Askellus oli merirosvomaista ja sai keltaisen jättiläisen vaappumaan kuin ankka, mutta ainakin hän mahtui huonetiloihin yhtä hyvin kuin ennenkin; no, hyvin huomioon ottaen sen, että hän oli suurinta osaa väestöstä paljon suurempi ja raskaampi — pienimmät kellaripubit sai rajata ulos valikoimasta joka tapauksessa. Ja olihan sekin saavutus sinänsä, että kulkemista pystyi kutsumaan kävelemiseksi.
Jalkine oli iso, huopainen tötterö, jossa nilkkanivelen kohdalla oli paineilmalla toimiva vaimennin, jonka tarkoituksena oli estää Keetongun elopainon joutuminen paranevan jalan kannateltavaksi. Puisen pohjan takia jalat olivat nyt eripituiset. Kyklooppi harkitsi sandaalin veistämistä terveeseen jalkaan epäkohdan korjaamiseksi.
Harmiton, mutta ehkä hieman apea sade tihutteli Admin-aukion mukulakiville. Torimyyjillä oli hiljainen tunti meneillään, jotkut matoralaiset tutkivat kurpitsoja ja pari skakdia pelasi shakkia kellotornin jalustalla. Viisarit osoittivat neljä yli yksitoista aamupäivällä. Naakat raakkuivat pääoven yläpuolisella räystäällä ja mahi-kärry vieri karvalakkisen ajurin ohjastamana Santorinaukiolta satamaa kohti. Tongu kävi ylös kivisen kynnyksen ja otti linnoituksen eteishallista suosiolla hissin kohti sairaalasiipeä.
Tongu istui pienellä tuolilla Ternokin sängyn vieressä ja katseli violetin naamion visiirin alaisia, levollisen suljettuja silmiä. Tilanne ei ollut muuttunut miksikään viime viikkojen aikana. Ternok ei tarvinnut apua hengityksessä; omat elintoiminnot sinällään hoitivat entisen lentäjän lyhyttä kehoa. Ravinteita hän sai katetrista ja sykettä mittaava, teknologisesti edistynyt laite piippasi rauhallisesti himmeän sydänvalon tahtiin. Pisarat valuivat hiljalleen ikkunaruudun takana. Askeleet kiiruhtivat verhon toisella puolella, mutta täällä puolella aika oli kovin pysähtynyttä.
Ontor kävi täällä päivittäin. Yöpöydän alle tungettu makuupatja kertoi, että joskus vierailut kestivät yön yli. Ternok ei ollut virallisissa hierarkioissa mikään Laivaston tärkein lenkki, mutta hän oli kuulunut niin vahvasti sen peruskuvastoon, aina läsnä oleviin kasvoihin, että jotenkin koko mittava rahti- ja teollisuuslaitos ei millään meinannut pyöriä ilman häntä. Kyseessä ei ollut edes surun järkytys, vaan odottava, petollinen lamaannus. Kukaan ei uskaltanut puhua hänestä toiveikkaasti.
Kovin moni ei uskaltanut oikeastaan puhua Ternokista lainkaan, ehkäpä Tehmutia lukuun ottamatta. Ontor sai osakseen erityisen paljon toverillisia seläntaputuksia, mutta matoralainen oli lähes yhtä rikki kuin sairasosastolla makaava ystävänsä.
Keetongu silitti matoralaisen otsaa. Henkimaailman juttuja. Tietoisuuden tasoja ei korvattu jakoavaimella eikä edes keltaisten jättiläisten salvoilla.
Toimettomaksi Ternokin ystävät eivät olleet jääneet. Ontor oli tuonut kumppaninsa nuuhkittavaksi koneöljyä, hiilibrikettejä ja vahvaa Telakan teesekoitusta sekä soittanut tälle kasetilta Ilmaraptorin ja Tahtorakin potkuriääniä. Tulosta ne eivät olleet tuottaneet, sillä lukko oli syvemmällä. Syvällä siinä kolmessakymmenessä senttimetrissä, jotka jäivät naamion linssin ja untuvatyynyn väliin.
Näinko meille kaikille kävi? Tongu oli menettänyt monta pientä ystäväänsä, ja lähinnä tilanteissa, joissa oli ollut itse vastuussa näiden tehtävälle lähettämisestä. Suurin osa Laivaston kuolleista oli Lohrak-lentäjiä, hurjapäisiä, pelottomia ja ylpeitä. Jotkut olivat kuolleet tai joutuneet vangiksi Torangan pudottua harhautustehtävällä Lehu-metsään. Mutta pahan osuman saadessaan Ternok oli ollut Tongun seurassa — Tongun, Ontorin, Snowien ja Harkelin. Ja pian Harkel tapettiin, ja Guardianista ei oltu kuultu mitään sen yön jälkeen.
Tiedon ja toivon väliaikaisuus leijui Bio-Klaanin yllä kuin myrskypilvi, josta aurinko ei päässyt läpi. Tiesikö Ternok siitä mitään? Eipä kai. Ulkopuoliseen maailman hänellä ei vaikuttanut olevan mitään yhteyttä. Olivatko ajatukset violetin kaukaun takana katkenneet siihen, kun tehtävä vihollisen ilmavoimien pääaluksen tuhoamisesta oli vielä toiveikkaana edessä? Joskus Tongu toivoi, että hänellä olisi vielä ollut se toivo. Että Gee ja Harkel, ja Morthank ja Weedol olisivat turvassa. Mutta historia oli kaivanut uomansa, eikä siihen yöhön ollut enää paluuta.
Jätti havahtui ajatuksistaan oven narahtaessa takana. Katse kääntyi ja haki kaltaistaan ensin ylempää… sitten matoralaisten tasolta… ja lopulta lattianrajasta.
Vihreät viirusilmät tuijottivat takaisin huomattavan matalalta punaisista ilmeettömistä visorak-kasvoista. Sen verran kuin Tongu osasi arvioida, admin ei ollut kovin levänneen näköinen. Kukapa olisi ollut näinä päivinä. Kauankos siitä viime keskustelusta oli ollutkaan?
”Hei”, Visokin ääni kaikui hänen tajunnassaan.
”Hei vaan”, Tongu sanoi. ”Hän ei herää.”
”Niin minä kuulin. Kävin etsimässä sinua Telakalta, mutta Tehmut käski tulla suoraan tänne.”
Visokin katse siirtyi vuoteenomaan matoralaiseen ja sitten taas Tonguun. ”Pahoittelut, kun tässä on kestänyt. Minulla on ollut aika paljon muuta ajateltavaa.”
”Ei se mitään. Hän ei karkaa mihinkään. Kupe ja nämä kojeet pitävät hänet kyllä elossa.”
Nähdäkseen potilaan paremmin Visokki nosti etujalkansa vuoteen viereiselle tuolille ja ponnisti ylös. Jotenkin entistäkin ilmeettömämmät viirusilmät kulkivat Ternokia päästä jalkoihin. Tongun oli vaikea sulkea pois mielikuvaa suuresta pedosta vaanimassa saalista, vaikka hän tiesikin, että tämä yritti vain arvioida näkemäänsä. ”Kupe sanoi, että hänellä alkaa loppua keinot tämän tutkimiseen. Ja varmaan myös aika.”
”Niin. Ymmärrän kyllä, että hän käyttää puhtinsa niihin, joilla on selkeät vaivat ja ratkaisut, ja jotka pääsevät täältä omin avuin pois.”
”En ole mikään lääkäri, mutta lupasin sinulle, että vilkaisisin asiaa.”
”No, ei kaikilla tämmöisillä, ööh, porukoilla ole semmoista telepaattia kuin sinä. En yhtään tiedä, mitä voit tai et voi tehdä… Mutta en usko, että se ainakaan huonontaa Ternokin tilannetta.”
”En lupaa mitään”, Visokki sanoi melko rehellisellä kylmyydellä. ”Mutta katson, onko mitään tehtävissä.”
Tongu hymyili hienoisesti.
”Sen sijaan lupasit tulla katsomaan, ja tulit.”
Visokki näytti siltä, kuin olisi halunnut vastata siihen jotain, mutta jäikin vain tuijottelemaan hieman hämillään seinään. Sitten hän pakotti itseensä keskittymistä ja tuijotti syvälle Ternokiin.
”Anna minulle hetki. Saat olla läsnä, mutta tarvitsen ehkä hiljaisuutta.”
”Kun sinä katsot… niin löydätkö sieltä… sisältä… erillisen tyypin? Sielun, tai omakuvan? Jonkun, jonka voit jotenkin konkreettisesti kohdata?”
”Jos sellainen on.”
Sen melko pysäyttävän huomion jälkeen Visokki sulki silmänsä ja oli hetken hiljaa. Seinäkello vain tikitti, sydänkäyrä piipitti, kaupungin äänet vääristyivät ikkunalasin läpi. Tongu havaitsi estävänsä itsensä hengittämästä liian raskaasti.
Sitten Visokki havahtui taas aivan kuin olisi herännyt. Vaikka ei ollut sulkenut edes silmiään.
”Hyviä uutisia. Minusta tuntuu, että… siellä on jotain toimintaa. Kuin todella, todella syvän unen takana.”
Keetongun otsakilpi nousi kuin laakea kulmakarva. ”No, sehän on hyvä?”
”Luulisin niin. En vain ole varma, voiko häntä noin vain herättää siitä. Kuinka kauan hän on ollut tässä tilassa?”
”Öö, tuota… melkein kuukauden. Kuinka tarkkaan katselit? Unessa aika menee eri nopeudella kuin muuten ei…”
”Voi kyllä, niin menee”, Visokki tokaisi melko selittämättömällä sävyllä. ”Pahoittelut… en ole ihan varma, kuinka kauan meidän viime keskustelustamme edes on.”
Tongu ei aivan ymmärtänyt, mihin se viittasi, mutta nyökkäsi.
”Eli hän voinut olla, omasta näkökulmastaan, unessa vuosia? Vuosikymmeniä?”
Visokin katse riitti myöntäväksi vastaukseksi. Se oli niin outo ja täysin kaiken järkeiltävän yläpuolella oleva ajatus, että Tongu upposi sen pariin hetkeksi.
”Höh”, hän tokaisi. ”Kuule. Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla kauhuissaan. Mutta hän oli… on… iloluonteinen veikko. Se voi olla hyvä uni. Minusta tuntuu välillä, että ottaisin ihan mielelläni vuoden tai kaksi lomaa tästä sodasta. Ja vaikkei se olisikaan mikään onnen kultainen päiväuni, niin on se parempi kuin olla olematta ollenkaan.”
”Niin… niin kai”, Visokki sanoi. ”Kuule, minä aion olla nyt aika rehellinen. Tämä ei tule olemaan kovin helppoa, enkä ole aivan varma pystynkö siihen. Mutta…”
Visorak laskeutui tuolilta ja kipitti sängyn vierelle. ”Minä ajattelin kokeilla käydä vähän syvemmällä. Ja… voisi ehkä ainakin auttaa, jos hän näkisi tutut kasvot siellä.”
”Jotka lienevät minun kasvoni”, sanoi Tongu, unohtaen tyystin puhuvansa käytännössä itsekseen. Hän vaihtoi istuma-asentoaan suoremmaksi ja katsoi Visokkia suoraan silmiin, ja sitten Ternokin nukkuvaa hahmoa.
Jestas. Hänkö unisukeltajana? Nimdan sirut ja henkimaailman hommat olivat jääneet armollisesti pois hänen tieltään tähän asti. Tässä oli jonkin verran sulateltavaa.
”Olen tehnyt tätä nyt viime aikoina jonkin verran, ja se on ollut aina aika huono idea. Mutta jos haluat, voit tosiaan… hypätä kyytiin, kun menen syvemmälle. Haluan kuitenkin, että valinta on sinun.”
Tongu räpytteli pari kertaa. Hän oli kuullut epämääräisiä huhuja, lähinnä Snowiesta ja Kapurasta ja Matorosta. Lähinnä huhuja siitä, että jokin oli mennyt aika pahasti pieleen. Mutta hän luotti tässä asiassa, no, ainakin itseensä.
”Olen valmis”, hän sanoi vaikkei tiennyt, uskoiko siihen täysin. ”Mitä minun pitää tehdä?”
”No ensi alkuun ota vaikka sellainen asento, että et kaadu ja lyö päätäsi kohta”, Visokki sanoi vakavana. ”Ja sitten… en ole aivan varma. Keskity suosikkimuistoosi hänestä. Ehkä se auttaa.”
Tongu oikaisi jalkansa, mitä nyt seinän ja vuoteen välissä mahtui. Hän otti rennon, miltei röhnöttävän asennon ja katsoi nukkuvaa ystäväänsä. Suosikkimuisto? Niitä oli paljon. Osa oli pelkästään onnellisia. Ontor Ternokin olkapäillä pitkän kaavun alla, jotta nämä pääsisivät isolle väelle tarkoitettuun biljardiluolaan Roadassa. Kaksikko valtavan kokoisten sombrerojen alla esittämässä omaa versiotaan perinteisestä dervissitanssista. Mutta olivatko nämä haettua muistoja? Ehkä ne tärkeimmät eivät olleet pelkästään onnellisia. Ontor ja Ternok tarraamassa jättiläisen olkapäälevyistä, kun Cordak-panokset osuivat joen kahlinneeseen patoon kaukana, kaukana kotoa.
Varro! Veden pintajännitys voi räjäyttää panoksen ennen kuin se ehtii maaliin. Ammu veden alta!
Miten olisi käynyt Nynrahilla, jos yksi tämän maailman pienistä asukkaista ei olisi muistanut veden pintajännitettä?
Kyllä Ternok olikin niin etevä. Sen ajatuksen hän piti tiukasti mielessä.
”Lähtövalmiina?”
”Täysin.”
Visokki nyökkäsi ja asettui lattialle makuuasentoon. Tongua alkoi melko lailla unettaa, eikä sen vastustaminen tuntunut edes mahdolliselta.
Ja kun suuri silmäluomi laskeutui, oli ensimmäinen tunne kuin putoamista.
Tai lentämistä.
Ero taisi olla lopulta vain vivahteissa.
Siellä oli melko kirkasta.
Siellä oli pilviä, joskin ne olivat kaukana jossain ylhäällä, alhaalla ja sivuilla, kuin maalattuna maisemaan. Mikään ei sinällään pitänyt Tongua ilmassa, mutta alhaalla ei toisaalta ollut maatakaan, niin mistä sen tiesi?
”Oho”, hän sanoi.
”Tervetuloa.”
Visokki ei seissyt ilmassa. Tajuaminen, että vieressä oli ylipäätään Visokki, tuli samaan aikaan kuin tajuaminen, että tämä näytti melko lailla erilaiselta. Silmät, kasvot ja pihtihampaat olivat tutut, mutta neljä hyönteismäistä jalkaa oli vaihtunut kahteen kitukasvuiseen raajaan, jotka roikkuivat tämän kehon alta.
Kaksi paria isoja siipiä pörräsi visorakin kehon molemmilla puolilla. Tämän takaruumis kaartui karrelle ja siitä törrötti kaksi pitkää mustaa, sahalaitaista pistintä.
Tongu katsoi Visokkia kummissaan ja yritti ottaa pari askelta. Liikkumista oli vaikea suhteuttaa melko abstraktiin ympäristöön, mutta ilmavisorakiin verrattuna hän pysyi yhtä kaikki paikoillaan.
”Siltä vaikuttaa. Täällä ei ole juuri mistä ponnistaa.”
”Et ole kovin konkreettisesti kiinni täällä. Sitä varten pitää alkaa pelata unen säännöillä. Anna kun autan.”
Visokki pörräsi jätin yläpuolelle ja heilutteli hieman alaruumiistaan törröttäviä ulokkeita. Hetken epäröiden Tongu tarttui niistä kiinni.
Ja silloin… painovoima iski. Oudossa hahmottomuudessa leijailu muuttui jollain tapaa todelliseksi. Hän ei enää seisonut, vaan roikkui.
Melkoinen määrä lisäpainoa ei tuntunut haittaavan kuskia.
”Noin. Voidakseen lentää pitää pystyä myös putoamaan.”
”Järkeähän siinä”, Tongu mutisi. ”Mutta jätetään se väliin.”
Hän vilkaisi alas. Sininen taivas jatkui sinne samalla tapaa kuin kaikkialle muualle. Ajatus siitä, mitä sinne putoaminen aiheuttaisi oli sellainen, johon ei varmaan ollut hirveästi hedelmällisiä vastauksia. Ja sen kysyminenkin tuntui aika tyhmältä.
Visokki alkoi kiihdyttää lentoaan. Hopeisten siipien pärinän lisäksi kuului myös toinen ääni.
”Kuuletko tuon? Se on kuin… odotas… Kirikori II:n moottoriääni. Se oli se alus, jonka Feterrat ampuivat alas Nynrahille. Paitsi että tämä kuulostaa jotenkin elävämmältä, vielä elävämmältä kuin se oikea alus.”
Kaikki lentäjät tiesivät, että lentokoneilla oli sielu.
”Luulen kuulevani”, Visokki sanoi. ”Mutta luulen myös, että minä en voi löytää sitä täältä ilman apuasi. Sinulle se on merkityksellisempi.”
”Niin se varmasti on. Ei täällä ole paljoakaan minkä suhteen suunnistaa… Tuohon suuntaan!” jätti heilutteli keltaista varvastaan ääntä kohden. Silloin hän huomasi, että Kokeellinen Saapas oli jäänyt toiselle puolelle. Viileä tuuli helli jalkaa, jota oli kivistänyt viikkokausia. Juuri nyt sitä kipua oli vaikea edes muistaa.
Lentävä visorak kaarsi pehmeästi tuulta vasten sinne, mihin hän oli osoittanut. Sininen taivas jatkui kaikkialle vain pilvenhattaroiden tahrimana. Minkäänlainen horisontti ei rajannut sitä, eikä sellaista kuin ’ylös’ tai ’alas’ ollut. Matkalla ei tuntunut olevan alkua, eikä loppua näkynyt missään suunnassa. Silti, jollain tapaa se tuntui matkanteolta.
”Katso tuota pilveä! Se ei ole kunnollinen. Ternok on lentänyt sen verran paljon, lukenut säätä ja olosuhteita, että hän tuntee pilvet unissaankin. Mennäänpä lähemmäs!”
”Jos se on sinusta merkityksellistä. Olen täällä vain apuna.”
Tongu veti kokeellisesti hieman lujempaa toisesta ulokkeesta, ja Visokki kaarsi kohti pilveä.
”Onko okei, jos ohjaan?”
”En ole ihan hirveästi lentänyt elämässäni… tee mitä sinun täytyy.”
”Selvä homma. Lentäminen on helppoa. Täytyy vain vakuuttaa ilmalle, että se haluaa olla mieluummin ala- kuin yläpuolellasi.” Tongu ei voinut olla hymyilemättä. Hän ei ollut lentänyt sitten onnettomuusyön — ja nyt hän oli saanut konkreettisesti kiinni Ternokin ajatuksista. Hän lensi taas.
”En tiedä, olenko hirveän hyvä vakuuttamaan luonnonvoimia toimimaan, miten haluan. Tai hetkeen oikeastaan ketään muutakaan.”
Tongu ei ollut varma, oliko sen pitänyt kuulostaa vitsiltä.
”Mniin. Vaatiihan se suostuttelua… Oikeanmuotoisen osan, eri nopeus ilmalle sen eri puolilla, ja kaikki sujuu taivaitten sääntöjen mukaisesti ja woom, tuhat tonnia puuta kulkee ilman halki. Luonnonvoimat ovat yksinkertaisia… Eivätkä ne toimi niin kuin minä haluan, ne vain toimivat. Henkilöt ovat vaikeampia. Katsos pentelettä!”
He olivat tulleet lähemmäksi pilveä melkein huomaamatta. Moottorin ääni ei ollut kuitenkaan kuuluvampi kuin aikaisemmin.
Pilvessä oli kuin olikin jotain pielessä.
”Se on puuta”, Tongu sanoi ja kopautti pilven pintaa varpaallaan. ”Kuin iso ilmalaiva. Ei järin paljoa ikkunoita.”
He kiersivät valtavaa möhkälettä, joka tuntui samaan aikaan fyysiseltä ja vain ajatuksen paksuiselta. Lähempi tarkastelu paljasti lautoja kiinni pitäviä nauloja, siellä täällä näkyi yksittäisiä putkia ja siivekkeitä. Mutta ne eivät muodostaneet mitään järkevää kokonaisuutta, tai lentokelpoista alusta. Tämän mielikuvan ulkopuolinen olisi voinut kyllä saada useammasta kuin yhdestä Laivaston täysin lentokelpoisesta aluksesta.
”Voisin laskeutua sen päälle. Ehkä hän on sisällä.”
Visokki nousi puupilven laitaa ylös ja pörräsi sen puukannella. Oikeastaan oli mahdotonta erottaa yläpuolta sen kyljistä. Tuntui kuitenkin oikeammalta, että Tongu pudottautui alas- eikä sivullepäin. Hän päästi irti roikkumisulokkeista aivan kannen yläpuolella.
Sillä hetkellä, kun kykloopin jalat osuivat lautoihin, hajosi ilmalaiva atomeiksi.
Puisesta kuoresta siementen lailla vapautui yönmustia, sätkiviä massoja, jotka lensivät tai putosivat. Niiden soikeista vartaloista räjähti lonkeroita kaikkiin suuntiin, neljä niistä oli vahvoja ja raajanomaisia.
Yksi verestävä silmä kussakin kääntyi kohti Tongua.
Jätti huusi ja potkaisi vaistonvaraisesti lähempää hirviötä, joka rusahti ja kavahti taaksepäin. Parvi oli kuitenkin saanut vainun, eikä Tongu tiennyt, mitä tekisi. Uhka tuntui täysin todelliselta.
Hirvityksien raajakkeet kasvoivat kuin köynnöksinä kohti häntä valmiina kuristamaan. Ne pyörivät kuin arokierijöiden lailla kohti joka puolelta pitäen kauhistuttavaa, toismaailmallista kirkuvaa ääntä. Olemuksiin repesi avohaavojen lailla vänkyröitä hampaita täynnä suita.
Kaikki kävi niin äkkiä. Tongu tarttui apuun kaartavan Visokin alaraajoista, nosti molemmat jalkansa ilmaan ja antoi tilanteen ohjat adminille. Siivet päristen he sinkoutuivat kauemmas mustien hirvitysten pilvestä.
Painajaislogiikan siivin olennot lähtivät lyllertämään perään kuin kiiveten taivaankantta pitkin. Takaa-ajajien kidoista kuului kurlausta ja huutoa, joka ei kuulostanut miltään, minkä pitäisi olla olemassa. Tongu ähkäisi kiinnittääkseen elävän riippuliitimensä huomion.
”Hoidan asian”, Visokki sanoi kylmän viileästi.
Hän alkoi kaartaa vasemmalle, kunnes sai suoran näköyhteyden takaa-ajaviin olentoihin. Rhotuka kajahti jostain hänen selästään ja osui suoraan keskelle mustaan, möngertävään massaan, joka…
… lähti välittömästi lentämään hirvittävää vauhtia suoraan heistä katsottuna ylöspäin, kunnes oli vain etäinen kirkuva musta piste pilvisellä taivaalla.
Eikä kohta enää sitäkään.
”Hmh”, Visokki sanoi arkisesti. ”Myrkkyliitäjä-rhotukoiden piti minusta pudottaa kohteita taivaalta. Kai tuo on sitten… putoamista.”
”Uah. Se tuntuu kyllä toisaalta aika suhteelliselta.”
”Älä mieti sitä liikaa”, Visokki sanoi kaartaen taas alkuperäiseen suuntaan. ”Hei hei, hirvitykset, oli hauska tavata.”
Tongulla kesti hetki käsitellä äsken tapahtunut. Ehkä hän ei ollut ollut oikeasti vaarassa, ainakaan Visokin reaktioista päätellen. Silti se oli ehdottomasti tuntunut siltä, ainakin hetken. Uhkaavan tilanteen rauhoituttua rauhoittui myös Visokin liitely. ”Vaikutti aika elävältä muistolta, mitä se sitten olikaan.”
”No oli. Makuta Abzumon juttuja, luulen”, Tongu huohotti, ”pojat kertoivat niistä minulle. Se Ath-Nuin tapaus. Kuulemma vuosisadan hävittäjätaistelu. He lensivät niin lujaa, että tulen toilla oli täysi työ imeä ylilämpö moottoreista…”
”Ah, aivan… kertoo aika paljon siitä, miten syvässä päässä olemme, kun jopa Ternok on päässyt näkemään jotain tuollaista.”
”Sanos muuta. Sen piti olla vain hakukeikka, noutaa Matoro ja muut etelästä. En tiedä, olisinko uskaltanut lähettää poikiani sinne, jos olisin tiennyt, että jotain tuollaista on vastassa. Mutta hyvä, että lähetin. Homma meni lopulta nappiin. Abzumon ilmalaiva pudotettiin ja vangit saatiin pelastettua, nämä athistiheput siis. Vissiin Matorollakin oli osansa asiassa, mutta kuitenkin! Ehkä hänelläkin, siis Ternokilla, liittyy tähän muistoon ylpeyttä.”
”Ihmeellistä, miten tuokin tuntuu yhtäkkiä jotenkin yksinkertaisemmalta ajalta…”
”Niin. Seikkailu jossain kaukana. Ja Metru Nuilla ilmalaiva putosi kaupunkiin.”
Sininen taivas ei tuntunut yhtään suoraviivaisemmalta navigoida, mutta Tongu oli kuulevinaan pienkoneen etäisen pörinän taas jostain, ja hän ohjasi Visokin liitoa sitä kohti. Pilvet eivät näyttäneet puisilta ja lonkerohirviöitä sisällään piilottelevilta. Nyt ne näyttivät melko samanlaisilta kuin ulkopuolisessakin maailmassa, mutta jollain tapaa ne olivat selkeämmin muotoja ja hahmoja. Ehkä sellaisia, minkälaisina Ternok ne itse näkisi.
”Kuule… sinä sanoit, että luonnonvoimat ovat yksinkertaisempia kuin henkilöt”, Visokki sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Haluatko hieman tarkentaa sitä?”
”Hmm?”
Tongu oli kysymyksestä hieman hämillään, sillä hänestä asia oli ilmiselvä.
”Tarkoitin siis, ilma on kaikkialla samanlaista. Potkurin pyöräytyksellä pääsee samalla tavalla ylös Klaanista kuin Steltiltä tai Metru Nuilta. Kun sen kerran opettelee, niin asia on hanskassa. Mutta muiden maailman kulkijoiden kanssa touhuaminen, ainahan se yllättää. Sitä eläessään matkustelee vaikka missä, käy kauppaa ja puhuu tyypeille kapakeissa ja majataloissa ja markkinoilla, yrittää pysyä kansan pulssilla. Ja sitten ihmettelee, kun välillä mistään ei tule mitään. Oletko käynyt Etelämantereen sisämaassa?”
”Pari kertaa. Silloin kun matkustelimme Tawan kanssa, tuli vietettyä aika paljon aikaa eri kylissä. Toiset olivat vähän toisia vieraanvaraisempia. Nekin tuntuvat nyt aika yksinkertaisilta ajoilta, vaikka jahtasimme silloin jotain Makutain veljeskunnan hirvityksiä…”
”Tiedän mitä tarkoitat. No, sitten saatat olla perillä siitä, että joskus muinoin, ennen meidän aikaamme, siellä oli vahva ja vauras Greftalin valtakunta. Lähinnä matoralaisten kansaa. Mutta voih! Valtakunnan uskollisessa, tai hallinnollisessa keskusjohdossa tuli kiista siitä, kääntyykö valtakunnalle tärkeän karjaeläimen nimi Vanhasta Mataiasta mahiksi vai mahaksi. Syntyi riita, pari murhaa, julkisia kirouksia, kylät revittiin kahtia… Ja jäljellä on vain raunioita, ja tuuli puhaltaa vanhojen vallien välissä, ja paimentolaiset paimentavat vuohiaan ja varmistavat, ettei kylän nuorimmat ole missään tekemisissä vääräuskoisten kanssa. Kun me käymme heidän kanssaan kauppaa — välillä jurtissakin kaivataan suklaata ja jatkotarinoita ja sen sellaista — saamme kyllä pitää varamme, ettemme vain kutsu vuohia väärällä nimellä. Ja jos oikein tarkkaan katsoo, niin juopa on meidän Klaanissakin. Meillä on leipomo Sokerimahi kautta maha, jossa on kumpikin versio demokraattisesti. Ihme juttu.”
”Onhan se.”
Visokin vastaus kuulosti suorastaan diplomaattiselta sen selostuksen päätteeksi. Heidän seuraamansa moottorin hurina tuntui yhä etäiseltä, kuin muistolta vain.
”Se, miksi tartuin tuohon… noh. Minä vain en ole niin varma, osaanko enää erottaa henkilöitä ’luonnosta’. Aika eläimellistä käytöstä tuollainen on. Enkä tiedä, onko siinä koskaan ollut mitään järkeä. Se tuntuu lähinnä sopimukselta, jonka joku on joskus kauan sitten tehnyt.”
Hetken he lensivät kaksistaan hiljaa.
”Niin. Minä en usko, että vuohet välittävät siitä, ovatko ne mahoja vai maheja. Vaan kuka tietää? He eivät puhu kieltämme, tai mitään kieltä, jonka voisi kääntää meidän kieleksemme… Minäkään en puhunut kieltämme ennen kuin tapasin ensimmäistä kertaa matoralaisia, jotka opettivat sen minulle. Ja ehkä vieläkin törmää ihmettelyyn, että tämmöinen myyttinen jätti on mekaanikkona… Tai visorak poliittisena johtajana?”
”Niin. Minä kävin vasta muutaman keskustelun, jonka jälkeen on ollut vaikeaa katsoa tällaisia asioita samalla tavalla. Tiedäthän, eläimien ja… ei-eläimien eroa. Enkä tiedä, oliko se sellainen herätys, joka oli pelkästään hyvä.”
”No se. Meinaatko sitä kanisterijuttua? Kun matoranit ja muut tulevat niissä kanistereissa saarille, jostain muualta, mutta eivät muista sitä itse. Oletko ikinä nähnyt sen tapahtuvan?”
Visokki ei vastannut ainakaan sanoilla, hiljaisuudella lähinnä. Tongu katseli ympärilleen.
”Mahdammekohan löytää Ternokin muiston, jossa hänelle käy niin? Kai sekin täällä jossain on. Ihme juttu…”
”En ole varma, mikä osa tuosta sinisestä on merta ja mikä taivasta… kanisteri olisi varmaan meressä, mutta en ole varma siitäkään. Lähinnä kun… minä olen tottunut ajattelemaan, että kanisterista syntyminen olisi jotenkin parempaa. Jotenkin armollisempaa. Mutta kuulin vasta ajatuksen, joka pisti senkin aika kyseenalaiseksi. En minä tiedä.”
”Niinkö?” Tongu sanoi yllättyneesti. ”Minusta se on tuntunut jotenkin pelottavalta. Yksin jossain säiliössä… Kai tiedottomana, joidenkin legendojen mukaan ei edes kokonaisena, ja sitten astuu maailmaan valmiina matoralaisena, tai skakdina tai peikkona, ilman muistoja, tyhjänä? Ainoa armo mitä siinä näen, on se, että heillä on vähemmän menetettävää.”
Jättiläinen heilutteli varpaitaan tuulessa. Hän havahtui siihen, että puhe menetyksistä saattoi kuulostaa liian katkeralta.
”Enkä minä sinulle oikeasti kanna kaunaa mistään. Oikeastaan tavallaan vapauttavaa puhua tästä visorakin kanssa. Et kai sinäkään oikein pidä yhteyttä, no, omiisi. Tarkoitan vaan, en halua olla mitenkään piruileva, näissä jutuissa alkaa pakostikin miettimään menneisyyttään, eikä se ole pelkkää riemua se.”
”Ei. Ei ole.”
Hiljaisuus oli jotenkin pysäyttävämpi kuin aiemmat, mutta myös erittäin rehellinen. Koskaan tätä ennen he eivät olleet sanallistaneet sitä ristiriitaa, joka heidän lajiensa välillä oli. Jättiläisestä se tuntui vapauttavalta, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, miltä se visorakista tuntui.
Visokki ei onneksi kuitenkaan pitänyt mykkäkoulua, vaan jatkoi kohta varovaiseen sävyyn.
”Tämä on aika outo kysymys, eikä ole pakko vastata, mutta… onko sinulla paljon muistoja laumastasi?”
”Laumasta. Niin. En ehkä käyttäisi sitä sanaa. Meitä ei ollut ikinä paljon. Sukupolvet kulkivat hitaasti kuin kasvavat kamferipuut ja joessa hioutuvat kivet. Ja jos totta puhutaan, en tiedä miten oikeastaan erosimme vaikka muista etelän kansoista, kun meillä oli taloja, ja talleja, tarinoita ja tapoja. Tai tiedänhän minä. Se on tämä rahijuttu. Minulla oli perhe… he olivat valtavan suuria, suurempia kun voi ajatellakaan, ja minä olin hyvin pieni. Pieni olento tässä suuressa maailmassa.”
”Ja ehkä näen sen saman matoralaisissa. Ehkä siksi minä olen täällä.”
”Luulen ymmärtäväni.”
Suorastaan unisella raukeudella he kaarsivat yhden suuren pilven yli. Tongusta se näytti hieman suutaan ammolleen aukovalta valaalta.
”Perhe, niinkö. Voihan sitä varmasti sellaiseksikin sanoa. Minulle se oli vain jotain, miltä paeta.”
Visokin huomio oli Tongulle jollain tapaa julman silmiä avaava. Kovin usein hän ei ajatellut, että he olivat molemmat omilla tavoillaan visorak-parven uhreja.
”No, niin”, hän sanoi ankeaan sävyyn. ”Minun perheeni ja sukuni ei kiertänyt tuhoamassa saaria. Sanottiin, että joskus jotkut lähtivät seikkailemaan, auttamaan maailmaa kyvyillään. Mutta vain harvoin. Ehkä kerran vuosituhannessa. Suurin osa vain teki sitä, mitä oli tehnyt aina ennenkin, tietämättä sen enempää muista saarista, tai matoralaisista, tai siitä, että muut maailman asukkaat saapuvat tänne mereltä purkeissa, ja että se olisi oikea tapa. Muka.”
”En tiedä, mikä on oikea tapa.”
Tongu nyökkäsi.
”Joka tapauksessa, en osaa suhtautua siihen aikaan nostalgisesti, mutta minulla on, loppuviimein, sellaisiakin muistoja, jotka voi irrottaa trauman mustasta kudoksesta.”
”Minä… en yhdistä sanaan ’perhe’ kovin paljoa hyvää. Mutta ehkä jonkinlaisen merkityksen, edes.”
Visokki huokaisi. ”Jos jostain olen varmempi niin siitä, että maailma ei ole ainakaan reilu.”
”Onko se ollut ennenkään? Silloin, kun Metru Nuilla sodittiin, mistä minä en tiedä mitään, mutta siitäkin moni meikäläisistä, siis klaanilaisista, on ihan arpeutunut, sisältä ja ulkoa. Ja Geekin oli Zakazin sodassa, Same Selakhian sodissa ja mitä näitä nyt kullakin on. Mutta silti, ainakin minun elämässäni on ollut kaikkiaan enemmän hyviä päiviä kuin huonoja. Vähemmän tietty viime aikoina.”
”No katsos… minä kuulin yhden selityksen sille, miksi maailma on tällainen. En tiedä, kuulemma se olisi ehkä erilainen, jos muillakin kuin meillä olisi… perhe.”
Visokin äänestä kuuli epäuskoa. Hän ei ollut vielä aivan selvästi käsitellyt tätä ajatusta täysin. ”Minun perheeni lähinnä aiheutti sotia. En ole aivan varma, onko sekään ratkaisu.”
”Hm. Niin. Vaistonvaraisesti sanoisin, ettei se kuulosta yhtään hassummalta tai siis huonommalta idealta. Mikä pimeys piilee perheettömättömien päissä, kun he kelluvat maailman merillä kolkoissa kanistereissaan? Vaan torakatkin syntyvät emostaan. Minä näin sen. Eikä se tunnu tekevän niistä yhtään reilumpia.”
”Noh… nazorakit eivät käsittääkseni tiedä omasta kuningattarestaan, se on valtionsalaisuus. He uskovat syntyvänsä kanistereista.”
”Oikeastiko? Ihme juttu. En tiedä, onko tuo enemmän kummallista vai kamalaa. Ehkä se on hauskaa. Ne ovat olevinaan niin puhtaita ja kaikkia muita vastaan. Mutta toistavat silti valheellisena tuommoista matoranlähtöistä näkemystä. Uusi juttu minulle.”
”Jälleen, se tuntuu niin mielivaltaiselta. Minä en valehtelematta tiedä enää, erottaako meidän kaltaisiamme vaikkapa matoraneista muu kuin… ne kanisterit.”
Tongu tuijotteli ainoalla silmällään pohdiskelevasti ohi lipuvia pilviä.
”Oliko se, jolta tuosta kuulit, näitä kanisterisyntyisiä, matoran tai muu, vai meitä, no, paremman sanan puutteessa perheellisiä, hurjia rahi-petoja?”
”Niin. Matoran. Ehkä”, Visokki sanoi ja piti mietteliään hiljaisuuden. ”En kyllä voi olla aivan varma. Kanisterista tulleita, ainakin.”
Tongu naurahti ilottomana. ”Tervetuloa Bio-Klaanin siis.”
Olihan tämäkin taas kumma tilanne, roikkua ison lento-visorakin surullisista raajantyngistä ja lentää taivaalla, jossa ei ollut edes ylös- tai alassuuntaa. Ja käydä läpi maailman mielettömyyttä ja jossain määrin jaettua traumaa.
”Kuule, ehkä minä en kohtaa niin paljon tätä jakoa raheihin ja muihin, kun olen viimeinen keltainen jättiläinen. Sen erikoisuus vetää yli siitä, että olen niin sanotusti eläin. Mutta erot, yleisellä tasolla? Laittaahan se miettimään, ja olen minä sitä miettinytkin. Että maailma on laitettu sillä tavalla pystyyn, että osa tulee säilykkeinä ja osan laatii lajitoverit itse, yksissä tuumin. Mutta jälkimmäisessä ryhmässä on kaikenlaisia vuohia ja sammakoita ja haisunäätiä ja jäniitä, ja me ja torakat ja Icecap.”
Ja Icecapin lemmikki, jätti Tongu sanomatta. Vaikka uskoi, että he molemmat ajattelivat sitä.
”Ja, siinä toisessa ryhmässä niitä, joilla on enempi tapa hallita saaria, laatia kirjoja ja asejärjestelmiä ja sellaista. Onhan se aika kumma epäkohta. Olemme poikkeus. Anomalia, sanoi joku metrulainen antropologi.”
”Mitä enemmän minä olen miettinyt sitä eroa, sitä rumemmalta kaikki on alkanut tuntua. Tiedätkö, se kun näkee jonkin kaavan, ja sitten sitä ei vain voi enää olla näkemättä. Maailmaan voi syntyä yksin jollekin rannalle metallisessa kapselissa, tai sitten pulpahtaa keskelle jotain kamalaa konetta, jota ei pääse pakoon.”
Adminin sävy oli katkera ja hämmentävän rehellinen. Maailma oli toden totta kääntynyt jollain tapaa ympäri, Tongu ymmärsi.
”Tarkoitatko siis koneella laumaasi? Visorakien heimoa?”
”Äsh. Kyllä. Koneet ovat olleet aika paljon mielessäni viime aikoina.”
”Minulla ne ovat lähinnä hyvinä aikoina. Anteeksi. Mutta matoranitkin voivat päätyä saarille, joissa soditaan, tai joihin hyökätään vaikka seuraavana syksynä. Sanotaan, että Suuri Henki ja tähdet ohjaavat kanistereita, mutta tiesivätkö ne, millaiseen liemeen meidän saarelle tulleet matoralaiset ennen pitkää joutuvat? Umbra kertoi minulle, että toa-kanisterit saapuvat tarkasti haluttuun määränpäähän, ja matkustaja voi sisällä kerätä voimiaan tiedottomana. Mutta liekkö johdatus loppuu sitten siihen. Nyt hänkin on poissa.”
Hetken he lensivät.
”No, mutta mitä tulee siihen koneeseen, sinä pääsit pakoon. Olit täällä ensimmäisenä, Tawan kanssa.”
”Kai se on jotain”, Visokki myönsi. ”Minä uskoin joskus Suureen Henkeen ja tähtiin, koska… joku muu uskoi, ja sain ne ajatukset häneltä. Mutta en oikein enää tiedä, onko se yhtään rauhoittavampi ajatus, että joidenkin on tarkoitus herätä joltain rannalta yksin.”
Ajatus oli yhtä kylmäävä kuin se oli iso ja käsittämätön. Tongu ei kyennyt edes pysähtymään miettimään, mitä kummaa Visokin selitys noiden ajatuksien saamisesta tarkoitti.
”Tuohon minä en osaa sanoa juuta tai jaata”, hän sanoi. ”Tai eitä. Yhtenäisyys on mukavaa, velvollisuutensa voi täyttää vaikka joka päivä, mutta kohtalon kokemukset minulta puuttuvat. Dume sitä kai toitottaa ja athistit vastustavat. Minä en lainkaan tiedä.”
”Kyllä minä ymmärrän, mistä sellaisen kaipuu tulee. Koska tiedän, että ilman on pahempi.”
”Ilman tarkoitusta?”
”Minkä nimen sille ikinä sitten haluaa antaa.”
”Klaani on ainakin antanut tarkoituksen monille. Jälkikäteen. Ilman Suuren Hengen tai tähtien siunausta, koska sinä ja muut adminit ette ole mitään pappeja. Gee oli Zakazin sodassa ja jumalauta Pimeyden Metsästäjissä! Vaikea kuvitella… alempaa poppoota. Hänen koulimisensa siitä tilasta veijarimaiseksi kansanmieheksi on enemmän, kuin mihin moni henkiopas kykenee. Ja minun tarkoitukseni on pitää koneet ilmassa ja rahti liikkeellä. Ja vaikka varmistaa, että moni meidän pienistä matoralaisista saa leipää syötäväksi ja jotain mielekästä tekemistä. Se on minulle tarpeeksi. Harmi, että sen lisäksi pitää nykyään yrittää ampuakin toisen puolen tyyppejä. Ja piruparoille ei edes kerrota niiden emosta.”
Visokki oli sen myötä jälleen vain hiljaa tovin.
”Hyvä, jos sinusta tuntuu siltä, että sinulla on merkitys.”
”… Visokki?”
”Niin?”
”Oletko huomannut, että hän on lentänyt vierellämme kaiken aikaa?”
Visokki havahtui ja katsoi sivulle. ”… en tietoisesti. Mikä on varmaan myös se syy, miksi löysimme hänet.”
Vain muutaman metrin päästä kaksikosta lensi ilma-alus. Kun siihen kiinnitti huomiota, kuului moottorin ääni selvästi. Se oli totisesti hämmentävän orgaaninen: kuin suulla tehtyä pulputusta, pärinää ja suhautteluja. Lentokoneessa oli piirteitä Ilmaraptorista ja Kirikori II:sta, mutta osaa muodoista Tongu ei tunnistanut mistään Laivaston lentopeleistä. Ehkä se oli Ternokin haaveiden lennokki. Pitkistä piipuista tuprusi valkeaa, täyteläistä savua.
Suljetun ohjaamokuvun alla istui Ternok keskittyneenä ohjaten. Hän ei juurikaan kiinnittänyt huomiota vieressä pörräävään siivekkääseen visorakiin ja sen tynkäraajoista roikkuvaan jättiläiseen. Tongu veti hienoisesti toisesta roikuttimestaan ja Visokki kaarsi aivan lentokoneen vierelle. Jätti päästi toisella kädellään irti ja koputti ikkunalasiin. Ternok vilkaisi ja aukaisi ikkunan kammesta pyörittämällä. Purppura kaukau pikku pilotin kasvoilla kurkisti esiin. Tongusta tuntui sanoinkuvaamattoman oudolta nähdä hänet hereillä.
”Niin?” Ternok kysyi, väänsi hitusen nappulaa kojelaudalla ja keskittyi taas ohjaamiseen.
Tongun mieliala lopahti. Oliko Ternok lentänyt täällä niin kauan, että oli unohtanut hänet ja ulkopuolisen maailman?
”Ternok, se olen minä! Etkö muista?”
”Hmm. Oletko nähnyt Ontoria? Hän on varmasti taas vaikeuksissa… En voi jättää häntä hetkeksikään yksin tai hän eksyy tai keksii jotain typerää.”
Ainakin Ternok muisti Ontorin. Hänet jos kenet. Se oli hyvä merkki.
”Ontor on kotona. Hän on kunnossa, mutta kaipaa sinua! Etkö voisi tulla kotiin?” Tongu kysyi melkein anoen.
Ternok keskittyi ohjaamiseen.
”Täällä ei ole maata. En voi vielä laskeutua”, hän totesi lakonisesti, ja alkoi kammeta ikkunaa takaisin kiinni.
”Älä mene vielä! Voimme löytää Ontorin yhdessä!” sanoi Tongu hätäisesti.
Ternok vaikutti hieman ärsyyntyneeltä, mutta jätti ikkunan raolleen.
”Tuota. Hieno alus sinulla”, kyklooppi jatkoi, ja tarkoitti sitä, mitä sanoi.
”Tein sen itse”, Ternok vastasi katse lentosuunnassa.
”Se on höyrytoiminen, eikö?”
”Jep. Aito asia.”
Varjon lailla he jatkoivat hiljaa ei-minnekään pienkoneen imussa. Matoralainen ohjasti unelmiensa lennokkia kokeneen oloisesti. Eräs asia kuitenkin kalvoi Tongun mieltä, ja sen painoarvo kasvoi painajaismaisesti.
”Tuota, Ternok.”
”No?”
”Jos tuo alus on höyrykäyttöinen, ja sinä ohjaat… Niin kuka lapioi hiiliä tulipesään?”
Ternokin silmät rävähtivät ammolleen ja hänen kasvoilleen nousi kauhistunut ilme.
Moottorit alkoivat sakkaamaan välittömästi. Kone huusi tuskasta ja köhi kuin keuhkotautinen. Valkoisten kiehkuroiden sijaan piiput oksensivat yksittäisiä, mustia pöllähdyksiä. Lentoaluksen nokka kääntyi alas. Alas oli juuri aikaisemmin ollut ylävasemmalle, mutta kun Ternokin unelma särkyi, sai maailma suuntansa.
”Voi ei”, Visokki sanoi ankeasti. ”Olisi ehkä pitänyt varoittaa tällaisesta.”
”M-mitä… teinkö minä tämän?”
”Minun vikani, kun en kertonut. Kyseenalaistaminen on täällä vähän vaarallista.”
”Perään äkkiä!” Tongu huusi.
Visokki kaarsi alas Ternokin aluksen häkäpilven perään. Keetongun paino tuntui nyt paljon todellisemmalta, eikä ilmassa kaartelu käynyt niin helposti kuin ennen. Leveät kennosiivet saivat iskeä lujasti, jotta kaksikko pysyi syöksykierteeseen joutuneen vauhdissa.
Kuin huomaamattomasti oli ilma muuttunut. Pilvet eivät olleet enää puhtaan valkoisia. Tuuli ujelsi korvissa. Ternok katosi massiiviseen myrskypilveen alapuolella, ja Visokki ja Tongu syöksyivät perässä. Pimeys ympäröi heidät; salamat iskivät pilven sisällä ja paljastivat kirkkaan violetissa valossaan Ternokin aluksen. Visokki iski siipiään niin nopeasti kuin pystyi ja he saivat kurottua välimatkaa umpeen. Pilvi loppui. Mutta maisema sen takana ei ollut lainkaan sama kuin aiemmin; se oli tuttu Tongulle, Visokille ei. Alapuolella — ehkä reilun kilometrin päässä, mutta alati kohti syöksyen — levittäytyi ruohotasanko, jota täplittivät metsäläntit siellä täällä. Musta joki mutkitteli maiseman halki ja virtasi pimeän, kuolleen kaupungin läpi. Aivan sen läheltä nousi mahdottoman korkea terästorni, joka ikään kuin kaartoi taivaankannen reunaa ja nousi putoavia univieraita ylemmäksi. Sen varresta kasvoi lautasantenneita kuin kääpiä, ja punaiset valot vilkkuivat siinä kuin demoniset silmät. Aivan rakennelman huipusta irtosi äänettömästi lipuen Nazorakien valtava kolmirunkoinen ilmalaiva Koi.
”Voi ei… Se on Nui-Koro! Pidä kiirettä, hän osuu maahan!”
Visokki puri pihtihampaita yhteen ja kiihdytti voimansa äärimmilleen. Tongu pystyi jo hipomaan peräsintä varpaillaan. Mutta alus oli painavampi kuin hän ja Visokki. Se olisi vetänyt heidän kaikki mukanaan.
”Ota jaloistani kiinni! Yritän vetää hänet ohjaamosta!”
”Leukani ovat aika terävät, en tiedä saanko pidettyä niillä jaloistasi kiinni! Ainakaan kovin hellästi.”
”Minua ammuttiin jalkaan, pihdit on siihen verrattuna helppoa”, ärisi Tongu ja heilautti itseään tynkäraajoista roikkuen kuin telinevoimistelija rekillä. Vauhtia saatuaan hän ojensi toisen jalkansa ja Visokki nappasi siitä tiukasti leukapihdeillään. Se ei tuntunut mukavalta, mutta nyt jätillä oli pitkät käsivartensa vapaina — ja etupaino nopeutti heidän putoamistaan.
Tongu nappasi kiinni Ternokin unilennokin peräsimestä. Se tuntui aivan todelliselta. Potkurit eivät pyörineet. Suuret kourat ottivat kiinni savupiipuista ja vetivät jättiä ja tämän jaloista roikkuvaa hyönteistä kohti ohjaamoa.
Ikkunan rikkominen olisi satuttanut häntä ja Ternokia. Onneksi sivuikkuna oli yhä raollaan. Tongu tunki sormensa sen väliin ja väänsi kunnes koko kupu irtosi ja kieppui villisti poispäin. Takana salama osui kuurouttavasti lentävään kappaleeseen ja räjäytti sen sateeksi sulaa lasia ja vääntynyttä rautaa.
Keetongu ei sitä huomannut. Tottunein ottein hän avasi turvavyöt, jotka olivat Laivaston pienaluksille tuttua mallia.
Ternok oli menettänyt tajuntansa. Hän näytti aivan samanlaiselta kuin sairaalasiiven vuoteella, jossain toisella puolella. Tongu kaappasi matoralaisen syliinsä ja päästi lentokoneesta irti.
”Sain hänet.”
”… aivan? Hyvä!” Visokki sanoi kuulostaen hämmentyneeltä. Pian Tongu ymmärsi, että tämän näkökenttä ei aivan sallinut Ternokin näkemistä.
”Minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä kotiin ja löytää Ontor”, Tongu sanoi mietteliäänä.
”Tarkoitatko, että heräisimme? En tiedä, toimiiko se ihan niin.”
”En, vaan siis mennä Klaaniin tässä maailmassa! Nyt meillä on sentään maa, jota seurata. Hän sanoi, ettei voi laskeutua, koska maata ei ole. No, nyt sen pitäisi onnistua. Jatka vaan Rapujokea alavirtaan.”
”Selvä. En ole muuten ennen juuri katsonut saarta tästä kulmasta”, Visokki sanoi vaikuttuneella sävyllä.
”Ternokin mielimaailma on aika todenmukainen, hän on lentänyt Lehu-metsän yli monet kerrat.”
Lentävä visorak, tämän tynkäjalassa yhdellä kädellä roikkuva jätti ja jälkimmäisen sylissä nukkuva matoralainen kiisivät jokilaakson yllä. Uoma leveni ja he näkivät heijastuksensa öisestä Hautajärven peilistä. Koiperhonen katosi jonnekin vuoren suuntaan.
Murheellinen järvi jäi taakse. Joki virtasi nyt metsän siimeksessä — sitä pitkin he olivat viime kerralla lentäneet. Tai siis viimeksi oikeasti. Myrsky vaimeni jossain takana. Metsässä toistuivat samat puut uudestaan ja uudestaan; tärkeämpää oli etäisyys ja se, miltä ne näyttivät ilmasta.
Aikaa oli vaikeaa arvioida. Kului ehkä tunti, ehkä viisi minuuttia. Ennen pitkää meri alkoi näkyä hämärässä horisontissa. Rannalla oli rakennuksia — mutta törmälle rakennettu linnoitus ei ollut sama kuin se, mistä he olivat matkalle lähteneet. Se oli kaiken kaikkiaan paljon pienempi. Oletettava Admin-torni vaikutti noin kolme kerrosta korkealta, ja muurit olisivat voineet olla matalia kiviaitoja. Itäportin alta kulki tie toiselle rakennusryhmälle. Se oli kaupunkia suurempi: Ternokin koti, Telakka.
Tongun ohjeistamana Visokki kaarsi suuren hallin länsipuolelle, hidasti ja laskeutui liki maata, jolloin Tongu päästi irti ja laskeutui jaloilleen Ternok otteessaan. Visokki teki vielä toisen kaarroksen, ja kun hänen tynkäraajansa hipaisivat maata, sumentui visorak vaikeasti kuvailtavalla tavalla. Sitten Tongun silmien edessä oli se Visokki, joka normaalisti käveli Klaanin käytävillä.
Oli mukava tuntea maata jalkojen alla. Kiitoratojen takana sirkat sirittivät pelloilla. Syksy ei ollut täällä niin pitkällä kuin toisella puolella.
Keltainen lamppu syttyi Telakan oven yläpuolella ja ovi avautui. Ulos astui punainen matoralainen, joka näytti huolestuneelta. Tongu tunnisti hänet Morthankiksi, Lohrak-lentueen ampujaksi.
Morthank oli kuollut.
Ternok tosin ei tiennyt sitä.
”Hyvä, että pääsitte. Teidän on paras tulla sisään”, Morthank sanoi ja viittoili heitä peremmälle.
Kuolleen laivastolaisen kohtaaminen ei ollut Keetongulle mukava yllätys. Oliko hän ajatellut tämän muistoa tarpeeksi? Pitäisikö hänen kertoa Morthankille, mitä Nui-Koron tehtävällä kävi? Oliko sillä edes väliä?
”Tuota, etsimme Ontoria…” hän pystyi sanomaan.
”Tiedän. Hän onkin odotellut. Emme tosin arvanneet, että vastaanottaisimme tuollaisen saattueen”, vastasi matoran.
He kulkivat Telakan käytävillä. Mittasuhteet olivat… väärin. Paikka oli paljon suurempi kuin oikeasti. Käytävät olivat leveitä, ovet korkeita ja alukset valtavia. Normaaliakin valtavampia.
”Visokki?”
”Niin?”
”Sinä olet käynyt Telakalla, oikealla Telakalla. Onko tämä paikka suurempi kuin normaalisti?”
”Eeeei kai. Käytävät ovat ehkä leveämpiä?”
”Hmm. Mutta eivät korkeampia?”
”Minä luulen, että en huomaisi sellaista.”
Oliko Telakka tällainen, jos sitä oli tottunut katselemaan matalalta? Täällä kaikki piti mitoittaa isoksi Tongun mittojen mukaan, mutta suurin osa puuhailijoista oli pieniä matoralaisia.
Näin he siis kokivat paikan. Mielimaisema näytti suhtautuvan kuhunkin näkökulmansa mukaan. Katto, joka oli Tongulle toistakymmentä metriä korkealla, oli Visokille ja ilmeisesti Morthankille siinä neljässä metrissä.
Ehkä tätäkään ei kannattanut miettiä liikoja.
Morthank johdatti heidät huoneeseen. Se oli yksi kasarmin majoitushuoneista, jonka nurkissa oli muutamia sänkyjä ja lattialle oltiin levitetty vilttejä. Ontor istui öljylampun valossa kirjoittaen. Hän asetti kirjanmerkin sivulle ja nosti katseensa.
”Hei pomo, hei neiti admin. Hän nukkuu, eikö vain?” sanoi pakarikasvo ja osoitti vuodetta. ”Laske hänet sängylle. Kiitos, että pääsitte tänne.”
”Hän lensi sinua etsien, mutta ei voinut laskeutua”, sanoi Tongu ja laski nukkuvan Ternokin sängylle. ”Anteeksi, luulen, että on syytäni, ettei hän… ole enää hereillä.”
Kaikki tämä tuntui nyt Tongusta yhtäkkiä vähän liian osuvalta. Sen sanominen ääneen Ontorille tuntui siltä, kuin hänen sydämeensä olisi napautettu vasaralla. Tongu irvisti ja huokaisi.
”En usko, että olisitte päässeet tänne niin kauan, kun hän pystyi lentämään eteenpäin”,. Unet ovat joskus sellaisia”, vastasi Ontor ja laski kätensä aisaparinsa otsalle.
”Hän ei muistanut minua”, Tongu sanoi ja katseli kaksikkoa. ”Hän ei oikeastaan juurikaan reagoinut minuun. Mutta sinua hän etsi.”
Ontor nyökkäsi syvään.
”Kun viettää lähes kaiken aikansa toisen kanssa, asioita virtaa kumpaankin suuntaan. Uskallan sanoa, että hänen muistonsa ovat suurimmilta osin hyvässä turvassa. Nyt minun on kuitenkin pyydettävä teitä poistumaan joksikin aikaa. Meidän on oltava hetki kahdestaan. Tämä on matoralaisten heiniä. Katselkaa ihmeessä ympärillenne.”
”Ymmärrän. Pidä hänestä hyvää huolta”, Tongu sanoi.
”Pidän.”
Mielimatkaajat poistuivat huoneesta ja Tongu sulki oven perässään. Hän kävi istumaan käytävällä olevalle penkille. Visokki jäi seisomaan lattialle.
”Kuule”, Tongu mutisi. ”Minä olen tuntenut nuo kaksi vuosikausia. Mutta silti vähän väliä sekoitan heidän nimensä. En tietenkään nyt, kun toinen on tajuttomana sairasosastolla ja toinen ei. Mutta kaikessa tohinassa. Kai kaikilla käy joskus niin?”
”En osaa ehkä samaistua… minulle nimet ovat helppoja. Ainakin helpompia kuin nuo naamiot.”
Pihtien välistä kuului tuhahduksenomainen ääni. ”Hankkisivat kaikki edes erilaiset!”
”Ehkä he eivät valitse kasvojaan sillä perusteella. Harvoin niitä tulee mietittyä. Matoralaisten kulttuurissa vaihtokasvot ovat tärkeitä. Ja sitten meitä pidetään kummajaisina. Höh.”
Tongu naputteli sormiaan penkkiin. Oli mukavaa, että oli jotain fyysista ja pysyvää, mitä naputella. Kai tämäkin penkki oli oikeasti olemassa. Varmaan paljon pienempänä.
”Ei kun mitä meinasin sanoa. Muistatko, kun Snowie kävi sillä reissulla, Nimdan perässä?”
”Muistan. Minä ehkä puhuin Snowielle sen aikana.”
”Jaa?” Tongu sanoi, mutta ei kyseenalaistanut kauaa. ”Kumma. Ne toivat sen tapiirin mukanaan. Eivät sirua.”
”Tapiirin?”
”Se majailee meillä nykyään. Leppoisa kaveri. Niin, mutta Snowie. Hän sai sen sirun joltain paikalliselta matoran-veijarilta. Avden kätyri vei sen, sirun, mutta hukkareissuksi ei jäänyt, koska he -” Tongu päätti jättää Ämkoon mainitsematta ”- kai saivat jotenkin ajettua torakoita sieltä pois, tai ainakin autettua paikallisia. Niin sen veijarin nimi oli kanssa Ternok. Meidän Ternok! Ihme juttu.”
”… niin. Kai se on vain melko todennäköistä, että maailmassa on useampi sen niminen. Mutta kieltämättä ihan jännä sattuma.”
”Ihan hyvä merkki, että muutkin Ternokit ovat kelpo tyyppejä, vastustavat torakoita ja antavat Nimdan jollekin Snowien tyyppiselle. Kun ilmeisesti niistä siruista on yleensä aika vaikea luopua.”
Kyklooppi hieraisi leukaansa.
”Tosin me kai olemme tuhoamassa niitä.”
”Se… on ehkä vähän monimutkaisempaa kuin pari kuukautta sitten.”
”Helppo uskoa. Ja ei meillä taida olla niitä edes hirveän montaa tuhottavaksi.”
”Kuinkakohan monta Visokkia tässä maailmassa on”, admin sanoi yhtäkkiä yllättävän vaisusti.
”Jaa-a? Annettiinko teille pieninä tuollaiset nimet? Alkaako kaikki Vis-tavulla?”
”Ahahaha… ei. Meillä oli nimien sijasta feromoneja. Tämä oli Tawan keksintö. En ole ihan varma, miksi suostuin siihen.”
”Feromoneja? Ehkä ei-visorakeilla olisi ollut haastetta niiden kanssa. Ja torakoilla on ne numerot. Manu ja Abzumohan tekivät ne. Ehkä tapa valloittaa saaria ja polttaa viidakkoa on Abzumon keksintöä.”
”Ehkä”, Visokki sanoi, selvästi ei yhtä vakuuttuneena.
”Ne numerot on varmasti Manun. Vanha kehno varmaan teki niillä laskutoimituksia tai jotain. Ja neljä kättä, luulen. En tiedä, kumman keksintö siitä emosta huijaaminen oli. Mitä luulet?”
”Kysyisin Manulta, jos olisi mitään toivoa, että saan selkeän vastauksen”, Visokki hymähti. ”Ja jos tietäisin, missä se on. Voi ei, sinä et ole varmaan edes kuullut tästä.”
”Öö en, mutta kuulostaa jo aika tyypilliseltä”, Tongu taivasteli.
”No siis. Hän… mitä, ei. Äh. Hän on banaani. Ei, en tiedä miksi.”
”Banaani? Huonoa makua siltä mieheltä. Olisi ollut edes mango. Tai kookos.”
”Apina vei hänet.”
Tämä oli liikaa.
”Mitä? Ha. Hahaha. Apina? Hehheh. Kuule. Jos me saamme Ternokin herätettyä -” Tongu viittasi ovelle — ”oikeassa maailmassa, niin tuo on ensimmäinen juttu, jonka kerron hänelle. Me matkustimme Manun ja Ontorin ja Geen kanssa puoli tunnettua maailmankarttaa alkusyksyllä. Hän arvostaisi. Apina? No niin justiinsa.”
