Aihearkisto: Retro

Vanhan foorumin rope.

Myrskyä odotellessa

20.5.2012 Guardian Kommentoi

Meri
Steltistä etelään

Merituuli oli suolainen ja taivas hämyisä. Oli vaikea sanoa, oliko ilta vai aamu. Laineiden läpi liplattelevan pienen purjeveneen kahden matkustajan elämään se ei tuntunut vaikuttavan suuntaan tai toiseen. Kahden puisen ongen punaiset vieheet kelluivat pinnassa.
Kyl son silviisii et Takea on hiano elukka, sanoi toinen Vortixx, olkihattua käyttävä vanhus, joka mutusteli harvojen hampaidensa välissä hammastikkua.

Kun Vortixx oli sanonut tämän, seurasi hiljaisuus. Sitä saattoi kestää jopa minuutteja, mutta lopulta toinen matkustaja vastasi.

M’tes näin? kysyi puolikiinnostuneena lyhyempi, tanakampi ja joitakin vuosisatoja nuorempi liskomies, jolla oli henkselit. Tämän merenkulkijan olkapäähän oli tatuoitu ankkuri.

Seurasi toinen hiljaisuus, jonka aikana puhui vain merituuli.
Kun vortixxien keskustelua kuunteli hetken, saattoi ymmärtää, että hiljaisuudet eivät olleetkaan kiusallisia. Kaksikko yksinkertaisesti puhui hieman hidastempoisemmin kuin toiset.

Vanhusten kanssa keskusteleminen vaati hieman kärsivällisyyttä.

Nätti otus, olkihattuinen Vortixx sanoi lupsakasti, ja lisäsi minuutin päästä: Iso kita.

Joo, nuorempi Vortixx vastasi.

Kaksi minuuttia hiljaisuutta.

Ja oikeen siloset hampahat.

Nii.

Olis see kätevää ku olis sellaset hampahat.

Nii.

Ei tarvis ruokailuvälineitä.

Nii.

Mut pittäis varroo kieleen puremista.

Saattahis sattua.

Kalastajien kanssa käytiin harvoin keskusteluja muusta kuin kalasta. Osittain se johtui siitä, että kaksikko käytännössä katsoen eli kalalla. Osittain se johtui siitä, että harva kesti vanhuksia viittä minuuttia pidempään.

Vortixxien veneen yläpuolella parveileva merilokkiparvi odotti kärsivällisenä. Hetkenä minä hyvänsä ne olisivat valmiina tekemään hillittömän syöksyn kohti kahden ukon venettä ja syömään kaksikon kalasaaliin parempiin suihin. Lokkikomppanian johto kuitenkin epäröi hyökkäystä, sillä viime yritys oli ainoastaan pudottanut kolme uljasta lentosotamiestä mereen.

Vanhoiksi käppänöiksi vortixxit onnistuivat lyömään airoilla melko vauhdikkaasti. Ja kovaa, kuten muutama epäonninen Syväläinen oli pintaa tutkiessaan huomannut.

Jotkut historiantuntijat jopa väittivät, että sotaherra Ehlekin rodun ensikontakti pinnan yläpuolella sijaitsevaan maailmaan oli alkanut melko kivisesti, kun joku pelästynyt veneilijä oli kalauttanut tiedustelijaa kalloon airolla. Osittain tämä harmillinen yhteentörmäys oli saattanut vaikuttaa ankeriasmaisten olentojen suhtautumiseen pinnan eläjiin. Jotkut väittivät jopa, että kyseinen välikohtaus oli ajanut Ehlekin radikaaleihin toimiin, joista historia hänet tulisi muistamaan. Tappakaa kaikki pintaeläjät ja syöttäkää niiden silmät jokisimpuille-kampanjana tunnettu operaatio oli aiheuttanut monelle itkua, särkyä ja hampaidenkiristystä.

Jos Kalamiäheltä ja Velipoealta kysyi asiasta jotain, sai vastaukseksi todennäköisesti vain harmittelua siitä, kuinka vaikeaa jokisimppujen nappaaminen oli avomerellä.

Ai nii. Lisäks’ niien eväst saa hyvää keittoa, sanoi Kalamiäs jatkaen aiemmin mainittua keskustelua, jonka hidastempoisuus saa jopa tämän eepoksen kertojaäänen kysymään mitä helvettiä, jätkät.

Joo, Velipoeka vastasi. Ja ne syö niitä ‘rkuleen piraatteja.

Kalamiäs naurahti vanhan ukon hinkuvalla naurulla. Merirosmot ne kurjaa sakkia onjoo. Viel’ kurjempaa ku makkutat jaa natorakit. Mihi sellasii ees tarvittaa?

En tiiä, Velipoeka sanoi raapien leukaansa. Iha turuhaa sakkia silimälappuineen ja koukkukäsinee.

Kalamiäs virnuili koko hammasrivillään. Se ei tietenkään ollut paljon sanottu, koska sana ‘hammasrivi’ kattoi noin viisi hammasta.
Ehk’ niitä tarvitaan Takeoiden ruuaks?

Vanhat ukot ryhtyivät nauramaan voimakkaasti. Viimeisetkin kalat pelästyivät kauas kaikuvaa kuorokäkätystä ja uivat päinvastaiseen suuntaan. Vortixxien kalasaalista väijyvät merilokitkin päättivät etääntyä tajutessaan leikkivänsä sellaisten voimien kanssa, joita ei sopinut uhmata.

Kului tunteja. Merituuli ei ollut enää hetken päästä yhtä lämmintä kuin sillä oli tapana näillä alueilla. Viileys sai kalastajat hytisemään hieman.

Kalamiäs, Velipoeka sanoi vedellen henkseleitään.

Velipoeka, Kalamiäs vastasi hypistellen heinähattuaan.

Mie oo vähä ajatellu asioit.

Kerropa.

Mie oo vähä ajatellu, et myrsky on tulos.

Kalamiäs katsoi horisonttin. Tummia pilviä alkoi kerääntyä.
Oli myrskyjä, jotka aisti jo viikkoja ennen. Niiden kosketuksen aisti merituulessa. Sen haistoi ja maistoi. Luonto oli odottanut hiljaisena niin kauan, että oli selvää, että jotain oli purkautumassa. Vaikka myrsky usein sellaiseksi runomielessä miellettiin, se ei ollut vihaa eikä tuskaa, sillä luonto ei pystynyt sellaiseen. Se oli vain energiaa ja sen virtauksia. Joskus se upotti laivoja. Joskus se upotti saaria.

Tämä myrsky kuului jälkimmäisiin.

Hyvä, Kalamiäs sanoi hymähtäen. Sateella kala syä paremmi.

Kaksikko hohotti jälleen voimakkaammin kuin vanhojen ukkojen oli yleisesti hyväksyttävää hohottaa. Vortixxien mielentila oli niin korkealla, että ympäristö ei vaikuttanut heihin lainkaan. Sateessa, myrskyssä ja viimassakin kaksi vanhusta näkivät surun ja murheen sijasta vain muhkean kalasaaliin paistettavaksi kotisaarella.

Muu maailma näki silloin vain, että myrsky oli nousemassa. Siitä tulisi iso.

* * *

Athistien kotisaari
Ranta

Merivesi piiskasi rantahiekkaa. Tuuli jatkoi yltymistään ja jopa trooppisen viidakkosaaren hiekkaranta alkoi viilentyä. Horisontista nousevat tummat pilvenhattarat alkoivat kokoontua ja kertyä isoksi rykelmäksi, ja lopulta yksittäisiä pilviä ei enää erottanut toisistaan. Myrskypilvet muodostivat mustan rintaman, kuin eräänlaisen synkän muurin, jota tuuli toi kohti rantaa.
Tummat pilvet horisontissa kuvastivat Oraakkelin mielentilaa. Ristiriitaiset ajatukset täyttivät soturimunkin pään. Oraakkeli oli juuri paljastanut ulkopuoliselle yhden Ath-uskonnon varjelluimmista salaisuuksista, mutta se ei edes vaivannut häntä. Sama salaisuus, jonka säilyttämisen edestä Oraakkeli oli taistellut oli nyt taas yhden totuudenetsijän tiedossa. Paljon oli täytynyt muuttua, että matoran oli suostunut sellaiseen.
Ja paljon oli muuttunutkin. Vaikka Oraakkeli tajusi tehneensä virheen ohjatessaan Matoron ajatukset totuuteen Nimdasta, hän ei voinut ajatella riskiä, jonka oli ottanut. Hän pystyi ajattelemaan vain Pyhää Äitiä.

Mestari oli vaarassa. Kaikki, jotka tunsivat Makuta Abzumon olivat aina vaarassa. Vihollinen, jonka kohtaamista Oraakkeli suunnitteli oli jopa vaarallisempi kuin isä Bartax. Ja vaikutti siltä, että Oraakkeli löytäisi Makuta Abzumon ilmalaivan, Arkkienkelin kannelta myös Bartaxin.
Arkkienkelin kannella odottaisivat paholaiselle sielunsa myynyt soturimunkki ja paholainen itse. Siksi Oraakkeli ei tiennyt, mitä oli tekemässä. Vaihtoehdot ja aika olivat kuitenkin vähissä.

“Mestari”, Oraakkeli puhui myrskytuuleen. “Minä tulen.”
Sitten vanha matoran levitti viittansa. Musta, punaisin rukoustekstein koristeltu kaapu otti kiinni tuulesta ja jäi lepattamaan näyttäen kuin valtavalta varjolta Oraakkelin takana. Sinistä Pakaria kantava matoran nosti molemmat kätensä kohti horisonttia ja sulki silmänsä. Hän kuunteli sydämensä ääntä ja kurotti ajatuksensa kauas, kohti taivasta.

Tule luokseni, ystävä, Oraakkeli ajatteli. Käytä siipiäsi. Ratsasta tuulella

Tuuli jatkoi yltymistään. Jonkin ajan kuluttua myrskyisän viiman repivä ulina toi mukanaan muitakin ääniä.
Valtavat siivet halkoivat ilmaa räpsähdyksillä, joiden ilmavirta pyyhki Oraakkelin kasvoja. Valtava lintu kirkaisi. Matoran avasi silmänsä ja niiden edessä siipiään räpytteli suuri merimetso.
Sen suuret tummat silmät katsoivat Oraakkeliin odottavana ja alistuneena.

Hyvä, ystäväni, Oraakkeli sanoi lempeästi puhuen ajatusten kieltä, jota Rahikin ymmärtäisi. Valtava merimetso laskeutui suurilla ja kynsikkäillä jaloillaan aivan Matoranin eteen. Se levitti siipensä ja kääntyi hitaasti ympäri.

Tarvitsen sinua. Meillä on arkkienkeli pudotettavana.

Oraakkeli tarttui valtavan linnun selästä. Kahdessa siivenvärähdyksessä olento oli jo taivaalla soturimunkki selässään.
Mestarin löytäminen ei välttämättä tuottaisi valtavasti vaikeuksia. Täytyisi vain seurata Makuta Abzumon jälkiä.
Abzumolla ei ollut juurikaan tapana siivota jälkiään.

* *

Bio-Klaani
Tawan toimisto

Tawan mahonkinen työpöytä oli täynnä papereita ja kansioita. Klaanin juuriadmin oli joutunut jättämään tehtävänsä niin nopeasti, että paikkaa ei oltu vielä ehditty siivota. Guardian istui Tawan tuolilla kädet ristissä. Sinisen skakdin katse harhaili artikkelista toiseen.
Paperityö oli ollut yleensä Tawan tehtävä.
Visokki seisoi työpöydän edessä Nöpö selässään. Hopeinen rapu nukkui sikeää unta. Äänekäs tuhina kuului varmaan toimiston ovenkin läpi.

“Emme voi enää vain odotella”, Guardian sanoi hitaasti. Hänen katseensa nauliutui Tawan työpöydällä olevaan valokuvaan. Se oli ainoa valokuva kaikista neljästä administa yhdessä.

Sitäkö olet mieltä?, Visokki viesti.

“Kyllä”, Guardian vastasi. Hän tarttui valokuvaan.
“Jos odotamme yhtään pidempään, siitä tulee joukkomurha. Torakat tekevät mitä tahansa saadakseen saaren. Ehkä jopa polttavat kaiken.”

Visokki oli pitkään hiljaa.
Ymmärrän. Menen antamaan Laivastolle evakuointikäskyn. Emme me kai muutakaan voi…

Guardian nousi tuolilta ja laittoi sen siististi paikoilleen. Sitten hän vilkaisi kädessään olevaa valokuvaa ja lähti astelemaan huoneen ovea kohti.

Visokki laski Nöpön patjalle, jolla rapu tapasi nukkua silloin, kun se ei päässyt Tawan jalkojen päälle. Visorak lähti seuraamaan Guardiania.
Tiedätkö, minä kyllä pelkäisin enemmän torakoiden puolesta kuin Ämkoon. Mihin sinä olet menossa?

“Ensiksi ajattelin käydä kahvilla”, Guardian sanoi raapien leukaansa. “Sitten menen varmaan sairasosastolle.”
Sano terveisiä, Visokki sanoi ymmärtäen täysin.

