”Muistan vain hämärästi menneisyyteni”, Lheko mutisi vaimeasti. ”En tiedä kauanko olen ollut täällä alhaalla; päivät, viikot ja vuoden ovat kaikki samaa pimeyttä.”
Umbra huokaisi. Hän halunnut ymmärtää kaikkea, mitä Käsi oli tälle toalle tehnyt.
”Paljonko teit- kaltaisiasi on?” Umbra kysyi suunnitellen. He kulkivat alaspäin portaikkoja, Lhekon luurangon johtaessa tietä. Hän johdatti Umbraa syvemmälle, kohti Toa Kalien asuinsaleja.
”Meitä on paljon, mutta monet eivät ole yhtä onnekkaita kuin minä, jos tätä voi onneksi kutsua”, Lheko kertoi. ”Osa menetti järkensä täysin ja muuttui hirviöiksi, he elelevät järjettöminä ja vähillä energioillaan varjoissa, rivisotilaamme taas ovat naamiottomia ja luurankomaisia olentoja, koska Käden rahoitus loppui ennen kuin kaikille ehdittiin tehdä uusia kestävämpiä kanohi-naamioita ja panssareita.”
”Olen kadottanut erään ystäväni, jonka kanssa päädyin tänne alas”, Umbra kertoi yrittäen hillitä kylmiä väreitään ajatellessaan Matoron kohtaloa. ”Mitä luulet hänelle käyneen? Mistä hänet voisi löytää?”
”Viemme osan hänen Toa-voimastaan, jotta voisimme herättää armeijamme. Se on ollut suunnitelmana jo todella pitkään, mutta kaltaisianne sankareita ei ole kauheammin eksynyt tänne”, Lheko sanoi kylmän viileästi. ”Vain Toa-voimalla voimme herättää koko armeijamme koko potentiaalissaan ja ehkä pelastaa järjettömyyksiin menneet veljemme.”
”… ja mitä te aiotte sillä armeijalla tehdä? Mitä hyötyä siitä täällä syvyyksissä olisi?”
”Osoititte meille, että maan päältä pääsee tänne, joten on vain loogista että pääsemme samaa reittiä takaisin pinnalle, vaikka jotain olisikin räjähtänyt välistä. Meidän mieliimme on ohjelmoitu asioita, koska olemmehan me Toa K.A.L joka on xian kielestä lyhenne ja tarkoittaa Tapa. Kaikki. Elävä”, Lheko piti tämän jälkeen tauon. Tuntui kuin sanat eivät olisi olleet hänen omiaan sillä niistä kuului outo kolkkous. Ne eivät olleet hänen omia mielipiteitään tai ajatuksiaan.
Umbra tunsi olonsa entistäkin turvattomammaksi. Toan raunio, jolle hän puhui, ei selvästikään ollut enää yksilö. Hän ei halunnut enää ajatella, se vain pahensi asioita. Hän halusi vain pois.
”Suunnitelmanne ovat turhia. Anna olla”, Umbra sanoi surullisena. ”Sota on ohi. Käsi on poissa.” Hän tajusi, miten vähän Toa Kaleilla edes oli syitä elää – tai olla, ei elää. Ne, jotka hän oli räjäyttänyt tuhkaksi, olivat varmasti tyytyväisempiä kuolleina. Umbraa pelotti ajatus, joka tunkeutui hänen päähänsä – että kalien tappaminen olisi oikeastaan vain palvelus näille.
”Onko sinulla mitään unelmia jäljellä? Haaveita paremmasta?” hän rikkoi hiljaisuuden, mutta Kal oli hiljaa.
Kierreportaat johdattivat kaksikkoa yhä syvemmälle. Umbra huomasi lämpötilan putoavan mitä syvemmälle mentiin, sillä täysin mekaaniset olennot eivät pahemmin lämmitystä tarvinneet. Umbra oli pannut merkille kuinka Lhekon rakenteessa oli elementtejä, jotka muistuttivat myös häntä itseään. Molempien jalkojen rakenteet olivat todella samankaltaisia ja he olivat yhtä isoja. Ajatus alkoi kyteä valon toan mielessä, sillä hänellä saattaisi löytyä yhä energiaa oman värinsä muokkaamiseen, koska se onnistuu myös av-matoranilta.
Portaaiden ympärillä oli sadoittain säiliöitä, joissa uinui kaleja unessaan, mutta niiden hajanaiset mielet olivat vapaina ja yhteydessä toisiinsa. Jos Umbran mielensuojaus ei olisi torjunut niitä, hän olisi voinut tuntea niiden tuskat ja vaikerruksen.
Pimeässä valona toimi vain heikko sinertävä hehku, jota Lhekon olemus loi ympärilleen. Kaleilla oli kaikilla heikkoja sähkökykyjä, joilla he pystyivät luomaan vähäistä valoa tai yhdistymään erilaisiin laitteisiin.
Herätyskammio
Kammio oli täynnä suuria koneita, jotka johtivat voimaa ympäri Käden rakennuksessa olevia säiliöitä, joissa oli sisällä Kaleja. Muutama rivisotilas hääräsi uuden vangin ympärillä. Matorolta oli viety tämän Cencord, aseet, jopa rannesuoja harppuunoineen oli irroitettu. Matoron vasen käsi oli myös tungettu hanskaa musituttavaan laitteeseen, jonka tarkoitus oli estää häntä ottamasta yhteyttä elementtiinsä.
Hopeiset metallihaarniskat siirsivät Matoron metalli-istuimen eteen eräänlaista laitetta, jossa komeili kopio Nui-kivestä, kivestä jolla on voima imeä toa-voima Toasta. Laite muistutti tykkiä, josta tuli kuusi sädettä, jotka kohdennettiin jään toan sydänvaloon. Näin toa-voima saataisiin imettyä juuri siitä kohtaa, jossa toan panssari on haavoittuvaisimmillaan.
Matoro yritti liikkua. Se oli turhaa. Hän oli herännyt muistojen syövereistä, joihin Kalien hyökkäys oli hänen tajuntansa heittänyt, vain hetki sitten. Matoro ei ymmärtänyt miksi, mutta hänestä tuntui todella kevyeltä – oli kuin suuri taakka olisi otettu hänen harteiltaan.
Toa havaitsi liikettä salin hämärässä. Laitteiston valorinkiin astui pitkä, uhkaava toan kaltainen olento; vaikka hänenkin kehonsa oli pelkkää harmaata, se oli kuitenkin voimakas ja haarniskoitu. Sen tekniikan yksityiskohdat, sikäli kun jään toa kykeni niitä eroittamaan, toivat hänen mieleensä Killjoyn tai Sarajin haarniskan. Kalin kasvoilla lepäsi harmaa kanohi Akaku.
”Ennen kuin vapautamme sielusi”, kal aloitti. ”minulla on sinulle kysymyksiä, Mustalumi.”
”Tunnemmeko toisemme?” Matoro yritti kuulostaa pelottomalta.
”Minä olen Toa Svarle, Metru Nuin vapauttaja ja KAL-ryhmän johtaja”, toa lausui ylpeästi. Matoro muisti tarinat Svarlesta sodan ajoilta – hänen kerrottiin olevan taistelutaidossa toinen ainoastaan Kenraali Lhikanille. Hän oli kaatunut sodan alkuvaiheessa omiensa ampumana.
”Mustaa Kättä ei enää ole.” Matoro muistutti. ”Teillä ei ole enää tarkoitusta. Te ette voita tällä mitään.”
”Sanoo toa, joka kulkee mukanaan Käden ionikatana ja Käden tiedonvälittäjä. Käsi on kaikkialla”, Svarlen ääni kohosi maaniseksi.
Matoro pohti sanoja – Käden tiedonvälittäjä? Mitä?
”Olemme tienneet pienestä retkestänne siitä lähtien, kun saavuitte Metru Nuille”, kal naurahti tunteettomasti. ”Myönnettäkööt, että teidän saapumisenne tänne alas tapahtui pitkälti sattuman kautta, mutta sitä parempi meille – tarvitsemme teitä viimeistelläksemme sen, mitä varten Käsi meidät loi.”
”Säästä propagandasi”, Matoro huokaisi.
”Mutta kaikista paras sattuma oli tämä”, Svarle jatkoi kylmästi. Hän avasi nyrkkinsä, ja sieltä paljastui pahin asia, mitä Matoro oli koskaan nähnyt – häneltä riistetty Nimdan siru, kylmän kaunis metallinpala epsilon-kirjain kyljessään. Se hohti kylmää valoa pimeydessä Toa Kalien johtajan puristaessa sen taas nyrkkiinsä.
Umbra käveli yksin pimeydessä. Hän oli käyttänyt liian paljon valoenergiaa tuhotakseen oudot hopeiset luurangot. Valon toa oli taas siinä pisteessä että valo ja varjo olivat yhtä suuressa osassa hänen sisällään. Hän voisi nyt ehkä kontrolloida varjoja, jos haluaisi, mutta ne voisivat myös syöstä hänet pimeyteen.
Koko tämä retki tuntui vain tuovan hänen menneisyyttään pintaan. Retket Matoron kanssa, Nurukanin ja Delevan tapaaminen ja heistä eroaminen sekä koko Metru Nuin kaupunki. Kaikki tuntui viittaavan menneisiin asioihin.
Ilmeisesti mitään ei voinut jättää lopullisesti taakseen, Umbra pohti. Hän oli halunnut unohtaa sodan, mutta se tuli jatkuvasti takaisin. Ehkä hänen pitäisi lopulta kohdata menneisyytensä. Ehkä hänen pitäisi räjäyttää menneisyytensä valtavalla valoräjähdyksellä ja kiitää rakettisaappailla kohti uutta tulevaisuutta.
Pimeys tuntui olevan kaikkialla. Se oli vahva ja täynnä alkukantaista voimaa, voimaa ajalta ennen tähtiä ja kaikkeutta. Voimaa ennen suuria olentoja tai tähtiä. Pimeys oli aina läsnä, jokaisessa olevaisessa. Ja nyt se oli vahvempi kuin koskaan, koska valo oli niin oleellinen osa Umbran identiteettiä. Hän kuului av-matoranien heimoon ja oli valon toa. Mutta mitä on valon toa ilman valo voimiaan? Tyhjä kuori, kaiketi.
Pystyisikö hän hallitsemaan vähäisellä elementtikapasiteetiltaan varjoa? Voisiko se nielaista hänet syleilyynsä kuin hopeinen metalli hänen kaksosensa unessa? Antaisiko varjojen hallinta hänelle voimaa pelastaa Matoro? Voisiko varjojen hallinta syöstä hänen pahojen ajatustensa manifestaation nousemiseen hallitsevaksi persoonaksi?
Valon toan jatkaessa matkaansa pitkin loputonta käytävää hän tunsi itsensä matkaavan myös oman mielensä perukoilla. Heikko valo, kuin heikkojen salamaötököiden valo, oli hänen matkassaan läpi pimeyden ja yritti valaista hänen tietään. Sähköt olivat menneet poikki todella suurelta alueelta, ja se kyllä tuntui Umbran voimatasoissakin.
Umbra ei tiennyt kysymyksiinsä vastauksia, mutta jatkoi silti pitkää matkaansa Käden tukikohdassa. Oli outoa olla taas yksin, etsimässä ystävää hädässä ja selvittämässä mysteeriä. Jotenkin ne hopeiset luurangot ja aivot lasipurkissa liittyivät siihen kokeeseen, josta Umbra oli nähnyt suttuisia videoita.
Koko tämä paikka kylmäsi Umbran sielua. Jokin paikassa tuntui niin väärältä ja kuolleelta. Syynä saattoi olla paikan kolkkous ja se että torni oli hylätty vuosikymmeniä sitten. Tai hopeiset soturit.
Aivan kuin hän olisi kutsunut ne telepaattisesti pelkästään ajattelemalla niitä, Umbra tunsi jonkin lähestyvän. Se saattoi johtua hänen pimeän herkistämistä aisteistaan tai oudosta psyykkisestä läsnäolosta, jonka raunioiden asukit heittivät elävien tajuntaan, mutta hän tunsi sen varmasti. Toa vetäytyi välittömästi käytävän seinää vasten – hänestä ei olisi taistelemaan tässä kunnossa. Hän kävi nopeasti katseellaan läpi ympäristönsä. Ei mitään, vain varjot. Hän yritti sulautua niihin, tulla osaksi niitä.
Hämärässä hän näki metalliluurankojen lähestyvän. Yksi niistä, hieman muita pidempi, kantoi kuitenkin ikivanhaa kanohia – siinä oli lukuisia kulmia ja ulokkeita, ja paikoitellen siinä oli vielä jäänteitä kultaisesta väristä.
Varjot eivät kätkeneet Umbraa; eivät ainakaan hänen mieltään. Kun hän jäi olentojen mielensisäisen pelin vangiksi, hän ei tiennyt oliko kyseessä muisto edellisestä iskusta vai todellisuus; hyökkääjien työskentely tuntui kuin kellokoneistolta tarkkuudeltaan. Kanohikasvoinen ranko seisoi Umbran edessä hievahtamatta. Valon toa näki tämän silmien hohtavan kirkkaasti kanohin aukoista, aivan kuin se olisi ollut hämmästynyt siitä, mitä Umbran päästä löysi.
Se vetäytyi yllättäen kauemmas Umbrasta. Muut olennot tämän ympärillä jähmettyivät; eripura ja hämmennys valtasi ne.
”Kuka…” Umbra aloitti, katsellen pitkän rangan kanohinraatoa.
Siniset silmät hänen ympärillään sammuivat, kun niiden kantajat kaatuivat- vain kanohikasvoinen olento jäi pystyyn.
”Umbra”, se tapaili ääntänsä, jota se ei ollut käyttänyt vuosiin. ”Umbra”, se sanoi voimakkaammin.
Umbra oli yksinkertaisesti sanaton.
”Mitä sinä täällä – siitä on niin kauan. Se peikko tappoi minut -”
”Tunnenko minä sinut?” Umbra kysyi epävarmasti.
”Sota – sinä selvisit?”
”K-kyllä”, Umbra vastasi hämmentyneenä.
Hopeinen olento näytti prosessoivan tuhansien vuosien ajatuksia lyhyessä hetkessä. Oli kuin jokin pato olisi avattu tämän pään sisällä. Mustan Käden skalpellien jäljet näkyivät edelleen hänen metallisessa kallossaan.
Umbra yhdisteli ajatuksia päässään – hän löysi vain yhden mahdollisen vastauksen:
”… Lheko? Sinäkö se olet?”
