Tedni nuokkui tiskin luona valkean rakennuksen aulassa yksinäisyyttään potevan virkailijaneidin edessä. Neitokainen katseli hämillään vihreää matorania, jonka turkoosin naamion pintaan oli kirjailtu “OLEN KLAANIN KUNINGAS” ruskeankeltaisella värillä. (virkailijaneiti ei tätä tiennyt, mutta kyseinen väri oli sinappia.) Kaulassaan le-matoranilla oli punertava kukkaseppele ja tämän pyöreistä aurinkolaseista puuttui toinen linssi.
“Näkyy olevan kovin tuota ylhäällä tämä antamanne huo… Huona… hunoe… Huone!”, Tedni sai sanotuksi melkein kompastuttuaan omiin jalkoihinsa. Viestinviejä yritti saada selvää saamansa väliaikaispassin pintaan kirjaillusta huoneen numerosta.
“Voitte käyttää hissiä, herra. Se on aivan tuossa lähellä.” “Hisssseistähän minä kovin pidänkin, kiitoksia, kiitoksia, kiitok- KAULASSANI ON KÄÄRME.” “Se on kukkaseppele, herra. Se oli teillä jo kun tulitte.” “Aaaah, no niinhän se onkin, kiitoksia vaan.”
Hissi oli siisti ja avara. Tedni katseli hämillään joka suunnasta vastaan tuijottavaa peilikuvaansa, yritti muutamaan otteeseen jutella tälle ja tajusi sitten lopulta tuijottavansa itseään. “Mikä hurmuri”, matoran totesi puoliääneen ja virnuili peilille.
Sitten hissi pysähtyi ja ovi aukesi. Sisään astui kullansininen ja kaikin puolin sievä ce-matoran, joka kantoi mukanaan pientä violettia laukkua. Hissin jatkaessa matkaansa yläsuuntaan viehkeä neitonen vilkaisi Tedniä nopeasti, muotoili kasvoillensa halveksuvan ilmeen ja yritti sitten olla huomaamatta vieressään huojuvaa virnuilijaa.
Se ei kelvannut Tednille.
– – –
Puolen tunnin kuluttua hotellin vartijat onnistuivat viimein heittämään hissietiketin täydellisesti unohtaneen ninjasankarin ulkosalle.
“Minulla on huono tunne tästä…” Matoro mumisi irroittaessaan katseensa matoranista. “Jokin on syönyt sen aivot”, Notfun selitti ja tökki pienellä miekallaan ruumista. “Se oli varmasti hippi”, hän jatkoi. “Mitä sinulla on niitä hippejä vast-“ Seinämä aukosta syöksyi köynös. Se iskeytyi Jään Toaa naamioon ja löi Notfunin maahan. Seinistä tuli lisää kasvilonkeroita. Matoro huitaisi yhden poikki miekallaan, ja se paljastui ontoksi. “Mitä nämä ovat?” Äks kysyi ääneen yrittäessään repiä hänen ympärilleen kietoutuvia lonkeroita irti. Hänelle tulee väkisinkin mieleen Destralin seinä, jonka sisään hän joutui. “Koetetaan päästä eteenpäin”, Matoro huusi ja löi kasveja poikki Energiaterällään. Notfun hakkasi kasveja pienellä sapelillaan mutisten jotakin hipeistä. Jardirt ei nähnyt mitään. Kasivt peittivät hänen päänsä ja yrittivät naamion aukoista sisään. Hän tunsi niiden porautuvan hänen päänahkaansa, mutta sitten ne veltostuivat ja putoilivat. Matoron vetäisi kädellään Jardirtin pois pätkittyjen kasvien joukosta. Hieman edempänä Äks ja Notfun syöksyivät pois käytävästä, ja Jään Toa sysäsi myös Jardirtin juoksuun. Hän latasi miekkaansa energiaa ja juoksi itsekkin. Aalto energiaa korvensi lonkerot matkalta.
Minuuttien kuluttua Toat olivat jättäneet tuon ansan taakseen ja harhailivat taas tunneleissa. “Huh”, Äks kommentoi lyhytsanaisesti. Matoro puhisi jotain puhdistaessaan valkoisesta miekastaan vihreää mössöä. “Aivoja imeviä kasviksia. Mitä vielä?”
“Kamut hei. Kattokaa”, Jardirt huusi. Hintelä matoran osoitti päättyvään käytävään. Se päättyi kuin seinään. Itseasiassa seinän vastakohtaan, tyhjyyteen. Metrien päässä alapuolella oli puinen silta, joka näytti olevan kiinni vain huoneen keskellä olevasta tolpasta.
Matorokin saapui oviaukkoon. Pimeyden läpi näki, että seinässä oli vastaavanlainen aukko toisella puolella huonetta. Sillan toisella puolella oleva osa oli ylhäällä, oven tasalla.
“Minä menen”, Matoro sanoi hiljaa ja asetti harppuunansa vapaalle. Hän sitoi vaijerin kiviin ylhäällä ja lähti laskeutumaan varovasti sillalle.
Pikkukiviä putoili alas. Allaoleva kuilu oli niin syvä, ettei yökiikarilla nähnyt sen pohjalle. Toa kelasi varovasti harppuunaansa ja pudottautui onnisutneesti puiselle sillalle, joka rusahteli hänen allaan. Toa lähti kävelemään varovasti siltaa pitkin. Kun hän pääsi puolivälin yli, hänen takanaan oleva pää sillasta nousi ja edessä oleva laski.
Matoro pähkäili muodostunutta dilemmaa. Heitä oli neljä, ja raskaamman piti olla aina toisessa päässä jotta muut pääsisivät ylös toisesta päästä. Kevyet matoranit astuivat ensimmäisinä varovasti sillalle. “Fun, Jar, tulkaa tänne painoksi. Äks, tule vasta sitten”, Matoro ohjeisti.
Silta natisi uhkaavasti matoranien kävellessä varovaisesti sen läpi Matoron vierelle. Kun Äks astui sillalle, Matoro ja Matoranit nousivat ylöspäin ja toinen puoli sillasta laski. Kaikki neljä kävelivät varovasti sillan keskelle. “Mitä nyt?”, Xxonn kysyi pohtivan näköiseltä Matorolta. “Hmm. Jos sinä menet ensin, sillä me kolme pystymme pitämään sillan tuosta päästä ylhäällä. Sitten matoranit menvät yksi kerrallaan ja… minä keksin jotakin”, Matoro selitti.
Suunnitelma pantiin käytäntöön. Äks oli pian turvallisesti toisessa oviaukossa ja sitoi Matoron harppuunan sille puolle. Matoranit siirtyivät toiselle puolelle. Kun sillan toinen pää oli vielä ylhäällä, Jään Toa syöksyi juoksuun. Silta siirtyi alemmas kovaa vauhtia, mutta Matoro luuli ehtivänsä juosta sen päähän vielä sen ollessa tarpeeksi korkealla. Yksi lankku petti ja Jään Toan jalka syöksyi sen läpi. Silta pamahti ala-asentoon ja Matoro joutui yrittämään uudestaan. Silloin hän tajusi, että hänhän voisi kiivetä harppuunansa avulla kun kerran Äks piteli sen päätä oikeassa paikassa.