Visokki ja Guardian astuivat ulos toimistosta Klaanin käytäville. He jatkoivat matkaansa.
Vastaan tuli tuttuja ja vieraita naamoja. Moni teki sotilastervehdyksen nähdessään kaksikon.
Ajat olivat muuttuneet.

“Et ole kyllä pahemmin pitänyt melua paluustasi”, Guardian sanoi vilkuillen matoranien katseita.
Visokki hymähti. Moottorisahamaisen Visorak-hammasrivin takia se tosin vaikutti lähinnä hyökkäävältä eleeltä. Oli syynsä sille, miksi telepatia oli Rahille luonnollisempi viestintäkeino.
Olisiko pitänyt?

Muuan lamppua korjaava fe-matoran jäi hetkeksi tuijottamaan kaksikkoa silmät pyöreinä. Se ei ollut välttämättä hyvä valinta, sillä häneltä jäi huomaamatta, että tikkaat kaatuivat hänen altaan.
“Linnoituksemme historian toiseksi suurimmassa hyökkäyksessä ison mustan lonkeromömmökkeen kanssa selittämättömästi kadonnut muiden päihin tunkeutuva jättihämähäkki kävelee käytävällä ja moikkailee matoraneja. Mitä olit sanomassa?”

Kaksikko astui rappusiin, jotka veivät kohti pääaulaa. Visokki pureskeli Guartsun sanoja hetken.
Minä en ‘tunkeudu muiden päihin’ jos ei ole aivan pakko. Muiden ajatukset ovat yksityisiä. Minulla ei ole asiaa sinne.
Guardianin skakdinhymy leveni todella pirulliseksi. “Ja silti tunnut tietävän, mitä minä haluan eniten tässä maailmassa.”
Visokki näytti harmistuneelta. Siitä on jo aikaa. Anteeksi, en osannut käyttää taitojani silloin yhtä hyvin.
Guardian kääntyi kohti visorakia ja katsoi tätä hetken. “Ainakaan et ole kertonut siitä kenellekään.”

En voisi. En ikinä. Mutta mistä lähtien herra ‘viime Nimeämispäivänä annoin muille admineille lahjaksi tosi ison strutsin” on yrittänyt välttää huomion herättämistä? Visokki virnuili ääneen.
Kaksikko astui Klaanin aulaan. Melua ja vilskettä riitti pienen kaupungin verran, kun postikeskuksesta singahteli lähettejä vauhdilla. Vastaanottotiskin jono oli suorastaan legendaarinen.
Katseita kääntyili.

“Hei, ensinnäkin se oli Zakazlainen Sulkapainajainen“, Guardian tarkensi. “Toiseksi, sitä ei olisi saanut ruokkia keskiyöllä.”

Sitä ei ruokittu. Se söi Tawan huonekasvit.

“Oli miten oli. Kolmanneksi… se, että riveissämme on petturi ja se, että tosi iso mafia on taas vaihteeksi siirtänyt minut ‘nämä tyypit TSO syöttää sioille’-listan ykköseksi on vähän vaikuttanut haluuni pysyä taka-alalla.”

Oletko vainoharhainen? Visokki kysyi kävellen hieman nopeammin.
“En, mutta sinun ehkä pitäisi olla.”
Älä höpise. Eihän täällä edes ole ketään, joka tuntisi minu-

Oli vaikea keskeyttää puhetta, joka ei tullut suusta vaan alitajunnasta. Oli kuitenkin olemassa yksi henkilö, joka siihen pystyi.
Visokkikin jäi sanattomaksi, kun limenvihreää Hauta kantava yliaktiivinen ga-matoran vapautti sisälleensä hautautuneen puhevirran ja rutisti visorakia voimakkaasti.

“Hämishämishämishämishämis, missä sinä olet ollut, minun on pitänyt pitkään tulla näyttämään sinulle! Olen aloittanut kutomisen vaikka se tuottikin minulle aluksi vähän vaikeuksia koska en ihan ymmärtänyt miten päin näitä puikkoja pidetään koska olen käyttänyt tällaisia aiemmin vain riisin syömiseen! Oletko muuten koskaan käynyt Akawarassa? Sieltä saa mainiota ruokaa tosin se on vähän turhan mausteista ja paikan pitäjä kertoi, että jonkun steltiläisen suu oli joskus räjähtänyt-“

Dinem.

“- sieltä saa myös kuulemma tosi hyviä friteerattuja Moankoipia mutta en minä sellaisia viitsi maistaa koska olen kasvissyöjä koska minusta on tosi ikävä ajatus että jotain söpöä elukkaa on jouduttu satuttamaan minun takiani! Minulla on muuten uusi lemmikki hoidossa! Se on sammakko! Sammakot ovat kivoja eivätkö olekin koska-“

Dinem.

“-no mutta joo anteeksi, minähän jaarittelen taas! Minun piti puhua siitä kudonnasta, se on tosi kivaa ajanvietettä, koska siinä voi puhua samalla! Välillä puhun sammakolle, vaikka se ei ole erityisen hedelmällistä, sillä sammakot eivät osaa puhua, mikä on harmillista, sillä sammakot ovat varmaan tosi viisaita! Niillä on varmaan paljon opetettavaa meille, sillä ne vain pomppivat päivät pitkät sen sijaan, että murehtivat asioista, pomppiminen on muuten varmaan jopa kivempaa kuin kutominen-“

Dinem.

“-minulla on tosin vaikeuksia keksiä, mitä kutoisin sinulle Hämis, sillä et varmaan käytä sukkia enkä minä oikein vielä muuta osaakaan, mutta toisaalta villamyssythän ovat käytännössä vain tosi isoja sukkia! Ehkä minä kudon sinulle mietintämyssyn, jolla voit vahvistaa psiumm psiumm ajatusvoimiasi! Olisi kyllä varmaan kivaa, jos pystyisi puhumaan ilman suuta kuten sinä, sillä silloin suu ei alkaisi kuivua ja ei tarvisi koskaan lopettaa-“

Dinem.

Guardian katseli vierestä, kun hyperaktiivinen pikkuneiti roikkuui Visokin jalasta. Suuri hämähäkki kävi läpi hyvin vahvaa itsetutkiskelua. G ei voinut muuta kuin ihailla Visokin kärsivällisyyttä.
Dinemissä oli jotain hurmaavaa. Sitä Guardiankaan ei voinut kieltää. Matoranin seuraa oli tosin hyvä saada lähinnä pienannoksissa.
Hyvin, hyvin pienissä annoksissa.
Guardian heilutti kättään sanomatta mitään ja lähti astelemaan poispäin. Dinem heilutti takaisin niin innokkaasti, että näytti valtavalta kolibrilta.

* *

Klaani
Sairasosasto

Valkoisten seinien valoisuudesta huolimatta sairasosaston viimeisessä huoneessa oli pimeää. Verhot oli suljettu, mutta karmeista hehkuva auringonvalo piirsi valkoiselle lattialle valoisan neliön.
Huoneen ainoa asukki oli unessa. Tohtori Kupe oli päättänyt, että niin oli parempi. Toipuminen saattaisi vaatia vielä aikaa ja rauhaa.

Vierailija tiesi tämän ja päätti olla häiritsemättä.

Hän laski yöpöydälle valokuvan ja käänsi sen kohti nukkuvaa toipilasta. Valokuvassa oli skakdi, visorak ja kaksi toaa. Sen ottamisesta oli kauan. Moni asia oli muuttunut niistä ajoista.
Vierailija katseli valokuvaa hetken itsekin. Sitten hän poistui sanomatta sanaakaan.

Toipilas nukkui rauhallisena. Hänen olisi vielä aika levätä.

Retro

Hordika on sen nimi

17.5.2012 Umbra Kommentoi

Tapahtui kauan sitten…

Visorakien vihreistä ja tahmeista seiteistä kudottu kotelo tömähti maahan pienelle hiekkarannalle, suoraan kivisen linnoituksen eteen. Hopeisen meren aallot paiskoivat rantaa vimmaisesti ja taivaalla ei näkynyt paljoakaan lintuja, johtuen huonosta säästä. Myrskypilvet olivat kasaantuneet Daxian ylle ja toivat mukanaan oudon lahjan. Lahjan jonka ei pitänyt olla edes olemassa.

Iso, biomekaaninen hirvitys, joka oli panssaroitu sieltä täältä ja jonka purukalusto oli omaa luokkaansa, koputti muutaman kerran nyrkillään kivilinnoituksen oviaukkoa. Missään ei näkynyt vartijoita tai muitakaan vahteja sillä kukaan ei tiennyt tämän paikan olemassaolosta. Nekin jotka tiesivät olivat hiljaa eivätkä hiiskuneet paikasta, koska järjestö pitäisi huolen etteivät he puhuisi sanaakaan enää koskaan.

Paketti tai kotelo oudon isoraajaisen ja pitkäkyntisen olennon takana koetti ryömiä tai pyöriä karkuun, mutta ei päässyt pötkimään kovinkaan pitkälle rantahietikossa. Nopea riuhtaisu kotelosta ja koko komeus oli nostettu sisään nyt jo avatusta oviaukosta ja viskattu käytävään, suoraan linnoituksen sisään.

Valokivet koristivat kivilinnoituksen kattoa, ja tunnelmaa loivat myös erilaiset soihdut joita oli tasaisin väliajoin linnoituksen kivimuurissa ja seinissä. Seiniä koristivat erilaiset muinaiset matoraninkieliset kaiverrukset ja symbolit jotka esittivät suurta henkeä ja toia ja makutoja sekä muita maailman olentoja. Pienestä kotelonsa raosta raahattu ja vangittu olento huomasi myös käsimäisen merkin, joka oli maalattu tummalla värillä. Se erottui seinäkaiverruksista kaikkein parhaiten.

Sinipunainen olento raahasi sätkivää lahjaansa syvemmälle linnoitukseen, hänen uhrinsa saadessa paljon mustelmia ja traumoja tästä kokemuksestaan. Hänen uhrinsa, entinen valon toa ja toain ja metsästäjäin sodan taistelija oli nyt puoliksi pelokas ja väkivaltainen peto. Peto joka piti viedä vastaamaan vahingoistaan ritarikunnan oikeussaliin.

Matoro, mustavalkeassa haarniskassaan, seurasi Botarin toimintaa. Tällä kertaa tämä yksi tehokkaimmista agenteista oli tuonut Daxian tukikohtaan oudon ilmestyksen. Se oli jonkinlainen hordika. Entinen Valon Toa. Toaa huvitti kuinka Ritarikunta yritti selkeästi kerätä kaikki maailman kummallisuudet luokseen.

Matoro käveli nurkkauksesta jättiläisen luo vaihtaen tämän kanssa muutaman sanan. Botar oli hiljainen eikä selvästikään kovin sosiaalinen. Hän lähti raahaamaan hordikaa Daxian tukikohdan Suureen Saliin Helryxin luo. Matoro oli määrätty paikalle kuulemma varotoimenpiteeksi, mutta tosiasiallinen syy oli yksinkertaisesti se, että Toalle ei ollut tehtävää tällä hetkellä. Ei ketään salamurhattavaksi.

“Rrrrraaarrr päästkää minut vapaaksi! Päässssstäkääää!” olento pystyi huutaa kotelonsa sisältä, kun hänen suunsa edessä olevat vihreät seittisiteet löystyivät. Eläimellinen karjunta täytti salin kun keltamusta soturi, jonka kirilin mustat kuviot vaihtuivat kaiken aikaa ja akrobaattinen ja notkea naissoturi sitoivat hänet tuoliin jossa häntä kuulusteltaisiin. Helryx oli todella nostanut turvatoimia tämän olennon suhteen ja satsannut vartiointiin.

Siteet otettiin pois olennon naamalta ja hän näki vihdoin kunnolla eteensä ja pystyi taas hengittää. Keltamusta valon toa hordika, joka tunnettiin yleensä Umbrana oli nyt varsin sekavassa mielentilassa. Hän ei tiennyt missä oli eikä tiennyt mitä hänelle tehtäisiin seuraavaksi. Pelko ja viha täyttivät hänen päänsä ja hän halusi vain paeta ja tappaa. Selviytyä ja paeta varjoihin selviytymään.

Helryx nousi korokkeeltaan ja katsoi eteensä jossa surkea valon toa hordika oli köytettynä ja kahlittuna tuoliinsa. Syytetty, jonka taustat Helryx tiesi hyvin, oli vihdoin palannut ritarikunnalle. Niin kauan aikaa oli kulunut ja Kohtalo oli tuonut heidät tähän pisteeseen.

Veden toa katsoi surumielisesti tätä ilmestystä, jonka oli kuullut tehneen niin paljon hyvää, mutta myös todella pahaa. Viimeaikainen konflikti Eteläisen mantereen matoranien kanssa oli ollut liikaa hänelle ja ritarikunnalle. Tämä olento piti saada aisoihin ja paras keino olisi valjastaa tämä voima ritarikunnan käyttöön. Mikä potentiaali valovoimaisilla olennoilla olikaan lopullisessa taistelussa makutoja vastaan. Makutoja Helryx vihasi yli kaiken. Ne universumin saastat…

“Umbra. Toa Hordika. Toain ja Metsästäjäin sodan soturi joka taisteli urheasti Lhikanin ja Nurukanin rinnalla ja joka toit valoa taisteluissa. Toa joka synnyit legendaarisen Lhekon uhrattua itsensä ja joka luuli voivansa kukistaa kaiken ja tehdä mitä vain. Mitä sinulle oikein tapahtui kun muutuit tuollaiseksi? Rahiksi?” Helryx kailotti.