Nimen mainitseminen oli kuin kauan kaivattu lääke entisen valon toan mielelle. Ennen Lhekon nimeä käyttänyt toa nyökkäsi. Umbra yritti palauttaa mieleensä viimeiset hetkensä Lhekon kanssa – hänen opettajansa oli joutunut metsästäjiä palvelleen steltinpeikon surmaamaksi, ja hän oli kaatunut rintakehä murtuneena surmaamiensa metsästäjien pinoon. Umbra muisti tältä saamansa Toa-kiven ja tämän antaman koulutuksen. Valon toina heillä oli aina ollut erityinen yhteisymmärrys.
Umbra tarkasteli nyt laihaa rauniota aivan eri tavalla – entinen valon toa oli vain elävä varjo, kylmä kone johon oli vangittu kidutettu mieli. Voimaton, synkkä viha Mustaa Kättä kohtaan kihisi Umbran sisimmässä. Lhekon naamionriekaleiden läpi hehkuivat nyt himmeämpinä siniset silmät, jotka eivät näyttäneet eläviltä – niissä ei ollut lämpöä, ei uteliaisuutta eikä tarkkaavaisuutta, ei mitään mikä olisi paljastanut jotakin niiden takana olevan sielusta.
Lheko oli vain raunio, jonka ei oltu annettu kuolla.
”Anna anteeksi”, kylmä, väsynyt ääni kuiskasi. ”Anna anteeksi, Umbra.”
Matoro kuuli kuiskauksen. Se oli vain pieni henkäys pimeyden keskellä, eikä siitä voinut erottaa sanoja, mutta hän kuuli sen.
Jokin hänen sisällään käski häntä pakenemaan. Se oli samankaltainen tunne kuin Deltan kammiossa etelässä, paikassa jossa hän oli kohd- ei, ei täällä, Matoro ajatteli. Pimeys oli loputon ja se tuntui imevän kaiken valon mukanaan. Pimeys itsessään ei ollut mitään uutta Matorolle. Pimeys oli hänen työkalunsa, hänen toverinsa joka oli auttanut häntä usein. Siitä kertoi jo hänen musta, kovia kokenut haarniskansakin.
Ei, ongelma oli siinä miltä pimeys kuulosti. Se ei ollut hiljaa. Se kuiski. Se vaikersi. Se kutsui.
Haluat liittyä joukkoomme, se sanoi. Matoro kompasteli lattian betoninpalasiin. Hän ei nähnyt lämpökamerasilmällään mitään elävää. Skanneri näytti yökiikarimaisena näkymänä kaiken vihreänä pimeyden läpi. Ei mitään. Ei mitään lähdettä äänille.
Syvemmälle, laskeudu hautaamme, äänet kuiskasivat. Matoro halusi vain löytää Umbran. Ja Lähetin. Ja päästä pois tästä haudasta.
Matoro oli pimeydessä yrittänyt käyttää naamiotaan lukuisia kertoja. Cencordkin kutsui häntä, mutta täysin eri tavalla. Hän halusi kyetä käyttämään naamiotaan, mutta ei voinut edes koskea sen täyteen potentiaaliin.
Hän oli käyttänyt Nimdaa muttei kyennyt käyttämään omaa naamiotaan, Matoro naurahti yksinäisyydessään ja muisteli sitä päivää, kun Oraakkeli oli näyttänyt hänelle totuuden.
Sali kapeni käytäväksi; Matoro saattoi tuntea ympärillään olevan tilan kutistuvan. Kuiskaukset eivät enää kaikuneet. Ne tulivat mitättömien äänien kaaoksena kaikkialta.
Umbra, Matoro yritti kutsua telepaattisesti naamiollaan. Ties kuinka monetta kertaa. Kaikki mieleen liittyvä tuntui valtavan epävarmalta.
Jään toa asteli ohi rivistön korkeita Käden taisteluhaarniskoja. Kaikkien niiden aseiden läsnäolo ei tehnyt häntä yhtään rauhallisemmaksi.
Hän käveli patsasrivistöjen reunustamaa käytävää eteenpäin. Hän näki molemmilla puolillaan hopeisia haarniskapukuja, jotka muistuttivat ihan liikaa toia. Haarniskat olivat osittain kohmeessa ja niiden jälkeen käytävän seinät jatkuivat hopeisina kanisteririveinä. Kanisterit muistuttivat aivan toa-kanistereita, mutta nämä olivat osittain jäässä. Niiden pinnassa tuijotti synkkänä huurteinen ikkuna, aivan kasvojen korkeudella.
Toa mietti hetken ja asteli lähemmäs kanisteria. Jäinen pinta tuntui miellyttävältä hänen kätensä alla, kun hän pyyhki huurretta pois kapeasta, läpinäkyvästä aukosta, josta hän näkisi sisään. Toa joutui nousemaan jalkateriensä varaan saadakseen kasvonsa samalle tasolle lasin kanssa.
Aluksi hän ei nähnyt mitään. Sitten hän alkoi erottaa muotoja kanisterin sisältä – hieman toan kasvoja muistuttavan naaman ja kylmät sulkeutuneet silmät. Se ei hengittänyt. … Kuollut toa? Tai paljon niitä? Matoro tajusi kauhuissaan. Sodassa kuolleitako? Miksei menneisyys voinut jättää häntä rauhaan, toa pohti. Miksi se iskeytyi päin hänen kasvojaan aina ja kaikkialla, ikään kuin vaatien häneltä jotakin.
Matoro keskittyi jälleen kanisterin sisältöön. Toa sisällä ei kantanut kanohia ja Matoro erotti sen rinnasta pienen mustan kämmenen. Teleskooppisilmän skannerit aloittivat olennon skannauksen kanisterin läpi.
Äkkiä hänen skannerinsa välähti kirkkaan vihreänä ja sammui. Hän tunsi kylmyyden virtaavan pitkin käytävää, kuin jäisen tuulen. Se kävi hänen selkäpiihinsä eri tavalla kuin mikään kylmyys, mitä hän oli ennen kokenut. Ja Jään toat olivat kuitenkin kylmyyden erikoisasiantuntijoita.
Äkkiä kanisterin sisällä silmät avautuivat. Monet silmät pitkin käytävää avautuivat.
Silmät katsoivat syvälle Matoroon. Ne olivat syvät ja siniset, menneisyyttä heijastelevat auringot. Jään Toa kavahti ja yritti vetäytyä taaksepäin. Kuului rasahtava ääni, ja kädet iskeytyivät läpi kanisterin etumuksen. Ne tarrautuivat Matoroa kyljistä – toa yritti välittömästi vetää miekkansa. Hopeiset kädet heittivät hänet brutaalin nopealla liikkeellä päin toisia kanistereja, suistaen ionikatanan toan käsistä maahan.
Kädet repivät loput kanisterista, ja hopeinen toan ruumis näytti itsensä koko pituudessaan. Niin tekivät myös kaikki muut kanisterit.
”Toa.” Metallinen ääni kaikui jokaisen olennon suusta. Ääni kaikui ympäri käytävää, kimmoten seinistä toiseen.
”Luovuta”, ääni kimpoili pimeydessä haipuen.
”Mieltä ei voi tuhota”, se nousi uudelleen, kuin jäinen myrsky.
”Mitä te olette?” Matoro huusi, kun fyysiset ja psyykkiset kädet tarttuivat häneen. Ne iskivät hänet maahan ja tarttuivat hänen naamioonsa ja sydänvaloonsa. Toa rimpuili irti ja hyyti lähimpien niveliä ikijäähän, mutta hopeisia ruumiita oli liikaa. Hän tunsi olentojen yrittävän päästä hänen mieleensä. Toa keskittyi naamionvoimiinsa viimeisenä toivonaan. Siniset auringot ympäröivät häntä.
”Haluamme voimasi. Toa-voimasi. Anna se meille”, kuiskittiin.
”Mitä te Mata Nuin nimeen oikein olette?” Matoro miltei kirkui menettäen tajuntaansa. Hän tunsi mielensä sortuvan kaikkien niiden olentojen alle. Hän ajatteli Nimdaa, hän ajatteli Itrozia ja Cencordia – jokin tuntui antavan hänelle voimaa.
”Me olemme Toa Kal, ne jotka ovat Sähköistyneet.”
”Tulkaa sitten päähäni, Kalit. Näyttäkää, miten mahtavia te olette”, Matoro ivasi kasvot kuin timantiksi muuttuneena – hänen naamionsa alkoi hohtaa.
Tajunnanvyöry iskeytyi häneen joka suunnasta. Hän kuvitteli olevansa jälleen Arkkienkelillä, putoamassa ikuisesti Nimda kourassaan. Hän näki fraktaalit ja säteet ja salamat ja räjähdykset. Hän muisti Abzumon silmät. Vieraat olemukset eivät päässeet läpi. Ne takoivat hänen tajuntaansa kuin Makutojen palavat muurinmurtajat Pridakin linnoituksen portteja. Vieraissa mielissä tuntui vain kylmyys ja voimaton viha.
Matoro putosi Arkkienkelin kuilua jälleen kerran. Nimdojen ilotulitteet ja räjähdykset tuntuivat kaikkialla. Valkoinen pyörre imaisi hänet ja makutan. Siru tuntui massiivisen voimakkaalta, lämpimältä ja… se tuntui kaikelta, mitä Matoro saattoi kuvitella.
Muistot tuntuivat kaiken aikaa oikeammilta. Hän tunsi uppoavansa. Vieraat mielet iskivät jälleen, voimalla. Matoro vajosi muistoihin, puoliksi hopeisten käsien työntämänä.
Mustan toan keho velttoontui. Se kaatui lattialle. Siniset auringot hymyilivät kylmyyttä.
”Ensimmäinen”, yhteisääni sanoi.
Matoro makasi matalassa rantavedessä. Hänen päähänsä koski. Muistikuvat olivat aivan sekaisin. Missä hän oli ja mitä hän teki? Entä miten hän oli sinne joutunut?
Toa ei tiennyt, kykenikö luottamaan järkeensä. Ehkä tämä oli jokin illuusio? Tai mielensisäistä kaaosta? Uni? Hän nousi istuma-asentoon ja katseli ympärilleen päätään pidellen. Auringonlasku oli värjännyt taivaanrannan verenpunaiseksi, mikä teki hänen edessään kauempana kohoavan valtavan linnoituksen entistäkin karmeammaksi. Hän tunnisti rakennuksen Destralin linnakkeeksi. Harmaan kivikkoinen ranta oli Destralin saari.
”Destral”, Matoro lausui kokeeksi. ”Olenko minä Destralilla?”
Sitten toa huomasi kahden tumman hahmon kävelevän linnakkeelta rannan suuntaan. Matoro ajautui paniikin valtaan. Makutoja. Mutta pakopaikkaa ei ollut. Hän oli täysin näkyvillä. Oli turha piilotella, joten Matoro ponkaisi seisomaan valmiina jäädyttämään vettä ja pakenemaan merta pitkin. Huomatessaan, etteivät hänen elementaalivoimansa toimineet lainkaan, hänen toivonsa eloonjäämisestä kaikkosi. Ehkä olisi mukavampi kuolla, sillä toinen vaihtoehto olisi taatusti se, että makutat ottaisivat hänet vangikseen. Ja ties mitä hänelle Destralilla tehtäisiin.
Seuraavaksi hänet valtasi helpotuksen tunne, sillä makutat, jotka olivat nyt jo ihan lähellä, eivät nähneet häntä. Ainakaan he eivät osoittaneet eleelläkään huomaavansa häntä. Matoro päätti vain seistä paikallaan ja tehdä havaintoja. Toinen makuta oli sonnustautunut violettiin ja mustaan haarniskaan ja kantoi kasvoillaan Kanohi Avsaa, nälän naamiota.
Abzumo? Matoro ihmetteli. Minä tapoin hänet. Tämä ei ole totta.
Toinen, Abzumoa seurannut makuta oli pelkkää mustaa ja punaista. Naamionaan tällä oli Ikääntymisen Suuri Kanohi. Matoro ei ollut ikinä nähnyt sellaista naamiota kuin kuvissa. Niitä eivät useinkaan perusmatoralaiset kantaneet, joten niiden tapaaminen luonnossa oli harvinaista. Sen naamiovoima aiheutti kohteen ikääntymisprosessin kiihtymisen tai hidastumisen, ja sellaiset muutokset biomekaanisessa kehossa saattoivat olla kovin arvaamattomia. Pääsääntöisesti elintoimintojen kiihdyttäminen heikensi uhria, kenties sai tämän jopa kuolemaan.
”Minulla ei ole enää mitään täällä”, Avsaa kantava makuta totesi toverilleen, ja Matoro järkyttyi huomatessaan, ettei ääni kuulunutkaan Abzumolle. Se kuului jollekulle toiselle.
”Eikö mitään?” kysyi toinen makuta musertuneen kuuloisena, ja nyt Matoro järkyttyi vielä enemmän, sillä tämä ääni sen sijaan kuului Abzumolle, joskaan Matoro ei ollut aivan täydellisen varma. Hän ei ollut kuullut omahyväisen ja itsevarman makutan ääntä tuollaisena. Ensimmäinen makuta kääntyi kumppaninsa puoleen ja selin Matoroon.
”Valitettavasti projekti epäonnistuu. Tiedät sen itsekin.”
”Ei se epäonnistu, meidän täytyy vain ratkaista ne ongelmat”, Abzumo sanoi, melkein kuin aneli. ”Ne ovat pelkkää matematiikkaa. Ei sinua ole ennenkään pysäytetty matematiikalla!”
”Abzumo, Nimdan siruissa on liikaa voimaa. Huomasit sen, kun tutkit itse Deltaa.”
”Se voima voidaan valjastaa mielen käyttöön!” toinen huudahti ja teki kädellään eleen, joka kuvasi asian merkityksettömyyttä. ”Me voimme kerätä kaikki sirut. Niiden avulla voidaan saavuttaa jumaluus!”
”Jumaluus on kieltämättä houkutteleva ajatus. Mitä kuvittelet uuden pomomme havittelevan, ystäväiseni?”
”Jos me saamme sirut, sinusta tulee jumala”, Abzumo totesi Matoron käsityskyvyn ylittävän rehellisellä äänensävyllä. ”Sinä olisit hyvä jumala.”
Toinen makuta kääntyi taas Matoroon päin ja virnisti.
”Ehkäpä minä olenkin liian vaatimaton sellaiseen”, hän totesi ja risti kätensä rinnalleen. Abzumo nauroi kylmää naurua, joka ei tosin ollut yhtä julma kuin nykyään.
Aivan, tämän on oltava muisto tai jotain vastaavaa, Matoro pohti. Mikään muu ei järjellisesti selitä tätä. Mutta tämä ei ole oma muistoni… olenko Abzumon muistossa? Tämä on muisto itsestäni makutan muistoissa?
”Niinpä niin”, Abzumo jatkoi. ”Niin vaatimaton, että valitset nimeksesi Makuta Nui, Suuri Makuta.”
Matoron sydän jätti lyönnin väliin.
