Nizin kämmeniin. Hopeinen metalli oli muuttunut käytännössä kokonaan mustaksi.

”Te luulette varmaan olevanne nokkelia”, Niz tuhahti. Harjulta Nizin takaa kuului marssimista. Lhekon naamio oli ensimmäinen, joka tuli esiin. Sitten tulivat loput joukoista. Nopealla laskennalla valottu oli saanut joukkonsa takaisin kasaan ja nyt ne muodostivat suojaavan renkaan Nizin ympärille.

Killjoy toimi ennen kuin ne ehtivät saada rivejään kasaan. Hän nosti ranteensa, tähtäsi Niziä kohti ja ampui. Silmä haittasi kuitenkin häntä edelleen. Edes niin läheltä luoti ei lähtenyt oikeaan suuntaan. Ja sitä paitsi Lhekon refleksit olivat aivan liian nopeat. Keihäs iski luodin ilmasta. Sen sisältä purkautui osumahetkellä pieni määrä kaasua, joka haihtui nopeasti ilmaan.

”Kredipselleeniä?” Niz nuuhki ilmaa ympärillään. Tämän ilmeestä oli vaikea saada selvää kultaisen naamion vuoksi, mutta oli helppo päätellä, että se ei ollut vaikuttunut.

”Halpamainen temppu käyttää hänen aseitaan täällä.”

Oli pakko keksiä jotain. Xen sytytti Sarajin ionimiekan ja valmistautui lähestyvään Kalien riviin. Hän olisi kironnut isänsä tuhlattua ammusta ääneen, jos valtava kouristus ei olisi juuri sillä hetkellä vihlaissut hänen rintaansa.

Killjoyn ei ollut vakuuttunut siitä, että he pystyisivät torjumaan Kalien hyökkäystä siinä kunnossa. Hän aneli Deltalta jonkinlaista ratkaisua, mutta ääni, joka sirusta hänelle puhui, oli koko sen ajan ainoastaan kommentoinut läsnä olevien epäkuolleiden haarniskoiden meheviä muotoja. Killjoy oli vakuuttunut, että siru oli vain kirottu. Kyllä siinä voimaa oli, mutta hänestä tuntui käsittämättömältä, että se oli aiheuttanut Matoron käsissä sellaisen fiaskon.

Ymmärtäen että tämä ei ollut voitettava taistelu, hän kaappasi kivusta ähkivän Xenin olkapäälleen ja antoi ainoasta rakettimoottoristaan purkautua niin paljon voimaa kuin oli mahdollista. He eivät kuitenkaan lentäneet ylös, sillä Killjoy ei luottanut siihen, että osaisi tehdä Xenin pelastaneen liikkeen uudestaan. Sen sijaan hän halusi mahdollisimman paljon etäisyyttä vihollisiin, joten se sinkoutuivat pitkin rantaa vain hädin tuskin ilmassa pysyen.

Se oli ollut virhe alusta alkaen. Killjoylla ei ollut ollut näköhavaintoa Nizin kolossista niin pitkään aikaan, että oli olettanut tämän vähän kömpelön olemuksen jääneen jumiin jonnekin harjujen taakse hiekkaan. Se oli kuitenkin todellisuudessa kiertänyt heidän selustaansa. Yksi laukaus kaikista sen tykeistä riitti. Gekutokin osuma lennätti isän ja tyttären väkivaltaisesti maahan. Siru lipesi Killjoyn kädestä ja lensi metrien päähän. Sitten hän menetti hetkeksi tajuntansa. Kuin ihmeen kaupalla se oli Xen, joka häntä lopulta herätteli. Heidän molempien haarniskansa kärysivät. Siivet olivat vetäytyneet takaisin Xenin selkään. Valon lämpö oli niin läpitunkeva, että Killjoysta tuntui, että hän suli jo toista kertaa elämässään.

Heidän molempien korvat soivat. Gekutok pysähtyi muutaman metrin päähän kaksikosta ja tähtäsi aseensa taas heitä kohti. Ampua ei kuitenkaan enää tarvinnut. Oli selvää, että he olivat tulleet taistelukunnossa viimein tiensä päähän.

”Minä en jaksa enää teitä kumpaakaan”, Niz huokaisi marssiessaan Gekutokin rinnalle. Hänen Zorak-aseensa oli osoittautunut paljon Killjoyn ja Xenin omaa tehokkaammaksi. ”Näen, että sinulla on ollut huono vaikutus tyttöömme, Killjoy.”

Killjoy ähkäisi kivusta. Niz ei ollut koskaan kutsunut häntä Killjoyksi. Hänellä ei ollut sellaista nimeä, silloin kun he olivat viimeksi olleet yhdessä. ”Nui-Kralhiakin tämä oli käyttänyt vain silloin kun tilanteeseen nähden oli pakko. Se oli aina ollut ”Nuikki”. Aina.

Killjoy nosti vapisevan kätensä taas Niziä päin ja veti liipaisimesta. Toan ei edes tarvinnut väistää, eikä tämän tarvinnut turvautua Lhekon reflekseihin torjuakseen sitä. Viimeinen kredipselleeniluoti meni niin roimasti ohi, että se ei vaatinut minkäänlaisia toimenpiteitä.

”Sinä olisit voinut jäädä kelloon. Hyväksyä ajan lahjan ja vartioida sitä iän kaikki. Olisit pelastanut meidät kaikki tyhjyydeltä. Niinkö paljon sinä haluat kaiken loppua?”

”Ole nyt jo hiljaa”, Killjoy ärjähti. ”Olen kuunnellut höpinääsi jo ihan tarpeeksi ymmärtääkseni, ettei siellä naamion takana ole mitään jäljellä Nizistä.”

”Melkoinen oletus, että vain, koska haluan pysäyttää sinut, en jotenkin olisi oma itseni.”

Xenkin näytti jo luovuttaneen. Rintaansa pitelevä tyttö antoi katseensa valua maahan.

”Tällä kertaa et ansaitse koko elämääsi, Killjoy. Siinä on selvästi liikaa lämpimiä hetkiä, että ymmärtäisit. Katsotaan, mitä mieltä olet, kun olet elänyt tuhat vuotta uudestaan sitä päivää, kun sulat siellä Bio-Klaanin tehtaalla.”

Niz pyöritti ajan säikeitä ympärillään valmiina sitomaan heidät takaisin ajan orjiksi.

”Sinä taas saat nauttia Makuta Abzumon käsittelystä seuraavat vuosisadat. Ehkä sen jälkeen, jos olet oppinut jotain, annan kuulasi hajota ja sallin sinun viimein vain kuolla.”

Xen tuijotti äitiään järkyttyneenä. Kouristus repi häntä kappaleiksi sisältä päin. Hän tunsi taas, kuinka tirskahdus hänen sieluaan alkoi valua jossain hänen rintakehänsä sisällä.

Niz heilautti säikeitä ilmassa muutaman kerran. Hän katsoi polvillaan maassa kärsivää perhettään vain ohikiitävän hetken, ja sinkosi sitten säälimättömästi säikeet näitä kohti sinetöiden näiden kohtalon ajan ikuisina vankeina.

Samalla hetkellä, kun säikeet kurottelivat uhrejaan kohti, Gekutokin olkapäällä olevat tykut repeytyivät irti ja tömähtivät maahan. Niz ei sitä nähnyt, mutta kaksi Lhekon kaartilaista hänen takanaan olivat ehtineet rusentua, ennen kuin säikeet olivat päässeet perille.

Salaman lailla liikkunut massa ehti juuri ja juuri levittää kätensä. Säikeet osuivat siihen ja kimposivat harmittomasti takaisin. Nizin ilme valahti. Ne Lhekon joukoista, jotka olivat ehtineet nähdä liikkeen silmäkulmastaan, olivat laittaneet aseensa tanaan.

Metallin ympäriltä kuuluvasta kirskunnasta tiesi, että Lheko puristi keihästään kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Niz haparoi askeleen taaksepäin ja kiskoi taas jostain maan sisuksista uuden säikeen, jonka laukaisi Ficusta kohti. Tämä kuitenkin vain tarttui siihen, kiskoi sen väkisin irti Nizin otteesta ja repi sen kappaleiksi hänen edessään.

Killjoy ja Xen näkivät, kuinka vamma Ficuksen takaraivossa regeneroitui umpeen. Kredipselleeniluoti työntyi ulos haavasta tyhjänä ja kilahti maahan. Killjoyn toinen yritys oli ilmiömäinen. Cody olisi ollut ylpeä, miten nopeasti kenraali oli totuttanut itsensä yhdellä silmällä ampumiseen.

”Kuka hän on?” Ficus kysyi ja laski kätensä sivuilleen. Kun kukaan ei vastannut hänen kysymykseensä, hän käänsi katseensa taakseen kohti rintaansa pitelevää Xeniä.

”Kenestä he oikein puhuivat?”

”Minä en tiedä, en kuullut nimeä”, Xen myönsi. ”Se muisto oli hauras. Eikö tuo auttanut lainkaan?”

Sekä Xen että Ficus vilkaisivat maahan tippunutta luotia. Killjoyn katse poukkoili näiden välillä hämmentyneenä. Ensin hän ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä tapahtui. Sitten hän kuitenkin muisti. että Xen oli pyytänyt häntä pelaamaan aikaa sen jälkeen, kun hän oli vapauttanut itsensä kellosta.

Nyt hän tiesi, minne tämä oli mennyt…

Onu-Metru, sata vuotta sitten

Codyn ampuma sarja osui peikon rintapanssariin viimein lävistäen sen. Oli vaatinut hänen lisäkseen yli kymmenen vahkin jatkuvan tulituksen, että peto oltiin saatu taltutettua. Tilanne ei kuitenkaan ollut paljoa parantunut. Edelleen komentokeskuksen päätteen ääressä seisova veden toa puhui pienelle näytölle, jonka toisessa päässä hätääntynyt vahkityttö oli viimeiset minuutit anellut äitiään ottamaan tämän mukaansa.

”Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme”, Niz aneli. Räjähdykset vavisuttivat tukikohtaa heidän ympärillään aikaa ei ollut paljoa.

”Mutta… tehän tulette takaisin? Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi”, Xen parkui tukikohdan syvyyksissä.

Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellessaan tyttärensä anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan tätä suoraan silmiin hän käänsi katseensa suuntaan, johon Codyn väki oli hetki sitten kadonnut. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.

”Hyvästi, rakas.”

Hän sammutti yhteyden, ennen kuin Xen ehti vastata. Se oli hänelle viimein liikaa. Hysteeriseen itkuun purskahtanut Niz vajosi komentohuoneen paneeleita vasten. Hän tarvitsi vielä voimaa tornien eristämiskoodin laukaisemiseksi. Näppäimistön käyttäminen oli kuitenkin vaikeaa, kun vesi valui toan silmistä koko ajan niin vuolaana.

Hän sai itsensä kasaan vasta, kun rauta Mustan Käden kerrosten välillä alkoi liikkua. Hän toivoi hartaasti, että se oli tarpeeksi. Rautasinetin tulisi suojella sekä hänen tytärtään että hopeisia sotureita, jotka uinuivat tukikohdan toiseksi alimmassa kerroksessa. Sekä sitä yhtä asiaa, jonka Niz oli jättänyt pohjakerroksen ilmastointikanavaan naputtamaan sen ritilää hermostuneesti.

Metallin jyrskyessä hän kuitenkin huomasi, että yksi hyökkääjistä oli huomannut, että hän oli yhä siellä.

”Olen gomendogesgugsessa. Gerros gahdegsan!” miekkahampainen pimeyden metsästäjä sopersi radioonsa. Nizin laukaisin oli edellisen räjähdyksen myötä tippunut lattialle. Hän ei ollut varma, ehtisikö syöksyä sille ennen kuin kivääriä kantava olento ehtisi ampua hänet seulaksi. Hän kuitenkin pelkäsi jo menettäneensä mahdollisuutensa. Hän oli empinyt liikaa. Metsästäjä oli laskenut radionsa ja tähtäsi nyt Niziä kohti leveä virne kasvoillaan.

Virneeseen sekoittui verta, kun musta nyrkki läpäisi metsästäjän rintakehän takaapäin. Niz katsoi suu ammollaan, kun olento korahti äänekkäästi ja kaatui maahan lammikkoon omaa vertaan.

Ficus seisoi oviaukossa veren tahrimaa kättään tuijottaen.

”Missä se on?” Ficus tivasi. Toaa tässä oli jäljellä enää hädin tuskin. Rivit teräviä hampaita pursusivat tämän päästä. Lihaa pursusi panssarin väleistä inhottavasti sykkien. Muutama tämän kylkiluista törrötti kummallisesti tämän rintakehän ulkopuolella.

”Kuolen mieluummin kuin annan sen sinulle”, Niz uhosi.

”En ole täällä tappamassa sinua”, Ficus huokaisi. ”Vain hakemassa sen, mikä minulle kuuluu.”

”Vaikka tietäisin, missä se on, en ikinä antaisi sitä sinulle.”

”Missä se käsi on?” Ficus yritti uudestaan.

”Painu helvettiin”, Niz sylkäisi.

Kuin uudelleen syttyneen sodan äänien vavisuttaessa tornia heidän ympärillään, Ficus veti syvään henkeä ja kasasi ajatuksiaan. Heidän edellisestä kohtaamisestaan oli vain muutamia viikkoja. Cestainun ja Nizin hänen valtakuntaansa tuoma sota oli vaatinut veronsa. Kun Ficus oli nähnyt, mikä asia Nizin lopulta sieltä oli pois kiskonut, oli hänen pakko ajatella kaikkea jälleen uudestaan.

Hän oli viimein ymmärtänyt, että Niz oli liittoutunut voimien kanssa, jotka voisivat huuhtoa hänet milloin tahansa mennessään.

”Minä vain… tarvitsen sen käden. Ja sitten minä menen, eikä sinun tarvitse nähdä minua enää ikinä.”

Ficus järkyttyi, kun Nizin reaktio hänen sanoihin oli nauraa…
”Eikö muka? Meinaatko, ettet keksi jotain uutta kauheaa tapaa pilata kaikkien elämääm vaikka pyyhkisitkin koko pääsi tyhjäksi. Aikaisemmat esimerkit eivät ole erityisen rohkaisevia.”

”Niz, minä –”

”Ei, älä edes yritä”, Niz keskeytti. ”Jos haluat päästä kärsimyksestäsi niin kuole pois. Tee palvelus meille kaikille ja hankkiudu itsestäsi eroon.

”Niz…” Ficus yritti uudestaan, mutta veden toan kiukku tuntui ainoastaan kasvavan joka kerta, kun Ficus avasi suunsa.

”Ole hiljaa, Ficus. Tapa itsesi. Ihan oikeasti. Hyppää vaikka jostain korkealta tai vaikka huku niin kenenkään ei tarvitse edes siivota ruumistasi.

Musta liha oli miltei muurannut Ficuksen silmät umpeen. Hän ei kyennyt päälle päin näyttämään, miltä hänestä tuntui Nizin sanat kuullessaan, mutta Niz kyllä tiesi, miten syvälle hänen solvauksensa upposivat.

”Luuletko, etten ole yrittänyt?” Ficus sopersi. ”Luuletko, etten olisi halunnut vain lakata olemasta jo miljoona kertaa aikaisemmin? Miksi sinä luulet että olen täällä? Jos tämä ratkeaisi niin helposti kuin kuolemalla, olisin tehnyt sen jo… Minä tarvitsen sen käden, Niz. Minä vain… haluan unohtaa.”

”Painu helvettiin.”

”Tulin juuri sieltä.”

”Ei kiinnosta.”

”Niz, minä vain –”

”Mene takaisin sen kuningattaresi luo ja revi se reikä taivaaseen. Tapa meidät kaikki niin ei tarvitse enää empiä sen kanssa, haluatko muistaa vaiko et.”

Ficuksen kädet vapisivat. Jokainen sana, joka Nizin suusta purkautui, oli niin myrkyllinen, että hänellä oli vaikea uskoa niitä. Hän oli tullut vilpittömästi anelemaan armoa. Jokainen hänen valtakunnassaan vietetty ikuisuus oli saanut hänet entistäkin päättäväisemmäksi siitä, että hän oli valinnut polkunsa väärin. Baterra hänen taivaallaan oli kuiskinut hänelle tauotta kellon rakentamisen jälkeen. Hän ei tahtonut sitä enää. Hän halusi vain unohtaa, kuten niin monena kertana aikaisemminkin.

”Minä rakastin sinua, Niz.”

”Minä en rakastanut sinua”, Niz vastasi.

”Sanoit rakastavasi.”

”Minä valehtelin.”

Ficus ei voinut kuin naurahtaa. Niz oli sanonut sen niin kevyesti ja niin helposti, että sitä oli vaikea uskoa todeksi.

”Valehtelitko Nui-Kralhille myös? Etkö rakastanut häntäkään?”
”Miksi olisin?”
”Tytärtäsi?”
”Tieteellinen koe muiden joukossa.”
”Niz, minä kuulin, kuinka nyyhkit täällä minuutti sitten”, Ficus yritti, mutta Niz puski itsensä aivan lähelle Ficusta ja työnsi naamansa miltei kiinni tämän hampaiden peittämiin kasvoihin.

”Ficus. Sinä iljetät minua. Sinä ja Seleciukselta varastetut lelusi ette osaa muuta kuin aiheuttaa loputonta kärsimystä. Joten älä lässytä minulle tunteistasi, kun et kerran niistä mitään ymmärrä. Olisit ansainnut saman kohtalon kuin Nace. Olisitte voineet olla turhanpäiväisiä vihanneksia yhdessä.”

Nizin keltaiset silmät loistivat kirkkaana. Ficuksen vapina oli pahentunut jokaisen sanan myötä. Hänen polvensa pettivät ja hän rojahti Niziä vasten niin, että kuului valtava rusahdus.

”Sitähän minäkin…” Niz korahti leveä virne kasvoillaan. Keltaista verta oli noussut hänen sisuksistaan hänen suuhunsa ja nyt sitä valui sieltä pitkin Ficuksen violettia haarniskaa.

Ficus oli läpäissyt Nizin haarniskan niin vaivattomasti. Se oli vain antanut myöten. Hän oli yrittänyt itseään tekemästä sitä, mutta oli estänyt itseään liian hitaasti. Nizin rintakehä törrötti auki ja Ficuksen koura oli tarttunut sinisenä hohtavan kuulan ympärille.

Valo Nizin silmissä sammui ja tämän ruumis lysähti maahan. Musta käsi ei edes liikkunut. Kuollut toa käytännössä kaatoi itsensä irti sielustaan ja jätti sen Ficuksen käsiin.

Räjähdyksiä kuului koko ajan lisää. Valtava jyrähdys Ficuksen jalkojen alla katosi sinne sekaan. Nizin viimeinen teko oli käynyt toteen. Mustan Käden maanalaiset osiot oli erotettu metallisella sinetillä.

Ficus ei fyysisesti voinut itkeä. Hänellä ei enää ollut silmiä, joita vuodattaa. Nizin sanoja päässään uudelleen ja uudelleen kelaten hän viimein ymmärsi, että oli mennyt liian pitkälle. Oli mennyt jo kauan sitten. Paluuta ei ollut. Kaikki sellaiset rippeet hänestä, jotka olisivat voineet laittaa hanttiin, oli joko leikattu pois tai unohtuneet jo kauan sitten.