Salissa olijat katselivat kuinka Helryx melkein kyynelehti. Se ei ollut tavanomaista tälle rautarouvalle joka oli tuhansien vuosien ajan katsonut kuinka maailma syö itsensä omaan mahdottomuuteensa ja kuinka sotalordi toisensa jälkeen julistaa itsensä Mata Nuin yläpuolelle.

“Umbra. Miksi? Pystytkö kertoa minulle miksi?”

“Jos nyt hellittäisit näiden sitomisleikkien kanssa niin voisin puhuakin jotain”, Umbra puuskutti, sillä siteet painoivat hänen keuhkojansa kasaan. Valon toa oli tulossa järkiinsä ja hordika-ajatukset olivat alkaneet häilyä. Hän olisi pian taas kasassa.

Taempana huoneen holvikaaren muotoisen oven luona Matoro tajusi jotain. Se oli suoraan sanottuna räjähdys päässä. Kuvaannollinen. Umbra. Helryx oli sanonut Umbra. Oliko tuo hordika Umbra? Kyllä, siinä oli järkeä. Valon Toia ei ollut kovin paljoa. Mutta silti Matoron oli vaikea uskoa asiaa. Mitä Umbralle oli tapahtunut?

Keltamusta, oletettavasti muodonmuuttaja löysäsi Helryxin käskystä Umbran siteitä vain hiukan jonka jälkeen U jatkoi tarinaansa.

“Kun sota Metru Nuilla loppui tajusin että voisin tehdä kaikkea hyvää ja päätin matkata Eteläiselle mantereelle, koska olin kuullut legendoja Makutasta joka huijasi kuolemaa ja Kohtaloa itsessään. Tapasin tämän makutan joka kertoi minulle jotain tarinoita siitä kuinka Mata Nui on maailmamme ja kuinka kohtalot ovat tähtiä. En jaksanut jäädä jaarittelemaan joten päätin tuhota makutan siihen paikkaan, koska minusta on moraalisesti väärin viedä matoranien ruumiita ja tehdä ruumiista armeija itselleen. No, arvaappa vain kuinka voimakas se makuta oli ja se muutti minut oudolla sauvallaan tällaiseksi”, U lopetti puhumisen ja karjui muutaman kerran. Hordika-puolen oli aika nousta vähäksi aikaa. Vei paljon energiaa pitää yllä tätä järkevähköä puolta.

“…” sanoi Matoro ja piteli kädellä otsaansa. Myötähäpeä olennon tarinasta oli liian suuri.

“Mitä olisin voinut tehdä? Olin Mata Nuin parran nimeen voittanut sodassa metsästäjiä ja olin karzahni vie valon toa! VALON TOA!” Umbra karjui. Penkki vavahteli hänen allaan mutta Helryx antoi hänen vain huutaa.

“Menin minne meninkin niin voitin olentoja. Minulle hurrattiin matoranien kylissä joissa vierailin. Ja sitten lankesin helppoon ansaan… Huoh”
“No. Nytpä opin mielenkiintoisen läksyn. Älä ryppyile makutoille tai luule itsestäsi liikoja vaikka oletkin valon toa. Eikö tässä ole opetusta kylliksi, olla tällainen?”
Kukaan ei vastannut Umbran kysymyksiin. Salissa oli aivan hiljaista kun hordika kertoi monologiaan ja avautui.

“Ne Matoranitkin… Halusin vain ruokaa ja suojaa ja ne tulivat minua vastaan keihäillä ja soihduilla. Pelkäsin tulta ja aseita. Ne huusivat minulle ja sohivat minua aseillaan. Sitten jokin kilahti. Raivo sisälläni pääsi valloilleen ja pum! Ei enää kyläläisiä.”

Umbra huohotti. Hikikarpalot valuivat hänen vääntynyttä ja mutatoitunutta naamiotaan pitkin, naamiota joka oli kasvanut hänen päähänsä ja muodosti nyt hänen kasvonsa.
“Muuttakaa minut entiselleen. Teen melkein mitä vain”, Umbra melkein itki. Tunteet voimistuivat hordikan ottaessa vallan.

Matoro katsoi epäuskoisesti entistä sotatoveriaan.
Missä oli se itsevarma ja järkevä soturi jonka kanssa he olivat huijanneet metsästäjiä lukemattomat kerrat? Missä oli se ystävällinen ja mitään pelkäämätön toa? Umbra piti kouluttaa uudelleen ja ottaa osaksi ritarikuntaa. Ei viedä Tyrmään kuten rikollisille usein tehtiin.
Umbrassa oli hyvyyttä jäljellä, jossain surujen ja pelkojen sisuksissa.
Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikki odottivat Helryxin päätöstä.

“Yleensä laittaisimme kaltaisesi lainrikkojat Tyrmään suorittamaan tuomiotaan, mutta ehdotan sinulle että tulet Ritarikunnalle palvelijaksi. Voimme korjata tämän muodonmuutoksesi ja samalla antaa sinulle koulutusta, koska universumissa on perin harvoja valon toia ja tarvitsemme valovoimaisia olentoja levittämään lakia ja järjestystä universumissa. Hyväksytkö siis tarjoukseni vapaudesta mutta sillä ehdolla että työskentelet meille mukisematta, etkä lähde luotamme koskaan tai kyseenalaista motiivejamme? Sillä jos niin teet, järjestämme sinut kyllä semmoiseen Karzahniakin suurempaan ja kauheampaan paikkaan josta sinua ei löydetä koskaan ja jossa toivot kuolevasi.”

Umbra mietti mitä vastata. Hän joutuisi joko kahlituksi universumin tarkoiten vartioituun vankilaan joka oli täysin oma maailmansa ja jonne hän mätänisi. Tai sitten hän voisi kahlita itsensä tähän outoon järjestöön joka vakuutti maailmalle, tosin salaa, ajavansa Mata Nuin, Suuren hengen tahtoa ja tekemällä päätökset tämän tahtoihin nojaten. Lopulta Umbra päätti vastauksensa ja sinetöidä kohtalonsa.

“Otan tarjouksen vastaan ja alan palvella järjestöänne ja Mata Nuita”
“Umbra, uusin palvelijani joka palvelet Ritarikuntaa tästä ikuisuuteen. Julistan sinut nyt vapaaksi ja ritarikuntamme alaiseksi. ” Helryx kuulutti, samaan aikaan kun eräs kaasunaamaria kantava olento iski injektioruiskulla Umbran hauikseen. Olento kiirehti kauemmas kun vastamyrkky alkoi vaikuttaa hordikan kehossa.

Valo täytti salin kun Umbra alkoi muodostua jälleen vanhaan muotoonsa. Keltavihreät värit alkoivat palata ja petomaiset piirteet, pitkät raajat ja kynnet sekä selän rhotuka-laukaisin alkoivat kadota ja muotouta sellaisiksi kuin niiden pitkin. Viimeisenä Umbran naamio ja pää irtosivat toisistaan ja muodostuivat entiselleen. Hän voisi taas käyttää Rurunsa voimia.
Siteet löystyivät kun Umbra oli hiukan pienentynyt petomaisesta muodostaan ja nousi ylös tuoliltaan. Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja oli varma että oli tehnyt oikean päätöksen.

Elämä ritarikunnan palvelijana alkaisi…

Retro

Toa Kapura

17.5.2012 Kapura Kommentoi

Nimetön saari

Joueran liittolaisena kerran tunnettu olento liikahti.

Joskus se oli yksi olento. Tänään se oli monta olentoa. Sekava massa kuopan pohjassa päästi painajaismaisia ääniä ja liikahteli rajusti. Maa-aines mureni hiljalleen kuopan pohjalle kasvattaen infernaalisen olentojen liiton massaa. Kuului hassuja plopsahtavia ääniä kun pikkukivet putosivat massaan ja se huusi mielihyvästä.

Joku Matoran saarella oli kerran sanonut, että kaikki koostuu pienen pienistä pikku Matoraneista jotka pitävät toisistaan kiinni pikku käsillään. Kuopan olennot huusivat taas ja pienen pienet Matoranit törmäsivät toisiinsa sekaannuksesta. Yksinäinen puu taittui keskeltä ja hajosi puulastujen myrskyksi, jonka massa imaisi. Hiekkatien kivet pomppivat itsestään kohti kuopan reunaa.

Massasta nousi olentoja.

olentoja

Mieli

jouera MINÄ KOSTAN olin kokeesi

haluan haluan haluan satuttaa sinua kovaa

olin kokeesi

kuuletko sinä se on KOSTO

Kapura

Kapura käveli Klaanin käytävillä. Oli yö tai ainakin pimeää. Mistään ei kuulunut ääniä. Paitsi mielestä. Sieltä ne äänet aina kuuluvat.

Hei Fore, tämä ei edes vastaa yksinkertaisiin kysymyksiin. Kärrätään sairasosastolle.

Seinät näyttivät kuluneilta. Rakennusmateriaaleja oli kätetty sekaisin. Tai ehkä kivirakenteita oli vain paikattu kuluneilla laudoilla. Ne mätänivät. Silti Kapura oli varma, että hän käveli Klaanin käytävillä. Ovia ei ollut ollenkaan. Oli käveltävä eteenpäin. Taaksepäin ei voinut mennä. Jos se olisi halunnut niin, hulluus ei olisi edennyt näin pitkälle.

Eteenpäin.

Lattialla oli punainen matto, johon oli syöpynyt reikiä. Kapura ei ollut varma, mutta ne olivat saattaneet tulla jostain mutta ei ei ei hän ei halunnut tietää. Matto oli punainen, joten se lähes peitti ei ei ei TÄMÄ ON KUVITELMAA USKO

Lattian reiät olivat tulleet PLASMASTA.

Feterra käveli Kapuraa vastaan. Se katsoi Toaa mekaanisella armottomuudellaan, mutta se ei hyökännyt. Kaikesta päätellen se oli jo tehnyt tehtävänsä. Kone puhui.

“Ratkaisu: USKO HERÄÄ JO“

Feterran sisuksista kuului metallista kolinaa. Se hajosi osiin varsin äänekkäästi. Metalliset osat pomppivat hetken matolla fysiikan lakeja uhmaten ja aiheuttivat melko paljon naurun kaltaista ääntä. Sitten ne rauhoittuivat ja vaara oli ohi VAARAA EI OLLUT SE ON VÄLIETAPPI MUISTA

Eteenpäin. Eteenpäin. Eteenpäin.

Seinään oli kirjoitettu aineella joka oli tietenkin verta viesti kenelle? tiedät kyllä

“Sinulla on tehtävä ET SAA UNOHTAA tuo minulle MATORO”

Eteenpäin. Kapura ei halunnut jäädä tutkimaan viestiä. Hänellä oli unenomainen käsitys siitä, että oli tärkeää mennä eteenpäin. Käytävän (joka oli jo tässä vaiheessa aika pitkä Klaanin käytäväksi) lopussa oli pakko olla jotain. Jotain tärkeää. Ehkä toinen viesti? Mutta se viesti olisi erilainen.

Se kertoisi jotain uutta. Et saa unohtaa. Hän ei unohtanutkaan.

Käytävän loppu läheni. Kapura halusi lopettaa kävelemisen nähtyään, mikä siellä odotti mutta se oli mahdotonta. Takaisin ei voi mennä. Et sinä ainakaan. Näin lähellä se imi Kapuraa kuin magneetti. Se laajeni, käytävä jäi taakse, olemme hulluuden alueella, kiitos kun kävitte ja muistakaa maksaa oikealla olevalle neidille.

Se oli MIELI

Zairyhin saari kauan aikaa sitten

Jouera oli ainut varautunut. Siksi hän jäi henkiin.

Maanalainen halli levittäytyi Joueran eteen, kun hän astui alas maanpäällisestä laboratoriostaan. Projekti Suoja II eteni loistavasti. Jouera näki jo itsensä lajinsa johtohahmona, eikä hän tekisi samoja virheitä kuin Diereue tai joku muu.

Voi Diereue, voi tuo pelinappula joka tuli SYÖDYKSI.

Sillä hetkellä maailma loppui. Ääni oli sanoinkuvaamaton. Se kuului samaan aikaan ylhäältä ja sisältä, tarkemmin sanottuna mielen sisältä. Joueran näkökenttä hävisi muutamaksi sekunniksi, mutta hän aisti kun ne kirotut juuret työntyivät alas. Ne särkivät laitteet ja valot muuttaen huoneen yhdeksi hälytysäänien ja pimeyden sekasorroksi. Ne hajottivat rakenteet, kaatoivat seinät ja työnisvät katon alas yhdessä kohtaa.

Mutta ne veivät pääasiassa erään lajin kaikki edustajat lukuun ottamatta yhtä. Suurin osa kaatui ensimmäiseen mielensisäiseen iskuun, ja se ei lakannutkaan vaan jatkui. Juuret tunkeutuivat useimpien kehoihin, hajottivat mekaaniset osat ja puristivat harvat orgaaniset rikki. Juuret tekivät työnsä nopeasti ja muokkasivat lajin jäsenet muodottomiksi kasoiksi metallinpalasia. Mutta suurin osa kuoli aikaisemmin. Vain Jouera tunsi Zairyhin mielen, vain Jouera osasi suojautua siltä.