”Niin, siis”, Visokki sanoi selvästi helpottuneena, että oli saanut asian sydämensä päältä. ”Manu on jossain. Ei hänellä nyt hengenhätää voi olla. Se oli vain… joku apina. Mutta niin… toiko jokin erityinen tuon nimiyhtäläisyyden sinun mieleesi?”
”No kun, matoralaisilla, ja muillakin on nimeämispäivä. Iloinen keskitalven juhla. Glögiä ja lahjoja, ja nimiä. Niin minä en ole ikinä saanut uutta nimeä, enkä haluakaan, sain nimeni perheeltäni. Mutta meidän Ternokin nimi oli, itse asiassa, aiemmin Hortuk. Joten voi olla, että se Nimdan Ternok oli alkuperäinen Ternok. Ja meidän Ternok on nimetty maanalaisen vastarintaliike-Ternokin mukaan, tosin vuosikausia ennen kuin Snowie edes tapasi häntä! Onko matoralaisilla salainen Ternokin legenda, jota he eivät kerro meille muille? Onko viidakkosaaren Ternok nimetty jonkun vielä vanhemman, Suuren Ternokin mukaan? Emme saa ehkä ikinä tietää!”
Varma ei Tongu voinut asiasta olla, mutta se saattoi kirvoittaa visorakista jotain naurahduksenomaista.
Ovi avautui. Ontor katseli heitä mietteliäs hymy kasvoillaan.
”Voitte tulla nyt sisään. Olen tehnyt tehtäväni.”
He astuivat takaisin majoitusparakkiin. Ternok oli vielä unessa, mutta hän näytti seesteisemmältä kuin aikaisemmin. Matoralaisen rintakehä kohoili rauhallisesti hengityksen tahtiin. Pöydällä oli avonainen kirja täynnä tyhjiä sivuja.
”Uskallan sanoa, että hän muistaisi teidät nyt. Tällä puolella häntä ei kuitenkaan kannata herättää. Pääsette helpommin irti, jos hän on unessa. Minä… uskon, että hän voi palata mukananne oikeaan maailmaan.”
Pakarikasvoinen matoran katsoi terävästi Visokkia. Visokki näytti ainakin ymmärtävän jotain, Tongu huomasi. Ontor jatkoi.
”Ontor, oikea Ontor tarvitsee häntä, enkä voi jättää itseni tarpeita tässä huomiotta. Mutta hän on saanut melkoisen tällin.”
Oikea Ontor puhui harvoin näin syvällisiä. Mutta ääni ei kuulostanut väärältä. Ehkä meistä kaikista tuli syvällisiä näin syvässä päässä.
”Ruumis ilman sielua tuo harvalle lohtua. Hänelle sielu ilman ruumista toi loputtoman matkan. Mutta täällä, hermokeskuksessa, nuo asiat yhdistyvät.”
”Mitä teit hänelle?” Tongu kysyi.
”Samaa mitä yleensä. Tukea. Varmistusta. Muistutuksia. Vitsejä. Vaikka unohtamme asioita, emme aina kadota niitä kokonaan. Ternokin saadessa tällin jotkut ovet sulkeutuivat.”
Ontorin katse vaelteli huoneen seinillä.
”Mutta tämä on hänen kotinsa. Pieni, vaatimaton matoralaisen maja, suurella Telakalla valtavassa maailmassa. En usko, että mikään voi päästä tekemään tuhoja näin syvällä.”
Visokki ja Tongu katsoivat ympäriinsä öljylampun himmeässä valossa uinuvaa huonetta. Tongu… tiedosti sen olemassaolon toisella puolella, muttei käynyt siellä kovin usein. Telakka tosiaan oli suuri, ja sen toimet moninaiset — eikä Ternokia ja Ontoria tarvinnut juuri käskeä töihin. Ternok makasi rauhallisesti omalla sängyllään, eivätkä täällä häntä ympäröineet elossapitolaitteet, vaan arkiset tavarat: sarjakuvalehtiä sängyn alla, muistikirja, pieni roskakori, jonka pohjalla oli pähkinänkuoria. Ternokilla ei ollut edes lentolaseja, sillä visiirinaamiolla niitä ei tarvinnut. Matoralaisen oma tila rajautui pariin kolmeen neliöön. Heti perässä oli Ontorin vuode ja peremmällä Walsinatsin, Ämturin ja Garsonin punkat. Heistä ei täällä näkynyt jälkeäkään.
”Kuulostaa lupaavalta minun mielestäni”, Tongu sanoi, ”Miten nuo ovet avataan?”
”Siihen avaimet ovat matkanjärjestäjällä. Uskoisin, että Telakan herra ja Bio-Klaanin admin ovat oikeutettuja tekemään valinnan. Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni. Kiitos kun tulitte.”
Ontor vilautti heille vielä kannustavan hymyn ja poistui makuukasarmista. Oven sulkeutumisäänessä oli jotain lopullista; unimatkaajat tiesivät, ettei sen toiselle puolelle ollut enää menemistä.
”No? Tässä taitaa olla matkamme pää”, Tongu sanoi toiveikkaana.
”Niin on”, Visokki sanoi hieman vaisusti. ”Minä luulen, että täältä käsin pystyn kyllä herättämään hänet, jos haluat. Se ei ehkä tuota edes ongelmia.”
Huoli täytti jättiläisen valtavan sydämen.
”Mutta. Tässä on joku mutta. Koukku. Minä huomaan sen.”
”Kysymys ei ole, miten nuo ovet avataan. Se on ehkä tässä vaiheessa suorastaan triviaalia. Voin kyllä sysäistä hänet hereille.”
Visokki ilmiselvästi kipuili sanottavansa parissa, eikä Tongu kokenut asiakseen kiirehtiä sitä. Aika ei tuntunut täällä puolella erityisen konkreettiselta. Tongua jännitti, mitä oli tulossa, mutta hän olisi halunnut kuulla sen silti heti.
”Minä vain, että… haluatko sinä tätä varmasti?”
Tongusta tuntui kuin puulla päähän lyödyltä. Tähän asti kaikki oli mennyt paljon odotettua paremmin!
”Täh”, hän ölähti. ”Siksihän me täällä ollaan. Haetaan poika kotiin. Todelliseen maailmaan. Kotiin. Sinne, missä asioilla on väliä. Miksi en haluaisi?”
”Koska minä en voi vannoa sinulle, että hän herää samanlaisena.”
Tongun ilme muuttui ällistyneestä vakavammaksi.
”Kuinka kauan hän onkaan ollut koomassa? Ehkä kuukauden? Hän sai ilmeisesti aika kovan iskun päähän. Olen pahoillani, mutta en voi vannoa, että kaikki on oikeasti kunnossa. Tämä uni, jossa me olemme, se… se voi olla vaikka viimeinen hiipuva ajatus vanhasta Ternokista. Voi olla, että hän ei oikeasti tunne sinua. Tai Ontoria. Tai ketään toisella puolella enää. Ei… ei ole vain nappia, jota voisi painaa ottaakseen tämän kaiken pois. Sillä, että herätän hänet tästä voi olla seuraamuksia.”
Tongu avasi suunsa ja sulki sen uudestaan. Hän heilutteli käsiään eksyneen oloisesti. Totta kai hän oli käynyt päässään läpi kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta Ternokin näkeminen täällä unessa oli nostattanut toivoa. Nyt se valui hänen sormiensa läpi kuin hiekka.
”Mutta hän muisti Ontorin täällä, ja Ontor muisti meidät… Ja tämä Ontor on osa häntä?” Tongu yritti järkeillä. ”Joten jos hän, tai se, muistaa, miksei oikea Ternok muistaisi? Ja hän muistaa nämä sängyt ja matot ja penkin ulkona… Minä uskon niin.”
”Muistikuvia on aika vaikea hävittää lopullisesti. Varsinkaan näin tärkeitä. Mutta… se pieni, mitä me näemme täällä… se on aika pieni ja idealistinen osa häntä. Tongu, me emme voi olla varmoja, että se päätyy sellaisenaan hereille. Varsinkin… kun hän on ollut unessa niin pitkään. Voi luoja, niin pitkään.”
Jokin väristys näytti kulkevan Visokin läpi.
”Tiedätkö, minä olin viime viikolla sellaisessa unessa, jonka jälkeen en ole ollut sama henkilö. Se oli tosiaan ainoastaan viikko sitten. Sinun näkökulmastasi se oli ehkä… viisi tuntia. Minulle se oli niin, niin paljon enemmän. Ternok taas, hän on ollut koomassa kuukauden. Kuukauden, Tongu.”
Tongu mutristi suutansa. Hän hengitti syvään.
”Sitten on korkea aika lopettaa se!” hän tokaisi kiihtyneenä. ”Eikö sinulle ikinä käy niin? Varmaan käy! Että olet jossain välitilassa, puoliunessa, osittain tietoisena, ja pyörit jossain tyhjänpäiväisessä mietteessä, ympäri ja ympäri, ja ainoa asia, millä pääsee pois, on nousta, nousta ja kävellä ja katsella ikkunasta ulos. Minä vihaan sitä. Kun on niin vaikea nousta, vaikka sillä pääsee irti. Enkä minä tiedä onko se yhtään sama asia kun tämä. Mutta ei hän näyttänyt siellä kovin iloisena lentävän, vaikka hän rakastaa lentämistä! Ja on pieni ja idealistinen veikko. Ja kovaa tekoa.”
”Niin, ei hän… ei hän ehkä täällä pelkästään onnellinen ole, ei ilman Ontoria. Mutta hänellä oli ainakin rauha sillä taivaalla. Jos… jos minä herätän hänet, otan sen pois. En tiedä, osaanko edes selittää tätä, mutta… yritän.”
Visokki huokaisi syvään.
”Me emme voi tietää, minkälaisena hän herää. Me emme voi varmasti tietää, muistaako hän teitä. Tongu, minä en voi vannoa, että jos vien häneltä tämän rauhan pois, hän saa sitä enää ikinä takaisin.”
Tongu katsoi nukkuvan matoralaisen rauhallisia kasvoja.
”Mitä jos hän herää vieraalta sairasosastolta täynnä tuntemattomia naamoja? Linnoituksesta sodan uhan alla?”
”Niin kuin silloin, kun hänen kapselinsa avautui tämän saaren rannalla? Niin, mistä tiedämme, haluavatko he, että kansi avataan väkivaltaiseen, rumaan maailmaan?”
”Minä toivon, että minulla olisi vastauksia, mutta… minä alan ymmärtää, että en ole ikinä ymmärtänyt hänen kaltaisiaan. Kanisterista syntyneitä.”
Ternok nukkui sängyllään rauhallisesti peittoonsa kääriytyneenä. Tongu vain katseli tätä ja kuunteli.
”Silloin kun olin parvessa, kaikki oli vain hajuja ja makuja ja ääniä ja… jotenkin todella likaista ja rikkinäistä ja… en tiedä. Ehkä aitoa, siitä kaikesta huolimatta. Mutta matoralaiset… he tulevat, no liukuhihnalta. Ja jos he menevät rikki, heidät voi korvata. Vaikka parvessa oli aivan kamalaa, minä edes ymmärsin, miksi se pelotti minua. ”
Visokin hiljaisuus oli typerryttävä, vaikka se kesti vain sekunteja.
”Mutta he, hänen kaltaisensa elävät painajaisessa, jota eivät edes itse huomaa. Ja se on ilmeisesti se, miten asioiden kuuluukin heidän kannaltaan olla.”
Tongu irvisti. Mutta matoralaiset… he tulevat liukuhihnalta. Ja jos he menevät rikki, heidät voi korvata. Ne sanat, ne sattuivat. Visokki jatkoi.
”Niin kyllä minä vain mietin, onko vika minussa, jos haluan herättää heidät siitä painajaisesta.”
Täällä, kaikista paikoista? Mutta samalla… Samalla Tongu ymmärsi.
He — hän ja Visokki — olivat syntyneet tänne, julmaan, likaiseen ja äänekkääseen maailmaan, hyvin pieninä — ympärillään lauma, tai perhe, suoraan ja välittömästi. He olivat kasvaneet siinä. He olivat kasvaneet sen sisään. Mutta matoralaiset… pysyivät. Oli vanhoja matoraneja, kuin Tehmut — köyryselkäisiä, korisevia ja tuikkivakatseisia. Ja oli nuoria ja innokkaita, kuten Ontor ja Ternok. Mutta yhtä kaikki he olivat niin kovin samanlaisia.
Ei poikasia. Ei lapsia. Ja silti heitä oli kaikkialla. Kaikilla saarilla. Siitä ei puhuttu. Mutta kaikki silti tiesivät, että he… eivät loppuisi. Tämä oli heidän maailmansa.
”Ei korvata”, Tongu sanoi ääni särähtäen. ”Ei ikinä korvata. Käsiparin voit korvata. Työläisen. Sitä sanaa jotkut käyttävät. Mutta he ovat henkilöitä. He, he ovat minun poikiani, ja jos he eläisivät painajaisessa, minä näkisin sen heidän kasvoiltaan. Vaikka he ovat tulleet kapselista, vaikka heidät olisi sinne taitellut Suuri Henki tai hänen enkelinsä!”
Tongu huomasi hengittelevänsä yhä raskaammin, eikä tiennyt, oliko hänen sanoissaan järkeä.
”… en minä ymmärrä sitä sen enempää kuin sinä. Mutta he eivät kaipaa sitä ymmärrystä. He kaipaavat apua. Ystävää. Turvaa maailmansa raakuutta vastaan. Enkä minä voi tarjota sitä heille aina ja kaikkialla, ja olen saanut huomata sen. Kerta toisensa jälkeen. Mutta se ei ole syy lakata yrittämästä. Ei täällä, ei oikealla puolella.”
Tongu yritti hetken jatkaa, mutta sai aikaiseksi vain surumielisen urahduksen.
”He, he ovat minun poikiani.”
Sen palopuheen jälkeen Visokki oli vain hetken hiljaa.
”Minä ymmärrän ehkä jotenkin, miltä sinusta tuntuu. Kun ei ole enää parvea ympärillä, etsii turvaa ja samaistumiskohtaa… muualta.”
Pihtileukojen välistä pääsevä ääni muistutti jälleen etäisesti naurahdusta, mutta tällä kertaa Tongu kuuli sen takaa kipua, joka oli ollut siinä jo aiemminkin.
”Mutta minun on täytynyt myös kohdata se tosiasia, että he ovat niin erilaisia. Minua kutsuttiin jossain vaiheessa Toa Visokiksi, tiesitkö? Silloin kun Tawa toimi meidän molempien kasvoina… ja minusta ei tiedetty. Se tuntui aika hyvältä. Siihen oli helppo nojata, kuvitella itsensä toana. Sellaisia varten tämä maailma on tehty. Mutta mitä tarkemmin näen tämän kaiken, sitä selvempää minulle on, että he ovat niin todella, todella erilaisia. Minä en ole toa.”
”Toa Visokki?” Tongu sanoi hämmentyneesti. ”Ja mitä he sanoivat, kun paljastuit? Tuntuiko se hyvältä?”
”Aika moni ei niinkään sanonut, kuin huusi ja juoksi tosi kovaa.”
”Mutta he tulivat takaisin. Ainakin jotkut. Tarpeeksi… kyläläisiä kaupunkiin. Saaren suurimpaan.”
”Kuinkahan paljon isompi kaupunki se olisi ollut, jos heitä ei olisi ikinä herätetty siihen totuuteen?”
Tongu tunsi kiihtyvänsä, mutta ei voinut lakata puhumasta.
”Äh. Sinä aina haluat tietää! Se on ihan hyvä kaupunki. Se on meidän koti. Lauma! Sitä kaupunkia, jossa sadattuhannet seuraavat Toa Tawaa ja Toa Visokkia ei ikinä tullut, sitä ei ole ikinä ollut, eikä tule olemaan. Se ei ole painajainen eikä unelma. Se on pelkkä tyhjä kysymys. Joskus pitää vaan heittäytyä. Arvata jos ei tiedä. Toivoa parasta! Luottaa siihen, että on laskenut oikein. Minä sanoin, että pitää vakuuttaa ilma siitä, että se haluaa olla ala- eikä yläpuolellasi. No, onko helppoa? Ei ole! Mutta aika monesti on onnistunut! Ja niin voi onnistua Ternokinkin herättäminen, vaikkei varma voi ollakkaan!”
Tongu ei tiennyt, saisiko hän edes huutaa adminille. Ehkä vähemmästäkin oli bännitty. Mutta tämä oli sentään Telakka. Ainakin teoriassa. Ei hän oikeastaan välittänyt siitä. Eikä tässä vaiheessa hän tiennyt, yrittikö vakuuttaa myös itseään.
”Ei tässä ole kyse edes siitä, onnistuuko herättäminen. Minä voin herättää hänet, siitä alan olla varma. Isompi kysymys on, haluaisiko hän sitä. Tai olisiko se edes eettistä.”
Kello tikitti piinaavasti jossain, joko unessa olevalla seinällä tai oikealla jossain sen takana. Tikityksen kaiku kuulosti kylmältä sairaala-akustiikalta, ja tilanteen takana oleva todellisuus saavutti Tongun musertavasti.
”Siinäkin tapauksessa, että hän muistaa Ontorin ja kaikki muutkin ystävänsä, mitä me emme voi varmasti tietää… mitä jos hän herää suurissa kivuissa? Mitä jos hän sokeutuu? Mitä jos jotain sellaista käy? Hänellä on täällä rauha, olkoonkin pelkkää unta. Minä työntäisin hänet todellisuuteen, jossa kaikki voi olla vain rikki… ja pelkkää kipua. Onko se oikein?”
Tongu nielaisi ja ajatteli, ajatteli Visokin syöksemiä mielikuvia. Hän huomasi puhuvansa yhä vauhdikkaammin.
”Sitä voi astua ulos linnoituksesta ja joku voi ajaa yli kärryillä ja sitten joutuu sairaalaan ihan vastaavaan tilaan. Lentokone voi pudota taivaalta tai käsi mennä vähän liian lähelle iskurin mäntää. Niin voi käydä. Meille tai matoraneille tai nazorakeille.”
”Tongu. Ero on siinä, että me päätämme, putoaako se lentokone.”
”Ei. Me päätämme nousta kiitoradalta ylös.”
”Muotoile se ihan miten haluat. Mutta ymmärrä, että se kone ei välttämättä enää ikinä lennä.”
Tongu puri hammasta yhteen.
”Jos hän on kivuissa, me lääkitsemme häntä. Jos hän on sokea, me opastamme häntä.”
Visokki vain katsoi häntä hiljaisuudella, joka oli piinaavampi kuin sanallinen vastaus.
”Ja ei niin käy välttämättä. Ei todennäköisesti”, hän sanoi ääni jo täristen. ”Ei sen varaan voi laskea ja jäädä sänkyyn makaamaan!”
”Hän saa lentää täällä. Hänellä on rauha. Ei hän itse tiedä makaavansa sängyssä.”
”Ei hän tiedä mitään muutakaan! Mutta oikeasti, hereillä, hän… välittää maailmasta. Välittäisi. Ei hän haluaisi jäädä siitä paitsi. Oikea maailma on oikea ja sillä on merkitystä!”
”Kummalle sillä on merkitystä? Hänelle vai sinulle?”
Tongu tuijotti suu auki.
”En… Niin. Niin kai sitten. Voihan sen noinkin kysyä.”
Jättiläinen katsoi silmänsä kulmasta kylmästi visorakia ja sitten pää kallellaan Ternokia.
”Mutta jos hänelle on jollain merkitystä, niin… äh, hänelle millään voi olla merkitystä vain, jos hän on tajuissaan tajuamassa sen ja voi kertoa siitä muille. Se on kaikki mitä meillä on. Hah. Kaikki mitä on, eikä se ole vähän, kun se on kaikki. Maailma. Tulevaisuus. Mikä olisi parempi lahja? Mutta… kaipa olet oikeassa. On sillä merkitystä minullekin.”
Hän katsoi alas nelijalkaiseen pihtileukaan.
”Olisin aika huolissani, jos sillä ei olisi merkitystä minulle.”
”Älä ota tätä pahalla, mutta minun nähdäkseni sillä ei ole mitään väliä, mitä sinä oletat hänen haluavan meidän tekevän. Koska hän ei ole täällä tekemässä tätä valintaa.”
Visokki katsoi Tonguun pitkään.
”Sinä olet.”
”Niin. Niin minä olen. Enkä minä tietenkään olisi tullut tänne, sairaalasiipeen, uneen, minne lie, jos en kaipaisi häntä niin kovaa. Koska minun on vaikea olla, kun hän on täällä, tuommoisena, enkä voi sille mitään tehdä. Se on minun ongelmani.”
Tongu huokaisi syvään tärisevällä hengityksellä. Huokauksen ulos puskeminen tuntui työläältä.
”Mutta kyllä minä silti näen ongelman myös siinä, että hänen taipaleensa katkesi pommiosumaan Nui-Koron lähellä, eikä hän ole siitä edespäin ollut osana maailmaa, hyvässä tai pahassa. Ei se ole oikein. Ei se ole.”
”Se on epäoikeudenmukaista. Se on väärin. Mutta minä en voi vain ottaa sitä pois.”
”Sanoit, että voit”, Tongu ähki. ”Että voit yrittää.”
”Voin. Ja voin epäonnistua. Voin tehdä jotain aivan kamalaa jollekulle, joka nukkuu rauhallista unta. Tongu, hän… hän ei ole visorak eikä hän ole keltainen jättiläinen. Mistä minä tiedän, mikä on matoranille parasta? Hän on monimutkainen kasa rattaita, jotka minä saatan rikkoa tällä lopullisesti.”
Tongu laittoi kädet puuskaan ja kumartui Visokin puoleen. Kun hän puhui, hän tiesi kuulostavansa jo vihaiselta.
”Matkan alussa olit sitä mieltä, että kanisterista syntyminen olisi jotenkin parempaa! Ja nyt vierastat heitä koneina! Mikä sinua oikein ajaa?”
Visokin ilme oli kylmä ja vivahteeton.
”Hän on erilainen kuin sinä”, Visokki sanoi vailla tunnetta. ”Sillä, mitä siitä on mieltä, ei ole mitään väliä. Mutta sitä ei voi paeta. Tongu, hän ei ole sinä.”
”Minun… minun Ternokini ei ole kasa rattaita. L-lakkaa jo jauhamasta siitä, kuka on tullut mistäkin ja katso häntä. Katso ympärillesi! Sänkyjä! Lamppuja! Lehtiä! Oikeaa elämää! Minkä railon sinä yrität kaivaa meidän välillemme? Minä en tiedä, miksi kukin tulee kanisterista ja kukin ei! Mutta onko sillä väliä? Miksi sillä olisi väliä? Meissä on enemmän samaa kuin eriä. Sinulla oli laumasi, josta halusit pois. Minulla oli laumani, perheeni, jota ei enää ole. Mutta minulla on heidät. Enkä minä välitä piruakaan siitä, ovatko he maailman ulos muljauttamia säilyke-olijoita vai ei. He ovat minun perheeni. Klaani on minun laumani, he ovat minun perheeni. ”
Keltaisen jättiläisen kumea puhe oli alkanut vihaisena, mutta siitä oli hitaasti lähtenyt puhti. Nyt Tongu kuuli oman äänensä, ja kuuli miten surkea se oli.
”He ovat minun, minun perheeni…”
Sen purkauksen jälkeen Visokki oli vain pitkään hiljaa, eikä Tongullakaan ollut enää sanottavaa.
”En minä yritä kaivaa mitään railoa.”
Tongu vain hengitti raskaasti ja katseli Ternokin nukkuvia kasvoja. Hänen rintaansa puristi ja kurkun pohjalla oli jotain.
Visokin äänessä oli entistäkin vähemmän vivahteita, kun hän jatkoi. ” Minä vain haluan, että annat minulle jonkun hyvän syyn tehdä sen, mitä olen kohta ehkä tekemässä. Eikä se voi nojata siihen, mitä Ternok haluaa, tai siihen, mikä on hänelle parasta, koska kumpaakaan ei voi tietää. Sen täytyy olla aika paljon vankempi syy.”
”Minä haluan kertoa hänelle Manusta, jonka apina vei, ja minä haluan kysyä, miten hemmetissä haemme Geen metsästä”, Tongu sanoi hiljaa.
Suuren yksinäisen punaisen silmän luomelle valui rypäleen kokoinen kyynel.
”Minä haluan puhua Ternokin kanssa. Minä kaipaan häntä.”
Siinä tahtojen taistossa, joka keskustelu oli ollut, hetken ylle oli laskeutunut jollain tapaa tappiollinen mieliala, jossa Tongu ei tuntenut edes häivähdystä voitosta.
Siksi yhtäkkiä muutos visorakin ilmeettömässä katseessa olikin niin huomattava.
”Se”, hän sanoi vaisuna, pysähtyi ja käänsi katseensa Ternokia kohti. ”On aika hyvä syy.”
”Niin.”
”Hyvä on.”
Silloin adminin vihreät silmät kääntyivät huoneen kattoa kohti, ja… katto aukesi.
Todenmukainen unikuva pienestä huoneesta paljastui kulissiksi, kun paperin lailla suikaleiksi hajoava kattorakenne paljasti tutun sinisen taivaan täynnä valkoisia pilviä.
Valo laskeutui tilan ylle, ja sen kulissien rikkoutumisen myötä Tongusta tuntui siltä, kuin uni olisi ollut päättymässä.
Hän katsoi Ternokia, jonka silmät nykivät kuin olisivat olleet aukeamassa… ja tajusi, että Visokki ei ollutkaan enää hänen vierellään.
Tämän ääni kuului nyt ylhäältä. ”Jos todella haluat sitä… tartu häntä kädestä.”
Tongu nyökkäsi ei kellekkään, polvistui sängyn viereen ja sulki Ternokin pienen käden suureen kouraansa. Ja samassa harsoutuvan unihunnun läpi hän ymmärsi tehneensä niin myös oikeasti.
Se käsi oli niin kovin pieni hänen käteensä verrattuna.
Samalla hän kuuli siipien pörinän yläpuoleltaan. Kitukasvuiset raajat ojentuivat lento-visorakin muodosta kirkasta sinistä taivasta vasten, ja hän otti niistä kiinni vapaalla kädellään.
Lattia irtosi jaloista, kun he alkoivat nousta kohti taivasta. Huone pieneni alla, ja paljastui vain laatikoksi, kulissiksi, jonka ympärillä ei ollut enää edes muuta Telakkaa. Vain sininen, loputon taivas, jonka yllä Visokin ääni kaikui.
”Ja jos epäonnistun… niin se ei ollut sinun syytäsi siksi, että halusit minun yrittävän.”
Tongusta tuntui siltä, kuin hän olisi matkannut todella pitkän matkan todella nopeasti ja läiskähtänyt äkkipysähdykseen oman päänsä etureunaan. Hän ähkäisi, räpytti silmäänsä ja refleksinomaisesti nousi ylös ja loi katseensa sairaalapedille, jossa Ternok…
… oli Ontorin tiukassa halauksessa.
Ternokin silmät olivat auki ja tuijottivat suoraan eteenpäin.
Ja sillä hetkellä Tongu tunsi, kuinka pelko ja tärinä saavuttivat koko hänen kehonsa. Heti kun todellisuus paljastui jälleen unisen udun alta, hän ymmärsi, miten konkreettisia vaikutuksia valinnalla oli. Hän ymmärsi ottaneensa loikan tajuamatta täysin, mitä se saisi aikaan, ja halusi ottaa sen pois välittömästi. Hän katui niin paljon. Niin, niin paljon.
Telakan mestari tunsi itsensä aivan avuttomaksi ja täysin lamaantuneeksi, kun hän katseli Ternokia.
Ei kai, hän ajatteli. Se oli liian pelottava ajatus lopetettavaksi, kohdattavaksi ja laitettavaksi sanoiksi. Ehkä jos hän sulkisi silmänsä ja avaisi sen uudestaan, painajainen menisi pois.
Hän sulki ja aukaisi eikä se mennyt pois. Tämä oli todellista. Hän hengitti yhä raskaammin. Hän laski katseensa alas Ternokin silmistä.
Ne näyttivät niin kovin tyhjiltä ja ilmeettömiltä, ja Ontor oli puristanut tämän halaukseen ja vain tärisi, eikä Tongu nähnyt tämän kasvoja.
Ja häntä pelotti niin paljon kysyä. Jos hän kysyisi niin hän saisi vastauksen, ja se olisi silloin totta.
Siinä pelossa hän kohtasi Visokin katseen vierellään, ja… jotenkin sai voimaa, jotenkin sai itsensä avaamaan suunsa. Vaikka se pelotti niin paljon.
”Ternok?” hän sanoi heikosti.
Ei vastausta. Hän ei ollut varma, oliko kukaan edes kuullut.
”Onko hän… täällä?” kyklooppi päästi suustaan.
”Kaksi sekuntia ennen sinua”, sanoi Ontor.
Ternok näytti tosiaan räpyttelevän silmiään. Jokin puristi Tongun sydäntä kuin pihdeillä.
”Ternok!” hän huudahti. ”Miten voit? Ei, kuule… Manu muutti itsensä banaaniksi. Apina vei hänet. Siinä se. Öh… Ternok?”
”Auuh”, sanoi kaukaukasvoinen matoralainen ja räpsytteli silmiään tiuhemmin.
Se ääni sai Tongun sydämen putoamaan johonkin hänen vatsaansa asti ja lyömään yhä kovempaa.
”Oletko kunnossa, vanha kaveri?” kysyi Ontor ja taputteli ystävänsä poskia.
”Päähän sattuu”, mumisi tämä vastaukseksi.
Tongun läpi kulki pelon vavahdus.
”Ja leukani ovat ihan jumissa”, Ternok jatkoi ja tökki niskaansa nyrkillä. ”Missä minä edes, ja siis, mikä apina?”
Jos pääkipu oli verrattavissa leuan jumisuuteen, niin ehkei elämä ollut ihan täyttä tuskaa?
Tongu huokaisi, ja helpotuksen aallot saavuttivat hänet sellaisella voimalla, että hän vain alkoi hiljalleen vollottaa. Se oli kaikkea muuta kuin arvokasta ja hillittyä, mutta hän ei enää välittänyt.
Hän vilkaisi Visokkiin sängyn reunalla. Hämähäkin ilmettä oli vaikea tulkita. Tämä näytti jääneen toden teolla sanattomaksi.
”Eikö meidän pitänyt olla siinä lentokoneessa?” Ternok sanoi käheästi.
”Oltiin jo”, Ontor sanoi. ”Se meni kaikkiaan ihan todella metsään”, pakarinaama katsoi Tongua, ja yhtäkkiä hymyili hieman. ”Mikä apina?”
”E-en minä tiedä, kysykää Visulta!” Tongu huudahti. ”Ternok, sinä otit osuman, ja en tiedä pitäisikö minun kertoa sitä nyt heti, mutta olet ollut nukkumassa aika kauan. Olet Klaanissa. Miten voit?”
”Ahaa. Minun pitää ehkä miettiä tätä”, sanoi Ternok, osoittaen itselleen melko epätyypillistä asennetta.
Hän viettikin pienen hetken miettien. Kaikki kunnioittivat sen hiljaisuutta.
”Minusta tuntuu rullatulta ja mätkityltä ja potkitulta”, hän lopulta sanoi. ”Enkä tiedä, olenko ihan kiinni tässä maailmassa nyt.”
”Siinä ei sinällään ole mitään uutta”, sanoi Ontor. Hänenkin kasvoillaan oli kyyneleitä.
Hopeanharmaa pikkuinen kalautti otsansa kevyesti kumppaninsa otsaan. Sitten tämä katsoi ympärilleen ja pomppasi alas yllättyneen Visokin eteen, pujahti tämän pihtileukojen lomasta ja — ennen kuin Visokki ehti selvästi edes tajuta — halasi Visokin punaista turpaa.
”Kiitos, mitä ikinä teitkään”, sanoi maan kansalainen hiljaa pää tämän kuorta vasten.
Visorak ei näyttänyt siltä, että olisi kyennyt varautumaan siihen millään tapaa. Hän vain hengitti syvään, eikä sanonut vastaan tai rimpuillut. Pöllämystyneet vihreät silmät tuijottivat seinään lasittuneina niin pitkään kunnes Ontor päästi hellästi irti.
Sitten Visokki vain nyökkäsi hämmentyneen näköisenä. Tongu ei ollut aiemmin nähnyt häntä jollain tapaa näin haavoittuvaisena. Pihtihampaat aukeilivat, katse sinkoili matoralaisesta toiseen ja kävi yhä selvemmäksi, että adminilla oli vaikeuksia keksiä siihen sanottavaa.
”Minä…” hän aloitti avuttomasti.
Ja mitä pidempään Tongu katsoi adminin reaktioita, sitä selvempää se oli hänelle. Että se, mikä oli vaikuttanut tunteettomalta välinpitämättömyydeltä, oli ollut jotain aivan muuta. Jotain paljon kivuliaampaa. Jotain, jota hänellä ei olisi ollut mitään edellytyksiä nähdä tätä aiemmin.
Visokki ja hän katsoivat toisiaan silmiin sekunnin. Keltainen jättiläinen näki, että tämä vapisi ja hengitti raskaasti, eikä osannut enää pakottaa sitä olemaan näkymättä. Siinä katseessa oli iloa ja toivoa ja muuta rujoa ja todellista, mitä hän ei olisi kuvitellut kykenevänsä ilmeettömältä ötökkänaamalta edes näkemään. Jotain, jota visorak ei selvästikään enää kuvitellut pystyvänsä edes tuntemaan, mutta tunsi nyt, ja kaiken sen kerralla.
Erityisesti tämän kehonkielestä näki jotain haavoittuvaisen eläimellistä ja todella vilpitöntä, kymmenen prototeräslevyn taakse piilotettua.
”T-tuota, olkaa hyvät.”
Tongu kuuli hämmennyksen ja yllätyksen ja ilon ja koko joukon tunnetiloja, jotka kuulostivat olleen jumissa jonkin railon takana ties kuinka pitkään. Niiden ulos tuleminen vaikutti yllättävän hänet itsensäkin, ja hän katseli panikoivasti ympärilleen.
Sitten Visokki pakoili hänen katsettaan jonnekin lattiaan ja alkoi vikkelin jaloin kääntyä ja kiirehtiä poispäin kohti ovea.
Tongu vilkaisi matoralaisia ja ovesta kipittänyttä Visokkia ja nousi lähteäkseen perään. Hän otti harppauksen ja ulvahti. Kokeellinen Saapas oli yhä tiukasti jalan ympärillä, eikä toipilaan raaja kestänyt vielä tällaisia liikkeitä.
Visokki oli jo kaukana. Ei ehkä kannattanut yrittää tällä jalalla. Ehkä myöhemmin.
”Kaikki kunnossa, pomo?” kysyi Ternok hieman tokkuraisella äänellä.
”Kiitos, Visokki”, sanoi jätti, raaputti päälevyään ja katsahti vastaherätettyyn. ”Se on tämä jalka vain, mutta eiköhän se parane.”
Hän istahti takaisin tuolille ja katsoi pää kallellaan hetken kahta kapselisyntyistä.
”Ontor, kun ehdit, käyppä hakemassa Kupe. Ja pyydä jotain soittamaan Tehmutille, okei?”
Ontor vastasi vain itkuisella hymyllä. Hän istui Ternokin vieressä, eikä ollut selvästi kiirehtimässä siitä vielä hetkeen pois.
Pihalla pilvipeite rakoili. Sateen viimeiset pisarat valuivat vasten sairaalan ikkunoita. Sininen taivas paljastui hiljalleen.
Kulkija asteli viileällä, kostealla hiekalla ja ihasteli horisonttia. Pimeys väistyi, ja kun punainen nousi meren ja taivaan rajalta kuin nousevana roihuna, katosi nousevan aamun valon alle sekunti sekunnilta tähtiä.
Kulkija henkäisi meri-ilmaa ja otti askeleen eteenpäin. Pieni perhe rapuja kipitti hänen jalkojensa alta pois pitkin santaa jättäen siihen jälkinä pieniä pisteitä. Kuin nuotiston melodialle, joka oli tarkoitettu vain hänelle. Veden noustessa sekin huuhtoutuisi iankaikkisesti pois, ja enää vain hän muistaisi sen.
Kulkija otti toisen askeleen, ja katseli, kuinka yötaivaalla kuut himmenivät. Ne olivat matkalla pois. Niiden lempeän hohteen paikan ottaisi kohta toisten kaksosten porotus. Sielultaan kuut ja auringot olivat samaa. Samalla tapaa ne valaisivat luomakuntaa… mutta kahta aivan eri luomakuntaa. Toinen niistä oli täynnä värejä ja spektrejä, toinen unia ja siunattua pimeää. Kumpaistenkin valo näytti jotain, mikä oli toisessa maailmassa näkymätöntä.
Lainehtiva meri kutitteli jo vaahdollaan kulkijan jalkoja, kun hän pysähtyi vielä sen eteen.
Jos päivällä ja yöllä oli jotain yhteistä, se jokin oli tähti – yksi ainut tähti, jonka valo oli liian voimakas, että auringot saisivat sitä hukutettua. Punainen ratsastaja hehkui halki taivaankannen, liikkuen aina mutta ollen silti järkähtämätön. Se oli ainoa, joka oli vakio, se, mihin suhteessa kaikki muu määrittyi. Kiintopiste, josta kaikkien muiden tähtien valo mitattiin. Tuo yksi valo taivaalla vaati valojen estradin itselleen jokaisena hetkenä, aina ja iäisesti.
Kaikkina hetkinä, paitsi…
Paitsi yhtenä.
Yön lapsi vetäisi syvään henkeä, hymyili ja astui veteen. Kylmä merivesi sai hänen jalkansa kipristelemään, kun hän otti askelia syvemmälle ja syvemmälle. Kaapukangas hänen yllään haukkasi helmoistaan vettä, kun kulkija käveli aaltoihin.
Vaikka meri oli syksyisen kylmä, se oli täynnä eloa. Hän tunsi sen keinuttavan häntä kuin rauhoittaen, aisti jotain kotoisaa sen otteessa ja rytmissä; muisti etäisesti sen loiskeen vielä vasten kanisteria, jonka sisältä hän oli astunut maailman valoihin ensimmäistä kertaa. Siellä sisällä, tämän saman keinutuksen uneen tuudittamana, oli kaikki vielä ollut vain unta ja unelmia, mahdollisuuksia, joita ei voisi edes vielä sanallistaa. Kaipuuta, joka oli niin kaunista, että se särkyisi tullessaan todelliseksi.
Tuo keinutus ja nämä aallot tuntuivat kodilta, vaikka mikään muu ei. Tuo pieni hetki ennen hänen ensiaskeliaan rantahiekassa oli määrittänyt sen etäisen kaipuun, joka ei tulisi ikinä menemään pois. Vaikka sitä tällaisina hetkinä, meren äidin syleilyssä, pystyi hetkeksi koskettamaan.
Silloin kulkija avasi silmänsä ja näki sarastuksen. Päivänsäde kerrallaan auringot nousivat meren ylle suurena punaisen roihuna, joka herätti maailman öisestä horroksestaan. Sinen ja mustan aika päättyi, kun auringot palasivat kutsumaan värit ja karkottamaan unen.
Ja vaikka kulkija oli yön lapsi, oli hänen tosirakkautensa se yksi pieni hetki, joka tuli silloin, kun auringot nousivat, ja silloin, kun ne laskivat.
Kaunein hetki saapui, kun maailma oli niin punainen, että edes Punatähteä ei nähnyt. Häviävän pieneksi hetkeksi tähdistä punaisinta ei voinut erottaa valon ja värin hyökyaallosta, jonka sarastus toi.
Häviävän pienen hetken sen kajo katosi taivaalta, eikä ainoankaan tähden etäisyyttä siitä voinut mitata. Tuo hetki kesti vain silmänräpäyksen, mutta yön kulkija hengitti sen syvälle sisäänsä samalla, kun aallot pesivät hänen jalkojaan.
Initoin valo palasi sinne, missä se oli ollut sarastustakin ennen. Tämä sarastus, kuten mikään aiempikaan, ei ollut siirtänyt sitä tai hidastanut sen matkaa.
Mutta kuka tiesi, mitä oli ehtinyt muuttua sillä hetkellä?
Kulkija avasi suunsa ja henkäisi syvään. Ja vaikka kukaan muu kuin itse meri ei ollut kuulemassa, hän lauloi sanat melodiaan, joka oli unohdettu tuhansia sarastuksia sitten.
”Ehdoton ja muuttumatta
luomakunnan luoditsija
valheellisna ikiviekas
yötä päivää hallitsevi.
Kokototta julistava
olla ei voi tähti, joka
kerran, kaksi kierros’ päivän
kirkkauteen katoavi.”
Sitten hän jätti sanat leijailemaan laineille ja sulki silmänsä jälleen.
Meri huuhtoi hänen jalkojaan vielä muutaman hetken, ennen kuin hän nousi sen laineista. Yö oli päättynyt, ja kuut olivat poissa. Ne palaisivat seuraavan kerran, kun Punatähti katoaisi taas.
Mutta jos vain pieni hetki riittäisi muuttamaan päivän yöksi ja yön päiväksi, auringot kuiksi ja kuut auringoiksi…
… minkälainen maailma heräisi, jos sen valo peitettäisiin edes sekuntia pidemmäksi?
Kuulapsi III
Klaanin kaupunki
Sielunlähde
”Mitä juuri tapahtui”, Visokki sanoi.
”Öö”, Kepe jatkoi.
Temppelin ovi aukesi. Kepe kääntyi sinne katsomaan, Visokki ei. Oraakkeli seisoi oviaukossa kulmat äärimmäisen kurtussa ja räpytteli silmiään.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Kepe aisti vanhuksen kasvoilta sekä ymmärrystä että kysymyksiä, joiden sanallistaminen ei vaikuttanut aivan sopivan tämän arvoon.
”Aivan. Onko hän kunnossa?”
”En tiedä. Ei se voi olla mitään kovin vakavaa”, Visokki sai ulos.
”Jos niin sanotte. Mistä lähtien hän on kuulostanut vihaiselta brakas-apinalta?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Ei, se apina oli oma asiansa.”
Oraakkeli nyökkäili kuin ymmärtäen, että tässä kohtaa oli parempi perääntyä tästä kuulustelusta.
”Aivan. Oliko teillä vielä jotain?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Ei.”
”Asia selvä. Mutta jäitte silti… istumaan siihen?”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kyllä.”
”Emme kai voi kieltääkään”, Oraakkeli sanoi hetken päästä. ”Toivotan siis teille miellyttävää päivänjatkoa.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kiitos samoin.”
Silloin ovi kolahti kiinni, eikä kumpikaan sanonut taas mitään.
Niin paljon uusia tiedonjyväsiä, joista alkaa rakentaa taas uutta kokonaiskuvaa. Ja yhäkin niin monta kysymystä, Kepe ymmärsi, kun sai karistettua ajatuksensa siitä, mitä täysimittaista takamusfestivaalia oli juuri todistanut.
Visokkikin oli siis kokenut tyhjän, eteerisen aavikon ja sen, mitä Profeetta – ja monet muut – olivat sinne muovanneet.
”Visu… En tainnutkaan kysyä, millä tavoin sinä pääsit Verstaaseen? Sen kellarin ovihan katosi.”
Visokki hätkähti hieman paikoiltaan Kepen kysymyksestä. Hetken aikaa hän oli vain könöttänyt paikallaan katse lasittuneena. Siihen jääminen oli tuntunut luontevalta. Ei hänellä ollut hetkeen ollut elämästään kontrollia, mutta tämä iltapäivä ei varsinaisesti parantanut asiaa.
”Hm? Niin, minä en tainnut koskaan tuntea sitä Verstaana. Silloin kauhujen yön aikaan, kun minä… katosin, tein niin sitten ilmeisesti sinun verstaasi kautta. Sitä kautta minä myös taisin palata. En… en koskaan ajatellut, että se olisi voinut olla sinun verstaaseesi liittyvä asia eikä vain joku Avden temppu.”
”Entä tiedätkö, mitä reittiä Avde sinne kulkee? Sinne on selvästi useita teitä, jos Siniset kädetkin sinne pääsivät…”
”Siniset kädet?”
”Öö, jonkinlaisia nazorak-erikoisagentteja. Aika kauhistuttavia. Viimeksi kun näimme, ne hyökkäsivät Profeetan ja tämän ritarin kimppuun.”
”… aivan”, Visokki sanoi, kuin tajuten jotain.
”Niin, mutta, tiet Verstaaseen? Kuinka monta, ja missä ne sijaitsevat? Sulkeutuivatkohan muutkin, kun meidän kellarimme ovi umpeutui…”
”Hänellä… hänellä on reitti sinne käytännössä mistä tahansa. Ja sieltä käsin minne tahansa. Se hänen ’reittinsä’ on tietoinen… mutta ei ehkä elävä. Joka tapauksessa se tottelee häntä, ja luulisin, että Avdella on viime sana, kuka pääsee ’Verstaaseen’ ja kuka ei.”
”… Selvä.”
Kepe mutusteli ajatusta hetken. Sopi siihen, mitä hän oli puhunut Manun kanssa.
”Jos se on ainoa ovi meidän ovemme lisäksi, onko meillä enää mitään hypoteettistakaan mahdollisuutta päästä sinne?”
Kepe mietti vain Iggyä, joka ehkä oli tai sitten ei ollut olemassa – joka oli yhä Verstaan vankina…
”Kepe, sitä paikkaa ei ole olemassa. Olen pahoillani, mutta minulla on vaikeuksia kietoa aivojani senkään ympärille. Minulla ei ole ehkä yhtään enempää ratkaisuja.”
… Mutta… mutta entä Iggy…?
Oliko hänen vain hyväksyttävä, ettei hänen tuntemaansa Iggyäkään ollut koskaan ollut? Tietoista, tuntevaa olentoa? Ignadesia? Bio-Klaanin jäsentä, Doxin parasta ystävää?
Hänen mielessään kävi ajatus. Jos Profeetta oli aikoinaan Nimdan sirun avulla luonut tuon unen…
… olisiko hänen mahdollista tehdä sama?
Olisiko siinä mitään järkeä? Oliko mitään Iggyä pelastettavaksi? Kai… kai hänen olisi pakko silti yrittää?
”Kuinka paljon sinä vietit aikaa siellä?” Visokki kysyi katkaisten hänen ajatuksensa.
”Aa öö… Se tuntui aivan mahdottoman pitkältä ajalta… Vaelsin Snowien kanssa siellä suola-aavikolla niin kauan, että ajattelu sumeni, aivan kuin olisi vajonnut syvään uneen… Ja kun siitä havahtui, ei voinut olla varma, oliko kulunut päivä vai viikko vai vuosi. Ja tämä toistui seikkailun aikana monta kertaa. Mutta sitten kun palasimme taas arkitodellisuuteen, aikaa oli kulunut… Ehkä sekunteja? Jos sitäkään? En tajunnut katsoa kelloa palattuamme, mutta oli sama päivä kuin lähtiessämme ja aurinko paistoi ikkunasta suurinpiirtein samassa kulmassa.”
Visokki ei osannut nimetä tuntemusta, johon hän nuo sanat yhdisti, mutta se oli hänelle hyvin tuttu. ”Ymmärrän. Jos sopii, että kysyn, niin… miten sinä olet päässyt takaisin kiinni todellisuuteen sen jälkeen?”
”… Vaivoin. Se on vaatinut monta yötä eksistentiaalista kauhua, todellisuudentajun menetystä ja pohdintaa siitä, olenko vain aivot altaassa… Mutta onneksi Snowien ja Zeeronin kanssa keskustelemisesta on ollut apua. Se, että maailmassa on muita, joilta voi saada ajatuksia, joihin itse ei olisi ehkä löytänyt tietä, herättää edes toivon siitä, että kenties jotkin asiat ovat kuin ovatkin todellisia…”
”Aivan. Hyvä, jos niin.”
Visokki oli toisaalta helpottunut siitä, että maailmassa oli ehkä edes joku muu, joka pystyi ymmärtämään sen, mitä hän oli kokenut, mutta toisaalta se vain pahensi asiaa. Jos joku olisi vain kertonut hänelle, että hän ajatteli väärin, hänen olisi ollut helppo kohdata se pelkkänä omana epäonnistumisenaan. Mutta toisaalta missään ei ollut hetkeen ollut juuri minkäänlaista merkitystä. Se, että mikä tahansa uni voisi tulla todelliseksi, oli vienyt todellisuudelta pohjan.
”Luuletko, että tämän enemmässä selvittämisessä on järkeä?” Visokki sanoi piilottamatta väsymystään. ”Minä en ole enää ihan hirveän vakuuttunut, jos totta puhutaan.”
”Tarkoitatko, että… vain yrittäisin unohtaa tämän kaiken, koettaa elää elämääni aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut? Kai minä vain voisin pyytää sinua mielenvoimattamaan kaikki ne muistot pois”, Kepe sanoi ja pysähtyi siihen ajatukseen. ”Hetkinen, pystytkö sellaiseen?”
”En… en ainakaan lopullisesti? Mikään ei pysty. Ainakaan mikään, joka ei olisi jotenkin hirveää väkivaltaa mielellesi.”
”Huhhuh. No mutta… ei kai siinä olisi muutenkaan mitään järkeä. Annonan lipas on auki. Olen tiedemies, ja jos tästä ei voisi tehdä tiedettä, putoaisi kaikelta koko maailmassa pohja. Ja kaiken merkityksettömyyttä en suostu myöntämään.”
Visokki päästi ulos vain kuivan tuhahduksen. Hymähdyksen, ehkä. ”Heh. Aika ihailtavaa yrittää pitää kiinni jonkinlaisesta järjestä.”
”Mitä muuta me olemme kuin pieni palanen järkeä kellumassa entropian meressä? Jos päästäisi siitä irti, olisi vain osa sitä merta, eikä siis lainkaan mitään…”
”Aika syvällistä.”
Visokki ei tiennyt, miltä hänen puheensa nyt kuulosti, eikä tiennyt, oliko se aivan hänen arvonsa mukaista. Kepe ei ainakaan ansainnut tällaista ivailua, sen hän kyllä tiesi.
Kepe oli keskustellut Visokin kanssa aiemmin sen verran, että tiesi, ettei tämä normaalisti kuulostanut tältä. Visokinkin kokemukset Verstaassa olivat selvästi muuttaneet tätä paljon. Se sai Kepen miettimään, miten paljon hän itsekin oli muuttunut ja miltä hän nykyään kuulosti verrattuna entiseen itseensä…
”Kuulostaahan tuo vähän typerältä”, hän sanoi myöntävään sävyyn. ”Mutta se on ainoa tapa, jolla osaan sanallistaa tämän…”
”Eijei, täähän on vaan hassua”, uusi ääni sanoi heidän viereltään. ”Tää on ollut melkoinen matka seurata, heppuli.”
Visokki ja Kepe hölmistyivät ja katsoivat vierelleen. Sielunlähteen varrella seisoi nuori matoralaisneito kirjavanvärisessä kaavussa. Kepe havahtui heti, että tämä oli ollut sama henkilö, joka oli katsonut häntä pitkään silmiin kappelin sisällä. Tällä oli mintunvihreä Calix, jonka pintaan oli kaiverrettu muutama athistinen kolmio, ja päälaellaan kirjava kukkaseppele. Matoralaiseksi tämä oli hieman hämmentävän pitkä ja katse tällä oli suorastaan hypnoottinen, joskin levollinen.
”Tai siis ihan ensiksi mä vaan mietin, että onks täs kyseessä jotain outoo runonlausuntaa tai silleen, koska kyllähän toi sun höpöttely kuulosti aika yksipuoliselta. Mut sitten hei, totta kai, Bio-Klaanin nro. 2 on telepaattinen hämähäkki, käy ihan järkeen. Vaan ei sil, kuuntelisin silti mielelläni lisää teitin runoilua, jos vaan sopii.”
”Runoilua…?” Kepen hölmistyneestä suusta valui.
”Tuota”, Visokki sanoi suunnaten viestinsä nyt myös matoralaiselle.
”Ai niin terve!” tämä hihkaisi ja heilutti kättään. ”Kondeldu. Tai sanokaa Kondel vaan, en oo niin tarkka. Eikun sori hei, keskeytinks mä jotain?”
”Öö, synkkiä ajatuksia lähinnä. Ehkä ihan hyvä, että sait minut pudottamaan ne”, Kepe vastasi. ”Aa! Hetkinen, Kondel? Oletko sinä se Kondel, josta olen kuullut isä Zeeronin puhuvan?”
Matoralainen kallisti päätään ja hymyili leveämmin. ”Ahahaha, pappa Z. Z-mies. Pitää paikkansa. Ihan kelpo jäbä. Vähän kujalla vaan.”
”Kujalla…?” Kepe sanoi hämmentyneesti.
”Tai siis kaikki respekti pappa Z:lle, oikeesti”, Kondel sanoi. ”Mutta teiltä jäi mehukkain osa stoorista kuulematta. Tiedä sitten miksi, lieneekö ukkelin teehen livahtanut tänään pari väärän väristä nääpikkää.”
”Anteeksi…?” Visokki sanoi. Hänellä oli rehellisesti hieman vaikeuksia ymmärtää matoralaisen puhetta.
”Kuulkaas söpöliinit hei”, matoralainen sanoi ristien kätensä. ”Eikun sellainen homma, et teillä tuntuu olevan haussa aika isoi ja silleen sairaan pelottavii vastauksii. Vai kässäsinks tän oikein?”
”… varmaan yhäkin enemmän jo pelkkiä kysymyksiä kuin vastauksia, mutta pelottavia ne ovat joka tapauksessa”, Kepe vastasi.
Matoralainen nyökkäsi.
”Mä en väitä olevani mikään hirveän viisas tyyppi, mut yhdessä asiassa oon ollut aina aika hyvä. Oon aika hyvä kysymään kysymyksii. Aika moni kulkee läpi elämänsä kysymättä joitain aika isoja kysymyksiä.”
Visokin katse vaelsi matoralaisen päästä tämän jalkoihin ja sitten takaisin. Tämä oli ilmiselvästi athisti, ja jokin yhteys tällä oli isä Zeeroniin, mutta jostain syystä tämä oli lähestynyt heitä vasta hetken kappelista poistumisen jälkeen. Visokki ei ollut aivan vakuuttunut, että outo nuori matoralainen ei olisi itsekin ollut hieman kujalla, mutta jotain tämä selvästi tiesi.
”Ja sinulla on meille jotain annettavaa?”
Kondel hymyili ovelasti.
”Jos teitsii kiinnostaa. Haluutteko tulla piipahtamaan mun luona? Tai siis tärkeempi kysymys: tykkäättekö pupuista?”
”Öö, en tiedä ovatko ne suosikkieläimiäni, mutta hassuja vipeltäjiähän ne ovat…”
Viimeisin Kepen näkemä ”pupu” oli luistellut kivilattialla ja ollut muutenkin aika kammottava, ja sen muistelu sai hänet pudottamaan pupuja listallaan ainakin muutaman pykälän.
”Hei kuule, toi voidaan vielä korjata!” Kondel sanoi ja iski kätensä yhteen. ”Nonnih, ei kai tässä sitten muuta. Tulkaapa perässä kun kerkeette!”
Nuorekkaan riemukas athisti heilahti ympäri ja alkoi tanssahdella värikäs kaapu heiluen pitkin Sielunlähdettä syvemmälle keskikaupunkiin.
Visokki ja Kepe eivät seuranneet aivan välittömästi perässä vaan vilkuilivat toisiaan.
”Vaikuttaako hän sinusta luotettavalta?”
”En kyllä osaa yhtään sanoa, mutta Zeeronilla vaikuttaa olevan kova luotto häneen.”
”Aivan. Eli hän on siis… isä Zeeronin oppilaita? Athisti?”
”Näin olen ymmärtänyt. Tosin näkemämme perusteella vähän eri… ikäpolvea kuin tänään aiemmin tapaamamme.”
”Lievästi sanottuna kyllä. Käyttävätkö nuo jotain… aineita? Minä en usko, että mielentilani paranee sellaisista yhtään.”
”Pystytkö voimillasi havaitsemaan… aineet?”
”En osaa sanoa tästä tapauksesta kyllä nyt yhtään mitään. Tosin vika on ehkä minussa.”
”Mitä tarkoitat?”
”Äh, anteeksi. Minulla on vain vaikeuksia välittää yhtään mistään.”
Visokkia kauhistutti, kuinka varomatta ja rehellisesti se oli tullut, ja vielä henkilölle, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään historiaa vastaavasta. Anti olla. ”Ehkä me sitten vain seuraamme häntä?”
”Tehdään niin.”
Visokki ja Kepe lähtivät seuraamaan matoralaisen askelta Sielunlähdettä pitkin. Ennen pitkää he havaitsivat, että Kondel johdattikin heitä kauemmas keskustasta. Admin ja tiedemies löysivät itsensä laitakaupungin hämmentävämmiltä sivukujilta ja katsomasta silmiin yhtä sun toisen kaltaista pakolaista. Visokki ei ollut hetkeen tajunnut, kuinka hämmentävä näky hän mahtoi olla niille, jotka eivät olleet tottuneet häneen. Hetkittäin tuntui jopa viisaalta leikkiä olevansa vierellä kulkevan toan lemmikki.
Kondelin askel johti heidät mukulakivikatua pitkin kohti kolkon näköistä kivistä varastorakennusta. Visokki päätti, että jos hän joutuisi salamurhatuksi täällä, se olisi aivan ansaittua.
Salamurha odotutti itseään, mutta Kondelin aiempi lupaus oli enemmän kuin lunastettu.
He kahlasivat pupuissa.
Niitä oli aivan karzahnisti.
Kepen huojennukseksi yksikään niistä ei ollut pinkki.
Asunnon seinät sen sijaan oli maalattu niin räikeiksi, että Kepe sai viimein kunnon varmistuksen siitä, että hänen silmiensä värireseptorit toimivat vielä oikein suola-aavikon harmauden jälkeen. Niille oli myös maalattu paljon luontoaiheista kuvitusta: lintuja, petunioita, puita… kuita, aurinkoja. Erinäisiä hahmoja, oletettavasti athistisia pyhimyksiä. Yhden seinän peitti lähes kokonaan valtava kangas. Kepen uteliaisuus heräsi, ja hän yritti hienovaraisesti vilkuilla, näkisikö sen taakse, mutta ei aivan viitsinyt kurkkia enempää.
Tilan katosta puolestaan roikkui useita unisieppareita sekä kirkas kattolamppu, jolla oli auringon muotoinen varjostin. Lamppu valaisi pöytää, jolla oli paitsi astioita, myös pieni (pureksittu) auringonkukka ruukussa ja monenlaisia aparaatteja erilaisissa ehjyyden tasoissa. Metrunuilaisia puhelimia, kaapeleita, kolvi, ja… oliko tuo nazorakien radio? Yksi pupuista istui sen tyhjässä kotelossa ja näytti pohtivan, olivatko värikkäät johdot syötäviä.
”Sori hei täällä on nyt vähän mayhemii”, Kondel sanoi nostaen valtavaa pulskaa valkoista pupua syliinsä ja tehden työtasolleen tilaa. ”Haluutteks jotain? Kelpaako tee?”
”Öö, toki, kiitos!” Kepe sai vastattua harhauduttuaan ensin huomattuaan pupun kurkistavan ulos astiakaapista.
”Jätän väliin”, Visokki sanoi.
”No tuota, ettikää joku pehmee spotti istua! Silleen sellainen, joka ei oo elävä. Tää on noiden pörröperseiden kanssa nyt vähän tätä.”
Kondel vaappui jonnekin valtavan aparaattivuoren taakse, veti tuhdit hansikkaat käteen ja suojalasit päähän ja alkoi käynnistää teenkeitintä. Hukkametallista kudottu kapistus iski kipinöitä ilmoille ja yski savua ilmaan. Muutama Makuta Pupujusraxin luomuksista säntäsi välittömästi pakoon sen luota.
”Tai siis”, hän sanoi vielä. ”Silleen jos uskoo joihinki teorioihin, niin kaikki spotit mihin ylipäätään voi istua on periaatteessa eläviä.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Okei.”
”Joo siis se on semmonen juttu. Maailmansielu. Maailmankaikkeus on iso jäbä -teoria. Sori, tää on ehkä vähän turhan diippii.”
”Iso… jäbä… ?” Kondelin puheissa ei ollut hirveästi järkeä, Kepe ymmärsi. Mitä näytettävää tällä saattoi olla? Jotain muutakin kuin pupuja?
”Niin siis jos tosiaan haluut, että selitän sitä keissii, niin se kyllä onnistuu myös. Kattokaas, useimpien mielestä maailmankaikkeus näyttää tähdeltä. Niinku oltais vaan yks tähti muiden joukossa, kyl te tän tiiätte.”
Teenkeitin iski kipinää ja alkoi pitää ääntä. Kondel viskasi suojahanskat sivuun eikä näyttänyt kiinnostuvan erityisesti siitä, että 2–3 pupua alkoi mutustaa niitä.
”Mutta sitä vois kattoa myös niin, että se on iso jäbä, jolla on pää ja neljä raajaa ja joka ottaa lepiä. En silleen tiiä, mikä sakara on sit sen pää, varmaan eri sakara riippuen siitä, kysytäänkö turaga Dumelta vai Varjotulta. Eiköhän tästä saatais toinen sota aikaan.”
”Ahaa”, Visokki sanoi.
Eikä enempää. Hänen pettymyksekseen Kepe kuitenkin jatkoi.
”Mutta jos se ’iso jäbä’ makaa jossain, eikö painovoima muuttuisi sivusuuntaiseksi, jos tämä nousisi seisomaan…?” Kepe ei kyllä ollut ihan varma, halusiko edes vastausta tähän ajatukseen, jonka päästi ääneen ilmoille.
”Niin, joo, ihan hyvä kyssäri”, Kondel naurahti . ”Toivotaan, että iso jäbä ottaa tosi pitkään lepiä, kuulostaa meinaan aika apokalyptiselta, vai mikä se sana on?”
”Öö joo, apokalyptiselta hyvinkin…”
”Jes! Niin ja ette te haluais ottaa vähän lepiä? Sori, täällä on vähän huonosti istumapaikkoja.”
