Kaikki kirjoittajan Matoro TBS artikkelit

Klaanon Rope

Kahdenkeskistä luottamusta

4 kommenttia

Nazorak-pesä

Gaggulabio oli tylsistynyt. Hänen tylsyyteensä oli myös sekoittunut raivoa ja turhautumista tehottomista alaisista sekä toiminnan puutteesta. Mikä pahinta, hänen varastonsa Steltiläisiä sikareita alkoi olla melkein lopussa.

“Onko siitä palkkasoturin nahjuksesta kuulunut mitään?” kenraali kysyi sivummalta olevilta hänen luokseen pinnalta saapuneilta sotilailta. Hän piti leveitä skakdinkoipiaan pöydällä nojaten suurella tuolillaan niin taa, että sen etujalat olivat ilmassa.

“Ei, kenraali. Ei mitään uutisia Amazuasta”, ruskea Akkon-niminen skakdi vastasi. Kyseinen lisko-olio sääteli juuri toverinsa kanssa jotakin Zakazlaista laitetta huoneen nurkassa, jota käytettiin paperisten dokumenttien kopiointiin. Gaggulabion sihteerin työ oli rangaistus, jonka saattoi saada esimerkiksi laiskottelusta vartiovuoroissa. Kyseinen viran jälkeen onnettoman skakdin sormet olivat yleensä täysin arvilla, sillä kone oli täynnä piikkejä (huhutaan, että Nektann oli tilannut ensimmäisen mallin) eikä se toiminut koskaan niinkuin piti. Mutta palkkasoturi pitivät palkkashekeistä, jotka olivat hieman veren tahrimia. Se pitää yllä verenhimoa, Metorakk totesi aina.

“Onko Metorakkista mitään”, Labio jatkoi. Hänen kenraaliluutnanttinsa poissaolo häiritsi vielä enemmän kuin Amazuan poissaolo. Tämäkin oli osallistunut jollekin tehtävälle jonkun vahkin kanssa, ja oli ilmeisesti palaamassa nyt ties mistä. Tai juuttunut ryöstelemään onnettomia, viattomia matorankyliä paluumatkallaan, joka oli Metorakkin luonteenlaadun tuntien täysin mahdollinen syy myöhästymiselle.

Kenraali murahti ja kaivoi uuden sikarin. Hän oli käynyt 001:n puheilla joitakin tunteja sitten. Hyökkäykselle linnakkeeseen ei oltu vieläkään määritetty tarkkaa ajankohtaa, hän sai kuulla. Nazorakien valmistelut olivat kuulemma kesken, hänelle sanottiin. Hän huomautti niistä tuhansista torakoista ja mauttoman isotykkisistä laivoista, jotka vain tuntuivat parveilevan Klaanin ympärillä. 001 ei ollut vaivautunut väittelemään palkkasoturin kanssa. Gaggulabiolla ei oikeastaan olisi pitänyt olla valittamista – nazorakit maksoivat hänelle ja hänen miehilleen koko ajalta täyden hinnan. Valitettavasti Klaanin saarella alkoholia oli skakdi-armeijan tarpeisiin äärimmäisen heikosti, erityisesti kuukausien ryöstelyn jälkeen. Skakdien luonnollisiin vietteihin kuului halu tappaa, ja kun se jäi tyydyttämättä, kurinpito alkoi olla entistä vaikeampaa. Poltettavat matorankylätkin alkoivat loppua.

“Käske Zilaggia tilata lisää sikareita siltä välittäjäpelleltä”, Labio murahti. Toinen hänen avustajistaan nyökkäsi ja lähti. Gaggulabio sai hetken mielenrauhan keskittyessään paksuun sikariinsa ja sen sisältämiin ah-niin-epäterveellisiin kemikaaleihin, jotka imeytyivät hänen romminpolttamiin sisuskaluihinsa.

Avustajan palaamiseen ei kestänyt kauaa. Gaggulabio loi oviaukossa kysyvänä odottavalle skakdinuorukaiselle vihaisen mulkaisun. Oli ilmiselvää, että skakdi ei ollut käynyt lähelläkään Zilaggin työpistettä.
Skakdin ääni oli epävarma ja varovainen. “Kenraali?”
Vastaukseksi hän sai vain kenraalinsa murahduksen ja piinaavan tuijotuksen.
“Ke-kenraali. Teille on vieras. Tuota, käskenkö varaamaan tapaamisajan vai…”

“Kuka se on?” Labio murahti. Hän kuitenkin tunsi itsensä hieman tyytyväiseksi. Vieraat toivat ainakin vaihtelua tylsyyteen.
Skakdikenraali sai vastauksensa, mutta ei välttämättä ollut tyytyväinen siihen. Ainakaan tylsyys ei virnuillut hänelle samalla omahyväisen itseriittoisella tavalla kuin henkilö, joka astui oviaukkoon viestinviejäskakdin viereen.
“Huomenta”, sanoi Avden pehmeä ja matala ääni. Sinistä Pakaria kantava matoran oli ilmestynyt ääntäkään päästämättä oviaukkoon.

Labion silmät suurenivat. Hän laski jalkansa pöydältä ja tuolin etujalat pamahtivat lattiaan.

“No sinuahan ei olekaan hetkeen näkynyt, varjopoika”, Labio tervehti ja viittasi avustajansa pois.
“Ei sinuakaan”, Avde sanoi astuen sisään oviaukosta. “Kiirettä kentällä, kenraali?” Labio ei pitänyt tavasta, jolla Punainen mies sanoi viimeisen sanan.

“Olisikin”, Labio vastasi. “Tule toki istumaan”, hän viittoi Avdea ovelta pöytänsä ääreen.
Avde asteli kivilattiaa pitkin kohti tuolia, joka oli selvästi suunniteltu skakdeja ajatellen. Varjo kohtasi ovenkahvan. Jokin matoranin varjossa liikahti eri tavalla kuin matoran itse, ja toimiston ovi napsahti huomaamatta kiinni.
“Labio hyvä”, Avde sanoi upoten aivan liian suureen tuoliin. “Meillä on neuvoteltavaa.”

“Sisältyykö siihen asioiden tappamista?” Labio kysyi äänensävyllä, josta ei voinut täysin sanoa oliko hän vakavissaan.
“En tiedä”, Avde sanoi hymähtäen. “Jos koet, että sinulla on tarvetta sisällyttää siihen sitä. Se ei ole kuitenkaan lähtökohtamme.”
“Olen pelkkänä korvana, mikäli meillä skakdeilla ylipäätään olisi näkyvät korvat”, Labio vastasi kiinnostuneena.
Avden puheen sävy muuttui kohteliaasta salamyhkäiseksi.
“Gaggulabio hyvä. Saatan tarvita apuasi jossain. Kenraali 001 ei jostain syystä… luota minuun eräässä pienessä asiassa.”
“Torakat nyt eivät muutenkaan ole mitään yhteistyökykyisyyden mallikappaleita”, skakdi tuhahti.
“Osaat selvästi ymmärtää ongelmani”, Avde hihkaisi. “Oli miten oli. Haluan, että järjestät minulle hetken Allianssin tuoreimman ‘hankinnan’ kanssa.”
Punainen Mies porautui katseellaan skakdipalkkasoturin päähän yrittäen lukea tämän reaktioita. Gaggulabio ei koskaan pitänyt siitä. Miksi jokainen keskustelu Pesässä oli muuttunut raivostuttavaksi korttipeliotteluksi?

“Miekkapiru. Sitäkö petturiako tarkoitat?” Labio kysyi.
“Toa Ämkoo, kyllä”, matoran vastasi. “Haluan vaihtaa muutaman sanasen hänen kanssaan. Muutaman vain.”
Gaggulabio kumartui lähemmän Avdea. Hän aloitti matalalla äänellä: “Minä en pidä sinusta, me molemmat tiedämme sen. Vielä vähemmän pidän pienistä suunnitelmistasi, jotka toimisivat ehkä shakkiottelussa. Haluat käyttää tätä toaa omiin tarkoitusperiisi. Haluat hänet yhdeksi nappulaksesi, etkö vain?”
“Uskalias oletus, ystävä hyvä”, Avde sanoi nyökäten. “En kiellä, etteikö olisi monia tapoja, joilla voisin itse hyötyä Ämkoosta ja hänen kyvyistään. En kuitenkaan mitenkään voisi omia niitä itselleni. Gaggulabio, olen toiminut vain lopullista voittoamme ajatellen.”

“Jos tarkoitusperäsi ovat niin rehelliset, mikseivät ötökät halua auttaa sinua?”
“Nazorakit ovat epäluuloista kansaa. Mitä voi toisaalta odottakaan rodulta, joka on karttanut muita rotuja jo niin pitkään… paitsi taistelukentällä.”
” Kaikki tässä pesässä tuntuvat karttavan sinua, ystävä hyvä. Oletko huomannut, että kukaan ei oikeasti luota sinuun pätkääkään?” Labio vaahtosi. Hänestä tuntui hyvältä kerrankin sanoa jotakin Avdelle vastaan – normaalisti heidän verbaaliset shakkipelinsä olivat Labion kannalta nöyryyttäviä.
Avde otti syytökset vastaan yllättävän lempeästi. Se, miten Gaggulabion sanat eivät saaneet punaisessa matoranissa aikaiseksi reaktion reaktiota sai skakdikenraalin lähinnä ärtyneemmäksi.
“Ja sitä”, Avde sanoi alakuloisemmalla äänensävyllä, “syytä sille en voi ymmärtää, ystäväiseni. Voitko rehellisesti sanoa, että olen tehnyt jotain ansaitakseni tuon kaiken epäluulon? Kaikki, mitä olen sanonut sinulle koskaan on ollut täysin totta tavalla tai toisella. Lähetin käteni Miekkapaholaisen perään, kun tilanne sitä vaati. Ja niin Miekkapaholaisen miekkakäsi irtosi tämän olkapäästä. Kutsuin liittolaiseni murtamaan Bio-Klaanin turvallisuudentunteen. Ja tieto, jota olen teille tuonut… et voi väittää sitä muuksi kuin arvokkaaksi.”
Avde kumartui lähemmäs Gaggulabion istuinta ja vilautti hymynpuolikasta. “Labio hyvä, olenko antanut sinulle syitä olla luottamatta minuun?”
“Sinä kätkeydyt varjoihin ja… ei, sinä olet varjo. Kukaan meistä ei voi ymmärtää sinua. Emme tiedä kuka oikeasti olet tai mistä tulet. Sinä ilmestyt yllättäen, teet silmänkääntötemppuja, tiedät liikaa. Kuten silloin Allianssin ensimmäisessä kokouksessa, kun ilmestyit niine silminesi. Sinua pelätään, koska sinua ei ymmärretä. Sinuun ei luoteta, koska sinua ei ymmärretä. En usko että asia voisi muuttua. Allianssi arvostaa palveluksiasi, muttei kykene luottamaan sinuun.”

“Tarvitseeko sinun ymmärtää minua?” Avde aprikoi. “Oletko koskaan kyseenalaistanut palkanmaksajasi tavoitteet, Gaggulabio? En usko, sillä sellainen olisi huonon palkkasoturin merkki. Sinun ja miestesi ei tarvitse sekaantua siihen, mikä minä olen ja mistä tulen. Ne yksityiskohdat ovat hidasteita sujuvalle yhteistyölle.”
Avde levitti kätensä tuolin käsinojille. “Minä, Labio hyvä, olen yksi helpoimmin ymmärrettävistä miehistä, jotka tulet tuntemaan. Minulle ei ole väliä, mistä yhteistyökumppanini tulevat, kuinka paljon he tietävät, kuinka monta miestä ja naista he ovat tappaneet. Voin pitää heistä, ja sillä ei ole väliä. Voin olla pitämättä heistä, ja sillä ei ole väliä. Voin kyseenalaistaa heidän moraalinsa, mutta sillä ei ole väliä. Todellisuudessa väliä on vain sillä, että olemme menossa samaa määränpäätä kohti.”

Punaisen miehen silmät muuttuivat viiruiksi. “Ja tuo polku määränpäähämme on pitkä ja kivinen, eikä se helpottunut sillä, että Abzumo hukkui Hopeiseen mereen ilmalaivassaan. Meillä ei ole varaa sisäisiin ristiriitoihin.”

“Mitä minä saan tästä? Sinulla on parasta olla tarjottavana jotakin, josta en voi kieltäytyä. Tehtäväsi ei ole helppo eikä erikoisalaamme, mutta kunhan sovimme hinnasta, se saattaa onnistua”, Labio kyllästyi kiistelemään etiikasta. Hän haistoi nyt vain voitot, joita hän voisi Avdelta saada. Avde ei näyttänyt olevan anteliaalla päällä, mutta hänellä ei varsinaisesti ollut vaihtoehtojakaan.
“Toivoin, että sinulla olisi itselläsi ollut mielessä jotain”, Avde sanoi hieroen leukaansa. “Uskon voivani järjestää hyvin monenlaisia asioita.”

Gaggulabio pohti vaihtoehtojaan. Hänellä tai hänen joukoillaan ei ollut pulaa rahasta, aseista tai muista hyödykkeistä. Hän mietti hetken mahdollisuutta määrätä Avde laittamaan nukkensa Kuralumen perään, mutta hylkäsi ajatuksen. Kuralumi ei yksinkertaisesti kuollut, joten moinen kauppa olisi tuhlausta. Sitten hän keksi.

