Siellä, missä pilvet lipuivat paksuimmillaan ja kaukana alhaalla tyrskyävä meri velloi hurjimmillaan oli piilossa jotain, mitä ei oltu tarkoitettu löydettäväksi.
Steltinmeren isoimmissa saaristoissa kulki taas kertomuksia asioista, joita ei oltu aikoihin tavernoissa kerrottu. Huhuja kerrottiin totena, legendoja kohdeltiin, kuin tietokirjallisuutta. Moni pieni mieli oli jo varma siitä, että tuomionpäivä koittaisi pian.
Siitä ei kuitenkaan ollut varmuutta, oliko taivaasta törröttävällä metallisella asemalla mitään tekemistä merissä myllertävien mysteerien kanssa.
Pilvien yläpuolella, kaukana tavallisen matoranin murheiden ulottumattomissa, asemaa lähestyi vinhasti pyörivä fysiikan lakeja näennäisesti rikkova neliulotteinen kuutio. Sitä vastaan saapui laivue virtaviivaista terästä ja punaisia valoja. Xialaisten kättenjälki kiiti muodostelmaan kuution ympärille ja alkoi saattamaan tätä kohti Baterra-aseman kyljessä ammottavaa telakoitumisaluetta.
Lukemattomien miehittämättömien hävittäjien joukossa matkasi myös kolme huomattavasti suurempaa tuhon konetta. Liskojen sota-aikaisia lentotukialuksia ei oltu saatu lentämään millään vortixxien itse kehittämällä polttoaineella. Ne olivat vaatineet puhdasta elinvoimaa kohotakseen. Insinöörien onneksi suojeltavan aseman mestari omisti sitä liikaa.
Liikaa tuolla mestarilla oli myös ollut aikaa. Yksi tilaus kerrallaan hän oli koonnut laivastonsa. Yksi tilaus yhdeltä valmistajalta. Vain yksi kerrallaan. Niin ettei kukaan koskaan huomaisi.
Mutta vuodet tekivät yhdestä monta. Ja vuosikymmenet monista lukemattomat. Ja vaikka Puhdistajan komennossa oli niin paljon, oli taivaan rauta paikallaan vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten.
Ne suojelisivat kuningatartaan.
Aseman ikkunasta ulos suu mutrussa tuijotteleva jään toa seurasi hämmentävän kohteen telakoitumisprosessin loppuun asti, muttei välittömästi lähtenyt telakalle kirottuja vastaan. Pienen hetken hän halusi ihailla aseman ympärillä kiertävien taistelulaivojen kiiltäviä pintoja. Jokin niissä kutsui entistä ilmojen sankaria kotiin.
Telakan suunnattoman kokoiset luukut sulkeutuivat kuution takaa. Hävittäjien ujellus vaimeni, kun aukko raudan välissä kapeni olemattomiin. Valtavan metallisen tilan keskelle laskeutunutta tajuntaa rikkovaa asiaa ympäröi lukuisia linjastoja, jotka pumppasivat ulos lukemattomia rivejä eri metalliseoksista koostuvia rakennuselementtejä.
Täysin koneistetun tilan perällä hissi lopulta kilahti ja Kapteeni lampsi hitaasti kohti kuutiota. Se ei ollut vielä sylkenyt maailmaan ulos mitään, mutta hetken päästä se paljastaisi jotain inhottavaa. Ja hirvittävää. Ja vähän surullista.
Laskeuduttuaan aivan lattiatason lähelle tesserakti painui kasaan ja paljasti neljän ulottuvuutensa sisältä kaksi kolmiulotteista hahmoa, demonisen makutan ja haarniskoidun bahragin.
”Mielenkiintoinen sijainti, Ficus”, Makuta Abzumo totesi katsellessaan ympärilleen. ”Tohtorinko idea se oli?”
“Kuningattaren”, musta kasa totesi kiertäessään yksisilmäistä kypärää pois päästään.
“Näissä merissä elää juuri sopivanlaista kalaa”, hampaiden välistä korahti informoivasti.
Hieman varoen kaksikkoa lähestyvä toa yritti pitää katsekontaktinsa kasvottomassa massassa. Jään suojelija aisti makutan läsnäolon jo kaukaa. Toan mestarilleen kantamat uutiset alkoivat tuntumaan mitättömiltä kuution omistajan läheisyydessä.
Makuta katsoi Kapteenia suoraan silmiin, ja tämän sielua kylmäsi. Piinallisen pitkältä tuntuvan hetken jälkeen varjojen herra käänsi katseensa liikekumppaniinsa ja totesi:
”Meidän lienee syytä keskustella hieman tulevasta operaatiostamme.”
“Kokoushuoneeseen”, Puhdistaja myönsi ja viittoili metallin peittämällä kädellään käytävälle telakan päässä, “olettaen, että se on valmiina.”
Kapteeni nyökytteli tarpeettoman vakuuttelevasti ja ojenteli kättään mestarinsa jo vahvistamaan suuntaan.
“Sitä ennen… tuota, sananen? Mestari? On jotain, mitä teidän kuuluu tietää.”
Kapteeni ja tämän mestari tuijottivat toisiaan hetken, jonka päätteeksi Puhdistaja onnistui hillitsemään kuulistaan pursuavan raivon ja päätyi lopulta myöntymään toan ehdotukseen.
“Viisi minuuttia”, musta massa lupasi liikekumppanilleen, “Juoksevia asioita. Tilat ovat ensimmäisen käytävän päässä.”
Makuta nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kokoushuoneeseen. Puhdistaja odotti, että tämä olisi välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella ja käänsi sitten irvistyksensä huolestuneen toan puoleen.
“Tuota, saimme puhelun matkasi aikana. Melko vihaisen sellaisen. Varjotun kärsivällisyys alkaa vähitellen loppumaan.”
Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten, kun sielut ruumiin sisällä yrittivät hillitä raivoaan.
“VL-624?” mustan massan sisältä tavattiin.
Kapteeni nyökkäsi. Puhdistajan ja Ilonpilaajan taistelun tasoittama eteläinen tukikohta ei suurella todennäköisyydellä edes tuntunut Varjotun lompakossa, mutta kolahdus uskollisen “kätyrin” toimissa olisi juuri sellainen asia, jonka selvittämiseen metsästäjien kummisetä olisi valmis käyttämään kaiken ylimääräisen aikansa.
“Mitä vastasit?” Puhdistaja tivasi.
“Kerroin, että olet tällä hetkellä pitkällä työmatkalla, eikä minulla ollut tietoakaan siitä, milloin olet tulossa takaisin. Toivotin myös hyvät päivänjatkot.”
Hirvittävät hammasrivit kääntyivät virnistykseen. Sielukasa oli kaikesta huolimatta tyytyväinen siihen, että hänen Kapteeninsa oli oppinut hoitamaan aseman suhteita kunniakkaasti.
“Hyvä. Pidetään hänet vielä jännityksessä. Tästä eteenpäin haluan, että hylkäät automaattisesti jokaisen yhteydenoton metsästäjiltä.”
“Ymmärrän”, Kapteeni vahvisti ja kiilasi samalla tylysti mestarinsa eteen. Puhdistaja oli päättänyt, että keskustelu oli ohi, mutta toalla oli vielä yksi tiedote, joka hänen täytyi päästä jakamaan.
“Yksi… yksi asia vielä. Minä keskustelin kuningattaren kanssa.”
Puhdistajan silmätön tuijotus olisi voinut tappaa. Tai siltä Kapteenista ainakin tuntui.
“Hän… ei suostu kertomaan mitään Sarajista. Ehkä sinun pitäisi kysyä.”
Puhdistaja tiesi, ettei hän koskaan ollut varsinaisesti kieltänyt alaistaan keskustelemaan Kaikkinäkevän kanssa, mutta siltikin sielujen keskellä vallitsi ajatus siitä, että johonkin heille pyhään oltiin koskettu kysymättä. Tämä olisi varmasti ollut Purifierin päällimmäisin huolenaihe jos hän olisi ylipäätään ymmärtänyt, mitä Kapteeni yritti hänelle kertoa.
“Sarajista?”
Silloin Kapteenille valkeni, ettei hänen mestarinsa ollut ehtinyt valvomaan luutnanttinsa etenemistä.
“Hän… ei koskaan raportoinut matkastaan. Viimeinen tiedote tuli hieman ennen Klaanin saarelle saapumista. Sen jälkeen on ollut täysin hiljaista.”
Puhdistaja louskutteli hampaitaan häiritsevästi ja mietti. Kenties Kapteeni oli oikeassa. Hänen tulisi puhua kuningattarelle.
“Kokouksen jälkeen”, musta massa vahvisti. “Sinä olet tehnyt tälle päivälle jo tarpeeksi.”
Jään toa yllättyi mestarinsa armollisuudesta ja käytti tilanteen välittömäksi hyödykseen. Hän kumarsi, väistyi Purifierin tieltä ja otti ripeästi suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinansa.
Puhdistaja ei jäänyt odottamaan palvelijansa poistumista ja olikin puolimatkassa kohti kokoushuonetta siinä vaiheessa, kun Kapteenin selkä katosi tavarahissin ovien taakse. Hopeisen panssarin peittämät jalat astuivat sisään ovesta vasta kulkeneen makutan perässä ja huoneen sisällä Purifier iski kätensä kytkimeen, joka sulki metalliset laatat heidän takaansa.
“Hieman pimeää”, Puhdistaja murahti ja täysin ilman hänen työpanostaan valot syttyivät Metru Nuilla valmistetun hologrammipöydän ympärille. Abzumo ja Purifier havaitsivat, etteivät he olleet huoneessa yksin. Kärsineen näköiseen Rorzakhiin pöydän ääressä syttyi valot. Se katseli hetken ympärilleen ja naulitsi sitten katseensa makutaan.
“Toit hänet mukanasi”, naisen ääni sanoi jostain koneen sisältä. Sanat oli selkeästi osoitettu Puhdistajalle, vaikka vahki tuijottikin yhä Abzumon naamiota.
”Kiehtovaa nähdä bohrokien telepatiaverkko toiminnassa”, makuta hykerteli ja tuijotti takaisin.
Natisevin nivelin vahki lähti kiertämään makutaa ympäri. Puhdistaja ei ollut varsinaisesti valmistautunut esittelyihin.
“En odottanut sinun vielä käyttävän tuota”, Purifierin hampaat louskuttivat ja seurasivat Rorzakhin vaivalloista liikkumista.
“Olen kiintynyt siihen”, Bianca selvitti tyynesti ja palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. “Asiaan”, hän lisäsi ja vihreä hologrammi syttyi pöydälle kolmikon väliin. Purifier vilkaisi ensin hermostuneena molempia läsnäolijoita ja kiinnitti sitten huomionsa tilaan syttyneeseen kaupungin karttaan ja erityisesti sen pohjoisosaan merkittyyn punaisena hohtavaan pisteeseen.
“Sirusi”, Puhdistaja vahvisti, “Sekä Käden uusi kenraali.”
”Mitä hän puuhailee tällä hetkellä?” Abzumo kysyi.
Hopeahaarniskaisella kasalla oli vastaus, mutta hän tiesi kuningattarellaan olevan luultavasti tarkempi sellainen. Vahkia asuttavalta tietoisuudelta kesti kuitenkin hetki ymmärtää, että makuta puhutteli juuri häntä.
“Kieltäytyy pysymästä erossa häntä merkittävämmistä asioista. Itsepäinen tyttö yrittää selvittää yksityiskohtia. Osaa varmasti varautua hyökkäykseenne”, Biancan ääni kaikui.
”Sepä perin ikävää”, makuta totesi. ”Ehkä meidän täytyy järjestää pieni harhautus, ennen kuin päästämme teidän uudet lelunne hänen kimppuunsa.”
“Kuulostaa melkein siltä, että pääsemme muistelemaan vanhoja”, Ficus-palanen mustasta mössöstä irvisti tyytyväisenä. “Tulee mieleen edellinen kerta, kun olimme yhdessä kentällä.”
”Aivan niin”, Abzumo vahvisti, ”Kos’ltan-l’Tiniyyen tapaus. Joku oli vapauttanut kaupungin asukkaat kiinteän pelon vallasta. Sitä ei voinut sallia.”
“Aikana jolloin minäkin kaipasin kauniita helyjä elämääni”, musta ääni muisteli yllättävästi ilman perinteistä kakofoniaansa, “Sääli, että osoittautui vesiperäksi. Pidetään huolta, että tällä kertaa saamme sen, mitä etsimme.”
”Riippunee siitä, millaiset resurssit meillä on harhautusta varten”, makuta tiedusteli.
“Asema on toimintakuntoinen pitkän matkan operaatioihin”, Valkoinen Kuningatar vahvisti, “Pienen, mutta tehokkaan iskuryhmän pitäisi kyetä liikkumaan iskukohteessa vapaasti sillä aikaa, kun Baterra pitää vihollisjoukot kiireisinä.”
Purifier nosti katseensa hologrammipöydältä liikekumppaniinsa. “Minulla on henkilökohtaisia tavoitteita pohjoisessa. Voin lähettää uudet joukkomme jo asemiin valmistautumaan. Ehdotan, että saamme operaation suorituskuntoon mahdollisimman pian.”
”Välineistöni on valmiina operaatioon kolmessa tunnissa”, makuta totesi. ”Lisäksi minulla on kenties kandidaatteja iskuryhmään.”
“Avoin ehdotuksille. Omat agenttini ovat kiireisiä etelässä.” Purifierin mielet vaelsivat Kapteenin esittämään kysymykseen Sarajin nykyisestä sijainnista. Nyt ei kuitenkaan ollut aika huolehtia siitä.
Abzumo marssi takaisin ovelle ja viittoi seuralaisiaan tulemaan mukaan. Purifierin raskaat metalliset askeleet peittivät alleen vioittuneen löntystelyn, joka lähti Valkoisen hallitsemasta kasasta oikosulkuja ja nivelongelmia.
Joukkio palasi takaisin telakalle asemoidulle tesseraktille. Makutan käskystä hyperkuutio alkoi pyöriä neljässä ulottuvuudessa ja paljasti sisältään merkillisen elämänmuodon.
”Zairyh”, makuta lausui, ”tervetuloa Baterra-asemalle. Tässä ovat illan emäntämme, Ficus ja Bianca.”
Eräs Zairyhin juurista suoritti liikkeen, jonka olisi voinut ehkä tulkita nyökkäykseksi.
”Olen suunnitellut liittolaiselleni eräänlaisen ulkoisen tukirangan”, Abzumo jatkoi kääntyen Purifierin puoleen. ”Ja lähetin sen muiden pakettien mukana.”
“Tämä on jotain uutta”, Purifier ehti purkamaan mielenkiintoaan kasviutta kohtaan, mutta Rorzakh astui näiden kahden väliin ahmien Zairyhiä katseellaan.
“Metru Nui. Olit siellä”, Bianca tunnisti välittömästi. Taivasaseman eteiseen oli alkanut kasautua todellinen kirottujen karnevaali. Tässä vaiheessa, makutan käskystä, tesseraktista materialisoitui tumma, kasvoton humanoidi, joka siirtyi tutkimaan rahtialueella olevia laatikoita. Purifier seurasi sitä sivusilmällä, mutta antoi sen jatkaa.
”Ajamassa omia etujani”, kasvi vastasi lyhyesti Biancan kysymykseen. ”Enää en.”
“Minua ei kiinnosta agendasi”, valkoinen kuningatar vakuutteli, “mutta tahtoisin silti varmistua motivaatioistasi.”
Zairyh oli hetken vastaamatta. Hänestä tuntui, että se oli aivan liian pitkä tarina ja lisäksi sellainen, joka ei välttämättä kuvannut häntä parhaassa valossa.
Ja osaisiko hän edes perustella motivaatiotaan tarpeeksi hyvin?
Uskoiko hän siihen enää itsekään siihen, että voisi päihittää Joueran?
”Makuta Abzumon etu on minun etuni”, Zairyh sanoi lopulta. Kyseinen makuta nyökkäsi hyväksyvästi.
Purifier vilkaisi kohti Rorzakhia ja sitten taas kasvia. Sielukasalla oli harvemmin ongelmia mahdollisten liittolaistensa kanssa. Lyhyt ja napakka vastaus tuntui riittävän myös Valkoiselle.
“Hyvä on.”
Makutan lähettämä Musta Insinööri palasi heidän luokseen tuoden mukanaan yhden ainoan laatikon heidän eteensä ja irrotti sitten sitä kasassa pitelevät vaijerit. Bahragit katselivat, kun pimeyden ruhtinaan kehotuksesta kasvi siirtyi laatikon sisältä paljastuneeseen biomekaaniseen olemukseen. Ei kulunut hetkeäkään, kun juuret yhtyivät kehon hermoratoihin, kuten ne oli suunniteltu.
Heidän edessään kohosi nyt olento, joka muistutti jonkinlaista demonisen gukkolinnun ja legendojen kirstallikäärmeiden epäpyhää kimeeraa. Olennolla oli lintumainen pää, irvokas nokka, joka oli täynnä torahampaita, ylävartalo kuin etelän titaaneilla ja siinä kohtaa, missä titaanilla olisi ollut jalat, hirvityksestä kasvoi kaksi käärmettä. Olennon vartalo oli suurimmilta osin mustien panssarilaattojen peittämä, joskin sieltä täältä niiden välistä hieman pursusi orgaanisen näköistä punertavaa massaa, minkä Purifier huomasi olennolla olevan yhteistä makutan Kerubien kanssa. Käärmemäiset osat hirviöstä olivat samaa mustaa materiaalia kuin ylävartalokin, mutta laatat olivat tiheämmässä ja muistuttivat suomuja. Käärmeiden hampaat olivat prototerästä ja niiden kielistä tihkui…
”Visorakin myrkkyä”, makuta totesi huomattuaan yleisön katseiden kääntyneen käärmeiden suihin. ”Sekä hampaat että nokka ovat prototerästä. Mielenkiintoisintahan on, että–”
Keskusteluun tuli keskeytys, kun hissistä tesseraktin takaa löntysteli jään toa, joka raskaasta hengityksestään päätellen oli juossut puolet matkastaan telakalle. Kapteenin halkeilevan haarniskan etuosassa oli ilmiselvän vastaläikytettyjä kahvitahroja. Kärsimättömän nelikon katseet seurasivat toan saapumista. Purifier havaitsi kaukosäätimen toan käsissä.
Jos Puhdistajalla olisi ollut silmät, hän olisi pyöräyttänyt niitä pettyneenä. Pukunsa avulla itsensä niukin naukin hillitsevä taivasaseman mestari tyytyi kuitenkin viittomaan vieraitaan kohti telakan takaseinälle laskeutuvalle valkokankaalle. Kaukosäädin Kapteenin käsissä aktivoi kattoon kiinnitetyn projektorin.
Tutut viiksekkäät kasvot ilmestyivät täyttämään telakan seinää. Kun taivasaseman pään kuva asettui paikoilleen, viiksille ilmentyi riemastusta. Niistä suihkusi voitokas pilvi höyryä.
“Arvon vieraat”, Purifier julisti, “logistisen puolen erityisosaajamme.”
Hampaat vetivät henkäisyn, jonka minkä tahansa organismin täytyisi vetää ennen seuraavan lausumista.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”
Sen ja kuudentoista muun tittelin kantaja avasi viiksien kehystämää kitaansa. Bombastisten sanojen hyökyaalto otti tilan haltuunsa.
“Hyvää iltaa, ystävät ja toverit!” räjähti kaiuttimista arviolta kolmetoista palkkia liian lujalla volyymillä. Kapteeni pudotti kaukosäätimen säikähdyksessään käsistään ja kumartui sen perään lattialle.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA hymyili ruudulla säihkyvänä ja majesteettisena. Kuvanlaatu haki vielä hieman muotoaan säröin ja häiriöin, mutta kun ne hälvenivät, tuijotti sekalainen seurue harvinaisen kirkasta kuvaa, joka näytti ainakin selkeästi, että tohtori todella piti huolta omista hampaistaan. Purifier ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että entisen Voitonhampaan paroni oli jo löytänyt allensa uuden kehon. Tässä oli ainakin kolme kertaa enemmän piikkejä kuin edellisessä, eli muotokieli oli ainakin yhtenäinen niihin edelliseen kolmeen.
Arvon tohtorin hattukin oli uusi, ja uuden, terävämmän haarniskan hartioilla lepäsi kaunista tummansinistä silkkiviittakangasta yli tohtorin selän. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli ilmiselvästi käynyt vastikään vaatturilla, kuten jokaisen itseään kunnioittavan herrasmiehen kuului silloin, kun kansainvälinen terroristi tuli, räjäytti toimiston ja ampui naaman irti.
“Ilo nähdä teitä siellä niin sankoin joukoin!” paroni hihkui heilauttaen singulariteettisauvaansa riemukkaasti ruutua kohti. ”Sääli, etten päässyt itse paikalle! Ficus, vanha veikko, miten purenta voi?”
Purifierin vastaus ilmentyi aluksi suun kokeilevana louskutuksena. “Muutos on ollut aika raskasta sitten viime kerran. Pelkään, että tähän riviin ei perinteiset hoidot enää auta”, musta kasa virnisti kaivaen viimeisiä huumorinrippeittään.
Paroni kohensi monokkeliaan hohottaen kumeasti. ”Sellaista se on tuossa iässä! Hampaita kasvaa niin vauhdilla, ettei voi olla täysin varma, mihin ne kaikki laittaisi! Ei, mutta oikeasti, sinun tilanteessasi on tyypillistä, että alaleuan hampaille tulee hieman ahdasta, jolloin on vaarana, että ikenet tulehtuvat helpommin. Kai muistat langata hammasvälisi säännöllisesti, veikko hyvä?”
“En ole aivan varma, että omistanko enää ikeniä”, Puhdistaja pohti ja jätti samalla tylysti huomiotta jalkapanssareitaan hiljaisesti potkivan kärsimättömän Rorzakhin.
”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA inahti hämillään. ”No… sehän vie sinulta senkin ongelman pois! Muista silti harjata hampaasi tavalliseen tapaan. Se, että kaikki sisäiset lihaksesi ovat alkaneet kasvaa panssarien läpi ruumiin ulkopuolelle ei suinkaan vähennä hammashygienian tärkeyttä! Minä olen kirjoittanut tästä väitöskirjan, piru vie. Muistathan vielä, mitä yksitoista hammaslääkäriä kymmenestä suosittelee?”
Purifier ei vastannut. Se, olisiko hän vastannut, ei olisi muuttanut tilanteen vääjäämättömyyttä suuntaan tai toiseen. Tohtori oli laulamassa sen jinglen, eikä sitä pysäyttäisi mikään.
Kapteeni oli jo alkanut poistumaan paikalta, muttei voinut estää paria tohtorin melodian rytmiin tapahtuvaa hypähdystä askelissaan.
Täysin tarpeellisen musiikillisen välinäytöksen päätyttyä (joku paronin viestintäyhteyden päässä soitti mankasta purkitettuja aplodeja) DOKTOR VIKTOR VON NEBULA käänsi kaipaamiensa tähtien lailla hehkuvan katseensa Purifierin vierellä seisovaan ilmestykseen.
”Randarakin nimeen! Makuta Abzumo! Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut todistaa viehättävää seuraasi!”
”Tohtorikin vaikuttaisi olevan oikein hyvissä höyryissä tänä iltana”, demoninen puolijumala totesi puolihuvittuneena tuttua nimeä kantavasta hammastahnasta. ”Miellyttävätkö uudet lelut?”
Paronin hymy jäätyi asentoon, josta olisi voinut luulla pienen latausikonin pyörivän videokuvan yllä. Sitten hän havahtui, ja katselijat kykenivät lähes näkemään lampun syttyvän nerokkaissa aivoissa.
”Aiiiiivan!”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA riemastui. ”Kyllä, Abzumo! Tosin niiden kutsuminen ’uusiksi’ lienee kaltaistemme hienojen herrasmiesten ’huumoria’ ja ’leikittelyä’, sillä uusia ne eivät ainakaan ole! Voisimme sanoa jopa ‘epä-uusia’, tai ‘kaikkea tuntemaamme vanhempia’!”
”Kaikki teknologia on minulle muinaista, Viktor”, Abzumo sanoi. ”Niin, onhan sinulla tuota ikääkin jo! Lystikkäitä veijareita joka tapauksessa. Itseasiassa olen saanut jo kasvatettua yhden täyteen kokoonsa. Hei, voin vaikka näyttää!”
Paroni kurotti teräshansikoitua kättään kameraa kohti ja käänsi linssin suuntaa hieman vasemmalle. Vain viiksenkärki ja hatun lieri erottuivat vielä ruudun reunalla sumeina, kun puhelun kamera tarkensi tovin tohtorin tukikohdan taustalle. Paronin takaa erottui metallinen hangaari, josta ei ollut varsinaisesti vaikeaa löytää viiksekästä tai monokkelista heraldiikkaa.
Joukko noin matoralaisen kokoisia vartiodroideja – ‘vikhejä’, kuten paperi äärimmäisen arvokkaassa patenttivirastossa hyvin selkeästi sanoi – raahasi pyöreää metallista kanisteria kohti hämmentävän värikkään ja… silmäisen…? ilma-aluksen peräluukkua. Prototeräksinen, valtava, pallomainen kanisteri oli teljetty kymmenillä pikku lukoilla kiinni, ja sen ainoa aukko oli aivan päällä.
”Tietenkin meidän täytyi ryhtyä pieniin, öh, varotoimiin”, tohtori sanoi, ”kun selvisi että testiyksilö – lainatakseni professori Meltdownia – ‘vihaa kaikkea elävää’ ja ‘haluaa raastaa nokallaan maailman halki’. Lisäksi, heh, Abzumo, sanoakseni vielä, että melko hauska ja käyttötarkoituksen huomioiden hyvä lisä on se, että olento, heh…”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raotti sormellaan haarniskansa kaulapanssarin levyjä vilkuillen kanisteria olkansa yli. ”… hakeutuu kaikkea krana-ainesta kohti nielläkseen sen elävältä…”
TUM, kalahti vikhien raahaaman kanisterin sisällä. TUM TUM.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja kääntyi yhä leveämmin hymyillen takaisin kameraa kohti.
”… niiiiiin. Aika hurjaa! Jotain tuollaista voisi kehittää vain todellinen tieteellinen nero!”
”Suosittelen kuitenkin varomaan niiden kanssa”, makuta sanoi. “Sinulla kun on… eräänlaisia kranan piirteitä.”
”Ja niin huomaavainenkin”, paroni ylisti. ”Maailma olisi takuulla parempi paikka, jos olisi enemmän kaltaisiasi miehiä, Abzumo! Mutta ällös huoli! Muutamien kokeilujen jälkeen minulle valkeni, että ennen kuin projekti Krana-sa yrittää ahmaista kitaansa kranoja, se hakeutuu ensisijaisesti kohti arkkikranoja!”
Tohtori kääntyi pois kamerasta, käveli hieman kauemmas hangaariin ja näytti vapaalla kädellään sivistyneen sormieleen kohti epäspesifiä henkilöä epäspesifissä suunnassa maailmaa.
”HA HA HA! OPITPAHAN SITTEN AMPUMAAN ARVOKKAILTA HERRASMIEHILTÄ JA HAMMASLÄÄKETIETEEN KUNNIATOHTOREILTA NAAMOJA IRT-”
TUM.
”AAAAAAAAAAH”
TUM, sanoi prototeräskuori aivan tohtorin vieressä. TUM. TUM.
”… pojat, viekääpä se vaikka jonnekin muualle. Isillä on puhelu kesken.”
Videokuvan taustalla vikhit jatkoivat jotain isoa ja painavaa ja ‘kaikkea elävää vihaavaa’ sisältävän kanisterin raahaamista ilma-aluksen peräkonttia kohti.
Toisella puolella puhelua tuijotettiin typertyneenä ja jätettiin kysymästä paljon olennaisia kysymyksiä, kuten ‘mitä helvettiä sinä tunget tuon ilma-aluksen peräkonttiin’, ‘miksi tuolla ilma-aluksella on valtava askartelusilmä kyljessä’, ‘onko tuo todella paras väritys häivesodankäyntiin’ ja hyvin retorinen ‘onko silläkin viikset’.
“Puhuen arkkikranoista”, yksitoista niistä aloitti yhdellä suullaan, mutta keskeyttivät kärsineen Rorzakhin astuessa heidän rinnalleen. Valkoinen kuningatar halusi välittää tietonsa itse.
“Killjoy on mobilisoinut joukkonsa ja valmistautuu hyökkäämään saarellenne. Kuulen hänet yhä. Ja hän on epätavallisen vihainen”, Biancan ääni kajahteli koneen sisältä.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA suoristi kumaran ryhtinsä, kääntyi kameraa kohti, suki viiksiään ja hymyili herrasmiesmäisen sulavaa hymyään.
”Bianca, kaunottareni, sinäkö se olitkin? En ollut tunnistaa! Musta pukee sinua!”
“Väliaikainen ratkaisu. Tarpeellinen, jopa.”
Vahkin repeytyneet leuat eivät liikkuneen puheen tahdissa. Ääni kuului, mutta robottinen keho ei reagoinut sen mukaisesti.
”Eikö… heh, iltapukusi muistutakin hieman sen onu-metrulaisen insinöörin, Nuparun mekanoidiviritelmää? Hieman kuin vikhini! Olenhan esitellyt teille vikhejäni? Hei, minä esittelen teille vikhini! Pojat, tänne!”
Tohtorin kutsusta kameran silmän eteen vaappui sorsannaamaisia, hieman eräänlaisia hypoteettisiä avaruusolioita muistuttavia robotteja. Yhdellä oli käsissään kaivospora, toisella roikkui pitkä köysi koukulla varustettuna. Kolmas kantoi kasuaalisti kahta paketillista räjähdepanoksia, ja sai kaksi muuta näyttämään sen takia hivenen hermostuneilta.
”Yhdennäköisyys on melkoinen, eikö? Onkohan Nuparu ottanut hieman mallia luomuksistani? Herran pieksut, sehän olisi imartelevaa!”
“Varmasti on”, Purifier puuttui taas. Sielukasa ei edes aikonut huomauttaa siitä, että tämä oli jo kolmas kerta, kun tohtorin koneet esiteltiin tälle. “Tulevat varmasti tarpeeseen. Vaikuttaa siltä, että sinua kohti on tulossa melkoinen määrä tulivoimaa.”
”Kyllä, niin olen kuullut”, paroni manasi nyrkkiään puiden. ”Kuinka kelju maailmamme onkaan, kun Kenraali Killjoyn kaltaiset katalat konnat saavat rettelöidä riehakkaasti räjäytellen rehellisten liikemiesten pääkonttoreita ja kuunnellen kovaäänistä metallimusiikkia? Kuinka paljon paremmin näillä sakaroilla pyyhkisikään, jos olisi enemmän tieteilijöitä, taiteilijoita, LUOJIA! Sellaisia tasapainoisia tiedehenkilöitä kuin sinä, Ficus! Sellaisia lempeitä ja huomaavaisia kaunottaria kuin sinä, Bianca! Ja katsokaa nyt, ystävät hyvät, Makuta Abzumoa! En ole varmaan yksin, kun sanon etten ole koskaan tuntenut reilumpaa, hurmaavampaa ja moraalisesti suoraselkäisempää henkilöä kuin tämä salskea herrasmies!”
Tohtorin katse kääntyi videoyhteyden toisessa päässä olevien henkilöiden takana seisovaan mekaaniseen tukirankaan, jonka sisällä juuret kiemurtelivat kärsimättöminä.
”Ja vaikka en uusinta liikekumppaniani vielä kovin hyvin tunnekaan, voin jo nyt loistavan tieteellisen ja sosiaalisen silmäni ansiosta päätellä, että sinut, fotosyntetisoiva ystäväni, on luonut äärimmäisen tasapainoinen, vastuullinen ja moraalinen tiedehenkilö, ja sinuun voimme varmasti luottaa!”
Zairyh ei vastannut mitään, mutta alkoi pikku hiljaa ymmärtää, miksi Jouera oli pitänyt kontaktit mahdollisiin liikekumppaneihin mahdollisimman vähällä.
“Yhteisen hankkeemme nimissä toivonkin, että taistelusi sujuu voittokkaasti. Mikäli onnistut päihittämään Killjoyn, muistutan kuitenkin, että tarvitsemme hänen ruumiinsa pääosin ehjänä”, Bianca muistutti yllättävän sovittelevaan sävyyn.
“Yläruumis riittää”, Puhdistaja kirskautti.
”Ja voin puolestani sanoa, etteivät hänen ruumiinsa jäännökset jää häpäisemättä sopivalla tavalla”, Abzumo lopetti huuliaan lipoen.
”Hieno vitsi, Abzumo!” paroni ilahtui. “Olit aina pesunkestävä humoristi! Vaikea kuvitella, että sinulla ei ole juuri meitä enempää ystäviä!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA piti hetken taukoa, veti henkeä ja puhui lopulta tavallisen voitokkaasti ja bombastisesti.
”Toverit! Ilahdutte varmasti tiedosta, että olen kerännyt yhteen paljon vanhoja liittolaisiani, joita yhdistää yksi asia: haluamme saattaa Nui-Kralhin roiston vastuuseen hirmuteoistaan! Heh, ja sen lisäksi olimme samalla vuosikurssilla Haederan hammaslääketieteellisessä! Voitteko kuvitella, että kaikki tulivat? Voi pojat, yliopistoaika oli niin sanotusti ‘lystiä’ ja ‘hupia’! Ficus, olenhan kertonut siitä, kun Aldous harrasti ‘holistista hammaslääketiedettään’ päättäjäisjuhlissa koulun vuoheen, ja jouduimme-”
Yhteys pätkäisi lumimyrskynä ja säröäänenä arviolta kahdenkymmenenviiden sekunnin ajan, kunnes palautui kristallinkirkkaana.
”- ja niitä nanobotteja piti sitten imuroida koulun ilmastointikanavasta koko seuraava syksy! Ha ha! Tunnen itseni vanhaksi.”
“Aivan varmasti”, Purifier myönsi.
Kaikki sielut mössön keskellä kiittivät siitä, että asemien välinen yhteys ei ollut kovinkaan optimaalinen.
”Kuinka kelju veikko tuo Nui-Kralhi onkaan?” paroni tuhahti nyrkit täristen. ”Kutsuisin häntä kurjaksi demoniksi ja Biolzebubin kätyriksi, mutta satun tuntemaan yhden jälkimmäisistä, ja hän on melko mainio herrasmies!”
“Killjoyn sotajalalle astumisen ajoitus on onneksemme sopiva”, Bianca huomautti. “Kenties hänelle ei jää aikaa reagoida seuraavaan operaatioomme.” Vahki vilkaisi sekä Purifieriin, että Abzumoon.
“Emme siis pistäisi pahaksemme, jos Kralhi pysyisi kiireisenä siellä päin maailmaa niin pitkään kuin mahdollista”, Purifier virnisti kuningattarensa lisäksi.
”Kiireisenä, kyllä”, paroni puristi kämmenensä voitonriemuisina nyrkeiksi, ”liian kiireisenä PYSYMÄÄN HENGISSÄ! Kyllä, lähetän sen roiston takaisin mamin luokse!”
TUM, sanoi prototeräksinen kanisteri syvemmällä hangaarissa ja hyydytti paronin hymyn paikoilleen.
”… tosin jos tuo pikku söpöliini syö hänen roistomaisen sielunsa, toivon että teillä ei ole suurenmoista kiirettä vastaanottaa sitä. Aiempien kokeilujeni perusteella asioiden kaivaminen pienokaisen kidasta on hieman, sanoisinko jopa, ‘pitkänlainen prosessi’.”
Puhdistaja väänteli naamaansa sellaiseen malliin, että tämän kommentin puute kävi hyvin ilmiselväksi. Rorzakhilla ei kuitenkaan tuntunut olevan vaikeuksia tohtorin kommenttien sulattamisessa.
“Tahtoisimme myös huomioida muutamia logistisia toiveita. Meillä olisi suurikokoinen lähetys Metru Nuille, joka olisi hyvä saada paikalle huomaamatta. Yksi sinun laivoistasi pystyy varmaan hoitamaan asian?”
Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juuttui hieromaan mahtaisaa leukaansa pohdiskellen kaikkia maailman mysteereitä, tai lähinnä tätä tämänhetkistä, joka ei ollut ehkä kovin iso vieraan todellisuuden olioiden rinnalla. Silti mahtava paroni uhrasi nerokkaiden aivonsa kaiken prosessointikyvyn liittolaistensa ja hyvien ystäviensä ahdingolle, sillä jonkun täytyi. Viikset vääntyivät suurenmoisten kysymysmerkkien muotoon. ”Vai huomaamatta… ha! Onneksenne minulle työskentelee todellinen espionagen ja baguetten mestari, aikamme suurin herrasmiesvaras! Vai mitä, Voro?”
”Oui”, sulava ääni sanoi.
Paroni käänsi kameraa oikealle. Ruudulle oli hiiviskellyt muhkeita mustia viiksiään sukiva vihreä syväläinen. Terävähampainen kalamies seisoi kumara-asennossa räpyläjaloilla, jotka olivat lähes tismalleen sitä samaa vihreää ja suurin piirtein yhtä isot kuin ne edellisetkin.
Professori Meltdownin värinäkö ei tunnetusti ollut parhaimmasta päästä. Syvyysnäöstä puhuminen oli jo vähän ilkeää.
”Mestarivarkaani Corrodér saa salakuljetettua mitä tahansa minne tahansa!” paroni ylisti.
”Oui”, syväläinen lausui, kopautti jalkansa sulavasti yhteen ja käänsi päätään kujeilevan oloisesti kenoon.
Tohtorin ykkösmies päästi viiksiensä alta vienoa hymyä. Kalansilmät katsoivat intensiivisesti kameraan, ja hänen äänensä oli hunajainen. Aito mahrilainen herrasmiesvaras käsitteli jokaista neitoa arvokkuudella riippumatta hampaiden määrästä ja psykoosin tasosta. ”Minkälaisesta kalustosta puhumme, arvon femme de chambre?”
“Sotilaita”, Bianca vastasi.
”Niin”, Abzumo naurahti. ”Voihan niitä sotilaiksikin kutsua.”
”Hmm”, syväläinen sanoi viiksiensä takaa. Baskeri heilahti, kun tämä käänsi kalapäänsä kohti makutaa. ”Hmm hmm. Kuinka isoista ’sotilaista’ puhumme, monsieur?” ”Uskon, että se, mitä arvon Voroni yrittää tässä kysyä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jatkoi, ”on että kuinka paljon leivinjauhetta meidän täytyy tilata?”
Purifierin silmätön katse vilkaisi makutaan päin niin hämmentyneen näköisenä, kuin rivi hampaita vain kykeni. Ennen kuin kumpikaan ehti pyytämään kysymystä tarkennuksen nimissä uudelleen, oli Bianca onnistunut jo urkkimaan laitoksensa sisälle tuotua sotajoukkoa.
“Seitsemälle”, kuningatar vahvisti. “Isokokoiselle seitsemälle”, tämä vielä tarkensi.
Baskeripäinen syväläinen nyökkäsi pienellä kohteliaalla kumarruksella. ”Merci. Arvionne auttaa jo huomattavasti, femme de chambre. Herra tohtori, pyydän lupaa poistua. Tarvitsen ainakin iltapäivän keikkataikinan valmisteluun.”
Paroni naurahti. ”Mene, mies hyvä! Sinulla on tärkeä tehtävä!”
Ruudulla mestarivaras ja charmantti herrasmies katosi sumeisiin varjoihin ruudun oikealla. Samoihin varjoihin, jotka verhosivat myös pelkillä räpyläkäsillä leipomisen salatun taidon.
“Lähetämme teille tarkemmat aikataulut kun tiedämme niistä itsekin paremmin. Minulla on useampi vaihe, jonka haluaisin suorittaa kaupungissa ennen siirtoamme”, Puhdistaja murahti.
“Pahoittelemme myös edellisen laivanne kohtaloa”, Bianca lisäsi. “Saraji ei valitettavasti onnistunut puolustamaan sitä. Pahamaineiset selakhisiskoset ovat seuranneet laivaliikennettäsi melkoisella tarkkuudella.”
Paroni heristi nyrkkiään ruudulla kohti taivaita. ”Ne kelvottomat! Mutta ei se mitään – minulla on haisiskoksia varten ERITYISEN SOPIVA rangaistus! Ha ha ha ha! Kysykää minulta, liittyykö siihen haita!”
“Liittyykö siihen haita?” valkoinen kuningatar kysyi.
Äänenvoimakkuus nousi korkeammalle kuin puhelun toisessa päässä piti olla mahdollista. Kapteeni oli aikoja sitten luovuttanut kaukosäätimen kanssa.
”SIIHEN LIITTYY HAITA! Katsokaas, luulin pitkään, että takeaa ei voi parantaa enää sen jälkeen, kun siihen liittää laseraseen… mutta ensimmäistä kertaa elämässäni havaitsin olleeni väärässä! Katsokaas, jos sellaiselle laittaakin evien tilalle miekat, jotka on tehty sulasta magmasta -”
Kukaan ei kysynyt, miten ne toimivat veden alla.
”- ja prosessoi sen aivot luulemaan, että se on ensimmäisen syväläissodan haimiraalin reinkarnaatio-”
Kukaan ei kysynyt, mikä oli ensimmäinen syväläissota.
”- niin sitten siitä tulee jo aika paljon parempi!”
Eikä, oliko haimiraali oikea arvo.
”Ai niin! Kerroinko siitä, että meribiologian laitoksemme jaosto on alkanut kouluttaa delfiineistä haita? Katsokaas, meillä oli aika paljon delfiinejä joille en keksinyt käyttötarkoitusta-”
Kukaan ei kysynyt, miten delfiini koulutettiin haiksi.
”-ja pulaa haista… joten näkisin että ongelmamme ratkaisivat lopulta toisensa!”
Eikä kukaan kysynyt, miten haista voi olla pulaa.
Ja niin oli hyvä.
“Siinä tapauksessa voisimme-”, Kaikkinäkevä aloitti, mutta keskeytti lauseensa ja käänsi katseensa äkisti kohti telakan kattoa. Läsnäolijoiden katseet nauliintuivat mustaan vahkiin, jonka irrallaan repsottavat leuat tuntuivat roikkuvan paljon kauempana koneen kalloa, kuin aikaisemmin.
“Meillä taitaa olla tunkeilija”, ääni koneen sisältä kuului.
“Mitä? Miten se on edes mahdollista?” Purifier ihmetteli.
Ja olihan se totta, että maailman katossa roikkuvan aseman ylimpään kerrokseen oli vaikeaa tunkeutua. Varsinkin kun asema oli käytännössä yhtä sen kuningattaren kanssa.
“Oveni ulkopuolella. Se yrittää päästä sisään.”
Se riitti Puhdistajalle, joka alkoi välittömästi harppomaan haarniska kolisten kohti hissiä, makuta aivan kannoillaan. Kuningattaren ohjastama Rorzakh kääntyi kuitenkin vielä kohteliaasti kohti liikekumppaniaan ja toivotti tälle hyvää iltapäivänjatkoa.
”Kuten myös, hyvät ystäväni!” paroni vastasi riemuissaan. ”Jatkakaamme paremman maailman vastuullista rakentamista, kuten nuoret sanoisivat, ’näillä liukkail-’! Öh, mitä? Mitä, Laikarakk? Onko pikku ЯФTФЯ pudonnut taas kaivoon? Ja mitä? Professori Meltdownin ’klopit’ ovat taas karanneet? Kolmannen kerran tänään? Johan nyt! Parempi olla ripeä ennen kuin ne sulavat kasaan. Kuten aina sanon, Laikarakk, säteily on hyvä renki mutta huonoa illallisseu-”
Yhteys katkesi metallin kirskuntaan ja huutoihin. Baterra-aseman asukeilla oli muuta mietittävää. Lopulta Rorzakh lähti kolistelemaan yläkerroksiin rymistäneen kaksikon perään Zairyh tiukasti kannoillaan.
Useita kerroksia ylempänä hissistä ulos purkautunut kauhukaksikko kiisi Kapteenin kanttiinan avonaisen oven ohi sellaisella vauhdilla, ettei jään toan kanssa kahvia ryystävä Gaggulabio ehtinyt edes kunnolla huomata mitä tapahtui. Keltaisen skakdin suu ehti juuri ja juuri aukoa sanat “mikäs kiire noilla”, kunnes tämä huomasi, että Kapteeni oli itsekin rynnännyt hirvitysten perään.
Purifier ei edes vajonnut raivoon siitä, että jään toa oli liittynyt jo valmiiksi omituiseen letkaan. Vaikka Puhdistaja oli varma siitä, että Kapteeni olisi vain tiellä tosipaikan tullen, oli yhdentoista mielen päällä ainoastaan kysymyksiä siitä, miten mikään oli onnistunut pääsemään hänen asemalleen.
Vielä yhden kerroksen marssittuaan pahojen paraatin päätepiste häämötti edessäpäin. Enää yksi käännös vasemmalle ja käytävän päähän. Sitten he olisivat Valkoisen varmalla portilla.
Ja käytävän toisessa päässä näkyi… näkyi…
… no, se oli ainakin vaaleanpunainen?
”HEH HEH ISO KELO KIVA KELO HEH HEHHHHEHHEHEH”
Ja raapi vimmatusti ovea. Myös potki, mikä vaikutti aluksi aika typerältä, mutta tarkempi paljastelu osoitti, että jalassaan olennolla oli jonkinlaiset luistimet.
Tulijat huomatessaan se, mikä olikaan, jatkoi toimiaan, mutta käänsi päänsä joukkiota päin tavalla, joka näytti paitsi kivuliaalta myös hyvältä tavalta murtaa selkärankansa. Pinkin jänön silmät laajenivat ja suu vääntyi irvistykseen.
”TYMÄ MIELI SETÄ ÄLÄ HÄRITSE TAHTOO ISON KELON KIVA KELO HE HEHHH EH HE–”
Purifier ei onnistunut sanomaan mitään. Mössön keskellä vellovat sielut eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten mikään noin ruma oli edes päässyt asemalle. Asian rumuus nimittäin päällekirjoitti kaikki muut ominaisuudet näyssä. Biancaa se taasen tuntui vain kiehtovan. Abzumo ei sanonut mitään vaan tuijotti näkyä.
Zairyh, vaikka oli kolunnut Kapuran muistoja niin toan merirosvouspäivien kuin erään epäonnisen ystävänpäivän ajalta, ei ollut tunnistaa ilmestystä… mutta oli melko suuri ihme, jos maailmaan mahtui useampi luisteleva pinkki kani, jolla oli epäilyttävä kiinnostus kelloja kohtaan.
”Tiedän tuon kanin”, kasvi sanoi. ”Se… se haluaa jonkin kellon.”
Nyt kun mietti tarkemmin, se oli aika huono tietoisku.
”TAHTOO KELOOOOONNNN NNN!!!! ETÄ KAIKI SAA TURRPIIN!!!” kani valitti itsekseen. ”MIELISETÄ KUN SAAN KELON SÄ KIN VOITEVTÄÄ TURPIIN SITÄ KIS–”
Epäselvän kaniotuksen keskeytti Makuta Abzumon nyrkki tämän suussa. Seuraavaksi olento oli paiskattu päin lattiaa ja sitä piteli paikallaan makutan jalka.
Vemmelsääri sätki vimmoissaan ja sohi ympäriinsä luistimenterillään, mutta ei onnistunut osumaan kehenkään, mikä saattoi olla suurempi saavutus kuin jonkun satuttaminen.
”heh”, se ulisi onnistuen kuulostamaan samaan aikaan iloiselta ja surulliselta. ”jos pääs tät mutpois et saa mitään läbbä saat…”
Se mietti hetken. Aika pitkän hetken.
”… runon”
“Se tahtoo kellon”, Valkoinen pohti kuin unelmoiden. Puhdistajan sisäinen kaaos taasen oli viimein päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mitä mieltä oli tunkeilijasta.
“Se on ällöttävä. Tee sille jotain!”
”ETEKS HALuA KUUla RUNOA”, kani vinkui äänessään epätoivoisuutta. ”ONn PAREMPi Kuin SARItre JOKA ON TYMÄ RUnOILIJA JA ANsaITsee TURPIIiIiIIIIN!!!!! MUTTat MINÄ OLEN hYVÄ RUNOILIJA!!!!”
“Tiedät tämän olennon?” ääni Rorzakhista puhui osoittaen sanansa kasville. “Onko se vakooja?”
”En tiedä, mitä se haluaa. Paitsi kellon”, sanoi Zairyh. Hänen uusi kehonsa oli onneksi varusteltu loistavilla äänentuottomekanismeilla, koska samaan aikaan kani alkoi ulista kovaan ääneen runoa, joka kertoi… kukista? ”Tuskin kuitenkaan työskentelee kenellekään. Miten on, kani? Onko sinulla työnantajaa?”
Olennon ensimmäinen vastaus oli sama runo, mutta osa sanoista oli korvattu sanoilla ”kello”, ”korvat” ja joku kolmas, jota kukaan ei kuullut.
Olennon toinen vastaus tuli sen jälkeen, kun useampi oli potkaissut sitä kovaa päähän.
”Kuka on sinun työnantajasi, jänö?” toisti Zairyh.
”HEHheh”, se nauroi takaisin. ”yks tyän antaja setä hehheh”
”Miten olisi, kani”, Abzumo totesi lipevästi, ”jos ensin repisin irti kielesi ja sitten jatkaisin poistamalla sisäelimesi yksi kerrallaan?”
”heheheheheheheh”, kani nauroi hermostuneesti. ”ei kanata tehdä mitän mi kä voisikadutaa siten kun minulla on kaiki arteet ja KELLO KIVa KELLO ISO KELLO EHEHEHEEHHHHEHEHEHEHEHEH!!!!!! HALUan ISON KELoON!!!!!!!!!!!!!! ON lOPUUTONN NÄLKÄäÄÄÄRRRGgghh!!!!! HEHEHEHEHEH!!!”
Kun makuta kuulusteli eräänlaista jänistä, Zairyh oli havaitsevinaan jotakin mielessään. Kasvi keskittyi tiiviisti, mutta ei onnistunut päättelemään, oliko se silkkaa kuvitelmaa.
“Jatka”, Puhdistaja yllytti Abzumoa, “Kaikki tieto irti. Silvo se vaikka kappaleiksi. Se ei tunnu edes välittävän siitä, mitä teet sille nyt.”
Ennen kuin kani ehti runoilla vastalausetta, sen jokaisen raajan oli lävistänyt valkea, miekkamainen piikki, joista jokainen oli hetki sitten ollut makutan vasemman käden sormi.
”Vaikka silpominen tyydyttävää onkin, todennäköisesti näin alhaisella älykkyydellä siunattu olento kannattaa murtaa psyykkisesti”, Abzumo vastasi.
”hehEHEHEhehEH arvAA KukaJoutUI I TURRRPRRPIINInnINI VETO LISTalEEL!!!!” kani kirkui. ”hehehehEHEHE KYLÄTE EITÄ sIten KADtUTaa KUN MINNUlAL ON kAAAIAIAIAAAkkkkkkikkkik…hEHEHHEHHE!!!!”
“Se on hieman surullinen”, Bianca murehti, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi estääkseen makutan toimintaa. Puhdistaja oli ristinyt kätensä ja vain tuijotti näkyä. Kollektiivisuus alkoi olemaan varma ettei pinkistä asiasta saataisi oikeasti mitään hyödyllistä irti.
“Ehkä voimme tutkia sen ruumista alkuperän selvittämiseksi? Loppuisi ainakin tuo meuhkaaminen”, musta hammasrivistö korisi.
Seuraavaksi kani alkoi kirkua tuskaansa, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä fyysisten vammojen kanssa. Puhdistaja päätteli sen johtuvan makuta psyykkisestä läsnäolosta vemmelsäären tietoisuudessa. Sitten kani vaimeni.
”Mielenkiintoinen aivorakenne”, makuta totesi, ”jos tätä voi aivoiksi kutsua.”
Seurasi hetken hiljaisuus.
”Mielenkiintoista.”
Purifier ja Bianca odottivat kärsivällisesti läpi hieman pidemmän hiljaisuuden, ja Zairyh tarkkaili jäniinejä muistuttavan olennon liikkeitä taustalla.
”Minusta tuntuu, ystäväni, että meidän on parasta heittää tämä karzahnin sikiö alas asemaltanne”, makuta totesi hieman pettyneesti.
“Lienee kuitenkin varmempaa, että tutkimme sen”, Bianca argumentoi. Purifier oli samaa mieltä, mutta ei halunnut kuitenkaan itse koskea ‘asiaan’.
“Kapteeni!”, Puhdistaja määräsi. Vastahakoisesti toa astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä kohti makutaa kääntäen kuitenkin samalla kasvonsa poispäin pinkistä raadosta.
”Ymmärsitte väärin”, Abzumo tuhahti. ”En keksi juuri nyt montakaan asiaa, jotka herättäisivät minussa enemmän mielenkiintoa kuin tämän olennon pilkkominen pienenpieniksi palasiksi. Mutta näyttäisi siltä, että sen tietoisuudentynkään on kiinnittynyt jotain haitallista ja tarttuvaa. Jos emme pidä varaamme, se saattaa olla vaaraksi asemalle.”
“Tartuntavaara?” Puhdistaja ärjäisi. Kapteeni laski kätensä säikähtäneen näköisenä ja otti monta pitkää loikkaa taaksepäin. Tarkemmin vilkaisemalla saattoi myös huomata, että toa oli näennäisen helpottunut siitä ettei hänen tarvinnutkaan koskea kellon perässä möyrivään juttuun.
“Sitten tee juuri se, mitä aioitkin”, Puhdistaja myöntyi Abzumolle kääntyen sitten Kapteenin puoleen. “Ja sinä lähdet valvomoon ja syynäät nauhat läpi. Tahdon tietää, miten tuo asia edes päätyi asemallemme.”
Jään toa nyökkäsi yksinkertaiselle käskylleen ja lähti juoksujalkaa kohti alempia kerroksia.
”Se on erittäin hyvä kysymys ja sietää saada vastauksen”, Abzumo totesi Purifierin Kapteenille osoittamaan käskyyn. ”Raahaan tämän otuksen hangaariin ja heitän sen ulos.”
”hehhehehheh ei kun tahto vie l äkelon heh”, kani ulisi, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa.
Huomattavasti askeleiltaan pukunsa myötä raskautunut Zairyh poistui tömistellen Abzumon mukana jättäen hopeahaarniskaisen Puhdistajan kahden Valkoisen asuttaman vahkinromun kanssa. Yhdessä he jäivät odottamaan, että liikekumppanit olisivat välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella.
Varmistuttuaan rauhasta Puhdistajasta pääsi ulos ääni, kuin tämä olisi pidättänyt hengitystään viimeiset kaksi kuukautta ja sai nyt hengittää ensimmäistä kertaa. Musta nyrkki tuli läpi niin suojaavasta puvusta, kuin käytävän metallisesta seinästäkin, kun mielien piinaama kollaasi miltei luhistui oman päänsä painoon.
Toa Ficuksen pitkäaikainen ruumiskoti repi naamaansa palasiksi kaikilla löytämillään voimilla ja yritti samalla hoippua pois käytävältä lähimpään aseman lukuisista tyhjistä huoneista.
“Ei enää koskaan… Ei näin pitkään puvussa… Ei riitä. EI RIITÄ!”
Tummanpuhuva vahkiyksikkö seurasi, kun mustien sileiden kasvojen sisältä ehti tuhahtaa pieni määrä puhtaan kirkasta savua ennen kuin vammat itsestään umpeutuivat. Hädin tuskin kapeaa käytävää suurempaan tilaan ovesta hoippunut Purifier kuori hopeista metallia pois yltään päästäkseen käsiksi sen sisällä vellovaan koneistoon, joka oli kaikki viimeiset tunnit yrittänyt pumpata lihakasasta ulos liian monen sielun tuottamaa voimaa. Tunteja oli kuitenkin ollut päivässä jo liikaa. Liian monta Puhdistajalle esittää enää olevansa täysin tilanteensa tasalla.
Lopulta taivasasemalaisen puvusta oli jäljellä vain lihaan upotetut pumput ja niiden sisältö. Mustat kädet upposivat syvälle omaan rintakehäänsä kaivaakseen ulos kaksi kirkkaana hohtavaa lasista kuulaa. Energiaa täynnä vellovat säiliöt kilahtivat lattialle ja kädet alkoivat hapuilemaan lattialle hajotetun puvun tarvikeosiosta tyhjiä tilalle. Puhdistajan yllätykseksi ne kuitenkin odottivat häntä jo niitä ojentelevan Rorzakhin käsissä.
Massa ei hetkeäkään aikaillut vaan survoi tyhjät kuulat sisuksiinsa ja väänsi ne selkäänsä upotetun putkiston sisäpuolelle tiukasti kiinni. Puhdistaja haukkoi henkeään tuntiessaan, kuinka kaikki ylimääräinen ei enää kerääntynytkään hänen kalloonsa vaan virtasi taas toistaiseksi onttoihin lasisiin vierasesineisiin sisuksissaan.
Arkkikranojen voima tuntui yltyvän päivä päivältä ja tunnit joina Puhdistaja pysyi edes jotenkin järjissään vähenivät koko ajan.
“Ei sinun enää tarvitse esittää”, seinään uupuneena nojaileva Purifier korahteli ja irvisti Biancan eittämättä turhalle vahkiruumiille. “Kuulen sinut kyllä ilman valeasuakin.”
Kätensä ristineen Rorzakhin sisältä kuului tyytymätön hymähdys, jonka jälkeen metallinen jalka potkaisi tarpeettoman kovaa Puhdistajaa sääreen.
“Minähän sanoin, että olen tykästynyt tähän alustaan. Se muistuttaa minua siitä mukavasta illasta.”
Purifier tiesi, että hänen kuningattarensa viittasi ‘vapauden iltaan’. Siihen hämärään, jossa Nimda oli koskettanut Kaikkinäkevää.
“Miten voit edes ihannoida sitä tuskaa?” ihmetteli Puhdistajan kärttyisä tuhahdus.
“Kipua voi hallita”, Bianca muistutti. “Taidolla sen voi kääntää nautinnoksi.”
“Pah. Mistä lähtien sinä olet muka nauttinut mistään?”
Isolla irvistyksellä lauseensa allekirjoittaen Puhdistaja sai lopulta olemuksensa takaisin pystyasentoon. Sileät kasvot tuijottivat hieman surullista, kauttaaltaan repsottavaa ja kärsinyttä näkyä, joka oli Valkoisen ‘vahki-iltapuku’.
“Jokin painaa mieliäsi”, Bianca tiesi vain ilmeettömyyden eleitä seuraamalla. Sielukas ei siihen heti vastannut. Hän halusi esittää murheensa kunnioituksella, mutta moni mustuudessa uivasta sielusta tiesi, ettei se välttämättä olisi nyt mahdollista. Kapteenin aikaisemmin esittämät kysymykset eivät jättäneet kollaasia rauhaan.
“Olen antanut sinulle kaikkeni. Enkö olekin, Bianca?”
“Totta kai olet”, Kuningatar vastasi aidosti kysymyksen sisältöä ihmetellen.
“Ansainnut luottamuksesi?. Todistanut, että kykenen tulemaan kaltaiseksesi?”
“Tietenkin.”
“No siinä tapauksessa…” kasa mietti hampaitaan kirskutellen. “Miksi sitten et vain kertonut, että Saraji on kuollut?”
Vahki seisoi paikallaan juuri niin typertyneen näköisenä, kuin kone vain mahdollisesti pystyi. Valkoinen Kuningatar sai Puhdistajan harvinaisen selväpäisestä vuodatuksesta kuitenkin irti aivan väärän pointin.
“SINÄ NÄET?” kuningatar riemuitsi, kuin tuomionpäivä olisi tullut etuajassa. “OLET NIIN LÄHELLÄ!”
“Sinä et nyt-” Puhdistaja yritti avata suutaan.
“Yksi kuula enää, rakas Ficukseni. Yksi enää ja näet maailman aivan kuten minäkin! Sitten voin jakaa lukemattomat silmäni kanssasi ja voimme nähdä kaiken yhdessä!”
“BIANCA! MIKSI SINÄ ET KERTONUT?”
Ja ääni vahkin sisältä hiljeni. Tuntui, kuin koko asema olisi hiljentynyt. Vaivoin kasassa pysyvän koneen revenneet leuat olivat ainoa asia hetkeen jotka päästivät minkäänlaista ääntä. Kaksi sokeaa tuijottivat toisiaan, kuin peläten. Puhdistaja ei ollut koskaan korottanut ääntään kuningattarelleen.
“Miksi… miksimiksimiksi…” Puhdistaja jatkoi lopulta hokemaansa. Sielujen yhteinen ääni oli hiljentynyt kuin kuiskaukseksi. Ajatus oli kasvanut Purifierin päässä jo tovin. Uinuvat äänet hänen päässään olivat tulleet johtopäätökseen sillä aikaa, kun muut yrittivät ylläpitää vieraanvaraisuutta alemmissa kerroksissa tallustavalle makutalle.
“Hänen tiensä oli päättyvä. Me emme tarvitse häntä enää”, Valkoinen sovitteli. Puhdistajan reaktio ilmeni entistäkin kireämpänä hampaiden kirskuntana.
“Saraji oli minun ensimmäinen luomukseni.”
“Hän oli pelkkä kone.”
“NIIN OLEMME MEKIN!” kakofonia huusi yhteen ääneen. “MEIDÄN KUULUU OLLA YHTÄ! YKSI, BIANCA! JA SIITÄKIN HUOLIMATTA SINÄ YRITÄT SALATA MINULTA ESIKOISENI KUOLEMAN?!
Oviensa takana Valkoinen neito nytki kauhusta ja inhosta. Hänelle ei huudettu. Ei koskaan. Kuningatar ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä hän oli tehnyt väärin.
“Seppä…”, vahkin sisältö itki ja vapisi. “Minä en tarkoittanut pahaa.”
“Sinä et tiedä, mitä paha tarkoittaa”, Purifier tuhisi raivoissaan. “Etkä näemmä, mitä luottamuskaan.”
“Minä en ole koskaan epäillyt sinua. Olet tehnyt niin paljon…”
“Miksi sitten?” äänet jatkoivat tivaamistaan. “Sinä vannoit näkeväsi kaiken. Miksi et kertonut jo aiemmin? Miksi et varoittanut minua jo silloin, kun herätin Sarajin todellisuuteen? Miksi. Sinä. Et. Kertonut?”
“Sinä todella välitit siitä koneesta”, Bianca pohti ääneen, “Kaikki tuo tunne omaa luomustasi kohtaan. Se on jotain, mitä Ficus tuntisi.”
Hetkeksi aikaa bahragien välille laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Kaikkinäkevä ei olisi halunnut rikkoa sitä, koska tehdäkseen sen hänen pitäisi sanoa jotain naurettavan ilmiselvää.
“Sinä et ole enää Ficus.”
“Etkä sinä ole se nuori tyttö, jonka kaivoin ylös raunioista, Bianca. Vaikka olet koko päivän yrittänyt kovasti esittää sellaista.”
Vahkin katse siirtyi omista varpaistaan tämän haurastuneihin kämmeniin, jotka pysyivät kasassa puhtaasti Valkoisen tahdonvoiman ansiosta. Pää kallellaan Bianca pohti valintaansa asuttaa romuttamolle joutava koneisto. Sen jälkeen hänen päässään vieraili utelias ajatus pinkistä vierailijasta, joka hinnalla millä hyvänsä oli tahtonut kelloa.
Mutta tarkoittiko luisteleva jänö kellolla Biancaa vaiko vain sitä ikuisesti laskevaa koneistoa, missä Bianca roikkui? Missä kohtaa kone päättyi ja Bianca alkoi?
“Tunteet johtavat”, vahkin sisuksista kaikuva ääni tavaili. “Ne olivat viimeiset sanat, jotka Sarajilta kuulin.” Valkoinen halusi uskotella itselleen, että hänen olisi mahdollista löytää vastaus kysymyksiinsä. Sarajinkin mieli oli tuntunut viime hetkinään niin kovin levolliselta.
Kuullessaan Kuningattaren sanoja Puhdistaja ymmärsi eron, minkä kosketus mielen siruihin oli koneistoon luonut.
“Vanhan miehen soopaa”, Purifier kommentoi. “Mutta sinun täytyy ymmärtää etten minä voi tehdä tätä yksin. Et voi vain nukkua sataa vuotta ja jättää minua oman onneni nojaan”, Purificus tilitti. Ja Kuningatar ymmärsi nyt hieman paremmin, mistä oli kyse.
“Sinä olet yksinäinen?”
“Me olemme”, Purifier myönsi. “Koska me emme ole vielä, kuin sinä. Sinun oli tarkoitus opastaa meitä. Ei pitää meitä pimennossa. Edes omalta tiedoltasi.”
“Opastaa…”, Bianca toisti. Aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi kadonnut kuluvan keskustelun aikana syvemmälle, mitä koskaan aikaisemmin.
Ja Kuningatar näki taas totuuden. Sen, minkä mielen siru oli hetkeksi häneltä vienyt ja korvannut toivolla. Kaikkinäkevä löysi tulevan sisarensa sanoista sen, minkä hän olisi halunnut unohtaa, mutta tiesi ettei voinut.
Himmeät valot sammuivat vahkin ruhosta, kun se lyhistyi elottomana Purifierin jalkoihin. Baterra-asema hyrähti hiljaa tyytyväisyyttään. Sitten Puhdistaja kuuli jälleen tutun äänen päänsä sisältä.
“Olet oikeassa, Seppä”, Bianca lausui jälleen omasta kammiostaan. “Salaisuudet kuuluvat kuolevaisille. Me emme noudata niitä sääntöjä enää.”
Musta demoni suoristi selkänsä tyynenä. Mieli aidosti rauhassa vaikkakin vain pienen hetken. Kipu palaisi taas pian. Se palaisi joka päivä aikaisemmin ja aikaisemmin. Aina siihen asti, että viimeinenkin kahdestatoista kranasta lepäisi paikallaan.
“Siksi haluan muistuttaa itseänikin…”
Kuningattaren äänestä oli kadonnut kaikki se marginaalinen leikkimielisyys, jonka tämä oli joutunut kaivamaan hammastohtorin kanssa keskustelemista varten. Purifier tunsi, kuinka Kaikkinäkevän ote tarttui kaikista yhdestätoista mielestä kerralla.
Yhä tyhjässä rautaisessa huoneessa seisten sielut vaipuivat uneen. Ja hetken aikaa he näkivät taas kaiken. Samalla tapaa, kuinka he olivat jo löytäneet Sarajin kohtalon, mutta tuhat kertaa terävämmin. Tuntui siltä, kuin sielut olisivat eläneet menneisyyttä.
“Olet todistanut lujuutesi, Seppä. Pyydän anteeksi. Minä opin tänään jotain. En osaa lohduttaa, mutta kenties muistot voivat. Kenties voin oppia sieltä lisää.”
Ja sielut näkivät nuoren Onu-Matoranin, joka ilman mieltään ja ilman muistojaan astui temppeliin Aerilla. Ja hän teki niin yhdessä ystävän kanssa. Ystävän, joka oli luvannut auttaa matorania löytämään etsimänsä.
Yhdessä he saapuivat sirokasvoisten muinaiseen rakennelmaan. Unohdetussa paikassa, unohdettujen raunioiden alla.
Se oli paikka, jossa nuori Ficus oli ensimmäistä kertaa tarttunut kirstuun. Siellä hän myös ensimmäistä kertaa avasi sen ja jakoi aarteen ystävänsä kanssa.
Kaksi kauneinta medaljonkia. Molemmat yhtä taianomaisia. Pieniä, metallisia ja kevyitä. Jokainen pala uhmasi painovoimaa yhtä vaivattomasti. Yhdessä muodostaen kaksi kuviota, joiden merkitys selviäisi Ficukselle ja tämän ystävälle vasta, kun niiden mukana kulkeva kohtalo olisi peruuttamaton.
Mutta juuri sillä hetkellä se oli tuntunut oikealta.
Ficus ripusti yhden kaulaansa. Vannoen jatkavansa totuuden etsimistä:
Ja Ystävä ripusti toisen. Vannoen pitävänsä sitä ajasta ikuisuuteen:
Ja samalla, kun menneisyys virtasi takaisin siihen kollektiivisuuteen, johon Ficus oli olemassaolonsa yhdistänyt, muistuivat hänen mieleensä ne ainoat sanat, joilla hän oli kauan sitten osannut lähteä etsimään tarkoitustaan.
Kello löi puoli kaksitoista.
Eikä kanttiinassa istuvaa Gaggulabiota olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Baterra-asema, Telakka
Epäselvä kani katsoi Makuta Abzumoa anelevasti, kun tämä pakotti sitä kohti taivasaseman alla odottavia syvyyksiä. Vaikka sadisti lopulta tyrkkäsi jänön alas hangaarista, tämän onnistui tarttua kiinni erittäin epätodennäköisestä nurkasta.
”Hyvää matkaa, vemmelsääri”, Abzumo totesi virne huulillaan ja ampui kämmenestään varjoenergiapurkauksen, joka räjäytti puolet kanin päästä irti. Epäterveellisen kuuloisesti koristen otus viimein päästi irti ja putosi kohti varmaa kuolemaa.
Korvat kanin päässä olivat jollain ilveellä kuitenkin säilyneet ehjinä.
Hän oli viettänyt aikaansa tehden rauhan Umbran muiston kanssa. Nyt oli aika palata töihin.
Tai siis musiikkiin. Musiikki oli yhtä tärkeää kuin työ. Sekin piti pimeyden poissa.
”No nyt.”
Kuten kuka tahansa vaatimaton suuri muusikko, Paaco vietti iltapäivää kuunnellen omaa biisiään. Se oli aika hyvä biisi. Keskivaiheilla oli niin huikea pudotus, että sitä varten täytyisi lanseerata jokin uusi hyvä musiikillinen termi. Kuten esimerkiksi (mutta ei välttämättä) ’diskon Nova-räjähdys’.
Mieluummin joku vähän parempi. Mutta idea käy kyllä tuosta ilmi. Käyhän?
Jos kuuntelisimme Paacon uusinta hittibiisiä juuri nyt, se kuulostaisi karkeasti arvioituna tältä:
Sama kolmesti uudestaan.
Oikeastaan biisi jatkui tällaisena melko lailla koko kestonsa ajan. Muutokset totuttuun melodiakulkuun olivat melko kosmeettisia. Kosmeettisia? Eivät kosmeettisia, koska aika harva älyllinen laji sakaroilla näki ääniä. Ehkä jotkut krikitit mallia vox tai box tai sox tai mitä ne nyt olivat? Mutta tärkeintä oli, että biisi toimi ja siinä oli FIILISTÄ.
Sääli, että pelkkä passiivinen kokija ei kykene jakamaan Paacon suurenmoista iloa. Hän voi vain kuvitella, kuinka Paacon vihreällä Mahikilla leveni virne kappaleen lähentyessä huippukohtaansa.
Että et kuule edes tiedä, mitä menetät.
Sääli kyllä, Paaco joutui itsekin lopettamaan kappaleensa kuuntelun, kun ovi loksahti auki takana. Vihreät kädet laskivat suuret kuulokkeet käsinojalle, ja toan erityispehmustettu nahkatuoli pyörähti ympäri.
Äänettömän kepeät selakhinaskeleet, narskuvat pedonjalat ja jyrisevät pyörät virtasivat sisään Klaanin valvovan silmän keskukseen. Kolme muuta moderaattoria seisoi nyt Paacon valtaistuimen edessä.
”Terve”, Same sanoi.
”Herra päämoderaattori!” toa jyrähti kunnioittavasti ja nosti väärän puoleisen käden löysästi lippaan vaivautumatta nousemaan tuoliltaan. Kahviaan sekoitellut hai tuhahti, mutta tajusi aivan liian myöhään nostaneen omankin kätensä.
Vanhat tavat kuolivat toivoakin huonommin.
”… lepo”, Same mumisi laskien kätensä rauhallisesti alas.
Make hymähti hiljaa. Hänen oli edelleen vaikea tottua asioiden nykyiseen tilaan. Olihan Same ollut aina hänen esimiehensä, mutta ei koskaan näin selkeästi. Noviisi ei tiennyt, pitikö hänen muuttaa suhtautumistaan Sameen ylennyksen jälkeen, vai halusiko tämä sitä ollenkaan. Selakhi ei puhunut aivan liikoja sitä, mitä halusi – vain siitä, mikä oli tehtävä. Se riitti joskus Makelle.
Ja Umbran hautajaisten jälkeen Make otti mielissään vastaan minkä tahansa pilkkeen toivoa.
Hautajaisten keskellä, sinä syksyisenä päivänä oli Makeen uponnut jokin todella lopullinen alakulo, sellainen jota tämä ei ollut saanut mielestään. Olihan hän tiennyt, että sota vei velkojansa ja niitti ystäviä, mutta tätä ennen hän ei ollut tuntenut yhtään nimeä hautakivessä.
Ja jos hän olisikin nähnyt edes ruumiin… eläin hänessä olisi osannut haistaa kuoleman. Se olisi auttanut ymmärtämään.
Kukaan muu moderaattori ei näyttänyt enää suruaan. He vain jatkoivat tavalliseen tapaansa. Ehkä minunkin sitten täytyy.
Bladis rullaili hiljaisena aivan Paacon vierelle.
”Sinä kyllä kökötät niin paljon tuossa tuolissa, että muutut joku päivä kaitaksi sen kanssa”, skakdi sanoi tökäten toaa olkapäähän.
”Kaitaksi? Ha ha, pelle”, Paaco töräytti, ”Kaitaan kuuluu neljä toaa.”
”Kaksipa!” Bladis ärähti. ”Minä muuten tiedän nämä jutut.”
”Ja paraskin puhuja! Itse olet ihan naimisissa tuon tuolin kanssa!”
Make pyöräytti hiljaisena silmiään, vaikka tiesi että Bladiksen suututtaminen vaatisi jotain aika paljon perusteellisempaa. Pikainen vilkaisu uuden päämoderaattorin suuntaan näytti vaivaantuneita päänpudisteluja. Nämä kaksi, Maken katse sanoi. Nämä pirun kaksi, Samen oma vastasi.
”Ha-haa! Minulla on sentään lekurin lupa pitää pakaroitani tässä!” Bladis nauroi riehakkaasti.
”Ai oikein pakaralääkärin erikoislupa?” Paaco innostui.
”Kyllä! Lekuri allekirjoitti sen perskohtaisesti!”
”Mitä siinä lukee? ’Moderaattori Bladikselle suotu erityisoikeus parkkeerata peräkärrynsä juuri tähän spottiin’?”
”Ehkä!” Bladis piruili. ”Oletko kateellinen pakaroilleni?”
”En kuule ollenkaan!” Paaco tarttui riehakkaasti sormi pystyssä, ”sillä nämä pakarat ovat niin veistokselliset, että jos treenaisin niitä yhtään enempää, ei kukaan pystyisi pitämään näppejään irti niistä!”
Same ja Make katsoivat toisiaan pitkään. Tämä ei ollut varsinaisesti hidastumassa. Ehkä niin oli parempi. Jos pojat saivat tästä irti iloa, se auttoi suuntaamaan ajatukset eteenpäin.
”Ha-haa!” skakdi huudahti. ”Milläs ne on kuntoon veistelty? Limun kittaamisella ja nahkatuolilla?”
Paaco kohautti olkiaan viattomalta näyttäen. ”Ehkä olen luonnollisesti näin timmi?”
”Joo joo”, Bladis nojautui lähemmäs toan naamaa. ”Sinä et ole timmiä peräsintä nähnytkään.”
Väärä sanavalinta, Bladis, sanoi Maken ilme. Minä jaksan tätä vielä tasan kaksitoista sekuntia, sanoi Samen oma.
”HAH. Ei vain voi antaa noin helppoa syöttöä! Bladis, minä poika katselen työkseni valvontakameroita ja voin muuten kertoa, että tiedän perseistä yhtä sun-”
”Selväksi tuli”, Same pelasti kaikki peräsinmonologilta. ”Seuraavaan ohjelmanumeroon.”
”Öö niin”, Paaco sanoi ja pyörähti ympäri tuolillaan katse Samessa. ”Minulla on tässä kyllä nauhat valmiina, jos sitä haluat.”
”No”, Same henkäisi, ”sitä varten kuitenkin toin nämä kaksi tänne valvomoon.”
”Oo ja koo”, Paaco sanoi velmuin ilmein ja kääntyi näppäimistöään kohti, ”ihanko sotastrategisista syistä, herra päämorredaattori sir?”
”Siitä”, Same sanoi tuimana.
”… ja huumorisyistä?” Paaco jatkoi.
Hetken tauko.
”Ehdottomasti”, Same vastasi haudanvakavana.
Paaco naksautti rystysiään. ”Ok. Täältä pesee.”
Make ja Bladis kurtistivat kulmiaan yllättyneinä. Hetken hiljaisuus valtasi valvomon, kun Paaco naputteli jotain käsittämätöntä suurella näppäimistöllään. Moni oli joskus veikannut, että laitteisto oli näin monimutkaista lähinnä, että Paacon työnteko näyttäisi tyylikkäämmältä. Miltä se ei kyllä oikeastaan näyttänyt – vaivalloiselta vain. Ainakin mekaanisen näppäimistön kolina kuulosti välillä brakas-joukolta metalliroskiksessa, mikä tarkoitti vain, että Paaco kuulosti oven toiselle puolelle aina ahkeralta silloinkin kun ei ollut.
”Pikku hetki…”
Pari viimeistä naksahdusta kajahti muovisilla napeilla, ja nykypäivän kuvat kääntyivät holoruuduilla parin päivän takaisiin.
”Niin! Niin! Tyypit, en tiedä, kuulitteko, mutta Klaaniin on viime aikoina rantautunut yksi aiiiika kuuma muija.”
”… aha”, Make puri huultaan ja raapi takaraivoaan.
Hän ei ollut kovin halukas olemaan läsnä silloin, kun Paaco innostui puhumaan ”kuumista kimuleista” – keskustelu moderaattorien edellisestä vapaaillasta meni aina hänen mielestään lähinnä tosi kiusalliseen suuntaan…
Ei siinä edes ollut mitään muuta kuin tanssia…
”Joo!” Paaco jatkoi, ”aika kuuma, ja julkimokin vielä!”
”Voi pojat”, Bladis virnuili kulmat kurtussa, ei kovin innostuneen näköisenä.
”Joo, katsokaa nyt vain. Kuitenkin pidätte”, Paaco sanoi rullaten aggressiivisesti koko päivän kuvamateriaalia läpi. ”Nykyään saa hyviäkin ylläreitä! Katsokaas. Eilen selvisi että Ruki, se hottis respatoa, on päässyt näemmä torakoilta vapaaksi.”
”Ruki? Mitä sinä nyt lässytät”, Bladis oli sanomassa, mutta valvontakameramestarin näppäinsormet olivat nopeampia.
Se, mitä ruuduille ilmestyi, pysäytti veikkoset toljottamaan. Paaco kelasi ja kelasi aulakuvaa, kunnes siihen ilmestyi ovien välistä sisään vaappuva jättiläinen. Xian Vuoren kokoista turkistakkia päällään kantoi köriläs, jonka kärsinyt Miru istui vähän hassusti tämän päässä.
Jättiläisen askeleet tärähtivät kömpelösti Klaanin aulassa. Kun turkismöhkäle tönäisi vahingossa ohi viilettävää nui-korolaista kuriiria, keinahti isomman törmääjän Miru vinoon.
Suuri musta käsi nousi turkisviitan alta korjaamaan naamion asentoa.
Väärään suuntaan.
Koko kopla tuijotti ruudulla tallustelevaa ylipukeutunutta möhkälettä, jonka naama ei ihan osoittanut sinne, minne sen piti.
Makenkin oli pakko avata suunsa. ”Tuohan näyttää ihan…”
”… Killjoy?” Bladis pihisi.
”Oikein näette”, Same nyökkäsi.
Kömpelö kasa jonkun elukan entistä selkää ja kulunutta kanohia jatkoi ruuduilla vaappumistaan yrittäen näyttää huomaamattomalta. Yritys oli urhea ja kova.
”Aha”, Make sanoi.
”Mitä Nektannin perspiikkiä sillä on päällään?” Bladis puhisi.
Make päästi esille epävarmaa hymyä. Terävät etuhampaat paljastuivat hieman. ”Hehe… luuleekohan Joiku, että tuo huijaa jotakuta?”
”Vastaanotossa haistettiin palaneen käryä heti, kun tunnettu nazorakien sotavanki ilmestyi taas rekisteriin”, Same siemaisi kahviaan, ”ja Paaco paikallisti kohteen heti.”
”Eikö sen pitänyt olla joko kuollut, kidnapattu tai kaukomailla?” Bladis kyseli. ”Mitä skarrararria se täällä tekee?”
”Näemmä kävi juomassa parit Frakerakkilla”, Paaco höhötti. ”Asusta päätellen aika pitkä putki päällä!”
Bladis hieroi otsaansa molemmin käsin. ”Haha! Kenelle täytyy hävitä, että pitää pukeutua noin?”
Moderaattorikoplasta heräsi yhä isompia tirskahduksia, kun vinonaamioinen jättiläinen huojui melko kömpelönä karvavuorena ulos kapakasta katukameran näkyviin.
”Mietittiin Samemiehen kanssa pitkään mitä tehtäisiin”, Paaco solkotti innolla, ”Aluksi tuntui järkevältä vaan, öö. Käydä kysymässä, mitä Joylle kuuluu. Mutta muistakaa, että toisena jäsenenä esiintyminen on vakava sääntörike!”
”Olisi edes yrittänyt pukeutua fisutytöksi”, Bladis sanoi virne yhä leveten. ”Tai edes vähän naisellisemmaksi.”
”No niinpä!” Paaco naurahti. ”Mahiki on keksitty!”
Syvä hiljaisuus.
Kaikki tuijottivat Paacoa. Toa tuijotti takaisin vain hymyllä, joka kavalsi ettei hän ihan ymmärtänyt, miksi häntä tuijotettiin.
”… no mitä te teitte hänelle?” Make pohti ääneen.
”Ensiksi oli tarkoitus kutsua Angorangerit”, Paaco vastasi. ”Koko tiimi perseitä tiukissa trikoissa kasana Joyn päälle ja kuulusteluihin!”
Make yritti paeta mielikuvaa tajunnassaan onnistuen huonosti.
”Mikä juttu teillä on tänään peräsimien kanssa?” Same mutisi kulmat kurtussa.
”Tuo aloitti”, Paaco osoitti Bladista.
Skakdi kivahti. ”Itse perseruhtinaalla ei ole mitään sanottavaa tähän asiaan!”
Make tiiraili Paacon suuntaan hymyillen ja yritti epätoivoisesti kääntää keskustelun rattia.
”… no… öh, miksi ette kutsuneet Angoran- Anrogang- Bangaran… öh…”
”Angorangereita”, Same keskeytti siemaisten lisää kahvia. ”Se ei olisi ollut tarpeeksi hauskaa.”
”Aha”, Make sanoi. ”Mitä sitten teitte?”
Hymy kapusi ylös pitkin Paacon naamaa.
”Vinkattiin ’yksityisetsivälle’!”
Makella ei varsinaisesti leikannut. Bladiksen hymy puolestaan hyytyi.
”Sille yksityisetsivälle”, skakdi kysyi.
”Sille”, Same nyökkäsi.
”Et sinä albiino luikero nyt oikeasti…”
”Joo”, Same vastasi. ”Se saattoi olla liiankin helppoa.”
Ruudulla tapahtui toiseksi typerin asia, mitä linnakkeen valvojat olivat tuijottaneet admin-aukiolla tapahtuvan parin viikon sisään. Keskellä aukiota ja erityisen typertynyttä väkijoukkoa heiluva halvan kankaan ritari ja trenssihaalarinen kuikelo puhui itsekseen ääneen jotain niin kovaksikeitettyä, että se laskettiin todennäköisesti jo fyysiseksi väkivallaksi. Paacon oli pakko hiljentää nauha.
Äänettömyys ei varsinaisesti helpottanut, kun kovaksikeitetty trenssihaalarimies töytäisi kovaksikeitetyllä trenssihaalaroidulla nyrkillään punaisen jättiläisen tämän metalliselle takamukselle. Valvontahuoneessa moderaattoriseurue räjähti hallitsemattomaan nauruun.
”EI IRNAKK”, Bladiksen ääni hinkui, ”KUOLEN KOHTA!”
Make nojasi pyörätuoliskakdiin pidelleen suutaan toisella kädellä, mutta piilotti hekotuksensa vain vaivoin. Mitä kovempaa Bladis nauroi, sitä vaikeampaa lohikäärmetoan oli pidätellä omaa kikatustaan. Paaco repeili kädet yhä näppäimistöllä. Sitten hän alkoi kelailla tönäisyä ja kaatumista uudestaan ja uudestaan alusta.
”SAME, OLET YLITTÄNYT VALTUUTESI!” Bladis mylvi.
”Teknisesti ottaen”, Same vastasi taputtaen kollegaansa olkapäälle. ”Läsnäolevien resurssien hyödyntäminen ei ole virkavirhe sotatilassa.”
”Ei ole kyse kuule siitä! Päämoderaattorilla ei ole lupaa olla noin perseestä!”
”Taas niiden perseiden kanssa”, Same sanoi. ”Mikä teitä vaivaa?”
”Odottakaa!” Paaco korotti ääntään, ”tämä paranee vielä!”
Kukaan heistä ei pystynyt pitämään pokkaansa, kun Paaco kelasi Killjoyn lennähdystä väärinpäin. Nyt turkistakkinen Miru-möhkäle loikkasi tyylikkään takaponnistuksen kautta ilmaan pysähtyäkseen ainoastaan halvan kankaan peittämään oikeuden puolustajan nyrkkiin.