”Minä valitsin itselleni oikeutetusti nimen, joka kuvaa minua vallan mainiosti”, toinen makuta vastasi ja repesi nauruun. ”Etkö sinä käsitä? Minulla on koko maailma saavutettavanani. Enkä tarvitse siihen veljeskunnan rajoituksia, Abzumo.”
”Mutta… entä projekti?”
”Se ei toimi. Minulla on parempaakin tekemistä. Mielenvoimat ovat yksi kiinnostavimmista asioista tutkia, mutta kenties Nimda on hyvä jättää rauhaan. Itrozkin palautti sirun temppeliin.”
”Niinhän mekin teimme!”
”Niin teimme, ja suosittelen, ettet nouda sitä enää.”
”En aikonutkaan. Ja sinä silti aiot lähteä.”
”Niin, niin minä aion.”
”Entäpä minä sitten?”
”Sinä… voit lähteä mukaani, jos haluat.”
”Ja hylkäisin projektimme?”
”Niin, ehkä niin olisi hyvä sinunkin kannaltasi.”
”En ikinä!” Abzumo kirkaisi. ”Minä saatan loppuun, minkä aloitin. Minä kokoan Nimdan yhtenäiseksi.”
”Hah”, Makuta Nui tuhahti. ”Sitä minä epäilen. Miten kävi nazorak-projektimme?”
”Se voi hyvinkin vielä onnistua. Me jätimme kuningattaren kasvamaan sille mukavalle saarelle, ellet muista.”
”Ja kuningatar ei ole vielä muninut yhtäkään munaa. 0001 on mallikappale, millainen hyvän torakan tulisi olla. Mutta hän ei syntynyt munasta, ei.”
”Kuningatar munii vielä! Kyllä se vielä munii!”
Matoro yhdisteli asioita päässään. Hän ei ollut uskoa kaikkea, mitä oli juuri kuullut.
”Minä en jaksa enää uskoa. Hyvästi, Abzumo.”
Sen sanottuaan Makuta Nui käveli merelle päin, ja vasta nyt Matoro huomasi jonkin veneen tapaisen kelluvan aallokossa vähän matkan päässä. Abzumo seurasi Manua veneelle asti pyytäen tätä harkitsemaan vielä kerran.
”Ei”, Manu totesi ja astui veneeseen, joka alkoi liikkua kuin itsekseen merelle päin. Se oli melko tilava ja täynnä laatikoita, joista yhden Manu avasi. Sieltä paljastui kanohi Kraahkan.
”Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä.”
”Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin.”
”Mutta… aiotko sinä…?”
”Kyllä. Hylätä koko projektin.”
Hetken oli hiljaista. Sitten Manu jatkoi: ”Montako kertaa minun täytyy sanoa hylkääväni projektin?”
Abzumo ei vastannut.
”En tarvitse tätä enää”, Manu sanoi ja poisti Kanohi Avsansa. Matoro ei kyennyt näkemään, miltä makuta näytti ilman kasvojaan. Makuta Nui jatkoi nyt hieman pilkallisesti: ”Sinä voit pitää sen vaikka muistona minusta.”
Abzumo katsoi turtana, kuinka toinen makuta heitti naamionsa hänen jalkojensa juureen ja asetti Varjojen suuren naamion kasvoilleen.
”Mistä helvetistä sinä edes sait tuon”, Abzumo kysyi hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että Matoro hädin tuskin kuuli. Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi.
”Lainasin Tridaxin teleporttilelua. Kanohi Olmak on perin suurenmoinen kapistus.”
”Et uskaltanut!”
”Miltä tämä näyttää?”
Abzumo ei vastannut. Kumpikaan ei enää sanonut mitään, ja vene lipui äänenkantamattomiin.
Abzumo seisoi pitkään rantaveden tuntumassa. Sitten hän nosti hitaasti Kanohi Avsan maasta ja puhdisti sen hiekasta. Hän poisti oman naamionsa ja paiskasi sen mereen. Sitten hän laittoi Avsan kasvoilleen.
”Makuta Nui”, hän sanoi ääneen katkerana. ”Sinä olisit ollut hyvä jumala.”
Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.
Abzumo lähti vihdoin kävelemään takaisin linnoitukselle päin, ja Matoro päätti seurata häntä. Jos muisto oli Abzumon, kuka tietäisi, mitä saattaisi tapahtua, jos Matoro kadottaisi hänet näkyvistään. Makuta astui sisään linnoitukseen pienestä ovesta. Mutta Matoro, joka seurasi aivan tämän kannoilla, ei odottanut sitä, mitä seuraavaksi tapahtui: kolme rahkshia odotteli oven takana ja tyrmäsi makutan turhia odottelematta yllätyshyökkäyksellä. Jään toa järkyttyi tapahtuneesta, sillä hänen mielikuviensa mukaan makutat hallitsivat rahksheja täydellisesti. Näiden täytyy olla jonkun muun rahksheja, tietysti, hän järkeili. Sitten kaikki pimeni kovan kivun saattelemana.
Kohtaus ilmeisesti vaihtui. Kenties Abzumon muistissa oli tajuttomuuden ajanjakso, joka ei sisältänyt muistoja. Matoro huomasi seisovansa keskellä pientä, pimeää kivistä huonetta. Hänen ympärillään seinät tuntuivat olevan tukahduttavan lähellä, seinät, jotka koostuivat pienistä kivitiilistä, jotka oli valettu yhteen ilmeisesti sulalla metallilla. Onhan siinäkin tapa korvata laasti… Matoro ajatteli, kunnes huomasi Abzumon. Tämä oli kahlittu huoneen metalliovea vastapäiseen seinään. Matoro lähestyi makutaa ja huomasi, että tämän kahleet olivat todennäköisesti prototerästä. Makuta näytti yhä tajuttomalta, roikkui vain kahleistaan, jotka kahlitsivat hänen kätensä kattoon ja jalkansa lattiaan.
Kammio tuntui pahalta. Kenties siinä oli jotakin, mikä esti makutoja pakenemasta siitä. Matoro tunsi ahdistusta jo pelkästään ollessaan huoneessa, vaikka tiesi, ettei todellisuudessa edes ollut siellä. Kukaan ei näkisi häntä. Voisiko hän kävellä seinien läpi? Hän päätti jättää kokeilematta, sillä Abzumolla tuskin olisi muistoja seinien sisällöstä, saati sitten niiden takaisista olevaisuuksista.
Ovi avautui yhtäkkiä ja sai Matoron hätkähtämään rajusti. Mutta ovella ei näyttänyt olevan kukaan. Sisään tuntui tulvivan pimeys, varjot itse tulivat sisään. Matoro hytisi, sillä yhtäkkiä hänellä oli kylmä. Abzumo osoitti nyt elonmerkkejä. Hänen nyt Avsan pukemisen jälkeen niin tutut kasvonsa vääntyivät häiriintyneeseen virneeseen.
”Tervehdys, veli”, hän sylkäisi halveksivasti. Matoro yritti tihrustaa pimeyden keskelle, muttei kyennyt näkemään, oliko siellä jotakin.
”Abzumo hyvä, minulla olisi sinulle hieman kysymyksiä”, sanoi ääni, joka vaikutti Matorosta pelottavan tutulta.
”Minullakin on kysymys”, Abzumo sanoi ja kohotti nyt katseensa näkymättömään keskustelukumppaniinsa. ”Miksi minut on kahlehdittu kuin sotavanki, kuin jokin halveksittava olento, kuin jokin matoralainen? Minä olen Makutain veljeskunnan jäsen ja ylpeä makuta.”
Välittämättä Abzumon kommentista toinen ääni kysyi häneltä: ”Missä on Makuta Nui?”
Abzumo naurahti kolkosti ja yskäisi. ”Minulla ei ole hajuakaan. Hän katosi kertomatta minulle mitään määränpäästään.”
Matoro kykeni aistimaan mairean pahantahtoisuuden, joka huokui pimeydestä. ”Eikö sinulla ole hajuakaan, veljeni?”
Abzumo värähti hieman. ”Minä en tiedä mitään. Sinulla ei ole mitään syytä olla uskomatta minua.”
”Eikö?”
Matoro näki, kuinka varjoista paljastui Kanohi Kraahkan. Hahmo ei kuitenkaan ollut Makuta Nui. Olento tuntui säteilevän sellaista pelottavaa tyhjyyttä, joka Manusta puuttui. Matoro ei tiennyt, mitä Manu lopulta aikoi tai millainen tämä pohjimmiltaan oli, mutta tämän makutan kaltainen hän ei ollut. Tämä makuta tuntui täysin absoluuttiselta… Makutalta. Ilman harmaan tai valkoisen vivahteita, pelkältä synkältä varjolta.
Kraahkania kantava makuta näytti kietoutuneen sysimustaan vaatteeseen, viittaan, joka kenties oli pelkkää varjoa itsekin.
”Etkö sinä varmasti tiedä yhtään mitään Makuta Nuin olinpaikasta? Meillä on hyvä syy uskoa, että hän on petturi ja Veljeskunnan vihollinen. Ja sinä olit hänen lähin ystävänsä, Abzumo.” Varjoista työntyi esiin käsi, joka pitkäkyntisellä sormellaan kosketti Abzumon otsaa. Tämä kohotti päätään hieman ylemmäs, jotta sormen kosketus lakkaisi. Avsa irvisti rumasti.
”Miserix olisi uskonut minua”, Abzumo sanoi ja räpäytti silmiään kolme kertaa. ”Mikset sinäkin uskoisi?”
”Minä en ole Miserix”, toinen vastasi häijysti. Kynsi painautui Abzumon otsaan ja lävisti naamion. Pisara tummaa nestettä valui makutan otsaa pitkin ja tippui lattiaan. Manu tosiaan taisi varastaa Olmakin, Matoro pohti. Miksi hänen löytämisensä muutoin olisi niin tärkeää?
”̬̀M̺̲̼ͣͫ̇ͤ̚i͚̩̮͇̍ͤ̊s̪̜͈ͪ̊ͣ̂ͧ͑s̜̭ͥ͛ͫͩͧ̒ͥ̔ä̱̰̻̝͎͕͈̺͑͑̇̆ ̳̥̥͈̼͂̏̈́́̆̒̔ŏ̘̔͛ͯͦͣn͙͎͎̊̋͗͗̈́ͥͥͯ ͙͙̠̞̣̋͐̓̀M̭͕̤ͭ͂ͩ̔͊ͧa̙̤̝̰̙͓̞̼ͩͮ̓̋ͦͫ̚k̯̩̗ͣ̽̓̄̈́̊u̥̫̲͌́͊ͣt̲̥̘̜̗̯̎͌̋ͯ͊ͩͭ̏á̞͇̃͒̾ ̫̬͖͉̦̦͒N̠̝͈̠͖̬͍͒̅́̋̓͊̎ͩu͉̪̔̓͛̈́̓ͮi̭̳̠̞̭̺̱͛͛̚̚?̞̅ͬ̀͂ͅ”̙͉̟̤͔ͮ͐
”En… tiedä”, Zumo voihkaisi ja pudisti rajusti päätään.
”̩̩̤̉̐ͣ͛̑͒̉̓H̪̤̤̝ͧ̂Ả̼̯̳͚̝̝̾̍̈́ͪ̎̑̑̆ ̺͈̬̲ͭ̇H̝͔͈̊͑̉ͧ̐ͯA͙̤͇̬͐̃ ̰̮̤̞̳̜̫̃̂͊ͩ̿̆̏H͎̹͉͖̺̩̓̓̂̎̚A̻̔̇͆͑̾.͔͔̮̭ͯ̎ͯ̎̾ͦ̅ ̟͕̫̯̤̠̔ͥͫ́̿M͎͈͔͚͈̟̪͍ͥͮ̍̃͒Î͇̗̝̘͓̬̱̺̬̇ͬ̆́͆ͩŃ̫̠͎̱̻̪̻̫̔̾ͭͅȔ͉̱̼͕̣̱ͩ͑͆ͭL̖̤͖̹̬̖̗̮͇̒ͩL͎̝͍̝̃ͮͯ̃ͯ̏̐ͮA̠̩͎̅̐̆ ̟͚̙̦̗̝̬ͦͥO̼̬̳̳͖̦͌ͬ̌Ń̮͍̯͔̮̜ ̫̫͌ͧ̒̐K̜̜͍̺͎̣̽̒̓̀ͣY̠̜̹͇̥͖̙̆̓ͦ͂ͅL̳̖̦̠̞̿̃̋̔̎ͮL̼̪͎̲͔͙͕͚̟̑͌̎̉͛ͧ͊̾̚Ä̼̥̦̬̦͇̗͗̿ ͚̮͓͚̠̱͙͓ͭ̅̈́A̱̪̠̹͕̎I͚͙͔͂ͣͧ̐̽̒̿ͥK̺̫ͥ̃A̙̗͋͑ͅA̗̰͈̫̍ͨ̍͂̅̋.̰̠̖̟̖̰͕̫͐̇ ̼͇̲͓͇͙̈ͪ̏S̘͖̼̩̮̻͍̀̂Å͔̮̟͔̜̺̝̻͛́ͬ̅A͕̱͐͊̎̔̚M̙̫͓̒̌̐̒̆M̬̰̳ͦ͋̓̾ͣ̊̈́E͈̥̦̳̺̩̰͌̋͑̃̿̑̍ ̪̙̞̰͎̜̗̼͆͊͂̃ͭ̓ͅK̜̦̳ͪ͂̇ͭ͐̏Y͎̘̲̟̙͔̭̟͓̌ͮ͆Ḽ̥̖̂̒̏̆̈L͔̦͕͕̱̭͚̙ͮ̆ͨ̎̒ͬ͌Ä̞̯̺̫͍͉̘̇̇̆ͧ ̖̜͖̮̲͙͂̚Ș̋̊̈͌̓͆͗͒E̤̼͎̼̝͈̜̋ͧͥ̋ͧ͆̾͋L̠͇̖̮̱̹ͬ̉̂̍͂V͈ͨ̈ͨ͌ͣͩ͂̚Ḭ͎ͥͦ̒̑Ĺ̻͕̜̘͕͈͕̖̀̎̂̊ͣḶ͎̞͙ͣ̔ͬͦ̇̚E̙͎̲̯̭͈̠̮̒,̠̗͇̱̤̺̳͇̆ ̬̮͎̞̮̝͎ͧͪT͍͓̙͇̻̥̠ͤ͆͊̉Ì̯̮̠̲E̳̣̞̱̰̬̻͆̄̈́̔ͤ̽͒̇ͬD̼̗̀̿͐͆͌͂Ä̦͍̗̋ͩ̑ͥ͐T͉̻͇͔̺̳ͧͩ̒̍ͬK͎̼͙̰̲̫ͮ̓̈ͯͩͅÖ̳̹̟̫ͨ̎ͯ͗̽̈̅.͇̎́ͥͪͭͬ”̬̲̟̫̦̳̓͂̊ͥ
Matoro katsoi poispäin. Hän ei halunnut nähdä mitään, mitä tästä seuraisi. Hän toivoi voivansa pikakelata tämän muiston ohitse. Nyt hän kuuli jotakin, mitä ei olisi olettanut ikinä kuulevansa.