Yhä melko varuillaan seisovat Visokki ja Kepe vilkaisivat toisiaan. Juuri pidempään vastustamatta Visokki vain lysähti vatsalleen kiviselle lattialle. Kepe seurasi varoen perässä. Ja löysi sen myötä sylistään välittömästi 3–4 pupua. Pörröiset elukat tuijottivat häneen nappisilmillään joko nuuhkien tai mussuttaen jotain.
Kun Visokki ei osoittanut mielenkiintoa keskustelun jatkamiseen, Kepe yritti palata asiaan. Hän keräili ajatuksiaan silittäen varovaisesti pupuja edessään.
”Niin tuota… Mitä halusit siis näyttää meille?”
Teenkeitin kuulosti siltä, että se teki kuolemaa. Se ulvoi muutaman hyvin pitkän hetken, ja sitten poltti sulakkeen. Nopeasti ja lähes rutiininomaisesti Kondel sytytti kymmenkunta kynttilää korvaamaan kadonnutta kattovaloa. Parilla uudella reiällä koristetut suojahansikkaat kädessään hän kaatoi teevettä kahteen mukiin.
”No ihan ensin vaikka tän teen”, Kondel naurahti. ”Omaa sekoitusta. Gafnanmarjaa, kallioimarretta ja snadisti hyviä viboja. Admin varma ettei halua?”
”Sanoin jo, että en”, Visokki sanoi. Ja havaitsi myöhässä, minkälaisena ärähdyksenä se oli tullut. Hän ei ollut aivan varma, mistä se oli kanavoitunut.
Kondel katsoi häntä pitkään.
”Athin nimeen, hui kauhia ja huhhuh. Ootteko te valtaapitävät aina noin pahalla päällä?” Kondel sanoi epäuskoisesti hymyillen.
Visokki keskittyi hetkeksi vain tuijottamaan matoralaista silmiin. Ei hän varsinaisesti enää välittänyt, mutta… todellako? ”… mitä?”
Matoran ojensi kupin teetä Kepelle ja jatkoi höpöttelyä aivan kuin itsekseen.
”Tai siis ymmärrän kyl, paljon mietittävää, sitä helposti kovettaa sydämensä ja silleen. Mut ehkä sitä voisi joskus miettiä, onko sellaiset yhteiskuntarakenteet, joissa kaikki päätökset kasautuu noin pienelle alueelle, silleen kenellekään ihan terveitä?”
Kepekään ei voinut aivan uskoa matoralaisen sanoja. Visokki jatkoi hieman ärtyneeltä kuulostaen. ”Ei sillä, että minä välittäisin enää hirveästi, mutta tiedätkö sinä, kenelle puhut?”
”Juu siis ehottomasti”, Kondel sanoi. ”Sori, ei täs oikeesti oo mitään henkilökohtaista. Vaikutat kyl, että voisit olla ihan kiva tyyppi, joka nyt sattuu olemaan vaan aika kurjassa asemassa. Mut nää on ehkä sellaisia asioita, joita on vaikee ajatella, koska niissä on aina elänyt. Sä oot ehkä elänyt aina kontrollissa?”
Visokki tuhahti kylmästi. ”Ha. Ehkä sinun mielestäsi.”
”Kontrollin tasoja on erilaisia, admin hyvä. Ne portaat menee aika korkeelle. Totta kai aina on joku ylemmällä. Mullakin on aika paljon kontrollia elämääni aika moneen muuhun verrattuna.”
Kondel istahti pupujen keskelle heidän eteensä. Sitten hän siemaisi teetä pitkään ja katsoi heitä molempia calix-kasvoisella arvoituksellisella ilmeellä.
”Maailma on silleen… aika monella tavalla perusteellisesti rikki”, hän jatkoi. ”Maailmassa on aika paljon valtasuhteita. Ja aika vähän lempeyttä.”
”Eli maailma olisi vähemmän rikki, jos hierarkioita olisi vähemmän?” Kepe kysyi. ”Sitäkö tarkoitat?”
”Et oo vain nätti vaan myös fiksu”, Kondel sanoi pirteästi. ”Niin, mut voitaisiin ehkä myös sanoa, et ehkä ne hierarkiat on olemassa, koska ne on voinut ottaa jonkun muun jutun paikan. Kaiken sortin kuninkaat ja keisarit ja adminit – ei pahalla – on rakentanut valtaan ja voimaan perustuvii koneistoja… kun ehkä ne sen semmoiset koneistot vois perustua johonkin ihan muuhun.”
Kepe oli ihan pihalla. Visokki puolestaan tuijotti nuorta matoralaista suorastaan pöyristyneenä. ”Niin, miksi sinä kutsuitkaan minut tänne?”
”Eikun oikeesti. Vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, kaikesta huolimatta. En tiedä, ootko tossa valta-asemassa yhtään sen onnellisempi. Harvaa se hirveän onnelliseksi tekee.”
Visokki päätti olla protestiksi hetken vain hiljaa. Tämänkö takia hänet oli raahattu tänne? Solvattavaksi? Tilanne tuntui vielä pahemmalta ajanhukalta kuin Manun kanssa puhuminen, mutta hän ei saanut itseään motivoitua nousemaan ylöskään. Kepe selvästi keräili ajatuksiaan vieressä.
”Mutta eivätkö jonkinlaiset valtarakenteet – joissa johtajien merkitys on paitsi käyttää valtaa myös olla vastuussa alaisistaan – ole kuitenkin edellytys tällaisille yhteiskunnille, joissa me elämme? Ja eikö tällaiseenkin koneistoon saa paljon lempeyttä, jos sen osat ovat lempeitä toisilleen, ja myös johtajat – kuten… vaikka Tawamme – ovat lempeitä?”
Kondel hymyili ja nojasi hieman käteensä sekä tuijotti syvälle Kepeen. Matoralaisen katse oli totta tosiaan aika vangitseva. Jotain haudattua viisautta sen takana oli pakko olla.
”Siis aivan hirveän kiva ja ihastuttava ajatus. Ja älkää käsittäkö mua väärin. Kyllä tää teidän Klaaninne on joiltain osin tosi kaunis ja kiva juttu. Mutta emmätiiä… olisko hierarkioissa lähtökohtaisesti vähän jotain mätää, jos ootte vähemmistössä?”
”Vähemmistössä… millä tapaa?”
”No ehkä esim. sillä tapaa, että täällä on niin vähän kärsimystä”, Kondel sanoi vilkaisten Visokkia. ”Metru Nui. Xia. Odina. Stelt. Näitä riittää. Eikö oo kumma, miten huonosti onnellisuutta syntyy väkivallan uhalla? Ette tekään nyt tietty mikään paratiisi ole, paitsi suhteessa kaikkeen tohon.”
”Aha. Oliko tuo kehu?”
”Ylistystäkö ja kumarteluako toivoit?” Kondel sanoi virnuillen. ”Kyl meistä vielä ystäviä tulee.”
”Olet selvästi uskovainen.”
”… Niin”, Kepe yritti pelastaa palaamalla aiheeseen. ”Sitä toivoisi, että kaikkien noiden paikkojen hallitsijat haluaisivat myös hyvää kaikille, mutta on kyllä niin, että heidän valtansa perustuu toisten alistamiseen. Steltinpeikot varmasti eläisivät hyvin erinäköisessä yhteiskunnassa, jos voisivat siitä itse päättää…”
”Niin”, Kondel sanoi hiljaa. ”Tai jos osaisivat ees ajatella sitä. Niin on vaan aina ollut. Tiedätteks sen, miten jotkut koneistot on… niin syvälle rakennettuja, että kukaan ei osaa ees kyseenalaistaa niitä?”
Kepen mieleen tuli heti Jäätutkija, tai nyttemmin Kelvin, joka kenties ainoana kansastaan oli kyseenalaistanut koneistonsa… ja se teki hänestä vihollisen entisille tovereilleen. Tutkija oli joutunut jättämään koko aiemman elämänsä taakseen.
Visokki puolestaan ajatteli jälleen Sydäntä. Sitä, miten se oli joskus ollut ainoa totuus. Ja mikä pahinta, sitä, miten hän tässä uudessa merkityksettömässä tyhjyydessä vain tahtoi takaisin sen piiriin.
”Sattuu aika paljon mennä vastoin sellaisia systeemejä, jotka on kaikki, mitä sulla on”, Kondel sanoi rapsuttaen pupua mintunsinisen kämmenensä alla. ”Degoh Nuilta terkkuja vain. Metru Nuin kaltaisen edistyksen perässä voi luopua aika monen sortin oikeuksista. Vaikkapa oikeudesta sanoa turagalle vastaan, se ei oo niin kovin tärkeää.”
”Sinä olet sieltä?” Visokki kysyi.
Kondel nyökkäsi.
”Meininki muuttui aika häsellykseksi siinä vaiheessa, kun saaren hohdokkain toa päätti yksi päivä vaan livahtaa karkuun. Livahdin vähän sen jälkeen myös. Ja löysin saman saaren mutta ihan eri tarkoituksen. Haha, pappa Z otti kyllä avosylin vastaan.”
”Huh. Aika hurjaa”, Kepe sanoi ja mietti myös omaa kotisaartaan ja sen yliopistoa, josta hän oli aikanaan joutunut luikkimaan pois… akateemisten erimielisyyksien takia, kanisteriin piiloutuneena. Koneiston ja sen normien vastustamisesta oli siinäkin ollut kyse. Ja sen jälkeen hänkin oli päätynyt Klaanin saarelle.
”Siitäkin huolimatta, että kunnioitat Zeeronia, Pyhää äitiä ja Oraakkelia”, Visokki sanoi Kondelille, ”sinä salakuuntelit sitä keskustelua ja kutsuit meidät tänne puhumaan jostain, mitä Zeeron ei kertonut?”
Kondel nosti teekuppiaan kaksin käsin suunsa tielle, käänsi päätään hitaasti Visokkia kohti ja hymyili hieman astian takana. Hän ei vastannut heti, joten Visokki jatkoi. ”Ainakin sinulla vaikuttaisi olevan ongelma kaikkien hierarkioiden kanssa, jos jotain.”
”Athismin johtajat on ihania tyyppejä”, Kondel sanoi nyökäten. ”Mutta myös he kumartelee niille hierarkioille, jotka tän maailman on pirstonut.”
Kondelin silmät vaeltelivat, eivätkä Visokki ja Kepe voineet olla seuraamatta tämän katsetta. Seinillä olevissa värikkäissä maalauksissa oli kukkasia, lintuja, sieniä ja muuta värikästä… mutta myös särkyneitä kuita, sarvipäisiä hahmoja ja kukkaniityllä kirmaava vihreäkaapuinen hahmo, jonka ympärillä pyöri koko joukko jäniksiä.
Se kaikki tuntui Kepestä hieman… kerettiläiseltä. Symboliikka oli hyvin erilaista kuin temppelissä ja melko vähän aikaa sitten seinille maalattua.
”Mä oon vähän nuorempaa polvea”, Kondel sanoi hymyillen. ”Ja mitä muuta vapauden sanomaan kuuluu, kuin kapina vanhempiaan vastaan?”
”Kuulostaa petokselta”, Visokki sanoi.
Kondel nyökkäsi.
”Ehkä sulle. Onko siitä tosiaan niin kauan, kun ite kapinoit?”
Visokki kurtisti kulmiaan. ”Minusta sinulla on todella kauniita ajatuksia hierarkiasta. Ehkä vähän liiankin. Tuntuu aika lapselliselta ajatella, että pärjäisimme ilman… mitään. Emmekö… emmekö me ole vain eläimiä täysin ilman sitä?”
”Mikä vika eläimissä?” Kondel kysyi vilpittömänä.
Kumpikaan ei vastannut. Neito käänsi katseensa hieman taakseen. Siellä yksi pupuista, suuri valkoinen, torkkui lurppakorvansa vasten kehoaan. Ja sen alla… koko joukko pikkuruisia päitä työntyi tuhisevina esille.
”Aika hyvin niillä tuntuu menevän.”
”Jos sanot niin.”
”Ja jos oon täysin rehellinen, niin mun nähdäkseni Pyhä Äiti ja isät eivät oo täysin tehneet tehtäväänsä suojellakseen vapautta. Ehkä siksi, koska jopa vapauden kirkon täytyy pelätä Kohtaloa. Tällaisessa maailmassa kuolee aika helposti, jos sanoo vääriä juttuja. Tai tietää semmoisia. Se on varmaan myös se syy, miksi pappa Z ei kertonut teille koko legendaa.”
”Vapauden kirkkokaan ei siis –… hei hetkonen, ’koko legendaa’? Mitä tarkoitat?”
Sanoiko Kondel, että Punainen mies -mytologiaa oli vielä lisääkin? Ja sellaista, mistä Athin seurakuntakaan ei ollut syystä tai toisesta vapaa puhumaan? Kepe ei kyllä ollut vielä ihan varma, luottaako Kondeliin. Miksi tämä kertoisi heille jotain, mistä yleensä niin sanavalmis Zeeronkaan ei ollut pukahtanut?
”Ja no, annetaan se vanhukselle, että ehkä pappa Zeeronkaan ei aattele sitä kaikkea enää osana sitä legendaa”, Kondel sanoi. ”Maailmassa on ollut aika paljon tyyppejä, jotka on tehnyt kaikkensa poistaakseen sen. Ja kaiken siihen liittyvän. Oon joutunut vähän… kasailemaan palasia.”
Kondel nyökkäsi kohti rikkinäisten kuiden muotoisia maalauksia.
”Vau. Mistä kaikkialta olet saanut tätä?”
”Nui-Koron lahko oli aika avuliaita, mutta niillä oli aika pieni osa kaikesta, kuten varmaan huomasit jo. Mutta on tässä ollut muitakin. Sellaisia tyyppejä, jotka ei oo ehkä atheonisteja, mutta… flirttailee symboliikalla. Kristallinoita lähettää terkkuja.”
”Öö”, Kepe sanoi. ”Kuka?”
Kondel hymyili hetken silmät kiinni kuin olisi hieman nolostunut lipsautuksestaan.
”Opitte ehkä joskus. Ei ehkä nyt tärkeää. Tärkeää on se, että haluan teidän kuulevan tän tarinan. Se saattaa kuulostaa aika hullulta ja aika pelottavalta, mutta… te vaikutatte tyypeiltä, jotka saattaisi hyötyä tän kaltaisista totuuksista.”
”Hah”, Visokki sanoi. ”En tiedä, kuinka paljon kolmas maailmanlopun ennustus minua enää järkyttää tänään.”
Kondel antoi siitä hänelle merkitsevän katseen.
”Maailmanlopun?” Kondel mutisi. ”Jännä.”
Hän silitti pupua hetken hyvin rauhallisesti keräillen selvästi ajatuksiaan.
”Jännä, miten kaikilla on niin kiire joko varautua maailman loppumiseen tai lopettaa se itse. Ikään kuin se olis melkein vähän rauhoittavampi ajatus kuin siinä eläminen?”
Kepe oli tässä vaiheessa aivan valmis kuulemaan uusia totuuksia. Ei siinä varmastikaan voinut olla mitään, mikä rasauttaisi hänen rusinoitaan enää kovin pahasti. Ne olivat rasahdelleet viime aikoina niin perusteellisesti, että oli vaikea kuvitella, että niissä olisi jäljellä mitään rasauteltavaa. Hän huomasi myös, miten aikaisemmin hyvin monen verkkaisen mutkan kautta tähän hetkeen päätyneen Kondelin silmiin oli syttynyt into päästä kertomaan tämä tarina. Yleisöä neitokaisella ei kenties aiemmin ollut tälle ilmeisen kerettiläiselle kertomukselleen ollut.
”Jos uskot, että voimme tästä legendasta löytää vielä uusia vastauksia… niin kerro se toki!”
Kondel nyökkäsi ja hymyili. Hän pyöritteli yksinäistä sormea pitkin teekupin reunaa ja vilkuili seinämaalauksiaan.
”Tää osa tarinoita ei liity ehkä hirveän kiinteästi siihen, mistä te tulitte kysymään. En tiedä ihan hirveästi, kuinka paljon uskon Punaiseen mieheen. Mutta pappa Z teki sen virheen, että mainitsi, että sitä kutsutaan myös ’Kuulapseksi’. Herättääks se teissä mitään kysymyksiä?”
”Pitäisikö sen herättää”, Visokki sanoi tylsistyneellä äänellä. Kepe oli kuitenkin jo innokkaana kysymässä.
”Oliko Punainen mies siis tämän ’Kuun’ oppilas?”
Kepe nielaisi vedettyään päässään potentiaalisen/pähkähullun yhteyden ”Mustaan kuuhun”, muinaiseen athistiin, josta hän oli jo tänään aiemmin keskustellut. Hän täsmensi kysymystään.
”Tai siis… Oliko Punainen mies isä Orondesin oppilas?”
Kondelin silmät räpsyivät rentoutuneesti, suorastaan unisesti.
”No niin, ollaan ainakin jo jossain! Aivan ihastuttavan varmaa logiikkaa hei”, Kondel sanoi. ”Enkä voi syyttää sua siitä, että toi on se johtopäätös, johon sä saavuit. Mut mitä mä sanoin koneistoista aiemmin?”
Kepe räpäytti silmiään pari kertaa hieman avuttomana.
”Että ne ovat niin sisäänrakennettuja”, Visokki auttoi. ”Että niitä on vaikea edes tiedostaa?”
Kondel katsoi heihin molempiin ja sitten sulki silmänsä.
”Painakaa tekin vaan simmut kiinni ja ottakaa mukava asento, niin kerron teille tarinan. Ehkä teidän mielikuvitus loihtii sen esiin paremmin kuin mun sanat ikinä voisi. Mut ennen kuin teette sen, mä haluan, että kysytte itteltänne aika tärkeän kysymyksen.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Kepe ja Visokki eivät voineet kuin totella ja sulkea silmänsä. Pörheät puput hypähtelivät heidän ympärillään. Kaupungin äänet vaimenivat. Kondel avasi suunsa.
”Ja se kysymys menee niin, että… miten niin lapsi?”
Kondelin kertomuksen päätyttyä Kepe oli pitkään vaiti.
Sitten hän veti henkeä hitaasti ja syvään.
” … okei. Häh.”
”Ihan hyväksyttävä reaktio”, Kondel sanoi hymähtäen, mutta ilman hymyä. ”Siinä on ehkä paljon, mitä pureksia. En handlannut sitä ihan hirveän arvokkaasti ite.”
”Minä en ymmärrä”, Visokki sanoi. ”Minä en nyt vain ymmärrä, mitä yrität sanoa meille.”
”Niin silleen… vaikutitkin sellaselta tyypiltä, jolle legendat ei ehkä meinaa aivan hirveästi. Se on ihan ookoo, en syytä sua. Legendat on tarinoita. Ne antaa vaan sen verran kuin haluaa antaa niiden antaa.”
Teeveden viimeiset höyryt leijailivat ilmassa. Pari pupua oli uskaltautunut Visokin kitojen eteen. Ne vain tuijottivat häntä silmiin pienet nenät väristen. Visokilla kävi mielessä, että kuka tahansa muu visorak olisi jo syönyt ne. Hän ei tiennyt, miltä sen olisi pitänyt tuntua, että ne eivät pelänneet häntä. Eipä hänellä juuri nyt kovin voimakas olo ollutkaan, vain hämmentynyt ja hukassa oleva.
”Okei, entä jos tuo on pötyä. Kuten ne kaikki muutkin? Entä sitten?”
Kondel hymyili viattomasti.
”Mä vähän arvelin tätä. Silleen… siinäkin tapauksessa, että toi ei olisi täysin totta, mä haluan kysyä teiltä pari aika olennaista kysymystä. Sellaista, joiden olisi ehkä pitänyt joskus elämässä herätä ilman tätä tarinaakin.”
Hänen kätensä laskeutui kanin värisevälle selälle.
”Miten niin ’lapsi’. Miten niin ’isä’. Miten niin ’äiti’. Miten niin ’perhe’.”
Oudot sanat, joita Kepe käytti hyvin harvoin, poukkoilivat hetken hänen päässään.
”Ne… ne ovat käteviä rinnastuksia. Kai rahien yhteydessä käytetään noita sanoja juuri siksi? Pupu-’lapsi’ on isänsä ja äitinsä oppilas.”
Kondel puri huultaan kuin näyttäen kokevansa äärimmäisiä hellyyntyneisyyden tunteita.
”Hirveen söpösti sanottu. Mutta ei se ihan niin toimi. Voin kertoa, että nää pikku karvapallot lisääntyy kuin… kuin. Emmätiiä, luulin että tähän oli joku ilmaisu. Se ei oo ehkä tärkeetä.”
Kondel nosti erään pullean kanin syliinsä. Se ei tuntunut vastustavan, mutta näytti erittäin hämmentyneeltä tuijotellessaan Kepeä ja Visokkia. Kepe samaistui sen ilmeeseen nyt erittäin paljon.
”Eikö teistäkin oo ollut aika outoa, että meillä on noi sanat? Isä, äiti. Raga. Lapsi. Shi. Toisaalta viittaa kätevästi opettajan ja oppilaan suhteeseen… mutta kumma kyllä, käytetään myös silloin, kun joku luo jotain.”
”Kuten… kun isä Orondes loi seurakuntansa?”
”Niin, vaikka niin. Mut se ei ehkä ollut Isä Kuun ensimmäinen luomus. Eikä rakkain.”
”Niin, siihenhän Manukin viittasi. Että tämä Orondes saattoi luoda Avden?”
Kepe nyökkäili yrittäen saada tähän jotain järkeä. ”Eli… tämä Kuulapsi, tämä Avde… hän on jotenkin keinotekoinen? Kuin… kuin vaikka vahkit?”
Kondel katsoi häneen empaattisesti.
”Niin siis… ei.”
”… Ei?”
Kondel laski pulskan pupun käsistään.
”Ei.”
”… Kuin… kuin puput?”
Koneisto raksutti Kepen päässä, mutta siitä puuttui muutama hyvin oleellinen ratas. Kepe ei edes huomannut niiden puutetta, ei osannut kyseenalaistaa sitä, sillä se oli niin syvälle rakennettu. Siispä missään ei ollut mitään järkeä.
Visokki taas… tunsi ymmärtävänsä mutta ei aivan hyväksyvänsä. Se liittyi ehkä siihen, kuka hän oli. Minkälaisen olennon ihon alla hän eli. Minkälaisesta maailmasta hän oli astunut muiden kuin eläinten maailmaan.
”Kertokaapas, ihanaiset”, Kondel sanoi hiljaa. ”Että eikö ole jopa vähän kummaa, että maailma on täynnä olentoja, jotka elää ja kuolee jättämättä minkäänlaista jälkeä tähän kaikkeen. Että kaikki me tunnetaan tyyppejä, jotka ei tiedä, mistä ne on tulleet, paitsi nousseet kanisterista jollekin saarelle jossain täysin valmiina. Mutta kaikki elämä ei suinkaan oo tällaista. Ei, vain me. Vain me ’tietoiset’.”
”Mutta… niinhän asiat kai vain ovat”, Kepe sanoi. ”Me ’tietoiset’, ja rahit. Eräänlainen… dualismi.”
Visokki vilkaisi Kepeä. Kepe huomasi tämän ja meni hämilleen.
”Ja… ovathan visorakit ’tietoisia’, Visu, eivätkös? Tai siis… äh, anteeksi, en minä ole koskaan oikeasti pysähtynyt miettimään tätä!”
”Kepe”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Minä en oikeasti jaksa edes loukkaantua tästä nyt.”
”Tai siis”, Kepe änkytti, ”tämä kaikki tuntuu nyt vain paljon… vaikeammalta ja monimutkaisemmalta kuin aiemmin.”
”Älä ruoski itteäs liikaa”, Kondel sanoi. ”Melko mielivaltaiseltahan se jako tuntuu. Noi meidän saarella rähinöivät ’torakatkin’ vaikuttaa aika korkeakulttuurisilta… tai no, en siitä tiiä, mutta älykkäitä ne ainakin on, ja tietoisia.”
Kepe juuttui miettimään Kondelin sanoja. Nazorakit… olivat totta tosiaan kuin kansa muiden joukossa? Niiden teknologian taso oli ehkä jopa korkeampi kuin monen sellaisen kansakunnan, joka koostui tietoisiksi lasketuista olennoista. Eikä tässä ollut mitään uutta. Eläimeksi luettu olento toimi Klaanin Telakan johtajana. Yksi sellaiseen päin vähän kaartava oli Klaanin tuorein moderaattori, joka oli kuitenkin ollut jonkin aikaa hänen ja Snowien matkakumppanina Profeetan salaisuuksien perässä.
Kuinka mielivaltaiselta se kaikki todella tuntuikin nyt?
”… eli entä jos mitään jakoa ei oikeasti olekaan, kaikki vain luulevat, että sellainen on. Tätäkö tarkoitit, kun sanoit maailman olevan rikki?”
”On se jako olemassa. En tiedä vain, pitäisikö sen olla. Minkä kaltaisten lajien välillä se jako on, mussukat? Mikä erottaa ne, joilla on lapsia, niistä, joilla ei ole?”
Visokin katse kirkastui. ”Niistä toiset”, hän sanoi. ”Ovat makutojen tekemiä.”
”Julma enkeli oli mustasukkainen perheen rakkaudesta”, Kondel sanoi nyökäten.
”… Ja ’kuinka hänen kaltaisensa enkelit ottivat leikkikaluikseen'”, Kepe muisteli legendan jatkoa, ja hänen silmänsä levisivät ammolleen.
Ja näin enkeli oli vienyt ’tietoisilta’ sen, mikä raheilla vielä oli.
Jos Kepelle ei olisi ollut karttunut kokemusta eksistentiaalisesta kauhusta ja maailmankuvan romahtamisesta, olisi hirvittävä ajatus ehkä iskenyt vielä kaameammin.
Mutta… oli se aika paljon nytkin.
Hän tiesi kyllä, miten makutoista puhuttiin Suuren hengen enkeleinä, jotka loivat rahit, mutta jos Kuulapsen legenda oli totta… oliko makutoilla ollut vielä suurempi, Suuren hengen luoman maailman vastainen rooli nykyisen maailmanjärjestyksen muotoutumisessa kuin kukaan tiesikään?
… Tiesikö Manu?
Visokki kävi läpi aivan samanlaisia ajatuksia, jotka eivät antaneet hänelle rauhaa.
Kondel antoi heille molemmille selvästi mietintärauhaa mutta nousi ylös ja asteli hieman peremmälle. Hän nosti varoen yhtä pienimmistä pupuista kohti heitä. Se oli yksi niistä, jotka olivat vasta kömpineet esiin suuren emonsa alta.
”Tää on Zeeron Junior”, hän sanoi hilpeästi. ”Pikku veijari, ei oo ollut maailmassa kovin pitkään. Vielä paljon nähtävää ja ymmärrettävää.”
”Niin”, Visokki sanoi.
Kepe ei osannut käsitellä yhtäkkistä pupunesittelyä kauhunsa keskellä, joten vain nyökkäsi.
Kondel laski kätensä emon päälle.
”Tää on sen mamma, Bongo. Aikuinen runsas nainen hänkin, mutta pikku tyttönen verrattuna vanhaan Cordakiin.”
Kondel osoitti nurkkaan, jossa selvästi muita vanhempi, hieman lysyssä oleva kani hypähteli raihnaisesti.
”Kaikki tietty hyvin rakkaita mulle. Näihin on vaan hirveen paha kiintyä ja nimetä kun niitä vaan menee ja tulee.”
”… Okei”, Kepe sanoi.
”Niin, mutta siis se pointti oli. Aluksi pieniä, sitten isoja ja sitten ne rupsahtaa ja menee kasaan. Kuulostaako tutulta?”
Sitoivat tähtien elämänkiertoon ja sen keinotekoisiin vaiheisiin, kertaus kävi vielä Kepen päässä.
”Ei… seis, tämä on jo liikaa.”
”Ymmärrän hyvin sun reaktion”, Kondel sanoi pahoittelevasti. ”Koska tästä herää aika monenlaisia kysymyksiä. Lähinnä se, että jos maailma on näin perusteellisesti rikki… jos kaikki hirveät hierarkiat on saanut valtansa siksi, koska kosminen koneisto päättää, milloin kukakin syntyy ja kuolee… jos meidän on pakko pukeutua naamioihin, että pysymme ees hengissä… ja jos se koneisto vienyt meiltä kyvyn tietää, mitä lempeys on, koska lopulta me kaikki noustaan tyhjille rannoille kylmistä kanistereista aivan yksin…”
Kondel silitti hellästi otteessaan olevan pörröisen olennon päälakea.
”… niin miksi me puhutaan ikinä mistään muusta?”
Kumpikaan heistä ei osannut vastata. Kondelin äänestä kuuli jotain uutta: suorastaan halveksuntaa, ehkä ärtymystä.
”Jos meiltä kaikilta on viety oikeus perheeseen, ja… aina kun joku yrittää luoda jotain korvaavaa, tyrannit nousee ja kaataa sen alas, koska pelkää sen voimaa. Ja ne viisaat, jotka luulee tietävänsä kaiken maailmasta, väittää että ei saa edes rakastaa toista siten kuin rakastaa Suurta Henkeä. Jos pieninkin jäänne siitä lempeydestä, mikä meidät synnytti, on viety…”
Kondel huokaisi syvään.
”Jos toi kaikki on totta… onko edes ihme, että maailma on näin hirveä kuin se on?”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kepe ja Visokki kävivät kumpikin päässään läpi lukemattomia mahdollisuuksia ja implikaatioita, joita he eivät aiemmin pystyneet edes kuvittelemaan. Niiden kuvitteleminen olisi ollut mahdotonta. Kondel silitti Zeeron Junioria ja katsoi jonnekin kauas kasvoillaan aivan uusi vihainen ja surumielinen ilme.
Jos koko maailman tyrannit pitivät matoraneja ja muita lajeja pimennossa ja tanssimassa tiukasti pillinsä mukaan… mitä se kertoi heidän kulttuureistaan ja uskonnoistaan?
Mitä… yhtenäisyydestä, velvollisuudesta ja kohtalosta?
Mitä… Suuresta hengestä?
Mitä… eri lajeista?
Mitä laji edes tarkoitti, jos he ilmestyivät joka tapauksessa kanistereista meressä kuin tyhjästä vain?
Kanistereista… mistä… mistä ne tulivat?
Ja miksi ne tuntuivat nyt vain kuin jonkinlaisilta vankiloilta?
Kepen oli vaikea miettiä pidemmälle. Jotkin asiat oli kaiverrettu niin syvälle hänen olemukseensa, että niiden asettaminen edes vähäisen kriittisen tarkastelun alle koetteli kaikkia rajoja. Mutta… hänen oli tiedemiehenä koetettava saada kaikki palaset paikoilleen. Tämä oli vain yksi uusi näkökulma. Näkökulma, joka oli huolestuttavalla tavalla avannut hänen silmiään ja saanut hänet jälleen kerran tajuamaan, että hän ei ehkä tiennyt niin paljon kuin luuli.
Mutta… se oli vain yksi näkökulma. Se ei ehkä ollut koko totuus. Se ei ehkä ollut lainkaan totta.
Siltikään… sen mahdollisuutta ei voinut jättää huomiotta.
Hänestä tuntui, että tämä keskustelu tulisi vaivaamaan häntä hyvin pitkään. Mutta uskaltaisiko tästä puhua kenellekään? Hän ei ollut varma, haluaisiko tai edes voisiko nostaa sitä puheeksi athistien kanssa. Ehkä Snowien… niin, se voisi olla hyvä idea! Snowiella olisi varmasti jokin hyvä ja viisas näkökulma tarjottavaksi, ja kaikessa olisi sitten taas enemmän järkeä.
Olisihan?
Ja voisiko hän pudottaa ketään muuta tuolilta samaan tapaan kuin oli itse juuri pudonnut? Se tuntui… julmalta.
’Julma’ oli erinomainen tapa kuvata myös sitä, miten pehmentämättä Visokki sanallisti tuon kauhun ääneen.
”Sanotko sinä siis”, admin aloitti, keräili sanoja hetken, ja sitten jatkoi painokkaasti. ”Sanotko sinä, että Avde ei ole joku keinotekoinen, valheellinen hirvitys… vaan me kaikki muut olemme?”
Kondel kurtisti surumielisesti kulmiaan.
”Valheellinen…? Enpä niin siitä tiiä, admin hyvä. Mutta luonnollista tää ei voi olla. Mikään tästä. Ja oon kyllästynyt teeskentelemään, että asia olis niin.”
Kepekin käänsi ajatuksensa Avdeen ja Punaisen miehen rooliin kaikessa tässä. Jos Avde todellakin teki kaiken siksi, että tiesi siitä, minkälainen maailma oli ennen ollut… oliko Avde kaiken aikaa ollut oikeassa siinä mitä teki?
Kepe huomasi tuijottavansa nyt heinää mutustavaa Zeeron Junioria. Ja jos Avde oli viimeinen matoralainen ”lapsi”, tämä muistutti kaikista huoneessa olijoista eniten tätä pupua.
Outo ajatus. Ehkä… tuossa ei ollut järkeä. Mitä ”lapsuus” edes matoralaiselle olisi?
Ja jos Avde oli niin ikivanha… ei kai tätä edes voisi kutsua ”lapseksi”?
Tai… matoralaiseksi?
Kepe koetti pukea ajatuksensa sanoiksi toisille.
”Onko Avde siis kaiken aikaa ollut oikeassa? Onko se miten me vastustamme tämän loisia ollut kaiken aikaa väärin, ja olemme vain pelanneet makutojen ja tyrannien pussiin, vain ylläpitääksemme ’status quota’, kuten makutat itse sanoisivat?”
Visokki katsoi häntä silmissään enemmän tunnetta kuin koko tänä päivänä. ”Ei.”
Kepe suorastaan säikähti sitä hohdetta, jonka hän näki silloin Visokin silmissä.
”Eikö?” Kondel kysyi hiljempaa.
He kääntyivät molemmat katsomaan. Matoralaisen levollinen, mutta surumielinen katse vaelteli seinämaalauksissa.
”Meillä on äiti Athin siunauksella pyhä tehtävä suojella vapautta. Mut… mitä tarkoittaa vapauden suojelu, jos tehdään sitä rikotun maailman ehdoilla? Mitä se tarkoittaa, jos me tehdään sitä Punatähden ehdoilla? Ei mun nähdäkseni ihan hirveästi.”
Visokin pihdit puristuivat yhteen. ”Minä vannon, jos sinä jatkat tuota ajatusta sinne, minne sinä jatkat… minä en ole aivan varma, mitä minun pitäisi tehdä.”
Kondel hymyili.
”Ei hätää. En oo atheonisti. Enkä minkään Punaisen Miehen vakooja. Mutta… välillä mietin, meneekö vastoin meidän äiti Athin opetuksia olla yrittämättä seurata äiti Atheonin polkua.”
Äiti, Kepe havaitsi sanovansa melkein ääneen. Mitä… mitä se edes tarkoitti? Hänestä tuntui, että sen olisi pitänyt olla hänelle paljon merkityksellisempi kuin se oli.
Yhtäkkiä koko sanasta tuli outo olo. Todella outo.
”Seuraan kyllä Pyhää Äitiä ja Oraakkelia”, Kondel nyökkäsi. ”Ja pappa Z:tä. Ja Punainen Mies on ilmeisesti meidän vihollinen. Mut enemmän ja enemmän on vaikeeta teeskennellä, että maailma Punatähtösen alla olis kunnossa. Ja vaikka tää teidän Punainen Miehenne ei astelis Kuulapsen polkua… ehkä jonkun pitäis.”
Kepe mietti, yrittäisikö itse samaa kuin Avde, jos hän tietäisi kaiken, mitä tämä tiesi.
Olisiko hänkin perhettään etsivä lapsi?
Vai…?
Hän katseli käsiään. Ne olivat suuremmat kuin matoralaisen kädet. Suurempi koko oli merkki matoralaista suuremmista voimista ja siitä, että hän oli toa-soturi… Vaikka kovin ”soturiksi” tai ”ritariksi” hän ei ollut koskaan itseään oikein tuntenut.
Mutta… tarkoittiko se vain, että hän oli… täysikasvuinen?
Ja miten luonnottomalta kuulostikaan se, että hän, joka mielsi itsensä varsin nuoreksi ja kokemattomaksi, oli ”aikuinen”, kun taas viisaat ja vanhat Oraakkeli ja Zeeron olivat ”lapsia”?
Hän katsoi kahta pupua, joista toinen oli isompi, ja häntä hieman heikotti. Ajatus tuntui… likaiselta. Kielletyltä. Väärältä. Hän halusi vain työntää sen pois.
Näinkö kieroilla tavoilla koneisto oli kaiken aikaa pelannut häntäkin?
Oliko hän kaiken aikaa vain luottanut siihen, mitä maailma hänen ulkopuolellaan sanoi, astellut sen hänelle määrittämän kohtalon polkua pysähtymättä oikeasti miettimään, mitä maailmassa tapahtui?
Oliko hän aina ollut vain kiltti ratas, joka pyöri juuri niin kuin koneisto oli vaatinut? Ilman, että hänellä oli koskaan ollut oikeasti omaa agenssia?
Oliko hän vain kone?
”Mutta… enhän minä ole mikään robotti”, Kepe mutisi ääneen, ehkä tarkistaakseen, että oli tosiaan olemassa.
”Mitä veikkaat”, Kondel sanoi hiljaa katsoen häntä silmiin. ”Kuinka usein vahkit miettii tätä samaa?”
Kepe henkäisi syvään. ”Jos me olemme aivan yhtä koneita kuin vahkitkin, lienee vain osuvaa, että matoralaiset ovat rakentaneet itselleen niiden kaltaisia lapsia…”
Kondelin kasvoilla oli surumielinen hymy.
”Perhe on voitu viedä”, hän sanoi huokaisten. ”Mutta kaipuuta ees julma enkeli käärmeineen ei oo voinut tappaa. Ja se saa meidät kaikki etsimään jotain, jolla täyttää se.”
Hän silitti hellästi valkean pupun päätä. Yhä useampi huoneen kymmenistä pörröpäistä loikki hänen luoksensa, kunnes hän oli kokonaan niiden pörheän, tärisevän massan ympäröimä.
”Kaipuu ei kuole, se vaan muuttaa muotoaan. Ja me kaikki diilataan sen kanssa vähän eri tavalla. Toiset rakentaa asioita. Toiset hoitaa eläimiä.” Kondel huokaisi ja hymyili raukeana heille. Hänen kätensä vaelsivat pörheässä pupumassassa.
”Toivottavasti teilläkin on joku tapa taistella tätä yksinäisyyttä vastaan.”
Kepestä tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut tuolilta perusteellisemmin kuin aikoihin. Hän oli jatkamassa ajatusta jo vielä syvemmälle, vaikka se oli pelottavaa. Kun hän tuijotti kättään… hänen oli vaikea olla ajattelematta, että sen saisi ehkä avattua ruuvimeisselillä. Ja sen jälkeen ehkä koottua uudestaan.
”… niin”, hän sai ulos. ”Riittää”, Visokki sanoi Kondelille katkaisten Kepen ajatuskulun. ”En tiedä, onko sinulla meille enää juuri annettavaa. Tämä oli… mielenkiintoista, jos nyt edes jotain.”
Kondel henkäisi syvään ja hymyili pientä, alakuloista hymyä.
”Enempää mä en kai ikinä ole toivonutkaan.”
Matoralainen antoi katseensa vaeltaa tilan seinillä. Jokin tuossa sotkuisessa kivisessä varastossa täynnä jäniksiä oli muuttunut yhdellä keskustelulla joksikin yleväksi. Joksikin, joka oli ravisuttanut kaiken perusteita.
”Oon pahoillani. Tässä on varmaan vähän pureskeltavaa. Ottakaa tai jättäkää… ainakin raotin teille tätä ovea. Se on kaikki, mihin mun kaltainen nöyrä äiti Athin palvelija voi ehkä väittää pystyvänsä.”
”Ei… ei tarvitse pahoitella. Ehkä on parempi näin, että sait kerrottua tämän meille. Ehkä on parempi, että nyt tiedämme tämän… vaikka siksi emme ehkä enää voi koskaan katsoa ympäröivää maailmaamme ihan samalla tavalla. Kiitos, Kondel”, Kepe vastasi, kasvoillaan hieman haikea hymy, kuin hän olisi kaivannut puolen tunnin takaista viattomampaa aikaa.
Visokki ei vastannut Kondelille muulla kuin rauhallisella katseella. Kukkaseppeleinen matoralainen tuntui odottavan häneltä hetken jotain, mutta tyytyi lopulta hiljaisuuteen ja nousi seisomaan.
”Luulen kans, että saatatte tarvita hetken ihan vaan käsitellä tätä”, hän sanoi ja asteli huoneen perällä olevalle kankaalle. ”Ja siis, mikäli tästä on apua, ottaakaa vaan syyniin kaikki mun materiaali. Ei se mun yksinoikeus ole.”
Sinertävä käsi tarttui tuohon suureen kankaaseen ja nykäisi sen alas.
”Tehkää totuudella enemmän kuin kirkko, joka vannoo suojelevansa vapautta, mutta pelkää vankilaansa liikaa.”
Kun kangas laskeutui, paljastui huikea näky. Kiviselle seinälle oli maalattu, selvästi ei kovin kauan aikaa sitten, valtaisa muraali. Se oli täynnä hahmoja, jotka vaikuttivat suoraan muinaisista kirjoituksista raastetuilta, ja vanhan mataian sanoja näistä jokaisen alla. Kepen ja Visokin silmien eteen aukesi katonrajaan asti ylettyvä kuvaelma, josta he osasivat nyt tunnistaa joitakin sanoja, joitakin hahmoja.
Mutta totuus ei tuntunut juurikaan selkeämmältä, vaikka sitä katseli kuinka tarkkaan. Tai helpommalta hyväksyä.
Ihuraga Fano-onu, Kepe luki vasemmanpuoleisen hahmon alta. Tuon hahmon hän tunnisti Profeetaksi… Isä Orondekseksi. Entä kuka oli toisella puolella? Isä Kuun rakastettu, Kuulapsen äiti?
… Avden äiti?
Äiti?
”Ootte mun puolesta tervetulleita tuijottelemaan tätä kaikkea niin paljon kuin teidän tarvii”, Kondel sanoi hymyillen. ”Milloin vaan. Jos lupaatte ruokkia mun puput samalla.”
”Öö, joo, kiitos!” Kepe havahtui. Hänestä tuntui, että tämä muraali sisälsi paljon vastauksia, kunhan hän osaisi kysyä oikeat kysymykset. Hän ja Visokki käänsivät siihen taas katseensa…
… ja kumpikin mielessään pohti sen merkitystä hyvin pitkän aikaa.
Kun Kepe seuraavan kerran tiedosti olevansa Kondelin asunnossa, päässään lukematon määrä uusia kysymyksiä, hän huomasi Kondelin jo poistuneen paikalta. Kepellä olisi ollut niin paljon kysyttävää. Oliko muraali vain Kondelin omaa tulkintaa, vai vielä muinaisempaa perimätietoa? Minkä osan Nui-Koron lahko oli tiennyt, mikä osa siitä heillä oli edes samaa athistien kanssa? Kuka… kuka ihmeen kristallinoita?
Mitä tuo kaikki edes tarkoitti?
Oli tuolla athistilla noihin kysymyksiin vastauksia tai ei, hän oli tanssahdellut heidän välistään ulos kiviseinäisestä tilasta vailla maailman painoa olkapäillään.
”Hetkinen… Kondeldu? Eikö -du ole krikcit-sukupuoli?”
”… niin?”
”Mutta… hänhän on matoran?”
”Onko?”
Kepellä ei ollut siihen vastausta, jota hän olisi ymmärtänyt. Maailma oli aina koostunut mustavalkoisista jakolinjoista, jotka tuntuivat nyt yhä keinotekoisemmilta. Hänellä oli niin typerä olo, että hän ei osannut muuta kuin hymähtää.
Kepe aavisti, että hän ja Kondel tulisivat kyllä näkemään vielä.
Kepe tyhjensi Kondelin pupujen valtavaan ruokakuppiin ison osan heinäsäkin sisällöstä. Ahnaat vipeltäjät hyökkäsivät välittömästi ateriansa kimppuun suurena, päivän toiseksi karvaisimpana pallona.
”Tuota, Visokki”, Kepe aloitti kohdistaen sanansa adminille, joka yhä katseli muraalia. ”Mitä… mitä sinä ajattelet tästä kaikesta?”
Visokin vihreät silmät kääntyivät hitaasti Kepeen. Hän ei ollut siirtynyt juuri paikoiltaan nurmen peittämällä lattialla. Ainakin tusina pupua oli painautunut häntä vasten melko huolettoman oloisina.
”Minulla on ollut hetken vaikeuksia tietää, mitä uskoa. Ja että millä ylipäätään elämässä nyt on väliä. Anteeksi… tämä ei varsinaisesti muuttanut sitä.”
Hän katsoi jälleen muraaliin. ”Entä sinä?”
”… luulen, että ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Minunkin maailmassani on niin monelta asialta pudonnut pohja. Ensin Verstas, sitten väärät aaveet ja nyt vielä… tämä.” Kepe katseli taas muraalia ja sen ratkaisemattomia salaisuuksia. ”En usko, että mikään voi enää koskaan olla niin helppoa kuin ennen. Nyt vain… tiedän mitä minun on tehtävä. Saada selville totuus tästä kaikesta. Mitä Punainen mies todella tahtoo, mikä on meidän roolimme tässä maailmassa, kaikesta. Maailman jatkumosta… sen ’kaanonista’.”
”… kaanonista?”
”Äh, se tuntui vain… oikealta sanalta. Tai ainakin parhaalta, minkä nyt keksin.”
Visokki oli hetken hiljaa. ”Minä ihailen tapaa, jolla suhtaudut siihen, kuinka maailmaltasi putosi pohja”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Ei… selvästi ollut ensimmäinen kerta.”
”Siihen… tottuu? Ei kyllä oikeasti, se on väärä sana… ’turtuu’? Näitä on ehkä helpompi ottaa vastaan, kun on aivan viime aikoina nähnyt jo niin paljon.”
Visokki ei aivan tiennyt, näkikö hän Kepessä jonkinlaista viisautta ja kykyä käsitellä sitä tyhjyyttä, joka leijaili tämän yllä… vai eikö tämä vain tajunnut, kuinka kuilu nieli tätäkin.
Joka tapauksessa hän ei voinut juuri muuta kuin olla hieman kateellinen.
”Minulle se, että olen keinotekoinen, on ollut aina totta”, Visokki sanoi. ”Että olen jonkun ’luomus’. Mutta… niinhän se on myös, jos uskoo Mata Nuihin. Osaatko sanoa… miten tämä lopulta sitten edes eroaisi siitä?”
”Noh”, Kepe sanoi hieman epävarmana. ”Ehkä vain siten, että näin ei ehkä kuuluisi olla.”
Visokki huokaisi. ”Sitä puolta minä en osaa käsitellä vielä. Enkä ehkä muutakaan tästä. Miksiköhän kantava teema totuuksien etsimisessä on se, että kaikki niiden ympärillä alkaa näyttää jotenkin… rumalta.”
”Ehkä se totuus, se todellisuus, jonka kuuluisi olla, on lopulta vähän ruma. Jos kukaan ei ole luonut sitä, vaan se on syntynyt sattumanvaraisesti tyhjyydestä ja entropiasta, ei sillä kai oikein ole mitään syytä olla hiottu ja kaunis.”
Visokki pysähtyi miettimään sitä hetkeksi hiljaa. Jokaisen hiljaisuuden yllä kuului suola-aavikon puhaltava tuuli. Ehkä tuosta suola-aavikosta oli tullut niin sileä ja puhdas juuri siksi, ettei Orondeskaan ollut kyennyt hyväksymään maailman luontaista kaaosta ja karkeutta.
Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, jos vain katsoi tarpeeksi kovaa.
Ei, ei vain silloin.
Ehkä kaikki oli rumaa ja rikki, aina.
”Tiedätkö… jotenkin tuossa on jotain lohdullista. En osaa sanoa, mitä.”
”Öö… hyvä kuulla?” Kepe sanoi hieroen takaraivoaan.
Eikä Visokki väittänyt ymmärtävänsä, mikä osa legendoista oli totta, jos mikään.
Eikä hän tiennyt, oliko tälläkään hetkellä valveilla vai vain uudessa painajaisessa.
Eikä hän tiennyt, oliko hänen kotinsa rakentunut valheen päälle.
Eikä hän tiennyt, oliko koko maailma rakentunut valheen päälle.
Eikä hän tiennyt, oliko aina ollut väärässä Avden suhteen.
Eikä hän tiennyt, oliko jopa Makuta Nui tanssinut julman enkelin pillin mukaan.
Eikä hän oikeastaan väittänyt tietävänsä elämästä yhtään mitään. Mutta juuri nyt… se, että joku ei väittänyt, että kaikki tulisi menemään hyvin, tuntui hyvältä. Se, että joku ymmärsi, kuinka merkityksettömältä hänestä oli jo pitkään tuntunut.
Se, että hän ei ollut ainoa.
”Kepe… minusta tuntuu, että meillä on vielä aika paljon puhuttavaa tästä aiheesta.”
Kepe hymyili. ”Niin, niin on. Jos sellainen asia kuin kohtalo on olemassa ja julman enkelin hallinnassa, se tuskin haluaisi meidän menevän näissä tutkimuksissamme yhtään pidemmälle. Ja se on oikeastaan aika kutkuttava ajatus.”
Visokki nousi vaivalloisesti ylös. Puput vavahtivat hieman kauemmas ja alkoivat loikkia joka suuntaan. ”Minä en niin siitä kohtalosta tietäisi. Ei opeteta meille eläimille.”
”Toana olen saanut kuulla siitä ihan liian paljon, koskaan oikeastaan edes tietämättä, mikä kohtaloni on. Mutta tämä, ehkä hieman atheonistinen ajatus siitä, että voimme repiä sen kappaleiksi ja koota uudelleen, kuulostaa tällä hetkellä aika hyvältä. Se kenties sopii sinullekin?”
”Minä ymmärrän. Ehkä paremmin kuin koskaan. Mutta lupaa minulle… älä kuuntele Avden versiota siitä. Ainakaan ottamatta ensin selvää, mitä se todella tarkoittaa.”
”Minä lupaan. Kaiken tässä sodassa tapahtuneen jälkeen en pysty antamaan Avdelle anteeksi, vaikka tämä lopulta hyvää tahtoisikin.”
Harkelin muistotilaisuus eli tuoreena Kepen mielessä.
”Niin”, Visokki sanoi. ”Ehkä hän on oikeassa. Ehkä hän on valinnut polun, josta on vähiten pahaa. Mutta… ei se saa toimia niin. Ei se saa toimia niin.”
Ja vaikka se toimisi niin, Visokki lisäsi itselleen. Vaikka hän olisi oikeassa ja me väärässä… minä haluan oikeuden päättää siitä itse.
Hetken aikaa Visokin katse vaelteli seinillä. Hetken aikaa suola-aavikko vaimeni. Hetken aikaa kuilu taivaalla ei tuntunut yhtä suurenmoiselta. Hän ei tiennyt, kuinka kauan kestäisi tämä tahto liikkua ja saada asioita tapahtumaan. Ehkä ei muutamaa minuuttia pidempään. Ehkä hän rojahtaisi huoneensa oven eteen ja makaisi siinä loppupäivän. Mutta sinne asti olisi ainakin päästävä.
”Minä taidan mennä nyt”, Visokki sanoi. ”Haluat ilmeisesti jäädä tarkastelemaan tätä vielä?”
”Ehkä vielä hetkeksi. Kenties saan vielä siitä jotain irti, ehkä voin vielä yrittää ymmärtää tätä ’Kuuperhettä’ vähän paremmin.”
”Ehkä. Tawa sanoo näin aika usein, ja ärsyttävää kyllä, on varmaan oikeassa, mutta… muista levätä jossain välissä.”
”Juu…” Kepe vastasi jo hieman poissaolevana, jäätyään lukemaan uudestaan muraalin tekstejä.
”Puhutaan tästä lisää myöhemmin. Ja ylipäätään… tekisi ehkä hyvää puhua enemmän siitä, mitä olemme kokeneet suola-aavikolla. Ja siitä, miltä se tuntuu”, Visokki sanoi. ”Ja… pyydä Snowieta mukaan jos haluat, mutta… minusta tuntuu, että voisimme tutkailla sataman majakkaa joku päivä hieman tarkemmin.”
”Tottahan toki… majakkaa?”
”Niin. Se… saattaa liittyä tähän kaikkeen. Tai olla liittymättä. En väitä tietäväni tätä varmasti. Ajattelin pistää jonkun vahtimaan sitä aluetta tarkemmin siihen asti, kunnes olemme varmistaneet.”
Se osio, mitä Visokki ei ääneen sanonut, oli, että hän oli väsynyt. Väsyneempi kuin koskaan.
Ja mitä tuon majakan valossa oikeasti odottaisikaan, hän ei ollut valmis siihen juuri nyt.
”Okei, kuulostaa hyvältä! Tehdään näin…”, myös yhtä lailla väsynyt Kepe vastasi, mutta piti yhä katseensa tiukasti muraalissa. Nimuda…
Visokki vilkaisi vielä Kepeä, ja yritti sitten puskea pois orastavan kiinnostuksensa suureen ja pelottavaan mysteeriin. Niin paljon oli kesken. Niin paljon oli rikki. Siitä, kun hän oli ollut viimeksi valveilla, oli ollut vuosikausia.
Hänellä oli paljon todellisempia asioita tehtävänä sitä ennen. Kuten yritys keksiä jokin, ihan mikä tahansa keino auttaa Geen etsimisessä. Ja lupaus Tongulle auttaa tämän sairasosastolla makaavaa pientä ystävää aivovaurion kanssa. Ja pyrkimys korjata eräs oma ystävyyssuhteensa, jonka hän oli antanut mennä säröille tämän kaiken ehdoilla.
Ja ehkä välillä… levätä hieman.
Miten se yksi kehtasikin olla oikeassa.
Visokki huokaisi väsyneesti eikä estänyt sitä kuulumasta äänessään. ”Nähdään.”
”Hyvää yötä!”
Vaivalloisin askelin Visokki poistui tilasta ja jätti Kepen ja valtavan pupuperheen kynttilänvaloon ja käsittämättömien kirjoitusten keskelle.
Tokkurainen Kepe oli alkanut mutista jotain itsekseen.
”Maailman kaanon on tuolla jossain… siis Bio-Klaaninkin kaanon… klaani… kaanon… hehe…”
Puput näyttivät tavallistakin eksyneemmiltä, kun valkovihreä toa hekotteli yksin vitsille, jota kenelläkään muulla koko maailmassa ei ollut edellytyksiä ymmärtää nyt.
Jossain pelloilla kaupungin pohjoispuolella asteli jälleen nousevia kuita odottava matoran, jota sama olisi huvittanut. Ehkä hän oli onnistunut työssään, ehkä ei. Ehkä hän oli taivuttanut vääjäämätöntä. Ehkä hän oli muuttanut tarinaa.
Kaikki, mihin hän pystyi, oli edes yrittää. Jonkun täytyisi muuttaa tarinaa. Jonkun täytyisi tehdä se, ennen kuin tarinan ehdottomuus hukuttaisi kaiken sen, mikä oli elävää ja kaunista. Kaiken sen, mikä eli vain haaveissa ja unelmissa. Kaiken sen, mitä ei voinut tähdistä todistaa. Kaiken sen, minkä tähtien lupaukset sulkivat pois. Kaiken sen, mitä kohti miljoonien sydämien kaipuu kurkotti koskaan täysin ymmärtämättä, miksi… tai ehkä ymmärtämättä edes, mitä kaipasi.
Jonkun täytyisi onnistua siinä, ennen kuin jopa tuo kaipuu olisi menetetty punaiseen koneistoon, joka korjasi virheet. Tai pohjattomaan kuiluun, joka söi taivasta.
Ja jos hän ei onnistuisi siinä, Kuulapsi onnistuisi.
Kuka ikinä sille polulle sitten lopulta astuisikaan.
Kulkijan matka kohti kaupunkia merenrannalla oli jatkunut hiljainen askel askeleelta. Yö oli pimeimmillään, vaikka auringot olivat jo matkalla.
Joen liplatus vangitsi kulkijan kuuloaistin. Oli kuin joen pinta olisi kuiskaillut hänelle tulevasta. Aivan kuin tähdet olivat kertoneet tarinaa sarastuksesta ja siitä, milloin se olisi todella edessä, kuiskaili myös joki.
Aina siitä ei saanut selvää. Aina sen sanoilla ei ollut omaa merkitystä. Sellaista oli kuunnella kaikkeutta ja sen sykettä – merkitys tyhjään syysyöhön oli annettava itse.
Tuona yönä ennen sarastusta etsi tuhat sieluapimeästä merkitystä. Tuhat silmäparia aukesi heräillen unistaan taivasalla tai kattojen suojaamina. Aina, kun he heräsivät, ensimmäinen asia, mitä he tunsivat, oli kaipuu.
Minkä kaipuu?
Yön kulkijalla ei ollut vastausta. Tuskin oli yhtä ainoaa kaipuuta tai yhtä ainoaa vastausta sen kysymykseen. Ikävää oli yhtä monenlaista kuin ikävöitsijöitä. Yksi kaipasi kunniaa ja mainetta, toinen haaveili rakkaudesta. Kolmannella ei ollut ikävälleen selvää kohdetta tai edes muotoa vaan vain aukko rinnassa täytettäväksi.
Jokainen noista kaipuun muodoista oli yhtä arvokas, sillä ne syntyivät samaan kehtoon.
Kehto oli samaa perua kuin musta tyhjyys taivaalla kuunsirppien välissä. Se kehto oli nimeltään merkityksettömyys, ja siihen sai järkeä ainoastaan laskemalla siihen jotain keinutettavaksi.
Edes yön kulkijalla ei ollut yhtä vastausta siihen, mitä hän kaipasi. Toisinaan se oli pelkkää syysilmaa, kuten tänä yönä, kun se täytti hänen keuhkonsa viileänä. Se oli joen kuiske, jonka sekaan hän välillä halusi laskeutua nilkkoihinsa asti ja tuntea virtauksen. Se oli kuiden ja tähtien valo tanssimassa vasten veden heijastusta päättymättömänä virvatulten juhlana.
Ja aivan kuin valo joen pinnassa, hänkin tanssahteli. Hän otti pitkiä loikkia ja antoi koko vartensa huojua läpi pimeyden pitkin virtaavaa vettä. Kulkija laskeutui polvilleen, sitten käsilleen ja ponnisti pystyyn kuin olisi kurkottanut kuita kohti. Hän peitti kasvonsa kämmenillään ja antoi niiden valua alas, pyörähti välittämättä, mihin suuntaan menisi, ja henkäisi pitkään ulos, aivan kuin vapauttaen jotain syysyöhön sisuksistaan.
Hän ei välittänyt, kuka katselisi, sillä hän tanssi vain itseään varten. Hän ei välittänyt, vaikka meni nelinkontin vasten jokisuistoa ja nousi ylös kaapunsa kastuneena. Vain tanssi ajoi häntä eteenpäin, eikä edes musiikkia ollut. Sekin tuli hänestä itsestään.
Näitä askelia ei ollut tähtiin kirjoitettu. Ne olivat hänen, ja yksin hänen.
Kuulapsi II
Klaani
Keskisuuren kasteen aukio
Oli ensimmäinen kalsea syyspäivä ainakin viikkoon, kun Visokki astui ulos Admin-tornista. Hän hengitteli raitista ilmaa kuin olisi unohtanut, miltä se tuntui. Pilvipeite oli sankka ja rakoili vain pieniksi selkeyden hetkiksi. Valo kaiken yllä oli jollain tapaa valkoisempaa ja häikäisevämpää kuin aiemmin. Tai ehkä se vain tuntui kirkkaammalta silloin, kun oli tuijotellut pelkkää synkkää kattoa monta päivää.
Visokkia hävetti myöntää, että hän ei ollut aivan varma viikonpäivästä tai siitä, oliko niille mahtunut jotain elintärkeitä ylläpidollisia kokouksia, joissa hänen läsnäolonsa olisi ollut ehkä enemmänkin kuin suvaittavaa. Toisaalta siinä oli yksi ylläpidollisen aseman hyvistä puolista. Se, että ympärillä ei ollut kovin montaa, joka olisi voinut käskeä häntä mihinkään. Ja vaikka Tawa jostain syystä olisi käskenyt, Visokki ei olisi suostunut.
Mitä Tawa olisi sitä paitsi hänelle tehnyt tottelemattomuudesta, heittänyt selliin? Sitä paitsi… oli hän nytkin ylläpidollisilla tehtävillä. Vaikka se ei siltä ehkä näyttänyt.
”Ja syyttää sielut syntisten”, Manu hyräili telepaattisesti. ”Ne kadotukseen tuomiten. Tuo Mies Punainen.”
Valta-aseman huono puoli oli esimerkiksi se, että ei voinut kävellä Keskisuuren kasteen aukiota tai keskustan kauppakatuja herättämättä huomiota. Eikä se, minkälaisilla kantamuksilla hän oli liikkeellä, ainakaan helpottanut sitä osaa.
”Olisipa thornax-likööriä”, Manu vahvisti. ”Tai edes jotain hyviä sieniä.” ”Älä yritä. En aio kysyä, miten banaani syö sieniä.” ”Kävit jo aika lähellä!”
Banaania pihdeillään kanniskeleva Visokki saapui viimein Suuren hengen temppelille ja pysähtyi aloilleen yrittäen piirtää karttaa päänsä sisällä. Kaikki hänen tietämänsä temppelit olivat samassa rykelmässä Sielunlähteen varrella, mutta hän ei ollut varsinaisesti koskaan vieraillut Athin kappelissa.
”Eiköhän se ole tässä ihan kulmilla”, totesi Manu. Ja jo muutaman sekunnin kuluttua Visokki sen äkkäsi: Suuren hengen temppelin viereisen rakennuksen vieressä oli kivestä veistetty pyramidimainen rakennus – ”Tetraedri, varsin epäkäytännöllisen muotoinen temppeli, jos se ei ole sisältä isompi kuin ulkoa”, totesi Manu –, jonka kyljessä olevan oviaukon yläpuolelle oli kaiverrettu Athin kolmiosilmä. ”Onpa kumma. Enpä ole aiemmin nähnyt tätä kappelia täällä”, Visokki pohti. ”Se, että se on noin järeää kiveä, ei edes tarkoita mitään”, Manu hörähti. ”Nopeastihan tuollainen pystytetään! Oletkos koskaan kuullut kiven toista? Vai maan. Mikä ero niillä edes on? Miksi ne ovat niin samanlaisia?”