Jouera, lajinsa viimeinen jäsen joka avasi silmänsä ja näki tuhon. Hän näki hävityksen. Hän näki rappion.

Ja hän näki ne juuret, niitä oli kaikkialla.

Muutama juuri yritti hajottaa hänen kehonsa, mutta Jouera reagoi nopeasti. Loppuen lopuksi hän sai vakavia vammoja, mutta hän selvisi hengissä saarelta. Ainoana. On sekin jotain. Jouera kohdisti juuriin pienemmän mieli-iskun ja sai ne räjähtämään spontaanisti. Zairyh liikkui lähinnä mielen avulla. Mieli, sen suurin vahvuus ja suurin heikkous.

Juurimössöön verhoutunut Jouera käveli tyynesti kohti erästä tiettyä huonetta. Juuria tuli lisää, mutta hän hoiteli ne tyynesti. Tyynesti. Älä näytä paniikkiasi, ne sanoivat, se on heikkous. Me emme kaipaa lajiimme heikkouksia.

Mutta Jouera ei ollut mielestään tyyni. Enemmän tyhjä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei tiennyt, mitä hän tekisi. Hänellä ei ollut minkäänlaista kiintymystä lajinsa muita jäseniä kohtaan (HEIKKOUS), mutta tämä huone ja maanpäälliset huoneet olivat suunnilleen ainoa paikka, jonka Jouera muisti. Hän oli tullut jostain kaukaa muiden mukana, mutta ne muistot olivat hämärtyneet kuin veteen heitetty väriaine.

Se huone oli edessäpäin. Jouera astui ovesta siniseen huoneeseen, joka oli pulloillaan Toa-kanistereita muistuttavia esineitä. Mutta tyhjä se ei ollut. Tämä huone, Säilytyshuone oli paikka, johon onnistuneet ja epäonnistuneet kokeet säilöttiin. Nyt se huone oli täynnä elämää ilmeisesti sen takia, että Zairyh oli rikkonut sähkölaitteet, joiden avulla kapselit pidettiin kiinni ja erityisessä tilassa, jossa kokeet pystyivät elämään.

Lattialla oli etäisesti Matorania muistuttava hahmo, jonka ruumiissa oli kamalia aukkoja siinä, missä pitäisi olla mekaanisia osia. Kudos oli kasvanut korjaamaan ne, mutta ilman kanistereita tämä koe ei eläisi pitkään. Ah, kanisterit, nuo ihmekeksinnöt jotka oli suunniteltu pitämään kokeet hengissä mahdollisimman kauan.

Jouera astui sen, kaksipäisen Matoranin, täysin mekaanisen kalan ja muiden kokeiden (tai jossain tapauksissa Koehenkilöiden) ohi. Muutamat olivat hengissä, kuten Matoran joka huusi koko ajan “Täällä on kuuma, päästäkää jo pois apua” (Jouera muisteli, että tämä saattoi olla se säteilykoe) ja biomekaaninen kala, joka hengitti maalla. Osa oli selvästi kuollut tai ei muistuttanut mitään Joueran tuntemaa. Viimein hän saapui kohteeseensa.

PROJEKTI PEUR I
TILA: VAKAA
KÄYTTÖTARKOITUS: KOE
PROJEKTIN JOHTAJA: JOUERA
MUUT NIMELLISET: DESABLE, AJERIA

Jouera vetäisi kapselin esiin. Projekti Peur I, Joueran Liittolainen, Matoranin Varjo olisi katsonut häntä, jos sillä olisi ollut näkyviä silmiä. Todennäköisesti se havaitsi Joueran mielellään. Niin nämä jutut toimivat, Jouera ajatteli, mieli sitä ja mieli tätä.

Ja vasta tänä päivänä Jouera oli tajunnut, miten vaarallinen ase mieli oli.

Sairasosasto

Kapura avasi silmänsä.

Kipu oli poissa.

ET SAA UNOHTAA

Spoileri	Valitse Näytä
Minulla oli taas hauskaa skitsofreenikkohahmon kanssa. Ja katsokaa, tämä on sekä 1) Flashback 2) Typerä viittaus 3) Viesti joka on aika pitkä mutta ei liikuta juonta siihen nähden juuri ollenkaan eli kaikki mitä olen tehnyt Klaanonissa ja mitä tulen ikinä tekemään Klaanonissa.

Retro

Silmä Miehen Punaisen

12.5.2012 Guardian Kommentoi

Tilassa ei ollut juurikaan valoa. Vain lattia kajasti himmeää punaista hehkuaan kammioon, joka olisi voinut olla sekä akustisen avarana tyhjyyttään kumiseva varastohalli että klaustrofobinen kuolinpesä, josta ei ollut pakoa. Pimeydessä oli vaikea sanoa, kuinka kauas tilaa jatkui. Missään ei näkynyt seinän seinää, mutta mistään ei myöskään kuulunut massiiviselle tilalle ominaista kaikua.
Marmorimaista ainesta muistuttavien lattialaattojen vähitellen kuoleva karmiininhehku ja niiden shakkilautamainen kuvio näkyivät haaleina ikiyössä, mutta kaiken muun valottomuus söi. Äänet, hajut, lämmön.
Hetkellisesti tilassa välähti yllättäen suurempi valo- ja lämpöaalto. Oli kuin itse pimeys olisi syttynyt tuleen. Se oli kuitenkin välittömästi niellyt liekit, mutta jättänyt jotain jälkeensä. Kammottavan käryn ja palavien ruumiiden hajun. Ja jotain, joka liikkui punamarmorisella lattialla.
Tilan halki käveli hahmo, jonka jalkojen puiset kalahdukset toivat vähäistä ääntä äänettömyyteen. Lakastunutta kukkaa muistuttava repaleinen viittakangas heilahteli. Se oli vielä osittain liekeissä, ja punahehkuisia kankaanpalasia leijaili lattialle. Haju oli puistattava.
Puu kolahti marmoria vasten. Kävelevän pitkän hahmon hengitys oli tuskaisaa ja rahisevaa.

Ja sen rintakehässä muljahteli suuri silmä.

Polttojälkien täyttämä hitsausnaamio ei ollut kovin tiukasti kantajansa kasvoilla kiinni, ja se kalahteli pitkän hahmon luisen kuolleita kasvoja vasten jokaisella askeleella.

Ja hahmon rintakehässä muljahteli suuri silmä. Koko hahmoa katsellessa tämä yksityiskohta oli jokseenkin vaikea ohittaa.

Varsinkin silloin, kun silmä katsoi kohti.

Hahmo ryhtyi hyräilemään, tai siltä se ainakin kuulosti. Sävelessä oli jälkiä jostain joskus iloisesta ja nopeatempoisesta, mutta vuodet olivat syöneet säveleltä teränsä. Vuodet ja liekit.

Peremmälle, tyttökulta, sanoi lempeä ääni tilan perältä. Kun puinen hahmo lähestyi lähestymistään, alkoi äänen käyttäjä jo näkyä.
Aivan pimeyden keskellä oli valokiila, jossa oli pöytä. Pöydän molemmilla puolilla oli tuolit. Toinen tuoli oli tyhjä, sillä puhuja odotti vierasta. Pöydällä oli shakkilauta, mutta valkoisilla ei ollut pelaajaa. Ainakaan vielä.
Mustilla oli. Sinisen Pakarin tyhjä hymy toivotti pitkän hitsausnaamiota kantavan hahmon tervetulleeksi.

Pitkä ja laiha olento pysähtyi metrin päähän Punaisesta Miehestä. Kun olento avasi hitsausnaamion peittämän suunsa, kuului ontto leukojen loksahdus. Hahmo nosti pitkät ja löysät kätensä takaraivonsa taakse ja avasi metallisen naamion nahkaremmin. Naamio kolahti välinpitämättömästi lattialle, mutta sen kantaja ei reagoinut suuntaan eikä toiseen. Pitkät kädet rojahtivat löysiksi olennon kylkiä vasten.
Sanat, jotka pakenivat hiiltyneestä kuoresta olivat yhtä tyhjiä kuin palaneen pääkallon silmäkuopat.

user posted image sanoi kimeä ääni. Naisen ääni, joka olisi joskus ehkä voinut olla kauniskin, mutta liekit olivat vieneet kaiken.
Ääni tuli vanhan pääkallon luisevien hampaiden välistä. Hahmon rintakehässä tuijottavan silmän pupilli laajeni.

user posted image

Avde hymyili lempeästi. Hyvä on, tyttökulta. Ehkä minä voin olla sinun… isäsi, jos niin haluat.
Puinen polttouhri ei reagoinut. Suuren silmän kostea katse vaikutti odottavan jotain.

user posted image

Punaisen Miehen väsynyt katse laskeutui shakkilaudalle. Lempeä hymy muuttui alakuloisemmaksi.
Kaikkiko? Avde kysyi epäuskoisena.

Polttouhrin pääkallo nytkähti hieman oikealle.
user posted image

Avde hymähti alakuloisesti. Mutta niin paljon menetettyä henkiä… niin paljon kuolemia. Turhia, turhia kuolemia.
Punainen Mies katseli shakkilautaa. Toisaalta zyglakit tiesivät, mihin ryhtyivät lähtiessään sotaan…
Matorania muistuttava hahmo ei tehnyt liikettäkään. Hänen ei tarvinnut.
Varjoista luikerteli luiseva käsi. Se tarttui mustaan ratsuun ja nosti sen punaisen matoranin silmien eteen.

Mutta Arstein… kuinka monella turhalla ruumiilla aiot vielä peittää polkusi?
Luuton musta käsi laski nappulan takaisin paikalleen ja katosi takaisin pimeyden ytimeen.
Avde huokaisi. Hän kuuli zyglakien tuskanhuudot tajunnassaan, vaikka ei ollut näkemässä. Jos vain olisi jokin tapa, jolla kaikki eläisivät.
Nappuloita oli uhrattava voittaakseen pelin.

user posted image Polttouhri sanoi. Valtava silmä räpsähti ensimmäistä kertaa ehkä tunteihin.

Avde huokaisi. Vain osan siitä, tyttöseni, olen kuullut. Kuka sen hänelle kertoi?
Punainen matoran nojautui kiinnostuneena pöydän yli.

user posted image Polttouhri vastasi.
Avde hymyili. Ah… vanha ystävämme. Kai se oli vain ajan kysymys. Matoro… olisi löytänyt sen muutenkin. Ja ennemmin tai myöhemmin hän näkee koko totuuden. Luotan häneen siinä.

Polttouhri hengitti yhä raskaammin ja raskaammin. user posted image
Niin, ystäväni? Avde kysyi kiinnostuneena.

Avde pudisti päätään. Älä, pyydän. Se olisi hyvin epäkohteliasta.

Puisen raadon luisilla kasvoilla ei ollut muutosta, mutta sen äänensävy laski. user posted image

Yritin viedä hänen henkensä jo kerran aikaisemmin. En pitänyt ajatuksesta, mutta en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Hän kaiveli esiin asioita, jotka olisivat tuhonneet hänet ennemmin tai myöhemmin. Hän kuitenkin selviytyi kuin ihmeen kaupalla… enkä edes itse ole varma, pitäisikö minun olla helpottunut vai pettynyt.
Avde laskeutui tuoliltaan ja käänsi selkänsä Polttouhrille. Hän jätti shakkilaudan paikoilleen ja lähti astelemaan verkkaisesti kauemmas.
Juuri nyt minua vain kiinnostaa nähdä, kuinka syvälle hän kaivautuu… ennen kuin totuus itsessään polttaa hänen silmänsä sokeiksi.

Polttouhri jäi seisomaan hiljaisena shakkilaudan eteen. Oli mahdotonta sanoa, oliko nukke pettynyt.
user posted image se sanoi kysyvällä äänellä.

Avde pysähtyi ja kääntyi hieman. Kuka heistä?

user posted image
Avden hymy leveni hieman. Matorania muistuttava hahmo naurahti. Pimeyteen aukesi kahdeksan punertavaa silmää, jotka katselivat Avdea päättäväisesti.
Ah. Annoin hänen mennä. Hän maksoi vapaudestaan sillä, mitä häneltä halusinkin. Muistolla. Mutta älä huoli, tyttö rakas… tulemme vielä näkemään häntä monesti.

Avde kääntyi hitaasti ympäri ja katseli shakkilautaa. Nappulat olivat paikoillaan ja koko kuva hahmottui matorania muistuttavan hahmon päässä. Ratsu oli uhrattu, mutta ei lopullisesti.

Polttouhrin palanut pääkallo nytkähti pystyasentoon rusahtaen elottomasti. Luinen leuka loksahti auki. Hirviömäisten hampaiden luinen virnistys näytti aina hymyltä, mutta nyt suusta tulevat sanat suorastaan alleviivasivat tätä.
user posted image
Sen jälkeen kumpikaan ei sanonut enää sanaakaan. Kahdella hahmolla oli yhteys, joka ei vaatinut puhetta. Se ei ollut telepatiaa, vaan jotain syvempää.
Kuin isällä ja tyttärellä.
Kuin aivoilla ja silmällä.