“Sinä tunnet erään, joka kutsuu itseään ZMA:ksi, eikö totta?” Gaggulabio kysyi.
Punainen matoran ei vastannut välittömästi, vaan nosti kulmiaan suorastaan yllättyneenä. Hetken ajan Labion kasvoilla oli voittajan virne.
“Mahdollista”, Avde sanoi. “Mistäköhän sellaista päättelit, Gaggulabio?”
“Se yö. Kun sinä pienine metallipurkkeinesi kävitte Klaanissa. Klaanilaiset ovat selvitelleet tätä ZMA:ta. Hän on olemassa, sen tiedän. Tiedän myös, että hänellä on teknologiaa. Teknologiaa, jolle kunnianhimoinen skakdikenraali keksisi vaikka mitä käyttötarkoituksia.”
“Pyydät aika suuria asioita. Voin jo vannoa, että hän mieluummin ampuu itseään päähän kuin luovuttaa sinulle yhtään…” Avde piti pienen tauon puheessaan, “kaunokaisistaan. Mutta Arstein on luonut vuosien varrella hyvin monenlaista teknologiaa. Luulen, että pienen suostuttelun myötä voin luvata miehillesi uusia leikkikaluja. Katsotaan, mitä voin tehdä asialle.”

“Avde, tiedätkö mitä. Yhdestä asiasta minä pidän sinussa. Sinä olet omatoiminen.”
Punainen matoran risti sormensa ja naurahti kuivasti. “Kukaan ei ole koskaan antanut minulle mitään suoraan käteen, Gaggulabio. Olen joutunut tekemään työtä voittojen edestä ja toiminut aina lähellä tapahtumien ydintä. Olen yhtä paljon tämän pelin nappula kuin sen pelaaja.”
Avden äänensävy oli innostunut. Hän oli saamassa sitä, mitä halusikin.
“Onko meillä sopimus?”

“Siltä se hieman vaikuttaa”, Labio totesi hyväksyvästi. “Alan järjestellä sinulle tapaamista. Kuinka kauan haluat olla miekkapirun kanssa kaksin?”
“Kymmenen minuuttia riittänee”, Avde sanoi. “Jos sanakin tästä kantautuu 001:n tykö, en halua antaa hänelle enemmän syitä epäluuloisuuteen. En halua antaa hänelle sitä kuvaa, että yrittäisin napata hänen tuoreen pikku makutansa omiin näppeihini.”
“Älä huoli, tämä pysyy meidän välillämme. Miksi minä nyt pilaisin kaupat, joista kumpikin hyötyy?”
“Niinpä, niinpä.” Avden katse vaelteli toimiston seinillä. “Jos oletamme, että minulla on kaipaamasi… kauppatavara seuraavan 36 tunnin sisällä, miten haluat sen toimitettavan?”

Gaggulabio veti auki kartan Klaanin saaren pohjoisosista (hänen kaunis, oman seinän vienyt suunnitelmakartta oli hajonnut liiallisen alkoholin nautinnan seurauksena). Hän osoitti pitkää vuonoa joidenkin kiojen päässä Nazorakien satama 05:sta.

“Alukseni saapuvat tuolta satamasta tähän”, Gaggulabio sanoi ja osoitti vuonoa. “Emme toki halua häiritä ötököiden omien laivojen huoltoa. Vaihdamme tavaran tasan 36:n tunnin kuluttua.”
Avde nosti kätensä ylös ja tuijotti karttaa mietteliäänä.
“Herättää liikaa huomiota, jos saavut sinne itse”, matoran sanoi. “Kaksi liittoumamme avainhenkilöä noin syrjäisessä pisteessä. Olisi ehkä parasta, jos lähettäisit vähemmän tunnistettavan hakijan.”

“Lähetän asialle luottomieheni”, Gaggulabio vannoi. “Saanet vierailusi vähintään vuorokauden sisään. Alan järjestelemään asioita.”
“Mainiota. Luotan, että järjestät kohtaamiseni toan kanssa välittömästi varmistettuasi kauppatavaran saapumisen.”
Avde loikkasi tuoliltaan alas ja laskeutui kiviselle lattialle vähin äänin. “Hyvä, että löysimme yhteisen sävelen, Gaggulabio. Minusta on perin valitettavaa, kuinka vähän olemme saaneet jutella.”
Sinikasvoinen ta-matoran nyökkäsi kiven skakdille ja asteli tämän toimiston ovea kohti.

Gaggulabio kuuli Avden sulkevan oven perässään. Kenraali huomasi olevansa erittäin tyytyväinen. Hänen hymyilemiseen luoodut hampaansa taittuivat skakdien tavaramerkkivirneeseen. Hän pääsisi suunnittelemaan operaatiota.

Klaanon Rope

Valot menneisyydestä

4 kommenttia

Mustan Käden komentokeskus
Onu-Metru

Metallin ja kiven sekamelska lensi välähdyksen saattelemana teräksiselle lattialle. Umbra puski kyynärpäätaktiikalla loputkin oven jäänteet maahan. He saapuivat neljänteen kerrokseen. Se näytti entistäkin huonokuntoisemmalta kuin ylemmät kerrokset. Lähetti ei ollut osannut kertoa juurikaan kaikesta tästä tuhosta. Ilmeisesti vain ydinräjähdys yksinkertaisesti tekee paljon vahinkoa. Ja aika. Aika tuhoaa vielä pahemmin.

Toat alkoivat olla jo tottuneita pimeässä navigointiin. Matoroa tietysti auttoi tämän teleskooppisilmänsä toiminnot (joihin ei tosin sisältynyt pimeänäköä). Umbra pyrki käyttämään valoaan niin vähän kuin mahdollista.

“Tämä näyttää aika huteralta”, Umbra totesi tutkiessaan ympäristöä. Yksi käytävä oli romahtanut syväksi kuiluksi. Seiniä oli teräsmurskana ja tukipilareita kaadunneina. Paikoitellen katto oli ylhäällä vain muutamalla vääntyneellä teräspalkilla.

“Mennään me tuota kautta. Se on parempi”, Lähetti opasti ja näytti tietä. “Tämä oli kauan sitten tekniikkaosasto. Aseita, paljon aseita täällä tehtiin.”

“Minua ei erityisesti huojenna ajatus siitä, että mikä tahansa Käden superohjus voi räjähtää koska vain naamalleni”, Matoro totesi katsellen varoen erilaisia näyttöjä ja teknisiä laitteita, joita seinät olivat täynnä.

“Aseet ovat rikki, olleet jo aikoja”, Lähetti kertoi. “Toimiva tavara siirretty alas.”

“Niiden ei tarvitse olla toimivia räjähtääkseen”, Umbra kommentoi. Hän katseli askeliaan tarkemmin.

Toat ohittivat oppaansa kanssa hissikuilun ja aukinaisen teräsholvin, jonka suuri, Käden tunnuksin kuvioitu ovi oli kaadunnut. Hiljaisuus, jota rikkoivat vain askeleet, alkoi olla painostavaa.

”Uu”, Matoro aloitti. ”Se, joka hyökkäsi kimppuumme Arkistoissa. Näitkö sitä kunnolla?”

Umbra havahtui. ”En tiedä mikä se oli. Sitkeä ja kykenevä muodonmuutoksiin. Se oli silloin muuttuneena Kapuraksi, kun se tainnutti sinut.”

”Minulla on huono tunne siitä.”

”Joo. Selvästi joku muukin on täällä samalla asialla kuin me.”

”Shh”, Lähetti sihahti yhtäkkiä. Toat hiljenivät. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Korkeuksista kuului metallin kirskuntaa.

”Kiirettä pidetään. Sortumavaara”, hän jatkoi. He kävelivät rivakasti läpi jälleen yhden suuren hallin. Jostain etäältä kuului valtava jyrähdys. Jossain saman tukikohtakompleksin lukemattomien terässeinien takana oli jälleen kerran yksi huone romahtanut.

”Onko tämä… normaalia, vai epäiletkö jotakin muuta?” Umbra kääntyi juoksuaskelia liikkuvan Lähetin puoleen.

”En tiedä”, Lähetti vastasi suoraan. ”Huoneita lukemattomia, ja ajan hammas niitä kaikkia raatelee. Missään ei ole turvassa.”

”Sitten meidän kannattaa pitää kiirettä”, Matoro vastasi. Hän tunsi jonkin olevan vinossa. Tunne saattoi liittyä hänen naamioonsa – tyhjässä ja pimeässä hän tunsi aina sen saavuttamattoman voiman näyttävän pienen osansa itsestään. Hänestä tuntui siltä, että jossakin lähistöllä oli jotakin muuta. Jotakin, joka kykeni myös havaitsemaan hänet samalla tavalla.

”Tänne”, Lähetti ohjasti ja kääntyi sivukäytävään. Mutta kun he kääntyivät käytävään, he havaitsivat sen olevan mennyttä. Käytävän ja portaiden tilalla oli vain aukko. Alempi kerros oli kymmenen metrin pystysuoran pudotuksen takana.

”Ei yhtään hyvä tämä”, opas jatkoi ja näytti pohtivan eri reittejä. Matoro kyykistyi aukon juurelle ja sormeili harppuunaansa.

”Ei tässä ongelmaa, pääsemme alas”, Matoro sanoi itsevarmana ja ampui terän käytävän kattoon. Se kilahti ja jäi tukevasti kiinni teräskattoon prototeräshakoineen. Sitten Toa pudottautui vaijerinsa varassa. Hän laskeutui ketterästi romun sekaan alempaan kerrokseen. Sillä sekunnilla, kun hän koski lattiaan, se romahti. Vuosien edestä tukirkaenteiden kestämää jännitettä purkautui. Väliseinät vääntyilivät – käytävänpätkä ylhäällä kallistui niin, että Umbran oli pakko ottaa tukea käytävän seinistä ja estää Lähettiä putoamasta.

”Mitä siellä tapahtui?” valon toa huusi, kun tilanne näytti hieman vakautuneen.

”Kuten sanottua, sortumavaara!” Matoro hihkaisi roikkuen edelleen harppuunallaan tyhjän päällä. Sen sanottuaan jokin kerrosta alempana räjähti voimalla sortuman seurauksena. Valonväläys sokaisi kolmikon pimeään tottuneet silmät hetkeksi. Alemman kerroksen seinät lensivät paineen vaikutuksesta sivuille – teräs huusi, tasoja putoili. Umbra nappasi oppaan kainaloonsa ja hyppäsi eteenpäin, tyhjyyteen. Käytävä romahti heidän takanaan. Valon toa tavoitteli harppuunanvaijeria, mutta ei saanut otetta. Vaijeri oli pudonnut mustaan pimeyteen samalla, kun kattopalkit olivat alkaneet romahdella.

Matoro sai ehjällä kädellään juuri kiinni rosoisesta viidennen kerroksen lattiasta. Hän vilkaisi ylöspäin – katto putoili suurina palkkeina. Toa mietti puoli sekuntia Umbran ja oppaan kohtaloa, ja ponnisti sitten ilmaan. Hän ampui harppuunallaan yläilmoihin – hän ei ollut varma montako laukausta hänellä oli jäljellä, mutta sen ehtisi tarkistaa myöhemmin – ja heitti itsensä toiselle puolelle huonetta, aivan kuilun yli. Teräspalkit ja yksi harppuunanterä katosivat kuudennen kerroksen syvyyksiin. Matoron lämpökamera havaitsi Umbran ja Lähetin roikkumassa pienessä tasanteessa ylhäällä. Hän hyppäsi jälleen kuiluun ja lähti kelaamaan itseään ylöspäin.

Jossain räjähti jälleen. Koko oikeanpuoleinen seinä syöksyi kappaleina joka suuntaan. Matoro ei ehtinyt reagoida, ennen kuin teräspalkki iskeytyi hänen kylkeensä ja lennätti hänet pimeyteen.

Kuoleman mustat silmät tuijottivat Umbraa. Hän ampui refleksinomaisesti tykillään, ja vahkihaarniska lensi kappaleina maahan. Kypärä tuijotti yksinäisenä maasta. Se oli hyvin samankaltainen kuin Killjoylla oleva, hän muisteli.

Hän ei kuitenkaan välittänyt asiasta juuri nyt. Hän ei kyennyt nousemaan. Hänen vasen jalkansa oli teräspalkkien alla ja tuntui tunnottomalta. Hänen haarniskansa oli saanut aivan liikaa osumaa, eikä varmasti enää toiminut.

Toa yritti nousta istumaan. Valtava kipu tuntui hänen selässään. Hän kokeili selkäänsä kädellään, ja tunsi vuotavansa. Kaikkialla oli pimeää. Joka suunnassa oli vain teräspalkkeja vahkihaarniskoita, kiveä ja pölyä. Jossain kohosi seiniä ja niiden jäänteitä, mutta hän ei nähnyt niitä. Kipu tunsi sumentavan hänen ajattelukykyään.

Valon toa kokeili varovasti liikuttaa jalkaansa palkin alla. Hän ei saanut sitä irti. Hän mietti hetken ja keskitti elementtivoimiensa rippeitä sormenpäihinsä, jotka muuttuivat hetkessä kuolettaviksi laserleikkureiksi. Keltaiset säteet pilkkoivat teräspalkkia. Sen keskikohta putosi pahasti hänen polvensa päälle, mutta toa sai sen vedettyä pois. Hän yritti nousta varovasti seisomaan. Jalka oli edelleen tunnoton, eikä hän kyennyt juuri liikuttamaan sitä.

