Aihearkisto: Retro

Vanhan foorumin rope.

Retro

Pilasit elämäsi, Jäätutkija

Kommentoi

Bio-Klaanin saari

Tunnelma helikopterissa oli masentunut. Kaikki viisi tiesivät pelinsä olevan pelattu. Ainoastaan 16765 elätteli toivoa. Hänen suunnitelmansa ei ollut vielä murskana, ei niin pitkään kuin hän eläisi. “Olen tässä miettinyt”, 16755 rikkoi hiljaisuuden. “Miten vartijat tulivat niin nopeasti? Meillä piti olla hyvin aikaa ennen niiden tuloa!”

“Niin”, 16754 sanoi, “Missä välissä 007:n ehti lähettää hätäkutsun? Hänhän hyppäsi pöytänsä taakse suojaan heti kun tulimme sisään.” Sitten hänen ja 16755:n katseet kohdistuivat 16765:en. “Muuten, mitä sinä siellä toimistossa teit ennen meitä? Sinä vain katosit sanaa sanomatta ja olit jo 007:n luona?! Ei siitä oltu sovittu mitään!!” 16754 tivasi. 16765 katsoi ulos helikopterin ikkunasta kuin ei olisi kuullut kysymystä. 273 istui hiljaa aluksen ohjaimista ja vilkaisi yllään olevasta peilistä matkustamaan.

“Sillä ei ollut mitään merkitystä epäonnistumisemme kannalta. Sanon vain, että… tunsin 007:n joskus”, 16765 sanoi välttelevästi. “Sinä siis varoitit sitä meistä? Miksi? Miksi sinä teit sen?” 16755 kysyi. “Vedätte hätäisiä johtopäätöksiä. Minä en viitsi keskustella tästä enempää ennen kuin meidän kaikkien tunteet ovat hieman tasaantuneet” Salaliiton entinen johtaja vastasi.

273 katsoi helikopterin ohjaamon ikkunasta aukeavaa vuorimaisemaa. He olivat lähestymässä Mt.Ämkoota. Hän oli toivonut, ettei 007:n ollut lähettänyt hälytystä vielä sinnekin. He voisivat piileskellä vuoritukikohdassa jonkun aikaa ja suunnitella seuraavaa siirtoa. Mutta Jäätutkija tiesi, että ennen pitkää myös vuoritukikohta tarkastettaisiin.

“Muuten”, tiedemies sanoi hiljaa, “En tiedä huomasitteko te sen, mutta minä ehdin nähdä vilauksen 007:n toisesta silmästä…” 273 näki peilistään, kun neljä muuta ryhmän jäsentä katsoivat häntä.
“… 007 ei peittänyt sitä siksi, että hänellä ei olisi sitä, vaan toisesta syystä. 007:n silmä… oli turkoosi…”
16755, 16754 ja 2844 katsoivat hämmentyneinä valkoista tiedemiestä. 16765 taas katsoi ulos ikkunasta tietäen, mitä Jäätutkija aikoi seuraavaksi sanoa.
“Eri väriset silmät, tai muut kehon epäsymmetriset poikkeavuudet ajatellaan epäpuhtaudeksi, ja poikkeavat Nazorakit lukitaan eristyksiin muusta kansasta”, 273 muisteli, “Näin ollen, 007:n on myös ‘epäpuhdas’, aivan niin kuin sinä, 16765 .”

16765 oli hiljaa. “Aivan, siinä lepää meidän viimeinen toivomme. Myönnettäkööt, menneisyytemme liittyy jotakin jonka takia halusin kostaa 007:lle. Vierailuni liittyy siihen. Mutta, me tiedämme että imperiumin seitsemänneksi arvovaltaisin torakka on epäpuhdas asemaansa. Jos me saamme tiedon kaikkien tietoon, me saatamme vielä voittaa. Pahoin pelkään että myös 273:n tukikohta on asetettu radiohäirinnän alle…”

Nyt kaikki katsoivat 16765:ttä. He lähestyivät yhä enemmän edessä häämöttävää vuorta. Maa heidän allaan alkoi vähitellen muuttua kuusimetsästä kivikkoiseksi. “Niin…” 273 aloitti, “Mutta… Oletko yhtään ajatellut, että emme voi todistaa mitään ilman todisteita.” Tiedemies vilkaisi taas peilistään 16765:ttä, joka edelleen katsoi ikkunasta ulos. “Ja jos 007:n ehtii kertoa kaikille Nazorakeille oman versionsa tapahtuneesta, uskoisiko meitä kukaan…” hän jatkoi.

“Kyllä sinun luulisi tietävän kuinka vainoharhaista tämä puhtaan rodun varjeleminen on, Lumipallo. Tarvitaan vain huhu, ja ylin taho menee paniikkiin. Uskokaa minua, ne tutkivat joka ikisen korkea-arvoisen nazon tausta sillä hetkellä”, 16765 vastasi.

273 oli hetken hiljaa. Nyt kolme muuta ryhmän jäsentä katsoivat vuorostaan valkoista tiedemiestä. “… Tuo on kyllä totta…” hän myönsi, “Mutta tietysti myös muukin johtoporras tietää asiasta, ja tekee kaikkensa pitääkseen asian salassa. Ajatelkaa mikä fiasko syntyisi, jos paljastuisi että hierarkian seitsemänneksi arvokkain Nazorak olisi epäpuhdas.” Kolme muutakin ryhmän jäsentä mutisivat ja nyökyttelivät.

”Kätöset nuo siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, päästäsi vievät tiedon muruset. Ei fiaskoista ole mitään väliä. Meidänkin aikanamme on saattanut sattua vaikka mitä fiaskoja, mutta kaikilta Pesässä asuvilta ne poistetaan mielestä. Ei johdon tarvitse pelätä maineensa puolesta”, 16765 puhui äänensävyllä kuin olisi opettanut pieniä nazorakeja koulussa.

Kaksikon väittely päättyi, kun Nazorakien vuoritukikohta ilmaantui näkyviin. Se oli rakennettu varsin vaikeapääsyiseen paikkaan, vuorenrinteestä työntyvälle kielekkeelle. Sinne ei päässyt muutoin kuin lentämällä, tai kielekkeen vasemman puoleiselta rinteeltä.

Tukikohta ei ollut kovin suuri. Se koostui vain kolmesta isosta rakennuksesta: oikealla monikerroksinen päärakennus, jossa jokaisessa kerroksessa sijaitsi yksi suuri nukkumasali. Päärakennuksesta vasemmalla oli työhalli, jossa olivat Nazojen työpisteet ja mekaanikkojen rakennushalli. 273:n labra ja hänen oma pieni asuinhuone oli siellä. Varasto sijaitsi päärakennuksen takana, aivan kiinni vuoren seinämässä hieman muita rakennuksia ylempänä. Päärakennuksesta ja työhallista johti betoniset portaat helikopterien laskeutumisalueelle, jonne kapinallisten alus laskeutui.

Lumi pöllysi laskeutumisalustan ympärillä, kun musta helikopteri laskeutui varovasti maahan. Sen kyljessä oleva pitkä ovi vedettiin auki ja kapinalliset laskeutuivat maahan. Torakoiden astuminen koneesta pois oli hidasta ja vaivalloista heidän saamien vammojen vuoksi. Radiosta vastannut 2844, joka ei ollut lainkaan vahingoittunut, auttoi kolmea muuta toveriaan pois kopterista, kun 273 astui ohjaamosta ulos. Hän katseli edessään olevaa tukikohtaa. Ketään ei liikkunut ulkona kovassa pakkasessa. Kaikki olivat vielä töissä rakennushallissa, juuri niin kuin 273 oli toivonutkin. He voisivat vähin äänin hiipiä hänen labraansa miettimään seuraavaa siirtoaan.

Mutta sitten valkoisen Torakan valtasi haikeus ja suru. Hän ei voinut poistaa mielestään tosiasiaa, vaikka kuinka haluaisikin. Hän oli nyt rikollinen, osana suurinta rikosta Nazorakien historiassa: Nazorak-johtajan salamurhayrityksessä. Jos hänet löydettäisiin, hänet tapettaisiin tai teloitettaisiin, tai hänet lukittaisiin hänen koko loppuelämäkseen pakkotyöhön kaivoksiin, mutta 007:n tuskin olisi niin armollinen. Hän kuolisi. Hän ei enää ikinä näkisi Mt. Ämkoon ylväänä hohtavia rinteitä. Hän ei koskaan näkisi auringon laskeutuvan punertavan oranssina horisonttiin. Hän ei koskaan voisi täyttää unelmiaan arvostetuimman tiedemiehen arvosta. Ja minkä tähden? Aluksi koston. Sitten kunnianhimon. Hän oli vaihtanut entisen elämänsä tuhoon, vaikka oli tiennyt, että riskit olivat liian suuret. 273 sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Hänet valtasi epätoivo.

Mitä tämä enää hyödyttää?!