Se oli selvästi Paacon mielestä niin hauskaa, että hän näytti nurinkurisen pätkän vielä kolme kertaa. Bojoing, sanoi Killjoy, pakaraloikan uusi sakarainmestari.
”LOPETA, ÄÄLIÖ!” Bladis sai vaivoin ulos hirnumiseltaan, Make ei sitäkään.
Räjähtävää veitseniskua vastaava kipu kyljessä ja happi lopuillaan moderaattorit saivat rauhoiteltua itsensä hitaasti takaisin normaalitilaan. Jos tässä työpisteessä koskaan oli sellaista.
”Mitä – AAAHAH- ihmettä se edes ajatteli?” Paaco alleviivasi leyhytellen itseään käsillään rauhallisemmaksi. ”Että… ettäh sen Kentsunsatamarytinän jälkeen voisi vain kävellä sisään ilman että kukaan huomaa?”
”Niinpä”, Same sanoi nojaten yhdellä kädellä Paacon ohjauspaneelia vasten. ”Olen yllättynyt, että hän edes uskaltaa näyttää naamaansa näillä alueilla.”
”J-joo, hahah”, Paaco sanoi. ”Aika… aika uskaliasta….”
Paaco keskeytti puhumisen ja nappasi työpöydältään pienen metallisen lieriön. Sanaakaan sanomatta hän ojensi sen huolimattomasti kohti kahta muuta moderaattoria. Hetken epäröityään Make kahmaisi sen Paacolta ketterästi ja jäi tuijottamaan metallinpalaa.
Maken kulmat kurtistuivat, kun hän tunnisti tutun esineen. ZMA-leimalla merkitty nauha, jonka hän oli löytänyt Kaya-Wahista. Mutta nyt siinä välkkyi sininen valo – laite oli päällä. Hetkinen. Päällä? Hetkinen. Mitä?
Paaco jatkoi äänessään ylpeyttä.
”… uskaliasta, kun ottaa huomioon, että jätkä on petturiehdokas.”
”Niin”, Same sanoi tyynesti. ”Sekin vielä.”
”M-mitä?” Makelta pakeni.
Hetken laskeutui hiljaisuus. Make ja Bladis jäivät tuijottamaan toisiaan. Paaco ja Same katsoivat heihin varmoina – he olivat ilmiselvästi tienneet tämän jo pidempään.
”Mitä skarrararria”, Bladis vakavoitui välittömästi. ”Milloin?”
”Sain tuon jutun auki pari päivää sitten”, Paaco sanoi osoittaen nauhaa ja huikkasi limupullostaan. ”Ei kuule kestä kiittää.”
”Vaikuttaa siltä”, Same lausui kädet puuskassa. ”Että yhteen ehdokkaista Punainen mies otti yhteyden toisella tavalla. Tuolla nauhalla oli hänen viestinsä Killjoylle.”
Same nyökkäsi. Make epäröi hetken kunnes painoi nappia.
Ja haalean läpikuultava Punaisen Miehen hahmo ilmestyi heidän eteensä hymyillen maireasti.
”Ei skarrararr”, Bladis tajusi ja läimäisi kouransa ohimoilleen. ”Killjoy… hänkö sai ne nimet Visulta? Ja toimitti ne meil… matanauta.”
”Toimitti”, Same vastasi jääkylmänä. ”Hieman karsittuna versiona.”
”… poisti oman nimensä?” Make sanoi järkyttyneenä. ”Miksi?”
”Nii-in”, Same sanoi hiljaa. ”Sitä olen miettinyt.”
Paacolla ja Samella oli ollut selvästi enemmän aikaa käsitellä asiaa, Bladis ja Make antoivat sen nyt vajota. Make raapi leukaansa hämillään, ja hänen katseensa säntäili ja pakoili ympäri huonetta. Bladis kurtisti kulmiaan ja puristi sormensa pyöriensä uriin.
”… niin, miksi tyyppi ei siis ole jo sellissä kuulusteltavana?” Bladis murahti.
”Olin sekunnin päässä määräämästä pidätystä”, Same sanoi ja nojasi ohjauspaneelia vasten, ”kunnes sain käskyn ylhäältä päästää hänet menemään.”
”Miksi skarrararrissa?” Bladis murahti, ”Puhutaan nyt kuitenkin samasta tyypistä, joka ennen liittymistään yritti tappaa Gee-miehen! Gee-miehen! Sille annettiin yksi mahdollisuus, ja jos se kehtaa käyttää sen poistaakseen oman nimensä siltä listalta…”
Same nyökkäsi.
”Tiedän. Mutta päästin hänet vain, koska sain käskyn ylhäältä.”
”Kuka käski?” Bladis kysyi.
Kysymys oli tietenkin turha. Oli vain yksi vaihtoehto.
Klaanin asuntolat
Viimeinen kerta, kun kalusteiltaan hyvin niukan huoneen omistaja oli kuluttanut sänkynsä patjaa, oli yö ennen Hildemarin kohtalokasta matkaa. Iso palanen matkaan lähteneistä oli Klaanin silmissä yhä hukassa. Mutta tämän huoneen omistaja ei teknisesti ottaen ollut yksi heistä. Vastahan Killjoyn keskinkertaiseen valeasuun oltiin kiinnitetty puolen linnoituksen edestä huomiota.
Hämärään tilaan astellut hämähäkki halusi kuitenkin katsoa alelaarista hankitun naamion taakse. Paikan yhteydenotolle Visokki oli valinnut muutamastakin syystä. Hiljaisuus oli toki yksi merkittävä tekijä, mutta telepaattisen linkin tekeminen valtavien välimatkojen päähän helpottui merkittävästi, kun sai ympärilleen jotain, joka muistutti kohteesta.
Ei Killjoy koskaan ollut huonettaan paljoa käyttänyt, mutta se oli parasta, mitä tarjolla oli. Kaya-Wahi ei ollut enää vaihtoehto.
Lattiamatto pöllysi Visokin alla, kun tämä sulki silmänsä ja asettui lepäämään sen päälle. Etsiessään tutun mielen jälkeä saarta ympäröivän vesimassan yltä visorak ei voinut olla pohtimatta edellistä kertaa, kun oli keskustellut kralhin kanssa. Hän halusi ajatella, että sentään tällä kertaa olosuhteet olivat vähemmän kamalat, mutta epävarmuus kalvasi yleensä hyvin rauhallista mieltä.
Visokki ei pitänyt siitä, että hänelle valehdeltiin. Ei varsinkaan kaikkien niiden lupausten jälkeen, mitä hänelle oltiin osoitettu.
“Ei”, hämähäkki joutui muistuttamaan itseään. Nyt hänen piti keskittyä. Löytää jälki. Nähdä muurien ulkopuolelle ja kuunnella tarkkaan.
Kului hetki, kului toinen. Visokki oli melko varma seurattavasta jäljestä. Mutta paikka mihin se johti oli hyvin vilkas. Satoja mieliä, tuhansia. Hänen täytyi seurata tarkemmin.
Lopulta mieliä tuntui olevan läsnä vain muutamia kymmeniä. Niiden joukosta oikean löytäminen olikin sitten hyvin helppoa.
Yksi vinkki oli se, miten vähän Killjoyn mieli lopulta antoi itsestään ulkopuolelle. Osittain Visokin itsensä opettamaa, kyllä, mutta kralhin mieli oli aina ollut tehokas keskittymään tasan yhteen asiaan kerrallaan. Se ei pitänyt paljoa meteliä.
Toinen, tässä tapauksessa ilmiselvempi vinkki oli se, että Killjoy ei ollut yksin omassa päässään. Siellä oli jotain muutakin.
“Hetkonen…”
Kaksikin muuta?
“Ööh, setäherr- sotaherra. Täällä on taas joku telepaatti.”
“Ah, anteeksi”, Visokki hämmentyi kuullessaan oudon äänen. “Taisin erehtyä henkilöstä”, hän jatkoi. Vaikka oli melko varma siitä, että hän oli osunut oikeaan mieleen.
“Et erehtynyt”, tutumpi ääni lopulta vahvisti. “Miksu, annatko meille hetken.”
Hetken aikaa Visokki sai kuunnella merkillistä ähinää, joka lähti omaa taajuuttaan vaihtavasta kranaisasta asiasta Killjoyn sisällä. Hiljaisuuden laskeuduttua hämähäkki ei löytänyt sanoja tervehdykseen, pelkästään ilmiselvimpään kysymykseen.
“Miksu?”
“Ai se ei ollutkaan Manu, joka minut kavalsi”, Killjoy ihmetteli. “Hän meinaan ihmetteli ihan samaa.”
“Puhut kavaltamisesta ja tulet silti salassa takaisin Klaaniin, ja vieläpä kaikkien aikojen huonoimmassa valepuvussa.”
“Etkä siitä huolimatta yrittänyt estää poistumistani. Mikä tarkoittaa joko sitä, että asuni toimi tarpeeksi pitkään tai, että päästit minut menemään tarkoituksella.”
Visokki ei edes ehtinyt vastaamaan, kun Killjoy saapui päätelmässään seuraavaan vaiheeseen.
“Suga?”
“Hän on huolissaan.”
“Olisi pitänyt odottaa, ettei hänen omatuntonsa kestä salaisuuksia.”
“Minäkin olen huolissani”, Visokki painotti.
“Entä kuinka moni muu on huolissaan? Paacolla oli varmasti tosi hauskaa kameroidensa kanssa.”
“Toistaiseksi olemme olleet asiasta ihan hissukseen. Olin varma siitä, että sinulla oli hyvä syy pitää sitä, mitä ilmeisesti luulet matalaksi profiiliksi.”
“No et ole väärässä, mutta oletan, että et ‘soittelisi’, jos täysin uskoisit teoriaasi.”
“Minä halusin antaa sinulle mahdollisuuden selittää. Auttaa meitä ymmärtämään.”
“Tässä ei ole mitään ymmärr-”
“Lista!”, Visokki keskeytti Killjoyn kaartelevan puolustuksen. Kralhin ajatukset hiljenivät välittömästi. “Miksi Tawa vastaanotti yhden nimen vähemmän?”
Hiljaisuus jatkui hetken. Mutta vain hetken.
“Sinä et itsekään halunnut nimeäni sille listalle.”
“Killjoy, se ei tarkoita-”
“Sinä epäröit.”
“Killjoy, minä en-”
“Ja miksi käytät koko ajan nimeäni?”
“TAJUATKO SINÄ ITSEKÄÄN, MILTÄ TÄMÄ OIKEIN NÄYTTÄÄ?”
Puisella istuimella, jo hyvän matkan päässä Klaanista, punaiseen haarniskaan pukeutunut mies miltei rusensi juomalasinsa. Visokki ei korottanut “ääntään”. Koskaan. Ei Killjoyn kuullen ainakaan.
“Sinä et tee näin. Sinä et vain pimitä tietoa. Et tällaisina aikoina. Et silloin kun niin moni on kuollut.”
“Visokki-”
“Etkä”, hämähäkki jatkoi hurjistuneena, “Sen jälkeen vain katoa maailmalle sotimaan sotiasi, kun kotisi odottaa päivä päivältä etenevää taistelua. Et edes soita! Et lähetä kirjettä! Oletamme, että olet kuollut aina siihen asti, kunnes Matoro kertoo sinusta. Ja vähän sen jälkeen hän palaa sirpaleina takaisin, eikä sinusta silti näy jälkeäkään, vaikka kuulemma vietitte aikaa saman katon alla.”
“Sinä et nyt-”
“Killjoy. Ei.”
Ja siinä vaiheessa kralhi lakkasi yrittämästä ja hiljeni kuulemaan, mitä visorakilla oli sanottavana.
“Killjoy, me pidimme eilen Umbran hautajaiset.”
Hiljaisuus Killjoyn päässä jatkui. Hetki tuntui molempien päässä ikuisuudelta.
“Tulisit kotiin”, Visokki sai lopulta sanotuksi. “Tee se ennen kuin joudumme kaivamaan toisen haudan ilman mitään haudattavaa.”
“En voi”, kralhi lujistui.
“Minä tahdon luottaa sinuun, ja siihen ettet ole tehnyt niitä asioita, mitä koskien meillä on todisteita. Mutta sinun täytyy tulla todistamaan itsesi puolesta.”
“Sinä et ymmärrä. Hän on elossa.”
“Mitä… mitä sinä oikein tarkoitat?”
“Xen. Hän ei ole kuollut. Minä löysin hänet.”
Paljolti levällään olleet palikat monista Metru Nuin tarinoista kasautuivat taas vähän kokonaisemmiksi Visokin päässä.
“Et koskaan kertonut minulle hänen nimeään”, hämähäkki huokaisi samalla, kun hänen muistonsa palasivat siihen iltaan Klaanin muurin harjalla, jolloin hän oli kuullut tarinan vahkitytöstä ensimmäistä kertaa.
Killjoylla oli kestänyt ikuisuus kävellä portaat huipulle. Hänen uudet jalkansa tottelivat palaneen miehen käskyjä vain vaivoin. Se oli ilta, jolloin Killjoy oli kuullut saavansa jäädä Klaaniin. Se oli myös yksi niistä kolmesta kerrasta, jolloin Killjoy oli kertonut tarinansa.
Viimeksi Onu-Metrun syvyyksissä, kerran Sugalle nuotion ääressä kaukana etelässä. Mutta ensimmäistä kertaa siellä muurilla, visorakille joka oli pitänyt hänen puoliaan loppuun saakka.
“Olen iloinen puolestasi”, hämähäkki sai lopulta sanotuksi.
“Enkä minä aio antaa hänen kulkea Nizin reittiä. Se, mitä Metru Nuilla tapahtui on herättänyt hänessä varmasti kaikki maailman kysymykset. Mutta hän ei vajoa niihin. En anna sen tapahtua.”
Visokki ei enää ollut varma, oliko Killjoyn hatara psyyke murentunut lopullisesti vai jahtasiko tämä oikeasti jotain tärkeää. Paatos kralhin sanojen taustalla kuulosti kuitenkin tarpeeksi aidolta, joten visorak antoi kralhin vielä jatkaa.
“Mitä sinä oikein olet tekemässä?”
“Olin jo luovuttamassa”, Killjoy myönsi. “Teinkin niin, mutta pirullinen kohtalo ei antanut minun. Ja onneksi ei, sillä nyt minä tiedän täsmälleen mitä minun pitää tehdä. Eli poistaa mysteeri maailmankartalta ennen kuin Xen pääsee liian lähelle sitä.”
“Tiedäthän, että nämä ovat juuri niitä asioita joista sinun pitäisi keskustella. Eikä lähteä maailmalle ampumaan kaikkea, mikä liikkuu.”
“Luuletko, että kaiken sen jälkeen mitä olen tehnyt, hän suostuisi edes katsomaan minuun päin?”
“Ehkä. Jos omistaisit kyvyn edes välillä pysähtyä ajattelemaan, kuinka kohtelet väkeä ympärilläsi.”
“Tuo kuulosti jo henkilökohtaiselta”, kralhi tuhahti. Visorak ei edes yrittänyt peitellä pettymystään.
“Unohda hetkeksi, että olen yksi admineista ja muista, että olen myös ystäväsi. Minun ei pitäisi joutua kaivelemaan mieltäsi satojen kilometrien takaa vaihtaakseni kuulumisia. Sinä olet aina ollut tällainen, mutta edellisillä kerroilla emme löytäneet sinun nimelläsi varustettua nauhoitetta Punaiselta Mieheltä.”
Killjoy ei edes vaikuttanut yllättyneeltä siitä, että kolmella kirjaimella kirjoiltu nauhoite oli päätynyt Visokille.
“Minä vähän pelkäsinkin, että rahipoju saattoi löytää sen nuuskiessaan. Talonvahtini liversi visiitistänne.”
“Sinä olet mahdoton! Miten sinä voit suhtautua tällaiseen asiaan, kuin se ei olisi mitään? Tiedätkö sinä miten pahalta tämä näyttää? Se, että poistat nimesi ehdokkaiden listalta tietoisesti sen jälkeen, kun sinua ollaan henkilökohtaisesti lähestytty ja vieläpä ainoana koko joukkiosta tuollaisella tavalla.”
“Oletko Visokki missään vaiheessa miettinyt, että ei välttämättä ole viisasta luottaa viholliseen, kun tutkii kuka hänen pikku apurinsa on?”
“Luuletko etten tee sitä koko ajan? Tai muistele aikojani vankeudessa? Tai sitä tuskan määrää, mikä vaadittiin siihen, että sain yhteyden sinuun. Ja kyllä, juuri sinuun. Koska olin varma, että sinuun voisin tässä asiassa luottaa.”
“Entä mitä mieltä olet asiasta nyt. Voitko sinä yhä luottaa minuun?”
Killjoy esitti kysymyksensä aivan liian kylmästi Visokin makuun. Hän ei pitänyt siitä, kuinka kralhi tuntui etäännyttävän itseään keskustelusta. Hän puhui itsestään, kuin jostain toisesta.
“Minä… en tiedä enää. Minä tahdon, mutta en tiedä enää voinko.”
“Olet tervetullut katsomaan. Kolua koko pääkoppani. Tutki, mitä haluat.”
“Sinä tiedät, että minä en tee niin. En koskaan tekisi niin.”
“Ehkä olisi aika”, Killjoy pohti, vaikka tiesi erinomaisesti, kuinka tiukasti Visorak piti kiinni moraalisesta koodistaan.
“Ja vaikka tekisinkin, tiedät kyllä vallitsevat olosuhteet. Mielissä vieraileminen on muuttunut uskomattoman vaaralliseksi.”
“Siitäkö syystä Manukin oli uteliaalla päällä? Tämä loisverkko kuulostaa melkoiselta sekasotkulta.”
“Ja sinä valehtelit hänelle, ettet mukamas tiennyt koko jupakasta mitään!”
“Eli se oli Manu, joka minut kavalsi! Saa olla viimeinen kerta, kun jaan kuulumisia sen pirulaisen kanssa.”
“Älä yritä vaihtaa aihetta,”
“Tai no ehkä jaankin. Melko mukava tyyppi hän on. Kuuleman mukaan sinunkin mielestäsi. Oikein erityisen mukava.”
“Me emme keskustele tästä”, visorak närkästyi.
“Ai vähän samalla tavalla, kuinka me emme keskustele siitä, miten minä ilmeisesti petin Klaanin ja aiheutin viattomien kuolemia siitäkin huolimatta, että taistelin teidän rinnallanne niitä penteleen peltipurkkeja vastaan.”
“No sinulla on tapana aiheuttaa-”, Visokki aloitti lauseensa, mutta keskeytti tajutessaan, kenelle oli sanojaan osoittamassa.
“Anteeksi. En tarkoittanut…”
“Tarkoittanut mitä?”, Killjoy tivasi, “Että väki ympärilläni tuppaa päätymään kuoliaaksi. Kyllä minä sen tiedän. Ei tarvitse muistuttaa.”
“Ei mutta oikeasti, en halunnut sen kuulostavan siltä.”
Visorak huokaisi syvään. Niin teki myös kralhi. Hetken sanojaan mietittyään Visorak uskalsi viimein jatkaa keskustelua.
“Missä sinä oikein olet?”
“Steltillä”, Killjoy kertoi rehellisesti, “Ajattelin ensin vain pysähtyä tankkaamaan, mutta sitten törmäsin pariin metsästäjään, jotka osasivat yhdistää muinaisen naamani nykyiseen kypärääni. Piti tehdä kiertolenkki ja käydä hävittämässä ruumiit.”
Visokki voi hieman pahoin. Hän tiesi, ettei entinen kenraali vitsaillut.
“Geenkin nuppia nämä kovasti olisivat halunneet. Puhuivat sedästä kuin rikoskumppanistani. Oletan, ettei hänellä ole ollut kovin montaa kohtaamista vielä?”
“Eipä varmaan”, Visokki myönsi. Hämähäkki kuuli Killjoyn äänestä, että oltiin päädytty häntä kiinnostaviin aiheisiin.
”Hän varmaan ampui kiikarinsa kiertoradalle, kun kuuli viimeisimmästä tempauksestani.”
“Hieman turhan värikäs kielikuva. Tiedät, että hän suhtautuu lähinnä happamasti kaikkiin nimesi sisältäviin lauseisiin.”
“Ihmettelen suuresti, jos tuo oli reaktio äänitteenkin löytymiseen.”
Visokki ei ollut varma, mitä sanoa. Killjoy huomasi hiljaisuuden välittömästi.
“Voi luoja… ette ole kertoneet.”
“Matoro päivitti sinut ajan tasalle Ämkoosta?”
“Päivitti.”
“Sitten ymmärrät, miksi en ole kasvattanut Geen taakkaa tarpeettomasti.”
“Tuo kuulostaa kovasti siltä, että ripaus luottamusta olisi jäljellä”, kralhi toiveili.
“Ei ole tällä menolla kauaa. Ennemmin tai myöhemmin minun täytyy avata suuni, enkä ota lainkaan vastuuta mitä Gee tekee, kun hän saa koko tarinan.”
“Ehkä se voidaan välttää. Tule kotiin. Kerro tarinasi. Näytä naamaasi sen verran, että voimme ainakin luottaa siihen, ettet yritä piilotella meiltä mitään.”
“Sinä tiesit jo ennen keskusteluammekin, että se ei ole minulle vaihtoehto.”
“Minä rukoilin toisin”, Visokki ulahti. Hämähäkin ääneen oli sekoittunut aito palanen surua. Hän oli odottanut ystävältään enemmän. Eikä admin halunnut joutua siksi välikädeksi, mihin hän oli kovaa vauhtia päätymässä.
“Olen pahoillani.”
“Sen minä uskon. Olet aina ollut. Siksi minä olenkin niin huolissani. Syyllisyys voi ajaa pelottaviin tekoihin.”
Visokin raajat rapsuttivat pölyistä mattoa. Hän ei enää tiennyt mitä sanoa. Eikä ollut lainkaan varma, mitä mieltä hän tilanteesta enää oli.
“Mene sitten. Ja lupaa tulla yhtenä kappaleena takaisin.”
Ajatusmurahdus Killjoyn päässä kuulosti tyytymättömältä, joskin myöntyvältä. Tämä oli se keskustelun hiipumisen kiusallinen vaihe, jossa kralhi yleensä poistui. Siksi admin saikin yllättyä siitä, että Killjoy oli yhä paikalla.
“Minä saatoin olla hieman töykeä Tawalle viimeksi kun puhuimme. Mutta minun piti saada hänen sanansa siitä, että hän saa sinut kaivettua takaisin maan pinnalle.”
Visokki oli hyvin lähellä huomauttaa, ettei Tawalla varsinaisesti ollut mitään tekemistä hänen paluunsa kanssa, mutta tuli lopulta tulokseen, ettei se toisi keskusteluun mitään.
“Pääsin kotiin”, Visokki huokaisi, “Sinunkin olisi aika.”
“Klaani oli aina enemmän sinun kotisi, kuin minun”, Killjoy totesi. Visokki huokaisi syvään ja antoi kralhin sanojen upota. Hiljaisuus oli taas laskeutunut, mutta tällä kertaa visorak antoi sen hiipua. Telepaattinen yhteys kaksikon välillä katkesi lopulta ja admin odotti hyvän tovin, ennen kuin kampeutui takaisin jaloilleen. Lukuisat nivelet raksahtelivat, kun hämähäkki venytteli olemustaan ja rytmikkäästi naputellen kipitti ulos huoneesta, jonka omistajalla ei ollut pienintäkään aikomusta viettää siellä öitään.
Visokin huone
Visorak kertoi keskustelun heille neljälle sanasta sanaan, alusta loppuun.
Pyöröikkunan valo puski vain pienestä raosta sisään huoneeseen, joka muistutti enemmänkin luolaa. Paksut vihreät seitit valtasivat alaa ja peittivät valonlähteen lähes kokonaan. Ne kietoutuivat verhottoman verhotangon päihin, pienen harmaan sohvan jalkoihin ja lukuisten hajanaisesti aseteltujen kirjahyllyjen taakse. Yhdessä nurkassa ne nivoutuivat paksuksi riippumatoksi, jolle moderaattoreista vain Make oli tohtinut istahtaa.
Visorakin oma lemmikkihämähäkki kipitti samoja seittejä pitkin. Make tuijotti sen karvaisten jalkojen liikettä lähinnä hämmentyneenä.
Kahdeksanjalkainen karvaturri kipitti verkoilla ja loikkasi moderaattorin jaloille. Make ei uskaltanut silittää sitä. Jokin otuksessa häiritsi häntä pahasti, mutta ei suinkaan sen ulkomuoto (se oli oikeastaan aika hellyyttävä) tai edes myrkyllisyys. Nui-Koron pahan pormestarin tapauksen jälkeen Make uskoi, että hämähäkin purema olisi pientä.
Moderaattori nosti katseensa yhä Killjoyn sanoja toistelevaan Visokkiin. Lopulta liskomies sai häntä vaivaavan kysymyksen päästä kiinni. Eikä se muuten helpottunut yhtään.
… onko siinä jotain outoa, jos rahilla on lemmikkirahi?
Saako minulla olla lemmikkirahi…?
Sylissä kököttävä hämähäkki tuijotti Makea.
Make tuijotti takaisin. Sitten hän jäi tuijottamaan seinään ennen kuin tarkisti yksi kerrallaan jokaisen moderaattoritovereistaan.
… olenko minä jonkun näistä lemmikkirahi?
Hämähäkki käppäili jalalta Maken kämmenselälle, josta se loikkasi takaisin riippukeinulle. Kukaan muu huoneessa ei vaikuttanut huomioivan ”pikku-Herbertiä”, joten Make päätti yrittää antaa asian olla.
Moderaattorit kuuntelivat kärsivällisinä loppuun asti. Visu lopetteli pienen pöydän vierellä kertomustaan jättäen linnakkeen lainvalvojanelikon hiljaistakin hiljaisemmiksi. Vaikea tilanne ja uudet tiedot Killjoysta (ja oman eläimellisen identiteetin kyseenalaistaminen) kahlitsivat heidät hiljaisuuteen.
”Ja sitten päästit hänet menemään?” seinään nojaava Same kysyi kuppinsa takaa.
”Niin”, naisen ääni kuiskasi. ”Minun täytyi. Olisitko itse tehnyt toisin, Same?”
”Kieltämättä kaikki, mitä meillä on Killjoyta vastaan, on vain aihetodisteita”, kirjahyllyyn nojaava selakhi huokaisi. ”On silti huomioitava myös, että ratkaisu perustuu vain omaan luottamukseesi, admin.”
Visokki kääntyi ja tuijotti selakhia yllättyneenä. Pihdit aukesivat hieman ja sahahampaat visorakin kidassa pyörivät rauhalliseen tahtiin. ”Ymmärrän kyllä, miksi olet tuota mieltä. Minulle se, mikä sinulle on luottamusta, on vahva tunne siitä, miten hänen mielensä toimii. Olen pahoillani, etten voi esittää sitä muuten…”
Same nyökkäsi hyväksyvästi.
”Luulen ymmärtäväni. Emme silti voi jättää Killjoyta pois tutkimuksista.”
”Älkääkä jättäkö”, Visokki myönsi pettymystä silmissään. ”Ottakaa kaikki tiedot, mitä meillä on hänestä erityistarkkaan syyniin… mutta yhdellä ehdolla.”
Moderaattorit katselivat toisiaan hiljaisina. Bladis avasi ensimmäisenä suunsa hammasta purren.
”Emme kerro Gee-miehelle?”
Visokki nyökkäsi. Moderaattorien hiljaisuus oli ymmärtävä. Ei hyväksyvä.
”Tota”, Paaco nosti sohvanpohjalta sormen ylös, ”jos Visu on admin ja Gee on admin. Niin onko tuo ihan legit käsky?”
”Ei se olekaan käsky”, Visokki sanoi voipuneella äänellä, ”tässä voin vain pyytää teitä. Se ei varmasti näy ulospäin, mutta ajat ovat todella rankkoja Geelle. Se, yhdistettynä hänen menneisyyteensä Killjoyn kanssa… en tiedä, pystyisikö hän käsittelemään tätä tietoa neutraalisti. Pelkään, mitä kaikkea voisi tapahtua.”
Kukaan heistä ei tuntunut haluavan uskoa siihen. Visorakinseittinen riippukeinu narisi, kun Make työnsi sitä jaloillaan heilumaan. Paaco kurtisti oudoksuen kulmiaan pää käsinojaa vasten.
”Kyllä Gee saisi pasmansa pidettyä kasassa”, Bladis vannoi.
Hymyäkään päästämättä Paaco teki vasemman kätensä sormista kiikarin samanpuoleisen silmän ylle ja tuijotti Bladista vakavanaamaisena.
”Pasma. Päälle”, hän sanoi.
”Heh hah höh”, Bladis mutisi.
”Yritetään käsitellä tämä asia niin”, Same korotti ääntään, ”että emme joka tapauksessa piilottele admin Guardianilta mitään. Tämän tason tutkimustyön ei tarvitse vain olla hänen henkilökohtainen huolensa. Meillä on aikaa raportoida hänelle silloin, kun tilanne on nykyistä selvempi. Hoidamme petturitutkimuksen omin toimin siististi loppuun.”
Visokki näytti huojentuneelta. ”Kiitos, Same. Tiedän, että ette halua uskoa että tämä vaikuttaisi Geehen negatiivisesti. En minäkään. Mutta haluan itse esittää tilanteen hänelle sitten, kun aika on kypsä.”
”Eikö Killjoyn kuuluisi itse tehdä se?” Bladis sanoi jäisesti.
Visokki huokaisi ja piti pitkän hiljaisuuden. Mielensisäisen viestin odottelun hiljaisuus tuntui pidemmältä kuin pelkkä tauko puheessa olisi tuntunut. ”Niin… niin hänen pitäisi.”
Same kääntyi mietiskelevältä näyttävänä moderaattoreita kohti ja nyökkäsi näille yksi kerrallaan. Make nousi riippukeinulta saaden verkkotangon narahtamaan ja heilutti teräväkyntistä kättään hyvästiksi Visokin lemmikille. Hänen yllätyksekseen se heilutti takaisin, ja Make puski pois itseään aiemmin hämmentäneen kysymyksen.
… onko Visokki tuon lemmikkirahi?
Se ei ollut pelottavin kysymys.
… olenko minä nyt sen lemmikkirahi?
Make räpäytti silmiään kahteen kertaan ja vaappui pitämään ovea auki kollegoilleen.
Paaco ponkaisi sohvalta ylös ja työnsi Bladiksen pyörätuolin ulos. Tämän kerran skakdi ei vaivautunut valittamaan ilmaisesta kyytipalvelusta.
Ovi kolahti lainvalvojien perässä. Vain Same ei astunut huoneesta ulos, vaan jäi nojaamaan samaan kirjahyllyyn. Pitkiä hiljaisia hetkiä hän siinä ehtikin nojata.
”Vielä siinä?” Visokki havahtui tuijoteltuaan hetken ikkunasta. Pikku-Herbert asteli nyt hänen pihtihampaillaan pientä verkkoa kutoen.
Same nyökkäsi. ”Vanha tottumus, admin.”
”… tottumus?”
”Saarellani sitä ei kutsuttu mielenlukemiseksi”, selakhi sanoi suoristaen selkänsä, ”vaan hierarkiaksi. Osaan aistia, milloin käsky on tulossa.”
Visokki hämmentyi. ”Minkälainen käsky?”
”En vielä tiedä, admin. Mutta aistin, että se ainakin haluaisi minun jäävän hetkeksi.”
”Olet aivan oikeassa. Miten olisi tällainen käsky: Kerro minulle, miten minun olisi pitänyt tehdä…”
Same pudisti päätään.
”En voi vielä tietää, teitkö väärin Killjoyn kanssa. Kaikki on vielä auki tutkinnassa.”
Visokki nyökkäsi. ”Mutta minun pitäisi olla epäluuloisempi, eikö niin?”
”En halua tuomita-”
”Mutta pessimismi on realismia, niinkö?” Visokki keskeytti. Lempeällä äänellä, mutta keskeytti. ”Avde haluaa, että olemme epäluuloisia. Että menemme yhä pidemmälle saadaksemme tietää, kehen luottaa! Siksi hän merkitsi jokaisen petturiehdokkaista loisella! Koska hän haluaa antaa meille sen valinnan!”
Same oli avaamassa suutaan, mutta ei antanut sanojen tulla.
”Jos rikon periaatteeni ja katson jonkun heistä pään sisälle”, visorak lausui aavemaisen rauhallisesti ja hiljaa, ”jos kaivan ulos jokaisen salaisuuden ja avaan kaikki lukot, siinä samalla loinen tarttuu minuun taas! Hän merkitsee minut uudelleen.”
”Admin…”
”Minä sain loiseni jo kerran ulos. Enkä enää edes muista, miten, mutta minä sain sen ulos! Jos lakkaan todistamasta, että en ole se, mitä hän halusi minusta muovata, että en ole hänen ’ratsunsa’… hän voittaa. Hän voittaa, Same! Hän todistaa, että olemme sitä mitä hän halusi meistä tehdä.”
Same seisoi jämerässä ryhdissä odottaen taukoa Visokin sanoissa. Sen tullessa hän käytti tilaisuutensa.
”Vaikka en ymmärräkään edelleenkään mitään siitä, mitä loinen oli, sanoi ja teki”, Same huokaisi, ”tiedän että ehdokkaiden mielten täydellistä luotaamista ei voi edes pyytää keneltäkään siihen pystyvältä. Se ei silti tarkoita, ettemme voisi luodata heitä täysin oikeudenmukaisin keinoin.”
Visokki tuijotti Samea hetken ja henkäisi syvään. ”Mutta minusta tuntuu kuin se olisi myös sitä, mitä hän yrittää saada aikaiseksi… kuin hän voittaisi riippumatta siitä, miten toimimme. Killjoy on ystäväni. Snowie on sinun, Same! Kun otamme heidät muuna kuin ystävinä, kun otamme heidät vain epäiltyinä… se tuntuu siltä kuin tekisimme heistä päässämme muuta kuin itsensä…”
”Ymmärrän, admin”, Same sanoi, ”mutta yritän itse ajatella asian niin, että vaikka joudun laittamaan tovereita – myös ystäviä – epämiellyttävään asemaan, teen sen kuitenkin heidän etujensa mukaisesti.”
”Sillä tavalla voi menettää ystäviä”, Visokki vastasi.
”Niin”, Same myönsi. ”Niin voi. Mutta voisin menettää heidät myös vihollisille. Ja jos voin estää sen, otan mielelläni vastaan ystävien elinikäisen vihan.”
Visokki katsoi tuoretta päämoderaattoria alakuloisin silmin. Visorakin elekieli oli kaukana selakhien, matoralaisten ja skakdien vastaavasta, joten admin oli joutunut opettelemaan monia ilmeitä vain voidakseen näyttää niitä ilman sanoja.
”Anteeksi, Same”, Visokki sanoi. ”Unohdan joskus, kuinka vaikeaa on olla se, joka joutuu tuomitsemaan omiaan.”
Samen kasvoille ei taas paennut tunteen häivähdystäkään. Myös se oli harkittu valinta.
”Kaikkina aikoina ei tule Klaania uhkaamaan vihamielinen armeija tai mielissä pesivä loinen. Nyt on vammojen aiheuttamisen aika, ja sen päätyttyä niitä hoidetaan. En osaa jälkimmäistä kuten sinä, joten keskityn ensimmäiseen. ”
Visokki antoi tuoreelle päämoderaattorille niin empaattisen katseen kuin visorakin viiltävillä silmillä vain kykeni. ”Kiitos, Same.”
Selakhi iski hoikat jalkateränsä yhteen.
”Admin.”
”Onko sinulla vielä kysyttävää? Muussa tapauksessa voit mennä.”
”Vain yksi kysymys”, selakhi kuiskasi. ”Liittyen Guardianiin.”
Visokki katsoi takaisin tuskaisana. Same näki, että valinta oli ollut vaikeaa adminillekin. ”Arvelinkin.”
”Entä jos hän saa itse tietää Killjoyn tapauksesta ennen kuin ehdit kertoa hänelle?”
Visorak oli hetken hiljaa ja seurasi katseellaan vain pihtihampaidensa kärkien välille verkkoa kutovaa pikkuista. ”Sen vastuun otan minä.”
”Ymmärrän. Kiitos, admin.”
Niine sanoineen selakhi nyökkäsi syvään ja astui ulos huoneesta.
Visorak laski lemmikkinsä yhdelle omista, pinkeiksi vedetyistä vihreistä verkoistaan. Verkko värähti, kun kepeä kahdeksanjalkainen asteli innoissaan sitä pitkin katonrajaa kohti. Admin asteli riippukeinulleen, nousi sille ketterästi takajaloillaan ponnistaen ja lyyhistyi lepoasentoon.
Kun hän sulki vihreät silmänsä, viimeinen asia minkä hän näki oli verkko, jossa hän eli ja jota hän oli oppinut kutsumaan kodikseen.
Kun hän astui kauan toivomaansa uneen, hän näki verkon, jonka Syvä Nauru oli kutonut. Sitä hän oli oppinut kutsumaan painajaisekseen.
Same tuijotti eteensä hau-naama peruslukemilla, kun hänen sulkemansa oven edessä könöttivät yhä hänen entiset vertaisensa ja nykyiset alaisensa. Make oli lähtenyt jo omiin tehtäviinsä, mutta Bladis ja Paaco tuijottivat selakhia katseet odottavina.
”No?” Bladis tivasi. ”Mitä mieltä?”
”Mistä?” Same kysyi ajatukset vielä äskeisessä hetkessä.
”Killjoyn suojelusta!” Bladis tuhahti. ”Joo joo, meillä ei ole oikeuksia määrätä vangitsemista koska oikeita todisteita ei ole, mutta eikö tämä ala olla jo vähän liikaa?”
Paaco nyökkäsi. ”Aika pirusti hämäriä juttuja pyörii sen jätkän ympärillä… muistatteko sen kuulatapauksenkin?”
”Ai sen, kun yksi sen entisistä kavereista nyt vain sattui lyöttäytymään yhteen Labion kakkosmiehen kanssa?” pyörätuoliskakdi murahti. ”Aika jännä yhteensattuma.”
”Niin”, Same myönsi. ”Mutta se operaatio loppui käsitykseni mukaan Creedyn, Killjoyn hyvän ystävän kuolemaan.Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että hänellä olisi ollut mitään tekemistä asian kanssa.”
”No, se riippuu varmaan siitä, kuinka tärkeitä kamut ovat hänelle…” Bladis kohautti olkapäitään. ”Pitäisi varmaan raahata kuulusteluhuoneisiin mahdollisimman paljon väkeä, jolla on joku käsitys miehestä.”
”Niinpä”, Paaco maiskutteli huuliaan ja kääntyi. ”Mites se vahki, joka toi metruseikkailijat kotiin? Saatiinko siitä mitään irti?”
Bladis tuijotti kollegaansa hetken hämillään, mutta sitten tuntui tajuavan.
”Aa, se kyklooppi hienolla aluksella. Siitähän on jo puolisen viikkoa.”
”Niin”, Same sanoi vaitonaisena. ”Niin on.”
Hetken he olivat hiljaa.
”Niin mitä me sen suhteen teimmekään?” Paaco hymyili hermostuneena.
”Käskimme odottaa kuulustelua”, Same sanoi, ”ja…”
Syvä hiljaisuus valtasi admin-tornin käytävän.
”Voi perse”, Same jatkoi.
”Voi perse”, Bladis toisti.
”Eipä tuo mitään”, Paaco sanoi hieroen niskaansa. ”Minultakin olisi varmaan unohtunut.”
”Eiväthän vahkit syö mitään?” Bladis narskutti hampaitaan. ”Toivottavasti joku on älynnyt syöttää sille jotain. Entä jos se on kuollut nälkään?”
”Eivät vahkit syö mitään”, Paaco sanoi virnuillen hermostuneesti.
”Entä jos Musta Käsi julistaa meille sodan?” skakdi kysyi. ”Koska kidutimme yhden niistä nälkäkuolemaan?”
”Eivät vahkit syö mitään”, Same sanoi.
”No, kohtahan huomaamme!” Bladis virnisteli.
Selakhi kääntyi käytävän kelloa kohti, tuijotti sitä viitisen sekuntia ja kääntyi alaisiaan kohti.
”Haluan vahkin kuulustelutilaan 1 viidessä minuutissa”, selakhi sanoi. ”Tänään taidetaan vähän jutustella lisää lämpimiä aiheesta kenraali Killjoy.”
”Joo”, mörököllin tuleva uhri murahti käsi valmiina vyötäröllä. ”Pure luotia, lehmipoju!”
Konna ei ehtinyt huutaa. Kylmä ilme pyssysankarin isoleukaisilla kasvoilla ei värähtänytkään käsiaseen lauetessa. Lierihattuinen korsto otti osuman rintaansa ja horjahti taaksepäin – ensin askelen, sitten toisen.
Kolmas oli liikaa. Skakdi putosi saluunan katolta ja rysähti runsas selkäharja edellä vankkureiden katon läpi. Toinen skakdi – revolverin laukaissut – kääntyi poispäin. Sen ei täytynyt kurkata reunan yli tietääkseen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Vankkuria vetävät telakissat nousivat takateloilleen, vaan mitäpä se olisi elukkaparkoja auttanut. Muaka-vetoinen dynamiittikuljetus muuttui tulipalloksi valaisten koko kylänraitin. Lasit särkyivät, laudankappaleet sinkoilivat. Postitoimiston pihan salkoon vedetty Nektannin lippu roihahti ilmiliekkeihin. Oli kuin sisällissodan tulet olisivat heränneet uudestaan henkiin, mutta nyt ne eivät julistaneet kauhua ja kuolemaa, vaan oikeutta.
Roihu heijastui saluunan katolla seisovan pyssymiehen tuimasta katseesta, kun tämä pyöräytti kuudestilaukeavaa tyynesti sormensa ympärillä, puhalsi piipun savuja ja sujautti aseen vyölleen. Yksinäinen ratsastaja katsoi kättensä työtä ja kaupunkia, jonka kansalaiset olivat astelleet taloistaan hämmästelemään loimua.
”Tällä kaupungilla”, skakdi sanoi ylväästi astellen katonharjalla, ”on uusi sheriffi. Tämän kaupungin sorron aika on ohi! Ja sanoi siihen vastaan Nektann, Irnakk tai sitten vaikka itse Mata Nui…”
Tuima aavikon sankari katseli kyläläisiä hattunsa alta hetken yksinäisellä silmällään – toisen päällä oli musta silmälappu.
”Tulkoon minun kanssani tappelemaan!”
Hurrausta.
Musta ruutu.
Lopputekstit. Ei kovin pitkät.
VIIMEINEN VARTIJA PELASTAA ZER-KORIN, ne sanoivat. Jokaista lausetta varten oli varattu oma aseen laukauksen ääni. OHJANNUT QUENTAR IRVILEUKA, tekstit sanoivat. PERUSTUU TÄYDELLISESTI TOSITAPAHTUMIIN, ne sanoivat. NEKTANN, OLET TYHMÄ KÄÄPIÖ JA HAISET PAHALTA, ne sanoivat.
Ja niiden valkoisten sanojen myötä ääniraita rahisi karkeasti ja jätti tilan pimeäksi.
”Okei waaau.”
Lumiukko oli haltioissaan. ”Siis oikeasti? Niinkuin… tosi oikeasti?”
”Joo”, Guardian nyökkäsi viereiseltä penkiltä. ”Mitäs pidit.”
”Se oli…” Snowie sai sanottua, mutta piti sitten hetken kerätäkseen ajatuksiaan. Etsiäkseen sanoja. ”…niin huono!”
”Huonompi kuin Turmaa tundralla?” vartija virnisti.
Valkoliini avasi suunsa, mutta pysähtyi ennen kuin sanoi mitään. Ehkä ei sentään niin huono.
”No, okei, se, mutta… Mutta waaau.”
”Koko viimeinen kolmannes piti kuvata eri kylässä, koska suututimme paikallisen sheriffin. Ja Zakranin näyttelijä oli aika lailla kaiken aikaa niin humalassa, että puolet hänen kohtauksistaan lopulta kuvattiin eri tyypillä. En tiedä, huomasitko.”
”No vähän kyllä ihmettelin, että miksi sille tuollaiset lättävarpaat yhtäkkiä. Eikö sen harjakin kasvanut ehkä, öö, kaksinkertaiseksi? Yhden kohtauksen aikana. Eikö luulisi, että olisi sen verran voinut nähdä vaivaa että olisi suostunut parturoitavaksi?”
Sininen skakdi kohautti olkiaan ja nousi penkiltä. ”En uskaltanut kysyä. Vanha kunnon Quentar tykkäsi tehdä hommat vähän omalla tavallaan, eikä antanut todellisuuden tulla liikaa tielle”, Guardian naksautti kelan irti projektorista. ”Todellinen taiteilija mies ainakin oli. Katsotaanko seuraavaksi… ömm, Viimeinen Vartija: Tehtävä Shasalgradissa vai Viimeinen Vartija: Nektannin kosto?”
”… eikö niille ole joku aikajärjestys?” Snowie kummasteli.
Guardian hymyili pirullisesti. ”Olen melko varma, että näiden piti aluksi olla sama elokuva.”
”Jaa, okei… no, ei sitten kai niin väliä.”
”Tehtävä Shasalgradissa, siis. Usko minua, et malta odottaa, että kuulet vastanäyttelijäni shasaaliaksentin.”
”… selvä. Eikö ohjaaja tosiaan tiennyt, että olet oikeastikin Viimeinen Vartija?”
Guardian tunki ohimennen kouransa paperipussiin Snowien sylissä ja nappasi itselleen suolaisen välipalan. Torahammas rojahti takaisin tuolille ja mutusteli naksua hetken mietteliäänä.
”Hän vihasi aksenttiani ja sanoi aina kuvauksissa, että kukaan ei ikinä tule uskomaan minuun ’Etelävaltioiden elävänä legendana’. Olisi kuulemma hankkinut uskottavamman näyttelijän, jos budjetti olisi antanut periksi.”
”… okei.”
”No niinpä! Tämä pätkä saattaa muuten sitten olla oikeasti huonoin tähän asti.”
Lumipullero ei yhtään epäillyt, vaikka muistot Turmasta tundralla elivät yhä sotkuisina ja pienibudjettisina takaraivossa. Seuraava elokuva valaisi kankaan. Mustavalkoinen rätinä muuttui jopa minuuteissa tunnistettavaksi kuvaksi. Snowie ei ollut aivan varma, miksi tarina alkoi ulkoavaruudesta, mutta eiköhän siihen saataisi johdonmukainen selitys melko pian.
”Kosmos”, syvä kertojaääni aloitti. ”ja kaikki ne tarinat, jotka taivaankannen alle mahtuvat…”
Snowie katseli ruudulla liikkuvaa kuvaa tähtitaivaasta, mutta siirsi pian katseensa vierellään pimeydessä röhjöttävään Guardianiin. Hän mietti pitkään, pitäisikö hänen puhua. Oliko huoli sittenkin turhaa?
”Ööh, Gee…” Snowie kuiskasi varovaisesti. Hän ei tahtonut häiritä miehen ironis-itseironista elokuvanautintoa liikaa.
Sininen skakdi kääntyi porkkananenää kohti. Projektori projisoi kuminaamarisen vale-shasaalin kiitämässä avaruuden halki keinotekoisilla siivillä. ”Hm?”
”Kiitos”, lumiukko supatti, vaikkei Admin-tornin kohtuullisesti ja hyvin perustellusti elokuvateatteriksi muutetussa kokoushuoneessa kaksikon lisäksi muita ollutkaan.
Sotaveteraani hymyili hieman. Hän tiesi, että vapaailta teki Snowielle hyvää. Siitä oli aikaa, kun kaksikko oli viimeksi päässyt älykkään yhteisharrastuksensa pariin.
Kosminen shasaali sai luodista siipeensä ja aloitti syöksykierteenomaisen putoamisen. Jätettyään tähdet taakseen se viuhui liekehtivänä aavikon yllä uhkaavasti kohti telakissojen vetämiä vankkureita. Snowie oli melko varma, että tiesi, mitä oli tulossa, ja ennustus osui aivan oikeaan.
”Eivät… eivät ne nyt joka kerta voi räjähtää”, porkkananenä mutisi. ”Edellisissä oli sentään dynamiittia, mutta…”
”Kumpi on syntynyt ja elänyt Zakazilla, sinä vai Quentar?”
”Okei, okei… Lisää ke-babaa?”
”No josko sitä hieman.”
Lumiukolla oli tapana ostaa ylimääräinen annos siltä varalta, että nälkä jäi kalvamaan. Hän lappoi lisäastiasta ruokaa kanssakatselijalleen, joka kiitti ja tarttui lihaisaan lautaseen ahnaasti. Kankaalla nuorempi versio samasta miehestä kummasteli kraatteria aavikon ihossa.
”Gee?”
”Niin?”
”Minun piti kysyä… hetkonen, mi-miksi shasaalit ovat tässä avaruusolentoja?” lumiukko kummasteli suu täynnä lihatuotetta.
”Niiden piti olla kai slizeroideja mutta saimme lähiteatterista lainaan vain shasaalinaamareita. Tai sitten se on vain Quentarin taiteellinen näkemys, älä kysy.”
”Ah, se selittää… mutta se ei ollut se mitä piti kysyä, eh.”
Skakdi aisti seuransa äänensävyn.
”Minulle saa aina puhua, jos siltä tuntuu.”
”Öh, kiva. On vain pakko kysyä… no, enkö minä ole… minähän olen…”
Kiusallista hiljaisuutta ei ainakaan auttanut mustavalkoelokuvassa laserasein käyty kaksintaistelu.
”Niiiiin?”
”… niin. Epäilty?”
”Petturiepäilty? Joo? Mutta jos minulta kysytään, niin et”, Guardian tokaisi ja kumartui omien tuomistensa puoleen pullonavaaja kourassa. ”Kelpaako pär-nuilainen pienpanimopilsneri?”
”… kyllä kiitos! Mutta… onko se muka sillä selvä?” Snowie puri huulta ahdistuneen näköisenä, ”Koska minusta on jo hetken tuntunut, että…”
”Että?”
”Äh.”
Juoma sihahti ja lasi kilahti, kun Guardian avasi pullon. Hän ojensi sen valkoiselle klaanilaiselle.
”Snowie, minä en pitäisi elokuvailtaa kanssasi, jos uskoisin että sinulla on jotain tekemistä sen jutun kanssa”, skakdi sanoi itsevarmana. ”Silmiä kankaalle nyt, olen aika varma että tuo vankkuri räjähtää kohta!”
”Räjähtääkö varmasti? Eihän tässä ole edes mitään, mikä”, lumipullero sanoi, ja päätyi tuijottamaan elokuvan tapahtumia monttu auki. ”Mutta… se osui vain kaktukseen…”
Sininen skakdi käkätti kovaan ääneen. ”Anteeksi, keskeytinkö jotain tärkeää?”
Snowie hymyili vähän. ”Ei, Quentar Irvileuka keskeytti. Mutta siis… luotatko sinä minuun? Niin paljon?”
”Olet vanha kaveri”, Guardian mutisi liharuokansa takaa. ”En halua että vaikeat ajat muuttavat sellaista. Jos Avde olettaa saavansa sellaiseen lommoa epäluulolla, joutuu hän ikävä kyllä pettymään.”
”Huh huh. Noinko reilu sinä olet? Kaikesta… tapahtuneesta huolimatta? Loinen ja kaikki?”
Kraa kraa.
Loinen ja toinen. Mitäpä skakdi olisi siitä tiennyt.
”No oliko se sinun syytäsi?”
Ilme Snowien sulavilla kasvoilla halusi uskoa, että ei ollut. Haluaminen oli kuitenkin aivan eri maailmasta kuin uskominen.
”Mhm, niin kai”, lumenvalkoinen hymyili. Häntä hermostutti yhä.
Edes jonkin valinnan oli hän elämässään silti oikein tehnyt, kun oli hankkinut itselleen tällaisen johtomiehen.
”Snowie, sinulta jää murehdinnassa väliin aika paljon kuraa. Stunttinäyttelijäni on ollut ruudulla jo kolme viimeisintä kohtausta, eivätkä ne edes yritä piilottaa sitä.”
”… sinulla oli stuntti?”
Skakdi joka ei ilmiselvästi ollut Guardian tuijotti intohimoisesti kumisen shasaalinaamarin kiiltäviin silmiin.
”Joo. Romanttisia sivujuonia varten.”
”… aha.”
Zakazlainen tanssimusiikki alkoi vallata äänimaailmaa painostavana hukuttaen lopulta kaikki äänet. Jäljelle jäi vain tunne. Puhdas, puhdas tunne.
”… mmmmmitä me oikeastaan katsoimmekaan?”
Snowien kysymys sai vastauksen vasta lopputekstien räjähtäessä. Elokuva otti vapauden muuttaa nimekseen VIIMEINEN VARTIJA: KOSMINEN RAKKAUS, ja sen oli luonnollisesti OHJANNUT: QUENTAR IRVILEUKA. MUSIIKKI: GÖRANN JA JYSKEPOJAT – ISTUSKELUA KESÄMÖKILLÄ. NEKTANN, OLET EDELLEEN AIKA RUMA MIES.
”Nyt… nyt hei…” Snowie haukkoi henkeään höhöttämisen lomassa. Guardian hänen vierellään… ei ollut hänen vierellään? Nyt vasta lumimies havaitsi hirnuvan vartijan vajonneen polvilleen lattialle. Sininen pää kääntyi hänen puoleensa.
”Niin, kerro, mitä nyt hei?”
”Nokun, siis… Tämä ei ollut enää mitään genreä. Se oli… tieteistoimintaa, kunnes se oli. Öh, en tiedä, avaruusromanssi?”
Guardian otti tuolista tukea ja nousi seisomaan. ”Unohtamatta puolivälin nykytanssiosuutta.”
”Unohtamatta vilpittömästi elokuvan parasta osaa! Pikemminkin.”
Yksisilmä yski vielä ja tasasi hengitystään. ”Tässä ei ole mitään vilpitöntä.”
Kuului pieni ’naks’ kun filmin kela loppui. Valkokangas jäi taas pimeäksi, vaille sisältöä. Klaanilaisten sielut sen sijaan olivat iäti valaistut, rikastuneet. Näiden elokuvataiteen helmien kanssa kaksikko selviäisi.
Ainakin seuraavaan elokuvaan asti.
”Mitäs, vieläkö jaksamme?” lumiukko uskaltautui vaarojen tielle.
”Kyllä”, Admin sanoi vakavalla äänellä. ”Minä vaadin.”
”No huh! Mutta… pienen tauon jälkeen?”
Guardian nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mikä on? Loppuiko ke-baba? Eikö kaksi annosta riittänyt?”
”Pöh, sinähän söit puolet tuosta toisesta! Minun murkinaani!”
”Viimeinen Vartija saalistaa oman ruokansa.”
”Ai? Muistaakseni tilasin nuo siitä Satamakadun paikasta, se mikä se on se herkkusemmoinen…”
Sinisen skakdin suuri leuka kohosi ylpeänä. ”Viimeinen Vartija nappaa villeimmänkin pedon ja panee sen vartaaseen! Viimeinen Vartija asettaa ansan, ja-”
”Sinä luulet olevasi tuo, vai mitä?”
Snowie osoitti elokuvalaatikon viereen levitettyä julistetta. Guardian havaitsi poseeraavansa tismalleen samassa asennossa siihen ikuistetun nuoren itsensä kanssa. Skakdi seisoi hievahtamatta paikoillaan.
”Luulen?”
“Eli…” Snowie aloitti varovasti. “Käyn vain hakemassa vettä, ja… tuonko sinullekin?”
Guardian poseerasi yhä ylväästi. Adminin olemuksesta ilmeni, että hän aikoi jatkaa vitsiä vielä, joten Snowie ei jäänyt odottamaan vastausta. “Joo, minä menen nyt, tulen ihan kohta takaisin. Jää sinä vain siihen.”
Lumimies nousi penkiltä ja hiippaili kohti Admin-tornin pimennetyn kokoustilan ovea. Hän arveli muistikuviensa perusteella, että käytävältä löytyisi vesipiste.
Niinkuin löytyikin. Vesipiste oli oikeastaan käytävän ainut merkittävä esine. Äänimaailmakin oli tyhjä, vaikka valkea klaanilainen olikin kuulevinaan jostain sähköistä rätinää.
Snowie hyräili tassutellessaan käytävällä. Ilta oli mitä mainioin, ja ainakin yhden tuomarin silmissä hän oli syytön. Sitä paitsi ke-baba oli ollut tavalliseen tapaan herkullista. Ja elokuvat huonoja. Niin erittäin huonoja.
Vesipisteen äärelle kumartuessaan hän arvuutteli itseltään, pääsisikö illan viimeinen elokuva Tehtävän Shasalgradissa/Kosmisen rakkauden kehnousasteelle.
Hehe, viimeinen. Niin varmaan.
Saliin palatessaan lumimies huomasi skakdiadminin kyllästyneen vitsiinsä. Suorastaan yllättävää. Sininen mies puuhaili jo projektorin parissa. Guardian kääntyi ympäri, katsahti Snowieta ja näytti myrtynyttä naamaa. “Et sitten minulle tuonut?”
“Mitä. Vettä?”
Vartija nyökkäsi. Lumimies huokaisi.
Ja elokuva sai alkaa.
Kun projektori raksutti aivan liian monennen kelan pyörimään, jännitys tiivistyi niin tiiviiksi hyhmäksi, että sitä olisi voinut leikata zakazlaisella kiväärikirveellä. Oikeastaan jännitys oli jo niin tiivistä, että ennen sen leikkaamista sitä olisi pitänyt pehmentää lippaallisella samaisesta kiväärikirveestä. Kotoisa rapina toivotti tervetulleeksi valkean rinkulan filmin yläreunassa ja elokuvan nimen:
VIIMEINEN VARTIJA: NEKTANNIA TURPAAN
Snowie avasi suunsa vaikka tiesi, että se oli näiden teosten kanssa poikkeuksetta virhe. ”Minä luulin että me katsoimme tämän jo aiemmin?”
”Nää”, Guardian mutisi suu täynnä liha-annosta, ”tämän nimisiä on ainakin kolme.”
”Aivan. Tietty. Joo.”
”Tässä vaiheessa Quentar heittäytyi taas vaihteeksi vähän taiteelliseksi.”
”Vähän oikein?”
”Aivan pienen kultahippusen verran. Jonkun arvostelijan mukaan tämä on ’vahva dekonstruktio koko Viimeinen Vartija -saagasta’.”
Snowie hörppäsi intensiivisesti juomaansa. Vankkuri ruudulla. Räjähdysvaaran läsnäolo konkretisoitui.
”Ja dekonstruktio tarkoittaa Zakazilla…”
”Alat oppia! Sitä, että tässä pistetään aika paljon asioita kilon paloiksi.”
”… tietty.”
Ensimmäinen räjähdys. Ensimmäinen monista. Hetken herpaantumisen (hän oli räpäyttänyt silmiään) jälkeen Snowie ei ollut enää varma, kuka ampui nyt ja ketä ja miksi, ja etenkin, millä.
”Hei, onko tämä nyt se näistä jonka kanssa kuuluu pelata sitä juomapeliä?” Snowie riemastui. ”Aina kun joku ammutaan tai jotain räjähtää, niin…”
”Haluan pitää ainoan silmäni vielä näkökykyisenä, kiitos vain.”
”Hehe.”
Kaksi pitkää tuntia myöhemmin suurkonna Nektann jäi junan alle ja räjähti. Junakin räjähti. Viimeinen Vartija ei ilmeisesti räjähtänyt. Melko lailla kaikki muu räjähti. Lopputekstit räjähtivät rullaamaan ruudun läpi. Muitakin asioita räjähti, kuten kaksi klaanilaista nauruun.
”M-mitä?” Snowie oli tukehtua juomaansa. ”Eikö se- eikö se kuollut jo edellisessä kohtauksessa?”
Pääosan esittäjän virne oli leveä. ”Quentar oli sitä mieltä, että se oli liian hienovaraista modernille elokuvayleisölle. Sain muuten tämän osan jälkeen lähtöpassit.”
”Miiiitä?” Snowie möläytti pettyneenä. ”Miiiiksi ihmeessä?”
”Stunttimies oli kuulemma uskottavampi Vartija kuin minä. Mutta kuvittele – jos olisin jatkanut elokuvauraani, en istuisi nyt tässä. Löysin Klaanin vuoden noiden potkujen jälkeen.”
”Voi eih!” Snowie sanoi. ”Mikä menetys zakazlaiselle elokuvateollisuudelle!”
Viimeinen Vartija väänsi kasvoilleen velmun ilmeen. ”Ei ole. Quentar tekee tätä roskaa seitsemän elokuvaa vuodessa”, skakdi julisti voitokkaasti. ”Meiltä ei ikinä lopu katsottava!”
“Tulkitsenko tuon nyt niin…” Snowie kuiskasi, ääni röhönaurusta käheänä “että tämä elokuvailta ei ole vielä päättynyt? Luulen nimittäin, että Tawa olisi tosi vihainen jos saisi kuulla, että menehdyimme traagisesti omaan hörötysmyräkkäämme eli hirnumyrskyyn.”
”Joo joo! Ja vieläpä, että se oli sinun vikasi!”
”Mutta tulkitsit kuule aivan oikein.” Guardian ponkaisi ylös penkiltä ja venytteli istumisesta tönkköjä raajojaan. ”Minkälaista kuraa saisi siinä tapauksessa olla?”
“Öööh, ehkä enemmän sellaista syksyn kaatosateiden kuin lumien sulamisen jälkeistä? Sanoisin, että jotain missä ei kaiken aikaa räjähtele, mutta sellaista ei taida olla tarjolla? Edes seitsemän elokuvan vuositahdilla.”
Skakdi pudisti päätään. “Quentarilla oli visio, ja hän pysyi siinä. Uskollinen mies.”
Keskustelu lepäsi taas hetken, kun Snowie hihitteli väsyneesti. Lopulta lumimies jatkoi.
“Olisiko jotain sellaista, missä olisi… huonoja vitsejä?”
Hetken aikaa Guardian seisoi tuppisuisena toljottaen lumiukkelia.
”Kaikissa näissä pätkissä on”, hän sanoi leukaansa hieroen. ”Mutta on minulla yksi, joka on suorastaan kolossaalisen huono vitsi.”
“Oho oho! Nyt kuulostaa hyvältä – ei, anteeksi, huonolta – ihan uudessa mittakaavassa!”
“Et arvaakaan”, Guardian virnisti ja nousi tuoliltaan. Hän asteli projektorin tykö.
Illan viides kela lähti vispaamaan ympäri ja ympäri. Snowie istui etukumarassa huonon huumorin kaipuu takaraivossa. Hän ei malttanut odottaa, vaikka ei uskonutkaan että elokuvaillan huonoin vitsi olisi vielä edessä. Rima oli jo liian korkealla. Tai siis ei. Ei todellakaan. ”Tervehdys, Klaanilaiset. Tämä ei ole propagandaa.”
Vitsin huonous kuitenkin pudotti hänet tuolilta. Se oli niin huono, että hän ei varsinaisesti nauranut.
Kaiuttimista kuului nojatuolin narinaa, kun klaanilaisten eteen heijastui kuva tuolilta nousevasta ja sitten valokeilaa kohti kävelevästä hahmosta.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki. Tervehdys, moderaattorit ja erityisen suuri tervehdys admineille. Minulla olisi hieman ilmoitusluontoista asiaa.”
Hymy hyytyi.
Snowie tuijotti valkokankaalle piirtynyttä Ämkoota ja miekkapirun julmaa virnettä. Siitä oli jo kuukausia.
Projektorin heijastama Ämkoo korjasi hieman olkapäilleen heittämänsä nazorak-manttelin asentoa ja puhui sitten lisää mitä paholaismaisin ilme vihreillä kasvoillaan.
”Nyt kun tilanne on mikä on, minun on täytynyt miettiä roolini tässä leikissä hieman uusiksi. Tällä hetkellä näillä sarvipäisillä pikku ystävillämme on minulle paljon enemmän annettavaa kuin teillä. Sanotaan vaikka näin, että he tekivät minulle tarjouksen josta en voi kieltäytyä.”
Snowie yritti sanoa jotain, muttei saanut sanoja ulos suustaan.
”Tulette varmasti kaipaamaan minua, mutta ei hätää! Lupaan teille, että tulemme tapaamaan vielä joskus taistelukentällä. Varoitan kuitenkin teitä. En tule tuntemaan teitä kohtaan lainkaan sääliä.”
Ämkoon silmät leimusivat kuin kekäleet tämän kääntyessä ympäri. Mustan nahkamanttelin helma heilahteli raskaasti puolelta toiselle entisen adminin astellessa pois kuvaruudulta. Loittonevien askelten seasta saattoi kuulla vielä pirullista naurua.
Ja silloin lyhyt filmikela loppui pysähtyen naksahtavasti. Projektorin lamppu jäi hehkumaan ampuen yhä valkoista valoneliötä kankaalle.
”Eikös vain ollutkin huono vitsi?” himmeästi hehkuvan projektorin vieressä seisova Guardian sanoi ilman lystikkyyden rippeitäkään.
Eikä Snowie edelleenkään nauranut.
”Se… noh…” lumimies haki ahdistuneita sanoja. ”Nä-näin tämän heti palattuamme. Miksi-”
”Miksi näytän tämän nyt?” skakdi keskeytti tepastellen kankaan eteen. ”Eikö tämä sovi räkäisyydessään ihan täysin illan teemaan? Olisivat edes opettaneet pääosan esittäjälle, miten takki puetaan päälle. Tuo ei ole mikään viitta!”
”Mutta…” Snowie yritti, mutta vaikeni ja hieroi ohimoitaan. Valkea klaanilainen huokaisi syvään. ”Mikä häneen meni?”
Guardian pudisti päätään ja huokaisi kepeästi.
”Snowie, minä en kutsunut sinua tänne vain nauttimaan räkäelokuvista. Minä halusin puhua tästä sinun kanssasi. Olit yksi viimeisiä, joka jutusteli hänelle ennen kuin takki kääntyi.”
Aivan, niinpä tietenkin. Lumimies tuijotti lattiaa, mutta suuntasi sanansa johtajalleen. ”Niin, niinhän minä taisin olla. Tulihan sitä puhuttua siellä sukellusveneen pohjalla ja muutenkin…”
Snowien tuntemukset siitä keikasta olivat ristiriitaiset. Se oli mennyt pieleen – pahasti pieleen – mutta toisaalta hän koki lähentyneensä entisen adminin kanssa, saaneensa uuden ystävän. Mutta oliko sekin tunne nyt pilalla?
”En ymmärrä”, oranssinenä jatkoi. ”En ymmärrä, mikä häneen meni. Miten hän… tai siis, miksi? Oliko se…”
Skakdi istahti taas elokuvankatselupaikalleen, nappasi lautasensa ja kuunteli alaisensa vuodatusta vaitonaisena. Lumiukko yritti sanoa jotain, mutta se vei aikansa. Se vei aina aikansa.
”Tai siis…” Snowie taas yritti. ”Sinä olet… tai siis olit hänen vanhimpia ystäviään, varmaan läheisin. Hän ei koskaan, mm, yrittänyt liikaa sillä saralla. Siis ystävien kanssa. Mutta sinut hän luki ystäväkseen, ja… en tiedä hänen suhteestaan Tawaan ja Visokkiin. Mutta seikkailumme jälkeen luulen että minutkin. Ja siis… jos me olimme hänen lähimpiä ystäviään… Oliko tämä meidän syytämme?”
”Olen käynyt läpi aika monenlaisia vaihtoehtoja”, skakdi sanoi rouskuttaen annoksensa viimeistä lihanpalaa melko huolettoman näköisenä. ”Ja itsensä syyttäminen ei auttanut löytämään vastauksia. Luota minuun, yritin kyllä.”
Lumimies käänsi katseensa kanssakeskustelijaansa. ”Niin, no… Mutta emmekö me olisi, tai siis enkö minä olisi voinut tajuta jotain? Olisiko minun pitänyt ymmärtää, miten paljon se miekka hänelle merkitsi? Siksikö… siksikö hän kertoi minulle sen kaiken? Menneisyydestään, siitä, miksi hän on se mies, jota miekkapiruksi kutsutaan?” Snowie puhui epätavallisen hiljaa. ”Hakiko hän sillä anteeksiantoa? Ymmärrystä tai sympatiaa?”
”Se ei ole vain miekka”, skakdi mutisi. ”Se on soturin sielu. Älä kysy, mitä se tarkoittaa.”
Lumiukon ajatukset käväisivät Vartija-kiväärissä. Sitten hänen omassa rojussaan. Snowien omat muistoesineet herättivät hänessä joko mukayleviä muistelmia ja elämänohjeita, tai sitten olivat vain höpsön nostalgisia. Hän ei uskonut, että ymmärtäisi mitään soturin sielusta.
”Mutta hän kertoi… Jälkikäteen, kun yritän muistella kaikkea sitä, mitä hän minulle puhui. Niin paljon nivoutui sen säilän ympärille. Se sätkynukke oli juuri vienyt Äären ja en voi olla ajattelematta… mitä jos Ämkoo tiesi jo, mitä tekisi? Ja tahtoi, että joku meistä ymmärtäisi? Kuuluisiko minun ymmärtää?”
Gee kohautti olkiaan.
”Tarkoitatko, että hän harkitsi vaihtavansa puolta jo silloin, kun menetti miekan?”
”Idean syntyminen ja muotoutuminen ovat kaksi eri asiaa, eihän siemenkään heti idä, mutta… hän todella piti siitä miekasta.”
”Tiedän. Ei minulle ole epäselvää, että se on se porkkana jota ne hänen edessään heiluttelevat. Mutta…”
”Mutta…?”
”Mutta en tiedä, olenko luovuttanut hänen suhteensa liian aikaisin. Sillä mitä pidempään mietin hänen koko petostaan, sitä… vähemmän oikealta se tuntuu.”
”Hetkinen, tarkoitatko…” Snowie innostui varoen, ”että hän ei ehkä sittenkään… Tai siis että oikeasti hän ei…” Varovainen hymy kohosi lumimiehen kasvoille. ”Että en ole yksin ajatellessani, että tämä on vain hänen temppuansa?”
Guardian kohautti olkiaan.
”Puhuin Manun kanssa aiheesta. Ja vaikka en pidäkään häntä ylimpänä auktoriteettina moraalin… tai ylipäätään minkään suhteen, alkoi koko juttu maistua vain, en tiedä. Juonelta. Jekulta. Ennen kääntymistään Ämkoo pyysi Manulta… jotain. Jotain, jonka näyttäminen aiheutti minulle migreenin.”
Kohinaa. Väläyksiä jostain suuresta joka nielaisi valon. Ja sitten, tyhjyys. Guardiania puistatti.
”… tai siis, joka auttaisi häntä hallitsemaan sisäistä makutaansa. Juuri ennen kääntymistä Allianssin puolelle? Epäilyttävää, eikö.”
”Kieltämättä… vähän”, Snowie mumisi. ”Mutta mitä tarkoitat?”
”Olen päätynyt kahteen vaihtoehtoon”, Guardian latoi. ”Vaihtoehto yksi: se pirulainen jekuttaa 001:tä ja kaikkia niitä muita sormet ristissä, kunnes ottaa hatkat ja nauraa koko matkan Klaaniin Ääri mukanaan.”
Skakdi hymyili. ”Voi pojat. Se olisi helppoa. Se olisi mukavaa.”
Snowie lähti kuvitelmaan mukaan. ”Sinä et arvaakaan, miten paljon olen toivonut, että joku olisi tuota mieltä. Kaikki se aika Samen kanssa… hänen suhtautumisensa koko asiaan on tuonut päähäni synkän taivaanrannan, mutta ehkä jossain on valonkajoa. Ehkä… ehkä minun ei pitäisi uskoa ystävästäni pahaa ennen kuin näen omin silmin hänen tekevän jotain kamalaa?”
”Niin”, skakdi sanoi. ”Meillä on vain puhetta, ei tekoja. Tiedustelulla ei ole mitään todisteita, että Ämkoota olisi nähty kertaakaan rintamalla. Ja jos torakat ymmärtävät jotain, niin hyvän show’n päälle. Sitten kun Ämkoo hyökkää meidän omiamme vastaan, ne kyllä haluavat meidän tietävän.”
”Oletko valmis siihen?” Snowie kysyi hieman epävarmana. ”Siis, häntä vastaan taisteluun?”
”Siitä pääsemmekin vaihtoehtoon kaksi”, skakdi vastasi.
Guardian napsautti kädellä auki yhden taktisten henkseleidensä taskuista ja nosti esiin jotain kelmeän vihreänä kimaltelevaa. Olivatko ne luoteja?
”Vaihtoehto kaksi on se, että Ämkoo ei koskaan pettänyt meitä”, Guardian pohdiskeli hiljaa, ”vaan Yuurein makuta. Se kävisi yllättävän hyvin järkeen. Mitä jos Ämkoo yritti saada Manun avulla makutaansa hallintaansa, mutta jokin meni pieleen? Olen katsonut tuon pätkän kymmeniä kertoja, enkä ole vieläkään varma, onko hän itse täysin hallinnassa. Ja jotenkin kummassa… sekin vaihtoehto on minusta oudon rauhoittava. Se, että mikään tuosta ei koskaan ollut hänen sanojaan.”
”Tuota, mitä sinä aiot noilla tehdä?” Snowie kysyi aavemaisesti hehkuvia luoteja tuijotellessaan. ”Jos asia on niin.”
”Niin, no. Ajattelin ampua makutan helvettiin kaverini torsosta. Sattuu Ämkoohon aika paljon. Yuurein makutaan enemmän kuin mikään mitä voit kuvitella.”
Hän sujautti luodit takaisin taskuun.
”Jostain kumman syystä liputan vielä vaihtoehdon yksi puolesta. Mutta yritän varautua kaikkeen.”
”Ja se on yksi monista syistä, miksi tuo punainen kivi roikkuu sinun vyölläsi,” Snowie sanoi, ja osoitti sormellaan Guardianin Admin-kiveä. ”Periksiantamattomuutesi on ihailtavaa. Superjääräpää!” mössömies hihkui, ennen kuin vaihtoi taas rauhallisempaan sävyyn. ”Mutta kaikki meistä ovat vain, no, itsensä. Ja Ämkoo on paras ystäväsi. Jotenka… olemmeko varmoja, että varautumisesi on paras tapa toimia, eikä liian pitkällistä tarrautumista?”
Guardian tutkaili vieressään istuvaa ystävää. Bio-Klaani oli täynnä mitä merkillisimpien alojen erikoisosaajia ja valtaisan elämänkokemuksen tuoman viisauden kyllästämiä seikkailijoita, mutta usein tärkeimpiä kysymyksiä olivat ne kaikkein vilpittömimmät. Ja Snowie tarjoili niitä enemmän kuin useimmat.
”Minä en ole ollut tämän asian suhteen varma juuri missään vaiheessa, Snowie. Olen lähinnä varma siitä, etten halua ampua häntä ennen kuin hän ehtii pyytää anteeksi. Pitää kuitenkin vielä kysyä… onko sinustakin ajatus siitä, että se olisi vain pahan makutan syytä… vähän liian helppo?”
”Ainakin se olisi kivaa vaihtelua, se helppo. Tämä on sinulle itsetutkiskelun paikka, vielä enemmän kuin minulle. Mutta toivosta ei kannata luopua. Tuota, eihän?”
”Ei”, skakdi sanoi ja laski luodit takaisin taskuun. ”Ei kai niinkään. Toivon pitäminen yllä on ollut vain aika vaikeaa. Mutta tässä ei ollut koskaan kyse vain Ämkoosta.”
”Vaan mistä?”
”Hyvä kysymys. Ehkä ihan vain siitä, että voin todistaa kaikille, että Klaani kestää”, Guardian lausui. ”Että meitä ei muserreta yhdellä petturilla.”
Siihen Snowie ei vastannut mitään, tuijotteli vain pimeää valkokangasta.
”Anteeksi, että lopetin elokuvaillan näin synkkään sävyyn”, skakdi pahoitteli. ”Minun piti huijata sinut puhumaan tästä. Kaipasin mielipidettäsi.”
”Äh, ei siinä mitään”, lumimies heräsi tilanteeseen. ”Näistä on hyvä keskustella. Sitä paitsi… en ole vieläkään vakuuttunut, että se oli illan huonoin vitsi.”
Vartija hörähti äänekkäästi ja nousi katselutuoliltaan. ”No ei. Eikä edes Ämkoon huonoin, siitäkin olen aika varma. Muistatko, kun hän kuutisen kesää sitten yritti edes kerran toteuttaa ulkoasuvastaavan velvollisuuksia?”
”Uh-oh, Bob-parka… Paikattiinko sitä kattoa koskaan loppuun?” Snowiekin nousi tuoliltaan, ja alkoi kerätä ruoka-astioita pöydälle.
”Viime viikolla, itse asiassa”, Guardian sanoi astellessaan projektorille. ”Tosin katosta ei tehty kiinteää, vaan siihen asennettiin rautaluukku ilmatorjuntatykille.”
Lumimiehen valkeat kulmat menivät kurttuun. ”Oi ja voi. Pidin Ämkoon ideastakin enemmän.”
Admin hymähti. ”Koko tämän konfliktin ajan… Olen aina tiennyt, että se tulee, mutta silti se yllättää. Se, miten sota muuttaa kaiken – sen tahrivalla vaikutuksella ei tunnu olevan rajoja.”
”Mm, hei, siitä puheenollen…” Snowie sopersi. ”Voinko minä tehdä jotain?”
Kela kädessään varastoa kohti käppäilevä Guardian pysähtyi jaloilleen ja kääntyi epäuskoisen näköisenä lumiukkelia kohti. Skakdi räpytteli silmäänsä hetken hämyisässä elokuvatilassa.
”Sodan suhteen?” hän kyseenalaisti.
”Niin! Tai siis, älä anna minulle asetta, en minä ketään… En ole niin tahriintunut. Mietin vain…” porkkananenä aprikoi. ”Viime viikot olen pitänyt itseni kiireisenä evakkojen avustamisella ja pienten, eeh, uskontotieteellisten sivuprojektien avulla.”
Hän ei ollut varma, kuinka tarkasti Guardian tiesi Verstaan tapahtumista. Profeetasta ja Mustasta kuusta ja kaikesta. Snowie ei tiennyt, kuinka tarkasti hän itsekään tiesi. Joka tapauksessa tutkimuksen tekeminen Kepestä erillään oli jotenkin outoa ja vierasta, mutta lumimies ei vieläkään pystynyt katsomaan tiedemiestä silmiin. Kaiken tapahtuneen jälkeen…
Mutta ainakin hänellä oli aikaa ajatella. Omaa rooliaan, Bio-Klaanissa ja sen sodassa.
”Mutta silti…” Snowie jatkoi. ”Eikö minun pitäisi tehdä enemmän? Koko hässäkkä on yhteinen ponnistuksemme, ja… Tosi moni meikäläisistähän on sotaa paossa? Vai mitä? Bio-Klaanissa siis.”
Skakdin katse kysyi Snowien sotakokemuksesta kysymyksen, jota skakdi itse ei viitsinyt laittaa ääneksi.
”Hienoa kyllä, että ajattelet niin.”
”No, ehkä! Mutta tuntuu kuitenkin aika tekopyhältä kertoa kaikille, että hyvinhän tässä käy, vaikka olen täkäläisistä ehkä vähiten sodan runnoma. Ja sitten kun en oikein tee mitään… Minä luulen, että sekin auttaisi, että edes kävisin rintamalla.”
Illan elokuvien päätähti juuttui mietteisiinsä muutamaksi pitkäksi hetkeksi ja näytti arvioivan ystäväänsä. ”Minä… minä pidän tarjouksen mielessä”, skakdi sanoi hymyillen. ”Ehkä me sinulle jotain keksimme.”
”Kiitos”, lumimies hymyili. ”Tahdon kantaa korteni kekoon, oli se miten mitätön hyvänsä.
Paitsi, ööh… nyt?”
Guardian kohotti kulmaansa.
”Nimittäin tajusin, että minun piti olla auttamassa isä Ruskoa soppajonossa! Ja olen jo myöhässä! Olen pahoillani, mutta… voitko siivota jälkemme?”
Skakdi katseli elokuvateatteriksi muutettua kokoushuonetta lakanoista improvisoituine pimennysverhoineen ja ympäri pöytää levitettyine elokuvakeloineen.
”Josko minä sitten.”
”Kiitti Gee!”
Lumimies hyppeli hätäisesti ovelle ja katosi oviaukkoon.
Vain tullakseen parin sekunnin päästä takaisin.
”Ja älä murehdi Ämkoota liikaa…” Snowie huikkasi. ”Eiköhän sekin sotku jotenkin selviä… etkä ole murheidesi äärellä yksin! Auttaja löytyy aina!”
Sitten valkoinen hahmo katosi taas näkyvistä.
Vartija jäi vartioimaan, että mestariteosten kelat löysivät tiensä takaisin zamor-säilytyslaatikoihin, jotka niiden suojaksi oli pyhitetty. Skakdi nosti tuolit takaisin oikeille paikoilleen, kasasi lautaset ja pyyhki leivän- ja lihanmurut pöydiltä ja käsinojilta. Hän vilkaisi kellon suuntaan väsyneesti, huokaisi syvään ja asteli takaisin laatikolle.
Skakdi nosti päällimmäisen, kevyimmän kelan ja pyöritteli sitä pitkään käsissään. Pian hän marssi taas projektorin luokse ja käynnisti laitteen.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki. Tervehdys, moderaattorit ja erityisen suuri tervehdys admineille. Minulla olisi hieman ilmoitusluontoista asiaa.”
Klik.
Kela pyöri taaksepäin.
Klik.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki. Tervehdys, moderaattorit ja erityisen suuri tervehdys admineille. Minulla olisi hieman ilmoitusluontoista asiaa.”
Klik.
”Tervehdys, Klaanin iloinen väki…”
Klik.
”Tervehdys, Klaanin…”
Klik.
Kela pyöritti petoksen sanat uudestaan ja uudestaan pimeään kokoustilaan. Niin pyöri myös vihreähehkuinen luoti skakdin sinisen etusormen ja peukalon välissä. Sanat sattuivat, mutta skakdi ei kuunnellut niitä.
Hän yritti etsiä, oliko jossain niiden takana vielä sielu.
Kylmyys peitti seiniä. Tawa heräsi valkoiseen ja katsoi ikkunasta ulos.
Ulkona?
Pysähtyneisyys. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Roudan koura kahmi maailmaa alleen ja taivaalta putoili kylmiä kipinöitä. Jää puski hampaita räystäisiin. Puut näyttivät haurailta. Ne näyttivät siltä kuin yhdenkin hiutaleen olisi pitänyt särkeä ne. Kaikki oli valkoista, kunnes se oli taas mustaa.
Yö liisi yli korppiparven lailla yhtä nopeasti kuin päiväkin. Päivänkierrot olivat muuttuneet silmänräpäyksiksi.
Tawa heräsi taas valkoiseen. Hän nousi vapisten ja katsoi kylmän katedraalin ikkunasta ulos. Sama kuin eilen. Sama kuin huomenna. Eikä se muuttuisi. Hän muuttuisi sitä ennen. Makuta pitäisi siitä huolen.
”Ei enää”, hän lopulta kuiskasi itselleen.
Tawa heräsi ymmärrykseen, ettei ollut aikoihin muistanut, kuinka monetta päivää hirviönsä saarella oli. Sinä päivänä Tawa ymmärsi, ettei voinut odottaa kevättä. Kevääseen mennessä kaikki hioutuisi pois. Vähitellen kaikki saisi mennä. Tyhjä enkeli söisi loputkin.
Silloin mustia torneja seisoisi tämän saaren lumisilla rannoilla toinenkin.
”Ei enää.”
Eikä hän ikinä antaisi hirviön tehdä hänestä kuilua. Hän olisi sitä nopeampi. Se toimi luonnon lailla. Se liikkui vääjäämättömyyksissä. Sillä ei ollut kiire, koska se uskoi voittavansa. Ei, tiesi voittavansa. Kiirettä ei ollut ilman tunteita.
Kiireen siivin Tawa survoi nahkaiseen laukkuun kaiken, minkä omisti. Lämmikettä, villaa, ruokaa. Paljoa sitä ei ollut. Hirviö ei ollut antanut hänen pitää paljoa.
”Et ole omistamasi esineet”, olivat sen tyhjät sanat jäytäneet. ”Epätärkeää, Tawa. Et ole mitään tästä. Epätärkeää. Pirsto lasit. Riko kristallit. Polta kankaat. Ne ovat kaikki tiellä. Ne ovat kaikki enemmän kuin sinä.”
Hän pakotti pelon enkelin pois. Niin kauan kun hän omisti jotain, hän oli jotain.
”Vähemmän, Tawa, vähemmän. Et ole valmis, jos lisäät asioita.”
Jos selviytyminen vaati sydämen jäädyttämistä, olkoon niin. Jos se vaati kaiken polttavaa vihaa, olkoon niin. Ainakin… ainakin se olisi jotain.
”Tulet valmiiksi vain vähentämällä.”
Kaiken muun se ehkä voisikin viedä. Mutta ei nimeä. Ei ikinä hänen nimeään.
Niin kauan kun hän olisi Tawa, hän olisi jotain. Hirviö oli hionut jo paljon pois. Mikä sille lopulta riittäisi? Oliko täydellisellä sormia tai varpaita? Oliko täydellisellä jalkoja tai käsiä? Ehkä täydellisen kuuluisi viedä itseltään pääkin.