Ylhäältä kuului pamahdus. Jossain sortui taas osa rakennusta. Olivatko räjähdykset olleet vain huonoa tuuria, hän mietti. Hän ei uskonut sitä.

Nyt valon toan pitäisi kuitenkin löytää toverinsa. Umbra huhuili ääneen Matoron ja Lähetin nimiä. Ei vastausta.

Hän lähti vaivalloisesti liikkeelle yrittäen samalla pidellä haavaansa selässä. Toa löysi pienen oven, jossa luki ”komentokeskus”. Se avautui helposti. Hän asteli sisään hämärään käytävään. Seinillä oli himmeitä, vaaleanpunaisia valoja. Lyhyen käytävän päässä oli pyöreä, pienehkö huone, jonka kaikki ikkunat olivat pirstaleina. Sieltä aukesi näkymä valtavaan saliin, jossa olevaa esinteistöä Umbra ei kyennyt erottamaan. Se näytti jonkinlaiselta suurelta varastolta, kuten oikeastaan koko tukikohta.

Huoneessa oli pöytä ja pieni näyttöpääte. Niiden ympärillä oli tyhjiä säiliöitä, joiden Umbra muisti olevan Kraatojen säilytystä ja tutkimusta varten. Tietokone oli pölyyntynyt, mutta Umbra näki sen reunassa pienen sinisen valon.

Hän mietti voisiko laite toimia. Toa pyyhkäisi pölyjä näppäimistöltä, ja laite avautui hitaasti. Sen sininen valo näkyi kauas. Mistä tämä saa sähkönsä, hän mietti. Toa lähti jäljittämään johtoja – mutta pysähtyi melkein heti. Hän otti näytön takaa esiin kotelon, joka oli varustettu vain Käden tunnuksella ja tekstillä ”Koe 5 Koe 1”. Umbra syötti levyn koneeseen.

Umbra istuutui kiinnostuneena. Hän ontui edelleen, mutta haava ei enää vuotanut. Tällä hetkellä adrealiini ja jännitys kuitenkin korvasivat kivun ja epätietoisuuden. Toa painoi kolmiota, joka sai levyn pyörimään.

Hän näki rakeista, ajan kuluttamaa kuvaa hygieenisesta leikkausosastosta.

Valot välkkyivät. Mittarit heilahtivat ja koneet pitivät omaa raksuttavaa ääntään. Syntyi sokaiseva välähdys. Valkoista suojainta ja tohtorintakkia pitävä kirurgivahki, jonka takinpielessä luki nimikyltti ”Professori”, katseli hänen eteensä tuotua valkoista lakanaa. Sen alla oli toa, todennäköisesti urhea soturi jonka Kohtalo oli kuolla liian aikaisin. Umbra pyyhki pölyä näytöstä hätäisesti.

”Tässä meillä on kaatunut toa, Svarle nimeltään.”, Professori kertoi kameran suuntaan rahisevalla äänellä.

”Hän menehtyi omiensa iskussa. Minä aion pitää henkilökohtaisesti huolen, että hän palaa.”

Umbra yritti liittää tapausta tietoihinsa Sodasta. Hän muisti Svarlen tapauksen jotenkuten. Huhuttiin, että magnetismin toa Halawe oli vaihtanut puolta saadessaan suuren summan muttereita metsästäjiltä. Kyseinen toa oli järjestänyt Professorin edessä olleen toan kuoleman.

Vahki nosti pihtimäisellä kädellään kuolleen toan päällä olevaa kangasta. Informaation lumisade pyyhki näyttöä sekunnin. Kuva jumitti. Kangas lähti kevyesti pois ja paljasti ruumiin, joka oli lähes ehjä. Rautakappale oli lävistänyt toan kylmän sydänvalon.

Kirurgi tutki huolellisesti Svarlen ruumista. Toalla oli vielä kasvoillaan tämän punainen Akaku. Umbra muisti tavan, jonka mukaan kuolleen naamio pitäisi luovuttaa viranomaisille hautaamista varten ja todisteena toan kuolemasta. Toan harteikas punainen panssari peitti tarkasti toan pehmytkudoksia. Toan ruumissa ei näkynyt suurempia jälkiä väkivaltaisesta kuolemasta, lähinnä arpikudosta siellä täällä. Ranne, jossa oli kiinni rhotukalaukaisin, oli hiukan venähtänyt. Toan oikea, miekkakäsi, oli murtunut.

Seinällä rakeisena näkyvässä röntgenkuvassa näkyi, miten pienen pienet rautakappaleet olivat tunkeutuneet luuhun asti ja sinetöineet reittinsä perässään. Halawe ei ollut selvästikään halunnut kohdata tulen toaa miekkamittelössä ja täysissä voimissa.

Toan ruumis oli kylmä, mutta se loi psykologisen lämmön punaisella värillään tähän kliiniseen tilaan. Kirurgi skannasi silmiensä mekaanisilla verkkokalvoilla toan sisäisiä vaurioita. Keuhkoissa oli metallipölyä, sydän oli pysähtynyt metalliterän lävistäessä sydänvalon ja ruumiin orgaaniset osat olivat alkaneet jo hajota. Tietoja virtasi nopeina seinän teleruuduille, mutta kuva oli liian epäselvää, jotta niistä saisi mitään irti. Liitos metallisten ja orgaanisten ruumiinosien välillä oli alkanut heikentyä toan elinvoiman huvetessa.

“Hmm… Katsotaanpa mitä voin tehdä…” Kirurgi mutisi itsekseen. Hän liikkui sulavasti toan ympärillä ja nappasi tämän Akakun pois. Osa ruudusta katosi pikselimössöksi. Korroosio oli syövyttänyt Akakusta pois maalia ja sen alta oli paljastunut hopeista taustaväriä. Vahki laittoi naamion kirurgipöydälle, jakoavaimen ja äänimeisselin viereen. Levy pätki. Kuului Professorin esittelyä. Ääniteknologialla hän voisi avata toan panssareita rikkomatta niitä. Kuvaa ei näkynyt.

”On ensiarvoisen tärkeää saada aivot talteen ehjinä”, sama metaliääni selitti pimeällä ruudulla, nyt ihmeen selkeänä. ”Johtaja määräsi niin tehtävän.”

Kuva palasi räpsähtäen. Se väreili jatkuvasti.

Vahki nosti hieman toan harmaata, naamiotonta päätä. Kuva hyppäsi lähikuvaan kallosta. Silmäaukoista näkyi suoraan aivoihin. Ennen niin värikkäistä aivoista, jotka heijastelivat elinvoimaa ulospäin, näkyi vain läpinäkyvä, kuollut kuva.

”Kaikki tietoisuus oli kadonnut toan aivoista. Tietoisuus pitäisi saada jotenkin uudelleenkäynnistettyä, mutta se onnistuu vain, jos pääsen kontaktiin orgaanisten aivojen kanssssa”, Professorin ääni kertoi.

Vahki vaihtoi kätensä pihdin mekaaniseen rautasirkkeliin, jolla toan raskas rautakallo saataisiin aukaistua.

Vahki piteli vasemmalla kädellään kalloa ja keskittyi sen avaamiseen. Hän leikkasi suoraa viivaa toan kalloa pitkin ja irroitti otsalohkon kallosta. Kipinöitä lenteli kun robotti irrotti paloja kallosta.

”Aivot”, rautainen ääni sanoi interfenssin läpi. ”Todellinen aarre.”

Vahki väänteli kallon yläpuoliskoa pois toan päästä ja sai kuin saikin sen irti. Rakeinen näyttö välähti. Otsalohko pompahti ilmaan kuin korkki pullon suusta. Kirurgi laittoi puolikkaan pöydälle naamion viereen. Vahki vaihtoi siniset desinfioidut teräshanskat metallisten sormiensa päälle. Sen jälkeen hän otti esiin modifioidun kraatasäiliön – samanlaisen mitä huoneen hyllyt olivat täynnä. Rahinaksi murtuneen äänen seasta toat erottivat vain sanat ”elämän eliksiiri” ja ”käden kehittelemä”.

He näkivät vahkin vaihtavan jälleen kättään toisenlaiseksi. Se tarttui aivoihin. Kuva pysähtyi kokonaan.

Umbra yritti saada videota jatkumaan siinä onnistumatta. Lopulta hän myönsi tappionsa ja alkoi tutkia huoneen hyllyjä. Vaaleanpunainen valo ylähyllyiltä painosti. Se tuntui kuin tuijottavalta.

Hän kurkotti ylös hyllyille, jotka olivat täynnä kraatakanistereita. Hän sai otteen yhdestä ylähyllyn valoa hehkuvasta kanisterista. Toa kuitenkin horjahti, ja kanisteri putosi lattialle kolahtaen. Umbra tarttui raskaaseen kanisteriin ja katsoi sen sisälle. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun näki mikä valoa säteili.

Aivot.

Klaanon Rope

Varjoja aikomuksista

4 kommenttia

Onu-Metru
Arkisto

Musta matoran Kirl kasvoillaan seisoi harmaan sementtiaukion reunoilla. Hän odotti jotakin kärsimättömästi. Seinässä olevat säteilyvaarasta kertovat kyltit eivät haitanneet häntä. Hän oli murtanut ovet tänne suljetulle osastolle, ja odotti nyt tapaamista.

Satoja metrejä leveä sali oli täysin tasoittamatonta betonia, joka oli vain valettu siihen. Myöhemmin paikan päälle oli noussut lyijyllä vuoratut seinämät ja katto, ja Arkisto oli jatkanut kasvamistaan sen päälle. Kaukana lyijyseinämien toisella puolella saattoi lukea esitteistä Mustan Käden komentokeskuksesta ja sen tuhosta.

Reaktorin edelleen säteilevä sydän oli haudattu satojen metrien betonikerrosten alle. Aluetta ei oltu kaivettu sen jälkeen, sillä osuminen tornin raunioita olisi todennäköisesti erittäin vaarallista.

Nyt se oli vain muistomerkki mielettömyydestä ja hulluudesta, joka johti äärimmäisiin tekoihin.

Matoran jäi odottamaan tietämättään kahdesta toasta, jotka olivat hänen alapuolellaan syvyyksissä.

Vastaanottokerroksesta laskevat portaat johdattivat suureen salikompleksiin, jonka seinämät olivat kylmää terästä. Valoja ei ollut. Reunoilla oli erilaisia kuntoilulaitteita ja pieniä taistelurinkejä. Lukuisat ovet harjoittelutilojen reunamilla johtivat ties minne. Katosta roikkuvat kuluneet teleruudut olivat yönmustina. Nuolikyltit ohjastivat suuntaa, josta matka alas jatkuisi.

Matoro ei tuntenut olevan erityisesti tilanteen kontrollissa. Kolmikko vaelsi pimeydessä. Musta käsi oli saanut hänet ajattelemaan Killjoyta. Koska hän olikaan nähnyt hänet viimeksi? Kaukana etelässä temppelin katolla, vähän ennen tulen läpi putoamista.

Tällä hetkellä toien paras vaihtoehto kuitenkin oli seurata ja auttaa Lähettiä. Ilmeisesti kukaan ei ollut käynyt alhaalla aikoihin, ja ylös ei kuitenkaan pääsisi ylimmästä kerroksesta. Paikka oli ollut vailla ulkopuolista vaikutusta satoja vuosia. Jos jossain olisi reitti ylös, se olisi kätketty.

“Paljonko teitä täällä maan alla on?” Matoro kysyi kääntyen Lähetin puoleen.

“Yli viidenkymmenen oli viimeksi täällä talsiessani lukumme, soturi. Yli viidenkymmen urhea joukko.”

“Miksei kuudenkymmenen”, Umbra sanoi päänsä sisällä, toivoen ettei olisi sanonut sitä ääneen. Tässä maailmassa kaikkia oli aina kuudella jaollinen määrä.

“Mitä te olette oikeastaan tehneet kaiken tämän ajan… tehän olette olleet täällä jumissa sodasta saakka, eikö?”

“Salassa olemme odottaneet. Seuranneet maailman tapahtumia. Odottaneet uutta aikaa. Meille parempaa aikaa. Neiti johtaja ei meitä ylös halua. Ei halua tämän kotimme paljastuvan… rakennuslupaa tähän koskaan emme saaneet.”

“Mitä te odotatte?” Matoro kysyi hetken tauon jälkeen.

“Neiti johtaja sanoo, että koittaa aika, jolloin meidän ei tarvitse pelätä mennettä. Aika, jolloin kurja ei meitä enää seuraa. Moni halusi nousta. Korjata maailmaa, korjata tekemiämme virheitä. Mutta johtaja sanoo, että tämä ei ole enää meidän maailmamme. Me pysymme kaukana. Annamme pahan korjaantua pois. Jonain päivänä meidät unohdetaan ja silloin on aikamme nousta taas valoon.”

“Valoon, ihan kirjaimellisesti vai kuvainnollisesti? Minä en nimittäin pysty olemaan kauhean valoisa, jos en saa ladattua elementaalivoimiani” Umbra puuttui keskusteluun.