Oviaukon vieressä istuskeli riisihattuinen matoralainen, jonka suusta törrötti ulos heinänkorsi. Nähtyään Visokin tämä nousi seisomaan ja sylki korren suustaan hihkaisten:
”Hei, Visokki!”
”Oikeasti, hei? Missä menee raja? Kohta on jotain ’hiekan toia’. Kuka nämä edes päättää? Miten elementit määräytyvät? Minähän voisin kokeilla, pystyisinkö luomaan ihan uuden elementin! Mitähän siihen tarvittaisiin…”
”Manu, turpa kiinni. Hei, Sadje!” Visokki vastasi, molemmille.
Pieni hetki oli kulunut siitä, kun Visokki oli kohdannut Sadjen. Nuori ta-matoralainen athisti tuntui olevan täynnä vilpitöntä iloa hänen näkemisestään… tai sitten oli vain todella hyvä diplomaatti. Visokki oli niin väsynyt ja kärttyinen, että hänen oli vaikea kuvitella, että hänen ulosantinsa herätti kenessäkään nyt erityistä iloa.
Toisaalta hän oli visorak, joka kantoi banaania. Ehkä siinä oli jotain edes vähän huvittavaa. Edes jonkun muun mielestä.
”Mikä tuo teidät kappeliimme, Admin Visokki? Vai oletteko vain ohikulkumatkalla?” Sadje kysyi. ”Ei, ihan asioilla olemme.”
Sadje vilkuili, mahtoiko Visokin takana kulkea jokin vielä tätä matalampi olento, mutta ei nähnyt ketään tämän lisäksi. Kadulla oli muuten varsin hiljaista tänään, joten satunnaisia ohikulkijoitakaan ei voinut erehtyä luulemaan visorakin seuralaisiksi.
”Ei kun se olen minä”, Manu sanoi ääneen. ”Olen se banaani. Muutin itseni banaaniksi, Sadje! Banaani-Manu!”
Sadjen katse laskeutui Visokin hampaissaan pitelemään banaaniin ja tämän kasvoille valui ehkä hämmentynein tuijotus, jonka Visokki oli eläissään nähnyt. Sitten tämä äkkiarvaamatta räjähti täysin hallitsemattomaan räkänauruun.
”Katso nyt, Visu! Joku sentään ymmärtää huumorin päälle!” Manu sanoi ylpeyttä tihkuvalla äänensävyllä. ”Krhm”, Visokki yskäisi telepaattisesti. ”Etsimme Pyhää Äitiä. Onko hän täällä?”
”Makuta Nui, olet hulvaton”, Sadje sai sanottua, ennen kuin rekisteröi Visokin sanat. ”Niin, joo, onhan hän. Mutta tuota, Isä Zeeronilla on vieras, joten saatatte joutua hieman odottelemaan… Käyn kertomassa Pyhälle Äidille saapumisestanne.” ”Se ei ole ongelma, meillä ei varsinaisesti ole kiire”, Visu sanoi. Hän astui lähemmäs oviaukkoa ja kuuli… keskustelun ääntä?
”… Ja koetimme siis tämän kummitusjahdin avulla vähän niinkuin löytää sitä ’Verstaan taajuutta’, josta puhuit… toivoin, että olisimme löytäneet niitä aaveita, joita oli Verstaassa ja jotka Profeetta kertoi lähettäneensä minun ja Snowien perään.”
Tuttu ääni, Visokki ymmärsi, ja astui varoen peremmälle.
”… ja se… se ei mennyt aivan kuin odotimme.”
Kepe päätti jättää pitkäksi venähtäneen tarinointinsa edes joidenkin sekuntien ajan tauolle antaakseen isä Zeeronin pureskella hänen sanojaan. Kultanaamioinen kirkonisä istui mustassa kaavussaan rukousmatolla Bio-Klaanin kaupungin athistikappelin lattialla ja lämmitteli käsiään höyryävään sieniteekupposeen.
Kappeli ei ollut mittava juuri mihinkään suuntaan. Sen katto oli joistakin kohdista niin matalalla, että Kepe oli ollut jo muutaman kerran lyödä päänsä siitä roikkuviin kynttelikköihin ja sotkeutua kuivatuista marjoista ja epämääräisistä luunpalasista tehtyihin unensieppareihin. Nyt hän istui eriskummallisen kolmion muotoisen tilan lattialla ja pohdiskeli, mitä sienimunkki mahtoi hänen sanoistaan pohtia.
Kappeli oli niin pieni, että Kepen ja Zeeronin ei ollut mahdollista käydä tätä keskustelua täysin yksityisesti. Jossain kolmioita ja silmiä täynnä olevan alttarin takana oli salattu, pyhempi tila, johon hän ei ollut kehdannut pyytää pääsevänsä.
Tämä sai luvan kelvata, vaikka rukouskynttilöiden meren ja suitsukesavun uumenista Kepeen tuijotteli ainakin kymmenkunta kirjaviin kaapuihin ja kukkaseppeleisiin sonnustautunutta matoralaista. Vesipiipun suuosa kulki Athin lapsoselta toiselle, kun nämä katselivat toaa kohti levollisin ilmein.
”Vai että kummituksia”, Zeeron lopulta sanoi. ”Noh, lykästikö? Jäikö aaveita haaviin, hyrrä-heppu?”
”Noh, eräänlaisia… ne osoittautuivat Klaanin rannassa silloin muutama kuukausi sitten kuolleiksi pimeyden metsästäjiksi, jotka koostuivat jonkinlaisesta lihasta, joka vain koetti itseuusiutua tosi kovaa. Niillä ei kai vaikuta olevan mitään ilmiselvää Verstas-yhteyttä, joskin ne ilmestyivät sähköisen rätinän säestämänä, mikä muistutti minua hieman siitä staattisesta kohinasta, joka Profeetan valtakunnassa kaikui kun ’uni’ alkoi sortua. Nämä taas, öö, yrittivät kohista ulos ikiunestaan?”
”Sääli, järjestäni kun yritän parhaani mukaan pitää kiinni. Mutta ehkä niin… entä jos…?” Kepe aloitti uuden aatteen.
”Tai siis ne kummitukset olisin vielä ostanut!” Zeeron ärähti. ”Mutta jotain liha-tyyppejä? Kuulostaa aika paksulta! Olisihan se nyt aika kirotun outoa, jos olisi olemassa jotain lihasta tehtyjä…”
Kepe hölmistyi, mutta hölmistyminen katkesi, kun hän huomasi sisään saapuneen Bio-Klaanin adminin ja tämän pitelemän banaanin. Silloin hän äimistyi.
Visokki pysähtyi oviaukolle ja katseli ympäriinsä hetken. Kepe ei väittänyt tuntevansa visorakia erityisen hyvin taikka osannut tulkita tämän ilmeitä (niitä ei ollut kovin montaa), mutta kehonkielestä oli aistittavissa, että tämän oli täyttänyt jonkinlainen viivästynyt ymmärrys siitä, että oli kävellyt sisälle uskonnolliseen kappeliin kantaen pihdeissään banaania.
”Banaania?” Zeeron mutisi itsekseen, katsoi kulmat kurtussa suoraan Kepeen ja kääntyi katsomaan kohti saapunutta adminia.
”… Visokki, onko tuo Manu?” Kepe kysyi.
”… mistä arvasit?”
”Hei, Kepe, katso! Muutin itseni BANAANIKSI!” kuului suhteettoman kovaääninen piipitys banaanin pienestä suusta.
”… Selvä.”
”BANAANIKSI! Tajuatko, olen BANAANI-MANU!”
Kepe istui keskellä temppeliä rukousmatolla eikä voinut estää itseään kysymästä todella typeriä kysymyksiä.
”Mutta… miksi?” hän inahti. ”Eikö ole kätevämpää vain asua jonkun mielessä, niin sinua ei tarvitsisi kantaa ympäriinsä? Ja… entä jos joku syö sinut? Montako makuta-voimaa saisin, jos haukkaisin palan?”
”Älä anna hänelle tekosyytä selittää sitä”, Visokki tokaisi ja kääntyi Zeeronia kohti. ”Tervehdys, arvon Isä. Emme ole tainneet tavata aiemmin. Olen Visokki, Bio-Klaanin admin.”
Zeeron nyökkäsi ja raapi päätään vasemmalla käellään kuin olisi kaivellut vastausta sieltä.
”Ah!!! Kunnianarvoisa Pyhä Äitimme kertoikin teistä. Zeeron, Zeeron on nimeni. On kunnia tavata kaltaisenne mielten tuntija… mutta… miksi teillä on mukananne banaa-…” hän köhäisi. ”Sanopas, sattuuko tuo olemaan saaremme makuta?”
Visokki oli hetken paikallaan täysin ilmeettömänä, ja teki sitten nyökkäävän eleen.
”Muutin itseni banaaniksi, Zeeron!” Manu räkätti. ”Mitäs olet mieltä?”
”Herran jestas!” Zeeron naurahti. ”Mikä temppu!”
”Banaaniksi! Olen BANAANI-MANU!”
”Tuli… tuli jo selväksi.”, Visokin ääni sanoi äärimmäisen uupuneesti.
Visorak käveli varoen seurakunnan katseiden ohi. Kukkaseppeleiset nuoret athistit supattivat jotain tuijottaen häntä hämmästyneinä. Visokki pysähtyi Kepen ja Zeeronin vierelle ja laski banaani-Manun suorastaan pahoittelevan näköisenä matolle heidän allaan. ”Kepe, mikä tuo sinut tänne?” Visokki kysyi.
”Tulin kertomaan Zeeronille niistä niin sanotuista kummituksista, joita Admin-tornissa oli, löytääkseni uusia näkökulmia… ja ehkä tapoja yhdistää ne tiiviimmin kaikkeen muuhun, mitä viime aikoina olen kokenut.”
”Niin, tuota”, Visokki sanoi yllättävän epävarmaan sävyyn. ”… kummituksista.”
Kepen usko selityksensä vakuuttavuuteen laski, mutta hän jatkoi sitä.
”Ne osoittautuivat eräänlaisiksi lihajutuiksi. Ja sitten tuli törmättyä lihaan muuallakin. Lihaa kaikkialla… se on pitkä juttu.”
”… niin. Aivan.”
”Voin suositella lihansyönnistä luopumista”, Zeeron sanoi riemukkaasti. ”Oma vatsani on ainakin voinut huomattavasti paremmin sen jälkeen!”
”Olisipa kunnon pihvi”, Manu huokaisi haikeasti.
Kepe ei voinut olla muistelematta sitä ”pihviä”, jonka hän oli napannut kummitusimurilla hillopurkkiin.
”Mutta jotkin asiat ovat hintansa arvoisia”, Manu jatkoi. ”Kuten BANAANIKSI MUUTTUMINEN!”
… Kepe ei voinut olla ajattelematta, että kai hedelmälihakin oli eräänlaista lihaa. Liha. Liha, liha, liha. Jos se ajatus oli ikinä menossa minnekään, sen katkaisi Visokin äänen kaiku hänen päässään. Puhutaan tästä myöhemmin.
Siitä, että admin ei katsonut hänen suuntaansa, Kepe päätteli, että viesti oli suunnattu pelkästään hänelle. Tämä kääntyi taas Zeeronia päin ja jätti Manun sanat urhoollisesti omaan arvoonsa. ”Arvon isä, olemme tulleet esittämään joitakin kysymyksiä liittyen Punaiseen Mieheen. Minulla oli vasta… tapaaminen hänen kanssaan, ja vaikuttaisi siltä, että meidän kannattaisi puhua aiheesta.”
Kepen korva höristyi. Vastahan hän oli keskustellut Manun kanssa Avdesta ja tämän suhteesta Verstaan unimaailmaan, ja mieluusti kuulisi lisää. Silloin hän kuitenkin huomasi, että Zeeron oli vakavoitunut melko paljon.
”Vai Punaisesta Miehestä… tepastelet sisään suurien aiheiden kanssa, seitti-pimu. Oletteko tulleet puhumaan saduista?”
”Minä… minä en ole aivan varma. Viime aikoina minun on ollut jotenkin vaikea erottaa, missä menee niiden ja todellisuuden raja.”
Tämä kuulosti Kepestä hyvin tutulta. Liiankin tutulta. Jos jotain, hän ei ollut ainoa, jolla oli ollut ontologisia ongelmia.
”Kuules, kehtaanko pyytää? Voisitko… voisitko hieman avata tuota”, hän sanoi mutta havaitsi, että kaikki kuuntelijat harhautuivat johonkin aivan muuhun.
Ovi aukeni vastakkaisella seinustalla olevan alttarin takana, ja toinen kolmikko liittyi heidän seuraansa, joskin ilman omaa banaania. Sadje palasi huoneeseen perässään Pyhä Äiti ja Oraakkeli.
Visokille ja Manulle vanhukset olivat ennestään tuttuja; Kepe taas huomasi päätyneensä keskelle athismin isoja nimiä. Hän oli tiennyt Zeeronia laajemman seurakunnan nykyään majailevan Klaanin saarella, mutta ei ollut tavannut näitä vielä itse. Kaippa Zeeronkin oli ’iso nimi’, mutta sitä oli nykyään enää vaikea ajatella. He juttelivat kuitenkin lähes viikoittain.
Kahteen matoralaiseen, Shelek-kasvoiseen naiseen ja Pakari-kasvoiseen mieheen, oli pakkautunut kokonaisen pyhätön verran ikiaikaista arvokkuutta. Kepe ei olisi yllättynyt, vaikka nämä olisivat olleet koko kaupungin vanhimmat henkilöt. Kahden vanhuksen läsnäolo sai hänet suoristamaan selkänsä ja miettimään, mitä hän edes uskaltaisi sanoa.
Mutta silloin, ennen kuin edes Visokki ehti estää, banaani heidän keskellään huusi:
”Oraakkeli! Katso! Muutin itseni BANAANIKSI! Olen BANAANI-MANU!”
Kepe tunsi ryhtinsä rentoutuvan jo siitä, että hänen suorituksensa ei mitenkään voinut olla huonoin.
Oraakkeli huokaisi syvään ja kääntyi Visokin puoleen.
”Tervehdys, arvon admin. Viime kerrasta onkin hetki.”
Visokki kumartui pikaisesti Pyhän Äidin ja Oraakkelin suuntaan koukistamalla etujalkojaan. ”Puhuimme Punaisesta Miehestä silloinkin… mutta minusta tuntuu, että emme tarpeeksi.”
Pyhä Äiti piti saman lempeän hymyn kasvoillaan, mutta Oraakkeli näytti vakavoituvan. Hän nyökkäsi Visokille ja katsoi vierellään seisovan naisen suuntaan.
”Poistammeko ylimääräiset kappelista, mestarini?”
”Hei Pyhis! Muutin itseni BANAANIKSI!!!”
”Manu, nyt se turpa kiinni”, Visokki kivahti.
”Tuota, öh”, Pyhä Äiti sanoi. ”Hän taitaa ihan oikeasti olla… banaani?”
”Voin varmistaa”, Oraakkeli sanoi väsyneesti. Hänen äänensävystään oli aistittavissa, että hän ei ollut tyytyväinen siihen, että joutui ottamaan asiaan kantaa.
”Hoh, vai sellaista”, nainen vastasi. Tämän äänessä oli edes noin kymmenen prosenttia vaikuttuneisuutta.
”Ja jos tarkoitat ylimääräisellä Kepeä”, Manu sanoi katsoen Oraakkelia, ”niin älä ihmeessä! Spinsteri on kelpoäijä!”
”Hänen on ehkä hyvä olla läsnä”, Visokki lisäsi.
Kepe itse oli hieman typertyneenä ajatellut ”ylimääräisen” viittaavan Manu-banaaniin. Hän kumarsi kunnioittavasti Oraakkelille ja Pyhälle Äidille.
Oraakkeli nyökkäsi ja astui askeleen eteenpäin.
”Seurakunta”, hän julisti, ”pyydämme kappeliin hieman rauhaa.”
Mitään kyseenalaistamatta heitä tuijotellut matoranien joukkio nousi yksitellen seisomaan, nyökkäsi hymyillen klaanilaisseurueelle ja asteli kaapukangas kahisten kohti oviaukkoa. Kirjavan väriset kaavut liikkuivat rauhallisesti ulos kappelista ja kukkaseppeleiden kehystämät hymyilevät päät kääntyivät poispäin heistä.
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka moni katsoi matolla hänen edessään lojuvaa banaania huvittuneena. Kepe taas harhautui hetkeksi, kun huomasi, kuinka viimeinen matoraneista, mintunvihreää ja kukkasilla solmittua Calixia käyttävä neito, katsoi suoraan hänen silmiinsä vakavana.
Kun salissa oli rauhallisempaa, laskostui hetken ylle varautunut hiljaisuus. Pyhä Äiti ja Oraakkeli astelivat rukousmattojen luona odottavan Visokin, Kepen, Zeeronin ja irvokkaan puhuvan banaanin luokse. Katseita vaihdettiin.
”Tämä on tosiaan Kepe”, Visokki esitteli. ”Hän on vain Bio-Klaanin rivijäsen, mutta hänet on päästetty osaksi useita salaisuuksiamme. On ehkä hyödyllistä, että tämä on yksi niistä.”
Kepe nyökkäsi.
”Olen käynyt siinä paikassa, jossa Punainen Mies vaikuttaa… ja haluan tietää, mistä tässä kaikessa on kyse.”
Oraakkeli tuntui hakevan Pyhältä Äidiltä varmistusta. Kepe koetti vakuuttaa athisteja olemuksellaan, katsoen Pyhää Äitiä kohti mutta väistellen tämän silmiä hieman hermostuneena.
Visokkia hieman huvitti reaktio. Toa ei selvästi tiennyt vanhan naisen sokeudesta.
”Olemme tulleet hakemaan ns. lorea”, Manu totesi lattialta.
Kepe seurasi Athin kirkon vanhimpien ilmeitä. Vaikka hän ei ollut kohdannut kumpaakaan aiemmin, tuijotus näiden välillä oli niin pitkä ja merkitsevä, että hän oli melko varma näiden keskustelevan telepaattisesti. Pyhän Äidin huulilla oli yhä hentoinen hymynpoikanen.
”Ehkäpä on sen aika, vai mitä uskot, ystäväni?” hän sanoi lopulta ääneen. Oraakkeli nyökkäsi.
”Miksi juuri nyt, arvon admin?” hän kysyi vakavana.
Visokki availi pihtejään epävarmana. Tarina, jonka hän oli Manulle kertonut, tuntui ensimmäisen sanallistamisen jälkeen entistäkin epätodellisemmalta. Kuukausikaupalla kaunista unta sodan päättymisestä vyöryi sen kaiken päälle aivan yhtä uskottavana kuin sukellus Syvän Naurun verkoston läpi suola-aavikolle. Sen kaiken nostaminen esille näin pyhässä paikassa tuntui lähes naurettavalta.
Silti… hän puhui.
”Minulla oli melko pitkä painajainen”, Visokki sanoi kaikille läsnäolijoille. ”Se oli unta, mutta… sellaista unta, jolla oli vaikutuksia todellisuuteen.”
”Ah, sellaisiahan parhaat unet ovat”, Pyhä Äiti sanoi. ”Mutta niin myös pahimmat painajaiset – jollaisen ilmeisesti näit.” ”Niin… niin näki moni muukin. Moni näkee sitä tälläkin hetkellä. Heille se ei vain ole painajainen. Minä kävin Avden, tai Syvän Naurun, tai Punaisen Miehen… maailmassa. Kaivoin esille joitakin totuuksia, jotka olivat ehkä liian suuria minulle. Ja nyt tulin puheillenne, koska en tiedä ehkä enää mitä muutakaan tehdä. Sitä maailmaa… sitä ei ole olemassa, mutta minä olin siellä silti jotenkin.”
Kolme athistia vilkuilivat toisiaan. Kepe varmistui epäilyksestään, että keskustelussa oli telepaattinen kerros, johon maallikon ei ehkä ollut edes mahdollista päästä.
”Kuulostaa kovin siltä, mitä sinä koit, hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi hieroen leukaansa.
Kepe nyökkäsi. ”Sama paikka. Tai ’paikka’. Olin sanoinkuvaamattoman huojentunut saatuani kuulla, ettemme minä ja Snowie olleet kaksin sen kokemuksen kanssa.”
Silloin Kepe tiedosti kiilaavansa athistien mahdollisen vastauksen tielle, mutta hänen oli pakko saada tietää. Hän kääntyi Visokkia kohti.
”Visu… Milloin sinä kävit siellä? Minä ja Snowie näimme kaiken sen romahtavan silloin muutama viikko sitten, kun Profeetta heräsi. Voiko se vielä olla, ööh, olemassa sellaisessa tilassa, että sinne voi päästä? Tarkoittaako se, että Avde on löytänyt uuden uneksijan?”
Kepe ei edelleenkään osannut sanoa paljoa Visokin ilmeestä, mutta tuijotus, jonka hän sai kysymyksestään, naulitsi hänet paikoilleen. Se oli… toisaalta jotain syvempää kauhua? Jotain sellaista, jota hän ei ollut ikinä nähnyt adminissa. Mielenvoimainen visorak oli yksi pelottavimpia ilmestyksiä, joita Bio-Klaani sisällään piti, mutta myös yksi vakuuttavimpia läsnäolollaan. Tämä ei päästänyt usein ilmaisuunsa tämän kaltaisia säröjä.
Toisaalta admin taas vaikutti näyttävän suorastaan helpottuneelta siitä, mitä Kepe oli sanonut. ”Voi kyllä. Voi kyllä, hän on löytänyt. Avde… en minä tiedä vieläkään täysin, mitä hän yrittää, mutta sain ehkä enemmän johtolankoja kuin koskaan aiemmin. Se maailma, jossa olin… se… sitä pitää pystyssä uneksija. Uneksijat. Avdella on satoja, ehkä tuhansia uneksijoita, jotka uneksivat sen olemassaolosta.”
”Mi-… Mitä kummaa tarkoitat”? Kepe kysyi hyvin hämmentyneenä.
”Sinä muistat hänen loisensa?”
Kepe nyökkäsi. Kohtaamisia oli ollut kaksi, mutta ne olivat olleet karmivimmasta päästä tämän sodan tapahtumia. Aivan vasta hän oli vilkuillut uudestaan sitä pakettia, jolla niistä yksi oli lähetetty Snowien kimppuun. Se tosin oli tuntunut niin onnettomalta ja hämmentävältä johtolangalta, että hän oli siirtänyt sen jälleen kerran ”joskus toiste” -pinoon. Eksistentiaalisesti oudot mieliloiset olivat… jonkun muun heiniä.
Visokki varmisti tämän mielikuvan puheillaan lähes välittömästi. ”Jokainen, jolla on loinen, on käytännössä hänen uneksijansa. Ja aina, kun uneksija on telepaattisessa yhteydessä johonkuhun, loinen voi tarttua… ja luoda uuden uneksijan.”
Kepen leuka loksahti auki. Athistien katseet jäätyivät. Visokki päätti jatkaa.
”Leviämistä on käytännössä mahdoton pysäyttää niin kauan kuin maailmassa on telepatiaa, ja niitä ei voi poistaa vahingoittamatta isännän mieltä. Tai mielenterveyttä.”
”Huhhuh”, Kepe sanoi räpytellen silmiään. ”Kuinka paljon niitä on? Ja… hetkinen. Odotas. Huhhuh… onko minulla?”
”Mahdoton sanoa”, Visokki vastasi. ”Niin, enkä tiedä, miksi hän tekee sitä. Hän puhui siruista, Nimdasta. Mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä… todellisemmaksi se heidän uneksimansa maailma kai tulee? Jotenkin… jotenkin hän aikoo raastaa sen Nimdalla unesta todelliseksi.”
”Kyllähän Punainen mies oli minusta aika selvä sanoissaan”, Manu sanoi. ”Uneksijoiden usko ei riitä, kuten ei riittänyt Valtiaankaan. Ja sitä uskoa hän haluaa Nimdalla vahvistaa.”
Kepen todellisuudentajua ei auttanut kovin paljon se, että hänen elämänsä isointa eksistentiaalista kauhua ruoti matolla lojuva puhuva banaani.
”Millä tavalla hän oikein yrittää Nimdaa ja tuota maailmaa käyttää? Minä näin Profeetan – Valtiaan? Onko hänellä nimeä? – koettavan kanavoida Zeetan voimaa ’ahmaistakseen auringon’…” Kepen katse painui kohti lattiaa. Hän sai muistosta sellaisia vilunväristyksiä, ettei voinut jatkaa lausetta.
Ja hän näki tuon saman kauhun ehkä myös Visokissa.
”En valitettavasti osaa sanoa, mitä hän aikoo sillä maailmalla tehdä. Se oli jotain liian isoa ymmärrettäväksi… hän näytti minulle paljon asioita ja sanoi, että se, mitä hän teki, vaaditaan… pelin voittamiseen? Jonkin massiivisen, käsittämättömän ’tarinan’ ja kaavan, joka hänen mukaansa pyörittää maailmaa. Kohtalon, kai?”
Kolme athistia olivat keskittyneet vain kuuntelemaan. Kepelle lipui ymmärrys, että keskustelu, jonka oli tarkoitus olla kysymyksiä näille, oli muuttunut vain heidän kokemuksiensa jakamiseksi. Kun kukaan ei kummemmin sanonut enempää, nosti Zeeron kultaisen naamionsa sieniteestään.
”Vai että yrittää muuttaa unta todelliseksi? Vaarallista… niin kovin vaarallista.”
”Mitä tarkoitatte?” Kepe kysyi.
Kirkonisä rykäisi kurkkuaan ja katseli pohdiskelevasti lasimaalauksia tilan katossa.
”Edeltäjäni, isä Makandor, puhui minulle usein siitä, miten Pyhä Nimda voi tehdä kenen tahansa unet todelliseksi. Hän uskoi… tai tulkitsi pyhiä tekstejä niin, että näin oli ehkä monesti käynytkin. Karzahni! Miettikää Karzahnia! Jos on edes vähän kartalla asioista, tietää että Karzahnin maa on totta eikä vain painajaista – eräs seurakuntamme äiti, vanha kieroselkä-Jokrana saapui keskuuteemme sieltä! Mutta se, mitä tarkoitan… onko Karzahni aina ollut totta? Onko voinut olla olemassa matoralainen legenda, painajaisten maa, joka on vapautettu hallitsijoineen unista todellisuuteen? Olivatko ne ennen unta… ja nyt totta?”
Kepe osasi jälleen vain tuijottaa Zeeronia silmiin. Visokin hiljaisuus oli miettelästä. ”En ehkä aivan ymmärrä”, Visokki sanoi.
”Hurjia ajatuksia, Zeeron”, banaani-Manu röhähti. ”Haluan kuulla, mihin tämä menee.”
”Tarkoitan vain, että se, että uni tulee todelliseksi, ei ole aina hyvästä!” Zeeron sanoi. ”Unet ovat muuttuvia, ne muuttuvat uneksijansa mukana. Siinä niiden koko kauneus! Uni on ikuisesti uneksijansa määräämä ja sama uni voi ilmetä eri uneksijoille täysin erilaisina. Täysin äärettömänä määränä mahdollisuuksia! Mutta jos sen raahaa unesta todellisuuteen… sen täytyy olla vain yksi asia. Se menettää mahdollisuutensa olla mitä tahansa, ja muuttuu vain joksikin. Ha. Kuinka kamala paikka esimerkiksi Artakhan valtakunta olisi, jos se olisi oikeasti olemassa? Unet, unet, unet… todellisuus rikkoo ne.”
”Hah, miksi asian pitäisi olla kuten väität?” Manu kyseenalaisti. ”Kuka pakottaa, häh? Miksen voisi uneksia, mitä haluan, todellisuuteen?? Mitä, jos uneni pointti on olla muutos itsessään???”
”Unet ovat muuttuvia, makuta, unia ei kuulu kahlita”, Zeeron sanoi alakuloisemmin. ”Siksi ne ovatkin niin kauniita. Todellisuus on aina karumpaa ja rujompaa.”
Kepe hymähti varoen.
”Vähän kuin kaikki keksintöni…” hän pohti tätä ajatusta itselleen tutusta kulmasta. ”Päässäni kaikki ideat ovat hyviä ja hienoja ja kokeilemisen arvoisia… Mutta jälkikäteen joskus mietin, että miksi edes menin tekemään Crast-luistimet, se maksoi lopulta monta ikkunaruutua…”
Visokki katsoi Manua, ja sitten Kepeä ja Zeeronia. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa siihen. Viime aikojen jälkeen hän ei enää tiennyt, mitä uskoi ja mitä mieltä hän oli uskosta siihen, mikä vain kuulosti hyvältä ja kauniilta.
”En tiedä, mitä enempää kertoa teille”, Visokki jatkoi lopulta. ”Minä muistan, että kerroitte Punaisen Miehen lähestyneen teitä aiemmin ja pyytäneen siruja teiltä. Mitä hän sitten ikinä niillä tai maailmallaan tekeekään, hän on vaarallinen ja valmis kaikkeen sen eteen. Toivoisin teiltä vastauksia, jos teillä on niitä antaa.”
Levollinen ilme Pyhän äidin kultaisella Shelekillä ei ollut horjunut epävarmuuteen, pelkoon tai turhautumiseen, kun tämä oli kuunnellut heidän puhuvan. Oraakkeli tuijotti mestarinsa vierellä heihin yhtä ilmeettömänä, varmana ja neutraalina kuin aiemminkin. Tämä hiljaisuus kahdelta ikiaikaiselta matoralaiselta oli niin rauhallista, että Kepe uskoi, etteivät nämä olleet keskustelleet telepaattisesti vaan vain kuunnelleet hetken.
”Mitä haluatte tietää?” Pyhä äiti kysyi. ”Paljonkaan ei ole muuttunut sen jälkeen, kun viimeksi puhuimme, admin. Punainen Mies lähestyi meitä pyytäen käsistämme niitä Nimdan siruja, jotka olivat hallussamme. Hän oli valmiina muuttamaan maailman niillä ja toivoi meiltä yhteistyökykyisyyttä… jota emme voineet antaa hänelle. Meillä voi olla haluamamme vastaukset… mutta kuulostaa siltä, että emme tiedä tietävämme niitä, ennen kuin kysytte. Tunnutte tietävän kuitenkin jo todella paljon hänen unelmistaan, todellisista ja valheellisista.”
Visokki nyökkäsi kunnioittavasti. Hän ei voinut estää pihtiensä nykivän, kun Pyhä äiti mainitsi Nimdan sirut. Hän näki Oraakkelin katsovan häntä oudon vakavana. Olisivatpa he päätyneet Tawan kanssa johonkin lopputulokseen. Olisipa hänellä ollut ratkaisu. Kunpa hänen ei olisi tarvinnut valehdella tästä jättämällä asia kertomatta.
”Manu… antoi ymmärtää, että teillä on ehkä enemmän tietoa Punaisesta Miehestä ja hänen lähtökohdistaan kuin olette kertoneetkaan. En syytä teitä siitä, että ette ole kertoneet enempää. Teillä on varmasti syynne.”
”Maailma on täynnä salaisuuksia, kultaseni”, Pyhä Äiti nyökkäsi pahoittelevasti. ”Joillakin niistä voi sytyttää tulia, joihin kuolee miljoonia. Jotkin totuudet ovat hyvin monimutkaisia ja täynnä nyansseja, eikä oikeita valintoja ole aina helppo löytää.”
”Minä ymmärrän hyvin. Minä ymmärrän aivan hyvin. Näiden salaisuuksien purkaminen on vain hyödyksi meille kaikille.”
Visokki ei tiennyt, kykenikö Pyhä Äiti havaitsemaan sen, miltä hänestä tuntui. Hänen oli pakotettava keskustelua eteenpäin. Onnekseen hän tarttui harhailevaan ajatukseen, jonka Kepe oli lähettänyt ilmoille.
Valtiaan nimi. ’Profeetan’ nimi.
”Ensi alkuun minä haluaisin kysyä… sanooko nimi ’Orondes’ teille mitään?”
Se oli sana, joka aiheutti muutoksen kolmessa athistissa. Oraakkeli kurtisti kulmiaan ja vilkaisi johtajansa suuntaan. Pyhä Äiti räpäytti silmiään ja pysähtyi aloilleen tuijottaen heidän kaikkien läpi, kuin muiston aave olisi kulkenut hänen lävitseen.
Isä Zeeron virnisti tavalla, joka ei viestinyt täyttä kontrollia reaktiosta. Virnistyksessä kultaisella jäkälää kasvavalla naamiolla (Kepe mietti, miten oli edes mahdollista, että edes pieni osa samaa kasvustoa syvältä Lehu-metsästä vielä eli siinä) oli toisaalta riemua, toisaalta jotain ristiriitaisempaa.
”Isä Orondes!” hän naurahti. ”Pyhä Isä, Ensimmäinen isä!”
”Orondes”, Pyhä äiti sanoi, ja ensimmäistä kertaa hänen äänestään kuuli, kuinka vanha hän oli. ”Tuota nimeä en ole kuullut vuosiin.”
”Se ei liene ihme”, Manu sanoi. ”Kuka hän oli? Tai siis, juurihan Zeeron sen sanoi. Mutta vähän tarkemmin?”
”Orondes oli kirkkomme perustaja”, Pyhä Äiti sanoi, mutta ei vastannut sanoillaan banaanille vaan Visokille. ”Tai ainakin nykymuodossaan. Tarinat Athista ovat tietenkin paljon häntäkin vanhempia. En koskaan tavannut häntä, mutta hänen välittömän seuraajansa oppipoika oli muinoin mentorini.”
”Pyhä Orondes, isä Krikcitian Helmisuistosta!” Zeeron sanoi innokkaana. ”Hän, viisas ennen kuninkaista ensimmäisiä! Valo alkuhämäristä, isämme sanan tulkitsija, takoja Enkerradan aikalainen! Koko kirkkomme on rakentunut sen päälle, mitä hän opetti!”
”Isä Zeeron osaa kertoa tarinaa paljon mielenkiintoisemmin kuin minä”, nainen naurahti.
”Orondes siis”, Visokki varmisti, ”oli… tai siis, että teidän välissänne on ollut vain kaksi pyhää isää tai äitiä kirkkonne johdossa?”
”Ymmärsit aivan oikein.”
”Miten hiivatin vanha sinä oikein olet, nainen?” Manu banaanin muodossa kyseenalaisti.
Oraakkelin silmät syttyivät liekkiin, jota Kepe ei niiltä odottanut. Hän nielaisi hieman.
”Puhu kunnioittavasti, Makuta Nui”, vanha mies sanoi.
”Oraakkeli rakas”, Pyhä Äiti naurahti. ”Älä anna banaanin provosoida sinua. Mutta tottahan se on. Olen ollut seurakuntamme johdossa kaikista meistä pisimpään. Isä Orondesin aika, vaikka määrittelevä olikin, jäi lopulta lyhyeksi.”
”Isä Orondes”, Zeeron jatkoi, ”ei itse kirjoittanut pyhiä tekstejämme, vaan valisti opetuslapsiaan puheiden ja käytännön tekojensa kautta. Ennen noita kirjoituksia Athin tarina kulki täysin suusta suuhun lauluperinteen kautta! Ensimmäisen isän seuraajat – hänen kirjurinsa – ottivat hänen opetuksensa ylös ja myöhemmin muotoilivat niistä ne kirjoitukset, jotka me tänä päivänä tunnemme. Hän matkusti ympäri maailmaa levittämässä opetuksiaan, ja rakensi näin Isä Athin kirkon!”
Zeeron piti tauon vain hengittääkseen välillä innostukseltaan.
”Kirjoitukset kertovat, että kun hän oli kiertänyt maailman joka kolkan, hän lähti yksin pitkälle matkalle viimeiseen paikkaan, jota hän ei ollut vielä kolunnut. Matkalle itse mieleen. Tuolta matkalta hän ei enää koskaan palannut, mutta hänen seuraajansa uskovat hänen löytäneen mielestä uuden rajattoman maailman, jossa hän levittää opetuksiaan vielä tänäkin päivänä!”
Tämä ”matka mieleen” alkoi soittaa hälytyskelloja Kepen päässä. Oliko tämä Orondes…
… hänen tuntemansa ”Profeetta”? Des…? Krikcit? Jos tämä kerran oli Krikcitiasta… Hän oli vastikään oppinut vähän lisää krikcitien nimistä tutkittuaan kadonnutta klaanilaista, Ignadesta, ja -des tosiaan oli yksi krikcitiläisistä nimipäätteistä. Krikcitiltä Profeetta ei kuitenkaan hänestä ollut erityisesti vaikuttanut. Hän ei tämän valtakunnassa lainkaan osannut sanoa, mihin lajiin tämä kuului, jos mihinkään – elleivät sitten joskus muinoin tämän aikana krikcitit näyttäneet erilaisilta kuin nykyään.
Kuinka kauan siitä oli mahtanutkaan olla?
”Anteeksi”, Kepe keskeytti, ”oliko hän siis krikcit?”
Muut athistit kääntyivät yllättyneenä katsomaan häntä. Zeeron nyökkäsi syvään.
”Eikö se ole… jokseenkin poikkeuksellista? Tai siis en ole ainakaan nähnyt aiemmin kaltaisianne, jotka ovat krikcitejä.”
”Ei monia, ei”, Zeeron myönsi. ”Pyhän Orondesin jälkeen saapuivat surun vuodet. Mielemme silmää käytettiin vääryyteen ja verenvuodatukseen, kun Takadox, tärviön isä, omaksui uskomme kauan, kauan hänen jälkeensä. Kurja kriketti-kunkku käytti opinkappaleitamme hyväkseen ja valjasti uskomme sotaan! Hänen jälkeensä… ei Krikcitian kansa ole juuri astellut Mielen Isän valon alla.”
”Meidän luoksemme heidän kaltaisensa ovat aina tervetulleita”, Oraakkeli lausui. ”Mutta pelkään, että suurin osa heistä unohti Orondesin opit ja alistui punatähden alle.”
”Niin kovin paljon siitä, mitä opetamme yhä nykyäänkin, perustuu Orondesin viisauteen”, Pyhä Äiti lausui. ”Hän näytti meille, että maailma ei koostu vain kohtalon kylmän koneiston yksittäisistä rattaista, joilla ei olisi minkäänlaista valtaa omiin tekoihinsa. Tähdet eivät kerro sitä, mikä on väistämätöntä, vaan sen, miten voisi olla. Nimdan valaisema maailma ei ole Punaisen tähden kahlitsema. Kunnioitan Orondesia suuresti, ja on suuri suru että en koskaan voinut kohdata häntä. Ilman häntä maailmankuvamme saattaisi olla hyvin synkkä. Haluaisitteko te, ystävät, elää maailmassa, jossa teoillanne ei olisi väliä? Ette pääsisi Kohtaloa pakoon edes kuoleman kautta, sillä Punainen tähti lähettäisi teidät takaisin niin monta kertaa, että olisitte lopulta täyttäneet Kohtalonne?”
”No kyllähän kaiken saa kuulostamaan kamalalta, jos sen sanoo noin”, Manu sanoi vaimeasti. Pyhä Äiti hymyili hänen suuntaansa hetken hiljaa.
”Orondes opetti meidät arvostamaan vapautta, jonka Isä Ath on meille suonut”, hän jatkoi. ”Ja siksi koulutamme munkkimme taistelemaan, jotta voisimme pyhittää elämämme tuon vapauden suojelemiselle.”
Visokki kuunteli athismin ensimmäisen naisen sanoja pitkään ja rauhallisesti. Hän ei tiennyt, miten suhtautua niihin, mutta kuuli ja tunsi intohimon ja uskon, jota ei voinut ymmärtääkään. Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos sitä katseli jollain muulla kuin vain silmillään? Miten kauniilta maailma mahtoi näyttää, jos… kykeni uskomaan johonkin?
Visokilla oli epämukava olo. Hän ei halunnut päästää ulos sanoja, jotka hänen täytyisi sanoa. Vaikka hän ei juuri välittänyt siitä, mistä oli puhumassa, hän tunsi, kuinka joku muu välitti.
”Kuulostaa siltä, että tämä Orondes on teille hyvin tärkeä”, hän sai varovaisesti ulos. Ja tiesi hyvin, että sokea näkijä näki hänen epävarmuutensa valtavana pilvenä leijailemassa ympärillä.
”Niin”, Pyhä Äiti vastasi. ”Niin hän on. Mutta jokin hänessä selvästi painaa mieltäsi. Mistä Isä Orondesin nimi on teille tuttu?”
”Hän kertoi sen minulle itse.”
Visokki ei voinut peruuttaa enää sanojaan, joten hän jätti ne vain leijailemaan tyhjään kappeliin.
Isä Zeeron siemaisi pitkään teetään aivan väärällä hetkellä, joten se päätyi purskahtamaan valtavassa kaaressa matolle hänen edessään – Manu lähestulkoon otti osumaa. Miekkonen yski äänekkäästi pitkään kaikkea muuta kuin arvokkaasti.
”Mitä kehvelin kehveliä minä kuulen? Ensin jotain lihakummituksia ja sitten oikeita? Osaatko puhua kuolleille, seitti-pimu?”
”E-en ole aivan varma. Olen varma vain siitä, että… hän on Avden Valkoinen Kuningas. Hän on… ensimmäinen niistä uneksijoista, joilla Avde loi maailmansa. Minä puhuin isä Orondesille siellä. En… nähnyt hänestä kovin paljoa hänen kaapunsa alta, silmät vain. Ne olivat niin vangitsevat, että en voi sanoa hänestä paljoa muuta.”
”Mutta minä voin”, Manu sanoi ja irvisti. ”Kepe varmaan kertoi teille Profeetan valtakunnasta? No, Visun mainitsema Avden unimaa on sama paikka. Ja ikävä kertoa tämä näin, mutta Orondes on Profeetta.”
Samalla hetkellä, kun Manu kaikessa epähienovaraisuudessaan täräytti ulos epämiellyttävän totuuden, katsoivat Pyhä Äiti ja Oraakkeli toisiaan pitkään. Zeeron puolestaan tuijotti eteenpäin noin sekunnin täysin ilmeettömänä, siemaisi rauhallisesti uudestaan teetä… ja pärskäisi sen väkivaltaisesti ulos.
”Mitä täällä tapahtuu?” Zeeron rääkäisi yskien sieniteetä äänekkäästi. ”Onko tämä joku ’vitsiosa’? Onko tämä joku ’narratiivi-jekku’? Olisi pitänyt tietää se tuosta banaanihommasta, mutta teillä vaikutti olevan jotain oikeaakin asiaa! Luulin tätä edes semivakavaksi jutuksi!”
”Näytänkö minä siltä, että vitsai-… tai äläpäs vastaakaan tuohon”, Manu sanoi. ”Mutta jos yhtään lohduttaa, niin se Profeetan joukkomurha oli varmaan vahinko.”
Kaikki tavat, joilla Visokki oli päässään yrittänyt pehmentää iskua, oli juuri potkaistu syvään loputtoman mustaan kuiluun. Hän päätti olla vain hiljaa.
Kepe oli myös hiljaa. Hän sai vahvistuksen epäilylleen, mutta ymmärsi, että tämä saattoi olla athisteille uskonkriisin paikka.
”Olettehan te tosissanne?” Zeeron kysyi todella vakavana. ”Väitättekö, että teillä on hyviä syitä uskoa, että isä Orondes, Pyhä Isä, ensimmäinen isä… oli kaiken aikaa tämän saaren Profeetta, Atheonin verinen lähettiläs?”
Zeeron yskäisi vielä kerran, ja tuntui ymmärtävän jotain.
”Vai vielä pahempaa? Atheon… Atheon itse?”
”Kepe, miksi Verstaan Valtias on mielestäsi Profeetta?” Manu sanoi heittäen pallon tiedemiehelle. Zeeron käänsi vaativan tuijotuksensa banaanista Kepeen.
”Hänellä oli Nimdan siru. Tiedämme, että Profeetta toi Zeetan tälle saarelle. Ja, öö, hän… puhui myös minulle. Silloin, kun olimme hänen valtakunnassaan. Ja Snowielle, tietty.”
Se sai Zeeronin laskemaan päässään nopean yhteenlaskun ja jäämään vain tuijottamaan häntä. Kepe ei tiennyt, mitä ajatella. Hän ymmärsi, että jollain tapaa he olivat Zeeronin kanssa nyt päinvastaisessa asemassa kuin Profeetan valtakunnan tapahtumien jälkeen.
”Noh”, Manu sanoi Pyhälle Äidille, osoittaen sanojensa kohdetta intensiivisellä tuijotuksella. ”Mitkä tunnelmat? Mitä mieltä siitä, että esikuvasi on Atheon?”
”Manu…” Visokki aloitti voimattomana, mutta ei saanut lausettaan edes alkuun.
Oraakkeli näytti jälleen vihaiselta, mutta Pyhä Äiti vastasi hyvinkin rauhallisesti, joskin surumielisesti.
”Myönnettävä on, että olen hieman pettynyt tähän paljastukseen. Mutta usein tärkeää esikuvissa ei todella ole se, millaisia he todellisuudessa olivat, vaan se, mitä he meille edustavat. Tarina Isä Orondesista vapauden airuena on inspiroiva ja opettavainen. Se ei muutu miksikään, vaikka todellinen Orondes olisi… kyseenalaisempi.”
Oraakkeli näytti katsovan sivusilmällä mestariaan. Myös Visokki oli satavarma, että nämä kävivät jonkinlaista keskustelua mieltensä sisällä. Pyhän Äidin reaktio oli yllättänyt hänet. Se antoi hänelle tarpeeksi itsevarmuutta, että hän astui askeleen hieman lähemmäs tätä kohti. ”Pyhä Äiti. Sallitteko, jos jatkan hänen… myyttinsä rikkomista? En saanut siitä kohtaamisesta kovin paljoa, mutta ehkä jotain tarpeeksi merkittävää.”
”Tuskinpa sinä enempää vahinkoa Zeeroninkaan mielialaan pystyt enää tekemään”, vastasi vanhempi naisista ja hymyili surullisesti. Hänen vieressään isä Zeeron painoi molemmat kätensä tiukasti teekuppiinsa ja keinui paikoillaan matolla mutisten jotain itsekseen.
”Ehdin puhua tämän Orondesin kanssa hyvin vähän aikaa. Avde, tai siis Punainen Mies… kyllä te hänet tiedätte. Avde antoi minun vilkaista jokaista sen oudon shakin kuninkaista. Jollain tapaa minusta tuntui, että se ei ollut vain näky, vaan… jollain tapaa todellista. Orondes vaikutti voimattomalta ja aika surulliselta. Hän tuntui uskovan, että Avde oli lähettänyt minut hänen luokseen vain pilkatakseen häntä. Ja jos hän on se ’Valtias’, jonka ajatuksella Avde piti maailmaansa hengissä, se kuulostaa uskottavalta. Punainen Mies ei päästä erityisen usein puheeseensa halveksunnan sävyjä, mutta tämän valtiaan kohdalla hän ei tuntunut edes yrittävän piilottaa niitä.”
Rattaat raksuttivat Kepen päässä. ”Isä Zeeron… Kerroitte, miten Orondes lähti matkalle mielen maailmaan. Entä jos… tuo maailma tarkoitti Verstasta? Se on… loputon maailma, joka on peräisin uneksijoidensa mielestä.”
Zeeron ei katsonut suoraan Kepen silmiin, enemmänkin tämän läpi.
”Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon”, hän mutisi itsekseen. ”Ahjoon… ahjoon… Atheon vapautuu ahjostaan… raastaa viikatteellaan maailman halki… Hatar Atheon, tähdensärkijä…”
”Musta aurinko kyllä sopii kuvaan”, Manu sanoi. ”Siellä se olla möllöttää keskellä Verstaan taivasta ja syö värit kaikesta. Ja koska Avde tarvitsee Sepän, oletettavasti hän tarvitsee myös Ahjon.”
Jokin uusi pilke ilmestyi Zeeronin pysähtyneeseen violettiin tuijotukseen.
”Ahjon… Ahjon… kolmannen kerran yhdessä… Sulautuminen…”
Hän ei jatkanut siitä enää hetkeen.
Kepe ei tiennyt, miten suhtautua Zeeronin hiljaiseen höpöttelyyn, mutta hänen päässään rattaat eivät lakanneet pyörimästä. Hän muisteli, mitä oli opiskellut krikciteistä tutustuttuaan heistä pariin, Doxiin ja Iggyyn.
”Minulle tuli juuri mieleen, miten hyvin tämä kaikki sopiikaan krikcit-kulttuurin ajatukseen sielunkumppaneista ja mielten yhtymisestä… Ensimmäiset jotka itseni lisäksi tutustuivat uudelleenlöydettyyn Verstaaseen olivat myös krikcitejä, Dox ja Iggy. Ja he jäivät sen pauloihin aivan eri tavalla kuin minä, kuin olisivat löytäneet sieltä merkityksen elämälleen… ja Orondeskin oli krikcit? Mikäli olemme ymmärtäneet Verstaan luonteen oikein… eräänlaisena yhteisunena se on varmasti krikciteille unelman täyttymys.”
Oraakkeli katsoi häntä yllättyneenä ja nyökkäsi syvään.
”Olet lukenut mies”, vanhus sanoi. ”On olemassa krikcit-rakkaustarinoita, joissa sielunkumppanit ovat niin yhtä, että he lakkaavat olemasta kaksi eri henkilöä. Ja ne krikcitit, jotka uskovat pikemminkin Mata Nuihin, uskovat, että kuollessaan he kaikki yhtyvät lopussa tämän sieluun. Krikcitit syntyvät puolikkaina ja uskovat olevansa aina vajaita. Siksi he ehkä pyrkivätkin löytämään tuon kaltaista täyttymystä.”
Kuunnellessaan Kepen ja vanhuksen sanoja Visokki ei voinut olla näkemättä temppelin takaseinällä hetken samaa varjoteatteria, jonka Avde oli hänelle näyttänyt. Näkijä ja Ääni? Kaksi puolikasta?
”Tässä… tässä kaikessa on ehkä jonkinlainen kaava. Olen pahoillani, jos se satuttaa uskoanne. Meidän ei ainakaan ollut tarkoitus.”
”Elämä on täynnä valintoja, Visokki”, Pyhä Äiti vastasi. ”Usein mikään valinta ei tyydytä jokaista, joihin se vaikuttaa. Toivottavasti saamasi tiedot lopulta kuitenkin hyödyttävät meitä kaikkia. Tässä on hieman sulateltavaa myös meille. Oliko vielä jotain, mistä halusitte keskustella?”
Visokki ei voinut estää sen näkymistä, kuinka epämukava hänen olonsa oli valinnasta olla kertomatta sirusta. Se oli valinta, jota hän teki joka sekunti, kun ei kertonut Nimdasta niille, jotka olivat sitoneet koko elämänsä sen suojelukseen. Niille, joiden kanssa he olivat solmineet luottamuksellisen sopimuksen linnakkeen porteilla. Visokki ei ollut ylpeä valinnastaan, mutta hän ei saanut totuutta itsestään ulos. Ehkä… ehkä myöhemmin. Kun ensin tiedämme, mitä on oikeasti meneillään.
Admin kävi läpi mysteerien vyyhtiä, joka sekä aukeili että sotkeentui entisestään hänen edessään. Mytologioiden takaa oli noussut totuuksia ja hänen kohtaamiensa asioiden takaa… mytologioita. Manun ilmeestä päätellen tätä poltti halu ottaa seuraava askel kohti ymmärrystä. Visokki tiesi, että olisi hänen tehtävänsä ottaa se ensin.
”Kuulemma teillä on oma tarinanne Punaisesta Miehestä. Niin taisitte aiemmin sanoakin, että hän vilahtaa jossain muinaisissa kirjoituksissanne? Mata Nui -piireissä hän vaikuttaa melko pelottavalta hahmolta. Mitä… te olette hänestä mieltä?”
Pyhä Äiti hymyili varoen ja katsoi kohti Zeeronia. Sientä ja jäkälää kasvava kirkonisä oli lakannut mutisemasta itsekseen ja nosti hieman päätään.
”Ha!” hän naurahti. ”Vai Mata Nui -piireissä pelottava hahmo? Siellähän ne suorastaan palvovat häntä! Meille hän edustaa pelkkää tuhoa ja kuolemaa.”
”En… aivan ymmärrä. Vaikutti hän tuholta ja kuolemalta siinäkin tarinassa.”
”Niin, jos luet sitä ja olet vääräuskoinen”, Zeeron sanoi nousten seisomaan ja henkäisi syvään. ”Tai joku, joka ei mahdu siihen kiiltävien ritarien ja sankarien maailmaan, kuten te. Meille vääräuskoisille se kuulostaa tietenkin aivan kauhistuttavalta… ja oma näkemyksemme on sitäkin kaunistelemattomampi.”
”Minua ihan kiinnostaa, kuinka eri tavalla teidän uskollanne väritetyt… hmm, oraakkelit… ovat tulkinneet tähtiä”, Manu sanoi lipevästi.
Oraakkelin punainen katse laskeutui banaaniin.
”Se ei ole minun ennustukseni, Makuta Nui. Sen nyhti tähdistä edeltäjäni. Ei ole minun tehtäväni tulkita hänen sanojaan.”
”No höh!” Manu naurahti. ”Kannatti kokeilla. Aika vanhalta sinäkin vaikutat.”
Oraakkeli ei antanut siihen vastausta. Kappelin yllä leijaili jälleen suitsukkeiden savujen seassa hiljaisuus täynnä useita kysymyksiä. Kysymyksiä, jotka kutsuivat esiin uusia ja uusia kysymyksiä. Katseet, sekä näkökykyisten että sokean, siirtyivät isä Zeeroniin, joka seisoi keskellä rukousmattoaan hymisten hiljaa. Kanavoiden jotain. Pidellen käsissään sauvaansa täpötäynnä kaiverrettua tekstiä, sivellen sitä sormillaan. Kepe pysäytti katseensa kirkonisään, ja muistoissaan hän palautui jonnekin useamman kuukauden taakse syvälle Lehu-metsän uumeniin. Oliko… oliko todella taas aika?
”Haluatte siis, että kerron Punaisesta Miehestä”, Zeeron sanoi. ”Se ei ole tarina, jota turaganne teille kertoisivat.”
Hiljaisuus leijaili kaikkialla, kunnes sen rikkoi banaani, joka purskahti nauruun matolla.
”Minä tunnistan tuon viittauksen! Hiton hyvä, Zeeron, hiton hyvä!”
Zeeron näytti hiljaa peukkua Makuta Nuille. Kepe katsoi kysyvästi Visokkiin, joka vain huokaisi ja pyöräytti silmiään.
Sitten Zeeron tuijotti ylös kattoon, ja tila hiljeni taas. Zeeron nosti sauvansa kaksin käsin ylös ja kalautti sen pään vasten temppelin kivistä lattiaa. Valtava kaiku, isompi kuin niin pienellä kepakolla lyönnistä olisi pitänyt soida, täytti temppelin… ja kaikki pimeni. Ikkunoista ei enää hyökynyt valoa sisälle. Bio-Klaanin kaupungin äänet olivat kadonneet ympäriltä. He kaikki kuusi olivat tyhjyyttään kumisevassa kappelissa, jonka ikkunoista näkyi nyt tähtitaivas ja ääretön hiljaisuus.
Pyhä Äiti ja Oraakkeli astuivat askeleen taaksepäin ja sulkivat silmänsä. Zeeronin silmien maaninen violetti vaelsi läpi Visokin ja Kepen katseiden.
”Ystävät hyvät. Antakaas, kun minä kerron teille tarinan, jota Punaisen Tähden tulkitsijat eivät teidän haluaisi kuulevan.”
Valo palautui ulkoa hiljaiseen kappeliin ja vähitellen nousivat kaupungin äänet esiin jostain taaempaa. Isä Zeeron sulki silmänsä ja istahti takaisin matolle uupuneena. Siihen hän jäi lootusasentoon vain hengittelemään rauhallisesti, kun kuulijat odottivat. Visokki ja Kepe availivat molemmat suitaan yrittäen keksiä sanottavaa. Manukin avasi suunsa, mutta sieltä kuului ääntä.
”Okei, mutta missä on Kohtalon Airut? Tai miksei sitä ole edes vaihdettu Syvään Nauruun? MIKÄ ON SYVÄ NAURU???”
Zeeron avasi silmänsä kuin olisi herännyt unesta.
”Valitettavasti noista sanoista mikään ei sano minulle mitään, Makuta Nui. Tämän tarinan tähdet aikamme alun ennustajalle antoivat.”
”Hatar Atheon… Mitä se tarkoittaa?” kysyi Kepe.
”Hatar tarkoittaa rauhan tuojaa”, Zeeron sanoi. ”Me kuljemme Hatar Athin polkua, pyrimme suojelemaan vapautta ja maailman herkkää tasapainoa. Ne, jotka kulkevat Hatar Atheonin polkua, pyrkivät samaan… mutta ovat valmiita hirvittävään sotaan sen edestä.”
”Eli Punainen Mieskin tahtoo tuoda rauhan, mutta Atheonin tuhoisien keinojen avulla?” Kepe pohti.
”Niin hän kyllä sanoo toistuvasti, ja aina”, Visokki sanoi hiljaa. ”Että haluaa edes tuoda rauhan. Minun on ollut aina hyvin vaikea uskoa siihen.”
”Niin. Toisaalta eräs rauhan muotohan sekin”, Zeeron mutisi, ”kaiken loppu.”
Kenelläkään ei ollut siihen juuri mitään sanottavaa. Hetken jälkeen Visokki jatkoi. ”Tämä ei ollut edes kovin erilainen kuin se, minkä Mata Nuihin uskovat tuntevat. Ehkä… ehkä tietyllä tapaa tämä oli rehellisempi.”
”Siinähän se näkökulmaero onkin, että uskoessaan vapauteen on vaikea uskoa ennustuksiin”, Zeeron nyökkäsi. ”Tai ainakaan siihen, että missään ennustuksessa voisi olla mitään hyvää. Ennustukset tappavat unelmat. Ehkä siksi ainoa omamme on näin synkkä.”
Kepeäkään tarina ei ollut juuri hätkähdyttänyt siksi, koska erään version hän oli siitä aiemmin kuullutkin. Lyhyemmän version, tiiviimmän version. Tämä ei kyllä vastannut juuri hänen kysymyksiinsä.
”’Lailla luojansa, Tuhon Isän’… Jos Profeetta, siis Orondes… oli kuin olikin Atheon, ja Punainen Mies tälle Hatar Atheon, tarkoittaako tämä, että Orondesin ja Avden välillä on läheisempikin yhteys?” Kepe mietti.
”Noh!” Manu sanoi. ”Melko yksinkertaista. Silloinhan Orondes on Avden isä. Aika perverssiä!”
”Niin kai, jos olette oikeassa isä Orondesista”, Zeeron sanoi surumielisenä. ”Pahoittelut, mutta en ole vielä aivan hyväksynyt totuuttanne.”
”Mitä tarkoitat isällä, Manu?” Kepe mutisi.
”Mitäs se isyys nyt tarkoittaa”, Manu hörähti. ”Kaipa jos Atheon loi Punaisen Miehen, niin Atheon on hänen isänsä. Siihenpä tuo ’tuhon poikakin’ tuntuisi viittaavan.”
Kepe meni hieman näkyvästi hämilleen.
”Mutta mitä ’loi’ tässä tarkoittaa? Onko hän vastuussa siitä, että tuosta matoranista tuli Punainen Mies? Vai onko hän… jotenkin konkreettisesti luonut tämän?”
”Oletko, Kepe, koskaan tavannut Punaista Miestä?”
”En… Kauhujen yön aikana kävin kai aika lähellä? Näin silloin Syvän Naurun vyörymässä pitkin linnakkeen käytäviä.”
”Ah, mutta tuo Mies Punainen! Hän on jonkinlainen julkisivu. Ei vaikuttaisi laisinkaan kummaksuttavalta, että joku olisi keinotekoisesti luonut hänet, ja tehnyt sen epäilyttävästi matoralaisen muotoon. Hei! Pitäisiköhän minunkin kokeilla? Voisin luoda Sinisen Miehen, jolla olisi punainen naama!”
”Anteeksi jos tämä kuulostaa jotenkin loukkaavalta”, Visokki sanoi kääntyen kolmen athistin puoleen. ”Mutta tuo, kuten matanuistienkin versio, on vain tarina. Se on ehkä nyhdetty jotenkin tähdistä, mitä se ikinä tarkoittaakaan… mutta tarkoittaako se, että siinä ei voisi olla jotain mätää? Miksi toinen versio olisi todellisempi kuin toinen?”
Oraakkeli hymähti.
”Arvon admin, meidän näkökulmastamme olisi ihanteellista, että mikään versio ei tulisi toteen.”
”Niin… niin kai.”
Visokki laski katseensa lattiaan. ”En voi väittää ymmärtäväni. Onko Atheon, mikä se sitten ikinä onkaan, jollain tapaa hänen… Työnantajansa? Se kävisi järkeen, ehkä…”
”Orondes ei ole työnantaja. Senhän me jo tiedämme”, Manu muistutti.
Visokki laski saman yhteen päässään. Avde ei valehtele, Valtias ei ole hänen työnantajansa, Orondes oli Valtias.
”Ei ilmeisesti. Mutta onko hän välttämättä Atheon?”
Kysymys ei saanut jatkoa keneltäkään. Zeeron näytti hieman innostuvan mahdollisuudesta, mutta ei vaikuttanut viitsivän astua sille polulle. Visokkia jopa ehkä hieman suretti katsella, kuinka matoralainen yritti järkeillä itselleen arvostamansa henkilön pirstaloitua koroketta.
Sitten Pyhä Äiti, joka oli ollut pitkään hiljaa, puhui.
”Haluaisin muistuttaa, että meille ennustukset eivät ole sinänsä arvioita tulevaisuudesta, sillä emme usko sen olevan Kohtalon sanelema. Sen sijaan ne ovat varoituksia siitä, mitä voi tapahtua, jos Isä Athin lahjaa käytetään väärin. Punaisen Miehen legenda voi olla todellinen, mutta pyrkikäämme siihen, että siitä ei tule totta.”