Makuta kirkui tuskasta.
Tunnelma vaikutti Matoroon aivan liikaa, paljon enemmän kuin muistossa pitäisi olla mahdollista. Miten pelkkä muisto tuosta tapahtumasta vaikutti häneen melkein kuin Metru Nuin Makuta olisi käyttänyt pimeitä voimiaan häneen itseensä? Toa tunsi kaiken sen, mitä Abzumo koki, kaiken sen samanlaisena kuin makuta sen muisti. Ja hänkin huusi kyyristyessään nurkkaan. Hän huusi kovempaa kuin todellisuudessa ikinä kykenisi.
Ikuisuuden kuluttua kohtaus vaihtui. Mutta huone ei vaihtunut. Matoro vapisi yhä samassa nurkassa. Hän odotti monen minuutin ajan, ennen kuin uskaltautui kääntymään takaisin Abzumoa kohti. Heti niin tehtyään hän kuitenkin katui päätöstään. Makutan keho oli työnnetty irvokkaasti täyteen metallisia piikkejä. Sieltä täältä valui yhä mustaa nestettä, ja lattia makutan alla oli myös peittynyt siihen. Abzumon edessä seisoi nyt vihertävää Shelekiä kantava makuta, joka piti kädessään jonkinlaista injektioneulaa. Matoro tunnisti makutan Mutraniksi.
”Miltä nyt tuntuu, veli?” Mutran kysyi pistävästi. Abzumo ei vastannut. Matoro ei tiennyt, oliko tämä tajuissaan.
”Vai muka vei Olmakin”, Mutran jupisi, kaiketi enemmän itselleen kuin Abzumolle, samalla kun veti neulan sisään jotakin epäilyttävää nestettä pienestä pullosta. ”Paskapuhetta, sanon minä! Tridax sanoi, että Olmak oli yhä omalla paikallaan kammiossaan. Eipä kukaan olisi sitä voinut pihistää.”
Hetken makuta oli hiljaa. ”Mutta siltikin… Olisiko sitä voinut lainata ja palauttaa sitten huomiota herättämättä?”
Seurasi taas pitkä hiljaisuus. Nyt Mutran valmistautui ilmeisesti pistämään neulan Abzumoon, mutta yhtäkkiä tämä puhui.
”Mielenkiintoinen kysymysss.”
”Anteeksi?” Mutran rykäisi.
”Mielenkiintoinen tuo sinun kysymyksesi, Mutran.”
”Ai”, toinen vastasi hieman hämmentyneenä. ”En oikeastaan usko, että Makuta Nui kykeni varastamaan yhtään mitään Veljeskunnalta.”
”Niin… Eipä kai.”
”Ei mitään henkilökohtaista, Zumo”, Mutran sanoi ja taputti tätä vasempaan olkapäähän, josta ei sattunut törröttämään minkäänlaista terää. ”Käskyt on käskyjä.”
”Valitettavasssti olet oikeasssa, velissseni.”
”Oletko ihan kunnossa?” Mutran kysyi huolestuneen näköisenä, ja Matoro tahtomattaan huvittui siitä, kuinka rehelliseltä kysymys kuulosti. Kovin monella makutalla ei tainnut olla ihan kaikki kotona.
Zumo ajatteli ilmeisesti kovin samanlaisesti kuin Matoro, sillä hän ratkesi nauramaan. Hän nauroi hervotonta ja vähäjärkistä naurua, joka pian muuttui hillittömäksi yskänkohtaukseksi. Matoron virtuaalijalkojen juureen lensi jonkin verran mustaa nestettä.
”Kunnossssa, Mutran?” Abzumo kuiskasi. ”Kyllä, minä olen täysssin kunnossssa.”
”Hyvä”, Mutran sanoi varovasti. ”Kohta et ole enää, mutta se ei ole mitään henkilökohtaista, kuten mainitsin.”
Abzumo tyytyi nyökkäämään.
”Kerro edessss”, tämä sanoi vielä, ennen kuin Mutran ehti tekemään mitään, ”muniko kuningatar lopulta.”
”Kuningatar?” Mutran kysyi kulmaansa kohottaen. Abzumon silmät laajenivat.
”Ssssinä et… tiedä?”
”Mistä minä en nyt tiedä?” Mutran kysyi närkästyen.
”Minä en ilmeisssesssti kertonut”, Abzumo sanoi ja sylkäisi mustaa nestettä lattialle, ”sssinulle kuningattaresssta.”
”Minä…” Mutran aloitti ja perääntyi hieman. ”Ehkäpä minä käyn… hakemassa jonkun muun paikalle. Sinulla selvästi on vielä informaatiota, jota me emme ole saaneet.”
Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa kylmää, kolkkoa naurua, joka toi Matorolle kovasti mieleen Metru Nuin Makutan vierailun kammioon. Mutran pysähtyi matkallaan ovea kohti.
”Selvässstikään…” Abzumo sanoi vaarallisen hitaasti. ”Selvässstikään ette.”
Mutran kääntyi hitaasti takaisin Abzumoa kohti. ”Mitä sinä oikein aiot?”
Abzumo yritti kohauttaa olkiaan, muttei kyennyt, joten tyytyi vain kohottamaan katseensa Mutraniin. ”Ehkäpä sssinä huomaat olla varovaisssempi ensssi kerralla…”
Matoro katsoi, kuinka Mutran valahti kalpeaksi ja vaipui polvilleen.
”Sinä… kykenet käyttämään naamiovoimaa?” hän sanoi järkyttyneenä. Abzumo väänsi kasvoilleen tuskallisen ja leveän hymyn.
”Ilmeisesssti, veljeni.”
Mutran haukkoi henkeä ja kaatui sitten kasvoilleen lattialle.
”Senkin saasta!” hän kirkui, ja ääni kuulosti tukahtuneelta naaman ollessa lattiaa vasten.
”Itsepähän kossskit minuun”, Abzumo totesi. Kaikki pimeni jälleen, ja kohtaus vaihtui.
Matoro seisoi jonkin sisällä. Hän vilkuili ympärilleen ja tunnisti Nazorak-pesän rakenteita. Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt. Ne näyttivät oikeastaan melko viattomilta.
Abzumo seisoi hänen vieressään. Makuta näytti melkein samanlaiselta kuin nykyään katsellessaan pesää ja toukkia.
”Kuningatar muni”, hän sanoi itsekseen. ”Projekti… onnissstui.” Onko hausssskaa? tunkeutui ääni hänen muistoonsa. Tai hänen muistoonsa Abzumon muistosta. Hän tunsi äänen kuristavan häntä, ja toa heräsi Arkkienkelin kuilusta, puristaen Beetaa nyrkissään.
Sitten hän heräsi muistostaan, ja näki vain sinisiä aurinkoja.
Ahdistuneena Umbra katsoi poispäin aivoista. Ne olivat Toan aivot, jotka lilluivat vihreässä nesteessä. Valon toa ei tohtinut ajatellakaan mitä niille oli tehty tässä laboratorikompleksissa ja mitä muita luurankoja hän löytäisi täältä Käden tukikohdasta.
Vaikka laboratoriossa olikin paljon tutkittavaa metallihaarniskoista sydänvaloihin ja muihin, ei Umbra halunnut tutkia ruumiita tai niiden paloja. Oli hänelläkin sentään jonkinlainen moraali. Tällainen toiminta oli todella väärin, hän ajatteli.
Valon toa loi valon tykkinsä suulle ja käytti sitä taskulamppuna, jonka kiilalla hän tutkaili pimeyttä sitä mukaa kun meni eteenpäin.
En pidä tästä paikasta en niin yhtään… Niin pimeää ja synkeää… hän ajatteli. Toisaalta pimeys oli vain valon poissaoloa eli hänen pitäisi olla omassa elementissään myös pimeydessä. Kaikkialla. Jos hän imisi kaiken pimeyden pois, korvautuisiko se valolla? Sitäkin hän mietti kävellessään tunkkaisia käytäviä eteenpäin. Käytävät olivat täynnä vuosikymmenten saatossa kertynyttä pölyä joka varmaan kuhisi protodiittejä ja pieniä raheja, kuten sokeritoukkia.
Toalle alkoi nyt vasta valjeta koko rakennuksen historia. Kirurgiset kokeet toilla ja niiden aivojen purkittaminen tuntui erittäin karmivalta, erityisesti siinä paikassa. Musta Käsi muuttui sitä arveluttavammaksi mitä enemmän hän sai tietää siitä. Umbrakaan ei erityisesti halunnut muistella sotaa, joten hän siirsi ajatuksensa nykyhetkestä selviytymiseen. Hänen pitäisi yrittää löytää Matoro ja jos mahdollista, myös heidän oppaansa. Käden väki ylhäällä oli lupaillut, että alhaalta löytyy ainoa reitti ulos. Valon toan luottamus mihinkään Mustaan Käteen liittyvään oli kadonnut täysin viimeisten tuntien aikana.
Minneköhän Matoro oikein katosi? Ja missä olivat Kapura, Deleva ja Nurukan? Veteraanit kyllä pärjäisivät oikein mainiosti omillaan, mutta yhtenäisyys oli yksi hyveistä joihin Umbra yritti vielä uskoa. Se piti hänet kasassa kun hän muisti sen. Sillä jokaisella olennolla on varjo, myös hänellä… Oi miksi ajattelen taas sinua, veljeni. Minun pitää suorittaa tätä tehtävää ja etsiä Matoro, Martti, Matobro Mutalumi, Umbra puhui mielessään ja muisteli kaikkia lämpimiä päiviä Chat-kahviossa.
Umbra asteli eteenpäin käytävää. Pientä bioluminenssia tuottavaa kasvustoa oli alkanut kasvaa homeisten metalliseinämien läpi. Valoköynöstä! Sitä samaa kasvia kasvoi Karda Nuillakin aikoinaa. Oi Karda Nui, sinua en koskaan näe…
Toasta alkoi äkkiä tuntua siltä kuin jokin muukin olisi lähettyvillä. Se tuntui psyykkiseltä läsnäololta. Samankaltaiselta kuin mielensisäisissä seikkailuissa, mutta jotenkin… todellisemmalta. Se tuntui tuijotukselta. Kuiskailevalta tuijotukselta, joka yritti kiemurrella tietään Umbran mielensuojauksen läpi.
Olimme täällä ensin ääni Umbran pään sisällä sanoi tunkeutujalle. Kylmyys yritti tunkeutua Umbran polttavaan vajoon ja peittää sen syleilyynsä kuin jää peittää kalliot ja maat talven koittaessa.
Tarvitsemme sinua, Toa. Korjaamme menneisyyden. Ole osa sitä. Älä vastusta. mieli sanoi kun se pääsi vihdoin läpi Umbran säröityneen mielensuojauksen. Suojaus murtui ja Umbra tunsi päänsä sisältävän maailman räjähtävän. Sinne tulvi jotain. Jotain todella kylmää ja todella tuttua.
”Tämä mieli on liian vahvaaaaaa!” Umbra huusi käytävällä kun hän piteli päätään käsillään. Hänestä tuntui kuin pää hajoaisi. Käytävästä kuului metallisten jalkojen ääniä. Hydraulisia ääniä ja hammasrattaiden kitinää. Jokin tai jotkin olivat tulossa Umbraa kohti. Sitä valon toa ei huomannut koska oli keskittynyt mielensä sisäiseen piinaan.
Käsittelemättömän protodermiksen väriset, harmaat olennot tuntuivat ympäröivän hänet. Umbra muisti unensa ja telepaattiset seikkailunsa. Hopeiset olennot olivat olleet niissä mukana. Hän tunsi, ettei voisi voittaa niiden mieliä. Niitä oli liikaa ja ne olivat liian vahvoja.
Toverisi on jo luonamme mielet huusivat. Liity meihin, ne jatkoivat. Umbra puri hampaitaan ja kutsui valon voimiaan, toivoen kestävänsä psyykkistä rynnäkköä tarpeeksi pitkään räjäyttääkseen oudot luurangot tuhkaksi ilmaan.
”Teemme hänestä yhden meistä, teemme hänestä puhtaan”, mielen sanat kaikuivat pimeydessä, joka ympäröi yksinäistä valoa.
”En”, Umbra kuiskasi. Pimeys kaikkosi hänen ympäriltään. Hän näki olentojen olevan kuin tyhjiä toien kuoria, värittömiä ja suojattomia haamuja toa-voiman täyttämistä kehoista. Niiden hammasrattaat ja pneumaattiset nivelet näkyivät selvästi. Olentojen päät olivat kuin toan päitä, mutta ilman minkäänlaista naamiota. Niiden kasvoille oli jähmettynyt tuskan vääristämä, muinainen ilme. Tyhjät silmät säteilivät kirkasta sinistä valoa. Pian sekin katosi, kun valon toa keskitti kaiken valon ympärilleen.
Umbra tunsi heikon epäröinnin ympärillöön olevissa mielissä. Se oli ensimmäinen inhimillisyyteen viittaava tunne, jonka hän oli näissä olennoissa tuntenut. Olennot olivat riutuneen näköisiä, ja olisivat saattaneet ehkä jopa herättää sääliä, ellei niistä huokuisi niin hirvittävä aura ahdistusta ja kylmyyttä. Umbra tunsi niiden kylmät kädet hänen tajunnassaan. Toan oli vaikea kontrolloida kehoaan. Hänen mielensä ei selviäisi niitä vastaan, toa ajatteli alitajuisesti.
Sitten hän vapautti kaiken, mitä oli saanut kerättyä ympärilleen. Kaiken sen valon, jonka hänen elementtienergiansa ja ympäröivät lähteet olivat antaneet hänelle.
Siinä pimeydessä se olisi varmasti sokeuttanut kenet tahansa. Sokeudella ei olisi kuitenkaan ollut merkitystä siinä tilanteessa, sillä valoräjähdys yksinkertaisesti tuhosi kaiken, mihin se osui. Silmänräpäyksessä kaikki oli ohi. Umbra seisoi vain mustuuden keskellä. Kaikki oli tuhoutunut kymmenien metrien säteellä. Jostain ylhäältä putoili kiveä ja terästä. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti, ja äänen melkein kuuli pimeydessä.
Entistäkin pimeämpi pimeys ympäröi häntä. Kaikki se valo, mikä sitä oli valaissut, oli nyt käytetty.
Kylmyys oli kadonnut. Mielet olivat palaneet. Nyt hän halusi vain pelastaa ystävänsä.
”Matorooo! Minä tulen hakemaan sinua!” hän huusi pimeyden keskellä käytävän sortuessa hitaasti korkealla ylhäällä.