“Soturi ajattelee käytännöllisesti. Hyvä niin. Sitä neiti johtaja osaa arvostaa”, Lähetti vastasi vilpittömyys äänessään. “Vastaus kysymykseesi vaikea. Minä kiipesin ylös ja näin valon, mutta silti tämä minun kotini todella on. Joten kuvainnollisuus lienee tässä tilanteessa osuvampaa. Mutta ei hätää soturi. Meiltä löytyy voimat muinaiset ja laitteet uudet. Sinuunkin vielä valon saamme.”

“Tämä touhu alkaa tuntua mielenkiintoiselta. Pitäisikö meidän saattaa päivänvaloon jotain synkkiä salaisuuksia, joita tänne kätkeytyy? Salaisia aivokokeita ja tappajarobotteja? Leijuautoja ja hiukkaskiihdyttimiä?” U naurahti. Jotenkin tämä koko Musta käsi-systeemi tuntui olevan hiukan liian absurdi. Kokonainen salainen pilvenpiirtäjä, josta vain salaliittoteoreetikot olivat tietoisia. Paikkaa peitti monen huhun ja mysteerin harso ja mikään tieto ei ollut varmaa.

“Olen ihan tyytyväinen, jos saamme saatettua päivänvaloon edes itsemme”, Matoro kommentoi.

“Olen kuullut että täällä tapahtui paljon hämäryyksiä jotka jopa Turaga Dume halusi jättää pois julkisuudesta. Huhut ovat kertoneet jotain moraalittomista kokeista, tiedä sitten mitä ne ikinä ovat olleetkaan”, Umbra kertoi. Yhtäkkiä hän tunsi ilman kylmenevän ympärillään. Se oli varmasti vain väliaikaista ja ei mitään huolestuttavaa.

“Mistähän ne huhut syntyvät?”

“Kai niillä jotain pohjaa pitäisi olla. Eivät huhut yleensä synny tyhjästä, kuten se Kenedokin murhakin. Sitä seurasivat hämärät tutkimukset ja todistusaineistojen hukkaaminen…” Umbra pohti. Paras paikka Käden tutkimiseen olisi varmaan arkistojen löytyminen.

“Mitä tästä alemmissa kerroksissa on? Tai kuinka syvälle tunnet paikat?” Matoro kääntyi jälleen oppaansa puoleen.

“Tutkimusosastoja, suuria tieteitä. Pajoja, jotka tutkivat tuntematonta. Useampi kerros jalkoimme alla niitä. Minun käsitykseni ei niihin yllä, joten hyvin vähän tunnen tulevasta. Mutta neiti johtaja opastaa teitä suuria kyllä mielellään. Vieraat ovat meille uutta. Kaltaistaan seuraa hän varmasti kaipaa. Myös varmasti pääsyn tietoon suo, jos sitä mielenne halajaa.”

Uudet portaat johtivat jälleen kerran kerroksen alemmas. Kaikki oli edelleen pimeää ja hiljaista. Katossa oli teline, jossa oli joskus ollut teleruutu. Käytävät muuttuivat lukuisiksi risteyksiksi ja pieniksi huoneiksi. Usean ovi oli kaatuneena ja sisältö sekaisin. Matoro havaitsi yhden alueen, jota oli ilmeisesti koetellut raju räjähdys. Samassa suunnassa katon teräspalkit olivat putoilleet ja tekniikat pirstoutuneet. Yönmustat kamerat nukkuivat untansa katonrajassa.

Jään toa tutki ympäristöä. Teräksinen seinä oli sulanut muinaisen räjähdyksen seurauksena osittain. Hän kuljetti kättään tuhkaisen teräksen päällä ja pyyhkäisi esiin punaisen kolmiomaisen tunnuksen jäänteet, jonka keskellä nousi skorpioninhäntä. Tunnus oli tuttu Killjoylta ja Sarajilta.

Toa poimi maasta joitakin hiiltyneitä levykkeitä. Ne eivät toimisi enää. Hän paikansi joitakin paloja ohjusten pyrstöistä. Kuolleiden haarniskoja näkyi pimeässä raunioiden joukossa.

Ne olivat todennäköisesti maanneet täällä aina sodasta saakka.

“Aika surullinen paikka”, Matoro huokaisi spontaanisti taaempana oleville tovereilleen. Umbra ja Lähetti olivat keskustelleet kaksin Käden teknologiasta.

“Muistuttaa sodasta”, Umbra kuittasi hieman surumielisesti.

“Tämä kaikki lienee nykyään vain yksi iso hauta”, Matoro totesi. ”Jatketaan alaspäin, että pääsemme joskus perille.”

Ja he jatkoivat jälleen yhden kerroksen pimeydessä. Kilometrejä ylempänä, raunioiden ja teräksen takana, viesti vaihtoi omistajaansa. Musta Kiril-kasvoinen matoran antoi jotakin valkoiselle matoranille. Valkoinen nyökkäsi ja sanoi jotakin. Vakooja kertoi viivytyksestä. Hän ilmoitti, että Liiga saisi vastata hänen työnantajalleen, jos epäonnistuisi. Valkoinen matoran nyökkäsi ja totesi, etteivät he epäonnistuisi osuudessaan. Kaikki olisi kiinni Vakoojan osasta. Ilmekään ei värähtänyt keltaisella Kirilillä.

Vakooja tuhahti ja katosi lepakkona. Pitäisi hoitaa tehtävä loppuun. Vahkeja oli jo alkanut virrata alas. Sekopään tekemän maanjäristys ei ollut ainakaan helpottanut hänen työtään.

Klaanon Rope

Pimeyteen hänen valonsa putosi

4 kommenttia

Suuri Arkisto
Onu-Metru

 

 
“Kapura. Mitä sinä teet?” Umbra huusi kun näki Kapuran juoksevan kirja kädessään pois. Tulen toa painoi näppäintä, joka avaisi hissin paineoven. Umbra tuli juoksuaskelin kohti Deleva vähän matkaa takanaan.
 
“Missä ol-” Valon Toa jatkoi, kun näki oikealle puolelleen kääntyvässä hyllyjen muodostamassa käytävässä tajuttoman Matoron ja Whenuan.
 
“Mitä”, hän kysyi, odottamatta vastausta. Sitten Kapura astui hissiin.
 
“Sinä”, hän jatkoi. Hissin ovi sulkeutui. Umbra alkoi hohtamaan kirkasta valoa. Lamput himmenivät. Hän kutsui elementtivoimiaan. Toa loisti kuin hehkulamppu pimeydessä. Hän näytti kultaiselta. Kaikki valo kerroksesta imeytyi häneen.
 
“TEET”, hän huusi, mutta ääni katosi Umbran muuttuessa valonsäteeksi, joka sinkosi valtavaa nopeutta yläviistoon. Lasersäde leikkasi välikaton. Toa materialisoitui ylempään kerrokseen, sotahistorian saliin.
 
Kapuraa ei näkynyt. Hissi oli auki. Umbra ei pitänyt tästä juonenkäänteestä. Kapura oli aina ollut hiukan outo, mutta tämä meni jo liiallisuuksiin. Toa otti miekan vyöltään. Hän latasi tykkiään, keräten valokivien valoa ympäriltään. Kaikki alkoi pimetä tästäkin kerroksesta. Hän voisi sokaista vihollisensa luomalla suuret valoilotulitukset. Hän voisi vapauttaa kaiken valon valtavana räjähdyksenä. Toa tunsi olevansa superlatautunut.
 
Kaikki pimeni. Myös Umbran sydänvalon ja silmien valo katsoi kun hän kontrolloi voimiaan. Hän aisti “Kapuran” olevan jossain lähellä. Umbra oli yhtä pimeyden kanssa, koska pimeys oli vain olematonta valoa. Ja valo oli olematonta pimeyttä. Nuo kaksi elementtiä olivat vastakohdat mutta kuitenkin niin samanlaiset. Ja hän tiesi veljensä kautta ettei pimeyttä pitänyt pelätä. Varjot olivat yhtä hänen kanssaan, kuin valokin.
 
Pimeydessä liikahti musta olento. Sen keltainen naamio näkyi pimeydessä. Vihreät silmät katselivat tarkasti ympäristöä. Olennolla oli alemmasta kerroksesta otettu kirja vyöllään.
 
Se varmisti tilanteen. Ketään ei näkynyt, se totesi. Maan Toa oli tässä kerroksessa, mutta todennäköisesti keskittyneenä kirjoihinsa. Hyvä, se ajatteli ja paikansi seuraavan käytävän, joka johtaisi hänet pois historia-osastolta. Täydellinen rikos, se myhäili. Seuraavaksi pitäisi vain nousta ylös Arkistoista ja palata Tukikohtaan.
 
Olento vaihtoi olomuotoaan käärmemäiseksi kraataksi ja siirsi itsensä varjoja pitkin kohti määränpäätään. Jostain löytyisi varmasti halkeama johon kadota kuin tuhka tuuleen. Muodonmuutos oli hieno voima jos sitä osasi hallita.
 
Umbra lähestyi mustaa hahmoa. Hänellä oli vaikeuksia pysyä sen kannoilla. Kraatamainen olento pääsisi pakoon, ellei hän estäisi sitä nopeasti. Se liikkui vikkelästi jopa miltei täydellisessä pimeydessä.
 
Hän alkoi lataamaan käsiinsä valoa. Ne loistivat pimeydessä. Kraata havaitsi takanaan jotakin. Liian myöhään. Huone räjähti neonvalojen karuselliksi. Käärme alkoi nopeasti muuntautua suurempaan muotoonsa; se kasvatti itselleen humanoidin raajat ja keltaisen Kirilin. Sen liikkeet olivat epävakaita ja sekavia, kaikki se kirkkaus oli selvästi sokaissut sen. Ainakin hetkeksi. Umbra syöksyi ja iski miekallaan mystistä muodonmuuttajaa. Musta olento otti suoraan Umbran keltaisesta sapelista kiinni, nappasi sen ja heitti pyörähdyksellä taaksepäin. Miekka oli purrut tämän kämmeneen syvän haavan, mutta se parani miltei välittömästi.Vakooja hyppäsi ilmaan kuin hyppyhämähäkki. Se ponnisti katosta vauhtia ja iskeytyi jalkaterä edelläpäin Umbraa. Valon toa kaatui ja lensi jonkin matkaa taaksepäin kivistä käytävää.
 
Nurukan hätkähti kirjan maailmasta. Vahki Sarajin infosivun lukeminen sai loppua kun jossakin räjähti. Valot sammuivat monelta osastolta. Elementaalivoimia oli käytetty, ilmeisesti valoa, koska kyseinen kerros oli imetty tyhjiin valosta. Ja ainoa Metru Nuin valoelementaali oli Umbra. Jotain oli tekeillä.
 
Pimeässä Nurukan luotti harjaantuneeseen pimeänäköön, jota hän oli harjoittanut viimeksi kunnolla sodassa Metru Nuilla kun hän johti yllätyshyökkäystä kaupungin viemärijärjestelmiä pitkin. Nyt hän oli yhtä pimeyden kanssa ja kuulo alkoi harjaantua ja ottaa valtaa muilta aisteilta.
 
Nurukanin käsien terät alkoivat työntyä ulos. Syntyisi taistelu. Hän otti repustaan mutaatiokanuunansa. Siitä voisi olla hyötyä ja sitä voisi käyttää myös energiakanuunana, ampuen maan elementaalia.
 
Nurukan hiipi varjoissa verrattain hiljaa ja ketterästi ikäisekseen. Tämä sai hänet tuntemaan itsensä tavallista nuoremmaksi. Ikä oli vain numeroita, sillä jos mieli oli nuori, niin oli kokonaisuuskin.
 
Nurukan näki kaukana heikkoa valoa jota paistoi vihreistä silmistä. Kaksi paria silmiä. Toisen silmäparin lähellä ladattiin valoenergiaa, toinen vain oli. Jotain oli vialla. Hän tunnisti pimeydessäkin naamion Kirilin muotoiseksi, se muistutti häntä Turaga Dumesta.
 
Maan toan syöksyessä maasta nousseen Umbran rinnalle Muodonmuuttajan sulava ruumis syöksyi taas pimeydestä. Se oli luonut itselleen pitkät lonkeromaiset kädet, joilla se tarrasi Umbraan. Valon toa vapautti valonsa uutena väläyksenä, joka ei kuitenkaan osunut kohteeseensa. Muodonmuuttaja heitti Umbran seinään lonkeroillaan. Silloin Nurukan ilmestyi käytävälle. Hänen tykkinsä välähti vihreänä ja Muodonmuuttaja sai osuman. Jyrähdyksen saattelemana se lensi kiviseen seinämään. Nurukan lähestyi ja ampui uudestaan. Muodonmuuttaja väisti yhden laukauksen, joka osuttuaan teki suuren rei’än lattiaan.
 
Muodonmuuttaja katosi Kuuden Kuningaskunnan sotien huoneeseen. Nurukan lähti perään. Myös Umbra oli päässyt pystyyn. Maan Toa juoksi edeltä suureen esittelykammioon. Hän törmäsi itseensä. Nurukanin muodon ottanut olento latasi juuri maan elementtivoimaansa salin keskellä. Vihertävät säteet hehkuivat hänen käsistään. Toat katsoivat toisiaan silmiin.
 
“Mitä piruutta tämä oikein on”, Nurukan kysyi hämmentyneenä itseltään. Muodonmuuttaja vapautti maanjäristyksen, joka sorti koko kammion ja pudotti heidät kummatkin takaisin psykologian kerrokseen. Katossa roikkuneita vanhoja lentoaluksia putoili. Maa oli täynnä näytillä olleita vanhoja aseita. Kirjoja oli lattialla valtavasti. Kun Nurukan nousi kivimurskan joukosta, hän ei kyennyt enää paikantamaan vihollistaan.
 