Puiset askeleet kaikkoontuivat pimeyteen. Kun ne olivat tarpeeksi kaukana, liekit valaisivat pimeyden hetkellisesti, ja sitten se oli poissa. Kylmä, rahiseva hengitys. Kalman ja savun haju.
Punainen Mies oli yksin, tai siltä ainakin vaikutti. Todellisuudessa hän ei ollut koskaan yksin. Satakunta punertavaa silmää tuijotti varjoista. Punainen Mies ja Syvä Nauru tarkkailivat toisiaan. He olivat yhtä, mutta erillään. Alakuloisesti hymyilevän pienen matoranin ja epäpyhän varjomassan välinen mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui vasta, kun Avde puhui.

“Joskus mietin, onko kaikki tekemäni sen arvoista”, Avde sanoi pohdiskelevasti. “Niin moni joutuu kaatumaan. Niin moni nappula joudutaan syömään.”

Avde puristi jotain punaisessa matoranin kädessään. Se hehkui sinisenä. Kun Avde avasi kämmenensä, utuisen kaunis neonhehku täytti hänen näkökenttänsä.
Metalli oli kaunista ja hiottua. Harva Kanohi-naamio oli ollut yhtä täydellinen. Ehkä siksi sen kohtalona olikin ollut rikkoutua, mutta jonain päivänä kuusi olisi jälleen yhtä.

“Onko tekemäni pahaa?” Avde kysyi hitaasti. “En tiedä. Pyhittääkö tarkoitus keinot? Onko teko hyvä, vaikka sen takana olisikin itsekkyyttä?”

Sininen hehku kasvoi yhä kirkkaammaksi. Avde ymmärsi, että hänen olisi oltava varovainen. Moni oli sokeutunut jopa vilkaisusta.

“Nämä ovat kaikki vain näkökulmia. Mutta mihin muuhun turvaudumme, jos meillä ei ole näkökulmia? Mitä väliä on muulla kuin sillä, jonka näemme?”
Avde hiljeni hetkeksi. Hän nosti hitaasti kättään kasvojaan kohti.
“Onko todellisuus vain sitä, minkä mieli meille näyttää…”

Nauru alkoi kaikumaan ympäri tilaa. Se tuli ensiksi vain yhdestä suusta. Sitten niitä oli kaksi. Sitten niitä oli kolme. Sitten niitä oli kuusi.
Sitten niitä oli satoja. Punaiset silmät katsoivat kaikki sinertävää sirua. Pimeys kurottui lähemmäs ja lähemmäs. Kourat, kädet, kynnet, lonkerot ja raajakkeet halusivat kaikki koskea epämaailmalliseen siruun. Ne halusivat kaikki koskettaa sen sinihehkuun ja paistatella sen lämmössä.
Ne kuitenkin tiesivät varoa täyttä kosketusta, sillä se polttaisi.

Avde puristi kätensä nyrkkiin, mutta sinihehku ei lakannut. Se hohti punaisten sormien välistä niin tehokkaasti, että huone alkoi valaistua. Radiomainen kohina täytti Punaisen Miehen mielen.

Hän kuuli ajatuksia, toiveita ja unia. Hän näki koko verkostonsa koon. Hän näki jokaisen pimeän siemenen, jonka hän oli istuttanut mieliin, joita oli koskettanut.

Kaikki hänen kuusi “lastaan”. Monet nazorakeista. Monet zyglakeista.
Jopa jotkut klaanilaiset. Kaikkien noiden tajunnoissa kasvoi siemen. Ravinnokseen se tarvisi vain pelkoa.

Kaikilla oli jokin pelko. Jopa Avdella itsellään. Se oli asia, joka yhdisti jokaista olentoa tässä maailmassa. Punainen Mies ei kuitenkaan nähnyt sitä enää huonona asiana. Pelot kertoivat mielestä enemmän kuin mikään muu.

Ne olivat narut, joista vedeltiin.

Niillä saatiin nuket sätkymään.

“Joskus kadun asioita, joita olen joutunut tekemään. Sitten katson sinua”, Avde sanoi sirulle äänensävy nousten yhä innostuneemmaksi, “Ja näen maailman, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”

Avde työnsi Nimdan sirun haarniskansa taskuun. Sininen valo katosi pimeyteen, mutta sen polte tuntui kuumana.

“Ja se on niin kaunista.”

Spoileri	Valitse Näytä
Kiitos Manulle Polttouhrin repliikeistä.

Retro

Kauppakilta

12.5.2012 Keetongu Kommentoi

Bio-Klaani, Telakka, koukoushuone

Kokoushuoneen jykevän puupöydän ympärillä istui kymmenkunta pientä ja yksi valtava hahmo. Syyssade piiskasi pyöreitä ikkunoita, mutta lukuisat öljylampun loivat huoneeseen kodikkaan tunnelman. Valitettavasti keskustelun aiheet eivät olleet yhtä kotoisia.

Kauppakiltojen rintamerkkiä pitävä etelämanterelaisittain kieltä murtava Matoran istui nojatuolissa tyynypinon päällä hieman närkästyneen oloisena. Tyreka oli tullut Klaanin saarelle hieman vastahakoisesti kiltajohtajien käskystä. Matoran ei ollut tottunut näin suuriin tyynymääriin tai mauttoman värisiin nojatuoleihin kokouksissa. Lisäksi hänen kokouksissaan oli harvoin steltinpeikkoakin suurempia kyklooppeja.

“Te kauppakiltalaiset olette kyllä nössöä porukkaa”, Laivaston Maileh sanoi koppavasti Tyrekalle, “Eivät torakanpenikat teitä alas ammu, jos ette aja suoraan päin niiden laivaa meidän tunnukset esillä. Ne eivät näytä hakevan ulkopuolisia vihollisia.”

“Muttako emmehae mekkään! Eikkä Nazorak tykkää semmosistta, jokka vie ruokkaa niitten vihollisille.”

“Tästä kaverista ei saa enää mitään irti”, Keetongun vasemmalla puolella istuva Tehmut kuiskasi pomolleen, “Kauppakiltojen laivoja ei enää täällä nähdä.”

Tongu nojasi pöytään ja kohdista yhden silmän katseensa kauppakiltojen lähettiin. “Hyvä Tyreka, minä vetoan nyt viimeisen kerran Kauppakiltoihin. Olette tärkein kauppakumppanimme ruoan kuljettamisessa. Monen urhean Matoranin elämä riippuu teidän kuljetuksistanne. Olemme valmiit lähettämään höyryvoimaisia sota-aluksiamme kuljetustenne turvaksi, jos sitä haluatte. Minä pyydän teiltä, Tyrenka, auttamaan Bio-Klaanin kansaa tämän laivaston johtajana.”

“Kilta sannoo kuiteski ei. Emme riskkaa miehhiimme.”

“Ei tuo toimi”, Ämtur sanoi ja loikkasi pöydälle Tongun eteen. Hän katseli keskittyneen näköisesti kauppakiltojen toimitusten hintaluokittelua, hieroi leukaansa ja puhutteli sitten Tyrenkaa.

“Tyrenka, niinkö se oli, Tyr, joo. Saatte puolitoistakertaisen maksun kaikista kuljetuksista ja lisää jos joudutte ongelmiin. Mitäs sanot, Tyr?”

“Kilta sannoo ei!”

“Tuo tuli iskuna haaroihin, Tyr. Sanohan, Tyr, kenellä tämän merialueen järjestöistä on pienemmät tullit kuin Klaanilla? Enpä taida, Tyr, keksiä yhtään.”

“Emmehae torakkaa vihollisekki!”

“Haaroihin, Tyr, suoraan haaroihin.”

Tyrenkalle riitti. Ulkomaalainen Matoran heitti sopimusluonnoksen pöydälle, hyppäsi tyynykasalta alas ja käveli pois keskusteluhuoneesta. Sopimusta ei syntynyt. Huoneessa oli hetken hiljaista.

“No voihan piraka. Kyllä tuo toimi Gerbutin jätkään.”

“Eihän meillä ole edes tulleja. Harvalla on”, joku sanoi.

“Minun piti keksiä edes jotain.”

“No joo, sopimus on kuitenkin menetetty”, Tongu sanoi ja nojasi pettyneenä pöytään, “Meille koittaa vielä synkät ajat. Syksykin on jo ovella. Vaan ei voi mitään, ei kai noita etelän pellejä voi pakottaakkaan. Pohjoismantereen rahtifederaation lähetit tulevat huomenna. Eiköhän palata töihin.”

Sota vaikutti Klaanin talouteen myös muuten kuin rahtiliittolaisten yhtäkkisenä harventumisella. Olihan heillä kokonainen rahtikäyttöön tarkoitettu ilmalaivasto, jolla pääsi helposti ja nopeasti lähimmille saarille. Ilmavoimat olivat kuitenkin joitakin yksittäistapauksia Klaanin ainoa vakavasti otettava sotavoima, ja aseistettujen alusten oli parasta pysyä Klaanin lähettyvillä mahdollisten Allianssin hyökkäysten varalta. Ilmahyökkäys oli ollut hyvä (tai paremmin sanottuna kammottava) esimerkki siitä, mitä Klaanille olisi käynyt, jos Laivasto ei olisi ollut asemissa. Sitä ei noin vain voinut lähettää Steltille hakemaan appelsiineja.

Huone tyhjeni ja Matoranit valuivat omiin tyopisteisiinsä eri puolille Telakan suurta halli- ja pajakompleksia. Ämtur käveli kaverinsa Soakin kanssa kohti Lohrak-hävittäjien hallialuetta.

“Ämtur muuten, miksi puhuit sille iskusta haaroihin? Isku päähän on paljon kivuliaampi, ja jos naamio tippuu, niin silloin ollaan suossa”, Soak kysyi akakupäiseltä toveriltaan.

“Mutta tiedäthän, haaroissa on se universaalinivel. Jos se lähtee paikoiltaan niin jalat eivät liiku”, Ämtur vastasi ja osoitti nivuspanssariaan.

“Minulla siellä on maksan tasauspyörästö. Siksi voi vetää niin hyvin Keskivanhan kievarin olusia.”

“Sinä oletkin jostain Karzahnilta.”

“Hei, minä olen ihan Po-Metrusta! Mutta tiedätkö sen Lassolin, sillä ei ole edes polvissa niveliä. Mata Nuilla ollut vähän huumorintajua.”

“Miksei se uudelleenrakenna jalkojaan? Mutteri sinne ja akseli tänne, se on sillä selvä.”

“Ihan konservatiivi se mies. Sanoo, että uudelleenrakentaminen on väärin. Näyttää se kyllä hauskalta kun keikkuu raitilla.”

Kaksikko nauroi syvältä ja makeasti. Sitä sai näinä aikoina liian vähän. Kunnon naurua.

Retro

Visokki

6.5.2012 Visokki Kommentoi

Varasto, Bio-Klaani

Guardian, Visokki ja Manu olivat etsineet kahviota paremman paikan yksityiselle keskustelulle, sillä kahvioon oli alkanut valua porukkaa. Lähin äänitiivis, mutta ahdas, varastohuone sai kelvata paremman puutteessa.

Guardian nojasi paremman istuimen puutteessa huoneen keskellä olevaan työpöytään. Lattiaa tiiraillen skakdi pureskeli vielä tarinaa, jonka Visokki oli hänelle syöttänyt. Se, minkä olisi pitänyt vastata skakdin kaikkiin kysymyksiin olikin vain lisännyt niitä.

“En ymmärrä”, Guardian sanoi vilauttaen pientä hymyä. “Tämä on tuttu tunne.”

“Minäkään en ymmärrä”, Manu sanoi ja hymyili hieman, “mutta se johtuu toki vain informaationpuutteesta. Ja Visokki ei ole saanut informaatiota itsekään, joten me emme myöskään ole ymmärtävä vielä hetkeen.”

“Me emme tule ikinä tietämään tarpeeksi, että saisimme ratkaistua jotain. Minä en pidä tästä tunteesta, sillä nyt tuntuu, ettei enää itsekään ymmärrä itseään…”, Visokki huokaisi epätoivoisena pöydän alta.

“Se sinun muistosi”, Manu sanoi pohtivaan sävyyn. “Se, jonka annoit Avdelle.”

Visokin ja Guardianin katseet nousivat lattiasta. Avden nimen mainitseminen ääneen hämmensi molempia.

Se oli pelkkä nimi, mutta jokin jopa vain sen sanomisessa tuntui vaaralliselta. Admin-kaksikko keskittyi kuitenkin vain kuuntelemaan Makutaa.

“Mitä se muisto sisälsi?”

Skakdi ja Makuta tunsivat mielissään visorakin suuren hämmennyksen. “Minä en juurikaan nähnyt yhtään mitään… Muuta kuin sinistä. Pelkkää sinistä. Mutta se tunne… Se muisto sisältää vain sen kamalan tunteen…”, Visokki yritti selkeyttää ajatuksiaan.

Skakdi pudisti päätään epäuskoisena. “Mutta Visu hyvä… sehän on voinut olla ihan mitä tahansa. Mikä sai Avden uskomaan, että näkemäsi oli Nimda?”

Guardianin kysymys sai hermostuksissaan edestakaisin pientä varastoa kipittävän visorakin pysähtymään mietteliäänä.