”Kerro minulle mitä näet tässä”, Kenraali lausui vakavalla äänensävyllä. Hän sääti jotakin orgaanisen kaukosäätimen näköisestä laitteesta, ja suuren näytön virtavalo syttyi päälle.
Gaggulabio kumartui tuolissaan hieman eteenpäin, katsoen ruutua tarkkaavaisena. Hän siristi silmiään.
”En näe mitään?” skakdi tokaisi.
”Nimenomaan. Osaatko kertoa tästä jotakin?” nazorak asteli pelkkää mustaa näyttävän ruudun viereen.
”Jaa-a, onko teidän omissa insinööreissä jotakin vikaa, vaikka tunnenhan minä tietysti itseni imarrel-” Labio aloitti mutta 001:n murhaava katse pysäytti hänet. Kenraali asteli lähemmäs tukevaa skakdia pitkänä ja ryhdikkäänä.
”Tuo”, hän osoitti ruutua ”oli turvakameratallenne siitä erikoissellistä, jossa pidimme Miekkapirua.”
”Haluatko kertoa minulle jotakin siitä, miksi tallenne oli tyhjä?” hän jatkoi.
Labio oli hetken hiljaa. Hän prosessoi huuruisissa aivoissaan tilannetta. ”Katsotaan tätä ensin noin neutraalista näkökulmasta – ensin te tuotte klaanin vaarallisimman hirviön tukikohtaan, ja sitten ette kykene vartioimaan sitä? Eikö vika ole pikemminkin teid-” Gaggulabio aloitti ivallisesti, mutta hänen äänensä vaimeni mutinaksi 001:n auktoriteetin alla.
”Sinun joukkosi pääsivät sisään, eliminoivat vartijat ja tyhjensivät tallenteet – se on vaikuttavaa, ja ylititti kaikki oletukseni siitä mihin joukkosi kykenevät” 001 aloitti. Hän käveli edestakaisin huoneen loisteputkivalaistuksessa. ”Mutta miksi, Labio? Mitä te teitte Miekkapirun luona?”
”Noo, jos hän on nyt meikeläisiä niin kai me sitä voidaan käydä jututtamassa”, Labio jatkoi äänensävyllä, joka ei edes kuulostanut kovin vakavalta.
”Mitä. Te teitte. Miekkapirun luona?” Kenraali 001 toisti ja tuijotti Labiota vihreillä silmiltään, joissa näytti palavan turhaantuneisuus ja viha.
”Ei mitään vakavaa; se istuu edelleen kopissaan, kuten tiedät”, Labio vastasi, mutta tunsi, ettei se ollut vastaus jonka 001 halusi.
”Te teitte sen jonkun muun toimeksiannosta”, 001 aavisti, kääntyen katsomaan tyhjää näyttöä kuin ajatuksissaan.
”Vaikka olisimmekin, palkkasoturin kunnia sitoo minua – en voi paljastaa asiakkaitteni asioita”.
”Palkkasoturin kunnia? Tuo oli ehkä huonoin kaikista surkeista vitseistäsi”, 001 sanoi jäätävästi. ”Selkeästikin sinulla ja erinomaisen kunniallisilla palkkasotureillasi on tekemisen puutetta, kun etsitte jo uusia maksajia”. Labio oli hiljaa.
001 tuhahti. ”Pidä kunniasi. Siirrä tukikohtasi pinnalle. Pitäkää painetta yllä. Mutta tämä oli viimeinen kerta, kun jäät kiinni jostakin tällaisesta; eikö olekin, Labio?”
Skakdilla kesti hetken tajuta kenraalinsa sanojen sisältö – hän määräsi skakdit aloittamaan oikeat sotatoimet pinnalla. ”Niin kauan kun meillä on kyliä poltettavaksi lupaamme jättää kaappihirviösi rauhaan” Labio vastasi yllättävän innostuneesti, mutta hänen äänessään oli myös asteen verran ivaa. Hän lähti huoneesta nopeasti, kuin täynnä uutta energiaa. Kenraali 001 jäi huoneeseen kuin ajatuksiinsa syventyneenä.
7006 seisoi asennossa kolmatta tuntia. Hän silmäili välillä digitaalista kelloa huoneen seinällä, jonka Zankzora-koukerot vaihtuivat aivan liian hitaasti. Hän piteli toisessa kädessään pitkää, kuusikulmion muotoista kilpeä, jonka keskellä oli kuvattuna vihreä silmä. Torakka oli pesän sisäisen turvallisuuden osaston, sisäministeriön alaorganisaation tuoreita sotilaita.
Torakka muisteli totuusministeri 005:n puheen pauhausta, kun tämä julisti sisäisen turvallisuuden osaston tehtäväksi aatteen puhtauden. Hän ei ollut hyökännyt suoraan mustakilpiä vastaan, mutta lukuisat sisäministeriössä vaikuttavat henkilöt olivat selvän turhautuneita tiedustelupalvelun viimeaikaisiin toimiin. 007 oli jääräpäisesti määrännyt lähes kaikki tiedustelupalvelun offensiiviset tiedustelijat haravoimaan Mt. Ämkoon rinteitä, ja kunniaansa vetoamalla vaati saada hoitaa asian omine joukkoinensa. Kahden kapinallisen ruumiita ei oltu vielä löydetty, ja aika kului.
Silmäpuoli, 7006 tuhahti ajatuksissaan. Hän ei ole ehjä, tiedustelupalvelun pitäisi olla jonkun täydellisemmän käsissä.
Hän itse oli ideologian mies. Ennen kaikkea hän asetti aatteen Nazorakeista, heidän puhtaudestaan ja ylemmyydestään. Sota oli pyhä sota, kuten totuusministeriö kertoi. Sen tarkoitus oli kaataa maahan kaikki pyhää maailmanjärjestystä uhkaavat tahot ja taata Imperiumin vapaa, luonnollinen kasvu. Se oli vain luonnollinen ensiaskel Imperiumin palauttamiseksi sen tuhatvuotiseen loistoonsa, jollainen se oli ollut aikojen alussa. Ennen tunkeilijoita ja aliolentoja Imperiumi oli hallinnut koko viisisakaraista maailmaa. Petturit ja aatteen kadotus olivat romuttaneet kaiken, jonka vuoksi Ensimmäiset olivat taistelleet.
Nazorak havahtui ajatuksistaan. Hän tunsi piston. Jokin levisi hänen vereensä rintakehän kohdalta. 7006 silmäili ympärilleen. Hän tavoitteli vyöltään radiopuhelinta. Ennen kuin hän ehti tavoittaa sitä, hän kaatui.
Paineovi aukesi sihahtaen. ”Vahdinvaihto”, toinen silmäkilvellä varustautunut torakka ilmoitti, kunnes tajusi katsovansa käytävässä makaavaa nazorakia. Hän ehti kuulla hennon vihellyksen. Jokin osui häntä oikeaan käteen. Nazorak panikoi. Häntä osui myös toiseen käteen. Myrkky sai otteen ja hän kaatui maahan tiedottomana.
Neljä jykevää hahmoa lähestyi pimeydestä äänettömästi. Niiden mustan ja tummansinisen sävyiset haarniskat ja huput peittivät tulijoiden kasvonpiirteet, mutta idioottikin olisi tunnistanut ne skakdeiksi niiden pitkien, eriväristen harjojen ja groteskien hymyjen ansiosta.
Luutnantti 895 ja yksitoista hänen miestään seisoivat vartiossa kylmän halogeenivalon kirkastamassa huoneessa. Tai oikeastaan viisi heistä oli hänen miehiään, ja kuusi kuuluivat pesän sisäiseen turvallisuuteen. Kahdeksan kameraa tuijottivat huonetta katonrajasta. Keskellä teräksistä takaseinää oli ovi, jonka edessä oli lukuisia liikkeentunnistimia. Oven takana oli vain yksi vanki, mutta hän oli todennäköisesti arvokkaampi kuin kaikki muut Allianssin vangit yhteensä heidän koko historiansa ajalta.
Yö oli tylsä, ja sehän oli oikeastaan vartijoiden oletuskin. Kukaan täysjärkinen ei edes yrittäisi vapauttaa hullua miekkapirua keskeltä tarkasti vartioiutua pesää. Tai jos yrittäisikin, ja ei oletettavasti kuolisi tässä huoneessa, hän ei pääsisi pois.
”Luutnatti”, huolestuneen näköinen torakka asteli päälysmiehensä luo. 895 nyökkäsi kehoittaen viestimiestään puhumaan.
”7006:n ja 8437:n elintoiminnoista ei tule dataa”, hän sai suustaan.
”Onko vika yhteyksissä?” luutnantti kysyi tiukasti.
”Todennäköisesti. Lukemat vain lakkasivat päivittymästä hetki sitten.”
”Onko sinulla teoriaa mistä se johtuisi?”
”Se saattaa olla vain tekninen vika. Kysyn keskukselta onko samaa tapahtunut muuallakin”, viestitorakka vastasi.
”Tee se. Pian”, luutnantti käski. Hän loi huolestuneen katseen huoneeseensa. Missä tahansa muussa tehtävässä hän olisi pitänyt moista sattumaa teknisenä vikana, mutta Ämkoon sellissä? Ei, kyse oli jostakin muusta.
”11234. 9899. Käykää katsomassa 8437:aa”, 895 määräsi. Kaksi torakkaa lähtivät määrätietoisesti. Toinen heistä alkoi näppäilemään avauskoodia huoneen ulko-oveen. Heillä oli vartijoita itse huoneessa sekä kaksinkertaisen, ilmalukolla varustetun oven toisella puolella. Käytävä ovien välissä oli vain joitakin metrejä pitkä, mutta suojasi huomattavasti paremmin kuin yksi seinä.
”… luutnatti”, viestitorakka sanoi värisevällä äänellä. 895 kääntyi tämän luokse nopeasti.
”En saa yhteyttä keskukseen. En minnekään”, hän mutisi.
Nazorak-upseeri tarttui omaan, lyhytaaltoiseen radiopuhelimeen ja testasi. Ei mitään.
”Minulla on huono tunne tästä”, isoa radiolaitetta säätävä nazorak sanoi hiljaa.
Paineovi aukesi. Kaksi sotilasta, joiden oli määrä tarkastaa pääovi, astelivat ilmalukkoon. Luutnantti lähti kahden miehen kanssa heidän peräänsä.
”Selitä minulle minkä takia te ette ole onnistuneet löytämään sitä”, 007 kysyi jäätävästi, tuijottaen ainoalla silmällään tumman torakan silmiin.
”Ruumis on saattanut pudota johonkin railoon. Tai jäädä kivi- tai lumivyöryn alle. Tai kristallikiipijöiden ruoaksi. Elossa hän ei ole, sen voin vakuuttaa.”
”Mitä tapahtuu jos jokin päivä se saasta ilmestyy elossa jostakin päin saarta ja kertoo selvinneensä hengissä kapinasta?” arkkiagentti kysyi tuimasti. Hän oli mustassa haarniskassaan ja viitassaan agenttiaan hieman pidempi, ja taatusti uhkaavampi.
”S-sitten me tapamme hänet”, hän sai vastauksen.
”Miksi siis odottaa siihen asti, kun voimme hoitaa asian nyt?”
”Emme löydä mitään. Olemme haravoineet lämpökameroilla melkein koko vuoren. Melkein koko miesvahvuutemme on mukana, sen te tiedätte. Jos se olisi elossa, olisimme löytäneet sen.”
”Ta haravoitte sitä hemmetin nyppylää kunnes löydätte sen”, 007 määräsi tuimasti.
”Eikö meidän kannattaisi laittaa ruskeakuoret hoitamaan se asia? Armeijalla olisi enemmän kalustoa ja miehiä.”
”Yritätkö sanoa, että tarvitsette lisää kalustoa ja miehiä?”
”E-en”, nazorak mutisi. ”Yritän sanoa, että tämä tuntuu… tämä on… tarkoituksetonta.”
”Sinusta maanpetturien jahtaaminen on tarkoituksetonta, parahin 421?”
”Kuolleiden jahtaaminen on, arkkiagentti”
007 kääntyi ja siirsi yksisilmäisen katseensa läpi ikkunan, alas avautuvaan lumiseen rotkoon. Jostain ylhäältä kajasti päivänvaloa. Hän näytti syvän mietteliäältä. Parin sadan bion päässä heidän yläpuolellaan aukeni valtavat jäätiköt. Jossain siellä oli jäätutkija, todennäköisesti jäiseen ikiuneen vaipuneena.
Tai sitten jäätutkija mateli hitaasti kohti etelää, jotkin sairaat keksinnöt turvanaan. Hänen järkensä ei uskonut sitä, mutta hän pelkäsi sitä vaihtoehtoa.
”Miten laboratorion tutkimukset ovat edenneet?” arkkiagentti vaihtoi aihetta.
”Olemme eristäneet koko tukikohdan. Kaikki petturin alaiset on viety yhteen varastoon vangeiksi. Se, mitä he saivat valmiiksi tilauksestamme on kerätty toiseen halliin. Tiedemiehemme tutkivat laitteita”, torakka alkoi raportoida piristyneenä aiheenvaihdosta. Olemme löytäneet kaikki paitsi kaksi kapinallisten ruumista. Agenttiemme mukaan tosin yksi räjähti täydellisesti takaa-ajon aikana, joten 273 on ainut kadoksissa oleva.”
”Aloittakaa kuulustelut. Tutkikaa laitteet ja tuokaa arsenaaliimme. Jatkakaa 273:n ja sen toisen ruumiiden etsimistä.” arkkiagentti määräsi. Hänen alaisensa ryntäsi pois.
Erikoisvartioitu Vankilasiipi
Nazorak-pesät
Mustatrikoinen hahmo pujotti miekkansa huotraansa pyyhittyään sen vihreästä verestä. Kolme hänen kaltaistaan kävivät huonetta läpi ja varmistivat torakoiden kuolleen. Ainoastaan kirkkaanvärisistä harjoista saattoi päätellä olentojen olevan skakdeja.
”Tila tyhjä. Huoneen yhteydet ulos katkottu ennen iskua. Miekkapiru täällä. Hän voi tulla. Puoli tuntia.”, ninja sihisi kämmenessä pitämäänsä mikrofoniin.
Hän loi katseen oveen, joka johti Ämkoon luokse. Nazorak-upseeri oli tuhonnut sen kontrollit taistelun aikana, mutta hän saisi sen auki.
Gaggulabio oli tylsistynyt. Hänen tylsyyteensä oli myös sekoittunut raivoa ja turhautumista tehottomista alaisista sekä toiminnan puutteesta. Mikä pahinta, hänen varastonsa Steltiläisiä sikareita alkoi olla melkein lopussa.