“Umbra”, hän hihkaisi sortuman reunalla olevalle kumppanilleen. “Valoa.”
 
Umbra vapautti sisällään olevat imetyt valoenergiat ja alkoi loistaa kuin mikäkin tuomipäivän profeetta. Hänen värityksensä muuttui kultavalkoiseksi valon päästessä elämään vapaasti hänen kehollaan. Valot alkoivat palata Arkistojen kerroksiin. Tosin niitä ei tarvittu, koska Umbra sokaisi kaiken. Toa pudottautui kerroksen alemmas Nurukanin rinnalle.
 
Muodonmuuttaja kipitti pienenä kinlokana kirjojen joukossa, etsien jostain koloa tai heikkoa kohtaa johon porautua. Keltamusta jyrsijä oli ketterä ja vahvoilla hampaillaan se voisi järsiä tiensä läpi melkein mistä tahansa.
 
“Olet varsinainen pelkuri, ilman kunniaa tai rohkeutta”, Umbra sanoi itsevarmasti ja säteilevästi. Hän oli koko kerroksen suurin valonlähde ja ei pelännyt näyttää voimiaan. Kinloka sähisi hänelle jossain kaukaa ja olisi paljastanut terävät etuhampaansa jos joku olisi ollut katsomassa.
 
Matoro ja Deleva ilmestyivät hyvin nopeasti sortumakohtaan. Jään toa piteli vielä päätään.
 
“Saitteko sen”, Deleva kysyi itsensä kivimurskasta nostaneelta Nurukanilta.
 
“Se on täällä jossakin”, maan toa vastasi.
 
“Haravoidaan koko kerros. Deleva,Varmista pakotiet. Nurukan, Matoro, tutkitaan käytävät” Umbra organisoi ryhmää päämoderaattorin elkein. Plasman toa nyökkäsi ja juoksi takaisin.
 
Kolmikko lähti kävelemään valaistuja käytäväiä pitkin pienen välimatkan päässä toisistaan. Umbran säteily kadotti kaikki varjot, kaikki piilopaikat paljastuivat.

“Aaargh! Se on kimpussani!” kuului Whenuan ääni jostakin. Se oli suorastaan vertahyytävä tuskanhuuto.
 
Umbran katse terästyi. “Hemmetti, unohdimme Whenuan”, hän valitti. ”Mistä se kuului?”

”Ääni kuului oikealta, eikö vain”, Matoro varmisti. Nurukan nyökkäsi.
 
“Ai nyt se yrittää jotakin panttivankidraamaa”, Nurukan mietti ääneen. “Raivostuttavia tuollaiset limanuljaskat.”
 
Kolmikko etsi äänen lähdettä. Huudot jatkuivat. Ne johdattivat toat tyhjän varaston läpi suljettuun kaivostunneliin. He löysivät avatun oven, jonka vieressä oli matoran-kielisillä aakkosilla kirjoitettu “pääsy kielletty” -teksti. Ovi oli ollut sinetyöty suurilla metallipalkeilla. Nyt kyseiset palkit oli yksinkertaisesti revitty alas.

”Tämä on käytävä, joka on osunut luonnonluoliin”, Nurukan selitti. ”Kukaan ei tiedä Metru Nuin alla olevien syvien kuilujen syntyperää, mutta niistä tulee joskus outoja olentoja. Ne pidetään tiiviisti lukittuina.”

”Pohjattomat kuilut, se kuulostaakin huojentavalta”, tietä valaiseva Umbra vastasi. Matoro varmisti refleksinomaisesti harppuunansa.
 
Whenuan ääniä ei enää kuulunut.

Umbra astui ensimmäisenä sisään auki revitystä teräsovesta. Valo seurasi häntä. Huone oli korkea, kapea ja avautui takaseinästä syvään kuiluun. Seinällä oli vielä yksi varoituskyltti.
 
“… entä jos se ei ollut oikea Whenua…?” hän tajusi hitaasti.

Matoro tuli seuraavana ionikatana hohtavana. Hän ei ehtinyt kunnolla reagoida, kun musta olento syöksyi katonrajasta, oven yläpuolelta, Umbraa päin. Se potkaisi valon toan täysillä eteenpäin, vaarallisen lähelle outoa kuilua. Matoro hyökkäsi Muodonmuuttajan kimppuun, joka väisti tämän iskun hypyllä. Vakooja otti Matoroa kiinni tämän harppuunakädestä ja työnsi tätä seinään. Hienot mekanismit jään toan kädessä valittivat puristuksesta. Umbra nousi vaivalloisesti ja syöksyi vihaisena kohti vihollistaan. Hän kohotti miekkansa. Silloin valtavat voimat omaavat kädet heittivät Matoron päin Umbraa ja kaatoivat kummankin kuiluun. Nurukan oli tullut vain sekunteja liian myöhään. Hän tunsi vihansa pakkautuvan.
 
“Maan voimat ovat yhtä kanssani. Käsken ne kimppuusi saastainen pimeyden olento!” Nurukan huusi ja menetti malttinsa. Paineaalto syntyi maan toan yhteen lyödyistä nyrkeistä ja rakenteita alkoi sortua Muodonmuuttajan päälle. Metallinkappaleita ja kiviä putosi myös kuiluun jonne klaanilaiskaksikko oli pudonnut. Tuntui siltä kuin koko maankuori valittaisi.
 

Toat putosivat kuiluun kuin valtaisa ilotulite, Umbran valaistessa kuilua kaksikon pudotessa. Ylhäällä räjähti.
 
Matoro yritti tähtäillä harppuunallaan ylös. Rakas kaveri oli pelastanut hänet monesti. Se saisi toimia pelastuskeinona nytkin. Umbra kirosi sitä ettei hänen mukautettava haarniskaprototyyppinsä toiminut, sillä nyt olisi jalkaraketeille ollut käyttöä. Sen sijaan haarniska yritti laittaa hänen pohkeisiinsa vesipropellit, jotka vain surisivat kuin kimalaiset tuulessa, vailla funktiota ja tarkoitusta.
 
“Karzahnin haarniska. Voi Atheon sentään kun nämä Artakhan prototyypit ovat niin surkeita”, Umbra kirosi ääneen. Jos Matoro ei saisi tehtyä jotain, vahkit saisivat kerätä heidän osiaan kottikärryillä ja metallinpaljastimilla seuraavat kaksi viikkoa.

Kaksi ensimmäistä harppuunaa oli jäänyt laukeamatta. Muodonmuuttajan iskut olivat vahingoittaneet monen harppuunan metallikuorta ja oletettavasti koneistoja. Kolmas terä lähti lentoon ja osui kallionseinämään, kiristäen välittömästi vaijerin. Umbra piti tiukasti jään toasta kiinni. Kaksikon putoaminen pysähtyi kuin seinään ja he iskeytyivät kiviseinämään hieman pyörähtäen.Umbra osui kiveen pänä takaosa edellä, ja hänen otteensa Matorosta irtosi. Toa nappasi miekkakädellään Umbraa jalasta niin nopeasti kuin sai. He jäivät roikkumaan tuskallisesti seinämään. Kuiluun alkoi sataa ylhäältä kiven kappaleita. Matorosta tuntui siltä, kuin hänen oikea kätensä olisi tulessa.
 
Matoron parannuskiven siniset lieskat tanssivat hänen haarniskansa ympärillä ja pitivät hänet tajuissaan. Hänen päänsä särki edelleen taannoisesta kolkkauksesta. Se tosin oli pienin hänen murheistaan juuri nyt. Toa loi hitaasti jäistä tasannetta heidän alleen. Hän kirosi mielessään tilannetta. Metallirakenteita satoi ylhäältä. Jäinen laatta kasvoi ja paksuni. Toa laskeutui sille varovaisesti ja irrotti otteensa Umbrasta. Valon toa, joka ei enää säteillyt, makasi silmät kiinni laatalla. Matoro jatkoi jään vahvistamista niin alhaalta kuin ylhäältäkin.
 
Viimeinenkin valo kuilusta katosi, kun valtava pala kattoa iskeytyi satojen biojen päähän kuilun suun ylle. Pimeys tuli.

Klaanon Rope

Viisauden alkulähteillä

5 kommenttia

Suuri Arkisto

Onu-Metru

Hissi liikkui syvälle maan uumeniin, ohittaen valokivilouhoksia ja arkeologisia kaivantoja. Mustan ja violetin sävyisiä kaivosmiehiä oli hakkujensa ja kanokaporiensa kanssa tekemässä töitään. Siellä täällä kuului kilkutus ja räjähdyksiä kun joku räjäytti uusia kaivoskäytäviä. Hissimusiikki soi hiljaisella. Onu-Metru oli koko ajan liikkeessä kuin valtaisa organismi.

Suuret ilmalaivat laskeutuivat valtaisaan avolouhokseen, tuoden mukanaan erilaisia artefakteja ja raheja, joita rahdattiin ympäri maailmankaikkeuden Metru Nuille, jossa ne laitettiin Arkistoihin. Arkistoissa esineet ja asiat tutkittiin tarkasti, lajiteltiin ja jotkin laitettiin näytille. Suuri museokompleksi oli yksi Metru Nuin suurimmista nähtävyyksistä ja sinne tultiin kaukaa katselemaan erilaisia muinaisia kohteita kuten ensimmäisiä Kanohi-naamioita, outoja kranoja ja muita olentoja joita ei enää maan päällä tai merissä muuten asustellutkaan. Erilaisia Metru Nuin kiertoajeluoppaita jaettiin infopisteissä eri puolilla metruja, myös Onu-Metrussa.

Hissi vei klaanilaisporukkaa yhä syvemmälle ja syvemmälle. Joukkio oli jo perin tylsistynyt kun matka vain jatkui ja jatkui. Deleva koetti selvittää kätensä toimintamekanismeja ja tottelemattomuutta, Nurukan nuokkui kahvassaan, Umbra katseli maisemia hissin protoikkunoista ja Matoro mietti retken seuraavaa määränpäätä. Kapura taas mietti mitä tarpeetonta tietoa hän imisi itseensä Arkistokäynnillä.

“Taidan jäädä tässä pois”, Kapura mutisi. Muut eivät vastanneet sanallisesti, mitä nyt joku nyökkäsi hieman.

Aikaa kului. Pian kaksoisaurinkojen valo jäi kauas taakse ja se korvaantui valokivistä lähtevällä valolla. Hissi pysähtyi. Toat astuivat ulos hissistä ja heidän eteensä avautui sinertävillä valoilla valaistu mittava kompleksi, Suuret Arkistot. Jättiläismäinen tietopankki oli heidän ympärillään. He olivat sen sisällä, osa sitä. Tämä oli tiedon valtaväylä. Vaehranin ja Gahlok Van arkistot jäivät toiseksi tässä kokoluokassa.

“Mestariarkistoija toivottaa teidät tervetulleeksi Arkistoihin”, hissin kaiuttimista kuului. Toia vastaan tuli perin nopeasti erilaisia mustan, violetin, harmaan ja oranssin kirjavia matoraneja. Toiset olivat kaivosmiehiä, toiset tutkijoita.. Eri matoraneilla oli erilainen nimilappu kaulallaan ja siinä luki millekä osastolle he kuuluivat ja mitä asiaa he olivat tutkineet eniten. Kapura lähti itsevarmana jollekin sivukäytävälle.

Tila, johon he astuivat, oli valtaisa hallimainen rakennelma, josta risteili eri suuntiin suuria teitä, joita pitkin meni erilaisia rapujaloin varusteltuja ajoneuvoja, kuljettaen jähmetysputkia ja muita tarvikkeita alati kasvavaan Suureen Arkistoon ja sen eri kolkkiin. Arkistot muistutti itsessään enemmän suuren suurta kaupunkia kuin rakennelmaa ja jotkut sanoivat että Onu-Metrun nimi pitäisi vaihtaa Suureksi Arkistoksi, koska kompleksi kattoi koko alueen maan alaisen maailman.

Hissikeskuksen valvojana ja suojelijana toimi Damek-nimikylttiä kantava violettimustan sävyinen matoran. Matoran kantoi violettia Mirua, naamiota joka näytti koko ajan irvistävän. Hän oli juuri huomannut tulijat ja töni pois innokkaita matoraneja, jotka halusivat toimia oppaina. Damekilla oli vastuu tästä osastosta. Hän epäili hiukan näitä viittä toaa, koska toia ei pahemmin arkistoissa nähty.

“Mitä asianne koskee, Toat?” matoran kysyi ja asteli muita matoraneja tuuppien toain eteen. Matoran piti silmällä kauempana olevia Vahki Rorzakheja, Onu-Metrun suojelijoita ja poliiseja. Hän voisi aina tehdä salaisen kutsun vahkeille jos jotain ilmaantuisi. Metru Nuin suursodan muistot olivat yhä tuoreina matoranin mielessä.
“Olemme tulossa tekemään tutkimusta”, Umbra vastasi Damekille.

“Teidän kannattaisi varmaan palkata arkistomestari oppaaksenne jos ette ole olleet täällä ennen”, Onu-Matoran neuvoi. “Ilman sitä täällä menee yleensä ihan liikaa aikaa pelkästään sen tiedon etsimiseen.”