Kaikessa mikä oli, oli virheitä.
Täydellinen ei itkenyt.
Tawa itki yhä.
Täydellinen ei pelännyt.
Tawa pelkäsi yhä.
Täydellinen ei inhonnut.
Tawa inhosi yhä.
Täydellinen ei vihannut.
Tawa vihasi yhä. Vihasi niin paljon.
Täydellinen ei rakastanut.
Tawa ei rakastanut enää.
Ei ollut mitään mitä rakastaa. Makuta oli pitänyt siitä huolen.
Täydellinen oli tyhjä. Ja täydellinen auttoi muitakin tulemaan täydellisiksi.
Ehkä jonain päivänä musta torni saavuttaisi haaveensa ja lakkaisi itsekin todella olemasta. Mitään muuta poistettavaa ei enää olisi.
Ja kun Tawa ei olisi enää Tawa… kun hän olisi täydellinen… hirviö olisi vihdoin valmis.
”E-ei enää”, toan ääni vapisi pakkasessa.
Neito riuhtaisi laukun keltaisille hartioilleen ja avasi oven. Sisälle puskeva viima kaikui pimeän katedraalin kolkkoja käytäviä pitkin. Oven takana loputtomasti jäätä siinsi kauas horisonttiin.
Jossain siellä oli vielä jotain. Se oli tärkeintä.
Silloin Tawa päätti, että juoksisi jään yli.
Juoksisi kohti saaria silloin, kun niitä vielä oli.
Kurkottaisi tähtiä kohti ennen kuin pimeys söisi niistä loputkin.
Tänään,
siellä missä siskosi on.
Valon toa oli kuunnellut naisen tarinaa kauemmin kuin oli tajunnutkaan. Kuinka innostuneesti Sheelika olikaan sitä kertonut. Kuinka aidosti.
“Tiesin aina, että sinä ja Tawa olette tunteneet toisenne kauan, mutten koskaan ajatellut…” Umbra kommentoi tarinaa. Toa mietti myös tarinoita siitä, miten matoran muuttui sen toan kaltaiseksi, jota ihaili eniten. Sheelikan lähempi tarkastelu paljasti kyllä joitain yhtäläisyyksiä Tawan ulkonäön kanssa, mutta jokin ei täsmännyt. Hiukset?
“Hiuksesi”, Umbralle tuli mieleen sanoja ja ajatuksia. “Ovatko ne vain jokin juttu vai miksi sinulla on ne? En ole nähnyt toilla hiuksia ennen”, mietteliäs toa kysyi.
Sheelika tarttui yhdestä paksusta suortuvasta ja pyöritti sen sormensa ympärille varoen.
“Tiedät varmasti varjojen äpärät, rahkshit. Pimeyden irvikuvat, jotka ovat osa Hovimestaria”, Sheelika aloitti ja katsoi Umbraa syvälle tämän kuivuneisiin silmiin.
“Kyllä”, Umbra vastasi katseellaan.
“Oletko koskaan kiinnittänyt huomiota niiden selkäeviin, harjoihin tai piikkeihin? Etpä taida, koska olet vain sokaissut niitä valollasi”, Sheelika jatkoi yksinpuheluaan. Umbran mielestä oli epäkohteliasta keskeyttää neidon tarina.
“Herra Hovimestari… halusi minulle harjan”, vo-toa lopulta kertoi ääni värähtäen. “Hänen lapsillaan on kaikilla harja tai… hiukset, näkökulmasta riippuen.”
”H-harjan…”
Umbra järkyttyi ajatuksesta. Hänen mielikuvituksensa alkoi laukata, kun hän mietti mitä Makuta oli tehnyt Sheelikalle.
Eivät ne olleet hiuksia. Ne olivat pitkiä harjamaisia piikkejä, jotka porautuivat Sheelikan takaraivoon. Niiden juuret… olivat arpia, ja hiukset itsessään olivat tummia, paksuja kaapeleitä synkintä mustaa. Niiden terävillä kärjillä voisi tappaa.
Umbra tunsi vilunväristyksiä ajatellessaan, miten ne oli Sheelikan päähän istutettu. Häntä kammotti.
“En tiennyt. En tosiaankaan tiennyt, että kellekään voisi tehdä mitään näin julmaa”, Umbra sopersi jotain. Hänen lohduttomilla harmailla kasvoillaan paistoi epätoivo ja empatia, vaikka toa olikin huonommassa jamassa kuin vo-toa.
Sheelika päästi rahkshinharjaksestaan irti. Siellä ne roikkuivat hänen päästään. Tekivät hänestä jollain oudolla tavalla kauniin, mutta nyt Umbra pystyi vain kuvittelemaan, miltä ne olivat tuntuneet. Hän voi edelleen pahoin. Kuinka paljon helpompaa olikin ollut vain vihata Sheelikaa Darkkiksen murhaajana.
Totuus sattui paljon enemmän.
“Maailma on niiden, joilla on voima ja moraalittomuus tehdä asioita”, Sheelika latoi kolkosti. “Rikkaat, voimakkaat ja karismaattiset sekä väkivaltaiset saavat tahtonsa läpi. Joko meidän tulee kasvattaa piikit tai talloutua heidän alleen.”
Piikit. Niinkö Zorak auttaisi häntä tekemään? Umbra ei tiennyt, mitä ajatella. Mystinen skakdi, joka oli yön kauhun takana alkoi näyttäytyä valon toalle aivan uudessa valossa… eikä hän ollut edes koskaan nähnyt tätä omin silmin.
Tappaja ZMA edelleen oli. Hirviö.
Mutta mitä väliä sillä oli, jos oli jotain paljon pahempaakin?
“Sheelika, sinulla on kuitenkin sydän tuolla jossain”, Umbra yritti rohkaista naista, joka oli täysin uupunut tarinastaan ja muistoissaan pyörimisestä. Varjot olivat peittäneet traumojen ja pelon alle niitä mukaviakin muistoja. Jäljelle oli jäänyt vain kylmyys ja pimeys.
”Mukava, että ajattelet niin…”
Sheelika katsoi Umbraa syvälle tämän punaoransseihin silmiin. Hän näki niissä vilpittömyyden, pelon ja empatian sekä epätietoisuuden. Mies oli hänen edessään roikkumassa ilman naamiotaan, ilman kasvoja jotka hän oli valinnut itselleen.
“… mutta mitä hyödyt näistä sanoista, valon lapsi? Et tule ikinä näkemään ystäviäsi ja sinulla ei ole mitään tässä maailmassa. On vain tyhjyys.”
“Ainakin vietän viimeiset hetket tässä maailmassa jonkin kauniin kanssa”, Toa sai sanottua. Ja tajusi vasta sitten, mitä oli möläyttänyt. Mitä? Mitä ihmettä?
Viettelijätärkin yllättyi. Sheelika punastui hieman, mutta punertavuus peittyi nopeasti tummanpuhuvaan naamioon. Pientä hermostunutta hymynkaretta hän ei voinut kuitenkaan poistaa.
”Valon lapsi… hölmöhän sinä olet.”
“Ha-haluan ymmärtää sinua jotenkin, Sheelika. Olemme molemmat Tawan pettureita. Varjon peittämiä. Sinun ei kuitenkaan tarvitse tehdä ikäviä asioita. Me voimme tehdä hyvää, yhdessä tai erikseen”, mies sai sanottua.
“Minun tieni valittiin jo kauan sitten. Minut potkittiin tälle tielle, avrahk. En itse valinnut tätä. Kukaan ei olisi valinnut tätä!” Sheelika melkein räjähti, kun pääsi kerrankin avautumaan ja näyttämään tunteitaan. “Kukaan ei halua elää pimeässä ja kylmässä.”
“Sinun ei tarvitse jatkaa tuota polkua. Voit tehdä mitä haluat, paeta, alkaa ilmarosvoksi tai insinööriksi. Voit kasvattaa mehiläisiä Pohjoismantereella tai mennä taidegallerian kuraattoriksi!” Umbra yritti piristää Sheelikaa ja ohjata tämän ajatukset positiivisemmiksi. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Oliko tämäkin viettelijättären ansiota? Naisen ilmeestä päätellen se ei näyttänyt siltä. Tätä hän ei ollut selvästi odottanutkaan.
“Tawa kirjoitti Kohtaloni”, Sheelika sanoi. ”Klaani potkaisi minut tälle polulle, ja minulla on Makutan merkki. Pimeyttä ei kukaan rakasta, ei edes aika.”
“Meillä kaikilla on omat menneisyytemme, historiamme sekä omat sisäiset demonimme. Toisilla ne ovat olevaisempia kuin toisilla”, Umbra sai kerrottua. Rohkaisevat sanat saivat melkein hänetkin paremmalle tuulelle. “Voimme muuttaa Kohtaloasi yhdessä, Sheelika. Kukaan ei pärjää tässä maailmassa yksin. Yhtenäisyys on yksi hyveistämme.”
Sheelika punnitsi valon toan sanoja. Umbra vaikutti vilpittömältä ja empaattiselta häntä kohtaan.
“Voin poistaa Makutan pimeyden valollani”, Umbra sai sanottua. Hän ei kuitenkaan ollut täysin varma sanomisistaan.
“Sinussakin on makutan merkki, mutta mielessäsi”, Sheelika kertoi. ”Makutan oma ei voi mestariaan voittaa. Mestari ZMA haluaa poistaa tämän epäpuhtauden sinusta, kuten aikaisemmin kerroin.”
“Mutta… kolikko tarvitsee toisen puolensa!” Umbra yritti sanoa vastaan. “Valoa ei ole ilman varjoa. Tarvitsen Kraata. Ja hän tarvitsee minua.”
“Yhtiökumppanin teknologia on avannut monia ovia mielen tutkimisessa”, Sheelika kertoi. “Valon toa ei tarvitse varjoaan. Hänen kuuluu palaa ja polttaa pimeys pois!”
”Mutta…”
“Makutan siemen pitää poistaa”, nainen kertoi hämmästyneelle Umbralle. ”Kaivaa ulos ennen kuin se istuttaa hulluuden juurensa.”
“Mi-mitä tarkoitat?” Umbra intti. Hän ei ollut ajatellut yhtään Kraan olevan mitään ulkopuolista. Se oli lopulta aina ollut jossain määrin läsnä. Tai niin kauan kuin hän muisti.
“Me nyhdämme ja leikkaamme mustat juuret päästäsi. Poistamme ja tuhoamme varjot sielustasi. Makutan oma on saastaista, iljettävää”, Sheelika laukoi.
Umbra ei halunnut ajatella Kraan olevan mitään ikävää. Hän sysäsi ajatukset pois mielestään.
“Ehkä.. ehkä sitten niin. Mutta miten te haluatte oikein kostaa Makutalle? Mitä yksi valon toa mahtaa hovimestarille?”
“Tawa”, Sheelika sanoi yhtä kylmästi kuin Karzahnin jäiset lieskat.
”… Tawa?”
”Tolloko olet?” Sheelika kihersi. ”Tawa.”
Umbra mietti miksi Sheelika oikein halusi entisen siskonsa hengiltä. Tawahan oli suojellut tätä teloitukselta, jota oikeudenkäynnissä oltiin vaadittu petturille ja murhaajalle.
“Mietin tässä”, Umbra aloitti hiljaisen hetken jälkeen “että et voi täysin vihata Tawaa. Hän on toista uljaimpia ja hän on hyvä. Ja sinä et ole paha, Sheelika! Vien sinut valoon jos vain annat.”
Sheelika näki muistoissaan uljaan kultaisen viittasankarin, mutta muisto peittyi varjoon, myrkyttyi ja jäätyi.
“Jossain tiedät rakastavasi Tawaa, rakastavasi elämää ja maailmaa”, Umbra yritti kaivaa esille Sheelikan todellista luonnetta, joka oli jossain ikiroudan alla. Umbra itse oli piilottanut oman ikiroutansa yön mustaan korppiinsa.
”Anna olla, valon toa”, Sheelika sanoi laskien katseensa. ”Uskosi huvittaa minua… mutta aika toivolle on jo mennyt.”
Sheelika ei ollut sanonut ’ei’. Umbra tuijotti tätä odottaen.
“Voinko minä pelastaa sinut jotenkin? Olla majakka toivollesi? Korpinmusta varjo on ylläni, mutta höyhenet voi aina ravistaa pois. Varjon voi aina pelottaa pois kasvattamalla valoa, Sheelika.”
“Haluatko siis Mestarini Valon Toaksi? Viimeiseksi sankariksi, joka on vastatusten pimeyden voimien kanssa ja taitaa valoa?”
”Tuota…” Umbra sanoi hiljaa.
Kertoiko se profetia todella aina hänestä? Valotun tarina? Oliko se kohtalon polku aina ollut kartoitettuna häntä varten?
Ei hän tiennyt. Kukaan ei ollut käskemässä. Kukaan ei ollut kertomassa, mikä oli oikein. Juuri nyt synkeä varjojen neito oli hänen koko maailmansa.
”En tiedä.”
”Annan sinun miettiä sitä, Valottuni”, Sheelika sanoi hymyillen ja kääntyi poispäin.
”Hei”, Umbra sanoi heikkona, ”pyydän. Älkää… älkää syöttäkö minulle sitä painajaisten lääkettä. Minusta tuntuu, että kuolen jos en saa nukuttua.”
Sheelika yritti estää ilmeen kiipimistä kasvoilleen, ja lopulta epäonnistui.
”Toteutan toiveesi.”
”K-kiitos.”
”Mieti asiaa. Hyvää yötä, Valon Ritari.”
Ylhäällä tornissasi,
mistä tuomitset eläviä ja kuolleita.
Ovi liikahti auki hiljaisena ja yhdisti kaksi tilaa toisiinsa.
Kun Tawa saapui huoneeseen, odotti siellä taas näky, johon oli mahdotonta tottua. Naisen peilikuva – hänen kaksosensa – seisoi pöydän vieressä ussal sylissään. Silkkiverhot siivilöivät valosta vaaleanpunaisia raitoja pitkin seinää, lattiaa ja peilikuvan vartaloa. Peilikuvan varjo kohtasi lattialla Tawan oman.
”Helei”, toinen sanoi Tawalle. Toinen kaatoi vapaalla kädellään kukille vettä lasikannusta. Nöpön mustat silmät pilkkivät tämän sylistä.
Toinen jatkoi. ”Sinäkin täällä taas vaihteeksi? Olet varmaan nukkunutkin viime ajat siellä toimistossa. Täällä on ollut hirveän yksinäistä!”
Tawa ei vastannut peililleen. Hän halusi vain vangita tämän katseellaan.
Toinen keltainen nainen ei pysynyt tuppisuisena tai tympeänä. Puna suorastaan kukki toisen kasvoilla tämän hymyillessä.
”Mukavaa, että käyt katsomassa minuakin. Vaikka tämän pikkuisen seurasta pidänkin…”
”Niin”, Tawa vastasi.
Nöpö oli niin rauhallinen hänen kaksosensa sylissä. Pikkuinen ei epäillyt toista Tawaa hetkeäkään.
Viimeinenkin valossa kimaltava pisara kannusta muutti multaa orvokkien alla tummaksi, ja peilikuva laski kirkkaan lasikannun tyhjänä pöydälle.
”Kastelin kukatkin, jos se ei haittaa. Niille olen vähän jutellut. Mutta tämä yksinäisyys ja hiljaisuus… on se silti raskasta.”
”Hullu nainen”, Tawa vastasi kivikasvoin. ”Eivät kasvit puhu takaisin.”
Peilikuva pysyi hetken hiljaa vakavanaamaisena. Sitten se peitti suunsa ja naurahti heleästi.
”Höpsö! Olet nähnyt oudompiakin asioita.”
Tawa nyökkäsi tyynenä. Hän laski katseensa hellästi toisen Tawan sylissä vipeltävään ussaliin, jolla oli kiire kaikkialle ja nyt heti. Peilikuva huomasi Nöpön reaktion ja silitti sitä vapaalla kämmenellään.
”… voi pientä! Ehkä annan hänet välillä sinulle.”
Peilin nainen askelsi levollisesti Tawan luo kuin olisi astellut omassa kodissaan. Tawa vastaanotti Nöpön hiljaisena käsilleen, ja astui huomaamattoman askeleen kauemmas.
Pahinta joka hetkessä oli se, että hän tiesi toisen kyllä tietävän, mitä itse ajatteli.
Peilikuva kumartui vielä Nöpöä kohti ja ilmeili tälle velmusti, josta rapu riemastui entistä enemmän. Kahdeksan raajaa vispasi innolla ympäriinsä, silmävarret vielä villimmin.
”Voiiii. Pikku veijari.”
”Niin on”, Tawa vastasi ilmeettömästi. ”Kiitos että olet hoitanut häntä. Arvostan sitä.”
”Mielelläni. Mutta tiedätkö, mietin jopa miksi luotat minuun niin paljon”, toinen puhui Tawalle. ”Annat minun nukkua täällä. Et anna kenenkään nähdä minua… mutta et myöskään estä minua lähtemästä?”
”Mitä muuta minun sitten pitäisi tehdä?” juuriadmin huokaisi.
Peilikuva kohautti huolettomasti olkiaan. ”Tietty voisit heittää minut tyrmään.”
Tawa hymähti kuivasti. ”Niin. Ehkä teen sen heti.”
Toinen oli siitä tohkeissaan. ”Joo! Olen aina halunnut viettää yön siellä!”
”Terve menoa vain”, Tawa vastasi lannistuneena. ”No, miksi en sitten lopulta tee niin?”
Kuvajainen hymyili Nöpölle, kumartui taas kohti tätä ja näytti kieltään. Innostunut rapu vinkaisi kimakasti ja lipaisi suuaukostaan ulos piiskamaisen hopeisen kielen.
”Siksi, koska pikkuinenkaan ei huomaa eroa meissä kahdessa”, peilikuva hymyili suoristaen selkänsä. ”Miksi olet täällä, sisko?”
Tawa tuijotti toista kuin olisi katsellut kuollutta. Kyllä tämä tiesi. Tawa ei tullut usein puhumaan naiselle, joka näytti aivan häneltä. Vain silloin, kun ei voinut muuta.
”Se tapahtui taas”, Tawa lopulta totesi. ”En pääse Häntä ikinä pakoon. Hän on aina askeleen edellä viljelemässä polulleni rikottuja.”
Toinen Tawa nyökkäsi.
”Etkä mitenkään ehdi pelastaa kaikkia hänen uhrejaan.”
”Niin. Ja sinä?”, iski Tawa vielä. ”Sinä… sinäkin muistutat minua hänestä. Sinä olet pitänyt ajatukseni hänessä. Miksi?”
Hänessä. Hänessä, joka ei ollut hän.
Kuvajaisen tyttömäisen pirteä olemus säröili. Peilikuva ei pystynyt piilottamaan Tawalta tunteitaan. Se toimi myös toiseen suuntaan.
”Sinä olet maininnut hänet niin useasti”, Tawa pakotti jääkylmiä sanoja ulos. ”Ei vain Avde ja Sheelika… vaan sinäkin. Sinä pistit minut ajattelemaan häntä. Sinä olet halunnut, että ajattelen häntä.”
Toinen nyökkäsi. ”Tawa…” peilin nainen sanoi väsyneenä. ”Minusta sinun ei pitäisi pakoilla häntä.”
”Tollo”, Tawa tokaisi tympeänä. ”Olen onnistunut hyvin tähänkin asti. Minä- elämäni alkoi vasta, kun yritin Häneltä pakoon. Klaani on olemassa, koska pääsin pakoon, ja jätin hänen helvettinsä taakse.”
”Mutta…” peilikuva pudisti päätään. ”Tawa, ei sinun silti kannata yrittää pakoilla muistoja hänestä.”
”Yrittää”, toa toisti katkerana. ”Niinkö?”
”Niin. Koska tiedät, että et pääse pakoon. Koska tiedät, että tyhjyys voittaa lopussa.”
Se on jo voittanut.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän tunsi hengityksensä painon rintansa sisällä kuin suuri varjojen käärme olisi möyrinyt hänessä. Miksi hän oli tullut puhumaan kaksoisolennolle? Miksi hän oli tullut käymään täällä? Miksi hän kuunteli sitä, joka nosti hänessä esiin vain sen synkeyden, jota hän oli paennut?
Koska hän halusi kysyä tätä joltain. Ainoastaan peilikuvalta hän uskaltaisi kysyä pelottavinta kysymystä, joka oli kummitellut Matoron kanssa käydyn keskustelun jälkeen.
Ei. Kyllä hän pärjäisi ilmankin.
”Hulluus”, admin aloitti taas ääneen, ”hulluus tuntuu kuulemma siltä, että kaikki muut ovat menossa sekaisin, eikä sille voi enää itse tehdä mitään.”
”Niin”, peilikuva sanoi. ”Luuletko, että niin voi vain käydä?”
Tawa kurtisti kulmiaan ja piti kiinni Nöpöstä tiukemmin. Hän käveli kohti silkkityynyä korissa huoneen nurkassa.
”Minä en muista suurinta osaa elämästäni, Tawa”, Tawa sanoi toiselle, ja laski Nöpön tyynylle. Rapu jäi lekottelemaan siihen mielellään.
Hän antoi pienoisen levätä ja jatkoi toiselle: ”Mutta onko siinä mitään erityistä? Eihän kukaan voi muistaa suurinta osaa elämästään, eikä pidäkään. Se auttaa liikkumaan aina eteenpäin.”
Peilikuvan hymystä ei ollut enää paljoa jäljellä. ”Voitko todella elää elämää vain paeten kaikkea?”
Tawa otti varovaisia askelia lähemmäs. ”Outo kysymys. Elämä on kuoleman pakenemista.”
”Niin”, peilikuva kuiskasi poissaolevana. ”Ja lopulta jäät kiinni.”
”Tietenkin. Sen estäminen… se olisi hullua. Kaiken kuuluukin loppua. Siinä Hän oli oikeassa. Ikuisuus ei ole elämää.”
Peilikuva nyökkäsi syvään ja synkeästi.
”Olit sanomassa jotain muistoista.”
Ei. Ei hän…
Ei.
Ei hän saisi ajatella sitä. Sen ajatteleminen rikkoisi kaiken. Kaikki olisi ohi, jos se olisi totta. Kaikki vuosien varrella rakennettu sortuisi lahon sillan lailla, ja tyhjyys ottaisi sen vastaan mielissään.
Tawa yritti pitää ajatuksensa poissa pahimmasta. Mutta se ei auttanut, kun hän tuijotti syvemmälle ja syvemmälle peilikuvan silmiin, omiin silmiinsä.
Omaan hymyynsä.
Kyllä peilikuva tiesi, mitä Tawa halusi kysyä. Vähitellen se alkoi vajota. Syvemmälle ja syvemmälle.
Ja pahimmassa tapauksessa… kysyminen olisi turhaa. Toan sydän iski rummun lailla. Sydän iski tahtia marssille sotaan.
”Niin. Muistot, muistot”, Tawa haparoi. ”… Kepe ja Snowie, ja athistitkin, sanovat minulle, että yhden siruista pitäisi olla jossain täällä. Jossain saaren eteläpuolella.”
Peilikuva nosti kulmaansa hymyillen yhä lämpimämmin. ”Jos se on ollut täällä jo kauan, eikö olekin melko erikoista, että se ei ole tullut koskaan vastaan?”
Tawa halusi pitää sisällään sanat, jotka olivat jo tulossa ulos.
”Entä jos se – jos se on jo tullut vastaan. Entä jos olen jo koskenut siihen.”
Hengitys tuntui kylmenevän.
”Ja… ja en vain muista sitä.”
Ilmeet olivat tulkitsemattomia.
”Niin”, peilitär sanoi. ”Ehkä oletkin? Mistä sen tietäisi. Voitko olla varma elämäsi jokaisesta hetkestä?”
Tawa pudisti päätään pelokkaalta näyttäen. ”Tiedätkö… tiedätkö, mitä sirujen jahti teki Matorolle?”
Toinen ei puhunut, hymyili vain surumielisesti Tawalle, ja naisen hymystä Tawa löysi totuutensa palasia.
”Se pirstoi Matoron”, Tawa jatkoi, ja kauhun kylmä koura laskeutui hänen kasvoilleen. ”I-irrotti hänestä sirpaleen… ja antoi sirpaleen elää omaa elämäänsä.”
Itroz olin aina minä, T-Tawa… se oli aina vain pääni sisällä. O-olen sekaisin, Tawa…
”Niin, Tawa. Sellaista voi varmasti tapahtua niiden kanssa.”
Ei… ei…
”Sellaista on varmasti joskus tapahtunutkin.”
Miksi häntä ei ole vielä nähty… miksi hän ei ole vielä paljastunut?
Miksi vain minä ja Visu olemme nähneet hänet?
”E-ei”, Tawa sanoi pää epätodellisessa udussa. Hän ei ollut hengittänyt puoleen minuuttiin ja tuijotti vain peilikuvaansa, joka astui yhä useampia askelia lähemmäs.
Vaikka ehkä se oli ollut aina lähellä.
Liian lähellä.
”Sellaista on varmasti tapahtunut aiemminkin Nimdan sirujen kanssa”, peilin nainen toisteli. ”Sirpaloitumista.”
Sirpaleissa on kauneutta. Kasaa itsellesi peili sirpaleista.
”Kuinka moni sinut on nähnyt”, Tawa haparoi. ”Kuinka moni sinut on nähnyt? Minä ja Visu…”
”Niin, Tawa. Sinä, Visu…”
Peilitär hiljeni. Eikä kukaan muu. Ei kukaan muu.
”Vain minä ja Visun…” hän nielaisi syvään, ”… mielen silmä.”
Keltainen neito tunsi, kuinka säröt kaikessa laajenivat ja laajenivat. Eikä hän voinut pysäyttää niitä. Oli turhaa edes yrittää. Totuuksien muuttaminen oli turhaa. Totuuksia ei voinut rikkoa.
Totuudet rikkoivat ne, jotka yrittivät rikkoa niitä.
Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.
Kuvittele ahjo, joka takoo ilman takojaa.
Kuvittele peili, joka puhuu ilman peilattavaa.
Kuvittele, kuinka jonain päivänä puhuisit itsellesi… ja olisit eri mieltä.
Vasta silloin Tawa lausui sanat, joita hän ei voisi ottaa takaisin.
”S-sinä olet vain minun päässäni.”
Oli Ritari. Ja oli Nimda.
Ja silloin, kun Ritari rikkoi Nimdan, rikkoi Nimda Ritarinkin.
Ritarin sielu halkesi kahdeksi.
Ja niin peilikuva vain hymyili, kun Tawan maailmalta putosi pohja.
”Sinua…” Tawa haukkoi henkeään, ”s-sinua ei ole olemassakaan.”
”Tolvana!” peilikuva kivahti.
Ja löi Tawaa kovaa olkapäähän.
”AU!”
Kipu tuntui aidommalta kuin mikään muu tilanteessa. ”Mitä”, Tawa sanoi toiselle jääkylmänä. ”MITÄ?.”
”No tunnunko oikealta?” peilikuva kihersi sähköisesti. ”Anteeksi kovasti… mutta osaat sinä olla myös aika tolvana! Vasta äsken näit, kuinka pitelin Nöpöä sylissäni! Vasta äsken, nainen!”
”…”
Niin. Tietty.
”Leijailiko Nöpö sitten itsekseen ilmassa, jos olen vain päässäsi?”, toinen hirnui. ”Vai eikö Nöpöäkään ole olemassa? Ovatko kaikki aina vain leikkineet mukana hullun rapunaisen kanssa? Mata Nui sinun kanssasi!”
Tawa pudisti päätään ja hieroi otsaansa kahdella sormella. Mitä hän oli edes ajatellut.
”Hyvä on”, hän murahti, ”… sinä olet olemassa. Olemassa-olemassa.”
Toisen Tawan virne leveni. ”Yhtä paljon kuin sinä, tohelo! Voin rikkoa vaikka jonkun maljakon, jos et muuten usko. Tai rikkoisin, jos en pitäisi niistä niin hirveän paljon!”
”Anna olla jo”, Tawa sanoi hampaidensa välistä.
”HYVÄ LUOJA!”, peilitär pyöritteli päätään. ”Olisit nähnyt ilmeesi! Etkö tiedä, kuinka tyhmältä näytit? Hei, onneksi sinulla on minut sitä varten! Katso, näytit ihan TÄLTÄ!”
Peilikuva veti suupielensä sormilla äärimmilleen, katsoi kieroon, irvisti ylikorostetun kauhistuneesti ja nauroi päälle niin tyttömäisesti, että Tawaa huvitti lyödä takaisin.
”Älä luule tietäväsi heti kaikkea maailmasta, jos selvität yhden salaisuuden!” toinen jatkoi vielä. ”Törppö!”
Tawa huokaisi syvään ja painoi kasvonsa syvälle käsiinsä mutisten jotain painokelvotonta. Kenenkään ei koskaan pitäisi joutua puhumaan itsensä kanssa. Tappelu siitä vain tulisi.
”Anteeksi”, peilikuva kihersi vielä. ”Anteeksi. Meillä oli vakava keskustelu. Anteeksi, oikeasti.”
”Niin. Niin meillä oli.”
”Mutta ilmeesi! Olisipa ollut kamera!”
”Kuinka kovaa haluat sinne selliin?”
Peilikuva laittoi kätensä suunsa tielle ja hillitsi kikatustaan. ”Anteeksi. Ei vakavan keskustelun tarvitse olla ohi nyt. Puhu, Tawa. Haluan että puhut.”
Vitsailu oli loppunut kuin seinään. Tawa tuijotti hämmentyneenä toista. Tuollako äänellä hän itse rauhoitteli ystäviään? Hän oli selvästi hyvä siinä mitä teki, ellei paras. Vaikka ei sitä ikinä peilikuvalle myöntäisikään.
”Niin, Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalle vielä melko töykeään sävyyn. ”Jos sinä sitten tiedät enemmän kuin minä-”
”Muistan enemmän”, toinen keskeytti pudottaen virneen jäänteetkin. ”Niillä on eroa.”
”Muistat. Sillä ei ole väliä. Miksi- miksi pidät minulta salaisuuksia? Tiedät kyllä jotain, vaikka et sitten olekaan joku sirujen luoma pöljä mielikuvitustyttöystävä.”
”Helei, kaunokainen”, toinen sanoi ja iski silmää.
”Et mielikuvitusta, mutta pöljä.”
”Entäs se tyttöystävä sitten?” peilitär kihersi.
Tawa pyöräytti silmiään ja yritti olla välittämättä. Hän onnistui siinä niin hyvin, että ainoastaan puristi kämmenensä nyrkeiksi ja väänsi kanohilleen ilmeen, joka oli puhdasta murhaa.
”Muistatko sinä, onko Nimdan siru jossain lähellä? Täällä, Klaanissa?”
”En”, peilikuva sanoi rehelliseen sävyyn. Tawa olisi kyllä tiennyt, jos se olisi valehdellut.
”Hyvä on”, Tawa huokaisi. ”Onko se joskus ollut?”
”Nokkelaa, mutta tiedät että en valehtelisi. Tawa, en minä oikeasti tiedä, missä sirusi on.”
”… minun siruni?” nainen kysyi pöyristyneenä.
”Älä viitsi”, peilikuva tokaisi kädet ristissä. ”Sinä aiot käyttää niitä, etkö aiokin?”
Toinen oli varmasti nähnyt hänen puhuvan muurinharjalla Pyhän Äidin kanssa. Tawa halusi hieman manata ääneen.
”Ehkä”, nainen sanoi mietiskelevänä ja katsoi jalkoihinsa. ”Mitä luulet minun tekevän niillä?”
”En tosiaan tiedä… ja se minua kiinnostaakin. Sillä minun pitäisi varmasti tietää, mitä sinä tekisit. Mihin sinä pystyisit niillä. Mutta Tawa, en minä rehellisesti tiedä.”
”En halua tappaa ketään.”
Peilikuva nyökkäsi hyväksyvästi. ”Niin, ehkä… mutta osaisit kyllä. Voinko kysyä… milloin tapoit viimeksi… ja kenet?”
”Feterran. Kauhujen yönä”, Tawa totesi kylmän viileästi. Aivan kuin sen sanominen nopeasti tekisi siitä vähemmän totta. ”En tiennyt, että se oli… en, en tiennyt silloin, että sen tuhoaminen laskettiin tappamiseksi.”
Klaanissa kuolleen Feterran hävittäminen polttamalla oli ollut yksi Tawan ainoita hyviä ideoita sodan aikana. Peilikuva ei näyttänyt tietävän rautaisesta kuolemasta paljoa, mutta vaikutti silti kiinnostuneelta.
”Muuttiko se tappamista, että et vielä tiennyt tappavasi jotain?”
Neito viilsi toista silmillään. ”Ei tietenkään. Kohde sätkii, ja sitten se ei sätki. Tappaminen on fyysistä. Se, mitä siinä tapahtuu pään sisällä taas…”
Hän kääntyi ikkunaa kohti.
”Sirpaleita?” peilitär kysyi ymmärtävästi.
”Säröjä”, Tawa vastasi. ”Säröjä sieluun. Enkä usko, että niitä saa ikinä pois.”
Aina niin tietävä peilikuva jäi kiinni pohdiskeluihinsa.
”Tawa, kaikissa meissä on säröjä.”
”Ehkä niin. Pyhä Äiti vaikutti uskovan, että minä jopa voisin käyttää Nimdaa särkymättä itse. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia.”
”Mieti sitä, mitä tiedät Matorosta, ja sitä mitä tiedät sirujen käytöstä, ja ei oikeastaan yllätä yhtään, miten hänelle kävi. Hänessä oli lopulta aika paljon vihaa, Tawa, eikö niin? Poikarukka vihasi epäoikeudenmukaista maailmaa. Sirut yrittivät repiä maailman hänen käskystään. Viha ei selvästikään kuulu sirujen käyttäjälle.”
”Tai käyttämälle”, Tawa sanoi. ”Kyllä minäkin vihaan. Mutta vain yhtä. Silti se pelottaa minua.”
”Miksi? Miksi pelätä?”
”En tiedä. Ehkä pelkään vihan tarttuvan. En tiedä.”
Peilikuva laittoi kätensä puuskaan kuin hieman syyttävänä.
”Et kai sinä pystyisi sellaiseen, Tawa?”
”Samanlainen kuin sinä”, peilitär sanoi istuen viereiselle tuolille. ”Jää vain minun tehtäväkseni muistuttaa sinua siitä.”
Hetken Tawa ei halunnut vastata.
”Se yö kun tapoin viimeksi, oli myös sama yö, jolloin Sheelika tuli takaisin”, hän jatkoi lopulta, ”Ja sama yö, jolloin kaikki alkoi kaatua käsiin.”
”Sheelika… Sheelikahan pakeni sellistänne ennen kuin me kaksi”, toinen nainen viittoi Tawan ja itsensä suuntaan, ”noh, tutustuimme?”
”Kyllä.”
Tawa nyökkäsi yrittäen edelleen ymmärtää muistojen multimedianäytöstä, joka oli tuonut naisen peilissä peilin toiselle puolelle. Sen syyspäivän tapahtumat näyttäytyivät hänelle edelleen vain sekavana hedelmäsalaattina menneessä myrskyssä. Miksi kaiken piti olla yhtä kulkemista sumussa? Kenellä ylipäätään oli käytännössä tyhjästä ilmasta ilmestynyt kaksoisolento?
… kenen paras ystävä on puhuva visorak?
Silti toisen läsnäolo tuntui edelleen ylitsepääsemättömän oudolta. Tawa oli ollut kauhujen yöstä valmis hirviöihin ja magiaan, mutta tämä ei tuntunut varsinaisesti kummaltakaan. Hän olisi jo kauan sitten huomannut, jos peilikuva olisi ollut vain muodonmuuttaja. Sellaiset tekivät ennemmin tai myöhemmin virheen.
Nyt hänen ei auttanut kuin hyväksyä, että häntä oli kaksi kappaletta. Ja toinen heistä oli välillä ihan hyvää seuraa.
Useimmiten ei.
”Sheelika”, Tawa sanoi taas. ”Hänessä oli niin paljon vihaa. Makutan merkki. Siitä kaikki taas alkoi. En ole varma, miksi, mutta siitä.”
”Väitätkö silti yllättyneesi, kun hän palasi luoksesi?” toinen Tawa kysyi mietiskelevän näköisenä.
”Karkoitin hänet.”
”Höpsis”, toinen vakuutteli, ”luuletko että joku, joka rakastaa sinua niin paljon voisi pysyä ikuisesti poissa?”
Tawa avasi ääntään sanoja valmiina kielellä, mutta tuntui hukkaavan ne heti huulensa avattuaan.
”Rakastaa”, hän lopulta sanoi epäuskoisena.
”Kuin omaa siskoa. Sitä se oli, Tawa! Sitä se on edelleen.”
”… hän haluaa minut hengiltä.”
Peilitär kohautti olkiaan iloisesti ja kikatti heleästi. ”Niinhän ne siskot välillä!”
Neito tuijotti toista epäuskoisella möllötyksellä. ”… hän haluaa minut oikeasti hengiltä. Tappaa.”
Toinen nyökkäsi. ”Niin suuret tunteet tarvitsevat yhtä vahvoja vastatunteita pysyäkseen aisoissa. Sheelika oli aina tulossa takaisin luoksesi. Ja olisi tullut, vaikka ei olisi joutunut Makutan kouriin. Olisi tullut ilman kostoaikeitakin.”
”Makuta satutti häntä saadakseen hänet vihaamaan minua”, Tawa sanoi. ”Siitä siinä on kyse. Ei muusta.”
Peilikuva jatkoi hiljaista nyökyttelyään. ”Se… se on varmasti totta. Ja hän varmasti jollain tasolla luuleekin vihaavansa sinua. Hovimestari on hyvä sellaisessa, mutta huono ymmärtämään, miten tunteet todella toimivat.”
”Sinun ei tarvitse luennoida minulle Hovimestarista”, Tawa totesi. ”Luuletko, että sellaista aikaa voi koskaan todella unohtaa?”
”Ei sitä voi. Mutta olet edelleen todella hyvä pakenemaan sitä, mitä siellä tapahtui.”
Tawa jäädytti katseensa. ”En olisi elossa ilman.”
”Mieti sitä kaikkea, mitä Makuta yritti sinuun iskostaa, Tawa. Ja mieti, mitä hän teki menettäessään sinut. Tietysti hän etsi korvikkeen. Tietysti hän pisti jonkun läpi sen kaiken, ja kahta pahemmin. Että voit todella ymmärtää Sheelikaa… sinun täytyy ymmärtää, mitä hän on käynyt läpi.”
”Luuletko, etten ymmärrä? Luuletko, etten tajua m-mihin kohtaloon hänet tuomitsin?” Tawa sanoi katkerana. ”Luuletko, että olen unohtanut sekuntiakaan niistä päivistä? En ole. Unista muistaa parhaiten aina painajaiset. Varsinkin…” hän sanoi hiljempaa. ”Varsinkin, jos ne oikeasti tapahtuivat.”
”Niin. Mutta pakenet niitä silti. Ja minusta sinun pitäisi lopettaa pakeneminen.”
Tawa huokaisi.
”Niin Hänkin sanoi”, neito sanoi toiselle jääkylmästi.
Kun luulit voivasi paeta.
Jää narskui alla. Tunnin juoksemisen jälkeen enkeli sai hänet kiinni.
Mustan tornin aineeton käsi tarttui neidon nilkasta ja puristi kunnes kipu repi ja poltti. Neito kaatui kasvoilleen hyytävän kovalle jäälle ja ähkäisi kivusta. Kultaisen naamion suuaukko täyttyi pistelevällä lumella. Tawa halusi parkaista, mutta taisteli pitääkseen äänen sisällään.
”Yritit juosta? Hölmöä, Tawa. Tiesit sen hölmöksi.”
”Päästä…” neidon ääni hinkui hangessa.
”Mitä mahtoi naamiosi takana tapahtua, kun teit niin hölmön valinnan?” kita varjon naamiossa kysyi.
Pilkkaa se oli. Pelon enkeli ei kysynyt, se tiesi jo.
Kädet maassa makaavan naisen kyljillä hapuilivat lunta jään päällä ja etsivät tiukempaa kämmensijaa.
”Miksi et voi lopettaa”, pakeni Tawan huulilta.
”Halusitko mieluummin kuolla jäälle? En voi sallia sitä. Et ole valmis.”
Huulet, lumesta kipeät, puristuivat yhteen.
”P-painu helvettiin!” Tawa kivahti.
”Voin tehdä niin. Haluatko minun kenties hakevan sinulle jotain sieltä?” pahuus kysyi.
”Sinä…”
”Voin mennä sinne. Ja tuoda takaisin sen, minkä haluat. En ehkä elossa. En ehkä kauniina.”
”O-ole hiljaa…”
”Jotain omaasi, Tawa?”
”S-sinä…”
”Jotain, jonka sinne paiskasin?
Vai… jonkun?”
Viimeiset sanat kutsuivat ukkosen.
Tawa huusi pedon lailla. Sähkö säkenöi ylös ponkaisseen naisen kämmenpohjasta kohti mustaa enkeliä. Vasama riekaloi, repi ja raastoi. Se tappoi, tai olisi tappanut, jos olisi ollut jotain tapettavaa. Salamat sukelsivat sisään enkelin muotoisen kuiluun ja upposivat varjon kitaan lopullisesti ja ainiaaksi.
Hetken loi salama valoa pimeimmässä pimeässä. Mutta salaman valo kuoli, ja enkeli seisoi jään yllä horjumattomana. Vahingoittumattomana. Särkymättömänä. Täydellisenä.
”Miksi et voi kuolla”, tyttö kuiskasi niin, niin hiljaa. Savu nousi kämmenpohjasta. Kyynel pesi Hau-naamion posken viiruja.
”Kuolema on poistunutta elämää, Tawa. Haluat poistaa jotain siitä, mistä ei voi. Missä ei ole mitään poistettavaa.”
”Miksi… miksi et voi kuolla…” nainen kuiskasi ja rojahti polvilleen.
”Sinussa on vielä, mitä poistaa, Tawa. Aloitammeko vihastasi?”
”Miksi”, särkynyt ääni kuiskasi jään yllä.
”Mennään, Tawa. Mennään kotiisi.”
”Hän… hän oli niin paha”, Tawa kuiskasi toiselle. ”Miten joku voi olla niin paha.”
Peilikuva laski kätensä hänen olkapäälleen. Se tuntui edelleen oudolta. Kuin hän olisi hieronut olkaansa itse, mutta oma käsi ei tuntenut sitä.
”Pääsit kuitenkin lopulta sieltä pois”, peilikuva sanoi. ”Olet ehkä ainoa, joka on siinä onnistunut.”
”En pysynyt pitkään yhdessä paikassa. Yritin olla toa, ja välillä onnistuinkin. Pelastin kyliä. Tein tehtäviä. Yritin taistella pahaa vastaan.”
”Niin… ja silloin kohtasit Sheelikan ensimmäistä kertaa.”
”Kyllä. Mantereella. Matkasin paljon… taisin pysähtyä vasta kun perustin Klaanin.”
”Hänestäkö se aina johtui? Siitä, että halusit luoda paikan, johon kuka tahansa voisi paeta Makutan kaltaisia? Vai koska halusit korvata elämän, joka sinulla oli pimeyttä ennen?”
”Ehkä… ehkä molempia.” Tawa katsoi taas pärekoriin, jonka silkkityynyllä Nöpö oli jo nukahtanut silmävarret pystyssä. ”Ja halusin näyttää Makutalle. Näyttää, että elämä jatkuu. Todistaa hirviölle, kuinka väärässä se oli. Se oli minun kostoni.”
”Kosto”, toinen kuiskasi surumielisesti. ”Niin kai.”
”Ja tiedän, kuinka tyhmältä se kuulostaa, mutta halusin kai… nähdä maailman, jossa oli vielä värejä.”
”Ei se kuulosta ollenkaan tyhmältä. Se kuulostaa tosi suloiselta.”
”Sinun sanomanasi tuo kuulostaa aika tyhmältä.”
Peilikuva hymyili.
”Siitäkin huolimatta, mitä Makuta yritti sinulle tehdä… sinä löysit toivon. Sytytit sitä muihin. Enkä yhtään ihmettele, miksi Sheelika seurasi sinun tietäsi toaksi, ja aina Klaaniin asti.”
”Se oli hyvää aikaa.”
Kun olit tytölle mieliksi.
Tawan petuniat kukkivat kauniisti kesäisenä päivänä Bio-Klaanissa. Pienet biomekaaniset kolibrit pörräsivät kukkien ympärillä etsimässä mettä. Auringot paistoivat pilvettömältä taivaalta, ja ilma oli lämmin, lämpimämpi kuin pitkään aikaan.
Admin kasteli violetilla kastelukannullaan kukkasiaan. Oli tärkeää, että kukille oli tarpeeksi vettä, vaikka ne viihtyivätkin kuumissa olosuhteissa. Terälehdet loistivat väriä kuin symbolina Bio-Klaanin suopealle ilmapiirille. Kaikki värit saivat kukkia vapaasti aurinkojen helliessä niitä valollaan ja lämmöllään.
Tawa oli kyykistynyt kitkemään rikkaruohoja ja muita viheliäisiä petunioiden kiusaajia kukkiensa juureen, kun joku tulikin puhumaan hänelle. Toinen toa-nainen hymyili. Hänellä oli päässään tumma isolierinen hellehattu.
”Hei, Tawa.”
”Helei, Sheelika”, Tawa vastasi katse yhä työssään.
Klaanin adminin kädet olivat sinisissä hansikkaissa, ja hän nyppi nokkosia ja voikukkia kukkapenkistä semmoisella vimmalla, ettei ollut heti huomannut tulijaa. Toa oli perin uppoutunut työhönsä. Rakkaaseen harrastukseensa.
Sheelikalla oli vasemmassa kädessään eväskori, ja hänellä oli päällään Bio-klaanin ussalein koristeltu hame. Valkoinen hame, jossa oli vaaleansinisiä painatuksia klaanin maskotista, Nöpöstä.
Tawa huomasi vihdoin tulijan piknik-koreineen. Tätimäisen adminin Nöpö-esiliina oli ihan mullassa ja karikkeissa. Muutama pieni tuhatjalkainen ja muu mölliäinen vilisti esiliinaa pitkin matkoihinsa.
“Meidän piti mennä teepiknikille, Tawa”, Sheelika kertoi pidellen kaksin käsin eväskoriaan. Hän näytti perin somalta hattuineen, hameineen ja valkoisine korkoineen.
“Ai, joo. Olin ihan unohtaa, kun keskityin petunioideni pelastamiseen”, Tawa sanoi hieman hajamielisesti. Ei hän yleensä unohtaisi sopimiaan tapaamisia, adminina Tawan kalenteri kun usein oli täynnä kissabionnimeämispäiviä tai laivailuja.
Mutta piknik?
Voi, Sheelika. Näytät niin hassulta, että haluaisin vähän rutistaa sinua.
”Miten olet kotiutunut linnakkeeseen?” Tawa kysyi nousten kukkiensa ääreltä. Hän avasi esiliinan naruja käsillään ja hymyili toiselle toalle.
“Oi. Täällä on kaikki niin perin mukavaa. Klaanilaiset ovat niin ystävällistä sakkia. Ei sitä monesti näe viimeistä kyklooppia tai Vartijaa ja respan Hime on niin mukavaa seuraa”, Sheelika kertoi silmät loistaen. Kaikki tuntui olevan hyvin.
”Hyvä kuulla”, keltainen toa nyökkäsi viikaten essua – puhdistettuaan sen ensin mullasta. ”Oletko löytänyt jo uusia ystäviä?”
“Joku Rowash on halunnut olla ystäväni, mutta en tiedä… tyyppi vaikuttaa aika oudolta. Kahviossa olen kyllä viettänyt monesti aikaa ja teidän moderaattorinne vaikuttavat aika mielenkiintoisilta. Ainakin se vihreä toa”, vo-toa kertoi.
”Hehe, he ovat kyllä mielenkiintoisia kaikki”, Tawa hymähti. ”Varo vähän Paacoa. Eiköhän hänellä ole sinua varten jotain kieroa mietittynä, uusi kun olet.”
“Ei. En tarkoittanut sitä kullalla pröystäilevää kaveria”, Sheelika hihitti. “Sen illuusio on niin läpinäkyvä, jos sallinet sanaleikin.”
Tawa pysähtyi paikoilleen hämmentyneenä, ja sitten levitti kasvoilleen leveän hymyn. ”Umbraako tarkoitat?” hän uteli.
“Juu”, Sheelika punasteli. Hän tuijotteli kenkiensä kärkiä hiukan vaivaantuneena. “Keltainen ja vihreä, siinä vasta mielenkiintoinen väriyhdistelmä…”
”Vai että mielenkiintoinen”, Tawa virnuili. ”Oletko puhunut hänelle vielä?”
“Hän vaikuttaa aina niin kovin kiireiseltä kun kiitää kahviossa hakemassa kahvia ja menee sitten moderoimaan”, Sheelika koetti keksiä tekosyitä ujoudelleen.
”Sheelikaaaaaaa…” Tawa hihitti hieroen käsiään yhteen.
Sheelikan posket punottivat helakan punaisina ja tämä oli vähän hermostunut. Joku olisi voinut kysyä, miten punoitus näkyy sinisestä naamiosta…
“Mikset sinä ole tehnyt jo aloitetta Vartijan kanssa?” toa-sisko alkoi vastahyökkäykseen verbaalisin asein.
Tawan hymy hyytyi. Hän muutti kasvonsa pirulliseksi virneeksi ja tökkäsi Sheelikaa olkapäähän sormella.
”Kehtaatkin vihjailla! Ehkä heitän sinut saman tien selliin! Voin kertoa Umbran vartiovuorot jos auttaa yhtään!”
Jos heillä olisi ollut rantapallo mukanaan, olisi Tawa saanut siitä päähänsä.
“Ehkä meidän molempien pitäisi tehdä näille asioille jotain?” Sheelika virnuili taas.
”Sinä lennät ihan kohta oikeasti sinne selliin, jos tuo vihjailu ei lopu!”
Molemmat nauroivat.
”Tiedän, miksi pidit hänestä! Hän muistutti sinua itsestäsi nuorempana. Viattomampana.”
”Niin kai. Oli hän välillä aika ärsyttäväkin”, Tawa sanoi pisaran verran iloisemmin.
”Sellaista on kohdata joku samanlainen kuin sinä.”
”Minä… kai tavallaan halusinkin tehdä hänestä sen toan, joksi hän halusi tulla”, Tawa sanoi. ”Mutta hän oli niin viaton. Pelkäsin rikkovani sen. Toana hän olisi joutunut jonain päivänä tappamaan.”
”No”, toinen jatkoi, ”kuinka siinä kävikään?”
He katsoivat toisiaan synkän hiljaisuuden vyöryessä päälle.
Kun olisit halunnut antaa tytölle armoa.
Kostea selli olisi ollut lohduton paikka kenelle tahansa. Niin se oli myös Sheelikalle. Kivirotat vikisivät nurkissa, sellissä oli koleaa ja märkää. Lisäksi heinät olivat osittain homeessa, koska niitä ei pahemmin vaihdettu. Sellit olivat yleensä vain väliaikaiseen käyttöön ja niitä käytettiin suhteellisen harvoin. Lähinnä jäähytiloiksi silloin, kun moderaattoreilla kiehui jo yli.
Sheelika istui kolkossa nurkassaan. Jostain tippui tasaisesti pisaroita vettä. Rytmitetty ääni ajaisi kenet tahansa hulluksi ennen pitkää. Vaikutti siltä, että vankiosasto oli niitä paikkoja, joissa Bio-Klaanin kunnossapitotöistä oltiin säästetty.
Naista kylmäsi, mutta hän ei viitsinyt pyytää peittoa tai huopaa lämmittämään. Oli parempi tyytyä kohtaloonsa ja odottaa tuomiotaan.
Kun toivo tuntui pienimmältä, särjettiin se vielä pienempiin palasiin.
Selliosaston pimeästä ja hiljaisuudesta asteli se, joka oli ollut vain hiljaa silloin kun Tuomari oli latonut syyttäviä sanojaan. Se, jota Sheelika oli joskus katsellut edessään kauniina, rohkeana ja voittamattomana, ja oli halunnut tulla samanlaiseksi. Se, joka oli antanut kerran hänen kutsua itseään siskokseen.
”Sheelika”, Tawa sanoi vain hivenen kuiskausta vahvemmin.
Hän näytti väsyneeltä violetissa edustusviitassaan. Valvottujen öiden tumma reunusti johtajan vihreitä silmiä.
“Ta-Tawa”, Sheelika sanoi hiukan epäröiden. Selliosaston varjot tanssivat murtuneen naisen ympärillä. Ne saivat hänet näyttämään vuosikymmeniä vanhemmalta kuin hän oli. “Mitä- mitä minulle tapahtuu? Mitä ne tekevät minulle?”
”Minä-”, Tawa sanoi heikosti, mutta pakotti voimaa sanoihin. ”Minä en vielä tiedä…”
Sheelika huokaisi ja painoi päänsä kämmeniinsä. Hän oli rikkonut Suuren Hengen tahtoa, Tawan tahtoa ja lakia. Toa, jota hän oli aina ihaillut, oli hänen kanssaan, mutta pettyneenä. Hän ei ansainnut enää toan arvonimeä.
Hän… hän ei ansainnut enää mitään.
“Tein väärin, Tawa. Olin heikko ja minua manipuloitiin, mutta tein silti väärin”, Sheelika sanoi itku kurkussa. Hän oli itkenyt jo useamman yön ja samalla kironnut Rowashin Karzahnin jäätuliin.
”N-niin. Olet tunnustanut sen jo heillekin kahdesti”, Tawa sanoi heikkona kaikesta. Kaiken painosta. ”Ja huomenna. Huomenna on viimeinen oikeudenkäynti.”
“Pelottaa.”
”Minä… minä tiedän.”
”P-pelkään, Tawa. En… en halua kuolla. Mi-minulla ei ole mitään paikkaa, minne mennä. Olet kuitenkin johtajani, ja ainoa henkilö joka on Toa-arvonimensä ansainnut”, vanki sai sanottua. Hän ei pystynyt katsomaan rakastamaansa johtajaa kasvoihin. Hän oli menettänyt omansa keltaisen toan silmissä.
”Minä… minä halusin tulla vain kysymään, Sheelika”, admin sanoi takeltelevalla äänellä. ”Miksi… miksi sinä teit sen?”
Nuoren sähkön naisen silmät kostuivat. Huuli tärisi.
“Menetin malttini ja minua oli helppo ohjailla, kun luulin kaikkien tarkoittavan hyvää”, Sheelika sai sanottua. Hänen mielensä oli musta, kuin sellissä tanssivat varjot.
”Rowash…” Tawa sanoi nimen.
”Voitko olla sanomatta sitä… sitä nimeä.”
Nimeä, joka luki nyt hautakivessä.
Tawa nielaisi. ”Minä- me tiedämme mitä hän teki. Hän satutti paljon asiakkaitaan. Uskon sinua siinä. Same varmisti kertomasi.”
“Rowash….” Sheelika huokaisi. ”Kiroan hänen nimensä. Olen pahoillani, Tawa. Minusta ei tullutkaan koskaan sellaista sankaria kuin sinusta. Olen vain tappaja, piraka”, syytetty olisi itkenyt, jos kyyneliä enää syntyisi.
Tawa laski katseensa lattiaan. Valon heijastus visiirin lasista peitti sen, mitä silmistä vielä näkyi.
”Todisteet häntä vastaan… niitä on tarpeeksi. Hän teki pahaa. Mutta… se ei ole niin yksinkertaista. Hän oli kansalainen, sinä Klaanin jäsen. Sinä- sinä tiedät kyllä, miltä se kansalaisten mielestä näyttää. Heidän omiaan on tapettu… ja he vaativat oikeutta.”
Sheelika kuuli elävästi Rowashin tuskanhuudot, kun toa oli luonut välähdyksen, joka pysäytti kansalaisen sydänvalon loisteen. “Anna armoa, Toa Tawa. Suuri johtaja. Tiedän, että se on vaikeaa ja ja… linnakelaiset haluavat verta. Mu-mutta löydätkö sydämestäsi sen oikeudenmukaisuuden, jonka keulakuva olet?”
Toivon sirpaleet lojuivat lattialla.
”Sheelika… en ole johtaja ilman kansalaisiani. Joskus- joskus minunkin pitää antaa periksi. Joskus asiat valuvat sormieni läpi ennen kuin ehdin tehdä mitään.”
”Mu-mutta…”
Viimeinenkin toivon siru tuntui katoavan Sheelikan pitkien sormien lomasta. Hän ei saanut niitä kiinni, ja lopulta ne putosivat likaiselle kivilattialle kyynelten muodossa.
Kyyneleet yhtyivät katosta tippuvan veden musiikkiin. Naisen kyynelkanavat olivat vihdoin löytäneet jostain voimaa tuottaa taas lisää kyyneliä.
Tip, top.
Tip, top.
”S-sinä lupasit”, Sheelika sopersi. ”Lupasit suojella minua…”
Kyyneleet tippuivat. Ja Sheelika tiesi, että toinenkin toa taisteli niitä vastaan.
”Tawa… anna… anna anteeksi…”
”Minä… minä en ymmärrä. Minä en ymmärrä! M-miksi sinä teit sen, Sheelika”, Tawan ääni vapisi. ”M-miksi tapoit ne… ne viattomatkin?”
Ja se oli liikaa.
Sanat iskivät kuin teräsvaarna naisen sydämeen.
“Vi-viattomat?” Sheelika ei uskonut. “Mi-mitä t-tarkoitat?” hän vapisi. Kuin myrskylyhty viimassa. Kylmät väreet loivat aaltoja ympäri kehoa. Ei. Tämän täytyi olla vitsi… tämän täytyi olla…
Tawa pudisti päätään hiljaa. ”Salamasi… ne- ne jotka tappoivat Rowashin, ne… ne osuivat. N-ne osuivat…”
”Ei! Älä! EN HALUA KUULLA! E-EN HALUA!”
Tawa laski katsettaan alemmas ja peitti kasvonsa käsillään.
”Etkö tiennyt? Etkö sinä tiennyt? SHEELIKA, ETKÖ SINÄ TIENNYT?”
“En”, oli ainoa asia, jonka Sheelika sai sanottua. ”E-en.”
Hänestä tuntui ensimmäistä kertaa, että kuoleminen voisi tuntua jopa helpotukselta.
Hän ei saisi koskaan Tawalta anteeksi. Hän oli halunnut vain pysäyttää Rowashin… hän ei ollut tiennyt… hän…
Hän ei saisi koskaan itseltään anteeksi. Kyyneleet tanssivat pitkin hänen sinistä naamiotaan. Hän tunsi itsensä heikoksi.
”Minä luotin sinuun”, Tawa kuiski, ”halusin uskoa… Sheelika, sano minulle, että tämä on vitsiä. Sano minulle että tämä on unta, ja herään kohta. Sano… sano.”
“Tämä on kaukana unesta”, Sheelika sai sanottua. ”Mata Nui, Mata Nui… h-herätä minut tästä, Mata Nui!”
Hänen sydämensä, olemuksensa alkoi jäätyä. Palava, elämää rakastava sydän alkoi korvautua kylmällä, mustalla obsidiaanilla. Hän mietti, oliko tämä Makutan luomaa todellista painajaista. Toivoi sen olevan.
”… a-auta.”
Ainoa valonpilke kääntyi Sheelikasta poispäin. Tawa vapisi jo kauttaaltaan. Enää ei sellin asukki nähnyt tämän kasvoja, mutta ei hänen tarvinnutkaan.
”Tawa… Tawa… auta…” tyttö uikutti pää polviensa välissä.
”Huomenna tuomio langetetaan”, admin puhui yrittäen kuulostaa vahvalta. ”Minä. Minä puhun vielä muiden kanssa. Visun. Geen. Ämkoon. Mutta… minä en tiedä. Minä en tiedä, mitä sanon.”
“Tawa… Tawa… Tawa, en voi muuttaa sitä mitä olen tehnyt. En voi. Voin vain pyytää sinulta armoa ja myötätuntoa. Olen pahoillani, Toa Tawa. Olen pahoillani ka-kaikesta, mitä olen tehnyt elämässäni. Halusin tehdä suuria tekoja ja toin mukanani vain kuoleman”, Sheelikan syke oli todella korkea. Hän melkein hyperventiloi.
Eikä pieneen hetkeen Tawa sanonut sanaakaan vastatakseen.
”Enkö voi pelastaa edes yhtä henkilöä”, särkynyt ääni sopersi. ”Enkö voi pelastaa edes yhtä pimeältä.”
Mutta pimeys oli jo syönyt Sheelikan. Merkinnyt tämän omakseen.
”T-Tawa…”
Kultainen nainen alkoi kävellä poispäin tärisevin askelin.
”Tawa, älä jätä minua…”
Askel askeleelta kauemmas siskostaan.
”Tawa…
Älä anna niiden teloittaa minua.
E-en halua kuolla!
TAWA, EN HALUA KUOLLA!
EN HALUA KUOLLA!”
Ja sanaakaan sanomatta säntäsi kultainen toa kasvonsa peittäen ulos, ja jätti hänet yksin.
Peilikuva silitti Tawan olkapäätä tämän vierellä. He eivät enää katsoneet toisiaan. Tawa tunsi pisarat alaluomellaan.
”Sitten lopulta annoit armoa”, peilitär sanoi rauhallisesti. ”Jotenkin lopulta pystyit siihen. Hänet jätettiin eloon.”
”Darkkis lähti viemään häntä merelle”, Tawa sanoi. ”Se oli viimeinen kerta, kun kukaan enää koskaan näki Darkkista.”
”Ja… loppu onkin historiaa?”
Lopun Tawa muisti. Loput oli kiedottu keskelle sotaa ja sirujen jahtia.
”Sanoit, että hän välittää minusta vieläkin”, Tawa kuiskasi. ”En tiedä, pitäisikö edes kysyä, mutta… miten muka?”
”Voi. Muistatko, kuinka huonosti hän pärjäsi sinua vastaan admin-tornissa?”
”Muistan. Se oli lyhyt taistelu. Mutta tiedän myös nyt, että hän halusi tulla vangituksi. Se kuului heidän suunnitelmaansa.”
”Niin halusi… mutta miksi hän ei edes onnistunut satuttamaan sinua? Oliko sinun jättämisesi henkiin tarpeellista, jos hän halusi todella kostaa?”
”En… en ymmärrä.”
”Ei se ollut. Ja vaikka hän olisikin halunnut säästää tappamistasi myöhemmäksi, miksi hän ei onnistunut edes satuttamaan sinua? Hänellä oli yllätyksen etu, Tawa. Et ollut ensiksi edes tunnistaa häntä Makutan käsittelyn jälkeen.”
”Olin aina häntä parempi taistelemaan. Mutta jos… jos Makuta koulutti häntä…”
”Mieti, Tawa! Mieti! Miksi hän ei onnistunut satuttamaan sinua edes silloin? Miksi?”
”Koska…” Tawa haki sanoja jostain kaukaa. ”Koska hän…”
“Miksi piilottaisin tunteeni, toa?” kysyi viaton pieni kirjuri Volomaria-korossa.
”Koska…”
”Joskus se on ainoa tapa olla satuttamatta niitä, joista välitämme… uskon että ymmärrät kyllä vielä”, oli nuori sähkön toa vastannut tälle hymyillen.
”Koska se oli hänelle yhä vaikeaa”, Tawa lopulta sanoi. Peilikuva nyökkäsi. ”Koska hän näki minussa vielä vähän sitä, mitä joskus näki. Niinkö?”
”Ehkä Makutakaan ei saanut sitä kaikkea rakkautta hiottua pois. Ja Tawa, minusta tuntuu että hirviö ei onnistunut hiomaan sitä ollenkaan. Et ole tehnyt Sheelikalle mitään pahaa. Hänhän sinut petti, ja vihasi itseään siitä. Hän halusi tappaa itsensä, mutta estit häntä tekemästä senkin.”
Tawa tunsi jo tärisevänsä.
”Voinko vielä pelastaa hänet. Voinko pelastaa edes yhden…”
”Päästit hänet menemään, koska olit niin hyvä. Koska et halunnut hänen vertaan käsiisi. Koska hän oli sinulle yhä sisko”, peilitär lausui. ”Ja et mitenkään voinut tietää, miten kävisi. Et mitenkään voinut ennustaa, että Makuta saisi hänet.”
Silloin Tawa näki sen hivenen epäröintiä Sheelikan kostonhimossa, jonka hän oli sulkenut tietoisesti pois.
”Kyllä hän silti haluaa tappaa minut”, Tawa vakuutteli. ”Hän- hän ei tekisi tätä jos ei haluaisi kostaa.”
”Hänellä ei ole mitään syytä vihata sinua. Miksi se olisi muuttunut? Luulen, että hän… jopa pelkää tappaa sinut. Ja ehkä hän haluaa suojella sinua. Oletko miettinyt, Tawa, että ainoa, mikä satuttaisi sinua enemmän kuin se, että hän vihaa sinua ja haluaa tappaa sinut…”
Toinen piti taukoa.
”… on se, että oikeasti hän välittääkin sinusta. Mutta ei halua sinun tietävän. Koska se olisi vaikeampaa.”
”Miksi”, Tawa kuiski. ”Miksi hän sitten haluaa kostoa? ZMA:nko takia?”
Toinen pudisti päätään. ”Jos se olisi ZMA:n toive, eivätkö feterrat olisi käyneet suoraan kimppuusi? Ei. Kostosta tässä on kyse. Etkö näe, Tawa? Etkö näe, miksi?”
”Kosto”, Tawa toisti. ”Mutta kenelle?”
”Kenelle luulet?” peilitär intti. ”Kuka tuhosi hänen elämänsä? Kuka rikkoi hänet, Tawa? Kuka satutti häntä? Kuka, Tawa?”
Tawa jäätyi paikoilleen.
”Mutta…”
Lisää turhuuksia, Sheelika. Siivous jatkuu.
”M-miten kukaan kostaa Makutalle?” Tawa kysyi nojaten hermostuneena eteenpäin. ”Miten kukaan saisi Hänet kärsimään?”
”Kipua Sheelika ei hänelle ehkä voi aiheuttaa… mutta hän voi tappaa sinut.”
Tawa alkoi jäätyä paikoilleen, kuin talvi olisi ottanut ensiaskeliaan.
”Et… et puhu järkeä.”
”Ei hän tule nauttimaan siitä. Eikä hän itsekään usko, että se vaikuttaisi Makutaan. Mutta se on hänen ainoa keinonsa yrittää tehdä arpi johonkin, josta ei voi poistaa mitään.”
”Olet… olet hullu. Miksi Sheelika uskoisi niin? Miksi Makuta välittäisi, vaikka kuolisin?”
Peilikuvan lystikkään tyttömäinen olemus oli kadonnut syksyn lehtien lailla. Nyt oli jäljellä vain kylmiä totuuksia latova roudan nainen.
”Tawa… pyydän vielä kerran. Lopeta pakeneminen. Lopeta pakeneminen ja muista. Yritä kerrankin todella muistaa ilman, että suojelet itseäsi valheilla.”
”Ole hiljaa”, toinen kivahti vihaisena.
”Olen ollut tarpeeksi kauan hiljaa. Olen katsonut tarpeeksi kauan, kuinka lukitset itsesi ylös torniisi, etkä anna mitään kenellekään, josta välität. Visokki, Vartija. Tiedän, ettet puhunut siitä, mitä itseltäsi piilotat edes Pyhälle Äidille. Siispä puhu itsellesi, Tawa. Olen tässä sitä varten. Että sinun ei tarvitsisi kaataa tätä kenellekään muulle.”
Tawa sysäisi toisen käden olkapäältään, suoristi ryhtinsä ja katsoi peilikuvaa polttavalla katseella suoraan silmiin. ”Jos… jos sinä yrität rikkoa minut, se ei onnistu. Jos yrität tuhota minut ja ottaa paikkaani-”
”Minä en yritä tuhota sinua. Minä haluan auttaa.”
”Ei. Ole hiljaa.”
”Muistaisit edes”, toinen Tawa sanoi epätoivoisena. ”Miksi Sheelika uskoo, että voi kostaa tappamalla sinut? Miksi?”
”Koska hän on sekaisin! Hän on rikki! Makuta teki sen hänelle. Ehkä Makuta halusi vain saada hänet vihaamaan minua. Hän- hän teki hänestä hullun murhattarensa, joka-”
”Me puhuimme tästä juuri! Uskotko tuohon itsekään?”
”… en. En usko.”
”Miksi et, Tawa?”
”Koska…”
Kun olit vielä hetken luonani.
Pimeä piispa peitti kalman katedraalin alttarin, jonka eteen Tawa oli polvistunut. Musta obsidiaani painautui tuskaisan kovana neidon polvia vasten. Hän piti visiirin peittämän katseensa alhaalla. Poissa mustasta tornista. Poissa Hovimestarista. Poissa arkkienkelistä. Poissa Makutasta.
”Tyttö. Tiedät olla nyt pakenematta.”
”Tiedän, Makuta”, Tawa sanoi ja uskoi valheeseensa itsekin.
”Tiedät, että et pääsisi ikinä pakoon. Koska sinussa on minun merkkini. Ei ole väliä, vaikka pääsisitkin jään yli. Sitä merkkiä et ikinä saa pois. Sitä et voi ikinä unohtaa.”
”Tiedän, Makuta”, neito sanoi taas.
”Tänään en kutsu sinua nimelläsi. Koska vääjäämättä… tulet luopumaan siitä. Vääjäämättömyyden Kone toimii ilman nimiä. Vääjäämättömyyden koneessa olet vain osanen.”
”Tiedän, Makuta.”
”Siis nouse, tyttö. Olet kotona. Täällä olet kokonaisempi kuin tulet koskaan olemaan.”
”Tiedän, Makuta.”
”Ei”, Tawa kuiskasi hiljaa. Hän oli noussut seisomaan ja käveli hitaasti ympäri huonetta. Nainen tunsi sormiensa painon otsassaan.
”Syvemmälle, Tawa”, peilikuva sanoi tuskastuneena. ”Et ole vielä totuudessa.”
”Olen”, Tawan ääni heikkeni kaiken aikaa, hiipui pois. ”Mutta e-en halua sanoa sitä.”
”Mitä sille tapahtuu, jos sanot sen?”
”Sii-siitä tulee totta. Eikä se ole totta. En anna sen olla totta.”
”Tawa.”
Hän pysähtyi aloilleen ja käänsi kanohinsa pois toisesta. ”Mene pois. Pyydän… jätä minut rauhaan.”
”Tulit puhumaan minulle koska halusit kuulla totuuden. Älä peräänny silloin kun tajuat sen.”
”Hiljaa. Hiljaa.”
”Tawa, miksi Sheelika on valmis satuttamaan sinua, jos hän ei todella halua?”
”Mene… mene pois…”
”Miksi hän uskoo, että sinua satuttamalla hän voi iskeä pelon enkeliä sydämeen?”
”Minä… minä en…”
”Ja miksi valehtelet itsellesi siitä, millä nimellä oikeasti kutsuit Makutaa?”
”O-ole hiljaa!” Tawa kivahti. ”Tiedätkö, kuinka paljon vihaan häntä? Minä yritän TAISTELLA häntä vastaan! Minä yritän todistaa hänet vääräksi! Minä yritän pitää hänet poissa – näyttää, että hän ei saanut minuun jälkeäkään! Minä haluan… minä haluan luoda maailman, jossa Hän ei voi satuttaa enää ketään! Maailman, jossa hän on vain satujen mörkö! Minä haluan että hänet unohdetaan, eikä hän voi enää koskaan satuttaa ketään!”
”Tawa… et sanonut häntä Makutaksi.”
”Ole hiljaa.”
”Tawa…”
”Ole hiljaa.”
Ja peilikuva oli. Mutta se ei auttanut. Ajatukset olivat jo levittäneet siipensä, ja mikäpä niitä olisi pysäyttänyt.
”Olen pahoillani”, peilikuva sanoi vetistävin silmin.
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! VIE HÄNET POIS ELÄMÄSTÄNI! EN OLE HÄNEN! EN KUULU HÄNELLE!”
”Kuulut”, peilitär sanoi. ”Niin kauan kun hänellä on valtaa sinuun, olet hänen.”
Tawa säntäsi kohti toista ja tarttui tätä rivakasti olkapäistä, eikä toinen nostanut sormeakaan estääkseen.
”TIEDÄTKÖ SINÄ, MINKÄLAINEN HÄN ON? HÄN ON PAHINTA, MITÄ ON! Mi-minä en ole hän! MINÄ EN OLE HÄN!”
”Miksi sinulla on Hau, Tawa? Hänelläkin oli. Hän antoi sen sinulle. Koska hän halusi, että näytät häneltä.”
”OLE HILJAA!”
”Hän… hän halusi, että teet maailman tyhjäksi hänen kanssaan. Hän halusi, että seisot hänen rinnallaan silloin, kun koko maailma kuolee.”
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!”
”H-hän halusi että pelkäät häntä niin paljon, että pelko muuttuu vihaksi. H-hän halusi tehdä sinusta kuoren. Että olet mukana tappamassa maailmaa hänen kanssaan. Hän halusi tehdä sinusta pahimman hirviön, mitä on.”
”HÄN EI OLE ISÄNI! HÄN EI OLLUT ISÄNI! HÄN EI TULE KOSKAAN OLEMAAN ISÄNI!”
”Ja hän… hän uskoo, että jonain päivänä sinusta tulee sellainen. Pahinta on, Tawa, että jos annat hänen jatkaa itseesi vaikuttamista… hän onnistuu.”
Neito riuhtaisi toisen seinää vasten. Valokuvakehykset kaatuivat hyllyllä.
”OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA!”
”Sillä ei ole väliä, onko kaikki hänen syytään!” peilikuva ärähti tuskaisaan sävyyn. ”Teet aivan kuin hän tahtoo! Pelkäät häntä niin paljon, että pidät hänet poissa mielestäsi! Pidät hänet kaukana! Myönnät, että hän on tyhjyys!”
”O-OLE HILJAA!”
”Ja-ja jos myönnät, että hän on tyhjyys, myönnät että häntä ei voi koskaan voittaa! Tyhjyys ei kuole, Tawa! Tyhjyys ei tuhoudu! Jos annat hänen olla tyhjyys, ennemmin tai myöhemmin hän vie taas kaiken, mitä sinulla on ollut! J-jos annat pelon kalvaa itseäsi… hän on kohta vienyt sinulta kaiken. Kaiken, mitä rakastat. Eikä hänen ole tarvinnut liikauttaa sormeaankaan. Sinä olet tehnyt sen hänen puolestaan pelollasi ja vihallasi.”
”… ole hiljaa.”
”Tawa”, peilitär pakotti. ”Jos unohdat hänet… pakoilet häntä. Sinä teet hänestä niin tyhjän kuin hän haluaakin olla. M-mutta jos hän on olemassa…”
”… ole hiljaa…”
”… hän on jotain. Häntä vastaan voi taistella.”
”MIKSI SINÄ TEET TÄTÄ? LÄHETTIKÖ HÄN SINUT? OLETKO HÄNEN OMIAAN?”
”Ei, Tawa. Sinä olet.”
”OLE HILJAA!”
”Si-sinä olet niin kauan kun hänellä on sinuun voimaa. Minä… minä haluan pelastaa sinut.”
”PAINU HELVETTIIN ELÄMÄSTÄNI! OLE HILJAA! OLE HILJAA! OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA OLE HILJAA!”
”Ä-älä satuta minua, Tawa.”
Tawa hätkähti. Hänen kasvonsa jäätyivät kauhistuneiksi.
Nöpö vinkaisi tyynyltään. Se pysäytti hänet lopullisesti.
”O-ole hiljaa…”
Keltaiset sormet olivat puristuneet tiukasti toisen olkapäiden ympärille. Tawa havahtui vasta nyt siihen, kuinka kovaa oli painanut niitä. Hänen sormenpäänsä huusivat jäykkänä tuskasta ja krampista, kun hän hitaasti hellitti otettaan. Peilikuvan keltainen iho oli tummunut hänen sormiensa alla.
”Mi-miksi sinä kerroit sen”, Tawan ääni värisi. ”Miksi.”
”Sinä tiesit sen jo aina”, peilikuva kuiskasi hiljaa. ”Ja kieltäydyit muistamasta. Koska olet antanut hänen voittaa.”
”Hän voittaa aina”, Tawa sanoi tunteita vailla. ”Hän voittaa joka tapauksessa.”
Rapulinnan neito seisoi hetken heikkona kunnes horjahti tyhjäkatseisena seinään ja valui hitaasti istumaan lattialle. Toinen laskeutui varovasti hänen vierelleen.
”Sisko… sinä et voi antaa sen jatkua niin. Missä on se valo, jolla pidät Vartijaa oikealla tiellä? Missä on se lämpö, jolla pidät Visokin poissa kylmästä?”
”M-minä l-loin sen”, nainen pakotti ulos. ”Minä… m-inä loin ne vastareaktiona Hänelle. Minä… minä halusin olla kaikkea, mitä hän ei ollut. Mi-minä vain päätin olla optimisti vaikka kaikki vaistoni kertoivat, että siinä ei ollut j-järkeä.”
”Sinun täytyy hyväksyä se, mitä olet kokenut”, peilitär sanoi. ”Mutta sen ei tarvitse määrittää sinua. Sen ei ole koskaan tarvinnut määrittää sinua.”
”En muista mitään sitä aiemmin. Hän vei… hän vei kaiken pois… elämäni alkoi siitä.”
”Ei alkanut, Tawa. Enkä tarkoita sitä, että sinun pitäisi haikailla sitä, mikä oli ennen Makutaa. Sitä et voi saada takaisin. Se, mitä tarkoitan on… että sinun elämäsi alkoi vasta kun löysit jotain, jota rakastaa.”
Tawa oli vain hiljaa.
”Kaikesta siitä, minkä läpi Tyhjän herra sinut ajoi”, toinen jatkoi liikuttuneena, ”kaikesta siitä huolimatta sinä päätit luoda Klaanin. Päätit ystävystyä jonkin makutan luoman kanssa. Et päättänyt jatkaa elämää, päätit aloittaa sen.”
Kyynel siskoineen valui alas Tawan silmistä, kun hänen kaksosensa puhui. Pisarat kohtasivat toisensa naamiolla ja muodostivat isompia. Ne valuivat suolaisina neidon huulille ja huulien yli.
”T-Tawa… viha määritti sinut. Viha antoi sinulle taistelutahtoa. Mutta lopulta huomasit, että et osannut vihata ketään muuta. Koska kuilu enkelin hahmossa oli niellyt kaiken vihasi. Sinä teit odottamattoman, ja aloit rakastaa. Annat Makutan voittaa vain, koska jatkat hänen välttelyään. Koska uhraat niin paljon voimaasi taistellaksesi taistelua, jonka voi vain hävitä. Lakkaa taistelemasta, Tawa. Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”
”Miten.”
”Minä…” peilikuva sanoi särkyneellä äänellä. Kuin tajuten vasta, mitä oli puhunut. ”En minä sitä tiedä. En minä tiedä.”
Aivan pienen hetken he istuivat siinä hiljaa, neito ja toinen. Ussal lähestyi jalat puulattiaa pitkin napisten koristaan ja nousi toisen heistä syliin. Kumman? Sillä ei ollut väliä.
Ääntäkään se ei päästänyt, paitsi hengittäessä. Naisten katseet eivät kohdanneet, mutta he katsoivat molemmat rapuun ilmeillä, jotka kertoivat, että kaikki oli taas hyvin. Että ei ollut mitään pelättävää.
Ja jos oli, se piti vain hyväksyä.
Kapellimestarin asemalla,
siellä missä siskosi.
Valon ritari jäi nukkumaan rauhallista untaan tietämättä totuutta.
Muisteluiden ja tarinoiden uuvuttama Sheelika kuuli pianon soittoa Zorakin konserttikammiosta, tai yhdestä niistä. Äveriäs skakdi oli rakennuttanut muutaman akustisen tilan konserttoaan varten. Tällä kertaa Arstein soitti marazonin luista tehdyllä antiikkipianollaan.
Vo-toa ei näyttänyt tunteitaan. Hänet oli opetettu kätkemään ne naamionsa alle. Hänen piti raportoida edistymisestä Umbran suhteen.
“Mestari”, nainen aloitti saapuessaan näköetäisyydelle kahdeksannesta. Skakdi oli uppoutunut täysin nuottiensa maailmaan. Maailmaan jossa oli järjestys, harmonia. Niin kaunista. Niin täydellistä.
“Hän halusi, että lopetamme kredipselleenin pumppaamisen häneen”, Sheelika raportoi. “Ja lupasi auttaa minua tuhoamaan Makutan.”
Zorak soitti sivun loppuun ja antoi melodian hiipua hiljalleen pois. Sitten hän kääntyi kohti toaa kasvoillaan leveä hymy.
”Sheelika, rakas… erinomaista työtä. Erinomaista työtä. Mutta luulen, että lienee parasta pitää hänet vielä kahleissa.”
“Se lienee parasta, mutta meidän kannattaisi pitää hänet varmaan ravittuna ja nesteytettynä”, nainen kertoi. ”Moderaattori kuihtuu täällä. Hänen mielensä haaskalintu odottaa.”
”Niin, ravittuna”, Arstein sanoi huolettomasti istuen yhä soittojakkarallaan. ”Tietenkin. Tietenkin. Varjoloisen leikkaaminen pois on erityisen tärkeää. Tutkin Joueran vanhoja piirustuksia ja luulen, että pystyn parantamaan hänen instrumenttejaan. En ole vakuuttunut, että toa pysyisi nykyisillä menetelmillä… järjissään. Tai elossa.”
“Moderaattori väittää yhä vieraan olemuksen olevan osa häntä, oman kolikkonsa kääntöpuoli. Siitä voi tulla ongelma, Mestari.”
”Siinä hän on väärässä. Varjo saastuttaa hänen valonsa. Se kuuluu leikata pois hänestä…” kapellimestariskakdi kääntyi tuolillaan ja sulki kannen koskettimien suojaksi. Kaunis musta pinta kiilsi kammion kynttilänvaloa.
”… kuten, ennemmin tai myöhemmin, sinustakin. Sheelika, varjostasi on ollut sinulle hyötyä, mutta sekin on vain makutoiden merkki. Sellaiset kuuluu leikata pois.”
Nainen nyökkäsi hiljaa.
“Entä, entä jos hän kamppailee sitä vastaan? Toa itse vertasi itseään lamppuun jonka varjostin irrotetaan. Mokomakin majakka…” Sheelika mietti.
”Ymmärrän huolesi. En aio leikellä legendojemme sankaria kuin koe-eläintä. Hän ansaitsee parhaimman mahdollisen kohtelun… sillä vihdoin meillä on mahdollisuus. Olemme lähempänä konserttia kuin koskaan. Metru Nui oli meille voitokas.”
“Entä shakkisi Avden kanssa?” Sheelika vaihtoi aihetta. “Siis. Meillä on jo Valon toa, joka hänen piti meille toimittaa, jos toimitamme hänelle sirun Nimdasta…”
Nainen käänsi päätään kenoon ja tuijotti pelastajaansa odottavana. Hetken Zorak vain hymyili herrasmiesmäisen tietäväisesti.
Metru Nui. Sinä hetkenä Radakin lentävän laivan kannella, kun kaikki oli hetken näyttänyt rauhoittuvan, oli taivaista laskeutunut rautainen kuolema. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas oli katsonut tapahtumia sen silmin. Hän oli nähnyt mielen sirut kimaltelemassa aavemaista kajoaan…
Ja Valon toan.
Aikaa molempien haltuunotolle ei olisi ollut. Ja kapellimestari ei halunnut mielen siruja lähellekään kuoleman instrumenttejaan.
Zorakin valinta ei ollut ollut edes valinta. Se oli kirjattu tähtiin ja Kohtalon nuotteihin.
”Et aio kertoa, että sinulla on Umbra”, nainen sanoi matalalla äänellään. ”Ethän, Mestari.”
”Sheelika”, Zorak sanoi hymähtäen. ”Kuinka paljon syitä Avde on antanut luottaa siihen, että hän taistelee samaa taistelua? Onko hän koskaan kertonut meille, kenelle hän edes työskentelee?”
Skakdi nousi tuolilta ja käveli toansa eteen tuijottaen tätä pitkään.
”Ei”, Sheelika vastasi hiljaa. ”Ei hän ole.”
Skakdi nyökkäsi. ”Punainen mies on arvokas liittolainen… mutta selän kääntäminen hänelle voisi olla viimeinen tekomme. Siksi haluaisinkin lähettää sinut hänen vierelleen, tarkkailemaan hyvää ystäväämme lähempää. Ja ottamaan selvää, mitkä narut häntä sitovat.”
“… mutta entä valon toa? Hän ei ehkä suostu yhteistyöhön ilman minun vaikutustani”, Sheelika yritti piilotella jotain sisällään, häivähdyksen toivoa ehkä.
Zorak myhäili hiljaisena. ”Niin… hän pitää sinusta hyvin paljon. Sheelika, päätin että en vielä yritä lähestyä häntä henkilökohtaisesti, vaan annan sinun ja Va:n jatkaa käsittelyänne ennen kuin puhun konserttimme tähtiesiintyjälle. Oli miten oli, kun aika tulee, tarvitsen sinun kauniita silmiäsi Kenraalinsatamassa. Tulet tekemään tehtäviä, joihin Avde tarvitsee erityisosaamistasi. Silti kaikkein tärkeintä taitaa olla, että otat hänestä selvää.”