Hän puristi kuulan nyrkkinsä sisälle. Vain muutama hetki ja se sulautuisi muiden joukkoon. Hänen omaansa ja niihin, jotka hän oli jo kollegoiltaan ryöstänyt.

”En välttämättä tekisi noin.”

Ficus hätkähti. Prosessi keskeytyi. Kun hän kääntyi katsomaan taakseen, oli Nizin kuula edelleen hänen käsissään.

”Jos et halua, että hän tietää jokaisen liikkeesi ajasta ikuisuuteen.”

Komentokeskuksen seinään nojaili magentana hohtava vahki, jolla näytti olevan jonkinlaisen naamion rippeet kasvoillaan. Ficus ei koskaan ollut nähnyt mitään sellaista. Varsinkaan kuutta kirkasta siipeä, jotka valaisivat muuten hämärää huonetta.

”M-mitä?”

”Säilö se, mutta älä laita sitä itseesi. Älä, ennen kuin olet saanut valmistelusi kuntoon.”

”Sinä olet hänen tyttönsä”, Ficus haukkoi henkeään.

”Enemmän tai vähemmän.”

”Xen?”

Xen nyökkäsi. ”Enemmän tai vähemmän.”

”Oletko tullut kostamaan äitisi?”

”Usko pois, en pystyisi siihen, vaikka tahtoisin. Ei, minä olen täällä tasan yhdellä asialla ja se on se, että et laita tuota kuulaa vielä itseesi. Et ainakaan niin kauan, kun kellosi on vielä rakenteilla.”

”Mitä väliä sillä on?”

”Paljonkin”, Xen murahti. ”Kaukana tulevaisuudessa me törmäämme… ylitsepääsemättömiin ongelmiin. Yritän parhaani mukaan pelata meille edes yhtä yllätyskorttia. Sellaista asiaa, jota Niz ei ole pystynyt näkemään ennalta.”

”Kuulitko sinä, mitä hän sinustakin sanoi?” Ficus äyskäisi epäuskoisena.

”Kuulin.”

”Hän ei rakastanut sinuakaan”, Ficus huokaisi. Xen mutristi suutaan ymmärtyäväisesti.

”Millainen vanhempi ei rakasta lastaan?” Ficus ihmetteli. Xen katsoi surkeaa olentoa vähän aikaa ja käänsi sitten katseensa lattialla makaavan äitinsä ruumiiseen.

Hän muisti ikuisesti, miltä se viimeinen puhelu hänen äitinsä kanssa oli tuntunut. Sen lopuksi Niz oli kutsunut häntä rakkaakseen.

Yksi asia oli varmaa, Niz valehteli. Mutta kenelle heistä?

”Minä tunnen mielesi, Ficus. Joka kerta, kun tunnustelen sitä, löydän siitä uudenlaisia aukkoja. Jotkin muistot ovat vain tukossa, jotkut palaneet pois. Osan sinä olet varmaan vain aidon oikeasti unohtanut.”

Ficus tuijotti häntä happamasti, mutta Xen ei antanut sen haitata.

”Jos selviämme tämän tien päähän, voin kokeilla auttaa sinua muistamaan.”

”Minä tulin tänne unohtamaan… en muistamaan lisää.”

”Niin äitini tuntuu myös ajattelevan, mutta minä luulen, että totuus on toisenlainen.”

He jatkoivat toistensa tuijottamista. Tihenevät räjähdykset viestivät, että aika oli lopussa. Mustan Käden reaktori ei kestäisi höykytystä paljoa kauempaa.

”Etkö edes haluaisi nähdä, mihin tämä kaikki johtaa?”

Ovensuusta kuului meteliä. Pimeyden metsästäjä, jonka Ficus oli huoneeseen astuessaan tappanut, oli joukkonsa viimeinen. Viimeiset evakuoituvat olivat Mustan Käden väkeä. Herraa taluttava Cody linkutti huoneesta ohi turagan peittäessä hänen näkökenttänsä. Näiden perässä tullut mustiin siteisiin kietoutunut vahki kuitenkin pysähtyi ovelle ja katsoi järkyttyneenä Ficukseen.

”Äiti?”

Ficus katsoi järkyttyneenä Sarajia. Sitten Xeniä. Sitten kuulaa kädessään. Hän oli tehnyt päivän aikana jo lukemattomia impulsiivisia tekoja. Mitäpä siihen oli enää yksi lisää?

”Saraji, ota tämä. Pidä siitä huolta. Älä koskaan päästä sitä silmistäsi äläkä koskaan anna sitä kenellekään. Tahdon, että pidät sen turvassa siihen asti, että aika koittaa.”

Pöllämystynyt vahki ei kyennyt estämään, kun Ficus marssi poikansa luokse ja sulki Nizin kuulan tämän kouriin. Sen jälkeen hän silitti hetken Sarajin sileitä kasvoja. Aikaa selittelyille ei ollut, kuten ei ollut aikaa jälleennäkemisen hämmennykselle tai uusille jäähyväisille.

”Mene. Nopeasti. Mene!”

Saraji pinkoi juoksuun eikä katsonut taakseen. Sininen hohde kietoutui tiukasti tämän kaavun sisälle, kun vahki sprinttasi Codyn ja Herran perään kohti portaikkoa.

Sitten hän kumartui maahan ja nosti Nizin ruumiin käsiensä varaan. Hän katsoi tämän tyhjiin silmiin ja yritti muistella aikoja, kun ne olivat vielä loistaneet hänelle. Nyt se kaikki oli poissa. Veden toan sanat olivat huuhtoneet pois viimeisetkin mahdollisuudet perääntyä siltä polulta, mille Ficus oli astumassa.

Kuului kolahdus, kun toinen Nizin käsistä irtosi ja tipahti lattialle. Se ei ollut aito. Ei edes kunnollinen proteesi. Ainoastaan lumetta, jonka oli tarkoitus peittää se, että jokin oli vienyt Nizin todellisen käden mukanaan.

Valkea välähdys valaisi komentokeskusta hetken. Ennen kuin Ficus ehti kysyä Xeniltä, mitä seuraavaksi, tämä oli jo kadonnut.

Mustan Käden reaktorin sulaessa hän oli jo kaukana. Onu-Metrun etelälaidalla Nizin ruumista pidellessään hän ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin yksinäiseksi. Ja hän oli kuitenkin tuijottanut taivaalla paistavaa tyhjyyttä suurimman osan elämästään.

Niz ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Kahleet, joihin Puhdistaja oli sidottu, olivat täydelliset. Ajan itsensä hampaista taotut. Minkään ei olisi pitänyt pystyä murtamaan niitä. Hän ei uskonut hetkeäkään, että Killjoyn ilmiömäisesti osunut kredipselleeniluoti olisi antanut tälle voimaa vapauttaa itseään.

Vastaus hänen ihmetykseensä tuli lopulta kukkumisen muodossa. Punasilmäinen käki laskeutui Ficuksen kämmenelle ja pörhisteli höyheniään. Se olisi ehkä jopa ollut suloinen näky, jos käeltä ei olisi puuttunut suuri osa sen päästä. Nokka oli kulunut pois ja verta vuotava kallo oli lytyssä. Ja silti se kukkui. Oikein ilkikurisesti. Oliko se nokkinut Ficuksen kahleet hajalle? Ei kai sen olisi pitänyt olla edes mahdollista.

Meren äärellä Torie ja tämän kaksitoista seurasivat tilannetta edelleen etäältä. Joukkonsa johtaja käänsi katseensa taas Äitiin.

”Joko nyt on viimein aika?”

Vastaukseksi Torie sai Äidin jalan, joka iskeytyi valtavalla voimalla rantaan Kalien edessä. Torien naamion raot väreilivät, kun hän tajusi, mitä oli tapahtunut. Äiti oli murskannut Tarkastajan ruumiin. Siitä ei ollut jäljellä edes pölyä.

”Kärsimätön lapsi! Minä en anna sinulle lupaa liikkua.”

Niz tunsi Äidin raivon niskassaan. Lhekon joukot olivat ottaneet merkittävän määrän askeleita taaksepäin ja muodostivat nyt uudenlaista puolustuslinjaa puoliväliin rantaa. Gekutokin olkapäille asennettiin uusia kanuunoja. Jopa Niz oli peruuttanut aavistuksen verran.

”Kaikki kolme maailmojen tuhoajaa siistissä rivissä.”

”Sinä satutit minua”, Ficus sanoi.

”Ansaitsit sen.”

”Minä rakastin sinua ja sinä satutit minua”, Ficus toisti. ”Ensin petit minut, sitten hylkäsit minut ja sitten satutit minua.”

Niz ei enää vastannut. Sitten Ficus käänsi viimein katseensa Killjoyyn, jolla oli mennyt tovi saada itseään enää jaloilleen.

”Minä kuulin laulusi.”

”Mitä?” Killjoy ihmetteli.

”Laulusi… minä muistan, kun me lauloimme yhdessä.”

Killjoy tuijotti Ficusta pöllämystyneenä. ”Biancahan se oli…”

”Huolimatta siitä, mitä täällä tänään tapahtuu, olen iloinen, että jaoit sen melodian kanssani”, Ficus jatkoi jättäen Killjoyn kyseenalaistavat sanat täysin huomiotta. Sitten hän käänsi katseensa takaisin Niziin, joka oli peruuttanut Kal-rivistöjensä taakse suojaan.

”Meidän pitää saada tuo naamio pois”, Ficus sanoi. Killjoy ei ollut uskoa kuulemaansa. Tekikö Ficus oikeasti sotasuunnitelmaa?

”Niin pitää”, Xen myönsi. ”Helpommin sanottu kuin tehty. Jos tuollainen liina osuu, siitä saa melkoisen flashbackin.”

”Kymmenen arkkikranaa on näemmä tarpeeksi Äidin voimaa, että voin vastustaa sitä”, Ficus tuumasi. ”Niz kuuluu minulle. Pitäkää huolta, että kalistelijat pysyvät poissa tieltäni.”