Toa painoi jalkansa kivistä, pystysuoraa seinää vasten ja veti vaijerin tiukaksi. Hän otti askeleen seinää pitkin. Toisen.
Kivipinta tuntui luistavan herkästi. Jään Toa onnistui nousemaan yhä ylemmäks, ja lopulta sai kiinni reunasta.
“Hyvä. Jatketaan”, Notfun sanoi ja astui eteenpäin. Ilmeisesti se oli painolaatta, sillä jostain kuului hammasrattaiden kolinaa.
Kattoon muodostui piikkejä ja se alkoi laskea. “Eih”, Matoro ehti todeta. Nyt pitäisi syöksyä nopeasti käytävän läpi tai he jäisivät tähän jumiin. “Oooops…”, Notfun valitteli. Ajattelematta hän pysähti juoksuun Jardirt kintereillään. Äks ja Matoro sinkoutuivat mukaan.
Näytti hyvältä, käytävän loppu häämötti. Notfun ja Jardirt syöksyivät siitä, mutta ilmeisesti uusi painolaatta aiheutti käytävän molemmissa päissä olevien ovien sulkeutumisen. Äks kirosi. Katto laskeutui koko ajan.
“Saatteko sitä auki!” Matoro huusi oven läpi. Hän kumartui mahdollsiimman matalaksi pois piikkien tieltä.
Oven toisella puolella matorankaksikko oli paniikissa. Mitä pitäisi tehdä. Notfun yritti ampua paksua kiviovea turhaan. Jardirt tunnusteli muutamien valokivien valaisemia käytäviä ja hänen köätensä osui mekanismeihin. Hän väänsi jotakin hammasratasmaista. Myös sen huoneen katto alkoi laskeutua. Hän väänsi paniikissa toista osaa. Ei mitään. Hiki helmeili matoranin otsalla. Notfun oli myös hieman hermostunut. Hän ryntäsi perämiehensä luo ja tunnusteli kivisiä hammasrattaita.
Nopean päätöksen jälkeen hän otti sapelinsa ja iski sen poikittain kaikkien rattaiden väliin.
Kaikki pysähtyi.
Matoro ja Äks makasivat aivan lattiaa vasten. Kylmät piikit koskivat jo heidän selkäänsä eikä katto ollut kaukana.
“Työnnetään nämä pyörimään päinvastaiseen suuntaan”, Notfun selitti. Hän otti miekasta kiinni kaksin käsin ja työnsi Jardirtin kanssa. Rattaat saivat alkuvauhdin ja alkoivat muuttaa koneiston suuntaa.
Äks ensin ryömi ja sitten juoksi ovesta läpi Matoro kannoillaan. “Huh”, oli Jään Toan ensimmäinen toteamus turvassa. Hän pyyhki hikeä naamiostaan ja osoitteli joukko lähtemään käytävää eteenpäin.
“Tuo taisi olla seitsemäs ansa, vai?”, Äks kysyi. “Aye. Ja nämä näyttävät pahenevan loppua kohden”, Jään Toa vastasi.
Suga ja Seran olivat etsineet kaveriaan, Kapuraa saarelta jo tuntikausia ja tutkineet ainakin suuren osan saaresta, mutteivat löytäneet merkkiäkään hänestä. Ihan kuin se lonkerohirviö olisi Kapuran mukana vienyt jokaisen todisteen hänen olemassaolostaan. Ainakin Sugan ja Seranin mielestä. Ilan tullessa, he luopuivat toivosta ja menivät Seranin pienen veneen luo. He katsoivat saarta viimeisen kerran, auringonlaskun valossa ja työnsivät veneen veteen ja soutivat Klaaniin.
Saari. Siis se toinen Nimdasaari, siis. Siis se, jossa Martti, Äksä, Amazua ja piraatit oleilevat.
Pimeys. Pari soihtua valaisi pimeää, pitkää tunnelia. Kivistä tunnelia. Äksä katseli ympärilleen.
“Oletko varma, että he johdattivat meidät oikeaan paikkaan?”, hän kysyi vähän hermostuneena. “Ne kirotut hipit johdattivat meidät tänne tahallaan”, Notfun ärisi. “Juuri nyt, en ole varma kovin mistään”, Matoro vastaa, “Mutta mennään vain eteenpäin ja katsotaan, mitä löydämme. Ei se pahaa tee”
Hän alkoi menemään eteenpäin, mutta parin metrin päästä, hänen jalkojensa alta avautui luukku, jonne hän oli melkein pudonnut ellei Äksä olisi tarttunut hänen kädestään.
“Olen vähän eri mieltä”, Äksä sanoo ja vetää jään toan maan tasalle. “Mennään vain eteenpäin ja katsotaan miten käy”, Matoro sanoi ja pudisti itsestään pölyä.
Xxonn olisi halunnut alkamaan väittämään vastaan, koska oli varma heidän kuolemastaan, mutta päättikin totella häntä, kun ei olisi ollut paljon järkeä riidellä jonkun kanssa, teljetyssä tunnelissa, jossa oli kaikkialla kuolemanvaarallisia ansoja. Vähään aikaan ei ollut yhtään ansaa -vaikka Matoro, Äksä ja Jardit joutuivat kuuntelemaan Notfunin valituksia siitä, että siltä loppui rommi-, mutta sitten he alkoivat kuulla outoa sihinää. Melko hiljaista. Kun he tunnistivat sitä kaasuksi, Äksä nappasi Jarditin ja Notfunin ja hyppäsi Matoron mukana eteenpäin, ennen kuin tulenlieska poltti heidät elävinä. Sitten sivuilta alkoi roihuta tulta. He ehtivät mennä maahan, ennen kuin sekin poltti heidät. Parin sekunnin päästä, se loppui ja he nousivat nopeasti ja alkoivat juosta. He juoksivat luurangon ohi. Kohta tuli kuitenkin saavutti heidät ja Äksä turvautui suojaamaan itseään ja kavereitaan Suojautumisen Naamiollaan. Kun Äksä oli jo luovuttamassa, tulivirta loppui, ja hän sammutti naamionsa voiman. Hän huokaisi.
“Mennään nopeasti pois täältä”, sanoi Matoro, “Kuka tietää, jos koko tunneli syttyy tuleen kohta”
Muut olivat samaa mieltä ja alkoivat laahustamaan eteenpäin. Sitten he tulivat sellaiseen paikkaan, jossa katosta ja seinistä roikkui rikkinäisiä, mutta teräviän terästeriä. Ne olisivat varmaan syöksyneet seinistä uhreihin, mutta nyt ne olivat tuhottuja täysin.