“Ymmärrän, Arstein”, Sheelika vastasi. Hän astuisi taas kohta outoihin Avden maailmoihin, pois av-toan valosta, kirkkaudesta. “Toivottavasti et riko varjon syvintä olemusta poissaollessani.”
”Heh. En tietenkään.”
Zorak kääntyi naisesta poispäin ja jaloitteli kammiossa nautiskellen askelien kaiusta sen täydellisessä akustiikassa. ”Viikko riittää varmasti valon toan käsittelyyn ja lähtövalmisteluihin. Virallisesti olet Avden riveissä tekemässä… tiedustelutyötä. Usko tai älä, Sheelika rakas, mutta on ilmeisesti asioita, joissa hänen karmivat nukkensa eivät suoriudu yhtä hyvin.”
Zorak piti vielä hetken tauon.
”Avdella on ongelma, Sheelika. Se ongelma voi olla meille mahdollisuus testata, mihin kaunokaiseni pystyvät… ja tapa valon toalle toteuttaa kohtalonsa.”
Hän lopetti kävelemisen ja kääntyi taas Sheelikaa kohti.
”Avde haluaa”, Zorak lausui rauhallisesti, ”että tuhoamme hänen vihollisensa. Vihollisen, johon hänellä ei ole juuri nyt mahdollisuutta koskea. Hyvin vaarallisen vihollisen, joka on kerännyt viime kuukaudet vaikutusvaltaa sakaroilla.”
”Tarkoitatko…” Sheelika aloitti, ja sai vastauksensa.
”Makuta Abzumo”, Zorak myhäili hieroen käsiään yhteen.
“Abzumo…” Sheelika sanoi ääneen. Hän muisti makutan nimen ja oli kuullut jotain puhuttavan kyseisen makutan sadistisuudesta ja arvaamattomuudesta. Aivan. Sama makuta, joka oli rikkonut Gekon.
“Toivottavasti Umbra polttaa hänet auringoillaan”, Sheelika puhui jääkylmästi.
”Tyttö kulta. Saat auttaa tekemään sen, mitä Bio-Klaanin johtaja yritti estää sinua tekemästä. Saat auttaa ohjaamaan Kohtaloa. Minä pidän siitä huolta. Se on oleva crescendoni.”
Nainen hymyili Arsteinin sanoille. Silti hän tiesi, ettei valon toa mahtaisi yksin pillipiiparia vastaan. Pimeys nielaisisi heidät joka puolelta kuiluihinsa.
Mutta Sheelikan mielessä toistui vain yksi lause: “Makuta on”.
Miten Tyhjyyden pystyi tappamaan?
Se ajatus tulisi valvottamaan häntä jatkossakin.
Ja niin tulisi se valvottamaan myös hänen siskoaan.
Klaanisi. Tornisi.
Ennemmin tai myöhemmin ne kaatuvat.
Miksi edes yrität?
Valon piirtämät punaiset revontulet heiluivat seinällä, kun Nöpö retuutti silkkiverhoja pikku saksillaan. Yhä he kaksi istuivat Tawan makuuhuoneen seinänvierustalla. Vihdoin tuntui siltä, että puhe oli turhaa. Kuin jokin mielten välisiä kuiskauksia vahvempi olisi auennut heidän välilleen.
Kuin joku olisi murtanut suuren jäävuoren heidän väliltään.
”En ole kunnossa”, Tawa sanoi raskaalla äänellä.
Peilikuva piti kättä kevyesti hänen olkapäällään.
”Aina ei tarvitse olla”, toinen sanoi.
Tawa huokaisi. ”Anteeksi, että satutin sinua.”
”Ei se… ei se mitään”, peilitär kokeili varoen vapaalla kädellä hartioitaan. Ne näyttivät yhä puristusjäljistä herkiltä. ”Tiedän, ettet tarkoittanut.”
”M-mutta kun tarkoitin”, hänen äänensä värähti. ”E-en sinulle… mutta tarkoitin.”
”Ei se mitään.”
”Minä… minä yritän niin kovasti kertoa itselleni, että voin jatkaa eteenpäin”, Tawa jatkoi. ”Mutta olen ollut aina yhtä kulissia. Juuriadmin. Suuri johtaja. Rapulinnan kuningatar… optimismin perikuva. Ja kaikki uskovat siihen. Eivätkä näe, että ylläni on valtava varjo. Ja se ei koskaan mene pois.”
Peilitär piirsi jalkojensa siluettia lattiaan sormella uudestaan ja uudestaan.
”Kaikilla on varjo, Tawa. Aurinkoinvalossa jopa kaksi.”
Tawa ei vastannut.
”Ja… minusta se ei ole kulissia, jos kaikki todella uskovat siihen. Jos se antaa kaikille toivoa. Juuri nyt he tarvitsevat sitä enemmän kuin koskaan. He tarvitsevat sinua.”
Nöpö lopetti verhon riuhtomisen ja päästi irti. Se käänsi mustat nappisilmänsä. Rapu näki ja kuuli, että äiti ei ollut kunnossa. Se ei osannut sanoja, joilla äitin saisi taas kuntoon. Mutta parhaansa se silti teki. Se kuunteli ja katsoi äitiä. Yleensä se auttoi.
Äiti katsoi takaisin eikä hymyillyt. Äiti pitäisi saada hymyilemään.
Toinen äiti yritti.
”Tawa… heidän uskonsa alkaa olla loppuun kulutettua. Yksi heistä pelkäsi niin paljon, että päästi Avden ja feterrat sisään. Ämkoo oli heikko ja vaihtoi puolta. Vartija on tekemässä jotain peruuttamatonta. Metru Nui rikkoi kaksi sankariasi ja vei kolmannen. Ja Visu on… vain hukassa.”
”Sitä kaikkea on niin paljon… enkä ymmärrä puoliakaan siitä, mitä tapahtuu”, Tawa sanoi lannistuneelta kuulostaen. ”Allianssi, Zorak ja Sheelika, kaikki… niin paljon pahuutta. Ja niin vähän hyvyyttä.”
”Et voi vain luovuttaa. Et voi antaa kaiken kaatua käsiisi. Et voi antaa Hänen voittaa.”
Tawa nosti katseensa ylös.
”Tawa”, Tawa sanoi peilikuvalleen. Hetkeäkään hän ei epäröinyt käyttää nimeä, eikä äänessä ollut pisaraakaan ivaa.
”… niin, Tawa?”
”Haluan kiittää sinua.”
”Mistä?”
”Siitä, että teit sen, mitä kukaan muu ei osannut.”
”O-olen pahoillani”, peilitär sanoi surkeana. ”Minä vain… minä vain halusin sinun ymmärtävän.”
”Älä ole. Sinun piti tehdä niin… j-jonkun piti. Muuten… muuten en olisi ikinä tajunnut.”
Ilman sanoja tai katsetta he tarttuivat toisiaan kädestä. Ja vain istuivat siinä pienen hetken.
”Oletko hyväksynyt sen”, toinen lopulta kysyi. ”Että hän oli kerran sinulle isä?”
Tawa istui kallion lailla paikallaan.
”Käytin sitä sanaa joskus”, hän sanoi hiljaa. ”Mutta … isä. Mitä se edes todella tarkoittaa? Opin sen häneltä. Hän oli sitä rahksheilleen. Ei… ei juuri kukaan meistä tiedä, mitä se tarkoittaa. Me vain käytämme sitä, koska siinä on voimaa. Ja siinä on voimaa, koska makutat antoivat sen meille.”
”Luulen että se tarkoittaa luojaa”, peilitär mietti, ”tavallaan. Se on hyvin vanha sana. Makutatkin ehkä oppivat sen jostain. Niiltä, jotka heidät loivat.”
”Luoja”, Tawa sanoi. ”Niin kuin isä Mata Nui. Äiti Ath. Jumala.”
”Niin. Mutta… ei Makuta luonut sinua.”
”Hän kyllä yritti.”
”Tawa, hän vain tuhoaa. Ei luo. Hän ei osaa luoda. Hän vain odottaa, että kaikki valuu hänen käsiinsä. Hän on vain loinen, joka odottaa että muut luovat… että hän pääsisi tuhoamaan.”
”Se sana… isä”, Tawa pudisti päätään, ”se tarkoittaa omistusta. Se vain tarkoittaa, että hän polttomerkitsi minut kuin karjan.”
Peilikuva kohautti olkiaan.
”En… tiedä onko se vain noin. Omistusta se kyllä tarkoittaa. Tavallaan. Sen perusteella, mitä olen lukenut… isä ja äiti ovat jotain syvempää. Jotain molemminpuolista.”
Hetken oli peilitär taas vaiti.
”Hän oli sinun enkelisi”, se sanoi, ”mutta sinä et ole hänen tyttärensä. Äläkä sano, että sinusta ikinä tulee sellaista.”
Tawan keltainen käsi silitti Nöpöä. Sillä ei ollut sanaa ”äiti”. Mutta silti se ymmärsi sanan paremmin kuin äiti.
Eikä Nöpö ihmetellyt. Se ei tiennyt, oliko äitillä ollut äitiä. Miten äiti oli oppinut olemaan niin hyvä äiti, jos äitillä ei ollut omaa äitiä?
Äiti itki nyt. Välillä äiti itki. Nöpö ihaili sitä. Nöpö ei osannut itkeä. Äiti oli niin vahva, että osasi itkeä.
Äiti itki, koska Vartija ei osannut. Koska Vartijaa pelotti niin paljon, että Vartija ei pystynyt. Oli hyvä, että äiti itki hänen puolestaan.
Äiti oli vain niin vahva. Äiti oli vahvin maailmassa.
”Tawa?” Tawa sanoi.
”Olen tässä”, Tawa vastasi.
”Minulle sanottiin tänään”, Tawa jatkoi vielä hetken peililleen, ”että athistit uskovat jumalansa olevan… kuin varjo uskovastaan. Että Ath näyttää jokaiselle uskovalleen siltä miltä tämä haluaa. Tai en tiedä, pikemminkin… mitä tämä tarvitsee.”
Hän käänsi katseensa peilikuvan suuntaan ja kohtasi tämän vihreän katseen.
”Että… että kaikissa meissä on pieni pala Athia. Siksi Ath on osalle isä, osalle äiti.”
”Niin. Olen kuullut. Oletko alkanut uskoa Athiin?”
”Minä vain…”
Tawa jatkoi tuijottamista. Peilit näyttivät aina katsojalle sitä, mitä tämä niistä etsi. Niin kauniilta kuin katselija halusi olevansa, tai niin rumalta ja kauhistuttavalta kuin tämä pelkäsi olevansa.
Mutta ei tämä peili. Tämä peili ei totellut. Se näytti hänet sellaisena kuin hän oli.
”Niin, Tawa?” toinen kysyi kuin pieni viaton matoralainen. ”Mitä siitä?”
”Se… se vain herätti minussa oudon kysymyksen, jota en oikein osaa kysyäkään.”
”Tarvitseeko sinun?”
”Ei kai”, hän sanoi. ”Ainoa, mitä minun pitää tietää, on että voinko luottaa sinun olevan vierelläni. Sillä päivistä ei tule yhtään helpompia. Niistä tulee tästä vain vaikeampia. Jos… jos todella teen siruilla niin kuin aion… Gee ei tule pitämään siitä. En tiedä, tuleeko kukaan pitämään siitä.”
”Pelottaako se sinua?”
Hän nyökkäsi.
”Mutta Tawa… voitko luottaa itseesi?”
”En tiedä”, hän vastasi väsyneenä. ”Voitko auttaa minua siinä?”
Toinen neito hymyili ja kallisti päätään. Valokiila verhon välistä pesi puolet tämän kasvoista.
”Sinun ei koskaan tarvitse pyytää.”
Hetken he epäröivät, mutta kaksi Tawaa halasivat pitkään. Tawa tunsi oman kätensä taputtavan itseään selkään. Se tuntui oudolta edelleen. Joskus outo oli hyvästä.
”Mitä aiot tehdä seuraavaksi?” peilitär kysyi hänen päänsä viereltä.
”Yrittää”, Tawa vastasi. ”Vain yrittää. Minun on pakko yrittää.”
”Sinun on pakko taistella.”
”En halua taistella. Ja valehtelin, kun sanoin tappaneeni viimeksi feterrojen yönä. Olen jatkanut tappamista pitkään sen jälkeen. Vaikka Gee sanoo tappavansa, ettei minun tarvisi… on sekin valetta. Hän vain vetää liipaisinta”, Tawa piti pienen tauon ja henkäisi. ”Minä olen se, joka tappaa. Valitsen tappaa, koska hyväksyn tappamisen.”
”Mutta muista, että sodassa ei ehkä ole muuta vaihtoehtoa.”
”Se ei ole koskaan totta. Aina voi kuolla itse.”
”…”
Lämmin, voitonriemuinen hymy ilmestyi neidon itkuiselle kanohille. Hän tunnisti oman pöllämystyneen hiljaisuutensa toiselta, vaikka ei tämän kasvoja nähnytkään.
”Mutta se ei muuttaisi mitään, eihän?” Tawa sanoi.
”… ei. Ei niin.”
”Minä haluan muuttaa sen, sisko. Jäätutkija 273:n kohtaamisen jälkeen muistin sen vihdoin. Tajusin, että sodan voittamisessa ei ole kyse pahaa vastaan taistelusta. Vaan pahan pelastamisesta. Itseltään.”
”… pystytkö siihen?”
”Minun täytyy yrittää.”
”Uskotko vielä optimismiisi noin paljon?”
”Kyllä. Mutta tajusin vasta tänään, mitä usko on…” hän lausui mietiskelevänä. ”Kun uskomme, tiedämme hyvin, että uskomamme ei ole todellista. Meillä ei ole syytä ajatella, että sitä olisi. Ja saatamme tietää aivan hyvin, että se on mahdotonta. Mutta usko ei ole valehtelua. Ei usko ole totuuden pakoilua.”
”Mitä se sitten on?” toinen kysyi.
”… luomista. Usko on luomista.”
”Luomista. Niin.”
”Ei sillä ole väliä, onko jumalaa”, Tawa sanoi vahvempana. ”Uskolla luomme jumalan. Luomme hänet jokaisen päivän jokaiseen hetkeen toivona.
Jokaisen olennon sydämeen armona ja hyvyytenä.
Jokaiseen hetkeen valon tuiketta pimeässä.
Jokaiseen hyvään tekoon. Ja v-vaikka se on välillä vaikeaa, jatkan uskoa. Koska usko ei ole valhe.
Se on lupaus. Lupaus tehdä kaikkeni.
Eikä tyhjyys voita, jos tyhjyyteen uskoo. Tyhjyys… tyhjyys voittaa, jos on uskomatta kaikkeen.”
Niitä sanoja sanoessaan Rapulinnan neito näki hetken edessään kuusi sirua. Kuusi terälehteä kukassa, joka lopetti väkivallan. Ja jos se oli valhe, se oli kaunis valhe.
”Tiedätkö”, toinen sanoi, ”olit niin varma että hän vei sinulta kaiken ennen häntä. Mutta sinussa on niin paljon, Tawa. Jotain sellaista, jonka opit ennen Makutaa. Jotain, josta et päästänyt irti vaikka hän teki kaikkensa tuhotakseen sinut.”
”Tiedän, että hän lopulta onnistuu”, Tawa sanoi yhtäkkiä hiljaa. ”Tiedän, että tyhjyys voittaa lopussa.”
”M-mutta-”
”Tiedän hänen onnistuvan”, Tawa veti syvään henkeä ja taputti peilitärtä olkapäälle. ”En sanonut, että uskon siihen.”
Maailmaa. Sitä oli niin paljon pelastettavaa. Viiden sakaran verran. Eikä Tawa koskaan voinut tietää, oliko niistä joku jo revitty irti.
Mutta aina oli horisontti. Ja niin kauan kun se oli siellä, oli jotain johon katsoa.
Kenraalin kuivalla suulla ei paljoa aikaiseksi saanut. Mutta yksi sana sieltä tuli:
”Hngääh.”
Tai siis nolla sanaa.
Warrekilla oli krapula kuin Irnakkin painajaisista. Alkoholin suurkuluttajana hänellä ei usein ollut, mutta nyt muuten oli. Kuin höyryveturit olisivat jyskänneet leuakkaan miehen pään sisällä ja laulaneet samalla ylistyslauluja Nektannille. Niin hirveä krapula kyseessä oli – paikallinen kaktusviina oli maistunut ihan liian hyvin edellisyönä, kuten niin monena muunakin yönä. Vaikka hänen ei pitänyt juoda. Mutta juominen oli niitä harvoja asioita joista hän piti – tai joita hänellä vielä oli. Se auttoi unohtamaan edes hetkeksi ympäröivän skarrarrin maailman.
Valon toakin oli lähtenyt yön selkään punaisen kääpiön kanssa. Hatukas toa oli sanonut jotain siitä, että hänen kohtalonsa oli eri kuin Zakaz. Ties mitä sekin tarkoitti. Ei kellään ollut kohtaloa. Oli vain ikävää ja viinaa. Molempia oli yllin kyllin Zakazilla.
Jokin lähestyi Warrekin krapulamakoilua. Hän näki sen, mutta tyyppi näytti monistuneelta, kuin sillä olisi ollut se jokin toa-naamio… mikä matatu tai mahiki se nyt olikaan. Sillä toat kuulemma… monistaisivat itsensä? Nääh. Skakdi ei osaisi käyttää naamioita. Tyyppi, joka lähestyi oli selvästi skakdi.
Ja Warrek ei ollut selvä.
”Physy kaukana”, hän murisi.
Salaman skakdi olisi heittänyt tulijan niskalenkillä ojaan, jos ei olisi itse jo maannut siellä. Oja oli näköjään myös kylän jätehuolto. Niinpä tietenkin. Ainakaan se ei kuhissut kinlokoita tai ranamoita. Niitä Warrek sieti lähinnä tikunnokassa papujen kera.
“Luutnantilla on asiaa”, vieras skakdi sanoi.
“Älhä poika pilaile, hik. Ei kellään ole asiaa minulle nyth. Anna minun vain olla täällä ojassa pötköttelemässä ja lampsi kotiisi kasvamaan.”
Musta skakdi ei jaksanut kuunnella krapulaisen upseerin vielä osittain viinankatkuista sadattelua. Hän nosti pahoinvoivan skakdin rintapanssarista istumaan kuraiseen ja pahanhajuiseen ojaan, josta olisi varmaan löytänyt mitä kiehtovimpia bakteereja makutojen koulutehtäviin.
“Älä koske minuun!” Warrek rähisi. Hänen teki mieli lyödä mustaa skakdia, mutta jokin esti häntä.
“Warrek”, nulikka mutisi hänelle hiljaa, ”Aavikon Kukka on pahalla päällä… se lyö minua jos et tule mukanani…”
“Hyvä on”, sähkön herra myöntyi. Hän nousi vaivalloisesti mutapurosta seisomaan ja ravisteli mudat, iilimadot sekä muut roippeet päältään. Henkseleissä oli ainakin ikävää likaa, mutta niiden pyykkäys saisi odottaa. Oli jo saanut kyllä taas hetken odottaakin.
“Näytä tie Aavikon Kukan luokse”, leuan herra mutisi puoliääneen. Hänen pitäisi saada jotain tasoittavaa. Jopa pohjoismanterelainen karhuhai kävisi tähän hätään, vaikka sen alkoholiprosentti oli pienempi kuin mistä hän piti.
Musta nuori skakdi ei vastannut mitään, vaan lähti krapulakenraalin kanssa talsimaan syksyisiä katuja. Neewapin kylä oli niitä harvoja paikkoja Zakazilla, joissa vielä muistettiin sisällissodan häviäjiä kunnioittaen. Nektann oli tehnyt perin ikäviä asioita kylän asukkaille aikoinaan.
Neewap oli pieni kyläyhteisö, jossa jokainen tunsi toisensa ja kaikki olivat kuulleet kylän tarinoita, legendoja. Ja nyt heillä oli erittäin tärkeitä ulkopaikkakuntalaisia kylässä.
Kaksikolla ei mennyt kauaa saapua paikallisen juottolan luokse. Baari oli raskasrakenteinen ja puusta tehty jylhä rakennus, jonka logona toimi sininen pieni torvi. Tunnus komeili baarin oven yläpuolella. Näytti kuin juottola olisi ajalta ennen aikaa. Niin paljon elämää se oli varmasti nähnyt. Ajan patima näkyi rakennuksen ilmeestä.
Saluunan ovet kolahtivat.
Kynä kävi. Takahuoneen ahtaassa pimeässä odottava skakdi ja matoran käyttivät joka sentin minkä saivat. Kun ovi loksahti auki, molempien katse näki keltaisen körilään. Warrek hoiperteli viinanhajuisena sisään.
”Kenraali”, luutnantti Zaiggera sanoi työnsä äärestä.
”Hngääh”, Warrek vastasi.
”Huomenta”, ta-matoran Pegghu sanoi pirteänä.
Warrek vilkaisi punertavan pikkumiehen kätten työtä. Lattialla istuva Klaanin matoralainen oli raapustellut jotain mustekynällä kaikkeen, mihin tekstiä vielä mahtui. Vanhoihin papupurkkeihin, tyhjiin lasipulloihin ja mihin tahansa mihin muste nyt sattui tarttumaan. Skakdi ei ollut tarpeeksi selvä ( tai siis ollenkaan) muistaakseen, mitä Pegghu nyt ikinä tekikään.
Valon toan lähtö saarelta ei ollut vaikuttanut sisukkaan pikkusankarin työpanokseen. Ta-matoran oli tavalliseen tapaansa vauhdissa jo aikaisin aamusta, ja niin oli tietenkin Zaiggerakin, mutta sen verran ’Aavikon Kukasta’ Warrek tiesikin jo varmasti.
Nainen hädin tuskin nosti katsettaan omasta työsarastaan. Puisella jakkaralla istuva punaruskea skakdi keskittyi kuuntelemaan intensiivisesti jotain kuluneilla korvalapuilla, joiden kuparijohto kytkeytyi radiolaitteistoon Pikku-Hombressa. Zaiggeran teräväkyntiset sormet kääntelivät nuppeja nelijalkaisen puurobotin avatun pallokuoren sisällä. Staattisuus tuli läpi naisen kuulolapuista.
Hetken nuppeja työstettyään Zaiggera pudisti päätään ja laski laput nelijalkaisen kantojuhtadroidin kuoreen.
”Tarvitsemme paremman laitteiston, kenraali”, luutnantti tuhahti. ”Ja lisää liittolaisia, joita joku ei ole jo ostanut…”
”Hngääh. Öö. Jep. Joo.”
Warrekin aivoissa ei ollut sillä hetkellä tarpeeksi tilaa oikean vastauksen kasailuun. Jotain raapusteleva pikkumies Pegghu pisti sen merkille.
”… menikö myöhään eilen?” matoralainen kysyi.
“Meni, varmaan liiankin. En juo enää ikinä”, Warrek valehteli.
Parempi olisi, Zaiggeran hyytävä katse viesti. Nyrkkiinsä nojaten etelän paras asemekaanikko tuijotteli hetken lattialla könöttäviä purkkeja, pulloja ja purnukoita, jotka olivat täynnä matoranin käsialaa.
”Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin”, Zaiggera mutisi nyrkkiinsä. ”Sahann ei suostu olemaan meihin yhteydessä. Kuulemma sekaantui tähän sotkuun jo tarpeeksi. Dek-Korin kolmoset olivat mukana siihen asti kunnes mainitsin ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’.”
“Mitä meidän on sitten tehtävä?” jo hiukan selventynyt Warrek sai aivonystyröitään liikkelle, vaikka hevoslaumat kirmasivatkin hänen päänsä sisällä. Höpsö kallo, ei hevosia ole olemassakaan…
”Ettekö te halua auttaa Vartijaa, kenraali?” Zaiggera tuhahti.
Voi, Aavikon Kukka, Warrek mietti hymysuin. Välitäthän sinä sittenkin.
“No, jos totta puhutaan, emme pärjää yksin”, Warrek puki ajatuksensa sanoiksi. “Tietysti haluan auttaa sitä konnaa ja sen kavereita, mutta täällä jumalten selän takana me emme voi tehdä oikein mitään…”
Kiväärinainen läimäisi Pikku-Hombren avatun kuoren kiinni. Nelijalkainen improbotti käynnistyi nivelet natisten ja silmien hehkulamput syttyen.
”Olemme piilotelleet täällä jo viikkoja saamatta mitään aikaiseksi. En voi uskoa, että kenraali, jonka puolesta olisin sisällissodassa kuollut luovuttaisi tähän.”
Warrek keräsi itseään. Hän ei antaisi skarrarrarin krapulan vaikuttaa häneen.
“Välillä tuntuu, että meidän pitäisi olla siellä everstin klaanissa sotimassa. Olisimme edes hyödyksi jossain.”
Pegghu keskittyi yhä intensiivisesti kirjoittamiseen ja lukemiseen, mutta ta-matoran laski lopulta työvälineensä lattialle.
”Jos haluatte auttaa herra admin Guardiania, ja Klaania”, matoralainen sanoi hiljaa, ”auttakaa löytämään ’ZMA’. Se… se roisto konehirviöineen… niin kauan kuin hän on vapaalla jalalla, kotini ei ole turvassa.”
“Tarvitsemme vain jonkin vihjeen hänestä, mutta tuntuu kuin pirulainen olisi pyyhkinyt itsensä ihan kaikkialta”, Warrek huokaisi. Sen perusteella, mitä Pegghu oli tuosta Kauhujen Yöstä kertonut, hän halusi sen takana olleen mulkeron pään vadille. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään auttaakseen entistä everstiään.
”Minulla ei ole tässä paljoa”, Pegghu sanoi hiljaa, ”mutta olen kirjoittanut ylös kaiken minkä tiedän tai muistan. Kaiken, mitä Domek sanoi tietävänsä. Domek… ei uskonut että löydämme häntä täältä Zakazilta. Mutta eikö ’Arstein’ ole täältä? Ettekö te löytäneet jotain tietoa hänestä täältä jostain?”
Zaiggera ja tämän kenraali jakoivat pitkän, mietiskelevän katseen.
”Kyllä löysimme”, luutnantti sanoi hiljaa. ”Aika monta kuolinilmoitusta yhdelle miehelle. Ja… kuolintapaa.”
“Zorak kuoli sodassa tankinpysäytysammuksen osuessa häneen”, Warrek kertoi. Se oli aika ikävä ja sotkuinen tapa kuolla. Mutta näköjään kyseinen mies ei ollutkaan kuollut. Eikä hän ollut kuollut niihin seitsemään muuhunkaan tapaan, jotka oli ylös dokumentoitu.
”Siis se neropatti jonka minä tunsin. En tiedä, mikä Irnakkin perkule Klaaninne yllä kummittelee…”
Tulen matoralainen nyökkäsi – tämän hän olikin jo kirjoittanut ylös.
”En tiedä, onko hän joku paha demoni”, Pegghu sanoi hiljaa.
”Vai vain tosi hyvä huijari?” Warrek mutisi. ”Tiedätkös, poju, täälläpäin kaikki outo ei ole taikuutta. Tiedän esimerkiksi kaverin, jolta saa aika tujua sieniviinaa, ja… niin.”
Pegghu hymähti. ”Ehkä… mutta teidän täytyy auttaa minua pysäyttämään hänet. Herra admin Guardian ei tule sitä teiltä pyytämään, mutta kotini tarvitsee kaiken avun minkä voimme saada.” Ja sinäkin pojankoltiainen, skarrararr, kenraali mietti hymysuin. Jos Warrekin krapula olisi ollut yhtään tunteellisemmalla pohjalla, hän olisi varmaan pillittänyt.
“Me autamme sinua”, Warrek sanoi kunnioittavaan sävyyn. Pikkumiehen nimeltä Pegghu rohkeus oli ollut nostattamassa voitokasta kapinaa plantaasilla.
“Mutta miten löydämme tämän Zorakin? Onko hänen liikkeistään mitään johtolankoja viime ajoilta?”
Ta-matoralainen pudisti päätään. ”En tiedä paljoa, mutta tiedän että hänen koneensa etsivät Klaanista valon toaa…”
Pegghu katsoi haikeasti ikkunasta ulos, ja hymyili hieman.
”Ja minusta tuntuu, että siksi Domek jätti meidät. Hän ei halunnut johdattaa niitä meidän kimppuumme.”
Warrekin krapulainen pää alkoi miettimään matoralaisen sanoja. Pelko ja inho paistoivat tulen kansalaisen puheessa kun tämä puhui Z.M.A:n koneista. Ja mihin skarrarrariin se silmänkääntäjä tarvitsi valon toia? Oli siinäkin mysteeri.
”Kenraali”, Zaiggera sanoi yhtäkkiä kurtistaen kulmiaan, ”keneltä me kuulimmekaan, että Rotakkin roistoilla oli valon toa myynnissä? Ja kuinka monelle hän oli siitä kertonut?”
“Sana on varmasti kiertänyt kun kaupattavana oli näinkin eksoottinen asia. Uskon, että tiedot ovat kulkeutuneet myös Zorakin korviin”, Warrek kertoi.
Zaiggera risti kätensä. ”En ole vakuuttunut, että tämä on tarpeeksi hyvä piilopaikka…”
Nainen huokaisi. Hän ei selvästi pitänyt siitä, että he joutuisivat taas lähtemään tien päälle.
”Tarvitsemme muakat. En usko, että pyörien polttoaine riittää seuraavaan kylään.”
”Luutnantti hei”, Warrek mutisi, ”enemmän kuin piilopaikkaa tässä tarvitaan kyllä vielä tulivoimaa. Ja – ja tiedän tismalleen keneltä sellaista saa! Ota yhteys muusikkoon!”
Typertynyt hiljaisuus. Pegghu oli ainoa, jonka mielestä tämä kuulosti vielä hyvältä idealta, sillä ”muusikon” identiteetti oli hänelle täysi mysteeri. Pikku-Hombren mielipidettä ei todennäköisesti ollut olemassa sen enempää kuin sen tietoisuuttakaan.
”Et ole tosissasi”, Zaiggera sanoi silmät punahehkuisina.
”Olen olen! Sillä miehellä on ihan helvetisti pyssyjä!”
”Ja suhteita, kenraali. Suhteita henkilöihin, joihin emme halua sekaantua…”
”Se on kuule ihan kelpo veikko! Vaikka puhuukin aika hassusti. Ja voi Zer-Kor sitä takapiiskaa…”
Pegghu ei vaivautunut kysymään, mutta vaikutti tyytyväiseltä. Zaiggera huokaisi ja avasi kovakouraisesti Pikku-Hombren kuoren paljastaen taas radiolaitteiston.
”Pistän Farerin ja Weltin ottamaan selvää, missä mies vaikuttaa”, luutnantti nyökkäsi. ”Jos he suostuvat ylipäätään sekaantumaan tähän.”
”Naisellinen charmisi varmasti vakuuttaa klopit!”
”Ajattelin kokeilla lähinnä uhkailua”, Zaiggera mutisi.
Warrek olisi halunnut sanoa, että jälkimmäinen oli Zakazilla käytännössä synonyymi ensimmäiselle. Pegghu suuntasi katseensa pikkuikkunasta porottavan keltaiselle taivaalle.
Domek. Jos olet siellä jossain…
Mitä ikinä siellä jossain teetkään…
Olkoon aurinkojen loiste puolellasi.
Pieni hymy pysyi Pegghussa, koska hän tiesi sanansa oudoiksi. Zakazilla aurinkojen loiste oli ainoa, joka ei ottanut puolia. Se ei tuominnut eikä hyväksynyt. Täällä se vain poltti samalla tapaa hyvät…
… ja pahat.
Aavikko
Kumia ja bensiiniä
”IR-NAKK!”
Piikkirenkaiden kuoro karjui yhtä mielipuolisesti kuin ratsastajansakin. Irnakkin pirut oli kutsuttu jälleen kerran sotaan.
”RAU-TAA!”
Nyt he kävisivät sotaan Warrekia vastaan. Toisena päivänä etelän rappiollinen kenraali roikkuisi heidän pyöriensä koristeena kymmeninä pikku palasina, kun heidän teränsä raatelisivat jotain muuta.
”TUL-TA!”
Ehkä kapinallisia syväläisiä? Ehkä Nektannin väkeä, jos Arstein maksaisi tarpeeksi. Ehkä vaikka itse Mata Nui, jos tämä päättäisi astua heidän renkaidensa tielle.
Elämä oli liian helppoa silloin, kun seuraavan vihollisensa jo tiesi.
Aavikko
Takahuone
Bassoa ja tanssityttöjä
Lämmittelybändi oli sytyttänyt lavan jo tuleen. Takahuoneessa hymisevä tulen skakdi tiesi, että jos se oli yleisön mielestä jo jännää, he eivät olisi valmiina pääesiintyjään.
”Görann.”
”Va?”
”Sulle ois viestiä. Työtarjousta taas.”
”Jassåå… haluaako ne tykkejä?”
”Helvetin isoi sellasii.”
”Larsrakk, mä tykkään että asia on niin että mä oon kiertueella. Doktor tietää ihan hjyvin että en lähde sen avuksi tappeleen ennen ku-”
”Ei oo kuule Voitonhampaalta tää viesti.”
”Jaahas. Jaahas.”
Aavikko
Rautaa ja kuolemaa
Irnakkin pirujen ratsujen takana leijaileva instrumentti ei toiminut. Se tarkkaili, ja sen kautta tarkkaili kapellimestarikin jossain kaukana.
Saastaiset Irnakkin pirut. Zakazin irvikuvia.
Ehkä oli vain sopivaa laittaa ne toisen Zakazin irvikuvan perään, ja katsoa kuinka pedot raatelevat toisensa. Voittajalla tuskin olisi väliä.
Tyhjyys oli tämän aavikon ainoa voittaja.
Meri
Valoa ja tuulta
Purje vei etelään. Sinne vei valon toan sielukin.
Vaikka hän tiesi jättäneensä taakseen hyviä ystäviä, ei suunnan vaihto ollut enää hänen valintansa.
Domek.
Painajaiset olivat taas alkaneet.
Valon toa.
Herätessä hiki oli riipinyt kehoa jääkylmänä, jopa aavikon auringoissa. Mutta painajaiset olivat nostaneet ylimpänä Domekin mieleen sen, jota hän oli ensiksi luullut kohtalokseen, mutta ei ollut enää ollenkaan varma.
Hypokriitti. Itseään tuhoava nilkki.
Nyt hän antoi vain meren viedä. Jos se veisi sinne minne hän halusi sen vievän, ehkä kohtalo ei ollutkaan valetta.
Miksi marssit vielä?
Tyhjyys voittaa lopussa.
Se on aina voittanut.
Se on jo voittanut.
Keskipäivän kaksoisauringot häikäisivät matoraneja, jotka kulkivat pitkin hiekkarantaa. Niiden lämpösäteily paahtoi rantahiekan tulikuumaksi, mutta kumpaakaan ei se haitannut. Tarek, onu-matoran, oli saarella viettämiensä vuosien aikana tottunut kuumuuteen, eikä se ollut ongelma tulen elementtiä edustavalle Kapurallekaan.
He loivat vielä viimeisen silmäyksen pienoisaluksen hylkyyn, joka oli tuonut ta-matoranin saarelle. Se oli pahasti rikkoutunut, todennäköisesti kelvoton muuhun kuin raakamateriaaliksi. Merivirtojen vuoksi suuri osa merellä kelluvasta tavarasta ajautui lopulta paikan hiekkarannoille, ja niin oli käynyt myös monelle kyläyhteisön asukeista.
”Kylämme näkyy tuolla”, sanoi Tarek ja osoitti. Kapura katsoi ja oli näkevinään muutaman mökin, mutta kylä oli ilmeisesti hyvin pieni tai osittain viidakon kätköissä. ”Se on pienehkö, mutta muutakaan ei tällä saarella ole.”
”Ei mitään muuta?” kysyi ta-matoran.
”Ei ole”, vahvisti Tarek. ”Voit vaikka kävellä saaren ympäri hiekkarantaa pitkin, mutta mitään et löydä.”
Toistaiseksi onu-matoranin arvio oli tosi, mutta lopulta tilanne muuttuisi. Myöhemmin nousisi viidakon keskelle synkeä laboratoriokompleksi, jota eivät saaren matoranit huomanneet ennen kuin oli aivan liian myöhäistä. Mutta nyt kyläläiset olivat saarella yksin. Vain muutama rahipeto tallusti viidakossa, harvoin eksyi kaukomaiden kulkija paikalle.
”Mitäs mietit siitä?” Tarek kysyi kävellessään yhä lähemmäs kylää vieraansa kanssa. ”Pienet kylät. Tylsiä vai viehättäviä?”
”Enemmän viehättäviä kuin tylsiä”, vastasi Kapura.
Kuinka ironisen sopivaa, että hän oli lähtenyt maailmalle vastaavasta kylästä vain ymmärtääkseen nyt kaipaavansa takaisin.
Mutta se elämä oli jo eletty.
Niin oli myös meriä haravoivan merirosvon, jonka maailma romahti maanalaiseen temppeliin.
”Arvelinkin, että haluaisit rauhaa myrskyisän kokemuksesi jälkeen”, Tarek naurahti. ”En tarkoittanut, että sinun täytyisi puhua siitä! Ainakaan jos et tahdo.”
”Ehkä joskus”, vastasi haaksirikkolainen vaitonaisesti. Jos totta puhuttiin, se oli enemmänkin kohteliaisuus kuin lupaus. Matoran aikoi unohtaa, sikäli kuin se edes oli mahdollista. Unohtaa kaiken… entisen nimensä, menneisyytensä, koko identiteettinsä.
Oliko se edes mahdollista? Tapahtunut ei ollut jättänyt Kapuraa erityisen optimistiseksi, mutta kun otettiin huomioon rajaton aika saarella? Se saattoi hyvinkin onnistua. Kapura saattaisi hyvinkin sulautua kyläyhteisön päivärytmiin ja olla enää pelkkä Kapura, ei Arupak. Ainakin hän voisi yrittää, sillä mitä enää oli menetettävänä?
Kylän muoto kasvoi ja tarkentui. Kuten Kapura oli arvannut, se jatkui osaksi viidakon puolelle, muttei kuitenkaan ollut kovin iso. Ensisilmäykseltä ta-matoran uskoi näkevänsä parikymmentä mökkiä. Viidakon valtakunnasta oli valloitettu pyöreä alue, jonka reunoilla suurin osa rakennuksista sijaitsi. Osa reilusti rannan puolella, osa tiheän kasvillisuuden kätköissä. Keskellä oli jotain, jonka matoran tulkitsi nuotioksi.
”Miltä näyttää?” tiedusteli Tarek. Onu-Matoranin harmaalla suletulla oli leveä hammashymy. ”Viimeisestä kunnon remontista on aikaa, mutta runsaan vapaa-ajan ansiosta paikat pysyvät siisteinä. Hah, meillä on jopa pari tyhjää mökkiä, joista voit valita mieleisesi!”
Kapura ei ensin sanonut mitään, sillä yhtäläisyydet olivat liian suuria.
Oli kuin hän olisi astunut uudelleen Arupakin kotikylään.
Sitten vaikutelma haihtui… ja hän näki taas sen. Tavallisen mökkijoukon viidakkosaaren rannalla. Uuden alun.
”Minulla on sinulle oikeastaan pieni ehdotus, Kapura!”
Vuorokaudet olivat vierineet. Kaksoisauringot olivat nousseet ja laskeneet monesti ennen kuin saapui ilta, jona Kapura ja Tarek tekivät kävelynsä saaren ympäri. Tapahtuneessa ei sen puolesta ollut mitään erikoista – päivät olivat kuluneet, kävelyjä oli kävelty yhtä monta – mutta Tarekin tarjous oli uutta.
”Mitä tarkoitat?” kysyi Kapura.
”Muistatko sen vanhan tulen turagan, Arein? Hän hoitaa kaikki sepäntyömme… Niitä ei ole paljon, mitä joku tarvitsee joskus uuden kanohin tai jotain, mutta kuitenkin. Hän on kysellyt jo pitkään seuraajaa itselleen… Ja sinähän olet ta-matoran?”
”Olen.”
Nyt kun Kapura mietti, hän ei koskaan muistanut varsinaisesti ammentaneensa elementaalipsykologien mukaan ta-matoraneille ominaisia kykyjään. Mutta toisaalta, miksi ei?
”En ole ennen harrastanut mitään vastaavaa”, Kapura sanoi. Aallot kohisivat rantaan heidän kävellessään. Kylä poistui näkökentästä, mutta se ilmestyisi uudestaan heidän käveltyä saaren ympäri.
”Tuskinpa se haittaa”, Tarek arvioi. ”Kunhan olet innokas oppimaan!”
”Lupaan miettiä asiaa”, sanoi Kapura, mutta hän oli jo päättänyt tehdä muutakin kuin vain miettiä.
Kenties uusi harraste ei olisi pahitteeksi.
Jälleen vaihtui ilta toiseen. Yhä uusi sivu kalenterista revittiin irti, yhä armottomammin kävi kello kohti tulevaa. Haaksirikkolaisen ja kyläläisen iltainen rituaali oli saavuttanut evoluutionsa päätepisteen: Nyt he kaksi istuivat rantahietikolla lähellä kylää ja tuijottelivat merelle sekä taivaalle, joka kohosi äärettömyyksiin sen pinnasta.
”Jotenkin minusta on tuntunut sellaiselta”, sanoi Kapura. ”Siltä, että olisin kauempana.”
”Kauempana mistä?” tiedusteli Tarek.
Aallot vyöryivät rantaan ja puhdistivat hiekan epäsäännöllisyydet yhä uudestaan ja uudestaan vain katsoakseen, kuinka siihen piirtyisivät huomenna uudet askeleet.
”No. Kaikesta”, mutisi ta-matoran ja kohautti olkiaan. ”En minä tarkemmin osaa sanoa. En ole tainnut kertoa aiemmasta elämästäni hirveän tarkasti, mutta… minulla oli meneillään paljon asioita. Nyt… nyt ne tuntuvat niin kaukaisilta.”
”Voisiko tuota kaikkea vaikka… kutsua yhteisnimityksellä Kohtalo?” kysyi Tarek. ”Koska siltä minustakin tuntui aluksi. Että olin kadottanut tarkoitukseni, jos minulla sellaista edes oli. Pudonnut pyörästä. Tiedäthän?”
Kapura nyökkäsi hyväksyvästi.
”Katsopa tätä”, sanoi onu-matoran ja haali käsiinsä sannalla lepäävän kepin. Sitten Tarek nousi ja piirsi rantahiekkaan abstraktin taideteoksen.
Muutama kupu sekä suurempi samanlainen, joka peitti kaiken muun alleen. Kerrosten välissä oli kolme pistettä.
”Mitä tuo esittää?” kysyi Kapura.
”En taida olla kamalan taiteellinen”, arvioi Tarek ja tökkäsi luomustaan pari kertaa kepillään. ”Mutta jos käsitin asiat oikein, tämä taitaa olla tieteen nykykäsite maailmankaikkeuden rakenteesta.”
Onu-matoran ojensi kuvataiteellisen välikätensä kohti alempia kupuja.
”Kupolit, Kapura”, matoran selitti. ”Olisin voinut piirtää sisään hymynaamoja, mutta ehkä näin on parempi. Täällä olemme me! Matorankansa katselee ylös taivaille Kupolien suojista.”
”Entä ylempi?”
”Tähtitaivas”, jatkoi Tarek, ”ulommalla kupolilla. En ole varma, onko sille joku nimikin, mutta siinä ovat kuitenkin kiinni tähtitaivaan kohteet. Paitsi nämä…”
Hän kosketti kepillään kolmea piirtämäänsä pistettä rakenteiden välissä.
”… kaksoisauringot ja Punatähti, tietenkin”, matoran sanoi. ”Ne liikkuvat eri tavalla kuin muut tähtitaivaan objektit, joten loogisesti niiden täytyy olla erillään.”
”En tiennytkään, että harrastit astronomiaa.”
”Eräs saaremme le-matoran opetti minua. Voin esitellä hänet joskus sinulle. Mutta! Oli eräs ilmiö, jota en muista… liittyen jotenkin väreihin… mutta joka tapauksessa se merkitsee, että kaikki taivaalla siirtyy hitaasti pois meistä. Etenee äärettömyyteen.”
Hän huiskaisi kädellään ilmaan. ”Kaikki ne! Tiesitkö sitä, Kapura?”
”Pakko myöntää, että tämä oli uutta tietoa.”
”Minäkään en tiennyt aiemmin”, sanoi Tarek. ”Pitää tarkastaa, miten tämä teoria keksittiin. Mutta joka tapauksessa… Jos odottaa tarpeeksi, katoaako se kaikki lopullisesti? Jäämmekö me tänne yksin? Katoavatko tähdet, joiden liikkeitä jotkut tulkitsevat… joista väittävät kykenevänsä ennustamaan Kohtalon oikkuja. Entä jos kaikki se katoaisi, Kapura? Mitä mieltä olisit siitä?”
Kapura mietti hetken.
”Jos totta puhutaan”, sanoi tulen matoran lopulta, ”minusta ajatus on rauhoittava.”
Tarek, Kapura mietti itsekseen.
Muistutti häntä jostain nimestä. Jostain tärkeästä. Tärkeimmästä.
Vielä yhden hetkisen he istuivat hiljaa ennen kuin nousivat ylös ja suuntasivat jälleen kohti kylää. Mutta he palaisivat vielä. Ilta toisensa jälkeen he toistivat kävelylenkin ympäri saarta, toisinaan jäivät istumaan ja keskustelemaan…
Ja luullen, että he olivat viimein löytäneet rauhan.
Että heidän polkunsa saneleva Punatähti oli kadonnut ikuisuuteen ja jättänyt jälkeensä muuttumattoman, iltaisten kävelylenkkien ja ravitsevien kala-aterioiden maailman.
Mutta vaikkei kumpikaan sitä tiennyt, tikitti kello yhä eteenpäin. Saaren keskiosaan kasvoi päivissä laboratorio, ja viidakon alle levittäytyi maanalainen sen verkosto. Sieltä kylää tarkkailtiin, ja vasta kylmän diplomatian myötä ymmärsivät saaren matoranit uhan, joka oli heidän kotiinsa pesinyt.
Jouera oli mukana ryhmässä, joka teki ensimmäisen kontaktin kylän asukkaisiin. Hänen vapautettu ja rajoittamaton mielensä skannasi väsymättä matoranien ajatuksia ja löysi lopulta jotain kiinnostavaa.
Silloin Jouera päätti ottaa yhteyden yhteistyökumppaniin, jota uutiset varmasti kiinnostaisivat.
Sinisenä hohtava ruutu valaisi koko laboratoriokompleksin huoneen, joka oli kommunikaatiolle pyhitetty. Jouera seisoi muuten tyhjässä tilassa yksin, sillä tämä ei ollut lajin jäsenille yhteinen ulkopoliittinen puhelu.
Tämä oli jotain, josta Jouera oli sopinut itse.
Harjaton skakdin varjo ilmestyi ruudulle.
”Iltaa, Jouera. Kuinka hurmaavaa kuulla saareltanne. Oletko jumissa projektissasi?” sanoi tiedemies, joka tunnettiin yleisesti vain kolmen kirjaimen yhdistelmällä. Kolmea kirjainta käytti myös Jouera ajatuksissaan, mutta nyt hän lausui skakdin koko nimen.
”ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII.”
Skakdi ruudulla naurahti ivallisesti. Itsensä mekanisoinut tiedemies ei ivaa tunnistanut – iva oli täydellisyyden tiellä.
”Ilo nähdä, että olet astunut yhä lähemmäs perfektiota”, hahmo myhäili staattisen särinän toiselta puolelta. ”Vai voinko puhua ilosta, jos se oli ensimmäinen asia joka jäi skalpellisi alle? Olisi ollut miellyttävää, jos olisit jättänyt edes… huumorintajun.”
Mekaaninen hiljaisuus linjan toisesta päästä. Skakdi siirsi harmaan kätensä suurelle leualleen ja mietiskeli yhä sama virne kasvoillaan. Arsteinin vitsit menivät selvästi tavallista hankalammalle yleisölle.
”Ajatuksesi on niin perin… delekläinen, Jouera. En voi kuin ihailla omistautuneisuuttasi. En itse koskaan uskonut, että itse Xian noidan oppipoikakaan todella onnistui täysin poistamaan tunteita, tai… sielua, kuten hän sitä nimitti. Pahoittelen suorapuheisuuttani, mutta minusta se tuntuu melko epäkäytännölliseltä ratkaisulta. Olet takuulla miettinyt tätä pitkään, enkä yhtään aio ottaa pois… suuresta saavutuksestasi.”
Ei vastausta. Epätärkeää. Zorak maiskutteli huuliaan sanoja hakien.
”Se, mitä tarkoitan, Jouera… on, että ehkä tunteille, kuinka hyödyttömiltä ne sitten vaikuttavatkin, on käyttötarkoituksia, joita kumpikaan meistä ei vain vielä ymmärrä? Ehkä oikein käsiteltynä kaikki se pelko, viha, rakkaus ja suru voidaan nähdä eräänlaisena pohjapiirustuksena siitä, miten tajunta toimii? Eikä vain heikkoutena, joka ei ansaitse parempaa kuin itsensä täydellisen supistamisen. Ehkä siirtämällä… oikeita osasia oikeille paikoilleen voisi luoda kaavoja, joiden tarkkuuden edessä suurinkin tekoäly vapisisi.”
”ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII”, sanoi Jouera lopulta. Mekaaninen ääni kaikui tyhjässä tilassa. ”MINULLA ON SINULLE ILMOITETTAVAA.”
Nyt katosi häive ivasta skakdin äänestä. Trooppisen saaren mekaaninen hallitsija oli siirtynyt siihen osaan, jota sopimus koskikin.
”Koskeeko tämä siruja?”
”SAARELLE SAAPUI MATORAN, JONKA MUISTOISSA ON PALJON NIMDAA KOSKEVAA AINEISTOA. HÄN ON ENTINEN MERIROSVOKAPTEENI.”
Nyt vakavoitui tiedemiesskakdin olemus täysin. Oli kuin hyväkin vitsi olisi vanhentunut Joueran vanhan yhteistyökumppanin mielestä. Oli kuin tällä olisi ollut kiire jonnekin aivan muualle.
Kapellimestarin kasvoille vääntyi hymy, jota mekaanisen miehen oli enää vaikea nähdä epäaitona.
”Kiitos tiedoistasi, Jouera. Suo anteeksi, minun on siirryttävä toiseen puheluun.”
Ja sen sanottuaan skakdi katkaisi linjan.
Eikä mekaaninen tiedemies voinut arvatakaan, kenelle hän sen toisella puolella maailmaa avasi.
Kellonajalla ei laboratoriokompleksin väelle ollut suurta merkitystä – mihin tarvitsi jokin väsymätön päivärytmiä? Siispä Jouera työskenteli projektiensa parissa myös öisin, mutta eräänä yönä jokin rikkoi tiedemiehen työrauhan. Eräänä yönä jokin toi mukanaan inspiraation.
Koneet ilmoittivat, että laboratorion ulkopuolella oli joku. Jouera käveli alakerroksen valvontahuoneeseen ja katsoi pientä näyttöä, joka piirsi ulko-oven edustalle asetetun valvontakameran välittämää kuvaa.
Siellä ei ollut mitään.
Kuitenkin Jouera tiesi, etteivät hänen asentamansa laitteet valehdelleet.
Mielenkiintoista.
Varsin mielenkiintoista.
Yläkerroksen turvatoimet olivat vahvoja, joten Jouera ei nähnyt haittaa siitä, että päästäisi sisään tungettelijan, jota ei ollut. Siispä hän käveli ylös, asetti valvonta- ja turvallisuusmekanismit päälle, seisahti tilan keskiosaan ja avasi oven.
Ovi aukesi. Jouera oli yksin, ja seiniin hänen jokaisella puolellaan nojasi joukko koneita ja arkistokaappeja.
Silti laitteistot päästivät hälytysääniä ja ilmaisivat, että joku oli tullut juuri sisään.
Tai jokin.
Mutta Joueran lisäksi tilassa ei ollut mitään.
Tietenkään huoneessa ei ollut mitään, sillä Jouera oli yksin.
Silti koneet hälyttivät.
Erityisesti yhden äänimerkki kiinnitti Joueran huomion. Jokin, jota ei ollut, yritti käyttää portaat alas piilottavaa mekanismia. Mutta eihän huoneessa ollut mitään. Joueran mekaaninen keho kääntyi hitaasti kohti harmaata laitetta ihailemaan sitä, kun laitetta ei käyttänyt mikään.
Sillä tilassa oli vain Jouera.
Vieras, jota ei ollut, ei päässyt turvatoimien läpi. Joueran kehoon oli rakennettu monia sensoreita lämpökamerasta hiukkassäteilyhavainnoitsijaan, ja nyt tiedemies asetti ne kaikki kohti paikkaa, jossa olisi pitänyt olla jotain, joka yritti konetta käyttää. Mutta jossa ei ollut.
Jouera ei havainnut mitään.
Yksikään sensori ei havainnut mitään.
Jouera ei katsonut öistä vierastaan, koska öistä vierasta ei ollut.
Joten hän ei sitä nähnyt… mutta kuitenkin jotain tapahtui.
Jouera sai INSPIRAATION. Tiedemiehen mieleen piirtyi selkeä mielikuva olennosta, joka ottaisi taistelussa vastustajansa pelon muodon… Mutta tunne oli vain satunnainen varjo siitä, mitä Jouerassa oli joskus ollut.
Sillä tilassa ei ollut mitään, joka olisi voinut antaa tiedemiehelle hänen inspiraationsa.
Mitään ei tapahtunut. Mikään ei laboratoriosta poistunut, sillä mitään ei koskaan ollutkaan, mutta kuitenkin turvallisuusmekanismit vaikenivat ja automaattisesti sammutetut laitteet hurisivat käyntiin. Mutta yön aikana ei ollut tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Äkillinen inspiraatio oli vain viimeinen hengenveto siltä, joka oli joskus ollut tulen toa.
Niin Jouera asian itselleen selitti.
Mutta oikeastaan ei edes selittänyt… sillä täydellisyys oli varmuutta. Jos hän ei siellä mitään havainnut, ei siellä myöskään mitään ollut.
Ja sitä paitsi Jouera oli projektiensa kanssa hyvin kiireinen.
Ainakin silloin, kun oli saanut INSPIRAATION.
Kului viikkoja. Sillä ei ollut juuri väliä – tähtitaivas oli niistä jokaiselle samanlainen. Jälleen yksi yö saarella alkoi punaisena iltana kuten aina.
Kevyt aallokko loiskui puurakenteita vasten pesten ne vaahdolla. Tarek asteli hymy harmaalla suletullaan laiturinnokkaa kohti. Laudat natisivat toisiaan vasten, kun mustaharmaa onu-matoralainen käveli vihreän kalastajan vierelle. Lommoposkinen mahikikasvo kääntyi harmaata suletua kohti ja nyökkäsi kevyesti.
”Luulisi että löytäisit toisen harrastuksen!”
Ei vastausta. Yleensä nainen kivahti Tarekin heitoille äkkipikaisesti, ja sitten he molemmat nauroivat. Mutta nyt Telyristä ei varsinaisesti irronnut vitsiä.
”Hei, anteeksi”, mies sanoi tälle hetken päästä. ”En minä tosiaankaan pahalla. Pakko arvostaa, kuinka ahkerasti jaksat silti yrittää.”
”N-niin”, vihreä nainen mutisi.
”Ehkä tieteen mieheltä syvällä viidakossa pitäisi pyytää parempia onkivapoja? Olen kuullut, että hän osaa tehdä melko… ihmeellisiä asioita…”
”N-niin… tuota, sanopa, Tarek”, kalastaja kuiski hiljaa katse kaukana ulapalla, ”kenellä kylän väestä on tuollainen vene?”
Onu-matoran hymyili edelleen nyt raapien hieman päätään, ja yritti parhaansa mukaan keskittää katseensa laineisiin. Hämärtyvä yö ja auringossa huonontunut näkö tekivät siitä vaikeaa, mutta lopulta hän löysi valkean soutuveneen. Edessä heiluvat aallot kieputtivat jollaa niin, että se näkyi vain sekunteja jossain horisontissa ennen kuin taas peittyi vaahtopään taakse.
Vieras vene kiilteli laskevassa auringossa valkoisena kuin lumi, josta Tarekin kaltainen maan kansalainen oli kuullut vain kummia huhuja.
”Eipä näytä tutulta”, hän tuumaili leukaansa hieroen, ”ehkä se on jonkun sisäsaaresta? Pitäisi käydä kysymässä, jos he…”
”Tarek?” Telyr sanoi hiljaa. Vihreät sormet puristuivat onkivavan ympäri.
”Öh, niin?”
”M-minä olen istunut tässä laiturilla koko illan katsellen tuota paattia… Tarek, minä olisin kyllä nähnyt jos se olisi tullut saaren puolelta…”
Onu-matoran hieroi vaivaantuneena suletunsa otsaa. ”Mniin, tuota… etkö tosiaan nähnyt, mistä se vesillemme lipui?”
”N-no kun… no kun m-minä tavallaan näinkin.”
Mies hymyili hieman surumielisenä saamatta vastahymyä. ”Noinko epäluuloinen sinusta on tullut? Ei jokainen vieras ole vihollinen! Ja vaikka olisikin, meillä on nykyään kuitenkin ikioma tulen toa.”
”Tarek, se tuli tuohon laineille… o-ovesta.”
Jopa aallot tuntuivat mykistyvän Telyrin huomiolle.
”V-veneet eivät tule ovista, Tarek…”
”Tuota… se on kyllä… totta…”
Maan kansalainen ei tiennyt, mitä oli sillä hetkellä sanomassa, eikä se olisi auttanutkaan. Silloin pilvi mustaa horisontin yllä kiinnitti hänen huomionsa.
Ja sateen tai salaman sijasta pilvi päästi valloilleen kuoron.
Se oli pilvi sulkia.
Pilvi teräksisiä kynsiä.
Pilvi teräviä nokkia ja punaisia silmiä.
Pilvi hulluutta ja pelkoa.
Heidän hengityksensä kiihtyi. Jää kiipi Tarekin ja Telyrin ihoa pitkin, kun he katselivat mustien siivekkäiden lentoa ylitseen. Lintujen huuto peitti hetkeksi alleen kaiken muun. Aallot, ajatukset, auringon. Korppien ja varisten mustat sulat leijailivat kevyen tuulen levittelemänä rannalle ja laineisiin kellumaan.
”Mistä nuo”, Tarek sanoi raakunnan vaiettua hieman. Hän kääntyi ja näki hulluuden lintumyrskyn syöksyvän pikkuruisen saaren yli, kunnes tuuli punaisella taivaalla kutisti ne mustiksi pisteiksi kaukana. Sitten oli taas hiljaista.
”Mikäköhän ne pelästytti”, Tarek kysyi, ja…
”M-mitä täällä”, nainen kuiski hiljaa ja oli pudota laiturilta tajuttuaan katsottuaan valkoisesta veneestä hetkeksi poispäin.
Nyt vene oli laiturin vieressä porautuneena köli edellä rantahiekkaan. Mikään ei ollut koskaan astunut siitä pois, sillä rantahiekassa ei ollut edes askelia. Vene oli tullut perille aivan yksin.
”V-varoita kylää”, kalastajaneito sanoi hiljaa.
”Mistä?”
”M-minä…”
Mustien lintujen pilven perään alkoi nousta metsän puista yhä lisää siivekkäitä. Taas kaikki niistä kiljuivat kuin hulluus olisi porautunut niiden pieniin kalloihin samanaikaisesti. Ne lähtivät kaikki lentoon välittämättä siitä, selviytyisivätkö matkasta meren yli vai eivät.
Metsän yllä kirkui taas ahdingon ukkosmyrsky.
”… minä en tiedä.”
Onu-matoralaisen vihlova hengitys johdatti häntä veden ja hiekan rajaa pitkin kylälle. Ensimmäistä kertaa nuoren elämänsä aikana mies alkoi todella tuntea pelon suonissaan.
Rantametsikkö kuiski tuulessa äänillä, joilla se ei ollut koskaan kuiskinut. Eivät ne kuulostaneet puheelta, Tarek oli varma siitä. Ei niissä ollut mitään samaa puheen kanssa. Mutta kun hän hetkeksi pysähtyi hengähtämään juoksun keskellä…
Niinä hetkinä hän oli täysin varma, että jokin metsässä puhui. Jokin kuiski hänelle sanoja puunrunkojen sisältä, ruohonkorsista ja lintujen nokista. Koko hänen järkensä kertoi, että se kaikki oli vain luonnon ääntä. Kuivat oksat siellä vain raapivat hitaasti puunrunkoja vasten. Pieni jyrsijä kiipeili ja loikki latvasta toiseen vikkelät prototeräskynnet edellä. Köynnökset huokailivat ja lehdet kahisivat.
Niin, luonto se siellä vain huokaili ja kuiski. Älä huuda, luonto sanoi hänelle.
ÄLÄ HUUDA.
ÄLÄ PAKENE.
Ja olihan sitä vaikea uskoa, että ne eivät olleet sanoja, sillä aina välillä ne kuulostivat kovinkin paljon sellaisilta. Oikeastaan mitä pidempään niitä pysähtyi kuuntelemaan, sitä selvemmältä tuntui, että luonto ei päästänyt tuollaisia ääniä. Luonnolla ei ollut rytmiä. Mikään pelkkien vaistojen ajama ei koputtanut kolmesti puunrunkoa vasten.
KUULE MINUT.
Mutta ei siellä ollut mitään.
LAULA MINULLE.
Ei metsässä ollut mitään.
TAREK.
Jos siellä oli jotain, se oli hänen mielikuvituksensa sinne laittamaa. Se, minkä hän kuvitteli, ei pystynyt satuttamaan häntä, jos hän ei antanut sen.
Jos hän juoksi siltä pakoon, se ei saisi häntä kiinni. Koska ei sitä edes ollut, ei sellainen voisi saada häntä kiinni. Ei, tämä… tämä ei ollut tilanne jossa mielikuvitukselle annettiin valta. Mielikuvitus oli vaarallista. Painajaisten pedoilla oli valtaa Tarekiin vain silloin, kun hän eli unessa. Vanha turaga Arei puhui usein varjolaisista. Hän sanoi aina, että matoralaisten silmä oli sillä tapaa heikko aistinelin, että sen näkemät asiat vääristyivät reuna-alueita lähellä. Tarekista se oli aina luonnollista – tietenkin ne asiat, joita katsoi tarkimmin näyttivät selkeimmiltä, ja kaikki muu ympärillä suttuuntui.
Varjolaiset olivat niitä, jotka liikkuivat siinä sutussa. Turaga sanoi, että se oli vain harhaa, ja harhat olivat kummitusten kasvualustoja.
SATTUU, TAREK.
Kun Tarek pysähtyi, hän näki jotain seisovan siinä, missä näkökenttä loppui.
Kun hän kääntyi, se oli poissa.
Tietenkin oli. Se oli vain vääristymä, erhe. Unta, jolle mielikuva antoi kasvot.
KUULE MINUT.
AVAA MINUT.
OLEN TYHJÄ.
Jos hän ei olisi ollut täysin varma, hän olisi voinut luulla sen puhuvan.
AVAA MINUT.
Onu-matoralainen seisoi hiljaisuudessa rantahiekalla ja tiesi, että ei mikään seisoi hänen takanaan.
Se oli pysähtynyt. Sen metalliset nivelet olivat lakanneet taipumasta.
Varjolaiset. Hän kuvitteli sen kaiken. Aistit olivat huonoja.
Hän ei saanut kääntyä.
Sitä ei ollut niin kauan kun hän tiesi, ettei sitä ollut. Jos hän näkisi sen, hän ei enää uskoisi että sitä ei ollut.
Tarek hengitti raskaasti. Se mikä seisoi takana ei hengittänyt. Mikä olento ei muka hengittänyt? Ei sellaisia asioita ollut.
KAPURA.
Laskeutuvat auringot piirsivät matoranin eteen pitkän varjon. Mutta vain hänen omansa. Takana ei ollut mitään. Eikö hän… eikö hän olisi nähnyt selvästi toisen varjon, jos siellä olisi ollut jotain? Auringot olivat niin matalalla, että niin olisi ollut pakko tapahtua.
HÄN ON YSTÄVÄSI.
HÄNEEN SATTUU.
HÄN ON YSTÄVÄSI.
ETSI HÄNET.
Varjolaisia. Ei mitään.
Tarek alkoi taas astella hiekkaa pitkin yrittäen kuunnella kylän ääniä. Hänen… hänen olisi pakko puhua jollekulle.
Jollekulle sellaiselle, joka oli oikeasti olemassa.
Yö oli ehtinyt jo paljastaa mustansa ja tähtitaivaansa, kun Tarek vihdoin juoksi kylään. Siellä matoralaiset tanssivat ja lauloivat nuotion kauniissa roihussa. Sillä eivät he tienneet mitään. Eivät veneestä, eivät linnuista.
Eivät juurista jotka saaren sisällä kasvoivat kirkuen.
Onu-matoran yritti huutaa heitä, mutta he eivät kuulleet pelkoa ilonsa läpi. Tule mukaan tanssimaan, Tarek. Laula meille laulu, Tarek, äänesi on kaunis. Kun nuori mies yritti katsoa heitä suletunsa läpi, hän ei löytänyt pelkoa vaan epäuskoa.
Ei, se oli pelkoa. He vain kieltäytyivät näkemästä sitä. Samalla tapaa kuin Tarek oli kieltäytynyt rannalla.
SAARENNE SIELUTON KUNINGAS KAATUU TÄNÄÄN.
KUTEN KAIKKI KUNINKAAT.
Aivan keskellä nuotion loimua seisoi viisi pitkää hahmoa tummissa kaavuissaan.
HÄNEN VALTAKUNTANSA PALAA.
Kyläläiset tanssivat niiden ympäri. Ehkä välillä näkivät varjon näkökenttänsä rajalla.
Mutta kieltäytyivät reagoimasta niihin.
Siinä ne vain olivat.
ETSI YSTÄVÄSI.
Ja Tarekista tuntui, että niiden ympärillä koko hänen maailmansa muuttui hulluksi.
Käsillä päätään pidellen onu-matoralainen juoksi mökkiään kohti… ja kuuli kuiskailut, joita hän oli paennut.
ETSI YSTÄVÄSI.
SATTUU, TAREK.
SATTUU.
Laboratorion yläkerros oli Joueran yksityisenä työtilana usein tyhjillään. Niin oli myös nyt. Laitteet hurisivat itsekseen, tiiviissä lasiputkessa kasvoi kasvi ja siniset loisteputket valaisivat tilan. Mutta pian haihtui osa lattiasta ja muuttui aukoksi, josta veivät portaat kompleksin maanalaiseen osaan.
Koneistetun miehen mekaaniset askeleet kohosivat portaita. Tiedemiehen valvontatyökalut olivat havainneet, että matorankylän selittämättömät tapahtumat olivat alkaneet jälleen. Jouera ei enää aikonut vain tarkkailla, sillä tuntematon toimija saattoi olla uhaksi muillekin kuin hyödyttömille matoraneille.
Säännöllisesti ja täsmällisesti etenivät askeleet kohti ulko-ovea. Tiedemies ohitti Zairyhin lasivankilan, jossa kasvi jatkoi ikuista regeneraatiotaan ja jonka laitteet estivät sitä kasvamasta liian suureksi.
Yksikään tiedemiehen liikkeistä ei ollut harkitsematon tai millisekunninkaan verran pielessä tavallisesta rytmistä. Siksi saattoi askelten pysähtymisestä päätellä, että jotain oli tapahtunut…
… ja niin seisoikin oviaukolla valkea hahmo.
Silloin Jouera katseli hetken jotain, josta oli karsittu enemmän kuin hänestäkin. Jos sitä oli koskaan ollutkaan.
Näkymättömän narun vetämänä nousi sivulla roikkunut käsi ylös. Piirteettömät sormet puristuivat miekankahvan ympärille, kun kasvoton tyhjyys laahusti kohti. Huotrasta paljastuva metalli välkähti loisteputkien sineä.
Hetken seisoi kumpikin paikallaan.
Marionetti teki ensimmäisen siirron. Se oli vain yksi askel, jonka hahmo otti vaivattomasti roikkuen näkymättömistä langoistaan.
Mutta se yksi siirto kertoi toiselle osapuolelle kaiken tarvittavan.
Päätös oli välitön. Tiedemies kääntyi, käveli vakionopeudella kohti portaita ja katosi niihin. Sen jälkeen sulautui aukko osaksi lattiaa kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.
Mutta valkean hahmon työ oli vielä kesken.
Kohdetta oli vain hidastettu, ei pysäytetty.
Kasvoton kauhu asteli luo lasiputken ja katseli sen vankia. Siemeniä, jotka valtakunnan ruhtinas oli istuttanut noustakseen luomakunnan yläpuolelle… mutta joista voisi yhtä hyvin kasvaa tämän oma tuho.
Tänään, tänne hullun jumalanpilkkaajan palatsiin halusi sätkynuken punainen isä istuttaa tuhon. Sen tekisi hänen lapsensa valkoinen käsi.
Ja hänen lapsensa, valkoinen käsi, nosti miekkansa ylös ja iski. Sirpalesade pieksi kammion, ja Marionetin vapauttamat hulluuden juuret syöksyivät luojansa nimeä kirkuen tämän mielen äänen perään.
JOUERA, ne huusivat. JOUERA, kasvi kirkui.
Sitä se kirkuisi vielä vuosia.
JOUERA
KUOLE
KUOLE
KUOLE KUOLE KUOLE
JOUERA
K U O L E
Juuret repivät auki laboratorion oven ja viskasivat sen sivummalle. Metallinen kappale kolahti surkeana vasten kiveä.
MISSÄ?
Kasvi olisi tuntenut, jos Jouera olisi kuollut äskeisessä mielihyökkäyksessä. Siispä tiedemies oli jo paennut.
MISSÄ ON JOUERA?
Juuret tunkeutuivat myös läpi alakerroksen. Ne murskasivat koneita, ryttäsivät ovia ja vavisuttivat koko kompleksin rakenteita edetessään joka puolelle.
Myös alhaalla valkea hahmo upotti miekkansa toiseen tiedemieheen, joka oli sitä uhmannut.
Zairyh ei hahmosta välittänyt, sillä vain Joueralla oli väliä. Ja jos tiedemiestä ei löytynyt kompleksista, täytyi hänen olla jossakin muualla saarella. Matorankylästä kantautuivat sekavat mielensisäiset viestit pakokauhusta. Paniikki peitti alleen kaiken muun.
Se olisi hyvä piilopaikka Joueralle.
Juuret kurottautuivat kohti saaren toista asutettua osaa.
MISSÄ ON JOUERA?
MISSÄ ON JOUERA?
MISSÄ ON JOUERA?
Kapura oli hieman säikähtää, kun Tarek ryntäsi mökin ovesta sisään. Vakavana vapiseva onu-matoran tuntui katsovan pitkään toan läpi.
”K-kapura”, Tarek sanoi hiljaa. ”T-tällä saarella t-tapahtuu jotain.”
”H-hmm?”
Kapura katsahti ulos ikkunasta Tarekin osoittamaan suuntaan. Nyt, uutena toana, hän oli joutunut istumaan kömpelösti lattialle mahtuakseen mökkiin.
Oliko siellä vilahtanut jotain? Kenties joku juossut ohi? Hämärässä oli vaikea erottaa.
Mutta ottaen huomioon viime päivien tapahtumat… Kapuran olo ei ollut hirveän optimistinen.
Kovasti oli hän yrittänytkin tukahduttaa muistonsa. Ja hetken oli näyttänyt siltä, että Kapura oli kuin olikin onnistunut. Mutta trooppisissa puissa raakkuvat varikset, joita ei ollut aiemmin saarella näkynyt? Kylän matoranien hiljaisilla äänillä kerrotut havainnot oudoista hahmoista viidakossa?
Ei.
Ei. Ei taas.
Kapura kyllä tiesi, mitä oli tapahtumassa.
Eikä hän pitänyt siitä yhtään. Sehän… sehän oli ollut vain pahaa unta?
Hän oli unohtanut sen. Hänen oli pakko.
Tarek vaikutti ajattelevan samoin, vaikkei tiennytkään muuta kuin sen, että paniikin ilmapiiri oli selittämättömästi laskeutunut kylän ylle. ”Pitäisiköhän meidän–”
Mutta sen enempää ei hän ehtinyt sanoa.
JOUERA
Ruskeat juuret, paksut kuin metsän vanhimpien puiden ja nopeat kuin käärmeet, syöksyivät sisään mökkiin ikkunasta. Järjestelmällisesti ja täydellisen nopeasti ne levisivät rakennuksen joka nurkkaan ja peittivät sen kauttaaltaan. Paksu kasvilonkero kiertyi Tarekin kurkun ympärille…
… ja liian shokissa reagoidakseen mitenkään joutui Kapura katsomaan, kuinka hänen ystävänsä luhistui maahan juuri yhä kurkussaan. Tarek kakoi ja yski ja sätki, kunnes… kunnes…
K-kunnes…
P-p-pois TÄÄLTÄ, pakotti toan mieli.
Mutta ovi oli juurien peitossa.
Ja uusi ääni huusi hänen mielessään verenhimoisesti, ja se oli verta, lasinsirpaleita ja hulluutta.
JOUERA
JOUERA
JOUERA
KUOLE
Juuret vyöryivät Kapuran ympärille. Toa otti askeleen taakse, mutta hänen selkänsä osui ulokkeisiin. Niitä oli sivuilla ja edessäkin.
JOUERA
Mutta sitten kammottavat kasvustot lopettivat. Yksi nousi maasta ja tunnusteli Kapuran jalkaa, mutta palasi nopeasti takaisin (Kapura kavahti toiseen suuntaan, mutta juuriseinä esti hänen pakonsa).
Jos et ole Jouera…
… saat auttaa minua hänen löytämisessään.
Kapura oli huutaa, kun katosta laskeutui pari paksuja juuria, jotka kietoutuivat hänen olkapäittensä ympärille. Hän potki lonkeroita ja rimpuili niiden otteessa vailla tulosta. Hänen jalkansa sidottiin maahan ohuemmilla juurilla, jotka kietoutuivat toan nilkkoihin ja hänen kätensä kahlittiin levälleen. Hullu kasvusto huusi hänen aivojensa sisällä jälleen kerran.
Sinulla on vahvat kädet, seppä.
Katsotaanko, saanko hänen niskansa niillä katki.
Toa taisteli henkensä edestä, mutta hänen narunsa pitivät. Ne samat narut, jotka olivat juuri tarttuneet Tarekiin… ja… ja…
Ja hitaasti, kokeilevasti… ne alkoivat nykiä Kapuraa. Taistelu vastaan pingotti nuoren toan jokaisen lihaksen äärimmilleen.
Mutta narut olivat vahvempia. Kohta ne tanssittaisivat häntä.
Ja sitä tanssia katseli mökin oviaukosta se niistä, joka tykkäsi katsella.
Voi ei. Voi ei. Voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei voi ei. Ei t-taas.
Loimussa oviaukolla seisoi tyttö, joka oli tehty palaneesta puusta ja kytevästä lihasta.
Ennen meriä seilannut seppä katsoi taas kerran suureen punaiseen silmään, ja mietti hetken, oliko koskaan todella paennut sen katsetta.
”Kaaapteeeeniiiiii…”
”Mitä… sinä… haluat?” parkaisi Kapura. Juuret puristivat häntä lujemmin kenties estääkseen puheen… tai kenties, koska nekin pelkäsivät sitä.
Puinen kantapää astui kolahtavan askeleen lähemmäs, ja näytti olevan halkeamispisteessä. Se jatkoi astumista. Kapura halusi juosta, vaikka se ei auttaisi. Hänen piti juosta… ei, eihän tämä n-niistä tehnyt mitään… tämä oli se, joka katseli…
Tytön kuollut ääni vain lauloi ja lauloi ja lauloi ja lauloi ja lauloi ja
”Leikitäänkö seuraavaksi hippaa, kapteeni?”
Juuret raahasivat Kapuraa kauemmas hahmosta, kohti ikkunaa. Ne vetäytyivät seiniltä ja lattialta sen läheisyydessä.
”J-juuret…” Kapura parahti ja oli tuntevinaan, kuinka jokin kuristi hänen kurkkuaan. Kuviteltua vai todellista? Entä hahmo, joka oli juuri astellut sisään?
Enää hän ei ollut varma mistään.
”Hiiiiippaaaaa?”
Nykivä silmä rinnassa… se oli aina joko rutikuiva tai sulamassa kuvottavan märäksi visvaksi. Kapura ei halunnut katsoa, sillä hän pelkäsi oksentavansa ja tukehtuvansa. Mutta kun hän katsoi sen sijaan hitsausnaamarin lasin läpi… tyhjää.
Mitä… mitä tapahtuisi jos hän vain sulkisi silmänsä? Entä jos hän vain vastaanottaisi pimeyden? Tulisiko se? Miksei tullut? Miksi hän ei voinut sulkea silmiään? Miksi hän ei voinut mennä pimeyteen?
A-arupak… älä j-jätä minua…
Miksi pimeys katsoi aina takaisin?
”Etkö voi juosta, kap-tee-ni? S-sattuuko sinuun, kapteeni?”
Kapura vastasi vain yskäisemällä äänekkäästi. Olivatko ne kietoutuneet hänen kaulansa ympärille? Olivatko? Mutta kun hän ei tukehtunutkaan, lausui toa epätoivoisen pyynnön hirveydelle, joka hänen edessään seisoi.
”M-minä… suostun… vapauta… minut…”
Hirviö nosti luista sormeaan ja osoitti hulluuden juuria. ”Katso, kapteeni… sinullakin on narut!”
Se olisi kuulostanut ihastuneelta, jos se olisi pystynyt siihen. ”Narut… narut… narut vetelevät sinuakin! Sinua, minua, kaikkia, sinua, minua, meitä, kaikkia! Sinäkin… olet…”
”… nukke.”
”Minä… en…”
Kapura parkaisi, kun juuret repivät hänen raajojaan erilleen. Lause jäi kesken, eikä toa sitä paitsi tiennyt, miten olisi sen päättänyt.
Koska hänkin oli nukke.
Naruissaan kiinni.
Hänen kanohinsa tuska heijastui tyttösen hitsausnaamion pinnalta. ”Sinut oli helppo löytää k-ap-tee-ni… tarvitsi vain seurata naruja…”
Aina kun se puhui, sen leuoista varisi tuhkaa.
”Luulit katkoneesi narut, mutta naruille ei niin tehdä… narut sitovat aina itsensä uudelleen… narut tulevat alas TÄHDESTÄ…TÄHTI SITOO NARUT… JA NUKKE SOTKEUTUU NIIHIN…”
Nyt loppuun poltettu tyttö oli edennyt huoneen keskelle, askeltaen äänillä kuin puuoveen koputettaisiin. Kapuran selkä koski ikkunanpuoleista seinää, mutta se ei juurien otetta haitannut. Ruskeat lonkerot kietoutuivat häneen entistä ahnaammin kuin estääkseen olentoa repimästä pois niiden nukkea.
Fyysisesti toa oli jo käyttänyt voimansa loppuun. Hän saattoi vain roikkua, katsoa sitä ja tuntea, kuinka köynnökset vain kuristivat ja kuristivat.
Polttouhrin luunsirpaleista kursitut kourat… ne nousivat hitaasti kammotuksen päätä kohti ja tarttuivat hiljaa kilahtaen naamion metalliin… ja sitten nahkaisiin remmeihin, joka sitä piti kiinni päässä. Voi ei. E-ei hän halunnut nähdä.
”Isä sanoo, että tähden narut kuristavat koko maailmaa. Isä sanoo, että tähden narujen täytyy mennä.
Isä sanoo, että tähden narut…”
Nahka aukesi napsahtaen, ja metallinen naamio löystyi. Kapura jäätyi paikoilleen, ja hetkeksi jäätyivät juuretkin.
”Narut… narut täytyy…”
Metallin takana oli vain palanutta lihaa ja luuta. Sitä katsellessaan Kapura sanoi loppuun hirviön sanat, joilla hän tunnusti olevansa hukkunut.
”… täytyy p-polttaa.”
Kun ajatus oli Kapuran päähän istutettu, täytyi hänen taistella vastaan estääkseen itseään tekemästä sitä. Nuoren toan elementaalienergia oli pursuta ulos.
Kylä palaa.
Sinä VAPAUDUT NARUISTA.
Juuret puristivat kovempaa. Narut tiesivät, mitä niiden nukke oli tekemässä, eivätkä ne pitäneet siitä.
Ne t-tappoivat Tarekin… minä poltan n-n-
Ei! Kylä palaa.
Mutta jos en polta n-niitä…
Ne tappavat kaikki.
Hulluuden juuret tiesivät, että ainoa ratkaisu oli katkaista toan niska.
Mutta ainoan ratkaisun tiesi Kapurakin.
Sinä PÄÄSET VAPAAKSI.
Kylä palaa maan tasalle.
Narusi palavat katki.
Kylä palaa…
… narut palavat…
… sinä palat…
Yksittäinen kyynel vierähti Kapuran naamion silmänreiästä kun toa tajusi, ettei hänellä ollut tässä sananvaltaa. Ensin hitaasti, sitten nopeasti kuumenivat hänen kämmenensä…
”Sytytä tuli, seppä.
SYTYTÄ AHJO.
POLTA NARUT.
ANNA TULEN SYTTYÄ.”
Puutytön kuolleet mutta tulikuumat kädet asettivat Kapuran kasvoille naamion, joka oli ennen kauhistuttavaa pääkalloa suojellut. Ja nyt… se suojaisi häntä. Sillä tänään hän olisi niille seppä.
Hulluuden juuret kirkuivat häntä lopettamaan sen, minkä hän oli jo aloittanut.
Mutta hän tiesi ettei voisi pysähtyä. Tuli oli jo syttynyt.
”Isä tarvitsee SEPPÄÄ
SYTYTÄ AHJO, KAPTEENI
OLE ISÄLLENI SEPPÄ”
Ei. Kolmesti… sirut olisivat koossa kolmesti… ei hän voisi… ei hän saisi…
Siksikö ne häntä jahtasivat? Siihenkö ne hänet aina halusivat?
SIKSIKÖ?
Sama ei saanut toistua. Sama ei saanut toistua. SAMA EI SAANUT TOISTUA.
Kapura vapisi kauttaaltaan. ”E-ei, l-lopeta, lo–”
”SYTYTÄ TULI. OLE SEPPÄ.
TAO SIRUT YHTEEN, TULEN TAKOJA”
Kapura huusi tuskaisena. Punaiset kämmenet aukesivat. Hulluuden juurien sirpaleiden mieli kirkaisi tuskasta ja pelosta, kun Kapura vapautti roihun.
Ja poltti kaiken.
Juuret pakenivat huutaen hänen ympäriltään, mutta turhaan. Ne paloivat. Ne paloivat, kuten niiden viimeisen uhrin ruumiskin. Kuumuus nieli Tarekin, ja pian ei matoralaisesta ollut mitään jäljellä. Tuli söi jälleen loppuun poltetun tytönkin… mutta siinä ei ollut mitään poltettavaa, ja se otti roihun vastaan laulaen, kunnes oli taas kerran vain kasa tuhkaa.
Seinä, jota vasten Kapura oli painettu, oli jo ilmiliekeissä. Pian rakennus sortuisi. Etäisesti Kapura ymmärsi, että hänen oli käytettävä tilaisuus ja juostava.
Hitsausnaamio kolahti sepän kasvoilta lattialle aiemman kantajansa tuhkien vierelle. Liekit polttivat läpi ikkunanpuoleisen seinän – se romahti palavaksi kasaksi puuta. Siispä Kapura juoksi.
Leikitäänkö seuraavaksi hippaa, kapteeni?
Hän juoksi kunnes ilmiliekeissä palava mökki oli vain varjo näkökentän reunalla.
Juoksi, ja hänen takanaan sortui tuleen ja liekkeihin taas yhden tähtien tavoittelijan valtakunta.
Juoksi kunnes jalat kirkuivat tuskasta.
Juoksi kunnes kylä oli poissa ja tilalle ilmestyi polku rannalle sekä toa-kanisteri sen päässä.
Juoksi kunnes kanisteri rannalla viimein jäädytti hänen mielensä.
Selviän ainoana elossa laboratoriokompleksin tuhosta.
Etsin lähisaaren ja pystytän piilopaikan. Onnistuin ottamaan nopeasta paosta huolimatta mukaani tarpeeksi työvälineitä, jotta kokeet voivat jatkua.
Tarkkailen saaren tilannetta laitteistolla.
Zairyh on tapettava. Tällä hetkellä hän on koneitteni mukaan yhä saarella, mutta en vielä tee asialle mitään.
Minun on keskityttävä projektien jatkamiseen. Virheiden paikkaamiseen suunnitelmissa.
Tämä ei saa toistua.
Löydän toa-kanisterissa matkustaneen saaren entisen asukkaan, tulen toan.
Hän saa avustaa minua kokeissa.
Avaan yhteyden aikaisempiin kontakteihini. Arstein suostuu auttamaan. Videoyhteys liian riskialtista – joku mahdollisesti hakkeroi aikaisemman puhelumme. Joku halusi astua tielleni.
Projekti Peur I:n tulos, vaikka muuten hyödytön, kykenee kirjeiden välittämiseen. Epästabiili massa kadottaa toisinaan kirjeet itseensä. Minun täytyy jatkaa kokeita.
Keskeneräinen prototyyppi, Kanohi Shan, vaikuttaa toimivan tulen toan käytössä.
Naamion kontrollointi on hankalaa, enkä voi sallia toalle tilaisuutta harjoitella käyttöä.
Mietin uutta suunnitelmaa.
Sivuprojektina onnistun antamaan toalle sekä tulen että painovoiman elementaalivoimat.