”Ymmärrän”, Visokki sanoi. ”Olemme tainneet olla aina samaa mieltä siitä.”
”Enkä usko, että meillä olisi syytä olla eri mieltä jatkossakaan”, kuului vastaus jo hieman positiivisemman hymyn saattelemana.
Oraakkeli odotti mestarinsa vastauksen loppuun ja katsoi vielä yksitellen kaikkia klaanilaisia silmiin.
”Onko teillä enempää kysymyksiä? Päivä on jo pitkällä ja meillä on vielä hieman puhuttavaa Mestarini kanssa.”
”En jaksa uskoa, että teillä olisi enää sellaisia vastauksia, joilla saisi mitään varmuutta mihinkään”, Manu tuhahti. ”Ei kai tässä auta muu kuin lähteä selvittämään tätä juttua itse varmojen vastausten äärelle. Vihdoin ja viimein. Eihän tässä olekaan mennyt kuin kuusi vuotta! Tai no, ainakin kuukausi.”
”Vai varmojen”, Zeeron naurahti. ”Mikäs sinä olet banaanejasi, kun voit olla jostain varma, edes siitä, mistä varmoja vastauksia saisi?”
”Nuo kaksi kääpää saattavat olla ihan käsittämättömän vanhoja”, Manu vastasi vilkuillen Pyhään Äitiin ja Oraakkeliin, ”mutta niin olen hitto vieköön minäkin! Tai teknisesti ottaen olen banaani. Mutta kyllä sitä ennen vanhaan tiedettiin eikä vain aina luultu! Ja jos ei tiedetty, niin otettiin selvää! Etsittiin joku, joka tietää. Ja niin minä aion tehdä.”
”Ehkä meidän on aika mennä”, Visokki sanoi pikaisesti ennen kuin Manu ehti taas kaataa lisää öljyä diplomatian rattaisiin. ”Kiitos vielä kerran. Tämä auttoi paljon.”
Oraakkeli ja Zeeron nyökkäsivät kunnioittavasti, joten Visokki ja Kepe toistivat eleen. Visokki tönäisi vaivihkaa Manu-banaania hampaallaan niin, että syntyi edes pieni illuusio tämän kohteliaisuudesta.
”Toivottavasti tiedoistamme oli apua”, Pyhä Äiti sanoi. ”Ja tiedä, Visokki, että voit tulla juttelemaan ihan milloin vain tahdot. Jos ilmenee jotain, mitä haluat vielä kysyä, tai jotain, mitä haluat meille kertoa.”
Vaati koko Visokin tahdonvoiman olla irvistämättä sille. Jos joku olisi yrittänyt lukea hänen mieltään sillä hetkellä, tämä olisi löytänyt sanan ’Nimda’ ympäriltä Xian Vuoren kokoiset suojamuurit. ”Tulen mielelläni”, hän sai lopulta vaisusti ulos.
Zeeron kääntyi vielä Kepeä kohti.
”Tule puhumaan niistä lihajutuista ihmeessä toistekin!”
”Ehkä niistä, tai sitten jostain uudesta, mitä seuraavaksi vastaan tuleekaan.”
”Toivotan onnea sen parissa! Ja jos onni ei ole myötä, kuulen ihan mielelläni lisää lihajuttuja”, Zeeron räkätti. ”Kuulostaa sen verran kuumeiselta, että siihen ei aivan tavalliset sienet riitä!”
”… Kiitos.”
Visokki nappasi Manun pihteihinsä ja käveli rauhallisesti ulos. Kepe kampesi itsensä rukousmatolta ylös ja seurasi adminin perässä.
Puisen oven kalahdus vasten kiveä kaikui halki kappelin, kun klaanilaiset poistuivat. Zeeron jäi rukousmatolle istumaan ja sulki hiljaa silmänsä sekä hymisi itsekseen.
Oraakkeli tarjosi kätensä Pyhälle Äidille ja auttoi tämän ylös alttarin portaita.
”Olivatpa he herttaisia”, nainen sanoi.
”Niin”, Oraakkeli sanoi. ”Mutta… admin vaikutti salailevan jotain.”
”Uskon, että tunne oli molemminpuolinen. Emme mekään pyrkineet, valitettavaa kyllä, täysin läpinäkyvään avoimuuteen.”
Oraakkeli pysähtyi mestarinsa kanssa alttarille. Hän katseli sen yllä kimaltelevaa lasimaalausta kahdesta suuresta linnusta ja huokaisi hieman. Pyhä Äiti ei nähnyt kuvaa silmillään, mutta Oraakkeli tiesi tämän tietävän.
”Se on heidän omaksi parhaakseen”, hän sanoi hiljempaa.
”Vaikutat kovin varmalta. Oletko nähnyt jotain uutta?”
”En mitään varmaa. Tiedän vain, että heillä on edessään polku, joka voi johtaa vain tuhoon. Ja jos saamme heidät ohjattua pois siltä… niin on vain parempi.”
”Vihjaatko jälleen epäilyksiisi Viimeisestä vartijasta?”
Oraakkeli nyökkäsi.
”En haluaisi sanoa tätä, mutta on ollut tietyllä tapaa helpotus, että häntä ei ole näkynyt.”
”Minusta kovasti näyttäisi siltä, että Bio-Klaanin admineilla ei ole mitään yhtenäistä kantaa”, Pyhä Äiti huomautti. ”Tawa on vaikuttanut varsin suopealta meidän näkemyksillemme. Visokki sen sijaan… hän seisoo jossain siinä välissä.”
”Toivokaamme häneltä viisautta. Edes enemmän kuin makutalta, joka hänelle kuiskii.”
”Banaani piilottelee monia salaisuuksia.”
”Niin tekee. Enkä pidä siitä, mestarini. Minun on ehkä tehtävä asialle jotain.”
”Ehkä häntä olisi hyvä pitää silmällä?”
Valon matoralainen hymyili.
”Laitan parhaan mieheni asialle.”
Sitten hän mietti hetken, mitä oli tullut sanoneeksi, ja lisäsi:
”Tai no, miehen ja miehen.”
”Hän muutti itsensä banaaniksi”, Sadje naureskeli. ”Hauskinta mitä olen ikinä nähnyt!”
Nuori athistineitokainen nyökytteli riisihattuisen matoralaisen puheelle ymmärtäväisen näköisenä kappelin nurkalla. Sadje purskahti entistä kovempaan nauruun, kun näki jälleen oviaukosta ulos ryntäävän visorakin kantamuksineen.
Visokki mulkaisi matoralaisia kohti ja nämä jatkoivat matkaa Sielunlähdettä pitkin.
”Vai sellaista!” huudahti Manu Visokin hampaissa keikkuessaan heidän astellessaan ulos päivänvaloon. ”Eihän tuosta saanut juuri mitään irti!”
”Minusta kyllä tuntuu, että tuo selkeytti asioita. Tai siis, arvostan nyt tosi paljon sitä, että edessämme olevista mysteereistä on tiedossa jotain konkreettista ja niistä voi käydä kunnon keskustelua muutenkin kuin omassa päässään. Kaikki tuntuu näin… todellisemmalta.”
Visokki pysähtyi aloilleen kuunnellen Kepen sanoja. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen, mutta jokin niissä vaikutti häneen. ”Mutta Manu… sinä jotenkin tiedät silti, mitä aiot tehdä?” admin sanoi katsoen banaaniin pihdeissään.
”Ai minä?” banaani vastasi. ”No totta kai tiedän. Olen tiennyt koko ajan, jo pitkään. Mutta sitten halusit minut johonkin hiton petturitutkintaan ja sitten piti käydä jossain Kapuran päässä ja mitä kaikkea muuta roskaa. Mutta kaikki tämä on vain tehnyt minut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että minun on vähän pakko!” ”Pakko mitä, Manu? Pakko mitä? Sinä tulisit kyllä Avden kanssa aika hyvin juttuun, kun sinulla tuntuu olevan niin vaikeaa sanoa tätäkään suoraan!”
”Enkö sanonut jo, että kalareissu on tiedossa? Mieluiten kaappaisin vähän kalmareita! Saattavat tietää juttuja. Oleellisiakin! Tiedätkö, lonkeroasioita. Tärkeitä!”
”Mitä?” Visokki sanoi jo aidosti ärsyyntyneenä. ”Mitä lonkeroita? Mitä kalmareita? Mitä helvettiä, Manu?”
”Lonkeroita, Visu!” Manu murisi. ”Lonkeroita! Lölleröitä! Lonkerolölleröitä!”
”Ei. Mitä? Oikeasti, mitä? Tämäkö on niin vakavaa, että aiot raahata Jäätutkijan mukanasi?”
Kepestä alkoi tuntua hieman kiusalliselta olla osana tätä keskustelua, tai ainakin seurata sitä. Kun banaani avasi suunsa, kuulosti tämäkin jo hieman ärsyyntyneeltä.
”Mistä löytäisin lonkero-olennon?” Makuta Nui manasi. ”TAHTOISIN LÖYTÄÄ LONTSUOTSUN! TAHTOISIN VAIN TUTKIA KAUHIAA LÖLTSYÖLTSYÄ! VOITAIS LEIJAILLA KOSMOKSESSA SEN LÖLLYPÖLLYN KANSSA! SIT PITÄISIN LÖRTSYÖRTSYÄ PAHANA JA LASKISIN SEN LONKEROPONKEROITA! MIKS KAIKILLA MUILLA ON LÖLLYPÖLLYT MUT MULLA EI OO VAIK OON IHAN FIKSU KAVERI. VOI KUNPA MULLA OLIS LÖÖLIBÖÖLI.”
Kepe oli täysin varma, että banaani oli menettänyt loputkin järjen hivenensä. Visokille teki vaikeuksia estää itsensä vain paiskaamasta sitä ohikulkevan rapukärryn alle.
”Olispa löllö lölliäinen! Analysoisin kyllä sitä lölö-ölöä ja tekisin siitä gradua ja sit kateltas sen löllerö-öllökän kanssa VIKTubesta hauskoja kissebio- ja energiakoirevideoita! Olispa lyly-ylly. Perseestä kun ei ole löllylörvelöä!”
”Manu, pitääkö minun polkea sinut tohjoksi?”
”Hei hei! Eipäs ryhdytä väkivaltaiseksi”, banaani kiivastui. ”Milloinkas se on ollut hyvä ratkaisu? Ai silloin, kun vedit Avdea turpaan? Hä?”
”Se on ehkä ainoa hyvä ratkaisuni!” Visu sanoi sirkkelit suussaan pyörien.
”… Oikeastiko vedit?” Kepe ihmetteli.
Visokki ei tiennyt, pitäisikö hänen olla häpeissään vai ylpeä. ”En tiedä, missä merkityksessä ’oikeasti’. Mutta aika kovaa.”
Sekä Kepe että Visu tuijottivat jälkimmäisen hampaissa irvistelevää banaania, eikä kumpikaan heistä huomannut heidän ylleen viereiseltä katolta lankeavaa varjoa.
”En minä ole ihan varma, mitä edes haluat, että sanon!” Manu puuskahti. ”Minähän tasan kerroin sinulle, minne olen menossa. Ja Kelvin on parempi isäntäkeho kuin joku helvetin banaani! Joten hän lähtee mukaan. Meillä on diili! Minä kerron hänelle juttuja, ja hän kuuntelee juttujani.”
”Huokaus. Ole nyt edes kiltti hänelle.”
”Minä… yritän! Yritän kyllä! Ja… olen kai onnistunutkin? Ainakin vähän? Eikö? Jooko?” ”Ainakin yrität”, Visokki sanoi. ”Hän ei… hän ei voi ehkä pelkästään hyvin.”
”Ei kai kukaan voi pelkästään hyvin. Nyt on kai joku sotakin menossa. Ei kai sodan aikana voida hyvin?” ”Ei siinä ehkä ole vain siitä kyse. Ole vain kiltti hänelle, olethan?”
”Juu juu! Tämä keskustelu nyt vähän kiertää kehää. Kepe, pidäpä Visusta huolta sillä välin, kun olen poissa. Älä anna sen tehdä mitään kovin tyhmää, sen aivot eivät taida olla ihan kunnossa juuri nyt.”
”Öö.”
”Sitä paitsi! Kai te nyt edes tiedätte L͡o̷n̵keroisesta ͜Y̡l̕íhe̸rrąsta? Eikö soita kelloja? Mitään? Jäbä on ollut olemassa aina, niin kaipa se tietää juttuja. Ja jos teoriani pitävät paikkansa, niin Punaisen Kuninkaan salai-”
Juuri kun Visokin mielenkiinto Manun sanomisiin oli juuri alkanut herätä, Manun oli keskeyttänyt hänen hampaidensa pihtiotteesta banaanin itselleen pihistänyt ruskea käsi.
”Hetkinen, mi-” aloitti Visokki kunnes hänen katseensa nauliutui kyseiseen käteen.
Tuo oli karvaisin käsi, jonka Visokki oli ikinä nähnyt. Ei ainoastaan sen kämmenselkä ollut karvainen, vaan myös kämmenen koko pinta. Jokaisen pikku sormen joka pikku nivelen väli tursusi karheita käyriä harjaksia, joiden latvat hajosivat loppumattomaksi karvafraktaaliksi. Myös sormien kynnet olivat karvaisia, ja karvoja työntyi ulos jopa kynsien alta. Sormien kiertyessä Manun hedelmäistä kuorta vasten niiden karvat hankautuivat toisiaan vasten äänekkäästi ja raapivat hänen hedelmäistä kuortaan. Tuo monumentti karvaisuudelle kääriytyi banaanin ympärille kuin karvan vankilaksi, hirvittäväksi karvatyrmäksi.
Visokki ja Kepe tuijottivat silmiin pientä hattupäistä brakas-apinaa, joka seisoi heidän edessään pidellen Manua käsissään.
”Seis”, Manu sanoi, pieni rahtunen hätäännystä äänessään. ”Rasva-Apina, seis.”
Visokki ei saanut suustaan sanaakaan.
Kepelläkin oli haasteita.
Apina ei myöskään puhunut.
Siis he vain katselivat toisiaan.
”Seis”, Manu sanoi epätoivoisesti.
”PERKELE”, Manu huusi, kun apina hyppäsi katolle hänen hedelmäinen kehonsa karvaisessa kourassaan ja katosi yliluonnollisella nopeudella Kepen ja Visokin näkökentästä.
Apinan kiljumisen äänet ja Manun monipuoliset ärräpäät kaikuivat jostain kauempaa yhä etääntyvämpinä. Kädellinen loikki katolta katolle tömähdellen kunnes edes sen huudosta ei ollut enää kaikuakaan.
”Ei. Takaisin sieltä.”
”Öö.”
”Mitä… helvetti. HELVETTI!”
Visokki puristi pihtejään tiukasti yhteen ja käveleskeli hetken ympyrää. Hänen hengityksensä kiihtyi, ja hänelle teki hyvin vaikeaa olla vain kirkaisematta ilmoille kauhistuttavaa visorakin sotahuutoa. Kepe seurasi hänen askellustaan temppelin edustalla melko tyhjäkatseisena, mutta ei kovin järkyttyneenä. Myös toa oli tapahtuneeseen pettynyt, mutta ei selvästi kovin yllättynyt.
Voimattomasti ärähtäen Visokki vain pyllähti athistikappelin eteen takaruumis edellä. Hän oli vain niin, niin väsynyt. Väsynyt järjettömyyteen, väsynyt vastauksiin, jotka olivat toinen toistaan ristiriitaisempia, väsynyt tähän täyteen helvetin pyllysirkukseen. Ja hän halusi vain huutaa, mutta sekin vaati liikaa vaivannäköä.
Kuin empatiaa osoittaen ja ehkä jopa kuin vanhasta tottumuksesta Kepe istahti vierelle. Sitten he vain istuivat siinä hetken kaupungin tuoreimman temppelin edustalla ja katse suunnattuna jonnekin epämääräiseen hahmottomaan tyhjyyteen.
Eikä kumpikaan sanonut mitään.
Hitaasti Visokille alkoi valjeta, että kaikki, mitä hän oli juuri tehnyt, oli saattanut olla valtaisaa ajanhukkaa.
Kuunsirpit langettivat valoaan öisten niittyjen ylle. Kauempana taivaallisten viirujen valo hajosi kirkkaan valkeaksi väreilyksi sinertävän joen virtauksen heijastuksessa. Syksyinen yö oli lämpimämpi kuin moni yö viikkokausiin. Joen matalikossa loikki litsahdellen sammakkoja ja ruutanat pujahtelivat sen pohjassa pelkkinä tummina varjoina.
Tuo joki kulki pitkän matkan jostain pohjoisesta, sotaisampien peltojen takaa. Yön kulkija oli tanssahdellut kevein askelin sen vartta jo tuntikausia. Joen varrella kasvoi tuhatvuotisia mäntyjä, sen yli kulki kivisiä siltoja. Lopulta se johti mereen, jonka rannalla kaupungin valot välkehtivät syysyössä.
Yön kulkija pysähtyi katselemaan rannan kaupungin siluetin epätasaista muotoa. Kuhiseva etelärannan helmi oli vielä kaukana, mutta sen valonpilkkeet erottuivat jo lämpiminä. Krysanteemien tuoksuun ja syksyiseen kosteuteen sekoittui kaupungista nouseva savu. Tuolla jossain takat polttivat kuumina ja sulatot kävivät yötä päivää. Kaupunki nukkui, mutta valmistautui talveen kaikella sillä, mitä se teki.
Se valmistautui talveen niin tiiviisti, ettei tajunnut, kuinka paljon syksyssä oli vielä kauneutta.
Kulkija sujautti ruohonkorren huultensa väliin ja nosti katseensa kaupungista öiselle taivaalle. Kuut olivat sirppivaiheessaan. Sadonkorjuukausi oli jo syvällä, ja myös taivaan viikatteet niittivät sen viljaa valollaan. Yön kulkija laski päässään päiviä. Vielä oli aikaa talvipäivänseisaukseen. Vielä kaikkeus kävi vain pimeämmäksi ja pimeämmäksi.
Se ei vaivannut yön kulkijaa.
Mitä suurempi pimeys olisi, sitä kirkkaammalta valo näytti. Koko lyhyen elämänsä ajan hän oli ollut yön lapsi. Yö herätti hänessä toivoa, ja aivan kuin kuunsirpit olisivat katsoneet suoraan häneen, katsoi hän myös takaisin.
Rannalla, joka kuiden katseen alla nukkui, tapahtuisi pian jotain, joka muuttaisi kaiken.
Kulkija tiesi, mitä päivänsarastuksen aikaan tapahtuisi. Tähdet olivat sen hänelle tänä yönä kuiskanneet, kuten ne ehkä olivat aikain alun näkijällekin tehneet. Päivänsarastuksen aikaan lankeaisi kaiken jo tapahtuneen ylle epävarmuuden valo, joka vääristäisi jo nähdyn. Taivaalle nousisi jotain niin suurta, että pelkällä massallaan se ohjaisi tähtien heitä kohti kurottamia valonsäteitä harhaan, vääristäisi ne viivojen sijasta kaariksi.
Vääjäämätöntä se ei pysäyttäisi. Mikä olisi voinut tehdä niin? Mutta se, mikä oli nousemassa sarastuksen aikaan… se teki tähtien kertomasta tarinasta edes hieman sumeamman. Ja jos tarinassa oli tulkinnanvaraa, eikö se ollut lähes sama kuin jos se olisi ollut kokonaan uusi tarina?
Yö oli kaunis, mutta sarastusta kulkija todella odotti.
Kuulapsi I
Kolme tuntia sarastuksen jälkeen
Admin-torni
Pitkän yön jälkeen nouseva päivä oli syksyisen kaunis, mutta viileä.
Kirkkaan siniselle taivaalle oli purjehtinut muutama harmaa pilvi, jotka haukkasivat auringot alleen tasaiseen tahtiin. Kylmä takertui linnoituksen kivikäytäville yhä tiukemmin, kun Visokki asteli niiden läpi keräillen ajatuksiaan. Talvilämmitys ei ollut selvästikään vielä alkanut kunnolla tässä osassa tornia.
Vaikka aurinkokaksikko hehkui ikkunasta sisälle kirkkaana, jotkut tällaiset syksyn päivät olivat kylmempiä kuin talvi ikinä pystyi olemaan. Jollain tapaa pahimmalta tuntui aina ensimmäinen kohme, joka saapui tappamaan kesän jäänteet.
Ehkä hänellä oli vain kylmä univajeen ja huonovointisuuden takia. Ehkä talvi ei ollut vielä lähelläkään. Ehkä tämä johtui jostain aivan muusta.
Visokki asteli käytävältä varovaisesti takaisin toimistoon, josta oli lähtenyt kävelylle. Ja erityisen kylmältä hänestä tuntui silloin, kun hän katseli heikkoa sinistä hohdetta Tawan pöydällä.
Nöpö nukkui rauhallisesti Tawan sylissä. Silmänalusensa valvomisesta tummina juuriadmin, hänen paras ystävänsä, istui pöytänsä takana kyynärpäät terävinä vasten pöydän pintaa ja kädet ohimoillaan. Tawa hieroi ohimoitaan etusormillaan ja tuijotti vain raollaan olevilla silmillä pöydällä lepäävää teräväreunaista sirua, joka kantoi Gamman nimeä. Visiiriä toan haulla ei ollut, senkin hän oli laskenut pöydälle kasvoiltaan. Kaikki tuo sai Tawan näyttämään hieman vanhemmalta kuin mihin Visokki oli tottunut.
Ilmassa leijaili kysymyksiä, joihin tarttuminen tuntui vain turhauttavalta. Ohi singahteli puheenaiheita ja kipukohtia, jotka eivät paranisi ilman puhumista, mutta puhuminen toisi ne todellisuuteen samalla tapaa kuin tuo sirukin oli noin tunti sitten tullut.
Ennen kuin Visokki ehti esittää ensimmäistä kysymyksistään, kiirehti Tawa edelle.
”Mitä täyttä helvetin saatanan pyllysirkusta”, hän sanoi väsyneellä äänellä.
”Minä en edelleenkään osaa sanoa.”
Tawa sulki silmänsä ja hieroi niitä kämmenillään.
”Mitä aivan perkeleellistä persekarnevaalia?” hän voihkaisi hiljaa itkuisella äänellä.
”Tawa…”
”Mitä pirun perkeleen pehvaorkesteria? Mitä helvetin saatanan pepputivolia? Saatana!”
”Voi ei. Kuka sinut on opettanut puhumaan noin? Onko tämä Geen syytä?”
”Helvetti! Päätänä!”
Tawa läimäisi kätensä pöydälle ja kivahti voimakkaasti. Kaksi kiiltävää silmää varsien päässä ponnisti esiin, kun Nöpö hätkähti hereille hänen sylissään.
”Anteeksi, mutta… yrittäisitkö vähän hengittää?” Visokki sanoi väsyneenä ja anelevaan sävyyn.
Tawa hengitti raskaasti puristaen pöytää vasten läimäisemänsä kädet nyrkeiksi. Hänen jännittynyt olemuksensa kuitenkin raukesi, kun herännyt Nöpö alkoi uikuttaa hiljaisella äänellä hänen sylissään.
”V-voi ei”, Tawa sanoi ääni särkyen. ”En… rakas, en minä sinulle… mi-minä olen niin pahoillani!”
Nöpö oli painanut jalkansa ja saksensa vasten kehoaan ja puristunut entistäkin pienemmäksi harmaaksi sykkyräksi. Sen leukojen väleistä kuului yhä surkeampaa vikinää, kun se tärisi Tawan sylissä.
Tawa nosti ussalin käsiinsä ja rutisti tätä tiukkaan. Hän nousi pystyyn tuoliltaan ja alkoi käveleskellä edestakaisin rapu tiukasti otteessaan.
”En minä sinulle ikinä huutaisi”, Tawa sanoi surullisella äänellä. ”Äitiä… äitiä vain väsyttää ja on… on niin vaikeaa. Minä olen niin, niin pahoillani!”
Nöpö vinkaisi hiljaa, tuijotti silmillään suoraan kultaiseen naamioon ja nuolaisi tätä pitkällä kielellä. Tawa ei enää pystynyt estämään itseään purskahtamasta itkuun. Hän hyssytteli hiljaa ja rutisti pikkuista tiukemmin.
Visokki nosti katseensa sirusta vain katsoakseen Tawaa. Siinä tämä nyt taas oli, todellisena. Huolehtivana. Lämpimänä. Ystävällisenä. Ja myös kaikkena sellaisena, mitä oli ulkokuorensa alla silloin, kun hänellä ei ollut tarpeeksi voimia esittää muuta.
Visokilla oli edelleen vaikeuksia antaa omien tuntemuksiensa palata. Se, mitä hän katsoi, ei merkinnyt hänelle mitään, vaikka hän tiesi, että sen olisi pitänyt. Hän näki vain yksinkertaisen hoivavietin toalta, olennolta, jolta sellainen ei ollut edes loogista. Ei toalla ollut poikasia. Se oli alkukantaista ja likaista, ja vain Visokin kaltaiset tulivat maailmaan sellaisina. Vain Visokin kaltaiset eläimet kuoriutuivat rikkinäisinä,rujoina, avuttomina ja iljettävän liman peittäminä. Sellaisina, että mikä tahansa olisi palauttanut heidät siihen tyhjyyteen, josta makutat olivat heidät tänne tuoneet.
Kun Visokki katseli Tawan keinuttelevan ussalia otteessaan, hän tiesi olevansa lemmikki. Hän ymmärsi, että oli parhaalle ystävälleen samassa asemassa kuin tämän otteessa hiljaa uikuttava rapu. Aina kun Tawa puhui Visokille, tämän piti laskeutua hänen tasolleen.
Nämä ajatukset olivat myrkkyä ja tyhjyyttä, ja Visokki tiesi sen. Hän tiesi, että ei halunnut uskoa niihin.
Mutta… heräämisen jälkeen… totuuteen vilkaisun jälkeen… tai ehkä jo sitä aiemmin, mikään ei ollut tuntunut juuri miltään. Merkitykset olivat menneet.
Kaikki oli jotenkin vain asioita.
”Jos tämä vastaus auttaa yhtään”, Visokki sanoi hetken päästä niin väsyneellä ja kuihtuneella äänellä, että hädin tuskin tunnisti sitä omakseen. ”Niin uskoisin, että en ole syönyt tuota sirua vahingossa. Tämä oli se, joka oli Avdella. Hän… lähetti sen minun kauttani.”
”Hän voi siis tehdä niin”, Tawa mutisi silittäen Nöpöä. Rapu oli rauhoittunut hieman ja nuoli Tawan naamiota.
”Hän voi tehdä nykyään aika pitkälti mitä haluaa. Kunhan se sopii… draaman kaareen, tai mitä ihmettä hän ikinä höpöttikään. Hän on keksinyt jonkun tavan rikkoa todellisuuden ihan vain uneksimalla siitä sellaisen kuin haluaa.”
Tawa istahti pöydälleen ja laski Nöpön rauhallisesti syliinsä. Keltaiset sormet silittivät hellästi yhä tämän kuorta.
”Ja silti hän valitsi antaa tuon meille. Miksi hän tekisi niin?”
”Ehkä hän vain haluaa, että me käytämme sitä. Ehkä se on taas vain manipulaatiota. En tiedä. Oletko vielä ehtinyt kertoa kenellekään?”
Tawa pudisti päätään.
”Missä välissä? Sillä välin kun sinä kävit kävelyllä, minä join pannullisen teetä ja heittelin vähän esineitä. Ja itkin ihan vähän. Päätänä.”
”N-niin. Tietty. Aiotko kertoa jollekulle?”
”Senkö, että sinä oksensit lattialleni Nimdan seikkailtuasi viime yön Kapuran päässä?”
”Huokaus. En minä sitä tarkoittanut.”
”On aika pirun passiivisagressiivista sanoa ’huokaus’ sen sijaan, että huokaisee…”
”Äh. Tarkoitan, että aiotko kertoa julkisesti, että meillä on Nimda? Oletko ajatellut sitä?”
Tawa katsoi häntä hiljaa ja laski päänsä painoksiin.
”Julkisesti… Visu, en minä tiedä. Metru Nuin jälkeen se ei tunnu viisaalta. Ja jos tieto kulkee liian huolimattomasti… tämä on vain yksi uusi iso maalitaulu yllemme. Mitä jos, en tiedä, Makuta Abzumo kuulee tästä jotain kautta? Visu, minulla ei vain ole mitään hyvää ideaa. Pitäisi varmaan puhua ainakin Samelle siitä, mitä teemme. Kunhan… hänkin saa tämän sotkun selviteltyä.”
Tawa huokaisi ja hieroi silmiään.
”Voi, Matoro…”
”Kaikki menee varmasti hyvin”, Visokki sanoi. ”Kupe… Kupe hoitaa. Ja mitä tulee siruun… Samelle kertomisen hyväksyn, mutta ketä muita olet miettinyt?”
”Pyhä Äiti ansaitsee tietää, eikö niin? Se on kuitenkin heidän uskontonsa.”
Visokki nieleskeli kivuliaasti kurkussaan olevien rattaiden läpi. Sirun terävät reunat eivät olleet työntyneet niiden läpi kovin hellävaraisesti.
”Tawa… harkitse tätä tarkkaan. En sano, etteikö athisteihin voisi luottaa, mutta… olemmeko me vielä edes puhuneet heidän kanssaan, mitä aiomme tehdä siruille? Miten luulet heidän suhtautuvan? Oletko sinä ylipäätään puhunut aiheesta heille?”
Tawa nyökkäsi.
”Pyhälle Äidille, kyllä. Hänellä… tuntui olevan uskoa siihen, että voisimme käyttää Nimdaa hyvään.”
Visokki keräili ajatuksiaan pitkän, pitkän tovin. ”Käyttää… äh. Äh. Saanko pyytää? Älä kerro hänelle. Älä… älä ainakaan vielä. Oikeastaan, älä kenellekään muullekaan. Enintään Samelle! Meillä ei ole varaa arvaamattomiin reaktioihin.”
Tawa oli hetken hiljaa ja kurtisti sitten kulmiaan.
”Minä luulin sinun vihaavan salaisuuksia.”
Visokki puristi pihtinsä yhteen, katsoi lattiaan häpeissään ja huokaisi. ”… voitko nyt vain luvata tämän minulle? Älä kerro vielä kenellekään.”
Tawa ei vastannut siihen, vaan jatkoi vain Nöpön rapsuttamista. Visokilla oli vaikeuksia saada hiljaisuutta täytettyä. Lopulta hän tajusi, että vielä vaikeampaa hänelle oli jättää se täyttämättä.
”Ja olet aivan oikeassa. Kyllä minä vihaankin. Tämä… tämä on vain loogista pitää.”
”Jotkin salaisuudet ehkä ovat”, Tawa sanoi nyökäten. Hän ei näyttänyt olevan siihen erityisen tyytyväinen. Maininta sai Visokin miettimään jotain, mitä hän ei voinut enää edes jättää sanomatta.
Vaikka se pelottikin häntä niin kovin paljon.
”Kuule… siellä unessa Avde näytti minulle muiston, jonka olin unohtanut. Puhuin tästä jo aiemmin. Tämä oli se muisto Nimdasta ajalta ennen kuin edes Alfa oli rannallamme. Olin vain… unohtanut sen.”
Tawa tuijotti häneen selittämättömästi. Visokki jatkoi.
”Minä näin, kuinka sinä otit sen sirun esille majakkamme valon sisältä. Sinä pitelit sirua aika paljon nuorempana. Muistatko… sinä sellaista?”
Tawa räpytteli silmiään, avasi suunsa ja mietti hetken.
”Ei ole mahdollista.”
”Niin. Ei… eikö?”
”Ei ole. Minä muistaisin sen kyllä.”
”Tawa. Eikö majakka ollutkin täällä jo, kun saavuit tänne ensimmäistä kertaa? Eivätkö sinua seuranneet matoranit aloittaneetkin linnakkeen rakentamista sen kupeeseen?”
”Totta kai. En minä sitä kiellä…”
”Niin. Minä vain… minä vain mietin. Kuka sitä majakkaa pitää? Muistatko sinä?”
Tawa pudisti päätään. Hän vilkaisi sirua pöydällään, ja sitten taas Visokkia. Visokki heilautti etuvartaloaan sivuittain kuin imitoiden liikettä. ”En minäkään. Silti… siellä se toimii. Siellä se on aina ollut.”
”Pitää tarkistaa asia”, Tawa mutisi hiljaa. ”Se lukee minulla kyllä jossain. Saattoi kuulua kaupunginvaltuuston vastuualueelle. En minä keksi, miksi minä olisin sinne jonkun toan keksinyt komentaa…”
”Minä ajattelin”, Visokki haki sanoja ja kääntyi poispäin Tawasta, ”että voisin käydä ihan tarkistamassa.”
”Visu. Sanon tämän täydellä rakkaudella, mutta et ole aivan kunnossa. Sen… sen näkee.”
Miten Tawa kehtasikaan sanoa jotain, joka oli varmasti täysin totta.
Visokki tiesi sen todeksi, mutta ei halunnut kuulla sitä.
”Minua hirvittää vähän pysähtyä. Pelkään vähän, etten pääse enää liikkeelle.”
”Minä… minä tiedän sen tunteen. Mutta sinun täytyy yrittää. Minä olen vain huolissani. Tai siis… sinäkö laitoit Kepen ja Snowien etsimään kummituksia täältä? Kummituksia, Visu? Mitä täällä tapahtuu?”
”Minä… mitä?”
”Kummituksia. Kummituksia. Visu, tässä persekarnevaalissa on kummitusjunakin!” Tawa sanoi nauraen pahantuulisesti. ”Kepe sanoi jotain siitä, ja en… aivan ymmärtänyt. Osaatko sinä selittää edes sen verran?”
”Minä… mitä? En, Tawa. En. Mitä ihmettä sinä puhut?”
”Oletko aivan varma? Anteeksi, en… en minä tiedä. Minua vain vähän huolestuttaa sinun puolestasi. Anteeksi, oikeasti. Sinun… sinun täytyy myöntää, että olet tehnyt hullumpiakin asioita kertomatta minulle.”
”Tawa, tiedän kyllä, että tämä yö oli virhe. Sen näkee tuosta sirusta pöydälläsi.”
Visokki pysähtyi aloilleen. Hän oli kääntynyt jo kokonaan poispäin Tawasta eikä halunnut kääntyä uudestaan tätä kohti. Visokin kasvoilta sitä ei ehkä nähnyt, mutta hänestä tuntui silti nyt väärältä näyttää niitä kenellekään. Mitä Tawa sitten oli väittänytkään hänen tehneen, hänen oli hyvin vaikea todistaa, että se ei olisi ollut totta. Viimeisten tuntien ajan hänen oli ollut hyvin vaikea eritellä, mikä oli oikeasti tapahtunut ja mikä oli ollut unta.
”Minun täytyy mennä”, Visokki sanoi. ”Palataan tähän myöhemmin.”
”Visu…” Tawa kuiskasi. ”Mene edes nukkumaan välillä.”
”Minä olin juuri unessa vuosia, kiitos, pärjään. Ja…”
Hän nieleskeli hetken.
”Äläkä juttele sille sirulle”, hän töksäytti vielä, ennen kuin kiisi ovesta ulos.
Jo käytävällä hän katui sanojaan. Jos hänellä olisi ollut kädet, hän olisi läimäissyt ne vasten kasvojaan. Vaihtoehtoisena ratkaisuna hän keksi, että voisi juosta seinää päin todella kovaa.
Se taas olisi vaatinut liikaa sitoutumista, joten hän jätti sen tekemättä. Oman huoneensa ovella Visokki hidasti hieman ja oli heittäytymässä jo sisälle makoilemaan lattialle, mutta… hän tiesi, että Tawa tulisi kohta sinne koputtelemaan.
Eikä hän halunnut sitä juuri nyt. Tai, oikeastaan ketään muutakaan.
Neljä jalkaa kipittivät vauhdikkaasti alas tornin portaita saaden koko rakennelman kolisemaan.
Ennen kuin Visokki ehti edes itse tajuta, hän viiletti läpi ala-aulan aamuisen väkijoukon. Ja vain juuttui siihen paikoilleen keskelle linnakkeen pääsisäänkäynnin kuhinaa. Häntä kohti suunnattiin paljon erivärisiä katseita.
Visokki tiesi herättävänsä huomiota. Hän tiesi, että kaikki siitä ei ollut täysin positiivista. Hän tiesi, ettei näyttänyt juuri nyt olevansa parhaimmillaan. Hän tunsi aurat ympärillään ja merkitykset niiden katseiden takana, jotka vilkaisivat häntä.
Kaikesta siitä huolimatta se tuntui juuri nyt silti paremmalta kuin se, että Tawa kyseli häneltä kysymyksiä, jotka pakottivat hänet kohtaamaan sen jonkin ison tumman pallon, joka leijaili hänen yllään. Ja kaikki tämä meteli ympärillä… tuntui se silti paremmalta kuin se täysi hiljaisuus, joka vyöryi kuurouttavasti yli, jos hän pysähtyi aloilleen.
Värikkäitä hahmoja vilisi ohitse sumeina. Osa näytti tutulta, osa ei. Osa tervehti häntä, ja hän havaitsi vastaavansa kuin automatisoituna koneena. Joku kysyi häneltä, tiesikö hän Matorosta, eikä hän saanut keskityttyä vastaamaan tai edes havainnoimaan, kuka se oli ollut. Kaikki ympäröivä oli pelkkää meteliä pään turruttamiseen. Sellaista hän siltä toivoikin.
Visokki ei osannut varautua siihen, mihin hänen tajuntansa tarttui aulan metelissä.
”Visokki.”
Kuiskaus oli jotenkin kantanut puheensorinan läpi. Visokki havahtui ja alkoi etsiä ääntä läheltä.
”Visu…”
Hän ei tunnistanut ääntä. Se oli erittäin kimeä, ja vähän kolkko. Se tuli kuin hyvin läheltä, mutta katseellaan hän ei löytänyt lähdettä. Sillä… sillä oli kyllä suunta. Se ei ollut tullut hänestä itsestään, siitä hän oli melko varma.
”Olen täällä. Katso minuun.”
Keskeltä vilinää Visokki löysi lopulta yksittäisen hahmon, joka katsoi häntä.
Henkilö ei näyttänyt tutulta. Pieni ja musta, hyvin lyhyen matoralaisen kokoinen ja muotoinen hahmo seisoi jossain muurinharjalle vievän uloskäynnin vieressä. Hänen edessään vilisi niin paljon aulassa asioivia, että Visokki ei saanut katseellaan häntä täysin kiinni. Hyvin suuri osa aulassa kulkijoista oli Visokkia ja hahmoa korkeampia.
Puhujalla oli kellertävä naamio ja tumma vartalo. Tämä katsoi häntä päin, mutta Visokki ei saanut kiinni, oliko tämän naamassa jotain tuttua.
”Seuraa minua.”
Pikku olento vaappui kömpelön oloisesti oviaukosta ulos lyhyillä jaloillaan. Visokki ei juuri nyt osannut kyseenalaistaa saati sitten perustella mitään tekemäänsä, joten hän kipitti vilinän välistä perään.
Ulkona auringoista toinen pilkisti suurella lämmöllä pilvipeitteen läpi. Syksyinen tuuli tuntui hieman vähemmän hyytävältä suorassa auringonvalossa.
Muurilla oli vähemmän vilkasta, jotakin vartiohenkilöstöä lukuun ottamatta. Väkijoukossa näkynyt hahmo oli vielä joidenkin kymmenien metrien päässä. Keltaiset kasvot vilahtivat jälleen, kun tämä vilkaisi olkansa yli häneen.
”Vielä. Seuraa vielä.”
Hahmo hyppeli alas portaat muurinharjalta… ja katosi uudestaan väentungokseen. Alhaalla olevalla aukiolla oli ilmeisesti meneillään jonkinlainen toritapahtuma. Paljon värikkäitä telttoja oli pystytetty ympäriinsä, ja niissä paikalliset kauppiaat tarjosivat varastojensa parhaimmistoa alennetuilla hinnoilla. Ehkä yhtenä viimeisistä hetkistä, jolloin se oli tänä syksynä mahdollista.
Jos sinä haluat tulla löydetyksi, mitä ihmettä tällainen peli on…
Visokki asteli perään alas portaita ja löysi itsensä taas vilinästä. Niin pientä tyyppiä oli kyllä hyvin vaikea löytää, vaikka suurin osa aukion väestä oli myös matoralaisia. Sadonkorjuun viimeisten vihannesten tuoksu tarttui Visokin makuaistin ja vilkas puheensorina ja ajatusten virta pulppusi pehmeänä tulvana yli.
”Vielä hetki, Visu. Näytän sinulle jotain Visu.”
Visu? Kylläpäs sitä nyt ollaan tuttavallisia. Missä ihmeessä sinä…
Hetken kaivelun jälkeen, hän…
… löysi etsimänsä.
Olematta aivan varma, mitä oli löytänyt.
Matoran se ei ollut, hän ymmärsi tuijottaessaan hahmoa, joka seisoi hattaroita kauppaavan matoralaisen edessä. Tai jos oli, se oli sellaiseksi hyvin pieni. Olennon pää oli hädin tuskin keskivertomatoralaisen vyötäröä korkeammalla.
Ensimmäisenä Visokki huomasi, että sillä ei oikeastaan vaikuttanut olevan käsiä.
Seuraavana hän huomasi, että sen kultaisen Haun silmät olivat täysin mustat. Pelkät lohduttomat kuopat syvälle sen päähän.
Olento seisoi metrin päässä hänen edessään laihoilla, kanamaisilla jaloilla. Täysin liikkumatta.
Ja kun Visokki kuuli puhetta… hän tajusi sen tulevan tuosta olennosta. Suu sen naamiossa ei liikkunut, mutta kimeä, lohduton puhe tuli selkeästi kuin etäisenä kaikuna kultaisen naamion metallin takaa.
”Sinä näet minut. Sinä vihdoin näet minut.”
Tyhjät kuopat katsoivat kohti, ja Visokki ymmärsi, ettei enää hengittänyt.
”Kuka. Kuka sinä olet.”
”Minä olen ollut täällä aina. Me olemme aina olleet. Vasta nyt näet tarpeeksi huomataksesi.”
Yhtäkkiä hahmon pää heilahti itsestään pakkoliikkeenomaisesti, vaikka sen muu keho ei. Se jäi vain löysästi keikkumaan ja tärisemään kevyesti, kuin olisi ollut kokonaan ontto. Oli kuin pää ei olisi ollut kovin kiinteästi paikallaan ja putoaisi pienimmästäkin töytäisystä.
”Ku-kuka sinä olet. Mi-miten niin näen. Miten niin te.”
”Meitä on täällä paljon”, kuului samanlainen ääni.
Mutta ei edestä, vaan takaa.
Värikkäällä pallonheittokojulla seisoi toinen samanlainen olento.
Mustat, pyöreät silmäkuopat sen naamiossa katsoivat Visokkiin.
Eikä kukaan muu tuntunut huomaavan sitä.
Mukulakivillä saman kadun päässä seisoi jälleen yksi.
Eikä kukaan muu tuntunut huomaavan sitä.
Ja keskellä torin vilinää, keskellä naurua ja iloa ja sodan pelon pois puskevaa intoa…
Kymmeniä.
Ja niistä jokainen katsoi häneen.
”Mitä… mi-mi-mitä…”
”Hän näkee. Hän näkee vihdoin”, sanoi yksi… ja kaikki muut toistivat.
Visokki alkoi juosta. Hän kipitti ohi irvokkaiden olentojen, mutta… niitä oli yksinkertaisesti kaikkialla.
Kellotornin katolla. Roikkuen räystäiltä päät alaspäin. Keskellä väkijoukkoa, joka oli niistä täysin tietämätön.
”Miksi… mitä… keitä te olette? M-miksi te olette täällä? Miksi minä näen teidät?”
”Olemme täällä hänen käskystään”, sanoi yksi.
”Hänen armostaan”, sanoi toinen.
”K-kuka on hän?”
”Meille hän on Endon”, yksi sanoi.
”Meille hän on Endon”, toinen toisti.
”M… mitä? M-miten niin? K-kuka?”
Visokki hengitti voimakkaasti. Tämä ei saanut olla totta. Tämä ei voinut olla totta.
Oliko… oliko mikään enää totta?
Yksi niistä oli aivan Visokin edessä, ja kun auringonvalo osui sisään sen naamion silmäaukosta, näki hän, että valo valaisi tiensä aina jonnekin sen pääkallon sisäpinnalle.
”Meille hän on Endon”, se vaikersi.
Visokki huusi.
Huutaminen ei muuttanut tilannetta paremmaksi, joten hän juoksi. Hän yritti sulkea painajaisen pois yrittämällä tarttua aivan mihin tahansa, mitä ympärillä leijaili. Mutta edes painajaisesta tietämättömien riemuitsijoiden ajatukset eivät olleet tarpeeksi kitkemään pienten kimeiden äänien kuoroa, joka toisteli sanojaan yhä kasvavalla voimalla.
”Menkää pois! M-MENKÄÄ POIS!”
”Et voi lakata näkemästä häntä.”
”Et voi lakata kuulemasta häntä.”
”Meille hän on Endon.”
”Et voi lakata näkemästä totuutta.”
”Katso taivaalle, Visu.”
”Meille hän on Endon.”
”Katso taivaalle, ja näe.”
”Näe, Visu.”
”Ole kiltti ja näe.”
Eikä Visokki voinut estää itseään katsomasta. Jos edes siitä pienestä toivosta, että kaikki loppuisi, jos hän tekisi niin.
Pilvipeitteen raosta kauniille syystaivaalle porotti tosiaan vain yksi aurinko.
Mutta se ei ollut toinen niistä, jotka hän tunsi. Se oli musta, ja niin iso, että millään muulla ei ollut enää väliä.
”Ole kiltti ja näe.”
”Näe ainoa, millä on enää väliä.”
”Ole kiltti ja näe.”
”Näe.”
Visokki kirkui.
Ja hän kirkui niin kauan, että hänen keuhkoistaan loppui ilma.
”… Hämis?”
Sitten Visokki tajusi, että oli jatkanut huutamista jo melko kauan.
Kultaisia hauta muistuttavia… olentoja ei näkynyt enää missään. Ne… ne olivat kadonneet kuin painajainen, jota olivat olleetkin. Se toi hiljaisen helpotuksen Visokin sieluun, jos ei kovin isoa.
Normaalisti hän heräsi painajaisistaan omasta pesästään, ei keskeltä toria.
Yksi hau-kasvo hänen edessään kyllä seisoi. Mutta se oli sellainen, joka herätti ainakin normaalisti hänessä aivan toisenlaisia tuntoja. Se ei ollut kellertävä, vaan limenvihreä, ja sen otsalle oli solmittu pieni kukkanen.
”Niin ihana nähdä pitkästä aikaa, Hämis!”
”Dinem…”
”Minun on pitänyt näyttää sinulle niin monta asiaa ja tulla ihan käymään mutta tässä on nyt ollut kaikenlaista! Entä sinä, miten sinä olet voinut, onko ollut kiireistä? Onko ollut kädet täynnä, tai eihän sinulla oikeastaan käsiä ole, mutta sillä tavalla metaforisesti niin kuin puhutaan tiedätkö sillä tavalla käsistä niinkuin niinkuin ei-konkreettisena asiana, mutta tavallaan silleen kuitenkin konkreettisena sillä tapaa, että ne vaikuttavat tiedätkö silleen konkreettiseen maailmaan, ja puhutaanhan sitä joskus näkymättömistä käsistä tiedätkö niinkuin liittyen markkinavoimiin! Markkinavoimiin, markkinat, johan on markkinat… nämä ovat aika kivat markkinat, eivätkö olekin? Ostin jo hattaraa ja kävin kokeilemassa tikanheittoa! Niin niistä markkinoista, minä olin muuten aika pitkään kaupassa töissä! Se oikeastaan sopi minulle aika mukavasti koska oli joka päivä paljon mukavia tyyppejä joille jutella, kun tämä puhuminen on minulle ollut aina aika helppoa ja ja…”
Visokki tuijotti nuoren matoralaisen läpättävää suuta, josta purkautui valtavia määriä tekstiä. Hän hengitteli raskaasti paikallaan ja antoi postineidin puhua.
Mitä… mitä äsken oli tapahtunut? Mitä ne olivat olleet?
Oliko… oliko hän varmasti järjissään? Mistä… mistä sen tiesi, jos ei ollutkaan?
Ei. Siihen ei voinut juuttua. Siihen mahdollisuuteen ei voinut juuttua. Dinem puhui nyt niin paljon, että siihen virtaan hän voisi hukuttaa ajatuksenpoikaset ennen niiden syntymistä.
”… ja sitten en ole ihan varma oliko se arpajaisvoitto vai teknisesti ottaen ostinko tämän, mutta mukaan tarttui tällainenkin!”
Ga-matoran heristi käsissään valtavaa pörröistä kanaa, joka näytti lähinnä halvalta karnevaalipehmolelulta. Linnun valtavat lasinen silmä tuijotti Visokkiin, ja hän tuijotti eleettömästi takaisin.
”Hänestä tulee uusi kämppikseni, tai ainakin yksi niistä, ja tänään on ollut muutenkin aika kummallinen päivä, juttelin tuossa sen yhden mukavan robotin kanssa pitkät pätkät töissä ja minun pitäisi kai periaatteessa olla nytkin töissä mutta unohduin lounastauolle kun täällä oli nämä markkinat ja muutakin mukavaa, ja pomoni on ymmärtäväinen vaikka pitäisi varmaan mennä kohta takaisin töihin…”
Visokki ei tiennyt, miksi kuunteleminen ei toiminut.
Hän ei tiennyt, miksi paha olo ei tuntunut yhtään helpottavan.
Dinem ei tuntunut noteeraavan, että tässä vaiheessa hän vain tuijotti tämän läpi, eikä ollut aivan varma, etteikö tälläkin ollut vain kultainen hau kera pohjattomien mustien silmien.
Ei.
Sitä ei ollut tapahtunut.
Ei hän… ei hän ollut mikään hullu.
”Dinem”, Visokki sai ulos suorastaan epätoivoisesti. Niin hiljaa, että se hädin tuskin rekisteröityi.
”… mutta minulla on vain joskus tapana juuttua vähän pidemmälle lounastauolle, koska maailmassa on niin paljon asioita ja kaikkea kivaa tehtävää ja tyyppejä joille puhua että välillä minä vain juutun tekemään juttuja vaikka jokin ääni päässä sanoo että pitäisi varmaan olla jossain muualla tekemässä jotain tärkeämpää mutta kun on aika vaikea muistaa, mitä se pitäisi olla, onko sinulla joskus vaikeaa Hämis? Adminilla on varmaan niin paljon enemmän velvollisuuksia, en voi edes kuvitella kun minulla on välillä vaikeaa päästä sängystäkin ylös kun juutun tuijottelemaan auringon valoja aamulla sälekaihtimien läpi, se on muuten aika outoa että välillä sitä vain jumittuu sellaisiinkin vaikka pitäisi varmaan olla jo menossa töihin ja ja ja ja välillä se ei ole kivaa että sitä tulee jumituttua kun pitäisi olla tekemässä jotain sellaista mikä olisi varmaan aika tärkeää ja…”
Maailma oli värikäs ja täynnä ääniä, mutta Visokki ei voinut olla tuntematta kuin jokin imisi sitä kaikkea itseensä.
Kuin taivaalla olisi kaiken aikaa ollut jokin, joka söi värit ja teki kaikesta vain harmaata.
Eikä hänen tehnyt hetkeen mieli sanoa mitään. Tai oikeastaan edes liikkua.
”… ja minä olen pahoillani, minä varmaan vien sinun aikaasi hirveän paljon ja minun pitäisi olla jo käymässä kotona kun kun lupasin pitää ainakin pari viikkoa huolta sen yhden komean yksityisetsivän lemmikistä ja en ole ruokkinut sitä vielä tänään ja pitää ehtiä käydä siellä kun kun jätin sen ikkunan auki enkä ole varma kuinka hyvä idea se oli ja ja niin niistä ikkunoista, minä lupasin auttaa Hatakua myöhemmin asentamaan yhdet verhot ja mutta kun minun piti kai olla töissäkin vielä kun siellä on nyt paljon sairastapauksia ja ja… minä en ole ihan varma miten minun pitäisi kysyä sitä komeaa yksityisetsivää vaikka kahville kun minä aina vain menen lukkoon ja puhun kaikesta muusta kuin pitäisi puhua ja minä tartun kaikkiin juttuihin enkä ole sitten ihan varma sanonko sitä mitä piti sanoa kun tulee jo mieleen jotain muuta ja ja –”
Visokki alkoi hitaasti kääntyä poispäin matoralaisesta. Hän kohtasi tämän katseen, ja näki kuinka aivan sekunneissa jokin pirteyden hippunen olisi kadonnut. Kuin iso kuilu olisi nielaissut sen.
Ja Dinem… lakkasi puhumasta joidenkin sekuntien ajaksi.
”Hämis? Onko kaikki kunnossa, puhunko minä, puhunko minä liikaa”, tämä sopersi naurahtaen hermostuneesti, ”minä olen pahoillani, jaanko minä taas liikaa, sinä olet varmaan hirveän kiireinen ja minä vain puhun sinulle minun ongelmistani ja sinulla on varmaan hirveästi isompia ja tärkeämpiä juttuja ja minä… minä en tiedä miten minulla oikeastaan edes meni aamulla sen kivan robotin kanssa kun… kun…”
”Dinem, minun”, Visokki sai epätoivoisesti ulos. ”Minun täytyy…”
”Kun… minä en ole varma, keskeytettiinkö minut vai enkö minä enää vain keksinyt puhuttavaa, ja ja ja en tiedä menikö se keskustelu hyvin vai huonosti mutta minä… minä yritän opetella ja… ja…”
”Minun… minun täytyy mennä.”
Visokki kääntyi vauhdikkaasti ympäri ja alkoi kipittää poispäin. Hän ei ollut varma, oliko saanut sanojaan ulos edes sillä tavalla, että Dinem oli kuullut ne, mutta hän ei yksinkertaisesti enää kestänyt. Hänen oli pakko päästä pois haalean kirkkaan taivaan alta. Hänen oli pakko päästä pois aukiolta, jolla ne olivat tuijotelleet.
Visokki juoksi ja juoksi kunnes oli taas admin-tornilla. Nyt hän ei enää välittänyt portaita pitkin kulkemisesta, vaan kipitti tornin ulkoreunaa ylös kuin mikäkin hirviö aina oman huoneensa ikkunalle asti.
Jos se säikäytti jonkun, sillä ei ollut nyt väliä. Visokki kampesi ikkunan väkivaltaisesti ulkoa auki pihdeillään, heittäytyi sisään, rojahti pimeän huoneen lattialle ja sulki silmänsä.
Ja vain… jäi siihen makoilemaan.
Auringot ehtivät nousta ja laskea pari kertaa ennen kuin Visokki hahmotti ajan kulun. Heräämisen jälkeen päivät tuntuivat yhtäkkiä vain juoksevan, eikä niissä ollut juurikaan eroa toisiinsa.
Tai ehkä se johtui vain siitä, että hän ei nukkunut välissä lainkaan.
Mitä hän sitten teki, jos ei nukkunut, sitä hän ei olisi osannut kertoa. Ihan vain liikuskelu… oli jotenkin kömpelöä. Useamman kerran hän oli onnistunut jo kaatumaan portaissa. Neljä jalkaa oli yhtäkkiä jotenkin liikaa.
Tai ehkä se oli vain johtunut siitä, että hän oli viettänyt viimeiset pari päivää lähinnä maaten lattiallaan ja tuijotellen kattoon.
Tawa oli tullut ainakin kerran puhumaan. Visokki ei ollut aivan varma, oliko kertoja ollut enemmän, mutta hän ei vain ollut kiinnittänyt tämän läsnäoloon mitään huomiota. Tämä oli vetänyt yllensä taas sen lempeän, hymyileväisen olemuksen, joka hautasi taakseen kaiken kivun ja pelon. Tawan oli pakko. Niin paljon oli hänen harteillaan.
Visokki ei vain pystynyt pakottamaan itseensä edes valheellista iloa. Sillä kerralla, jolloin hän oli pystynyt kuuntelemaan, oli Tawa kertonut, että Matoro oli päässyt sairastuvalta ja tullut hakemaan miekkansa takaisin.
Visokista tuntui, että sen olisi pitänyt olla se osio, jonka olisi pitänyt piristää häntä. Hän olisi sanonut Tawalle arvostavansa elettä, jos hänestä olisi oikeasti tuntunut siltä.
Tawan saapumisessa ei ollut kuitenkaan ollut taustalla pelkkää vilpitöntä iloa. Häntä koko tapaus oli tuntunut hämmentävän: hän oli kertonut kuulleensa asiasta lähinnä hämmentyneeltä sihteeriltään.
”Visu, annoitko sinä sen miekan hänelle? Sinäkö puhuit Matorolle?”
Visokki ei ollut ollut ihan varma, etteikö olisi tehnyt niin.
”En… minä siis syytä sinua mistään. Olisin tehnyt niin varmaan itsekin.”
Kun Visokki oli jättänyt tarpeeksi pitkäksi aikaa vastaamatta, Tawa ymmärsi poistua.
”… Visu… syö edes jotain.”
Visokki ei tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut sen jälkeen, kun Tawa oli poistunut, että hän edes oli rekisteröinyt kehotuksen. Nälkä hänellä ei ollut. Hän oli saavuttanut sen pisteen, jossa hänen vatsalaukkuunsa lähinnä sattui. Eläimellinen vaisto tehdä asialle jotain ei ollut varsinaisesti läsnä.
Syömättömyydestä aiheutuva epämukavuus oli juuri ja juuri siedettävissä. Siirtojen tekeminen asian suhteen tuntui ylivoimaisemmalta kuin nälän sietäminen ainakin vielä vähän aikaa.
Aina välillä Visokki tajusi, kuinka pitkään oli vain tuijottanut kattoa. Kun sitä tuijotti tarpeeksi kauan, menetti se fyysisenä todellisuutena merkityksensä. Sekin oli vain kylmää kiveä. Samanlaista, jota vasten hänen vatsapuolensa kuori nyt makasi. Tuo kivi oli louhittu kallioperästä. Sinne se myös joskus vielä palaisi silloin, kun koko torni olisi enää vain raunioita.
Se oli vain asia. Ei se ollut juuri mitään sen merkityksellisempää.
Kaikki oli pohjimmiltaan vain asioita. Kaikki oli niin fyysistä ja karua ja rujoa.
Pöly leijaili huoneilmassa ja laskeutui Visokin huonekaluille, nurkasta nurkkaan pingotetuille seiteille ja ovenkahvalle. Hänen piti siivota, tai pyytää joku muu siivoamaan, kulki ajatus hänen tajuntansa läpi.
Se ei tuntunut niin merkitykselliseltä, että hän olisi viitsinyt tarttua siihen.
Maailmassa oli varmasti jotain tärkeämpääkin. Mitä, hän ei ollut kovin varma.
Aina välillä hän sulki silmänsä. Visokki ei ollut varma, aiheuttiko se juurikaan nukkumista. Joskus hän hätkähti kuin olisi herännyt, mutta ei ollut varma, oliko välissä tapahtunut mitään etäisesti nukkumista muistuttavaa.
Vastahan hän oli ollut unessa kuukausikaupalla. Vaappunut läpi Avden sumuisen utopian, joka oli ollut liian kaunista ollakseen totta. Pieninä hetkinä hän kaipasi takaisin sen valheen syliin, mutta suurimmaksi osaksi ei välittänyt edes niinkään paljon.
Vaikka Visokki loogisesti tiesi, että mikään ei pitänyt häntä huoneessaan, tuntui se kuin ahtaalta metalliselta vankilalta kaikkialla hänen ympärillään.
Välillä Visokki yritti parhaansa mukaan loogisesti perustella itselleen, miksi tämä oli se päivä, jolloin hänen kuuluisi nousta ja lähteä ulos kävelylle. Hän oli siinä todella hyvä, mutta mikään järkeily ei ollut lopulta tarpeeksi. Mikään järkeily ei voittanut jossain ylhäällä leijailevan mustan auringon järkyttävää massaa.
Mikään ei ollut sitä painavampaa. Mikään logiikka ei voittanut sitä.
Eikä hänestä tuntunut kovin uskottavalta, että se olisi menossa pois enää koskaan.
Öisin hän sai itsensä liikkeelle, jos edes syödäkseen vähän.
Toimenpiteessä ei ollut mitään eleganttia tai tippaakaan nautintoa. Aivan kuin silloin vuosia sitten jaokkeisten jalkojen armeijan komennossa, hän vain ahmi. Sirkkeliterät hänen leuoissaan pyörivät ja raastoivat metallipurkeista lihasäilykkeet alas hänen kurkustaan. Kaukana oli se eleganssi, jolla hän oli opetellut syömään diplomaattisissa olosuhteissa ollakseen säikäyttämättä uusia ystäviä.
Kun hän söi, hän sai itsensä syömään vain eläimellisellä raivolla. Kun se päättyi, hän rojahti takaisin lattialle.
Välillä hän rojahti jollekin pehmeämmälle alustalle, mutta lattia tuntui oikeimmalta. Lattia oli kova ja kylmä ja järkähtämätön, kun mikään muu ei ollut. Se juurrutti paikoilleen ja tuntui todelliselta.
Se ei ollut mukavaa, mutta se tuntui todelliselta, kun mikään muu ei enää tuntunut.
Oli kalsea syksyinen aamupäivä, kun Visokki seuraavan kerran sai pakotettua itsensä liikkeelle. Hän ei ollut varma, kuinka kauhealta luolastaan kömpineeltä pedolta näytti kohdatessaan admin-tornin käytävän siivoojan, eikä oikeastaan juuri välittänytkään.
Juuri nyt hän halusi vain käveleskellä hieman. Se ei ollut kovin merkityksellistä, mutta mikäpä olisi.
Kulkiessaan ohi admintornin taukohuoneen – johon joidenkin päivien takaisen yön kohtalokkaat tapahtumat olivat fyysisesti sijoittuneet – Visokki oli varma, että kuuli vaimean huudon kutsuvan häntä nimeltä. Hän pysähtyi epäileväisenä keskelle käytävää ja kuulosteli.
”Visokki!”
Tuliko ääni taukohuoneesta?
”Hei Visokki!”