Ennen pitkää agentit löytäisivät kapinalliset. Tiedemiehenä Jäätutkija tiesi, ettei heillä olisi paljoakaan mahdollisuuksia huippukoulutettuja agentteja vastaan taistelussa. Eli mitä heidän olisi pitänyt tehdä? Paeta jonnekin muualle? Heillä voisi olla paremmat mahdollisuudet saaren eteläisillä alueilla. Mutta olisivatko he turvassa sielläkään? Etelässä he joutuisivat Nazorakien ja Klaanilaisten tulilinjalle. Ja miten he pärjäisivät pakolaisina? He joutuisivat olemaan koko ajan liikkeellä, eivätkä he voisi ikinä pysähtyä hetkeksikään. Kaikkia noita kysymyksiä 273 mietti päässään.

Mutta sitten jokin sai valkoisen Nazorakin huojentumaan. Hän tajusi, ettei ollut liittynyt kapinaan vain itsekkäistä pyrkimyksistä. Hän oli myös osittain halunnut muuttaa Nazorakien elinolosuhteita. Hän oli halunnut tasa-arvoa ja oikeutta. Hän oli halunnut vapauttaa työläis-Nazorakit sorrosta. Jos salamurha olisi onnistunut, Nazorakit olisivat saattaneet aloittaa vallankumouksen. Mutta jos kukaan ei saisi tietää heidän yrityksestään, kaikki oli mennyt hukkaan. Mutta jos kaikki tietäisivät ja kapinalliset tapettaisiin, pidettäisiinkö heitä pyhimyksinä? Jatkaisivatko jotkut rohkeat Nazorakit vapauden tavoittelua? Siinä tapauksessa, kaikki ei olisi ollut aivan turhaa. Heidät tultaisiin muistamaan aina siitä, että he olivat sysänneet lumipallon liikkeelle, joka alamäkeä vieriessään kasvaisi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Näin ollen, 273 olisi voinut kuolla ylpeänä itsestään.

”Tule jo!” 16755:n huuto keskeytti tiedemiehen ajatukset. Kaikki muut olivat jo laskeutuneet kopterista ja odottivat Jäätutkijaa. 273 kiiruhti heidän luokseen ja piteli aristavaa reittään. He kävelivät nopeasti rakennukseen ja 273 ohjasi heidät omaan labraansa. Tutkimustuloksia ja piirustuksia makasi pöydillä ja likaisia koeputkia ja keitinastioita, joissa oli valmistettu erilaisia liuoksia, odottivat pöydällä pesemistä. Kapinoitsijat etsivät itselleen paikan joko pöydiltä tai lattialta johon istua. Ainoa haavoittumaton 2844 tutki toveriensa haavoja. Hän oli porukan lyhin ja hintelin Torakka. Hän oli muita ehkä lähes päätä lyhyempi. 16754 piteli irvistellen vasenta kättään, jonka 007:n Zamor oli lävistänyt.

”Näyttää aika pahalta”, kirjanpitäjä totesi, ”haavat täytyy puhdistaa ja sitoa.”

273 käveli reittään arastellen huoneen oven vieressä olevan valkoisen lääkekaapin luo ja penkoi sen sisältöä. Hän löysi sideharsoa ja kipulääkkeitä, ja ojensi ne kaikki 2844:lle. 273 penkoi vielä kaappia etsien jotain.

”Eih!” hän voihkaisi, ”Desinfiointiaine on loppu.”

Hän ja kirjanpitäjä tutkivat kaikki huoneen kaapit, mutteivät löytäneet mitään korvikkeeksi kelpaavaa.

”Äh, minun pitää käydä hakemassa toisesta lääkekaapista, sitä.” tiedemies sanoi. ”Pysykää te täällä ja olkaa hiljaa.” hän käski neljälle muulle Torakalle. Nelikko nyökkäsi ja 273 poistui käytävälle. Hän käveli nopeasti käytävää pitkin, ettei kukaan näkisi häntä. Hän meni työhallin eteisaulaan, jossa lääkekaappi sijaitsi. Tiedemies oli juuri tarttumassa kaapin kahvaan, kun kuuli raskaan ulko-oven avautuvan. 273 säikähti ja kääntyi katsomaan tulijaa.

”Hei.” Ovensuussa seisonut 2905 tervehti.

273 huokaisi helpotuksesta. ”Ai, hei… Eikös sinulla ole töitä tähän aikaan?”

Juippi hieroi olkapäitään ravistaakseen lumihiutaleet niiden päältä. ”Joo, mutta minun piti hakea varastosta laatikollinen M20-ruuveja. Olivat päässeet loppumaan.” mekaanikko ravisti kainalossaan kantamaa pahvilaatikkoa. 273 oli iloinen nähdessään ystävänsä ja saadessaan muuta ajateltavaa päivän tapahtumista. Mutta iloisuutta ei kestänyt kauaa. Hirveä tunne valtasi valkoisen tiedemiehen. Jotakin kosteaa valui hänen jalkaansa pitkin alaspäin. Hänen reidessään oleva haava oli auennut.

”Mutta missä sinä olit tänä aamuna? Sinua ei näkynyt edes huoneessasi.” Juippi kysyi. 273 siirsi varovasti vuotavan jalkansa toisen taakse, ettei 2905 näkisi vihreää verta.
”Ehm, minun piti taas käydä Pesässä asioilla”, hän selitti.
”No sinähän ravaat siellä nykyään jatkuvasti”, ruskea mekaanikko ihmetteli, ”Jaa, mutta pitänee palata takaisin töihin. Heippa.” Juippi heilautti kättään hyvästiksi.
273 kääntyi taas avatakseen lääkekaapin, mutta sitten huusikin 2905:n perään. ”Hei Juippi. odotas!”
Tiedemies yritti näyttää mahdollisimman normaalilta kävellessään 2905:n luo.
”Tuota, sattuisiko sinulla olemaan mitään alkoholia nyt mukana?”
Mekaanikko katsoi valkoista Nazorakia ihmeissään. ”Tietysti”, hän sanoi ja kaiveli selkäreppuaan, ”Mutta ethän sinä yleensä tähän aikaan juo.” Hän virnisti ojentassaan hopeisen taskumattinsa 273:lle.
”Ei se tule juomiseen. Minä tarvitsen sitä yhteen kokeeseen ja omasta laboratoriostani se on loppu”, Jäätutkija selitti.

”Jmaa. No senkun. Kunhan tuot sen matin takaisin, kun et enää tarvitse sitä.” Juippi kääntyi lähteäkseen.
”Joo, minä palautan tämän”, 273 sanoi ja vilkaisi pulloa. Hyvä. Tämä aine on ainakin sata kertaa parempaa kuin joku desinfiointiaine, hän ajatteli ja palasi labraan, missä muut odottivat.

Nazorak-pesät

007:n väliaikainen toimisto oli samanlainen kuin suurin osa Nazorakien johdon huoneista. Se oli avara metallisen ja teollisen tuntuinen yksinkertainen tila. Raskas suorakulmion muotoinen pöytä oli huoneen keskellä. Toisella puolella istui mustahaarniskainen 007 tietokone ja paperinippu vieressään. Vastakkaisella puolella oli kaksi tuolia. 219 istuskeli niistä toisessa jalat ristissä. Oli aivan hiljaista, sillä kumpikin odotti kokouksen kolmatta osanottajaa.

219 oli laiha, tumman ruskea Nazorak. Hän oli pukeutunut Tiedustelun agenttien mustaan virkapukuun ja hän oli kiillottanut puvun napit ja rinnassaan olevat arvomerkit kiilteleviksi lamppujen kelmeässä valossa. Kädessään hän piti valkoisia hanskoja. Päässään hänellä oli tumma, ehkä aavistuksen verran sinisen sävyinen, se riippuu tietysti valaistuksesta, koppalakki. 219 pyöritteli sauvaansa sormiensa välissä.

Oveen koputettiin napakan terävästi, minkä jälkeen se aukesi ja sisään astui kapteeni 666. Hän seisahtui pöydän eteen, vilkaisi 219:ää sivusilmällä ja käänsi sitten päänsä kohti tiedustelupalvelun johtajaa murahtaen: “Kutsuitte?”

“Aivan, minä kutsuin. Istukaa alas”, 007 sanoi täysin neutraalilla äänensävyllä. 666 istuutui, ja Tiedustelupalvelun johtaja aloitti.
“Minä haluan teidät kaksi johtamaan erästä salaista operaatiota.”

219 lopetti sauvansa pyörittelyn ja laski sen syliinsä. Hän katsahti viereensä istunutta 666:tta ja kääntyi katsomaan tiedustelun johtajaa. “Millaisesta tehtävästä on kysymys?” ruskea Nazorak kysyi, “Oletan, että kyseinen tehtävä on todella tärkeä, kun meidät molemmat on kutsuttu tänne.” 219 hymyili. Hänellä oli usein tapana virnistellä omaa omahyväistä hymyään.

007:ää ärsytti 219:n virnuilu, mutta hän ei näyttänyt ärtymystään ulospäin. Sen sijaan hän käänsi tiekoneen näytön kahta vierastaan kohti. “219 tietääkin tästä jo jotain, mutta kapteeni ei” hän sanoi. Ruudulla näkyi kuvaa käytävästä, jossa pieni ryhmä ruskeita nazorakeja ammuskeli vartijoiden kanssa. Hän antoi kaksikolle hetken aikaa reagoida näkemäänsä.