“Okei. Kiitos. Osaatko suositella jotakuta?”, Umbra kysyi.

“No Whenua ja Tehutti ovat parhaat siinä hommassa. Menkää tästä tuonne-“, Damek selitti ja kääntyi osoittamaan yhtä käytävästä lähtevää sivuovea. Sen yläpuolella oli elektronisella näytöllä teksti “Uskalias Ussal”. “Valtaosa vapaista arkistomestareista päivystävät tähän aikaan tuolla. Metrun paras pubi, jos minulta kysytään.”

“Meidän pitää näemmä etsiä omat oppaamme sieltä pubista”, Matoro vastasi ja johti poppoonsa sisälle pubiin.

Sisällä oli kirjastomainen pubi jossa oli nojatuoleja ja tammisia pöytiä. Tunnelma oli perin idyllinen ja muutamat arkistohoitajat olivat tauolla lukemassa kirjoja ja siemailemassa pohjoismanterelaisia viskejä ja etelämantereen viinejä.
Tilan kalusteet olivat puuta, ja se näytti muutenkin aivan muulta kuin suurkaupungin muiden metrujen rakennukset. Valaistus oli melko hämärä. Hau-kasvoinen onu-matoran sekoitti juomia tiskin takana.

Seinillä oli erilaisia mosaiikkeja ja tauluja ja baaritiskin takana oli suuri peili, jonka edessä oli avohyllyköitä, joissa oli viinipullotelineitä ja muita raaka-aineita joita asiakkaat voisivat tilata. Tiskillä oli kupissa erilaisia pähkinöitä ja perunalastuja ja tummasta puusta tehtyä pöytää pestiin jatkuvasti.

“Iltaa”, Matoro tervehti tiskin takana hääräävää matorania.

“No iltoja. Meillä ei taida olla juuri nyt toan kokoisia pöytiä”, baarimikko totesi hieman hämmentyneenä.

“Emme aikoneet jäädä. Etsimme meille hyvää opasta Arkistoihin.”

“Ai opasta, no sitten tulitte oikeaan paikkaan. Whenua, kuulitko?”

Nurkkapöydästä nousi suurta Rurua kantava onu-matoran valokivi kiinni otsassaan.

“Jep, Zemya. Kuulin”, Whenua totesi haukasvolle ja sitten kääntyi toien puoleen. “Vai olette alas menossa? Minä tunnen paikat kuin omat taskuni – voin opastaa teidät mihin haluatte sangen halvalla.”

Matoro ei ehtinyt edes vastaamaan, kun jaloa Hunaa kantava matoran syöksyi väliin.

“Ei, Whenuan palvelut tiedetään! Ne johtavat suoraan Fikoun verkkoon eikä ikinä takaisin! Ottakaa sen sijaan Tehutin opastuspalvelu, sillä minä olen oikeasti paras maan alla liikkuja koko saarella!”

Toat olivat hämmentyneitä. Nämä kaksi matorania alkoivat suuren tarjouskilpailun palveluistaan heidän edessään.

Whenua väitti viimeisimmän Tehutin asiakkaan pudonneen pohjattomaan kuiluun. Tehutti muistutti tapauksesta, jonka takia Whenua oli vahingossa vapauttanut joukon Artakha-härkiä Arkistoista. Vasta-argumentti. Toinen sellainen. Väitös. Henkilökohtainen hyökkäys. Väistöliike. Vahki-kortin käyttö.

“…” totesi Umbra.

“Entä jos me jätämme nuo riitelemään ja menemme ihan itse? Vaikka jollain ihme navigaattorilla?” Deleva ehdotti.

“Kannatan tuota navigaattori-ideaa”, Umbra sanoi, korottaen ääntään että väittelijät kuulisivat myös. Umbralla alkoi jo mennä hermot näihin matoraneihin. “Otamme Whenuan oppaaksemme”, hän lisäsi päättäväisenä ja yhdeltä istumalta. Umbra ei kestänyt Tehutin kimittävää ääntä ja Whenua oli sentään tullut tunnetuksi muinaisten petojen tutkimisestaan, Tehutti halusi vain olla julkimo.

Tehutti näytti murtuneelta.

”Noh. Selvä sitten”, hän totesi ja luovutti. Hän lähti välittömästi tarjoamaan apuaan eksyneen näköiselle parille Ga-Matoraneja. Whenua osoitti toille vielä yhden hissiin, joka johtaisi alemmille tasoille.

Klaanon Rope

Legendojen syntysijoilla

4 kommenttia

Coliseum

 
Viimein toat saapuivat kaupungin keskelle, Coliseumin portille. Tämä Le-Metrun suunnan avoin portti oli täysin identtinen viiden muun portin kanssa, jotka johtivat tähän tärkeään risteykseen. Coliseum oli kaikin tavoin Metru Nuin sydän. Sen majesteettiset tornit huokuivat muinaisuutta, aikaa jolloin itse Mata Nui oli laskenut saaren perustukset maahan.
 
Valtava Hau-naamion suojelevaa symboliikkaa noudatteleva muuri tuijotti uneliaana matkalaisia. Vartiointi portilla oli runsas, ja muurit nousivat korkeuksiin. Vahkeja oli paljon. Ilmeisesti ne olivat ainakin osittaisessa hälytystilassa taannoisen iskun jälkeen.
 
Nurukanille Coliseum oli tutumpi kuin useimmille muille seurueen jäsenille, olihan hän palvellut saarella jo kauan. Hän ei ollut pitkään aikaan edes unelmoinut pääsevänsä näkemään tämän uljaan saaren keskustan loiston. Suuret hopeiset tornit jotka koskettivat taivasta ja jonka yläpuolella lensi pieninä pisteinä suuria zeppeliinejä, jotka vain osoittivat kaupungin osan massiivisuuden, vaikka se olikin maa-alueeltaan kaupungin pienimpiä alueita. Coliseumilla Nurukan oli vannonut valansa suojella kaupungin vaihtotaloutta ja sen vaihtavia matoraneja. Hän oli vannonut suojelevansa kaupunkia ja sen asukkaita, muttei ollut liittynyt Toa Lhikanin johtamiin Mangaihin.
 
Coliseum oli niitä harvoja alueita koko kaupungissa, joissa kykeni näkemään eri vahkityyppien ja matoranien liikkuvan rintarinnan. Kaupunginosa toimi risteyskohdassa eri kaupunginosien välillä ja sen yhdisti muihin alueisiin suuret metalliset siltarakennelmat, jotka toimivat tavaran ja olentojen kulkupaikkoina.
 
Toat sulautuivat lähes matoranien vilinään, vaikka olivatkin näitä paljon pidempiä. Metru Nuin matoranit pitivät kasvoillaan hopeaotsaisia kanohi-naamioita ja heidän ruumiinrakenteensa oli vankempi kuin muissa osin universumia. He olivat ylpeitä siitä, että asuivat täällä ’Universumin päässä’, kuten he saartaan ylpeinä kutsuivat. Matoranit olivat enimmäkseen tummasävyisiä, mutta joukossa oli aina välillä värityypistä poikkeavia yksilöitä. Keltaista Kiriliä kantava onu-matoran tallusteli sulassa sovussa puoliksi hopeiseksi naamionsa värjänneen ga-matoranin kanssa. Joku urheilusankari kantoi ylpeänä kuparista Hunaansa. Elda-kasvoinen viiksimies kaupusteli jotakin kojussaan. Kaikki olivat yhtä perhettä.
 
Toat astelivat Nurukanin johdolla läpi avoimen portin. Joukko vahkeja tarkasteli epäilevästi toa-joukkoa, mutta päästi heidät läpi kyselemättä.
 
Lyhyestä ja hämärähköstä portinsuusta päästyään viidelle toalle aukeni upea näky.
 

 
Coliseumin areena näkyi alhaalla. Sekin oli itsessään massiivinen, mutta näytti kaiken muun rakennuksen suuruuden rinnalla hyvin pieneltä. Ikuisesti vartioiva patsas Toa Lhikanista katseli areenalta.
 
Areenan jälkeen oli valtavat penkkirivit. Niitä oli tarpeeksi kaupungin kymmenille tuhansille matoraneille. Niiden välissä kulki suoria käytäviä, jotka lopulta nousivat laveita portaita pitkin Coliseumin uloimmalle ringille, sisäpihalle jolle portit avautuivat. Ikuiset rikkoutumattomasta protodermiksestä tehdyt seinämät kohosivat pystysuorina kohti Mata Nuita. Ylhäällä seinämissä oli teleruutuja, erilaisia parvekkeita, Dumen tasanne ja patsaat jokaiselle saaren yhdelletoista Toa Mangaille. Kaksi patsasta oli peitetty ja sidottu mustaan kankaaseen.
 
Kun seinämät loppuivat, tornit alkoivat. Niiden rinnalla Klaanin admin-torni näytti vaatimattomalta. Ne kohosivat suoraan ylöspäin näkyen kauas merelle asti kaikkien kaupungin pilvenpiirtäjien ohi.
 
“Tämä on hienompi paikka kuin muistin”, Matoro sanoi.
 
“Joo. Täällä tuli oltua joskus kauan sitten katsomassa Akilini-otteluita”, Umbra vastasi. Kapura katseli korkealla sijaitseville tasanteille. Vainoharhainen toa näki palkkamurhaajia kaikkialla.
 
“Kenedokin murha. Tuolla aitiossa, mitä Dume käyttää nykyään. Ampujan väitettiin olleen tuossa vastapäisessä aitiossa, peitetyn Toa Nidhikin patsaan alapuolella. Se ei kuitenkaan ole kovin uskottava selitys, koska luodin lentorata näytti selkeästi tulleen alaviistost-” Kapura alkoi esitellä tietämystään salaliittoteorioista, mutta Deleva keskeytti hänet. “Missähän Lhikan mahtaa pitää sitä vastaanottoaan?”
 
“Toien sali on Ta-Metrun puoleisessa muurissa, tuolla”, Nurukan kertoi ja osoitti oikealle.
 
“Suuntaamme siis sinne. Ei anneta hänen odottaa”, Umbra vastasi ja suuntasi askelensa toain salia. Hänen keltainen miekkansa heilui hänen kävellessään, kahvapuoli vyötäröllä. Lhikan oli saaren korkea-arvoisimpia asukkaita ja olisi kunnia tavata hänet näiden vuosien jälkeen. Umbra tosin toivoi että muut joukkion jäsenet, eritoten Kapura ja Deleva, osaisivat käyttäytyä.

 
“Ah, tervetuloa, toat kaukaisilta mailta!” toien luo juossut Po-Matoran tervehti hengästyneenä. Osa joukosta katseli matorania tuntematta tätä, mutta sitten hän avasi jälleen suunsa ja esittäytyi.
 
“Tervetuloa. Olen Kodan, Pääkirjuri, Akilinin Keksijä ja Suuri Seikkailija. On aina hieno tavata kaukaa tulevia vieraita”, Huna-kasvoinen ruskea matoran selitti nopeasti.
 
“Hienoa tavata sinut”, Matoro tervehti ja kätteli. Kodan kätteli loputkin toat läpi ja alkoi sitten pommittaa heitä kysymyksillä.
 
“Keitä te olette? Mistä tulette? Ei, olisi minun pitänyt tunnistaa teidät kaksi. Sinä olet Toa Nurukan, Suuren Sodan legenda”, Kodan puhui nopeasti ja osoitti Nurukania. Ennen kuin Toa edes ehti sanoa mitään, kirjuri jatkoi: “Ja sinä olet Pohjoisen Mantereen Matoro Mustalumi. Entä te muut?”
 
“Minä olen Toa Umbr-“, valon toa sanoi, mutta Kodan keskeytti jälleen: “Toa Umbra! Olisihan minun pitänyt sinutkin muistaa, sinustakin on niin paljon tietoja ja legendoja. Olet vain muuttunut aika paljon sitten viimeisten tänne kulkeutuneiden tuntomerkkien.”
 
“Minä ole Toa Kapura Bio-Klaanista”, tulen toa esittäytyi. “Ja minä olen Deleva, Nurukanin ja Umbran matkatoveri.”
 
“Tuota, tulkaa toki tuonne sisälle. Minulla on paljon kysyttävää teiltä – kaikki tieto mitä voitte antaa kiinnostaa. Kertokaa matkastanne, tarkoituksestanne, Bio-Klaanin kuulumisista, kaikesta.”
 
Toia matoranin äkillinen kyselytulva ja yli-innokkuus sekä kerskaileva luonne vähän epäilyttivät, mutta he lähtivät kirjurin perässä kohti toain salia. Matkaa ei ollut pitkälti ja se taittui valkoista marmoritietä pitkin.

 
Joukkion edessä komeili valtava kupolirakennelma, jota pitelivät yllä pylväät. Pylväissä kiemurteli erilaisia kuvasarjoja joissa oli matoraninkielistä tekstiä. Valokivet valaisivat kattoa ja katossa oleva kuvaelma oli koottu erilaisista valokivikiteistä. Se esitti Toia tekemässä urotekoja. Toa Lhikan ja Toa Dume olivat suurimmissa osissa kuvaelmassa.
 

Matoro ihaili kaiverroksia. Korkealla katossa oli kuvattuna Mata Nuin ympyrä ja hänen luomistyönsä – se, miten hän antoi maailman asuttavaksi ja Kohtalon täytettäväksi matoraneilleen. Kuusi sukukuntaa yhdessä vähäisempien veljiensä ja sisartensa kanssa levisivät.