He päättivät olla haaskaamatta aikaansa siihen, joten he jatkoivat eteenpäin. Yksi naurettavan lyhyt terä kuitenkin iskeytyi seinästä, kun he aikoivat lähteä eteenpäin. Se ei osunut keneenkään. He vähän säälivät pientä, yksinäistä terää.
He päättivät olla haaskaamatta aikaansa siihen ja menivät eteen.
Seuraavaksi he kuulivat Jarditin huutavan ja huitomassa käsiään ympäriinsä. Martti, Äks ja Fun kääntyivät katsomaan mitä tapahtui. Jardit yritti tappaa suunilleen Matoranin nyrkin kokoista, metallista kärpästä. Kohta Äksäkin alkoi tuntemaan jotain takanaan. Hänkin kääntyi. Samanlainen kärpänen. Kohta niitä alkoi ilmaantua kaikkialle. Klaanilaiset alkoivat ampumaan niitä aseillaan. Matoromiekallaan. Äksä tykillään. Ja kaksi piraattia piilukkopistooleillaan. Klaanilaiset tunnistivat ne myrkyllisiksi raheiksi. Siksi he pitivät sitä uhkana. He alkoivat juosta eteenpäin, toivoen että kärpäset jäisivät jälkeen. Ei onnistunut. Ne vain seurasivat heitä. Matoro otti Jäämiekkansa ja aikoi tukkia koko tunnelin jäällä. Hän pysähtyi ja alkoi ampumaan. Siihen vei paljon voimaa, mutta loppujen lopuksi se onnistui. Hän jäi vähän lepäämäään sinne.
***
Neljännen ansan he osasivat tunnistaa. Sivuissa oli epäilyttäviä murtumia ja reikiä. Matoro otti miekkansa käteen ja Äksä valmisti tykkinsä. He huomasivat jonkun Matoranin lojuvan edessä, keihäs käden ulottuvilla. Äks meni tutkimaan häntä lähemmäs. Hetken kuluttua, Äksän suunasta kuului karjaisu. Matoro meni hänen luokseen katsomaan. Hänkin pelästyi näkemäänsä. Matoranin kasvot olivat verisiä. Mutta häneltä myös puuttuivat molemmat silmät. Ja tyhjistä silmäkuopista pystyi näkemään Matoranin tyhjän pääkallon sisään. He eivät kuitenkaan osanneet aavistaa että kasvis oli se, joka söi Matoranin aivot.
[spoil]Guartsu kirjoitti puolet[/spoil] Nazorak-pesä Laboratorio
Laboratorion valkoiseen oveen koputettiin varovaisesti. Ainoa vitivalkoisessa tiedehuoneessa sillä hetkellä työskentelevä henkilö ei vaivautunut edes huomioimaan koputtajaa. Makuta Abzumo tuijotti työpöydällä lojuvaa läpinäkyvää lasimaljaa ja sen kemikaalisisältöjä pitkään hiljaa.
Ovi avautui. Nazorakien tutkimusten johtajan, Tohtori 006:n hiekanruskea pää ja läpinäkyvän suojahansikkaan alla oleva hyönteiskäsi tulivat varovaisesti esiin oviaukosta. Tohtori katsoi Makuta Abzumon suuntaan ja oli jo avaamassa suutaan, mutta keskeytti puheensa ja vetäytyi suojaan oven taakse, kun lasinen koemalja pirstoutui aivan hänen päänsä vieressä. Moniväriset nesteet valuivat pitkin seinää sekoittuen keskenään ja muodostaen aivan uusia värejä. Epäonnistuneen koenesteen taakseen heittänyt Abzumo seisoi nyt työpöydän edessä nojaten siihen molemmilla käsillään. Hän heilautti muutamalla aggression voimistamalla kädenliikkeellä työvälineet pöydältä lattialle. Yksi mikroskoopeista menetti linssinsä.
006 katsoi makutan aiheuttamaa tuhoa kiristellen torakanhampaitaan, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän päätti uskaltautua ovesta kokonaan sisään. Tohtori hiipi laboratorion marmoriselle lattialle hyönteismäisillä jaloillaan ja sulki oven takanaan mahdollisimman hiljaa. Torakkatohtori etsi pitkään sanoja, mutta ei tiennyt miten aloittaa. Uhkaava varjomainen makuta näytti poikkeuksellisen vihaiselta epäonnistumisestaan.
006:n ei tarvinnut miettiä kauaa. Makuta naurahti uhkaavasti. “Kuulen sinut.” 006 nielaisi. Makuta oli kääntynyt tuolissaan katsomaan häntä. Näen sinut, hän jatkoi. Tunnen sinut. Aistin sinut. Sinä et voi kulkea minnekään minun tietämättäni, jos niin haluan. No, tuota 006 sanoi epävarmasti. Makuta teki välinpitämättömyyttä osoittavan eleen kädellään ja jatkoi puuhiaan. Minun täytyy vielä muuttaa tuota geeniä
006 katseli tuhoja, jotka Makuta oli läsnäolollaan aiheuttanut. Työvälineitä oli lattialla, muutama lasikaappi oli rikki ja eräs hyvin kallis laite oli hajotettu. 006 ei toisaalta ollut koskaan edes käyttänyt laitetta, sillä se ei kuulunut hänen toimenkuvaansa. Se oli jonkinlainen termodynaaminen vempele. Voi, sinulla on paljon opittavaa, pikkuinen, Makuta Abzumo sanoi hiljaa. 006 vilkaisi häneen päin. Anteeksi? Makuta käänsi kasvonsa torakkaan. Kuulehan, Stephen, tulepa tänne. 006 harkitsi tarkkaan, mennäkö vai ei. Lopulta hän päätti, että olisi vaarallisempaa olla menemättä. Makuta odotti, että torakka saapui hänen luokseen. Sitten hän laittoi kätensä 006:n olalle ja sanoi: Mitä näet, poikaseni? 006 laittoi kummastuneena silmänsä mikroskoopille. Siellä lillui joitain tunnistamattomia molekyylejä. Öh tohtori sanoi. Mössöä? Makuta katsoi häntä uhkaavasti ja sanoi: Juuri niin. 006 oli hämmentynyt. Mösssssöä, Makuta jatkoi. 006 yritti peittää huvittuneen ilmeensä. Tarvitsemme tehokkaammat välineet, Stephen. Mistä me niitä saamme? Minä en tiedä, poikani. Siksi minä sanon tästä sinulle. Sinä hankit meille välineet. Sanoiko Makuta me? Minäkö siis, 006 aloitti, saan osallistua tutkimukseen? No mutta tietyssssti ssssaaat! Mitä minä tekisssin ilman päteviä työntekijöitä. Voin olla varma, että olet parempi mies tehtävään kuin Charlie-parka oli. 006 oli varma. Lisäksi hän ei oikeastaan pitänyt siitä, että Makuta antoi hänen olla mukana hänen omassa tutkimuksessaan.