“Onko tämä kapina?” 666 tiedusteli tiedustelupalvelun johtajalta hyytävällä äänensävyllä.

“Se oli kapina. Tai pikemminkin se oli säälittävä kapinayritys. Tuo joukko kuitenkin onnistui siinä määrin, että onnistuivat pakenemaan. He piileskelevät tutkija 273:n laboratoriossa vuorilla. Paikka on eristetty. Emme tiedä tarkkaan millaiset puolustukset heidän tukikohdassaan on. Tämä 273 on lahjakas keksijä”, 007 selosti. Hän vaihtoi ruudulle näkymään turvakamerakuvaa valkoisesta nazorakista ampumassa kädestään jäätä.

219 näytti hämmästyneeltä katsoessaan tietokoneen ruutua. Hän otti sauvansa ja nojasi sen varassa lähemmäksi tietokonetta kuin varmistuakseen, että kuvassa oleva albiino oli 273. “273?” hän kysyi hämmentyneenä. Mutta sitten hän pyyhki hölmistyneen ilmeen kasvoiltaan. “Hmm, mielenkiintoista… Olen aina kyllä tiennyt, että Jäätutkija on turha tapaus, mutta en olisi osannut arvata, että sillä tiedemiehellä riittäisi rohkeus yrittää kapinaa. Tai sitten hän on vain äärettömän tyhmä.”

“Meidän täytyy kitkeä kapinan siemenet koko kansan sydämestä. Meidän täytyy puhdistaa isänmaamme nimi niiden mielistä, jotka epäilevät sen voimaa ja kunniaa. Meidän täytyy osoittaa noille petollisille yhteiskunnan vihollisille, että heidän yrityksensä oli turha ja vailla kunniaa. Ehdotan, että heidät teloitetaan näyttävästi koko kansan edessä!” kapteeni julisti.

“Kenraali sanoi minulle ainoastaan, että heistä on hankkiuduttava eroon. Joten jätän teille sen päätöksen siitä tapatteko heidät heti vai vangitsetteko teloitusta varten”, 007 vastasi 666:n pauhaamiseen. “Ja nyt tehtäväänne. Te eliminoitte tämän kapinapesäkkeen. Saatte täysin vapaat kädet siinä, miten te sen teette. Tiedustelupalvelun erikoisryhmät ovat käytössänne. Mutta toimikaa nopeasti. Älkääkä aliarvioiko sitä tiedemiestä, sen aseet ovat vaarallisia”, hän jatkoi puhumistaan. Hän antoi kuulijoilleen hetken aikaa sulatella kuulemaansa. “Onko teillä kysymyksiä?” hän kysyi lopulta.

“Eeei lainkaan”, 666 lausui virnistäen julmasti.

219 vastasi kapteenin virneeseen. “Loistavaa.”

“Ai niin”, 007 sanoi vielä yllättäen kaksikon ollessa jo lähdössä. “219, tuo minulle 273:n jäähanska. Haluan sen huipputiedemiestemme käsiin”, hän sanoi määräävällä äänensävyllä.

219:n suu venyi inhottavaan virneeseen. “Selvä, arvon 007. Voitte olla aivan huoleti.” ruskea Nazorak kääntyi oven suussa, “Tulen henkilökohtaisesti repimään sen hänen kylmistä kuolleista käsistään.” 219 ja 666 poistuivät käytävään.

[spoil]Pave teki tästä suuren osan. Sen lisäksi Juoppo sekä Manu tekivät osansa.[/spoil]

Retro

Makuta Nui

Kommentoi

Daxia

Syväläisen vertahyytävä kurlaava kirkuna kantautui vettä pitkin kauas ja saavutti lajitovereiden kuuloelimet auttaen nämä paikantamaan toverinsa.

Ahaa, vai että Inutilis oli nimi. Missä ystäväsi ovat? Kuka ei ole heidän joukossaan juuri nyt?

Syväläispartio ui paikalle häiritsevän nopeasti ja näki yhden kaltaisensa vilkuilevan pimeään onkaloon vihreän merilevän keskellä. Vedessä oli muutenkin pimeää, mutta pimeän pimeä luola epäilytti.
”Mitä näit, Inutilis?” yksi kysyi syväläisten omalla kielellä.
”Mitä näin”, puhuteltu sanoi ikään kuin maistellen sanoja. Sitten hän värähti. ”Hirnlos meni tuonne…”
Puhuessaan Inutilis osoitti luolaa, ja muut katsoivat sormen osoittamaan suuntaan hämmentyneenä.
”Meni luolaan?”
”Tai ei mennyt… hänet vedettiin sinne… Ja hän kirkui. Minä vältin lonkeron.”
”Menemme sisään.”
”Menkäämme”, Inutilis sanoi. Syväläiset alkoivat vajota yksi kerrallaan luolaan aseet edellä, mutta Inutilis viivytteli ihmeen kauan.
”Näkyykö sitä makutaa?” hän huikkasi. ”Tai Hirnlosia?”
”Ei täällä taida mitään olla”, joku heistä sanoi.
”Katsokaa nyt vielä tarkasti, minäkin tulen sinne”, Inutilis sanoi perääntyen luolan suulta. Pienen pieni välähdys sai syväläiset kääntymään nopeasti luolan suuta kohti katsomaan, mutta liian myöhään. Koko luola romahti heidän niskaansa ja heille jäi hädin tuskin tilaa hengittää. Joku saattoi kuollakin, kukaan ei ollut varma.
”Inutilissssrggghh!” joku korisi. ”Apuarggh!”
Inutilis soi itselleen julman hymyn.
”Kuulkaa mereneliöt, nämä kalansilmät ovat hirveitä”, tämä sanoi kyhnyttäen kylkeään. ”Kaikki menee sotkuksi, kun valon lisäksi näkee SEKÄ infrapuna- ETTÄ ultraviolettisäteilyn.”

Kalanomainen Makuta Nui jätti kuolevat syväläiset luolaan ja kiirehti Daxian merijoukkojen kohtaamispaikkaan. Kivistä merenpohjaa satunnaisesti potkiva ja surkeasti räpeltävä Manu pääsi perille muutamassa minuutissa ja otti tavoitteekseen saada niin surkean valituksen aikaan kuin mahdollista.
”Apua! Apua! Kokonainen ryhmä jäi loukkuun luolaan, kun se katala makuta hyökkäsi ja pääsi pakoon!”
Vihreät niljakkeet huolestuivat todenteolla ja lähettivät ison pelastusryhmän.
Nyt täytyy etsiä jostain kulkupeli.

Manun toiveet täyttyivät, kun hän äkkäsi suuren sukellusveneen, joka syväläiset tuntien olisi nopea kuin mikä. Se vain sattui sisältämään ainakin viisi vartijaa. Oli strategisen siirron aika. Manu uiskenteli merkityksettömän näköisenä muina miehinä aluksen luokse ja alkoi tutkia polttoainesäiliöitä.
Jos yksikin pamahtaa, väki lähtee varmasti ulos ja äkkiä…
Hän pystyi kuulemaan miehistön puheen melko selvästi oven ollessa auki.
”Kuulitko jo vankilakapinasta?”
”Missä tynnyrissä sinä olet ollut viime päivät, jos vasta nyt kuulit itse? Totta kai olen.”
”No siis, se yksi makutahan pakeni. Kuulemma korkealla tappolistalla.”
”Miksi näitä ylipäätään tapetaan?”
”Kai liian vaarallisia elossa tai jotain.”
Turhanpäiväistä höperrystä. Nyt, tämä kyllä nappaa tulen, kunhan vähän raotan peltejä.
”Ja moni sai surmansakin. Myös moni vanki, tappelu oli kuulemma kova.”
”Joo, joo. Tiedetään. Jotain uutta?”
”Jaa, no kuulemma joku auttoi pakoa ulkoapäin. En tiedä sitten, kuka. Kuulemma moni tärkeä agentti on nyt palannut tänne tämän tapauksen takia. Eikä siitä toki kerrota julkisuuteen mitään.”
”Ahaa, no me tiedämme.”
”Koska meidän täytyy, idiootti. Kai meille nyt kerrotaan, kenet meidän pitää saada kiinni.”
”Makuta voisi olla kuka tahansa meistä! Se voisit olla sinä, se voisin olla minä. Se voisi olla jopa –”
”Hei, laitas tuo ase pois. Hänen päätään ei tarvitse ampua tohjoksi.”
”Mutta se on ilmeistä! Hän on makuta!”
”Typerykset, tämä ei ole leikkiä.”
Hiljaa mielessään Manu hihitti. Se voisin ollakin minä.
Hän jatkoi polttoainesäiliön sabotoimista.