… ja kuuluiko ääni Manulle? Se… ei ollut telepaattinen ääni. Se kaikui seinistä. Miten Manu pystyi puhumaan ilman kehoa?
Visokki työnsi taukohuoneen oven auki ja yritti keskittyä ääneen.
”Visu! Tule tänne!”
Epäuskoinen visorak asteli sisään taukohuoneeseen ja tarkasteli sitä pitkään. Katse siirtyi tuolista pöytään ja pöydästä mattoon, seinästä kattoon ja katosta toiseen seinään.
”Manu? Missä sinä olet?”
”Visu! Pöydällä!”
Visokki käveli pöydän luokse ja hypähti lähimmän nojatuolin päälle nähdäkseen paremmin. Pöydällä ei ollut mitään, mikä olisi auttanut häntä Manun paikallistamisessa. Vain hedelmäkulho, Tawan puoliksi juoma teekupponen ja pari päivää vanha Klaanilehti.
”Käännä banaani ympäri!” sanoi ääni jostain hyvin läheltä. Visokki tuijotti epäileväisesti hedelmäkulhoa, jossa, totta tosiaan, oli kahden omenan, kolmen päärynän ja muutaman kiivin lisäksi yksi banaani.
”Annas kun arvaan”, Visokki viestitti yleisesti ääneen niin, että makuta kuulisi sen, jos tosiaan oli niin lähellä, että pystyi puhumaan hänelle. ”Kosken sitä, ja sitten kerrot, että se on joku slizeroidin universaalinivel tai jotain?”
”Äläs nyt! Käännä banaani ympäri, Visu! Et tule katumaan, payoff on valtaisa!”
”Muutin itseni banaaniksi, Visuuu!” huudahti banaanista tuijottava naama innoissaan. Kaksi silmää ja niiden alla suu, joka sylki sanoja häntä päin. ”PUM! Suuri paljastus: olen banaani! Mitäs siitä ajattelet? Muutin itseni BANAANIKSI!”
Makuta Nui pystyi vain vaivoin pidättelemään nauruaan, minkä kuuli tämän äänestä. Visokin ilme kuvasti lähinnä pettymystä ja epäuskoa.
”Miksi vain tuijotat siinä”, banaani totesi vähän harmistuen. ”Muutin itseni banaaniksi, Visu.”
”Ja?” Visokki huokaisi.
”Ja? Mitä muuta oikein haluat? Muutin itseni banaaniksi ja Liskojen yö oli sisäpiirin keikka?”
”No oliko se?” hän kysyi.
Makuta Nuin närkästystä ei voinut olla kuulematta.
”Ketä kiinnostaa?” tämä puuskahti. ”Terrorismia nyt tapahtuu joka päivä. Tässä jotain, mitä ei ole tapahtunut aiemmin: olen banaani.”
Nyt Visokki oli vain typertynyt. Mitä helvettiä täällä taas tapahtui? Mikäli tämä oli jatkoa hänen todellisuuteen lipuneille painajaisilleen, oli aika vaikea sanoa, oliko se pahin tähän asti.
Ennen kuin hän ehti vastata, Manu huusi: ”Olen BANAANI-MANU!”
Tämä käänsi silmiensä katseen jälleen Visokkiin, jonka ilme viesti yhä syvemmästä pettymyksestä. Visua kauhistutti se, että hän ei voinut jättää seuraavia kysymyksiä kysymättä protestiksi. ”Missä Jäätutkija on? Mitä sinä teit hänelle? Onko hänkin banaani? Manu, mitä helvettiä!”
”Ei, ei! Kelvin on ihan kunnossa! Halusin antaa hänelle vähän omaa aikaa, kun ilmeisesti Kapuran mielessä oli vähän stressaavaa, ja silleen, tiedätkö, juttuja. Elämä on vaikeaa ja niin edelleen. Mutta siis halusin myös vähän haastaa itseäni! Huomaatko? Tein itsestäni banaanin! Tiedätkö, miten tein itsestäni banaanin?” ”Miten sinä nyt ylipäätään teet asioita. Ja miksi.”
”Eijei, aivan vääriä asioita kysyä! Et taida ymmärtää, minulla ei ole kehoa, jonka voisi noin vain muuttaa banaaniksi! Tämä oli vähän haastavampaa! Kun nyt kerran olen olemassa pelkästään psyykkisenä entiteettinä, minun piti asentaa ensin aivot –” ”… en halua kuulla enempää.”
Visokki henkäisi syvään. Oliko tämä oikeasti heidän ensimmäinen keskustelunsa tällä puolella päivänsarastusta? Tämäkö oli se aihe, jota se käsitteli?
Siitäkin, kun hän oli puhunut unessaan Manun kanssa… siitä, kun Manu oli lähtenyt ja jättänyt hänet… siitä tuntui olevan ikuisuus, eikä sitä keskustelua ollut helppo puskea pois. Vaikka se ei ollutkaan ollut totta. Hänen oli hyvin vaikea uskoa, että se ei olisi jossain todellisuudessa hyvinkin voinut tapahtua.
”Miksi sinä et tullut takaisin?” hän lopulta tölväisi täysin eleettömällä äänellä. Makuta oli silminnähden pettynyt Visokin suhtautumiseen hänen neronleimaukseensa.
”No arvelin, että pidät Kapurasta enemmän silloin, kun hän on hengissä”, tämä tuhahti.
Visokilla kesti hetki ymmärtää, että Manu oli vastannut aivan eri kysymykseen kuin mihin hän oli ehkä vastausta hakenut. ”… mitä?”
”Luulisi sinun ymmärtävän, sinähän sen yhteyden ylläpitäjä olit. Huomasit, ehkä, että Joueralla… niin, Jouera on Rakentajan nimi, tämän verran sain tietää! Niin, Joueralla oli lopulta aika hyvä ote koneeseensa. Ette voineet herätä, ennen kuin hänet oli hoideltu. Minä… olisin voinut kyllä, öh, ’palata’, mutta paljonpa siitä teille olisi ollut hyötyä, jos olisin tonkinut Kapuran pääkoppaa unenne ulkopuolella. Kaikista tehokkaintahan olisi ollut likvidoida Kapura ja siten samalla Jouera. Mutta jotenkin uskon, että arvostat enemmän vaihtoehtoa, jonka valitsin – Kapura elää.”
”Sinäpä olet nyt kaikin puolin kiltillä päällä”, Visokki sanoi. Hän ei tiennyt, kuinka vilpittömästi se tuli. Sanat soljuivat ulos ilman mitään syvempää merkitystä.
”Ei minua oikeasti kiinnosta, onko Kapura elossa vai ei – nähtävästi voisin jopa suunnattomasti haitata Punaisen miehen suunnitelmia tuhoamalla hänen Seppänsä. Enemmän minua kiinnostaa, mitä sinä olet mieltä. Kunnioitan mielipiteitäsi, vaikka et sitä uskoisikaan. No, teinkö oikean valinnan?”
Visokki oli hetken hiljaa. Parilla askeleella hän ponnisti taukohuoneen sohvalle, rojahti sille ja antoi katseensa vaellella. Jotain hänen mielentilastaan kertoi, että hän valitsi jäädä lepäämään samaan huoneeseen, jossa oli vasta katsellut Matoron vuotavan kuiviin. Huone tuntui samalla tapaa merkitykselliseltä kuin kaikki muukin juuri nyt.
”Otatko sinä mitään ikinä vakavissasi?” hän kysyi apaattisesti. Makuta mietti hetken, ennen kuin vastasi.
”Useitakin asioita. Mutta ei elämää pidä ottaa liian vakavasti kuitenkaan, eihän? Sanonpahan vain, että jos alan joskus ottaa asiat liian vakavasti, te olette kaikki isossa pulassa.” ”Katso, kuinka vapisen.”
”Irvaile, jos tahdot. Halusin vain piristää sinua. Ja uskon, että kuukausi sitten olisit jopa ollut ehkä vähän huvittunut siitä, että olen jumalauta banaani. Mutta jotain taisi tapahtua, vai mitä? Kun jäit yksin Kapuran mieleen. Ja arvellakseni… kenties pääsit jutustelemaan Punaiselle miehelle? Jos nyt vain edes Kapuran mielikuvalle hänestä, mutta nähdäkseni asialla ei ole juuri väliä.”
Visokki irvisti eikä halunnut myöntää, kuinka oikeassa puhuva banaani jälleen kerran oli. Hän halusi vain kävellä pois, mutta hänestä tuntui taas siltä, kuin hänen raajansa eivät olisi suostuneet liikkumaan tästä. Hän oli käytännössä osa sohvaa. Tämä keskustelu olisi käytävä, koska enemmän taistelua olisi vaatinut jättää se käymättä. ”Manu, onko se, miten sinä heität kaiken aina leikiksi, sinulle jotenkin… tapa käsitellä asioita? Teetkö sinä niin, että millään ei olisi mitään väliä?”
Manu oli hetken hiljaa. Visokki ei katsonut pöydälle päin, joten hän ei nähnyt banaanin ilmettä, kun tämä vastasi: ”Että millään ei olisi mitään väliä? Vai siksi, että jollain olisi jotain väliä?”
”Minä tiedän, että niin pitäisi olla. Mutta sen jälkeen, kun katsoin totuuteen… on ollut aika vaikea uskoa siihen.”
”Ah, menitkö sinä sitten tekemään sen?” Manu kysyi, ja Visokki oli aistivinaan tämän äänessä hitusen jopa järkytystä. ”Katsoitko sinä siihen? Mustaan aurinkoon?”
Visokin hiljaisuus vastasi paremmin kuin mikään sana, jonka hän olisi voinut saada ulos.
Ja taas pienen hetken oli vaikea teeskennellä, ettei sama aurinko olisi langettanut näivettävää valoaan tämänkin kaikkeuden ylle.
”Totuutta ei ole tarkoitettu kuolevaisille. Hitto, minäkään en halua katsoa siihen aurinkoon. Ha ha. Ja tiedätkö miksi? Mitä näit, kun katsoit sinne? Mitä tunsit? Mikä on vahvempaa kuin usko? Vahvempaa kuin itse tyhjyys?”
Visokki ei vastannut, joten Manu jatkoi.
”Oletko koskaan miettinyt, mikä minä olen? Ihan pohjimmiltani. Mikä erottaa minut sinusta? Mikä erotti… Relakin sinusta? Tai Chiroxin? Mitä jää jäljelle, jos otat sen pois? Entä mitä jää jäljelle, jos otat pois sen, mikä erottaa minut heistä? Hah. Minulla on paljon suurempi siivu totuutta kuin mistä moni uskaltaa edes unelmoida – tai pelätä –, mutta liika on liikaa. Sen sinäkin ehkä jo huomasit.”
”Kaikki on tuntunut sen jälkeen vain merkityksestä tyhjältä. Minä… näen asioita. Minä en ole moneen päivään tiennyt, mikä on painajaista ja mikä on totta. Minä olin siellä niin pitkään ja näin sellaisia asioita, joiden jälkeen on vaikea uskoa enää mihinkään muuhun kuin. Kuin siihen kuiluun.”
Hetken aikaa Visokki luuli näkevänsä taas jonkin kipittävän hänen näkökenttänsä laidalla. Hän hätkähti paikallaan, mutta… siellä ei ollut mitään. Ei taaskaan.
”Ja silti… siinä sinä olet. Nousit kuilusta – jostain syystä. Jos millään ei ole mitään väliä, miksi olet tässä… etkä kuilun pohjalla?”
”Minä en tiedä”, sai Visokki hädin tuskin ulos.
”Haluaisin uskoa, että syynä on iätön rakkautesi minuun, jota mustinkaan aurinko ei voi sisäänsä nielaista. Mutta ehkä se on tässä vaiheessa vielä liikaa vaadittu…”
”Vau. Tiedätkö, kuinka apaattinen minä olen? Niin, että en jaksa edes ärähtää tuosta.”
”No oliko se Tawa? Sehän on aina ollut Tawa, eikö? Minulla ei ole mitään toivoa.”
Äänekäs tuhahdus liikautti suuria pihtileukoja. ”Minä en ole edes varma, tekisikö se aurinkoon katsominen sinulle edes hirveän pahaa. Saisit edes jotain perspektiiviä siihen, kuinka paljon maailma pyörii sinun ympärilläsi.”
”Riippuu kovasti, miten minä määritellään. Ehkäpä huomaisit, että maailma pyörii hyvinkin paljon minun ympärilläni, ja kas! Kohta horisontti onkin jyrätty tyhjyyden tieltä. Ja jäljellä on vain täydellisyys.”
Visokki ei vastannut. Häntä lähinnä ärsytti.
”Hah!” Manu huudahti. ”Sainpas sinut edes ärsyyntymään! Apatiasi särkyy, näen jo säröjä! Kyllä tästä kuopasta ainoa suunta on ylöspäin!”
Visokkia huvitti kaivaa kuoppaa vain syvemmälle ihan vain näyttääkseen, että Manu oli väärässä.
”Mutta tuohan on nimenomaan oikea asenne! Vastusta! Rankaise minua!” ”Sinua ei varmaan voi käskeä poiskaan siitä.”
”Minulla ei ole teknisesti ottaen mitään, millä liikkua.” ”Aha. Ajattelitko sinä tätä nyt aivan loppuun asti?”
”Sanoinhan, että halusin haastaa itseäni!”
Kun Visokki ei jälleen millään tavalla reagoinut hänen sanomisiinsa, Manu päätti vain jatkaa aiemmasta aiheesta.
”No, jos katsoit totuuteen, kävit sitten ilmeisesti Verstaassa?”
”Missä… missä Verstaassa?”
”Niin joo, sinä et tiedä! Avden unimaailma on Kepen Verstas! Tai siis… tiedätkö, ei se pikku paja, vaan ilmeisesti Kepe kutsui Verstaakseen… öh, no sitä Avden maailmaa. En kyllä ihan vakuuttunut koko jutusta, mutta ilmeisesti kaikki vain kutsuvat sitä nykyään Verstaaksi, niin ehkä näin on helpompaa.”
”Kepen. Sinne… sinne on siis aina päässyt täältä”, Visokki ymmärsi.
Ja tajusi, että sitä reittiä hän oli alunperin päätynyt maailmaan, joka oli särkenyt hänen todellisuutensa. Sitä reittiä… hän oli seurannut Avdea.
”Ei sentään aina. Joskus se ovikin rakennettiin. Eikä varmaan ollut edes ainoa ovi! Jollain tavalla jotain nazorak-agentteja on kuulemma myös päätynyt Verstaaseen, ja meillä olisi tosi surkea puolustus, jos ne olisivat menneet sinne Kepen pajasta. Niin, eikä Kepen pajastakaan pääse sinne enää. Se reitti romahti Valtiaan uskon mukana.”
”Avde päästi ne nazorakit sinne. Toinen ovi on siellä, missä hän ikinä haluaakin.”
”Ha ha, jalka miehen punaisen, jo alkaa airo maistua, vai miten se meni.” ”Minulla ei ole aavistustakaan, mitä sinä selität.”
”Väliäkö tuolla, jotain piraattien juttuja. Mutta Nihilisti lienee tuttu?” ”Minustako puhut? Sanoisit edes suoraan.”
”Et sinä!” Manu puuskahti. Nyt hänen äänestään puolestaan alkoi kuulua ärsyyntymistä. ”Kun se Punaisen miehen lautturi! Sen nimi on Nihilisti. Ehkä sekin katsoi mustaan aurinkoon ja masentui, en minä oikeasti tiedä näistä nukkejutuista, eikä silleen edes kovin kiinnosta.” ”Kyllä minä tiedän lautturin, Manu. Silloin, kun autoin Avdea, se kuljetti minua. Silloin minä ajattelin, että sille olisi jotain rajoja, mihin se pääsee, mutta… enää en ole niin vakuuttunut.”
Hän katsoi hetken suoraan lamppuun huoneen katossa. Se jätti hänen silmiinsä vain hehkuvan valopisteen.
”Avden uni on liian suuri enää pysäytettäväksi. Se on ihan liian todellinen nyt, enkä tiedä, voimmeko enää estää sitä.”
”Miksi me haluaisimme estää unta tulemasta? Eikö olisi viisaampaa varmistaa, että Nimda ei päädy kokonaisuudessaan hänen käsiinsä?” ”No… en minä väitä vieläkään tietäväni mitään. Hän kyllä yritti selittää sitä, mitä tekee unellaan. En ole varma, yrittikö hän vältellä suoraa vastausta vai oliko hän vain tosi huono muotoilemaan sitä. Minä sain katsoa kenet tahansa hänen käsittämättömän shakkipelinsä nappuloista, ja jokainen vastaus oli vain edellistä käsittämättömämpi. Ja suurempi. Ja pelottavampi.”
”Uijui!” Manu innostui. ”Saitko sinä ne KAIKKI? Kerro! Aloita vaikka, öööh, punaisista läheteistä!” ”Minä… Manu. Minä en katsonut punaisia lähettejä.”
”Mitäs helvettiä! Heti, kun sinulle luvataan, että saat katsoa kaikki nappulat, niin sinä et sitten katso niitä? Kai sinä edes tiedät, kuka on musta kuningatar? Jooko?” ”Minä en katsonut mustaa kuningatarta”, kyllästynyt ääni vastasi.
”Nyt hei. Näillä jutuilla on väliä! Jos minä voin olla sotilas, niin kaikki nappulat ovat ihan hiton vaarallisia! Kyllähän ne nyt pitää selvittää.” ”Manu”, Visokki sanoi huokaisten. ”Mitä hyötyä siitä on, jos minä katson jonkun yhdeksännen mustan sotilaan?? Mitä hyötyä siitä on, kun se kuvio on niin käsittämätön ja saattaa muuttua koko ajan? Hän antoi ymmärtää, että niissä rooleissa on ollut… satoja. Hän on tehnyt tätä pitempään kuin kukaan voi muistaa. Hän sanoi, että Tawa ei ole ensimmäinen valkoinen kuningatar, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan! Mitä helvetin hyötyä siitä on, jos minä katson ne läpi ja täytän pääni tiedolla, joka todennäköisesti vain johtaa minua harhaan? Lähtemällä ottamaan jotain hänen peliään vakavissamme me vain annamme sille sen arvon, jonka hän yrittää sille antaa!”
”… mutta kun… minä tarvitsen lorea.”
”… mitä?”
”Kaikki tieto on tärkeää! Äh, miksi yritän vakuutella sinua. Jos et ymmärtänyt tiedon arvoa silloin, minä en voi muuttaa mieltäsi nyt. Kerro ensiksi vaikka sitten, että kuka ihme sitä paikkaa nyt sitten uneksii, kun kerran kävit Verstaassa. Kuulin Kepeltä, että Verstaan Valtiaan usko romahti, ja uni sen mukana. Mutta nähtävästi Punainen mies löysi uuden uneksijan?”
Kysymys uneksijoista oli liian suuri Visokin kohdattavaksi vielä, tai sanallistettavaksi. ”Minä… ehkä näin ’Valtiaan’, jos yhtään lohduttaa. Avde antoi ymmärtää, että valkoinen edusti uskoa ja musta tyhjyyttä… ja minä katsoin, kuka Valkoinen Kuningas oli. ’Uskon kuningas’. En kyllä tiedä, mitä se tarkoitti.”
”Hetkinen. Valkoinen Kuningas? Valtias? Se Valtias? Uuuuh, nyt kuulostaa joltain! Anna kaikki se mausteinen lore!”
Visokilla ei ollut aavistustakaan, mihin johtopäätöksiin Manu oli päätynyt hänen jo sanomansa jäljiltä, mutta hän pysähtyi miettimään tuota outoa kohtaamista suola-aavikolla. Kaiken sen keskellä tuo yksi hämmentävä yksityiskohta tuntui lähes triviaalilta, ja Visokin piti kaivaa sitä jostain syvältä. Kuihtuneen, väsyneen äänen sanat kaikuivat hänen mielessään uudelleen.
”… hän sanoi olevansa Orondes. Tarkoittaako se sinulle mitään?”
”Öh, Orondes? Miehellä on näemmä nimi. Tai no miehellä ja miehellä. Mutta silti… mitä ihmettä? Mitä niin merkittävää Profeetta on tehnyt, että ansaitsi Valkoisen Kuninkaan paikan? Tämä on epäreilua! Toisaalta ilmeisesti kuningas on oikeasti vain aika huono nappula. Ehkä tämä on ihan järkeiltävissä vielä…” ”Minä katsoin myös mustan ja punaisen kuninkaan. Mutta siitä tiedosta ei ollut –”
”PUNAINEN KUNINGAS?” Manu huudahti innoissaan. ”Haluan nähdä! Näytä minulle Punainen kuningas! Tämä on ihan helvetin tärkeääää!”
Visokki jatkoi valoon tuijottamista. ”Se oli liian isoa, että olisin voinut ymmärtää sitä. Minä en mielelläni muistelisi sitä.”
”En minä pyytänyt sinua ymmärtämään. Jos se on liian isoa sinulle, se on juuri sopivan muhkea välipala minulle! Äh, oikeastiko? Eikö? Jooko?”
Visokki huokaisi syvään ja sulki silmänsä. ”Miksi sinä et vain ota tätä kaikkea minulta, jos sinua niin kiinnostaa? Miksi sinä vaivaudut edes kyselemään? Kaikki mitä minä opin siellä vain rikkoi kaiken, minkä tiedän, ja todisti sen valheeksi.”
Hän ei voinut sulkea pois muistoa Tawasta esittelemässä Nimdan sirua hänelle. ”Ja ehkä minä en vain ymmärrä, koska olen elukka. Mitä jos sinä vain otat ne muistot minulta kuin olisin lemmikkisi, joka kävi hakemassa kepin sinulle. Sitten minä etsin jonkun kolon, johon lasken ällöttävän munasäkin ja haudon maailmaan tuhat iljettävää pikku-visorakia, jotka syövät kaiken tieltään.”
Manu oli taas hetken hiljaa. Hieman pidemmän hetken kuin aiemmin.
”Ehkä minä… tai. Jos…”
Aivan pieni muren voitonriemua täytti Visokin, kun makuta takelteli. Hyvältä se ei kuitenkaan tuntunut.
”Miksi minä olen tässä tilanteessa taas?” Manu ähkäisi. ”Ei tämäkin voi olla minun syytäni. Sinä katsoit siihen aurinkoon ihan itse! Sinä kovetit sielusi ihan itse. Ihan itse suljit ulos tunteesi. Minä yritän vain selvittää salaisuuksia, joiden avulla voisimme ehkä parantaa mahdollisuuksiamme siihen, että emme esimerkiksi kaikki KUOLISI BRUTAALISTI jäämällä jonkin helvetin sodan jalkoihin. Onko se sitten liian vaikeaa käsittää, että niillä salaisuuksilla ehkä on jotain väliä? Paitsi, että ai niin… eihän millään ole. Mitään väliä. Kyllä, kyllä. Kyllähän minä ymmärrän.”
”Sinut olisi vähän helpompi ottaa vakavissaan jossain toisessa hahmossa”, Visokki tuhahti.
Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta kääntää tätä yhtään positiivisemmaksi.
Vaikka se ei tuntunut varsinaisesti hyvältä.
Mikään ei tuntunut.
”Et sinä edes katso tänne päin! Ja mitä saatanan väliä sillä on, mistä äänet tulevat, jos ne puhuvat totta? Suurimman osan ajasta, jonka olimme yhdessä, ne äänet kuuluivat vain sinulle sinun oman pääsi sisällä. Esitä, mitä haluat – alennu eläimeksi, jos siltä tuntuu –, mutta mitä saavutat sillä? Haluaisitko todella, että minä ottaisin, mitä haluan, ja lähtisin matkoihini? Ehkäpä sinun olisi hyvä kuulla, että vaikka sinä et enää välittäisi mistään, joku muu saattaa välittää. Minä välitän. Minä välitän sinusta.”
Jos se jotain aiheutti, niin Visokki ei ollut aivan varma, mitä. Mutta jotain. ”Et sinä nyt voi sanoa tuollaista BANAANINA ja olettaa, että minä osaisin suhtautua siihen!”
”Nyt oikeasti hei. Minä täällä vuodatan sinulle sieluni ja sinä keskityt banaaniin.”
”Tiedätkö, mitä minä vähän veikkaan? Minä veikkaan, että sinä teet näitä asioita siksi, koska sinä pelkäät olla vilpitön. Koska sinä et ihan osaa myöntää itsellesi, että tämä paikka on sinulle tärkeä. Koska me olemme liian pieniä, että meillä pitäisi olla mitään väliä jonkun kuolemattoman enkelin elämässä. Sinä vedät tämän lekkeriksi ja alennat kaikkia ympärilläsi ihan vain, että sinun ei tarvitsisi kohdata, miten paljon tämä merkitsee sinulle.”
Visokki huokaisi syvään.
”Olen, tiedätkö, jopa vähän kateellinen, että jokin merkitsee jotain sinulle. Ja voitonriemuinen siitä, että sain sinut kiinni välittämästä jostain. Senkin pehmo.”
”No kylläpäs tulee psykologista settiä nyt”, Manu tuhahti. ”Onko sinulla edes tutkintoa oikeasti? Senkin puoskari.”
Visokin pihdit jännittyivät ja hän mulkaisi banaanin suuntaan. ”Silloin, kun minun tietoisuuteni ei ollut vielä täysin muodostunut, ja minä… loin itseäni omaksumalla tunteita, minä kerran söin yhden kuolevan sielunhoitajan muistot. Lasketaanko se, häh?”
Manun piti miettiä hetki, mutta se hetki ei kestänyt kovin pitkään.
”Öh. Teknisesti ottaen varmaan joo… Jos muistat ne jutut ja vielä ymmärrät ne? Niin kai se lasketaan.”
Hetkeksi aikaa tyhjän tilan ylle laskeutui vain pureva hiljaisuus. ”Me olemme molemmat aika sairaita.”
”Meinaatko.” ”Minä olen räjäyttänyt elämässäni jonkin verran päitä. Tosin minusta ne olivat kyllä ansaittuja.”
”Miten olisi vielä yksi? Antaa tulla! Räjäytä minut!” ”Milloin sinä olet viimeksi flirttaillut kenenkään kanssa?”
”Oletko sinä kuunnellut sanaakaan puheestani viimeisen kuukauden ajalta?” Manu kysyi vähän apeana.
Visokki huokaisi taas. Tähänkö hän oli tullut? Oliko kaiken tämän jälkeen Makuta Nui todella ainoa kimmokepinta, joka hänellä olisi sen kaiken hahmottoman tyhjyyden järkeilyyn?
Niinkö pohjalla hän oli?
”Hei”, Manu inahti. ”En minä sanonut sitä ääneen!”
”Ajattelit kuitenkin!”
Visokki huokaisi. Jos millään ei olisi mitään väliä, ehkä hänellä ei ollut syytä säästellä sanojaan.
”Hyvä on. Haluatko sinä kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui?”
”Kuule… jos sattuisin tietämään yhden tyypin, jolta saisin Selakhialla sellaisen aika hienon loma-asunnon –” ”AAARGH.”
”Oletan, että tuo tarkoittaa… kyllä?”
Siinä, kun Visokki lopulta sai kaiken tuona kohtalokkaana yönä tapahtuneen sanallistettua, kesti enemmän aikaa kuin hän olisi uskonutkaan. Toisinaan hän löysi itsensä toistamasta sanantarkkaan Avden sanoja. Joskus jopa tämän äänellä, tarkkoina muistoina. Mikään ei jäänyt sanomatta ääneen.
Visokki kertoi tuhansista uneksijoista ympäri maailmaa ja verkostosta, jonka nämä loivat. Unesta, jota nämä pitivät hengissä, ja muodosta, jonka se oli ottanut. Valkoisesta kuninkaasta, joka oli syösty valtaistuimeltaan. Mustasta kuninkaasta tyhjine katseineen keskellä kuolevaa maailmaa. Punaisesta kuninkaasta suurena, järkähtämättömänä ja hirvittävänä ja tämän tarjouksesta tehdä hänestä parempi. Koko monimutkaisesta shakkikuviosta ja siitä, mitä se edusti. Hän kertoi jopa utopiasta, jossa hän oli viettänyt kuukausikaupalla aikaa, ja jatkoi kertomista, vaikka Manu yritti kysyä, että mitä hän oli mennyt tekemään väärin ja että olisiko asiaa auttanut, jos se loma-asunto olisi ollut vaikka jossain vähän kivemmassa paikassa eikä sisältänyt historiaa hammaslääkäriyrityksen vallankaappauksesta.
Visokki antoi kaiken vain tulla. Jopa muiston omasta loisestaan ja siitä, miten oli päässyt siitä eroon. Luopumalla uskostaan siihen asiaan, jonka päälle hän oli minuutensa rakentanut ja näkemällä muiston, joka oli saanut hänet kyseenalaistamaan kaiken.
Hän kertoi jopa siitä, että oli lyönyt Avdea naamaan. Siitä, että se ei ollut tuonut hänen vaatimaansa tyydytystä, mutta hän oli silti tehnyt sen. Manu oli silloin jopa pienen, kunnioittavan hetken hiljaa – kuin tajuten vasta nyt, että se oli ollut kaiken aikaa vaihtoehto.
Lopuksi Visokki kertoi sukelluksestaan syvälle siihen kuiluun, joka porotti suola-aavikon taivaalla. Samaan kuiluun, josta hän oli päässyt kultaisen käden vetämänä pois… mutta joka oli jättänyt häneen jotain, joka ei tuntunut hiipuvan.
Tai pikemminkin ehkä vienyt jotain.
”Ja sitten minä oksensin Nimdan sirun Tawan lattialle”, Visokki sanoi lopuksi. ”Onko kysyttävää.”
”No siis… mitä odotit, jos kirjaimellisesti vedit Punaista miestä turpaan? Että hän kääntää toisenkin posken? Ei, kyllä tukehduttamisyritys muinaisella artefaktilla kuulostaa silleen ihan realistiselta.” ”En ole varma, tekisikö hän sitä pikkumaisuuttaan. Kyllä siinä oli joku… äh, suunnitelma. Aina hänellä on. En kyllä osaa arvata, miten hänen suunnitelmaansa auttaa se, että hän vain luopuu sirusta.”
”Hahaa, ’suunnitelma’. Enemmän tuo hänen toimintansa kuulostaa improteatterilta! Mutta mutta…”
Päivien takainen keskustelu Tawan kanssa lipui takaisin Visokin mieleen, kun hän ymmärsi, että oli mennyt omaa kehotustaan vastaan ja kertonut sirusta Manulle. Se, että ei jaksanut enää välittää yhtään mistään, tarkoitti sitä, että välillä sanoi harkitsemattomia asioita. Hän ei tuntenut enää olevansa siitä vastuussa.
”Niin, ajattelet asiaa ehkä väärästä näkökulmasta! Ehkäpä hän tosiaan luopui sirustaan, mutta toisaalta me saimme sirun. Ehkäpä hän katsoo, että musta pelaaja on niin lähellä matittaa valkoisen kuninkaan, että tasapainon palauttamiseksi on hieman tuettava valkeaa osapuolta.”
”Tarkoitatko siksi, koska menetimme Metru Nuilla sirut?”
”Matoro menetti Metru Nuilla meidän sirumme. Mutta ehkäpä? Olen melko varma, että Abzumo ei ole valkea tahi punainen nappula. Ja hänellä on nyt sitten ilmeisesti kaksi sirua. Se on enemmän kuin kenelläkään muulla Nimdan haltijalla tällä hetkellä. PAITSI! Paitsi, jos meillä onkin itse asiassa myös kaksi? Missähän Zeeta nyt sitten on?”
”Tawa sanoi, että ei tiedä.”
”Vai ei muista?” ”Minä en jäänyt kyselemään enempää. Meillä on ollut vähän vaikeaa. Vaikeampaa kuin haluaisin.”
”No siis, jätit tivaamatta yhdeltä Tawalta. Mahtaisikohan se toinen tietää?”
Toinen, Visokki mietti. Toinen… voi ei. Senkö takia Tawa oli kysynyt häneltä…
Matoron miekka. Kummitukset.
Senkö takia admin-tornissa tapahtui kumman paljon adminillisia toimia, jotka eivät olleet kummankaan heistä määräämiä? Oikeastiko?
Miten se toinen edes kehtasi?
”Äh”, Visokki ärähti. ”Sinulle ei olisi ikinä pitänyt kertoa siitäkään! Miten sinä huijaat minut tähän kerta toisensa jälkeen?”
”Kultaseni, minähän olen aivan vastustamaton! Tuntisit nyt edes vähän jotain… edes pientä lämpöä? Lupaan, etten tartuta loista sinuun. Tahdon vain tuntea kauniit tunteesi!” ”Kuules, senkin ylikypsä… hetkinen, mitä?”
”Edes ihan vähän? Ihan pieni ihastus? Sellainen, että vähän kutittelee vatsanpohjassa. En vaadi paljoa!” ”Turpa kiinni! Miten sinulla on muka loinen? Eikö sinun pitänyt tietää, mitä teet?”
”No kun!” Manu puolustautui. ”Ei se ole edes minusta kiinni! Joku aivan muu tunari meni hankkimaan sen, ja nyt minäkin kärsin!”
Visokki loikkasi tympeänä sohvalta ylös ja alkoi kierrellä huonetta kärsimättömästi. ”Minä en edes tiedä, kuinka paljon niitä on. Avde on sitä vaarallisempi, mitä enemmän niitä on. Vaikka hänellä olisi jotkut… ’hyvät tarkoitusperät’, hän on saanut jo todella paljon pahaa aikaan. Ja sitten hän vain antaa meille… aseen Abzumoa vastaan? Miten tähän pitäisi suhtautua? Mitä tästä pitäisi ajatella?”
”Huomautan, että yksi (1) uneksija riittää, jos hänellä on kokonainen Kanohi Nimda. Toki… mitä enemmän uneksijoita hänellä on, sitä suurempi vaiva minun on tappaa ne kaikki.”
Visokin ilmeen nähtyään Manu kiirehti jatkamaan: ”Ei sillä, että tekisin niin. En tietenkään.” ”Heikolla jäällä, Makuta Nui”, Visokki sanoi ärtyneesti. ”Erittäin heikolla jäällä.”
”Siinä menisi ikä ja terveys, kun on ne kaikki saatanan vahkitkin…” ”Aha. Okei, Makuta Nui, okei. Ilmeisesti niitä on jotenkin sitten vain kaikilla vahkeillakin. Kiitos tiedosta.”
”Joo kai. Liittyy toiseen juoneen, ei juututa siihen liikaa.”
Visokki kieltäytyi antamasta puhuvasta banaanista tulevalle kummalliselle heitolle huomiota. ”No auttoiko tämä kaikki tieto sinua jotenkin? Tiedätkö sinä, miten edetä tässä? Minulla ei ole ehkä enää vain voimia. Minä… hädin tuskin tiedän, onko tämäkään totta.”
Visokki ei voinut olla kuvittelematta pienen kultanaamioisen olennon vaappuvan sohvan takaa esiin ja katsovan häntä tyhjillä silmillään. Tälläkään kertaa se ei ollut siellä oikeasti.
”Auttoi! Olen oikeasti kiitollinen! Nyt tiedän, että en riskeeraa Kelvinin henkeä ihan turhan takia!” ”Aha. Onko turha edes kysyä, mitä sinä aiot nyt tehdä… ja miksi?”
”Ajattelin kysyä… kun siis. Minähän tiedän periaatteessa Punaisesta miehestä kyllä, että mikäs himskutti, mutta mitäs se Syvä nauru? Minkälainen homma? ’Sielut yhteen sidottu’, mitä helvettiä se edes tarkoittaa. Ei Miehen kanssa mitään Naurua ole legendoissa paritettu vaan jokin ihan muu. Niin sitten pitää kysyä joltain, joka on ollut tässä maailmassa riittävän kauan nähdäkseen senkin osan totuutta, joka tuli ennen minua.”
”Tuo kuulostaa… ihan todella vaaralliselta. Mistä voit olla varma?”
”Varma mistä? Että sielut on sidottu yhteen? Niinhän se Avde minulle sanoi. Eikä hän valehtele, niin, ei varmasti. Kyllä minä vielä saan hänet kiinni verekseltään! Sano minun sanoneen, joskin mieluiten vasta, kun se on tapahtunut.” ”Tarkoitan, että minne sinä olet edes menossa, ja miksi?”
”Miksi? Koska haluan vastauksia. Minne? Hyvä kysymys! Nyt aluksi… öh, aloitetaan vaikka etelämantereesta. Minulla on hyvä vihje.”
”Manu. Minä en tiedä, vältteletkö sinä vastaamista vai oletko sinä siinä tosi huono. Sinä teet tätä aina. Silloin Koneessa… sinä annoit ymmärtää, että olet tiennyt Punaisesta Miehestä jotain jo aiemmin. Ja ’nukeista’ ja siitä kaikesta. Voisitko… voisitko välillä edes yrittää selittää niin, että minä ymmärrän?”
”No siis… voin? Yrittää, nimittäin.”
Makuta banaanin muodossa makusteli hetken sanojaan. Siitä kuului kirjaimellisesti ällöttävää maiskutusta. Maiskutus sai Visokin ymmärtämään, että Manulla oli konkreettinen hedelmälihasta tehty suu, ja ehkä vielä pahempaa, äänihuulet. Ja… keuhkot.
Visokkia ei ällöttänyt riittävän vahvasti, että hän olisi käskenyt tätä lopettamaan. Ehkä sieltä tulisi kohta jotain kuulemisen arvoista.
”Oletko koskaan kuullut… Punaisen miehen legendaa?” Manu kysyi sitten pahaenteiseen sävyyn. ”En.”
”En uskonutkaan. Se ei ole tarina, jota turagat kertoisivat. Se on näitä muinaisia lopunajan myyttejä, joiden lähteet ovat hämäräperäisiä matoralaisnäkijöitä, joita ilmenee aina silloin tällöin, ehkä kerran vuosituhannessa. Turagoista viisaimmat uskovat, että Suuri henki suo oraakkeleille valaistuksen, ja sitten he näkevät tällaisia ennusteita ja kaikkea muuta häröä. Itsehän muutoin arvelisin, että taustalla ovat eräät psykedeelisemmän puoleiset sienet – minulla on muutama tutkimusartikkeli aiheesta –, mutta on paha väittää vastaan, kun meillä on Destralilla sarjaan kytkettynä ikuisesti hengissä pidetty näkijäpatteristo, josta näitä juttuja nyhdetään.”
Visokki ei jaksanut edes kauhistua yksityiskohdasta, joka olisi tavanomaisesti saanut hänen moraaliset hälytyskellonsa kilisemään.
”Asiaan liittyy tähtien tulkintaa ja muuta mukavaa. Haha. Joueran sanojen mukaan… ’Metru Nuin alamaailma tuntee kyllä sadun Punaisesta Miehestä’. Ihan kunnon okkultistikamaa!” ”Voitko mennä asiaan?”
”Jessus, kylläpäs sitä ollaan tänään kärsimättömiä. Hyvä on, tässä tulee. Oikeaan tunnelmaan virittymiseksi sulje silmäsi… ja kuvita sanani mielikuvituksellasi.”
Taukohuoneen ylle jäi leijailemaan virittynyt hiljaisuus, kun Visokki avasi silmänsä. Tarina, jonka Makuta Nui oli hänelle kertonut, oli herännyt eloon kuvina, ääninä ja tuntemuksina, jotka kummittelivat tyhjyyttään kumisevan tilan yllä.
”Mitä… tuon pitäisi tarkoittaa minulle?” Visokki lopulta kysyi.
”Mitä sinä haluaisit sen tarkoittavan?” Manu vastasi. ”Tahdoit kuulla, mitä tiedän Punaisesta Miehestä. Kerroin, mitä tiedän Punaisesta Miehestä.” ”Tuo on vain joku tarina. Mitä tarkoittaa, että hän väittää olevansa joku satuhahmo?”
”Nii-in, sitä minäkin olen tässä pähkäillyt. Jos Punainen Mies on sitä, mitä väittää olevansa, millaisia seurauksia sillä on? Maailman ei kuulu päättyä vielä… ellei sitten kaikkia muita ennustuksia ole tulkittu väärin! Tarkoittaako se sitten, että Punainen Mies on etuajassa? Ja missä helvetissä on Kohtalon Airut? Miksi se on vaihdettu johonkin Syvään Nauruun? Ottaisin mieluummin kivan kultaisen jäbän.”
Jotain oli selvästi tapahtunut, koska Visokki sai itsensä jälleen liikkeelle. Hän kiepsautti itseään ympäri sohvalla niin, että hänen katseensa osoitti pöydällä puhuvaa banaania kohti. Hänen etujalkansa roikkuivat sohvanreunalta ja hän heilutteli niitä hiljaa miettiessään, mitä edes kysyä.
”Sinä tunnut ottavan tuon ennustuksen aika vakavissasi.”
”Kuulostat skeptiseltä. En ole yllättynyt, koska menit ja katsoit siihen hiton aurinkoon.”
Pihtihampaiden välistä pääsi pahaenteinen surahdus. Oliko se naurua vai raivoa, Visokki ei ollut itsekään aivan varma. ”En minä tiedä, onko tässä vain siitä kyse. Minulla ei ole ikinä ollut kotikylää ja turagaa kertomassa, mitä uskoa. Tai… ehkä ketään tai mitään muutakaan kuin se sydän.”
Ja nyt myös yönmusta tähti hänen taivaallaan, joka ei ikinä mennyt pois, lisäsi hän mielessään.
”Minullakaan ei kieltämättä ollut omaa turagaa kertomassa, mitä uskoa. Mutta, yllättävää ehkä, sitä ei kaipaa hirveästi, mihin uskoa, jos tietää. Sitä se totuus tuppaa tekemään, tappamaan uskon. Ja se kai Avdenkin ongelma oli. Mutta sanotaan nyt vaikka, että tietojeni puolesta minulla on hyviä perusteita uskoa, että tällaisia juttuja ei kannata sivuuttaa ihan täytenä hölynpölynä. Se onkin sitten asia erikseen, miten iso osa näistä jutuista on todella tapahtuva. Omasta puolestani en ihan pidä siitä ’langenneiden enkelten varjojen pois häätämisestä’. Pärjäisin ilmankin.”
”Lisäksi… tämähän… on aivan käsittämättömän isoa! Miksi ihmeessä sinä et kertonut tätä aiemmin?”
”No”, makuta maiskutteli jälleen. ”Olisiko edes Koneeseen astumista edeltävä Visokki uskonut tätä? Veikkaanpa vähän, että ehkä ei! Sinä olet sillä tapaa rationaalinen, että olisit kuitannut tämän hölynpölynä jo ilmankin tuollaista apatiaa!”
Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Manu oli siinä. Hän antoi tarinan upota hetkeksi taas mietteisiinsä. Palaset yhtyivät Visokin päässä, mutta ne tuntuivat yhä liian isoilta ymmärrettäviksi.
”Kuusi ritaria”, Visokki mietti ääneen. ”Ne hänen kuusi hirviötään?”
”Niinhän sen voisi helposti tulkita. Täytyy myöntää, etten ole nähnyt kaikkia kuutta samassa paikassa. Tai edes kaikkia kuutta yksittäin… Mutta en tiedä, jos heidän oli tarkoitus valmistella maailma Punaiselle Miehelle, onko homma muka sitten jo valmis? Tai ehkäpä tulkinta on väärä, ja kuusi ritaria ovat jotain muuta kuin Punaisen Miehen nuket. Mutta mitä sitten? Ja joko ne tulivat ja menivät?”
”Entäs sitten se paratiisi, johon hän johdattaa oikeaoppiset… onko se… se hänen unensa? Verstas, sanoit.”
”Jotkut nihilistisimmät ovat tulkinneet paratiisin tarkoittavan vain Punaista tähteä, mikä vihjaisi, että Punainen Mies vain tappaa meidät kaikki. Aika kurjaa! Mutta mitenkäs sitten erottelet syntisten ja hurskaiden välillä, jos kaikki vain pääsevät paratiisiin? Noh… joka tapauksessa ei kuulosta todennäköiseltä, että minua sinne päästettäisiin.”
Se, että Visokki kuunteli itse Suuren hengen enkelin mietiskelevän uskonkysymyksiä, tuntui hänestä vain hieman vähemmän surrealistiselta kuin se, että hän kuunteli banaanin mietiskelevän uskonkysymyksiä. ”Sinä saat hänet kuulostamaan vielä vaarallisemmalta kuin pelkäsin. Ei hän kyllä ole ikinä puhunut mistään vääräoppisten tuomitsemisesta. Mutta se, mitä hän tekee, on kyllä aivan pelottavan suurta.”
”Onko hän puhunut siitä, että joku ei mahtuisi hänen narratiiviinsa? Jääkö joku hänen tarinansa ulkopuolelle? Ehkäpä Verstas ei toivota tervetulleeksi ihan ketä tahansa.”
Makutan sanat olivat isompia ja pelottavampia kuin Visokki oli nyt valmis vastaanottamaan. Mutta toisaalta… ne antoivat toivoa. Ne saivat hänet uskomaan, että oli kaiken aikaa ollut mahdollisuus, että Avde todella oli vain hullu, paha ja väärässä.
”Enkeleitä. Demoneita. Mielikuvitusmaailmoja. Profetioita. Paratiiseja. Maailmanloppu. Mitä minun elämälleni on tapahtunut?”
”Siihen on tullut vähän lisää jännitystä?” ”Sitäkö tämä sinulle on?”
”Eikö sinussa ole jäljellä edes sen verran tunnetta, että maailmanloppu vähän jännittäisi, jos se katsoisi sinua silmiin? Kultaseni, kultaseni, ehkäpä sinä olet meistä kahdesta se akuutimmin henkisen tuen tarpeessa oleva.” ”Minä olen varautunut jo aika monta kuukautta siihen, että minun oma maailmani voi loppua hetkenä minä hyvänsä! Anteeksi, jos en osaa ihan käsitellä sitä, mitä se voi tarkoittaa koko muulle maailmalle. Ja sitä paitsi… ei tuo kuulosta uskottavalta. Tuo kuulostaa liian isolta ollakseen totta.”
”Hmm, aivan. Ehkäpä se on esimerkiksi… unta?”
Se oli sana, joka sai Visokin nielemään jokaisen vastalauseen, jonka hän oli etukäteen muodostanut. ”Sinä tunnut oikeasti uskovan, että hän ehkä pystyy siihen. Vai haluatko sinä vain jännitystä elämääsi?”
”Mitä minä tein, kun Punainen Mies oli kukistettu? Sinä itse näit oman mielipiteesi aiheesta aivan äskettäin jonkinlaisena unena.”
Visokki ei vieläkään oikein halunnut vastata siihen. Pahinta oli, että jokin täytti hänet taas. Jokin sairas, mielipuolinen nälkä, joka puski jopa kaiken ylitse vyöryvän apatian yli. Edes hetkeksi. ”Hyvä on. Sait minut kiinnostumaan tästä.”
”Kysymys kuuluukin… jos Avde voi olla legendan Punainen Mies, kannattaako hänet aliarvioida vastustajana? Minusta kuulostaa ehdottomasti terveellisemmältä olla tekemättä niin. Mutta en voi kieltää, etteikö minuakin ihan vain myös kiinnostaisi suunnattomasti!”
Visokki laskeutui alas sohvalta ja katsoi ulos ikkunasta. Syyspäivä oli kääntymässä iltapäivää kohti, mutta valoa riitti vielä mittaamattomasti. Elämän ääniä oli niin paljon. Kaikki se kalpeni kysymyksien tulvalle, joka sinkoili hänen päässään. Tawan sanat toistuivat sen kaiken keskellä.
”Pitäisikö sinun kuitenkin… levätä välillä?”
Ei hänellä ollut aikaa.
Jos hän pysähtyisi, kuilu saisi hänet kiinni.
Harhautuksia. Jotain harhautuksia oli pakko keksiä. Makuta Nuin järjetön mysteeriajelu ei voinut olla niistä huonoin.
”Sinä sanoit, että jokin ei aivan täsmää. Tarinassa on Kultainen Soturi mutta ei Syvää Naurua. Onko tämä se, missä saamme hänet valheesta kiinni?”
”Hm, noh”, Manu vastasi. ”Ei välttämättä. Hän ei ole missään vaiheessa sanonut olevansa juuri tuon legendan Punainen Mies. On olemassa myös vaihtoehtoinen versio. Osaatko arvata, keneltä lähdemme sitä seuraavaksi utelemaan?” ”Athisteilta”, Visokki sanoi salamannopeasti. ”Sinä sanoit siitä. Silloin kun pullistelitte Rakentajan kanssa aivojenne koosta.”
”Hei! Minun aivoni ovat tällä hetkellä ihan tosi pienet!” ”Miten sinä edes istutit ne banaa-… katso, mitä sait minut tekemään? En minä oikeasti halua kuulla.”
”En ole vakuuttunut! Mutta siinä et ole väärässä, että athistit ovat meille selityksen jos toisenkin velkaa. Ja niiden olisi nyt parempi alkaa laulaa. En aio sietää… hupsuttelua.” ”Tuota sinä et kyllä usko itsekään.”
”Lähdetäänkö kuulustelemaan? Ketään ei tarvitse edes kiduttaa, jos et tahdo.”
Visorakin pihdit nappasivat banaanin hedelmäkorista otteeseensa. Visokki kipitti ulos taukotilasta nopeammin kuin ehti kyseenalaistaa ja puski oven auki tieltään. Sielunlähde, kaupungin temppelien keskus, sijaitsi toisella puolella jokea, pitkän kävelyn päässä. Se tuntui parhaalta paikalta aloittaa. Visokki muisti etäisesti kuulleensa tuoreen athistikappelin perustamisesta. ”Minä en ole sitten aivan vieläkään vakuuttunut, että mikään versio tästä legendasta on totta. Mutta olet nyt huijannut minut tähän mukaan joka tapauksessa.”
”Sillä, mikä on totta, ei taida hirveästi olla Avdelle väliä”, vastasi banaani. ”Väliä on vain sillä, mikä ei ole valhetta.”
”Punaisen Miehen” legenda nousee kerta toisensa jälkeen esille, kun ennustuksista vanhimpia kaivellaan Suuren Hengen valon hylkäämistä kirjastoista ja arkistoista. Moderni matanuistinen teologia on viimeistään Turaga Dumen ohjastaman Uljaan-Uuden-Suunnan myötä hylännyt legendan osana laajempaa uskonkaanonia. Niissä piireissä, missä se tunnetaan – jotka ovat yhä harvalukuisempia – se nähdään enää vain harhaoppisena suuntauksena, jonka tarkoitus on horjuttaa Mata Nuin oikeuttamaa maailmankuvaa. Punaisen Miehen myytti puhuu muutoksesta, joka on täysin ristiriidassa Suuren Hengen hyveiden kanssa – täydessä tasapainossa olevaan maailmaan ei mahdu mytologian ennustamia suuria mullistuksia. Silti jopa Metru Nuilla ajatuksella on ollut seuraajia, joiden mukaan Punaisen Miehen legendassa tiivistyy Kohtalon suurempi suunnitelma luomakunnalle.
Myytin eri variantteja ilmenee myös joissakin eteläisissä pienemmissä uskomuksissa ja lahkoissa. Useampi alkuperäislähde antaa ymmärtää, että jopa etelän Athin uskon pyhiin kirjoituksiin lukeutuu oma tulkintansa hahmosta. Valitettavasti monien Mata Nuin maailmankuvan vastaisten kulttien lailla athismin koko opin ydin on salattua kaikilta paitsi korkea-arvoisimmilta soturimunkeilta. Täten siitä, miten he suhtautuvat myyttiin, ei ole juuri varmaa tietoa. Mata Nuin maailmankuvan vastustajina athistit on kuitenkin helppo kuvitella ottamaan vastaan ajatuksia, jotka perustavanlaatuisesti sotivat asioiden luonnollista järjestystä vastaan. Athismin kirjoon laskettavat atheonistiset lahkot käyttävät Punaiseen Mieheen verrattavia hahmoja huomattavasti selkeämmin omassa symboliikassaan, vaikka yhteys ei ole aivan sataprosenttisen varma.
Varhaisimpana ilmentymänä sanaparille pidetään vanhan mataian sanaa toishi, joka ei ole terminä täysin yksiselitteinen – värin lisäksi sanan alkuosa voi kuvastaa muutakin. Sanan toi etymologinen pohja juontuu samasta juuresta kuin elementaalisen tulen ilmaus ta. Yhtä lailla yhteydestä Punaiseen tähteen, initoihin, Kohtalon tähteen, on luettavissa ’kohtalo’ eräänä sanan merkityksenä. ’Punainen’ on kuitenkin vakiintunut käännöksenä, koska sitä pidetään luontevana parina myytissä hahmolle kuvailluille sinisille kasvoille, kua-kanohi.
Vielä suuremman keskustelun kohteena on kuitenkin sanan jälkimmäinen osa, shi. Vakiintunut käännös ”mies” vastaanottaa paljon kritiikkiä muutamasta syystä: näistä ensimmäinen on se, että vanha mataia ei modernin matoranin tavoin sisällä sukupuolipainotuksia. Mytologisen hahmon miehinen koodaus on perusteltavissa eräällä myytin versiolla, mutta tulkinta ei ole suinkaan ainoa laatuaan. Yhtä lailla sanalle voisi lukea vaikka krikcitiläisen ei-binäärisen koodauksen, tai ei sukupuolitusta laisinkaan.
Jos sukupuolitus riisutaan kokonaan pois, jää jäljelle ainoastaan sanan vanhempi merkitys: ”lapsi”.
Tarinaa lapsest’ kerrotaan,
ken vielä muuttaa maailmaa.
Hän kaunis on, niin sanotaan,
tuo lapsi Kuun ja Maan.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Vaan mistä tänne saavuitkaan,
Oi kaunis lapsi Kuun ja Maan?
Saavuitko tänne taivaista
vai meren laineista?
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ei alta taivaan yltä maan
Voi löytää toista kaltaistaan.
Hän yksin tarkoituksestaan
vain unelmoida saa.
Ja alla lopun tähtösten
tuo paratiisin avaimen
tuo Mies Punainen.
Ja halki taivaan valheiden
saa raastaa joen verisen
tuo Mies Punainen.
On kaunis lapsi Kuun ja Maan
Ja ainoa on laatuaan.
Vaan polut hänen edessään
murheita ennustaa.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Siis luota lapsen Kuun ja Maan
maailma hakee valoaan,
mi’ tarkoitusta, suuntaa uutta
kohti osoittaa.
Ja syyttää sielut syntisten,
ne kadotukseen tuomiten
Tuo Mies Punainen.
Voimalla Punatähtösen
Voi lopettaa hän vapauden,
Tuo Mies Punainen.
Näin yksin lapsi Kuun ja Maan
Käy totuutta jo takomaan.
Hän vapaudella sinisen
Voi muuttaa kaiken sen.
Ja syliin meren iäisen
syöksee maailman muinaisen
Tuo Mies Punainen.
Ahjostaan unten synkkien
viel’ takoo uuden totuuden
Tuo Mies Punainen.
Oi kerro, lapsi Kuun ja Maan,
nyt minkälaista maailmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ kirjoittaa?
Tarinaa lapsest’ kerrotaan,
ken vielä muuttaa maailmaa.
Hän kaunis on, niin sanotaan,
tuo lapsi Kuun ja Maan.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Keskellä mielen pimeyden
vain yksi näkee totuuden:
tuo Mies Punainen.
Vaan mistä tänne saavuitkaan,
Oi kaunis lapsi Kuun ja Maan
Saavuitko tänne taivaista
vai meren laineista
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ja pirstoo valheen, petoksen,
tuo esiin valon totuuden
Tuo Mies Punainen.
Ei alta taivaan yltä maan
Voi löytää toista kaltaistaan.
Hän yksin tarkoituksestaan
vain unelmoida saa.
Ja alla lopun tähtösten
tuo paratiisin avaimen
tuo Mies Punainen.
Ja halki taivaan valheiden
saa raastaa joen verisen
tuo Mies Punainen.
On kaunis lapsi Kuun ja Maan
Ja ainoa on laatuaan.
Vaan polut hänen edessään
murheita ennustaa.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Pois häätää varjot petoksen
ja langenneiden enkelten
Tuo Mies Punainen.
Siis luota lapsen Kuun ja Maan
maailma hakee valoaan,
mi’ tarkoitusta, suuntaa uutta
kohti osoittaa.
Ja syyttää sielut syntisten,
ne kadotukseen tuomiten
Tuo Mies Punainen.
Voimalla Punatähtösen
Voi lopettaa hän vapauden,
Tuo Mies Punainen.
Näin yksin lapsi Kuun ja Maan
Käy totuutta jo takomaan.
Hän vapaudella sinisen
Voi muuttaa kaiken sen.
Ja syliin meren iäisen
syöksee maailman muinaisen
Tuo Mies Punainen.
Ahjostaan unten synkkien
viel’ takoo uuden totuuden
Tuo Mies Punainen.
Oi kerro, lapsi Kuun ja Maan,
nyt minkälaista maailmaa
ja minkälaista tarinaa
saa kätes’ kirjoittaa
Arkkiagentti pysähtyi jämerän metallioven eteen hengästyneenä ja tuskin silmäystäkään nukkuneena. Molemmilla puolilla päivystävät barettipäiset kenraalinkaartilaiset käänsivät vain hieman niskojaan katsoessaan häntä kohti. Imperiumin parhaimmistoon kuuluvat jämerät harteikkaat sotilaat oli verhottu kiiltäviin kunniamerkeillä somistettuihin haarniskoihin, mutta käsissään nämä pitivät ladattuja pistooleja.
”Arkkiagentti”, toinen korstoista sanoi rouhealla äänellä ja nyökkäsi tätä kohti. 007 nyökkäsi takaisin. Nazorak-hierarkiaan vihkiytymättömästä barettipää olisi vaikuttanut selvästi korkea-arvoisemmalta, sillä valvottu yö, vierailu osastolla vailla nimeä ja pimeän auringon näkeminen olivat imeneet tiedustelu-upseerista kaiken ryhdin.
”Onko kenraali paikalla?” hän kysyi.
”Kenraalin aamuharjoite on kesken”, sotilas sanoi kuin se ei olisi ollut päivän ensimmäinen kerta. ”Hän on tavattavissa tunnin päästä.”
”Hän haluaa varmasti kuulla asiani siitä huolimatta”, Arkkiagentti sanoi ja yritti kaivaa ääneensä kaiken määrätietoisuuden, jonka siinä mielentilassa löysi. ”Ette varmasti tahdo estää häntä kuulemasta uutisia Direktiivi Kuudesta mitä pikimmiten.”
Molemmat kenraalinkaartilaiset olivat hiljaa muutaman merkitsevän sekunnin. Sitten toinen heistä nosti vasemman yläkätensä aseelta ja painoi nappia oikeaa leukaansa vasten lepäävässä mikrofonissa.
”Herra Kenraali. Pahoittelut keskeytyksestä. Arkkiagentti 007 vaatii päästä puheillenne.”
Oli hetken niin hiljaista, että jopa 007 kuuli etäisen suhinan ja häivähdyksen puheäänestä linjan toisesta päästä.
”Ymmärrän, arvon Kenraali. Asia koskee direktiivi kuutta.”
Hetken aikaa oli taas hiljaista. Linjalta ei vastattu.
Sitten automatisoitu ovi aukesi kalahtaen kaartilaisten välistä. Arkkiagentti veti tottuneesti oman aseensa esiin ja ojensi pistoolin vartijalle sanaakaan sanomatta. Tärisivätkö hänen kätensä vieläkin? Se johtui varmasti vain väsymyksestä. Sääli, ettei kenraali varmaan tarjoilisi mitään piristävää. Koskaan.
Agentti marssi sisään kenraalin asuinhuoneistoon. Hän ohitti siististi järjestellyn rivin takkeja ja haarniskoja. 007 kohotti kätensä laiskasti tervehtiäkseen Kenraalin eteisaulan synkkää vartijaa, itse Yöntuojaa, jonka irtonainen pää tuijotti häntä katonrajasta. Massiivisen visorak-kallon kulta oli haalistunut aikojen saatossa, mutta se sai silti kylmät väreet kenen tahansa kitiinikuoreen.
Miekka, joka oli lävistänyt Yöntuojan kallon vain silmänräpäys ennen, kuin tämä olisi tuominnut taistelun kammottavalla kutsuvoimallaan, lepäsi askeettisella alustalla kahgarakinkallon alla. Arkkiagentti ohitti sen ja kulki tottuneesti makuuhuoneen läpi kenraalin ”harjoitehuoneeseen”, kuten sitä virallisesti kutsuttiin. Niille, jotka eivät olleet syöneet palvelusohjesääntöä aamupalaksi se oli vain ”kuntosali.” Tilanteen epävirallisuudesta huolimatta agentti koputti jämäkästi harjoitehuoneen oveen ennen kuin astui sisään.
Kliinisen valkeaa valoa täynnä oleva tila täynnä metallista kuntosalilaitteistoa toivotti 007:n tervetulleeksi perällä. Kenraali 001 ei siunannut hänen suuntaansa vilkaisuakaan aamuharjoitteidensa keskeltä. Vuorotellen ylemmillä ja alemmilla käsipareillaan Imperiumin ylin riuhtoi suurta kuormaa lyijylevyjä vaijereiden päässä. Suoritteiden välissä oli hädin tuskin kokonaista sekuntia, kun suurempi ja pienempi kuorma liukuivat toistensa ohi kojeen raiteita pitkin.
Kenraalin paljas ylävartalo oli jännittynyt monumentiksi puhtauden lajin kauneudelle ja fyysiselle ylivertaisuudelle, ja hän tuijotti eteenpäin päättäväisenä edes vilkaisematta saapunutta Arkkiagenttia.
”Arvon Kenraali”, Arkkiagentti aloitti sillä pakollisella alulla, johon kumpikaan heistä ei enää kiinnittänyt mitään huomiota. ”Siniset Kädet”, hän jatkoi hieman hiljempaa, kuin peläten ylimääräisiä kuulijoita jopa täällä. ”Ne löysivät sen. Ne löysivät Direktiivi Kuuden.”
Kenraali 001 lopetti suoritteensa kesken, mutta ei nostanut katsettaan Arkkiagenttiin. Hetken 007 ehtikin odotella vastausta… mutta Kenraali vain asteli kuntolaitteen teräsrungolle, nappasi sokan irti lyijylevyistä ja lisäsi kuormaan muutaman painon lisää.