Varastosta löytyi tarpeeksi tarkkoja laitteita. Makuta oli tyytyväinen. Hän kutsui sisään laboratorioapulaisiakin. Nämä olivat peloissaan ja pudottelivat tavaroita. Makuta raivosi näille, kun kallista välineistöä meni rikki, vaikka oli vielä tunteja sitten tehnyt itse yhtä pahaa tuhoa. Nyt, Stephen, me teemme tämän. Tieteen vuoksi.
Tilanne on seuraavanlainen, Makuta aloitti, kun kaikki oli valmista. Me siirrämme tämän uuden geeniperimän tähän uuteen torakan yksisoluiseen alkioon jos sitä voi vielä alkioksi kutssssua. Sitten me laitamme hänet pika-kasvuun, kuten Le-Matoran ssssanoisi. Hän lausui sanana Le-Matoran erittäin halveksivasti. Niin ikävältä se kuulosti, että 006:n täytyi estää puistatus.
Sillä välin, kun torakkatiedemiehet siirsivät geeniperimää, Abzumo itse suoritti tutkimusta viereisessä huoneessa. Hänen edessään oli hiiltynyt Nazorakin ruumis. Se oli kuollut taannoin taistelussa Klaania vastaan. Abzumo otti skalpellin ja leikkasi Nazorakin pään auki. Hän tutki hieman hermojen liittymiskohtia ja etsi aivoista paikkoja, joissa hermot kiinnittyivät eri alueille. Aivot eivät olleet kärsineet erityisen merkittävästi, sillä ruumis oli ollut säilössä kylmässä. Nazorakit olivat kyllä vakuuttaneet, että tämä kylmä paikka ei ollut ollut jääkaappi. Abzumo ei uskonut. Ainakaan sen jälkeen, kun oli tyhjentänyt torakoiden ajatukset omaan päähänsä ja murhannut nämä erittäin julmasti.
Hetken kuluttua Abzumo oli saanut työnsä päätökseen. Hän ei ollut edelleenkään varma, mihin geeniin oli piilotettu ohje siitä, että ruumiissa tuli olla tuntoaisti, eikä asia tainnut olla niin yksinkertainen, mutta lähemmäs päästiin koko ajan. Abzumo käveli steriilin valkoisen huoneen ovelle, avasi sen ja huusi: Tahdon tuoreet aivot! En ruumista. Sen jälkeen hän meni takaisin laboratoriohuoneeseen. Siirto oli valmis. Superkasvu oli käynnistetty. Supertietokoneen edessä istuva 006 katsoi Makutaa merkittävästi. Abzumo käveli hänen luokseen. Jos minun on pakko luottaa palvelusväkeeni, luotan mieluiten pätevimpään mahdolliseen torakkaan, Abzumo ajatteli. Yhden miehen tiedemieheily ei ole kovin tuotteliasta, mikä on valitettavaa.
Mitä olet saanut aikaan? Zumo kysyi. Muut torakat katsoivat vaivihkaa häneen ja pyörittelivät silmiään. 006 ei ollut saanut mitään aikaan: hän oli istunut koneella ja tarkkaillut tilannetta. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen. Hierarkiaa ei käynyt kyseenalaistaminen. Eikä myöskään Makutan tahtoa. Saattoi menettää päänsä jo pelkästä ajattele-
Eräs torakka sai pian kokea hirveän kuoleman.
Kasvu on aloitettu, 006 sanoi välikohtauksen loputtua. Hienoa, hienoa, Abzumo tokaisi ja istahti jakkaralle, joka oli erään melko tyhjän pöydän ääressä. Hän katseli hetken ääniä ja kuunteli valkoisuutta. Steriili huone, torakoiden takit ja suurin osa välineistöstä oli valkoista. Miksi se oli valkoista? Miksei vaikka keltaista. Valkoiseen tarttui värikin niin hyvin. Toisaalta, niin keltaiseenkin. Miksei vaikka musta? Musta on hyvä väri, Abzumo sanoi puoliääneen. Anteeksi? 006 kysyi. Ei mitään, Abzumo tuhahti. Tuokaapa paperia. Ööh NYT. Paperia tuotiin. Kukahan idiootti keksi papyruksen. Tuo ei ole Tiedän, että sssse ei ole. En minä ssssanonut, että ssssse olissssi, enhän, rakassss? Ette, 006 huokaisi ja palasi tietokoneen ääreen mallintamaan DNA- ja RNA-molekyylejä. Makuta otti esiin kynän ja alkoi raapustaa paperille jotakin. 006 ei voinut olla osoittamatta uteliaisuuttaan, vaan nousi hetken kuluttua ja katsoi, mitä Makuta puuhaili. Tämä oli kirjoittanut jo sivun verran kaavoja, joita tiedemiestorakka ei tajunnut. Öhm, hän sanoi epävarmasti. Mistä tuo tulee? Makuta käänsi katseensa 006:ta päin. Oletko sinä perillä matematiikassssta? Luulisin olevani Siispä sinä ymmärrät, että jos tämän funktion raja-arvo
Useimmat laboratorioapulaiset tukkivat korvansa korvatulpilla. Välillä niiden läpi kuului sellaisia sanoja, joita he eivät ymmärtäneet eivätkä halunneetkaan ymmärtää. 006 nyökkäili Makutan keskittyessä selittämään seikkaperäisesti työtään. Ehkä noin tunnin kuluttua eräs Nazorak tuli nykimään 006:ta hihasta. Höm, sir, eiköhän tuo olisi jo aika valmis? 006 kääntyi katsomaan vielä muutama tunti sitten alkiona esiintynyttä olentoa. Älä käännä selkääsi, kun puhun sinulle, Stephen! Abzumo ärisi nousten seisomaan. Sitten hän näki toukan. Ihana, hän tokaisi ja käveli sen luo. Mitäs tämä mahtaa osata? Tuota noin 006 sanoi. Sillä on kidukset. No sehän ei ollut tarkoitus. Ei kai? Ei todellakaan. Tiesin, että näin nopeaa kasvavat toukat voivat olla epävakaita, sillä menetelmät eivät ole vielä täysin turvallisia, saati sitten tarpeeksi kehitettyjä, mutta että kidukset Eikö se johdu DNA:sta? Luultavasti. Sinä epäonnistuit sen kanssa, Stephen. Mutta tehän Hiljaa. Minä valmistelen seuraavan genomin itse. Kuten teit tälle edellisellekin, 006 ajatteli. Pari tuntia kului. Kun Abzumon käsittelemä genomi valmistui, pari lähettitorakkaa haki laboratorioon toukan alkioita hautomosta. Tiedemiesmakuta ja nazorakien tiederyhmän johtaja käsittelivät alkioiden aivolohkoja, mutta eivät saaneet paljoa aikaiseksi. Tunnin kuluttua seuraava perimä oli valmis. Abzumon ei ollut tarvinnut muokata edellistä juurikaan hän oli löytänyt kidusten koodit tietokoneelta ja poistanut ne DNA:sta. Sitten hän oli muokannut kohtaa, jossa hän oletti määriteltävän jotain tuntoaistista. Sitten hän sattui vilkaisemaan kelloa. Jaha, ruoka-aika. Torakat huokaisivat helpotuksesta. Neljäntoista tunnin työvuoro ilman taukoja oli rankkaa. En minä teille puhunut, orjat, Abzumo ärjäisi. Takaisin töihin! Monen torakan suu loksahti auki. He katsoivat, kun Makuta käveli ovelle, avasi sen ja katosi ulos. Ovi meni kiinni. Vankilan ainoa poispääsy katosi. Julmuri kun vielä lukitsi oven ulkoapäin.