”No joo, keitä tänne nyt on tullut?”
”Kuulemma Tobduk palasi viime retkeltään.”
”No se olisi ilmeisesti saanut teloitushommia muutenkin, ikävä kaveri. En pidä hänestä.”
”Varokaa, pojat. Seinillä on korvat.”
”Joo, ja Axonn ja Brutakakin kuulemma tulivat. Minä en edes tiedä, mitä ne tekevät työkseen, ovat vain jossain. Liian salaista, kait.”
Manu pysähtyi sijoilleen.
Brutaka kuulostaa tutulta.
”Heh, naamiopellejä kaikki. Minun pärstäni on kaunis.”
”Aina niin itserakas, etkö sinä ikinä opi, että ulkonäöllään ei ole syytä leuhkia, jos naamassa kasvaa viisitoista suurta paisetta?”
”Älä viitsi, olen silti kauniimpi kuin sinä, ja se on jo paljon se.”
”Naamiopellet ovat teitä kaikin puolin parempia, muistakaa hierarkia.”
”No niillä on kaikkia hienoja voimia.”
Brutaka, Brutaka. Taisi tehdä töitä Makutain veljeskunnalle joskus.
”Joo, Axonnia ei huijata hevillä.”
”Heh, no ei ketään muutakaan sinun aivoillasi!”
”En minä sitä tarkoittanut!”
”Brutakan naamio on hienompi. Sehän voi vaikka…”
”Hyss nyt siitä naamiosta. Ei siitä saisi puhua. Sehän voi aiheuttaa vaikka naamiokateutta Botarissa tai jotain.”
”Heh, joo. Olmak on niin OP, että aika moni vaihtaisi päänsä siihen.”
”Sinäkö? Minä en ainakaan kuolisi jonkin naamion takia.”
Olmak!
”No jos sen niin ajattelee. Mutta jos saisin valita päättömyyden ja sinun kasvojesi välillä, valitsisin kuoleman.”
”Nyt alat mennä liian pitkälle!”

Brutaka, Olmak. Kuulostaa täydelliseltä. Ja tästä tankista saa mainion harhautuksen.
Makuta sytytti.
”HEI, JOSSAIN PAUKKUU.”
”SE ON TÄSSÄ, IDIOOTTI. TÄMÄ VENE RÄJÄHTÄÄ.”
”POISPOISPOIS ÄKKIÄ.”

Manu oli jo kaukana.
Matoro the Blacksnow, toivottavasti saat tietää, mitä kaikkea teen puolestasi. Tai voisin tehdä. Itse pääset helpolla minun ohjeideni mukaan.
Manu otti jälleen pienen hämähäkin muodon ja jätti ison osan massastaan lojumaan mereen.
Aika hieman hienovaraistella.

Retro

“Minä muistan”

Kommentoi

Sielussa

Eivät antaneet sitä minulle… typerykset. Eivät tiedä mitä tekevät. Hidastavat minua ja parempaa maailmaa. Pakko tehdä jotain. Kun vain muistaisin. Muistaisin loputkin yksityiskohdat. Koska minä olenkaan unohtanut? Kun vain…

Kuka edes uskoisi minua? Olen uusi täällä Auttaisiko Creedy? Auttaisiko hän minua? Hän on ollut täällä pitkään, mutta silti… ei. Hänen sanansa ei riitä. Tarvitaan jotain isompaa.Ehkä… ehkä voisin viedä sen väkisin?

Se kuuluu minulle. Se kuuluu… luojalle. Mutta en pärjäisi yksin…

Evät he sitä voi ymmärtää. Ei kuulaa kukaan muu kuule.

Yritä mieli, yritä. Miksi en voisi vain muistaa?

Hetkonen… niin tietenkin.

Kaikki on päässäni. Olisi pitänyt kuulla sen sanoja. Nainen kuulassa kuiskuttaa totuuden.

Apujoukot. Totta kai minulla on apujoukkoja. En minä yksin ole. En ole koskaan ollut. Luoja on pitänyt siitä huolta…

Missä ne ovat. Tulossa? Kun vain muistaisin.

Kyllä. Nyt minä ymmärrän. Minä muistan. Se vanha toa tiesi, mistä puhui. Nurukan tiesi.

Mutta muistaako hänkin?

Tiedän, mitä minun pitää tehdä.

Retro

Herra Peelo

Kommentoi

Klaanin linnake

Peelo oli saapunut pieneltä labravisiitiltään takaisin Klaanin ilmapiiriin. Häntä hieman säälitti se, että labra meni maan tasalle. Tai no, maan alle, koska sehän oli maan alla. Peelo käveli linnakkeen käytävää pitkin kunnes pääsi oman huoneensa ovelle. Juuri kun hänen kätensä oli saanut otettua oven kahvasta kiinni, hän muisti jotain. Hänellä ei ollut hajuakaan missä hänen avain oli. Peelo kuitenkin nappasi kahvasta kiinni ja väänsi sitä epämääräisen hitaasti alaspäin, kuin hän olisi ollut murtohommissa.

Se oli jäänyt auki. Hyvä niin.

Peelo työnsi oven auki, ja pysähtyi ovensuuhun katsomaan pölyn täyteistä huonetta. Huoneessa oli muun muuassa pöytä jonka takana oli tuoli, tyhjä kirjahylly, vaatekappi, ylimaallisen pehmustettu sohva jonka edessä oli pieni jakkara jalkojen lepuuttamiseen, ja sohvaa vastapäisessä seinässä oli takka. Takassa oli vieläkin muutama polttamaton puuklapi. Eihän Peelo mekaanisuutensa takia pahemmin takkaa tarvinnut, mutta hänestä se oli oiva tunnelmanluoja.

Peelo otti tarvittavan määrän askelia vaatekaappia kohti, ja avasi sen kummatkin ovet sepposen selälleen. Kaapissa oli silinterihattu ja hännystakki. Peelo ei tiennyt miksi hänellä oli sellaiset, hän ei edes muistanut mistä oli mokomat läytänyt.

“Hmm.”

Peelo tarrasi hännystakista kiinni ja veti sen ylleen. Sopi kuin nakutettu. Sen jälkeen hän otti, ei, heitti silinterihatun ilmaan ja siirtyi sen alle. Tyylikkäällä heitolla päähine mätkähti lattialle.

“…”

Peelo nosti hatun maasta, pudisti siitä pölyt ja laittoi sen päähänsä. Tämän jälkeen hän suorastaan syöksähti pöytänsä luo, ja avasi siitä pienen lipastoluukun. Sieltä löytyi yksi tulitikku. Peelo nosti tulitikun käteensä ja syöksyi takan luo. Nopealla heilautuksella hän raapaisi sitä takan reunaa vasten ja se syttyi tuleen. Peelo heitti sen takkaan, ja pölyntäyteinen takka ja sen puuklapit roihahtivat komeisiin liekkeihin. Tässä vaiheessa Peelo tajusi että hän olisi voinut käyttää kädessään olevaa liekinheitintään. Väliäkö hällä, Peelo tuumasi.

Hän sulki huoneen verhot ja sammutti valot, antaen roiskuvien liekkien levittää lämpimän valonsa huoneen joka kolkkaan.

Peelo istui sohvalle. Hän tunsi itsensä hienostuneeksi herrasmieheksi. Enää puuttui vain sikari jolla pölläytellä huoneen ilmoille hienoja savupössähdyksiä. Hänellä tosin oli kaasunaamari päässään, joten sen suodattimista pöllähtelevät vihreät savut saivat ajaa sikarin homman.

Tunnelmaa parantaisi joku jolleka puhua. Peelolla tosin ei ollut ikinä aikaa tutustua kehenkään, joten veljeskunnan tehtävälläkin hänellä oli ollut jossain määrin ulkopuolinen olo. Pitäisi viettää enemmän aikaa Klaanin linnan sisällä, Peelo tuumasi.

Tehtävää muistellessaan hän tajusi kuinka nopeasti hänellä tuli tylsää ilman mitään fiksua tekemistä. Peelo kurkotti vieressään olevaa kirjahyllyä kohti, ja nappasi ensimmäisen käteen sattuvan kirjan. Siinä vaiheessa hän tajusi että hänen käteensä ei sattunut kirjaa ollenkaan, koska hylly oli typötyhjä.

“Hrmh, pitäisi käydä hankkimassa jotain kirjoja tuonkin täytteeksi”, Peelo ärähti. Juuri kun hän oli päässyt mukavaan asentoon sohvan pehmeään syleilyyn. Hän työnsi itsensä väkisin ylös sohvasta ja suuntasi ikkunalleen. Hän avasi verhot ja katseli sitä osaa Klaanin pihamaasta jonka hänen ikkunansa kautta näki.

Peelo päätti lähteä huoneestaan pienelle kävelylle Klaanin pihamaalle. Hän voisi hankkia vähän kirjoja hyllyn täytteeksi ja hommata monokkelin asukokonaisuuteen mukaan.