Maailma oli nuori ja rauhaisa. Vuoret kohosivat taivaisiin. Legendat olivat totta.

Matoranit ja heidän asuttamat saaret kiemurtelivat alas seiniä ja pylväitä. Ne asuttivat tuntemattomia maita, tekivät löytöretkiä kauas Sakaroihin maailman laidoille. Ne kartoittivat maailmaa.

Mutta sitten kaikki sukelsi syvään pimeyteen, kuvauksiin Sodan Ajasta, jotka syöksivät maailman anarkiaan ja kaaokseen. Kuningaskunnat nousivat ja kaatuivat, valtiot hajosivat ja saaret murtuivat. Kuusi kuningsta marssivat läpi tulen. Linnakkeet revittiin kappaleiksi, Eteläiset maat hukkuivat vereen.

Veljet kääntyivät toisiaan vastaan, alaiset kapinoivat herrojaan vastaan. Jopa Kohtalo unohdettiin.

Matoranien veljessota ja makutojen esiintulo. Metru Nuin Makuta. Valtavat maanjäristykset. – ikuisen järjestyksen rikkoutumista symboloi nyt maailmalla hajallaan olevat matoranit. Suuri Henki sulki silmänsä. Kukaan ei tiennyt oliko se surua vai häpeää.
 
Suuri Henki kuitenkin armahti matoraninsa ja salli Metru Nuin kukoistaa jälleen. Pimeys väistyi – pylväät ja seinät olivat siitä alaspäin kullattuja. Metru Nuin Kultainen Aika oli alkanut, ja ikuisen kaupungin valo antoi maailmalle toivoa. Maailmalle, joka oli lopullisesti langennut pimeyteen. Legendojen Kaupungin soihtu antoi kirotulle maailmalle toivoa paremmasta.
 
Seitsemänkymmentäseitsemän tuhatta vuotta kultainen aika kesti. Kiveen on kuvattu matoranien suuret saavutukset, tekniset keksinnöt, mahtavat rakennukset.
 
Juuri ennen lattianrajaa kulta katosi ja muuttui teräkseksi. Mustaksi, xialaiseksi teräkseksi. Kuvat käsittelivät kuolemaa ja koneita. Ne kertoivat surullisen tarinan siitä, miten Varjotun vallanhimo saattoi sivilisaation tuhon partaalle. Ne kertoivat tarinan kuolemasta, epätoivosta ja turhuudesta. Ne kertoivat Etelän katkeruudesta Valon Kaupunkia kohtaan. He halusivat repiä kaupungin maan tasalle, koska eivät voineet koskaan omistaa sitä. Se kuului Suurelle Hengelle.

Vääristyneet hahmot loppuivat lattianrajaan, josta alkoi Aika, jota maailma eli paraikaa. Koko lattia oli täynnä arkipäiväisiä kuvia Metru Nuista, sen asukkaista ja kaikesta mitä saarella oli. Niistä paistoi väsymys maailmaan, kadonnut optimismi ja traumat menneestä.
 
Jos Matoro olisi ollut lomalla, hän olisi voinut viettää moisen piirretyn maailmanhistorian kanssa ties miten paljon aikaa.
 
Kodan kyseli ja Toat vastailivat parhaan tietonsa mukaan. Kirjuri sai tietoonsa miten viisikko oli alun perin lähtenyt erillään ja kohdannut Karzahnilla; hän sai ensimmäisen kuvauksen Karzahnista vuosikausiin; hän kuuli Klaanin saaren sotatilasta ja Nazorakeista. Toat kertoivat seikkailuistaan ennen Klaania ja Klaanin aikana. Matoro jätti viimeaikojen tapahtumista paljon mainitsematta, sillä hän ei halunnut että Nimdaan kiinnitettäisiin liikaa huomiota, etenkään kun hän itse kantoi kyseistä sirua. Hän näki Kodanin huomaavan, että jään toa ei kertonut kaikkea, mutta kun tietoja ei uuden kysymyspommituksen jälkeenkään herunut, hän keskittyi Nurukanin retkistä kuulemiseen.
 
Aikaa kului. Koden kirjoitti kaiken uskollisesti muistiin muistioihinsa. Kodan ehdotti myös, että toat puhuisivat Lhikanille tai Dumelle Klaanin hädästä, ja kysyisivät pystyisikö Metru Nui auttamaan heitä. Lopulta, kun Kodanin tiedonjano tuntui olevan tyydytetty, kirjuri opasti heidät Lhikanin luo.
 
Hissimatkan jälkeen toat saapuivat pitkään näköalakäytävään jonnekin Coliseumin itämuurin sisälle. Suurista ikkunoista avautui näkymä Ta-Metrun teollisuusalueille. Käytävä päättyi avaraan mutta matalahkoon huoneeseen, joka oli koristeltu punaisella ja kullalla. Sen reunoilla oli telineitä, joissa oli erilaisia aseita. Ovea vastapäätä oleva seinä oli puolikaaren muotoinen valtava ikkuna. Sen vieressä oli pitkä pöytä, jossa oli tuolit yhdelletoista toalle. Tällä hetkellä salissa oli vain Metru Nuin legenda, Toa Lhikan.
 
Toa Lhikan istui jalat ristissä lattialla ja kiillotti tummanpunaisella rätillä kilpeään. Keltapunainen, kahdesta suuresta liekkimiekasta yhdistetty kilpi oli Lhikanin suurimpia tuntomerkkejä kultapunaisen panssariston lisäksi. Toa kantoi kasvoillaan Hau-naamion variaatiota joka oli suunniteltu Legendojen kaupunkia kunnioittaen.
 
“Ah, sinussakin vielä henki pihisee”, Lhikan totesi rennosti huomatessaan Nurukanin ja muut toat. Hän nousi ketterästi ylös lattialta ja silmäili vanhaa tuttuaan ja tämän seuruetta.
 
Lhikanin silmät välkehtivät kun hän tuli tapaamaan outoa seuruetta. Joukossa oli Nurukanin lisäksi jäseniä joita hän Lhikan ei tiennyt. Osa sotureista näytti tutuilta, mutta aika oli kuluttanut ja muovannut heitä.
 
“Lhikan! Vanha körmy. Suurten tulimiekkojen kantaja, taivaissa ja laavassa lautaileva Legenda, Metru Nuin Kilpi ja Polttava, Legendojen Kaupunkia suojelevan tulen kantaja. Hienoa nähdä sinua ja päästä keskustelemaan kanssasi…” Nurukan vastasi ja löi harmaan nyrkkinsä Lhikanin keltaiseen nyrkkiin. Kipinät sinkoilivat kun kaksikko osoitti toisilleen ystävyytensä eleen.
 
“Se oli nuoruutta, Nurukan”, Lhikan sanoi iloisesti. “Keitä ystäväsi ovat?” hän kysyi sitten.
 
”He ovat Bio-Klaanista”, Nurukan kertoi. ”Umbra, Matoro, Kapura, Deleva”, hän luetteli.
 
”Onko tässä tilassa äänitystä tai kameroita?” Matoro kysyi välittömästi. Lhikanin katseessa kävi hetken hämmennys, ennen kuin hän vastasi.
 
”Ei, täällä ei ole valvontalaitteita.”
 
”Minä olen Matoro Mustalumi. Me olemme Metru Nuilla tärkeällä tehtävällä”, jään toa otti tilanteen haltuunsa. ”Sanooko sana ’Nimda’ sinulle mitään, Lhikan?”
 
”Olen kuullut siitä”, tulen toa vastasi hieman epävarmana. ”Olen kuullut siitä samanlaisia tarinoita kuin legendaarisista Makoki-kivistä tai Avohkiista.”
 
”Uskomme yhden sen siruista olevan tällä saarella. Jäljitämme Arupak-nimistä matorania.”
 
”Mikä on… tarkoituksenne… tämän sirun kanssa?” Lhikan kysyi epäluuloisesti.
 
”Bio-Klaani haluaa tuhota sen. Etsimme kaikki sirut ja hävitämme ne. Niiden voima on liian suuri, jotta voisimme ottaa riskin niiden joutumisesta vääriin käsiin”, Umbra selitti. Kapura kuunteli erittäin tarkkaavaisena.
 
”Pahoin pelkään, etten kykene auttamaan teitä”, Lhikan vastasi. ”Mutta voin pitää huolen, että saatte toimia rauhassa. Käykää Arkistossa tutkimassa; löydätte sieltä varmasti jotakin etsimästänne matoranista.”
 
”Kiitos tästä”, Matoro kiitti.
 

”Mutta varokaa. Olen huolissani tulevaisuudesta. Toivon, ettette tuoneet pahuutta mukananne”, Lhikan sanoi synkästi. ”Ko-Metrun matoralaiset ovat lukeneet tähtiä. Suuria asioita tulee tapahtumaan. He ovat huolissaan.”
 
”Metru Nui kestää sen”, Nurukan vastasi. Hän jatkoi jotakin. Vakooja ei välittänyt enää. Se oli kuullut kaiken, mitä sen tarvitsi tietää.
 
Vakooja luikerteli tuhansine pienine jalkoineen alas pitkin hissikuilun vaijeria pimeyteen kadotakseen matoranina Coliseumin vilkkauteen.
 
Informaatio, paikannettu. Nousu, aloittakaa.

Klaanon Rope

Poliisitapaus

3 kommenttia

Le-Metru

Le-Metrusta kykeni aistimaan todellista suurkaupungin tuntua. Joka puolella ajoi erilaisia lentäviä, käveleviä ja leijuvia ajoneuvoja kiireisinä omilla asioillaan. Eritoten väylä Le-Metrun keskustasta Coliseumiin oli erittäin vilkas ja yllättävän tiheään vartioitu. Vihreitä vahkeja näkyi usein.

Toat olivat ottaneet jokainen oman matoranin vetämän riksan, ihan vain koska he eivät jaksaneet kävellä. Pienet vihertävät olennot kiskoivat perässään olevia kärryjä kaupunginosan katujen vilinässä. Välillä riksat kolhivat toisiaan kun riksakuskit halusivat olla nopeammin perillä kuin kilpailijansa. Tämä oli kilpailua parhaimmillaan.

Tien kulkunopeus alkoi hidastua jonkun matkaa saaren keskustaan mentäessä. Lentävä vahkiauto oli pillit soiden ja valot välkkyen onnettomuuspaikan yläpuolella ja konstaapelivahki kirjoitti sakkolappuja ja katseli koppalakkinsa alta Matau-nimisen Le-Matoranin aiheuttamaa sekasotkua.

Matau oli ajanut nitrokäyttöisellä rollaattorillaan, joka oli tarkoitettu jalkavammaisille matoraneille, päin hedelmäkojua jolloin vesimelonit ja maduhedelmät olivat räjähtäneet ja oli syntynyt suuri kaaos. Kukaan ei ollut kuollut tapaturmassa, mutta onnettomuuspaikka kyti vielä ja liikenne oli lähes pysähtynyt.

“Muistuttakaa minua, miksi räjähtäviä hedelmiä onkaan edes olemassa?” Matoro kysyi.

“Siis räjähtävät hedelmät?” Kapura naurahti. “Miksi niitä ei olisi olemassa? Minkälainen jumala tai mikä universumin loikaan jättäisi luomatta RÄJÄHTÄVÄT HEDELMÄT?”

“Suuret oivallukset, tosiaan”… Umbra mutisi ja painoi kämmenensä päälaelleen kun hän näki Mataun viittoloivan hädissään. Hikipisarat valuivat matoranin naamiolta kun hän sai vinon pinon sakkolappuja käsiinsä. Matau oli ollut joskus kauan sitten Umbran naapuri ja tämä oli räjäyttänyt hänen talonsa seinän suihkukäyttöisellä ruohonleikkurilla johon oli sidottu kissa.

“Pointti, Kapura. Räjähdykset ovat siistejä. Eiväthän ne kovin turval-” Matoro sanoi, mutta keskeytti nopeasti. Itseasiassa räjähdys keskeytti hänet.

Räjähdys sorti läheisen rakennuksen tienpuoleisen seinän ja seisautti liikenteen savun ja irtometallinen taakse. Matoranien vetämät (Matoron mielestä erittäin epäeettiset) riksat kaatuivat matkustajineen. Ilma täyttyi päätäsärkevistä vahkien ultraäänisignaaleista. Ne, jotka ymmärsivät vahkien koodikieltä, saattoivat ymmärtää mitä oli tapahtunut.

Valioliiga oli iskenyt.

“Mikseivät asiat täällä osaa pitää itseään kasassa”, Kapura valitti. Savu ja makaaminen maassa haittasivat toan näkökykyä, mutta hän yritti silti tarkkailla tapahtumaketjua. Vahkeja ryntäsi paikalle. Kapura oli erottavinaan pinkkejä huligaaneja, joista yksi näytti tuhertelevan jotain seinälle (tai sille, mikä seinästä jäi jäljelle). Miksi ne ovat aina pinkkejä, Kapura ajatteli.

“Tiedättekö te mistä tässä on kyse?” Matoro kysyi lähellä olevalta matoranilta, joka oli vetänyt jotakin riksaa.

“Se on Valioliiga”, matoran aloitti pelonsekaisesti.