Tohtori 006 rojahti työpöytänsä edellä olevalle tuolille ja huokaisi. Hän otti suojahansikkaansa pois ja heitti ne työpöydälle yhden vastikään puhdistetun petrimaljan viereen. 006 suoristi ja napitti valkoista suojatakkiaan, jonka päälle oli roiskunut hetki sitten kirpeänhajuisia ja monivärisiä kemikaaleja. Tiedemiestorakka nojasi kyynärpäät edellä työpöytään ja hieroi kämmenillään silmiään. “Johtaja 006”, yksi tiedemies-nazorakeista sanoi kysyvällä äänensävyllä. “Oletteko…kunnossa?”
“Kyllä”, 006 sanoi hiljaa. “Jatkakaa telomeerikokeiluja. Minä…tulen ihan kohta.”
Tiedemies-nazorak nyökkäsi hämmentyneen näköisenä ja käveli takaisin kokeen pariin. Tohtori 006 vilkaisi luotettavimpien tiedemiestensä joukkoa, joka keskittyi vielä työhönsä. Torakkatohtori ihaili alaistensa ahkeruutta, mutta hänen skeptisyytensä kasvoi hetki hetkeltä. Makuta Abzumo oli 006:n mielestä täysin sekaisin, mutta torakkatohtori ei uskaltanut sanoa tätä makutalle suoraan. Tämä mystinen makuta tiesi genetiikasta ja etenkin nazorakien anatomiasta ihailtavan paljon, mutta oli torakkatohtorin mielestä aivan liian arvaamaton, epäsivistynyt ja julma. Joitakin tunteja sitten nazorakien tutkimusten ylijohtaja ja genetiikkatietoinen makuta olivat yhteistoimin yrittäneet parantaa syntyvän toukan aivotoimintaa aikuisen tasoiseksi. Syntyessään jo ruumiillisesti ja mieleltään täysin aikuinen nazorak-sotilas olisi osa täydellisen sotilaan määritelmää. Kun toukkaiän yli saataisiin hypättyä täysin, vastasyntyneitä sotilaita voisi lähettää taistelukentille heti asekoulutuksen päätyttyä.
Abzumo ja 006 olivat onnistuneet osittain. He olivat saaneet aikuisen nazorakin aivot sijoitettua munahautomosta haetun toukka-alkion sisään. Koe ei ollut yllättäen tappanut alkiota ja se olikin puhunut ensimmäiset kaksi sanaansa miltei välittömästi. Sanat olivat olleet “tappakaa minut”. 006 oli ollut oksennuksen partaalla, mutta krokotiilimaisella hammasrivillä hymyilevä Abzumo oli sanonut kokeen onnistuneen puoliksi.
Sanomattakin oli selvää, että 006 ei pitänyt uudesta työkumppanistaan ja nautti tästä hiljaisesta taukohetkestä huomattavasti. Stephen, 006 ajatteli hymyillen itsekseen. Hän pakotti ryhtinsä sotilaallisemmaksi ja suoristi takkiaan arvokkaan näköisenä. Mikä se luulee minun olevan. Vielä minä sille…
006 lopetti ajatuksen ennen kuin se ehti alkaakaan. Hän tiesi valehtelevansa itselleen. Torakkatohtori veti yhden paperin siististä pinosta pöydälle silmiensä eteen ja napsautti takkinsa etutaskussa roikkuvan mustekynän korkin irti. 006 tökkäsi kynän keskelle paperia ja ryhtyi piirtämään. Paperille ilmaantui karkean yksinkertaisia kuvia soluista, kromosomeista ja geeneistä. 006 ei ollut täysin varma, mitä edes yritti piirtää. Hänen katseensa harhaili ympäri laboratoriota. Monenlaiset ajatukset sinkoilivat nazorak-tohtorin aivoissa ja mitä pidempään hän mietti, sitä kauemmas hän etääntyi alkuperäisestä aiheestaan. 006 nyrpisti naamansa ärtyneeksi ja läimäytti itseään otsalle, keskittäen katseensa takaisin paperiin.
Telomeeri, hän pohti hieroen leukaansa. Telomeeri, telomeeri, telomeeri. Ikääntyminen.
006 naputti otsaansa kynän tylpällä päällä. Sitten hän tökkäsi mustekynän takaisin kiinni paperin ja piirsi jotain ellipsimäistä. Sen oli tarkoitus muistuttaa nazorak-munaa, mutta 006 ei ylpeillyt piirtotaidoillaan erityisesti. Ikääntyminen. Entä jos toukkavaiheesta aikuiseksi kehittyminen tapahtuisi jo…munassa? Tohtori 006 piirsi tikku-ukkomaisen nazorak-sotilaan munan sisään. Se vaatisi hormonitoiminnan lisäämistä ja aikaistamista. Mutta henkinen kasvu ei ole sellainen asia, jota voisi vain…vauhdittaa. 006 liikutteli kynää paperilla huomaamattaan ja sotki käytännössä kaiken jo piirtämänsä. Hänen katseensa oli keskittynyt yhteen työpöydällä lojuvista muistilapuista, mutta hän ei varsinaisesti katsonut sitä. Edes muiden tiedemiesten ahkera testailu ja jostain pesän syvyyksistä kaikuva sotilasmarssi ei harhauttanut häntä pohdinnastaan.
Mitenköhän saisimme valmiiksi aikuisia mieliä vastasyntyneiden kehoihin, 006 pohti. Hänen silmänsä laajenivat. Ei. Ei aivonsiirtoa. Ei tuon äskeisen jälkeen. 006 nousi äänekkäästi tuoliltaan ja pudotti kynän pöydälle. Hän siirsi tuolin siististi pois kävelyväylältä, työpöydän alle. 006 käveli ympäri laboratoriota hieroen leukaansa. Muiden tutkijoiden mielestä 006 näytti hieman poissaolevalta. Osa katsoikin Tohtoriin huolestuneina ennen kuin Yli-intedentti 082 kehotti koko joukkiota palaamaan telomeerientsyymin monistamisen pariin.