Retro

Makuta Nui

Kommentoi

Arkkienkeli

”Jäämme tähän”, sanoi Abzumon ääni pallomaisen huoneen keskipisteessä pilarin nokassa sijaitsevasta valtaistuinmaisesta tuolistaan. Huoneen seinät olivat täysin sileä suuren pallon sisäpinta, niin tummaa harmaan sävyä, että melkein näytti mustalta. Hienovarainen kiilto paljasti materiaalin jonkinlaiseksi metalliksi. Pallo oli säteeltään kymmenisen metriä. Abzumon kummallakin puolella oli pallossa oviaukko, joissa kummassakin seisoi musta insinööri odottamassa ohjeita.
”Jäämme tähän vuorokaudeksi. Minun täytyy hoitaa asioita, ennen kuin jatkamme määränpäähämme.”
Vastapäätä Abzumoa oli suuri näyttöruutu, joka välitti tällä hetkellä kuvaa alla olevasta saaresta. Karun kallioinen saari oli vahvasti tuliperäinen – ainakin siltä vaikutti – ja jotkin alueet rannikosta näyttivät ylhäältä katsottuna jopa mustilta.
”Tuossa saaressa on jotain pahasti pielessä”, makuta mutisi hiljaa itsekseen. ”Aistin jotain. Jonkin läsnäolon. En ole pitkään aikaan tuntenut tällaista.”
Abzumo painoi nappulaa istuimensa edessä olevasta komentopaneelista, ja näytölle ilmaantui informaatiota saaresta.
”Artidax”, Abzumo maisteli saaren nimeä. ”Enpä ole koskaan käynyt täällä näin etelässä.”

Seuraavaksi Abzumo näppäili joitain nappeja, ja kuva vaihtui näkymäksi hänen nazorakpesissä sijaitsevaan laboratorioonsa. Ilmeisesti huomattuaan mestarinsa kuvan yhdellä laboratorion näyttöruuduista Harmaa Aine kiirehti tervehtimään Abzumoa.
”Tervehdys, Aine. Eteneekö suunnitelma odotetusti?”
”Kyllä se etenee. Pesässä on sattunut jänniä asioita poissa ollessanne, herra”, Aine vastasi salaperäisesti.
”Vaikuttavatko ne minuun jotenkin?”
”No, eivät?”
”Sitten minun ei tarvitse tietää niistä. Tärkeintä on nyt suunnitelma. Odotan tämän saaren yllä vuorokauden, ennen kuin jatkan Nimdan luokse. Tarkkailen tilannetta.”
”Klaanilaiset huomaavat asian pian ja tehnevät sille jotain.”
”Hienoa, Aine. Otan pian uudelleen yhteyttä.”
”Mainiota, herra.”
Näyttöruutu pimeni.

Abzumo istui rauhallisesti paikallaan ajatellen. Mikä häntä voisi estää? Klaanilaiset eivät ikimaailmassa ehtisi hänen peräänsä purtilollaan.
”Niin, tosiaan”, makuta tuumaili. ”Athisteista ei ikinä tiedä. Mutta heistä ei myöskään ole minulle vastusta, olipa minulla siru tai ei.”
Makuta alkoi nauraa. Hän nauroi athisteille, hän nauroi klaanilaisille, hän nauroi maailman typeryydelle ja sille, miten se yritti vastustaa häntä.
”Minä voitan, Aine. Minä voitan.”

Daxian selliosasto

Se tapahtui. Koko Daxia kaikui hälytyssireenien äänistä, kun vangit murtautuivat kaikkialla selleistään. He olivat saaneet ulkopuolisten apua – äärimmäinen takaisku Mata Nuin ritarikunnalle.

Makuta Nui avasi hitaasti silmänsä, kun valoja syttyi heidän käytävässään. Manun selliin valo ei juuri ulottunut, mutta nyt hän näki, kuinka vastapäisessä sellissä Zimblr hymyili pahansuovasti.
”Muista, mitä kerroin”, olento sanoi, ja Manu ei saanut ajatuksiaan irti muhennoksesta. Vaaran hetkellä ajatukset sinkoilivat sinne sun tänne.

Pian meteli voimistui ja esiin marssi kolme raavaan näköistä hahmoa: vortixx, skakdi ja steltinpeikko. Nämä alkoivat pörrätä Zimblrin oven kimpussa ja pitkien ponnistelujen jälkeen saivat sen auki steltinpeikon käytettyä valtavaa moottorisahaa.
”Makuta Nui”, Zimblr mainitsi tuijottaen yhä Manua tämän istuessa sellinsä punkalla. Katseet kääntyivät yksinäiseen makutaan, joka tuijotti takaisin.
”Me tapamme sinut”, vortixx sanoi julmasti. Manu nousi seisomaan ja tuli aivan kalterioven eteen tuijottaen vortixxia silmiin julmasti.
”Tuollainen roskaväki saa kuvitella, mitä huvittaa”, Manu tuhahti ja sylkäisi pitkänhuiskean hahmon kasvoille. Vortixx katsoi järkyttyneenä makutaa pyyhkien sylkeä kasvoiltaan ja yritti nopealla liikkeellä tarttua Manua kaksin käsin kurkusta. Makuta otti nopeasti kiinni käsivarsista ja taittoi niitä kaltereita vasten, kunnes kuuli käsivarsien luiden rusahtavan poikki. Vortixx parkui tuskissaan ja katsoi kaltereihin jumittuneita käsiään. Manu ei hymyillyt. Ei hiukkaakaan. Hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan pelkkää halveksuntaa.

Zimblr nousi omasta sellistään rikkoen loput kalterit omalla massallaan. Hän oli seisoessaan käytävässä melkein kuusimetrinen ilmestys ja hädin tuskin mahtui seisomaan suorassa.
”Valitan, ystäväiseni”, hän murahti vortixxille, ”mutta olet kostoni tiellä.”
Manu tiesi vallan hyvin, mitä tapahtuisi – aivan kuin olisi nähnyt sen joskus aiemmin tapahtuvan. Zimblrin annettua merkin steltinpeikko tarttui jälleen moottorisahaansa ja iski sen nyyhkyttävän vortixxin käsiin. Veri roiskui pitkin seiniä surkean olennon käsivarsien lentäessä irti. Tämä kaatui kuolleena maahan, ja steltinpeikko alkoi sahata Manun sellin ovea. Skakdi kauhisteli vieressä, kuinka toinen hänen tovereistaan kuoli.
Manu soi itselleen hymyntapaisen.
”Kostollasi on kova hinta”, hän sanoi ja risti kätensä rinnalleen. Zimblr rusautti rystysiään kuuluvasti moottorisahan äänen häiritsemättä, sillä steltinpeikko oli jo valmis.
”Tapa”, jätti komensi, jolloin peikko astui Manun selliin moottorisahallaan sohien. Manu perääntyi nurkkaan, jossa hänen sänkynsä oli, ja nousi vuoteen päälle. Steltiläinen yritti silpoa hänet moottorisahallaan iskiessään aseensa eteenpäin kohti makutaa, mutta tämä teki nopean liikkeen, jossa työnsi itseään seinää vasten ja samalla jaloillaan sänkyä eteenpäin. Sänky liikahti yllättävän nopeasti kohti steltiläistä, ja Zimblr tajusi makutan sahanneen jotenkin sängynjalat poikki aiemmin, jotta se lähtisi helposti liikkeelle.

Steltinpeikko sai sängyn jalkoihinsa ja menetti sahansa hallinnan. Ase lennähti voimalla Manun yläpuolelle seinään, ja makuta ehti väistämään sen alta sen pudotessa.
”Olisi jotenkin laimeaa tappaa sinut vessanpytyllä, eikö niin, steltiläinen?” Manu sanoi virnistäen demonisesti.
”Ei, en minä oikeasti halunnut”, tämä mutisi.
”Mitä, en kuule.”
”En halunnut tappaa! Tuo pakotti!” maassa makaava peikko kitisi osoittaen ulkopuolella seisovaa jättiä.
”Aivan, hän pakotti sellistään sinua karkaamaan omastasi ja hyökkäämään minun kimppuuni moottorisahalla”, makuta sanoi pilkallisesti ja tarttui moottorisahaan.
”Maista siis omaa lääkettäsi.”

Zimblr tuijotti hieman järkyttyneenä, kuinka steltiläinen päätti päivänsä menettäen päänsä. Skakdi pakeni toiseen käytävään.
”Aliarvioin sinut”, jättiläinen murisi.
”Monet tekevät niin”, Manu huohotti astuttuaan sellistä ulos.
”Mutta nyt saan tehdä sinusta selvää itse. Ja se on mukavaa hommaa.”
”Taatusti on. Mutta sinua ei onni nyt oikein suosi, mikäli uskot onneen.”

Zimblr ei vaivautunut vastaamaan vaan yritti suorastaan polkea makutan jalkoihinsa. Tämä väisti ja katosi Zimblrin omaan selliin.
”Pelkuri, tule tänne, jotta saan murskata sinut!”
Manu ei vastannut, vaan jäi selliin odottamaan. Zimblr kumartui ja työnsi nyrkkinsä selliin vain joutuakseen Manun väistämäksi. Toinenkin koura seurasi pariaan selliin ja alkoi kouria makutaa onnistumatta kuitenkaan.
”Eikö näkökenttäsi ole tarpeeksi laaja, kömpelö apina?” Manu ilkkui roikkuessaan katosta ja väistellessään satunnaisia siihen osuvia hyökkäyksiä.
”TAISTELE KUIN MIES SENKIN PELKURI.”
”Olen havainnut sen aika huonoksi keinoksi selviytyä ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan.”
Raivoissaan jätti tunki päänsä sisään selliin ja huomasi tuijottavansa suoraan verenpunaisiin silmiin. Sitten hän tunsi silmitöntä kipua makutan tunkiessa kätensä hänen sieraimeensa. Hän tunsi päänsä sisällä hirvittävän tunteen, polttavan, pistävän, kaiken kaikkiaan tuskallisen tunteen. Hän nousi sellistä lyöden samalla päänsä kattoon ja yritti karistaa Manua pois päänsä kimpusta, mutta tämä väisteli hänen käsiään ja pysyi päänheilutuksesta huolimatta paikallaan. Viimeinen tuskan aalto saapui, ja lämmin tunne levisi Zimblrin koko pään läpi. Hän ei tosin enää tiedostanut tunnetta.