Ficus asteli ohi Xenistä ja Kiljoysta, ja kumartui poimimaan Deltan, joka oli vain unohtunut maahan kaiken muun rytäkän keskellä. Hän katsoi sen sileää pintaa hetken ja heitti sen sitten Xenille, joka nappasi sen ilmasta.

”Sinulla on teistä kahdesta enemmän uskoa.”

”Tällaisessa tilanteessa sitä on aika vaikea löytää”, Killjoy tuhahti. Hänellä oli edelleen vaikeuksia ymmärtää, miksi Xenin suunnitelma toimi. Miksi Ficus seisoi siinä eikä edes yrittänyt repiä Killjoyn arkkikranaa tämän rinnasta. Ei hän olisi voinut siinä tilassa estää häntä.

Käki lensi verta vuotavana takaisin taivaalle. Ficus puristi kätensä nyrkkiin ja haistoi meri-ilmaa. Kaikki se valmistelu. Kaikki varasuunnitelmien varasuunnitelmat. Hän oli tehnyt oikein, kun valitsi olla liittämästä Niziä itseensä liian aikaisin.

Hänen valtakuntansa perustukset olivat edelleen haudattuna siihen hiekkaan.

Sekunneissa se alkoi väreilemään. Kalien joukoissa huomattiin välittömästi, että maa heidän jalkojensa alla oli alkanut pettää.

Kun ensimmäiset rätisevät kädet ilmestyivät hiekasta, ne iskettiin rikki nopeasti. Sitten niitä nousi kymmeniä lisää. Sitten satoja. Sitten tuhansia.

Kymmeniä tuhansia.

Kun vahkien haamut puskivat tiensä ulos maasta kaikkialla heidän ympärillään, tajusi Killjoy viimein, että Valkoisen Valtakunta ei ollut todellisuudessa hävinnyt minnekään. Sen väri oli ollut vain valkoinen valhe. Ja kun Ficus komensi armeijansa auttamattomassa alakynnessä olevien Kalien kimppuun, räjähti Äiti viimein toimintaan. Sen keltaisena palavat silmät naulitsivat itsensä Ficukseen ja sen jalat nostivat sen viimein ylös vedestä.

”Minulla oli myös kaikki aika”, Ficus käytännössä kuiskasi. Äiti kyllä kuuli Teeskentelijän sanat, mutta ei pysähtynyt. Vuoren lailla se lähti vyörymään häntä kohti, kun sen selässään kantamista alkioista alkoi kuulua litinää.

Visvaa ja kudosnesteitä roiskui kaikkialle, kun jokainen kenno Äidin selässä kuoriutui samaan aikaan. Mutta poissa olivat bahragien sikiöt, jotka olivat vielä aikaisemmin niin tyytyväisinä niissä velloneet. Nyt ne olivat täynnä käenpoikasia. Tuhansia ja taas tuhansia mustia lintuja, jotka rääkyivät yhteen ääneen uuden pesänsä uumenista. Levi-Atheonin jalat pettivät ja se romahti takaisin mereen. Tuhannet nuoret nokat repivät sen lihaa ensimmäiseksi ateriakseen. Syvä Nauru oli saanut viimeisen sanansa, kun Ficuksen käen pitkin aikaa munimat munat puskivat Äidin omat lapset pois pesästään.

Xen ja Killjoy olivat liittyneet rätisevien keskushermostojen rynnäkkön. Killjoy huomasi nopeasti, että ne tottelivat pienissä määrin myös häntä. Samalla kun isot massat vahkien kummituksia yrittivät saada Kalit hukutettua massansa alle, Killjoy toteutti pienempiä operaatioita korkean prioriteetin kohteita vastaan. Yksi Kal kaatui aderidonialaiseen pihtiliikkeeseen. Toinen zakazlaiseen suurmottiin. Jopa Lheko joutui viimein taipumaan, kun satapäinen osasto Killjoyn usuttamia keskushermostoja vyöryi armotta hänen niskaansa.

Sivummalla Xen oli onnistuneesti loikannut Gekutokin selkään ja onnistui ionimiekallaan irrottamaan tämän uudet varustukset. Joukot etenivät vauhdilla kohti Niziä, joka heilutteli horisontin viimeisiä säikeitään ja niitti hajalle Ficuksen armeijaa. Enempää ei kuitenkaan ollut luvassa. Yksi vilkaisu Äitiä kohti kertoi kaiken tarpeellisen. Tuskasta kiemurteleva vuori ei punoisi uutta aikaa hänen tarpeisiinsa.

Xen ehti hänen luokseen kolmikosta ensimmäisenä. Yksi huitaisu säikeestä pakotti tytön nostamaan sirun kilvekseen. Isku kilpistyi, mutta pakotti Xenin perääntymään.

Ficus sen sijaan oli vain kylmän viileästi kävellyt taistelukentän halki välittämättä siitä, mitä hänen tielleen oli tullut. Kahden Kalin aivot puristuivat hänen käsissään, kun ne yrittivät tulla suojelemaan Niziä. Säikeet tulivat sitten. Ficus tarttui niihin ja kiskaisi. Nizin ote niistä ei kuitenkaan livennyt tämän naamion pitäessä huolta, että vain hän kykeni taivuttamaan niitä tahtoonsa. Kun Lhekon keihäs lävisti Ficuksen pään, lysähti maahan valtava määrä tämän armeijastakin. Ilman luojansa keskittymistä Ficuksen parvella oli vaikeuksia pysyä taistelussa mukana.

Ainakin viiden epäkuolleen keihäät runnoivat Ficuksen ruumista. Tämän uusiutumiskyky pysyi hädin tuskin vammojen perässä. Lopulta se, joka toi helpotusta tämän tilanteeseen, oli skorpioni, joka oli rynnistänyt Kaleista läpi.

He olivat kuitenkin törmänneet ylitsepääsemättömään ongelmaan. Vaikka heillä oli satakertaisesti enemmän joukkoja, kun keskushermosto särjettiin, se ei tullut takaisin. Lhekon valon lisäksi myös Nizin naamio piti huolta siitä, että Kalit nousivat uudestaan ja uudestaan. Killjoy näki nopeasti, että miesylivoima kääntyisi nopeasti, jos he eivät käyttäisi kaaosta hyväkseen. Hopeiset rivit yrittivät sulkea itsensä Nizin ympärille. Ficus onnistui kuitenkin puskemaan itsensä puolustusten sisäpuolelle. Niin myös Xen, joka oli vain ampaissut taivaalle ja laskeutunut Nizin viereen. Vahkitytön viedessä toan huomion, Ficus ehti nirhaista Nizin selkää. Kal-metalli pirstoutui välittömästi tämän otteista. Niz ei ehtinyt paikkaamaan selkäänsä tullutta reikää, kun vihainen skorpioni oli taklannut hänet päin valkoisia raunioita.

”Sinun. Täytyy. Lopettaa”, Killjoy ärjyi hakatessaan Niziä koko painollaan pilareita vasten. Hän nappasi Nimdan sirun ilmasta, kun Xen paiskasi sen häntä kohti. Hän torjui sillä itseään kohti taivutetun säikeen ja heitti sirun suoraan takaisin Xenille, joka sen turvin kokeili saada miekkaansa sisään. Sen tielle astui kuitenkin jotain valtavaa. Ilman aseitaankin Gekutok oli valtava este ja vahki joutui sen tiukkaan otteeseen samalla, kun Niz jatkoi perääntymistä kohti vesirajaa.

Lhekon tiimi oli onnistunut jälleen rikkomaan tiensä läpi harvenevien vahkien riveistä ja puskivat nyt Ficusta kovalla tahdilla pois eturintamasta. Loput vahkeista muodostivat rivistön Killjoyn taakse, jonka hohtava hännän pää osoitti kohti Niziä.

”Tällä kertaa en aio tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että aion marssia päältäsi”, Killjoy julisti. Niz valmistautui niiden rynnäkköön.

Gekutokin rusentamaksi miltei jäänyt Xen parkaisi ääneen. Delta oli livennyt hänen käsistään kolossin kaataessa hänet. Paksu hopeinen jalka puristi hänen rintakehäänsä. Kivistys sen kuin paheni. Killjoy oli jumissa kamppailussaan Nizin kanssa ja Ficuksen yläruumis ei ehtinyt uusiutua tarpeeksi nopeasti, kun Lhekon jatkuvat hyökkäykset leikkasivat jatkuvasti tämän lihaa. Jos Xen olisi ollut yhtään paremmassa kunnossa, hän olisi saattanut kyetä rimpuilla irti kolossin otteesta, mutta hänen voimansa eivät yksinkertaisesti riittäneet.

Helpotus saapui, kun hopeinen aalto viimein kaatoi jätin hänen päältään. Sauvat työntyivät Gekutokin haarniskan väleihin ja väänsivät ne auki väkisin. Hämmentynyt Xen katsoi, kuinka hänen luokseen asteli haukasvoinen sotilas, joka ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet pystyyn.

”Tänään minä olen päättänyt julistaa Cestainu, Kuolemattoman viimeistä sanaa”, Torie julisti. ”Hän ei koskaan antaisi meille anteeksi, jos antaisimme sinun kaatua tänään, Sanansaattaja.”

Killjoy katsoi ihmeissään, kuinka hopeinen kaarti puski läpi viimeisten Lhekon Kalien rivien. Sauvat työntyivät hirvittävällä tarkkuudella näiden kalloista sisään murskaten näiden aivot. Ficus sai itsensä viimein tilanteen tasalle, kun Torie yhdentoista legioonalaisensa voimin puski Lhekon pois hänen kimpustaan lukiten tämän hopeisten ritarien kamppailuun.