“Onko siitä palkkasoturin nahjuksesta kuulunut mitään?” kenraali kysyi sivummalta olevilta hänen luokseen pinnalta saapuneilta sotilailta. Hän piti leveitä skakdinkoipiaan pöydällä nojaten suurella tuolillaan niin taa, että sen etujalat olivat ilmassa.
“Ei, kenraali. Ei mitään uutisia Amazuasta”, ruskea Akkon-niminen skakdi vastasi. Kyseinen lisko-olio sääteli juuri toverinsa kanssa jotakin Zakazlaista laitetta huoneen nurkassa, jota käytettiin paperisten dokumenttien kopiointiin. Gaggulabion sihteerin työ oli rangaistus, jonka saattoi saada esimerkiksi laiskottelusta vartiovuoroissa. Kyseinen viran jälkeen onnettoman skakdin sormet olivat yleensä täysin arvilla, sillä kone oli täynnä piikkejä (huhutaan, että Nektann oli tilannut ensimmäisen mallin) eikä se toiminut koskaan niinkuin piti. Mutta palkkasoturi pitivät palkkashekeistä, jotka olivat hieman veren tahrimia. Se pitää yllä verenhimoa, Metorakk totesi aina.
“Onko Metorakkista mitään”, Labio jatkoi. Hänen kenraaliluutnanttinsa poissaolo häiritsi vielä enemmän kuin Amazuan poissaolo. Tämäkin oli osallistunut jollekin tehtävälle jonkun vahkin kanssa, ja oli ilmeisesti palaamassa nyt ties mistä. Tai juuttunut ryöstelemään onnettomia, viattomia matorankyliä paluumatkallaan, joka oli Metorakkin luonteenlaadun tuntien täysin mahdollinen syy myöhästymiselle.
Kenraali murahti ja kaivoi uuden sikarin. Hän oli käynyt 001:n puheilla joitakin tunteja sitten. Hyökkäykselle linnakkeeseen ei oltu vieläkään määritetty tarkkaa ajankohtaa, hän sai kuulla. Nazorakien valmistelut olivat kuulemma kesken, hänelle sanottiin. Hän huomautti niistä tuhansista torakoista ja mauttoman isotykkisistä laivoista, jotka vain tuntuivat parveilevan Klaanin ympärillä. 001 ei ollut vaivautunut väittelemään palkkasoturin kanssa. Gaggulabiolla ei oikeastaan olisi pitänyt olla valittamista – nazorakit maksoivat hänelle ja hänen miehilleen koko ajalta täyden hinnan. Valitettavasti Klaanin saarella alkoholia oli skakdi-armeijan tarpeisiin äärimmäisen heikosti, erityisesti kuukausien ryöstelyn jälkeen. Skakdien luonnollisiin vietteihin kuului halu tappaa, ja kun se jäi tyydyttämättä, kurinpito alkoi olla entistä vaikeampaa. Poltettavat matorankylätkin alkoivat loppua.
“Käske Zilaggia tilata lisää sikareita siltä välittäjäpelleltä”, Labio murahti. Toinen hänen avustajistaan nyökkäsi ja lähti. Gaggulabio sai hetken mielenrauhan keskittyessään paksuun sikariinsa ja sen sisältämiin ah-niin-epäterveellisiin kemikaaleihin, jotka imeytyivät hänen romminpolttamiin sisuskaluihinsa.
Avustajan palaamiseen ei kestänyt kauaa. Gaggulabio loi oviaukossa kysyvänä odottavalle skakdinuorukaiselle vihaisen mulkaisun. Oli ilmiselvää, että skakdi ei ollut käynyt lähelläkään Zilaggin työpistettä.
Skakdin ääni oli epävarma ja varovainen. ”Kenraali?”
Vastaukseksi hän sai vain kenraalinsa murahduksen ja piinaavan tuijotuksen.
”Ke-kenraali. Teille on vieras. Tuota, käskenkö varaamaan tapaamisajan vai…”
“Kuka se on?” Labio murahti. Hän kuitenkin tunsi itsensä hieman tyytyväiseksi. Vieraat toivat ainakin vaihtelua tylsyyteen.
Skakdikenraali sai vastauksensa, mutta ei välttämättä ollut tyytyväinen siihen. Ainakaan tylsyys ei virnuillut hänelle samalla omahyväisen itseriittoisella tavalla kuin henkilö, joka astui oviaukkoon viestinviejäskakdin viereen.
”Huomenta”, sanoi Avden pehmeä ja matala ääni. Sinistä Pakaria kantava matoran oli ilmestynyt ääntäkään päästämättä oviaukkoon.
Labion silmät suurenivat. Hän laski jalkansa pöydältä ja tuolin etujalat pamahtivat lattiaan.
“No sinuahan ei olekaan hetkeen näkynyt, varjopoika”, Labio tervehti ja viittasi avustajansa pois.
”Ei sinuakaan”, Avde sanoi astuen sisään oviaukosta. ”Kiirettä kentällä, kenraali?” Labio ei pitänyt tavasta, jolla Punainen mies sanoi viimeisen sanan.
“Olisikin”, Labio vastasi. “Tule toki istumaan”, hän viittoi Avdea ovelta pöytänsä ääreen.
Avde asteli kivilattiaa pitkin kohti tuolia, joka oli selvästi suunniteltu skakdeja ajatellen. Varjo kohtasi ovenkahvan. Jokin matoranin varjossa liikahti eri tavalla kuin matoran itse, ja toimiston ovi napsahti huomaamatta kiinni.
”Labio hyvä”, Avde sanoi upoten aivan liian suureen tuoliin. ”Meillä on neuvoteltavaa.”
“Sisältyykö siihen asioiden tappamista?” Labio kysyi äänensävyllä, josta ei voinut täysin sanoa oliko hän vakavissaan.
”En tiedä”, Avde sanoi hymähtäen. ”Jos koet, että sinulla on tarvetta sisällyttää siihen sitä. Se ei ole kuitenkaan lähtökohtamme.”
“Olen pelkkänä korvana, mikäli meillä skakdeilla ylipäätään olisi näkyvät korvat”, Labio vastasi kiinnostuneena.
Avden puheen sävy muuttui kohteliaasta salamyhkäiseksi.
”Gaggulabio hyvä. Saatan tarvita apuasi jossain. Kenraali 001 ei jostain syystä… luota minuun eräässä pienessä asiassa.”
“Torakat nyt eivät muutenkaan ole mitään yhteistyökykyisyyden mallikappaleita”, skakdi tuhahti.
”Osaat selvästi ymmärtää ongelmani”, Avde hihkaisi. ”Oli miten oli. Haluan, että järjestät minulle hetken Allianssin tuoreimman ’hankinnan’ kanssa.”
Punainen Mies porautui katseellaan skakdipalkkasoturin päähän yrittäen lukea tämän reaktioita. Gaggulabio ei koskaan pitänyt siitä. Miksi jokainen keskustelu Pesässä oli muuttunut raivostuttavaksi korttipeliotteluksi?
“Miekkapiru. Sitäkö petturiako tarkoitat?” Labio kysyi.
”Toa Ämkoo, kyllä”, matoran vastasi. ”Haluan vaihtaa muutaman sanasen hänen kanssaan. Muutaman vain.”
Gaggulabio kumartui lähemmän Avdea. Hän aloitti matalalla äänellä: “Minä en pidä sinusta, me molemmat tiedämme sen. Vielä vähemmän pidän pienistä suunnitelmistasi, jotka toimisivat ehkä shakkiottelussa. Haluat käyttää tätä toaa omiin tarkoitusperiisi. Haluat hänet yhdeksi nappulaksesi, etkö vain?”
”Uskalias oletus, ystävä hyvä”, Avde sanoi nyökäten. ”En kiellä, etteikö olisi monia tapoja, joilla voisin itse hyötyä Ämkoosta ja hänen kyvyistään. En kuitenkaan mitenkään voisi omia niitä itselleni. Gaggulabio, olen toiminut vain lopullista voittoamme ajatellen.”
“Jos tarkoitusperäsi ovat niin rehelliset, mikseivät ötökät halua auttaa sinua?”
”Nazorakit ovat epäluuloista kansaa. Mitä voi toisaalta odottakaan rodulta, joka on karttanut muita rotuja jo niin pitkään… paitsi taistelukentällä.”
” Kaikki tässä pesässä tuntuvat karttavan sinua, ystävä hyvä. Oletko huomannut, että kukaan ei oikeasti luota sinuun pätkääkään?” Labio vaahtosi. Hänestä tuntui hyvältä kerrankin sanoa jotakin Avdelle vastaan – normaalisti heidän verbaaliset shakkipelinsä olivat Labion kannalta nöyryyttäviä.
Avde otti syytökset vastaan yllättävän lempeästi. Se, miten Gaggulabion sanat eivät saaneet punaisessa matoranissa aikaiseksi reaktion reaktiota sai skakdikenraalin lähinnä ärtyneemmäksi.
”Ja sitä”, Avde sanoi alakuloisemmalla äänensävyllä, ”syytä sille en voi ymmärtää, ystäväiseni. Voitko rehellisesti sanoa, että olen tehnyt jotain ansaitakseni tuon kaiken epäluulon? Kaikki, mitä olen sanonut sinulle koskaan on ollut täysin totta tavalla tai toisella. Lähetin käteni Miekkapaholaisen perään, kun tilanne sitä vaati. Ja niin Miekkapaholaisen miekkakäsi irtosi tämän olkapäästä. Kutsuin liittolaiseni murtamaan Bio-Klaanin turvallisuudentunteen. Ja tieto, jota olen teille tuonut… et voi väittää sitä muuksi kuin arvokkaaksi.”
Avde kumartui lähemmäs Gaggulabion istuinta ja vilautti hymynpuolikasta. ”Labio hyvä, olenko antanut sinulle syitä olla luottamatta minuun?”
“Sinä kätkeydyt varjoihin ja… ei, sinä olet varjo. Kukaan meistä ei voi ymmärtää sinua. Emme tiedä kuka oikeasti olet tai mistä tulet. Sinä ilmestyt yllättäen, teet silmänkääntötemppuja, tiedät liikaa. Kuten silloin Allianssin ensimmäisessä kokouksessa, kun ilmestyit niine silminesi. Sinua pelätään, koska sinua ei ymmärretä. Sinuun ei luoteta, koska sinua ei ymmärretä. En usko että asia voisi muuttua. Allianssi arvostaa palveluksiasi, muttei kykene luottamaan sinuun.”
”Tarvitseeko sinun ymmärtää minua?” Avde aprikoi. ”Oletko koskaan kyseenalaistanut palkanmaksajasi tavoitteet, Gaggulabio? En usko, sillä sellainen olisi huonon palkkasoturin merkki. Sinun ja miestesi ei tarvitse sekaantua siihen, mikä minä olen ja mistä tulen. Ne yksityiskohdat ovat hidasteita sujuvalle yhteistyölle.”
Avde levitti kätensä tuolin käsinojille. ”Minä, Labio hyvä, olen yksi helpoimmin ymmärrettävistä miehistä, jotka tulet tuntemaan. Minulle ei ole väliä, mistä yhteistyökumppanini tulevat, kuinka paljon he tietävät, kuinka monta miestä ja naista he ovat tappaneet. Voin pitää heistä, ja sillä ei ole väliä. Voin olla pitämättä heistä, ja sillä ei ole väliä. Voin kyseenalaistaa heidän moraalinsa, mutta sillä ei ole väliä. Todellisuudessa väliä on vain sillä, että olemme menossa samaa määränpäätä kohti.”
Punaisen miehen silmät muuttuivat viiruiksi. ”Ja tuo polku määränpäähämme on pitkä ja kivinen, eikä se helpottunut sillä, että Abzumo hukkui Hopeiseen mereen ilmalaivassaan. Meillä ei ole varaa sisäisiin ristiriitoihin.”
“Mitä minä saan tästä? Sinulla on parasta olla tarjottavana jotakin, josta en voi kieltäytyä. Tehtäväsi ei ole helppo eikä erikoisalaamme, mutta kunhan sovimme hinnasta, se saattaa onnistua”, Labio kyllästyi kiistelemään etiikasta. Hän haistoi nyt vain voitot, joita hän voisi Avdelta saada. Avde ei näyttänyt olevan anteliaalla päällä, mutta hänellä ei varsinaisesti ollut vaihtoehtojakaan.
”Toivoin, että sinulla olisi itselläsi ollut mielessä jotain”, Avde sanoi hieroen leukaansa. ”Uskon voivani järjestää hyvin monenlaisia asioita.”
Gaggulabio pohti vaihtoehtojaan. Hänellä tai hänen joukoillaan ei ollut pulaa rahasta, aseista tai muista hyödykkeistä. Hän mietti hetken mahdollisuutta määrätä Avde laittamaan nukkensa Kuralumen perään, mutta hylkäsi ajatuksen. Kuralumi ei yksinkertaisesti kuollut, joten moinen kauppa olisi tuhlausta. Sitten hän keksi.
“Sinä tunnet erään, joka kutsuu itseään ZMA:ksi, eikö totta?” Gaggulabio kysyi.
Punainen matoran ei vastannut välittömästi, vaan nosti kulmiaan suorastaan yllättyneenä. Hetken ajan Labion kasvoilla oli voittajan virne.
”Mahdollista”, Avde sanoi. ”Mistäköhän sellaista päättelit, Gaggulabio?”
“Se yö. Kun sinä pienine metallipurkkeinesi kävitte Klaanissa. Klaanilaiset ovat selvitelleet tätä ZMA:ta. Hän on olemassa, sen tiedän. Tiedän myös, että hänellä on teknologiaa. Teknologiaa, jolle kunnianhimoinen skakdikenraali keksisi vaikka mitä käyttötarkoituksia.”
”Pyydät aika suuria asioita. Voin jo vannoa, että hän mieluummin ampuu itseään päähän kuin luovuttaa sinulle yhtään…” Avde piti pienen tauon puheessaan, ”kaunokaisistaan. Mutta Arstein on luonut vuosien varrella hyvin monenlaista teknologiaa. Luulen, että pienen suostuttelun myötä voin luvata miehillesi uusia leikkikaluja. Katsotaan, mitä voin tehdä asialle.”
“Avde, tiedätkö mitä. Yhdestä asiasta minä pidän sinussa. Sinä olet omatoiminen.”
Punainen matoran risti sormensa ja naurahti kuivasti. ”Kukaan ei ole koskaan antanut minulle mitään suoraan käteen, Gaggulabio. Olen joutunut tekemään työtä voittojen edestä ja toiminut aina lähellä tapahtumien ydintä. Olen yhtä paljon tämän pelin nappula kuin sen pelaaja.”
Avden äänensävy oli innostunut. Hän oli saamassa sitä, mitä halusikin.
”Onko meillä sopimus?”
“Siltä se hieman vaikuttaa”, Labio totesi hyväksyvästi. “Alan järjestellä sinulle tapaamista. Kuinka kauan haluat olla miekkapirun kanssa kaksin?”