”Kuolleet eivät tiedosta”, Manu sanoi. ”Viimeinen sana on minun.”
Punaisen ruskeaa paksua nestettä valui ulos jättiläisen korvasta. Tämä huojui hetken paikallaan ja kaatui sitten rymisten maahan. Manu heittäytyi sitä ennen pois olennon pään päältä ja laskeutui lattialle yhtä kömpelösti kuin Zimblr.
”Kuvottavaa”, makuta sanoi väristen ja pyyhki kätensä jättiläisen mustaan vaatekappaleeseen. Nyt hän vasta näki kunnolla, millainen tämä oli: yhtä ruma kuin hän oli muistellutkin. Sininen suomuinen iho peitti koko ruumista kaikkialta, ja musta vaate peitti puolet alaruumiista sekä koko yläruumiin. Olennon jaloissa oli pitkät kynnet, joilla olisi voinut raadella tuhkakarhun.

Ja nyt olen nähnyt kaiken, Manu ajatteli. Hemmettiin täältä.
Hän lähti kävelemään käytävää poispäin kohti vankilassa möyryäviä taisteluja. Kukaan ei kiireiltään ehtinyt kiinnittää häneen huomiota. Manu tarkasteli osastoa, johon oli päätynyt: samat ruman harmaat seinät kaikkialla, luonnollisesti, ja samanlaisia sellejä joka puolella. Nyt vain kaikki ovet olivat auki ja vangit käytävillä taistelemassa ritarikuntalaisia vastaan. Hän voisi aivan hyvin kaikota.

Hän saapui hetken käveltyään ja erään hänen kimppuunsa hyökkäämistä yrittäneen vangin portaat alas heitettyään ovelle, josta mitä ilmeisimmin pääsi ulos tästä hullujenhuoneesta. Nyt se täytyi vain murtaa, mikä ei tosiaankaan olisi helppoa. Manu pohdiskeli hetken leukaansa jälleen hieroen, miten pääsisi siitä ulos, ja päätyi lopputulokseen, että tarpeeksi monen rikollisen heittäminen päin sitä kävisi muurinmurtajasta. Hän etsi katseellaan tarpeisiinsa sopivia rikollisia ja huomasikin ritarikuntalaisia paiskovan steltiläisen.
”Heikko mieli, helppo homma.”
Steltiläinen lähti kävelemään Manun suuntaan juuri parahiksi, ja makuta huudahti:
”Hei sinä siellä!”
”Makuta Nuiiirrggh! Kuolet nyt!”
”Ahaa, no minä en tunne sinua. Huomaatko tuon oven?”
”Sillä ei ole väliä, kosto on tärkein!”
Steltiläinen hyökkäsi päin Manua naurettavan helposti väistettävällä tavalla, jolloin Manu astui askeleen sivulle, ja asetti kätensä steltiläisen otsalle.
”Kuulet ääneni, ja sehän on oikein lumoava, eikö niin”, Manu sanoi hieroen peikon otsaa ja pidellen samalla tämän huitomista yrittävää kättä paikallaan. ”Sinä voisit rikkoa tuon oven ja päästä vapauteen.”
”Tosiaan, miten se rikotaan?” steltiläinen sanoi raukeasti.
”Katsopas hieman ympärillesi, ja löydät vaikka mitä, millä heittää sitä.”
”Joo, nuo ritarikuntalaiset ansaitsevat sen.”
”Jos he loppuvat, voit toki käyttää myös tovereitasi. Hehän ovat toisarvoisia pakosi rinnalla.”
Steltiläinen yritti vielä huitaista Manua kädellään, jossa tämä havaitsi olevan suuri veitsi. Makuta perääntyi taaksepäin ja nosti maassa makaavan vortixxin. Hän heitti sillä steltiläistä, joka tokeni ajatustensa muokkaamisesta nopeasti ja paiskasi vortixxin oveen.

Manu katseli hetken pahoinpitelynäytöstä ja totesi sen toimimattomaksi tavaksi avata oven.
Jotain muuta, mutta mitä?
Siinä samassa ovi pamahti auki itsestään. Manu hätkähti ja kaatui maahan. Tummia hahmoja alkoi tulvia ovesta sisään, ja Manu nosteli pari ruumista päälleen peittämään itsensä. Ritarikunnan joukkoja.

Yksi saapuneista sotilaista meni lähelle vankeja, jotka viimeistelivät viimeisiä vanginvartijoita, ja sanoi:
”Me tulemme rauhassa. Palatkaa selleihinne, niin teidän ei käy kuinkaan.”
Manun manipuloima steltiläinen hyökkäsi sotilaan kimppuun raivoisasti, jolloin muut tähtäsivät aseensa häneen ja ampuivat miehen kuoliaaksi. Muut vangit hyökkäsivät raivokkaasti nähtyään tapauksen, ja heitä alkoi kuolla tuleen. Näiden sotilaiden kanssa ei neuvoteltu.

Manu katseli ruumiiden alta sivusilmällä, vaikkei paljon nähnytkään. Kun meteli vaimeni siirtyessään taemmas käytäviin, Manu rohkeni liikuttaa ruumiita päältään.
”Älä liiku.”
Kuului aseen lataamisen ääni, ja Manu tiesi, että häntä osoitettiin sillä aseella.
”Nouse hitaasti ylös ja pidä kädet niskasi takana!”
Stereotyyppistä.
Manu nousi ja teki, niin kuin käskettiin. Hän katseli vangitsijoitaan eikä voinut todeta näiden lajeja haarniskojen läpi. Heitä oli kaksi, toinen tähtäsi häneen suurella zamorkiväärillä ja toinen katseli seuraavaan käytävään päin, jossa taistelua käytiin. Ovi oli yhä auki, täytyi vain odottaa hyvää tilaisuutta.

”Hei kaverit, ette ehkä usko, mutta Zimblr makaa kuolleena tuolla yhdessä käytävässä!” joku hihkaisi käytävästä, jonne toinen Manun vartijoista katseli. Uutiset kuultuaan Manua osoittava vartijakin erehtyi kääntämään päätään käytävän suuntaan, jolloin makuta teki siirtonsa: hän iski nyrkkinsä vartijan vatsaan tarttuen samalla kivääriin ja sai miesparan lentämään toista vartijaa kohti. Tämä alkoi ykskantaan ampua ja surmasi toverinsa. Hän ehti nähdä Manun vilahtavan ovesta ulos ja lähti heti perään.
Hitto, nämä pelaavatkin kovaa peliä, Manu ajatteli. Voi olla, että tämä ei mene aivan, kuten piti.
”Pysähdy tai ammun!” vartija huusi.
Manu ampui. Vartija oli odottanut sitä ja väisti. Sitten hän ampui itse takaisin, ja Manu ei ehtinyt väistää mutta suojasi rintakehäänsä omalla kiväärillään, joka räjähti heittäen makutan metrejä eteenpäin. Savunpöllähdys peitti takaa-ajajan hetkeksi, mutta Manu tunsi tämän nopeuden ja tiesi, ettei tämä olisi kaukana. Hän nousi heti ylös ja pinkaisi juoksuun antaen vauhtia siivillään, jotka olivat siihen asti olleet tiukasti hänen kehoaan vasten supussa. Hänen takaansa ammuttiin, joten hän laskosti jälleen siipensä, jotka olisivat mainio maalitaulu. Tuli kulma, ja Manu kääntyi nopeasti siitä ainoaan mahdolliseen suuntaan eli oikealle. Edessä häämötti avonainen ovi, josta näkyi taivas, joten Manu kiihdytti vauhtinsa äärimmäisyyksiin. Hän oli melkein ovella, kun sai osuman jalkaansa ja lennähti eteenpäin ulos ovesta.

Hän huomasi, ettei ovesta ulos lentäminen ollutkaan kovin onnekasta, sillä alla ei ollut maata – tai oli, mutta hän putosi kohti kymmeniä metrejä alhaalla päin olevaa maata.
Mikä ovi tuo on? hän hämmästeli järkyttyneenä ja muisti jälleen siivet. Häntä ammuttiin yhä, ja lento alkoi väistelynä. Hän näki Daxian linnoituksen ja huomasi ilmatorjuntatykit.
”Tämä ei mene ihan putkeen”, hän huokaisi. Oli aika tehdä äärimmäisiä ratkaisuja. Häntä tulitettiin joka puolelta, joten hän lensi ainoaan suuntaan, josta ei kohdannut vastustusta: mereen.

Makutan upottua mereen vartijat lopettivat jahtaamisen. Yksi poimi radiopuhelimen ja lausui siihen:
”Lähettäkää syväläisiä.”