Jatkan Shanin työstöä.
Suunnitelma muotoutuu.
Aion käyttää toaa tuhoamaan Zairyhin. Hänellä on siitä jo kokemusta. Samalla näen Shanin toimivuuden. Saaren tuho osoittaa, että uudestisyntynyt laji tarvitsee parempia turvatoimia.
Projekti Peur 1:n tuotos kadottaa kokeessa kaiken fyysisen massansa ja stabilisoituu pelkäksi varjoksi.
Tämä ei käy.
Jatkan työskentelyä tulen toan parissa.
Kontaktini avustavat minua toan mielen muokkaamisessa.
Minun on siivottava tämän muistot, jottei Zairyh pääse jäljilleni eikä toa ala epäillä tarkoitustaan.
Onnistuminen vaikuttaa todennäköiseltä.
Lähetän toan kanisterin matkaan.
Siirryn odottamaan kokeen tulosta.
Jos tämä ei tehoa, valmistaudun tuhoamaan Zairyhin itse.
Herään horroksestani.
Laitteisto ilmoittaa Zairyhin jättäneen saaren.
Tulen toa epäonnistui tehtävässään. On todennäköistä, että Zairyh tietää, että elän. Odotan hänen saapumistaan.
Mietin, missä epäonnistuin.
Päädyn siihen, että toan tehtävän estivät psykologiset syyt.
Inhottavaa.
Tämän takia universumi tarvitsee uuden järjestyksen.
Peur I lähetetään tarkkailemaan Zairyhiä ja tulen toaa.
Mietin mahdollisuuksiani. Tulen toa on eliminoitava tai otettava uudelleenkäsittelyyn. En kuitenkaan tiedä, mitä Zairyh aikoo tehdä..
Päätän jatkaa Zairyhin odottamista.
Keräämäni laitteisto tuo minulle taistelussa etulyöntiaseman.
Koneeni ilmoittavat, että Peur I epästabilisoitui uudelleen.
Ilmeisesti myös mielelliset sidokseni murtuivat.
Tämä lisää tilanteen monimutkaisuutta. Zairyhin päihittämisestä minulla ei ole epäilyksiä, mutta uusi muuttuja pelissä voi muuttaa tilanteen.
Siirryn odottamaan Zairyhin saapumista.
Tiedän, ettei hän voi vastustaa kiusausta.
Zairyh kuvittelee toimivansa omasta tahdostaan, mutta hänen mielessään on osa minua. Ennakoin hänen jokaisen siirtonsa.
Päätän kirjanpidon. Zairyhin tuhoamisen jälkeen minun on eliminoitava loput, jotka ovat sekaantuneet asiaan. Siirrän tukikohtani takaisin Zairyhin saarelle.
Viimeinen merkintä.
Olisiko Zairyh liittoutunut Peur I:n kanssa? He yhdessä saattaisivat olla minulle merkittävä vastus.
Kenelle tulen toa on lojaali? Keneen hänen narunsa on sidottu?
Ei.
Minun on lopetettava.
Mikään järjestelmässä ei poikkea oletetusta.
Jokainen muuttuja on muuttumaton.
Epävarmuudelle ei ole sijaa.
Minun on lopetettava.
Tapahtumien suunta on jo kirjattu tähtiin.
Minun on lopetettava spekulointi.
Pelin tulos on ennaltamäärätty.
Tämä on viimeinen merkintä.
Punasiirtymä
Setheus
Tapaamispaikka
Viikkoja sitten
Neuvottelupaikalta oli näkymä merelle. Vielä se ei ollut muodostunut kahden osapuolen vakiopaikaksi aina, kun oli yhteistä juonittavaa, mutta jonkinlainen neutraali alue se oli. Sen verran kaukana Klaanin muureista, ettei kukaan nähnyt Zairyhiä. Ja samalla niin lähellä, ettei Kapuran pitempi poissaolo herättänyt epäilyksiä linnakkeessa.
Tulen toa istui parhaillaan kannolla ja yritti punnita kuulemaansa tarjousta. Hämärässä jokainen rantahiekasta työntyvä juuri muistutti Zairyhiä, mutta se ei ollut ainut syy siihen, että Kapura tunsi joutuneensa ajetuksi nurkkaan.
”Muistoni, siis”, Kapura sanoi ja vilkaisi merelle. Yleensä hän piti vastaavissa tilanteissa katsekontaktia tulkitakseen vastapuolen ilmeitä ja eleitä, mutta kasvin kanssa se oli haastavaa.
Kaikki ne, Zairyh ilmoitti mielensisäisesti. Minä palautan kaiken, mihin pääsen käsiksi.
”Muistini palaa jo hyvää vauhtia saariepisodin jälkeen”, Kapura mutisi. ”Enkä muutenkaan usko, että niissä on mitään mielenkiintoista. Tämäkö on käsityksesi hyvästä tarjouksesta?”
Palaa hyvää vauhtia, vai? Missä ovat aukkokohtasi?
”Joka puolella”, vastasi Kapura. ”Muistan lähinnä yksityiskohtia. Muutamia henkilöitä saarelta. Muutamia yksittäisiä tapahtumia. Sen… sen viimeisen illan kohdalla on suuria aukkoja. Kuten myös ajassa, jonka väität minun viettäneen tämän ’Joueran’ koekappaleena. Näin sivuhuomiona tarinasi olisi uskottavampi, jos antaisit minun nähdä ne muistot, joten tämä sopimus on vieläkin vähän yksipuoleinen. Sinä tästä hyödyt, en minä.”
Jouera-muistot ovat totta. Hän on taitava muistinpyyhkijä, mutta erään sain nostetuksi esiin. Haluatko nähdä?
Kapura havaitsi jälleen, että kasvin käytöstavat eivät olleet huippuluokkaa, sillä tuollaisen kysymyksen jälkeen pitää odottaa vastausta, skarrar. Seppä huokaisi ja vastaanotti epämiellyttävän muistimultimediaesityksen sumeasta kuvasta, jonka keskellä näkyi tumma hahmo. Se ojensi eteenpäin kättään, jonka mekaanisten sormien mittasuhteet olivat epäluonnollisia. Ja sitten vain pimeyttä.
”Tuo voi olla sinun muistosi”, Kapura huomautti maailman palattua paikalleen. ”Mistä minä tiedän, kuinka pitkälle mielenvoimasi ulottuvat. Mikset muka voisi näyttää omaa muistoasi noin?”
Minulla ei ole näköaistia.
”Miten… miten sinä sitten aistit?”
Sen selvittäminen ei ole tämän keskustelun tarkoitus. Haluaisin jatkaa johdatteluasi. Kerro minulle aukkokohtia. Mitä tahansa, mitä tulee mieleesi.
Kapura huokaisi.
”Minähän sanoin jo. Oikeastaan kaikki on minulle aukkokohtaa. Et tehnyt hirveän hyvää työtä ’vapauttaessani muistojani’ tai mitä sinä nyt sanoitkaan silloin saarella.”
Sen oli tarkoitus olla vain maistiainen. Miksi antaisin kaiken ilmaiseksi?
”Ilmeisesti et anna, jotta voisit kiristää minua myöhemmin.”
Voin kohdistaa aiemman kysymykseni paremmin, kasvi sanoi. Jos tuo ei auttanut, kysytään sitten näin: Mikä on aikaisin muistosi?
Kapura avasi suunsa ja valmistautui sanomaan jotain, muttei pystynytkään.
Hänen päässään alkoivat soida hälytyskellot. Sellaiset hälytyskellot, jotka kertoivat, että nyt saatettiin olla astumassa johonkin, johon Kapura ei välttämättä ollut valmis astumaan. Myös toinen tunne heräsi: Epävarma aistimus siitä, että Zairyh luki hänen mieltään hyvin tarkasti odottaen, miten tulen toa reagoisi.
Minä voin kaivella mieltäsi, mutta on paljon hauskempaa, että pääset lopputulokseen itse. Että muotoilet sen lauseeksi ja sanot ääneen, vaikka se onkin minulle hyödytöntä.
Kysyn uudestaan.
Mikä on aikaisin muistosi?
”T-takominen”, tulen toa sanoi nopeasti. ”Saarella. Joku opetti minut takomaan. En muista nimeä.”
Ja paniikki kasvoi Kapuran päässä. Se ei ollut aikaisin muisto. Aikainen? Kyllä. Mutta ei aikaisin. Aikaisin oli pulpahtamassa pintaan, mutta sitä muistoa Kapura ei halunnut kohdata. Ja toasta tuntui, ettei Zairyh siitä liiemmin välittäisi.
Valehtelet.
Autanko sinua?
Kaksoisaurinkojen kirkkaus.
Aaltojen kohina. Meren äänet.
Askeleet rantahiekalla.
Sekalainen tavara ripoteltuna halki maisemaa. Myrskyn jäljiltä.
Mutta nuo eivät olleet merkittävää.
Merkittävää oli aluksen hylky, vain puolikas, ja sinne piiloutunut matoran.
Tälle kuvalle, tälle ainutlaatuiselle sekoitukselle pelkoa ja hämmästystä selviytymisestä oli oma nimensä, Kapuran mieleen porautuva sana, ja tuo sana oli haaksirikko.
haaksirikko
haaksirikko
haaksirikko
”Se–”, Kapura aloitti ja tunsi hengittävänsä raskaasti, muttei tiennyt, mitä oli sanomassa, tässä mielentilassa ei muodostettu järkeviä ja merkityksellisiä lauseita, ”se oli–”
Mitä se oli?
Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
Mistä sinä olet tullut, Kapura?
Kapura liimasi katseensa merelle ja yritti keskittyä. Keskittyä löytämään ne sanat, jotka todistaisivat Zairyhin valehtelijaksi ja manipuloijaksi, joka yritti muodostaa sopimuksen liittolaisuudesta tarjoamalla keksittyjä muistoja. Petolliseksi valheiden kasvustoksi, joka taivutteli tappamaan Joueran, jota ei edes ollut olemassa!
Pelkkiä valheita.
Pelkkiä keksittyjä valheita.
Mutta niitä sanoja ei löytynyt.
Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
Sitä kysymystä ei voinut hylätä Zairyhin manipulointiyrityksenä.
Kapura tiesi, että tästä hetkestä lähtien hän ei voinut välttyä sen kysymyksen kysymiseltä itseltään. Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi? Ei, ei hän luullut. Ei enää.
Mistä minä olen tullut?
Haluatko selvittää?
Luulitko viettäneesi saarella koko elinikäsi?
minä en luule
minä tiedän että en
Kuka sinä oikein olet?
Kuka minä oikein olen?
Haluatko selvittää, kapteeni?
”Zairyh!” Kapura henkäisi. Hän sulki silmänsä ja toivoi niin kovasti olevansa jossain muualla. Miksi hän olikaan tehnyt virheen aiemmin ja suostunut tapaamiseen kasvin kanssa? Miksi hän olikaan suostunut huomaamaan, että hänen koko käsityksensä olemassaolostaan, hänen identiteettinsä, menneisyytensä, kaikkeutensa oli todellisuudessa hyvin hataralla pohjalla?
”Luettele ehtosi”, Kapura voihkaisi. Lähinnä, jotta hänen hengityksensä ehtisi tasaantua. Ansa oli jo lauennut, kulkija oli jo valinnut polkunsa, eikä mitään ollut tehtävissä. Vain pieni muotoseikka.
Sinä autat minua tappamaan Joueran, Zairyh vastasi mielessä. Sinulle saattaa palata lisää muistoja kun avaan kaikki lukot, mutta en takaa sitä. Joka tapauksessa sitoudut tuohon tavoitteeseen. Asetat sen Bio-Klaanin edun ja suhteittesi sen jäseniin edelle.
Kapura nyökkäsi silmät yhä suljettuna. ”Ja?”
Se on kaikki, mitä minä vaadin sinulta.
Vastalahjaksi saat hyödylliset voimani käyttöön silloin, kun se ei aiheuta liikaa haittaa minulle tai yhteiselle tavoitteellemme. Ja sinulle tärkeämpänä…
…. muistot.
Kaiken, mitä saan sinusta irti. En lupaa kaikkea, en läheskään kaikkea, koska sinua ovat käsitelleet minua taitavammat. Pääasiallisesti Jouera.
Mutta lupaan paljon.
Paljon sellaista, joka paljastaa täysin uusia puolia itsestäsi.
Ja paljon sellaista, joka voi koitua hyödyksi.
Hyväksytkö ehtoni, tulen takoja?
Kapura nyökkäsi, mutta oikeastaan sillä ei ollut väliä.
Kapura myös sanoi ääneen hyväksyvänsä ehdot, mutta silläkään ei ollut väliä.
Kuten sanottua, nyt oli jo liian myöhäistä kääntyä pois.
Oli avattu ovi, jota kumpikaan ei enää pystynyt sulkemaan.
Ja Kapura halusi nähdä, mitä sen toisella puolella oli.
Sitten minä aloitan käsittelyn.
Kapura hätkähti hereille ja huomasi makaavansa hiekalla asennossa, jossa ei äsken ollut.
Maailma ympärillä pyöri hallitsemattomasti vielä hetken, mutta pian liike rauhoittui ja pysähtyi lopullisesti. Etäämmällä näkyi kanto, jolla toa oli äsken istunut. Kun Kapura oikein pinnisti, hän saattoi arvioida näkymää äskeistä hämärämmäksi, mutta luotettavasti asiaa oli vaikea punnita.
Siispä hän nousi ylös. ”Zairyh? Minusta ei tunnu yhtään erilaiselta.”
En koskaan sanonut, että kaikki palautuisi kerralla.
Juuri rasahti vasemmalla ja sai Kapuran hätkähtämään vastakkaiseen suuntaan. Hänestä oli vieläkin epämiellyttävää kanssakäydä jonkin sellaisen kanssa, joka oli käytännössä joka puolella, mutta kai se oli ihan järkevää pelkoa. Ja jostain kohteliaisuutta muistuttavasta syystä Zairyh kätki yleensä suurimman osan olemuksestaan.
Pidä hauska vuorokausi. Siitä tule ainakin mielenkiintoinen.
”Odota!” Kapura henkäisi. ”Mihin sinä menet?”
Mitä luulet? Etsimään Joueraa. Palaa tänne joka ilta. Tee samoin, mutta saat lähteä, jos en ole paikalla. Vielä en näe tarvetta minkäänlaisiin palveluksiin, mutta niiden aika tulee myöhemmin. Jouera ei tehnyt itsestään helposti löydettävää.
Kapura ei ehtinyt harkita, pitäisikö hänen kysyä vielä jotain. Kasvi oli jo poissa (tai ainakaan mikään ei liikkunut lähiympäristössä). Siispä tulen toa huokaisi ja lähti kävelemään kohti Klaania. Muistot saisivat tulla, jos olivat tullakseen.
Ja Kapura käveli.
Ja Kapura muisti.
Se kaikki oli piilotettu taitavasti, mutta kun Zairyh mursi padon, oli virtaa enää mahdoton pysäyttää.
Muistot virtasivat vuolaasti, kun Kapura käveli takaisin tapaamispaikalta.
Luoto
Aamupäivä
Kun Zairyhin aistihavainnot olivat selkeytyneet, oli hän luodolla yksin. Sen vallannut massa oli kadonnut, mutta merkit sen olemassaolosta näkyivät yhä selvästi: Kaikki harvasta ruohikosta rantahiekkaan oli palanutta, ja luotoon oli ilmestynyt useaan paikkaan halkeamia. Zairyh piteli yhä juurissaan kahta sirua – Beetaa ja Epsilonia.
Mutta ylhäällä kohosi se, mitä massasta oli jäljellä, kohti taivaita.
Mielessään Zairyh kuuli sen kirkuvan… mutta myös jotain muuta.
”HALLITSIN YHÄ EPÄONNISTUNEEN PROJEKTIN MIELTÄ”, lausui Joueran ääni. Missä? Zairyh ulotti juurensa nopeasti ympäri luotoa, mutta tiedemiehestä ei näkynyt jäljeäkään.
”OLISIN SUUNNITELLUT LUOMUKSENI PAREMMIN, JOS OLISIN TIENNYT SEN PÄÄTYVÄN TUTKIMAAN ULOMPIA TAIVAANKAPPALEITA.”
Joueran ääni kumpusi kasvin mieleen, ja etäisesti tämä tunsi tiedemiehen läsnäolon.
Sitten se loppui ja Zairyhin aistimus Jouerasta katosi. Kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Mutta nyt Zairyh oli varma, että se oli ollut.
Ja ennen kuin hän ehti tekemään mitään, katosi suunnikkaan muotoinen pala maata luodon keskiosassa paljastaen portaat, jotka veivät alas.
Joueran yritys psykologisessa sodankäynnissä oli suorastaan naurettava.
Miettimättä muuta kasvi lähti laskeutumaan portaita.
Paja, Bio-Klaani
Viikkoja sitten
Kapura laskeutui hämärään metallityön valtakuntaan automaattisesti – toan mielellä oli muuta mietiskeltävää. Ja paljon sellaista. Kävelymatka kohtaamispaikalta Zairyhin kanssa oli hoitunut ilman erityisiä häiriöitä, mutta istuessaan työpöytänsä ääreen tulen toa kohtasi uuden haasteen: nyt ei enää ollut mitään teeskenneltyä tekemistä. Nyt toan oli pakko tiedostaa jotenkin hänen päässään vallitseva tilanne.
Kuten yleensä, Pajaa peitti hämäryys, jossa oli miltei vaikea nähdä. Tämänkaltainen työ vaati toisinaan kirkkaan valaistuksen, mutta sen Kapura hoiti työpisteen yllä olevalla valoputkien rivillä. Hämäryys oli ihanan tunnelmallista. Pöydällä oli levällään piirroksia ja kyniä. Matoron uutta harppuunaa kuvaavan piirroksen seppä asetti syrjään ja otti puhtaan paperin.
Aikoiko hän piirtää?
Kapura ei ollut varma, mitä oli tekemässä, mutta ilmeisesti.
Seuraavaksi heräsi tietenkin kysymys, että mitä piirtää. Kapura aloitti luonnostellen jonkinlaista miekkaa, mutta lopetti pian. Luonnosta aseesta hän ei aikonut piirtää. Sen sijaan kapteeni Arupakin muisto, jonka Kapura tunnisti omakseen enemmänkin intuitiolla kuin tiedolla, ilmestyi paperille.
Laivan kansi täytti paperin alareunan. Muun osan peittivät meri ja taivas, jotka luonnosmaisen epätarkassa piirtojäljessä sulautuivat yhteen. Oikeassa alareunassa oli suttuinen matoran, mutta Kapura ei vielä tiennyt, oliko se joku tietty.
Mutta meri oli siinä.
Se oli tärkeää.
Eikö meri ole oikeastaan aika sopiva symboli sille, mitä me teemme? Merellä ei ole Kohtalon polkuja tai tienviittoja. Vaikka lopulta päätyisimmekin sinne, mihin Punatähti meitä johtaa, on polku meidän valitsemamme.
Kuka sanoi noin?
Kapura ei tiennyt. Vielä.
Mutta sitten oli jo aika piirtää jotain muuta. Kapura repi eräästä plasmaa ampuvan moottorisahan luonnoksesta reunan. Ruutupaperia. Lyijykynä merkitsi siihen jotain, mutta hämäryydessä tulen toa ei nähnyt tekstiä.
Eikä hänen pitänytkään.
Kun se ilmestyi paperille, se ilmestyi muistiin. Jos et kerro minulle, kerro paperille.
Entä kuka oli tuon lausahduksen takana?
Kapurasta tuntui, että oli tullut aika ottaa siitä selvää. Uusi piirustuspaperi. Seppä kaivoi muistiaan ja merkitsi muistamansa yksityiskohdat paperille. Kun kuva täyttyi, uusia yksityiskohtia nousi esille. Kapteeni Arupakin elämä vuosi paperille sepän kynän kautta.
Kuva oli valmis.
Ohuet viivat paljastivat sen, että piirtäjä oli tavoitellut kirkasta ja kliinistä ympäristöä. Sairaala? Pikemminkin mielisairaala. Kuvan keskellä oli Tryna-kasvoinen ga-matoran.
Ja hänellä oli nimi.
Cehaya, Kapura kirjoitti piirroksen alalaitaan.
Ja näin yö jatkui.
Arupakin muistot, pelot, toiveet, halut, murheet. Kaiken sen Kapura löysi uudelleen. Papereita täyttyi, samaten yksittäisiä lauseita tai niiden osia sisältäviä ruutupaperin palasia, joita Kapura sai pahoinpidellessään Pajan luonnoksia tulevista projekteista. Osa kuvista esitti selvästi Arupakin elämää, osa oli Kapuraa. Välillä toa palasi aikaisempiin piirroksiin ja tulkitsi niitä uuden tiedon turvin.
Nyt Kapura tiesi, kuka kuvan ga-matoran oli. Cehaya oli hoitanut Arupakia metrunuilaisessa mielisairaalassa… miksi? Kapurasta tuntui, että siihenkin vielä päästäisiin illan aikana.
Nykyinen kuva oli ehkäpä valaisevin. Kapura katsoi ulkopuoliselle lähinnä sotkulta vaikuttavaa luonnosta, jossa ränsistynyt mielisairaalamaisema vaihtuu mereen, jossa seilaa yksinäinen vene. Vielä edempänä oli sama vene… mutta haaksirikon kokeneena. Arupakin kronologia alkoi selvitä salaisuuksia omasta päästään etsivälle toalle.
Mutta vielä oli kysymyksiä.
Mikä oli ajanut Arupakin mielisairaalaan?
Entä pakenemaan sieltä?
Kapura palasi aiempaan kuvaan, jossa katosta riippui ketjuja. Oliko tämäkin ympäristö osa mielisairaalaa? Siltä Kapurasta tuntui, mutta minkälainen mielisairaala oli noin huonossa kunnossa ja täynnä jonkinlaisia ansoja?
Ehkä kaikkiin kysymyksiin oli sama vastaus.
Kapura luonnosteli muodon kuusisivuisesta sirusta, mutta muoto ei vastannut todellisuutta. Tässä Nimda oli pikemminkin palapelin pala. Ehkä symboliikka oli kuvan realistisuutta tärkeämpää.
Mutta kuva vaati vielä jotain.
Sirua tavoittelevat kädet.
Nimdaako Arupak oli etsinyt? Se selittäisi paljon. Jälleen Kapura palasi aikaisempiin piirroksiin ja tunnisti nyt aina välillä kuvien reunoilla esiintyvän hohteen. Ehkä kapteeni oli paitsi tavoitellut myös löytänyt aarteensa.
Kapura viskoi katsomansa paperin lattialle ja huomasi hengittävänsä raskaasti. Ilmeisesti nyt oltiin pääsemässä johonkin kiinnostavaan. Puhtaalle pinnalle ilmestyi käsi, joka piteli soihtua.
Ja paperin
toiseen
reunaan
piirtyi
itse KUOLEMA.
Hahmo oli täysin piirteetön, vain ääriviivainen varjo, mutta Kapurasta tuntui, että nyt piirrustus osuikin oikeaan. Soihtu valaisi pimeydestä ilmestyneen nuken.
Kapura hylkäsi piirrustuksen ja nousi ylös huohottaen.
Enää pelkkä paperi ei riittänyt.
Kapura laskeutui tuolille tietämättä, mitä oli äsken tehnyt.
Varmaankin muistanut, koska hänen päänsä täyttivät temppelin pimeys ja epämääräiset hahmot.
Ja linnut.
Kapura veti nopeasti esiin uuden paperin ja piirsi pikimustan variksen. kraa
kraa
kraa
Sen sanan Kapura merkitsi kolmesti ylös.
Nyt… nyt oltiin todella päästy johonkin. Tässäkö syy Arupakin mielisairauteen? Nuket, Kapura ajatteli. Se tuntui ainakin osasyyltä. Vielä oli selvittämättömiä salaisuuksia. Kulkemattomia polkuja. Tai pikemminkin seilaamattomia vesiä.
Mutta juuri nyt taisi olla aika palata jälleen taaksepäin.
Niin Kapura tekikin tietämättä, mitä etsiä. Kuvat mielisairaalasta. Kuvat palavasta matorankylästä. Ja kuvat merestä. Useimmissa sellaisissa oli matoran, jota Kapura uskalsi nyt veikata samaksi henkilöksi joka piirroksessa. Mutta se ei tuntunut tärkeältä.
Viimein Kapura löysi etsimänsä.
Tämän kuvan hän muisti vain hämärästi. Hän oli kai hylännyt sen nopeasti huomattuaan tarvitsevansa lisää kontekstia muualta sen ymmärtämiseen. Mutta nyt Kapura ymmärsi, koska hän oli muistanut. Kuva esitti käytävää, jonka Kapura arveli kuuluvan samalle mielisairaalalle. Aft-Amana, Kapura ajatteli ja merkitsi sen piirroksen alalaitaan.
Käytävän päässä oli oviaukko. Ja sen alakulmasta kurkisti varjo, jonka muoto oli… kraa
kraa
… lintu?
Niin sen täytyi olla.
Tulen toasta tuntui kuumalta. Hän suorastaan hikoili. Olivatko Nuket seuranneet Arupakia aina Nimdan temppelistä lähtien? Se vaikutti totuudenmukaiselta, mutta herätti ikäviä jatkokysymyksiä.
Mitä ne hänestä halusivat?
Mistä tiesi, että ne eivät seuranneet häntä yhä?
Mutta sitä kysymystä Kapura ei nyt ehtinyt miettiä. Oli seuraavan kuvan vuoro. Siihen Kapura käytti reilusti aikaa ja yritti tuoda muodot ja värit mahdollisimman tarkasti esille, sillä piirtämisestä huolimatta hän ei muistanut kontekstia kunnolla.
Kuva oli vain putkahtanut jostain mielen synkemmistä koloista.
Kuva pinkistä olennosta, joka kantoi päässään sinisiä kaninkorvia.
Kapura rypisti otsaansa. Tähän kuvaan hänen teki mieli kirjoittaa kaikenlaista (TIK TOK TIK TOK TIK TOK), mutta missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Mitä osaa epäselvän kanin näköinen olio oli näytellyt Arupakin tarinassa?
Kapura luovutti ja siirsi piirroksen johonkin näkyvään paikkaan. Kuvassa saattoi piillä häivähdys jostain tärkeästä, mutta kovin kriittinen se ei ollut. Nyt oli muutakin piirrettävää. Ja muutakin muisteltavaa.
Seppä sukelsi kapteeni Arupakin varhaismuistoihin.
Hän piirsi kuvan nuotiosta, jonka äärellä istui keskustelevia matoraneja. Taustalla näkyi pieni matorankylä. Tämä kuva olisi voinut olla myös Kapuran asuttamasta saaresta, mutta muisti kertoi, ettei asia ollut niin. Matoranien päässä oli erilaisia päähineitä, joita Kapura ei tuntenut, mutta hän arveli niiden olevan uskonnollista laatua. Ehkä enemmän symbolisia kuin jotain, jota Arupak oli oikeasti nähnyt.
Eri uskontokuntia edustavia matoraneja, siis. Arupak oli kuvassa vasemmalla taustalla.
Mistä matoranit keskustelivat? Se olikin jo selvitetty mysteeri: paperin alalaidassa komeili sana KOHTALO. Piirros ei vielä ollut valmis. Arupakin käsiin ilmestyi kirja, jonka nimi ei siitä kuvakulmasta näkynyt. Minkälaiset aatteelliset eväät elämään oli kapteeni kerännyt mukaansa?
Edustan matoranit keskustelivat, mutta Kapurasta ei tuntunut siltä, että hän haluaisi keskittyä sen muistamiseen. Mielenkiintoisempaa olisi porautua Arupakin pään sisään. Mitä mietit, merirosvo?
Vastaus ilmestyi erilliselle paperille.
totuus
minun on löydettävä totuus
Lisää.
kuka kohtalomme rakentaa
kuka maalaa punaisen polun, jota kävelemme
kuka on kirjannut sen tähtiin
Ja lisää.
minä tiedän, missä on totuus
totuus on siruissa
siruilla teet kohtalon
siruilla määräät totuuden
siruilla löydät polun
siruilla kumoat tähdet
Kaikki tämä alkoi kuulostaa järkevältä. Siruissa oli ollut Arupakin totuus, johon kotisaaren uskonnolliset ja filosofiset väittelyt eivät olleet pystyneet vastaamaan. Nyt Kapura tiesi, että kirjassa pitäisi lukea SARITRE, mutta sitä oli hyödytöntä merkitä enää ylös.
Jotain Arupak oli ainakin löytänyt, Kapura tuumi. Jos ei totuutta, niin Nuket. Ja jotain muutakin.
Se oli viimeisiä paloja.
Mystinen matoran, joka useimmissa Arupakin kulta-ajoista kertovissa kuvissa pysytteli taustalla. Kapurasta tuntui, että tämän yksityiskohdan voisi jättää muistamatta… mutta hän oli liian syvällä. Viimeinen tilaisuus kääntyä pois oli jo käytetty. Oikeastaan se oli käytetty jo silloin, kun Kapura oli suunnannut kohti Zairyhin saarta selvittääkseen menneisyytensä.
Kapura huokaisi.
Se saattoi olla viimeinen tärkeä asia.
Kuka sinä olet?
Kapura selasi aikaisempiin kuviin. Mikään ei tarjonnut erityisen selvää kuvaa matoranista, mutta tällaisella muistojen kokoelmalla pelkkä selaaminen johti hedelmällisiin tuloksiin.
sinä olet tarip
Toan hengitys pysähtyi pieneksi hetkeksi.
Nyt sai muistojen kaivelu riittää, päätti Kapura. Unen aika.
Mutta hän oli jo muistanut.
Kapura katseli Arupakin perspektiivistä kirjoituspöytää ja sen ääressä istuvaa matorania.
Jos kuvat eivät päässeet vuotamaan paperille, vuosivat ne mieleen.
Kapura muisti kaiken.
Tarip seisoi laivan kannella ja katsoi merelle. Matoranin katse kääntyi Arupakia päin. Tarip tuijotti häntä hyväntahtoisella ja terävällä katseella, jossa oli ripaus taiteilijoille ominaista kapinahenkeä.
Ja hän tiesi, mitä oli tulossa.
Sen saattoi arvata ihan mainiosti.
Arupak kohotti soihtua temppelin pimeydessä, Tarip hänen vierellään.
Se ei tehnyt siitä yhtään helpompaa.
Kapura sulki Pajan oven. Kellonajasta ei ollut tietoakaan, mutta Klaanin käytävät olivat tyhjiä.
tunneliin laskeutui kaksi matorania
sieltä nousi yksi
Kapura avasi huoneensa oven.
mitä minä menin tekemään
mitä minä menin tekemään
mitä minä menin tekemään
Tulen toa makasi sängyllään, silmät auki, ja tuijotti kattoa. Untako? Siitä ei ollut tietoakaan. Tänä yönä seppä ei nukkuisi silmäystäkään.
tiedätkö, miten tuska voisi helpottaa?
mitä jos piirrät lisää
Ja Kapura poistui huoneestaan. Ja otti Pajan suunnakseen.
piirtäminen on muistamista
piirtäminen on ymmärtämistä
seppä piirrä kuva
piirrä uusi kuva
Kapura piirsi uuden kuvan. Ja kirjoitti. Paperi toisensa jälkeen täyttyi. Enää sillä ei ollut väliä. Enää Kapura ei varsinaisessa mielessä piirtänyt.
Hän näki.
Hän näki kaiken.
Temppelin pimeys, yhä uudestaan ja uudestaan.
Sirun hohto.
Linnut.
Jonkinlainen samea usva peitti merta. Kapura huomasi pystyvänsä kävelemään sen päällä uppoamatta. Joka puolella oli laivoja, joiden kannella oli vain kasvottomia varjoja. Auringonlasku värjäsi kaiken uhkaavan punaiseksi, mutta uhkaavampia olivat kaikkialla lentelevät linnut.
kraa
kraa
kraa
Ja hän piirsi Taripin.
Uudelleen ja uudelleen.
Se sattui, mutta Kapura ei lopettanut.
Miksi edes aloitit, toa, jos et halunnut muistaa?
Valkoinen tila
Ajattomuus
Zairyh laskeutui portaita ja löysi itsensä valkoisesta tilasta. Horisonttiin katoava täydellisen suora harmaa polku oli ainut asia, jonka kasvi tyhjyydestä erotti. Ääntäkään ei kuulunut, eikä Jouerasta näkynyt jälkeäkään. Kaikki oli pysähtynyttä ja muuttumatonta.
Voisiko jopa sanoa… täydellistä?
Tässä vaiheessa Zairyh ei enää tiennyt, kokiko hän asiat fyysisesti vai oliko Joueran mielessä.
Mutta mitä väliä sillä oli?
Hän oli jo astunut Joueran maailmaan, eikä enää ollut kääntymistä takaisin.
Hermostuttiko Zairyhiä? Kasvi tarkkaili mielentilaansa, muttei huomannut merkkejä sellaisesta. Tai mistään muustakaan. Tämä oli Zairyhin tehtävä, tähän oli Zairyh tarkoitettu. Jouera oli kasvin elämän viimeinen merkittävä asia. Joueran jälkeen ei enää ollut mitään.
Ja askel kolahti polun päässä. Zairyh odotti, ja pian jotain näkyi kaukaisuudessa.
Polku himmeni hiljalleen osaksi taustaa. Jouera ei halunnut taisteluun ainuttakaan häiriötekijää. Jouera ei halunnut taisteluun mitään.
Niin oli täydellistä.
Hahmo lähestyi.
Nyt Jouera oli niin lähellä, että Zairyh saattoi tutkailla tiedemiehen kehoa. Se käveli tasaista tahtia eteenpäin tekemättä ainuttakaan elettä, jolla saavuttaisi mitään muuta.
Hahmo lähestyi, ja… tätäkö hän kutsuu täydellisyydeksi?
Mittasuhteet olivat toaan verrattuna epämuodostuneet. Kädet hieman liian pitkät, jalat liian lyhyet, kaikki raajat himpun verran liian ohuita ja kaikki eripituisia. Jokainen askel, vaikka tarkasti ja täsmällisesti suoritettu, kertoi, miten olentoa ei oltu suunniteltu kävelemiseen. Pienten jalanpohjien lieni mahdotonta pysyä pystyssä millään muulla alustalla kuin tasaisella tyhjyydellä.
Hahmon ruumis oli peitetty metallilevyillä, jotka eivät osoittaneet toan tai matoranien panssarien kaltaista notkeutta. Sormet näyttivät kyvyttömiltä taipumaan kunnolla, raajojen liitoskohdat jättivät niiden liikerajat vajaiksi. Olennon keho oli myös epäsymmetrinen; painopiste oli lievästi sen vasemmalla puolella.
Huono, kömpelö, virheellinen.
Sellainen oli Jouera, jonka silmät hehkuivat sinistä valoa tämän tuijottaessa kohti Zairyhiä.
Tämäkö oli Joueran käsitys täydellisyydestä?
Vaiko vain vitsi?
Ja hahmon matka pysähtyi. Se jähmettyi paikoilleen.
”ZAIRYH”, se sanoi. Kasvi kuuli äänen mielessään. ”TAI KUTEN MINÄ SINUA KUTSUIN. PROJEKTI ABRAXAS.”
Vaiti, Jouera. Et näytä lainkaan taistelukykyiseltä. Käy vaikka maahan makaamaan ja kuole.
”KEHO ON VAIN FYYSISEN MAAILMAN KAHLE, JOKA MEITÄ RAJOITTAA”, se vastasi. ”TODELLINEN TÄYDELLISYYS LÖYTYY MIELESTÄ. MINÄ TIEDÄN SEN, KOSKA OLEN KULKENUT PITKÄLLE TÄYDELLISYYDEN POLKUA. MINÄ OLEN LEIKANNUT POIS KAIKEN JA SÄILYTTÄNYT VAIN SEN, MITÄ TARVITSEN. MINÄ OLEN TÄYDELLISYYS.”
Tämä on surkea esitys. Kaiken sen vaivan jälkeen odotin parempaa.
Hahmo ei reagoinut Zairyhin sanoihin.
”SINÄ ET OLE YKSILÖ, JOLLA ON VALTA PÄÄTTÄÄ KOHTALOSTAAN. SINÄ ET OLE MITÄÄN. MIHIN LUULET PÄÄSEVÄSI KULKEMATTA REITTIÄ, JONKA JUMALASI ON SINULLE VIITOITTANUT?”
Ainakin näin pitkälle.
Eikä kumpikaan tehnyt ensimmäistä siirtoa. Ei kumpikaan edes liikkunut. Joueran maailma oli yhtä pysähtynyt kuin kumpikin paikallaolijoista.
Zairyh odotti piilotellen sirujaan, mutta uskoi, että Jouera tiesi jo niistä. Mitä hän siis odotti?
Miksi hän ei tehnyt mitään? Jokin ansako tämä oli?
Minulla on kaksi Nimdan sirua, Jouera.
”SIRUTKO, ABRAXAS?”, hahmo sanoi pysytellen yhä täysin liikkumattomana. ”MITÄ NE MERKITSEVÄT? MINÄ SUUNNITTELIN JOKAISEN ASKELEESI. MINÄ TARKOITIN, ETTÄ SAAT NE HALTUUSI. SINUN ON YRITETTÄVÄ KOVEMMIN VOITTAAKSESI MINUT PELISSÄ, JONKA JOKAINEN SIIRTO ON MÄÄRÄTTY ENNALTA.”
Zairyh kohotti siruja kohti tiedemiestä. Ne vastasivat kasvin pyyntöön ja alkoivat hehkua vaaleansinistä valoa, joka kulkeutui avarassa tilassa joka suuntaan.
Yhä seisoi Jouera paikallaan. Vieläkään ei tiedemies reagoinut kahden sirun kuolettavaan uhkaan.
Minä voin tappaa sinut silmänräpäyksessä. Sirujen voimalla revin kehosi kappaleiksi ja romahdutan tämän tilan. Sitäkö sinä haluat?
”SITTEN SINÄ ET YMMÄRRÄ”, Jouera vastasi. ”LUULET TURHAAN, ETTÄ KUOLEMALLA ON VÄLIÄ. MINÄ OLEN SINÄ. SINÄ OLET MINÄ. TÄÄLLÄ ON KAKSI JOUERAA, MUTTA VAIN YKSI POISTUU ELÄVÄNÄ. MITÄ MERKITSEE, KUMPI SE ON?”
Kuole sitten, Jouera.
Sirut ja Joueran silmät hohtivat samaa sävyä. Mitään ei tapahtunut.
Joueran yllätyshyökkäys ei porautunut Zairyhin mieleen.
Tie oli yhä ainut asia valkoisessa tyhjyydessä.
Robotti ei edes kohottanut kättään tavoittelemaan Nimdan sirpaleita.
Silti Zairyh ei hyökännyt.
Silti Zairyh ei toteuttanut uhkaustaan.
Ansako tämä oli?
Sen oli pakko olla ansa.
”MINULLA ON AIKAA”, Joueran metallinen ääni sanoi. ”ÄLÄ KIIREHDI PÄÄTÖKSESSÄSI. KERRAN MINÄ KIIREHDIN JA TEIN VIRHEEN. SITTEMMIN OLEN NOUSSUT SEN YLÄPUOLELLE. JOTEN MIETI RAUHASSA, VIRHEENI. TEE VALINTASI, JOKA EI MUUTA VALMISTELEMAANI ALGORITMIA.”
Ehkä, koska sinä et tee MITÄÄN! Zairyh huusi mielessään. PUOLUSTAUDU. HYÖKKÄÄ. REAGOI, KUN MINÄ UHKAAN SINUA!
”MINUN EI TARVITSE TEHDÄ MITÄÄN”, sanoi robotti, ”KOSKA OLEN NOUSSUT YLEMMÄLLE TASOLLE. ELÄMÄLLÄ JA KUOLEMALLA EI ENÄÄ OLE MERKITYSTÄ. ON VAIN TYHJIÖ JA VÄISTÄMÄTTÖMYYS. FYYSINEN MAAILMA ON ILLUUSIO. SINÄ OLET KAHLITTU. PYSYT SELLAISENA, KOSKA OLET PELKKÄ VIRHE.”
Nimdan sirut hohtivat entistä kirkkaammin, mutta Jouera ei reagoinut.
Zairyhille alkoi käydä selväksi, ettei tämä tosiaan aikonut tehdä mitään.
Siispä kasvi otti itselleen ensimmäisen siirron ja alkoi levittämään juuriaan ympäri valkoista. Ne työntyivät halki tyhjyyden tasaista pintaa, mutta Joueraan ne eivät koskeneet.
”MITÄ LUULET SAAVUTTAVASI?” Jouera kysyi. ”TÄMÄ ON MINUN MAAILMANI. OLET OLEMASSA NIIN KAUAN KUIN TAHTONI MÄÄRÄÄ.”
Zairyh ei vastannut. Zairyh oli kyllästynyt odottamiseen.
Zairyh käytti Nimdaa.
Siniset salamat syöksyivät ympäri valkoista tyhjiötä. Ne haarautuivat uudestaan, hohtivat kirkkaina ja ympäröivät sekä Zairyhin että Joueran. Etäältä kuului pirstoutuvia ääniä, ja Zairyh näki valkoisten sirpaleiden lentävän joka puolella. Nimdan salamat murskasivat tyhjyyttä ja etenivät railoissa yhä kauemmas.
Minä tuhoan tämän paikan, Jouera. Mitä se saa aikaan? Tuhoaa sinut? Tuhoaa meidät molemmat?
”EI MITÄÄN.” Vai niin.
Zairyh jatkoi omien juuriensa kurottamista ympäri tilaa. Pian muutama oli niin lähellä Joueraa, että Zairyh saattoi kietoa ne yhä liikkumattoman hahmon ympärille ja musertaa sen sekunneissa.
Mutta hän ei tehnyt sitä.
Zairyh ei koskettanut Joueraa.
Nimdan salamoiden halkeamat alkoivat hohtaa vaaleansinistä. Yhä siniset säikeet tunkeutuivat ympäriinsä, menivät ristiin toistensa kanssa ja laajensivat olemassaolevia uria. Joueran maailma sirpaloitui joka puolelta, mutta vieläkään ei tiedemies reagoinut. Vieläkään taistelijat eivät koskettaneet toisiaan.
Etäämmällä sininen salama leikkasi kahtia harmaan polun, jota pitkin Jouera oli saapunut. Sen toinen puoli lähti putoamaan kohti tyhjyyttä ja katosi. Jouera ja Zairyh seisoivat yhä vankasti omalla osallaan.
”VOISI SANOA, ETTÄ MINÄKIN OLEN ODOTTANUT TÄTÄ HETKEÄ. MUTTA MINÄ EN ODOTA. MINÄ TUNNEN VÄISTÄMÄTTÖMYYDET, MUTTA NIIDEN TÄYTTYMINEN ON MERKITYKSETÖNTÄ.”
Anna yksikin syy, etten räjäytä sinua siruilla, Zairyh sanoi. Kauempana kuului valtava pirstoutumisen ääni. Kai suuri osa valkoista tilaa räjähti, mutta Zairyh ei keskittynyt siihen.
Jouera ei vastannut Zairyhin uhkaukseen.
”MINUN KUOLEMANI ON VÄISTÄMÄTTÖMYYS”, robotti puhui. ”MINÄ TUNNEN ITSENI. MINÄ TUNNEN SINUT. MINÄ TUNNEN LAJINI KÄYTÄNTEET, JOTKA VAATIVAT TELOITTAMAAN VIRHEELLISET ARKKITEHDIT. MINÄ TIEDÄN SEN OLEVAN SYY, JONKA VUOKSI OLET ETSINYT MINUT.”
Salama kulki läheltä Joueraa ja syöksi osan polusta tyhjyyteen. Sininen halkaisi yhden Zairyhin juurista.
”MITÄ ODOTAT? RANKAISE MINUA. TAPA MINUT.”
Ja sitten Jouera teki jotain.
Robotti kohotti oikeaa jalkaansa ja astui yhden ainoaan askeleen.
Yhden ainoan askeleen, joka riitti Zairyhille. Jos Jouera oli tekemässä jotain, se tapahtuisi nyt.
”MERKITYKSETÖNTÄ, ABRAXAS. TODELLINEN TOTUUS ON JO KIRJATTU YLÖS.”
Nimdan sirut koskettivat toisiaan, kun Zairyh valmistautui hyökkäykseen.
”TEE TODEKSI YKSI VÄÄJÄÄMÄTTÖMYYS MUIDEN JOUKOSSA.”
Vaaleansininen vasama siirtyi ilmassa kohti kohdettaan, joka oli Joueran ruumiin keskikohta.
Zairyh tiesi, että se osuisi ja repisi tiedemiehen kehon kappaleiksi.
Jouera tiesi, että se osuisi ja repisi hänen kehonsa kappaleiksi.
Sehän oli väistämätöntä.
Se osui ja repi Joueran kehon kappaleiksi.
Salama suorastaan syöksyi tiedemiehen läpi ja jätti jälkeensä pyöreän reiän. Mutta hyökkäys ei jäänyt siihen: Nimdan energia tunkeutui läpi Joueran kehon jokaisen raajan ja irrotti niiden osia. Toisessa jalassa oli murtumakohta. Kummassakin kädessä. Olkapäissä. Päässä. Tuho näytti pahalta ulkoa, mutta vielä kamalampi se olisi sisältä, jossa Nimdan salamat eivät jättäneet mitään jäljelle. Ne polttivat halki punaiset ja vihreät johdot, murskasivat tiedemiehen raajoja liikuttavat moottorit ja pirstoivat virtapiirit.
Jouera kuoli.
Robotin pää putosi lattialle. Sen yksijalkainen keho ei pysynyt pystyssä, vaan kaatui maahan kuin tyhjä nukke, jossa ei mitään koskaan ollutkaan. Toinen käsi lensi polun ohi ja putosi valkoisen läpi tyhjyyteen.
Jouera kuoli.
Salaman päätepiste oli osa polkua, joka kesti energiapurkauksen mutta muuttui ehkä aavistuksen tummemmaksi.
Jouera kuoli.
Ja kaikkialla valkoinen todellisuus pirstoutui sirpaleiksi kera äänien, jotka muistuttivat lasin räjähtämistä. Zairyhin omakin keho kärsi. Nimdan tummansininen energia leikkasi kasvin juuria poikki. Irronneet osat putosivat selittämättömästi läpi valkoisen, vaikka kasvin muu ruumis pysyi sen kiinteän muodon päällä.
Jouera oli kuollut.
Silti Jouera puhui.
”TUO EI RIITÄ.”
Mutta Zairyh ei kyennyt vastaamaan, sillä valkoinen loisti kaiken muun yli ja peitti kaiken alleen. Zairyhin juuret. Joueran tuhoutuneen kehon. Harmaan polun tyhjyydessä. Nimdan sinisen energian.
Sitten Joueran maailma palasi aiempaan tilaansa. Tuhoutuneen robotin jäänteet lojuivat yhä polulla.
”JOS LUULET TÄMÄN PÄÄTTYVÄN NÄIN, ET VIELÄ YMMÄRRÄ.”
Mitä minä en ymmärrä?
”EPÄTÄYDELLISYYTESI TÄHDEN ET YMMÄRRÄ MITÄÄN.”
Aloitetaan vaikka tällä kysymyksellä. Mikset sinä KUOLE? Minä runnoin mielesi siruilla.
Oli ilmiselvää, ettei Jouera kertoisi mitään… ainakaan mitään tärkeää. Siispä kasvi teki ainoan siirron, johon enää kykeni: Lähti etenemään pitkin harmaata polkua.
”KULJE TIETÄ, ABRAXAS. EHKÄ YMMÄRRÄT SITTEN.”
Zairyh ei vastannut. Harmaa polku jatkui täysin suorana, eikä ympäristössä näkynyt minkäänlaisia maamerkkejä. Vain samaa tyhjää valkoista. Joueran jäänteet olivat jääneet taakse, mutta ne eivät olleet koskaan merkinneet mitään. Vain Joueran projektio tämän omassa mielessä.
Nimda oli vastaus kaikkeen.
Nimda oli kasvin ainut mahdollisuus tuhota Jouera.
Mutta miksei se toiminut?
”MINÄ VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE MONIA ASIOITA. VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE SEN, KUINKA MINUSTA TULI TÄYDELLINEN. VOIN NÄYTTÄÄ SINULLE VIRHEENI… EN AINOASTAAN SINUA, VAAN MYÖS TOISEN. TOISEN, JONKA VUOKSI EN OLE VIELÄ VALMIS.”
Ilmeisesti Zairyhin mielipidettä ei kuitenkaan kysytty, koska pian polun toisessa päässä näkyi tummanpunainen piste.
Zairyh tiesi jo, mikä se oli.
Tiesi ennen kuin oli niin lähellä, että saattoi nähdä Kapuran kanohin yksityiskohdat.
”KOHTASIT PROJEKTINI MATKALLASI. SEN OLI TARKOITUS TAPPAA SINUT, MUTTA HYÖDYTÖN TOA EPÄONNISTUI.”
”LUULIT EHKÄ SAAVUTTANEESI JOTAIN MERKITTÄVÄÄ. LUULIT EHKÄ RIKKONEESI VÄISTÄMÄTTÖMYYDEN. MUTTA TOAN EPÄONNISTUMINEN ON VAIN HIDASTE, EIKÄ MIKÄÄN HIDASTE VOI MUUTA KUIN LYKÄTÄ VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ.”
Zairyh siirsi juurensa kuristusotteeseen, mutta Joueran mielessäkin toan ruumis oli tämän kömpelöä robottikehoa vahvempi. Toa ähkyi hyödyttömästi Zairyhin juurten puristuksessa, mutta kasvi ei halunnut käyttää Nimdaa.
Sitä Jouera halusi. Se oli Joueran suunnitelma. Siksi se ei toiminut.
Eikö ollutkin? Mitä sinä yrität, Jouera?
Zairyh otti käyttöön toisenkin juuren ja tappoi Kapuran. Toan eloton ruumis mätkähti polulle. Näkymätön este poistui, ja Zairyh jatkoi matkaa. Mutta nyt kasvin mieleen tuli toinenkin teoria. Pelasiko Jouera vain aikaa? Tekikö Jouera jotain sillä aikaa kun Zairyh tuhlasi kallisarvoisia sekunteja tuhoamalla mielimaisemaa?
Tyhjyys oli tyhjää.
Seuraavaa matkakohdetta ei näkynyt.
Sano mitä haluat, Jouera.
”MIKSI TEKISIN NIIN? VÄISTÄMÄTTÖMYYS EI SITÄ VAADI.”
Haluatko, että käytän Nimdaa?
”SIRUT OVAT YHDENTEKEVIÄ. ET TEE NIILLÄ MITÄÄN, JOHON ET MUUTEN PYSTYISI. SINÄ VAIN TAKERRUT EPÄTÄYDELLISYYDESSÄSI ÄRSYKKEISIIN JA HÄIRIÖIHIN, JOTKA ESTÄVÄT SINUA NÄKEMÄSTÄ TOTUUTTA.”
Zairyh jatkoi matkaa. Ajan kulumisesta ei kertonut mikään, mutta kellon liikuttua jonkin verran kasvi alkoi epäillä kaikkea.
Miksei Jouera tehnyt mitään?
Miksi Jouera väitti, ettei välittänyt mistään?
Juuri sopivasti Zairyhin epäluulot rikkoen (kasvi huomasi tämän ja mietti, tiesikö Jouera hänen huomanneen) ilmestyi seuraava este.
Makutan todellinen muoto ei ollut Zairyhille tuttu, mutta kasvi tunnisti Abzumon helposti. Hirviömäiseen haarniskaan puetulla mielipuolella oli piikkejä kehonsa joka puolella. Violetin ja verenpunaisen sävyt täydensivät ikiyön mustaa, ja varjojen herran silmät kiiluivat kirkkaanvihreinä.
Toisin kuin Joueran maailman muut olennot, tämä ei pysynyt paikoillaan. Abzumon suu liikkui tämän puhuessa.
”Sssirut, Zairyh. Anna minulle sirut, niin tuhoamme Joueran yhdesssä.”
Surkea Abzumo-imitaatio, Jouera. Mitä ajat takaa?
Tiedemies ei reagoinut. Zairyh vastasi makutan tarjoukseen hyökkäämällä kaikilla juurillaan. Abzumo (tai Joueran versio Abzumosta) veti esiin koristeellisen miekan, jolla se halkaisi kaikki liian lähelle tulevat juuret. Zairyh perääntyi, mutta makuta ei hyökännyt.
Sinä haluat minun käyttävän siruja.
Oliko aiempi ollut vain hämäystä ja sirut sittenkin se, mitä Jouera halusi?
Tilanne saattoi olla ansa. Zairyh tiedosti sen. Mutta hän oli kuvitellut Joueran kohtaamisen suoraksi taisteluksi, jossa hän joko kuolisi tai täyttäisi tarkoituksensa.
Tämä ei ollut sitä.
Tämä oli Joueran turhaa mielipeliä, joka kätki alleen jotain suurempaa.
Zairyh ei nähnyt muutakaan vaihtoehtoa, joten hän otti jälleen Nimdan voiman omakseen. Sininen salama lävisti Abzumon pään ja sai makutan rääkymään. Ruumis horjahti avuttomana harmaalle polulle ja lopetti sätkimisensä. Zairyh jatkoi matkaansa.
”KÄYTÄT SIRUJA VAROEN. SINÄ VAROT PUTOAMASTA ANSAANI. ETKÖ YMMÄRRÄ, ETTÄ SEKÄ KUOLEMANI ETTÄ HÄVIÖSI OVAT VAKIOITA, JOIDEN MUUTTAMINEN ON MAHDOTONTA?”
Ilmeisesti tiedemies toivoi sinisen energian laajaskaalaista tuhoa. Miksi? Vai halusiko? Mikään ei tarjonnut kasvin kysymyksiin vastausta, joten Zairyh jatkoi eteenpäin. Jouera pysyi vaiti, mikä saattoi olla hyvä tai huono asia.
Mitä sinä minusta haluat?
Mitä toivot minun tekevän?
Ei vastausta.
Mutta sitten jotain tapahtui. Zairyhin keho alkoi tuntua oudolta ja… jäykältä? Juuret eivät liikkuneet niin sukkelasti, kuin ne joskus olivat liikkuneet.
”SINÄ ET YMMÄRRÄ. TOINEN KUOLEE, TOINEN JÄÄ HENKIIN. LOPPUTULOS ON MÄÄRÄTTY JO KAUAN SITTEN. TULOS ON LOPULLINEN. SEN MUUTTAMINEN EI KÄY.”
Nyt Zairyh huomasi muutoksen syyn. Hänen juurensa alkoivat muotoutua Joueran mekaanista kehoa muistuttavaksi massaksi.
”LOPPUTULOS EI KOSKAAN OLLUT SINUN PÄÄTETTÄVISSÄSI.”
Zairyh tunsi kehonsa jähmettyvän. Kasvi yritti epätoivoisesti kasvattaa juuriaan joka puolille ja paljastaa käyttökelpoista ainesta, mutta pian hänen kykynsä kasvaa tyrehtyi.
Mutta este oli vain leikkiä, jonka saattoi murtaa siruilla.
Nimda, siis. Jouera halusi Zairyhin käyttävän Nimdaa.
Mitä tiedemies ajoi takaa?
Zairyh käytti siruja, ja hänen kehonsa palasi ennalleen vaivattomasti. Jos tämä oli mielten taisteluareena, oli Nimda vähintäänkin epäreilu täsmäase jokaiseen hyökkäykseen.
Mutta jos Jouera oli voimaton siruja vastaan, miksi se jatkui?
Miksei se loppunut?
Onko suunnitelmasi pitää minut tässä limbossa ikuisesti?
Zairyhin mielenterveys hupeni pelkästä ajatuksesta siitä, että hän joutuisi viettämään olemassaolonsa kuullen ikuisesti Joueran äänen mutta saamatta koskaan tyydytystä tiedemiehen tappamisesta.
”SINÄ TIEDÄT JO, KUINKA PÄÄSTÄ POIS. MITÄ MINÄ VOIN SIRUJEN MAHDILLE?”
Nimda oli siis kaiken avain. Ainakin se teoria piti paikkansa.
Mutta juuri missään muussa ei ollutkaan järkeä.
Jokainen lausumasi fakta on ristiriidassa edellisten kanssa. Luulin sinua taitavammaksi loogikoksi.
Mutta siihenkään ei tiedemies vastannut.
Valkoinen tila pysyi tyhjänä.
Koko ajanjakson, joka oli tuntunut useilta tunneilta, oli Zairyh valmistautunut tappamaan Joueran. Odottanut jokaisen esteen kohdatessaan, että tiedemies lopettaisi naurettavan leikkinsä ja taistelisi. Kasvi ei tiennyt, kuinka kauan enää kestäisi… joten päätti tehdä ainoan asian, jonka lopputulos ei ollut Joueran päätettävissä.
β~ Käytä meitä, Zairyh! ~β ε~ Mitä sinulla on hävittävää? ~ε
Vapauttaa sirujen täyden voiman.
Tuhota kaiken varomatta Joueran ansoja.
Kasvi kutsui jälleen Nimdan mahtia. Hehkuvat sirut lähettivät siniset urat kulkemaan joka puolelle Joueran maailmaa. Se sirpaloitui, rikkoutui ohuiksi palasiksi, jotka Zairyh erotti vain juuriaan vasten. Isoja osia harmaasta polusta ei mihinkään lohkeili pois.
Iso halkeama sinistä avautui Zairyhin eteen… mutta se ei ollut ainoa kasvin näkemä asia.
Nimdan sinistä energiaa vasten erottui jonkin valkoinen ääriviiva.
Zairyh käski siruja iskemään siihen kohtaan, ja… ja pian Zairyh näki sen.
Se oli se, mitä Jouerasta oli enää jäljellä.
Toan valkoinen ääriviiva.
Kun Zairyh lähetti lisää sinistä, sen piirteet tulivat paremmin näkyviin. Tarkemmin sanottuna toa ei ollut pelkkä ääriviiva. Sitä peittivät himmeät punaisen ja oranssin sävyt, mutta läpinäkyvä hahmo oli silti. Joka puolelta sen kehoa puuttui isoja paloja siitä, missä olisi kuulunut olla panssareita tai orgaanista ainesta. Toan pää oli lohjennut siten, että sillä oli vain toinen silmä jäljellä.
Ja kun Jouera seuraavan kerran puhui, toan suu liikkui. Mekaaninen robotti ei ollut koskaan ollutkaan Joueran varsinainen mieliprojektio.
”YMMÄRRÄTKÖ SINÄ NYT?” se sanoi. ”MINÄ EN TEHNYT TARPEEKSI. OLEN KULKENUT LÄHEMMÄS TÄYDELLISYYTTÄ KUIN VOIT EDES UNEKSIA, MUTTA VIELÄ EN OLE PERILLÄ. MINÄ EN OLE TÄYDELLINEN, KOSKA MINÄ OLEN VIELÄ JOTAIN. TEE SE, ZAIRYH. TEE MINUSTA VIIMEIN EHEÄ.”
Toa käveli tyhjyydestä polulle, ja sen olemus erottui tarkemmin tien ankeaa harmautta vasten. Tarkalleen ottaen Zairyh ei ollut ihan varma, miten se käveli, koska toan toinen jalka päättyi polveen. Yleisestikin toa näytti kykenemättömältä moneen asiaan, sillä aukko sen päässä sisälsi suuren osan siitä, missä Zairyhin käsityksen mukaan olivat aivot. Eikä mitään ollut tilalla.
Toa puhui. Toa oli Jouera, mutta kuitenkaan ei ollut. Se oli paras likiarvo siitä, mitä Joueran sieluun oli tämän kokeiden jälkeen jäänyt.
”MINÄ OLEN VIELÄ EPÄTÄYDELLISYYTENI VANKI, KUTEN OLET SINÄKIN. MUTTA ON TAPA UUDESTISYNTYÄ. MINÄ EN KOSKAAN EHTINYT YRITTÄÄ SITÄ, MUTTA NYT VIIMEINEN ESTE POLULLANI TÄYDELLISYYTEEN VIIMEIN KUMOUTUU.”
Jouera kääntyi katsomaan kohti Zairyhiä yhdellä silmällään. ”VIIMEISTELE PROSESSI. TAPA MINUT, ABRAXAS. TEE KUTEN OLEN SINUT LUONUT TEKEMÄÄN.”
Ikuisuudelta tuntuva ajanjakso kului.
Zairyh ei tehnyt mitään.
”SITÄHÄN SINÄ TAVOITTELET.”
Valkoinen alkoi kuihtua pois Zairyhin ja Joueran ympäriltä. Punaisen ja mustan uhkaavat sävyt hiipivät taustalle. Zairyh näki yhä toan, mutta sen päällä oli mekaaninen robottikeho. Joueran fyysinen muoto.
Harha oli haihtumassa. Joueran maailma mureni kuin se tietäisi, että sen loppu koittaisi pian.
”OTA VIIMEINEN ASKEL POLULLA, JONKA OLEN SINULLE KIRJANNUT”, toa sanoi. ”MINULLA ON AIKAA ODOTTAA.”
Siniset salamat raivosivat yhä ympäri Joueran maailmaa. Mutta Zairyhin mieleen hiipi aavistus siitä, että ne saattoivat ylettyä fyysiseenkin maailmaan. Sinne, missä Joueran robottikeho odotti kuolemaa yhtä lailla kuin niin teki toan sielu mielimaisemassa.
”RIKO KAHLEET.”
Ja hetki se oli punainen. Punainen kuin kohtalo, joka oli sen tapahtuvaksi määrännyt. Punainen kuin särjetyn toan panssari. Punainen kuin todellinen maailma, joka murtautui läpi valkoisesta illuusiosta.
Zairyhillä ei ollut valinnanvaraa.
Tähän hänet oli tarkoitettu. Tai pikemminkin tähän hän oli itsensä tarkoittanut. Ja niin oli Jouerakin. Mutta nehän olivat sama asia.
β~ Tapa Jouera! ~β ε~ Tapa Jouera! ~ε
Ja sirut vaativat verta.
Tähän asti ne olivat pysyneet tottelevaisina, mutta nyt ne raivostuivat, kun Zairyh epäröi.
Sirujen tahto oli Zairyhin tahto. Oli ja oli aina ollut.
Joten vaikka Zairyh pidätteli itseään kaikella tahdollaan, ei hän pystynyt astumaan syrjään polulta, jonka tiedemies oli hänelle rakentanut.
Zairyh tappoi Joueran.
Sininen salama leimahti siruista, ja sekä Joueran sielu että fyysinen keho lävistettiin keskeltä. Sielu huusi kivusta, huusi hurmiosta. Valkoinen räjähti kaikkialla Zairyhin ympärillä, ja sen pirstoutuminen kuulosti huudolta.
Joueran mekaaninen keho kaatui maahan savuten.
Joueran sielu paloi ja räjähti valkoiseen kadotukseen.
Mutta Joueran mieli ei kuollut.
Joueran mieli uudestisyntyi.
MINÄ OLEN SINÄ
SINÄ OLET MINÄ
NYT EI OLE SINUA
NYT EI OLE MINUA
NYT ON ME
JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN VERI
JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN TOTUUS
JA SE SANA ON PUNAINEN KUIN KOHTALO
MINÄ KUOLEN
SINÄ TAPAT MINUT
SINÄ KUOLET
MINÄ TAPAN SINUT
MINÄ KOHOAN TÄYDELLISYYTEEN
MINÄ EN OLE KEHO
MINÄ EN OLE SIELU
MINÄ OLEN MIELI, JA MIELI ON KUOLEMATON
MINÄ EN OLE ENÄÄ MITÄÄN
SINÄ ET OLE ENÄÄ MITÄÄN
MINÄ EN KUOLE
SINÄ ET KUOLE
VAAN ME UUDESTISYNNYMME
KATSO MEITÄ, ABRAXAS JOKA MAAILMAN PIRSTOO
ME OLEMME KAUNIS
ME OLEMME KYVYKÄS
ME OLEMME GNOSIS
ME OLEMME TÄYDELLINEN
Ja Zairyh katsoi.
Zairyh oli hämärässä huoneessa, jonka piirteet olivat yksityiskohtia vailla. Huoneen lattian täyttivät mekaaniset osat, jotka olivat aiemmin muodostaneet Joueran kehon.
Mutta Jouera ei ollut poissa.
Jouera oli hänen mielessään.
”TERVEHDYS, ZAIRYH. SINÄ PIRSTOIT KAHLEENI VIIMEIN.”
Luoto
Päivä
”JA NYT OLEN VIIMEIN SAAVUTTANUT TÄYDELLISYYDEN.”
Zairyh eteni oviaukosta Joueran ohjaamana ja löysi itsensä jonkinlaisesta tunnelista. Valaistusta ei ollut, eikä kivistä pintaa oltu käytetty aikoihin, sillä se oli epämääräisen kasvuston peitossa.
Minä tapan sinut siruilla. Meidät kummatkin.
”MIKSET SITTEN TEE SITÄ?”
Tunneli kohosi ylospäin. Kuinka paljon maanpinnan alapuolella he olivat? Zairyh ei tiennyt.
Zairyh keskittyi siruihin.
Mutta se ei toiminut.
”VOIN VASTATA PUOLESTASI. ET TEE SITÄ, KOSKA MINÄ HALLITSEN NYT KEHOASI.”
Tunneli päättyi huoneeseen, joka oli yhtä pimeä kuin kaikki muukin Joueran pienessä luolastossa. Zairyh erotti etäisesti meren ääniä.
”NAUTI LYHYESTÄ OLEMASSAOLOSTASI. TÄYDELLISYYDEN SAAVUTTANUT MIELENI MUSERTAA TAHTOSI. SE ON YHTÄ VÄISTÄMÄTÖNTÄ KUIN MUUTKIN ASKELEET, JOTKA JOHTIVAT SINUT LUOKSENI.”
Siihen Zairyh ei vastannut mitään.
Päästämättä ääntäkään huoneen vastakkainen seinä katosi. Valo tulvi sisään ja paljasti huoneen eräänlaiseksi satamaksi, johon oli sidottu yksi ainoa vene. Se oli musta ja vailla varusteita lukuunottamatta moottoria.
Minä keksin jonkun tavan.
”SITÄ EN EPÄILE. MUTTA LYKKÄÄT VAIN VÄÄJÄÄMÄTÖNTÄ, SILLÄ TÄYDELLINEN MIELENI ON KUOLEMATON. NÄITKÖ ANTIDERMIKSEN PURKAUTUVAN KEHOSTANI? NÄITKÖ KONEITA, JOTKA PITÄVÄT TALLESSA MIELTÄNI? EI, MINÄ EN ENÄÄ OLE MITÄÄN.”
Zairyh meni veneeseen ja käynnisti moottorin. Joura ohjasi aluksen avomerelle.
”MITEN TUHOAT JOTAIN, JOKA EI OLE MITÄÄN?”
Luoto jäi taakse.
”KAHLEENI ON PÄIHITETTY. MINÄ OLEN YKSIN VAPAA TÄHTITAIVAAN ALLA.”
Minulla on keinoni.
Mutta kumpikin tiesi, ettei Zairyhillä ollut.
Tämä oli lopputulos, jonka olemassaoloon Zairyh ei osannut varautua.
”ETKÖ NÄE, ETTÄ KAIKKI TOIMII LOPULTA TAHTONI MUKAISESTI? SINÄ OLET VAIN IMPULSSIESI ORJA, JOKA EI OSAA MUUTA KUIN TAPPAA. EI OSAA, KOSKA MINÄ EN LUONUT SINUA TEKEMÄÄN MUUTA.”
Zairyh yritti palauttaa kehonsa hallinnan itselleen, mutta se oli toivotonta. Siispä kasvi päästi irti ja siirtyi keräämään voimiaan.
Yksi mahdollisuus.
Hän saattaisi saada yhden mahdollisuuden ennen kuin Jouera pääsisi valtaan lopullisesti.
Mihin me olemme menossa, Jouera?
”ETKÖ TIEDÄ JO? MENEMME TARKASTAMAAN HUOLESTUTTAVAN MAHDOLLISUUDEN, JOTA MUISTOSI VIHJAAVAT.”
Ja Zairyh luuli tietävänsä. Jouera piti päättäväisesti mielessään matkakohteensa, joka oli sama saari, jolla kaikki oli alkanut.
Aika kului. Zairyh keräsi voimiaan ja vain varmisti, ettei Jouera yrittänyt käyttää siruja. Kuinka paljon aikaa hänellä oli? Viikko? Vuorokausi? Vain tunteja? Hän ei ainakaan tuntenut minkäänlaista muutosta kummassakaan mielessä.
Yksi suunnitelma saattaisi vielä kääntää pelin Zairyhin hyödyksi. Kaksi sirua ei riittänyt, mutta entä kolme? Neljä? Tai kaikki kuusi? Ja sirujen hankkimisessa onnekkaimmin saattaisi suoriutua makuta Abzumo.
Ainut ongelma oli, että Zairyhin mieli ei välttämättä kestäisi sinne asti.
Määränpää ilmestyi horisonttiin. Vene eteni kohti Zairyhin saaren hiekkarantoja, joille Jouera oli kera lajinsa saapunut omasta tahdostaan ja Kapura haaksirikkoutunut myrskyssä. Palaneen matorankylän rauniot näkyivät aukealla lähellä rantaa. Kasvillisuus rehotti, sillä sieluakaan ei ollut saarelle jäänyt sitä häiritsemään. Korkeintaan pari rahia. Zairyhkin oli lopulta jättänyt jälkeen tyhjän kotinsa.
Silti Jouera vaikutti uskovan, että saarella saattoi yhä olla jotain. Mitä? Zairyh oli tutkinut sen perin pohjin silloin, kun oli vielä levittänyt saarelle juurensa. Joueran lajin maanalaisesta laboratoriokompleksista oli löytynyt toinen toistaan kammottavampia kokeita, jotka Zairyh oli parhaansa mukaan hävittänyt, mutta yksikään ei ollut vaikuttanut erityisen kiinnostavalta.
Vene osui rantaan, ja Zairyh nousi kyydistä. Jouera vei häntä kohti saaren keskustaa.
Kohti laboratoriokompleksia, Zairyh uskoi. Ei hän muutakaan huomionarvoista saarelta keksinyt.
”TERVEHDI SYNNYINSAARTASI. SE VOI OLLA VIIMEISIÄ AISTIHAVAINTOJASI.”
Matorankylän rauniot jäivät taakse. Kaikkialla oli Zairyhin kuolleita juuria, jotka olivat jo niin mädäntyneitä, ettei niiden palauttaminen kasvin massaan onnistuisi. Jouera seurasi samaa polkua kuin saarelle saapunut klaanilaisjoukko, vaikka rehottava kasvillisuus olikin jo lähes vallannut sen itselleen. Ennen matkan varrella olisi sijainnut kylttejä, jotka kielsivät saaren matoraneja etenemästä laboratoriokompleksiin, mutta ne Zairyh oli repinyt irti ensiksi irti jäätyään saarelle yksin.
Vai oliko hän jäänyt yksin?
Maanpäällinen osa laboratoriokompleksista häämötti edessä. Joueran yksityinen koealue. Luikerrellessaan sisään Zairyh katsoi vielä rikkoutuneita lasiputkia, joissa hän oli elämänsä aloittanut sekä koneita, joista suurimman osan Zairyh oli jättänyt päälle. Hän ei tosissaan uskonut Joueran rakentaneen minkäänlaista itsetuhomekanismia, mutta tiedemiehen laitteisiin koskemattajättäminen lieni silti viisainta.
Portaat alas oli piilotettu samanlaisella teknologialla kuin Joueran sataman uloskäynti. Ennen ne olivat saaneet katsojan pohtimaan, oliko niitä peittävää osaa lattiasta koskaan ollutkaan. Tuhon yönä Zairyh oli paikallistanut niiden energianlähteen ylälaboratoriosta ja murskannut sen päästäkseen käsiksi muuhun osaan Joueran lajin luolastoa.
Ja tuhon jäljet olivat yhä nähtävissä.
Alhaalla oli avara ja korkea huone, jota peittivät Joueran robottikehoa muistuttavien tiedemiesten osat. Edetessään kompleksissa Zairyh oli runnonut kaiken, johon vain pääsi käsiksi. Suuri osa tiedemiehistä oli kaatunut päättäessään päivänsä Zairyhin mielihyökkäykseen, mutta osan oli tuhonnut valkea hahmo, jota Zairyh ei ollut yön jälkeen nähnyt. Paksujen juurien jäänteitä oli yhä joka puolella. Kattoa peittivät putkistot, ja täysin litteiltä vaikuttaneista seinistä oli paljastunut oviaukkoja kompleksin energianlähteiden pettäessä.
Huoneen keskiosassa oli portaikko, joka johti ylös korokkeelle. Joueran kautta Zairyh tiesi, että sieltä lajin johtohahmo oli tarkkaillut työntekoa ja ottanut vastaan tiedemiehiä, joilla oli ilmoitettavaa. Mikään huoneessa ei näyttänyt miltään muulta kuin tuholta, mutta Zairyh tunsi terävöittävänsä aistinsa. Jouera skannasi tilan, ja kasvin mieleen nousi etäinen viha.
Miksi?
Mitä huomasit, Jouera?
Jouera ei sitä ilmoittanut. Kasvikeho eteni kohti yhtä oviaukkoa. Kerro havaintosi, Jouera.
”MINÄ VOIN NÄYTTÄÄ NE.”
Zairyhin mielen valtasi kuva huoneesta aiemmin. Valoitus oli päällä. Sortuneen katon osat eivät peittäneet lattiaa, vaan tiedemiehet kulkivat tarkasti määrättyjä polkujaan välittämättä mistään muusta kuin työstään.
Sitten kuva katosi hetkeksi, mutta palasi pian takaisin. Zairyh huomasi, että tiedemiehet olivat samoilla paikoilla sekä kuvassa että todellisuudessa. Hän saattoi nähdä, kuka oli tuhon iskettyä vain kaatunut surkeasti maahan ja kuka oli sulanut liekeissä. Hän näki, kenen kehon juuret olivat musertaneet ja levittäneet ympäri huonetta jättäen alkuperäiselle paikalle vain pään tai käden. Hän havaitsi, mitkä tiedemiehet piirteetön hahmo oli pirstonut.
Mutta yhden keho ei ollut enää paikalla todellisuudessa. Jouera, joka oli selvinnyt ja paennut.
… ei.
Jouera työskenteli ylälaboratoriossa.
Kuka muu puuttui?
Zairyh keskittyi lähellä portaita sijaitsevaan tiedemieheen. Joueran kuvassa tämä ei poikennut muista, mutta todellisuudessa hänen kehonsa jäänteitä ei näkynyt missään. Oliko juurakko vain levittänyt ne kauas? Zairyh tarkisti, mutta jokainen yksittäinen sormi ja pala jalkaa sopi johonkin tiedemieheen.
Tämä yksilö oli vain kadonnut.
Laboratoriokompleksi
Vuosia sitten
Desable heräsi ajatuksettomuudestaan siihen, että hänen mielessään kohosi valtava kipu.
Kasvin mielensisäinen aalto tuhosi muut, mutta hän oli immuuni. Hän oli asettanut itseensä Joueran parannukset, jotka estivät Zairyhiä tappamasta häntä työnteon aikana ylälaboratoriossa.
Desablelle kävi vain se, että hänen mielensä kahlinneet lukot murtuivat.
Mutta ympärillä tiedemiehet kaatuivat ja kuolivat. Liekit nuolivat seiniä. Miekka pureutui yhteen hänen tovereistaan.
Entinen jään toa oli liian shokissa käsittääkseen tilanteen, mutta jotain hän ymmärsi.
Oli paettava.
Ko-Metru, Metru Nui
Vuosia sitten
Harhaillessaan maailmalla Desable oli kuollut.
Hän oli kuollut useasti.
Mutta Joueran kokeet olivat osoittautuneet yllättävän päteviksi. Vaikka Desable kuoli, hänen tietoisuutensa ei kadonnut tuonpuoleiseen. Hänen mielensä jäi maailmaan ja takertui hämmästyneisiin olentoihin, jotka olivat hänet surmanneet.
Joueran kokeet olivat osoittaneet myös jotain muuta.
Mikä oli syy sille, että hän jäi ainoana henkiin?
Jouera.
Joueran projektit.
Joueran virheet.
Mutta Jouerasta tai yhdestäkään muusta tiedemiehestä ei ollut kuulunut uutisia. Vailla tarkoitusta elämälleen Desable oli kulkenut pitkin meriä. Saarelle hän ei enää palannut, sillä Jouera olisi jo poistunut jos edes eli.
Siispä hänen mielessään oli lopulta muotoutunut loistoidea. Entä jos hän vain palaisi kotikaupunkiinsa ja aloittaisi kaiken alusta? Tietenkin hieman varovammin… huolellisemmin… Hänen täytyi varmistaa, ettei mikään uhkaisi täydellistä maailmaa.
Ja hänen täytyisi löytää totuus Joueran kohtalosta.
Sitä mietti Desable kulkiessaan pitkin kotometruaan veden skakdin kehossa. Mutta sillä välin hän voisi ainakin hetkellisesti palata aiempaan elämäänsä, jota tiedemies oli viettänyt pelkkänä matoranina täynnä suuria ideoita.
Ja potentiaalinen kehokin hänellä oli mielessään.
Se, joka ei koskaan arvostanut häntä.
Se, joka pilaisi uudestikäynnistetyn täydellisyyttä tavoittelevan projektin.
Desable oli harjoitellut psyykkisiä kykyjään, eikä hänelle tuottanut vaikeuksia löytää kaipaamansa matoran.
Siinä hän käveli Desablea vastaan polulla, jonka päälle satoi lunta taivaalta.
Tervehdys, Cevan.
Ko-Metru
Viikko sitten
Desable oli muutaman vuorokauden ajan lukenut mielenvoimaisen kasvin mieltä. Huomaamattoman työn tulokset vaikuttivat varsin huolestuttavilta.
Voisiko Jouera yhä olla elossa?
Hänen täytyisi varmistua asiasta.
Ko-Metru
Vuorokausia sitten
”Toistan kysymyksen, Kapura. Lisäksi tiedustelen, liekö tuo sinun.”
Ko-matoranin kehossa matkaavan Desablen pelastama toa katsoi kohti suuntaa, johon viattoman jääkansalaisen syyttävä sormi osoitti ja näki tutun kultakellon.
Samalla hänen mieleensä purkautui joukko varsin kiinnostavia muistoja.
Itse asiassa hyvin kiinnostavia sellaisia.
Ga-Metru
Vuorokausia sitten
”Mutta vielä yksi kysymys sitä ennen. Näin Bauinuvan arkistoissa maininnan Desable-nimisestä potilaasta. Osaatko kertoa hänestä mitään?”
Etäällä potilaan ja tohtorin keskustelusta Desable kurtisti kulmiaan. Toa oli pääsemässä liian lähelle totuutta.
Hienovarainen suggestio, ja tärkeimmät faktat poistuivat huomaamattomasti häntäkin aiemmin hoitaneen Cehayan mielestä.
Kaiken ylle levinnyt salaisuuksien peite oli turvattu.
“Nimen kyllä muistan, mutten juuri enempää. Pahoitteluni.”
Mustan Käden tukikohta, Metru Nui
Vuorokausia sitten
“Mitä asiaa?” Kapura ärähti ja sulki kirjansa.
“Tiedustelisin vain matkasuunnitelmistamme”, matoran sanoi. Mutta hänen oikea syynsä toan häirintään oli jo saavutettu.
Tohtorin kirja oli nostattanut pintaan perin mielenkiintoisia muistoja.
Telakka, Bio-Klaani
Puoli vuorokautta sitten
Desable livahti huomaamattomasti joukosta ilman, että kukaan huomasi.
Oli miltei surullista, kuinka huono vastustaja tulen toa oli.
Aula, Bio-Klaani
Päivä
Käyttäen mielenvoimiaan mahdollisimman huomaamattomasti Cevan oli varmistunut siitä, että sai kulkea linnoituksessa yksin. Mutta nyt vastaan kävelevä outo ilmestys oli jotenkin uhmannut hänen voimiaan. Vielä kummallisemmaksi tilanteen teki se, ettei jänö vaikuttanut lainkaan tietoiselta tilanteesta.
”Tervehdys, vemmelsääri”, Desable sanoi kohteliaasti.
Kani kääntyi matorania kohti ja vilkaisi tätä öristen jotain epäselvää vastaukseksi. Desable arvioi uutta kehoaan: Hyvin epämääräinen, mutta kenties kuitenkin toimiva ratkaisu. Luistelutekniikka vaikutti hyvältä, vaikkei sen kaikkien fysiikan lakien mukaan kuuluisikaan toimia.
”Hoi, jänö”, Desable sanoi. ”Runosi ovat hirveitä.”
Kani katsoi häntä kohti silmissään vihaa.
Ja kohotti luistimensa terää.
Aula, Bio-Klaani
Myöhemmin päivällä
Desable palasi runtelemaan aiemman ruumiinsa toan pajasta kähveltämällään aseella, jotta kukaan ei osaisi epäillä minkään erikoisen sattuneen. Ainakin teko sekaannuttaisi Bio-Klaanin lainvalvojat ja saisi heidät kiinnittämään huomionsa pois olennaisesta.
Sitten hän voisi kai antaa jänön viedä tämän kaipaaman kellon. Epäselvän eliön mielen kontrolloiminen oli vaikeaa, eikä Desable pystynyt siihen jatkuvasti.
Sen jälkeen hänen tarvitsi vain poistua odottamaan tilaisuuttaan.
Koska Desable tiesi, mitä Jouera aikoi.
Kumpikaan heistä ei uskonut sattumiin. Miksi Jouera olisi luonut projektinsa omaksi kuvakseen, jos ei suunnitellut käyttävänsä sitä?
Laboratoriokompleksi
Päivä
”DESABLE. VIRALLISESTI TYÖPARINI, MUTTA HÄNESTÄ OLI ENITEN HYÖTYÄ KOEKANIININA.”
Zairyhin keho eteni pieneen huoneeseen, joka oli täynnä erilaisia laitteita. Osassa oli virta, osa oli ollut sammuneena jo pitkään.
”HÄN OLI TOINEN NIISTÄ, JOTKA SINUT LOIVAT. OLIN TYPERÄ JA SUOJASIN HÄNEN MIELENSÄ HYÖKKÄYKSILTÄSI. SEN VUOKSI HÄN JÄI HENKIIN YÖNÄ, JONA PIRSTOIT KAIKEN. MIKÄ PAHINTA, KOKEILIN HÄNELLÄ SAMAA MEKANISMIA, JOKA POISTI KAHLEENI JA TEKI MINUSTA TÄYDELLISEN.”
Koko tämän ajan Zairyh oli luullut, että Jouera oli ainoa.
Niin oli luullut myös Jouera.
Mutta epäilys oli kasvanut tiedemiehen mielessä tämän odottaessa kasvia, jonka oli tarkoitus tappaa hänet ja nostaa täydellisyyteen. Desablen mielellä oli kokeiltu kaikkia parannuksia, jotka Jouera itse oli saanut. Mikä estäisi tätä selviytymästä Zairyhin hyökkäyksestä?
Ei mikään.
Juuret painoivat nappeja, ja Joueran kaipaama kone aktivoitui.
”DESABLE. MINÄ OLEN ELOSSA JA KOHOSIN TÄYDELLISYYTEEN. JOS KUULET NYT… SAAT KATUA, JOS ASETUT TIELLENI.”
Mutta vastausta ei kuulunut.
Hyvin järkevää paljastaa olemassaolosi hänelle.
Zairyh poistui huoneesta ja suuntasi toiseen. Jouera määräsi yhä suunnan.
”HÄN SAATTOI SELVITÄ, MUTTA OLEN YHÄ MIELELTÄNI VAHVEMPI. MURSKAAN HÄNEN TAHTONSA.”
Seuraava huone oli yhtä pieni, kuin komero, ja täynnä erinäköisiä koneita. Zairyh ei väittänyt ymmärtävänsä niistä mitään.
Miten aiot tappaa hänet, jos hän on yhtä kuolematon kuin sinä?
”TAPPAMINEN EI OLE AINUT TAPA TUHOTA MIELI”, Jouera sanoi ja käytti koneita juurillaan. Muutama nappi painui pohjaan, ja kuului humiseva ääni, kun laboratorio menetti voimansa.
Lopullisesti.
”POISTUTAAN. MIKÄÄN TÄÄLLÄ EI ENÄÄ HYÖDYTÄ DESABLEA.”
Zairyh siirtyi kohti portaita. Laboratorioon oli laskeutunut aavemainen hiljaisuus, kun kaikki aiemmin hurisseet laitteistot olivat viimein sammuneet.
Jouera ohjasi heidät portaiden yläpäähän. Ja pitkin polkua viidakossa. Kohti venettä, joka oli ankkuroitu rantaan… Ja sitten kohti mitä? Zairyh ei tiennyt, mutta sillä ei tainnut enää olla väliä.
Koko matkan ja ajan saarella Zairyh oli varastoinut voimiaan. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä käyttää niitä.
Jouera yllättyi mielellisestä hyökkäyksestä niin, että Zairyh pääsi käsiksi siruihin. Sirut… Ne huusivat Zairyhiä tappamaan Joueran, tuhoamaan kaiken, tappamaan molemmat, mutta Zairyh tiesi, että sitä Jouera ei sallisi. Sen sijaan hän pakotti tiedemiehen sivuun mielensä perukoille ja otti hallinnan omasta kehostaan.
Minä määrään liikkeitämme nyt.
Zairyh siirtyi veneeseen ja tunsi, kuinka Jouera aluksi pyristeli vastaan, mutta jäi sitten odottamaan tilaisuuttaan.