006:n kasvoille vääntyi ilme, josta näki, että kaikesta huolimatta hän nautti ongelmien ratkaisemisesta. Hän ei hymyillyt, sillä se saisi hänet näyttämään mielenvikaiselta. Torakkatohtori pysähtyi tyhjennettyjen alkiotankkien eteen. Mutta…mieli. Aivojen kapasiteettia ja kasvua voimme takuulla jotenkin vahvistaa hormoneilla, mutta itse mieli. Miten saada laajennettua tajunnan rajoja. 006 pysähtyi. Hän tunsi olevansa läpimurron rajoilla. Häneltä puuttui vain jokin todella ilmiselvä. Torakkatohtori sulki silmänsä ja hieroi otsaansa molemmin käsin hyvin keskittyneen näköisenä. Ratkaisu oli aivan hänen hyppysissään.
Laboratorion ovi paukahti auki väkivaltaisesti ja ajatuksiinsa uppoutunut 006 hätkähti. Hän pomppasi paikallaan ja inahti perin epämiehekkäästi, kääntyen siinä samassa ympäri. Nähdessään Makuta Abzumon laboratorion oviaukossa häntä huvitti kiroilla tälle ja näyttää äärimmäisen ärtyneeltä, mutta torakkatohtori päätti hillitä itsensä. Jopa ajatukset voisivat olla vaarallisia. Makutan petomainen katse liikkui nykivästi ympäri huonetta. Käärmemäiset hampaat pilkistivät hirviön suusta. Se hymyili. “Takaissssssin töihin, Ssssstephen hyvä. Tiede ei odota.”
006 nyökkäsi ja veti kämmenensä suojatakkinsa hihojen sisään lannistuneen näköisenä. Hihoihin piilotetut kämmenet puristuivat nyrkeiksi.
Umbra riuhtoi hyökkääjää irti hänen kimpustaan. Hyökkääjä käytti pitkää viikatetta ja tikareita, joilla se koetti osua Umbran pehmytkudoksiin. Valitettavasti hyökkääjäkään ei nähnyt sen paremmin pimeässä viidakossa, joten Umbran onnistui ottamaan viikatteesta kiinni, ja viskaamaan soturi viikatteen avulla maahan. Tämän jälkeen muutama tikari lensi päin Umbraa, mutta keltamusta panssari pysäytti iskut.
Umbran lähettyvillä, Samol oli hylännyt sotavasaransa, ja tappeli nyr nyrkein muutamaa tummaa hyökkääjää vastaan. Heittotähtiä lensi päin kiven toaa, mutta kivestä tehty suojamuuri torjui osan iskuista. Yksi sotureista heitti Samoliia pitkällä, silmukaksi laitetulla metalliketjulla, jolloin ketju kiertyi toan kivinyrkkien ympärille. Toa oli nyt ansassa.
“Auttakaa minua näiden kanssa”, Samol mutisi, jolloin Deleva laukaisi jousellaan plasmakärkisen nuolen päin yhtä tummapukuista soturia. Soturi pudotti suuren shurikeninsa maahan, koska kipu oli kova. Deleva oli itse joutunut taisteluun yhtä soturia vastaan, joka taisteli kahdella katanalla kilvellä ja jousella varustettua plasman toaa vastaan.
Äänetön skakdi iski katanansa kohti Delevaa, joka koetti torjua iskuja kilvellään, mutta prototeräsmiekat osuivat vain Delevan mekaaniseen, hopeiseen käteen. Skakdi vaihtoi iskusarjan suuntaa, sohaisten Delevan tervettä kättä toisella katanallaan. Toa pudotti kilven maahan, jolloin punainen hehku sammui.
“Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota!” Deleva huusi, ottaen mustapukuista olentoa kurkusta. Deleva heitti olennon päin maata, mutta ketterä soturi osasi ilmalennon aikana laittaa jalkansa oikeaan asentoon, ja lensi kaaressa maahan. Skakdi oli nelinkontin maassa, jolloin katanat viistivät maata.
Skakdi ei sanonut mitään, vaan laukaisi silmäsäteen sinisistä silmistään. Säde painoi Delevaa päin maata, jolloin Toan oli vaikeaa liikkua.
“Ahaa. Käytät painonsuurennussädettä”, Deleva mutisi. Hän sai kätensä nostettua ilmaan, laukaisten plasmapallon kädestään. Kuumaa ainetta lensi päin skakdia, joka väisti iskun takaperinvoltilla. Skakdin keskittyminen silmäsäteistään herpaantui, ja Deleva pääsi vapaaksi.
Deleva oli lähdössä hyökkäykseen kohti mustapukuista olentoa, kun Nurukan huusi apua. Maan Toan käsi vuoti verta ja toa koetti taistella yhden kätensä avulla. Vanha Toa oli joutunut pinteeseen näiden koulutettujen soturien kanssa.
“Miten voit, Nurukan!” Deleva huusi, kun skakdi hyökkäsi hänen päälleen. Skakdilla oli suussaan tämän katana, ja toisessa kädessä toinen terävä katana. Skakdi koetti lävistää Delevaa terällä, mutta osui ohi.
Deleva heitti ninjan päältään, mennen suojelemaan Delevaa, jonka kimpussa vihreäsilmäinen soturi oli. Nunchakuja käyttävä soturi pyöritti aseitaan meditoivan Nurukanin edessä kun Deleva saapui paikalle. Soturi iski vinhaa pyörivät keppinsä päin toaa, joka lensi kaaressa maahan.
“En tarvitse enää apua”, Nurukan sanoi, nostaen sormellaan maata nunchakusoturin alta. Ninja kaatui maahan, jolloin maan toa ohjasi maan imemään sisuksiinsa maahan pudonneet aseet.
Äkkiä kaikki pysähtyi. Skakdit, jotka olivat alkaneet piirittää Umbraa ja Samolia saivat kokea suuren ilotulituksen, kun Umbra sokaisi pimeyteen tottuneet soturit.
“Nyt lähdetään täältä!” Umbra huusi, pidellen haavoittunutta miekkakättään. Kädestä tihkui vähän verta mättäille kun Toa juoksi hidas Samol perässään kohti Nurukania ja Delevaa, jotka olivat hekin vähän sokaistuneita.
“Käyttäkää Kanohi Kakamoitanne”, Umbra sanoi, kun ninjat alkoivat heräillä. Heittotähtiä ja tikareita alkoi lennellä kohti toia. Kaikilla Toilla oli pieniä haavoja kehoissaan, mutta he eivät jaksaisi kauaa taistella.
“Sisämaassa. On. Matoranien. Kylä”, Samol sanoi uupuneena. Kiven Toa oli uupunut vähäisen energiansa takia ja tarvitsi nopeasti jotain syötävää. Muutkin toat olivat uupuneita.
“Kyllä toimivat, ainakin joten kuten. Meidän on lähdettävä nyt!” Valon Toa vastasi. Nurukan säpsähti meditaatiostaan, nousten seisomaan. Hän piteli toista olkapäätään, josta valui yhä verta.