Niz taivutti luokseen jo aikaisemmin taistelussa hylkäämiään säikeitä. Yhden niistä ilmestyessä hänen käsiinsä hänen kätensä alkoivat kuitenkin lohkeilemaan. Ajan käsittely oli viimein syövyttäneet Kal-metallin täysin mustaksi. Ne eivät kestäisi enää kauaa. Niz kaappasi hieman ehjemmällä vasemmalla kädellään pienen veitsen eteensä kaatuneen Kalin varusteista ja leikkasi pahemmin kuolioituneen oikean kätensä ranteen kohdalla irti.

”Lheko! Tarvitsen uuden!”

Vastaus saapui tömähdyksen muodossa, kun Torie yhdessä kolmen muut Tarkastajan ritarin kanssa viimein kaatoi valotun maahan ja väänsi tämän pään irti tämän ruumiista. Ennen kuin Niz ehti tehdä asialle mitään, Ficus astui tämän irtonaisen pään päälle murskaten sen. Silmä silmästä. Biancan kohtalo oli kostettu.

Nizin silmät laajenivat maskiensa takana. Hän ei kuitenkaan ehtinyt edes miettiä seuraavaa siirtoaan, kun Killjoyn ampuma energia-ammus osui häntä päähän. Ficus seurasi sitä tarkalla lyönnillä, joka mursi Rurun kultaisen naamion ja hänen kasvojensa välissä. Hän yritti kurotella maassa olevaa säiettä kohti, kun ilman halki Xenin suunnasta lentänyt Delta laskeutui Killjoyn käsiin. Hän isku sirun kaikilla voimillaan keskelle Nizin kultaista maskia, kun Ficus löi sitä käyttäen sitä kuin maailman arvokkaimpana talttana.

Kuului korviahuumaava pamahdus, kun naamio viimein antoi myöten ja halkesi keskeltä kahtia. Siru jäi törröttämään keskelle Nizin kasvoja, kun puolet hänen naamiostaan varisi maahan ja puolet säilyi hänen kasvoillaan. Hän yritti vielä kerran epätoivoisesti kahmia palasia maasta kädentyngällään, kun punainen valo syttyi hänen sisäänsä. Xen oli työntänyt miekkansa läpi siitä reiästä Nizin selässä, jonka Ficus oli siihen aikaisemmin lyönyt.

”Ei enää, äiti”, Xen aneli. ”Ole kiltti.”

Veden toa rysähti polvilleen. Kauempaa kantautuvat taistelun äänet olivat alkaneet hälvenemään. Torien joukot olivat päihittäneet hänen omansa.

Killjoy huohotti. Jopa Ficus näytti siltä, että tällä oli vaikeuksia pysyä jaloillaan. Xen kiskaisi ioniteränsä pois Nizin sisuksista, sammutti sen ja asteli tämän eteen surumielisesti äitinsä valuvia silmiä tuijottaen.

”Minun täytyy tietää”, Xen kuiskasi ja tarttui Nizin päästä törröttävään Nimdan siruun. Killjoy ei ehtinyt estää, kun siru alkoi hohtaa ja Xen hyökkäsi vielä viimeisen kerran Nizin mieleen.

Edellisillä kerroilla, kun Xen oli kolunnut äitinsä mieltä, oli sopivan muiston valinta ollut melko monimutkainen prosessi. Piti tunnustella heikkoja kohtia, merkittäviä aaltoiluja, jotta hän löysi muistot, joilla oli kaikkein eniten painoarvoa. Hän oli toki oppinut siinä melko hyväksi Nurukanin mielessä seikkailtuaan.

Nyt valinta oli kuitenkin helppo. Deltan kuiskutellessa taas tuttuun tapaan hänen mielessään näki hän myös sellaiset muistojen ovet, mitä ei aikaisemmin ollut. Sinisten liekkien peittämiä ovia oli valtavasti. Paljon enemmän kuin Nurukanin mielessä oli ollut. Kuinka paljon hänen äitinsä oli itsestään poistanut?

Kaikki tiet Nizin mielessä näyttivät kuitenkin johtavan yhteen tiettyyn poltettuun oveen. Se oli niistä ensimmäinen. Se oli se asia, jonka hän oli polttanut pois ensimmäiseksi.

Hän kutsui Deltan avukseen. Enkeli hänen mielessään nauroi sen siniseen hohteeseen yhtyessään. Kaikki ovet olivat heille avoimia. Mikään ei estäisi heitä kurkistamasta sisään.

Kuukausi ennen Mustan Käden tuhoa

Niz oli istunut Rúcioron valtaistuinsalin lattialla yksin jo melko monta tuntia. Hän oli palannut Bio-Klaanista vain muutamaa tuntia aikaisemmin. Hänen olisi kuulunut lähteä jo takaisin Metru Nuille, mutta hän ei ollut löytänyt vielä rohkeutta tehdä sitä, mitä häneltä odotettiin.

Kolme viikkoa sitten Äiti oli kiskonut hänet ja Cestainun pois taistelukentältä Ficusta vastaan. Se oli kaikki päättynyt katastrofiin. Vaikka Niz oli täyttänyt tehtävänsä ja onnistuneesti koskettanut ajan säiettä Ficuksen kellokoneistossa, ei se ollut tuonut hänelle piiruakaan lohtua.

Hän oli istunut siinä sinisenä hohtava hanska käsissään ties kuinka pitkään. Se oli saanut viimeksi syödä Mekaanikon, Arkistoijan ja Etsivän muistoja. Nyt hänellä oli jonossa enää yksi henkilö. Hän ei ymmärtänyt, miten Ficus oli onnistunut siinä niin monta kertaa aikaisemmin.

”Et ole koskaan kunnolla selittänyt minulle, mikä se on”, kuului ääni valtaistuinsalin suusta. Holvikaaren alla seisova kuoleman enkeli oli ristinnyt kätensä. Tämän katse naulittu Nizin kädessä hohtavaan hanskaan.

”Selecius-säätiön kaikkein karmivin keksintö”, Niz huokaisi. Kaikista niistä riivatun asioista, mitä Ficus toi mukanaan Metru Nuille, tämän piti olla yksi niistä.

”Uskotko, että se on Feä Ondojakin katalampi?”

”Ainakin arkkikranat säilövät sielun sellaisena kuin se on”, Niz huokaisi. Hän tunsi sen vellovan rinnassaan. Niin myös Cestainu.
”Tämä sen sijaan… pystyy silpomaan sen. Se rikkoo sen, mihin se koskee. Repii hajalle. Se on aivan hirveä työkalu. Ja sillä pystyy tekemään hirvittäviä asioita.”

”Pahempia kuin taivaan särkeminen?”

”Tuhatkertaisesti”, Niz sanoi. Hän nosti sen silmiensä tasalle ja kuunteli säksätystä, joka hanskan sisältä kuului. Hän ei ollut saanut sitä irti enää viikkoihin. Kuolion näki jo hänen ranteestaan, mutta kuin ihmeen kaupalla käsi toimi edelleen.

”Ja olet silti valmis tekemään sen?”

Niz puristi koneen nyrkkiin ja antoi kätensä valahtaa syliinsä. Valtaistuinsalin lattia oli kylmä, mutta olo, joka hänen selkäpiissään kasvoi, oli vielä kylmempi.

Hänen äänensä tärisi. Hän yritti parhaansa mukaan selittää sitä, miksi oli valinnut tehdä sen, mutta sanat tuntuivat niin mahdottoman vaikeilta.

”Mitä vain rakkaalle tyttärelleni.”

Cestainu nyökkäsi.

”Tie eteenpäin on niin kammottavan kapea”, Niz tärisi. ”Niin valtava määrä muuttujia, jos haluamme estää Tulinoidan tekoja repimästä meitä kaikkia kappaleiksi…”

”Silvottu Äiti näytti sen sinulle?”

Niz nyökkäsi. Hän oli käynyt suunnitelman läpi mielessään tuhansia kertoja. Polku pelastukseen oli niin kapea, että sitä hädin tuskin näki, mutta Niz oli päätöksensä tehnyt. Hän antaisi mitä vain, että hänen tyttärensä saisi elää maailmassa, joka olisi elämisen arvoinen.

”Kun minä teen sen…” Niz selitti kykenemättä enää estää ääntään rikkoutumasta. ”Minä en vain unohda niitä hetkiä, jotka vietimme yhdessä. Minä unohdan, kuinka rakastetaan. Minä en enää pysty tuntemaan sitä koskaan. Ainoastaan teeskentelemään.”

Niz purskahti itkuun. Hän yritti pyyhkiä kyyneleitään sillä kädellä, joka ei ollut Seleciuksen teknologian peittämä, mutta siinä kunnolla onnistumatta.

”Minusta tulee hirvein asia, mitä he pystyvät kuvittelemaan.”

”Luuletko, että se riittää?”

”Sen on pakko”, Niz niiskutti. ”Ficus ei ole valmis kohtaamaan sitä, mitä hän joskus oli. Jos hän saa tietää, mitä hän on menettänyt, hän todella repii kaiken kappaleiksi.”

”Tontut varjelevat hänen muistojaan. Toa Tawan luona Ficuksen menneisyys pysyy turvassa.”

”Minäkin toivon niin”, Niz nyökytteli. ”Ja Nuikkia odottaa sama polku, jos hän ei koskaan myönnä itselleen, kuka hän on.”

”Tiedätkö sinäkään?”

”En. Ymmärsin jo kauan sitten, että ne vastaukset eivät kuulu minulle. On yksin hänen matkansa selvittää, mistä hänen sielunsa tulee.”

Cestainu kuunteli hartaudella. Hän kuvitteli ymmärtävänsä uhrausta, minkä Niz oli valmis tekemään siitäkin huolimatta, että Silvotun Äidin näyttämä tulevaisuus ei ollut jotain, mitä hän olisi itse nähnyt.

”Sinä todella rakastit heitä molempia.”

”Rakastin.”