“Pahamaineinen rikollisliiga, jonka tukikohtaa vahkit eivät ole onnistuneet löytämään. Aiheuttava aina tällaista kaaosta ihan vain koska haluavat! Ne ovat ihan sairaita ja vaarallisia!”

“Eikö meidän pitäisi jatkaa matkaa?” Deleva puuskahti ja hyppäsi pois romun keskeltä. Yhtälailla he voisivat pummia kyydin pois tai hypätä kouruun.

“Vahkit eivät kyllä varmaan halua ketään auttamaan niitä”, Matoro totesi katsellen mekaanisten lainvartijoiden piirittävän aluetta. Osa niistä oli syöksynyt useiden rakennusten läpi katkaisemaan Liigan pakoreittiä. Seiniin oli maalattu lukuisia tekstejä. Suurimpana niistä näkyi “Kuka vahtii vahkeja?”.

“Eli siis, lähdetäänkö?” Deleva esitti kysymyksensä uudelleen. Muut olivat samaa mieltä ja lähtivät onnettomuuspaikalta. Kadunlakaisu-Ussalit olivat jo tulossa hoitamaan tilannetta. Ne söivät onnettomuuspaikat melkein kirjaimellisesti ja riipivät kaiken romun metallipäällyseisillä sirkkelisahasaksillaan.

“Joo”, Umbra vastasi. “Mennään. Coliseumiin on enää vähän matkaa.”

“Ollaan kuitenkin varovaisia”, Kapura totesi dramaattisesti paranoian kiilto silmissään. “Ehkä tuo on salajuoni, jonka tarkoitus on tappaa meidät? Paikallisten reaktioista voidaan päätellä, että tällaiset iskut eivät ole ihan jokapäiväinen tapahtuma. Miten todennäköistä on, että juuri meidän saapuessamme lähellämme tapahtuu räjähdys. Vahkit tulivat paikalle tosi nopeasti. Ehkä tämä on vahkien ja koko Metru Nuin mittainen salaliitto! He tietenkin palkkasivat asialle tunnetut rikolliset, joiden isku olisi tapahtumana harvinainen mutta silti mahdollinen.”

“No rehellisesti sanottuna tuo ei edes yllättäisi minua”, Matoro vastasi. “Tämä olisikin ollut ihan liian helppoa, jos meitä ei ajaisi takaa pari salamurhaajaa!”

Umbra oli jo mennyt tienposkeen viittelöimään ohi kulkeville matoraneille. Matoranit menivät yleensä lentomopoilla tai ussal-kärryillä, vaikka lentäminen olikin nopeampi keino. Tähän mennessä Umbra oli saanut vain vihaisia katseita ja keskisormia osakseen kun oli heilutellut vastaantulijoille.

“Kiittämättömät kakkiaiset. Pelastin heidän kaupunkiaan metsästäjiltä ja nyt ne eivät edes heitä meitä vähää matkaa”…

“No metsästäjien jälkeen täällä ei olle toivotettu tervetulleiksi vieraita matkalaisia”, Nurukan vastasi. “Väki pelkää, että vieraat tuovat vieraat konfliktit heidän maaperälleen.”

“Lähin kouruasema vai mitä ne ikinä olivatkaan taitaa olla aika kaukana. Toinen Coliseumilla. Ehkä me voimme vain kävellä”, Matoro ehdotti.

“Kävely on paras tapa ennaltaehkäistä… ikäviä onnettomuuksia”, Kapura vahvisti. “Ellei täällä juoksentele salamurhaajia. Pidetään silmät auki.”

“Jep”, Matoro totesi lyhyesti. Savu heidän takanaan alkoi hälvetä. Mekaaniset vartijat heittivät huutavia pinkkejä olentoja suuriin hämähäkkimäisiin kulkuneouvoihinsa. Liikenne alkoi pikkuhiljaa palautua normaaliksi. Teleruuduilla matoran luki tiedoitusta tapahtuneesta.

Klaanon Rope

Saapuminen

6 kommenttia

Metru Nuin kupoli

Legendojen kaupungin siluetti piirtyi toain mieliin kun he katselivat Karzahnin saaren pohjoispäädyn niemenkärjen kallioilta näkyä. He olivat tulleet pitkän matkan pimeydessä, tunnelissa joka oli kauan sitten luotu pitämään valon olennot poissa Karzahnin valtakunnasta.

Kaupungin savupiiput, tiedontornien ja testiratojen ääriviivat sekä taivaan täyttävä ilmalaivaliikenne olivat legendojen kaupungin tunnuspiirteet. Kaupunkia hallitsi kuitenkin Coliseum, kaupungin keskeisin paikka josta aluetta hallittiin.

Viisi toaa laskeutuivat jyrkkää kalliota alas lähemmäs rantaa. Karzahnin musta kallio kohosi jylhänä heidän takanaan. “Reitti Karzahnilta Metru Nuille koostuu vedenalaisten kourujen järjestelmästä”, Nurukan jakoi tietämystään legendojen kapungista. “Vaikka liikenne Karzahnille ei ole… noh, mitenkään vilkasta, näitä putkia kyllä huolletaan kaupungin puolelta. Tarjoavat nopean ja helpon reitin pois täältä.”

“Kouru. Kukaan ei ole ilmeisesti tajunnut, että ne ovat umpinaisia eivätkä kouruja…?” Deleva kysyi retorisesti.

Vedenrajassa oli eräänlaisia metallisia kehikoita, joista aukesi reikä suoraan veteen. “Kourujen kuoren energiarakenne hylkii kaikkea materiaa tehokkaasti, mikä mahdollistaa niiden kulkemisen veden alla sekä valtavat nopeudet, kun sisälle pääsee”, Nurukan luennoi edelleen. Matoro on ainut, joka edes näyttää kiinnostuneelta.

“Meidän pitäisi hypätä tuonne?” Kapura kysyi katsoen epäilevästi veden alle syöksyvää putkea.

“Siitä vain, vai oletko joku bohrok?” Deleva naurahti ja tuuppasi Kapuraa selkään. Tulen toa horjahti, mutta otti plasman toaa jalasta kiinni ja kumpainenkin humahti energiaseinämän sisään ja magneettinen voima alkoi työntää heitä kiihtyvällä voimalla eteenpäin. Sinivihreä energiavirta vei toat mukanaan aaltojen alle. Muusta liikenteestä ja metalliromusta ei tarvinnut kauheasti huolehtia, koska liikennettä ja roskaajia ei pahemmin tässä päässä kourua ollut.

Vauhti kiihtyi jatkuvasti. Toat näkivät ympärillään hopeisen meren ja kaikki sen eliöt. Kaikenlaisia kaloja ja lonkero-olentoja uiskenteli putken ympärillä. Pohja oli karua sedimenttitasankoa ilman trooppista värikkyyttä. Edessäpäin kohosi tummana vuorena jyrkästi merestä nouseva Metru Nuin saari.

Matoro piti tästä matkustusmuodosta. Se oli sopivan vauhdikasta kaiken sen veneilyn jälkeen. Metru Nuin kouruissa keskimääräinen matkustusnopeus oli päälle kuudenkymmenen kion tuntivauhdin. Metru Nuin kokoisella saarella se oli enemmän kuin tarpeeksi.

Ilmeisesti järjestelmä ei ole maailmanlaajuinen, koska se olisi aivan liian kätevää ja todennäköisesti räjähdysaltista. Matoro muisti heti useampia sotilaallisia käyttötarkoituksia putkille. Asiat esimerkiksi hajoavat kappaleiksi, jos virtauksen jumittaa kahteen suuntaan samaan aikaan. Sen jälkeen koko putki romahtaa.

“Varastetaan tämä teknologia Klaaniin”, Kapura mietiskeli. “Tehdään se. Kuvitelkaa sitä kaaosta.”

“…” Umbra totesi. “Koska varastaminenhan on ainoa vaihtoehto? Kepe todennäköisesti suunnittelisi jotain paljon parempaa. Eihän se sitä välttämättä valmiiksi saisi…”

“Kepen laitteet. Ne joko eivät valmistu tai valmistuessaan saavat kaikki fysiikan lait itkemään”, Matoron oli pakko heittää väliin.

Toat tunsivat vauhtinsa hidastuvan putken kääntyessä melkein pystysuoraan ylöspäin. Se sukelsi hetkeksi saaren kalliopohjan sisään ja nousi Le-Metrun pinnalle pysähtyen. Tottumattomille putkista poistuminen ei ollut erityisen mukavaa, koska laite lähinnä heitti heidät terminaalin lattialle.

“Sepäs oli nopeaa”, Deleva totesi tyytyväisenä. Hän piristyi huomattavasti saaren korkeateknisessä ympäristössä.

Toat nousivat ja katselivat ympärilleen. Metallihalli oli muuten tyhjä, lukuunottamatta heidän edessä olevan seinän suurta kylttiä “tarkastupiste” ja siinä olevaa porttia, jota operoi joukko vihreitä vahkeja.

Eräs vahkeista lähestyi toajoukkoa osoittaen arvattavissa olevaa robotillista kiinnostusta. ”>JOUKKO: ILMOITA. SAAPUMISEN. SYY”, Vorzakh-mallinen vahki tokaisi töykeään sävyyn.

“Ööh”, Kapura mutisi puoliääneen. “Matoro, hoida nämä… diplomatia-asiat? Sinulla taitaa olla eniten kokemusta.”

“Mitä, sinähän olet oikein luontainen diplomaatti!”, Matoro totesi ja tuli sitten vahkin luo. Vihreä kone näytti tarkkailevan koko hänen kehoaan jonkinlaisella skannerilla.

“Saavumme Metru Nuille vierailemaan Arkistoissa ja tapaamaan muuan ystäväämme Ga-Metrussa”, Matoro sanoi virallisen kuuloisesti.

”>TOA: SYÖTÄ. MERKKIJONOT. NIMI. LÄHTÖPAIKKA. JOKAISELLE. SEURUEEN. JÄSENELLE. ”

“Olen toa Matoro. Ystäväni ovat Umbra, Kapura, Nurukan ja Deleva. Olemme kaikki Bio-Klaanista”, Matoro kertoi. Vahkin takaraivossa välkkyi valo. Se ilmeisesti kommunikoi jotenkin muiden vahkien kanssa. Supertietokoneen nopeudella vahki sai tietoonsa viimeisimmät uutiset Matoron mainitsemasta sijainnista.

”>TOA: VAHVISTA. VÄITE: SINÄ. TAI. YKSI. TAI. USEAMPI. SEURUEEN. JÄSEN. ON. MUKANA. BIO-KLAANIN. SAARELLA. KÄYTÄVÄSSÄ. SODASSA”, vahki vaati. Miellyttävä naisääni luetteli vielä vastausvaihtoehdot: ”Tosi. Epätosi.”

“Epätosi? Tavallaan olemme, mutta vierailumme tänne ei liity siihen”, Matoro vastasi. Häntä häiritsi keskustelukumppaninsa ilmeettömyys.

”>TOAT: LUPA. LÄHTEÄ. TOSI. TARKISTAMME. VAIN. VARUSTEENNE. TEITÄ. VALVOTAAN. METRU. NUI. EI. LUOVUTA. TIETOJA. KOLMANSILLE. OSAPUOLILLE.”

“Selvä”, Matoro totesi.

Portit aukesivat. Toat kulkivat vuoron perään hämärän huoneen läpi, jonka kummassakin seinässä oli jonkinlaiset vihreää säteilyä lähettävät asiat. Umbra tunsi ne eräiksi röntgenlaitteiden kaltaisiksi laitteiksi. Ne olivat täydellisiä ruumiintarkastukseen, sillä ne skannasivat olennon sisältä ja ulkoa ja erottivat eri materiaalit.

Matoro tunsi Epsilonin lämpenevän hänen rintahaarniskansa sisällä. Hän ei pitänyt siitä tunteesta.

Vahki, joka valvoi järjestelmää, oli hämillään. Koko laitteisto näytti ylikuumenevan. Säteily kimposi jostakin takaisin. Mustalla toalla oli jokin esine, joka hylki täydellisesti säteilyä ja lähetti sen takaisin. Laite ei kyennyt analysoimaan sen materiaalia.

”>POIKKEUS: METRU.VAHKI.MATERIAALI.TUNTEMATONMATERIAALIPOIKKEUS E. VAHKI. YKSIKKÖ. 4136. LUKITTAUTUU. KORJAAJAMATORAN. PYYDETÄÄN. PAIKALLE. METRU. NUI. PAHOITTELEE. HÄIRIÖTÄ.”

Matoro ei jäänyt odottamaan vahkien reaktioita vaan jatkoi huoneen läpi. Siru viileni hitaasti. Hän jäi odottamaan muita toia toiselle puolelle. Tasanteelta näkyi Le-Metrun vilkkas liikenne ja lukuisat eriskummalliset ajoneuvot. Kaikki hänen ympärillään oli tavallisten matoranien keksintöjä. Kaikki oli aivan kuin rakkaudella tehtyä. Le-Metrun matoranit tosiaan nauttivat uusien asioiden keksimisestä ja rakentamisesta.

Yksi kerrallaan muut neljä toaa tulivat läpivalaisulaitteen läpi.

“No niin”, Umbra sanoi. “Olemme perillä.”

“Ensimmäinen siirto?” Deleva kysyi.

“Joku hyvä ruokapaikka?” Matoro ehdotti. “Että voimme vähän keskustella ja katsella paikkoja aluksi. Siitä on ihan liian kauan kun olin täällä viimeksi.”