”Kymmenen minuuttia riittänee”, Avde sanoi. ”Jos sanakin tästä kantautuu 001:n tykö, en halua antaa hänelle enemmän syitä epäluuloisuuteen. En halua antaa hänelle sitä kuvaa, että yrittäisin napata hänen tuoreen pikku makutansa omiin näppeihini.”
“Älä huoli, tämä pysyy meidän välillämme. Miksi minä nyt pilaisin kaupat, joista kumpikin hyötyy?”
”Niinpä, niinpä.” Avden katse vaelteli toimiston seinillä. ”Jos oletamme, että minulla on kaipaamasi… kauppatavara seuraavan 36 tunnin sisällä, miten haluat sen toimitettavan?”
Gaggulabio veti auki kartan Klaanin saaren pohjoisosista (hänen kaunis, oman seinän vienyt suunnitelmakartta oli hajonnut liiallisen alkoholin nautinnan seurauksena). Hän osoitti pitkää vuonoa joidenkin kiojen päässä Nazorakien satama 05:sta.
“Alukseni saapuvat tuolta satamasta tähän”, Gaggulabio sanoi ja osoitti vuonoa. “Emme toki halua häiritä ötököiden omien laivojen huoltoa. Vaihdamme tavaran tasan 36:n tunnin kuluttua.”
Avde nosti kätensä ylös ja tuijotti karttaa mietteliäänä.
”Herättää liikaa huomiota, jos saavut sinne itse”, matoran sanoi. ”Kaksi liittoumamme avainhenkilöä noin syrjäisessä pisteessä. Olisi ehkä parasta, jos lähettäisit vähemmän tunnistettavan hakijan.”
“Lähetän asialle luottomieheni”, Gaggulabio vannoi. “Saanet vierailusi vähintään vuorokauden sisään. Alan järjestelemään asioita.”
”Mainiota. Luotan, että järjestät kohtaamiseni toan kanssa välittömästi varmistettuasi kauppatavaran saapumisen.”
Avde loikkasi tuoliltaan alas ja laskeutui kiviselle lattialle vähin äänin. ”Hyvä, että löysimme yhteisen sävelen, Gaggulabio. Minusta on perin valitettavaa, kuinka vähän olemme saaneet jutella.”
Sinikasvoinen ta-matoran nyökkäsi kiven skakdille ja asteli tämän toimiston ovea kohti.
Gaggulabio kuuli Avden sulkevan oven perässään. Kenraali huomasi olevansa erittäin tyytyväinen. Hänen hymyilemiseen luoodut hampaansa taittuivat skakdien tavaramerkkivirneeseen. Hän pääsisi suunnittelemaan operaatiota.
Metallin ja kiven sekamelska lensi välähdyksen saattelemana teräksiselle lattialle. Umbra puski kyynärpäätaktiikalla loputkin oven jäänteet maahan. He saapuivat neljänteen kerrokseen. Se näytti entistäkin huonokuntoisemmalta kuin ylemmät kerrokset. Lähetti ei ollut osannut kertoa juurikaan kaikesta tästä tuhosta. Ilmeisesti vain ydinräjähdys yksinkertaisesti tekee paljon vahinkoa. Ja aika. Aika tuhoaa vielä pahemmin.
Toat alkoivat olla jo tottuneita pimeässä navigointiin. Matoroa tietysti auttoi tämän teleskooppisilmänsä toiminnot (joihin ei tosin sisältynyt pimeänäköä). Umbra pyrki käyttämään valoaan niin vähän kuin mahdollista.
”Tämä näyttää aika huteralta”, Umbra totesi tutkiessaan ympäristöä. Yksi käytävä oli romahtanut syväksi kuiluksi. Seiniä oli teräsmurskana ja tukipilareita kaadunneina. Paikoitellen katto oli ylhäällä vain muutamalla vääntyneellä teräspalkilla.
”Mennään me tuota kautta. Se on parempi”, Lähetti opasti ja näytti tietä. ”Tämä oli kauan sitten tekniikkaosasto. Aseita, paljon aseita täällä tehtiin.”
”Minua ei erityisesti huojenna ajatus siitä, että mikä tahansa Käden superohjus voi räjähtää koska vain naamalleni”, Matoro totesi katsellen varoen erilaisia näyttöjä ja teknisiä laitteita, joita seinät olivat täynnä.
”Aseet ovat rikki, olleet jo aikoja”, Lähetti kertoi. ”Toimiva tavara siirretty alas.”
”Niiden ei tarvitse olla toimivia räjähtääkseen”, Umbra kommentoi. Hän katseli askeliaan tarkemmin.
Toat ohittivat oppaansa kanssa hissikuilun ja aukinaisen teräsholvin, jonka suuri, Käden tunnuksin kuvioitu ovi oli kaadunnut. Hiljaisuus, jota rikkoivat vain askeleet, alkoi olla painostavaa.
”Uu”, Matoro aloitti. ”Se, joka hyökkäsi kimppuumme Arkistoissa. Näitkö sitä kunnolla?”
Umbra havahtui. ”En tiedä mikä se oli. Sitkeä ja kykenevä muodonmuutoksiin. Se oli silloin muuttuneena Kapuraksi, kun se tainnutti sinut.”
”Minulla on huono tunne siitä.”
”Joo. Selvästi joku muukin on täällä samalla asialla kuin me.”
”Shh”, Lähetti sihahti yhtäkkiä. Toat hiljenivät. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Korkeuksista kuului metallin kirskuntaa.
”Kiirettä pidetään. Sortumavaara”, hän jatkoi. He kävelivät rivakasti läpi jälleen yhden suuren hallin. Jostain etäältä kuului valtava jyrähdys. Jossain saman tukikohtakompleksin lukemattomien terässeinien takana oli jälleen kerran yksi huone romahtanut.
”Onko tämä… normaalia, vai epäiletkö jotakin muuta?” Umbra kääntyi juoksuaskelia liikkuvan Lähetin puoleen.
”En tiedä”, Lähetti vastasi suoraan. ”Huoneita lukemattomia, ja ajan hammas niitä kaikkia raatelee. Missään ei ole turvassa.”
”Sitten meidän kannattaa pitää kiirettä”, Matoro vastasi. Hän tunsi jonkin olevan vinossa. Tunne saattoi liittyä hänen naamioonsa – tyhjässä ja pimeässä hän tunsi aina sen saavuttamattoman voiman näyttävän pienen osansa itsestään. Hänestä tuntui siltä, että jossakin lähistöllä oli jotakin muuta. Jotakin, joka kykeni myös havaitsemaan hänet samalla tavalla.
”Tänne”, Lähetti ohjasti ja kääntyi sivukäytävään. Mutta kun he kääntyivät käytävään, he havaitsivat sen olevan mennyttä. Käytävän ja portaiden tilalla oli vain aukko. Alempi kerros oli kymmenen metrin pystysuoran pudotuksen takana.
”Ei yhtään hyvä tämä”, opas jatkoi ja näytti pohtivan eri reittejä. Matoro kyykistyi aukon juurelle ja sormeili harppuunaansa.
”Ei tässä ongelmaa, pääsemme alas”, Matoro sanoi itsevarmana ja ampui terän käytävän kattoon. Se kilahti ja jäi tukevasti kiinni teräskattoon prototeräshakoineen. Sitten Toa pudottautui vaijerinsa varassa. Hän laskeutui ketterästi romun sekaan alempaan kerrokseen. Sillä sekunnilla, kun hän koski lattiaan, se romahti. Vuosien edestä tukirkaenteiden kestämää jännitettä purkautui. Väliseinät vääntyilivät – käytävänpätkä ylhäällä kallistui niin, että Umbran oli pakko ottaa tukea käytävän seinistä ja estää Lähettiä putoamasta.
”Mitä siellä tapahtui?” valon toa huusi, kun tilanne näytti hieman vakautuneen.
”Kuten sanottua, sortumavaara!” Matoro hihkaisi roikkuen edelleen harppuunallaan tyhjän päällä. Sen sanottuaan jokin kerrosta alempana räjähti voimalla sortuman seurauksena. Valonväläys sokaisi kolmikon pimeään tottuneet silmät hetkeksi. Alemman kerroksen seinät lensivät paineen vaikutuksesta sivuille – teräs huusi, tasoja putoili. Umbra nappasi oppaan kainaloonsa ja hyppäsi eteenpäin, tyhjyyteen. Käytävä romahti heidän takanaan. Valon toa tavoitteli harppuunanvaijeria, mutta ei saanut otetta. Vaijeri oli pudonnut mustaan pimeyteen samalla, kun kattopalkit olivat alkaneet romahdella.
Matoro sai ehjällä kädellään juuri kiinni rosoisesta viidennen kerroksen lattiasta. Hän vilkaisi ylöspäin – katto putoili suurina palkkeina. Toa mietti puoli sekuntia Umbran ja oppaan kohtaloa, ja ponnisti sitten ilmaan. Hän ampui harppuunallaan yläilmoihin – hän ei ollut varma montako laukausta hänellä oli jäljellä, mutta sen ehtisi tarkistaa myöhemmin – ja heitti itsensä toiselle puolelle huonetta, aivan kuilun yli. Teräspalkit ja yksi harppuunanterä katosivat kuudennen kerroksen syvyyksiin. Matoron lämpökamera havaitsi Umbran ja Lähetin roikkumassa pienessä tasanteessa ylhäällä. Hän hyppäsi jälleen kuiluun ja lähti kelaamaan itseään ylöspäin.
Jossain räjähti jälleen. Koko oikeanpuoleinen seinä syöksyi kappaleina joka suuntaan. Matoro ei ehtinyt reagoida, ennen kuin teräspalkki iskeytyi hänen kylkeensä ja lennätti hänet pimeyteen.
Kuoleman mustat silmät tuijottivat Umbraa. Hän ampui refleksinomaisesti tykillään, ja vahkihaarniska lensi kappaleina maahan. Kypärä tuijotti yksinäisenä maasta. Se oli hyvin samankaltainen kuin Killjoylla oleva, hän muisteli.
Hän ei kuitenkaan välittänyt asiasta juuri nyt. Hän ei kyennyt nousemaan. Hänen vasen jalkansa oli teräspalkkien alla ja tuntui tunnottomalta. Hänen haarniskansa oli saanut aivan liikaa osumaa, eikä varmasti enää toiminut.
Toa yritti nousta istumaan. Valtava kipu tuntui hänen selässään. Hän kokeili selkäänsä kädellään, ja tunsi vuotavansa. Kaikkialla oli pimeää. Joka suunnassa oli vain teräspalkkeja vahkihaarniskoita, kiveä ja pölyä. Jossain kohosi seiniä ja niiden jäänteitä, mutta hän ei nähnyt niitä. Kipu tunsi sumentavan hänen ajattelukykyään.
Valon toa kokeili varovasti liikuttaa jalkaansa palkin alla. Hän ei saanut sitä irti. Hän mietti hetken ja keskitti elementtivoimiensa rippeitä sormenpäihinsä, jotka muuttuivat hetkessä kuolettaviksi laserleikkureiksi. Keltaiset säteet pilkkoivat teräspalkkia. Sen keskikohta putosi pahasti hänen polvensa päälle, mutta toa sai sen vedettyä pois. Hän yritti nousta varovasti seisomaan. Jalka oli edelleen tunnoton, eikä hän kyennyt juuri liikuttamaan sitä.
Ylhäältä kuului pamahdus. Jossain sortui taas osa rakennusta. Olivatko räjähdykset olleet vain huonoa tuuria, hän mietti. Hän ei uskonut sitä.
Nyt valon toan pitäisi kuitenkin löytää toverinsa. Umbra huhuili ääneen Matoron ja Lähetin nimiä. Ei vastausta.
Hän lähti vaivalloisesti liikkeelle yrittäen samalla pidellä haavaansa selässä. Toa löysi pienen oven, jossa luki ”komentokeskus”. Se avautui helposti. Hän asteli sisään hämärään käytävään. Seinillä oli himmeitä, vaaleanpunaisia valoja. Lyhyen käytävän päässä oli pyöreä, pienehkö huone, jonka kaikki ikkunat olivat pirstaleina. Sieltä aukesi näkymä valtavaan saliin, jossa olevaa esinteistöä Umbra ei kyennyt erottamaan. Se näytti jonkinlaiselta suurelta varastolta, kuten oikeastaan koko tukikohta.
Huoneessa oli pöytä ja pieni näyttöpääte. Niiden ympärillä oli tyhjiä säiliöitä, joiden Umbra muisti olevan Kraatojen säilytystä ja tutkimusta varten. Tietokone oli pölyyntynyt, mutta Umbra näki sen reunassa pienen sinisen valon.
Hän mietti voisiko laite toimia. Toa pyyhkäisi pölyjä näppäimistöltä, ja laite avautui hitaasti. Sen sininen valo näkyi kauas. Mistä tämä saa sähkönsä, hän mietti. Toa lähti jäljittämään johtoja – mutta pysähtyi melkein heti. Hän otti näytön takaa esiin kotelon, joka oli varustettu vain Käden tunnuksella ja tekstillä ”Koe 5 Koe 1”. Umbra syötti levyn koneeseen.
Umbra istuutui kiinnostuneena. Hän ontui edelleen, mutta haava ei enää vuotanut. Tällä hetkellä adrealiini ja jännitys kuitenkin korvasivat kivun ja epätietoisuuden. Toa painoi kolmiota, joka sai levyn pyörimään.
Hän näki rakeista, ajan kuluttamaa kuvaa hygieenisesta leikkausosastosta.
Valot välkkyivät. Mittarit heilahtivat ja koneet pitivät omaa raksuttavaa ääntään. Syntyi sokaiseva välähdys. Valkoista suojainta ja tohtorintakkia pitävä kirurgivahki, jonka takinpielessä luki nimikyltti ”Professori”, katseli hänen eteensä tuotua valkoista lakanaa. Sen alla oli toa, todennäköisesti urhea soturi jonka Kohtalo oli kuolla liian aikaisin. Umbra pyyhki pölyä näytöstä hätäisesti.
”Tässä meillä on kaatunut toa, Svarle nimeltään.”, Professori kertoi kameran suuntaan rahisevalla äänellä.
”Hän menehtyi omiensa iskussa. Minä aion pitää henkilökohtaisesti huolen, että hän palaa.”
Umbra yritti liittää tapausta tietoihinsa Sodasta. Hän muisti Svarlen tapauksen jotenkuten. Huhuttiin, että magnetismin toa Halawe oli vaihtanut puolta saadessaan suuren summan muttereita metsästäjiltä. Kyseinen toa oli järjestänyt Professorin edessä olleen toan kuoleman.
Vahki nosti pihtimäisellä kädellään kuolleen toan päällä olevaa kangasta. Informaation lumisade pyyhki näyttöä sekunnin. Kuva jumitti. Kangas lähti kevyesti pois ja paljasti ruumiin, joka oli lähes ehjä. Rautakappale oli lävistänyt toan kylmän sydänvalon.