Hänen täytyisi olla nopea.
Matka veisi ainakin vuorokauden, mutta sen päässä oli hänen viimeinen mahdollisuutensa.
Tapaamispaikka
Ilta
Zairyh ei tarvinnut psyykkisiä kykyjä tietääkseen, että Kapura odotti täsmälleen siellä, johon kasvi oli hänet käskenyt.
Sen jälkeen hänen täytyi vain ankkuroida alus etäämmälle ja hiipiä Kapuran taakse.
Ja siirtää Joueran mieli toaan.
Kasvi oli punninnut vaihtoehtonsa tarkasti. Voisiko Joueran pakottaa piiloon jonkin toisen mielen sopukoille? Koko venematkan ajan tiedemies oli pysynyt vaiti, ja mikä tärkeämpää, ei ollut hyökännyt Zairyhin kimppuun… joten vaikutti siltä, että tiedemies oli asioiden suunnasta mielissään.
Silloin Jouera ei taistelisi vastaan. Ja siksi tämä voisi olla Zairyhin ainut mahdollisuus.
Ainut mahdollisuus koskaan päästä eroon Jouerasta, jotta hän voisi etsiä oikean keinon tuhota tiedemiehen mieli.
Se ei tehnyt päätöksestä helpompaa, mutta valinnanvaraa ei juuri ollut.
Siispä kasvi ankkuroi kulkuneuvonsa ja kurotti juurensa illan hämärässä kohti Kapuraa.
Punainen täytti sekä Zairyhin että toan mielen, kun tämä käytti siruja viimeisen kerran ja repi irti tiedemiehen sielun, joka oli hänen juuristoonsa pesiytynyt. Toa jäi makaamaan maahan pökertyneenä mutta kantaen Joueraa mielessään ja Zairyh poistui veneellä…
… mutta silti hänestä tuntui, ettei mikään ollut mennyt hyvin.
Oliko tämä ollut Joueran suunnitelma koko ajan? Moni yksityiskohta tuki sitä. Tiedemies oli muovannut Kapuraa palvelijakseen… mutta ehkä myös kehokseen. Ja toan mielen lopulta pettäessä hän saisi projektinsa käyttöönsä.
Zairyhin täytyi varmistaa, ettei se koskaan tapahtuisi.
Siispä hän jatkoi kohti toista tapaamistaan.
Meri
Yö
Meren yllä leijaili täysin musta kappale, joka ensisilmäykseltä olisi voinut näyttää kuutiolta. Lähemmin tarkasteltuna kuutio kuitenkin näytti olevan muotoaan epämääräisesti muunteleva tesserakti. Synkän fysiikan lakeja näennäisesti rikkovan anomalian ympärillä kierteli säännöllisillä radoilla kaksi kauhistuttavaa kerubia, joiden siivet iskiessään aiheuttivat merenpinnan voimakasta aaltoilua. Hyperkuutio oli hitaasti mutta varmasti matkalla koilliseen.
Sitä lähestyi tumma vene, jonka moottori kävi hiljaa. Se liukui halki aaltojen liiemmin häiritsemättä niiden liikettä. Kyydissä oli Zairyh, jonka juuret olivat ankkuroituneet aluksen ympäri. Keskellä sitä piteli kasvi kahta siruaan.
Kun Zairyhin vene oli tarkalleen leijuvan kappaleen alapuolella, kappaleen pohjasta syntyi purppura valonsäde, joka osui Zairyhiin. Kasvi alkoi nousta hitaasti mutta kiihtyvällä vauhdilla kohti tesseraktia.
Kerubit kirkuivat.
Kun epäselvä huonekasvi saavutti epäselvän kappaleen pinnan, se sulautui tämän massaan ja lakkasi olemasta.
Zairyh heräsi pimeässä. Pian hän havaitsi pimeyden johtuvan siitä, että hänen silmänsä olivat kiinni. Silmät? Kun hän avasi ne, hän havaitsi olevansa tähtitaivaan alla.
”Tervetuloa, ystäväni”, totesi tuttu ääni läheltä häntä. Zairyh käänsi katseensa äänen suuntaan ja havaitsi obsidiaanisen valtaistuimen, jota asutti purppuraisen valkea ja musta makuta. Kasvi nousi seisomaan – hänellä ilmeisesti oli jalat – ja tarkasteli hieman tarkemmin ympäristöään. He olivat pienellä saarella, joka leijui kosmisen kaikkeuden keskellä. Kaikkialla heidän ympärillään todellisuutta verhosi tähtitaivas, jota kuitenkin himmensi jonkinlainen näköä sumentava pöly. Lähietäisyydellä sitä ei ollut tai sitä ei huomannut. Saaren maaperä oli jotakin Zairyhille tuntematonta ainetta, harmaan kellertävää ja kuhmuraista. Laavalasisen valtaistuimen lisäksi saarella ei muuta ollutkaan.
Seuraavaksi kasvi kiinnitti huomion itseensä, sillä hänellä oli tavanomaista paljon humanoidimpi keho. Hän vaikutti koostuvan orgaanisesta massasta ja metallisista robottiosista, joita hän kykeni hallitsemaan lähes täydellisesti.
”Sinulla taitaa olla jotain minulle”, krokotiilinvirne totesi omalta taholtaan.
”Toin sirut”, sanoi Zairyh ja astui haparoivan mekaanisen askeleen. Ja sitten toisen. Pitäen kädessään kahta Nimdan sirua, Beetaa ja Epsilonia.
Hän eteni varjojen herran luo ja kohotti sirukättään. Aarteet hohtivat tavanomaista sineään.
”Minä en riko lupauksiani”, sanoi Zairyh.
”Ja minä arvostan sitä, ystäväni”, Abzumo sanoi ja heilautti kämmentään laiskasti käsivarsien nojatessa edelleen valtaistuimen käsinojille. Nimdan sirut nousivat Zairyhin kädestä ja lähtivät leijailemaan yhä ylemmäs, kunnes katosivat kahden liittolaisen näköpiiristä.
”Toivottavasti sait, mitä halusitkin”, makuta sanoi hiljaisella äänellä.
”Tehtäväni jatkuu yhä”, vastasi Zairyh. ”Mutta ei vielä. Tottelen käskyjäsi kunnes löydän paremman tavan.”
”Ja minä voin auttaa sinua löytämään sellaisen. Olet ollut minulle erittäin hyödyllinen, Zairyh.”
Zairyh nyökkäsi – teki kehonkielellään eleen, johon hän ei olisi aiemmin pystynyt.
”Jos pystyn, haen sinulle loputkin sirut.”
”Ja niin on hyvä. Kuten varmasti tiedät, tämä maailma on täysin mielikuvituksemme tuotetta. Me olemme mielimaisemassa, jossa mahdollisuudet ovat lähes rajattomat”, makuta sanoi ja nousi seisomaan istuimeltaan. ”Mitä olet mieltä ruumiistasi? Olisiko sellaisesta sinulle hyötyä todellisessa maailmassa?”
Zairyh otti muutaman askeleen lisää. Hänen kontrolloidessaan Kapuraa toan keho oli tuntunut lähinnä rajoitteelta, mutta tämä mukaili paremmin kasvin olemusta. Zairyh kasvatti toiseen käteensä pituutta ja palautti sen sitten ennalleen.
”Tämä on hyvä.”
”Siispä valmistamme sinulle sellaisen. Siitä voi olla hyötyä jo seuraavalla tehtävällä.”
Makuta käveli saaren reunalle ja katseli avaruuden syvyyksiin.
”Siruista kaksi on nyt minulla. Alfa on saastaisilla Pimeyden Metsästäjillä, mutta on vain ajan kysymys, ennen kuin se poistuu heidän hallustaan. Delta on ilmeisesti yhä Kuralumen hallussa, mutta hänen mielensä on heikko. Todellisuudessa sirua hallitsee Itroz. Minä aion tappaa hänet uudestaan, kuten tapoin hänet jo kertaalleen. Tällä kertaa siitä tulee pysyvää.”
”Itrozia ei ole”, sanoi kasvi. ”Sirut tekivät Matoron hulluksi ja saivat hänet kuvittelemaan makutan.”
”Mitä sinä sanot?” Abzumo sihahti ja kääntyi kasvia kohti. ”Minä puhuin hänen kanssaan, ennen kuin se nilviäinen upotti Arkkienkelini!”
Abzumo katsoi Zairyhiä epäuskoisesti pitkään. Hänen silmänsä muuttuivat viiruiksi ja hänen suunsa vääntyi irvistykseen.
”Niin… niinhän sen on oltava.”
Hän kääntyi jälleen katsomaan edessään aukeavaa kosmosta.
”Itrozia ei ole. Minä tapoin hänet.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen makuta jatkoi kuin häntä ei ikinä olisi keskeytettykään: ”Gammaa ei ole näkynyt sen jälkeen, kun Bartax usutti kimppuuni joukon syöpäläisiä saarellaan. Avden, sen petollisen pikkumiehen, kasvottoman kätyrin ilmaantuminen naapurisaarelle ei ehkä ole sattumaa, joten Avde saattaa pitää Gammaa hallussaan. Se on joka tapauksessa siruista vaikeimmin saatavissa. Ja Zeeta — kukaan ei tiedä, missä se on. Mutta uskallan toivoa, ettei Avdella.”
Zairyh ei paljon puhunut, mutta se ei estänyt makutaa jatkamasta monologiaan.
”Tiedoksesi, ystäväni, että olemme matkalla Xialle. Tapaan siellä erään vanhan ystäväni. Hänellä on Metru Nuilla pieni tuholaisongelma, jossa aion auttaa häntä.”
He seisoivat tähtitaivaan alla. Lukemattomat tähdistöt loistivat ylhäällä ja Zairyh mietti, kuinka suuri osa hänen polustaan oli kirjattu niihin ja kuinka suuri osa oli kasvin omaa valintaa.
Mutta oliko sillä edes mitään väliä?
Zairyh ei aikonut perääntyä.
”Olen mukana suunnitelmissasi, Abzumo.”
”Kaikki ovat, Zairyh. Kaikki ovat.”
Iltatähtien alla
Purppuran piiparin tuleva valtakunta
Admin-torni
Rapu haki vikisten parempaa asentoa toan käsivarsilla. Raskas sisäilma sai sen väsymään, ja tummat silmät hentojen varsien päässä tavoittelivat jo taivasta ikkunan läpi. Nöpö halusi ihastelemaan päivän päätöstä. Ulkona syksyn musta laskeutui sieltä, mistä kesällä porotti.
Vaan äiti ei voinut lähteä ulos hänen kanssaan vielä. Äidillä oli asioita. Hämähäkkitäti oli käynyt äsken ja puhunut äidille jotain, joka oli saanut sekä äidin että hämähäkkitädin huolestuneeksi. Kyllä, äiti näytti taas niin huolestuneelta, että äitiä ei kannattanut häiritä.
Nöpö ei halunnut, että äiti olisi huolestunut. Nöpö halusi piristää äitiä. Hän tuijotti ylös äitiin äidin lämpimästä sylistä. Äiti oli niin kaunis, kuin kullasta tehty.
Kuin aurinko. Äitiäkin oli kaksi.
Yritä jaksaa, Nöpö. Yritä vielä jaksaa.
Tawa silitti pientä sylissään ja antoi täyden tarinan virrata alaistensa suista. Juuri nyt hopeinen skakdi asetteli päivän tapahtumia hänelle kuin luoteja lippaaseen, ja Paaco lähinnä nyökkäili toverinsa viereltä tuskaisen näköisenä – Mahiki-kasvoisen käsissä painoi aimo pino paperityötä. Toalla tuntui olevan sen kanssa yllättävän paljon ongelmia tämän lihaksikkaan jäntevästä olemuksesta huolimatta.
”Ja, öh”, Bladis taputteli pyörätuolinsa renkaita kuin rumpusettiä, ”sitten Äks ja Blöz ampuivat sen seulaksi. Ja sitten se luisteli helvettiin täältä. No ei ihan sinne asti.”
”Jees”, Paaco myöntyi hiki otsalla. ”Aika lailla.”
”Oletteko aivan varmoja?” Tawa sanoi tiukasti. ”Että se oli hän?”
”Tuota”, Paaco mutisi niskaansa hieroen. ”Kelailin vähän nauhoja. Kokeilin äsken vielä kerran zoomata siihen pinkkiin pelleen, mutta kuvanlaatu vain huononi ja huononi. Että… joo…”
Ei taas.
Tawa räpytteli silmiään yrittäen käsitellä selostusta. Pohjoisen kaupungin tappioiden ja tuskan uutisten jälkeen eivät sanat ”pinkki”, ”kani” ja ”luisteleva” olleet yhtään helpompia vaikka ne laittoi mihin järjestykseen tahansa.
”… sama mies”, Bladis murahti. ”Ja lipettiin pääsi, skarrararr.”
”Öö, mies?” sanoi Paaco kuiskauksenomaisesti. ”Tota, onko ihan varma?”
”Kovin se sitä aikoinaan julisti. Silloin kun sen sanoista sai selvääkin. Skarrararr, karvahattu siitä olisi pitänyt tehdä.”
”Joo”, Paaco myhäili, ”pinkki pukee sinua.”
Nainen huokaisi liian väsyneenä ymmärtämään. ”Teillä on varmaan jo kiire. Voisitteko mennessänne käydä Figan puheilla? Pyytäkää lähettämään kukkia Tagunalle ja pahoittelemaan puolestani, etten… pääse vielä katsomaan.”
”Taguna ymmärtäisi”, Paaco sanoi. ”Selvä”, hän vielä aloitti ja kääntyi jo voitonriemuisena kohti virnistävää Bladista, joka vastasi…
”… homma.”
Kultavihreä toa ei ollut koskaan näyttänyt pettyneemmältä kollegaansa. Verbaalisen selkäänpuukotuksen hetkellä jokin Paacossa murtui. Syvässä synkronoidussa hiljaisuudessa he kääntyivät kohti toimiston ovea.
”Niin, ja”, Tawa sanoi vielä epävarmana, ”etsikää Kapura… äkkiä. Pyydän.”
Moderaattorit eivät voineet sanoa vastoin tätä käskyä.
”Yritämme parhaamme, pomo”, Bladis vakavoitui.
Paaco nyökkäsi. ”Onnistuu. Komisario Viiksen äijät haravoivat jo rantaseutua. Että toivotaan parasta.”
Tawa kiitti miehiä vielä nyökkäyksellä ennen kuin lähetti heidät matkaansa. Kuusi pientä jalkaa liikahtelivat hänen sylissään kärsimättömiä askelia.
”Voi pientä”, neito sanoi sille, joka tuijotti häntä kahdella kiiltävän mustalla helmellä. ”Mennään ulos.”
Se, joka rapua suojeli puristi kätensä tiukasti tämän ympärille. Nöpöllä oli lämmin. Nöpöllä olisi lämmin vaikka syyskylmässä. Ja se tiesi, että joskus äitikin tarvitsi turvaa. Äiti nousi hänen kanssaan ylös ja aina ylemmäs. Sinne, missä tuikki. Sinne, minne äitikin kuului.
Iso sininen välipala oli jo siellä, missä tuikki. Äiti avasi oven ja katsoi tämän piikikästä selkää hiljaisen hetken kuin miettien, mitä sanoa. Jos mitään.
Usva peitti pimeitä peltoja kauempana. Tornin kärjen pienet tuikut uhmasivat yötä hiljaisina ja ainoina. Kaupungin valo oli jo pimennetty joka ilta tuhkaisen sinetin jälkeen – pimeys suojaisi heitä vielä. Toisena yönä peräkkäin viimeinen vartija ja sinisten ussalien johtaja seisoivat tornin parvella pilvettömän tähtimeren alla.
Pikkuinen Tawan käsivarsilla vilkaisi vartijaa hiljaa hengittäen. Suuret mustat silmät tappien päissä laajenivat ja alkoivat ahmia maisemaa innolla. Ravun ilon vinkaisut soivat yöilmassa, ja eläin hengitti syvään äitinsä käsissä. Ussalin päällä ei illan paino tuntunut miltään – sille kaikki oli yhtä kevyttä kuin hyytävä syystuuli, joka kutitteli lempeästi kuorta ja tuuditti kosmoksen uneen heidän yllään.
”Helei.”
Guardian heilautti kättään saapuneille kääntymättä ja kurottui taputtamaan Nöpöä selkään. Rapu ei huomannut sitä taivastulen ihailultaan. Kun skakdi käänsi päänsä kokonaan sähkön neitoa kohti, hänen yläleukansa etuhampaat työntyivät huulista höntisti esille kuin… kuin… aivan kuin jollain…
”Moi best juuriadmin.”
Tawa laski silmäluomensa puolitankoon huumorin kuolemalle.
”… moi, best admin.”
Skakdin ilme vakavoitui sen verran kuin se vielä pystyi. ”Huhut herra taitoluistelijan paluusta taisivat olla totta.”
Vihreät silmät katsoivat punaisia kiusaantuneina. ”Mitä jos ei vain puhuta siitä?”
”Ai…” skakdi mutisi, ”niinkuin… enää ikinä?”
”Koskaan.”
Sama sopimus sinetöitiin keskiyöllä sanoja vailla. Guardian mietti hiljaa käyvänsä lisäämässä pari uutta moderaattorien taukohuoneen kiellettyjen sanojen listaan ennen kuin ilta olisi ohi. Mutta se ei ollut hänen päällimmäinen mietteensä – päällimmäistä hän ei aivan vielä halunnut uskoa.
”Vai että nolla sirua”, skakdi lausui. ”Palautus alkuun.”
Tawa nyökkäsi syvään huokaisten. ”Niin.”
Petturi, petturi, petturi. Valon ritarin ja sepän kuvat särkyivät sirpaleiksi. Mustalumi taas… oli sirpaleina oikeastikin.
”En olisi halunnut uskoa sitä. Kenestäkään heistä.”
”En minäkään… enkä tiedä miksi olin niin sokea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Miten… miten en nähnyt että Matorolla ei ollut kaikki kunnossa? Miten emme koskaan pysäyttäneet häntä?”
”Ehkä näin kuului käydä”, Gee sanoi siihen. ”Ennen kuin sirut tappoivat loputkin hänestä.”
”Niin”, Tawa vastasi, ”niin kai.”
Tähtitaivas. Jokin sieltä putosi alas ja piirsi yöhön tulellaan valkean viivan. Miehellä, naisella ja ravulla oli kaikilla toive, jonka he toivoivat tähden toteuttavan.
”Minusta tuntuu kummasti siltä”, Guardian rikkoi hiljaisuuden, ”kuin kaikki olisi taas vähän kauempana.”
”Mikä kaikki?” Tawa tavaili.
”Kaikki”, skakdi toisti. ”En tiedä. Kuin se olisi hetken ollut. Ja kuin se olisi kaiken aikaa menossa kauemmaksi.”
Neito leikitteli sylissään olevan pienoisen saksilla, mutta Nöpö ei siitä tällä kertaa innostunut. Yleensä se yritti napsia kiinni toan sormenpäistä, mutta nyt sen huomio oli korkeuksien vankina. Nainen hymähti lempeästi ja seurasi katsetta ylös. Sinne, missä valosilmät katsoivat alas uinuvaa maailmaa.
”Mitä tarkoitat?” Tawa kysyi.
”En ole varma, osaanko selittää.”
”Yritä.”
”Joku tähtitornissa… ehkä BCii, en ole ihan varma, puhui minulle joskus siitä, kuinka kaikkeus muuttuu koko ajan isommaksi. Jonkun mukaan se jatkuu niin kauan kunnes mikään materia ei enää koskaan kohtaa toista. Kaikki menee kaiken aikaa kauemmaksi kaikesta.”
Tähtitaivas. Kun pimeitä kohtia katsoi tarpeeksi kauan, löysi niistäkin tähtiä – pienempiä ja heikompia kuin muut.
”Kaukana on hyvä”, nainen sanoi silittäen rapua. ”Kaukana on rauhallista.”
”Niin”, skakdi mutisi. ”Kaukana olemme yksin.”
”Siitä… ” Tawa haki sanojaan, ”siitä se bio. Bio-klaani.”
”Aiiivan”, skakdi näytti valaistuksen kokeneelta. ”Bio. Etäisyys.”
”Kaukana”, Tawa nyökkäsi, ”mutta silti lähellä.”
Tähtitaivas. Joskus silloin aikoina toisina kuviteltiin, että enkelit olivat tuiketta, mutta ne olivatkin pimeys sen välissä.
”Kaukana kukaan ei vain tule auttamaan meitä. Kaukana olemme yksin.”
”Gee, emme me ole yksin. Emme vaikka kaikki muut hylkäisivät meidät.”
”Emme kait.”
Tähtitaivas. Kuvajaisia kuolleista asioista. Punaa matkalla kauemmas.
”Tawa”, Guardian jatkoi hiljaa sävyllä, joka ei aivan istunut aiempaan synkeyteen, ”onko sinulla oma tähti?”
Nainen hämmentyi. ”Tuota… mitä?”
”En tiedä, kuinka kane-ran telaöljyä soperran, mutta… eivätkö nuo ole teidän?” hän mietti suunnaten sormensa kohti avaraa pimeää. ”Toat. Aina kun uusi toa syntyy, syttyy tuollainen palamaan.”
”Niin… niin ne ainakin sanovat.”
”Mieti. Paacollakin on tähti taivaalla. Paacolla! Mikä noista on sinun?”
”En… en tiedä, onko minulla omaa?” nainen sanoi epävarmasti. Vai onko niitäkin kaksi?
”Etsitäänkö se?”, mies sanoi. ”Jos siinä on jotain kosmista magiaa, ehkä sinä tunnistat sen?”
”Älä edes viitsi”, nainen kuiski. ”Ryhdytäänkö saman tien ennustamaan? Mikä horoskooppi sinulla on?”
”Mistä se edes pitäisi tietää?” vartija hymähti ilottomasti. ”Mangai on aika kivan muotoinen, mutta pidän kyllä Matasta myös. Tai pitäisin varmaan, jos erottaisin ne toisistaan.”
”Älä tuhlaa aikaasi”, Tawa sanoi lempeästi, ”ei sen… ei sen löytäminen ole minulle niin tärkeää.” Jos… jos sitä edes on.
”Minulle on!” skakdi sanoi täysin vilpittömästi. ”Tawa. Piru vie, sinä olet tähti. Yksi noista on sinun. Nuo pitävät sen kaiken pimeyden poissa. Nuo tekevät reikiä tuohon kaikkeen mustaan.”
Tähtitaivas. Reikiä mustassa.
”Sinulla on väliä. Etkö tajua, kuinka paljon? Niin kauan kun olet siinä, tuolla jossain palaa valo. Ymmärrätkö nyt, miksi jaksan yhä tapella maailman pahuutta vastaan?”
Tähtitaivas. Algoritmi joka ei murtunut.
”Minä… minä ymmärrän, mutta… et voi tehdä yksin sitä kaikkea, Gee”, nainen huokaisi. ”Mieti Matoroakin. Se… se tuhoaa sielun. Pelastettavaa on aina niin paljon. Et voi voittaa Ämkoota-”
”En voittaa. Pelastaa”, hän keskeytti.
”- ja tuhota Nimdaa-”
”Työn alla-”
”Lopeta keskeyttäminen! Luuletko pystyväsi kantamaan koko maailmaa harteillasi?”
”Aiempaa pointtia jatkaakseni: Tawa… on minulla siruihin liittyen jotain… jotain, joka ei ole kyseenalainen taikakello… tarvitsen vain aikaa. Ja tietoa. Joka on resurssi, jota jotkut ystävämme eivät meille anna ihan liikoja.”
Tawa pudisti päätään. ”Gee… täytyy olla muita tapoja. Täytyy vain olla.”
”Muut tavat tappoivat satoja Metru Nuilla. Olen kyllästynyt odottamaan, Tawa.”
Tähtitaivas. Poissa kohta.
”Minä ajattelin lopettaa tämän, Tawa”, sanoi mies haudanvakavana. ”Ja toivon, että minulla on siihen oikeasti tapa.”
”Niin… niin toivon minäkin. Mutta pelkään puolestasi.”
Tawa huokaisi ja katsoi Nöpöön. Sylissä rapu painautui tiukemmin äitiään vasten. Kaukana olevat asiat olivat kauniita.
Mutta lähellä olevat toivat lämpöä, vaikka tuike sammuisi.
Tai siirtyisi kauas pois.
Mutta jälleen syttyi miete naisen sisällä, jota hän ei ollut koskaan todella hylännyt. Miete siitä, oliko hän ollut aina matkalla väärään suuntaan. Oliko hän todella halunnut rikkoa vai korjata.
Ja mitä pidempään hän sitä mietti, sitä enemmän hänestä tuntui että hän oli katsonut tähtiä jo pitkään väärin.
Punainen vaelsi taivaalla keskellä naruja, joihin koko totuus oli sidottu.
Sininen antoi ajatuksiensa nousta avaruuksiin, ja mietti hiljaa Mielen sirujen pirstomista lopullisesti.
Ja kullankeltainen puristi hopeista poikasta sylissään tiukemmin. Hän ei halunnut sanoa sitä ääneen… mutta jo hetken aikaa hän oli miettinyt aivan päinvastaista kuin ystävänsä.
Voisivatko sirut tehdä sen?
Voisiko niistä takoa sittenkin jotain hyvää?
Voisivatko sirut tuoda tähdet takaisin?
Kosmos ei vastannut. Se tanssi yhä punaista tanssiaan, jonka päätepiste lähestyi siellä missä polut kohtasivat.
Kapuran mieli
Jälleen yksi väistämättömyys oli toteutunut.
Zairyh oli toiminut kuten Jouera oli arvellutkin ja viimein johdattanut hänet ruumiiseen, jota tiedemies oli aikonut käyttää aina sen luotuaan.
Mutta nyt Joueran ajatukset olivat muualla. Niissä hän johti jo täydellistä maailmaa, jonka synty oli kirjattu Kohtalon algoritmeihin.
Metalliportaat kohosivat taivaisiin. Kaukana ylhäällä, ylitettyään tähtitaivaan, niiden muoto vaihtui harmaaksi tasoksi, jonka päällä oli vain yksi kappale.
Ahkera ylläpitäjä, joka oli noussut jumalaksi jumalten tilalle ja joka piti nyt maailman liikkeessä.
Jouera hän ei enää ollut.
Hän oli Setheus Nui.
Setheus Nui, jonka maailma oli kerran pirstottu virheen vuoksi, mutta joka lopulta nousisi uudestaan.
Sairasosasto
Sydänkäyrää mittaavan laitteen piippaus täytti hiljaisen huoneen. Valko-oranssin plasmantoan kylki oli paikattu ja kääritty siteisiin. Aurinkolaseja käyttävä krikcit katsoi välillä, kuinka toan rintakehä nousi hengityksen aikana, ja välillä taas ulos huoneen ikkunasta tilan valkoharmaaseen seinään nojaten.
Takalek ei ollut uskaltautunut poistumaan parinsa rinnalta, vaikka hänen työpäivänsä olikin käytännössä jo ohi. Hän oli poistunut huoneesta sen verran, että oli soittanut puolisolleen tulevansa myöhään kotiin ja hakeakseen sairasosaston kanttiinista kahvia. Ruskea paperimuki lojui jo rytistettynä roskakorissa.
Saikohan kukaan sitä pinkkiä jänistä kiinni. Jos ei, sinne meni se kello. Tagunan hengenvaaraan joutuminen ei saisi olla turhaa.
Takalek huokaisi. Hän katsoi taas tajuttoman korttihain Miruun, jossa oli korttisymbolia muistuttava suuaukko. Jo toinen läheiseni makaa tiedottomana sängyssä… en kestäisi, jos menettäisin heidät molemmat.
Sinivihreä krikcit nosti katseensa taas huoneen ikkunaan. Syksyinen yö oli kirkas, mutta kuiden siluetit eivät kantautuneet sisälle saakka. Sairashuoneen lampun valon heijastuksen läpi saattoi kuitenkin erottaa mustan taivaan punainen piste.
Syy, miksi rupesin Klaanin poliisiksi oli kai se, että halusin ammatin, jossa minulle annetaan käsky ja tehtävä ja jonka minä suoritan. Minut kai kasvatettiin siihen. Suiston yhteisö perustuu siihen: käskyn molemminpuoliseen hyväksyntään ja toisten kunnioittamiseen.
Matoralaiset uskovat, että Punainen tähti opastaa meitä kohti päämääräämme, Kohtaloamme. Itsekin olen uskonut, että kaikilla ja kaikella on jonkinlainen merkitys…
Krikcit yritti rauhoittua, mutta hänen leukansa alkoi väkisin täristä. Harmaat kyyneleet valuivat aurinkolasien alta sirkattaren poskille, josta ne tippuivat ilmaan. Ennen kuin ne ehtivät koskettaa maata, kyyneleet olivat kovettuneet pieniksi kuuliksi.
… mutta mikä merkitys läheisteni kärsimyksellä on?
Jos heidän menettäminen on käsky… en hyväksy sitä…
”Mhh–”
Takalek säpsähti, kun toa äännähti. Krikcit syöksyi Tagunan sängyn viereen.
”Hei! Oletko hereillä? Kuuletko minua?”
”Kun…” Taguna mumisi ollen vain puoliksi tajuissaan.
”Mitä yrität sanoa?”
”Kun… kun minu… on… kol… me…ro… koro… palaa… an… tasalle.”
Metsä
”best… vlavoja setä… bäni tymä mieli setä!” kani sopersi sekavana, kun jokin sen mieleen tunkeutunut käski sitä eteenpäin.
Jänö vain tiesi, että ”mieli setä”, oli jotenkin ilmestynyt hänen pääkoppaansa ja nyt käski häntä tekemään epämiellyttäviä asioita. Käski hylkäämään kellon jään toan noudettavaksi ja juoksemaan pois.
”best valvoja…….. plis”
Mutta hänen mieleensä tunkeutunut Desable ei välittänyt.
Jo se lyhyt aika, jonka tiedemies oli vemmelsääressä viettänyt, lupasi pahaa. Saastainen olento oli täysin vailla järkeä, ja sen oli annettu juosta vapaana liian kauan.
Kani ehkä kaipasi kuvittelemaansa valvojaa, mutta eikö hänellä muka ollut parempi valvoja? Valvoja, joka oli joskus ajatellut kutsuvansa itseään Norea Nuiksi?
Mutta ennen suunnitelmien saavuttamista oli vielä selätettävänä monia esteitä. Jouera pyrki todennäköisesti tulen toan mieleen, mutta mitä hän aikoi? Tuskin mitään hyvää, sillä tiedemiehen virheet olivat jo murskanneet yhden projektin.
Virheitä ei saanut sietää.
Sellaisille arkkitehdeille ei täydellisessä maailmassa ollut tilaa.
Kani oli arvaamaton, mutta sen himoama kello löytyisi Kapuran läheltä. Siispä se kelpasi ainakin tilapäiseksi ruumiiksi.
”vlavo…… ja…….. plis” kani sopersi ja kuolasi purppuraa mössöä.
Nyt se vaikutti hyödyttömältä… mutta kuka tiesi, mitä voimia vemmelsäären sisälle saattoikin kätkeytyä?
Varsinkaan sitten, kun se saisi kaikki aarteensa.
Klaanin käytävä
♫ Takoja on kadoksissa. Miten ikävä sattuma~ ♫
Yksinäiset väittelyt kanssa hulluuden. Ne olivat ylitsepääsemätön haaste Mustalumen väsyneelle mielelle. Askelista käytävän sinisellä matolla ei kuulunut ääntä.
♫ Jos hän on syytön, miksi hän pakeni?~ ♫
Rikkinäiset ajatukset vain pahenivat miettimisestä. Usko kaikkeen oli puhki kulutettu. Sama se, hän hautasi syytökset, mutta tiesi häviävänsä.
♫ Olisitpa, Sotilas, osunut petturin sydämeen~ ♫
Hän puristi kultaista kelloa satuttaen sormiaan. Kosmiset viisarit liikahtivat jälleen eteenpäin, ja aloittivat uuden tappion syklin. Aina vain uudestaan ja uudestaan.
Bio-Klaanin kaupunki
Kadut olivat autioita kun Kapura asteli kohti kotiaan eikä vieläkään ollut varma, mitä hänelle oli metsässä tapahtunut.
Eikä hän tiennyt, kuinka häneen suhtauduttaisiin petturuustutkinnoissa.
Eikä hän tiennyt, syytettäisiinkö häntä Cevanin murhasta.
Eikä hän tiennyt, mitä Zairyhille oli tapahtunut.
Eikä hän tiennyt, mitä epäselvä kani aikoi.
Niin monet narut olivat Kapurassa kiinni…
… mutta silti hän tunsi sinä hetkenä olevansa vailla suuntaa.
Tarek oli ollut oikeassa. Tähdet olivat hävinneet ja jättäneet jälkeensä vain epävarmuutta, vain vastaamattomia kysymyksiä, vain mysteerejä.
Abzumon ilma-alus
Purppura piipari istui valtaistuimellaan mustan taivaan alla ja tarkasteli edessään hitaasti pyörivää skakdikehon kolmiulotteista mallia. Makutan kasvoilla virnisteli tieteellisen innostuksen katse. Skakdimallin kädet oli levitetty sen sivuille. Abzumo selasi läpi ruumiin eri kerroksia, ja lopulta näkyvissä oli pelkkä luuranko ja himmeänä hehkuva ihokerros merkitsemässä skakdin ääriviivoja.
”Spiriah oli tylsimys työstäessään näin mielikuvituksettomia liskoja”, makuta totesi. ”Mutta kyllä heistä johonkin taitaa olla.”
Zairyh ei vastannut varjojen herran kommentteihin.
Kun hän tarkemmin pysähtyi miettimään, asiat olivat nyt huonommin kuin ne olivat koskaan olleet. Jouera oli elossa ja vaarallisessa asemassa. Kapura ei ollut enää hänen vallassaan. Lisäksi oli muitakin epävarmoja muuttujia… kuten ko-matoran, jossa piileksivän mielen kasvi osasi nyt veikata Desableksi.
Siispä Zairyh ei pysähtynyt miettimään.
Siispä Zairyh päätti vain jatkaa eteenpäin.
Hän ei tiennyt, mitä polun päässä odotti, mutta hän oli sen jo valinnut…
… tai sitten se oli valittu hänelle.
Klaanin käytävät
Kapura asteli kohti huonettaan… ja hänen mieleensä palasivat kaikista maailman asioista epäselvät sanat, joita kani oli aiemmin hänen päälleen syössyt.
TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI
TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI
TARRIP SANOI ETÄ KUOLE PETURI SEN KIN PETURI
”Kaikista maailman asioista”, huokaisi Kapura itsekseen. Ketään ei sentään ollut kuulemassa.
Oli selittämätöntä ja typerää, että kani tiesi, kuka oli Tarip… Oli vielä typerämpää, että se edes kykeni muodostamaan tiedoista koherentteja lauseita… Mutta kaikista typerintä oli, että juuri niitä lauseita Kapura jäi yömyöhään pohtimaan.
Se… se oli luisteleva kani.
Ei mikään merirosvojen ja heidän perämiestensä välisten suhteiden asiantuntija.
Silti… mitä mieltä Tarip olisi hänestä kaiken jälkeen?
”Lopeta”, seppä käski itseään. Nämä eivät olleet sellaisia ajatuksia, joita kuului miettiä kellon ollessa aika mitä ja muutenkin sekavassa tilassa.
Nämä eivät olleet sellaisia ajatuksia, joita kuului miettiä koskaan.
Sillä jos omistaa elämänsä virheittensä korjaamiseen, ei saa uskoa maailmaan vailla anteeksiantoa.
Mutta kaikesta pelottavinta oli se, että Taripilla oli kaikki maailman oikeudet vihata häntä… ja että Kapura ei voisi syyttää häntä siitä.
Mutta eikö hän kuitenkin ottaisi mieluummin sellaisen todellisuuden, jossa Tarip eli mutta ei sietänyt katsoa häntä?
Miksi Kapura sitten vaivasi päätään näillä ajatuksilla?
Koska tapahtumien päätepiste lähenee.
Koska langat kiristyvät ja pian saavutaan koskeen.
”Hiljaa”, toa komensi itseään. Nuku yön yli. Silloin olet vähemmän sekava… ja vähemmän humalassa, hän oli usein joutunut lisäämään komennellessaan alaismerirosvojaan.
Ja ehkä se tässä olikin kaikkein kamalinta. Vaikka oli kuinka yrittänyt, Kapura ei ollut vieläkään onnistunut unohtamaan, jättämään menneen taakseen ja astumaan eteenpäin. Ja vihasi itseään sen vuoksi. Mitä hyötyä mistään enää oli?
Tarip oli kuollut eikä tulisi takaisin, vaikka hän kuinka toivoisi.
Ja kyseenalaisia jumaluuksia lukuunottamatta ei ollut ketään, joka sepälle antaisi hänen syntinsä anteeksi.
Joten miksei hän pystynyt päästämään irti ja keskittymään siihen, mitä oli nyt? Siihen, johon hänellä vielä oli edes vähän vaikutusvaltaa?
Hyödytön ajatusleikki! Tähdet ovat karanneet ikuisuuteen.
Missä on tiesi, toa? Minkä Kohtalon on sinulle Mata Nui takonut? Missä kulkee polkusi?
Ja…
… onko se koskaan kulkenutkaan?
”Minä en tarvitse Kohtaloa päättääkseni elämästäni”, Kapura mutisi. Filosofinen yksinpuhelu kantautui kuuroille korville linnakkeen autiossa yössä. Mitähän kello edes oli? Etsittiinkö häntä vielä? Tuskin sentään näin myöhään.
Mihin ajattelit tämän kaiken johtavan?
Mistä löydät korvikkeen sille, jonka kerran menetit?
Kapuran huoneen ovi erottui jo käytävän päässä. Se merkitsi, että hän pääsisi pian Unen Valtakuntaan, jossa todellisuus oli vain todennäköisesti eikä varmasti painajaismaista.
Ovi oli raollaan.
Kapuran hengitys pysähtyi hetkeksi.
Haluatko sinä todella nähdä, mitä siellä on? Juokse pois äläkä koskaan palaa! käski jokin panikoivampi osa hänen mieltään.
Mutta tulen toa ei juossut karkuun. Hänen narunsa vetivät kohti puuovea, joka oli raollaan, vaikkei sen kuulunut olla.
Tulen toa asteli sen luo ja raotti varovasti yhä tietäen, ettei hänen pitäisi olla tässä. Että hänen kuuluisi juosta karkuun.
Mutta toisinaan narujaan on vaikea päihittää.
Kani kömpi ylös ja huomasi tärisevänsä innosta. Aarre! Siellä oli aarre!
Nyt teki mieli lausua kunnon runo.
Jänö tunsi monta runoa, vaikka suurinta osaa saattoikin haukkua hirveäksi. Kritiikistä ei vemmelsääri kuitenkaan välittänyt varsinkaan keskellä autiota metsää, joten se rykäisi äänekkäästi ja jatkoi luistelua lausuen valitsemansa värssyn olemattomalle yleisölle.
olipa keran kani
jolla oli arrteet
kunes
ei enää olut kaan
korvat arteet löy tää
kelo ne sälilö tää
ja siten on se yk si
jota en laulakoska
se on
slalai suus
Punasiirtymä
Norea
Betty, taivaalla
Aamu
Niin monia tunteja kestänyt matka vanhalla pommikoneella alkoi pikku hiljaa koetella matkalaisten hermoja, sillä kaikesta Codyn ylistyksestä huolimatta Betty oli juuri sellainen kuin sodanaikaiset pommikoneetkin: hidas, kömpelö ja epämukava.
Matkustamon keskikäytävä oli kaikki, mitä kahden klaanilaisen välissä kulki.
Kapura yritti saada ajankulukseen selvää aluksen yläosiin ripustettujen tietokoneruutujen lukemista ja siitä, mitä ne mahtoivat tarkoittaa. Tämä insinööritaitojen osa-alue oli jäänyt toalle melko tuntemattomaksi, joten hän ei saanut hirveästi irti Bettyn tarkastelemisesta.
Hopeakanohinen matoran istui hänen vieressään ja oli pysynyt vaiti, mutta ei Kapura muuta olettanutkaan – porukassa, joka ei ollut vain hän, Cevan todennäköisesti kommunikoisi mieluiten mielensisäisesti.
Jos se edes on nimesi, Kapura ajatteli puolisarkastisesti ja katui sitä, ettei ollut muistanut tiedustella Metru Nuin rekistereihin todennäköisesti pääseviltä tarkempia tietoja matoranista. Vaikka tämä olisikin saattanut tulkita sen sopimuksen rikkomiseksi.
Kun muutakaan ei ollut, täytyi toan kai tyytyä käymään eräs keskustelu. Aluksi hän oli arastellut Cevania mutta pian muistanut, että tämä kuitenkin lukisi kaiken heidän mielistään. Matoroakaan tuskin haittaisi salailun puute, ja luulihan Mustalumi Cevania yhä vaarattomaksi.
”Matoro”, Kapura huokaisi. ”Minä… Minä voisin oikeastaan kertoa erään asian siitä kellosta.”
Toa käänsi katseensa harmaasta kaukaisuudesta. ”Ai?” Matoro kysyi miltei yllättyneenä. Hän harkitsi hetken kommentoivansa, että asioista aikaisemmin kertominen olisi ollut hyvä idea jo aiemmin, muttei aikonut olla niin pikkumainen.
”Sille, etten pidä sen pitämistä itselleni turvallisena, on ihan oikeat syyt!” Kapura sanoi. ”Nimittäin tarina menee näin. Arupak… ööh, huijasi, muistoni ovat vähän epäselviä, aikaraudan eräältä… no eräältä tyypiltä vain. Ja sitten tulee aika kova käänne. Se ilmestyikin Klaaniin, tosin silloin, kun en vielä tiennyt Arupakista, ja, ööh… veti minua turpiin. Ja tuli bännityksi. Lienee turhaa vainoharhaa, mutta epäilen sen etsivän minut uudestaan, jos jotenkin pääsee vapaaksi… Tosin Klaanin turvatoimet taitavat olla ihan riittävät. Mutta kuitenkin! Arupakin menneisyydessä voi olla myös muita, joita se saattaa kiinnostaa. En vielä muista ihan kaikkea.”
Matoro yritti muistella tietämiään bännittyjä. Niitä ei ollut ihan hirveästi.
”No”, hän vastasi. ”Tuo asettaa asian heti vähän eri valoon.” Niinkuin olisi myös esimerkiksi salatun merirosvomenneisyyden kertominen heti aluksi!
”Ei se tietenkään omalle turvallisuudelleni tee mitään”, Kapura mutisi, ”mutta ehkä kello tekee jotain vaarallista? En ole kelloseppä, mutta luulen, ettei niiden sisällä ole yleensä portaaleja tyhjiöihin. Joten… haluatko ottaa sen säilytettäväksi? Taon kassakaapin heti kun ehdin.”
”Mitä jos annamme sen jonnekin modejen holviin linnakkeeseen päästyämme?”
Kapura oli hetken hiljaa.
”Saa nähdä, paljonko meihin tuollaisissa asioissa enää luotetaan. Mutta kysytään.”
”Mitä oikein odotat? Että modet luulisivat kellon olevan joku pahan petturin pommi?”
”Miksei se voisi olla? Lisäksi voi hyvin ollakin, koska en vielä ole ihan täysin perillä mystisestä kellotaiasta..”
”Voin minä sitä säilyttää”, Matoro huokaisi lopulta. ”Eipähän sinun tarvitse huolehtia siitä koko aikaa.”
”Kiitos”, sanoi tulen takoja ja ojensi taskunauriin toalle. Vieläkään ei sen viisari liikkunut. Aikaa näyttämätön ajannäyttäjä oli selvästi tarkoitettu johonkin muuhun… mutta Kapura alkoi olla varma, ettei sen käyttötarkoitus ollut olla kätevä säilytystila. Mitä sen sisälle oli tarkoitus laittaa? ”Teen sen kassakaapin heti päästyäni pajaan. Räjähdyksenkestävän.”
”Olemme sitten Bio-Klaanin saarella puolessa tunnissa”, komentaja huomioi ohjaamosta nostaessaan konetta pilvien yläpuolella. ”Jos ne teidän torakat ei huomaa meitä, siis.”
Telakka
Aamu
Käden pommikone erottui ankeana ja harmaana kaikesta ympäröivästä kalustosta laskeutuessaan Telakan kiitorataa pitkin. Matoranit jakoivat alukseen epäileviä, osin jopa pelokkaita, katseita. Betty pysähtyi virittelyn alla olevan Kane-Ran viereen, ja sen neljä matkustavaista astelivat ulos radalle.
Vähän matkan päässä laskeutuneesta aluksesta seisoi nelikkoa vastassa ollut duo. Sinivihreä krikcit piti kättään lantiollaan, kun taas valko-oranssi toa piti kättään valmiina vyöllään sidotulla, punaisen kepin näköisellä asialla.
”Kapura ja Matoro?” krikcitiläisnainen kysyi toilta. ”Olemme Takalek ja Taguna Bio-Klaanin poliisilaitokselta. Administo on pyytänyt meitä kuulustelemaan teitä lyhyesti.”
”Vahki voi myös tulla mukaan”, Taguna lisäsi. ”Same haluaa jutella.”
Cody ei peittänyt yllättyneisyyttään, mutta ei päättänyt kommentoida muuten kuin nyökkäämällä. Sinne taisi mennä se suunnitelma pikaisesta lähdöstä. Toivottavasti Xen ei kaataisi koko Kättä sillä välin kun hän olisi poissa.
”Minusta tuntuu, ettei siitä tule lyhyt kuulustelu”, Matoro vastasi.
”Se jää nähtäväksi”, aurinkolasipäinen krikcit tyytyi toteamaan.
Kapura pysyi hiljaa. Se, että heitä kuulustelikin poliisikaksikko, joista kumpaakaan hän ei ollut aiemmin tavannut, toi tilanteeseen uusia ja epämiellyttäviä piirteitä. Varsinkin, kun hän arveli viattoman Metru Nui-selvityksen taakse piiloutuvan toisenkin agendan – petturitutkinnan. Toa oli ollut pitkään poissa Klaanista eikä osannut arvella, mitä moderaattorit olivat mahdollisesti saaneet selville tilanteesta.
Siispä seppä keskittyi vain hiljaiseen pohdintaan ja kuulustelijoiden analysoimiseen. Huomiota olisi ehkä kannattanut kiinnittää muuhunkin, sillä Telakan matoranvilinässä yksinäinen ko-matoran poistui helposti joukosta kenenkään huomaamatta.
”Meillä on kyllä aikaa”, tokaisi Taguna. ”Ja voimme vaikka kutsua teidät uudestaan. Yksi aikaraja nimittäin on. Adminit haluaisivat jututtaa kumpaakin toista yksityisesti.”
”No, eiköhän sitten mennä”, Mustalumi vastasi kaikkea muuta kuin innostuneena.
Kapura ei muistanut käyneensä kuulusteluhuoneessa koskaan aiemmin. Vahva loisteputki valaisi harmaan ja ankean tilan, joka näytti sisältävän vain kaiken kuulusteluihin tarpeellisen. Ei häiriötekijöitä. Krikcitiläispoliisi ohjasi hänet ja Matoron toiselle puolelle pöytää ja istui itse toiselle. Toa-poliisi oli poistunut Codyn kanssa.
”Odotetaan Tagunaa ja aloitetaan”, Takalek sanoi kuulusteltaville. Matoro nyökkäsi, mutta kumpikaan ei vastannut sanallisesti.
Sivupöydällä krikcitin vieressä oli toa-parilta takavarikoitu tavara – ionimiekka, kultakello ja sinikristalli. Siruttomuus oli ensimmäinen poliisien hälytyskelloja soittanut piirre.
Hetken päästä plasman toa aukaisi panssaroidun oven ”Hei! Missasinko mitään?”
”Et, sillä emme aloittaneet vielä. Istu alas”, krikcitiläinen kehotti. Toa totteli pyyntöä. Sen jälkeen poliisilek jakoi katseen kummallekin toalle. Jotakuta olisi saattanut ihmetyttää tummien aurinkolasien käyttö hämärässä huoneessa, mutta sekä Matoro että Kapurakin olivat kuulleet krikcitien hypnotisoivista silmistä.
Jotakuta olisi myös saattanut ihmetyttää se, miksi Tagunallakin oli lasit, mutta vastaus oli ilmiselvä: Jotta hän näyttäisi siistimmältä.
”No niin. Aluksi haluan toivottaa teidät tervetulleeksi takaisin Klaaniin. Teillä oli Arkistonhoitajien saaman kirjeen mukaan aika tapahtumarikas reissu. Tiedän, että olette varmaankin uupuneita, mutta meidän on kysyttävä teiltä eräistä asioista”, Takalek totesi.
Se olikin sitten toinen kuulusteluhuone, jossa Mustalumi oli ollut parin päivän sisään. Eikä todennäköisesti viimeinen.
”Eli. Voisitteko kertoa mahdollisimman johdonmukaisesti mitä Metru Nuilla tapahtui?”
”… kuten sanottua, tästä ei tule lyhyttä kuulustelua”, Matoro vastasi. ”Haluatteko tietää kaiken, vai vain sen, millä on merkitystä?”
Polisiipari kääntyi katsomaan toisiaan.
”Ehkä… ehkä kaiken siitä, millä on merkitystä?” Taguna ehdotti. ”Näytti olevan poliittisesti… mielenkiintoista aikaa Metru Nuilla. Meitä kiinnostaa lähinnä sirujen kohtalo sekä uudelleenmuodostuneen Mustan Käden tilanne. Kera kadonneen klaanilaiskenraalin.”
Takalek risti kädet rinnalleen. Uutiset Metru Nuin terrori-iskusta olivat kantautuneet jo Välisaarille. Krikcitiä kiehtoi, oliko pohjoiseen lähteneillä klaanilaisilla osuutta asiassa.
”No, aloitetaan vaikka sillä, että meillä ei ole siruja”, jään sotilas myönsi. Hän oli vannonut kertovansa kaiken, mutta silloin kun se pitäisi tehdä, se tuntui äkkiä niin kovin raskaalta. Hän kertoisi kaiken sitten admineille, Matoro vakuutti itselleen. Eihän hän edes tuntenut kovin läheisesti näitä kahta, hän perusteli. ”Ja Musta Käsi on… no, ilman heitä asiat olisivat saattaneet olla aika paljon synkempiä.”
”Löysittekö siis Deltan?” Taguna tiedusteli. ”Ja kuinka menetitte mukaanottamanne?”
”Deltan me löysimme ongelmitta”, Kapura sanoi. Muut kääntyivät katsomaan kohti hiljaa ollutta tulen toaa. ”Seurasimme sirun jälkiä Aft-Amanaan, jossa sitä tietojemme mukaan piti hallussaan Arupak-niminen merirosvo. Arupakin huone oli tyhjä, mutta siru oli siellä. Valitettavasti meidät otettiin vangiksi kummankin sirun kanssa.”
Tulen takoja katsoi Matoroon pyytääkseen tätä jatkamaan. Jään soturi vilkaisi pettyneenä Kapuraan ja huokaisi.
”Minulla oli parhaimmillaan kolme sirua. Kaksi niistä sai eräs, joka toimittaa ne todennäköisesti Makuta Abzumolle. Ja viimeisen annoin Uuden Käden kenraalin haltuun.”
Krikcitin suu melkein loksahti auki.
”Et- että… te kadotitte kaksi sirua ja luovuitte yhdestä?”
Hieno yksinkertaistus, senkin hypokriitti, sanoi Kapura katseellaan. Tai sitten ei sanonut.
Vaikka seppä olikin havainnut mielikommunikaation perin hyödylliseksi, ei hänellä vieläkään ollut siihen keinoja.
”Aye”, Matoro vastasi kasvot mahdollisimman peruslukemilla. ”Ja koen sen olevan parempi ratkaisu kuin niiden tuominen Klaaniin.”
”Tuo ei oikein ollut tehtävänne”, Taguna huomautti. ”Ei… ei ole meidän asiamme päättää, mitä teille tehdään, mutta en usko adminien olevan kovin tyytyväisiä. Josta puheenollen. Lienee parhainta kärrätä teidät suoraan heidän puheilleen. Tämä vähän ylittää meidän työtehtävämme rajat.”
”Sirut ovat liian vaarallisia”, Kapura sanoi lyhyesti. ”Ne saivat aikaan Metru Nuin kriisin, mikäli uutiset ovat päässeet jo tänne asti.”
”Adminit tulevat olemaan vielä vähemmän tyytyväisiä, kun kuulevat koko tarinan. Onko teillä vielä jotain kysymyksiä, vai pääsemmekö jo heidän puheilleen?” Mustalumi turhautui.
”Mistä ylläpito tarkalleen haluaa keskustella?” kysyi Kapura varovaisesti. Matoro oli paitsi tiimin enemmän tai vähemmän virallinen johtaja myös sen Nimda-vastuuhenkilö, joten se, että adminit halusivat kuulla häntäkin soitti muutamia hälytyskelloja toan päässä.
Poliisilek katsoi tiukasti kuulusteltavaansa aurinkolasien takaa. ”Admin Guardian haluaa puhua sinulle Pajasta löytyneistä–”
”Pajasta?” Kapura kysyi. Kuulustelijat eivät vastanneet, katsoivat vain toisiaan. Matoro loi kysyvän katseen Arupakiin.
”Murtautuiko hallitus minun Pajaani?”
”Poliisitutkinnan yhteydessä”, Taguna selitti.
Tulen toa nousi seisomaan ja loi ärtyneen katseen kumpaankin kuulustelijaan. ”Hyvä on. Käydäänpä sitten arvon adminin puheilla. En olisi uskonut, että Klaani rikkoisi näin räikeästi–”
Mutta lause jäi kesken. Huonosti peitelty järkytys nousi hitaasti toan kasvoille.
”… Matoro? Muistatko… muistatko, mihin se ko-matoran meni?”
”… eikö se ollut sinun tiedossasi?” Mustalumi kysyi vailla kiinnostusta.
”… no kun se katosi johonkin, ööh huomasitko mihin se meni?”
Matoro huokaisi ja pudisti päätään.
”Ei nyt mitenkään paniikkia lietsovasti”, sanoi Kapura, ”mutta… minua ovat vähän epäilyttäneet sen matoranin aikeet. Ei… ei mitenkään välittömänä uhkana, mutta… minusta vähän tuntuu, että sillä ei ollut hirveän hyvät mielessä.”
Tässä vaiheessa myös Takalek ja Taguna alkoivat vaikuttaa kiinnostuneilta tilanteesta.
”Se Komau-kasvoinen ko-matoran, joka poistui koneesta? En kiinnittänyt häneen juuri huomiota, kun meidät raportoitiin ottamaan vain teidät vastaan. Näkyi poistuvan Telakan rakennusten suuntaan”, yksityiskohdille tarkkasilmäinen krikcit totesi.
”Selvä”, sanoi Kapura. ”Ei vieläkään mitenkään paniikkia lietsovasti, mutta… minä luulen, että sillä matoranilla on myös hieman mielenvoimia. Ja että se on vähän kiristänyt minua päästäkseen Klaaniin. Poliisien kannattaa… kannattaa varmaan ottaa kiinni jos näkevät.”
Jään toa pyöräytti silmiään. ”Kapura, muistatko mitä puhuin vähän aikaa sitten totuudesta? Minusta tuntuu, että voisit kertoa tässä huomattavasti enemmän.”
”Niin varmaan voin”, myönsi Kapura. ”Hämärästi epäilyttävä ko-matoran poimi minut merestä ja kiristi mielenvoimilla viemään itsensä Klaaniin. Ja… no, nyt se on täällä.”
Jokainen huoneessaolija tuijotti Kapuraa epäuskoisena.
”Tämä siis…” aloitti Taguna, ”tarkoittaa, että Klaanissa juoksentelee vapaana arveluttava ja mahdollisesti vaarallinen sekä mielenvoimainen ko-matoran?”
”Joo”, vastasi Kapura.
”Ehkä voisimme viedä toat adminien luo ja tutkia tilannetta tarkemmin”, sanoi Takalek. Hänen työparinsa nyökkäsi ja nousi avaamaan kuulusteluhuoneen ovea.
”Matoro ja Tawa ensin”, plasman toa sanoi. ”Luulen, että adminit haluavat sen jälkeen pitää pienen yksityispalaverin.”
”Yksi asia vielä”, Kapura keskeytti. ”Tuli mieleen… Enhän minä oikeastaan tiedä, mitä se matoran oikeastaan halusi… Kannattaisikohan teidän viedä kello talteen johonkin moderaattorien holviin?”
”Se onnistuu”, sanoi poliisilek. ”Teemme sen matkalla.”
Takalek ja Matoro poistuivat. Kapura jäi yksin plasman toan kanssa ja toivoi, että olisi vielä ehtinyt huomauttaa Matorolle hänen identiteettinsä salaamisesta, mutta tilaisuus oli jo mennyt.
Eikä Matoro ollut aiemminkaan kuunnellut häntä siinä asiassa.
”Koska tiedämme, milloin käydä Guardianin luona?” kysyi Kapura poliisilta.
”Radiopuhelin”, tämä vastasi.
”Aha.”
Sekä kuulustelija että kuulusteltava olivat hiljaa (Taguna ehdotti korttipeliä, mutta Kapura lähinnä murahti jotain epäselvää, jonka saattoi tulkita kieltäytymiseksi).
”No, etkö aio kuulustella minua tarkemmin?” Kapura lopulta kysyi.
”Juttutuokiosi Guardianin kanssa on tärkeämpää”, vastasi poliisi. ”Mutta siihen on varmasti aikaa myöhemmin.”
Admin-torni, Bio-Klaani
Aamupäivä
”Tervetuloa takaisin, Matoro”, juuriadmin tervehti niin pirteästi kuin pystyi. ”Käy istumaan.”
Matoro kuuli, miten hänet ylös saattanut lainvalvoja sulki pienen kokoushuoneen oven perässään. Tila oli kirkas ja vähän käyttöä nähnyt. Seinältä toaa katseli maalaus puulinnakkeesta.
Hän istuutui keltatoaa vastapäätä niin jännittyneenä, että olisi voinut oksentaa. Adrenaliini olisi tehnyt stressistäkin niin paljon helpommin käsiteltävää.
”Luulen, että haluat mahdollisimman pian asiaan”, Tawa jatkoi kun vastausta ei kuulunut. ”Mistä aloitamme?”
Mustalumi katseli käteensä nojaten puupöytää. Hän ei tiennyt, voisiko kertoa kaikkea kasvoista kasvoihin.
”Petoksesta”, hän lopulta vastasi, eikä tiennyt, miten jatkaisi. Mutta se ei ollut totta. Hän tiesi, miten jatkaisi. Se vain oli liian vaikeaa.
”Kenen petoksesta?” admin kysyi enemmän ystävänä kuin auktoriteettina.
”U-umbra oli alusta asti Ritarikunnan kaksoisagentti. Kapuran koko identiteetti on yksi valhe. Ja… ja minä yritin t-tappaa hänet… Ja menetin sirut, annoin viimeisen pois itse… menin liian pitkälle, en ajatellut, kaikki se mitä Metru Nuilla tapahtui…” Mustalumi sopersi.
Vihreät silmät visiirin takana heijastivat hämmennyksen jälkeen pelkkää järkytystä. Sitä Tawalla oli vaikeuksia peittää.
”M-minä otan kyllä täyden vastuun, tiedän että minun olisi pitänyt tajuta mitä teen… tehdä jotain ajoissa…” mies jatkoi epätoivoisena. ”Se kaikki vain… Nuket… Delta… I-itroz…”
Vaikka admin yrittikin olla moneen valmistautunut, uutisten myrsky oli jotakin jonka hän oli kuullut vain painajaisissaan.
”Koko tarina, Matoro”, Tawa ryhdistäytyi. ”Kerro koko tarina.”
Ja Matoro kertoi.
Siitä, kun he olivat Le-Metruun saapuneet, oli tasan seitsemän vuorokautta. Sitä routasankarilla itselläänkin oli vaikeuksia sisäistää. Joka kerta, kun hän sen tarinan kertoi, hän toivoi, että olisi voinut huutaa menneelle itselleen, miten typerä tämä oli ja miten tämän olisi pitänyt nähdä paremmin.
Tawan haulta ei saattanut lukea ilmeitä, kun hän kuunteli Ko-Toan kertomusta Kädestä ja Killjoystä. Aft-Amanasta Matoro ei pystynyt puhumaan ilman, että hänen äänensä hajosi soperteluksi. Pettureita kaikki tyynni, pahempia kuin n u k e t, paljon pahempia. Siruihin voi luottaa, Deltaan voi luottaa, Delta ei ole petturi, Delta ei ole n u k k e… Arupak, Umbra, Arupak, Umbra, pettureita kaikki tyynni. Jäässä, niin jäässä, sydämet jäässä.
Ja kun hän kertoi, miten oli työntänyt Hämäräterän kanssaklaanilaisensa selkään, hän särkyi kyyneliin.
”… Matoro”, Tawa koetti säilytti diplomaattisen lempeytensä. ”Me… me voimme kyllä pitää tauon, jos koet…”
”Harkitsin silloin hetken itsemurhaa”, jään toa jatkoi apaattisena, ja oli onnistunut kokoamaan itsensä kertoakseen Angoncen kohtalonhetkistä. Feterroista. Deikasta. Nimdasta. Ja ennen kaikkea, Itrozista.
Siitähän hän oli kaiken aikaa kertonut.
Nyt hän vain tiesi, että se oli hän, ja että he tarvitsivat hoitoa.
Muistot siitä keskiyöstä olisivat voineet olla kauniita, elleivät kuolleet olisi painaneet niin paljon. Hän kertoi Ko-Metrun yöstä, hän kertoi konekenraalista ja sirusta, jonka Kädelle antoi.
”Ainoasta oikeasta valinnastani”, kuten Matoro sitä kutsui. Sanoi Klaani mitä hyvänsä, Nimdasta käsien pesemistä toa ei katunut tai epäillyt hetkeäkään.
”Siinä kaikki”, jään sotilas lopetti. ”Totuudenmukaisesti.”
”Tiesin sinut tehokkaaksi”, Tawa vastasi hiljaa. ”Mutta en osannut odottaa tätä.”
Hän mittaili katseellaan suletukasvoa, joka tuntui odottavan adminin tuomiota. Tarina oli jättänyt jälkensä miehen kasvoille.
”Suonet anteeksi, minun pitää keskustella tästä muiden adminien kanssa. Ennen kuin päätämme tarkemmin, haluan sinun pysyttelevän linnakkeessa tavoitettavissa. Voit poistua.”
Mustalumi nyökkäsi alistuvasti. ”Selvä”, hän huokaisi ja nousi. ”Pysyn linnakkeessa.”
Vielä ovella hän kääntyi kerran salaman toan puoleen.
”Vielä… kiitos. Siitä, että kuuntelit. Ja ymmärsit.”
Vastaukseksi Tawa vain hymyili, mutta hymy ei ollut aitoa. Se oli vain jotakin, joka peitti orastavan epätoivon.
Hänen huoneensa näytti auttamattoman erilaiselta ja vieraalta.
Matoro sulki puisen oven takanaan ja jäi hetkeksi vain seisomaan eteisaulaan.
Kirjahyllyt, varustearkut, marmorinen kirjoituspöytä. Valkoisiin seiniin upotetut valokivet. Puolen seinän ikkuna, josta näki pellot, metsät ja vuoren.
Aurinkotuoli nurkassa kokoon taitettuna.
Matoro pyyhki silmäkulmaansa astuessaan peremmälle. Koko huone oli kuorrutettu muistoilla.
Vihreä kristallimiekka, se oli hänen matkaltaan Kapuran kanssa. Guartsuvuoren hirviön torahammas talviselta retkeltä. Pronssikäädyt Aratyghin riutan tutkimisesta.
Pöydällään hän havaitsi sinne jostakin syystä kohteliaasti toimitetun kirjeen. Hän tunsi sen lähettäjän.
Etäisesti vain, mutta tunsi.
Vaehranille ja Gahlok Valle
Helei,
Terveisiä täältä Metru Nuilta. Joo, tässä on tullut vähän koettua asioita. Tässä mukana Mustan Käden arkistoista jonkinlainen datapaketti, jossa saattaa olla jotain, mikä teitä kiinnostaa.
Ga-Metrun keskuskirjasto oli ollut sinä yönä hiljainen. Hän muisti, miten he olivat nukkuneet viimeistä kertaa ennen kaiken särkymistä.
Lopuksi kiva pieni historiallinen detalji: Mustan Käden torni ei muuten tuhoutunutkaan silloin sodan jälkeen, vaan sen alaosat ovat edelleen olemassa. Ja Joiku muuten elää. Ja Mustan Käden kenraalikin (Nurukan) elää myös. Ja oikeastaan kaikki ikinä Mustassa Kädessä olevat elää, koska ilmeisesti niillä oli kranoja (tosin kuulina) jotka vangitsivat niiden sielut.
Ai niin, Musta Käsi teki muuten myös sodassa kaatuneista toista mekaanisia epäkuolleita. Joo, seuraavana etappina onkin sitten Delta. Palailemme Klaaniin varmaan kuukaudessa.
Seikkailullisin terveisin,
Matoro
Kuukaudessa.
Ei siitä ollut niin kauaa, toa mietti minälleen katkerana. Hän kirosi entistä itseään, joka oli ollut umpisokea. Suunnistanut vain sinistä hohtoa kohti, unohtaen sen millä oli väliä.
Siitä, millä oli väliä, häntä muistutti pöydän reunalla oleva kehystetty kuva.
Siinä hän ja Umbra seisoivat selkä selkää vasten, itsevarmoina ja valmiina haasteisiin.
En minä oikeasti edes tuntenut häntä, Mustalumi muisti katkerana kuva käsissään. Hän katsoi Umbran luotettavia ja varmoja kasvoja, eikä voinut enää väittää tietäneensä, kuka niiden takana oli ollut.
Ei sillä, että sillä olisi ollut merkitystä. Matoro oli antanut sen anteeksi. Tai olisi antanut sen anteeksi, jos asiat olisivat menneet toisin päin.
Hän muisti yhä uudelleen sen hetken sinisen tähden kannella, kun hän oli purkautumassa valon ritarille. Hän olisi antanut kaiken anteeksi. Pyytänyt, että he olisivat vielä ystäviä.
Mutta se karzahnin Nimda oli tullut heidän väliinsä, toan valkoinen käsi puristi kuvaa.
Silti, vaikka hän tiesi, miten riippuvainen siruista hän oli ollut, osa häntä kaipasi niitä. Se kuusisiipi kristallinkappale muistutti häntä jatkuvasti siitä. Hän itse muistutti itseään siitä.
♫Tätäkö halusit, Jään Sotilas?♫ ilkkui Mielen Prinssi arpi yli kasvojensa.
Mustalumi iski kuvan pöydälle. Sen lasi särkyi. Matoro ei välittänyt. Hän ei pystynyt katsomaan kuvaa heistä. Se sattui liikaa. Se sattui, koska sitä ei ollut.
♫Olisit voinut pelastaa meidät~ ♫
”Mikset voi olla vain hiljaa?” toa parahti itselleen pidellen päätään. ”Mikset voi jo mennä pois?”
♫Olen sinun ainiaan, Sotilas~ ♫
Ja he kummatkin tiesivät sen olevan totta.
Bio-Klaanin käytävät
Aamupäivä
Poliisitoa oli saanut kaipaamansa viestin radiopuhelimitse ja lähtenyt saattamaan Kapuraa luo adminin. Matoro oli jutellut Tawan kanssa ja adminit olivat juuri päättäneet yksityispalaverinsa, oli Taguna selittänyt. Ei muuta.
Kapura oli pohtinut asioita lisää. Jo alkaen siitä, että hänen työtiloihinsa oli murtauduttu, oli sepän päässä muodostunut liuta epäilyksiä.
Ja harvat niistä lupasivat hyvää.
”Sisään vaan”, sanoi Taguna ja aukaisi Kapuralle puuoven, jonka nimilaatta ilmoitti sen kuuluvan GUARDIANille. Tulen toa loi vielä ärsyyntyneen katseen saattajaansa (luulivatko ne, että hän aikoi karata Klaanista?) ja totteli kehotusta.
Valo oviaukon läpi toimiston ikkunasta oli niin kirkkaan valkoista, että kaikki mihin se ei osunut näytti lähes mustalta. Seinät olivat täynnä aseita – osa hätätilanteita varten, osa selvästi muistoesineinä. Suurta etelämanterelaista taisteluviikatetta skakdi ei selvästikään ainakaan ollut käyttänyt aikoihin.
Oli huone sisustettu myös toisenlaisilla aseilla. Niiltä osin, miltä seinäalaa ei vallannut iso vitriini tai kirjahylly, roikkui… Kapuran kädenjälkeä. Hänen piirroksiaan, muistiinpanojaan, asetilauksiaan.
Aha.
Voi ei.
Sininen skakdi itse seisoi vain tummana varjona ikkunan edessä selkä häntä päin. Jäykät harjapiikit osoittivat Kapuraa kuin miekat.
Ilmeisesti suhteellisen vähän käytetty toimisto oli valaistu lähes kokonaan suuresta pyöreästä ikkunasta loistavalla luonnonvalolla. Se valaisi paperilappuset, kaaviot ja kartat, jotka oli neuloin seinille ripustettu. Kaikki Kapuran omaa käsialaa.
Mutta kaiken huippu oli vasta edessä. Kun Kapura näki ilmoitustaululle neuloin selvästi aivan vastikään kasatun valtavan arkin, hän halusi vain sännätä jalat piirroshahmon lailla vipattaen ulos ovesta. Voi ei.
”Käy istumaan”, skakdi sanoi yhä ikkunaa päin.
”Kuulinkin, että kävitte tonkimassa pajaani”, toa sanoi istuessaan. ”Ihanaa kuulla, että otatte oikeuteni yksityisyyteen vakavasti.”
Tumma siluetti alkoi hitaasti kääntyä. Yksi punainen viirusilmä katsoi seppään skakdin varjon keskeltä.
”Toimisto kaipasi uutta sisustusta, joten päätin vähän lainata askartelujasi. Toivottavasti ei haittaa.”
Kapura yritti parhaansa olla huomioimatta Guardianin työpöydän päällä lojuvia papereita. Suttuinen kynänjälki piirustuksissa toi mieleen mielentilan, jossa niiden piirtäminen oli tuntunut hyvältä idealta. Eikä enää koskaan sen jälkeen.
Kaikkia Ruostesilmän runoista ei kuulunut kuvittaa. Ei etenkään… tätä.
”Toivon, ettei koko työtilani räjähtänyt taivaan tuuliin”, toa mutisi. ”En mitenkään varmistanut, että keskeneräiset projektit pysyvät kasassa muiden käsissä. Yleensä en varaudu siihen, että hallitus tunkeutuu yksityistiloihini.”
Toki hän oli varautunut satunnaisiin tunkeilijoihin… mutta itse Klaanin lainvalvonta?
Kaikki salaliittoteoriat muuttuivat tosiksi silmissä.
Sinertävän sotilaan jäntevä keho kääntyi kokonaan Kapuraa päin ja tämä katseli rautiaa yhdellä silmällä, jota ei tilanne juuri huvittanut, ja toisella, jota mikään ei huvittanut. Valkeana kiiltävät torahampaat paljastuivat huulten välistä.
Skakdit. Ei skakdeissa normaalisti mitään vikaa ollut, mutta miksi yhteen älylliseen lajiin piti laittaa niin paljon piikikkäitä osia? Guardian seisoi valon ja varjon rajalla kädet puuskassa.
”Kiinnostaisiko sinua selittää”, hän nyökkäsi ilmoitustaulua päin katsekontakti yhtä hyytävän kylmänä, ”että mikä irnakkissa tuo on.”
”No”, sanoi Kapura mahdollisimman neutraalisti, ”mikä sinusta tuntuu, että se on? En nimittäin valehdellut ilmoittaessani, että suurin osa Pajan rikosteknisestä annista on vain naamioituja roolipelisuunnitelmia.”
Kaksi skakdinaskelta lähemmäs Kapuraa. Valon ääriviivat kehystivät vartijan hahmon. Vieläkään ei toa nähnyt tämän kasvoja kunnolla.
”Minä olen jo aika monta tuntia ehtinyt katsella pikku kaaviotasi”, hän sanoi ja antoi katseensa levätä hetken ilmoitustaulun diagrammikaaoksessa. ”Ja minua kyllä vähän kiinnostaa, mikä roolipeli on näin monimutkainen.”
Et kuule tiedäkään.
”Useat”, ilmoitti Kapura. ”Linnake on oiva tausta kampanjalle. Mutta jos unohdamme roolipeliteorian… entä sitten? Onko laitonta kirjoittaa muistiin nimiä ja yhdistää niitä viivoilla?”
Vain pari askelta ja Guardian oli jo aivan työpöydän toisella puolella. Skakdinkourat rämähtivät pöydälle. Kapura päätyi tuijottamaan irvihampaita lähempää kuin olisi koskaan uskonut tarvitsevansa.
”Kapura, jos se nimesi edes on”, tihkui zakazlaisen hammasväleistä. ”Minä alan ehkä pikkuhiljaa kyllästyä siihen, että minulle ei olla rehellisiä. Siihenkö sinut rekrytoitiin? Että hänen ei tarvisi valehdella itse?”
”Haistan syytöksiä”, takoja vastasi. ”Nyt lienee minun vuoroni kysyä sinulta jotain. Luuletko, että Punainen mies valitsisi kätyrin, jonka osuus tapahtumiin paljastuu jonkun tunkeuduttua tämän työhuoneeseen? Ei, totuus on ilmiselvä: Kyseessä on lavastusoperaatio. Sen osasin arvata, mutta myönnän yllättyneeni siitä, että Klaanin administo putosi näin nopeasti hänen ansaansa.”
Guardian pudisti hiljaa päätään katsekontakti rikkoutumattomana.
”Aha. Etkä kiellä kirjoittaneesi tuota kaikkea?”
”En kiellä. Roolipelaamisen ja ironian rajamaastoja tutkien, mutta en kiellä.”
”Onko se roolipelaamista vai muistojen verestämistä, kapteeni?”
Kapura yritti kovaa kätkeä hämmästystään, muttei onnistunut erityisen vakuuttavasti. Ja admin oli kyllä tarpeeksi lähellä hänen henkilökohtaisen alueensa rajaa nähdäkseen sen. Pieni ripaus voitonriemua koristeli skakdin jäyhän ilmeen.
”Matoro kertoi. Hän kertoi Tawalle aivan kaiken, Arupak. Onko sinulla jotain sanottavaa siihen?”
Kapura vain tuijotti hetken skakdia. Sarkastinen vastaus muodostui hänen päässään, mutta hitaammin kuin aiemmat.
”Minä luulin, että tämä järjestö pyrki olemaan välittämättä jäsentensä menneisyyksistä. En myöskään usko, että säännöt kielsivät merirosvouden.”
”Eivät ne kiellä”, Guardian huokaisi raskaasti, ”mutta olen aika varma että ne kieltävät toisen täkäläisen murhayrityksen.”
Sitten oli vain pienen hetken taas aivan hiljaista.
”Minä en ajatellut heittää sinua selliin merirosvoudesta, Arupak. Minua ei juuri nyt kiinnosta, oletko edes petturimme vai et. Ja vaikka olisit, en hyväksyisi Matoron tekoa.”
Skakdikin istui hitaasti tuolille pöydän toisella puolella, niin että hänen ja toan kasvot olivat suunnilleen samalla tasolla.
”Mutta kyllä minua kiinnostaa pirusti, mitä sinun kanssasi pitäisi tehdä.”
”Olennaista lienee tietää, mitä te minusta haluatte”, sanoi Kapura. ”Kyllä, Avde otti minuun yhteyttä ja tarjosi ajatusta petturuudesta. Ei, en ottanut tarjousta vastaan. Ei, en tiedä tilanteesta muuten mitään.”
Hetkellinen sympatia ei ollut pysynyt adminin kasvoilla kauaa. Nyt tämä laski leukaansa rintakehäänsä kohti niin, että katsoi Kapuraa punasilmillään kurttuisten kulmien alta.
”Melkein yhtä vähän kuin valehtelusta”, Gee tuhahti, ”minä pidän siitä, että tiedän vähemmän kuin kaikki muut. Ei minua kiinnosta, oletko Avden naruissa kiinni vai et. Sinä tiedät jotain, Arupak. Sheelikan selli vapautui jonkin aikaa sitten. Olen kuule ihan täysin valmis antamaan sille uuden asukin, jos jatkat tietojesi pimittämistä.”
Sininen pää kääntyi hieman kenoon.
”Että mitä jos vähän rupatellaan”, Guardian latoi sanojaan tuomarin lailla, ”aiheesta totuus.”
”Käy minulle”, Kapura vastasi, ”mutta ehdotan hieman tarkempia kysymyksiä. En ole yhteistyöhaluton kunhan tiedän, mitä minun tulee kertoa.”
”Kun olet kerran ekspertti aiheesta… aloitapa saman tien siitä, miten ne siniset pirulaiset tuhotaan.”
Skakdin äänensävy oli matala ja jyrisevä. Kapura kuuli jo siitä, että vastaus ”en tiedä” olisi tässä tilanteessa pätevä avain sellinoveen. Ja ajatus niiden tuhoamisesta toi hänelle mieleen sen päivän pienellä saarella, kun joku oli pyytänyt häneltä päinvastaista.
Eikä se ollut hyvä muisto.
”Nimdaa ei voi käytännössä tuhota”, sanoi Kapura. ”Mutta ikuista vastaava säilöntä onnistuu. Vaikka siruille kävi… ikävästi, jäi meille Metru Nuilta eräs aarre, jonne Arupak säilöi Deltan. Luulen, että se toimii myös täydelle kuuden sarjalle. Kyseinen artefakti on tällä hetkellä moderaattorien holvissa.”
”Minä en kysynyt, miten sirut säilötään. Minä kysyin, miten ne tuhotaan.”
Guardianin punertavat pupillit katsoivat sivuun Kapurasta, ja hän tiesi seurata niiden katsetta. Nyt ne katsoivat taas samaa diagrammia. Hulluuden ja vainoharhan kudelmaa.
”Kuka on Ritari, Kapura. Mitä hän teki Nimdalle.”
”Ritari… on athistimytologian hahmo, jonka tarkka rooli vaihtelee tarinankertojan mukaan. Joku sanoo, että hän oli Nimdan vartija, toinen että sirujen pirstoja. Todellisuudessa ehkä molempia? Kuitenkin joku, jonka sielu halkaistiin rangaistuksena. Tarkemman kuvauksen pystynee antamaan joku paremmin athismiin perehtynyt.”
”Ei riitä. Mitä hän teki Nimdalle? Miten hän liittyy siihen? Kuka hän oli?”
”Me puhumme nyt mytologiasta”, vastasi seppä. ”Valitettavasti Arupak ei seilannut jumaluuksien kanssa universumin alkuhetkinä. Minä… minä en tiedä sen enempää kuin kuka tahansa, joka on koskaan avannut kirjan athismista tai kuunnellut saarnaa.”
”Hyvä on”, Guardian sanoi astetta hyväksyvämmin – mutta yhä aika äkkipikaisen näköisenä. ”Sama se ritarista. Enemmän minua kiinnostaa… voisiko sen, mitä hän teki, tehdä uudestaan.”
Kysymys, joka oli pitänyt takojaa hereillä öinä punatähden alla.
Guardianin kädet puristuivat nyrkkeihin.
”Vai että kuusi sirua pitäisi kerätä”, hän sanoi kylmän viileästi. ”Miten olisi sen sijaan kymmenen? Miten olisi sata? Miten olisi kymmenentuhatta hienoa valkoista hiekansirua ympäri sakaroita?”
”Valistunut arvaukseni on, että voi… jotenkin. Mutta en itse olettaisi sitä kovin helpoksi tehtäväksi. Enkä sellaiseksi, jota kannattaisi yrittää ilman vankkoja todisteita siitä, että se ylipäätään on mahdollista.”
Skakdi tuhahti hiljaa. ”Mahdollista? Sinulla on ollut siru kädessä. Oletitko että ne olivat vain aina olleet sellaisia?”
”En, mutta kuka takaa, että halkomiseen käytetyt laitteet ovat vielä olemassa? Kovin moni osapuoli ei halua tuhota Nimdaa.”
”Niinpä, Kapura”, skakdi mutisi hiljaa jokseenkin… sarkastisena. ”Miksipä sellaisia asioita olisi kätevästi jäljellä.”
Hetken aikaa he molemmat katselivat kaaviota, ja Kapuralle alkoi käydä tuskallisen ilmiselväksi, että hän ei tulisi saamaan sitä taikka muitakaan tavaroistaan takaisin.
”Kerro ihmeessä”, skakdi sanoi siten, että ei selvästikään odottanut veikkauksia vaan totuuksia, ”mitä sinä tuossa kaaviossa näit.”
”En enää mitään”, toa vastasi vaitonaisesti. ”Mutta silloin se tuntui hyvältä idealta. Ja mitäkö näin silloin? Yhteyksiä. Avoimia tai salattuja. Sattumia, jotka eivät oikeasti olleet niitä. En välttämättä uskonut, että yhdistämällä kaikki löytyisi lopulta oikea petturi… mutta mahdollisuus siihen oli.”
”Tässä pikku kartassasi on niin paljon sellaista, mitä en ole edes itse aiemmin ajatellut”, Gee sanoi hiljaa, ”ja minä katselin sitä koko eilisen illan. Katselin niitä nimiä ja viivoja, jotka siinä muodostavat Klaanin, ja yritin nähdä ne suojana. Kuorena. Kudelmana, joka kestäisi vaikka pari sen naruista katkeaisi. Mutta en näe sitä enää sellaisena. Nyt näen sen hämähäkinseittinä.
Ja räpistelen itse sen keskellä odottamassa petoa, joka tulee nielemään kaikki sen vangitsemat.”
”Aika runollista”, sanoi Kapura. Skakdia ei tilanne vieläkään hirveästi huvittanut, joten Kapura huokaisi ja lausui ulos sen, mitä oli keskustelun ajan harkinnut.
”Luulen, että saatan pystyä… avustamaan. Tutkimuksissa. Petturin savustamisessa ulos. Eihän se kaikkia ongelmia aiheuttanut, mutta aika monia.”
Skakdi otti vastaan toan sanat aivan yhtä huonosti kuin tämä oli odottanutkin. Ei muutosta irvistyksessä. Ei pienintäkään sellaista.
”Mielenkiintoista, kuinka siitä tuli vaihtoehto vasta, kun kohtasit syytöksiä”, Guardian sanoi yhä hiljaa tuijottaen.
”Onhan se”, Kapura sanoi vastaten yhä tuijotukseen. ”Selitykseksi keksin näin äkkiseltään vaikkapa sen, etten tiennyt mitään tutkimusten edistymisestä. Jos teillä oli nimeni, olisitte aina voineet tulla kysymään. Minä en tiedä, kenelle muille Avde esitti tarjouksensa, mutta oletin niin tapahtuneen, koska petturi on olemassa mutta se en ole minä.”
Zakazlaisen äänensävy oli tympeä ja sävytön.
”Vai niin. Voisit ensi töiksesi vaikka poistua. Jos minulla on… tästä, mikä helvetin sekasotku se sitten onkaan, jotain kysymyksiä, saat kyllä tietää.”
”Yksi kysymys minulla vielä olisi”, toa sanoi. ”Kuinka nopeasti saan Pajan käyttööni? Minun on ymmärrettävästi hankalaa tehdä työtäni ilman sitä, ja sen jopa kuvittelisi tärkeäksi näin sota-aikana.”
Skakdin ilme viesti sitä, että käytännön asioista oli parempi kysyä käytännössä keneltä tahansa muulta. Sen toinen viesti oli ’ulos toimistostani’.
Joten Kapura tyytyi huokaisemaan ja poistumaan. Yli-innokkaat poliisit saivat hoitaa sen, kunhan väistämättömästi etsisivät Kapuran jälleen käsiinsä. Mutta nyt käytävät olivat tyhjiä.
Hyvä, sillä hänellä oli muutakin tekemistä.
Toa ei vaivautunut katsomaan taaksensa poistuessaan entisen everstin katseen alta.
Skakdi istui hetken ajatuksissaan. Hän kaivoi taisteluvyönsä taskusta kuin pienen simpukan, joka oli rautaa, alumiinia, kuparijohtoa ja antennia, ja napsautti sen auki. Nappi naksahti pohjaan ja linja aukesi.
”Hallojaa?”
”Taguna”, Guardian sanoi tiukasti. ”Pidä seppää silmällä.”
Taukohuone
Päivä
Moderaattorien taukohuone oli hiljainen. Tila olisi varmaan ollut paljon siivottomamman näköinen, ellei lainvalvojaporukan ainoa hieman femiini jäsen olisi pitänyt huolta siitä, että yleistä siisteyttä ja tiskivuoroja noudatettaiisiin.
Aurinkolaseja käyttävä krikcit istui pöydän ääressä. Tai ehkä muiden silmissä hän olisi vähän maannut. Koska sirkkapoliisin polvitaitteet kääntyivät eteenpäin, Takalek yleensä käänsi tuolin ympäri ja nojasi käsillään tuolin selkänojaan.
Erikoinen yhden käden ampuma-ase oli purettu poliisin aurinkolasien viereen. Pistoolin lipas oli tyhjä, mutta sen viereen ilmaantui vähän ajan välein läpinäkyviä kuulia. Takalek oli kohottanut kasvonsa kohti kattoa, pidellen pientä pulloa kasvojensa yllä. Hän kallisti sitä varovasti, jolloin tippa kirkasta nestettä lirahti suoraan hänen auki pitämälleen silmälle. Poliisilek ynähti nesteen ärsyttävyydestä, mutta se oli tarkoituskin. Takalek räpytteli pari kertaa silmiään, ja kyyneleet kohosivat hänen luomilleen. Vihreä sormi pyyhkäisi kyyneleen ja antoi sen tippua sormenpäästä pöydälle.