[spoil]Liian vähän kuvailua, liikaa kerrontaa. Anteeksi siitä. Lisäksi, toivottavasti en rikkonut mitään, Snow.[/spoil]

Retro

Sysiyön kovis

Kommentoi

Ilmatila, Ilmaraptori

Bloszarin makaili sängyssä. Hänen pitäisi nukkua, mutta uni ei tullut ja muutenkin uni tuntui olevan hänelle vieras nykyään. “Kun on neljää päivää valvonut, miten voisi oikein nukahtaa?” Toa ajatteli. Hänelle tuli mieleen se admin, Tawa, klaanin yökukkuja.

“Apua, olen muuttumassa Tawaksi…”

Joten Bloz siis nousi ja lähti öiselle kävelyretkelle tässä laivassa. Muut olivat höpisseet höyryvoimasta. “Höyryvoima, heh.” Tulen Toa ei ollut ikinä käyttänyt sellaista. Mutta raptori oli kyllä hienosti suunniteltu ja rakennettu.

“Se Keetongu, vai kuka nyt onkaan, apulaisineen ovat erittäin taitavia rakentajia. Ja suurin teknologinen osa on tehty höyryllä, mikä on vakuuttava taidonnäyte.”

Toan kierreltyä vähäsen, hän tapasi Matoron, joka oli öisellä vahtivuorollaan.

“Iltaa Bloz mikset ole nukkumassa?”

“Ei väsytä. On muita ajatuksia. Esimerkiksi se Makuta. En oikein usko sen tyypin olevan iloinen, kun saavumme.”

“Tarkoitat Abzumoa?”

“Miksi kaikilla ei-niin-hyvillä-ja-ei-hyvällä-tavalla-hauskoilla-tyypeillä on vaikea nimi?”

“…”

“Tajuat pointin. Minusta se Makuta on jotenkin, ovela. Hän ehkä saattaa tietää, että tulemme ja valmistelee ansaa.”

“Kuule, minäkin tiedän sen. Mutta tiedän sen myös, että kyllä me hänet löydämme ja pelastamme ystävämme. Siinä samassa voimme pistää myös sen vanhan hirviönaaman katumaan, mitä teki.”

Mato oli itsevarma asiasta, Bloz ei yhtään. Toa päätti jättää yövartijan rauhaan ja jatkoi matkaa. Vähän ajan päästä tuli näkyville maassa lojuva 1034.

Tulen Toa tunsi suurta vihaa Nazorakeja kohtaan. Heidän takia Nutu oli kuollut ja Tronie vangittu. Mutta se ei hyödyttäisi mitään, vaikka Bloszar purkaisikin vihaansa tuohon Nazorakiin. Se nukkui.

“Herätys torakka. On asiaa.”

Torakka heräsi ja katsoi Toaa ihmeissään. “Mitä sinä haluat?”

“Minä kysyn, sinä vastaat”, Bloz yritti kuulostaa ja näyttää vihaiselta, mutta se ei onnistu väsyneeltä.

“Tuo sinun ärtyinen kovistelija-juttusi ei mene läpi.”

Hitto, Toa ajatteli. “Kumminkin, missä Rautasiipi on?”

“Mistä minä tietäisin? Jos et sattunut tietämään, olen kykkäillyt laivallanne jo aika kauan, ilman yhteyttä toisiin Nazorakiin. Se voi olla missä tahansa.”

“Aivan, niin tietysti”, Toa sanoi ja poistui. Matokaan ei ollut enää samalla paikalla, joten Bloz meni suoraan tutkimusretkelle.

Täällä voisi olla hylättyjä laitteita, joista voisin värkätä jotain hyödyllistä, mitä voisi käyttää pelasusretkellä, Toa ajatteli.

Spoileri ValitseNäytä
Retro

Makuta Nui

Kommentoi

Daxian selliosasto

”Lopeta se hemmetin viheltäminen, ääliö!” Manu kiljui sellistään vastapäiselle jättiläiselle, joka ei lopettanut. ”Eihän täällä kuule edes omia häröjä ajatuksiaan.”
Vihellystä.
”Ei sitten.”

Makuta Nui istui pienen sellinsä sängyssä katselemassa ikkunasta näkyvää seinää. Seinät olivat niin paksuja, etteivät antaneet ikkunan näyttää ulos, ellei katsonut kohtisuoraan siihen. Silloinkin näki vain surullisen kokoisen neliön verran merta ja synkkää taivasta. Manu tiesi, että pakoyritykset olivat turhia. Hänellä ei ollut tarvittavia työkaluja, ja hänen voimansa olisivat hyödyttömiä tässä tilanteessa. Mata Nuin ritarikunta ei ollut tyhmä.
”Ei, ei tyhmä lainkaan”, Manu mutisi itsekseen. ”Mutta joissain asioissa todella naiivi.”
”Syytät viheltämisestä ja itse mutiset siellä jotain”, Zimblr karjui. Manu päätti jättää asian huomiotta.

Ah, Mäksä, mikähän hänellä mahtoi olla hätänä? Miksi hän ei evakuoitunut muiden mukana? Ongelmiako?
Manu raapi leukaansa.
Tietysti ongelmia. Mutta miksi hän tarvitsi sen juuri nyt? Ja miten Tedni sen hänelle toimittaa?

Zimblr ei ilmeisesti aikonut nukahtaa vaan jatkoi ärsyttävää ääntelyään. Miten niin isosta ja möreä-äänisestä olennosta saattoi lähteä niin kimeä vinkuna? Se ei ollut enää edes vihellystä. Vihellyksen pystyisi selittämään ilman avulla. Lisäksi otus haisi pahalta. Lemu ennätti Manun selliinkin asti.

Toivottavasti Mäksä ei tuhoa sitä missään vaiheessa. Kirjoitin sitä kumminkin vuosia, vaikka sitä tarvittiin vasta nyt. Ainahan teoreettista materiaalia on kiva kirjoitella, kun yrittää vältellä kuolemaa ja muita epämiellyttävyyksiä.

”Turpa kiinni jos siellä!” Manu kirkui.
”TURPA ITE!”
Toivotonta.

Vartijoita alkoi raahautua käytäviin. Oli nukkumaanmenoaika.
Ironista. Me olemme kuin pieniä lapsia, joiden elämää säädellään tarkasti.
”ROAAR.”
Jotkut ovat hieman enemmänkin pienten lasten kaltaisia.
Valot alkoivat sammua. Kun Manun sellikäytävän valot sammuivat, hän ei nähnyt enää muuta kuin Zimblrin hehkuvat silmät.
Hieman hämmentävää, että jonkun silmät oikeasti tuottavat valoa. Vihreää valoa.

… omanikin tekevät niin. Melkein ainakin. Eeeh. Punainen sentään on kiva väri.

Silmät eivät sammuneet. Ne tuijottivat.
Mene pois. Minä en pidä sinusta.
”Kohta on aika”, ääni mörisi. ”Sinusta tulee sienimuhennosta.”
”Ihana metafora.”
”Se ei ollut metafora.”
”…”

Vakavaa leikkiä, häh?
”Pian, aivan pian.”
”Odotan innolla.
Pimeys. Varjot. Ha ha ha. Minä olen pimeys ja varjot. Minä olen. Yhtä niiden kanssa. Varjot. Pimeys. Minä.
Olen.
Makuta.
Suuri Makuta.

Pimeys.
Varjot.

Te teette virheen.
Ha ha ha.

Retro

Setar-Dekin taistelu

Kommentoi

Setar-Dekin saari
Mantereiden välinen meri
Vuosisatoja sitten

Ei ollut yö, mutta taivas oli pikimusta. Auringot olivat nousemassa ja värjäsivät taivaanrannan punaoranssin kirjoon, mutta koko saaren ranta peittyi valtavan savuverhon alle. Joskus vehreän ja vilkkaan kalastajasataman tilalle oli pystytetty joitakin vuosia sitten joukkio kivisiä linnoituksia, joiden suuret tykit vartioivat koko rantaviivaa valppaina. Itsenäiseksi julistautuneen selakhilaanikylän liput oli hilattu alas ja korvattu Kuuden Kuningaskunnan Liiton tunnuksilla. Järkkymätön kivilinnakkeiden muuri oli vartioinut saarta siitä lähtien mustat liput liehuen merituulessa.

Tänään kaikki liput kuitenkin paloivat. Savu täytti ilmakehän. Laukausten äänet repivät kappaleiksi rannikkoidyllin viimeisetkin jäänteet ja peittivät alleen merituulen ja lokkien äänet.

Tykistön pauhe yritti turhaan pidätellä mereltä vyöryvää voimaa, mutta ei onnistunut siinä. Niitä oli yksinkertaisesti liikaa. Yksi toisensa jälkeen suuret veneet porautuivat rantahiekkaan ja vapauttivat tusinan tummanruskeita hyönteissotilaita. Ruskeiden jaokkeisten jalkojen rantautuessa nousi ilmaan miekkoja, keihäitä ja kiväärejä, kun vihreäsilmäiset hyönteisolennot kajauttivat ilmoille huutonsa.

“NA ZORA!”!

Bunkkereissa ja muureilla aseitansa lataavat sotilaat eivät ymmärtäneet sanoja. He kuitenkin tiesivät, että ne kertoivat kuolemasta.