”Jos me molemmat olemme pian poissa, Xen ei välttämättä saa koskaan tietää.”

”Hänen vuokseen… olen valmis maksamaan sen hinnan”, Niz huokaisi. ”Hän on parhaat osat minua ja parhaat osat isäänsä.”

Cestainu nyökkäsi. ”Olkoon tie kirkas Sanansaattajan edessä.”

Niz nosti kämmenen taas silmiensä tasolle. Niin vanhaksi laitteeksi se oli järisyttävän elegantti. Mutta se voima, mitä se piti sisällään, säteili niin kammottavalla tavalla, että edes hän ei kestänyt katsoa sitä pitkään.

”Oletko täällä kanssani, kun teen sen?”

”Olen.”

”Kiitos, Cestainu.”

Sinisen valon korventaessa muistoa Itrozille ei jäänyt vaihtoehtoja. Xen oli pakko paiskata sieltä pois. Liekki, joka alkoi polttamaan Nizin mieltä oli liikaa jopa toisen käden kautta koettuna.

Xen romahti taaksepäin Kranalan hiekkaan. Delta oli irronnut Nizin kallosta samalla ja lepäsi nyt hänen kämmenellään. Kaikki huomasivat heti, miten vaikeaa tällä oli hengittää. Torie syöksyi tämän avuksi. Aika Xenin kuulan kanssa oli käymässä vähiin.

Killjoy rynnisti Nizin eteen ja työnsi tämän velttoa ruumista syrjään. Tällä ei ollut enää voimia vastustella. Killjoy retuutti toaa edestakaisin niin lujaa, että tämän selässä olevasta reiästä valui koko ajan enemmän ja enemmän Äidin sinne pursottamaa lihaa.

”Kerro minulle!” Killjoy tivasi. ”Kuinka pelastan hänet?”

”Kuula… murtuu… ei voi estää…”

”Ihan sama vaikka kuula murtuu”, Killjoy ärisi. ”Teen vaikka uuden, kunhan kerrot, miten se tapahtuu.”

Nizin suusta purkautui kasa vetelää lihaa, johon tämä oli tukehtua. Killjoy ravisteli tätä lisää, kunnes toa onnistui jatkamaan.

”Näytteet, jotka otin…” Niz sopersi. ”Sinun sielustasi… ja sitten… lisäsin omani…”

Killjoyn ote Nizistä lipesi.

”Hän on… me… Hän on… kirjaimellisesti… me…”

Hän oli unohtanut. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän oli istunut siinä tuolissa Mustan Käden tukikohdassa, kun Niz oli ottanut hänestä niitä näytteitä.

”Parhaat… osat… minua… Ja parhaat sinua…”

Hän oli miettinyt sitä kellosta päästessään. Että kuinka oli mahdollista, että Xen oli seurannut häntä halki koko hänen elämänsä. Kun hänelle oli selvinnyt, että tällä oli ollut Nimdan siru mukanaan kaiken aikaa, hän oletti sen olevan vastaus, mutta nyt kun hän asiaa enemmän ajatteli…

… jos Niz oli sitonut hänen sielunsa kelloon, oli se silloin sitonut myös Xenin

Killjoy työnnettiin väkivaltaisesti syrjään. Kukaan ei ehtinyt reagoida, kun Ficus tarttui Niziin, kiskoi tämän aivan lähelle itseään ja ärjyi päin tämän naamaa.

”Tällä kertaa teen tämän ilolla.”

Ficuksen käsi tunkeutui läpi Kal-haarniskan, tarttui lihan sisällä sykkivään kuulaan ja repi sen ulos. Nizin eloton ruumis rämähti hiekkaan. Sininen kuula hohti kelmeästi tähtitaivasta vasten.

Xen oli voimaton tekemään asialle mitään. Killjoynkin väsymys alkoi ottaa häntä kiinni ja hän romahti polvilleen hiekkaan. Ficus sulki nyrkkinsä Nizin sielun ympärille. Oli hiljaista ilman raivoavan taistelun ääniä. Hopeisia ruumiita oli pitkin rantaa. Ainoana seisoi Torien legioona, jotka olivat laittaneet sauvansa syrjään. Kummitusten armeijasta ei ollut jäänyt jälkeen ruumiita. Joukon viimeiset yksilöt vaeltelivat pitkin rantaa tahdottomina.

Xeniin osui valtava yskänpuuska. Hän laittoi kätensä suunsa eteen, mutta kun hän otti sen pois, hän tajusi, että hänen kätensä oli likomärkä. Hän tajusi köhivänsä ulos sieluaan. Sen tajusi myös Killjoy, joka löysi lisää voimaa jalkoihinsa ja riensi tyttärensä rinnalle.

”Minä tarvitsen… työkaluja, suihkeen… Nuparun”, Killjoy sopersi. ”Miten helvetissä me pääsemme pois täältä?”

”Holvikaaret?” Xen pohti, mutta päätti olla siitä eteenpäin hiljaa, kun uusi kouristus iski välittömästi hänen avattua suunsa.

”Toimivat vain tähän suuntaan”, Ficus murahti.

”Mistä sinä sen tiedät?” Torie ihmetteli.

”Koska minulla on yksi sellainen komerossani. Uskokaa pois. Ymmärrän niiden toiminnan perinpohjaisesti.”

”En usko, että hänkään on päästämässä meitä pois”, Killjoy murahti ja nyökkäsi kohti merta. He kaikki kääntyivät sitä kohti. Käenpoikaset olivat järsineet Äidiltä kaikki tämän jalat irti. Kivusta korahteleva lihavuori oli nyt tosiaan vain sitä. Kolossaalinen sykkivä maastonmuoto, jonka hohtavat silmät tuntuivat silti läpäisevän kaiken.

Ficus pompotteli Nizin kuulaa kädessään. Sitten hän vilkaisi kohti taivasta. Ainoastaan Killjoy pystyi seuraamaan, minne tämän katse täsmälleen osui.

”Kadotukseen”, hän kuiskasi.

”Oletko seonnut?” Killjoy ähkäisi.

”Jos uskomme Niziä, olemme molemmat seonneet”, Ficus puolustautui. ”Minä en aio jäädä tänne. Teillä ei selvästi ole myöskään aikaa sellaiseen. Minä haluan päättää sen, minkä täällä vuosia sitten aloitin.”

”Muistuta minua, miten reiän repiminen maailman kattoon auttaa ketään meistä pääsemään täältä pois”, Killjoy tivasi.

”Tuon avulla”, Ficus sanoi ja osoitti Xenin kädessä lepäävää sirua. ”Uskon, että se on, kuinka Tulinoitakin tänne ensimmäisellä kerralla pääsi. Se on hyvä johdattelemaan, jos siihen vain uskoo tarpeeksi.”

Muut vaihtoivat huolestuneita katseita. Tarkastajan Kalit niin hyvin kuin ilmeettömillä naamioillaan pystyivät. Killjoy suoraan sanottuna vihasi Ficuksen ideaa, mutta joka kerta, kun hän vilkaisi maassa kiemurtelevaa tytärtään, hän tajusi, ettei hänellä ollut parempaakaan ideaa, eikä aikaa sellaista muodostaa.

”Helvetti soikoon”, Killjoy myöntyi.

”Emme… emme me voi vain tuhota tätä paikkaa”, Xen muistutti kaikkia olemalla ainoa järjen ääni. ”Täällä asuu vaikka ketä. Ja sitä paitsi, ettekö te kuunnelleet, mitä Äiti sanoi? Jos tuhoamme kaiken ajan, se lakkaa olemasta. En halua edes arvailla, mitä omalle maailmallemme tapahtuu, jos aika vain lakkaa olemasta.”

”Te, Cestainun väki”, Killjoy puhutteli Torieta. ”Kuinka nopeasti luulette pääsevänne Hypoteesiin?”

”Marssimme on nopea, mutta en tiedä, pysymmekö silti maailmanlopun edellä.”

”Kokeilkaa”, Killjoy määräsi. ”Käskekää kaikkia sielunmatkaajia poistumaan välittömästi. Etsikää tonttu nimeltä Suntio ja pyytäkää häntä evakuoimaan kaikki loput muistojen laaksoon.”

”Muistojen laaksoon?” Ficus ihmetteli.

”Kai ne muistot elävät vielä joidenkin päässä”, Killjoy spekuloi. ”Niiden sisällä saattaisi olla mahdollista selvitä.”

”En näe mitään syytä, miksi se toimisi niin”, Xen ähkäisi.

”Pakko kokeilla”, Killjoy sanoi. Torie nyökkäsi ymmärtäväisesti. Kalit käänsivät rintamasuuntansa jo kohti pohjoista, kun Xen tajusi jotain.

”Jotor!”

”Mitä?” Killjoy ihmetteli.

”Jotor, hitto Jotor”, Xen sopersi. ”’Kun Torie lähtee perääni’, hän sanoi. Ja hänkin sanoi matkaavansa Hypoteesiin! Hän tietää, että olette tulossa!”

Torie vilkaisi legioonaansa ja kääntyi sitten takaisin Xenin puoleen.
”Sanoiko hän mitään muuta?.”

Xenin piti miettiä hetki. Sitten hän osoitti ympärilleen. Nizin Kranalasta repimiä ajan säikeitä oli kaikkialla.

”Jos niitä silittää vastanukkaan, joutuu elämään elämäänsä ikuisesti uudestaan”, Xen muisteli.

”Kokeiltu on”, Killjoy tuhahti.

”Luuletteko, että jos olette toooosi varovaisia, saisitte vietyä noita säikeitä Jotorille mukananne?”

Torie päätti testata teoriaa. Hän nosti häntä lähimpänä olleen säikeen maasta, mutta yllättyi, kuinka järkyttävän painava se oli.

”Yksi per ritari lienee mahdollista.”