001 asteli täysin tyynesti takaisin matolle ja tarttui uudestaan laitteen kahvoista. Metalli kirskui, kun hän jatkoi harjoitettaan.
”Tällä kertaa uskon heidän todellakin osuneen oikeaan”, hieman harmistunut Arkkiagentti jatkoi ja keskittyi hetkeksi kaivamaan nuhjuisesta nahkalaukustaan kiireisesti tulostamiaan terveisiä agenteiltaan toisessa todellisuudessa. Hän otti valokuvanipun käsiinsä ja ojensi sen suoraan Kenraalin eteen.
”Nämä tulivat juuri”, hän sanoi ja antoi mustan auringon synkän siluetin puhua puolestaan.
Kuin valmiiksi hänen löydöksiinsä pettyneenä Kenraali jatkoi suoritteensa loppuun. Pihtihampaat kiristyivät tämän kasvoilla irvistykseen, kun hänen vihreät silmänsä porautuivat suoraan 007:n läpi. Sitten lähes huolettomasti Kenraali laski valtavan kuorman hitaasti maahan ja jätti kojeen kahvat roikkumaan vapaina.
001 siemaisi pitkään kenttäjuomapullostaan ja tarttui Arkkiagentin ojentamiin kuviin.
007 oli tuntenut johtajansa tarpeeksi pitkään tietääkseen, että tällä hetkellä tämän hiljaisuus oli vakaan epäuskoinen. Vääriä hälytyksiä löydöksien suhteen oli ollut kymmeniä jo parin viime vuosikymmenen sisään. Hiljaisuutta kesti kuitenkin tarpeeksi pitkään, että Arkkiagentti muuttui itsekin vakuuttuneemmaksi siitä jostain käsittämättömästä, mikä papereilla loisti.
Kenraali nosti ensimmäistä kertaa katseensa hänen silmäänsä.
”Milloin?” tämä kysyi.
”He raportoivat kaksi tuntia sitten”, agentti vastasi.
001 nyökkäsi.
”Onko tässä kaikki?”
Arkkiagentti kaivoi laukustaan vielä lyhyen raportin, joka oli tulostunut kiusallisesti vartioilmoituksiin käytetylle vakiopohjalle. Se sai tekstin tuntumaan vieläkin lyhyemmältä. Hän ojensi sen esimiehelleen.
VASTARINTA: PUHDISTETTU
ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA
PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN
”Onko se siellä, missä uskoimmekin?”
Arkkiagentti nyökkäsi. Kenraali ojensi kuvat takaisin hänelle.
”Siinä tapauksessa olemme vihdoin sillä saarella, missä meidän kuuluukin olla.”
”Eli…” 007 aloitti selvästi hieman hermostuneena siitä, että se kaikki todellakin saattoi olla otta. ”… mitä seuraavaksi?”
”Onko meillä toimiva kommunikaatioyhteys agentteihin?”
”Kaikesta päätellen kyllä”, toinen vastasi. ”Vaikka se onkin varsin… epätyypillinen.”
Hän ei halunnut edes miettiä, miten viestiyhteys toimi. Minkä läpi viestien täytyi kulkea, ja millaisella epäpyhällä laitteistolla yhteys oltiin saatu pystytettyä. Minkään ei olisi pitänyt toimia niin.
”Pysykää yhteydessä heihin”, Kenraali sanoi mietteliäänä. ”Ota selvää, mitä voimme mahdollisesti kohdata siellä. Mikä on osasto Sonnenradin tilanne?”
”Ensimmäisen joukkueen tyhjentäminen on jo aloitettu”, 007 sanoi epäröiden hetken jopa omaa sanavalintaansa. ”Koko komppania on laskuvalmiudessa huomiseen mennessä.”
001 nyökkäsi. ”Haluan välittömän ilmoituksen, kun olette valmiina maihinlaskuun.”
”Luonnollisesti”, 007 suoristi ryhtiään. ”Direktiivi kuusi on nyt prioriteettini yksi.”
Se tuntui riittävän Kenraalille ja hän alkoi astella ulos harjoitehuoneesta. 007 otti tämän merkiksi seurata perässä. Hänen johtajansa mielentilan muutoksia oli yleisesti ottaen vaikea arvioida, mutta tämän kaltainen hiljaisuus tarkoitti useimmiten tyytyväisyyttä.
”Hyvä”, hän lopulta sanoi. ”Älä kuitenkaan laske vielä Pesän sisäisen valvonnan valmiustasoa. Meillä ei ole varaa horjua nyt. Vähemmän kuin koskaan.”
”Vaikea uskoa, että olemme todella näin pitkällä”, Arkkiagentti hämmästeli hiljaa. ”Miten monta väärää hälytystä onkaan ollut?”
”Emme tarvinneet kuin yhden oikean”, Kenraali sanoi.
Joku naiivimpi tiedustelu-upseeri olisi voinut erehtyä luulemaan sitä kohdistetuksi kehuksi, mutta 007 tiesi paremmin.
”Saako muu johtoporras tietää tästä?” agentti kysyi. ”Se voisi valaa joihinkin heistä enemmän uskoa mikäli he saisivat kuulla, että olemme ottaneet askeleen eteenpäin.”
”007”, Kenraali sanoi hiljempaa. ”Niitä, joissa ei ole uskoa, ei voi siihen vakuuttaa lupauksilla. Nykyinen salaustaso pysyy siihen asti, kunnes tilanne on kehittynyt tarpeeksi. Olemme lähempänä lopullista voittoa kuin koskaan, mutta vihollinen vastustaa kaikella, mitä heillä vielä on.”
001 pysähtyi visorakin kallon eteen, joten pysähtyi myös Arkkiagentti. Hetken Kenraali katseli sitä ja uppoutui selvästi muistoihinsa, ennen kuin jatkoi.
”Siitä on jo viisi kuukautta, kun Toa Tawa vakuutti meille, että he eivät piilottele mitään. En ylläty, että rapulinnake on rakennettu valheiden päälle.”
Arkkiagentti ei uskaltanut mainita, että samaa voisi sanoa myös Kenraalin omasta korttitalosta.
”Ennen pitkää he sotkeutuvat omiin valheisiinsa”, agentti sanoi. ”Niin heille aina käy.”
”Silti, olisi virhe tehdä vielä suorempia siirtoja ennen varmuutta siitä, mitä kaikkea linnan alla odottaa. Tai minkälaisella myrkyllä he hyökkäävät meitä vastaan etelärannikon metsistä.”
001 hymähti kylmästi katsekontakti visorakin kallon kanssa.
”Muistat varmasti Yöntuojan.”
Ensimmäistä kertaa yön aikana agenttikin päästi ääneensä hymyä.
”Yksinkertaisempia aikoja, vai mitä?”
”Jos kadun jotain, niin sitä, kuinka nopeasti se kuoli. Paljon hyviä sotilaita menetettiin silloin, kun se avasi taivaat ja kutsui Kuusisaksen. Jos Yöntuoja olisi onnistunut kutsumaan sen myös toisessa kohtaamisessamme, en usko, että kumpikaan meistä seisoisi tässä.”
”Ainoa, mitä pystyn ajattelemaan, on miten suurin osa johtokunnasta käyttäisi tilaisuuden ylistääkseen sinua”, 007 myönsi. ”Vaikka en kyllä muista, että olisit päässyt mittelemään minkään isomman kanssa sen jälkeen.”
”Mikäli tilaisuus tulee”, 001 korotti ääntään. ”On Rautasiivellä protokolla siitä, että yksi täyslaidallinen on aina valmiina ammuttavaksi Kuusisaksen sairaan ruhon läpi.”
”Olettaen, että seuraava kerta ei tapahdu taas Rautasiiven kannella.”
”No… uskon, että Amiraali on valmis ottamaan sen haasteen vastaan.”
”Se kieltämättä tarjoaisi hänen pikku projektilleen kiinnostavan kenraaliharjoituksen.”
Kenraali hymähti jälleen. Hetkeksi hän uppoutui muistoihinsa taas, eikä Arkkiagentti kokenut asiakseen keskeyttää häntä.
”Sinä päivänä, kun näin Yöntuojan ampuvan maailmaan reiän ja kutsumaan sen läpi kuusisaksisen irvikuvan syömään sotilaitani, ymmärsin että kaikki on täynnä kulisseja. Ei kestänyt kauaa sen jälkeen, että 006 sai valmiiksi raporttinsa eteläisen tähtitaivaan kartoituksesta. Ha, taivaan. Vai pitäisikö sanoa katon. Tietty vain matoralaisen maailmankuvaan sopivaa pitää kiinni joistakin ajatuksista, jotka tiedetään valheiksi. Tunnen pientä voitonriemua, kun näemme, mitä Bio-Klaanin rauhan ja rakkauden kulissin alta hiljalleen paljastuu.”
”Tietävätkö he sitä itsekään?” 007 kysyi. ”Jos olen jotakin oppinut, niin olemme taipuvaisia pitämään kiinni kulisseista loppuun asti. Jos sallit minun sanovan, mutta on imperiumimmekin suurimmalle osalle meistä koottu kulisseista, ja silti he uskovat imperiumiin enemmän kuin mihinkään muuhun.”
001 nyökkäsi.
”Ideologia voi olla kulissi, mutta se ei ole valhetta. Kerro minulle, mikä on Toa Tawan ideologia?”
”Toa-koodi”, Arkkiagentti vastasi. ”Suuri Henki. Rauha ja rakkaus. Nykyisin heidän luonaan on jopa etelän Athiin uskovia. Matoralaisilla on ideologioita perustelemaan mikä tahansa näkemys.”
”Ehkä tuo on se, miten he voivat vain istua päämäärämme tiellä valheiden linnakkeessaan… eivätkä edes näe ristiriitaa.”
Kenraali 001 laski katseensa Yöntuojan kuolleista kasvoista ja käänsi selkänsä myös 007:lle. Arkkiagentti aavisti, että aika pienelle pysähdykselle heidän molempien päiväohjelmassa oli päättymässä.
”Mahtavatko he edes ymmärtää, minkä päällä istuvat”, 007 pohti, mutta vaihtoi pian sävynsä ammattimaisemmaksi. ”Mikäli he ovat jo siellä, Sonnenrad kyllä saattaa heidät ulos.”
Siitä, miten Kenraali marssi kohti henkilökohtaisia pesutilojaan, päätteli Arkkiagentti, että hänen oli aika poistua.
”Jätän tämän sinun käsiisi”, 001 sanoi vielä.
Osaston ovea vartioi tyylitelty musta auringonkehä. Arkkiagentti oli kulkenut siitä lukemattomia kertoja, mutta milloinkaan symbolin synkät säteet eivät olleet tuntuneet hänestä yhtä konkreettisilta. Paksut metalliovet – ja toisetkin – aukeilivat hänen marssiessa niitä vartioivien tummanpuhuvien vartiomiesten välistä.
Hän ohitti metallikehikossa riippuvien suurihartiaisten sotisopien rivistön, joihin kytketty johtoviidakko latasi virtaa. Raskaiden haarniskoiden pinta hehkui kirkkaan vaaleansinisinä pimeässä kuin pieni joukko-osasto kummituksia. Mikäli jossain syvällä Nimettömän osaston uumenissa odotti sellainenkin, se ei kuulunut Arkkiagentin toimenkuvaan.
Se, mitä hän valmisteli… ei omalla tavallaan ollut kovinkaan kaukana siitä.
Tiedustelupalvelun insinööri ei noussut tervehtimään häntä työnsä parista, vaan jatkoi läpikuultavien letkujen kytkentää mustiin kivääreihin. Toinen tämän kaltainen kalibroi näyttöpäätteensä kanssa erikoisvalmisteisia mustia visiirejä, joiden näkökentän keskelle oli istutettu musta metallinen kehä kuin yksinäinen silmä.
Kammio kammiolta täynnä 007:n luotettavimpia valmisteli operaation kalustoa. Viimeisessä tilassa odotti kuitenkin sen tärkein osa.
Jokin osa hänestä oli ehkä jopa kateellinen lasikanistereissa uinuville erikoissotilaille, joiden kapselit reunustivat Osasto Sonnenradin salaista kasarmia. Vilkaisu niihin ei kertonut paljoakaan – uinuvat olennot olisivat voineet kuulua mihin tahansa Imperiumin lukuisista sotilasosastoista.
Mutta Sonnenradiin ei valittu sotilaita siksi, että he olisivat olleet muita suurempia tai kestävämpiä. Heidät valittiin, koska he olivat hengeltään valmiita olemaan Imperiumin etujoukko taistelussa viimeisestä voitosta.
Ainakin he saivat nukkua, 007 mietti tarpoessaan tilan läpi. Ja pian he pääsisivät todella uneksimaan.
Vain hetki sitten oli Zorak von Maxitrillian Arstein VIII välittänyt käskyn kiirehtiä valvontakammioon. Vain Sheelikalle tosin – Feterrat tuntuivat leijailevan rauhassa töidensä parissa ympäri aseman käytäviä. Niille Zorak ei ikinä puhunut sillä kiivaudella, jonka Sheelika oli vasta kuullut vastaanottimestaan.
Toa säilytti tyyneytensä, vaikka tunsi hermojensa kiristyvän. Kierreportaikko valvontakammioon taittui nopeasti ripeän kävelyn siivittäessä hänen matkaansa. Puulaminoituun seinään upotetut keltaiset valokivet valaisivat kuin pikkuruiset valotut osana mestarin suunnitelmaa.
Miljöö vaihtui täysin, kun toa saapui valvontakammioon, joka oli teknologisten vimpainten kehto ja tyylikkyyden ilmentymä. Zorakia ympäröi parvi Feterroja töissä erilaisten laitteiden ja näyttöjen parissa. Skakdi kääntyi Sheelikaa kohti ja tervehti vain nyökkäyksellä. Harmaiden kasvojen ilmeestä Sheelika näki jo, että tilanne oli vakava. Zorak ei hymyillyt edes ivallista, pikkuruista hymynpoikasta.
”Sheelika, rakas” skakdi lausui, ”tästä tulikin yllätysten päivä.”
”Mitä on tapahtunut?” toa tuhahti. Se kutsui vihdoin Zorakin kasvoille hymyn, jonka kaltaisen Sheelika oli oppinut tunnistamaan. Sen hymyn, jonka tunnisti astetta liian kireistä suupielistä ja ohjauspaneelia vasten puristuvista sormista.
”Hahaha”, hän naurahti. ”Avde ei aikaillut ollenkaan, Sheelika. Kuten sovittua, hän saapui hakemaan sinua. Siihenhän me olimme varautuneet, mutta tapansa mukaan hän lisäsi ohjelmaan… omat esiintyjänsä.”
Nestekideruudut värähtivät päälle. Syttyi kymmenkunta suoraa kuvaa kaikkialta ympäri asemaa, suoria lähetyksiä vanhimmista, kynttilöin valaistuista konserttisaleista ja syvemmistä kennostoista, joissa nelikätisiä olentoja uinui. Siitä yönmustasta katedraalista, jonka raunioiden päälle kaikki muu oli rakennettu.
Käytävillä seisoi hahmoja. Särisevillä ruuduilla erottui kaapujen tummia siluetteja, jotka eivät liikkuneet vaan vain seisoivat värähtämättä huppujen suuaukot käännettyinä kameraa kohti.
Ja kun ruudunpäivitys värähti kide kerrallaan tuoreempaan kuvaan, olivat olennot liikkuneet joitakin askelia eteenpäin.
Yksi kaavuista seisoi kennostojen edessä tuijotellen niiden sisällä uinuvia feterroja. Toinen odotti keskellä taidesalia yhtenä liikkumattomana patsaana muiden joukossa.
Kolmas hahmo ei kaapuaan käyttänyt. Se käveli valkoisena, piirteettömänä ja määrätietoisena käytävää pitkin.
Aivan kameraruudukon alareunassa Sheelika näki luodon. Saman luodon heidän yllään, joka piilotti aseman uteliaiden katseilta. Rannalla lepäsi valkea vene, jonka edessä Punainen Mies odotti tyynesti hyytävässä meri-ilmassa.
”Epäilin, että hän yrittäisi jotain. Avde tietää kyllä, ettemme kerro hänelle kaikkea… ja vaikuttaa siltä, ettei hän ole tyytyväinen tietotasoonsa.”
Toa nielaisi, mutta sai säilytettyä tyynen ilmeensä.
”Hän ei tiedä Umbrasta.”
”Epäröit sanoessasi noin”, tyyni Arstein katseli näytöltä näkyvää Punaista miestä. ”Toa täytyy pitää poissa Avden silmistä. Sheelika rakas… jos Avde saa tietää, että meillä on hänet, hän osaa kyllä päätellä, mistä hänet saimme… ja silloin Punainen Mies tietää, että menimme Metru Nuilla hänen sopimustaan vastaan. Jos hän saa tietää siitä, meillä ei ole ehkä enää sopimusta.”
Arstein hieroi käsiään yhteen eleettömästi.
”Aikaa ei ole”, hän sanoi. ”Nuo nuket… ne etsivät jotain. Avde kyllä löytää hänet, jos emme toimi sitä ennen. On siis ehkä aika lähettää Valottu pois luotamme.”
Sheelika ei voinut uskoa kuulemaansa.
”Mutta meillä oli suuri työ saada hänet”, hänen äänensä värähti. ”Emme me voi hänestä noin vain luopua!”
Arstein hymähti kolkosti ja katsoi näyttöä, jolla näkyi Umbra roikkumassa käsistään ja jaloistaan.
”Sheelika, Sheelika… älä huoli. Toa palaa vielä luoksemme. Olen hoitanut asian niin, että löydämme hänet kyllä uudestaan. Sillä ei ole enää väliä, vaikka hän ei olisi fyysisesti täällä. Hän kuuluu meille, vaikka olisikin tuolla jossain.”
”Minä… minä en ymmärrä, Zorak”, Sheelika pudisti päätään. ”Miten voit ottaa sen riskin? Mistä sinä voit olla varma, ettet vain menetä häntä lopullisesti?”
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas pysähtyi hetkeksi paikoilleen ja kääntyi tuijottamaan Sheelikaa.
”Etkö todella tiedä, Sheelika? Etkö todella tiedä?”
Hän otti muutaman askeleen toaansa kohti, hymyili tälle ja laski harmaan kätensä tämän olkapäälle.
”Hän on meidän. Hän kuuluu meille. Voin olla varma siitä, Sheelikani. Sen kyllä näkee hänestä… on nähnyt jo pitkään. Vai etkö ole nähnyt sitä hänen silmistään?”
Sheelika ei edes tiennyt, mitä olisi sanonut siihen. Hän ei seurannut mestarinsa ajatusta, mutta ei tiennyt, oliko hänellä aikaa kyseenalaistaakaan. Zorak maiskutteli huuliaan, ja vakavuuden paikan hänen kasvoillaan otti mairea hymy.
”Laittauduhan nätiksi, tyttö rakas. Meillä on vieraita… enemmän kuin ikinä kutsuimmekaan.”
Sheelika poistui huoneesta, ennen kuin ehti tarkemmin vilkuilla, mitä Zorak katseli toisella näytöllä, toisen valvontakameran silmistä. Hän ehti kuitenkin kuulla mestarinsa naurahtavan hiljaa.
Jokin suunnitelma tällä oli pakko olla, Sheelika yritti uskotella itselleen. Jotain tämän oli ollut pakko keksiä.
Allegro
Alhaalla kaikui metallisia seiniä pitkin pienen koneen kikatus. Paikallaan leijuva Zorak Va tarkensi suurella yksinäisellä valosilmällään potilaaseensa ja työnsi isoa neulaa tämän verenkiertoon lihaksesta, joka pilkotti haarniskan aukosta. Neulan sisus kuhisi sähköisesti rätiseviä nanokoneita, jotka katosivat soturin verenkiertoon.
Toa ähki ja puhisi kahleissaan neulan työntäessä mikroskooppista sisältöään häneen. Pahinta oli, ettei hän toimenpiteen jälkeen tuntenut mekanoidien liikettä sisällään – kuin niitä ei koskaan olisi häneen pantukaan. Lihas tuntui kipeältä, mutta muuten toa ei juuri huomannut pistosta ollenkaan.
Hiljaa huristen ja sähköisesti hykerrellen Zorak Va leijui poispäin, kun pienten koneiden pataljoona kiemurteli kaikkialla Umbran sisällä.
Sheelika ja Arstein valmistautuivat Avden saapumiseen. Sheelika huolitteli itsensä, pesi naamionsa loppuun ja ehosti itseään. Zorakin feterrat pitivät hiljaisella työskentelyllään huolen siitä, että kaikki sujuisi kuten pitikin.
Sheelika nosti kasvonsa pesualtaan yllä olevan peilin eteen ja tuijotti kuvaansa. Hän tarttui takaraivostaan roikkuviin veitsenteräviin harjaksiin ja suki ne siististi niskansa taakse.
Salaman ja varjon toan katse kohtasi kapellimestarin hymyn peilin kautta.
Skakdi ja toa nyökkäsivät toisilleen ja erkanivat käytävillä eri suuntiin kompleksia.
Kello tikitti.
Alhaalla valon toa huojui tajunnan rajamailta todellisuuteen. Se, mikä suonissa kiemurteli, oli tuntunut hieman oudolta ensivaikutelman jälkeen, mutta sen virratessa sydämen kautta uudelle kierrokselle rinnasta raajoihin ja päähän asti alkoi Umbra tottua. Kun hän sai vihdoin silmiään raotettua, seisoi metrin päässä hänestä skakdi mustassa takissa. Kaksi Avhrak Feterraa – samat mustapunaiset, jotka olivat hänet Metru Nuilla vanginneet – leijailivat tämän molemmilla puolilla.
”Valottuni. On aika herätä.”
”… ZMA?”
Umbran silmät säpsähtivät auki. Toa ei ollut nähnyt Zorakia sitten heidän yhteisen illallisensa. Siitäkin oli kulunut jo päiviä, vaikka hän oli kyllä seonnut jo laskuissa. Keinovaloilla tuotettu keinopäivä kliinisessä maailmassa oli laittanut hänen sisäisen kellonsa sekaisin.
Vaikka Umbra oli jo tottunut siihen, että Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen läsnäolo tarkoitti, ettei Zorak Va voisi ainakaan satuttaa häntä, oli aseman mestarin olemuksessa nyt jotain äärimmäisen uhkaavaa. Poissa oli se hymy, jolla tämä oli häntä tervehtinyt illallisella. Kun mestari puhui, Umbra jäätyi paikoilleen kahleisiinsa. Zorakin äänessä ei ollut tippaakaan siitä vieraanvaraisuudesta, millä se oli aiemmin kuorrutettu.
”Tilanne on muuttunut. Asemalleni on saapunut hirviöitä, joilta en voi sinua suojella. Nämä hirviöt ovat nousseet pimeydestä nielemään sinut, enkä usko, että minulla on mahdollisuuksia estää niitä nyt.”
Umbran sydän hyppäsi pari iskua yli.
”Mitä minun pitää siis tehdä? Annatko minun roikkua kahleissa ja odottaa petojen vievän minut?” hän sai kakistettua ulos. Sydänvalo pumppasi verta jännittyneeseen kehoon, ja toan stressitasot alkoivat nousta.
Arstein pudisti hitaasti päätään.
”En ikinä, toa Umbra. Olet liian tärkeä siihen. Ja vaikka riski siihen, että sinulle tapahtuisi jotain asemani ulkopuolella, on liian suuri, että haluaisin kohdata sen…”
Zorakin sanat keskeytti äänekäs kalahdus metallista Umbran oikean ranteen ympärillä. Sekunnin päästä sama ääni toistui toisessa ranteessa, ja sitten hänen molemmissa nilkoissaan.
”… juuri nyt minun täytyy ottaa se. Olet liian tärkeä meille kaikille, toa Umbra.”
Umbra lysähti lattialle, koska hänen ääreisverenkiertonsa oli vielä roikottamisen takia heikkoa. Zorak antoi oikean kätensä valotulle ja nosti tämän herrasmiehen ottein ylös. Hämmennys ja pelko paistoivat yhä av-toan kasvoilta, mutta ilme alkoi vaihtua huojentuneeksi.
”Kiitos”, Umbra sanoi kohteliaana ja pöllämystyneenä. Hän ei uskonut edes sanojaan todeksi. Joskus aiemmin hän olisi lyönyt Zorakia, muttei nyt. Ei enää. Arstein päästi irti valon toan kädestä ja katsoi häntä hymyillen. Tilanne oli epätodellinen. Mestari oli päästänyt hänet näin lähelle itseään ilman muuta turvaa kuin kaksi Feterraa, jotka eivät ehtisi väliin, jos hän tekisikin jotain.
Eikä hän edes harkinnut tekevänsä jotain.
”Ne, jotka ovat tulossa, ovat pimeyden lapsia, Umbra”, Zorak sanoi hänelle viileästi. ”Tiedätkö, mitä ne tekevät sinulle, jos jäät kiinni? Tiedätkö, minkälaista on toivoa kuolemaa, joka ei ole koskaan tulossa? Jos annat niiden saada otteen sinusta… saat kyllä tietää.”
Ennen kuin Umbra ehti vastata, tarttui kapellimestari hänen olkapäistään. Hän oli säikähtää, vaikka skakdin ote ei ollut edes kovin vahva.
”Lennä, pikku perhoseni”, Zorak kuiskasi hänelle. Skakdin silmät leiskuivat tavallista kirkkaampaa punaista.
”Lennä, ennen kuin Syvä Nauru sinut saa!”
Kylmät väreet hiipivät pitkin Umbran selkäpiitä. Sanat eivät ottaneet muodostuakseen, eikä keho liikkunut suuntaan eikä toiseen. Zorak tuijotti häntä intensiivisesti, ojensi kätensä toista feterroista kohti ja otti vastaan tämän tarjoaman harmaan naamion. Sitten skakdi painoi sen kiinni Umbran päähän.
Umbra tunsi elinvoiman palaavan takaisin kehoonsa. Hän oli taas kokonainen naamionsa, elementtinsä, koko minuutensa kanssa. Harmaantunut naamio alkoi saada taas värejään takaisin, vaikka toan muu väriskaala pysyikin harmaantuneena ja pois kuluneena. Tuntui uskomattomalta saada naamio takaisin.
Todellisuus palautui kuitenkin hämmennyksen ja ihmetyksen keskelle, kun hän ymmärsi puheet Syvästä Naurusta. Klaanilainen muisti tarinat yöstä, jolloin pimeyden olento oli saapunut Klaaniin. Hän oli itse ollut silloin kaukana muilla mailla kohtaamassa henkilökohtaisia demoneitaan.
Toan jalkojen verenkierto oli jo palautunut, ja hän teki pieniä venytysliikkeitä. Oli parempi pystyä juoksemaan, ja lujaa, pimeyden olentoja karkuun. Toki hänellä oli valovoimansa, mutta toa ei uskonut elementaalienergian määrän ja tukikohtakompleksin sisätilojen koon mahdollistavan muuntumista puhtaaksi valoksi.
Zorak katsoi hänen liikehdintäänsä arvioiden ja hymyillen.
”Löydät ylemmistä hangaareista sukellusveneeni. Se ohjaa sinut Xialle. Sen jälkeen… olet vapaa mies.”
Umbra nyökkäsi hiljaisuudessa. Vapaa, hän tunsi huuliensa sanovan äänettömästi. Hän ei voinut uskoa sitä.
”Minä tiedän, että sinä ymmärrät kohtalosi. Minä tiedän, että ymmärrät pimeyden, joka on tulossa. Joka pian kohta syö meidät kaikki. Ja jos haluat olla kohtalosi arvoinen… alat valmistautua siihen. Tämä ei ole viimeinen kohtaamisemme. Olen pitänyt siitä huolta.”
Umbra vain nyökkäsi.
”Nyt juokse, toa. Juokse, äläkä anna varjon niellä sinua.”
Selviytymisvaisto antoi viimein myöten ja Umbra tunsi olevansa valmis. Hän pani juoksuksi eikä halunnut katsoa enää taakseen.
Kapellimestari käveli tyynin askelin kohti portaikkoa, josta oli saapunutkin. Umbran askeleet kaikuivat kivisiä käytäviä pitkin, eikä juoksemisen lopettaminen tuntunut hyvältä idealta.
Sheelika oli järjestänyt yhden toan vastaanottokomitean Punaiselle Miehelle ja tämän joukkiolle. Syysmyrskyjen tuivertama lohduton hiekkaranta toimi näyttämönä Avden saapumiselle. Yleisesti lohduton harmaa maisema toimi Zorakin tukikohdan pääsalakäytävän sisäänkäyntinä. Saaren maanpäälliset osat oli jätetty lähes luonnontilaan, jotta kukaan ei vahingossakaan kiinnostuisi merilintujen ja merenelävien valtaamasta luodosta.
Harva maailmassa muistaisi, mitä sen alla odotti, mikä sinne oli uponnut. Minkä valtavan asian massa piteli luotoa yllään kuin obsidiaaninen jättiläinen pientä kivenmurua kämmenellään. Oli vain eloton luoto, joka ei ollut tarpeeksi merkittävä edes pientä majakkaa varten.
Yhtä tavalliselta ja arkiselta näytti matoran, joka kohtasi Sheelikan sen rannalla. Matoran, joka näytti arkiselta vain, jos ei ymmärtänyt, että tämän hahmo oli rooliasu.
”Näytätpä kauniilta tänään, Sheelika”, matoran hymyili hänelle astellen kosteaa hiekkaa pitkin lähemmäs. Hymyssä oli jotain alakuloista, Sheelika pani merkille. Avde oli käyttänyt sanaa ”kaunis” kuin ei aivan ymmärtäisi sitä.
”Zorak odottaa tietynlaista huolittelua”, Sheelika vastasi. ”Mikä tuo sinut luodollemme? Merilintujen bongailu?”
”Ne ovat varsin herttaisia. Ehei, uskon Zorakin kyllä kertoneen, mistä on kyse.”
Sheelikan katse eksyi varjoon, joka lepäsi melko tavallisen näköisenä Avden alla rannalla. Sää oli liian harmaa ja valo liian haalea, että varjo olisi ollut tunnistettava, millään tavalla erikoinen. Jotain väärää sen muodossa oli, mutta Sheelika ei saanut siitä minkäänlaista otetta. Hänestä myös tuntui, että siihen ei kannattanut katsoa liian kauaa, tai siinä saattaisi alkaa nähdä jotain.
”Voinko toivoa, että olet valmis lähtemään matkaani heti, kun olen puhunut hetken mestarisi kanssa?”
”Olen valmis, Avde”, Sheelika vastasi ilmekään värähtämättä. Hänet oli koulutettu näihin tilanteisiin. Näytä nätiltä. Pidä tikaria selän takana.
”Hyvä. Lähdemme heti, kun olen hoitanut asiani, jos sinulle sopii.”
Kun Sheelika alkoi rauhallisesti astella kohti aseman sisäänkäyntiä, matoralainen seurasi. Kävely oli oudon hiljaista. Kaikilla aiemmilla kohtaamiskerroilla Avde oli tarttunut nopeasti keskusteluun. Hetken päästä hän kuitenkin sanoi jotain. Sävy olisi kuulostanut huolehtivalta kenen tahansa muun suusta. Ehkä se olikin sellaiseksi tarkoitettu.
”Miten olet pärjännyt Zorakin kanssa?”
”Minulla on vapaus, tiettyihin rajoihin saakka”, Sheelika vastasi. ”Hän on antanut minulle päämäärän ja syyn olla olemassa.”
Avde vain nyökkäsi pitkään eikä jatkanut kyselemistä. Sheelikasta tuntui siltä, kuin matoran olisi antanut heidän aiempien kahdenkeskeisten keskusteluidensa puhua puolestaan. Hiljaisuus oli raastava. Hän toivoi jopa hieman, että Avde olisi mieluummin vaikka syyttänyt häntä jostain. Mutta ei tällä kertaa.
”Pahoittelen yllättävää saapumistani”, Avde sanoi. ”Tarvitsen palveluksiasi hieman aiemmin kuin odotin. Asiat ovat edenneet pois otteestani.”
”Olen käytettävissäsi, kuten puhuimme jo aiemmin. Tiedän, mitä minun tulee tehdä Abzumoa vastaan.”
”Ihana kuulla, Sheelika. Toivon vain, että ei ala olla liian myöhäistä siihen.”
Punainen mies ja tämän varjo sekä varjottu sähkösoturi jatkoivat matkaansa kylmällä ja märällä sannalla. He saapuivat pian halkeamalle, johon oli piilotettu sisäänkäynti. Sheelika näppäili tunnuskoodin pieneen käsikäyttöiseen kaukosäätimeen, jolloin hiekka ja metalli väistyivät elegantisti paljastaen oviaukon suoraan maan alle. Jopa metalliset portaat olivat puhtaat, ja ne johtivat moderniin hissiin, jonka pohjassa hurisi painovoimakiekkojen teknologiaa.
”Teidän jälkeenne”, Sheelika niiasi.
Portaikon hämärässä Sheelika oli satavarma, että Punaisen miehen varjolla oli kuin olikin aivan jonkin muun kuin pienen matoralaisen hahmo. Se, mikä hahmo oli, oli kuitenkin kysymys, johon hän ei tarvinnut vastausta, joten hän yritti olla laskematta katsettaan siihen.
”Arstein ei tullut minua vastaan?” Avde kysyi kääntymättä Sheelikaa päin. ”Melko epätavallista häneltä.”
”Hänellä on vähän muuta tekemistä. Feterrat, tiedäthän”, Sheelika totesi.
”Niin”, Avde lopulta sanoi. ”Hän on tehnyt paljon työtä niiden eteen.”
Sheelika nyökkäsi. Jos Avde kyseenalaistaisi enemmän, hänen täytyisi pitäytyä peitetarinassa: yksi feterroista oli mennyt epäkuntoon ja vaati kiireellistä tutkimusta.
Avde ei kuitenkaan jatkanut. Hiljaisuus keskustelussa sai Sheelikan olon epämukavaksi. Hänelle ei annettu edes tilaisuutta valehdella. Tuntui siltä, kuin kontrolli olisi raastettu häneltä kokonaan.
Hämärä käytävä vaihtui heidän kävellessään kliinisen valkoiseen loistoon. Sheelikan mielestä oli jollain tapaa paljon uhkaavampaa, kun varjo Avden takana piirtyi valkeita seiniä vasten teräväkontrastisena ja täysin mustana. Hän ei tarvinnut vastausta siihen kysymykseen, jonka varjon muoto hänelle esitti, ja piti parhaansa mukaan katseensa täysin viileänä. Poissa sen mustasta, tornimaisesta hahmosta.
Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, kuinka tehokkaita hänen hätävalheensa olivat olleet. Juuri nyt hän pystyi vain toivomaan, että voisi ostaa tarpeeksi aikaa Arsteinille. Ja Umbralle.
”Näin aivan rehellisesti meidän kesken, Sheelika”, Avde kysyi varoen. ”En ole varma, olenko koskaan kysynyt sinulta. Mitä sinä olet mieltä siitä, mitä Zorak yrittää? Voiko joku todella pakottaa Kohtalon toimimaan edukseen?”
”Luotan siihen, että mestari tietää, mitä tekee. Kohtalo on hänen mukaansa valjastettavissa oleva luonnonvoima. Olemme kesyttäneet tuulet, merten aallot ja elämän rakennusaineet, joten uskon hänen pystyvän tekemään saman myös Kohtalolle.”
”Aivan. Ihailtavaa vakaumusta.”
He saapuivat koristeellisille parioville, joiden taidelasin läpi hehkui ruokasalin kultainen valo. Valo hehkui lasien pinnassa olevista maalauksista, joissa oli kaksi enkelin hahmoa. Kauhistuttava lohikäärme, punainen kuin Kohtalo. Piirteetön, silmätön jättiläinen, musta kuin terva. Jättiläisen pimeydestä tehty miekka raastamassa irti kivusta huutavan lohikäärmeen siipiä. Sheelika asteli Avden eteen ja tarttui ovien kultaisista kahvoista.
”Olette siis varmoja”, Avde jatkoi, ”että vihollisenne ei ole teitä parempi kohtalon valjastamisessa?”
”Langenneet eivät meitä tule voittamaan, hallitsimme kohtaloa tai emme”, Sheelika sanoi itsevarman kuuloisesti, vaikka vilunväreet kävelivät hänen selkäpiitään pitkin, kun hän muisteli enkeleitä.
”Tapahtui mitä tapahtui… ihailen taistelutahtoasi.”
Sheelika tiesi näyttävänsä viileältä, mutta sisällä jokin paloi Karzahnin jäätulten lailla. Enää hetki, hän ajatteli.
Kun ovet aukenivat, odotti Sheelikaa ja Avdea valojen välke ja kauniin musiikin kaiku. Pitkän pöydän toisessa päässä istui skakdi, joka ei noussut tervehtiäkseen.
”Hyvää iltaa, Avde.”
”Samoin, Zorak.”
”Hahaha. Niin ilo nähdä pitkästä aikaa. Miten matkasi sujui?”
”Vailla yllätyksiä, kuten yleensä. Lieneekö minulle yllätyksiä täällä?”
Sheelikan katse nauliutui hänen mestarinsa omaan, mutta Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen hymy ei rakoillutkaan.
”Kuinka helppo sinut on yllättää, Punainen Mies?”
Umbra oli lakannut hetkeksi juoksemasta, koska hänen keuhkoistaan oli loppunut ilma.
Klaanin entinen päämoderaattori suunnisti mestari ZMA:n tukikohdan käytävissä. Kuin suunniteltuna, hänen reitilleen oli jätetty laite, jonka avulla hän osaisi suunnistaa paremmin sokkeloisessa tukikohdassa. Laite näytti reaaliaikaisesti tukikohdan eri tasot ja niissä olevia kohteita muttei ollut järin tarkka. Toan mielessä risteilivät mielikuvat pääsystä Bio-Klaaniin ja kuvaus Syvästä naurusta sekä tämän Punaisesta miehestä. Hän ei halunnut tavata kumpaakaan. Se tietäisi kaikille ikävyyksiä. Kraa oli hiljaa hänen mielessään. Ei enää korppeja, Umbra ajatteli.
Hän käveli erilaisten näyttöjen ja vitriinien ohi. Näyttölaitteeseen ilmestyi nuoli, joka osoitti oikeaa suuntaa sitä mukaa, kun hän käveli. Zorak oli todella varautunut kaikkeen.
Hetken päästä hänen oli pakko koettaa juosta jälleen. Vaikka hänen jalkansa olivat voimattomat ja osittain rikki, oli hänen pakko saada itseään liikkeelle. Oli pakko voittaa kipu, voittaa ruumiin ylivoima ja päästää mieli vapaaksi kivusta. Päästä kotiin. Hän pääsisi kotiin Bio-Klaaniin!
Ajatus kotiin pääsystä antoi toalle tarmoa ja toivoa. Hänelle annettiin mahdollisuus paeta omaan maailmaansa. Ohjata omaa Kohtaloaan! Hän ei ollut pystynyt tuntemaan riemua pitkään aikaan, mutta kohta hän olisi taas onnellinen. Hän voisi korjata taas kaiken.
Hän juoksi, juoksi niin hyvin kuin kivuiltaan pystyi. Valonsäteeksi hän ei todellakaan voinut muuttua, se olisi tietänyt itsemurhaa näissä sokkeloissa, eivätkä hänen valovoimansa olleet latautuneet sitten Metru Nuin. Raskaat juoksuaskeleet toivat hänet ensimmäisenä Zorakin tuttuun taidegalleriaan, jonka Sheelika oli hänelle näyttänyt. Taideintoilijan kokoelma olisi ollut jossain muussa tilanteessa kaunista ja seesteistä seurattavaa, mutta valotulla ei ollut nyt aikaa ihastella freskoja xialaisista tulenpalvontariiteistä. Aerilaiset kultaesineet sekä Orton-kansalta varastetut marmoriveistokset jäivät toalta täysin huomioimatta, kun hän kiisi kohti kohtaloaan. Ne olisivat saattaneet muistuttaa häntä hänen ystävistään, joita hän ei ollut nähnyt enää moneen aikaan.
Mestari ZMA oli omistanut lukuisia komplekseja taiteelleen. Klaanilainen juoksi niissä iäisyyden, tai siltä hänestä ainakin tuntui. Hän ei huomannut katossa olevaa Ath-mosaiikkia, jonka kaikkinäkevä silmä oli suuri ja säkenöivä rubiini. Eikä hän kiinnittänyt huomiota Suuren hengen patsaaseen, jossa hau-kasvoinen sankari oli X-asennossa kannattelemassa maailman kattoa ja pohjaa. Juuri nyt hänen ainoa päämääränsä oli selviytyminen.
Opaslaitteen mukaan hän oli päässyt jo seuraavaan etappiinsa. Alkoi alue, jossa hän ei ollut koskaan ollut. Käytävillä ei ollut tullut vastaan ristin sielua, ja siksi taidegalleria tuntui perin aavemaiselta – tai olisi tuntunut, jos toa ei olisi ollut täynnä adrenaliinia pelosta.
Seuraavaksi Toalle aukeni huone, joka oli kliinisen harmaa ja metallinen laboratoriokompleksi. Muutama Avhrak Feterra leijui paikoillaan omilla työpisteillään ääneti mestarin tahtoa toteuttaen, täysin toisistaan riippumatta mutta yhteistyössä. Tämä oli harmoniaa, jota Zorak alaisiltaan halusi. Kapellimestari heilutti tahtipuikkoaan, ja orkesteri soitti.
Feterrat eivät tuntuneet edes kiinnittävän huomiota Umbraan. Jotkin metallihameista työskentelivät säkenöivän kiven parissa – kiven, jonka Umbra tunnisti elementaalikiveksi. Se säkenöi violettia valoa ja hurmasi hänet loisteellaan. Tietenkin Zorakilla olisi tutkimusta liittyen kiviin, mitäpä muutakaan voisi olettaa. Klaanilainen irrotti katseensa häiriötekijästä ja jatkoi matkaansa.
Hiukan kauempana yksi feterroista porasi jotain, minkä harjaantunut silmä olisi saattanut tunnistaa onumetrulaiseksi bohrok-fossiiliksi. Kirurgin ottein robottiapulainen poisti siitä paloja ja osia.
Jos Umbra olisi kiinnittänyt huomiota tarpeeksi ympäristöstään, olisi hän huomannut, että Zorakin luomukset olivat tutkijoita. Ei ZMA olisi tehnyt niitä vain tappamistarkoitusta varten. Totta kai hän halusi luomuksilleen intohimoja eri tieteisiin ja taiteisiin. Ne olivat hänen lapsiaan.
Laboratorioista kuului vain pientä laitteiden huminaa ja erilaisten nesteiden kuplimista ja höyrystymistä. Se kuulosti puhtaalta tieteeltä, jos Umbra olisi osannut kuvailla sitä sanoin. Tosin ilman mitään merkkiä sielusta.
Umbra saapui huoneeseen, jossa feterra käänteli jäykin ottein prismaa, jonka läpi valo kimpoili eri suuntiin. Samaisessa huoneessa oli paljon esineitä ja seinäkirjoituksia Valotuista, Valon Toista. Punainen tähti ja kaksoisauringot loistivat kultaisia sotureita kuvaavissa freskoissa, lasitöissä ja seinämaalauksissa. Niissä oli selvä teema. Toa pani merkille sen, miten moni Sotureista oli X-asennossa kannattelemassa aurinkoja käsillään, kuinka aurinkojen keskellä oli itse punainen tähti, Initoi. Kuvia av-sotureista oli häkellyttävän paljon. Mielenkiinto jäi kuitenkin kiireen alle. Adrenaliini pumppasi hänen sydänvaloaan kiihkeämmin.
Feterra kääntyi laitteensa parista.
”Huomio: Valottu”, olento puhutteli pakenevaa klaanilaista. ”Viesti: Mestarin mukaan olet lähellä päämäärääsi. Syvä Nauru on silti yhä kannoillasi. Jatka matkaa ilman ääntä.”
Umbra kääntyi. Feterra huomioi hänet. Hänen mielessään se näytti jopa melkein ystävälliseltä sieluttoman kuorensa alla, vaikkei Valottu sitä todellisuudessa nähnytkään. Nämä olivat kuitenkin tappaneet kymmeniä viattomia Bio-Klaanissa sinä kohtalokkaana yönä, joka nykyään kauhujen yönäkin tunnettiin. Yönä, jona Umbra oli ollut muualla, poissa puolustamasta kotiaan.
Hänen oli pakko kysyä.
”Olitko… olitko Bio-Klaanissa, kun hyökkäsitte sinne?”
Monotoninen ja sieluton koneääni vastasi. ”Vastaus: Kyllä.”
”Levah ja monet muut kuolivat takianne.”
Feterran seuraava vastaus tuli viiveellä.
”Vastaus: Kyllä.”
”Onko sinulla… onko sinulla mitään enempää sanottavaa siihen?”
Hiljaisuus hyysi Umbraa. Pelkkä loisteputkien särinä kaikui hänen korvissaan.
Sininen silmä keskellä feterran päätä jatkoi katsomista suoraan Umbraan.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa. Feterra palasi takaisin omiin askareihinsa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Umbrasta tuntui, kuin Syvän Naurun varjo alkaisi saavuttaa häntä, vaikka hän ei ollut nähnyt merkkiäkään siitä.
Feterroja sen sijaan oli jokaisessa huoneessa, jonka toa matkallaan ohitti. Hän ei pystynyt pysäyttämään katsettaan enää edes niihin.
Jalat olivat yllättäen vahvistuneet juoksusta. Valottu juoksi ulos ovesta, joka näytti kuin jatketulta johonkin toiseen rakennelmaan. Obsidiaaninen väriskaala hallitsi tilaa, johon hän saapui. Huone oli synkkä ja aavemainen, ja Syvä Nauru voisi lymyillä missä vain, koska paikan suuret holvikaaret ja muut muinaisen jylhät elementit loivat pitkiä varjoja ja soppeja.
Umbraa tämä ihmetytti ja samalla kammoksutti. Kraa olisi ehkä osannut kertoa hänelle tämän pimeyden luonteesta, mutta mielen korppi oli edelleen hiljaa. Kun hän pinnisti, tunsi hän Kraan yhä mielensä perukoilla. Umbra oli varma, että sekin pelkäsi Syvää Naurua. Tila toi hänelle mieleen kuvia tai kuvitelmia Syvästä Naurusta, joka mielikuvituksessa muovautui Tyhjyydeksi, Makutaksi.
Umbran sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun hän näki vilauksen Aft-Amanan kummituksesta, jonka punainen silmä ja löyhkäävä nokka tunkeutuivat syvälle hänen mielensä perukoille. Hän yritti paeta uhkaavia varjoja. Olivatko ne todellisia vai eivät? Pakokauhun noustessa hän ei enää tiennyt.
Aft-Amanan muistelu sai mielikuvituksen laukkaamaan. Hän kuuli viheliäistä pikkulinnun laulua. Siihen yhtyi korppimyrsky, joka lähestyi häntä. Titityy. Kraa, kraa kraa. Hän juoksi syvemmälle katedraalimaisten rakennelmien syövereihin. Hän ei voinut enää luottaa vaistoihinsa. Mitä oli todellisuus?
Katedraali hohti lähinnä outoa bioluminenssia siellä täällä, mikä johtui ehkä paikassa kasvavista erilaisista eriskummallisista sienistä sekä hennosti hohtavista kasveista. Kasvuston valo ei toiminut yksiin hänen valovoimiensa kanssa, sillä hän ei ollut koskaan harjoitellut sellaisen kanssa. Varjot kuiskivat ja ilkkuivat hänelle. Ne täyttyivät punaisista silmistä, jotka muodostivat kuin tähtikuvioita. Punaisia tähtiä mustalla taivaalla. Initoi ei antanut Umbralle nyt rauhaa ja rohkeutta, se vain ilkkui hänelle vääristyneenä.
Laitteen mukaan toa meni oikeaan suuntaan. Oudot punaisista kristalleista kootut ja seinään upotetut hieroglyfimäiset kuvaelmat jäivät taakse. Ne muistuttivat lähinnä suuria punaisia silmiä, jotka jättivät keskelleen maailmaa kannattelevan Hau-kasvon.
”Miksi tuo muistutti vuorta?” Umbra ajatteli ääneen, mutta hänellä ei ollut aikaa ihastella punamultamaalausta suuresta vuorimaisesta hirvityksestä, joka havitteli jotain esinettä. Pimeät sokkelot olivat aivan erilaisia kuin kliiniset tilat, joissa hän oli ollut hetki sitten. Kaikki mittasuhteet olivat valtavan vääristyneitä.
Kuka kumma paikan on oikein suunnitellut? pyöri Umbran ajatuksissa tämän mennessä omasta mielestään alaspäin mustasta obsidiaanista tehtyä kierreportaikkoa. Hänen tasapainoaistinsa kertoi, että hän meni alaspäin, mutta toan punaiset silmät vakuuttivat, että hän nousi ylöspäin… laskeutumalla alaspäin.
Tilassa lenteli pienen pieniä partikkeleita, jotka eivät olleet nokea eivätkä pölyä. Ne vaikuttivat kuin kiinteältä varjolta, tervalta ja orgaaniselta aineelta. Toa yritti koskea kappaleita, mutta ne tuntuivat menevän hänen lävitseen, vaikka hän tunsi niiden öljymäisen rakenteen, kun ajatteli niitä. Kappaleet vaihtoivat muotoa mielivaltaisesti, vaikka niissä tuntui olevan jokin järjestys. Jokin syy olla olemassa.
”Tämä vaikuttaa ihan Manun jutuilta”, Umbra mutisi laskeutuessaan ylöspäin portaita. Antidermiksenvihreää valoa oli siellä täällä oudoissa rakennelmissa. Se ei ollut valoa, jonka käyttöä Umbra oli koskaan harjoitellut tai edes tiennyt kenenkään valon toan osaavan hallita. Se tuntui niin väärältä.
Hän yritti katsoa, mitä hänen opaslaitteensa sanoi reitistä, mutta hänen sijaintiaan esittävä täplä näytti juuttuneen paikalleen. Hän näpäytti laitteen näyttöä kummastuneena, mutta mitään ei tapahtunut. Hän käveli hieman eteenpäin – tai alaspäin, mikä tarkoitti ylöspäin – katse yhä näytössä. Kauhukseen hän huomasi, että ruudun läpi värähti jonkinlainen häiriö. Sen jälkeen kartta ikään kuin meni rikki: kuin virtuaalinen kuva olisi pilkkoontunut useaksi vaakasuoraksi siivuksi ja osa siivuista olisi siirtynyt hieman suuntaan tai toiseen. Umbra näpäytti näyttöä uudelleen, mutta se ei auttanut.
Hän katsoi, minne jalat olivat hänet kuljettaneet. Hän oli saapunut painajaismaiseen huoneeseen, jonka geometriassa ei ollut mitään järkeä. Hänen laskeutumansa portaat – ei, hänen nousemansa portaat – yhdistyivät säännöllisen kuusikulmion muotoiseen tasanteeseen, josta lähti portaat kaikkiin kuuteen eri suuntaan. Kukin portaikoista päättyi kaarioveen, mutta siinä, miten päin kaaret olivat suhteessa tasanteeseen, ei ollut säännönmukaisuutta. Yhden portaikon päässä oleva ovi oli hänen näkökulmastaan lattiassa, yhden katossa. Hän valitsi toisen niistä kahdesta, jotka näyttivät vievän seinässä olevalle ovelle.
Hän kiirehti portaat… alas? Mitä lähemmäs hän tuli ovea, sitä varmempi hän kauhukseen oli siitä, että se johti ulkotilaan. Mutta ei suinkaan ulos merelle. Hänen edessään levittäytyi maailma, jonka taivas oli hyvin tumman violetti. Syvän hämmennyksen vallassa hän astui viimein kynnyksen yli. Nyt hänen jalkojensa alla oli vaaleaa, kellertävää kiveä, joka oli pienen pienten kraattereiden verhoilema. Taivaalla ei näkynyt punaista tähteä eikä mitään muutakaan tähteä tai tähdistöä, jonka Umbra olisi tunnistanut. Tähdistöjä siellä kyllä oli vaikka millä mitalla, mutta ne olivat täysin vieraita. Kaikki tuntui vieraalta.
Hienoinen tuulenvire puhalsi kangistuneen toan kasvoille. Tämä havahtui ensijärkytyksestään ja pohti, minne suuntaisi seuraavaksi. Rosoisia aavemaisen värisiä kallioita näytti jatkuvan silmänkantamattomiin jokaiseen suuntaan. Hän kääntyi ympäri ja katsoi holvikaarta, jonka läpi oli paikkaan astunut. Hän näki sisällä saman kuin ennenkin, mutta ulkona… oviaukko näytti olevan ainoa rakennelma. Hän kiersi sen toiselle puolelle. Ei mitään. Pelkkä holvikaari. Toiselta puolelta holvikaarta hän näki sen läpi samaa maisemaa kuin kaikkialla muuallakin. Käveltyään takaisin toiselle puolelle hän huokaisi helpotuksesta nähdessään yhä sisätilat.
”Tämä ei ole normaalia”, hän henkäisi, vaikka tiesi, ettei kukaan ollut kuulemassa. Eihän?
Toivottavasti ei ollut. Tai jos oli, toivottavasti joku Zorakin kätyreistä. Tai… ei hän ollut varma, halusiko sitäkään.
Hän vilkaisi laitettaan jälleen kerran. Nyt se ei näyttänyt karttaa vaan oli aivan pimeänä. Hän napautti sitä kerran ja oli hypätä ilmaan säikähdyksestä näytön välähtäessä nopeasti punaisena.
MAKUTA ON
Umbra räpytteli silmiään. Ei näytöllä ollutkaan ollut tekstiä. Ei sillä voinut olla. Se oli pelkkä paikannuslaite. Ei se puhunut hänelle. Ei se… ei se…
Umbra päätti kavuta takaisin holvikaaren toiselle puolelle jo oman järkensä säilyttämisen vuoksi. Oli ehkä aika kokeilla toista portaikkoa.
Zorak Van pitkällä robottikädellä komeili tarjotin, jonka päällä seisoi viinilaseja. Toisessa kädessään robotti piteli kahta eri viinipulloa sormiensa välissä, ja valkoinen pyyhe roikkui siististi viikattuna sen lonkeromaisella käsivarrella. Hiljaa suristen se leijui lähelle Zorakia ja kohteliaasti livertäen kysyi tältä, kumpaa suositelluista viineistä tämä haluaisi maistaa.
Robotti tasapainoili tarjottimen, lasien ja viinipullojen kanssa hämmästyttävän hyvin, vaikka joutuikin laittamaan tarjottimen tasapainoon oman lautasmaisen olemuksensa päälle. Tyynen laskelmoivasti se otti kaikki kuusi lasia ja laittoi ne millintarkasti oikeille paikoilleen mestarinsa, Sheelikan ja Avden välissä seisovalle pöydälle, jota koristi valkoinen pöytäliina ja punaisena hohtava kynttilä.
Punainen Mies laski katseensa huvittuneesti kahteen lasiin, jotka oli tarjoiltu hänen eteensä. Hentoisen ohuet lasikartiot tarjosivat Avdelle kaksi juomavaihtoehtoa. Toisen punaisen, toisen sinisen. Lasit olivat tismalleen yhtä kaukana pöydän keskikohdasta ja tismalleen yhtä lähellä Avdea.
Avde hymyili hieman.
”Zorak, olen lähes liikuttunut”, hän sanoi ja tarttui hiljaa punaiseen.
Sheelika istui pöydässä lähellä mestariaan ja pyöritteli viiniä lasissaan. Hän oli kyllä oppinut arvostamaan viinien maailmaa Zorakin hoteissa, muttei viitsinyt juoda kovin paljoa, koska tehtävä Avden seurassa odottaisi häntä. Tanniininen viini jätti pitkät kyyneleet lasin reunoille palatessaan painovoiman vaikutuksesta takaisin pohjalle. Sheelika piti naamiollaan hymyä, jonka oli opetellut tunteidensa peitoksi. Päällimmäisenä hänen mielessään oli epäilys siitä, löytäisikö samaan aikaan pakeneva Valottu todella ulkomaailmaan. Mestari oli rakentanut liian tehokkaan labyrintin.
Tai… vielä pahempaa kuin mestarin rakentama labyrintti oli se osa, jota mestari ei ollut itse rakentanut. Sheelika ymmärsi, miksi sen täytyi olla siellä: kokeiden takia. Silti… tarpeellisuus ei poistanut sitä hänen painajaisistaan.
”Pahoittelut suorasukaisuudesta”, Zorak jatkoi. ”Mutta lienee ilmiselvää, että et tullut lainaamaan rakasta Sheelikaani vain, koska hän on ihastuttavaa seuraa.”
Avde siemaili nyt viineistä sinistä. Hän maisteli sitä pitkän hiljaisen hetken, ennen kuin laski myös tämän lasin takaisin pöydälle.
”Minulle sopii erittäin hyvin mennä suoraan asiaan, rakkaat ystävät. Tiedätte varmasti jotain siitä, mitä Metru Nuilla tapahtui.”
Zorak jakoi Sheelikan kanssa katseen, joka kesti vain sekunteja, mutta tuntui Sheelikasta pidemmältä.
”Hyvin suurpiirteisesti”, Arstein nyökkäsi. ”Tarkempi sana ei liiku paljoakaan meriporteista etelään, ja… olemme viettäneet viimeisimmät viikot asemalla. Tällä hetkellä ainoa tietolähteeni mistään, mitä tästä pohjoisempana tapahtuu, on Feterra Xa, joka johtaa pientä joukkoa Zakazilla.”
Sheelika ei tehnyt muuta kuin nyökkäsi mukaillen aseman isännän puhetta. Avde odotti pienen hetken, että heillä olisi ollut jotain lisättävää. Ajatuksissaan hän kaatoi tyhjän punaisen lasin viimeiset tilkat siniseen. Haaleat viirut viiniä sekoittuivat lasin pohjalla, kun Avde pyöritteli sitä. Punainen ja sininen loivat aavistuksen purppuraa.
”Minullakaan ei ole paljoa sisäpiirin tietoa tapahtumista”, Avde sanoi, ”mutta on vakavia syitä uskoa, että Abzumo oli jotenkin osallisena tapahtumiin… ja että sen seurauksena hän saattoi saada käsiinsä uuden Nimdan sirun. Ehkä pahimmassa tapauksessa useammankin.”
”Sirut makutan käsissä eivät kuulosta hyvältä”, Sheelika kommentoi. Hän oli taas valppaana, koska muisti violetin enkelin. ”Sirut kenellä tahansa muulla olisi melkein parempi tilanne.”
Zorak nyökkäsi Sheelikalle ja käänsi katseensa mietteliäästi Avdeen.
”Tahdot rakkaan Sheelikani hänen peräänsä”, hän totesi kohottaen kättään.
”Tarvitsen tietoa hänestä”, Avde nyökkäsi, ”mutta en voi tehdä suoria siirtoja häntä vastaan. Hän ei ole virallisesti poistunut Allianssista… vaikka ei myöskään vaikuta olevan erityisen kiireinen ilmoittamaan heille olevansa elossa. Abzumo työskentelee jonkun kanssa, rakentelee jotain. Käyttää resursseja, joiden alkuperä on minulle tuntematon. Nähdäkseni sinulla on parhaat edellytykset päästä hänen jäljilleen herättämättä liikaa epäilyjä, Sheelika.”
”Ai haluat minun toimivan varjoista varjojen valtiasta vastaan? Kuinka ironista, jos saan sanoa. Hän saa väistyä kapellimestarin tieltä”, Sheelika otti kulauksen viinistään rauhoittaakseen itseään. Jokin hänessä halusi päästä tekemään tihutöitään makutan kiusaksi. Zorak katsoi häneen lempeästi ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
”Tulet tekemään hyvin tärkeää pohjatyötä orkesterini ensiesitykselle, rakkaani. Se, mistä olen sinulle puhunut… se, millä poltamme varjon pois tästä maailmasta… ajattelin testata sitä Abzumoon. Hänestä tulee ensimmäinen esimerkki. Hänestä tulee todiste siitä, että kuolevainenkin voi ne tuhota.”
”Olen ilomielin tekemässä historiaa.”
Sheelika hymyili nyt aitoa hymyään. Hänen oikeat tunteensa tulivat pintaan valeasun alta. Pienen hetken Sheelika tunsi toivoa, joka peitti alleen tilanteen jännittyneisyyden. Pienen hetken hän näki sen saman Arsteinin, joka oli hakenut hänet siitä pimeydestä, joka oli ollut syömässä häntä. Mutta sitten Avde sanoi jotain viatonta, joka vei hänen kykynsä rentoutua.
”Kun ensin vain saatte valon toanne.”
Zorak oli jälleen hiljaa Sheelikan mielestä aivan liian pitkään.
”Niin”, tämä lopulta nyökkäsi vakavammin, ”sitten kun saamme.”
”Olen pahoillani, että en ole vielä saanut lupaustani toteutettua”, Avde sanoi. ”Yksi mahdollisista kandidaateista, joihin olin investoinut, on ikävä kyllä tiettyjen raporttien mukaan kuollut… ainakin kunnes toisin todistetaan. Se hidastaa polkuanne, mutta tuskin pysäyttää. Minulla on muutamia vaihtoehtoja.”
Sheelikan päässä risteilivät monet ajatukset. Avde selkeästi tiesi jotain Domekista, muttei hänellä ollut onneksi mitään tietoa Umbrasta tai tämän tärkeydestä. Vaihtoehdot viittasivat selkeästi Bio-klaaniin, jossa oli harvinaisen monta valon toaa niin pienellä alueella.
Sheelika kiristeli hampaitaan. Kuinkahan pitkälle asemaa Umbra oli jo päässyt? Koko suunnitelman onnistuminen oli lähinnä tämän valintojen ja tekojen varassa.
”Luotan kykyysi toimia, Avde”, Zorak sanoi, ”ja uskon, että saamme itsellemme kunnollisen Valotun ennemmin tai myöhemmin.”
”Mielenkiintoista, että hän on teille edelleen Valottu. Että pidätte kiinni siitä… melko toivottomalta vaikuttavasta myytistä.”
”Avde rakas… jos aiomme muuttaa maailmaa, ohjata Kohtaloa, se on tehtävä ehdoilla, jotka on kiveen hakattu. Meidän täytyy noudattaa narratiivia… kaiken täytyy. Kuin Punainen tähti, joka liikkuu ikuisesti eteenpäin vain pysyäkseen paikoillaan. Kuten sanottua… vaaditaan jatkuva muutos, jotta voidaan säilyttää pysyvä tila.”