Torakkasoturit tulivat läpi ikkunoista ja ovista. Metsästäjien vastatulessa Raheja kaatui kuin heinää ja vihreä veri värjäsi rantaviivaa, mutta torakat eivät pysäyttäneet etenemistään. Olentoja ajoi eteenpäin pelottomuus ja viha. Puhtaalla taistelutahdollaan ne repivät tiensä läpi muurien ja soturien. Lääkintämiehiä ei ollut. Vahingoittuneita ei evakuoitu. Jos Nazorak-soturi kaatui, kolme muuta astui tämän päälle ja jatkoi marssiaan.

“NA ZORA!”

Tämä päivä oli ensimmäinen, jolloin saarta vartioivat syväläiset olivat tunteneet pelkoa. Kun jostain mereltä osunut laukaus jätti linnoitusmuurin keskipisteeseen vain savuavan kraaterin, monet sotilaista tajusivat tämän olevan myös viimeinen päivä. Kraateri oli täynnä syväläisten lisäksi myös nazorak-ruumiita, mutta sillä ei ollut väliä. Pettämätön kivimuuri oli avattu, ja torakat näkivät tämän vain tilaisuutena. Päättäväinen hyönteispataljoona marssi myös kuolleiden aseveljiensä yli. “Na Zora”-karjahdukset kaikuivat savun sisältä.

Kivimuurin sirpaleita satoi suurinta rannikkotykkiä operoivan joukkueen päälle. Joukon johtajan, entisen steltiläisen aristokraatin korva-aukoista vuoti purppuraista verta. Verta vuotava upseeri huojui hetken paikallaan ennen kuin rojahti maahan.
“Mitä helvettiä se oli?” ankeriasmainen syväläisaliupseeri karjui katsellessaan tulta, tappuraa ja tuhoa, joka oli jäljellä linnoitusmuurin keskikohdasta. “MISTÄ MATA NUIN NIMEEN SE TULI?”
Punaoranssi tähystäjä-Vortixx tiiraili muurin suojasta kiikareilla horisonttia. Olennon kasvot kalpenivat hetki hetkeltä.

“Tuota, herra kersantti?” tähystäjä sanoi vapisevalla äänellä. “Torakanäpärät… ne… ne…”

“SANO ASIASI”, syväläinen karjui tähystäjän korvaan. Normaalisti ryhmänjohtaja olisi säikähtänyt, mutta ei tänään.

“Niilläkin on linnoitus”, tähystäjä sanoi ja laski kiikarit hitaasti järkyttyneiltä kasvoiltaan. “Tämä vain sattuu olemaan kelluva.”

Syväläinen mykistyi. Hän ojensi eväkkään kouransa vortixx-tähystäjälle, joka ojensi vaitonaisena kiikarit johtajalleen. Kun syväläinen kohdensi kiikarit horisonttiin, näki hän auringon alla lyhyen elämänsä pelottavimman näyn.

Merta halkoi laiva. Se oli isoin laiva, jonka kersantti oli koskaan nähnyt. Sen kutsuminen laivaksi oli oikeastaan asian vähättelyä. Tykkien täyttämä metallinen painajaiskone oli muodoltaan laivamainen vain niiltä osin, jotka eivät muistuttaneet valtavan terästorakan kymmeniä metrejä paksua, jaokkeista kuorta. Aluksen kannella oli liikettä ja kuhinaa, joka näytti näin kaukaa muurahaispesältä. Todellisuudessa kymmenet, sadat ja tuhannet hyönteissotilaat pakkautuivat salamannopeasti kannelta mereen laskettaviin rantautumisaluksiin tai latasivat lisää ammuksia suuriin kanuunoihin, jotka olivat valmiina satamaan lisää tulista kuolemaa rantaviivalle.

Syväläinen laski kiikarinsa hitaasti. Se pudisti päätään.

“Mitä… mitä ne ovat? Miksi ne tulevat? Mitä ne haluavat?”
Alemmilla muureilla kuningaskuntalaisia vastaan taistelevien torakkasotilaiden kasvoilla ei ollut vastausta. Tuskinpa ne tiesivät vastausta itsekään.

Syväläiskersantti valmistautui huutamaan taistelukäskyjä tykkijoukkueelleen. Hän huomasi sen muuttuneen liian myöhäiseksi siinä vaiheessa, kun tykkijoukkue tykkeineen lensi ilmaan isona pallona tulta, hukkametallia ja ruumiinosia.

Osuma paiskasi syväläisen päin muuria ja täytti tämän kalamaiset silmät hiekalla ja kivenmurusilla. Kersantti huusi, mutta ketään ei ollut kuulemassa. Hän hieroi silmiään, mutta se aiheutti vain lisää tuskaa. Punertava valonhehku porautui jopa olennon silmäluomien läpi ja spontaani lämpöaalto täytti tämän ihon palamisen tunteesta.

Luotien ja zamorien lentely, tykistön pauke ja sotahuudot olivat ainoita asioita, joita kersantti kuuli. Sitten joku puhui aivan hänen edessään.

“Tule kuolemaan.”
Ääni oli miehen, tai ainakin muistutti sellaista. Se oli matala ja päättäväinen ja tihkui karismaa. Mutta kukapa tiesi, oliko torakkamaisilla rahisotilailla todella oikeaa sukupuolta.
Syväläinen avasi silmänsä hitaasti. Hänen koko näkökenttänsä täytti tulipallo, joka sijaitsi samalla paikalla kuin entinen rannikkotykki ja entinen tykkijoukkue. Punaoranssin ja keltaisen hehkun edessä seisoi torakkamainen olento, joka näkyi hehkuvaa taustaa vasten vain mustana siluettina. Suuri viitta liehui ryhdikkään torakkasotilaan selässä, kun se askelsi hitaasti kohti syväläiskersanttia. Olennon vasemmassa kädessä oli pitkä ja suora upseerimiekka, jonka terä hohti punaoranssina.

“Nouse ylös ja tule kuolemaan”, torakka sanoi. “Maalaan linnoituksen verelläsi.”

Syväläinen puri hammasta tuskissaan ja köhi ulos sanoja.
“Sinä… sinä… keitä te…”

“Me olemme Puhtaat”, torakkaupseeri sanoi astellen kohti seinää päin nojaavaa syväläistä. “Me olemme valittu kansa. Me olemme pelastus ja turmio. Rukoile jumaliasi, joita ei ole. Turvaudu hyveisiisi, jotka ovat tyhjiä. Tajua elämäsi turhuus ja hyväksy lähestyvä kuolemasi.”

Viittaa kantava torakka pysähtyi seisomaan ja nosti miekkansa korkealle. Nyt olento oli niin lähellä, että syväläinen näki sen tarkemmin. Olennon torakankasvot olivat vanhat – vanhemmat kuin kersantti oli koskaan nähnyt. Sen haarniskan keskellä oli kolme numeroa.
0, 0 ja 1.

“Hyväksy kaikki tämä. Ja taistele silti.”

Kersantti katsoi olentoa silmiin. Syväläinen nousi hitaasti pystyyn. Se veti vyötäröltään kultaisen sapelin, jonka terässä kulki sähkölatauksia.
“Emme antaudu ikinä”, kersantti sanoi tuskansa keskeltä. “Emme teidän kaltaisillenne.”
“Hyvä”, torakkaupseeri sanoi täysin tulkitsemattomalla äänensävyllä.

Syväläiskersantti karjaisi raivokkaan taisteluhuudon ja syöksyi torakkakenraalia kohti heilauttaen sapelia eläinmäisellä voimalla. Syöksy pysähtyi lyhyeen.

Litra kirkkaan vihreää verta ruiskahti kivimuurille. Kullanhohtoinen sapeli putosi kilisten kiveä vasten. Sen kahvaa piteli yhä kaksi kättä. Käsivarret eivät olleet seuranneet perässä.
Kersantti katsoi tulta ja kohtaa, jossa torakkakenraali oli seisonut äsken. Nyt hän näki vain tulta ja tuhoa. Ja omat käsivartensa, mutta ei käsiään.

Pistoolin lämmin piippu pisti syväläistä niskaan. Varmistin niksahti.

“Olette rohkea, kersantti”, torakkaupseeri sanoi. “Olisitte ollut hyvä Nazorak.”
Laukaus kajahti muurilla, mutta se oli vain yksi tuhansista. Ruumis kaatui maahan, mutta se oli vain yksi sadoista.

Kenraali 001 katseli tuhoa ja hävitystä ympärillään. Taistelulla ei ollut enää väliä. Voittajia ei ollut, vaikka kuningaskuntalaiset olivat hävinneet.
Saari ei ollut oikea. Siniset Kädet eivät olleet löytäneet sitä, mitä olivat tulleet hakemaan.
Vielä minä löydän sen, hän ajatteli. Minun on pakko.

Tulipalot jatkuivat ehkä vielä päiviä. Ehkä vielä viikkoja. Mikään ei todennäköisesti enää kasvaisi saarella.
Nazorak-rotu jatkoi purjehtimistaan. Hyönteisjalkojen kuusitahtinen marssi jatkui Kenraali 001:n ajatuksissa.

Eikä se koskaan hiljentynyt.

Spoileri ValitseNäytä