Kirurgi tutki huolellisesti Svarlen ruumista. Toalla oli vielä kasvoillaan tämän punainen Akaku. Umbra muisti tavan, jonka mukaan kuolleen naamio pitäisi luovuttaa viranomaisille hautaamista varten ja todisteena toan kuolemasta. Toan harteikas punainen panssari peitti tarkasti toan pehmytkudoksia. Toan ruumissa ei näkynyt suurempia jälkiä väkivaltaisesta kuolemasta, lähinnä arpikudosta siellä täällä. Ranne, jossa oli kiinni rhotukalaukaisin, oli hiukan venähtänyt. Toan oikea, miekkakäsi, oli murtunut.
Seinällä rakeisena näkyvässä röntgenkuvassa näkyi, miten pienen pienet rautakappaleet olivat tunkeutuneet luuhun asti ja sinetöineet reittinsä perässään. Halawe ei ollut selvästikään halunnut kohdata tulen toaa miekkamittelössä ja täysissä voimissa.
Toan ruumis oli kylmä, mutta se loi psykologisen lämmön punaisella värillään tähän kliiniseen tilaan. Kirurgi skannasi silmiensä mekaanisilla verkkokalvoilla toan sisäisiä vaurioita. Keuhkoissa oli metallipölyä, sydän oli pysähtynyt metalliterän lävistäessä sydänvalon ja ruumiin orgaaniset osat olivat alkaneet jo hajota. Tietoja virtasi nopeina seinän teleruuduille, mutta kuva oli liian epäselvää, jotta niistä saisi mitään irti. Liitos metallisten ja orgaanisten ruumiinosien välillä oli alkanut heikentyä toan elinvoiman huvetessa.
”Hmm… Katsotaanpa mitä voin tehdä…” Kirurgi mutisi itsekseen. Hän liikkui sulavasti toan ympärillä ja nappasi tämän Akakun pois. Osa ruudusta katosi pikselimössöksi. Korroosio oli syövyttänyt Akakusta pois maalia ja sen alta oli paljastunut hopeista taustaväriä. Vahki laittoi naamion kirurgipöydälle, jakoavaimen ja äänimeisselin viereen. Levy pätki. Kuului Professorin esittelyä. Ääniteknologialla hän voisi avata toan panssareita rikkomatta niitä. Kuvaa ei näkynyt.
”On ensiarvoisen tärkeää saada aivot talteen ehjinä”, sama metaliääni selitti pimeällä ruudulla, nyt ihmeen selkeänä. ”Johtaja määräsi niin tehtävän.”
Kuva palasi räpsähtäen. Se väreili jatkuvasti.
Vahki nosti hieman toan harmaata, naamiotonta päätä. Kuva hyppäsi lähikuvaan kallosta. Silmäaukoista näkyi suoraan aivoihin. Ennen niin värikkäistä aivoista, jotka heijastelivat elinvoimaa ulospäin, näkyi vain läpinäkyvä, kuollut kuva.
”Kaikki tietoisuus oli kadonnut toan aivoista. Tietoisuus pitäisi saada jotenkin uudelleenkäynnistettyä, mutta se onnistuu vain, jos pääsen kontaktiin orgaanisten aivojen kanssssa”, Professorin ääni kertoi.
Vahki vaihtoi kätensä pihdin mekaaniseen rautasirkkeliin, jolla toan raskas rautakallo saataisiin aukaistua.
Vahki piteli vasemmalla kädellään kalloa ja keskittyi sen avaamiseen. Hän leikkasi suoraa viivaa toan kalloa pitkin ja irroitti otsalohkon kallosta. Kipinöitä lenteli kun robotti irrotti paloja kallosta.
”Aivot”, rautainen ääni sanoi interfenssin läpi. ”Todellinen aarre.”
Vahki väänteli kallon yläpuoliskoa pois toan päästä ja sai kuin saikin sen irti. Rakeinen näyttö välähti. Otsalohko pompahti ilmaan kuin korkki pullon suusta. Kirurgi laittoi puolikkaan pöydälle naamion viereen. Vahki vaihtoi siniset desinfioidut teräshanskat metallisten sormiensa päälle. Sen jälkeen hän otti esiin modifioidun kraatasäiliön – samanlaisen mitä huoneen hyllyt olivat täynnä. Rahinaksi murtuneen äänen seasta toat erottivat vain sanat ”elämän eliksiiri” ja ”käden kehittelemä”.
He näkivät vahkin vaihtavan jälleen kättään toisenlaiseksi. Se tarttui aivoihin. Kuva pysähtyi kokonaan.
Umbra yritti saada videota jatkumaan siinä onnistumatta. Lopulta hän myönsi tappionsa ja alkoi tutkia huoneen hyllyjä. Vaaleanpunainen valo ylähyllyiltä painosti. Se tuntui kuin tuijottavalta.
Hän kurkotti ylös hyllyille, jotka olivat täynnä kraatakanistereita. Hän sai otteen yhdestä ylähyllyn valoa hehkuvasta kanisterista. Toa kuitenkin horjahti, ja kanisteri putosi lattialle kolahtaen. Umbra tarttui raskaaseen kanisteriin ja katsoi sen sisälle. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun näki mikä valoa säteili.
Musta matoran Kirl kasvoillaan seisoi harmaan sementtiaukion reunoilla. Hän odotti jotakin kärsimättömästi. Seinässä olevat säteilyvaarasta kertovat kyltit eivät haitanneet häntä. Hän oli murtanut ovet tänne suljetulle osastolle, ja odotti nyt tapaamista.
Satoja metrejä leveä sali oli täysin tasoittamatonta betonia, joka oli vain valettu siihen. Myöhemmin paikan päälle oli noussut lyijyllä vuoratut seinämät ja katto, ja Arkisto oli jatkanut kasvamistaan sen päälle. Kaukana lyijyseinämien toisella puolella saattoi lukea esitteistä Mustan Käden komentokeskuksesta ja sen tuhosta.
Reaktorin edelleen säteilevä sydän oli haudattu satojen metrien betonikerrosten alle. Aluetta ei oltu kaivettu sen jälkeen, sillä osuminen tornin raunioita olisi todennäköisesti erittäin vaarallista.
Nyt se oli vain muistomerkki mielettömyydestä ja hulluudesta, joka johti äärimmäisiin tekoihin.
Matoran jäi odottamaan tietämättään kahdesta toasta, jotka olivat hänen alapuolellaan syvyyksissä.
Vastaanottokerroksesta laskevat portaat johdattivat suureen salikompleksiin, jonka seinämät olivat kylmää terästä. Valoja ei ollut. Reunoilla oli erilaisia kuntoilulaitteita ja pieniä taistelurinkejä. Lukuisat ovet harjoittelutilojen reunamilla johtivat ties minne. Katosta roikkuvat kuluneet teleruudut olivat yönmustina. Nuolikyltit ohjastivat suuntaa, josta matka alas jatkuisi.
Matoro ei tuntenut olevan erityisesti tilanteen kontrollissa. Kolmikko vaelsi pimeydessä. Musta käsi oli saanut hänet ajattelemaan Killjoyta. Koska hän olikaan nähnyt hänet viimeksi? Kaukana etelässä temppelin katolla, vähän ennen tulen läpi putoamista.
Tällä hetkellä toien paras vaihtoehto kuitenkin oli seurata ja auttaa Lähettiä. Ilmeisesti kukaan ei ollut käynyt alhaalla aikoihin, ja ylös ei kuitenkaan pääsisi ylimmästä kerroksesta. Paikka oli ollut vailla ulkopuolista vaikutusta satoja vuosia. Jos jossain olisi reitti ylös, se olisi kätketty.
”Paljonko teitä täällä maan alla on?” Matoro kysyi kääntyen Lähetin puoleen.
”Yli viidenkymmenen oli viimeksi täällä talsiessani lukumme, soturi. Yli viidenkymmen urhea joukko.”
”Miksei kuudenkymmenen”, Umbra sanoi päänsä sisällä, toivoen ettei olisi sanonut sitä ääneen. Tässä maailmassa kaikkia oli aina kuudella jaollinen määrä.
”Mitä te olette oikeastaan tehneet kaiken tämän ajan… tehän olette olleet täällä jumissa sodasta saakka, eikö?”
”Salassa olemme odottaneet. Seuranneet maailman tapahtumia. Odottaneet uutta aikaa. Meille parempaa aikaa. Neiti johtaja ei meitä ylös halua. Ei halua tämän kotimme paljastuvan… rakennuslupaa tähän koskaan emme saaneet.”
”Mitä te odotatte?” Matoro kysyi hetken tauon jälkeen.
”Neiti johtaja sanoo, että koittaa aika, jolloin meidän ei tarvitse pelätä mennettä. Aika, jolloin kurja ei meitä enää seuraa. Moni halusi nousta. Korjata maailmaa, korjata tekemiämme virheitä. Mutta johtaja sanoo, että tämä ei ole enää meidän maailmamme. Me pysymme kaukana. Annamme pahan korjaantua pois. Jonain päivänä meidät unohdetaan ja silloin on aikamme nousta taas valoon.”
”Valoon, ihan kirjaimellisesti vai kuvainnollisesti? Minä en nimittäin pysty olemaan kauhean valoisa, jos en saa ladattua elementaalivoimiani” Umbra puuttui keskusteluun.
”Soturi ajattelee käytännöllisesti. Hyvä niin. Sitä neiti johtaja osaa arvostaa”, Lähetti vastasi vilpittömyys äänessään. ”Vastaus kysymykseesi vaikea. Minä kiipesin ylös ja näin valon, mutta silti tämä minun kotini todella on. Joten kuvainnollisuus lienee tässä tilanteessa osuvampaa. Mutta ei hätää soturi. Meiltä löytyy voimat muinaiset ja laitteet uudet. Sinuunkin vielä valon saamme.”
”Tämä touhu alkaa tuntua mielenkiintoiselta. Pitäisikö meidän saattaa päivänvaloon jotain synkkiä salaisuuksia, joita tänne kätkeytyy? Salaisia aivokokeita ja tappajarobotteja? Leijuautoja ja hiukkaskiihdyttimiä?” U naurahti. Jotenkin tämä koko Musta käsi-systeemi tuntui olevan hiukan liian absurdi. Kokonainen salainen pilvenpiirtäjä, josta vain salaliittoteoreetikot olivat tietoisia. Paikkaa peitti monen huhun ja mysteerin harso ja mikään tieto ei ollut varmaa.
”Olen ihan tyytyväinen, jos saamme saatettua päivänvaloon edes itsemme”, Matoro kommentoi.
”Olen kuullut että täällä tapahtui paljon hämäryyksiä jotka jopa Turaga Dume halusi jättää pois julkisuudesta. Huhut ovat kertoneet jotain moraalittomista kokeista, tiedä sitten mitä ne ikinä ovat olleetkaan”, Umbra kertoi. Yhtäkkiä hän tunsi ilman kylmenevän ympärillään. Se oli varmasti vain väliaikaista ja ei mitään huolestuttavaa.
”Mistähän ne huhut syntyvät?”
”Kai niillä jotain pohjaa pitäisi olla. Eivät huhut yleensä synny tyhjästä, kuten se Kenedokin murhakin. Sitä seurasivat hämärät tutkimukset ja todistusaineistojen hukkaaminen…” Umbra pohti. Paras paikka Käden tutkimiseen olisi varmaan arkistojen löytyminen.
”Mitä tästä alemmissa kerroksissa on? Tai kuinka syvälle tunnet paikat?” Matoro kääntyi jälleen oppaansa puoleen.
”Tutkimusosastoja, suuria tieteitä. Pajoja, jotka tutkivat tuntematonta. Useampi kerros jalkoimme alla niitä. Minun käsitykseni ei niihin yllä, joten hyvin vähän tunnen tulevasta. Mutta neiti johtaja opastaa teitä suuria kyllä mielellään. Vieraat ovat meille uutta. Kaltaistaan seuraa hän varmasti kaipaa. Myös varmasti pääsyn tietoon suo, jos sitä mielenne halajaa.”
Uudet portaat johtivat jälleen kerran kerroksen alemmas. Kaikki oli edelleen pimeää ja hiljaista. Katossa oli teline, jossa oli joskus ollut teleruutu. Käytävät muuttuivat lukuisiksi risteyksiksi ja pieniksi huoneiksi. Usean ovi oli kaatuneena ja sisältö sekaisin. Matoro havaitsi yhden alueen, jota oli ilmeisesti koetellut raju räjähdys. Samassa suunnassa katon teräspalkit olivat putoilleet ja tekniikat pirstoutuneet. Yönmustat kamerat nukkuivat untansa katonrajassa.
Jään toa tutki ympäristöä. Teräksinen seinä oli sulanut muinaisen räjähdyksen seurauksena osittain. Hän kuljetti kättään tuhkaisen teräksen päällä ja pyyhkäisi esiin punaisen kolmiomaisen tunnuksen jäänteet, jonka keskellä nousi skorpioninhäntä. Tunnus oli tuttu Killjoylta ja Sarajilta.
Toa poimi maasta joitakin hiiltyneitä levykkeitä. Ne eivät toimisi enää. Hän paikansi joitakin paloja ohjusten pyrstöistä. Kuolleiden haarniskoja näkyi pimeässä raunioiden joukossa.
Ne olivat todennäköisesti maanneet täällä aina sodasta saakka.
”Aika surullinen paikka”, Matoro huokaisi spontaanisti taaempana oleville tovereilleen. Umbra ja Lähetti olivat keskustelleet kaksin Käden teknologiasta.
”Muistuttaa sodasta”, Umbra kuittasi hieman surumielisesti.
”Tämä kaikki lienee nykyään vain yksi iso hauta”, Matoro totesi. ”Jatketaan alaspäin, että pääsemme joskus perille.”
Ja he jatkoivat jälleen yhden kerroksen pimeydessä. Kilometrejä ylempänä, raunioiden ja teräksen takana, viesti vaihtoi omistajaansa. Musta Kiril-kasvoinen matoran antoi jotakin valkoiselle matoranille. Valkoinen nyökkäsi ja sanoi jotakin. Vakooja kertoi viivytyksestä. Hän ilmoitti, että Liiga saisi vastata hänen työnantajalleen, jos epäonnistuisi. Valkoinen matoran nyökkäsi ja totesi, etteivät he epäonnistuisi osuudessaan. Kaikki olisi kiinni Vakoojan osasta. Ilmekään ei värähtänyt keltaisella Kirilillä.
Vakooja tuhahti ja katosi lepakkona. Pitäisi hoitaa tehtävä loppuun. Vahkeja oli jo alkanut virrata alas. Sekopään tekemän maanjäristys ei ollut ainakaan helpottanut hänen työtään.