“Sinun pitää jaksaa kylään asti naamiosi voimalla”, Umbra sanoi vanhalle Toalle, joka katsoi vihreillä silmillään takana olevia mustia sotureita.
Samassa toan musta kakama alkoi hehkua harmaana, ja toa suhahti viidakkoon. Samol reppuselässään oleva Deleva lähti Nurukanin perään, kun Umbra jäi viimeiseksi. Hän koetti saada jalkojensa turbiineja toimimaan, mutta vain savua tuli ulos.
Viimein Umbra muisti, että hänellä olisi vähäisiä valovoimiaan jäljellä. Koska turbiinit eivät toimineet ja juoksuun ei olisi aikaa, valon toa päätti käyttää todella paljon elementaalienergiaa vievää temppua, valoksi muuttumista.
Umbra latasi itsensä kullankeltaiseksi, alkaen muuntautua puhtaaksi energiaksi. Tämä oli todella vaarallista, sillä Umbra voisi aiheuttaa järjetöntä tuhoa tässä muodossa. Lisäksi hän oli perin epävakaa viimeaikojen tapahtumien takia.
“Tästä se lähtee”, Umbra sanoi, ampaisten silmänräpäyksessä matoranien kylään, läpi tiheän metsän, jättäen jälkeensä vanan kaatuneista puista ja tuhotuista esteistä.
Klaanin sairasosasto
Pieni violettimusta olento uneksi klaanin sairasosastolla. Hänet oli tuotu vaivihkaa, kenenkään huomaamatta ja vain harvojen tietäessä klaanin sairaosaston ovelle, jätetty tajuttomana ja pahoin haavoittuneena avun luokse. Pieni sankarimme näki juuri unta, unta jonka hän oli nähnyt jo niin monesti…
Kipu hänen rinnassaan, ja ympäri kehoa oli suunnaton. Matoranin panssarin palasia putoili maahan hänen liikkuessaan ja hän yski kuolan, oksennuksen ja sisäisten hammasrattaiden palasia suustaan. Hänen naamionsa, musta pakari oli vääntynyt ja täynnä taisteluarpia ja hänen miekkansa oli hänen vierellään. Hiukan kauempana oli rikkoutunut tykki, suuri tykki toisesta maailmasta, joka oli ollut sankarimme ainoa tie kotiin.
Sankarimme raotti harmaita silmäluomiaan. Hän näki oransseilla silmillään, kuinka utuinen, punertava, nelijalkainen rahi tuli hänen lähelleen, tutki häntä ja tuli siihen lopputulokseen että haavoittunutta oli autettava ja että tämä oli avun arvoinen. Sitten rahi nosti haavoittuneen selkäänsä, lähtien viilettämään poukkoilevaa metsätietä kohti klaania. Miekka ja tykin rippeet jäivät mättäille, kuivuneen veren sekaan, muistuttamaan elämän raadollisuudesta ja epäreiluudesta…
Uni loppui. Sankarimme heräsi ties kuinka monetta kertaa. Hän vaipuisi taas pian uneen, jos ei saisi jotain tekemistä. Sairaspedissä tekemistä oli aika vähän. Matoran yskäisi. Verta ja muttereita lensi valkoiselle sairaspedille. Lakanat olivat taas likaisia. Viehkeä ce-matoran-hoitaja saisi taas vaihtaa hänen lakanansa, kuten oli usein tehty.
Nyt jokin oli kuitenkin erilailla. Ovi avautui, mutta sisään ei tuntunut astuvan ketään.
Fikou hyppäsi Umbran päälle, koettaen nuolla hänen kasvojaan. Rahi oli vihdoin löytänyt isäntänsä, ja oli iloinen löydöstään. Nyt olento osoitti innostuksensa löytönsä johdosta.
“Et voi jäädä tänne. Kannan tautia joka voi tappaa sinut”, Umbra sanoi. Rahi heilutti iloisesti eturaajojaan, tanssien voitonriemuisesti. Kuin ihmeen kaupalla olento oli löytänyt kauan kaivatun isäntänsä. Mikään ei erottaisi isäntää ja rahia toisistaan.
“Mene siitä! Hus!” Umbra huusi. Hän tiesi että Qewa oli hänen ainoa ystävänsä tässä maailmassa ja rahi oli todella uskollinen ja luotettava ystävä. Mutta Umbra ei halunnut Fikoun saavan tätä Zyglakien kantamaa vaarallista tautia.
Qewan koettaessa osoittaa hellyydenosoituksiaan isäntäänsä kohtaan, Umbra ei voinut muuta kuin työn, tuskan ja suurien ponnistusten avulla kurottaa kätensä kohti Qewan selkää, jossa oli hopeinen Pakari. Umbra riuhtoi sen irti, heittäen ovesta klaanin kivikäytävään.
Qewa inhosi sitä että sen naamioon koskettiin. Rahi puri Umbraa, lähtien surumielisenä ja vihaisena pois Umbran luota. Isäntä ei enää välittänyt hänestä, rahi ajatteli, lähtien etsimään muuta tekemistä.
Umbra jäi yksin sairasvuoteelle, nukahtaen. Sama uni pyöri kerta toisensa jälkeen hänen mielessään. Kuka hänet pelasti? Kuka se oli? Ja missä pelastaja nyt oli?
Neljän Toan ryhmä oli kävellyt jo hyvän aikaa alati pimenevää trooppista metsää pitkin kohti saaren keskiosia. Tämä Samol oli kertonut saaren keskellä sijaitsevasta järvestä ja sen rannalla olevasta “Nimdan pyhätöstä” ja matorankylästä, jonne he nyt olivat matkalla. Kylässä he voisivat toivon mukaan levätä jasaada syödäkseen ennen kuin jatkaisivat matkaa Klaaniin.
Puusto oli yksitoikkoista. Erikorkuisia, kuivia trooppisia puita ja saniaisia. Aluskasvillisuutta ei ollut kovin paljoa, ja monesti metsässäkin pohja oli vain hiekkaa. Näytti siltä, että kasvit sinnittelivät joka kesä selvitäkseen. Vettä ei ilmeisesti ollut kovin valtavasti.
“Tuon kivikon jälkeen tulee joki”, Samol neuvoi viittoen nousevaan kivikkoon. Väsyneet Toat seurasivat yli-energistä pikkutoaa vaikeassa maastossa. Onneksi aurinko ei enää porottanut täydeltä terältä, vaan oli nyt laskeamssa mereen. Saaren ilta oli lämmin ja kuiva, mutta pian se muuttuisi tropiikin kylmyyteen.