Tip.
Kyynel oli kovettunut ilmassa kuulan muotoon.
Kun panoksia oli tarpeeksi, Takalek latoi ne aseensa lippaaseen. Samalla hän vaihtoi kuulapyssyn paineilmasäiliön. Krikcit pyrki aina varmistamaan, että varusteet olivat kunnossa hätätilanteiden varalta.
Krikcit nappasi äkkiä lasinsa silmilleen, kun ovi paukahti. Taguna tuli huoneeseen.
”Päivää taloon”, sanoi Taguna ja napsautti valmiustilaan jätetyn kahvinkeittimen päälle. Ainesten latominen masiinaan jo valmiiksi säästi ainakin kymmenen sekuntia ajasta, jonka joutui odottamaan uutta kahvikupillista.
Ja kuka tahansa niin paljon kortteja lätkinyt tiesi, kuinka tärkeää oli säilyttää oikea rytmi. Seuraava siirto mietitty jo valmiiksi. Ja se suoritettuna sulavasti ja elegantisti liikkein, joissa ei ollut hitustakaan epäröinnistä. Se voitti, joka pääsi yllättämään ja rikkomaan vastapuolen harmonian.
Vaikka vastustaja olikin eloton kahvinkeitin, joka ei oikeastaan edes aikonut mitään.
”Lisäksi. Guartsulta terveisiä”, sanoi toa nojaten seinään kahvinkeittimen vieressä. ”Kapuraa täytyy pitää silmällä.”
“Kuulusteluissa selvisi jotain epäilyttävää?”
”G sanoi, että toa tietää enemmän kuin kertoo”, totesi Taguna. ”Ja se, mitä skakdi näytti minulle Pajan materiaalista, oli aika… mielenkiintoista. Taidan oikeastaan hakea toan jännittävään uusintakuulusteluun nyt kun adminit ovat hoitaneet Nimda-asian pois alta.”
“Okei”, lek sanoi hiljaisella äänellä. Hän laski leukansa nojaamaan käsiinsä, jatkaen samalla helmien pujottelua.
“Tuota… kohta on minun ruokatauko. Mietin, että kävisin siellä sairasosastolla. En saa asiaa juuri mielestä…”
”Käy toki. Voin aloittaa itse. Tai lätkiä hetken kortteja kuulusteltavan kanssa.”
“Kuten aina.”
Takalek nousi heilahtaen takaisin seisomaan. Hän tepasteli ulos taukohuoneesta ja suuntasi pukuhuoneeseen hakemaan olkalaukkuaan.
Matoron huone
Päivä
Jään toa havaitsi oven avautuvan. Ja tulen takojan silmäilevän häntä oviaukosta.
”Mitään kesken, Matoro?”
Routatoa pakotti mielensä rauhoittumaan ja katsoi tulijaa. Rikotun kuvan lasinsirpaleita oli pitkin pöytää.
”Ei”, hän vastasi ja istuutui pöydän taa. Petollinen piraatti, hänen mielisairautensa huusi, mutta toa sulki sen. ”Tule sisään.”
Takoja totteli kehotusta ja istui Matoron sängylle. Hetken he vain katselivat toisiaan.
”Miten Tawan luona meni?” Kapura viimein kysyi.
”Hän vaikutti… huolestuneelta. Aika huolien painamalta.”
”Ei ihme tässä saaripoliittisessa tilanteessa”, sanoi Kapura. ”Olisi hienoa kyetä auttamaan sotatoimissa, mutta valitettavasti Pajani on eristetty tutkimusten ajaksi! Muistaakseni minulla oli sinulle tekosilla harppuuna, joka ampui pienempiä harppuunoja, mutta se saa nyt odottaa. En pääse käsiksi edes muihin tilauksiini, joita arvaten kertyi urakalla poissaoloni aikana.”
Matoro olisi mielellään jäänyt nostalgioimaan ja harmittelemaan takaiskua, mutta hän oli oppinut katsomaan tulitoan valheista taotun kanohin läpi.
”Mitä salaista sinulla oli pajassasi?”
”… no”, aloitti toa ja piti pohdiskelevan tauon. ”Ainakin eräs tietty runo Nukeista. Ja paljon kuvitusta. Muunkinlaista houreista soherrusta. Ja paljon roolipelisuunnitelmia.”
”Jos siitä puhut”, mutisi toa, ”riitti Pajan materiaali ja kuvauksesi tapahtumasta saamaan Adminit varmistuneeksi siitä, että olen Arupak.”
”Hip hei, oikeus on toteutunut”, Matoro totesi äärimmäisen kuivasti. ”Mitä adminit aikovat tehdä meille?”
”Minulle eivät hirveästi, mutta eräät yli-innokkaat poliisit voivat olla toista mieltä”, vastasi Kapura. ”Sinulle ne… no, aikovat varmaan… toimia yleisen oikeuskäytännön mukaisesti.”
”Luuletko, että he pitävät sinua petturina?” Matoro kysyi noustessaan pöydän takaa. Auringot paistoivat sisään kirkkaasti.
”Minä en vielä tiedä, koska muut ehdokkaat ovat pieni mysteeri”, vastasi toa. ”Pitäisi oikeastaan selvittää asiaa. Ehkä näen kokonaiskuvan muita selvemmin, jos tiedän itse olevani varmistettu ei-petturi?”
”No”, toa huokaisi katse ulkona. ”Ehkä modet osaavat asiansa.”
”Ehkä”, Kapura arvioi. ”Mutta pitäähän minulla olla vastatodisteita sille varalle, että alkavat epäillä minua. Puhutaan nyt jostain muusta. Umbrasta ei kai ole kuulunut mitään?”
Jään toan huokauksen katkeruus kertoi kaiken tarpeellisen.
”Minusta meidän ei kannata tuomita Umbraa niin nopeasti”, Kapura aloitti varovasti. ”Ehkä se tuntui silloin järkevimmältä ratkaisulta. Ja hänhän paljasti lopulta totuuden?”
”Minun piti pyytää häneltä anteeksi”, Matoro vastasi hiljaa, edelleen selin toaan. ”Mutta… mutta…”
Mutta Zairyh. Mutta Nimda. Mutta Kapura.
”Anna hänen edes kertoa koko tarina?” Kapura ehdotti. ”Metru Nuilla ei oikein ollut aikaa pysähtyä ja puhua asioita kunnolla halki. Nyt meillä on… kunhan hän palaa, siis.” Jos oli sana, jota Kapura ei halunnut käyttää.
Mutta se sana hänen omaan mieleensä jäi kummittelemaan.
”Et ymmärrä. Minä olen täysin valmis antamaan anteeksi ja unohtamaan… mutta en usko, että näen häntä enää koskaan.”
Toan oli pakko sulkea sälekaihtimia. Valo oli liian kirkas.
”Ovat toat pahemmistakin paikoista selvinneet”, sanoi Kapura vielä ennen kuin huomasi, etteivät hänen sanansa tunnettuna pessimistinä olleet erityisen luotettavia.
”Joo. En minäkään niin usko”, tulen takoja huokaisi.
”Kapura, mistä Metru Nuilla oli kyse? Mikä… mikä Zairyh oli?” toa kysyi hiljaisuuden jälkeen.
”Se taitaa taas kuulua niiden pitempien tarinoiden joukkoon”, Kapura sanoi varovaisesti. ”Zairyh oli… mielenvoimainen kasvi, joka teki aluksi yhteistyötä kanssani mutta sitten petti minut viedäkseen Nimdan omiin käyttötarkoituksiinsa. Ja liittyy jotenkin Cevaniin, jota en muuten nähnyt hoitaessani juoksevia roolipeliasioita. Meillä on iso kampanja tulossa, jos kiinnostaa.”
”Petti sinut”, Matoro tarttui. ”Olitte siis yhteistyössä?” Niin olit sinäkin, hänen serafi muistutti.
”Se oli aluksi ihan kätevää, koska ilman mielenvoimia minun oli vaikea saada tietooni asioita tuntemattomista muuttujista. Kuten siitä makutasta pääsi sisällä. Mutta joo, petturuutta tapahtui.”
Jään toa ei ollut edes yllättynyt.
”Oliko kasvi yhteistyössä sen makutan kanssa?”
”Periaatteessa joo, mutta aikoi kai pettää varjojen herran”, sanoi Kapura. ”Ja niin taisi käydäkin. Vai kävikö? Olen ollut vähän pihalla sitten mainitun sopimuksen purkautumisen.”
Mustalumi huokaisi. Hän ei oikeastaan jaksanut koko helvetin petturuuskuviota enää.
”Entä kello sitten?”
”Se kuuluu lyhyempiin tarinoihin. Olen luullakseni jo selittänyt kaiken tietämäni. Arupak vohki kellon joltain… epäselvältä olennolta ja jätti sen Aft-Amanaan, mutta… olento seurasikin Kapuraa ja hyökkäsi kimppuuni. Ja joutui bännityksi. Ja oletettavasti viruu yhä sellissä. Jos kellolla on jokin syvempi tarkoitus, en minä sitä vielä tiedä, mutta taskunauris taitaa olla varmin tapa sirujen lopulliseen tuhoamiseen. Teorioita minulla on, mutta niiden osoittaminen totuudeksi vaatii tutkimustyötä”
”Minä en ymmärrä, Kapura”, jään sotilas parahti lopulta. ”Mikset voinut olla avoin alusta lähtien? Mikä siinä oli niin vaikeaa? Etkö vain kyennyt uskomaan, että Klaani uskoisi sinuun jos olisit puhunut totta?”
”En minä sitä epäile, etteikö Klaani minua uskoisi”, vastasi tulen takoja, ”mutta asiat voivat silti vaikuttaa negatiivisesti luotettavuuteeni. Lisäksi on muutama ikävä käytännön seikka. En tiennyt, kuinka paljon Itroz sinua hallitsee, mutta arvioin, että järkevintä olisi pelata sinun huomaamattasi. Ja lopultahan suunnitelmani kaatuivat Zairyhin petokseen, eivät siihen, että lähestymistapani olisi ollut pielessä.”
”MIKSET SINÄ VOINUT KERTOA ITROZISTA MINULLE?” Mustalumi huusi ääni hajoten.
”… etkö tiennyt, että päässäsi oli makuta?”
”… etkö tiedä– etkö tiedä että–”
”… en usko…?”
”… luuliko Zairyh oikeasti puhuneensa makutalle?”
”… no mille Zairyh puhui?”
Suletukasvolla kesti hetki saada itsensä sanomaan se.
”Minulle.”
”… ahaa?” sanoi Kapura. ”En… en lähde kysymään tarkempia implikaatioita jos et halua kertoa, mutta luulisin, että Zairyh tiesi… muttei vain kertonut minulle. Siis jos kasvi suunnitteli jo pitempään pettävänsä minut.”
”Minä- minä en ollut koskaan vain addiktoitunut Nimdaan… Itroz… minä kuvittelin sen täysin… ”
Matoro hautasi kasvonsa käsiinsä.
”En tiedä, vaikka mietin sitä miten, en pääse koskaan muuhun tulokseen kuin siihen, että minä olen täysin sekaisin ja tarvitsen ammattiapua.”
Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa. Lähin hänen tuntemansa ammattiapu asui Metru Nuilla… eikä toa uskonut, että kovin moni psykiatri osaisi käsitellä asiaa yhtä hyvin.
”N-no…” toa lopulta mutisi, ”mieleeni sentään tulee ainakin yksi seikka, josta voi olla meille hyötyä. Jos Nimdan illuusiot ovat noin vahvoja… Ehkä Zairyhkin menee sekaisin niistä?”
”En varsinaisesti jaksaisi miettiä niitä nyt”, toa vastasi hiljaa. ”Klaanissa on tarpeeksi mietittävää muutenkin.”
Oveen koputettiin. Matoro nousi avaamaan, mutta koputtaja ei ilmeisesti jaksanut odottaa, sillä puuovi lämähti auki ja paljasti toia katsovan oranssin mirun.
”Seppä”, sanoi Taguna, ”mukaan. Kuulustelu saa jatkua. Missä sinä olet edes ollut?”
”En tiennyt, että roolipeliryhmän jäsenten etsiminen ja aikatauluista ilmoittaminen on nykyään kielletty laissa”, murahti Kapura ja poistui luoden Matoroon vain viimeisen säälivän katseen.
Klaanin linnakkeen asukkaat tervehtivät Sinisen Ussalin tunnusta hatussaan ja olkanauhaa kädessään pitävää poliisia nyökkäyksin, kun Takalek käveli linnakkeen käytäviä pitkin.
Krikcit oli usein huomannut, että silmät peittävistä asuisteista oli usein muutakin hyötyä kuin vain estämästä vastaantulevia vaipumasta transsiin. Se auttoi pokerinaaman pitämisessä. Asia, josta Taguna jaksoi niin usein puhua.
Mutta nyt siitä oli muussakin hyötyä, kuin vain taukohuoneen korttipeleissä. Poliisilek ei halunnut näyttää ulkopuolisille olevansa allapäin virantoimituksessa. Bhaix-dox -raukka…
Vaikkei sairasosastolla käynti ollut tuottanut erikoisempaa tulosta, Takalek yritti työntää siellä käynnin muistelun sivuun. Vielä oli töitä jäljellä. Hän kääntyi risteyksestä ja saapui pian taukohuoneen ovelle. Hän oli aikeissa tarkistaa, oliko plasman toa vielä siellä.
Mutta sitten krikcitin varustevyöllä roikkunut radiopuhelin piippasi. Takalek nosti sen välittömästi päänsä sivulle.
“Takalek?”
”Missä sinä olet?” kuului Samen tiukka mutta pahaenteinen ääni.
“Moderaattorien taukohuoneen edessä.”
”Siirry linnakkeen porteille”, ohjeisti moderaattori. ”Sieltä löydät ko-matoranin ruumiin. Selvitä tilanne, minä tarkkailen tapahtumia täältä käsin. Taguna ei vastaa radiopuhelimeen.”
Krikcit jännittyi. Ko-matoran… voiko se olla vain sattumaa, vai onko se se ko-matoran, josta seppä puhui…
“Voitko antaa tuntomerkkejä?” Takalek kysyi vakavammalla äänellä.
”Valkoinen panssarointi. Hopeinen Komau”, luetteli haimies. ”Onko mielessäsi jotain?”
“Toa Kapuran ja Matoron mukana Klaaniin saapui epäilyttävä ko-matoran. Kapura kertoi, että hänellä on kuulemma mielenvoimia, ja että matoran oli kiristänyt seppää päästäkseen Klaaniin.”
”Etsi Matoro käsiisi ja varmista teoria”, käski Same. ”Nopeasti. En vielä tiedä, mitä skarrarria täällä tapahtuu, mutta ilmoitan sitten kun tiedän.”
“S- selvä!” Takalek huudahti. Radiopuhelin hiljeni ja poliisi asetti sen takaisin vyölleen. Krikcitiläinen säntäsi ensin taukohuoneeseen (jossa Taguna ei ollut) ja kaivoi arkistokaapin päältä ison, keltakantisen kirjan. Hän avasi hakemiston, joka oli täynnä linnakkeen asukkaiden nimiä aakkosjärjestyksessä. Löydettyään “Matoro the Blacksnow’n”, Takalek kuljetti sormeaan jäsenluettelon huonenumerorivin kohdalle.
“010…”
Takalek pamautti kirjan kiinni. Hän nappasi varustevyönsä ja syöksyi käytävään.
”Alapas puhua”, kehotti Taguna kuulusteltavaansa silmäillessään tätä tummien lasiensa alta. Toa oli kieltäytynyt korttipelistä tiukasti, sarkastisen kohteliaasti sekä toistuvasti, joten plasmapoliisi oli päättänyt aloittaa kuulustelun Takalekin poissaolosta huomiota.
”Mistä?” huokaisi takoja. ”Vinkki Klaanin lainvalvojille: Keskittykää kuulusteluissa dramaattisuuden sijasta siihen, että esitätte vähän tarkempia ja vähän täsmällisempiä kysymyksiä.”
”Jos vaikka kertoisit Metru Nuin tapahtumista höystettynä vähän enemmillä yksityiskohdilla”, sanoi korttihai. ”Nyt kun ylläpito on hoitanut kriittisemmät huolenaiheet pois alta.”
Kapura huokaisi ja lähti jälleen luettelemaan tapahtumien sarjaa. Karzahnin oudoista luonnonilmiöistä eteni tarina Mustan Käden jännittävään politiikkaan, josta seppä ei tiennyt tarpeeksi saadakseen Tagunan tyytyväiseksi. Kapura suositteli kuulustelemaan sen sijaan Matoroa tai tiedätkös, sitä vahkia joka taitaa tälläkin hetkellä olla vielä Klaanissa? Taguna sanoi harkitsevansa asiaa ja kehotti kuulusteltua siirtymään eteenpäin.
Että Kapura vihasi kuulusteluja.
Varsinkin, kun niitä oli kolme päivässä.
Tarina jatkui Kapuran selostuksella Metru Nuin psykiatrisista arkistoista, jotka eivät kamalasti palvelleet kansalaisten oikeutta yksityisyyteen. Muuten, tiedätkö mikä muu ei tee niin? Tunkeutumiset yksityistiloihin. Taguna sanoi, että he voisivat keskustella Pajasta myöhemmin ja Kapura huomautti, ettei Guardian ollut antanut arvioita siitä, koska hän saisi palata työmaalleen. Taguna puolestaan huomautti, että hän oli kuulustelutilanteessa merkittävästi korkeampi auktoriteetti. Kapura tiedusteli, että mitä hän aikoi tehdä, antaa hänelle varoituksen? Taguna ehdotti, että voisi sanoa admineille epäilevänsä Kapuraa petturiksi. Siihen ei Kapuralla ollut hirveästi sanottavaa.
Siispä hän johdatti kuulustelijan Aft-Amanan porteille, mutta toki vain kertomuksessaan. No, millaista oli Arupakin majapaikassa, kysyi Taguna. Kapura taasen tuijotti kuulustelijaa ja kysyi, aikoiko tämä oikeasti esittää, ettei Guardian olisi ollut paljastanut järkyttävää totuutta toan identiteetistä radiopuhelimitse. Taguna myönsi, ettei se välttämättä ollut tarpeen ja kehotti jatkamaan. Kapura jatkoi, mutta häntä epäilyttivät kuulustelijan useat kysymykset. Aft-Amanako kaikesta saarella tapahtuneesta häntä kiinnosti? Taguna ei vastannut, kehotti vain jatkamaan.
”Sitten Matoro työnsi miekkansa läpi vatsani”, jatkoi Kapura. ”Mutta tehokkaat hallusinogeenit lienevät pahaksi miekkakädelle, sillä toa ei osunut mihinkään tärkeään. Ainakaan niin tärkeään, ettei minua saatu parsituksi kasaan XMS Angoncella. Josta haluat varmaan kuulla seuraavaksi?”
”Äläpäs hätäile”, sanoi Taguna. ”Selitä tarkemmin.”
Kapura huokaisi. ”Tein kromidien kanssa sopimuksen, jossa annoin sirut kellossa vastineeksi–”
”Ei sitä kohtaa.”
Seppä vain silmäili hetken kuulustelijaansa ja yritti pohtia, mitä tämä ajoi takaa. Yritti, muttei keksinyt. Sirujen kohtalo oli tiedossa, Matoron hirmuteko tiedossa, tapahtumien seuraavat vaiheet tiedossa…
Mitä poliisi hänestä enää halusi?
”Tapahtumista olen kuullut tarpeeksi”, sanoi korttihai. ”Minusta vain tuntuu, että kuvauksenne ei aivan vastannut totuutta.”
Kapura naurahti typerälle syytökselle. ”Hauska teoria, varmaan menestyisi roskalehtien yleisöosastoilla, mutta siinä on yksi aika vakava aukko. Matoro ei valehtele, jos olet huomannut. Minä valehtelen, mutten juuri nyt, joten en usko, että kertomuksemme eriävät.”
”Siispä myös Matoro valehteli nyt. Tarinassanne on nimittäin yksi puute. Yksi epäjohdonmukaisuus.”
Kapura ei vieläkään ollut kamalan vakuuttunut.
”Mikä se siis on?” kysyi toa huvittuneena. ”Palan halusta kuulla naurettavan salaliittoteoriasi.”
Siispä salaliittoteorioiden hylkäämisestä oli seurannut se, että ne muuttuivatkin yhtäkkiä todeksi ja se, että niitä alkoivat tehdä muutkin.
Jos Kohtalolla olisi naama, Kapura löisi sitä. Naamaan.
”Kuuntele sitten”, käski Taguna. ”Nimdasta tuli erimielisyyksiä. Lopulta Matoro puukotti sinua selkään. Vielä aika kirjaimellisesti.”
Kapura ei nauranut toan vitsille. Lähinnä siksi, että oli kertonut sen itse. Useasti.
”Aika vakava juttu”, plasmapoliisi jatkoi. ”Matoro voi kohdata oikeudellisia toimenpiteitä. Klaani ottaa murhayritykset vakavasti. Mutta minusta tuntuu, että joku muu ei ota. Vastaapas tähän, seppä:
Miksi suhtaudut kaiken jälkeen Matoroon myönteisesti?
Oletatko minun uskovan, että sinä vain… unohdit saaneesi miekan vatsaasi? Se ei sovi yhteen sen kanssa, mitä olen sinusta oppinut. Ei, tässä on meneillä jotain synkempää. Tuo pieni valhe paljastaa, että oikeasti tapahtumat menivät toisin. En tiedä, mitä te peitätte, mutta nyt olet varmaan yhteistyö–”
”Hiljaa”, keskeytti Kapura.
Taguna katsahti kuulusteltavaansa ärtyneenä ilmeisesti odotettuaan jo jonkin aikaa päästäkseen kertomaan epäilyistään dramaattisessa puheessa.
Jos tämä olisi korttipeli, Kapura olisi juuri pilannut hänen varmaan voittoon johtaneen suunnitelmansa.
”Sinä kuulit, mitä Aft-Amanassa tapahtui”, jatkoi seppä. ”Sinä kuulit, mitä sen jälkeen tapahtui. Sinä kuulit, kuinka petturuus mursi joukkomme… ja kuinka se osui pahiten Matoroon.
Ja sen jälkeen minun tulisi sinusta kertoa jään toalle, että olen yhä varuillani hänen lähellään?
Pitäisikö minun ilmaista, kuinka voin valehdella antavani anteeksi… mutta kuinka en kuitenkaan voi milloinkaan unohtaa sitä, miltä hänen tekonsa Aft-Amanassa tuntui?
Sekö hänen mielenterveytensä pelastaisi?
Pitäisikö minun kertoa, että rikki meni jotain, jota tuskin voi enää koskaan korjata?
Pitäisikö minun kertoa, että kapteeni Arupakin luottamuksen saattoi rikkoa vain kerran? Pitäisikö minun kertoa, että Matoro on minulle ikuisesti se Matoro, joka pisti miekan vatsaani?
Sekö minun pitäisi hänelle mielestäsi kertoa, Bio-Klaanin poliisi Taguna?”
”Minä… ” aloitti Taguna, mutta haparoi sanoissaan ja tunsi piston siitä, että hänen teoriansa mureni silmissä.
Siispä hän ei ollut täysin pahoillaan, kun ovi suorastaan murrettiin auki.
”Taguna”, Same sanoi. ”Radiopuhelin. Pidetään. Päällä.”
”No tämä on kuulustelu ja se vähän häirit–”
”Laita se päälle”, haimies käski ja löi oven kiinni perässään.
Plasman toa päätti totella käskyä välittämättä Kapurasta, jonka ilmettä saattoi kuvailla huvittuneeksi. Ja miltei heti radiopuhelimen kohinaan sekoitettu selakhiaanin ääni puhui.
”Holviin on murtauduttu. Tarkista tilanne.”
”Kuulustelu jäi vähän kesken”, Taguna sanoi hiljaa.
”Tarkista tilanne”, komensi haimies.
”Ahaa, saanko minä lähteä?”
Taguna katsahti Kapuraan, joka oli jo noussut valmiiksi ylös.
”Sinä tulet vaikka mukaan”, ilmoitti plasman toa. Kapura päästi teatraalisen huokaisun mutta vaikutti suostuvaiselta, joten he poistuivat. Taguna päätti napata matkalla taukohuoneesta mukaan jotain kättä pidempää, sillä koko tilanne alkoi epäilyttää häntä.
Kuka muka holviin murtautuisi? Ja miksi?
”Ehtivätkö Matoro ja se krikcitiläispoliisi viedä sen kellon holviin?” kysyi Kapura heidän kävellessään. Plasmapoliisi oli lopulta päätynyt selittämään tilanteen kuulusteltavalle. Lähinnä lopettaakseen tämän kysymysten tulvan. Mutta suunnitelma oli epäonnistunut. Pahasti.
”Kai?” pohti Taguna. ”Sitäkö luulet murtautujan halunneen?”
”Mitä muutakaan arvokasta siellä on?”
”Varmaan jotain… en minä muista.”
Siispä Taguna päätti kysyä Samelta. Selakhin ääni ilmoitti yli radiopuhelimen kohinan, ettei asiasta raportoinut matoran ollut ehtinyt tarkistaa asiaa. Lisäksi moderaattori käski Tagunan pääportille tutkimusten jälkeen.
”Miksi?” tiedusteli korttihai.
”On tapahtunut henkirikos.”
”… ai.”
”Henkirikos?” sanoi Kapura, joka oli ilmeisesti kuunnellut keskustelua. Hienoa.
”Okei, saat lähteä”, huokaisi Taguna. ”En taida ehtiä kuulustella sinua enää tänään. Täällä on tapahtumassa jotain hämärää.”
”Ai nytkö minun pitäisi lähteä? Kun tapahtumat ovat menossa mielenkiintoisiksi?”
”Kuules nyt. Tämä on vakava poliisiasia”, huomautti Taguna.
”Minä taidan olla kellon virallinen omistaja. Haluan tietää, mitä sille on tapahtunut”, huomautti puolestaan Kapura.
Mutta riitelyyn ei enää ollut aikaa, sillä he saapuivat holville. Ennen niin vankalta näyttänyt metalliovi oli yksinkertaisesti revitty auki. Se oli kauttaaltaan viiltojälkien peitossa. Nyt epäonnisen kohtalon kokenut metallikappale lojui vasten seinää jättäen rikollisenmentävän aukon jokaiselle, joka mieli kaivella moderaattorien holvissa.
”… Saat tehdä meille uuden”, Taguna mutisi sepälle. ”Vankemman.”
”Miten voin, jos minulla ei ole pääsyä Pajaan? Kyllä, voin takoa muualla, työhuoneeni ei suinkaan ole ainoa paikka metallitöihin linnoituksessa, mutta siinä tapauksessa laiminlöisin pahasti paperityön. Lisäksi tilauspinossani on muita kiireellisiä asioita, joita en voi vain–”
Mutta tulen toan lause keskeytyi. Niin tapahtui myös nasevalle vastaukselle, jota plasman toa oli miettinyt.
Sillä käytävällä heitä vastapäätä lähestyi jokin epäselvä ja vaaleanpunainen.
Luisteli.
Otus jarrutti (ja sai kummankin toan pohtimaan, miten se oli edes alunperin luistellut) ja kääntyi ympäri.
”hu ps”
Aluksi toien päässä ei ollut ainuttakaan ajatusta, joka ei ollut mitä kart saania?, mutta sitten Taguna muisti olevansa poliisi ja näki jotain hälyttävää: Kultaisena kimmeltävän kellon, jota… olento puristi tiukasti toisessa kädessään.
”PERÄÄN!” karjaisi Taguna kuulusteltavalleen. Hän oli nähnyt saman yksityiskohdan, joten Kapuraa ei tarvinnut kahdesti käskeä.
Epäselvä pinkki kani kiisi halki käytävien suuntiin, jotka näyttivät melko satunnaisilta… mutta lopulta se näytti löytäneen tien. Tagunalla ja Kapuralla oli vaikeuksia pysyä jänön luistelutahdissa, mutta tarpeeksi lähellä he olivat nähdäkseen, mihin sen tie vei nyt.
Pääportille.
Taguna sulki oven perässään aikaa sitten. Matoro romahti välittömästi sänkynsä laidalle lopen turhautuneena. Hän ei jaksanut ymmärtää Kapuraa. Hän ei jaksanut ajatella. Miksi kaikkea oli niin paljon?
Hän loikoili pitkään sängyllään vain pyöritellen ajatuksia. Sirpaleita.
Minuutteja.
Tunteja.
Tunteja Mielen Prinssin kanssa.
Toa havahtui ajatuksistaan vasta, kun oveen koputettiin.
Mustalumi huokaisi ja mumisi jotakin vastaukseksi. Tulija oli Takalek.
Krikcit puhisi hengästyneesti. Hän seisoi kumarassa ja pyyhki hikeä koppalakkinsa alta. Sitten hän nosti aurinkolasiensa katseen suletukasvoiseen toaan.
”Puuh- Matoro… sinun on tultava mukaani heti!”
”Mitä tällä kertaa”, toa tuhahti noustessaan.
”On tapahtunut henkirikos!” poliisi huudahti.
”Miten se minuun liittyy.”
”Same soitti, että Klaanin portilta on löydetty ko-matoranin ruumis. Tuntomerkit sopivat siihen matoraniin, joka poistui kanssanne eliittivahkin aluksesta Telakalla!” krikcit selitti nopeasti. ”Tarvitsen sinut varmistamaan hänen henkilöllisyyden.”
”… mitä karzahnia?” Matoron oli pakko kysyä. Hän muisti valehtelevan takojan kryptiset varoitukset siitä, miten kellon ympärillä sattui mystisiä kuolemia.
♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫
”Minä en… en enää edes ymmärrä, mitä täällä tapahtuu”, jään toa lähti sirkan mukaan.
”E- en minäkään. Same sanoi selvittävänsä tilannetta. En tiedä mitä, mutta hän käski meidän tulla nopeasti”, krikcit kertoi heidän liikkuessa melkein puolijuoksua linnan käytävää. Takalekin pää heilui kuin kanalla, kun hän tepasteli eteenpäin epänormaaleilla jaloillaan.
”Onko täällä ollut tällainen kaaos eilenkin vai alkoiko se vasta kun tulimme?” Mustalumen oli pakko kysyä. Hän oli oppinut, että uteliaisuudesta sakotettiin, mutta… niin. Klaanin asiat olivat eri asia kuin Nimdan tutkiminen, hän vakuutteli itselleen.
”Kaupungissa on ollut hieman levotonta Viidakkosaarten tapahtumien ja athistien saapumisen jälkeen, mutta ei tällaista…”
Takalek vilkaisi nopeasti toaa, mutta käänsi sitten katseensa taas menosuuntaan. ”Mitä tiedät siitä Cevanista?”
”En mitään.” Toa ei kysynyt mitä viidakkosaarella oli tapahtunut, mutta ei uskonut sen olevan mitään hyvää.
”Oletko nähnyt Tagunaa? Hän ei vastaa radiopuhelimeensa…” Takalek mietti, missä hänen poliisiparinsa oli.
”… hän haki vähän aikaa sitten Kapuran jatkokuulusteluihin.” ♫ Ei vastaa radiopuhelimeensa? Arupakin vaĺheet, Mielen Prinssi~ ♫
”… Mitä ihmettä täällä sitten tapahtuu” Takalek puuskutti.
Kaksikko kapusi portaita alaspäin, kun Takalek kuuli särinää lanteeltaan. Poliisilek nappasi radiopuhelimen suulleen.
”Takalek”, hän vastasi.
”Tilannepäivitys”, ärähti Same. ”Porteille. Nyt. Ketään ei saa päästää ulos. Holviin on murtauduttu, ja tilannetta tarkastaa juuri Taguna, jonka olisi hyvä oppia pitämään radiopuhelin päällä kuulustelujenkin aikana.”
”Olemme tulossa sinne! Matoro on mukanani.”
”Hyvä. Lähetän Tagunan perään pian.”
Mitä helvettiä? Matoro ei voinut olla kuulematta. ”Se… se pirun kello. Kapuran kello. Holvissa. Kapura puhui, että… väkeä saattaisi kuolla sen takia.”
He juoksivat yhteen linnoituksen monista auloista ja säntäsivät rakennukseen vievät kiviportaat alas saapuen Keskisuuren kasteen aukiolle. Aukio sijaitsi lähellä kaupungin pääporttia.
Sinivihreä sekä valkomusta olento juoksivat linnoitusta ja aukiota reunustavan muurin yhdestä laajemmasta oviaukosta Moderaattoriväylälle, josta he näkivätkin jo Adminaukion kellotornin. Molemmat olivat hengästyneitä päästessään aukion portin luokse, jonne olikin kerääntynyt joukko matoraneja ja muita kaupungin asukkaita.
”Klaanin poliisi! Hajaantukaa! Täällä ei ole kaupunkilaisille mitään nähtävää!” Takalek komensi astellessaan väkijoukon lävitse Matoro kintereillään.
Matoranit väistyivät. Kansalaisten takaa paljastui seinään nojaava valkoinen ruumis, jota peittivät jollain terävällä tehdyt jäljet kauttaaltaan. Cevanin (Matorolla ei ollut epäilystäkään uhrin identiteetistä) tunnusmerkiksi muodostunutta hopeista Komauta koristi valtava viilto. Vaaleansininen veri tahri lattiaa ja seinää. Etäämmällä lojui terä, jonka Matoro arveli murha-aseeksi sen verijälkien vuoksi…
… ja toan päähän nousi epämiellyttävä ajatus.
Eikö hän muistanut nähneensä samaisen terän joskus Kapuran pajalla?
Takalek kohensi aurinkolasejaan kumartuessaan pahoinpidellyn matoralaisen ylle.
”Cevan. Cevan! Kuuletko minua?”
Krikcit laski kätensä Komaun suuaukolle, sitten painoi sormensa ko-matoranin kaulalle, varoen haavoja siinä. Lopuksi hän vilkaisi vielä matoranin sydänvaloa.
Se ei palanut.
Krikcitin painoi suunsa tiukaksi viivaksi. Hän nousi taas täyteen mittaansa.
Matoro, joka oli tutkinut murha-asetta, nosti katseensa tähän odottavasti. ”No?”
”Hän on kuollut.”
Kaksikko havahtui siihen, että heidän takanaan väkijoukossa kuului kohinaa ja kovaa puhetta. Takalek murahti. ”Noniin! Nyt oikeasti! Tämä poliisitutkinta, ja kaikki siviilit hajantukoon paikalta, ellei halua sakkoja viranomaisten häirinnästä!”
Se tepsi. Asukkaiden haihduttua kauemmaksi Takalek kääntyi taas Jään Toan puoleen. ”Miltä se ase näyttää? Ilmeisesti se on murha-ase?”
”Sinähän se poliisi olet”, Matoro vastasi pidellen terästä. Sininen veri tahrasi hänen sormensa.
Takalek tarkasteli asetta toan kädessä. Lyhytmiekalla oli kapea terä ja koristelematon kahva. Miekan väistiminä toimivat kapeat metallisuikaleet olivat kiinnitetty saranoin ja jousin niin, että vaikutti siltä että terän väistimen saattoi taittaa kokoon.
Poliisilek kurtisti kulmiaan hattunsa lipan alla.
”Kapuran pajan aineistossa oli muutama väline, joissa oli samanlaisia mekanismeja. Osaatko sanoa, onko miekka sepän tekemä?”
”Saattaa olla”, Mustalumi epäröi.
”Etkö ole varma? Käsittääkseni olet tuntenut hänet pitkään. Olit kuitenkin hänen kanssaan muutaman viikon reissulla.”
”Kokoontaittuva väistin kuulostaa juuri sellaiselta idealta, jonka Kapura keksisi. En tiedä, en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut hänen projektiensa teknisistä tiedoista. Miksette vain selvitä asiaa Kapuraa itseltään? Tai keskity murhaajan etsimiseen?”
Radiopuhelin särähti taas ja krikcit vastasi. Tällä kertaa hänen korviinsa kantautui Tagunan ääni.
”Oletteko… pääportilla?” huohotti plasman toa.
”Olemme. Matoro tunnisti ruumiin. Ko-matoran on surmattu miekalla, joka saattaa olla sepän tekemä. Missä olet?”
”Me… tulossa…” särisi vastaus. ”Ja… yksi… epäselvä…”
Mutta silloin katsoivat Takalek ja Matoro kohti sisäänkäyntiä ja näkivän jonkin vaaleanpunaisen kiitävän heitä kohti.
Heitä lähestyi luistellen eräänlainen… huonolaatuinen kani? Matoroon teki pahaa katsoa sitä. Räikeä väritys sattui silmiin ja koko hahmo vaikutti tähän maailmaan kuulumattomalta. Olento ei ollut yhtään järkevämpi muodoltaan: Sen ruumis oli epämuodostunut, mittasuhteet täysin väärin, ei edes symmetriaa.
Ja se nauroi. Ainakin nauroi, kunnes näki Matoron ja Takalekin ja jarrutti luisteluvauhtiaan. Nyt toa ja krikcit erottivat, että kanin takaa juoksivat sitä kiinni Taguna ja Kapura.
Ja kanin kourassa oli kultainen ajannäyttäjä.
”moi best toat ja krikket”
Takalek tuijotti oliota silmät selällään lasiensa takana. Sitten hän nosti kysymyksiä täynnä olevan katseensa Tagunaan. Se viestitti:
Mitä. Ihmettä.
En minäkään tajua, viestitti Tagunan katse takaisin.
Matoro ja Kapura kävivät myös sanattoman keskustelun, jonka sisältö oli hyvin samanlainen.
Jänö rykäisi. Se silmäili kumpaakin sen piirittänyttä joukkoa ja yritti katseellaan etsiä kaninmentävää rakoa, muttei ilmeisesti onnistunut. ”poiss tieltä varskaat. ppois pois on kiire ja hopu”
Matoro oli olettanut, ettei Kapura ollut kertonut kaikkea, mutta nyt kun hän näki, kuinka pirun typerä kaniasia oli, hän ymmärsi miksi takoja oli ollut aiheesta vain hiljaa.
Kani ei näyttänyt hirveän tyytyväiseltä muiden reagoimattomuuteen. Se tärisi paikallaan, nosteli luistimiaan ilmaan ja tuijotti vuoron perään jokaista paikallaolijaa epämiellyttävällä katseellaan.
Jos katseet voisivat tappaa, ei olennon tuijotus ehkä tekisi niin… mutta ainakin aiheuttaisi lievän aivoverenvuodon.
”haluuttex nähä kuin ka terävä mun luistin on”, se uhkasi.
”Ööh, sinut… on pidätetty”, ilmoitti vielä hengitystään tasaava Taguna. Kani kääntyi katsomaan häneen ja irvisti huonosti hoidetulla hammasrivistöllään. Se otti muutaman luisteluaskeleen, eikä yhdeltäkään paikallaolijalta jäänyt kyseenalaistamatta, miten se edes pystyi luistelemaan kivetyksellä. Mutta epäselvän kanin suosikkitapa siirtyä pisteestä A pisteeseen B ei muuttunut sen järkevämmäksi vaikka sitä kuinka pohti.
”trurpa kii tymä tooa”
Kani jatkoi hidasta etenemistään kohti plasman toaa. Kapura perääntyi ilmeisesti huomattuaan, ettei hänellä ollut kättä pidempää mukana, mutta asianmukaisesti varautunut Taguna pysyi paikallaan. Plasman toaa korkeampi jänis irvisti yhä kohti poliisia ja sai huomata, kun tämä veti esiin virka-aseensa.
”Nyt loppui leikki”, lausui poliisi siistin toimintarepliikkinsä pistooli kädessä.
Jänön irvistys kääntyi harvahampaiseksi hymyksi ja se kohotti kätensä kohti Tagunaa. Epäselvissä tarkoituksissa, sillä kaikki näkivät, ettei se mitenkään yltäisi.
Hämmästynyt Taguna ei liikoja ehtinyt puolustautua, kun kani vetäisi pistoolin hänen kädestään ja yhtäkkiä osoittikin itse sillä toaa.
”heh”, kani sanoi.
”Laske ase.”
Sarjakuvaan tarkoitetulla äänellä puhuva kani käänsi nytkähdellen päätään, katsoen taakseen. Takalek oli vetänyt oman aseensa vyöltään ja osoitti epäselvää kania. Verenpunaiset silmät tuijottivat, kun krikcit irrotti toisen kätensä pistoolinsa kahvalta ja nosti sen kasvojensa tasalle. Poliisilek tarttui lasiensa sangasta ja otti ne pois silmiltään.
Tummanpunaisia tujotti kristallinkirkkaan järven vaaleansiniset. Takalekin katse ei värähtänytkään. Se oli vakaa ja rauhallinen.
”Toistan. Laske ase. Tämän ei tarvitse päättyä kellekään ikävästi”, krikcit suostutteli. Sekä sanoillaan että voimillaan.
Kanin pää nytkähti alaspäin ja sen silmäluomet värisivät. Tippa kuolaa valui jänön suupielistä.
Sitten sen kasvoille nousi hymy ja vemmelsäären katse nauliutui Takalekiin. Yhä osoitti se Tagunaa toalta viemällään pistoolilla tavalla, joka olisi varmasti saanut sen selkärangan räjähtämään. Jos se olisi totellut tavallisia anatomian sääntöjä.
”läppä oli”
Sitten kani ampui.
Taguna kavahti taaksepäin ja lyyhistyi maahan.
Takalekin katse särkyi.
”TAGUNA!” poliisilek kiljaisi.
Matoro myöhästyi omassa liikkeessään sekunnin murto-osalla, kun harppuunanterä osui epäselvän kanin asekäden ranteeseen. Se lävisti jänön ja jäi kiinni.
Kanin pää kääntyi kohti Matoroa. ”moi best petturi et osunu vatsaan”, se sanoi ja lähti luistelemaan kohti jään toaa. Klaanilainen ei jäänyt miettimään, vaan hyppäsi…
…ja luistelevan kaniohjuksen leuka kohtasi Mustalumen hyppypotkun.
”mitä kart saaaaaaaaaaaaaaania” ärjyi kani paiskautuessaan taaksepäin. Harppuunaterä, nyt täynnä arveluttavaa pinkkiä mössöä ja verta, irtosi. Samoja aineita lensi myös laatoitukselle.
Matoron iskiessä eksynyttä luistelijaa Takalek säntäsi poliisiparinsa luokse. Taguna istui kiveyksellä, pidellen irvistäen verta vuotavaa kylkeään. Kapura oli kumartunut hänen vierelleen pitäen Toaa istuma-asennossa käsivarsillaan.
”Kapura! Jätä Taguna minulle ja mene auttamaan Matoroa!” Takalek huudahti kumartuessaan Tagunan oikealle puolelle.
”Minulla ei edes ole elementtivoimia”, toa mutisi. Samaa olisi hän voinut sanoa aseistuksesta. Ja naamiovoimastaan. Ja yleisestä taistelukyvystään.
Krikcit veti vyöltään kokoontaitettavan pampun ja ojensi lyömäaseen Toalle. ”Ota tämä. Yritän viedä Tagunan taaemmas suojaan. Teitä on kaksi yhtä vastaan, joten kyllä te pärjäätte!”
Takalek ei ollut edes huomannut, että oli säikähtäessään laukausta pudottanut aurinkolasinsa maahan ja tuijotti nyt seppää hohtavan sinisillä silmillään. Kapuran vihreät silmät samenivat hieman.
”… selvä”, sanoi Kapura, otti aseen vastaan ja nousi.
Vaaleanpunainen asia oli pehmeä ja epämiellyttävä. Se oli kuin mädäntynyttä huopaa.
Onneksi Matoron ei tarvinnut piitata siitä.
Epäselvä otus katsoi toaa sairaalloisesti. Sen hammasrivistö oli kärsinyt ja menettänyt muutaman jäsenensä, ja jänön suusta valui vaaleanpunaista mömmöä.
”lope ta potkininen tai ssaat POTKUT KLANISTA”, kani ärisi. ”ELI BÄNIT”
Matoro hyökkäsi murhamiekalla huitaisten, mutta kanin yllättävän nopea luistimella höystetty potku irrotti terän toan otteesta ja sinkosi sen jonnekin takavasemmalle. Matoro ei ehtinyt edes kirota, sillä hänellä oli täysi työ väistellä tekokanin potkumyrsky.
Miksi sillä oli luistimet? Matoro kyseenalaisti jälleen tilanteen järkevyyden. Tai olisi, jos olisi ehtinyt. Sillä hetkellä hän vain keskittyi välttelemään ruosteisia luistimenteriä. Hyppelemään niiden ohi ja torjumaan kanin koipia tarkoilla vastapotkuilla. Ioniterä olisi ollut kova sana. Sääli, jos se olisi ollut modeholvissa.
”Mitä”, toa aloitti loikatessaan taas taaksepäin. ”sinä edes teet-” Väistö. ”sillä kellolla?”
”TRURPA KII VARRAS AAR RE ON KAUNIS SNEN KIN VARRAS AARE SOIT TAA KANIIN–”
Lause keskeytyi, kani liukastui yhtäkkiä tämän alle ilmestyneeseen jääkenttään. Pinki jänö romahti jäälle pitkin pituuttaan, ja roudan loihtinut toa kahmaisi kellon kaniinilta. Epäselvä eläin oli kuitenkin Mustalumea nopeampi ja sai napattua tahmakäpälällään toaa jalasta. Matoro kaatui kasvoilleen Admin-aukioon.
Ilta oli alkanut hämärtyä. Muutama matoran seurasi tilannetta etäämmältä, mutta reilusti etäämmältä.
”nyt koitaa TOMION PÄIV-” pääsi kanin suusta, kunnes sen päähän iskeytyi pamppu.
Ensialkuun niin voitonriemuinen Kapura kuitenkin perääntyi taaksepäin nähtyään, että hänen täydellä voimalla kohdistamansa isku jätti olennon kalloon lähinnä lommon. Nähtävästi vemmelsäärtä ei oltu siunattu hirveän iskunkestävällä luustolla. Sen pää kääntyi hitaasti kohti Kapuraa.
”moi best varass kapteni”, kani kuiskasi.
Kapura otti muutaman askeleen taaksepäin.
Tällaisissa tilanteissa ne elementaalivoimat olisivat ihan käteviä.
Tai ne naamiovoimat.
Tai mitkään voimat ylipäätään.
”hei peturi arrvaa kuka läheti tervevisiä”
Seppä lähti juoksuun ja kuuli luistinten liukuvan katukivetyksellä. Miten ihmeessä? Kapura ei ehtinyt ajattelemaan luistinten taikamateriaalien aseteollisia hyötyjä, sillä äänten perusteella jänö saavutti häntä jatkuvasti.
”best perrä mies heh”, kani sanoi.
”TARRIP SANOI ETÄ ’KUOLE PETURI SEN KIN PETURI'”
Kapura kuuli vaimean pamahduksen ja luistinten jarruttamisen korvia riipivän äänen. Seppä näki Takalekin ilmestyvän hänen oikealle puolelleen, tähdäten kania.
”Antaudu! En ammu toista varoituslaukausta!”
Kani vastasi revähtämällä nauruun.
Ja nostamalla omaa asekättään kohti krikcitiä. Valejänön ranne pysyi jotenkin vielä kasassa, vaikka harppuunanterä olikin kohdellut sitä kaltoin.
Ylös päässyt jään toa osoitti harppuunakuusikollaan kania. ”Ajattelin tällä kertaa ampua näitä useamman.”
Ja Kapurakin lähinnä yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta onnistumatta siinä hirveän hyvin.
”anta kaa kelo niinen tapa tei tä”, ölisi kani.
”Hypnoosi. Kykenetkö siihen?” Takalek kuuli päässään suletukasvon telepaattisen viestin. Hän yritti olla rikkomatta katsekontaktiaan pinkkiin tekojänöön.
”Hypnoosini on neutraalimpaa kuin saatat luulla. Me lekit vain pystymme taivuttelemaan ja saamaan kohteet harkitsemaan muita vaihtoehtoja.”
Mielikeskustelu loppui, kun vemmelsäärtä ammuttiin päähän. Useasti. Admin-aukion porteista astelivat paikalle kaksi kivenkovaa klaanilaista.
”Koita nyt rauhottua!!” Äksä huusi syytäen konetykillään kaniiniin laukauksen toisensa jälkeen. Hänen vierellään Bloszar asteli sähkökivääri ojossa.
”Paacon mukaan täällä tarvittiin apua”, arthonkasvo kertoi.
Kani hytkyi mielipuolisesti paikallaan. Vaaleanpunaista mössöä sen sisuksista räjähti kadulle. Oli parhaan laatuluokan ihme, että sen keho pysyi enää kasassa. Jänön asekäsi heilui pari kertaa, ja pistooli kolahti pudotessaan maahan.
”eeeeennnnnn”, mutisi kani ei oikein kenellekään.
”Älä siinä selittele, sä oot jääny kiinni jo!!” titaani tokaisi ja tuki argumenttiaan uudella ammuksella suoraan kania universaaliniveleen.
Jänö ei jäänyt odottelemaan uutta luotimyrskyä. Se kiihdytti selittämättömän nopeasti luistellen hölmistyneiden klaanilaisten ohi ja mutisten yhä jotain epäselvää.
Ja oli jo pian poissa.
”Miten helkkarissa tällanen voi olla edes mahdollista”, klaanilainen etelän kuningaskunnasta päivitteli. Taguna makasi sairaalaosaston pedillä. Bloszar hoiti ampumahaavaa hoitajamatoranin kanssa. ”Mikä hemmetti se otus edes oli?”
”Sitä minäkin ajattelin kysyä, Kapura”, Matoro sanoi, mutta ympärilleen vilkaistessa tulen toaa ei näkynyt missään.
”Hän oli joukon viimeisenä, kun lähdimme. Hän saattoi jättäytyä jälkeen. Ei kai nyt yksin lähtisi sen perään?”
Krikcitillä oli taas silmillään aurinkolasinsa, jotka hän oli huomannut noukkia mukaansa.
”Eivätkö modet määränneet, että hän pysyisi linnoituksessa?” Bloszar kysyi antaessaan aparaattinsa vetää ulos luotia toan kyljestä.
Yhtäkkiä krikcit hätkähti.
”Matoro. Mitä tapahtui murha-aseelle?”
”… se otus potkaisi sen minulta. Eiköhän tutkintaryhmä ottanut sen hakiessaan ruumiin.”
”Toivon ainakin niin….”
Mutta Matoro ei miettinyt murha-asetta. Hän mietti ääntä päässään, joka tuntui jatkuvasti olevan yhä enemmän oikeassa.
♫ Kuinka moni vielä kuolee Arupakin valheiden tähden?~ ♫
Kapuran huone oli tyhjillään, ja sellaisena se pysyisikin kunnes yö viimein laskeutuisi. Seppä oli pikaisen käyntinsä aikana vain ehtinyt jättämään työpöydälle tohtorilta saamansa kirjan, joka lojui kalusteella avonaisena.
Muuten kalustus oli pelkistettyä. Tulen takoja säilöi omaisuuttaan mieluummin Pajaan, jonka yksityisyydessä mikään houreisista piirroksista roolipelisuunnitelmiin ei herättänyt ylimääräisiä kysymyksiä kenessäkään. Hänen huoneensa tehtäväksi jäi vain arkinen unentarpeen tyydyttäminen.
Siispä toa oli säilönyt kirjasen tänne pikemminkin pakosta kuin omasta tahdostaan, sillä Paja oli paitsi lukittu poliisivoimien käyttöön myös vailla aiempaa turvallisuuttaan. Tällä hetkellä muistojen talletus työtilaan vain takaisi, että ne näkisivät kaikki muutkin.
Vaikkakin salaisuus oli jo revitty rikki.
Arupakista tiesi nyt määrä henkilöitä, joka oli paljon suurempi kuin se, johon Kapura olisi päätynyt vapaaehtoisesti.
Mutta aina ei ollut muistanut edes kapteeni itse.
Sekavina yön tunteina hän oli rakentanut minäkuvansa uudelleen ja selvittänyt, miksei hän ollut koskaan tuntenut itseään eheäksi. Nyt hän osasi antaa kaipaukselleen nimen… mutta ei se sitä helpottanut.
Ei lainkaan.
Hento tuulenvire tunkeutui huoneeseen. Oliko ikkuna kenties auki?
Se nappasi kirjan sivun hellästi otteeseensa ja käänsi esiin uuden aukeaman.
Ilta otti koko saaren syleilyynsä. Hämärtyvä taivas hohti punaisena. Puut ja pensaat Kapuran ympärillä loivat maahan varjot, joita Tulen takoja erehtyi välillä luulemaan olennoiksi. Mutta nyt hän oli yksin, istui kannolla ja tuijotti merelle.
Maassa hänen edessään lepäsi miekka, joka oli yhä tahriintunut vaaleansinisestä verestä.
Toa arvioi uudelleen ja uudelleen tilannetta ja päätyi joka kerta samaan lopputulokseen. Hän oli jo astellut eteenpäin polulla, joka ei sallinut kääntymistä takaisin. Siispä toa huokaisi, nousi ylös ja poimi miekan käsiinsä. Oli se kauniisti taottu, mutta aseesta luopumisen vaikeus ei liittynyt sen tunnearvoon. Tehtyään sepäntöitä vuosia Kapura ei enää kiintynyt mihinkään valmistamaansa. Aseita tuli ja meni. Katosi kaukaisille saarille kesken seikkailujen.
Tai tässä tapauksessa pudotettiin mereen tarkoituksenmukaisesti.
Helpostihan yksinäinen miekka katosi.
Kapura asteli rantahietikolle ja etsi katseellaan paikan, jossa tuli syvää lähimpänä rantaa. Tätä sapelia ei kukaan saisi löytää.
Toa varmisti vielä pikaisesti olevansa yksin ja sinkosi aseen ilmaan. Se molskahti mereen ja upposi. Valitettavan lähelle rantaa, mutta Klaanin lainvalvojilla tuskin oli aikaa haravoida koko saarta löytääkseen vain yhden miekan.
Mutta yksi todiste oli jäljellä. Toa vielä puhdisti kätensä verestä, joka oli jäänyt niihin miekasta. Vaaleansininen huuhtoutui mereen ja katosi kuin sitä ei olisi takojan kämmenissä koskaan ollutkaan.
Ja niin oli päätös tehty. Peruuttamaton päätös. Ei toan mieliala siitä kohonnut, mutta ainakin hänen ajatuksensa saattoivat keskittyä nyt johonkin muuhun.
Kuten toiseen päätökseen, jonka takia hän oli oikeastaan rannalle saapunut.
Koko paluumatkan ja päivän Klaanissa hän oli mietiskellyt. Mutta vaikka kumpikin oli ollut pitkä, yksikään havainto ei vieläkään tarjonnut mitään muuta tapaa ratkaista tilanne.
Zairyh oli tuolla jossain kera sirujen.
Zairyh oli luvannut palata tapaamispaikalle selvittyään Jouerasta.
Yksikään kaksikon muista kohtaamisista rannalla ei ollut mennyt erityisen hyvin. Eikö petollinen kasvi ollutkin vain manipuloinut toaa ja kerta kerralta käännyttänyt tätä puolelleen? Zairyhiin luottaminen ei ollut missään mielessä hyvä päätös, mutta Kapurasta tuntui, ettei muutakaan ollut. Se, että kasvi ojentaisi entiselle liittolaiselleen kummankin Nimdan sirun, oli pelkkää harhaluuloa.
Mutta mitään muutakaan ei ollut.
Olkoon itsetuhoista. Olkoon todennäköisesti ansa.
Jos oli edes pieni mahdollisuus saada tietoa, täytyi Kapuran tarttua siihen. Sitä paitsi toasta tuntui, että kaiken tapahtuneen jälkeen hän tarvitsi edes hetken rauhaa, eikä sitä ollut Klaanissa tarjolla.
Siispä tulen toa oli illan sekä tilaisuuden saavuttua poistunut Klaanista ja suunnannut askeleensa tutulle tapaamispaikalle. Tänne Zairyh osaisi tulla, mutta istuttuaan jonkin aikaa ja tuijoteltuaan aaltoja Kapuran mieleen alkoi nousta epämiellyttävä ajatus… Entä jos joku muukin osaisi?
Kapura kääntyi ympäri istuimeksi soveltamallaan kannolla. Nyt häntä ei voitaisi yllättää maalta. Ei kenenkään tai minkään toimesta.
Kuinkakohan nopeasti outo reikä fysiikassa (tai millä Zairyh olikaan päättänyt matkustaa) liikkuisi? Saapuisiko Zairyh edes tänään? Se saattoi olla mahdollista, mutta kasvin puuttumisesta ei voinut vielä vetää johtopäätöksiä. Mutta jos poissaolo toistuisi, se voisi merkitä sitä, että kasvi oli kohdannut luodolla tappion. Ja jättänyt sirunsa Joueran käytettäviksi.
Oliko Zairyhin tappio edes mahdollista? Sirut olivat toki voimakkaita, mutta Kapurasta oli kuitenkin järkevää ottaa pienikin mahdollisuus huomioon. Zairyh oli jakanut toalle luodon olinpaikan telepaattisesti, mutta mitä kasvi sillä aikoi? Halusiko kuollessaan jonkun muun tappavan Joueran? Siinä tapauksessa Kapura pelkäsi, että tieto Joueran piilopaikasta oli saattanut levitä pidemmällekin. Kuten erään makutan tietoihin.
Jos mitään ei tapahtuisi pariin päivään, Kapuran olisi kai suunnattava itse luodolle. Mieluiten vahvan tiimin kanssa, jos kilpajuoksussa olisi mukana myös makuta Abzumo. Matoroa ei seppä halunnut enää vetää mukaan sirujahtiin, mutta muita ehdokkaita varjosti se epämiellyttävä mahdollisuus, että Klaani suhtautuisi Kapuraan entistä epäilevämmin.
Jos muut eivät suostuisi mukaan, tulen takoja lähtisi vaikka itse. Sirujen päätyminen Abzumon haltuun oli päivä päivältä realistisempi uhkakuva. Saattoi olla totta, ettei Klaanikaan ollut Nimdan suhteen luotettava taho, mutta parempi se oli kuin itse varjojen herra. Ehkä Kapura voisi myös järjestää sirut toisaalle. Mieluiten jakaa ne ympäri maailmaa salaisiin ja turvallisiin paikkoihin. Deltan uskominen Uuden Käden haltuun oli ollut Matoron järkevin päätös koko matkan aikana.
Kapura havahtui mietteistään kuullessaan aluskasvillisuuden rapisevan etäällä. Toa nousi seisomaan ja vilkuili ympärilleen, mutta mitään tai ketään tavallisuudesta poikkeavaa ei näkynyt. Taivaalla aurinko jatkoi tasaista laskuaan aaltoilevaan mereen. Pian se katoaisi, ja silloin Kapura palaisi suosiolla linnoituksen muurien turviin.
Sikäli kun nekään olivat enää turvallisia.
Tulen takoja istuutui takaisin kannolleen ja yritti pitää vireystilansa mahdollisimman korkeana. Ehkä hänen olisi kannattanut nukkua enemmän ilma-aluksessa roolipelisuunnittelun sijaan. Mutta toisaalta nukkua voi kuolleenakin, ja suunnitteluun käytetty aika näkyisi toivottavasti kampanjan laadussa. Kapura ei väittänyt osaavansa ennustaa tulevaisuutta, mutta hän arveli uuden tähden syttyvän Klaanin legendaaristen roolipeli-iltojen joukkoon.
Myös petturitutkinnalle täytyi yhä tehdä jotain. Kapura oli ehtinyt pohtia vaihtoehtojaan useasti halki Metru Nuille tehdyn reissun, ja sirut vaikuttivat yhä helpoimmalta ratkaisulta. Kuka voi syyttää petturiksi sitä, joka tuo Klaanille kaksi sirua? Myös itsenäinen petturitutkinta toimisi, kunhan toan haalimat todisteet olisivat tarpeeksi uskottavia. Mutta kenellä järjestön jäsenellä ei ollut edes vähän salattu ja hämärä menneisyys? Oliko Snowie oikeasti liskomatoran? Mitä salattuja yhteyksiä oli Domekilla ja hallituksella?
Toa oli jälleen uppoutunut liian syvälle ajatuksiinsa. Rapisiko lähellä puskassa? Uudestaan nousi Kapura seisomaan ja teki pikaisen tarkistuskierroksen. Yhtä tuloksettoman kuin se edellinenkin. Huhut sepän vainoharhaisuudesta eivät olleet liioiteltuja, mutta toisaalta tämä keksi Zairyhin lisäksi useammankin muun tahon, jolla voisi olla syitä hiipiä hämärän suojissa. Rakkaalla merirosvolla oli monta vihollista, vaikka lause venyttikin reilusti rakkaan määritelmää.
Kapuraa alkoi kaduttaa, ettei hän ollut ottanut mukaansa minkäänlaisia muistiinpanovälineitä. Kynä ja paperi olivat klassinen mutta toimiva tapa järjestellä villinä laukkaavia ajatuksia järkevämpään muotoon. Useimmiten jonkinlainen järjestys löytyikin. Se oli yksi tapa, jolla maailma tuntui muistuttavan roolipeliä. Kaikella oli Kohtaloon, tuohon ilmiöön fysiikassa, kirjattu tarkoitus, ja yhdistämällä vihjeet saattoi sen löytää. Keräämällä tarpeeksi paloja saattoi muodostaa kuvan. Löytää viimein Totuuden.
Ja mikä oli Totuus tällä hetkellä? Zairyh saattoi olla matkalla tapaamispaikkaan toteuttamaan jonkin epämääräisen Kapuraan liittyvän juonen. Tai sitten Zairyhin kuollut juuristo saattoi maata luodolla, jossa joko hullun tiedemiehen tai hullun tiedemiehen, joka oli myös makuta, käsi kohottautui kohti kahta Nimdan sirua.
Lähtöasetelmat eivät kieltämättä olleet kovin hyvät. Kun soppaan lisättiin vielä muut tahot, jotka juoksentelivat pahaenteisen arvaamattomina ympäri maailmaa (tai jopa Klaania)…
Rits.
”Zairyh?” kysyi toa. Ei vastausta.
Mutta nyt Kapura oli varma siitä, että oli kuullut jotain. Tulen takoja nousi rauhallisesti ylös ja lausui kasvin nimen uudelleen saamatta vieläkään vastausta. Se ei siis ollut Zairyh? Vai oliko?
KAPURA
Ajan kulku hidastui. Punainen valo säteili toan näkökenttään ja peitti sen kauttaaltaan. Kipu täytti hänen mielensä, ja fyysinen maailma hälveni kuin pelkkä harha. Jossain kaukana sepän keho kaatui taaksepäin.
KAPURA
KAPURA
KAPURA
Kaikki sumeni kun punainen halkoi tulen takojan mielen. Taivaisiin kohottautuvat puut olivat enää etäisiä varjoja. Yhä uudestaan toa kuuli nimensä…
KAPURA
KAPURA
… kunnes vajosi pimeyteen.
Punasiirtymä
Abraxas
Ko-Metru, Metru Nui
Vuosia sitten
Vain ujeltava tuuli rikkoi ajoittain hiljaisuuden Tiedon torneissa.
Ja niin oli hyvä. Legendojen kaupungin älyköt työskentelivät sanomatta toisilleen sanaakaan: tutkivat, kehittävät, pohtivat. Kristallirakennelmat seisoivat vankasti ja ylpeästi, kohosivat kohti punatähteä. Täällä taivaankappaleiden liikkeitä tulkittiin. Oppineet tarkkailivat kupolille piirtyvää tähtitaivasta ja ottivat selkoa Kohtalon verkosta, jonka osaksi Suuri Henki oli jokaisen kutonut. Muutkin tieteenalat kukoistivat, ja Ko-Metru oli selvästi koko kaupungin, ellei jopa koko maailman, ajattelun ja tieteellisen tutkimuksen keskus.
Yö oli jo laskeutunut, mutta hiljaisuus Ko-Metrussa ei sitä tavallisesti vaatinut. Kuun valo heijastui ohuista kristalliseinämistä. Korkeimpien tornien yläkerrokset olivat ikijäässä. Karussa maastossa ei viihtynyt moni Metru Nuilla yleisesti tavatuista rahilajeista.
Nimeämispäivänä tornit, kuten muutkin Metru Nuin laitokset, avattiin muiden metrujen kansalaisille. Kovin moni ulkopuolinen ei Ko-Metrussa kuitenkaan vieraillut. Kansallinen vapaapäivä käytettiin mieluummin tutustumiskäyntiin Arkistoissa tai teknologisten innovaatioiden ihailemiseen Le-Metrussa.
Jään matoranit eivät kylmästä piitanneet. Jaloa Rurua kantava kansalainen merkitsi huolellisesti muistiin Punaisen tähden paikan ja päätti työpäivänsä eräässä tornissa. Hän painoi napista sulkeakseen teleskoopin, jotta sen linssi ei huuruuntuisi. Tämä Tiedon torni oli yksi korkeimmista. Ko-matoran sulki nahkakantisen havaintovihon, laittoi sen laukkuunsa ja asteli kohti portaita.
Matoran pysähtyi hetkeksi. Torni vapisi tuulen yltyessä miltei myrskyksi. Viime nimeämispäivänä eräs matoranin ta-matoralaistuttava oli käynyt tutustumiskierroksella. Tulisielun ensimmäinen, kauhistunut kysymys oli kuulunut: “Eivätkö nämä voi sortua?”
Tietenkään Tiedon tornit eivät sortuneet.
Olisivatko tulevaisuuden näkijät tehneet niin pahaa suunnitteluvirhettä?
Keskellä tornia oli toinen työskentelypiste. Tätä huonetta ympäröivät useat kirjahyllyt. Sitä käyttävä työläinen oli jo lähtenyt. Tietenkin; hänellä ei ollut intohimoa. Ko-matoran oli työskennellyt kovasti päästäkseen nykyiseen asemaansa, eikä hän ajatellut päästää siitä irti. Kohtalon polkujen tulkitseminen oli töistä palkitsevin. Mitä kerroksessa työskentelevä Cevan edes teki? Matoran ei muistanut, mikä viittasi vahvasti siihen, ettei mitään erityistä.
Muilla ei ollut kunnianhimoa, jään matoran ajatteli laskeutuessaan tikkaita Tiedon tornin juureen. Muut tyytyivät täydentämään olemassaolevaa tietoa ja pyörittelemään vanhoja ideoita. Ko-matoranin ajatukset palasivat tämän ta-matoralaisystävään, joka oli toki taitava mekaniikassa, mutta tuhlasi taitonsa turhanpäiväiseen. Mitä hyötyä tästä on? ko-matoran oli kysynyt ystävältään tämän esiteltyä jotakin rakentamaansa laitetta. Mitä aiot tällä tehdä? Mutta tämä oli vain mutissut epäselviä lauseita siitä, kuinka etsi vielä loistoideaansa.
Ko-matoran astui ulos tornista laskeuduttuaan pohjakerrokseen. Tänään tuuli tavallista kovemmin, kuten tornin huojunta sekä viiman raivokas ääni olivat vihjanneet. Valokivet keppien päässä ohjasivat kulkijaa kohti Ko-metrun asutettuja osia. Muutamassa tornissa näkyi vielä työskentelyn merkkejä. Pian lunta alkoi sataa. Sääolosuhteet olivat tavallista kovempia, mutta eivät suinkaan kriittisiä tai odottamattomia.
Yläilmoissa, läheisen Tiedon tornin huipulla, kristallikiipijä korjasi asentoaan rakennelman huojuessa.
Vahkeja tähän aikaan? ko-matoran pohti astellessaan pitkin polkua. Näkyvyys oli heikentynyt huomattavasti, mutta hän erotti silti mekaaniset lainvalvojat selvästi. Muutama matoran oli kerääntynyt niiden ympärille.
Valkoinen keerakh viittoi ko-matorania luokseen. Hurmaava laite! Ajatus työvoiman koneellistamisesta oli jo aikoja kiehtonut Ko-Metrulaista. Eikö jokin täysin mekaaninen tehnytkin täydellistä työtä? Konepoliisit pystyivät toimimaan täsmälleen kuten ne oli ohjelmoitu. Ei epäröintiä. Ei psyykkisen paineen alla murtumista. Ja lukuunottamatta toimintahäiriöitä ei myöskään virheitä.
Uppoutuneena ajatuksiinsa matoran ei ehtinyt katsomaan ylös.
Vahkipartio oli saartanut kolme kristallikiipijää yhteen torniin. Niiden toimintaprotokollat käskivät hajauttamaan rahijoukon, sillä liiallinen paino voisi vahingoittaa tornia. Yksi lainvalvoja toimi parhaaksi katsomallaan tavalla ja loikkasi kohti kristallirakennelmaa, jonka huipulla rahit kyyhöttivät.
Ko-matoran kuuli yltään ulinaa. Nyt hän ymmärsi vahkit. Myrsky varmaankin säikäytti rahit, matoran ajatteli ja kiihdytti askeliaan kohti keerakheja.
Yläilmoissa yksi kristallikiipijä sohaisi kynsillään sen torniin hypännyttä vahkia. Lainvalvoja horjahti taaksepäin ja iski sauvansa kiinni kristalliin välttääkseen pudotuksen maahan. Toinen kristallikiipijä ulvahti ja loikkasi kohti läheistä Tiedon tornia, mutta hyppy jäi lyhyeksi. Peto törmäsi kristallirakennelmaan ja iskeytyi taaksepäin pudoten kohti maata.
Rahi karjaisi ja iski Tiedon tornia kynsillään hidastaakseen putoamistaan.
Kristalli päästi korviavihlovan äänen repeytyessään.
Ko-matoran kuuli muiden huutavan, muttei ehtinyt väistää.
Putoava kristallipiikki lävisti hänen kehonsa.
Vaaleansininen veri tahri maan. Komaukasvoinen matoran juoksi ko-matoranin viereen, mutta tämä ei saanut sanoista selvää. Etäisesti hän tunsi itsensä nostettavan ilmaan, mutta kaikki hämärtyi hiljaa ja katosi epätiedon usvaan.
Lumi putosi taivaalta kuin hidastettuna ja illan vähäinen valo heijastui kristallista hänen silmiinsä. Rahi huusi jossain kaukana.
Pimeys.
Bauinuvan parantola
Vuosia sitten
Pieni sininen nainen istui jakkaralla jalat ristissä. Ga-matoralaisen sormet näpyttelivät tottuneesti laitteen kosketusnäyttöä ilman, että tämän tarvitsi edes katsoa siihen.
”Herra… Desable?” Cehaya sanoi kysyvään ääneen. Hän käänsi tryna-kasvojaan hieman kenoon ja hapuili potilaan katsekontaktia.
”Niin, tohtori?” puhui matoran jalon Rurun takaa. Äänensävy oli neutraali, lähes pelkistetty. Mutta kuitenkin kohtelias.
”Pahoitteluni, ettemme saaneet järjestettyä omaa psykologiasi paikalle. Otin vapauden tehdä hänen vuoronsa tällä viikolla, jos se ei häiritse liikaa”, nainen totesi asiallisesti.
”Ei se mitään, tohtori. Minusta tuntuu, ettemme koskaan päässeet yhteisymmärrykseen minusta ja tilanteestani.”
Keltaiset silmät käväisivät laitteen näytöllä nopeasti tiedonjyviä noukkien.
”Haluatko siirron kokonaan toiselle psykologille? En voi vannoa pystyväni paljoon… tässä tilanteessa.”
Jos Cehaya olisi ollut yksin, hän olisi huokaissut syvään. Psykiatri tekemässä psykologin vuoroa? Dumen hallinnon skalpelli oli leikannut Bauinuvalta joka vuosi ahnaammin varoja, eikä se ollut enää salaisuus muille kuin potilaille.
”Olisi hienoa, jos edes yrittäisitte”, sanoi Desable. ”Kuten sanoin, hänen hoitomenetelmänsä eivät mielestäni sovi omaan tilanteeseeni. Minun työhöni kuuluu ajatusten toistuva työstäminen, mutta hän ei vastaa kysymyksiini. Hän ei tyydytä uteliaisuuttani.”
Sinisten sormien naputusta laitteen näyttöä vasten. ”Mm-hm”, mielilääkäri äännähti ko-matoralaista filosofia katsellen. ”Tiedätkö, kuka kysymyksiisi… osaisi vastata?”
”En tiedä, osaako kukaan”, vastasi matoran. ”Mutta se ei suinkaan ole minulle uutta. Työssäni kuljen usein kaukana konkretian maailmasta.”
Cehaya katsoi Desablea pitkään. Potilas oli hänelle täysin vieras muilta kuin kirjanpidollisilta velvollisuuksilta, eikä edes aamun ensimmäinen sellainen. Nainen ei edes vastannut itse tämän lääkityksestä – kristallitornin onnettomuuden käsittely oli ollut aivan toisenlaisten tohtorien työtä.
”Lukemani mukaan olet osoittanut kuitenkin merkkejä paremmasta”, psykiatri sanoi nousevalla äänensävyllä. ”Psykologisi ehdotti jopa siirtoa toiselle osastolle. Mitä olet siitä mieltä?”
”En vastusta ajatusta.” Tauko. Merkitsevä tauko, joka paljasti ko-matoranin keskittymisen olevan jossain muussa kuin keskustelussa.
”Oikeastaan, tohtori… ”
Ja jälleen tauko.
”… olen miettinyt, voisinko esittää sinulle kysymyksen, johon minulle ei ole annettu tyydyttävää vastausta.”
Cehaya kohotti kulmaansa ja sulki laitteen käsissään. ”Voit kysyä minulta mitä vain.”
”Hyvä on, tohtori.”
Desable katseli tohtoriaan arvioiden. Ja päätti lopulta esittää kysymyksensä.
”Tohtori Cehaya… Kuinka paljon luulette, että matoranin tai muun älyllisen, ajattelevan olennon aivotoiminnasta… voisi vain poistaa? Kuinka paljon arvioisitte, että on… ylimääräistä? Kuinka paljon voi… leikata pois?”
Kuinka helppoa joidenkin mielet olikaan myrkyttää toimimaan itseään vastaan. Aivan, Cehaya tajusi hiljaa pitäen viileytensä trynallaan. Yksi näistä tapauksista.
”Kaikelle aivoissamme on hyvin tarkka tarkoitus, Desable”, rouva tohtori sanoi pakottaen esiin hieman hymyä. ”Jopa niille tunteille, joista et pidä. En usko, että on kenenkään eduksi edes yrittää mitään sellaista.”
”Ei, tohtori, ette ymmärrä”, sanoi Desable. Hänen äänensävyssään oli erotettavissa tietynlaista harmistuneisuutta. ”Tekin pidätte minua vain hulluna. Kerroinko jo, mitä minä teen työkseni? Minä tulkitsen Ko-Metrun Tiedon torneissa tähdistöjen liikkeitä ja laadin arvioita siitä, mitä ne meille Kohtalon kautta merkitsevät.”
Ja matoran piti jälleen tauon.
”Minä olen nähnyt, kun ennustukset tulevat toteen. Mutta… minä olen myös nähnyt, kuinka saasta repii Mata Nuin tahdon palasiksi. Minä toistan kysymykseni, tohtori… ehkä vain muotoilen toisin… Onko älyllisen elämän nykytila optimaalinen Kohtalon toteutumisen kannalta?”
”En liene oikea henkilö kommentoimaan uskontoasioita, Desable”, nainen sanoi tyynesti tehden muistiinpanoja. ”Filosofiasta puhumattakaan. Luulen, että olisi parempi, jos tutkisit tätä ajatusta keskuskirjastossamme.”
”Se lienee parhainta”, sanoi Desable, mutta kylmemmin kuin aiemmin. Vastaus ei ollut ollut se, jonka matoran oli halunnut.
Ja Cehaya tiesi, ettei tässä sessiossa päästäisi sitä pidemmälle.
Bauinuvan käytävä
Vuosia sitten
”Cevan, tohtori. Tunsin Desablen työn kautta”, sanoi komaukasvo. Hänen vieressään seisoi hiljaisena tulen toa, joka oli äskettäin esittäytynyt Joueraksi. ”Lieneekö mahdollista päästä tapaamaan häntä?”
”Ei mahdotonta”, nainen vastasi hiljaa, ”mutta ikävä kyllä en voi päästää teitä sisään ilman ajanvarausta ja potilaan lupaa. Turvatoimet, ymmärrättehän.”
”Siinä tapauksessa voinemme varata ajan”, ehdotti Cevan. ”Voitko käydä kysymässä asiasta potilaalta välittömästi?”
Cehaya katseli saapunutta kaksikkoa mietteliäänä. Äskeinen potilas ei ollut väkivaltaisten osastolta, eivätkä toa ja matoran näyttäneet erityisen epäilyttäviltä, mutta nainen oli rikkonut protokollaa jo tarpeeksi yhdelle matoralaiselämälle.
”Voin välittää viestin. Onko kyseessä jotain kiireistä?”
”Ei erityisen.”
”Sitten lienee parempi odottaa. Ymmärrättehän.”
”Ymmärrämme kyllä”, sanoi nyt toa. Matoran näytti siltä, että haluaisi vielä väitellä asiasta, mutta he kuitenkin kiittivät tohtoria ja lähtivät.
”Desablen työtä, luulen”, sanoi Cevan heidän poistuttuaan tohtorin työhuoneesta.
”Siis mikä?”
”Se, ettei meitä päästetä sisään. Hän on aina ollut tuollainen. Jotain minua vastaan.”
Jouera kohautti olkapäitään. Hän itse piti todennäköisempänä sitä, että Desablen tila ollut vielä tarpeeksi hyvä. Miksi muuten rutiinionnettomuudesta selvinnyttä pidettäisiin niin kauan mielisairaalassa?
Mutta heidän varaamansa vierailuajan päivänä tulikin Bauinuvasta viesti, jossa häntä pyydettiin tulemaan yksin potilaan pyynnöstä.
Ehkä Cevanin arvaus oli mennyt edes vähän oikein.
Jouera kiitti tohtoria ja astui huoneeseen tietämättä mitä odottaa. Oikeastaan aika karun tilan ainoat huonekalut olivat sänky ja tuolipari. Toinen istuin nojasi vasten valkoista seinää, mutta toisen ko-matoran oli siirtänyt vasten pyöreää ikkunaa, josta avautui näkymä Ga-Metrun taivaaseen. Valkoisella lakanalla peitetty sänky oli pedattu siististi.
”Desable”, Jouera sanoi ja asteli sisemmälle. ”Tulin tervehtimään. Yksin, kuten toivoit.”
”Ota tuoli”, ko-matoran sanoi nostamatta katsettaan ikkunasta ja noteeraamatta huomautusta Cevanin poissaolosta. Kuin hänellä olisi ollut tärkeämpääkin pohdittavaa. Kuin tulen toan vierailu olisi ollut vain lievä epämukavuus.
Jouera päätti kuitenkin totella kehotusta ja huomasi harmikseen, että tuoli oli aavistuksen verran liian pieni, jotta täysikokoinen toa olisi kyennyt istumaan sillä mukavasti. Uusien arkkitehtuurisäädösten oli ollut tarkoitus korjata ongelma, mutta jostain syystä niin ei ollut vielä käynyt.
”Mitä kuuluu? Mitä… mitä sinulle kävi?” Jouera kysyi ohimennen, vaikka olikin lukenut tarinan lehdistä ja käynyt tapahtumapaikalla pari kertaa tavallisissa toan velvollisuuksissa.
Desable siirsi katseensa kohti vierasta ja käänsi tuoliaan, jotta pystyi istumaan tätä päin. Katse oli tutkiva ja kätki sisäänsä hämärän vaikutelman siitä, että Desable odotti Joueran tekevän tai sanovan jotain. Ymmärtävän näkymättömän vitsin, josta toa ei vielä ollut tietoinen.
”Vain pienimuotoinen onnettomuus Ko-Metrussa. Ihmettelen, jos lehdet eivät kirjoitelleet. Kristallikiipijöiden ja vahkipartion yhteenotto, joka sai osan tornista sortumaan.”
Jouera vain tuijotti ko-matorania odottaen jatkoa, sillä mikään ei varsinaisesti selventänyt, miksi tämä oli nyt Bauinuvan parantolassa. Vaikutti siltä, ettei potilas aikonut siirtää keskustelua niihin suuntiin, joten toa teki aloitteen itse.
”Mikä…?” Jouera aloitti. ”Tai siis… mikä väärinkäsitys?”
Potilas väisti kysymyksen.
”Voi, puhutaan ensin sinusta. Yllätyin kuullessani sinun saaneen toan olomuodon, mutta olet varmaankin ollut kovin kiireinen, joten emme ole ehtineet keskustella asiasta syvällisesti. Mitä olet tehnyt viime aikoina? Minkälaista on toan arki?” matoran kysyi huolettomasti. Jouera kurtisti kulmiaan ja keskeytti ko-matoranin puheen.
”Tohtori sanoi jotain sinusta, ja… miksi sinä olet mielisairaalassa, Desable?”
Desable katsoi vierastaan katseessaan varjo ärtyneisyydestä. ”Minä tulen siihen, toa. Olen odottanut tätä keskustelua.”
Tämä tiedonjyvä soitti muutamaa hälytyskelloa Joueran päässä, mutta toa ei vielä reagoinut. Vain nyökkäsi osoittaakseen, että toinen oli vapaa kertomaan asiansa.
”Puhutaan siitä, minkälaista on olla toa, Jouera. Siitä, millaista on olla tulen toa Jouera Metru Nuilla. Kerro minulle.”
”Hieman epätarkka kysymys”, Jouera naurahti. ”Kuinka niin millaista?”
”Johdatellaanpa sinua hieman, siis”, sanoi Desable. ”Mitä eroa on tuntemuksissasi nyt ja matoranina? Millaiselta tuntui muuttua toaksi?”
Joueralla oli vaikeuksia vastata, ja hän joutui itsekin miettimään ja kokoamaan ajatuksiaan. Millaiselta tuntui muuttua toaksi?
Eräänä päivänä jonkin kaukaisen saaren painovoiman elementtiä edustava turaga oli saapunut Ta-Metruun ja kertonut etsivänsä seuraajia itselleen. Seuraavan sukupolven toasotureita. Turaga oli kierrellyt halki metrun pari päivää tarkoituksenaan löytää sopiva ehdokas uudeksi tulen toaksi.
Jouera tunnettiin laajalti kaupunginosan piireissä taitavana mekaanikkona, jonka suurimpiin projekteihin kuului vanhojen vahkiprototyyppien työstäminen Nuparun kanssa. Siispä turaga oli lopulta keskeyttänyt Joueran työnteon (hän oli muistaakseen ollut takomassa suunnittelemansa kanohin ensimmäistä prototyyppiä) ja pyytänyt tätä mukaansa hetkeksi. Ta-Matoran oli suostunut, ja kaksikko oli kulkenut halki Ta-Metrun hämmentyneen Joueran esitellessä kotisaartaan turagalle.
Lopulta turaga oli vaientanut Joueran tämän selostaessa pitkästi Nuparulta kuulemiaan yksityiskohtia vahkeista.
”Vaiti, matoran”, vanhus oli sanonut. ”Minulle kerrottiin, että Jouera on nimesi.”
Jouera nyökkäsi, ja turaga jatkoi: ”Minulla on laukussani toa-kivi, ja olen varannut sen tämän saaren käytettäväksi. Ta-Metrussa syntyy tänä päivänä uusi toa. Mitä olisit mieltä, jos se olisit sinä?”
Jouera palasi nykyhetkeen ja kertoi Desablelle saman, jonka oli sanonut kaukaa saapuneelle turagalle.
”Minusta toa on luonnollinen matoranin seuraava kehitysaste”, Jouera sanoi. ”Jokaisella matoranilla on elementti, mutta lukittuna. Käyttämättömänä. Eikö vasta toana pääse sen ytimeen, mikä tekee meistä sellaisia kuin olemme? Eikö toalla ole paitsi mahdollisuus ymmärtää itsestään kaikki, myös velvollisuus käyttää tätä tietoutta ja sisäistä harmoniaa muiden hyväksi? Näin minä ainakin sanoin sille turagalle, jolta toa-kiveni sain.”
”Kuulin siitä”, Desable sanoi.
Ja laskeutui hiljaisuus.
”Vastasiko tuo kysymykseesi?” Jouera tiedusteli. ”Mitä sinä halusit tietää?”
”Kuulet sen kyllä”, ko-matoran sanoi. ”Nyt puhukaamme siitä, mitä juuri sanoit. Elementaalipsykologiaa. Senkö aatteen katsot todeksi?”
Jouera nyökkäsi varovaisesti. Mekaniikasta hän olisi puhellut itsevarmasti vaikka Xian suurille insinööreille, mutta näillä aihepiireillä liikuttaessa hänen tietämyksessään oli aukkoja. ”Eikö… eikö se ole ihan järkevää? Eikö ole totta, että elementti enemmän tai vähemmän määrää koko elämämme? Luonteemme. Työmme. Asuinpaikkamme kaupungeissa, jotka on järjestelty sen mukaan. Eikö ole loogista, että on hyväksi pyrkiä kohti elementtinsä sisäistämistä ja ymmärtämistä?”
”Toki noin voi ajatella.”
”Mutta… sinä et?” Jouera ei vieläkään ymmärtänyt, mihin keskustelu oli menossa, mutta matoran näytti joka tapauksessa määräävän sen suunnan.
”Elementti on ominaisuus siinä missä kaikki muukin”, Desable sanoi. ”Vastaa minulle, Jouera: Mikä on kaikista paras elementti? Kaikista voimakkain?”