“Minä en tiedä… Minä tiesin, että se oli muisto Nimdasta, ja muistan että siihen liittyi vahva tunnesisältö. En ole kuitenkaan tuntenut tuota tunnetta pitkään aikaan. Jos Avde on ollut Nimdan kanssa tekemisissä, hänen kyllä pitäisi tietää se tunne…”, Visokki yritti järkeillä.

Manu tyytyi katselemaan Visokkia mietteliäänä. Hänen kasvoistaan ei voinut päätellä mitään.

Guardian hieroi leukaansa. Hänen puolimekaaninen katseensa porautui Visokin vihreisiin rahinsilmiin. Vaikka ne olivat eläimellisen pedon silmät, oli niissä aina ollut pieni pilke, joka kertoi suuresta älykkyydestä ja oudosta lempeydestä.

Telepaatin tavoin Guardian yritti kurottautua katseellaan sisälle Visokin mieleen ja nähdä sen, mitä visorak oli nähnyt. Sisimmässään skakdi tiesi kuitenkin, että se olisi mahdotonta, vaikka Guardian olisi kyennytkin telepatiaan. Skakdi huokaisi ja läimäisi otsaansa.

“Jos kerran niin sanot”, hän vastasi.

“Kaiken tuon leuan hieromisen jälkeen”, Manu sanoi virnistäen, antiklimaattinen lause.”

“Ole hiljaa leuastani tai lyön sinua sillä”, Guardian sanoi virnuillen.

Visokki pyöräytti silmiään. Rahi alkoi vähitellen toipua shokistaan. “Minä en vain pidä tästä olotilasta… Minä olen aina tuntenut itseni läpikotaisin ja sitten löytyy jotain, mikä on ollut pitkään sisälläni pimennossa.”

Guardian vakavoitui jälleen ja puri huulta. Sillä hetkellä hän muisti, että hänenkin muistoissaan oli aukko.

Aukko aikana, jona hän oli Manun mukaan kohdannut Avden. Siitä oli jo viikko, mutta se oli vaivannut häntä kaiken aikaa. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua, mutta hän ei muistanut.

Oli Zorakin konepaja ja herääminen pieneltä luodolta, mutta sillä välillä ei ollut edes usvaa. Johonkin oli vain kadonnut kuusitoista tuntia.

“Tiedän tunteen.”

Oli Manun vuoro hieroa leukaansa. “Minä en varsinaisesti. Mutta sinä et ollut siellä.”

“…Mistä te puhutte?” Visokki havahtui ja huokaisi mielessään, että onneksi vihdoinkin sai muuta ajateltavaa.

Manun silmät kiiluivat. “Minä ja Avde jutustelimme hieman siinä välissä, missä Gurvanallamme on muistissa tyhjä aukko. Mikä minua kovasti nyt ihmetyttää, on se, missä hän mahtoi olla sen ajan. Keetongu samaten.”

Visorak katsoi oudoksuen Manun reaktiota. “Sinä ‘jutustelit’ Avden kanssa?”

“Näin minä asian ilmaisisin. Toki voit keksiä sanalle synonyymejä. ‘Jutella’, ‘puhua’, ‘keskustella’, ‘filosofoida’. Miten vain haluat.”

Visokki loi vihaisen katseen Manua kohti. “Liian kepeitä ilmaisuja. Mutta kerro toki lisää.”

“Kepestä puheen ollen minun pitäisikin palata Verstaaseen, ennen kuin se oikeasti räjähtää”, Manu sanoi ja virnuili hienovaraisesti.

“Ei tässä Verstas ole räjähtämässä, vaan sinun pääsi”, Visokki totesi kylmästi.

Makuta vavahti taaksepäin ja virnuili hermostuneesti.

“Älä tuhoa hänen aivojaan. Tarvitsemme tuota sekopäätä”, pitkän hiljaisuuden pitänyt Guardian sanoi yhtäkkiä. Hän katsoi Manua pitkään.

“Sillä hän muistaa, mitä tapahtui silloin, kun Avde sai meidät vangiksi. Minusta tuntuu, että siinä on avain.”

“Tiedoksenne. Minä en aio sanoa mitään vielä”, Makuta ilmoitti vavahtelevalla äänellä. “Jos se ei käynyt vielä selväksi. Minulla on kiireitä. Tehtäviä, jotka pitää suorittaa lyhyen ajan sisällä. Tai melko lyhyen.”

Guardianin kulmakarva nousi. “Onko sinulla… joku teoria?”

“Minulla on aina teoria. Nyt minä tarvitsen informaatiota. Ja sitä saa vain keräämällä sitä sellaisilta, joilla sitä on. Ja teillä ei ilmeisesti ole tietoa Epsilonista.”

Sininen Vartija huokaisi. “Sinä et todellakaan kerro yhtään liikaa asioita etukäteen. Hyvä on. Mutta mitä Nimdaan tulee… minusta tuntuu, että Visokki tietää meistä parhaiten.”

Skakdi kääntyi kohti visorakia.

“Kertoiko Avde sinulle… yhtään mitään?”

Visokki mietti hetken. “Ei hän varsinaisesti mitään kertonut, mutta opin aika paljon asioita hänestä, mistä voi olla meille apua.”

Nyt Guardian nojasi kiinnostuneena kohti Visokkia. Kysymysten tulva virtasi niin nopeasti, että hänen suunsa ei ollut ehtiä mukaan. “Sinä olit lähellä häntä viikkojen ajan. Osaatko kertoa hänestä meille mitään? Mikä… ajaa sitä olentoa? Mitä hän haluaa?”

“Se on varmaa, että hän haluaa minut hinnalla millä hyvänsä puolelleen. Ja siksi hän tulee vielä minua jossain määrin vainoamaan. Avde pyörittää monta juttua yhtä aikaa, mutta koko sen ajan kun olin… siellä, hän yritti vain ja ainoastaan saada minua puolelleen”, Visokki muisteli Avden muodostamia valemaailmoja epämielissään.

“Hän ei ole telepaatti”, Manu pohti. “Hän tarvitsee sinua johonkin telepaattiseen.”

“Mutta miksi hän sitten luopui sinusta?” Guardian sanoi. “Miksi yksi muisto oli tarpeeksi suuri maksu sinun kykyjesi menettämisestä? Jokin tässä ei nyt täsmää…”

“Muisto Nimdasta on itse asiassa hyvin arvokas. Sellaisia ei näemmä monia ole. Ja Avde luottaa siihen, että voi saada minut vielä takaisin”, visorakia puistatti ajatus, että Avde voisi saada hänet vielä. Sitä Visokki ei antaisi tapahtua.

“Ehkä hän näkee siinä muistossa enemmän kuin me muut”, Guardian sanoi. “En tiedä miten, mutta… tämä on vain teoria.”

Guardian suoristi ryhtiään. “Visokki. Kysyn sinulta vielä yhtä asiaa. Tiedän, että nämä ovat vaikeita asioita ajatella, mutta yritä muistella.”

Visokki ryhdistäytyi hyppäämällä hyllyltä pöydälle. “…Niin?”

Guardianin ääni muuttui kuiskaukseksi. Manu joutui kumartumaan hieman skakdia kohti kuullakseen.

“Kuinka monta sirua hänellä on jo?”

“Toistaiseksi hänellä on vain yksi. Mutta hän on lähellä myös joitakin muita siruja”, Visokki nielaisi.

Guardian hiljeni.

“Olen miettinyt jotain. En tiedä, onko sen miettiminen terveellistä.”

“Ajatelkaa viime vuotta. Kuinka paljon te oikeasti muistatte?”

Manu hymähti.

Visokki ei voinut sanoa muuta kuin: “…”

“Mitä ajat takaa?” Manu kysyi tarkastellen kynsiään.

“Minä en muista kuin isoimmat asiat. Ne tärkeimmät asiat, jotka muistaa vielä vuosien päästä. Siinä välillä kaikki on pelkkää epäselvää usvaa. Se on kai ihan luonnollista. Muistamme sen, mikä on olennaista. Niin mieli toimii.”

“Mutta kun ajattelen tätä Avde-kohtaamista, jonka olen jo unohtanut… se on samanlaista usvaa.”

Guardian epäröi ennen kuin avasi suunsa taas. Hän raapi kylkensä vammaa, vaikka tiesi sen olevan vain haitallista.

“Tämä ei ole terveellistä ajateltavaa, mutta miettikää viime vuosia. Miettikää, mitä kaikkea niissä usvaisissa väleissä on voinut tapahtua. Asioita, joita olette vain voinut… unohtaa.”

Skakdi napsautti sormiaan.

“Noin vain. Hautautuvatko jotkin muistot vain toisten alle… vai viekö joku ne meiltä.”

“Mielenkiintoinen teoria, ystäväiseni”, Manu virkkoi. “Aika tosin rientää ja minun tosiaan täytyy mennä. Suonette anteeksi.”

“Jos tämän aiheuttaisi Avde, mikä kyky hänellä on, kun hän ei ole kerta telepaatti?” Visokki pohti hämmentyneenä.

“Minusta tuntuu”, Manu aloitti raapien otsaansa hermostuneena. “Että Nimda käsissään kuka tahansa meistä voisi olla telepaatti.”

Manu suoristi väsyneet jalkansa, venytteli jumiutuneita olkapäitään ja pälyili varastossa kököttävää admin-kaksikkoa epämääräisesti. Makutalla oli se katse. Hän tiesi enemmän, tai ainakin epäili enemmän. Guardian oli oppinut ymmärtämään, että lepakkomaisen hirvityksen ajatukset olivat kaksi askelta hänen suutaan edellä.

“Tämä on tietty vain teoria”, Makuta sanoi ja väänsi naamalleen jälleen sen saman mielenvikaisen hermostuneen virneen, joka suorastaan määritteli hänet henkilönä. “Ja minä teorioin joskus, että me kaikki asumme jonkin tosi ison kosmisen otuksen sisällä. Ha! Ha!”

Manu nauroi kuivasti ja lähti kävelemään varaston ovea kohti heiluttaen kynsikästä kättään poistuessaan admin-kaksikolle. Guardian katsoi hätäisesti paikalta poistuvaa Makutaa pitkään.

“En tiedä, onko tuo tyyppi sekaisin vai meistä kaikista viisain”, Guardian sanoi Visokille, “ja en halua tietää, minkälaisessa maailmassa elämme, jos hän on viisain.”

“En minäkään. Jo pelkkä ajatuskin pelottaa liikaa”, Visokki huokaisi ja tuijotti varaston kiinnimennyttä ovea.

Guardian nousi istuimeltaan ylös ja raapi kylkeään.

“Ainakin hän varmistaa, että täällä ei ole koskaan tylsää päivää. Oli miten oli, minusta tuntuu, että meidän molempien täytyy vain yrittää… muistella.”

“Hieman vaikeaa muistella asioita, joita ei muista…”, Visokki käänsi katseensa odottavana skakdiin päin.

“Pointti mainio”, Guardian vastasi, “mutta mitä muutakaan me voimme?”

Skakdi asteli kohti varaston ovea ja avasi sen. Öljyämätön kitinä täytti juuri syntyneen hiljaisuuden ja valonkiila kurkotti varaston hämäryyteen. Guardian jäi pitämään ovea, kuten kunnon herrasmiehen naisseurassa kuuluukin.

Tosin herrasmies oli silmäpuoli sotasankari ja naisseura poikkeuksellista isompi hämähäkki, joka räjäytteli aivoja. Siitä oli aivan liian kauan, kun Guardian oli viimeksi kyseenalaistanut asian.

“Lähdetäänkö vähän kävelylle?”

Visorak kipitti aukinaisesta ovesta käytävälle. “Ulkoilmaa tämän kaiken jälkeen, ehdottomasti! Minä olen pyöritellyt asioita omassa päässäni ihan liikaa.”

Kävelyä jatkui pitkään. Oli ilta, joten admin-kaksikko ei herättänyt sen kummempaa huomiota kulkiessaan läpi Klaanilinnakkeen tyhjenevien käytävien kohti sisäpihan puistoa, jonka keskellä oli vieläkin kraateri Avhrak Feterran ja Killjoyn putoamisesta admin-tornin huipulta. Pienikokoinen matoran-nainen heitteli pihamaan biomekaanisille varpusille jyviä, mutta muuten oli hiljaista. Aavemaisenkin hiljaista.

Adminit pysähtyivät hengittelemään raikasta syysilmaa ja katselemaan vähitellen tähdistä täyttyvää iltataivasta.

“Oletko kuullut, miten… Tawa voi?” Guartsu kysyi yllättäen. Hänen hengityksensä höyrysi viileässä ilmassa ja sanat tulivat harkittuina ja epävarmoina.

“En ole kerinnyt käydä katsomassa sen jälkeen, kuin vein hänet sinne. Kaipa hän ihan hyvin voi, sillä patoutunut stressi vain purkaantui. Mokoma pitää vaan saada pidettyä levossa edes muutama päivä, Visokki ei edelleenkään voinut käsittää Tawan tyhmyyttä.

“Ehkä niin on parempi”, G sanoi hiljaa. “Kykenetkö hoitamaan hänen töitään ainakin ne pari päivää, jotka se jääräpää suostuu pysymään vuoteessa?”

“Niin minä olin jo tekemässä, mutta sitten Manu ja sinä”, Visorak hymähti. “Teen sen enemmän kuin mielelläni.”