Loput Kalit seurasivat esimerkkiä. Kun kaikilla oli enemmän tai vähemmän siististi viikattu säie sylissään, Torie lähti marssittamaan kaksitoistapäistä joukkoaan kohti pohjoista.

”Toivottavasti he pääsevät perille”, Xen toivoi hartaasti. He seisoivat nyt rannassa kolmisin Äidin voihkiessa edelleen syvällä meressä.

”Minä tarvitsen sinut tähän”, Ficus komensi Killjoyta, joka luuli jo ymmärtävänsä miksi asia oli niin. Xen sen sijaan pakotti itsensä ylös, puristi sirua tiukasti otteessaan ja lähti vaeltamaan kohti Äitiä.

”Mitä sinä oikein teet?” Killjoy parahti.

”Minä tahdon vielä puhua hänelle.”

Killjoy tuijotti tytärtään huolestuneena. Ficuksen odottava katse kuitenkin maanitteli häntä keskittymään.

”Ole varovainen”, Killjoy myöntyi.

Xen nyökkäsi ja pakotti kasvoilleen virnistyksen. Sitten hän lähti askel kerrallaan laahustamaan kärsivää jumalaa kohti. Ei mennyt kauaa, kun hän tunsi kylmäävän olon selkäpiissään. Hän ei kääntynyt katsomaan, mitä hänen isänsä ja Ficus siellä tekivät, mutta hän tiesi ilmankin, ettei hän halunnut siihen osaa eikä arpaa.

Hän puristi rintaansa ja astui rohkeasti eteenpäin. Hän jatkoi, kunnes hänen jalkansa osuivat nipina napin aaltoilevaan veteen. Hän huomasi vasta nyt, että vesi oli täynnä räpiköiviä käenpoikasia. Suurin osa oli jo hukkunut. Murto-osa oli kuin ihmeen kaupalla opetellut uimaan. Näky oli oikeastaan aika surullinen.

Äidillä ei ollut enää keinoja liikkua kunnolla. Tämän verta vuotavat tyngät värjäsivät vettä tämän alla. Silmät kääntyivät Xeniä kohti ja Kranalaa järisytti tämän väsynyt huokaisu.

”Sanansaattaja.”

”Hei”, Xen sanoi. Hänestä tuntui kuin siitä olisi ollut vuosia, kun hän oli astunut Äidin eteen ensimmäisen kerran. Nyt lihavuoren läsnäolosta oli kaikonnut melkein kaikki pelottava. Suru oli yksi niistä asioista, joita Xen nyt sitä kohtaan tunsi.

”Olemme tulossa tiemme päähän.”

”Siltä se kieltämättä tuntuu.”

”Sinun on tullut aika lentää pois.”

”Auta minua ensin ymmärtämään”, hän pyysi vilpittömästi. ”Oliko tämän kaiken oltava näin julmaa?”

”Olemme tehneet kaikkemme latoaksemme polun”, Äiti jyrähti.

”Tuo ei vastannut kysymykseeni”, Xen kivahti. ”Minä kysyin, tarvitsiko sen olla niin julmaa.”

Äiti hiljeni. Aivan kuin se olisi miettinyt vastaustaan. Ei kai se ennen ollut niin tehnyt?

”Me teimme valinnan. Tulevaisuus näyttää, oliko se oikea.”

”Mutta jos aika on vain osa sinua, kai sinä sen itse tiedät.”

”Hän, joka väittää näkevänsä kaiken, valehtelee. Meidän täytyi yrittää.”

”Olisitte voineet tehdä sen jollain sellaisella tavalla, joka satuttaa muita vähemmän”, Xen huokaisi. Hän ei ollut lakannut ajattelemasta Ficusta, eikä niitä sanoja, jotka Niz oli tälle laukonut Mustan Käden päättyessä.

”Olisimme tahtoneet. Mutta jotta voimme lopulta rikkoa syklin, meidän täytyi ensin varmistaa, että tämä sykli päättyy ensin.”

”Miksi?”

”Koska ilman tätä sykliä, aika ei koskaan synny.”

Xen tuijotti Äitiä turhautuneena. Käenpoikasten jatkuva piipitys ei tehnyt keskittymisestä helpompaa. Ei myöskään muljahtelut, jotka hänen rinnassaan tapahtuivat.

”Minä luulin, että sinä olet aika.”

”Minä olen. Mutta minun täytyy ensin syntyä. Minä olen täällä varmistamassa, että se tapahtuu.”

”Tiesitkös, teidän isojen asioiden pitäisi opetella puhumaan pienempien kielellä. Olen kuullut taas melko monta lausetta, joissa ei ole mitään tolkkua.”

Kuului korahdus. Sitten särkymisen ääni jostain taivaalta heidän yläpuoleltaan. Xen ei kuitenkaan edes vilkaissut sinne päin.

”Kuuluu ajan luonteeseen, että asioiden järjestys välttää käsityksenne järjestä. Yritä ymmärtää, Sanansaattaja, että minä olen jo kuollut. Ja jotta minä voin kuolla, minun täytyy myös syntyä. Näiden kahden asian järjestyksellä ei ole väliä, mutta molempien täytyy olla totta. Alku on loppu on alku. Loppu on alku on loppu.”

”Miten niin sinä olet kuollut?”

”Adorium Selecius.”

”No uskallanko edes kysyä, että miten sinä sitten synnyt?”

”Olemalla julma.”

Xen kuunteli, kuinka todellisuus hänen ympärillään alkoi vavahdella. Hän ei vieläkään suostunut katsomaan ylös. Sen sijaan hän tuijotti Äitiä syvälle tämän silmiin. Niiden väri oli sävy sävyyn hänen äitinsä silmien kanssa.

”En vieläkään ymmärrä, mitä saavutat sillä, että olet julma.”

”Järjestelen palaset. Varmistan, että olet täällä. Että teeskentelijä on täällä. Että isäsi on täällä. Että minä olen täällä.”

”Ja Niz?” Xen kysyi.

”Sanoin jo olevani täällä.”

Xen räpäytti silmiään. Oliko viimeisin muljaus rinnassa ollut niin paha, että hän ei ymmärtänyt, mitä Äiti yritti hänelle sanoa.

”Mitä?”

”Minä olen täällä, mutta minä en ole vielä. Kosmoksen kylmä syleily on minun kehtoni, Sanansaattaja. Minun täytyy päästä sinne, jotta voin syntyä.”

Taivas, joka särkyi heidän yläpuolellaan, oli alkanut valuttamaan lävitsetunkevaa kylmyyttä Kranalaan. Xenin ajatukset raksuttivat niin lujaa, että hän tunsi pyörtyvänsä.

Hän ynnäili palasia päässään. Miksi kaiken piti mennä juuri niin? Mikä tekisi syklistä kokonaisen?

Kaksitoista arkkikranaa repi taivaan kappaleiksi. Liha valui Nizin ruumiista särjetyn ajan naamion päälle ja sitoi sen sykkivään syleilyynsä. Ajan säikeet oli pelastettu. Matoro Mustalumi oli varmistanut, että siru oli Xenillä, kun he sitä tarvitsivat.

Hän nosti Delta silmiensä tasolle ja päästi siitä irti. Hän leijutti sitä edessään, jotta voisi heijastaa sen valon Äitiä vasten. Ja kun hän teki niin, hän näki kaikki ne haavat, jotka se oli jo kauan sitten tälle antaneet.

”Alku on loppu on alku”, Äiti toisti. ”Tämä on se päivä, kuten sekin päivä, kun minä kuolen, kun Tulinoita silpoo minut.”

Delta itki hänen kämmenensä päällä. Se ei koskaan ollut tehnyt niin.
”En minä halua silpoa sinua.”

”Teknisesti, olet tehnyt sen jo.”

”Minä en ole Tulinoita.”

”Mutta sinä olet hänen kaikunsa.”

Xen tuijotti Äidin haavoja. Hän näki oman heijastuksensa tämän silmistä. Sitä hän ei voinut kieltää, etteivätkö ne olleet juuri Adorium Seleciuksen kasvot, jotka häntä sieltä takaisin tuijottivat.

”Minä annoin sinulle nuo kasvot, Xen.”

”Minä tiedän, äiti.”

Minkälaista kosmista ironiaa se olikaan. Kultaiset soturit olivat vaihtuneet hopeisiin. Punaviittainen liskotar punanuttuiseen tyttäreen. Ajan Äiti Merten Äitiin.

Xen ei antanut sirulle käskyä silpoa. Hän ainoastaan täytti äitinsä toiveen. Hänen täytyi syntyä, jotta hän voisi kuolla. Nimdan sininen liekki vain muisteli omaa jälkeään. Mukaili sitä työtä, minkä se oli kerran tehnyt.

Vapaus silpoi ajan ja täten täytti sen kohtalon. Kolme väriä täydessä harmoniassa, kun Xen salli Äidin rippeiden hajota mereen, josta se oli tullutkin.

Tyhjyys, joka Ficuksen sielussa velloi, kuiski kovempaa kuin se oli koskaan aikaisemmin. Kymmenen Delekin luomusta sisällään ja yksi kädessään. Kahdestoista sielu seisoi hänen rinnallaan ja he molemmat kurottivat kätensä kohti taivasta.

Killjoy ymmärsi nyt, miksi siellä Peelon näyttämässä toisessa valtakunnassa oleva musta aurinko tuntui niin paljon väkevämmältä. Se, joka Kranalassa paistoi, ei ollut valmis. Xen oli saanut kokea sen kantapään kautta, kun ei ollutkaan onnistunut paiskaamaan Niziä sinne.

He molemmat mutisivat yhteistä melodiaansa kutsuessaan tyhjyyttä. Arkkikranat tarttuivat luomakuntansa kattoon ja aloittivat sen ikäännyttämisen. Kuten olivat kuluneet pois Nizin kämmenetkin, ei taivaankantta oltu tehty sellaisia voimia varten.