”Järjetön kysymys”, Jouera sanoi. ”Vastaapa sinä tähän: Miksi pitää olla kaikista paras elementti?”
”Oletan, että olet perillä filosofien aatteista siitä, että me matoranit pidämme Mata Nuin elossa työllämme. Että Kohtalo on Suuren hengen työkalu, jolla hän ohjaa meitä kohti omaa – ja samalla koko maailman – hyötyä.”
Jouera nyökkäsi.
”Olen pohtinut ideaa paitsi työssäni Kohtalon tulkitsijana myös täällä, kun minulla on ollut riittävästi aikaa. Minkälaisen työn kuvittelet pitävän Mata Nuin ja koko maailman toimintakykyisenä?”
”En tiedä?”
”Kokeillaan vertauskuvaa”, Desable sanoi. ”Mielletään maailma vaikkapa joksikin koneeksesi. Mitä se tekee meistä matoraneista? Me olemme tietenkin koneen osia. Jokainen pitää laitteen käynnissä, muttei yksinään pysty käsittämään koko prosessia. Mutta miksi pystyisikään? Miksi osan täytyisi ymmärtää koko kone?”
Jouera ei vastannut mitään.
”Tulen toa Jouera. Toimiiko vertauskuva mielestäsi?”
”Täytyy myöntää, että ei”, toa vastasi. ”Miellät matoranit koneen osiksi, mutta minusta se on aika raju yksinkertaistus.”
”Olen samaa mieltä”, Desable sanoi. ”Metafora epäonnistuu. Miksi se epäonnistuu? Jos universumin rakenne on todella filosofien kuvaileman mallin kaltainen, miksei jokainen matoran ole kuin koneen osa? Miksi meillä on ominaisuuksia kuten elementti, jotka eivät suoraan liity olemassaolon ylläpitoon?”
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä”, vastasi matoran, ”että maailman nykytila ei missään nimessä ole sellainen mekanismi, joka on ideaali pitämään yllä Mata Nuin luomakuntaa.”
”En väitä ymmärtäneeni kaikkea”, Jouera sanoi, ”mutta…”
”Mutta mitä?”
Jouera oli hetken hiljaa ja tuijotti potilasta. Tästäkö tohtori oli puhunut?
Silti…
”En väitä, etteikö ajatus olisi kiehtova.”
Voisiko Jouera väittää, että maailma ei ollut hajalla? Joka päivä uusia uutisia pahuudesta ja kauhusta, joka tuntui väistämättä kuristavan maailmaa otteessaan. Matoraneja kuoli, sillä aina näillä ei ollut toia suojelemassa itseään. Maailma vaikutti päättäväisesti syövän itsensä pala palalta. Näinkö Mata Nui oli sen tarkoittanut?
”Herää kuitenkin jatkokysymyksiä”, Jouera sanoi lopulta. ”Jos asiat ovat noin… mitä sille voi tehdä? En myöskään täysin sisäistänyt mietteitäsi elementeistä.”
”Se on toisen kerran keskustelu. Pidämme sen, kunhan vapaudun Bauinuvasta.”
Lause merkitsi myös tapaamisen päättyneen. Jouera nousi ja asetti tuolin takaisin siihen, mistä oli sen ottanutkin.
”Selvä”, toa sanoi astellessaan ovelle. ”Siihen asti, Desable.”
”Siihen asti, Jouera.”
Ja toa sulki oven.
Ko-Metru, Metru Nui
Vuosia sitten
Oli myöhäinen ilta. Jouera eteni hämärtyvässä maailmassa lumihiutaleiden laskeutuessa tämän kanohille ja panssareille. Toasta oli aina tuntunut epäloogiselta, ettei tulen elementin taitavilla ollut luonnollista vastustuskykyä kylmälle, mutta kai Mata Nui oli halunnut jakaa hyödyt tasaisesti eri elementtien kesken.
Jouera asteli eteenpäin kivisellä polulla. Edessä näkyi tumma hahmo, jota toa ei hämärässä tunnistanut välittömästi Desableksi, mutta pian tämän valkoisen jalon hunan muoto paistoi läpi tuiskun. Kumpikin pysähtyi ja tarkasteli toista.
”Iltaa, Jouera”, matoran sanoi ja otti askeleen tätä kohti.
”Iltoja.”
Kauanko oli kulunut kaksikon keskustelusta Bauinuvan parantolassa? Jouera ei muistanut. Ainakin viikkoja, ja ne viikot olivat olleet toalle työntäyteisiä. Mutta eivät niin työntäyteisiä, etteikö tämä olisi ehtinyt ajattelemaan.
”Minne olemme matkalla?” toa kysyi. Kylmä ympäröi hänet ja piti tiukasti otteessaan. Ahjojen äärellä kasvanut insinööri ei ollut ominaiselementissään.
”Voimme vain kävellä Ko-Metrussa”, vastasi matoralainen ja otti askeleen kohti suuntaa, josta oli tullut. ”Täällä on tähän aikaan hiljaista. Kuten useimmiten muinakin ajankohtina.”
Jouera olisi mieluummin käyttänyt sanaa kuollutta. Ko-Metru oli hiljaisimpia metruja, sillä muiden vähemmänkin asutut osat tarjosivat oivaa liiketilaa globalisoituvan saarikaupungin yrittäjille. Ko-Metrussa tapasi vain kylmään sopeutuneita ko-matoraneja. Ero Ta-Metrun vilkkaaseen katukuvaan oli valtava.
Mutta Jouera lähti kuitenkin seuraamaan Desablea.
”Kuinka on toan elämä sinua kohdellut, Jouera?” kysyi matoran. ”Kiirettä, oletan? En myöskään epäile, ettetkö mielelläsi jatkaisi projektejasi.”
”Kyllä. Kiireellistä on ollut”, myönsi Jouera.
”Onko aikaa liiennyt ajattelemiseen?”
”Tarpeeksi”, vastasi Jouera. ”Ajatuksesi ovat… kiinnostavia, sen myönnän. Mutta kaipaan yhä jotain konkreettista. Mitä sinä aiot tehdä?”
Desable katsoi toaa kohti ja hymyili. ”Aivan! Konkretiaa. Mitä on insinöörille ajatus, joka ei auta rakentamaan entistä paremmin tai tehokkaammin? Mitä on pohdiskelu, joka ei ratkaise ongelmia? Mitä on hypoteettinen malli, joka näyttää kauniilta muttei tositilanteessa toimi?”
Hetken he kävelivät hiljaisuudessa. Kohti rannikkoa, Jouera huomasi.
”En tarkoittanut sitä–”
”Ymmärrän minä sen, Jouera”, Desable keskeytti. ”Ja oikeastaan käytännönläheinen ajatusmallisi onkin yksi niistä syistä, että tällä kävelyllä kanssani olet juuri sinä. Katsoen toisesta näkökulmasta voin todeta, että Kohtalon tulkitsijana saatan puolestani minä pysytellä liiaksi abstrakteilla tasoilla… Mutta siihen on tultava muutos. Tarvitsen erilaisia kykyjä.”
Meri näkyi jo valtavana hopeisena massana Joueran edessä. Missä oli hänen tulevaisuutensa ja onnensa, jossain siellä kaukana vaiko Metru Nuin ahjoissa?
Vai Desablen suunnitelmassa?
”Kerro toki, mitä tarkoitat”, sanoi Jouera. ”Maailma on siis… virheellinen? Huono? Eikä palvele täydellisesti Mata Nuin tahtoa? Mitä sinä sille voit?”
”Voin johdatella sinut johtopäätökseen”, Desable sanoi. ”Toisinaan ajatusprosessi on lopputulosta tärkeämpi. Eikö jokainen yksittäinen hetki, jokainen merkittävä tapahtuma olekin menneisyyksien summa? Maailma toimii syklisesti, Jouera… Sinun on nähtävä tästä asiasta kokonaiskuva. Mikä tekee maailmasta epätäydellisen?”
Tulen toa mietti, miten muotoilisi vastauksensa kunnolla. ”Ilmeisesti se, että… että maailma on vääränlainen? On asioita, joita ei tarvita. Ja sellaista, joka jopa vahingoittaa kokonaisuutta.”
Desable nyökkäsi. ”Tämä idea on muotoutunut päässäni hiljalleen vuosi vuodelta. Tunnet kai toimenkuvani? Tarkastelen tähtiä ja yritän yhdistämällä nykyhetken menneeseen selvittää, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Minne Kohtalon polut meitä kuljettavat. On tietynlaisia sääntöjä, joita tähtien liikkeet noudattavat… Se, jolla on käytössään oikeat työkalut, voi mainiosti ennustaa tulevia tapahtumia.”
He kävelivät kohti rantaa. Siihen oli pystytetty laitureita, mutta vain muutamassa oli pieniä veneitä. Isommat alukset pysähtyivät mieluummin muihin metruihin.
”Ja kun sitä työtä tarpeeksi tekee…” jatkoi Desable, ”lopulta ryhtyy miettimään: ’Miksei Mata Nui vain laskeudu taivaista ja kerro, mitä meidän on tehtävä?’ Ajatus on tietenkin absurdi – en usko, että Suuri Henki välittää meistä enempää kuin me kanoheillamme asustavista protodiiteistä. Mutta kuitenkin… Miksi Kohtalon sivupolut? Miksi kansat, jotka eivät tottele Mata Nuin tahtoa? Miksi puolet meidän elämästämme kuluu sen uudelleenrakentamiseen, jonka joku toinen tuhosi? Tämäkö on paras keino toteuttaa Suuren hengen visio?”
Jouera ei sanonut mitään.
”Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehkä me tiedämme luonnostamme, mitä tehdä”, ko-matoran sanoi. ”Ehkä Punainen tähti toimii juuri niin kuin pitääkin. Ehkä… ehkä vika on meissä.”
He astelivat erään laiturin päähän ja jäivät siihen. Muutama merilintu liiti etäämmällä syöksyen välillä nappaamaan kalaa Hopeisesta merestä, mutta muuta elämää ei heidän lisäkseen näkynyt. Hiljaisuus peitti Ko-Metrua yhtä vankasti kuin lumi, joka satoi taivaista heidän päälleen.
”Ehkä maailmankaikkeuden alussa kaikki oli paremmin”, Desable sanoi. ”Ehkä silloin matoralaiskansa eli yksinkertaisemmin. Onnellisemmin. Teki työtä Suuren Hengen hyväksi, ja tämä jatkoi meidän käsityskykymme ylittävää tehtäväänsä. Kaikki oli toimintakunnossa. Mutta… mutta jokin tuhoisa syntyi. Jokin kylvi pahan meidän sisäämme. Jokin hämärsi saumattoman kommunikaation matoranien ja heitä ohjaavan Tähden kanssa. Ja se sama levisi koko maailmaan… Ja Mata Nuin luomakuntaan ilmestyi Zakazin autio maa. Makutojen synkät linnoitukset. Pimeyden Metsästäjät ja muut rikollisliigat, jotka taistelevat kaikkeuden tuhoamisen puolesta.”
Joueralle alkoi tulla kylmä. Tämä ehdotti sanattomasti kävelyä takaisin, ja Desable otti vihjeen vastaan jatkaen yhä puhumista.
”Jokin rikkoi Kohtalon täydellisyyden”, matoran sanoi. ”Jokin mursi varman järjestelmän ja synnytti hirveän epävarmuuden tähän maailmaan. Enää ei Tähti loistanut niin kirkkaasti. Joku, jokin, aiheutti tämän kaiken ja rikkoi matorankansaa vastaan…
Eikö ole aika, että otamme ohjat takaisin käsiimme?
Eikö ole aika kiittää Suurta Henkeä poistamalla tämän maailmasta sitä peittävä pahuus?”
”Mitä ehdotat? Saritrelaista vapautta maailmasta, joka on kokenut rappion?”
”Ei, Jouera”, Desable sanoi. ”Minä en aio rikkoa Kohtaloa. Minä aion parantaa sitä. Voi olla, että yksi askel on nykyisen repiminen pois… Mutta eikö se ole väistämätöntä? Jos aikoo korjata laitteen, on vanha ensin poistettava. Tämä syöpä on kätkeytynyt liian syvälle. Sen etäpesäkkeet peittävät maatamme.”
Jouera nyökkäsi. ”Miten… miten suunnittelet tekeväsi tuon? Alan ymmärtää miksi, mutta muu on minulle vielä hämärää.”
”Hienoa, että miellät edes jotain”, Desable sanoi. ”Kuinka on muun laita? Tulemme siihen pian. Nyt toistan kysymykseni: Mikä tekee tästä maailmasta epätäydellisen?”
Tulen toa piti jälleen mietintätauon. Ilta oli jo hämärtynyt huomattavasti, ja lämpötila laski kaksoisaurinkojen mukana, mutta toan mielenkiinto oli muissa asioissa.
”Onko saritrelainen vapaus se virhe?” Jouera esitti. ”Jos jotkin valitsevat tehdä tuhoa… Miksi se valinta edes on olemassa? Sitäkö ajat takaa?”
”Juuri sitä, Jouera”, Desable sanoi. ”Yksi valitsee rakentaa ja toinen tuhota. Toinen luo, toinen pirstoo. Voiko tuollainen asetelma olla osa Mata Nuin täydellistä luomakuntaa? Voiko kaikkeuden kohtalo levätä vain sen harteilla, että tänään useampi valitsee rakentaa kuin tuhota? Entä jos huomenna on toisin? Metru Nui on Suuren Hengen hyväksi tehdyn työn keskipiste. Entä jos valtaan nousisi petollinen turaga, joka päättäisi polttaa kaupungin ja sen asukkaat? Mitä Mata Nuille kävisi, Jouera?”
”Huonosti, luulen”, Jouera vastasi. Hän muisti toki filosofien teoriat siitä, että Mata Nuin henki oli sitoutunut fyysiseen maailmaan. Että matoranien aherrus piti tämän elossa, ja että sen päättymisellä voisi olla tuhoisia seurauksia.
Mutta vasta nyt hän alkoi käsittää, mitä ajatukset käytännössä merkitsivät.
Voisiko Desablen kuvailema tilanne muuttua todeksi? Mitä jos vaikkapa jokin vieras valta päättäisi pommittaa Metru Nuin maan tasalle? Entä jos samoin tehtäisiin muille matoranien keskittymille ympäri maailmaa? Senkö varassa olemassaolo lepäsi, että kukaan ei ollut vielä päättänyt tehdä niin?
”Joten Metru Nui pitää suojata?” tulen toa arveli. ”Tai mieluummin jokainen matoranien asuinpaikka. Se kuulostaa aika mahdottomalta tehtävältä. Varsinkin, kun en väittäisi kaikkien matoranienkaan kykenevän toimimaan rakentavalla tavalla.”
”Aivan”, sanoi jään matoran. ”Virhe meissä ja muissa olennoissa – mikä se onkin – on liian syvällä. Kiinni meidän perusluonteessamme. Mikä takaa, että edes oikeisiin tavoitteisiin pyrkivä onnistuu tehtävässään? Ei, Jouera, koko järjestelmä täytyy murskata. Vapaa tahto on tuhottava kokonaan. Jos ei ole valintaa, ei ole myöskään väärää vaihtoehtoa. Meidän yksilöllisyytemme… Meidän elementtimme, nimemme… ovat yksi osa ongelmaa. Täydellisen työläisen toiminta on vain tilanteen funktio.”
”Tuo kuulostaa vielä mahdottomammalta tavoitteelta.”
He kävelivät Tiedon tornien välissä mutkittelevalla kivipolulla. Epäilemättä useampikin matoran oli vielä uppoutuneena työhönsä, mutta ulkona vain pari ko-matorania oli kävellyt heitä vastaan. Desable oli joskus kertonut, että tässä metrussa asuinpaikat ja työntekoon varatut tilat sijoitettiin toisinaan samaan torniin. Kai rakentaminen oli vaikeampaa, joten jokainen neliömetri täytyi käyttää hyödyksi.
”Niin kuulostaa”, myönsi Desable. ”Mutta eivätkö parhaat ideat ole aina sellaisia? Olen pohtinut erilaisia malleja kauan, mutta vieläkään kaikki ei ole selvää. Tiedän, miten muovaisin maailmaa vaiheittain, mutta vaiheisiin vaaditut mekanismit ovat yhä hyvin hypoteettisia. Siitä syystä otin yhteyttä sinuun, Jouera. Tarvitsen jonkun tekemään suunnitelmistani tosia. Enkä vain sinua – meidän on koottava sankka joukko asiantuntijoita eri aloilta. Mikäli olet mukana, Jouera.”
Tulen toa ei vastannut välittömästi, sillä hän ei missään nimessä halunnut tehdä hätiköityä päätöstä. Hänen oli pakko myöntää, että Desablen esittämässä teoriassa oli järkeä… Ja hänen oli myös pakko myöntää, että jonkun oli tehtävä jotain maailman tilanteelle.
Eikö juuri se ollut pelottavinta? Hän oli yrittänyt Bauinuvassa käydystä keskustelusta lähtien purkaa Desablen esittämiä väitteitä ja osoittaa niiden valheellisuuden.
Mutta nyt, kuultuaan enemmän, Jouera huomasi, että hän ei ollut löytänyt päteviä vastalauseita.
Ja sitä paitsi… Eikö hän ollut vain etsinyt itselleen tarkoitusta ensin matoranina ja sitten toana? Eikö hän ollut työskennellyt yön pimeinä tunteina vain löytääkseen sen, uuden innovaation, joka viimein tekisi hänestä jotain suurta?
Ja kaikki faktat punniten… Eikö tämä vaikuttanut juuri sellaiselta tilaisuudelta?
Tulen toa katsoi matorania.
”Minä suostun, Desable.”
”Mainiota”, matoran vastasi. ”Ehdotan, että tämä tapaaminen jää tähän – mutta että seuraava ei ole kaukana. Järjestelen muistiinpanoni, hylkään absurdeimmat ideat ja yritän hioa käyttökelpoisimpia. Sitten esittelen sinulle koko suunnitelman. Ehdotan, että pohdit sillä välillä muita innovatiivisia tuttaviasi, joita miellyttäisi olla hankkeessa mukana. Uskon, että heitä löytyy.”
Ja samaa uskoi Jouera.
”Otan ehdotuksen vastaan”, tulen toa sanoi ja lähti kävelemään kohti Ta-Metrua. ”Kunnes tapaamme, Desable.”
”Kunnes tapaamme.”
Vasta hieman kuljettuaan Jouera huomasi vapisevansa… mutta ei kylmän vuoksi.
Tämäkö oli se? Tämäkö oli viimein asia, joka tekisi Jouerasta jotain suurempaa, jotain enemmän? Enemmän kuin Ta-Matoran Jouera. Enemmän kuin toa Jouera. Koko elämänsä hän oli tiennyt haluavansa tehdä jotain merkittävää ja valmistautunut sitä varten, mutta vasta nyt hän oli löytänyt tiensä.
Jouera oli viimein löytänyt tiensä.
Niin loksahtivat palaset paikoilleen.
Ta-Metru
Vuosia sitten
Ta-Metrun matoranvilinä oli täydellinen vastakohta aiemmille tapaamispaikoille. Liittyikö Desablen valintoihin muu salattu piirre kuin se, että tapaajien kotipaikkoina ne olivat käytännöllisiä? Sitä ei Jouera tiennyt, mutta tämänkertainen oli joka tapauksessa hänelle mieluisampi. Tulen toa käveli läpi vilkkaan pääkadun, ohi kirjoihin ja työvälineisiin erikoistuneiden liikkeiden, ohi ruokapaikkojen. Oikealla käveli vahkipartio, vasemmalle oli vortixx pystyttänyt tuoreita hedelmiä myyvän kojun.
Eikö Ta-Metrusta tehnyt hienoa asuinpaikkaa juuri sen monipuolisuus? Missä oli teollisuutta ja liiketoimintaa, siellä kuuli ensiksi maailmanpolitiikan käänteistä tai uusista keksinnöistä. Ja sinne Jouera tunsi kuuluvansa. Mennyt oli kaukaisille saarille erakoituvien nerojen aika, nykyaikana edistys tapahtui kuuntelemalla vaikutteita kaikkialta.
Jos Desablen suunnitelmat todella paljastuisivat kannattaviksi… Tulen toasta tuntui, että hänestä olisi kuitenkin ikävää poistua Metru Nuilta. Mutta kai se oli väistämätöntä.
Ei Kohtalon pyörä kysynyt lupaa ennen kuin tempaisi mukaansa.
Jouera huomasi ko-matoranin. Sovitussa tapaamispaikassa kahvilan edessä sekä täsmällisesti ajallaan. Tulen toa vilkutti kättään, ja eleen huomattuaan matoran lähti kävelemään tätä kohti.
”Päivää”, matoran tervehti. ”Onko sinulla mitään… suojaisempaa paikkaa? Esimerkiksi pajaasi? Toki tuollaisella innovaattorilla on oma paikkansa, jossa takoa ideoita.”
”On minulla”, toa vastasi, ”mutta luulin meidän menevän tuohon kahvilaan.”
”Voi, en raaski jättää käyttämättä tilaisuutta tutustua tiloihisi”, sanoi Desable. ”Kykysi kiinnostavat minua kovasti, sillä tänään puhumme enemmän niistä.”
”Hyvä on”, Jouera myöntyi. ”Näytän tien. Paikka ei ole kaukana.”
”Tehdään niin.”
He etenivät puhumatta ja löysivät itsensä pian suuren teollisuushallin edestä. Vankalta näyttävä metalliovi oli suojattu vaatimalla sisäänpääsyä toivovilta kahdeksanmerkkisen numerosarjan, jonka toa näpytteli laitteistoon oven vieressä. Ovi avautui, ja he astuivat sisään.
”Kolmas kerros”, Jouera sanoi ja osoitti hissiä. Alin kerros näytti jonkinlaiselta varastotilalta. Raskaita puukontteja oli sijoitettu taaemmas, mutta etuosaan mahtui mainiosti kuljetusauto noutamaan innovaation hedelmät.
”Mitä täällä tuotetaan?” kysyi Desable, kun valomerkki syttyi osoittaakseen hissin saapuvan piakkoin.
”Teemme erilaisia erikoistilauksia. Helpommin massatuotettavat asiat – kanohit ja sen sellaiset – tehdään isommissa komplekseissa.”
Hissi saapui. ”Sota tuotti teille varmasti työtä”, sanoi Desable siihen astuessaan.
”Kyllä ja ei. Isommat metallikehikot ja vastaavat massatuotettiin meillä matoraneilla, mutta edistyneempää teknologiaa tilattiin mieluummin muualta.”
Ensimmäinen kerros jäi taakse. Hissin metallikehikosta toa ja matoran näkivät takojia työssään toisessa kerroksessa. Sekin katosi näkyvistä, ja hissin ovet aukesivat kolmanteen kerrokseen. Jouera johdatti vieraansa halki käytävien, jotka olivat täynnä yksittäisiä työtiloja. F3, ilmoitti viimein Joueran työpisteen ovi. Sekin vaati oman sisäänpääsykoodinsa.
Joueran työtilat muistuttivat pajaa enemmän toimistoa. Erilaisia dokumentteja pursuava kaappi, työpöytä sekä muutama tuoli olivat ainoita kalusteita. Jouera kehotti vierastaan istumaan ja teki itse samoin.
”Ja täällä ei ole ylimääräisiä korvia?” tiedusteli Desable.
”Ei ole. Tämä on oikeastaan toimistoni, mutta ajattelin sen sopivan sinulle paremmin, jos kaipasit rauhaa.”
”Ja siinä arvioit täysin oikein”, sanoi ko-matoran. ”En tosin pistäisi pahakseni, jos veisit minut keskustelumme jälkeen katsomaan varsinaista työntekoa.”
”Miksi?”
”Osittain pelkästä mielenkiinnosta. Osittain siksi, että tietäisin, sopivatko pohtimani ajatukset toimenkuvaasi ja taitoihisi.”
”Sen voin paljastaa, kunhan kerrot, mitä ne ovat”, tulen toa vastasi ja nousi seisomaan. ”Mutta voin esitellä sinulle arkistojani. Enimmäkseen epäonnistuneita prototyyppejä… etsin vielä sitä loistavaa ideaa. Sitä, johon pääsen vihdoinkin hyödyntämään taitojani. Voi sitä kai kohtaloksenikin kutsua.”
”Ja kohtalon polut ovat sumuisia”, sanoi Desable. ”Mutta luulen, että tässä on yksi hyvä mahdollisuus.”
Jouera katsoi kaapistaan löytämäänsä piirrosta – hänen ehdotuksensa uuden vahkimallin muotoiluun. Nuparu ei ollut pitänyt siitä, joten nytkin ulkosalla työskentelevät partiot olivat saaneet Joueran mielestä huomattavasti epämiellyttävämmän ulkomuodon.
Sen alta paljastui suunnitelma energiatehokkaasta hitsauskoneesta, jonka jatkokehityksen laitoksen johto oli hylännyt.
Jouera laittoi paperit takaisin kaappiin.
”Selitä siis ideasi.”
”Idea on tämä”, sanoi Desable. ”Viimeksi pohdimme olemassaoloamme, joka on vääjäämättömästi erilaisten virheiden peitossa. Meidän potentiaalimme Suuren Hengen palvelijoina on kahlittu maailmaa tiukasti otteessaan pitävään korruptioon ja kaaokseen. Esitän nyt ideaan lisäyksen… meistä tekee epätäydellisiä yhtä paljon kehomme kuin sielujemme rajoittuneisuus.”
”Kehomme?”
”Niin, Jouera. Kehomme. Ne vahingoittuvat, ne särkyvät, ja jos voimaa käyttää tarpeeksi, jopa kuolevat. Katso taistelukenttää peittäviä ruumiita ja kerro, että olemassaolomme fyysinen todellisuus on täydellistä! Oletko tutustunut mielenvoimia hyödyntäviin yksilöihin? Mieli on rajattoman nopea ja tehokas… mieli on sulava, elegantti, mutta kehomme rajoittavat sen toimintaa.”
”Onhan ajatus ihan järkevä”, sanoi Jouera, joka alkoi mielessään jo nähdä, mihin tämä oli menossa.
Eikä se suunta haitannut häntä lainkaan.
”Ruumiimme ovat hidaste”, jatkoi ko-matoran. ”Aistimme vain näyttävät epätarkkaa ja virheellistä kuvaa maailmasta. Mielen kuva on eheä ja virheetön. Makutain laji on lähempänä minun ihannettani täydellisestä olennosta. Makutan kehon voi särkeä, mutta antidermis jatkaa olemassaoloaan. Makutan kehon voi murskata, mutta varjojen valtias maksaa kahta kivuliaammin takaisin mielellään.”
”Ja sinä haluat… minun suunnittelevan täydellisen kehon täydelliseen maailmaan .”
”Oikein arvattu, Jouera. Minä haluan sinun tekevän mallin, joka osoittaa viat matoranin kansan nykymuodossa. Mitä voi vastustaja, jos tapettu matoran hyökkää mielellään ja etsii uuden kehon itselleen? Ja haluan paljon enemmän, Jouera – haluan sinun hiovan pois yksilöllisyyden. Haluan sinun luovan Punaisen tähden ohjaaman olennon, joka työskentelee Kohtalon mukaisesti ja Mata Nuin hyväksi vailla varaa sanoa vastaan. Vailla vaihtoehtoja, vailla valintoja. Ja kaiken yllä hallitsee valittujen joukko, jotka viimeistelevät universumin palautuksen täydellisyyteen ja sitten liittyvät itse koneeseen.”
”Siihen tarvitaan mielenvoimia, siis”, sanoi Jouera. ”Siihen, että maailman joka kolkka liitetään järjestelmään. Siihen, että joku huoltaa ja tarkkailee… Ja siihen, että virheiden ilmaantuessa joku korjaa.”
”Kyllä, Jouera. Uuden ajan jumalat nousevat Suuriksi Hengiksi Suuren Hengen rinnalle ja pitävät puolestaan olemassaolon toiminnassa. Tehtävä ei ole helppo, ja paljon on vielä selvitettävä… Miten tarkalleen matoranien työ palvelee Mata Nuita, ja miten automatisoida prosessi? Miten alistaa Punaisen tähden alle universumin pohjasakka, joka ei itse sinne ole valmis astumaan? Tähän minä tarvitsen suuria innovaattoreita… Tähän minä tarvitsen sinua.”
”Ja muita, arvaan”, sanoi Jouera. ”Siksikö pyysit viime tapaamisen lopuksi etsimään muita halukkaita suunnitelmien toimeenpanoon?”
”Oikein arvattu. Samaa olen tehnyt itse. Haluan niin monta kuin mahdollista, mutten ainuttakaan, joka ei tilaisuutta ansaitse tai joka ei ole valmis työskentelemään päämäärän hyväksi.”
Joueran mieleen iski ajatus, joka oli koko keskustelun ajan hitaasti muodostunut hänen päässään… Mitä halusi Desable? Hän ei tuntenut matorania kovinkaan hyvin, mutta ainakaan työnsä puolesta kohtalon tulkitsija vaikutti olevan hankkeessa mukana lähinnä ideapuolelta.
Mitä ko-matoran halusi itse?
”Painaako mieltäsi jokin, Jouera?” lausui tarkkaavainen matoran.
”Mitä itse hyödyt koko hankkeesta? Tarkoitan… minä saan tilaisuuden käyttää insinöörintaitojani. Sama koskee niitä, jotka aion rekrytoida mukaan. Mutta mikä on oma tavoitteesi?”
”Hyvä kysymys”, matoran vastasi eikä osoittanut kasvoiltaan tai ääneltään merkkejä siitä, että kysymys olisi jotenkin loukannut.
”Minä haluan katsoa, kun uusi Punaisen aikakausi nousee…
… ja hypätä mukaan pyörään.”
Jouera ei hetkeen vastannut mitään. ”Ymmärrän”, hän sanoi lopulta.
”Ei, et sinä ymmärrä. Sinä et ole vuosia tulkinnut Tähden liikkeitä ja katsonut päivä päivältä, kun maailma vaikuttaa ajautuvan vain suurempaan kaaokseen, vaikka meillä on jo vastaukset. Mata Nuin sanalla on vain niin paljon vaikutusvaltaa, kun sillä on kuuntelijoita… Ja minusta alkoi tuntua, ettei niitä ollut tarpeeksi. Ja että niiden määrä laski jatkuvasti. Mitä kävisi, kun yksikään korva ei enää vastaanottaisi Suuren Hengen sanomaa? Mutta se ei ole syy, jonka vuoksi pyysin sinut mukaan. Syy oli se, että sinulla oli taitoja ja halua käyttää niitä johonkin suureen.”
Ko-matoran nousi tuoliltaan. ”Esittele minulle kykysi, Jouera. Vakuuta minut siitä, että olet oikea henkilö.”
Jouera nousi myös.
”Seuraa”, tulen toa pyysi. ”Sinä onnistuit vakuuttamaan minut. Minulla on hyödyllisiä yhteyksiä, joille selitän tilanteen pikapuolin. Selvitän, kuinka realistisia ajatuksesi ovat. Varsinkaan mielestä en tiedä paljoa, mutta opiskelen. Jos… jos Punaisen uusi aikakausi tulee…
… minä toivotan sen tervetulleeksi.”
Po-Metru
Vuosia sitten
Patsaat peittivät tasankoa. Po-Metrulaisten käsityön mestariteosten lomassa käveli kaksi matorania – jään ja kiven – ja mukanaan heillä oli toa.
”Täydellisyys on hieno tavoite”, sanoi Diereue. ”Mutta mikä estää arkkitehtien virheet? Entä jos vallankumous kaataa maailman vain pystyttääkseen tilalle huonomman?”
”Hyvä huomio”, totesi tulen toa.
”Sellaisille arkkitehdeille ei meillä voi olla tilaa”, sanoi Desable.
Ta-Metru
Vuosia sitten
”Tässä suunnitelmat”, sanoi Jouera ja ojensi ko-matoranin käsiin kansion. ”Toivon, että muotoilu miellyttää silmääsi.”
Desable selasi läpi piirrosten. ”Sitä se todella tekee”, matoran virkkoi. ”Seuraavaksi jatka mielitutkimuksia ja etsi tapa, jolla me toteutamme tämän.”
”Onnistuu.”
Ko-Metru
Vuosia sitten
Desable ja Diereue seisoivat laiturilla ja katselivat merelle.
”Olen miettinyt johtajuuskysymystä”, Diereue viimein vastasi. ”Miksi huonosti päättänyt turaga saa jatkaa virassaan? Miksi maansa tuhkaksi polttanut sotalordi on yhä kiinni vallassaan? Koska me annamme sen tapahtua.”
”Mikä on ehdotuksesi, Diereue?”
”Virheistä ylin vastuu johtohenkilölle, joka maksaa niistä hengellään.”
Le-Metru
Vuosia sitten
”Mieti asiaa”, Desable sanoi vortixxille. ”Tarvitsemme kaltaistasi osaamista.”
Puhuteltu lupasi tehdä niin ja poistui hyvästellen matorankaksikon.
Tässä vaiheessa viisaiden joukko oli kasvanut jo niin suureksi, että Desablella oli vaikeuksia pysyä kärryillä kaikista ideoista… mutta hän ei pistänyt sitä pahakseen. Eikö ideoijan paras palkkio ollutkin se, että projekti lähti elämään omaa elämäänsä?
”Minä en nähnyt hänessä potentiaalia”, sanoi Diereue.
”Onko mielessäsi parempaa informaatioteknikkoa?”
”Hankin sellaisen”, lupasi po-matoran.
Ko-Metru
Vuosia sitten
Neljän ko-matoranin joukko erosi polkujen risteyksessä.
”Nouskoon Punainen tähti kaiken ylle”, hyvästeli hunakasvo.
”Niin tehköön”, vastasi Desable ja asteli kohti toista polkua. Mutta tavoitetta kohtasi uhka… eikä hän ollut vieläkään varma päätöksestä, joka hänen täytyi pian tehdä.
Yksi hänen äskettäin hyvästelemistään jään matoraneista oli Cevan, jota Desable ei ollut rekrytoinut itse. Ryhmän kasvu oli tuonut mukanaan liudan vähemmän päteviä yksilöitä.
Se sai Desablen mielen varmemmaksi.
Onu-Metru
Vuosia sitten
”Tiedän sopivan paikan”, kertoi maan toa Diereuelle. ”Paljon pikkusaaria… Vain pieniä matorankyliä, ei suurempaa vastarintaa. Etsin kartastosta esimerkkisaaren.”
”Tee se nopeasti”, kehotti po-matoran. ”Hän sanoi, että asia oli kiireellinen.”
Ta-Metru
Vuosia sitten
”Minulla on edessäni päätös, joka lopulta kertoo, onnistummeko me vai emme”, sanoi Desable.
Jouera vilkaisi vierastaan kasvoillaan aavistus huolestuneisuutta ja sulki oven. Kumpikin istuutui tuoleille kuin päivänä, joka tuntui jo hyvin kaukaiselta.
”Metru Nuin viranomaiset ovat alkaneet kiinnostua meistä”, huokaisi ko-matoran.
”M-mitä?”
”Pelkään, että kuljettavia teitä on vain yksi”, Desable sanoi. ”Meidän on mentävä. Meidän on koottava keräämämme viisaat alukseen ja lähdettävä pois. Eristykseen, jossa voimme hioa suunnitelmat loppuun ja aloittaa vihdoin oikean työn.”
Jouera katsoi matorania. ”Koska?”
”Viikkojen sisällä.”
Toisaalta tuntui kauhealta jättää Metru Nui…
… mutta eivätkö insinöörin sormet jo syyhynneet ajatuksesta, että hän pääsisi vihdoinkin rakentamaan suunnittelemansa työläiskehot?
”Minusta meidän on lähdettävä, Desable.”
”Ongelmassa on toinenkin ulottuvuus”, sanoi matoran. ”Kaikki eivät halua poistua kotisaareltaan. Olemmeko helpottuneita siitä, että epäsitoutuneet yksilöt karsiutuvat pois, vai onko realistisena uhkakuvana, että projektille tärkeät henkilöt hylkäävät meidät?”
Jouera kävi läpi nimiä mielessään. Niitä, jotka hän oli itse rekrytoitunut. Niitä, joihin hän oli tutustunut tapaamisissa ja joiden kyvykkyydestä hän oli varmistunut.
”En muuta kantaani, Desable.”
”Hyvä”, sanoi ko-matoran. ”Sitten meidän on tehtävä se.”
Sali Ta-Metrussa
Vuosia sitten
”Laboratorion työntekijöinä hylkäämme nimemme. Hylkäämme yksilöllisyytemme ja omistamme itsemme tavoitteelle. Vain suurinta päätösvaltaa käyttäville suodaan identiteetti… mutta virheiden hintana on kuolema, sillä täydellinen maailma ei suvaitse muuta.”
Desable loi katseen yleisöönsä. Kukaan ei puhunut, kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan muuhun.
Oli käynyt juuri niin kuin matoran oli toivonutkin: Ilmoitus lähdöstä oli karsinut joukosta pois ne, jotka eivät olleet uskollisia.
”Mutta kun työmme on valmis… me otamme jälleen nimet”, Desable jatkoi. ”Jumaliksi jumalten viereen… Luomuksemme ylläpitäjiksi… Ikuisen kuolemattomina maailmaa ohjaavan tähtitaivaan alle.”
Ko-Metru
Vuosia sitten
Yön pimeydessä lähti rahtialus liikkeelle. Ko-Metrun syrjäisyys oli täyttänyt tehtävänsä, eikä paikalla näkynyt toimitusta seuraavia viranomaisia. Hiljaisuus oli metrussa syvä, mutta vielä syvempi se oli niiden joukossa, jotka laivassa istuivat epävarmoina tulevasta.
Desable siirsi katseensa viimeisen kerran kohti saarta, johon ei palaisi, jos kaikki menisi hyvin.
Mutta lopulta… veisi se vuosia tai vuosituhansia… vyöryisi mekaaninen valta Metru Nuin yli ja upottaisi sen koneeseen.
Zairyhin saari
Vuosia sitten
Laiva ankkuroitiin saaren hiljaisemmalle puolelle, kauas matorankylästä. Se, miten tiedemiehet aikoivat trooppisen paratiisin alkuperäisasukkaihin suhtautua, oli vielä auki, mutta ylimääräisestä kontaktista ei ollut kenenkään mielestä hyötyä.
Desable seurasi työskentelyä etäämmältä, mutta enää hän ei ollut matoran. Jään toa oli saanut nykyisen muotonsa, kun eräs rikas vortixx oli jotenkin haalinut heidän käyttöönsä kymmeniä toa-kiviä. Osalla oltiin luotu uusia toia, sillä ainakin Jouera halusi tutkia elementaalivoimia ja selvittää niiden aseellisen potentiaalin.
Joukon isompiin lajeihin kuuluvat jäsenet purkivat käyttökelpoista metallia sisältävän aluksen, sillä poispääsykeinoa he eivät tarvinneet. Sitä paitsi laiva olisi herättänyt liikaa huomiota. Rakentamalla kompleksinsa saaren viidakkoiseen keskiosaan ja enimmäkseen maan alle he toivoivat välttävänsä yhteydenoton saaren matoraneihin niin kauan kuin mahdollista.
Sillä paljon oli vielä tehtävä ennen yhteisen päämäärän saavuttamista.
Jouera oli viimeistellyt suunnitelmansa mekaanisista kehoista. Muutama mielispesialisti oli ottanut tehtäväkseen joukon mielien irrottamisen virheellisistä matoranien, toien ja muiden lajien ruumiista. Kunhan suunnitelma etenisi, Desable voisi viimein antautua pyörään, jota hän oli koko elämänsä tulkinnut.
”Mitä pohdit, Desable?”
Mainittu kääntyi ja näki tutun tulen toan takanaan.
”En paljoa, Jouera”, tämä vastasi. ”En ainakaan pian, mikäli kaikki edistyy nopeasti.”
”Kehojen valmistuminen voi viedä aikaa”, Jouera arvioi. ”Meidän on ensin rakennettava laboratoriokompleksiin luotettava energiainfrastruktuuri, jotta ne pysyvät käynnissä. Enkä tiedä, kuinka mieliprojekti etenee.”
”Siinä on saatu hienoja tuloksia. Mukaanlukien muutama onnistunut koe Metru Nuilla.”
”Sitten huoleksi jää kai itse laboratorio”, sanoi tulen toa. ”Diereue johtaa projektia, jos muistan oikein?”
”Oikein muistat. Hänen esittämänsä pohjapiirrokset olivat loistavia. Matoran on ensimmäinen ehdotukseni lajimme johtajaksi… Ja kyllä, Jouera. Pian me olemme laji. Laji paljon ylempänä kuin muut… laji jumalina jumalten rinnalla.”
”Huomioni ei kohdistunut siihen”, Jouera sanoi, ”vaan Diereueen. Hänkö?”
”Sanoin, että hän on ehdotukseni”, Desable sanoi. ”Eikä niitä, joita voisin ehdottaa, ole vähän. Kuten toivoin, nopea lähtö Legendojen kaupungista karsi pois vähiten uskolliset. Jäljelle jäi vain hyviä vaihtoehtoja.”
”Luulin, että olisit pikemminkin kannattanut minua”, insinööri sanoi. Desable katsoi suoraan tätä kohti ja näytti pohtivan, kuinka esittää asiansa.
”Olet… olet juuri sellainen innovaattori, joita me tarvitsemme. Minusta ei siksi tunnu, että aikasi olisi vielä. Kehoprojektisi on hienoa jälkeä, mutta siihenkö aiot lopettaa? Etkö aio viedä ideaasi pidemmälle? Mieliryhmämme ottaisi varmasti sinut mielellään mukaan jatkoprojekteihin psyykkisten kykyjemme kasvattamiseen. Muitakin ratkaisemattomia ongelmia on… Suurin on yhä se, kuinka saamme muun maailman mukaan koneeseen.”
”Hyvä on”, Jouera sanoi ja otti askeleen pois. ”Minä teen jotain parempaa kuin Diereue.”
”En usko, että hänkään on lopulta ensimmäinen valintamme”, Desable sanoi. ”Mukana on myös niitä, jotka ilmaisivat olevansa kiinnostuneita lähinnä projektien järjestelystä.”
”Sitten minä ylitän heidänkin saavutuksensa.”
Ja toa kääntyi viimeisen kerran katsomaan toista, jonka ansiota tämä kaikki oli.
”Mutta sinä et sitä ilmeisesti näe, koska aiot sulautua osaksi konetta.”
”Kyllä, Jouera. Niin ajattelin.”
”Sitten tapaamme koneen valmistuttua”, tulen toa sanoi astellessaan pois. ”Ja saat huomata, että todellisuus ylittää kaikki toiveesi. Koska minä aion viedä järjestelmän pidemmälle. Ja huolehtia siitä, että täydellinen maailma – säännönmukainen, ennakoitava, järjestelmällinen – nousee ja peittää ylleen kaiken muun.”
Ja sitten lausui tulen toa vain yhden merkitsevän sanan äänellä vailla muita sävyjä kuin lievää pettymystä.
”Petturi.”
Desable haki oikeita sanoja tilanteen korjaamiseen, mutta taisi olla jo liian myöhäistä. Armoton kello kulki vain eteenpäin, toan viimeinen sana oli peruuttamaton.
”Tee niin, Jouera”, jään toa sanoi lopulta tietämättä, kuuliko Jouera häntä enää. ”Tee niin.”
Kaikki eteni aikataulun mukaisesti. Maanpäällinen osa laboratoriosta nousi saaren sydämeen, mutta suurempi oli se osa, joka levittäytyi maaperään sen alla. Projektit valmistuivat. Jouera viimeisteli ensimmäisen sarjan mekaanisia kehoja, ja mielispesialistien ryhmä siirsi niihin lajin jäsenten mielet yksi kerrallaan.
Desable oli yksi ensimmäisistä.
Ja se olisi voinut olla tarinan loppu… jos ei olisi tapahtunut onnettomuutta. Virhettä. Särö suunnitelmassa puhtaasta maailmasta kasvoi vuosi vuodelta ja pirstoi lopulta kaiken.
Sillä Jouera halusi viedä projektinsa pidemmälle.
Pidemmälle kuin yksikään muu lajin jäsenistä. Pidemmälle kuin suuri osa ulkomaailmankaan tutkijoista.
Heillä ei ollut hänen kunnianhimoaan.
Laboratorio
Vuosia sitten
Mitä on täydellisyys?
Se oli yksi Joueran tutkimustyön toistuvista teemoista. Jokainen projekti suuntautui kohti samaa tavoitetta. Ei ollut yhtäkään koetta, jonka perimmäinen tarkoitus ei olisi ollut täydellisyyden luonteen löytäminen. Desable oli hoitanut teoreettisen puolen, mutta nyt oli tullut aika pelkän suunnittelun ylittämiseen.
Heillä oli laboratorionsa. Heillä oli tutkimusrauhansa. Tietä tavoitteeseen peitti vain epävarmuus siitä, kuinka toteuttaa suunnitelman vaikeammat osat – lähinnä mekaanisen kauneuden levittäminen joka osaan maailmaa.
Lajin kehityksen myöhäisvaiheessa Jouera johti Projekti Suojaa, jonka tarkoituksena oli lajin psyykkisen kyvykkyyden parantaminen. Useimmat tiedemiehet olivat yhtä mieltä siitä, että mielenvoimat olivat helpoin tapa paitsi puolustautua, myös lopulta vallata uusia alueita laboratoriokompleksin kasvattamiseen. Mikään armeija ei voisi asettua tielle, kun mieleltään täydelliset tiedemiehet jyräisivät vanhan maailman alleen ja ottaisivat paikkansa uuden ajan jumalina.
Mieli oli elegantti, nopea, rajoittamaton.
Hänen työparinaan toimi ilmeetön ja tunteeton jään toa, jonka olemus oli siirretty samaan mekaaniseen kehoon kuin muidenkin. Desable oli hylännyt vapaan tahdon ja siirtynyt lajin hierarkian alimmalle tasolle, jossa tälle ei sallittu minkäänlaista päätösvaltaa omasta tilanteestaan. Jouera ei välittänyt. Eläköön säännönmukaista ja täydellistä elämäänsä, mutta Jouera halusi enemmän.
Alkuvaiheessa projekti eteni hyvin. Jouera vertasi maailman mielitutkijoiden muistiinpanoja ja paitsi pääsi samalle tasolle, myös ylitti sen. Harvalla lajin jäsenistä oli aiemmin ollut kykyä aseistaa mielen rajatonta potentiaalia. Nyt suuri osa ylitti kyvyissään keskivertaisen mielen toan.
Mutta jokin meni pieleen.
Jouera ei tyytynyt siihen, mihin oltiin päästy.
Jouera halusi ENEMMÄN.
Jouera suoritti yhä vaarallisempia kokeita ja rikkoi rajoja, joihin yksikään mielitutkija ei ollut uskaltanut koskea. Kun koekappaleiksi hankitut ce-matoranit loppuivat, Jouera jatkoi kokeita itsellään.
Ja lopulta se kostautui.
Maan alla lajin jäsenet työskentelivät normaalisti noudattaen tarkkoja sääntöjä ja aikatauluja. Jokaisen olinpaikan suuressa keskussalissa saattoi päätellä ajasta.
Järjestys rikkoutui ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun se oli luotu.
Tiedemiehet kaatuivat joka puolella laboratorioita niiden mielten sirpaloituessa. Muutama kuoli. Loppujen mielenvoimat putosivat tasolle, jota ei lajin olemassaoloaikana enää ylitetty. Ovelalla poliittisella pelillä Jouera vältti epäonnistujia yleensä kohtaavan teloituksen, mutta hänen asemansa lajin hierarkiassa putosi alas. Entinen tulen toa karkoitettiin maanpäälliseen laboratorioon, jossa tämä jatkoi kokeitaan lähinnä yksin.
Mutta vielä ei ollut kaikki romahtanut.
Joueran tarvitsi vain keksiä jokin oikea innovaatio.
Jotain uutta.
Ja Jouera tiesi, mikä riittäisi. Lajin mielenvoimien palauttaminen huippukohtaan ja nostaminen sitäkin korkemmalle. Kokeet hän teki itsellään ja Desablella, joka asetettiin pysyvästi hänen alaisekseen, ja tulokset olivat aluksi lupaavia. Silti muut eivät suostuneet kokeiden toistamiseen lajin lopuillakin jäsenillä.
Jos mieli ei kelvannut, Jouera päätti lähteä etsimään täydellisyyttä muualta.
Elementissäkö täydellisyys oli, kuten elementaalipsykologit väittivät? Oliko matoranien ja toien rooli elementaalisina olentoina tuntea ja sisäistää oma elementtinsä, kanavoida sitä tähän maailmaan? Hypoteesi oli mielenkiintoinen, ja Jouera yrittikin useasti löytää elementaalisuuden tuottavat mekanismit. Koekappaleina toimivat saaren matoranit. Itseään Jouera ei kokeillaan riskeerannut, sillä vaikka elementti kelpasi aseeksi, ei se vaikuttanut tuovan täydellisyyttä. Elementtinsä täydellisesti sisäistäneet toatkin olivat vain nukkeja, joita Kohtalo veti naruistaan.
Pian Jouera ymmärsi lähestyneensä tehtävää väärästä näkökulmasta.
Täydellisyyttä ei tuotu lisäämällä asioita.
Täydellisyys tehtiin poistamalla. Leikkaamalla pois.
Mutta jos on leikattava, mitä leikata? Mikä on olemassaololle turhaa, mikä tarpeellista? Eräänä yönä Jouera sai oudosta tapahtumasta inspiraation. Niin syntyi Projekti Peur, jonka tarkoituksena oli tuottaa vastustajan pelkoihin mukautuva olento. Se tapa päihittää vihollinen oli nöyryyttävä, sillä pelot olivat ilmiselvästi jotain, joka ei täydellisyyteen kuulunut, mutta projektiin kätkeytyi myös toinen päämäärä.
Olento, jolla ei ole fyysistä olemusta.
Lajin keskuudessa oli jo päästy pisteeseen, jossa sekalainen joukko olentoja – toia, matoraneja, muita lajeja – oli vailla fyysisiä eroavaisuuksia. Useat projektit tähtäsivät lajin kehojen uudistamiseen, vahvistamiseen, täydellistämiseen. Joueran mielessä kypsyi radikaalimpi idea: Mitä jos keho on vain yksi suuri virhe?
Mitä jos täydellisyyteen pääsee irtautumalla fyysisen olemassaolon kahleista?
Jouerassa ei ollut jäljellä enää mitään Metru Nuilla asustaneesta tulen toasta, joten miksei kävellä askel pidemmälle? Miksei hylätä kehon konsepti kokonaan? Projekti Peur oli loistava tilaisuus kokeilla hypoteesia. Tarvittiin vain sopiva koekappale.
Siispä Jouera lähti muutaman alaisensa kanssa kohti saaren matorankylää. He tekivät saman tarjouksen kuin monet muut aiemmin: Yksi matoran lähtisi heidän avukseen laboratoriokompleksiin, ja vastalahjaksi kylälle lahjoitettaisiin erinäisiä tarvikkeita.
Mutta tällä kertaa matoranit eivät vaatineet juurikaan mielenhallintaa suostuakseen. Jouera luki kyläläisten mieltä ja löysi vain pinnan alla kytevää paniikkia sekä epäselviä muistikuvia yöstä.
Mitä saarella tapahtui?
Jouera ei välittänyt, vaan tarjosi vaihtokaupaksi muutamia toa-kiviä, joita he eivät enää tutkimuksissaan käyttäneet. Matoranit suostuivat ilmeisesti kaivaten yhteisölleen suojelijoita.
Vaihtokauppa suoritettiin. Eräs kylän matoraneista pakotettiin tiedemiesten mukaan mielenhallinnalla.
Ja välittömästi aloitti Jouera projektinsa.
Täydellisyys oli virheiden puutetta. Jokainen olento kärsi väistämättömästi fyysisistä virheistä. Kohtalo veteli mekaanisia palvelijoitaan naruista, ja ne tottelivat.
Se ei ollut TÄYDELLISTÄ.
Se piti MUUTTAA.
Se piti LEIKATA POIS.
Jouera LEIKKASI KAIKEN POIS.
Koekappale hylkäsi lopullisesti viallisen matorankehonsa. Sen ulkonäkö muuttui uudestaan ja yhä uudestaan matoranin uuden jumalan vedellessä naruja. Saarelta pyydystetty rahipeto pelkäsi isompaa rahia, joten matoran otti sen muodon. Jouera itse katsoi peiliin ja huomasi, että olento ei muuttunut miksikään.
Olento oli Joueran pelot, Joueran mielen syvimmät uhkakuvat.
Olento ei ollut mitään.
Mekanismi rikkoutui. Projekti Peur epäonnistui. Koekappale muovautui uskollisesti joissakin kokeissa, mutta toisissa sen olemus kupli vailla logiikkaa. Kaikki fysiikan lait rikkoutuivat koetta seuraavien tiedemiesten edessä.
Jouera oli tehnyt jotain väärin. Leikkinyt jollain, johon kenenkään ei ollut tarkoitus koskea. Yrittänyt toisintaa jotain, jonka hän oli kerran yössä kuvitellut näkevänsä. Jotain, jota… ei oltu tarkoitettu toisinnettavaksi.
Mutta se ei estänyt tutkimustuloksia olemasta kiehtovia.
Mieleltään olento oli yhä tiedemiesten orja, mutta Jouera katsoi viisaaksi lukita sen kapseliin ja unohtaa. Mikään niin ennalta-arvaamaton ja vailla sääntöjä toimiva ei ainakaan ollut täydellinen. Koekappaleen potentiaalinen vaarallisuus oli myös otettava huomioon. Mutta hyödytön ei projekti suinkaan ollut.
Jouera oli halunnut erottaa mielen ja kehon. Ja miten olikaan käynyt? Tulokset olivat lupaavia, mutta muut tiedemiehet eivät suostuneet idean jatkokehitykseen. Muualla laboratoriokompleksissa työskenneltiin lajin kehojen parissa ja mietittiin niiden ideaalia ulkomuotoa. Oliko humanoidi muoto täydellisin? Pitikö niitä kutistaa vai suurentaa, entä käsien määrän nostaminen?
Hyödytöntä. EPÄTÄYDELLISTÄ.
Täydellisyys ei syntynyt lisäämällä. Täydellisyyteen pyrkiessä piti LEIKATA POIS.
Täydellisyys oli jotain, joka oli jo kaiken sisällä. Jotain, jonka peittivät alleen sielun, mielen ja kehon virheet.
Joueran ymmärrys mielestä kasvoi joka kokeella. Oli tullut aika astua viimeinen askel ja osoittaa kaikille teorioiden pätevyys.
Oli tullut aika muuttua TÄYDELLISEKSI.
Oli tullut aika LEIKATA KAIKKI POIS.
Enää ei Jouera ollut metallinen tiedemies, joka leikkasi menneisyytensä pois pala palalta. Nyt hän oli se Jouera, joka oli astunut laivaan Metru Nuilla. Tulen toa, joka oli asettanut tavoitteekseen täydellisyyden.
Tulen toa, joka nyt seisoi hämärässä tilassa ja katseli ympärilleen levittäytyvää tyhjyyttä.
Maamerkkejä ei näkynyt. Eikä oikeastaan mitään muutakaan. Vain samaa, harmaata usvaa joka puolella. Valoa tuli ylhäältä (Jouera ei tiennyt, kutsuako sitä taivaaksi), mutta tulen toa ei arvellut näkevänsä kovin kauaksi.
Joueran askeleet kolahtivat metalliselta tuntuvaan lattiaan, kun toa kääntyi ympäri ja näki edessään peilin. Tummansiniset raamit kätkivät sisäänsä likaisen pinnan, joka kuitenkin heijasti uskollisesti Joueran kehon.
MITÄ ON TÄYDELLISYYS, JOUERA?
Ääni puhui jostain kaukaisuudesta. Jouera hätkähti ja kääntyi ympäri, mutta peili ja hän olivat yhä tilan ainoat asiat. Lähdettä puheelle ei näkynyt.
TÄYDELLISYYS ON JO SISÄLLÄMME.
MUTTA KAHLEET LUKITSEVAT MEIDÄT.
ME OLEMME EPÄTÄYDELLISIÄ, KOSKA NIIN OLIVAT MYÖS JUMALAT, JOTKA MEIDÄT TAKOIVAT.
OLETKO VALMIS IRTAUTUMAAN, JOUERA?
OLETKO VALMIS VAPAUTTAMAAN ESSENTIASI?
Jouera tiesi, mitä hänen oli tehtävä.
Kukaan ei väittänyt, ettei täydellisyys sattuisi.
TÄYDELLINEN EI TAPA KÄDELLÄÄN, JOUERA. TÄYDELLINEN TAPPAA MIELELLÄÄN.
SIIS REVI SE IRTI
Jouera tarttui vasemmalla kädellään oikeaan, puristi kiinni henkensä edestä ja repäisi. Kuului sairaalloinen irtoamisen ääni, kun raaja jätti kehonsa. Vihreä veri valui lattialle ja muodosti lammikon, johon putosi hyödytön, irvokas, irti leikattu käsi.
TÄNÄÄN SINÄ HUUDAT.
HUOMENNA SINULLA EI OLE SUUTA, JOLLA HUUTAA.
Kipu lävisti Joueran ja repi tämän mielen kappaleiksi. Tulen toa horjahti eteenpäin ja oli kaatua.
Mutta kukaan ei väittänyt, ettei täydellisyys sattuisi.
Taide on aina kipua.
Kauneus on aina kipua.
Mutta ajatus ei suinkaan tuskaa poistanut.
TÄNÄÄN SINÄ TUNNET KIPUA.
HUOMENNA SINULLA EI OLE MITÄÄN, JOLLA TUNTEA.
JOUERA
LEIKKAA VIRHEET IRTI JOUERA
LEIKKAA NE POIS
LEIKKAA KAIKKI POIS
Jouera kohotti ylöspäin toista kättään, joka oli nyt hänen ainoansa.
Kipu oli liikaa. Etäisesti Jouera ymmärsi, että oli jo astunut jonkin rajan yli. Enää hän ei olisi ehjä. Enää hän ei olisi kokonainen.
Mutta miksei hän siis lopettanut?
Miksei hän lopettanut?
Se oli ohi. Hänen elämänsä oli ohi. Miksei hän jo kuollut?
Miksei se loppunut?
VAPAUTA ESSENTIASI
LEIKKAA KAIKKI POIS
REVI IRTI VIRHEET
Kipu poltti valtavan reiän Joueran mieleen. Enää hän ei hahmottanut muuta, nyt tuska oli hänen olemassaolonsa määrittävä tekijä.
Jos hän jatkaisi, loppuisiko se?
Jouera tunsi jonkin tarttuvan käteensä. Hän itse se ei ollut, koska tulen toalla ei enää ollut mitään millä tarttua. Silti ympäristö oli yhä tyhjää, ja peili oli yhä paikallaan. Mutta kuitenkin jokin tarttui hänen toiseenkin käteensä ja repi sen irti.
Hän kuolisi pian verenhukkaan.
Se olikin Joueran viimeinen järkevä ajatus.
TÄYDELLINEN EI KULJE JALOILLAAN.
TÄYDELLINEN ON JO SIELLÄ.
Siispä Jouera repi jalkansa pois ja VAPAUTTI ESSENTIANSA. Hänellä ei ollut raajoja, joilla teko suorittaa, mutta se ei haitannut. Jouera ei myöskään kaatunut maahan.
Eikä Jouera kuollut verenhukkaan.
NIIN PALJON TURHUUKSIA, JOUERA. SIIVOUS JATKUU.
TUNTEET OVAT VAIN SURKEA YRITYS YRITTÄÄ MALLINTAA EPÄTÄYDELLISTÄ MAAILMAA.
TÄYDELLISELLE EI OLE MIELIPITEITÄ TAI PUOLITOTUUKSIA.
TÄYDELLINEN EI AJATTELE, EI POHDI.
TÄYDELLINEN TIETÄÄ.
LEIKKAA SE POIS.
Jouera leikkasi sen pois. Kanohi kolahti lattiaan.
JATKA, JOUERA. SINÄ OLET VIELÄ KESKEN. VIELÄ ET OLE VALMIS.
TAKAISIN KÄÄNTYMINEN ON VALHE.
INHOTTAVA VALHE, JOTA EI VOI SUVAITA.
JATKA, JOUERA.
Raajoilla, joita hänellä ei enää ollut, Jouera murskasi kaulansa ja repäisi päänsä irti. Samat raajat tuhosivat järjestelmällisesti ja pala palalta kaiken sen, mitä tulen toan ruumiista oli jäljellä. Lattia peittyi verestä, panssarin paloista sekä orgaanisesta massasta.
KATSO, MITÄ SINÄ OLET.
Jouera katsoi peiliin.
Ja kun hän katsoi
hän ei nähnyt mitään
koska hän ei ollut mitään
ja niin oli täydellistä.
Jouera teki tarkkaa työtä pirstoessaan sielunsa. Jokainen liike oli tarkka kuin kirurgin. Mitään ei jätetty sattuman varaan, mikään ei häirinnyt operaatiota, eikä puhettakaan siitä, että Jouera olisi huutanut.
Jouera ei huutanut.
Jouera ei enää huutanut.
Jouera viimeisteli työnsä ja keräsi talteen sen, mitä oli leikannut pois. Sen, mitä kukaan ei ollut halunnut.
Ja näistä rikki revityistä sirpaleista syntyi Zairyh.
Kasvi oli syntynyt toteutuksena eräästä vanhasta ideasta, jonka lajin jäsenet olivat keksineet ratkaistakseen hankkeen suurimman ongelman. Kuinka varmistaa, että muu maailma sortuisi uudelleenrakennetun Kohtalon alle vailla vaihtoehtoa?
Zairyh oli ratkaisu.
Kasvi leviäisi vaivattomasti halki mannerten ja repisi irti kaiken edessään. Rakennukset sortuisivat juurten murtaessa niiden perustukset. Kaupungit autioituisivat, saaret pirstoutuisivat juurten pureutuessa niiden peruskallioon.
Ja maailmaa asuttavat olennot murrettaisiin mieleltään. Se, mikä jäisi jäljelle, asetettaisiin mekaaniseen kehoon ja liitettäisiin osaksi työvoimaa, joka piti universumin kasassa työskentelyllään. Maanalainen laboratoriokompleksi kasvaisi joka suuntaan ja kattaisi kaiken. Vain tyhjän maan pinnalle jäisi raivokas kasvi, joka tekisi työnsä loppuun ja jauhaisi kaiken kappaleiksi.
Abraxas joka kaiken pirstoo. Projekti Abraxas.
Se oli Joueran alkuperäinen suunnitelma, mutta kunnianhimoisuudessaan se ylitti helposti kaikki muut. Siispä tiedemies päätyi uusiokäyttämään sielunsa palaset projektin esiasteeseen. Ehkä se vakuuttaisi muut.
Kasvin orgaanisen kehon luominen oli projektin haastavampi osa. Mielen asettaminen siihen onnistui jo lajin olemassaolon ensiaskeleilla saavutetuilla tuloksilla.
Ja Zairyh ylitti kaikki odotukset.
Jouera katsoi juuriaan vasten lasiputken seiniä kasvattavaa luomustaan. Tapaa, jolla ruskeat ulokkeet tunnustelivat lasista vankilaansa. Kömpelöä tarttumisyritystä putken kanteen ja mätkähtämistä maahan. Se, mitä Jouera ei halunnut, sätki säilössään ja käytti kehoaan lupaavan onnistuneesti.
Kasvi hyökkäsi hänen mieleensä.
Mekaaninen keho ei tehnyt elettäkään. Jouera antoi Zairyhin yrittää ja tarkasteli kasvin psyykkistä iskua. Sekavassa tilassa oleva olento ei pystynyt paljoon, mutta tulokset olivat lupaavia. Niin lupaavia.
Etäältä kantautui sarja askelia. Metalliset jalat kolahtivat lattiaan Desablen lähestyessä. Fyysisesti tiedemiehet olivat identtisiä lukuunottamatta Joueran tummansinistä viittaa, mutta alemman valtatason työntekijöillä ei liiemmin ollut sisäistä tai ulkoista identiteettiä. Tulijan tunnistaminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa, sillä entisen jään toan mielen vivahteet olivat käyneet Joueralle tutuksi vuosien varrella.
Kasvi keskitti nyt hyökkäyksensä uuteen tulokkaaseen. Heikompaan mieleen vailla aktiivista suojausta se oli onnistuneempi. Jouera tunsi, kuinka Zairyh tunkeutui tiedemiehen mieleen ja alisti sen valtansa alle…
… kunnes Jouera pysäytti kokeen. Hän lamaannutti kasvin psyykkisesti ja tappoi organismin säilöen pirstaleista rakentamansa mielen tarkasti. Sitten hän antoi alaiselleen mielensisäisen käskyn, joka rekisteröityi tiedemiehen harvoihin säilytettyihin aivotoimintoihin.
Toista muutamia kokeitani. Kirjasin kaiken lokikirjaan. Tarvitset vahvemman mielen, jotta voit työskennellä kasvin parissa.
Desable poistui äänettömästi täyttämään Joueran kehotetta, ja tiedemies itse jäi valmistelemaan projektin seuraavia vaiheita. Yksi tärkeä oli alaprojekti Suoja II, joka merkitsisi hyväksi todettujen mieliparannusten siirtämistä kaikille lajin jäsenille. Kasvi voisi toimia välineenä yhä uskaliaammille kokeiluille. Sellaisille, joita hän ei halunnut testata omalla mielellään.
Ja niin tapahtui.
Kuin symbioosissa vahvistuivat sekä kasvin että Joueran mielet. Tiedemies suoritti mielenvoimia käsitteleviä kokeita, joiden seurauksista parhaat hän valitsi myös itselleen. Kasvin kehokin koki parannuksia. Zairyh kasvoi nopeammin, hallitsi juuriaan paremmin ja kasvatti kehonsa entistä suuremmaksi.
Ja Jouera oli päivä päivältä tyytyväisempi tuloksiin. Aika kului, kokeet jatkuivat ja kello tikitti tasaisesti kohti väistämätöntä, kunnes se lopulta tapahtui.
Jokin tuli saarelle ja rikkoi tasapainon. Jokin tuli ja kuiskasi.
Voimiaan viikkojen ajan kerännyt Zairyh räjähti valtavaan hyökkäykseen, joka pirstoi jokaisen mielen laboratoriokompleksissa.
Joueraa kasvi ei kuitenkaan pystynyt tappamaan – tiedemiehen kokeet olivat voimistaneet tämän mieltä, ja Jouera tunsi Zairyhin mielen liian hyvin. Kasvi poistui lasivankilastaan, levitti juurensa ympäri saarta ja etsi sitä, jonka selviytymisestä oli varma. Toisaalla liekit polttivat matorankylän. Kumpikin viidakkosaaren asutuista alueista korventui samaan aikaan.
Mutta ajan kuluessa liekit sammuivat. Joueran etsintä jatkui, mutta päivä päivältä kävi selvemmäksi, että Zairyh oli saaren ainoa elollinen olento.
Maanalainen osa laboratoriota oli täynnä mekaanisia ruumiita, mutta niiden mielet olivat haihtuneet. Nyt ne olivat vain tunnistamattomia kasoja metallia. Zairyh kävi läpi myös matorankylän jäänteet löytämättä mitään. Tiedemiehen kohtalo jäi lopulta mysteeriksi, ja kasvi jäi yksin saarelle. Vuosien varrella ruskeat juuret valtasivat koko viidakon ja haravoivat sitä tarkasti löytämättä merkkiäkään Jouerasta.
Kunnes tulen toa saapui saarelle ja käynnisti tapahtumaketjun, joka johti Zairyhin Bio-Klaanin saarelta Metru Nuille. Kapuran muistot varmistivat Joueran elävän, ja hänen kauttaan oli kasvi löytänyt Joueran tuhoamisen mahdollistavat sirut.
Joko päättyisi tehtävä, jonka kasvi oli valinnut itselleen jo syntyessään?
Joko hän saavuttaisi tavoitteensa?
Meri
Aamupäivä
Vuorokausi oli vaihtunut. Nousevat kaksoisauringot julistivat uutta aamua. Koko matkan oli fysiikan lakeja rikkova massa kannatellut Zairyhiä kohti kaksikon yhteistä päämäärää, mutta kumpikaan ei ollut puhunut.
Meri aaltoili rauhattomana. Toisinaan he ohittivat pienen luodon tai suuremman saaren, mutta yksikään ei ollut Joueran olinpaikka. Zairyh tietäisi, kun he olisivat perillä. Samaan näytti kykenevän massakin, sillä se ei ollut kysynyt reittiohjeita. Vain lipunut halki ilman mukaillen suoraa viivaa, jonka päästä he löytäisivät tiedemiehen piilopaikan.
Sirut eivät valehdelleet.
Sen Zairyh oli niistä oppinut.
Toisin kuin muut sirujen tavoittelijat Zairyh ei ollut tarpeeksi naiivi tai megalomaaninen uskoakseen hallitsevansa niiden voimaa. Beetalla ja Epsilonilla oli oma tahto, mutta se ei kasvia häirinnyt. Entä jos Joueran luoto räjähtäisi ilmaan ja veisi heidät kaikki mukanaan?
Se ei olisi ollenkaan paha päätös matkalle.
Zairyh oli pelannut korttinsa varovasti ja yrittänyt varmistua siitä, ettei Joueralla olisi mahdollisuuttakaan selviytyä. Sekä makuta Abzumo että toa Kapura tiesivät luodon sijainnin, ja kumpikin oli halukas saamaan sirut käsiinsä. Jos kasvi epäonnistuisi, ajan myötä kumpikin löytäisi perille ja lähtisi seuraamaan Joueran jalanjälkiä… sillä tämä ottaisi sirut itselleen. Sen Zairyh tiesi.
Suunnitelman toinen osa oli aiheuttaa sirujen avulla mahdollisimman paljon vahinkoa kaikelle, mitä puuttomalla luodolla vain olisi – Joueralle, tämän kololle ja kaikelle, mitä tiedemies oli siihen säilönyt. Taistelutta ei Zairyh kaatuisi, ja sama pätisi varmasti tätä kuljettavaan reikään logiikassa. Sen todellisuutta vääristävä olemus yhdistettynä sirujen mahtiin?
Joueran aika kului jatkuvasti pois.
Mutta vielä yksi este oli selvitettävä. Sovittu taistelu kuolemaan, jolla päätettäisiin, kumpi saisi lopulta oikeuden kohdata Joueran. Zairyh tiesi, että massan tavoitteet muistuttivat paljon hänen omiaan, joten tilanne näytti Joueran kannalta huonolta riippumatta taistelun tuloksesta. Sitä paitsi hänen puolellaan oli kaksi Nimdan sirua. Metru Nui oli näyttänyt, mihin ne pystyivät, eikä Zairyhin tarvinnut pidätellä sinisinä hohtavien mielisirujen voimaa.
Tuhoutukoon Jouera. Tuhoutukoon fysiikan rikkova olento. Tuhoutukoon hän itse.
Vain sillä oli väliä, että kaikki paloi pois.
Ja päämäärä oli lähempänä kuin koskaan.
Zairyh ei edes tiennyt, mitä hänen pitäisi tuntea kohtalonsa edessä. Hän tarkasteli mieltään ja näki vain kylmää varmuutta, ehdotonta toimintakykyä. Voisi olla, että hän kuolee pian… Jos kävi vielä paremmin, hän eläisi. Tuloksella ei enää ollut väliä. Kasvin valitsema polku oli johtanut vain tähän hetkeen, eikä sillä mitä mahdollisesti tapahtuisi sen jälkeen, ollut enää merkitystä.
Ja jos hän epäonnistuisi? Jos sekä raivokas kasvi että reikä todellisuudessa menehtyisivät, ja Jouera pääsisi pakoon makutalta ja Klaanilta?
Sitä hän ei olisi enää näkemässä.
Myös selittämättömästi yllä aaltojen leijuva massa valmistautui henkisesti tulevaan kohtaamiseen.
Jos olennon kohdalla edes saattoi puhua minkään tekemisestä tietoisesti. Se vain ohjasi itseään ja mukanaan kantamaansa kasvia kohti Joueraa, ja miljoonat äänet, miljoonat vaihtoehdot myrskysivät sen päässä.
Pitäisikö Jouera tappaa nopeasti? Vai kenties laittaa kärsimään teoistaan hitaasti ja ikuisesti? Kuinka tyydyttävää olisi hukuttaa tiedemies olennon omaan massaan ja katsoa, mitä tälle kävisi? Ei tarpeeksi, se oli varmaa. Mikään ei enää tuottaisi olennolle mielihyvää joka korvaisi sen, mitä sillä oli ennen ollut: Pysyvä fyysinen olemus, oma nimi ja identiteetti.
Mutta sentään Joueran tuhoaminen oli jotain. Sama päti kasviin, joka oli vain yksi Joueran uloke, vaikka muuta väittikin. Tältä oli varastettava kaksi sirua, jotka saattoivat olla olennon viimeinen mahdollisuus olla ehjä. Ne auttaisivat myös Joueran tappamisessa… mutta olento ei ollut varma, olisiko sekään tarpeeksi.
Kasvi kuvitteli typerästi jo päihittäneensä Joueran. Halki meren lipuva massa ei ollut asiasta niin varma. Miksi Jouera oli vain pysytellyt luodolla… jos edes oli? Oliko Nimdan näyttämä paikka vain kasvin ajatuksista noussut harhakuva? Sekin oli yksi mahdollisuus. Mutta jossain Jouera oli, ja sieltä jostain olento aikoi kaivaa tiedemiehen esiin ja päättää tämän surkean elämän.
Mutta ensin kasvin täytyisi tuhoutua.
Ensin olennon täytyisi saada kumpikin siru.
Omahyväisyydessään oli Zairyh suostunut tämän tarjoukseen taistelusta, mutta olento ei ollut sen lopputuloksesta yhtä varma. Nimda oli voimakas, mutta massa kuvitteli pystyvänsä anastamaan sen kasvilta. Todellinen uhka oli se, joka oli massan olemassaoloon syyllinen – Jouera.
Jouera oli poistanut hänen mielestään kaikki muistot, suorittanut kokeitaan ja hylännyt lopulta murtamattomaan kapseliin. Paetessaan Zairyhiä tiedemies oli ottanut epäonnistuneen kokeensa mukaan ja käyttänyt tätä viestien viemiseen sekä tilanteiden vakoiluun etäältä.
Lopulta olento oli murtautunut irti Joueran kahleista, mutta samalla siltä olivat kadonneet tämän olinpaikkaan ja suunnitelmiin liittyvät muistot. Tiedemies oli tehnyt työnsä hyvin. Vailla päämäärää olento oli vaeltanut ympäri lähisaaria, kunnes Zairyh oli etsinyt tämän käsiinsä ja tarjonnut yhteistyötä Joueran löytämiseksi.
Ja nyt näytti siltä, että he olivat lähellä… vai olivatko? Jollain Zairyhin mielikuvaa muistuttavalla luodolla Jouera oli ainakin joskus ollut, mutta tarkka reitti oli kadonnut massan mielestä. Oli mahdollista, että tiedemies oli jo lähtenyt… ja jos ei, miksei? Mitä tämä suunnitteli? Jouera ei vain jäisi odottamaan kuolemaansa. Siitä massa oli varma.
Suunnitelma ei tyydyttänyt olentoa täysin, mutta muutakaan ei ollut. Siispä se tyytyi kuljettamaan Zairyhiä ja itseään kohti oletettua Joueran olinpaikkaa.
Kului vielä hetki, ja luoto ilmestyi näkyviin horisontissa.
Zairyh näki jo etäältä, että se oli täsmälleen samanlainen kuin Nimdan näyssä. Vain ohut kerros ruohoa peitti osaa luodosta. Muuten se oli vailla kasveja. Luodon huippu oli noin metrin korkeudella merenpinnasta, ja ohut suikale hiekkarantaa ympäröi sitä.
Yhä he lähestyivät, mutta merkkejä Jouerasta ei näkynyt. Oliko tämä oikea paikka?
Zairyh kysyi siruilta. Onko tämä oikea paikka?
β~ Perillä olemme, Zairyh. ~β ε~ Jouera ei ole kaukana. ~ε
Niiden vastaus täytti kasvin varmuudella ja rauhallisuudella. Koko matkan ne olivat vihjailleet hänelle tulevasta, mutta vasta nyt Zairyh kuuli niiden oikean äänen. Ja miksei olisi kuullut? Siruissa oli kätkettynä paljon viisautta. Jos ainut tapa saada se esiin oli kuvitella ne puhumaan, otti Zairyh mielellään riskin.
Massa kuljetti hänet luodon ylle ja pudotti maahan. Zairyh alkoi välittömästi kasvattaa juuriaan, mutta niin hienovaraisesti, ettei vastapuoli tulkinnut sitä aggressiiviseksi teoksi. Reikä todellisuudessa kulki itse toiseen päähän ja laskeutui hiljaa, kunnes leijui vain puoli metriä maanpinnasta.
”Zairyh. Missä on Jouera?” se sanoi äänellä, joka jäi kaikumaan kasvin mieleen.
Täällä jossain, kasvi vastasi. Sirut eivät valehtele. Jouera ei voi olla kaukana, koska luoto on sama, jonka minä näin. Ja jonka sinä näit.
”Se ei tarkoita, että Jouera olisi täällä.”
Zairyh ei vastannut mitään vaan keskittyi löytämään todisteita väitteensä tueksi. Muutama kivi sojotti ympäri luotoa kohti taivasta, mutta niiden asettelussa ei näkynyt vinkkejä Joueran olemassaolosta. Kasvi kasvatti juuriaan ympäri hiekkarantaa, joka karua luotoa ympäröi, muttei havainnut mitään epäilyttävää. Vahva merituuli sai korkeimmat ruohonkorret heilumaan.
β~ Jouera on piilossa. ~β ε~ Me revimme irti hänen muurinsa, kun aika koittaa. ~ε
Varmuus palasi kasvin mieleen… muttei niin vahvana kuin aiemmin. Jouera oli luodolla, se oli selvää, mutta miksei hänestä näkynyt merkkejä?
Olento liikahteli rauhattomasti ja sinkoili savuavia partikkeleita ympäriinsä.
”Jouera ei ole täällä, Zairyh. Meitä on petetty.”
Sirut ovat eri mieltä.
”Sekö sinut vakuuttaa, kasvi?”
Zairyh pohti kysymystä itsekseen. Oli totta, että sirut saattoivat hämätä häntä, kuten oli käynyt jään soturille… Mutta hän ei ollut pidellyt niitä kovin kauaa. Ja sitä paitsi alkuperäisen tiedon luodosta tarjosi mielisirujen avulla Itroz, jota ei tosin oikeasti ollutkaan.
Mutta silti…
Zairyh oli vakuuttunut.
Minä en aio pelata psykologisia pelejäsi. Taisteletko, vai lähdetkö suosiolla?
Olento ei aluksi vastannut, mutta sen keskustasta alkoi kuulua hiljaista ääntä, jota Zairyh ei täysin yhdistänyt mihinkään tuntemaansa.
Sitten sen massa syöksyi eteenpäin kohti paikkaa, jossa oli Zairyhin keskusta.
β~ Taistele, Zairyh. ~β ε~ Palkkasi on Joueran ruumis. Me revimme hänet kappaleiksi. ~ε
Sirujen ääni kaikui Zairyhin mielessä tämän toipuessa hyökkäyksestä. Valtaosa luodon päällä olevista juurista oli tuhoutunut, mutta niiden rinki levisi yhä hiekkarannan läpi. Ruohikon ylle oli kasvanut joka suuntaan heittelehtivästä ja savuavasta massasta koostuva torni, joka päästeli raivokkaita ääniä Zairyhin suuntaan.
Lonkeromainen uloke massaa työntyi kohti Zairyhin paksua juurikeskittymää. Kasvi väisti, ja valtaosa aineesta suuntasi mereen synnyttäen valtavan pilven vesihöyryä. Kuumuus oli sytyttää Zairyhin läheisiä juuria tuleen.
”JOUERAA EI OLE. KUOLE, PETTURI.”
Massa valehteli. Muuta selitystä ei ollut. Sirut olivat oikeassa.
Massa valehteli tuhotakseen Zairyhin mielenterveyden.
Aalto massaa syöksyi kohti Zairyhiä. Se vyöryi ylitse juurien ja sai ne katkeamaan. Yksi luodon kivistä räjähti ja lennätti palasiaan joka suuntaan aallon osuessa siihen. Loppuosa aineesta päätyi mereen, jossa se haihtui sihisten. Hiekka siltä osalta rantaa oli tummentunut ja muuttunut kiinteäksi.
Toisella puolella Zairyh nosti useaa juurta hyökkäykseen, mutta valtavaksi paisunut massa lähetti ilmassa rätisevän pilven, joka katkoi juuret ja haihtui edettyään kauemmas luodosta.
β~ Mikset käyttäisi meitä, Zairyh? ~β ε~ Se voi olla ainoa keino. ~ε
Siispä Zairyh käytti sirujaan.
Paksu juuri kohotti kirkkaansinisinä hohtavat sirpaleet ilmaan. Massa vastasi välittömästi sinkoamalla niitä kohti hehkuvia palloja, jotka jättivät jälkeensä savuvanoja. Sininen säde purskahti sirujen välistä ja räjäytti yhden pallon saaden koko luodon tärisemään.
β~ Enemmän, Zairyh! ~β ε~ Ei Joueraa voita se, joka pidättelee voimiaan. ~ε
Massa oli nyt viitisen metriä korkea. Se velloi, kasvoi joka suuntaan ja sai niin ruohon kuin kivenkin kärventymään laajetessaan. Muutamasta kohtaa se purkautui jo luotoa ympäröivälle hiekkarannalle ja pirstoi Zairyhin juuria. Vesihöyryä purkautui taivaisiin siitä, missä aines kohtasi meren.
”KÄYTÄ SIRUJASI, KASVI, TAI POLTAN SINUT TUHKAKSI.”
Zairyh tiesi, että jos hän antautuisi täysin Nimdalle, se veisi hänet mukanaan. Luoto murskautuisi, Joueraa tai ei… (olihan?)
… mutta toisaalta hänellä ei liiemmin ollut menetettävää.
Sinistä energiaa alkoi kertyä sirujen ympärille. Niitä pitelevä juuri kärventyi päästään, muttei syttynyt tuleen tai katkennut. Massa vavahti taaksepäin odottaen hyökkäyksen voimaa.
Kaksi sinistä salamaa purkautui siruista. Ne lävistivät massan ja jakaantuivat sen sisällä useiksi haaroiksi. Ääni oli sanoinkuvaamaton – aines räjähteli ja rätisi, mutta oli myös kuin se olisi huutanut.
Sitten se loppui, ja Zairyh ehti vilaukselta nähdä massan keskellä ammottavat valtavat aukot ennen kuin siitä syöksyvät lonkerot vetivät kasvin sisäänsä.
Siruineen.
Aines muovautui Zairyhin ympärillä ja sulki viimeisenkin aukon ulkoilmaan. Sirut hohtivat kirkkaina ja laukaisivat salamoita joka puolelle minkä ehtivät, mutta aukot paikkaantuivat nopeasti. Zairyhin juuret korventuivat joka puolelta, mutta hän ei voinut antaa sen luhistua hänen ympärilleen. Ruskeat juuret kasvoivat ristiin ja korvasivat palaneet osansa nopeasti sirujen avulla.
”ANNA SIRUT, ZAIRYH.”
Kasvi ei vastannut. Beeta ja Epsilon lepäsivät hänen juurissaan keskellä koloa massassa. Savuavia osia sitä sinkoili kohti siruja, mutta Zairyh pysäytti ne juurillaan.
”ET VOI KESTÄÄ IKUISESTI.”
Ja kauhukseen Zairyh huomasi, ettei massa vain ollut oikeassa, vaan pikemminkin näytti siltä, ettei Zairyh kestäisi edes kovin pitkään. Juurien määrä väheni jatkuvasti, vaikka sirut yrittivätkin auttaa niiden kasvattamisessa. Suojat niiden ympärillä rakoilivat kuumista partikkeleista, joita aines syöksi Nimdaa kohti.
Silloin lähti massasta paksu lonkero, jonka reitti osoitti suoraan kohti siruja. Zairyh iski sitä juurillaan, mutta turhaan – ne vain paloivat halki keskeltä ja putosivat hyödyttöminä alas, jossa aine nieli ne sähisten.
Uloke saavutti sirut. Se poltti helposti juuret niiden ympäriltä… ja sirut putosivat.
Kasvi hylkäsi itsepuolustuksen ja syöksyi kaikilla juurillaan kohti siruja. Lonkero rätisevää massaa halkesi kymmeniksi pienemmiksi säikeiksi, jotka risteilivät ympäri tilaa massan sisällä ja katkoivat juuret.
Ensin osui massaan Beeta. Pian seurasi Epsilon, ja kumpikin upposi hitaasti aineeseen, joka kietoi ne otteeseensa… ja imi ne sisäänsä.
Zairyh oli laiminlyönyt pahasti tilansa suojaamisen. Aines ylhäällä romahti alas ja peitti kaiken, mitä kasvista oli jäljellä.
β~ Hyvästi, Zairyh? ~β ε~ Hyvästi, Zairyh? ~ε
Silloin valkea ympäröi Zairyhin mielen, massa huusi tuskissaan ja HÄN NÄKI JOUERAN.
Metsä
Aamupäivä
Vemmelsääri haistoi aarteensa yläilmoissa ja melkein pysyi pystyssä äkillisen tunnekuohun kiihkossa. Kani kompastui. Sen luistinjalat kohosivat maasta, ja jänö iskeytyi pää edellä metsän aluskasvillisuuteen.
Mutta fyysinen kipu ei peittänyt alleen täydellistä hurmiota.