“Hyvä. Tosin ilmestymisesi viikkojen jälkeen johtohommiin saattaa nostattaa kysymyksiä”, sininen skakdi aprikoi. “Miten vastaamme niihin?”

Visokin silmät suurenivat. “Ai niin! Tawa sanoi, että pitäisi ilmoittaa, että olen palannut. No, kai se huomataan aika pian. Tai oikeastaan on jo huomattu.”

“No… toisaalta jos ne hyväksyvät, että niitä johtaa visorak, ne eivät varmaan uskalla kyseenalaistaa sen enempää. Oli miten oli, kun Tawa makaa sairasosastolla ja Ämkoo on… loukussa…”

Guardianin kämmen puristui vyötäröltä roikkuvan punaisen admin-kiven ympärille.

“Me olemme kaksin. Juuri silloin, kun kaikkia neljää eniten tarvittaisiin.”

“Ja minä olen ainut, joka…”, Visokki katsoi Guardianin kyljessä olevaa sideharsoa, “…on kunnossa?”

Guardian huomasi, mitä Visokki katsoi. Häkeltyneenä hän yritti piilottaa kylkensä molemmin käsin, mutta ei juurikaan onnistunut siinä.

“Se ei ole enää erityisen kipeä. Halusivat pitää minua osastolla pidempäänkin, mutta en suostunut.”

Visokki tuijotti pitkään skakdia, aivan kuin haluavan varmistuksen siitä, että tämä puhuisi totta.

Vihreä katse porautui tavalliseen tapaansa sinisen sotasankarin tajuntaan. Joskus oli parempi vain luovuttaa.

“Okei, sen läpi meni räjähdyksen sinkoama teräspalkki”, Guardian tunnusti. “Mutta Kupen mukaan mikään tärkeä sisäelin ei vahingoittunut.”

Visokki oli epäuskoinen, mutta luovutti ja jatkoi kävelyä: “No, pääasia, että meillä on ollut tuuria. Toinen asia onkin se, miten pitkään tämä tuuri voi jatkua?”

“En tiedä tuurista. Olen saanut osakseni lähinnä kyseenalaista sellaista.”

Skakdi hiveli sormillaan anidiumista valettua konesilmää, joka täytti sisällissodan hänen kasvoihinsa repimää kuoppaa.

“Menetin silmän ja sain elää. Jos tämä kaikki on Kohtaloa, sen herralla on todella kiero huumorintaju. Uskotko itse kohtaloon?”

Visokki mietti hetken. “Mm, uskon. Pointtini on, että olemme hengissä tämän kaiken jälkeen. Sillä on varmasti silloin tarkoitus.”

Guardian jäi pohtimaan admin-toverinsa sanoja. Yhtenäisyyteen ja velvollisuuteen skakdi oli aina uskonut, mutta kohtalo ei ollut skakdin mieleen. Se vaati uskoa, mutta sen vanha Vartija oli menettänyt jo kauan sitten.

Se, että joku muu uskoi edelleen kuitenkin toi Guardianin mieleen uudenlaista lämpöä. Ehkä aina löytyi jotain, jonka puolesta oli taisteltava.

“Visokki”, Guardian sanoi hiljaa, ja syystuuli hautasi puheen alleen. Se ei haitannut, sillä Visokki ei kuunnellut sanoja. Hän kuunteli ajatuksia niiden takana.

Punainen visorak katsoi admin-toveriaan hetken odottaen.

“On hyvä saada sinut takaisin tiimiin”, sininen skakdi sanoi hymyillen.

Visokki hymyili Guardianin mielessä.

Spoileri	Valitse Näytä
Tsiptsaptsup. Tämä on GVizuManu-tuotosta, jos ette huomanneet.

Retro

Make nuolee haavojaan + Pommitorakat 3 Double Feature

5.5.2012 MaKe Kommentoi

Klaanin sairaalaosasto, Zyglakien epäonnistuneen operaation jälkeinen päivä

Maken silmät avautuvat hitaasti. Klaanilainen yllättyy suuresti ympäristöstä josta itsensä löytää. Sankka tumma savu ja tuulen vanavedessä tanssivat kipinät peittävät lähinäkyvyyden. Silti maassa makaava Klaanilainen tuntuu tunnistavan taustalla erottuvat muodostelmat oman järjestönsä linnoituksen arkkitehtuuriksi. Korkeina roihuavat lieskat leimuavat kaikkialla. Make nousee hitaasti puolipystyyn eturaajojensa tykö. On kuuma. Niin kuuma. Klaanilainen tuntee hikipisaroiden valuvan pitkin kroppaansa. Tämä tunne on hämmentävän uusi.

Make on tuskin päässyt pystyasentoon ennen kuin alkaa tuntea valtaisaa pistelyä vatsassaan. Kipu leviää nopeasti pitkin moderaattorin jokaista hermoa tehden liikkumisen hetken aikaa miltei mahdottomaksi. Tästä huolimatta Klaanilainen pakottaa itsensä pystyyn. Hän huojuu hieman. Ilma tuntuu hyvin ahdistavalta ja tunkkaiselta. Maken tekisi mieli vetää pitkä sisäänhengitys, mutta ilma on siihen aivan liian ohutta. Moderaattorin katse terävöittyy hiljalleen. Tämän kauhuntuntemuksia voi tuskin sanoin kuvailla hänen katsoessaan eteensä.

Verta. Luunkappaleita. Eri ruumiinosien jäänteitä. Sisäelimiä… Kaikkialla. Jos Maken vastaa ei tuntuisi vallanneen tyhjiö, tämä varmaan voisi hyvin pahoin. Tyydytystä ei synny Klaanilaisen tunnistaessa entiset ruhot Zyglakeiksi. Tämä on kuin jokin sairas iso vitsi. Jopa Zyglakien kaltaisille alhaisille olennoille tämä oli jotain hyvin julmaa. Muutama refleksinomaisesti sätkivä ruumiinosa ei helpota Maken oloa. Hän ei haluaisi nähdä kaikkea tätä julmuutta ja raakutta.

Make havaitsee jäännekasan keskellä tumman olennon. Sen olemus ei takana leimauvien lieskojen kirkkauskontrastin vuoksi tule esille. Olento kuitenkin vaikuttaa kyykkyasentoiselta humanoidilta. Sen vartalon muotoilussa on kuitenkin jotain outoa. On kuin suuri joukko teriä olisi isketty sen vartaloon. Tässä tapauksessa kuitenkin kehon sisäpuolelta käsin. Otus liikahtaa hieman. Vaikka sen silmät hekuvat kirkkaan oransseina, Make voi kuvitella sen katsovan suoraan häneen. Kumpikin tuojottaa toisiaan määrittelemättömän ajan, hievahtamattakaan. Maken kasvoilta kuvastuvat halveksunta ja epätoivoinen viha.

Nämä tunnetilat muuttuvat pian pahimmaksi mahdolliseksi järkytykseksi ja suoranaiseksi kauhuksi. Liekit hälvenevät hetkessä miltei olemattomiin. Verilöylyln takana olleen olennon kasvot saavat Maken havahtumaan pahemman kerran. Ne ovat hänen omat kasvonsa. Klaanilainen hämmentyi pahemman kerran. Hänen päänsä täyttyi hetkessä epämiellyttävillä ja raskailla kysymyksillä. Onko tuo kammottava groteski ilmestys hän..?

Maken kasvoja kantavan olennon suu raottui hieman. Hetkessä sen suunympärys ja leika täyttyivät hampaiden välistä pulppuavalla verellä. Sen suu vääntyy epämukavan laajaan virneeseen. Make alkaa vasitomaisesti perääntyä otuksen suun alkaessa avautua. Se ei enää ole edes suu. Pikemminkin ammottava petomainen kita. Make katselee pakonomaisesti ympärilleen. Joka ikinen lieska ja kipinnähippunen tutuvat vetäytyvän kohti kaaoksen keskellä seisovaa otusta.

Make huomaa otuksen kurkun alkavan leimuta. Pian koko hirviön suu hehkuu oranssina. Kuin portti suoraan Helvettiin… Kipinät ja liekit valetavat hänen ohitseen matkalla kohti uutta kotiaan. Vastapäisen otuksen Makelle kuuluvan suun sisältö leimuaa kuin aurinko. Kaikki ympäristön hehku ja lämpö katoavat. Jäljelle jää vain kylmä pimeys. Vilunväreet valtaavat Klaanilaisen ihon. Tämä kuitenkin keskittyy tuijottamaan kauhulla otusta, joka pian pyyhkisi kaikki esteet tieltään, jättäen jäljelle vain valtaisna kasan tuhkaa…

Hetkessä kaikki Maken ympäriltä pyyhkiytyy tämän takaa valumaan lähtemään pimeyteen. Kaikkialla on vain tyhjää. Klaanilaisen edessä näkyy vain kuvio. Sen tarkka muotokieli jää epäselväksi. Hetkessä Make havaitsee kuvion alkavan hehkua kirkkaan oranssina. Vaikuttaa kuin se toimisi esteenä jollekin valtaisalle voimalle, joka olisi puskemassa läpi. Ja se olisi vain ajan kysymys…

Maken silmät avautuivat. Klaanilainen huomasi tuijottavansa valkeaa, muutamalla loisteputkivalolla vatustetua kattoa. Makella ei kestänyt kauaa havaita missä hän oli. Sairaalaosaston huone oli muodostuntu hänelle eräänlaiseksi toissiaiseksi huoneeksi. Maken ajatukset harhailivat hetken äskeisessä kokemuksessa. Oliko se taas vain yksi hänen lukuisista viimeaikaisista merkityksettömistä painajaisunistaan? Niin saattoi olla. Joka tapauksessa, tämänkertainen tuntui jotenkin epämiellyttävän todentuntuiselta.

Make pyyhkäisi hieman otsaansa. Suunnilleen tämän jälkeen hän huomasi hikoilleensa. Oikeastaan tarkemmin tunnusteltuna suuri osa sairaalasängystä oli märkä. Klaaniainen ei kuitenkaan pitänyt tätä kovin merkittävänä, hikoilu saattoi kuulua hyvinkin normaariin reaktio kyseisenlaisille epämiellyttäville yökokemuksille. Klaanialinen havaitsi metallisen maun suussaan. Ilmeisesti hikoilu oli johtanut lievään nestehukkaan. Make helpottui nähdessään pullollisen vettä viereisellä pöydällä. Kaikenlaiset tervehdyskortit olivat siinä yhä. Sekä epämiellyttävän näköinen lautasellinen outoa mössöä.

Maken ponnistaessa hellästi pystyyn hän yllättyi siitä, kuinka läsnä vatsan vihlonta oli edelleen läsnä. Pieni pään jomotus oli ymmärrettävää. Make älähti vaimeasti. Häntä arvelutti hieman yrittää poimia oudon ateriansa vieressä lepäävää pulloa. Kyseinen annos vaikutti siltä kuin se olisi olltu aikeissa tarttua Maken käteen ja kiskaista tämän kerta heitolla sisuksiinsa. Toipilas ei kuitenkaan ehtinyt suorittaa kyseistä toimenpidettä Ga-Matoranin avatessa oven. Tämän kasvot vaikuttivat hieman yllättyneiltä tämän nähdessä Maken niin hyvänoloisena.

“H-huomenta”, Matoranin äänessä oli aisittavissa tiettyä hämmennystä.
“…huomenta”, Make vastasi tähän kohteliaasti.
“Mikä on vointi?” Matoranin ääni oli niin hellän tätimäinen kuin oli mahdollista.
“Varsin mainio, kiitos kysymästä. Vastaa toki kihelmöi hieman edelleen.”
Make havaitsi Matoranin ilmeen muuttuvan entistä hämmentyneemmäksi. Se ei vaikuttanut Klaanilaisen mielestä lupaavalta.
“…jotain pielessä”, Make kysähti hieman huolestuneen oloisena.
Hoitajamatoran viittasi katseellaan Makea nostamaan peiton vatsansa päältä. Make yllättyi negatiivisesti nähdessään kyseisen ruumiinosansa. Hän ei ollut syystä tai toisesta ollenkaan huomannut, että se oli peiltetty siteellä. Sidoksen alta pilkotti jotain punaista ja kuivunutta.

Maken hämmentynyt katse nousi nopeasti takaisin Matoraniin. Tämän katse taas viesti yllättyneisyyttä Klaanilaisen tietämättömyydestä.
“Löydettyämme sinut siinä kunnossa oli melko yllättävää, että selvisit tuon vähemmällä.” Hoitajan sanat tekivät Klaanilaisesta yhä hämmentyneemmän.
“…mitä sinä tarkoitat?”
“..etkö muista?”
Make oli vaiti. Syvä hiljaisuus laskeutui huoneeseen moderaattorin luodessa uuden katseen vatsassaan pilkottavaan sideharsoon. Hoitajamatoran katsoi parhaaksi selventää asiaa.

“Viime yönä linnakkeemme joutu oletetun hyökkäyksen kohteeksi. Tarkemmin en tiedä, mutta ilmeisesti kyseessä oli tarkoitus olla salamurha.”
Make empi mielessään seuraavaa kysymystään voimakkaasti: “Ketkä hyökkäsivät?”
Vastaus oli omiaan pyyhkimään moderaattorin viimeisimmätkin hyvän tullen rippeet ilmaan kuin puupölyn.
“Zyglakit…”
Hetkessä Maken mieli täyttyi muistikuvilla.