”Kauniisti sanottu”, Avde nyökkäsi. ”Jonkun muun sanoja.”
Zorak naurahti koppavasti.
”Minä kunnioitan noita sanoja. Olen rakentanut kaiken niiden päälle. Tarvitaan hyvin suurenmoinen valo, että voin jatkaa tuota samaa polkua syvemmälle.”
Sheelika ei täysin ymmärtänyt, mistä hänen mestarinsa puhui. Se ei tuntunut nyt tarpeelliselta. Kaikki tämä tuntui harhautukselta, ajan pelaamiselta.
Joka sekunti heidän Valottunsa liikkui pitkin asemaa. Joka sekunti kaikki, mitä Zorak oli rakentanut, oli vaarassa luhistua. Joka sekunti Avden olennot liikkuivat käytävien läpi. Tiesivätkö ne sitten etsivänsä jotain? Oliko Avdella epäilyksiä, vai oliko tässä jotain muuta kyseessä?
Oli miten oli, Toa Umbra oli vaarassa, ja se tuntui Sheelikasta paljon pahemmalta kuin hän olisi ikinä luullut.
Umbra oli saapunut outoon kammioon. Huone oli niin avara, ettei hän nähnyt sen kattoa tai seiniä, jotka olivat piiloutuneet varjoihin. Hän näki kylläkin vastakkaisen seinän ja siinä ammottavan oviaukon. Näitä kahta oviaukkoa yhdisti jonkin olennon selkärangan muotoinen jalankulkuväylä. Luusta ristesi kylkiluun tapaisia poikkipuita. Tätä tarkastellessaan hän huomasi, että jossain kaukana luuväylän alapuolella pitkän pudotuksen päässä odotti synkkää vellovaa nestemäistä massaa, jonka olemusta toa ei tunnistanut. Välillä se kupli, tai näytti jopa siltä kuin pieniä lonkeroita nousisi nesteestä ja yrittäisi kouraista liian lähelle eksyvän sisäänsä.
Umbra nielaisi. Polku oli hutera, eikä häntä huvittanut pudota siihen, mitä ikinä alapuolella olikaan. Hän otti kuitenkin ensimmäisen askeleen. Luu hänen jalkojensa alla vavahteli hieman, mutta hän pysyi pystyssä. Hänen opaslaitteensa oli lakannut näyttämästä viestejä kryptisellä kielellä, mutta ei toiminut vieläkään kuin aiemmin.
Jostain kuului kolahdus. Umbra säpsähti ja lähes liukastui. Hän vilkuili ympärilleen muttei nähnyt mitään. Hänestä tuntui epämiellyttävästi siltä, kuin joku olisi katsellut häntä salaa. Hän otti lisää askelia määränpäätään kohti ja koetti olla katsomatta alas. Matka sujui hyvin, kunnes pimeydestä kaikuva ääni pelästytti hänet puolikuoliaaksi.
”Mitä on piilossa?”
Kimeä, lapsenomainen ääni poukkoili luolan seinämistä tuskallisen pitkään. Umbra oli päätynyt istumaan luupolulle noin keskellä matkaa. Hän mulkoili pimeyttä muttei nähnyt mitään. Nopea vilkaisu oviaukolle, josta hän oli huoneeseen päätynyt, ei tehnyt häntä yhtään viisaammaksi, kuten ei tehnyt myöskään vilkaisu määränpääovelle. Varovaisesti hän nousi jälleen seisomaan tasapainoillen kapealla polulla ja alkoi hitaasti ja varuillaan kulkea jälleen kohti kohdettaan.
Kun pimeydestä kuului tällä kertaa narisevaa kirskuntaa, joka kaikui ympäriinsä, Umbra kiihdytti itsensä niin nopeaan juoksuun kuin vain uskalsi ja ryntäsi perille. Sinne päästyään hän vilkaisi vielä kerran taakseen.
Ja vastarannalla oviaukossa seisoi hahmo, jonka kulmikkaat muodot olivat varjojen hämärtämät. Varjot eivät kuitenkaan pystyneet peittämään tämän rintakehässä hehkuvaa punaista silmää, joka tuijotti suoraan kohti häntä.
”Onko joku piilossa?”
Umbra juoksi. Hän juoksi eteenpäin pitkää mustaa käytävää, ohi useiden risteyksien, suoraan eteenpäin. Hän ei tiennyt, mikä häntä seurasi, eikä hän aikonut jäädä ottamaan selvää.
Ikuisuuden tuntuisen ajan juostuaan toa näki edessään portaikon. Ennen kuin hän ehti portaille, pala seinästä mureni ja sen läpi syöksähti käsi. Umbra pysähtyi kuin seinään juuri ennen kuin terävältä puunoksalta näyttävä koura olisi saanut siepattua hänestä otteen. Teräväkyntinen, kolmisorminen koura huitoi hetken ilmaa hänen edessään. Hänestä tuntui yhä, kuin häntä seurattaisiin, ja jostain kuului aavemaista hurinaa. Ja sitten jälleen metallinen kolahdus.
Ei ollut aikaa tähän. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja ampui keskitetyn valonsäteen kohti kouraa. Kuului matala rääkäisy, ja koura vetäytyi salamannopeasti koloon, josta oli ulos työntynytkin.
Ja Umbra juoksi sen ohi. Portaisiin. Portaisiin, jotka johtivat ylöspäin. Ja vaikka hän oli kokenut samaa jo aiemmin, tuli hienoisena järkytyksenä, että portaita pitkin kuljettiinkin alaspäin. Äkillinen muutos painovoimassa sai Umbran putoamaan portaat ylös hyvin tuskallisesti.
Portaiden… yläpäässä hän putosi ylöspäin tasaiselle lattialle. Hetken päätään selvitettyään hän näki jälleen maallisemman oloista ympäristöä. Hän vilkaisi yhä mukanaan kantamaansa näyttölaitteeseen. Näyttöön oli ilmestynyt leveä särö, mutta nyt se näytti jälleen kartan ja hänen sijaintinsa siinä.
Mata Nuin kiitos. Umbran täytyisi suunnata ylöspäin. Zorak oli käskenyt hänen paeta sukellusveneellä. Ja hän halusi tehdä sen, ennen kuin syvyyksien asukki, mikä ikinä olikaan, saisi hänet.
Zorak Va oli tarjoillut jo toisen kierroksen ja kadonnut jälleen kyökin puolelle.
Arstein itse joi enää vain vettä jääpaloilla, ja Sheelikan annos oli edellistä huomattavasti pienempi, kun taas Avde siemaili juomiaan ilman minkäänlaista vaikutusta. Sheelika tiesi mestarinsa tietävän, ettei alkoholilla olisi vaikutusta Punaiseen Mieheen. Sen lyhyen ajan, jonka Sheelika oli Avden tuntenut, hän ei ollut koskaan nähnyt tämän syövän tai juovan mitään ennen tätä päivää. Zorak halusi testata, mihin asti Avde olisi valmis menemään kulissinsa ylläpitämiseksi.
Ei Punainen Mies koskaan valehdellut kenellekään olevansa matoralainen. Mutta hän näytteli sellaisen roolia niin pitkälle kuin vain kykeni.
”Varmasti nautit siitä, että pääset välillä näkemään maailmaa”, Avde sanoi kääntyen Sheelikaan päin, ”vaikka minulla ei ole mitään syytä uskoa, että Arstein ei kohtelisi sinua hyvin täälläkin.”
”Myönnettäköön, että kaipaan seikkailua ja adrenaliinin tuomaa jännitystä, mitä ulkomaailma tarjoaa”, Sheelika hymyili. Vaikka hän oli oikeasti innostunut tulevasta tehtävästään, hän pelkäsi koko maailmansa musertuvan höpsön valon toan pakoyrityksen epäonnistumiseen ja tämän paljastumiseen Avdelle.
”Yksi asia minua kyllä mietityttää”, Avde sanoi. ”Metru Nuin tapaus, rakkaat ystäväni. Annoitte ymmärtää, että ette ole liikkuneet tarpeeksi ulkomaailmassa tietääksenne siitä?”
”Konsertin valmistelu on aikaavievää, rakas Avde”, Zorak hymähti, kuin se olisi itsestään selvää.
”Ette sitten oletettavasti tiedä, että kristallitorneihin osunut alus kuului eräälle vortixxille. Melko pienen menestyksen herrasmies, ei maailmalla käsittääkseni kovin tunnettu. Kutsuivat nimellä Radak.”
Hiljaisuus tuntui taas Sheelikan mielestä liian pitkältä, kun he jakoivat katseen Zorakin kanssa.
”Ah, hän”, Zorak nyökkäsi, näytettyään hetken mietteliäältä aivan kuin nimi ei olisi ollut tuoreessa muistissa. ”Kuvittelinkin, että hän saattaisi koitua ongelmaksi… hyvä kuitenkin kuulla, että hän hoiteli itsensä pois päiväjärjestyksestä.”
”Ehkä niin”, Avde nyökkäsi synkeänä. ”Olen kuitenkin melko yllättynyt, että hänellä oli resursseja sellaiseen. Tietysti rahoitus saattoi tulla Pimeyden metsästäjiltä, mutta… muistuta minua, Zorak. Keillä kaikilla tässä maailmassa olisi resursseja, tai oikeammin kyvykkyys, rakennuttaa adorinium-reaktori?”
Avde kallisti päätään hieman ja hymyili.
”Sinun lisäksesi, tietenkin.”
Arstein piti viileytensä, mutta Sheelikan sydän hakkasi raivolla.
”Kelbuuno-Malciremin johtoportaalla”, skakdi lopulta sanoi. ”Radak oli ehkä pelkkä juoksupoika, mutta en näe mahdottomana, että hän olisi tuntenut jonkun sisäpiiriläisen. Tuo kaikki tietenkin lienee samantekevää.”
”Niin”, Avde nyökkäsi, ”koska heidät on kaikki hiljennetty. Kuten uskoisin, että myös heidän yhteistyökumppaninsa Metru Nuilta.”
Zorakin nauru oli täysin aito, eikä yhtä hillitty kuin aiemmin.
”Hänkin. Jouera on kuollut, rauha hänen raadellulle sielulleen. Näivettyi trooppiselle saarelle delekläisen unelmansa perässä. Ja mitä tulee Kelbuunoon ja Malciremiin… koko heidän säätiönsä on irstas vitsi, sairas pila, pelkällä rahalla pyörivä koneisto ilman ideologian rippeitäkään. Sen alkuperäisen liekin häpäisyä, joka antoi maailmalle toivon.”
Zorak nousi seisomaan, suoristi takkiaan ja katsoi Avdea tiukasti silmiin.
”Tiedätkö, mitä Kelbuuno ja Malcirem halusivat minulta, kun tarjosivat resurssinsa? He tahtoivat Kultaisen armeijan. Ilman, että he koskaan ymmärsivät, mitä se tarkoitti, minkä pohjalle Tulinoita sen ajatuksen rakensi. He tahtoivat kultaisia, täydellisiä, tottelevaisia sotilaita myytäväksi Pimeyden metsästäjille, Metru Nuille, kenelle tahansa, joka maksaisi tarpeeksi. Mutta minä en lannistunut, Avde. Minulla oli visio. Minä en antanut rahan tulla sen tielle. Minä en aikonut häpäistä ajatusta, joka ei ollut omani. Minä… loin jotain omaa.”
Zorakin silmien intensiivinen katse keskittyi Feterraan, joka katseli heitä huoneen nurkasta. Sekä Sheelika että Avde seurasivat hänen katsettaan sinne.
”Ja kun he sen kaiken jälkeen kehtasivat tahtoa omia senkin… heidän oli aika mennä. Voi, jokaisen. Jokaisen heistä vanhan maailman saastaisista haaskalinnuista täytyi lähteä. Kukaan heistä ei ymmärtänyt, minkä päällä he istuivat… minkä valtavan kasan teknologiaa ja aarteita, jotka muuttivat maailmaamme.”
Sheelika huomasi, kuinka Zorakin käsi puristui nyrkiksi vasten pöytää.
”Kukaan heistä ei ansainnut saamaansa perintöä, Avde. Ei Kelbuuno, itsensä metsästäjille myynyt roskansyöjä. Ei Malcirem, turvonnut ahne vanha narttu. Ei Radak eikä Jouera. Kukaan heistä ei ansainnut Tulinoidan perintöä. Ainoa, mitä he ansaitsivat, oli se, mitä heille tapahtuikin. Vain runollisin mahdollinen Kohtalo.”
Sheelika kuunteli mestarinsa puhetta kiinnostustaan Avdelta peitellen. Zorak ei vaikuttanut olevan kovinkaan pahoillaan varsin hyödyllisiksi osoittautuneiden kontaktiensa poismenosta. Sheelika tiesi, että Radakia hänen oli kiittäminen Umbrasta, ja Joueran suhteet olivat olleet linkki vasta tuhotussa mielisairaalassa säilytettyyn kredipselleeniin, josta suuri osa oli siirtynyt kapellimestarin parempiin taskuihin.
Oliko mestari jopa säveltänyt heidän tuhonsa kuten Kelbuuno-Malciremin? Mestari ei useinkaan puhunut Sheelikalle tavoitteistaan. Hän ei ollut tohtinut kysyä, oliko Zorak tarkoituksella lähettänyt Radakille epävakaimmat reaktorin osat, joihin oli päässyt käsiksi. Eikä kysyisi nytkään. Se olisi ollut sen myöntämistä Avdelle, että heillä oli kuin olikin ollut tekemistä Metru Nuin kanssa. Juuri nyt Punainen Mies näytti miettivän Zorakin sanoja pitkään ja hartaasti.
”Sinä siis olit se, joka sai Kelbuunon ja Malciremin katoamaan”, Avde mietti ääneen. ”Olen yllättynyt.”
”Ehkä”, Punainen Mies vastasi, ”en olisi yllättynyt, vaikka itse Tulinoidan mestari olisi hankkiutunut heistä eroon.”
Zorak ei vastannut siihen aivan heti, Sheelika huomasi. Tulinoidan mestari oli yksi asioista, joista kapellimestari ei hänelle koskaan puhunut. Kuka tai mikä sitten olikaan kyseessä, se oli osapuoli, jonka läsnäolo oli vähentänyt heidän kanssakäymistään xialaisten yhteistyökumppanien kanssa. Välillä Sheelika mietti, oliko pelkkä katkeruus ollut ainoa syy Kelbuunon ja Malciremin kohtalolle, vai oliko Arstein kenties halunnut katkaista viimeisen tavan Tulinoidan mestarille päästä heidän jäljilleen.
Asia ei kuulunut hänelle. Se ei ollut hänen ongelmansa. Vain pikku yksityiskohtia suuremmassa koneistossa.
”Oli miten oli”, Zorak lausui laskeutuen taas tuolilleen, ”et varmasti pahastu itsekään, Avde, että tietyt… irtonaiset suortuvat leikataan pois. Ylimääräiset polut, jotka johtavat sinunkin luoksesi.”
Avde ei vaikuttanut heti reagoivan.
”Oletko silti miettinyt sitä, mitä Radak yritti, Zorak? Luulisin, että se sopisi sinunkin ajatuksiisi.”
”Hahaha, vai Radak… on myönnettävä, että en täysin ymmärrä, mitä haet.”
”Se, mitä hän Ko-Metrun taivaalla sytytti. Se voima, se ihme… oletko miettinyt, että se saattaisi olla ratkaisu sinunkin ongelmaasi? Siihen pikku ideologiseen solmuun, josta me kaksi löydämme itsemme kerta toisensa jälkeen.”
Hetken päästä Sheelika tiesi, mitä Avde ajoi takaa. Hän tiesi myös, ettei mestari tulisi myöntämään seuraavansa Avden ajatusta. Kun Zorak ei heti vastannut, Avde hymyili ja jatkoi: ”Luulisin sinunkin kuulleen, minkä portin vortixxin laite avasi. Aivan pienen hetken ajan Metru Nuin taivaalla ei hehkunut ainoastaan punaista tähteä – vaan myös sininen.”
Zorak makusteli sanoja, ja antoi sormensa kärjen sivellä viinilasin reunaa. Kirkas ääni kuiski sen pinnasta.
”Vai sininen tähti? Kaaoksen ja tuhon airut. Sydän, joka sykkii epäjärjestystä. Sellaisenko maailma sinusta tarvitsee, Avde?”
”No, Zorak”, Punainen Mies vastasi, ”jos haluat sen noin muotoilla.”
”Hahaha. Hahahaha. Hahaha. Avde rakas. Minä en vihaa Kohtaloa. Olen vain pettynyt siihen.”
Sheelika näki Avden kasvoilla ristiriidan, joka ei sanallistuisi, koska tämä ja Zorak eivät tulisi sitä sanallistamaan. Sillä ei ollut väliä. Keskustelu oli esirippu, jonka takana kapellimestari nosti tahtipuikkoansa ja toivotti pääesiintyjän tervetulleeksi maailmaan, uutena ja eheänä. Ja Sheelikan ainoana vaihtoehtona oli toivoa, että kapellimestarin hallinta tilanteesta oli niin hyvä kuin tämä itsekin luuli.
Sheelikan sydän taas hakkasi kovempaa kuin se oli aikoihin hakannut. Miksi hänestä tuntui tältä? Mitä… mitä ihmettä hänelle tapahtui?
Valottu saapui viimein suureen halliin, jonka keskellä olevassa altaassa komeili Zorakin sukellusvene. Kullankeltainen sukellusvene muotoineen muistutti osittain feterraa: siinä oli erilaisia pallomaisia rakenteita, ja oli kuin se olisi rakennettu avrahkien ruumiiden alaosista. Koneen takana oli peräsin ja propelli, joilla alus liikkuisi huomaamattomasti ympäri maailman kattavan hopeaisen meren. Sukellusveneessä oli jopa tarttumaraajat, jotka muistuttivat orkesterin jäsenten vastaavia. Kaikin puolin se edusti Zorakin tyyliä ja mahtailevaa olemusta. Aluksen etuosassa oli kennomaisista rakenteista rakennettu lasinen hytti, joka muistutti feterran silmää.
Oudon alaspäin menevän, mutta ylöspäin vievän portaikon kauheuksien jälkeen Umbra oli huojentunut, että näki jotain tavanomaista. Hänen riemunsa loppui kuitenkin lyhyeen kun jostain hänen takaansa kuului tuttua surinaa. Se oli Zorak Va.
”Hähää! Toan pölvästi, jäit kiinni!” Va riemuitsi ja suristeli Umbran ympärillä yhdellä raajallaan toaa osoitellen. Pörisevä kone halusi häiritä klaanilaisen matkaa mahdollisimman paljon.
”Sinua seurataan, klaanilainen”, kone kertoi. ”Naamaton luihu kaveri on ollut kannoillasi jo pitkään. Jäät pian miekkamiehen satimeen!”
”Mutta olet Zorakin puolella, ja Avden nukke on teitä vastaan. Miksi autat häntä?”
”Koska mestari ei tiedä, mitä haluaa. Sinä kuulut meille!” Va sanoi ja muistutti Umbran mieleen ne hirvittävät asiat, jotka oli Umbralle tehnyt, kun tämä oli ollut mestarin hoivissa.
”Sheelikan piti auttaa minut tuonne sukellusveneeseen ja meidän piti lähteä yhdessä täältä”, Umbra puhui hiljaa itsekseen. Va kuuli tämän tehokkaalla konekorvallaan.
”Vai sukellusveneellä ajattelit pakoon? Olisi niin sääääli, jos sille tapahtuisi jotakin”, Va räkätti ja lähti huristelemaan kohti sukellusvenettä, aikomuksenaan Umbran pelkojen mukaan sabotoida laite.
Umbra juoksi koneen perässä, vain adrenaliinin ja toivon viedessä häntä eteenpäin. Hän pääsisi vielä kotiin. Pääsisi Klaaniin. Ja näkisi ystävänsä. Mutta hän näkisi myös heidät, jotka oli pettänyt Ritarikunnalle. Visokin… Matoron.
Umbran hengitys tiivistyi raivokkaammaksi ja raivokkaammaksi, kun hän juoksi kohti sukellusveneen oviaukkoa kohti johtavaa metallista laituria. Tunneilta tuntunut juoksu läpi aseman käsittämättömän pimeyden alkoi vahvasti painaa ja sattua, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hänen ainoa pakoreittinsä oli uhattuna.
Zorak Va leijui kuin kiusoittelevasti vain hieman häntä nopeammin, joidenkin metrien päässä. Lautasen muotoisesta laitteesta kuului pilkallista hyräilyä. Ennen kuin Umbra ehti vierelle, se oli kuitenkin jo kurottanut olemuksestaan luihun metallisen raajakkeen ja näppäillyt vauhdikkaasti jotain pieneen ohjauspaneeliin laiturin vieressä.
Umbra katsoi kauhulla, kun metallinen laituri upposi kalahtaen altaan pohjaan ja sukellusveneen ovi surisi kiinni. Valot syttyivät ohjaamossa, mekaaniset raajat painuivat kiinni aluksen pintaan ja koko laite alkoi laskeutua mustaan veteen.
Zorak Va:n muoto kääntyi ympäri häntä kohti, ja siinä kiinni oleva valtava silmä katsoi häntä hohtaen sinisenä.
”Hup-siiiiiis-ta”, Va:n ääni särähti. ”Toivottavasti osaat uida, valopää!”
”Mutta meidän piti paeta sukellusveneellä. Niin Sheelika sanoi”, Umbra mutisi itsekseen järkyttyneenä. Hän oli kyllä joskus sukeltanut ja uinut pitkiäkin matkoja, muttei osannut edes kuvitella, missä tämä tukikohta sijaitsi. Mereen syöksyminen ilman laitteistoa olisi varma itsemurha.
”Sheelika ei ole täällä, pilattu valottu”, Va nauroi. ”En tajua, mitä Mestari edes näkee sinussa. Olet vain loppuun palanut lamppu, johon pitäisi vaihtaa polttimo.”
”Zorak ja tämän valotut. Vapaudenriistoa jonkun legendan pohjalta. Me av-toat emme ole mitään erityistapauksia. Ei meidän ole tarkoitus olla Seitsemäs Toa”, Umbra murahti.
Zorak Va leijaili aivan lähelle hänen kasvojaan niin, että tämän katseen lamppu suorastaan häikäisi häntä.
”Tiedätkö, olen osassa tuosta aivan samaa mieltä, Umbra. SINÄ et ole mikään erityistapaus. Mestarini suunnitelma toimii aivan yhtä hyvin ilman sinua, vaikka hän ei sitä ehkä itse vielä näkisi. Ja kohta hänkin näkee sen.”
Umbra halusi vain painaa molemmat kätensä nyrkeiksi ja takoa konetta suoraan sen omahyväiseen mekaaniseen silmään. Aivan välittömästi hän olikin tekemässä sen, kunnes kuuli jotain ylemmältä tasolta kammiota. Painava ovi oli auennut saranat naristen.
Syvään hengittäen Umbra kääntyi hitaasti kohti äänen lähdettä. Ylemmältä tasolta sukellusvenehangaaria, kaiteen takaa, näkyi valokiila, joka vapautui tilaan avautuvasta ovesta. Sieltä kuului myös hiljaisia, lähes äänettömiä askelia, joiden lähde alkoi hahmottua Umbralle.
Ovesta pursuava valo heitti hangaarin kattoon varjon laihasta, vääristyneestä hahmosta, joka piteli kädessään pitkää miekkaa. Sen pään varjo oli täysin sileä, pyöreä ja hahmoton – merkkiäkään leuasta, poskipäistä, kulmista tai mistään muustakaan ei ollut.
Ylempi tasanne kalahteli metallisesti, kun hahmo, josta Umbra näki vain varjon, alkoi laskeutua.
Zorak Va:n ääni oli muuttunut kuiskaukseksi kuin pelkkänä pilkkana.
”Jos minulta kysytään, niin… sinuna oikeastaan kävelisin suoraan sen miekkaan. Niin olisi helpompaa.”
”Avden miekkamies”, Umbra sanoi hiljaa. Tästä oli keskusteltu vain vähän moderaattorien ja adminien kesken. Matoro ei ollut ollut kovin halukas kertomaan kohtaamisestaan, mutta Umbra tiesi tämän ja Ämkoon kohdanneen valkean olennon. Ämkookin oli hävinnyt taistelunsa.
Mutta pelolle ei saanut nyt antaa valtaa. Pelko oli mielentappaja. Pelko oli makutain ase.
Oli paettava hangaarista. Etsittävä tie ylöspäin. Oikeasti ylöspäin. Sydänvalo jyskytti kiivaasti Umbran rinnassa. Pelko oli hiipimässä hänen sydämeensä, mutta hän taisteli sitä vastaan.
Umbra lähti juoksuun siihen suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Pakenemisreaktio tuli selkärangasta, vaistoista. Zorak Va seurasi häntä, pitäen kuitenkin etäisyyttä ja sanomatta sanaakaan.
Av-toa pääsi oviaukolle, mutta tehokas sähkölataus Va:lta sai Umbran kouristelemaan ja kaatumaan maahan.
”Jäit kiinni. Pölvästi! Mahtava klaanilainen, moderaattori ja valottu jäi pieneen sähköansaan”, kone ilkkui, jälleen äänekkäästi. Umbra makasi kovalla lattialla kivuissaan. Hänellä oli ollut toivoa, mutta nyt toivo kuoli. Miekkamies kuulisi varmasti tämän metelin.
”Toa”, Zorak Va hekotteli hiljaa. ”Sinun täytyy ymmärtää minusta pieni asia. Mestarini loi minut laajentamaan omaa, varsin mittavaa kapasiteettiaan entisestään. Vaan hänkään ei ole virheetön, hänkin tekee vääriä valintoja. Minun tehtäväni on korjata pois hänen virheensä, jotta jäljelle jää vain täydellisin mahdollinen versio suunnitelmasta.”
Umbra luuli jo kokeneensa pahimman, kunnes uusi lataus raastavaa sähköä iski keskelle hänen selkäänsä. Hänen kehossaan ei ollut ainuttakaan hermosynapsia, johon asti se ei olisi virrannut. Kipu oli niin hirvittävä, että hän ei voinut estää itseään huutamasta.
”Mestarini ei tee usein virheitä, mutta sinä olet todiste siitä, että hänkin on vain kuolevainen. No, ei hätää! Et nimittäin kauaa.”
Ylempi tasanne kalahteli kevyesti, kun Punaisen miehen miekkademoni asteli sitä alas ilman minkäänlaista kiirettä.
Umbran huudot kaikuivat kolkossa metallihallissa ja yhdistyivät miekkademonin askelten tasaiseen kalahteluun. Va oli luonut oman orkesterinsa.
Ruokailu sujui perin rauhallisessa, mutta jännittyneessä mielentilassa. Sheelika ei voinut olla ajattelematta Umbraa, joka pakeni niitä kummajaisia, joita Avde aina seurassaan raahasi. Koko kuvio lepäsi vain kidutetun toan harteilla, muuten Zorakin suunnitelma lyhistyisi kasaan Avden ollessa yhä täällä. Sheelika peitteli hermostuneisuuttaan taitavasti, vuosien kokemuksella. Onneksi Avde ei tiettävästi käyttänyt totuuden naamiota.
Zorak veisteli hillityn kokoisia paloja suuresta verestävästä pihvistä ja pureskeli niitä rauhallisesti. Sheelika teki parhaansa pitääkseen itsensä rauhallisena ruokailun ajan, vaikka ei pystynyt keskittymään juuri edes erottelemaan makuja toisistaan. Hän havaitsi itsensä tuijottamasta Avden ruokailua. Matoralainen jatkoi syömistä hillityn siistein elkein.
Jos Punaisen miehen ei tarvinnut juoda, tuskin hänen tarvitsi oikeasti edes ruokailla. Sheelika lähes odotti, että Avden suuhunsa laittama juures olisi pudonnut suoraan tämän läpi alla olevalle tuolille. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken päästä hän havahtui, että Avde katsoi takaisin, ja yritti parhaansa mukaan olla, kuin ei olisi huomannut tämän katsetta.
”Lienee varsin hyvä väli puhua yhteisen matkamme ensimmäisestä etapista, Sheelika”, Avde sanoi. ”Aion viedä sinut mukanani Kenraalinsatamaan.”
”Nazorakeja?” varjottu toa kysyi ja siemaili viiniään. ”Siitä onkin aikaa, kun olen hyönteisiä nähnyt.”
Avde hymyili. ”Harvoin varmaan tämän kokoisia. Kenraalinsatama on nazorak-pesän pinnalla olevia osioita, ja toimii yhtenä Allianssin joukkojen suurimmista tukikohdista. Jossain muussa tilanteessa kaltaisellesi toalle pelkästään siellä oleilu olisi kuolemantuomio, mutta Kenraali 001 on tässä sotatilassa hieman… höllentänyt asennettaan. Et ole varsinaisesti ensimmäinen toa, joka on astellut siellä.”
”Ethän tarkoita, että Allianssi on värväämässä jotain toa-tiimiä?” Sheelika naurahti. Hän otti tilanteen ihmeellisen rennosti ja irrottautui hetkeksi jännityksestä kuvitellessaan joukon tuntosarvellisia toa-sotureita.
Avde pudisti päätään. ”Ei aivan. Nazorakit ovat epäluuloisia kaikkien muiden suhteen, mutta sotatila sallii uusia yllättäviä liittolaisia. Se on myös meidän tilaisuutemme hieman… tutkia mahdollisuuksia. Abzumo ei ole näyttäytynyt hetkeen nazorakeille tai skakdeille. Nyt voi olla oikea hetki viljellä hieman siemeniä kasvamaan.”
”Vakoilu ja tiedonkeruu kuulostavat niin mukavilta. Siitä on paljon aikaa, kun pääsin työskentelemään täysin kentällä”, vilpitön ja innostunut Sheelika kommentoi. Jännitys jäi näiden tunteiden alle ja hän oli oikeasti kiinnostunut Abzumon lyömisestä. Makutoja hän vihasi – enemmän kuin mitään.
”Ihana kuulla”, Avde sanoi ja vakavoitui hieman. ”Se, mitä eniten pelkään, on että Abzumolla saattaa olla omia… lojalisteja ja suunnitelmia Allianssin rivien sisällä. Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi se, että vaaka kallistuisi liikaa hänen puolelleen. En ole varma, voiko edes sinun viehätysvoimasi päästä Kenraali 001:n jäisen muurin läpi… mutta et ole kieltäytynyt haasteista aiemminkaan.”
”001 vaikuttaa mielenkiintoiselta tapaukselta, mikä on harvinaista nazorakille. Hehän ovat raheja eli ’ei me’, eläimiä. Hän vaikuttaa olevan eri tasolla mitä tulee muihin kaltaisiinsa. Kuin visorakeja, mokomat, mutta puhuvat kieltämme”, Sheelika mietti ja jatkoi ruokailuaan.
”En voi täysin kertoa sinulle, kuinka tarkka arviosi on… mutta soisin, että hänen korvaansa kuiskailisi joku muu kuin Abzumo.”
”Makutahan on täysin järjetön kun leikkii jumalaa siruilla ja rakentaa liikkuvia linnoja taivaalle. Ehkä 001 ihailee vain voimaa ja hulluutta. Pitääkö minun ottaa vastaava rooli, vai onko Toa Hagahissa tarpeeksi arvoa hänelle?”
Sheelika havahtui ääneen muistelostaan. Zorak Va oli ollut jo pitkään poissa.
Ruokailu jatkui hiljaisempana, ja hermostuneisuus palasi Sheelikan mielentilaan. Keskustelu oli harhauttanut häntä hetkeksi siitä, mitä aseman muissa osissa saattoi tapahtua. Hetken aikaa pelkästään ruokailuunsa keskittynyt Zorak pyyhki suupieliään lautasliinalla ja siemaisi hieman viiniä.
”Hmh”, hän äännähti ylikorostuneesti. ”Kylläpä Va ottaa aikansa jälkiruuan kanssa. Pahoittelut, Avde rakas.”
”Ei hätää”, Avde nyökkäsi. ”Matkassamme ei tule kestämään.”
Sheelikan sielun täytti kauhu, ja hän tiesi, että ei pystyisi estämään sen näkymistä kovin kauaa.
Ei… ei kai…
Sheelika ei tiennyt, oliko hänen pelkonsa täysin turhaa, liioiteltua, järjetöntä. Silti hän ei voinut estää itseään ponkaisemasta pystyyn.
”Menen auttamaan Va:ta”, Sheelika sanoi ja niiasi. Hän lähti nopeasti kohti salahissiä, jolla pääsisi ylempiin kerroksiin. Hän ei mielellään käyskentelisi painajaisten ruhossa, joksi hän sitä mädäntynyttä vääristymää kutsui.
Toivottavasti… toivottavasti ei olisi liian myöhäistä.
Kun Sheelika oli jättänyt huoneen, jäi ruokapöydän ylle hetkeksi hiljaista.
”Hänellä vaikutti olevan kiire johonkin, Arstein”, Avde lopulta sanoi.
Skakdin hymy ei säröillytkään.
”Tuntemattomia ovat sähkön neidon tiet. En voi täysin ennustaa, minne salamakaan iskee. Paitsi korkealle. Aina korkealle.”
Tauko sanoissa viesti, että Punaiselta Mieheltä ei jäänyt huomaamatta vastauksen ohi luistelu.
”Sinnehän sinä tähtäät?” Avde hymyili. ”Huipulle asti. Vai ylemmäs?”
”Avde rakas… sinä jos joku tunnet minut niin hyvin, että tiedät, etten tee tätä vallasta. Teen tämän ylläpitääkseni… narratiivia.”
Hän laski leukaansa hieman rintaansa kohti. ”Sinähän pidät tarinoista, etkö pidäkin?”
”Niin”, Avde vastasi. ”Niin pidän. Tuleeko tästä tarinasta yhtä hyvä kuin Tulinoidan tarina?”
Skakdi hieroi harmaita käsiään yhteen.
”Ah, mutta, se siinä onkin! Tiedätkö, mikä Tulinoidan tarinassa on niin erityistä? Tiedätkö, miksi se on kaunis ja elää edelleen, vaikka Kelbuunon ja Malciremin kaltaiset rotat sitä yrittivät tukahduttaa? Tiedätkö, mikä erottaa hyvän narratiivin unohdettavasta? Tiedätkö, mikä saa tarinan elämään ikuisesti?”
Sininen pakari kallistui hieman vasemmalle.
”Hyvä kertoja, uskoakseni”, pieni hymy kuiskasi. ”Jos et halua suoraan nimetä itseäsi.”
Zorak ei edes hymähtänyt. Hän oli liian sanojensa huumassa.
”Rakkaus, Avde.”
Se harhautussiirto näytti tekevän temppunsa, sillä Avden ilme oli selittämätön. Mustan takin helmat heilahtivat, kun kapellimestari kääntyi ympäri.
”Tulinoidan tarina ei elä vain siksi, koska sen sankari oli epäitsekäs. Se ei elä vain siksi, koska sen valo auttaa meitä ymmärtämään maailmaamme. Ei, se mikä todella jää elämään on jokin, johon voi samaistua. Jokin sellainen palo, joka ei polta metsiä tai valaise luolia.”
Harmaa skakdi otti askelia illallishuoneen pöydän vierellä. Hän laski mietiskelevästi kätensä sen pintaa vasten ja puhui intohimolla, joka hänen huoliteltuun olemukseensa harvoin pääsi.
”Koska sen Xia haluaa aina unohtaa, Avde… että Tulinoidalla oli joku. Joku, joka oli aivan toista maata. Pieni, hentoinen niityn kukka. Tulenliekki ja ruohonkorsi. Kuin päivä ja yö.”
Kapellimestari pysähtyi aloilleen.
”Tiedätkö, mikä on se elementti narratiivissa, joka saa rakkauden kukoistamaan?”
”En”, Punainen Mies kuiskasi. ”Mutta luulen, että palan halusta kuulla.”
Zorak kääntyi liittolaistaan kohti ja hymyili terävällä rivistöllään haimaista hymyä.
”Este”, hän naurahti ja napsautti sormiaan. ”Vastavoima. Antagonisti.”
”Ensin tarvitaan kaksi, Avde. Kaksi nuorta sielua, vastakappaleet. Palaset, jotka loksahtavat paikoilleen. Kaksi melodiaa, jotka ovat harmoniassa, vaikka syntyvät kahdesta eri paikasta.”
Sheelika pidätteli hengästymistään. Hän ei ollut venytellyt ollenkaan ennen tätä urheilusuoritusta. Valottu oli saatava pois Avden luota. Muuten kaikki romahtaisi. Onneksi oli olemassa salahissejä ja elementtivoimia.
”Sitten… tarvitaan aikaa. Melodiat eivät aloita tanssiaan välittömästi, mutta kun ne aloittavat, niitä ei voi mikään erottaa.”
Sukellusvenehangaari avautui hänen edessään, kun mekaaninen salaovi kitisi pois paikaltaan. Hitaasti liikkuva valkoinen Avden olento lähestyi rappusia pitkin maassa makaavaa Umbraa, joka kiemurteli sähköshokeista.
Hopeinen sähköttävä lautanen vain nauroi. Naurussa oli paljon Zorakin naurua, mutta myös koneen omaa persoonaa.
Ja sukellusvene oli kaukana poissa. Lähetettynä etuajassa pohjoiseen toiselle tehtävälle.
”Mistä pääsemmekin viimeiseen askeleeseen. Tarvitaan konna, joka tulee heidän välilleen. Hirviö, joka tekee mitä tahansa, että nuoret sielut eivät voisi olla yhdessä.”
Zorak Va jatkoi sähköistä, kaikuvaa nauruaan. Se nautti joka hetkestä.
Sheelikalla ei ollut aikaa miettiä suuria suunnitelmia. Hän kiiruhti nopeasti lähemmäksi Va:ta ja kanavoi salamapurkauksen etusormestaan robottiin. Keskitetty energia-ammus lamautti koneen ja sai sen putoamaan lattialle.
”Aiiisssaatana!” kone sai parkaistua ennen sammumistaan.
Sheelika tiesi, ettei Marionetti kävisi hänen kimppuunsa välttämättä, jos hän olisi aseistamaton ja ei aikoisi hyökätä. Niin hänen oli ainakin pakko uskoa. Hän kokosi kaiken itsevarmuutensa, aktivoi karisman naamionsa ja laittoi mielensä tyyneksi. Hän jäi tuijottamaan taikamiekkaista nukkea, joka lähestyi häntä ja Umbraa ja oli nyt hänen takanaan tyrmääntyneen robottilautasen vierellä.
Sheelika ei tiennyt, pystyikö nukke… näkemään Umbraa hänen takaansa. Sillä ei ollut silmiä päässään. Sillä ei ollut mitään. Hän ei ollut huomannut tätä ennen kuin oli kävellyt sitä kohti. Hän teki kaikkensa yrittääkseen olla päästämättä reaktiotaan kasvoilleen.
Hypnoosi ei ainakaan toimisi. Kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, oli hänen mielensä. Jos jotain, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli katsonut tyhjyyttä silmiin.
”Väisty”, kaikui nuken lohduton ääni. Sheelika tiesi sen tulevan jostain aivan muualta kuin sen kasvoista, mutta hän ei uskaltanut laskea katsettaan. Hän piti silmänsä naulittuna suoraan siihen tyhjyyteen, mikä tämän päässä odotti.
”En. Et pääse eteenpäin tästä.” Toa säilytti koko uhmakkuutensa tämän tyhjän olennon edessä.
Olento tuntui roikkuvan Sheelikan edessä kuin näkymättömistä naruista, täysin painottomana. Hangaarin kylmän keltaiset valot muodostivat pehmeitä varjoja sen piirteettömille kasvoille korostaen sen täyttä ilmeettömyyttä. Nuken käsissä oleva miekka ei ollut millään tapaa valmiusasennossa, mutta Sheelika suorastaan pystyi tuntemaan, kuinka terävä se oli. Oli kuin sen terä olisi halkonut jatkuvasti huoneilmaa pelkällä läsnäolollaan.
”Kuka on takanasi”, nuken ääni kysyi.
”Zorakin omaisuutta, joka meni epäkuntoon”, Sheelika vastasi kylmästi.
Nukke seisoi hänen edessään heiveröisen oloisena ja Sheelika tiesi, että pieninkään epävarmuus ei valunut hänen kasvoilleen, mutta sisimmässään hän pelkäsi. Ensiksi hän yhdisti sen pelkoon, jota hän koki painajaisissaan. Pelkoon mustasta tornista, joka laskeutui taivaankannelta tekemään hänen elämästään helvettiä. Mutta vähitellen hän ymmärsi, että tämä oli aivan erilaista pelkoa. Tämä ei ollut pelkoa hänen itsensä vuoksi. Tämä oli pelkoa siitä, että hän horjuisi hetkeksikin ja nukke tajuaisi, mitä oli oikeasti meneillään.
Se ei ollut kuolemanpelkoa. Se oli pelkoa, jota hän koki lattialla makaavan hölmön toan puolesta.
Marionetti ei reagoinut edes hengittämällä. Se seisoi paikallaan kuin patsas.
”Mestarisi on nauttimassa hienoa illallista kun sinä vain nuuskit täällä kuin energiahurtta”, Sheelikan aikaisemmin kutsuma karisman naamio hohti hänen kasvoillaan. ”Lähde pois ja palaa Punaisen miehen luokse. Vie koko perheesi mukanasi.”
Sheelika kuuli äänensä täynnä toamaista uhmaa, mutta sisällä hän oli taas vain matoran vailla voimaa estää asioita tapahtumasta. Vei kaiken hänen keskittymisensä estää itseään tärisemästä.
Silloin valkoinen nukke teki jotain odottamatonta. Se kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi kävellä kohti metalliportaikkoa, jota pitkin oli saapunutkin. Nukke käänsi hänelle selkänsä tavalla, joka sai hänet ymmärtämään, että sillä ei ollut syytä pelätä yllätyshyökkäystä.
Mitään sanomatta nukke nousi takaisin portaikkoon ja käveli ulos hangaarista. Kesti ainakin minuutti sen poistumisen jälkeenkin, että pelko saavutti Sheelikan. Hän tärisi ja hengitti… ja kääntyi kohti takanaan makaavaa valon toaa.
Umbra oli lähes tajuton. Valotun silmät olivat vain hiukan raollaan, mutta hän kuitenkin hengitti. Sheelika nosti hänet istumaan ja ravisteli häntä hiukan hereille.
”Meidän on lähdettävä täältä. Marionetti lähti juuri matkoihinsa. Autan sinut ylös.”
Sheelikan avulla Umbra nousi seisomaan. Toa oli vielä heikko sähkötyksen jäljiltä, mutta taju ja adrenaliini, sekä koko tilanne alkoivat sinkoilla hänen tajuntaansa.
”Kiitos, Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Sheelikan halaus ja kosketus tuntuivat hyvältä. Vo-toa tuntui ainoalta valopilkulta Zorakin tukikohdassa, kuin katoavalta salamalta.
”Olet ainoa, jossa on edes jotain hyvyyttä täällä, vaikka kiedot itsesi varjoihin”, Umbra kertoi. Hän ei halunnut halauksen loppuvan. Se toi lämpöä ja turvaa.
Sheelika tajusi Umbran psyyken murtuneen, ja ensimmäistä kertaa tunsi ristiriitaisia tuntemuksia tehtäväänsä kohtaan. Suudelmalla hän saisi Toan lopullisesti pauloihinsa, ja tämä olisi mahdollisesti uskollinen Zorakille myöhemminkin, mutta hän samalla sääli klaanilaista. Kidutettu, rikottu, uudelleenparsittu. Koko suunnitelma vaati kuitenkin Umbran jatkuvaa uskollisuutta vielä tämän vapaudenkin aikana.
Sheelika teki päätöksen.
Hän ja Umbra suutelivat.
Paluuta ei enää ollut. He olivat kohtalonsa valinneet.
Umbran valtasi kepeys. Hän tunsi toivon syttyneen sydänkiveensä.
Sheelika ei tiennyt mitä oli mennyt tekemään, mutta hän oli valmis elämään tekojensa kanssa. Umbra oli kuitenkin saatava pois tukikohdasta. Oikeaan ilmaan. Oikeaan valoon.
Nainen auttoi häntä kävelemään hissille, josta oli itse tullut. Sheelika tunsi tukikohdan salareitit ja tiesi keinon päästä pinnalle, vaikka sukellusvene olikin nyt pois suljettu vaihtoehto.
Jotain… jotain oli pakko keksiä.
Se, mitä Sheelika ja Umbra eivät poistuessaan huomanneet, oli lattialla uudelleen syttyvän lautasmaisen koneen pieni, hiljainen sähköinen hykertely.
Zorak piti sanojensa välissä taukoa ja antoi pelkän huoneen hengittää. Sitten hän lopulta jatkoi.
”Ja vasta, kun tuo hirvittävä konna on yrittänyt raastaa heidät erilleen, tajuavat rakastavaiset, kuinka paljon erillään olo sattuu ja raastaa.”
”Hyvin kaunista, Zorak… arvostan miestä, jolla on intohimoa.”
Avden askel lähemmäs kaikui kolkossa rakennuksessa. Hänen puheäänessään taas… siinä oli hyvin, hyvin vähän tunnetta. Kapellimestari hymyili itsekseen; oliko Punainen Mies lopulta lakannut yrittämästä liikaa?
”Minun ja Sheelikan on ehkä aika poistua. Yö on syvällä ja matka pitkä.”
”Ehkä niin”, skakdi sanoi totisemmin. ”Toivon, että pidät tyttökullasta huolta.”
Avde nyökkäsi hiljaa. ”Haluan vain varmistaa, Arstein. Eihän sinulta jäänyt mitään kertomatta?”
Zorak kääntyi.
”En tiedä, Avde. Kysyitkö kaikkia kysymyksiäsi? Jos emme olisi niin… hyviä ystäviä, voisin loukkaantua siitä, että lapsesi saapuivat tänne ilman, että tulivat edes tervehtimään.”
Avden ilme oli täysin neutraali.
”He kaipaavat tietynlaista vapautta. En voi aina päättää, mihin heidän narunsa vievät.”
”Ahaha. Ahahaha. Mielenkiintoista. Jos sinä et päätä sitä, kuka sitten?”
Sinisen Pakarin suupielet nousivat kankeasti hieman ylemmäs.
”Zorak… narratiivia voi säätää. Mutta täytyy myös osata nähdä, milloin on osa sitä.”
Zorak hymyili yhä, mutta hymyn takana oli jotain paljon, paljon kylmempää. Sen takana oli pelkkää puhdasta kontrollia.
”Minä näen nuotit, Avde. Minä olen aina nähnyt.”
Sheelika hytisi syksyn viimoissa. Hän huohotti, mutta ei saanut antaa periksi.
Oli suoritettava kapellimestarin tehtävä loppuun.
Oli vietävä valon toa takaisin valoon. Takaisin tähtien ja aurinkojen luokse. Pois turmion ja petoksen pesästä.
Pois hänen luotaan.
Huppupäinen varjonainen talutti huonokuntoisen päämoderaattorin saaren kitukasvuiselle ja usvaiselle rannalle. Syksyn harmaus oli löytänyt tiensä nimeämättömälle saarelle, jolla ei muutenkaan kasvanut mitään merkittävää.
Kävely pitkin tukikohdan varjoisia ja sokkeloisia tunneleita oli ollut raskasta isokokoinen ja huonosti kävelevä moderaattori puoliksi naisen hartioihin nojaten. Varjoisa tiesi, ettei aikaa ollut paljon. Hän saisi muuten toan.
Moderaattoria odottaisi vapaus Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannesta, ja vaikka se oli Sheelikalle tärkeää, hän oli surullinen. Hän itse jäisi aivan yksin pimeään.
Kra-Toa ei halunnut sankarinsa riutuvan universumin pimeimmissä kolkissa. Hän ei halunnut, että valoisa kokisi saman kohtalon kuin hän. Pimeys ei sopinut tälle. Pimeys ei sopinut kenellekään. Ja se oli merkinnyt naisen kirotulla merkillään.
Kohta Sheelikaa odottaisi askel syvempään pimeään. Kohti purppuraista demonia, joka siellä nauroi. Umbra ei seuraisi sinne vielä. Tämä ei kuulunut sinne. Sheelika ei halunnut häntä sinne. Askel askeleelta naisen ja miehen voimat vähenivät entisestään. Heidän taipaleensa ikuistuivat kelmeään ja viileään santaan.
Sheelika halusi luovuttaa, antaa sisäisen pimeytensä olla ja ottaa vallan. Peittää kynttilän liekki tukahduttavaan tervaan. Hukuttaa toivo syvälle mustiin vesiin. Mutta jokin hänen sisällään halusi taistella. Jokin lämmin ja kepeä. Toivo? Rakkaus? Sheelikalla ei ollut aikaa miettimiseen. Oli saatava Umbra pois.
Varjonainen ja valomies eivät olleet ajatelleet pakoa tarpeeksi pitkälle. Millä valon toa pääsisi pois tästä turmion tukikohdasta? Uida hän ei jaksaisi, lentää hän ei osannut, eikä hänellä ollut enää edes pyöriä jaloissaan.
”Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Kylmä nainen lämmitti häntä tällä tuulisella rannalla.
Rannalla, joka ivasi heitä kuin kohtalo konsanaan. Avoin tie olisi meren yli, mutta ei ollut kulkupeliä, jolla sen ylittää. Pois ei päässyt.
”Kiitos”, valottu sai sanottua. ”Kiitos kun pidit minusta huolta… ja annoit minulle toivoa.”
Kaksikko oli aivan hiljaa rannalla. He lämmittivät toisiaan ja odottivat vääjäämätöntä kohtaloaan. Sumu ahmi heitä syleilyynsä ja peitti hämäryydellään taivaan tähtiä. Edes Initoi, Punainen tähti, ei voinut valollaan rikkoa täysin sumuverhoa.
He tunsivat toistensa sydänvalojen sykkeen. Ne synkronoituivat yhdeksi. He hengittivät yhdessä hiljaa eivätkä sanoneet mitään. Sumu piilottaisi heidät muulta maailmalta. Piilottaisi heidät julmalta kohtalolta. Rikotulta yhtenäisyydeltä. Kadotetulta velvollisuudelta.
”K-keksimme kyllä keinon”, Sheelika rikkoi hiljaisuuden, mutta ei kuulostanut itsevarmalta itseltään. ”Keksimme, olen varma siitä”, hän sopersi silmät kyynelissä. ”L-luota vain minuun.”
Lopen uupunut Umbra ei vastannut, katsoi vain langennutta toa-sisartaan silmiin. Vaikka he eivät onnistuisi, hän muistaisi Sheelikan teon ikuisesti.
Varjo-toa säpsähti äkkiä. Hän näki oudon valoilmiön lähestyvän. Valonsäde piti outoa, hyräilevää ääntä kirkastuessaan.
Ja sillä sekunnilla Sheelikasta tuntui siltä, kuin kaikki langat olisivat olleet aina hänen mestarinsa kauniissa käsissä. Kuin koko orkesteri olisi koulutettu elämään ja hengittämään Arsteinin tahtipuikon tahtiin, ja ennemmin tai myöhemmin samojen nuottien tahtiin soittaisi myös kohtalo.
Sillä sumun keskeltä, rantaviivaan pureutuneesta veneestä, asteli huiviin ja hattuun verhoutunut punakultainen toa-soturi.
Sheelikan itkuisille kasvoille laskeutui hiljalleen jääkylmä, voitonriemuinen hymy.
”Tervetuloa, vanha ystävä”, hän sanoi, ”ja hyvästi… tältä erää.”
Sheelikan naamio alkoi hehkua. Katse rantautujan hatun alla lasittui, kun Sheelikan hypnoosi otti sen haltuunsa.
Nukkemaisin liikkein kultapunainen toa saattoi tiedottoman Umbran veneeseensä. Pienten koneiden armeija kiemurteli hiljaa valon toista heikomman verisuonissa. Ja jossain korkeammalla kohtalon kapellimestarin tahtipuikko ohjasi konserttia seuraavaa säkeistöä kohti.
Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.
Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.
”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”
Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?
Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.
Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…
Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Moi.”
”HEI.”
Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.
”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”
”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”
”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”
”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”
”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”
”Vaaditko apuani?”
”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”
”Paljonkin.”
”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”
”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”
”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”
”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”
”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”
Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.
”… HETKEEN.”
”Miksi hän kiinnostaa sinua?”
”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”
”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”
Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.
”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”
Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne
Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.
Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.
Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.
Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”
Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.
”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.
Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.
”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.
Taas tuo punainen…
Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.
Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!
Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.
Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.
Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla. Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…
273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki. Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…
Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.
273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…
Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…
273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.
Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.
Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…
Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…
Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…
273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.
Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-
Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.
Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.
Siitähän on jo kaksi päivää…
273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.
Hän huokaisi.
Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”
273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.
”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.
”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”
273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”
273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”
Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.
”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.
Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.
Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.
Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.
273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”
273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”
273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”
Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.
Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.
Heptagrammein koristeltu taskumatti.
”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.
273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.
”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”
”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”
”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”
”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”
”MANU ON AIKA TYHMÄ.”
”Joo.”
”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”
”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”
Kaya-Wahi, keskellä ei mitään
Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.
Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”
Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.
”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.
”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”
”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.
”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”
”Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.
”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”
”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”
”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.
Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.
”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”
”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”
”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.
Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.
Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.
Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.
”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.
”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”
Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.
”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.
”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”
”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”
”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”
”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”
”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”
”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”
Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.
Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.
Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.
Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.
Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.
Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.
Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.
Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.
Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.
Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.
Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.
”Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.
Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.
Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.
Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.
Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.
”PEHMO.”
”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”
”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”
”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”
”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”
”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”
”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”
”Valotulla on hieno hattu.”
”NIIN ON.”
“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”
“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.
Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.
”Ai, olet vieläkin täällä?”
Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.
”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.
Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.
”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”
”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”
”Kyllä muistan.”
”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.
”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.
”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.
”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”
”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”
”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”
Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.
Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.
Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.
Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.
Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.
Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.
”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.
”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.
Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.
Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.
Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.
Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.
Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.
Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?
Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.
Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.
Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.
”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”
”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”
”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”
”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”
”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”
”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”
Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne
Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.
Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.
Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.
Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.
Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.
Tai ainakin häntä oli tullut.
Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.
Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.
Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.
Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.
Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.
Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?
237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”
Missä haluat minun olevan?
Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.
”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”
”ONKO PAKKO?”
Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”
237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.
”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.” ”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”
Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään. ”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”
237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.
”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”
Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.
”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”
237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.
”Astu ulos.”
Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.
”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.
Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.
”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.
Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.
”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”
237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.
”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”
237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.
”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”
Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.
Mutta ei.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.
”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”
Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?
”Jep.”
Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.
”Oli kiva tuntea.”
Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.
Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?
Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.
Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.
Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.
Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.
”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”
Puhelin jatkoi pirisemistään.
Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…
Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”
”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen. ”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”
Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.
Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.
Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.
Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.
”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”
”Juu juu, mutta miksi?”
Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.
”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.
Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi. ”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”
”… mmitä?” Tawa mutisi.
”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”
”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”
”… ei. Ei niin.”
Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi. ”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”
”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”
”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”
”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”
”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”
Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.
”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”
”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
Tawa säikähti näkyvästi.
”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.
”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”
”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”
Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”
Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.
Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.
Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.
”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”
”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”
Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.
”Helei, Manu.”
”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”
”… mmmikä.”
”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”
”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”
Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”
”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”
”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”
”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”
Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.
Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.
”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”
”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.
”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”
Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.
”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.
”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”
”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä'”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”
”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi. ”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”
”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”
”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”
”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”
”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”
”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”
Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.
”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”
”Tawa…”
”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”
”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”
Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.
”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”
”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”
”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”
”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.
”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”
Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta. … hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”
”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
”… moiccelis”, Visokki toisti.
”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.
Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.
”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”
”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”
Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.
Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.
Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.
”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”
”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”
”Kiitos, Visu.”
Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.
Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.
Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.
Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.
Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.
Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.
Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.
Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.
Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.
Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.
Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?
Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.
”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”
”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”
”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”
”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”
Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”
”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”
Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”
”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”
Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”
”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”
Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”
”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”
”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”
”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”
”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”
”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”
”… mihin tämä johtaa?”
”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”
Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”
”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”
Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”
”No olipas kivasti sanottu.”
”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”
Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.
”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”
”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”
”Joo. Mitä mieltä olet…”
Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.
”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”
”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”
”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”
”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”
”Visu! Älä ole urpo!”
”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.
”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.
Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.
Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?
Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.
Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.
Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.
”Verkonkutoja on niin viisas.”
”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”
”Mikä?”
”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”
”Älä.”
”MUTTA MITEN SE EDES-”
”Ole kiltti.”
Tawan toimisto
Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.
Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.
Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.
Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.
Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.
Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.
Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.
Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.
Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.
Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.
Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.
Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.
”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.
”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”
”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”
”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”
Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”
Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”
”… käskystä, juuriadmin?”
”Nähdään juhlissa!”
Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.
Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.
Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.
Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…
Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.
Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.
Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?
Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?
Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.
Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.
Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.
Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.
Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.
”ONPAS HÄN IHANA.”
”Joo.”
”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”
”Minäkin.”
”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”
”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”
”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”
”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”
”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”
”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”
”HEH JOO TIEDÄN.”
Verstas
Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?
Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…
Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.
”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…
Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?
Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.
Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.
Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?
Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.
Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?
Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”
Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…
”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.
Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.
”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”
Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.
Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.
Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.
Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.
Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.
Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?
Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.
Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.
Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.
Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…
Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.
”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.
”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”
Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…
”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”
”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”
Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…
Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.
”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”
Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…
Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”
Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”
Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”
Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”
Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”
”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”
Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”
”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”
”Mitä tällä erää?”
Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”
Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”
”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.
Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”
Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”
”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.
Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”
”Tunnet minut liian hyvin!”
Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”
”Ja kuinka paljon.”
”ALAN YMMÄRTÄÄ.”
”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”
Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”
”…”
Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”
”Heippa!”
Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.
Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.
Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.
”Oho! No moi!” hän ilahtui.
Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”
Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.
”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”
Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.
”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”
Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.
Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.
”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…
…sellin asukkeja…
…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…
…jos hän vain poistuisi paikalta.
Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.
Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.
Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.
Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.
Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?
No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.
Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”
”KUKA ON ÄMKOO?”
”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”
”KERRO, VALVOJA.”
”Älä kiinny.”
Arj-Aderidon
Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.
Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.
Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.
”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.
Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.
”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”
Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”
”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”
Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.
Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.
”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”
”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”
Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”
Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.
”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.
”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”
Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”
”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”
Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.
Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.
Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.
Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.
”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”
Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”
Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”
”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”
”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”
”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.
”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”
Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.
”No voihan nyt hel…”
”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.
”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.
Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”
”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”
”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.
”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”
”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.
”Mill-”
”Tedni, ei.”
”Millennium Kahu!”
”LÄHDETÄÄN.”
Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.
Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.
Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.
”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.
”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”
Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.
”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”
”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”
Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”
”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.
Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.
Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.
Hopeisella Merellä
Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.
Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.
Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.
Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.
Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.
Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.
”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.
Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.
”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.
Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.
Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.
Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.
Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.
Korppi raakkui jossain kaukana.
Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.
Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.
Halki iäisyyden.
Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.
Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.
Kraa. Kraa. Kraa.
Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.
”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.
”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”
”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.
Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.
Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.
Ne muodostivat taas tähden taivaalle.
Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.
Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.
Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.
”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”
”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”
”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”
”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”
”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”
”Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”
Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.
Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.
”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.
”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.
”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.
”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.
”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.
Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.
”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”
Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.
Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.
Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.
Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.
Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.
Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.
Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.
Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.
”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.
”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”
”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.
Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.
Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.
”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.
”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?
Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”
”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”
Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.
”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.
”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.
”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”
Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”
”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”
”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.
”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.
”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.
”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.
”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”
”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.
”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”
”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”
Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”
”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”
Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”
”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.
”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”
”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.
”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.
”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”
”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.
”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.
”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.
”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.
”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”
”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.
Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”
”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”
”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”
”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.
”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.
”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”
”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.
”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.
”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.
”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”
”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”
”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”
”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”
Yksikään käsi ei noussut.
”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.
”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”
”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.
”Anteeksi?” Tongu kysyi.
”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”
”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.
”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”
”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”
”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.
”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.
”Olisipa minulla rystyset.”
”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”
”Naksauttelisin niitä.”
”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”
”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”
”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”
”Mitä ehdotit?”
”OHJUKSIA.”
Bio-Klaanin arkistot
Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.
”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.
”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”
”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.
”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”
Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.
”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.
”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”
”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.
Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.
Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.
Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?
”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.
”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.
”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”
”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.
Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.
”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.
”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.
”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.
”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”
”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”
Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”
Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.
Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.
Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.
”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.
Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.
Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…
Metru Nui.
Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.
Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.
Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.
Oliko se kohtaloa?
”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.
Oliko se kohtaloa?
Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.
Oliko se kohtaloa?
Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.
Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.
”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.
”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”
Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.
Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.
Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.
Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.
Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.
Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.
Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.
Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.
Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.
Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.
Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.
Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.
Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.
Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”
”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”
Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”
Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”
”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”
”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”
”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”
Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.
”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”
”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”
”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”
”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”
”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”
”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”
”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”
”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”
”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”
”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”
”He ovat kaikki niin nättejä.”
”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”
”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”
Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.
Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.
”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”
”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”
”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.
Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.
Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.
Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.
Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.
Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.
Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.
Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.
Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.
”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.
”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”
”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”
Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.
”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”
Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.
”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”
Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.
”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”
Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”
Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.
”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.
”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”
Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.
”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”
”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”
Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”
”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”
Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”
”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”
”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”
”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”
Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”
”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.
Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.
Ranta oli muutenkin täynnä riemua.
Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.
Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.
Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.
Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.
Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.
Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.
Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.
Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.
”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.
”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”
”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.
Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.
”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”
Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.
”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin. Aina on ensi vuosi.”
”Onhan?”
”Äh. Tietty.”
Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.
Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.
”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”
”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”
”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”
”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”
”Heheh… Gurtun uimakoulu…”
”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”
”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.
”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”
Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.
”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”
”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”
”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”
Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.
”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”
”NO NYT.”
”Vihdoin.”
Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.
Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.
”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”
”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.
”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…
”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”
”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”
”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”
”Varro vain, Valkoiseni.”
”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”
Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.
”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”
”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”
”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”
”Valkoinen. Varro vain.”
”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.
Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.
Hän voi hyvin.
Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?
Mikä oli muka tätä tärkeämpää?
Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.
”ÄLÄ NYT.”
”Vartija.”
”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.
”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”
Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.
”EI. ÄLÄ VIITSI.”
”… Vartija.”
”KAIKKI ON PILALLA.”
”Vartija. Olet säkki.”
Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.
Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.
Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.
Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”
”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”
”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”
”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”
”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”
”MITÄ, VALVOJA?”
”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”
Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.
”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”
Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.
”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.
Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.
”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”
Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.
”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”
”NIIN. NIIN OVAT.”
”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”
”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”
Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.
”Nähdään, Valkoinen.”
”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”
Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.
”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…
Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.
Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.
Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.