“Ehdimmekö ennen pimeää kylään?” Umbra kysyi huolestuneen näköisenä Kiven Toalta. “Tota noin. Saatamme joo. Jokivartta kulkeminen on helppoa joten olemme kai parissa tunnissa kylässä”, kuului vastaus. “Mitähän elukoita tällä saarella asustaa?” Deleva kysyi hätistellen ympärillä pörrääviä niazeskejä poispäin. “Oi, täällä on paljon raheja. Burnakit on varmaan vaarallisimpia”, Kiven Toa selitti. “Eli ei jättiläis-hirviö-raheja jotka pitävät koko saarta pelossa? Ihanaa”, Plasman Toa sanoi. Kukaan ei nauranut, vaikka Deleva itse piti vitsiään hyvänä. Kivikkoinen mäki loppui ja sen takaa avautui tähän aikaan vuodesta kapea joki. Se ui syvällä hiekkaisen uoman pohjalla ja näytti odottavan talven sateita, kuten kaikki muukin tällä saarella.
“Näyttää surkealta”, Umbra kommentoi ihan ensiksi. “Joo, tällä saarella on sade- ja kuiva kausi”, Samol selitti.
Joen ranta oli kapea, hietikkoinen siivu kivikkoisen mäen ja kapean joen välissä. Maassa oli jotakin kasvillisuutta, mutta muuten kaikki näytti kuivalta ja kuolleelta. nelikko ylitti joen nopealla hypyllä ja jatkoivat kävelyä joen uomaa myöten. Mitä syvemmälle saaren sisäosiin mentiin, sen suuremmiksi kasvit muuttuivat.
Umbra pyyhki hikeä naamiostaan. “Kauanko vielä?” hän kysyi. “Puoli tuntia jokea pitkin” “Ihanaa” “He kaverit. Tuli mieleen. Mitä ne skakdit toimittivat rannalla”, Deleva huusi takaa. Hän auttoi Nurukania, sillä vanhus ei meinannut pysyä muiden tahdissa. “Ei mitään tietoa. Satunnaisia ryöväreitä?” Umbra ehdotti.
Yhtäkkiä, NINJOJA.
Umbra kuuli epämääräisen tärähdyksen ja hänen näkökenttänsä peittyi savuun. Hän sai potkun selkänäsä ja kaatui maahan. Musta hahmo tippui jostakin korkealta Delevan niskaan kaataen Plasman Toan. Tikari iskeytyi hieman ohi toan rintakehästä Delevan kierähtäessä ja potkaistessa hyökkääjää.
Umbra alkoi nähdä käyttäen elementtiään. Hän näki vilauksen mustasta olennosta ja ampui suuntaan lasersäteen. Joku iski veitsellä häntä selkään. Valon Toa karjaisi ja iski miekallaan taakseen. Se kalahti mustaan hahmoon joka nappasi aseen kärjestä. Kun Umbra keskittyi savussa vetämään miekkaansa, joku löi häntä mahaan ja kaatoi Toan. Samassa valtava nuija heitti kaksi hyökkääjää jokeen Samolin valtavan nuijan osuessa niihin. Heti kun Samol tuli Umbran luo, ylhäältä hyppäsi joku hänen kimppuunsa.
Deleva oli onnistunut pitämään yhden hyökkääjän etäällä plasmalla, mutta ei selvästikkään pystynyt siihen kauaa. Olentoja ilmestyi sieltä son täältä, mutta soturi arvioi ettei niitä olisi kovin montaa. Ne vain olivat äärimmäisne nopeita. Pimeä viidakko oli kuin luoto niille. Hän ampui palavan aallon. Musta hahmo hyppäsi korkealle ilmaan väistääkseen heitellen samalla epämääräisiä metalliteriä. Deleva käytti Kakamaansa väistöliikkeeseen, mutta sai lyönnin selkäänsä. Kuului ryminää ja ninja oli poissa. Nurukan oli ottanut tykkinsä käyttöönsä ja kanavoi nyt sen kautta elementaalivoimaansa.
Musta olento ilmestyi veteraanitoan eteen. Maan Toa löi, mutta toinen oli nopeampi. Katana lävisti ensin Nurukanin olkapään ja sitten osui kylkeen. Toa kaatui maahan.
Ilta alkoi vaihtua yöksi. Vihreänturkoosi matoran katseli edessään kutsuvasti avautuvaa discobaarin ovea ja virnisti. Tedni sitoi päähänsä asuntoalueen läpi kävellessään pyykkinarulta lainaamansa kirkkaansinisen huivin ja laittoi sitten eräästä krääsäkaupasta matkaansa tarttuneet valtavat pyöreälinssiset aurinkolasit päähänsä. Aurinkolasit tekivät iltahämärän tummentamassa maailmassa etenemisestä silkkaa helvettiä, mutta Tedni koki niiden siitä huolimatta jotenkin kuuluvan asiaan. Lopuksi Tedni sylkäisi käsiinsä, hieraisi niitä yhteen ja levitti kasvoillensa harvinaisen häiritsevän hymyn.
Tedni huikkasi hyväntuulisen tervehdyksen ovensuussa tärkeän näköisenä toljottavalle portsarille, heilautti nopeasti passiaan tämän nenän edessä ja astui sisään villisti vilkkuvaan rakennukseen.
Tasaisen jumputuksen säestämä konemusiikki tappoi oitis le-matoranin korvat samalla kun tämä nyki kaulaansa edestakaisin musisoinnin tahdissa. Veljeskuntalainen vilkuili viekkaasti tanssilattian suuntaan, mutta päätti kuitenkin ensin pistäytyä baaritiskin puolella.
Sulava liikesarja johdatti Tednin valtavan sähkökyltin alla lepäävän violetiksi maalatun tiskin tykö. Tiskin toisella puolella tottuneen oloisesti juomia sekoitteleva mustavioletti matoran huomasi saapujan ja ilmestyi pian ottamaan vastaan tilauksen. Eipä aikaakaan kun Tedni nautiskeli oliivilla ja koristeltua drinkkiään. Samalla Veljeskunnan lähetti luuli harrastavansa kiivasta silmäpeliä muutaman penkin päässä istuvan kainon näköisen ga-matoranin kanssa. Leikki loppui kuitenkin lyhyeen tytön paettua kovin ahdistuneen näköisenä ulkosalle.
“Ei väkisin”, suurenakin hurmurina itseään pitävä matoran naurahti ja pomppasi ylös. Sitten vihreänkirjava sankarimme tanssahteli lipevin liikkein tanssilattian suuntaan.
– – –
Puolen tunnin kuluttua portsari onnistui viimein heittämään baarin jokaista naispuolista ja hassun erehdyksen vuoksi myös yhtä herrapuolen matorania ahdistelleen ninjasankarin ulkosalle.
Suuren metallilevyn suojissa, muutaman metrin päässä Matoron jäädyttämästä pommista
Räjähdetorakka 1308 vahtasi havahtumatta pomminsa räjähtämistä. Hänen silmänsä olivat muuttuneet lähes luonnottoman punertaviksi. Ehkä hän olisi voinut räpyttää niitä välillä…