Make kävelee hyväntuulisena melko muinaismaiseksi jäänellä Klaanin linnakkeen käytävällä. Kyseinen linnakkeen osa toki on olut jo pitkään yksi paikan hiljaisimpia. Kaikki muuttuu Zyglakin astuessa hiljalleen esiin varjoista ikkunoiden valoon.

Make yrittää epätoivoisesti puolustautua liskomaisen humanoidin hyökkäyksiä vastaan.

Hän makaa maassa. Ja voi erittäin pahoin…

“Eräässä käytävässä nkäyi selviä taistelun merkkejä. Esineitä ja ikkunoita oli palasina.”

Aprikoiva Make poimii lattialta ensimmäisen esineen jonka saa sormiinsa. Taulun

Hän yrittää käyttää kahta koristeena toiminutta teräasetta puolustautuakseen. Mutta hänestä ei ole vastusta Zyglaksoturille.

Make iskee epätoivoisesti purukalustonsa päänsä ympärille kiedottuun häntään. Zyglak älähtää ja heittää Maken selkä edellä suoraan koristeelliseen ikkunaan. Ikkuna ei kestä…

Matoranin sanat alkoivat tuntua yhä etäisemmiltä epämiellyttävän kokemuksen palautuessa Maken mieleen. Silti hän tuntui kuulevan päässään tarkkaan jokaisen Matoranin lausuman sanan.

Maken selkä kokee kovan iskun ikkunan sirpaloituessa hänen takanaan. Hetkessä hän putoaa kovalla vauhdilla alas päin. Make ehtii juuri ja juuri kääntää katseensa uhkaavasti lähestyvään ruohikkoon ennen törmähtämistään maahan.

Zyglak laskeutuu hänen viereensä. Siinä kaikki…

Hoitajamatoran huomasi potilaansa suuresti häkeltyneen ilmeen. Tämä selvästi mietti omiaan. Tästä huolimatta tämä tuntui kuuntelevan hyvin tarkasti.
“Ei ole tarkkaan tiedossa, mikä hyökkääjät lopulta päihitti. Mutta jälki oli kaikkeam uutak uin hellävaraista…”
Maken mieli täyttyi uusista muistoista. Tällä kertaa pelottavan tuoreilla.

Korkea liekkimeri ympäröi kaikkea. Raadeltujen ruumiiden keskellä seisova hirviömäinen otus karjuu voitonreimuisesti. Maken suulla…

Uudet järkyttävät tuntemukset valtasivat Maken. Hänen suussaan tuntema maku ei johtunut mistään nestevajauksesta. Se oli veren maku…

Matoran oli surumielinen nähdessään moderaattorin painivan yksin hämmennyksensä kanssa. Siitä huolimatta hänen tulisi kertoa loputkin.
“Sinut löydettiin läheiseltä katolta. Melko huonossa kunnossa.”

Make liihottelee kömpelösti yrittäessään nousta ylöspäin. Hänen voimansa ovat lopussa. Mutta valloittava tekijä on halu päästä elossa pakoon tilanteesta.

Kuuluu aseen laukaus.

Maken viimeisetkin voimat tuntuvat haihtuvan olemattomiin. Hän mätkähtää metalliselle katolle…

Maken mielikuvat pysähtyviät siltä seisomalta. Kaikki epäselvät muistikuvat olivat kadonneet hänen mielestään. Klaanilaisen sormet hellittivät otettaan sairaalapeitteestä. Tuhannet uudet kysymykset tulvivat hänen mieleensä.

Hoitajamatoran oli surumielinen moderaattorin tilasta. Niin ikävältä kuin ajatus tuntuikin, huonosta tilastaan huolimatta uppiniskaisesti toimintaan syöksynyt Make oli itse suurin syyllinen. Hän ei kuitenkaan tiennyt kaikkea.
“Mitä sinä oikein ajattelit”, Matoran kysyi huolestuneella äänensävyllä, yrittäen pitää jäkättävyytensä kurissa.
Moderaattori oli hetken vaiti.

Maken raivolla ei ole rajaa, kun käytävän varjoista ilmestynyt Zyglak laskee maahan pienen Matoranin ruumiin…
“
…en mitään”, Make vastasi vaimeasti. “En yhtään mitään…”

Paksun metallilevyn suojissa, muutaman metrin päässä Matoron jäädyttämästä pommista

Kaksi Nazorakia alkoi jo kyllästyä metallilevyn takana kyykkimiseen.

[spoil]Toki minulla oli hieman enemmänkin Makematskua kuin tämä, mutta tuo vaan tuntui sopivalta kohdalta lopettaa.[/spoil]

Retro

Matoro TBS

29.4.2012 Matoro TBS Kommentoi

BKS Hildemar

Tunnelma laivalla oli masentunut. Se oli erittäin, erittäin masentunut. Aluksen kolme jäljellä olevaa Toaa olivat parhaillaan komentosillalla. Kenelläkään kolmikosta ei ollut erityisen hyvä olla. Hildemar oli kierrellyt Athistien saarta jo kaksi päivää, yksinkertaisesti odotellen ihmettä. Tuntui väärältä lähteä, kääntää selkä tälle kaikelle ja Klaanilais-tovereille. Kukaan heistä ei jaksanut välittää nazorak-vankien taannoisesta karkaamisyrityksestä, joka oli päättynyt siihen että toinen vangeista oli tullut takaisin laivalle ja antautunut. Ja siitä oli jo kaksi päivää. Kaksi pitkää päivää.

No, kapteeni Hai rikkoi hiljaisuuden. Hän istui mukavassa kapteenintuolissa laivan ruorin ja ohjainten edessä. Voimmeko me muuta kuin lähteä takaisin?

Matoro huokaisi.

Ei meillä taida olla muita vaihtoehtoja hän mutisi. Hänen optimisminsa oli pettänyt käytännössä heti saarelta pääsemisestä aiheutuneen alkuhuuman jälkeen. Matoro tunsi itsensä täydelliseksi epäonnistujaksi.

Kurssi kohti Klaania, siis? Bloszar varmisti. Kuten muutkin, hänkin vaikutti hyvin masentuneelta ja sulkeutuneelta.

Kukaan ei sanonut mitään, kun Hai käänsi aluksen valmiiksi mittaamaansa suuntaan kohti pohjoista. Höyrylaiva kääntyi ja alkoi nostaa vauhtia. Savua nousi Hildemarin tummasta savupiipusta korkealle pilvettömälle taivaalle. Täällä etelässä sää oli paljon parempi kuin Klaanin lähistön pohjoisilla vesillä. Hyvä sää ei jaksanut kuitenkaan Klaanilaisia innostaa.

Matka eteni hiljaisuudessa. Matoro ei olisi uskonut itsestään vajoavansa tällaiseen epätoivoon. Hän tiesi, ettei olisi voinut tehdä mitään. Se saastainen makuta yllätti heidät täydellisesti. Se pommi. Mitään ei ollut tehtävissä, ei vaikka hän halusi uskotella itselleen että olisi ollut. Hän ei ymmärtänyt miksi hän edes uskotteli itselleen niin. Ehkä se antoi toivoa.

Tällä hetkellä Matoron pään sisällä taistelivat kaksi tunnetta. Loputon viha Abzumoa kohtaan ja suru ystäviensä menetyksestä. Hän oli tottunut tukahduttamaan vihansa tai purkamaan sen jotenkin rakentavasti, mutta tuon Makutan aiheuttama viha oli jotain liian suurta. Hän muisteli uudestaan ja uudestaan Nazorak-pesän tapahtumia, jossa Manu oli iskenyt sen iljetyksen omaan ansaansa

Minä vielä kostan sille, Matoro kirosi itsekseen laivan perässä. Hän puristi nyrkkiään. Hän puristi sitä niin, että hänen valkoiset rystysensä muuttuivat entistäkin valkoisemmiksi. Hän olisi heittänyt jotain jonnekin, jos hänellä olisi ollut jotain käsissään. Sen sijaan hän suuntasi ajatuksensa makutantappoon. Millä makutan saisi hengiltä?

Vain yksi tapaus muistui Matoron mieleen. Ritarikunta oli sulattanut Makuta Kojolin haarniskan viruksella ja polttanut antidermiksen Xian sulatoissa. Tämän tapahtuessa hän oli ollut vielä Ritarikunnan palveluksessa. Sitten hän tajusi kuullensa toisestakin makutantaposta. Se oli tapahtunut sinä yönä, kun hän oli taistellu admin Ämkoon kanssa zombi-toia vastaan. Ämkoo oli kertonut hänelle paluumatkalla makutasta jonka mielen tämä oli imenyt itseensä.

Mitenköhän Itroz oli tapettu, Matoro mietti. Toa yritti keksiä lisää tapauksia, joissa noita pimeyden olentoja oli saatu hengiltä, muttei keksinyt ainuttakaan. Jotenkin hän koki Ämkoon käyttämän tavan parhaaksi. Hän tiesi jo, että hänellä oli ase siihen. Hänen pitäisi opetella käyttämään Cencordiaan. Hänen pitäisi hallita naamionsa mielenvoima. Hän harjoittelisi niin kauan, että kykenisi tappamaan Abzumon niin kivuliaasti kuin mahdollista.

Toan mieli askarteli jo naamionsa parissa. Miten saada siitä paremman kontrollin? Hän muisti turagoiden opetukset keskittymisharjoituksista. Kun hän pääsisi Klaaniin, hän ryhtyisi opiskelemaan sitä alaa.
Kotiinpaluu. Sitten hän tajusi, että hän oli suunnitellut lähtevänsä Metru Nuille seuraavaksi. Jatkamaan Deltan tehtävää. Tehtävää, jok- Nuket.

Ne palasivat hänen mieleensä. Kasvottomat kasvot, miekka, vesi, kauhu. Kipu. Matoro painoi päänsä kämmentään vasten raskaasti ja katseli merta peräsimen yltä. Se kuohusi. Kuohu. Nuket. Ei, hän ei halua ajatella. Äkkiä jotakin tekemistä, Matoro ajatteli ja yritti sulkea kammottavia muistoja takaisin mielensä komeroihin. Ne tulivat, valtasivat hänen ajatuksensa ja lähimuistinsa. Ne tuhosivat kaikki järkevän ajattelun rippeet ja oikeat suunnitelmat.

Matoro yritti ravistella päätään, mutta ei tiennyt miksi. Hän katsoi kannelle, ja huomasi siellä Bloszin yksinäisyydessään. Toa oli mielissään siitä, että hän pääsi puhumaan jollekulle. Ihan sama mistä, mutta piti tehdä jotain joka vei hänen ajatuksensa pois nukeista.

Athistien saari

Kalastaja huomasi vedessä pullon. Se kellui satama-altaan reunamilla. Normaalisti siinä ei ollut mitään erikoista, mutta tämän pullon kyljessä näkyi sininen nauha, jossa oli outoja tunnuksia.

Matoran onki pullon. Nauhassa luki Bio-Klaani. Se nimi herätti matoranissa vihan tunteen. Ne olivat niitä, jotka tuhosivat suuren Katedraalin ja tappoivat Pyhän Äidin. He olivat vääräuskoisia, jotka Athistit tulisivat tuhoamaan.

Lopulta kuitenkin uteliaisuus voitti ja matoran avasi pullon. Siinä oli vesitiivis korkki, joka avautui parilla kierteellä. Sisällä oli rullalle kääritty valkoinen paperi, jonka matoran pujotti pullosta ulos. Hän alkoi lukea vakaata, käsinkirjoitettua liuskaa.

Tervehdys!

Haluamme selittää, mitä tapahtui Katedraalilla sen tuhon aikana. Me, Bio-Klaanin jäsenet, tiedämme, että Makuta Abzumo julisti Klaanilaiset vihollisiksenne, ja että hän väitti meidän aloittaneen tämän sodan. Kuten toivon teidän ymmärtävän, se ei ole totta. Bio-Klaanin rauhaan pohjautuvalla yhteisöllä ei ole pienintäkään motiivia haitata millään tavalla Ath-uskovaisten elämää tai tuhota pyhiä paikkojanne. Meidät, Klaanilaiset, petettiin yhtä lailla Makuta Abzumon toimesta. Makuta oli kuljettanut yhden keskuudessanne olleen petturin kanssa räjähteitä Katedraaliin, ja räjäytti rakennuksen. Hän kaappasi Pyhän Äidin, Sadjen ja kaksi toveriani. Lisäksi, mitä tulee Makutan väitökseen Nimdan Siru Epsilonista, me emme tiedä siitä mitään. Olemme yhtälailla uhreja kuten tekin. Pyydän, että ymmärtäisitte, että Klaanilla ei ole mitään aggressiivista teidän uskontoanne kohtaan.

Mitä Kunnioittavimmin,

Bio-Klaanin jäsen ja itseoikeutettu oikeuden puolustaja, Matoro the Blacksnow.

Kalastaja mietti mitä kirjeelle pitäisi tehdä. Lopulta hän katsoi parhaaksi viedä sen jollekulle munkille.

Bio-Klaanin yhteinen tarina