Kaikki kaksitoista sielua sykkivät hetken aikaa samassa tahdissa, kun Baterran mustuus syveni. Se pulppusi ja se velloi, kunnes siinä ei ollut enää mitään. Sitten se vain oli. Kuului korviahuumaava räsähdys ja välittömästi taivaankannesta alkoi valua kylmää ilmaa.

Ficus laski kätensä ja Killjoy seurasi esimerkkiä. He katsoivat aurinkoon ja kuuntelivat suloisia sanoja siitä, kuinka he kaikki saisivat pian levätä.

Kun auringon tyhjät säteet saavuttivat viimein maan, katosi merestä sininen väri kokonaan. Taivaan tähdet olivat äkkiä pelkkiä valkoisia. Äidin luona seisovan Xenin huppu ja Killjoyn haarniska haaleni harmaan sävyihin.

Siitä ei kestänyt kauaa, kun Baterra alkoi syömään taivaankantta ympäriltään. Tähtiin ilmestyi valtava musta railo, joka rätisi ja natisi. Maailma oli alkanut tärähtelemään. Inivahi aloitti vääjämättömän syöksynsä tyhjyyteen.

Ficus tuijotti takaisin anastamaansa Nizin kuulaa kämmenellään. Kun siitä puuttui värit, se ei tuntunut enää samalta. Rakkaus, jota Ficus oli tätä kohtaan joskus tuntenut, oli lopullisesti poissa. Kosto ei ollut helpottanut hänen oloaan, mutta se sai tilanteen tuntumaan siltä, kuin hän olisi saapunut jonkinlaisen tien päähän.

Hän sulki kätensä sen ympärille, valmiina ottamaan sen takaisin osaksi itseään, kun Killjoyn käsi tarttui hänen ranteeseensa ja pysäytti hänet.

”Minulla ei ole mitään oikeutta pyytää tätä sinulta”, Killjoy aloitti. Killjoyn katse oli maassa, mutta nousi kohtaamaan Ficuksen.
”Kaiken sen jälkeen, mitä me olemme toisillemme tehneet, en haluaisi tätä sinulta, mutta…”

”Xen”, Ficus huokaisi.

”Niin”, Killjoy sanoi. ”Auta minua pelastamaan hänet.”

He tuijottivat toisiaan. Killjoyn käsi lepäsi edelleen Ficuksen ranteella. He eivät olleet koskaan aikaisemmin koskettaneet toisiaan muuta kuin satuttaakseen. Ja nyt Ficus vain antoi sen käden olla siinä, kun hän käänsi katseensa Xeniin, jonka jalat olivat irronneet maasta. Jotain tapahtui Äidille. Nimdan sininen valo paistoi siellä, vaikka mitään muita värejä ei enää ollut.

”Hän näytti minulle jotain sillä aikaa, kun olit kellossa”, Ficus selitti. ”Siksi hän pyysi sinua ampumaan sen luodin. Pikku enkelisi oli vakuuttunut, että oli löytänyt jotain, jonka olin unohtanut.”

Killjoy vain kuunteli, kunnes käänsi itsekin katseensa tyttäreensä, joka enkelin lailla levitti sinisiä liekkejä meren ylle.

”Minulla oli lapsi, Killjoy”, Ficus sanoi. ”Ennen Sarajia.”

”Ficus…” Killjoy aloitti, mutta ei tiennyt, miten jatkaa.

”Mutta siitä on niin kauan aikaa”, Ficus sopersi. ”Minä en edes muista, miltä hän näyttää. Tai mikä hänen nimensä oli. Tai että onko hän edes elossa… Minä en muista mitään, Killjoy. Minulla oli lapsi enkä muista hänestä mitään.”

Yhtäkkiä Killjoy ymmärsi keskustelua, jonka Ficus oli Xenin kanssa aikaisemmin käynyt.

”Mitä olisit valmis antamaan, että muistaisit?” Killjoy kysyi.

”Minä pelkään vastata tuohon kysymykseen. Koska joka kerta, kun olen todella halunnut jotain, se on johtanut kamaliin asioihin. Sen vuoksi me olemme täällä nyt.”

”Ei yksin sinun vuokseksi”, Killjoy korjasi. ”Minun päätöksillä on tapana johtaa samaan.”

Ficus naurahti. Siitä he olivat samaa mieltä.

”Jos sanoisin, että antaisin mitä vain, jatkaisinko tätä samaa sykliä?” Ficus kysyi.

”Kenties. Mutta ainakin se olisi ollut silloin jokun puolesta.”

”Niin”, Ficus nyökkäsi. ”Kaipa minä sitten tekisin mitä vain lapseni vuoksi.”

”Joten auta minua pelastamaan omani”, Killjoy aneli. ”Anna hänelle mahdollisuus olla meitä kumpaakin parempi.”

Maailman katon pirstoutuessa heidän yläpuolellaan, Äidin silpoutuessa takaisin mereen, Ficus katsoi vielä kerran kohti Xeniä. Hän oli auttanut häntä hetkeäkään epäröimättä, vaikka vielä vähän aikaa sitten hän oli auttanut Makuta Abzumoa aiheuttamaan sen kamalan vamman, jonka vuoksi tyttö nyt teki kuolemaa.

Ficus ei ollut miettinut anteeksiantoa vuosikymmeniin…

”Te ette tainneet silloin vielä ymmärtää, miten kertakaikkisen upea teidän lapsenne on”, Ficus hymähti. Killjoyn käsi irtosi viimein. Ficus nosti Nizin kuulan silmiensä tasalle ja katsoi sen sisällä vellovaa sielua vielä kerran.

Sitten hän antoi sen livetä otteestaan suoraan Killjoyn odottaviin kouriin.

”Kiitos”, Killjoy kuiskasi.

”Se yksin ei riitä pelastamaan tyttöäsi”, Ficus muistutti.

”Tiedän”, Killjoy vastasi. ”En pyytäisi tätä sinulta, ellen olisi itsekin valmis uhraamaan jotain.”

Ficus nyökkäsi. Kaiken sen väkivallan ja verenvuodatuksen jälkeen hän oli huojentunut, että se kaikki päättyi näin. Hän tarttui Killjoyn käsiin ja sulki ne kuulan ympärille. Sen lähemmäksi sovintoa he eivät koskaan tulisi.

”Isä!” Kuului Xenin huuto. Tyttö nilkutti kovaa vauhtia takaisin heitä kohti. Killjoy sujautti Nizin kuulan haarniskansa sisään Xenin lähestyessä.
”Pitää mennä!”

He katsoivat, kun taivasta halkova railo kaartui horisontin halku nyt maata pitkin heitä kohti. Taivaankannesta oli lohjennut valtavan kokoinen palanen, joka putosi hitaasti jonnekin itään. Siitä seurannut jyrähdys heitti heidät kaikki miltei kumoon. Xen oli oikeassa. Heillä ei ollut enää paljoa aikaa.

”Miten tämä toimii?” Killjoy kysyi, kun Xen ojensi otteessaan olevaa sirua myös häntä kohti.

”Yhdessä”, Xen sanoi. ”Annetaan sen opastaa. Minulla on hyvä tunne tästä.”

Killjoy oli iloinen, että edes yhdellä heistä oli. Xen levitti siipensä ja Killjoy laski kätensä Xenin sirun ympärille puristuneen käden ympärille. Sitten Killjoy käänsi katseensa Ficukseen.

”Ala tulla.”

”Minä luulen, että minun uskoni ei auta teitä navigoimaan sillä”, Ficus sanoi.

”Mitä väliä? Ala tulla.”

Mutta Ficus otti askeleen kauemmaksi ja kallisti päätään.

”Minä olen kuunnellut tyhjyyden kuiskauksia ja lupauksia koko elämäni. Arvostan tarjousta, mutta minä jään. Kohtaan sen viimein. Ken tietää, ehkä sillä on minulle vastauksia.

Xen ja Killjoy tuijottivat Ficusta tyrmistyneenä, kun tämä käänsi heille selkänsä ja lähti kävelemään kohti repeävää todellisuutta. Xen tuijotti isäänsä, joka taas tuijotti Ficuksen loittonevaa selkää. Hetkeä myöhemmin valtava palanen taivaankantta putosi mereen melko lähelle heitä. Hyökyaalto lähti matkaan valtavalla vauhdilla. Lopulta Killjoy kohtasi Xenin katseen ja nyökkäsi. He kohottivat Nimdan yhdessä kohti taivaita ja irroittivat jalkansa maasta.

Ficus jäi sinne. Hän käänsi katseensa lopulta Baterraan, jota kohti Killjoy ja Xen sinisenä hohtaen kiisivät. Se oli suorastaan profetiallinen näky. Yhden ohikiitävän hetken ajan mustassa auringossa paistoi sininen hento tähti.

Hän istui rantaan messinkisen hiekasta pilkottavan raunion päälle. Se oli kaikki, mitä hänen rakentamastaan kellosta oli jäljellä. Hän ojensi kätensä ja katsoi, kuinka hänen rakkain ajatuksensa laskeutui hänen sormelleen.

Käki oli nähnyt parempia päiviä, mutta pörhisteli sulkiaan ja kukkui hellästi. Ficus hymyili Kranalan luhistuessa tyhjyyteen. Jos tämä oli loppu, se oli ihan hyvä sellainen. Vielä päivää aikaisemmin hän ei ollut edes osannut haaveilla sellaisesta.

Kylmyyden syleillessä häntä nielaisi kosmos myös jotain muuta.

Ajan naamion ympärille valunut Nizin liha valui tyhjyydessä vellovaan mereen ja katosi todellisuudesta.

Tietoisuus, joka niiden ympärille vielä kietoutuisi, oli loputtoman ajan päässä todeksi muuttumisesta. Mutta aikaahan kyllä riitti.

Ja niin sykli oli tullut päätökseensä.