Klaanon

Avainsana: lol

  • Genesis

    Alussa Makuta Nui loi taivaan ja maan. Tai aika alussa. Melko alussa. Jossain siellä. No, se maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Manun Antidermis liikkui vetten yllä. Manu sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Manu näki, että valo oli melko ikävää, ei lainkaan hänen tapaistaan tehdä valoa. Manu erotti valon varjosta, ja hän nimitti valon av, ja pimeyden hän nimitti kra. Kra oli kivempi, mutta sitä ei toki voinut olla ilman, että oli av. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni ensimmäinen päivä.

    Manu sanoi: ”Tulkoon kaartuva kansi vesien väliin, erottamaan vedet toisistaan.” Manu teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle. Niin tapahtui, ja Manu nimitti kannen taivaaksi. Ja koska taivas oli liian tylsä olleessaan sellainen mustanpuoleinen ja yksitoikkoinen, tapahtukoon niin, että se onkin magenta! Hahaa! Väriarvo täsmälleen eikä melkein 255,0,255! Sitten se on kaunis, joskin hieman räikeä ehkä, mutta yksinhän minä täällä sekoilen, joten väliäkö tuolla. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni toinen päivä.

    Manu sanoi: ”Kokoontukoot taivaankannen alapuolella olevat vedet yhteen paikkaan, niin että maan kamara tulee näkyviin.” Ja niin tapahtui. Manu nimitti kiinteän kamaran maaksi, ja sen paikan, mihin vedet olivat kokoontuneet, hän nimitti mereksi. Ja Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan: meret saivat väistyä – niitähän oli ihan liikaa, vaikka maata tulikin näkyviin paikoittain – ja maa niiden alla paljastua. Koko maa sai tuta kukkulaistumisen – eli suhteellisen sileät tasangot mullistuivat järjettömyyksiin asti kohoavien vuoristojen puhjetessa niistä ja murtaessa niiden kauniin sileyden samalla tavalla, kuin sen iänikuisen perkeleen pää murtaa peruskalliota, kunhan saan käteni siihen, kyllä minä vielä saan kostoni ahahahaha. Kukkulat, pienet ja suuret, reunustivat nyt suurta pyöreätä aluetta, jonka Manu varasti erityiseen käyttöön. Nyt oli maan pinta hyvällä tolalla, totisesti. Ainakin melkein. Ehkä vielä jotain voisi tehdä tänään.

    Manu sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä.” Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Manu näki, ettei niin ollut hyvä, joten hän muutti hieman luomustaan (taas): miksi pitäisi olla vihreä, kun voisi olla pinkki, joten niin maa kasvoi pinkkeyttä. Miksi pitäisi olla siementä tekeviä kasveja, kun voisi olla itiöitä tekeviä sieniä, miksi pitäisi olla hedelmäpuita, kun hedelmät voisivat vain leijailla itsekseen ympäri taivaita ja laskeutua haluavan suuhun, kun tämä haluaisi, – ja miksi kaikkien pitäisi vielä kantaa omia siemeniään, kun sekalaisuus ja kaoottisuuskin toimisivat yhtä hyvin, ja työtaakkakin putoaisi, varsinkin, kun siemeniä ei ylipäätänsä tarvittaisi, jos olisi vain sieniä ja hedelmiä, jotka nekin maistuvat paremmalta siemenittä – joten niin kasvit korvautuivat sienillä, hedelmäpuut pudottivat hedelmänsä epäilyttävän painovoimakentän hellään huomaan, ja sievä pinkkeys oli kaikki. Nyt olivat kasvit – siis sienet – hyvällä tolalla myös. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kolmas päivä.

    Manu sanoi: ”Tulkoon valoja taivaankanteen erottamaan päivän yöstä, ja olkoot ne merkkeinä osoittamassa määräaikoja, hetkiä ja vuosia. Ne loistakoot taivaankannesta ja antakoot valoa maan päälle.” Ja niin tapahtui. Manu teki kaksi suurta valoa, suuremman hallitsemaan päivää ja pienemmän hallitsemaan yötä, sekä tähdet. Hän asetti ne taivaankanteen loistamaan maan päälle, hallitsemaan päivää ja yötä ja erottamaan valon pimeydestä. Manu näki, että niin oli melko tylsä, joten hän muutti luomustaan hieman: tähdet näyttivät melko valkoisilta, joten ne saivat luvan olla violetteja. Päivän hallitsija, suuri valo, oli loppujen lopuksi iso vetypallo, joten se sai väistyä – antoivathan tähdet valoa – ja sai tilalleen ison kivenmurikan, jonka kraatterit näyttivät paljon mielenkiintoisemmilta läheltä. Siksipä se saikin olla yhtä lähellä kuin yön valaisija, joka sekin vaihtui kivenmurikaksi. Itse asiassa nämä muut planeetathan voisivat lähennellä meitä hieman lisää, ja näin kaikki on kivempaa. Aina tylsää katsoa kaukoputkella, skarrarrar. Ja nyt sekin oli hyvä ja mielenkiintoinen. Hyvällä tolalla, ja järjestys ei mikään looginen, kun kasvit ennen tähtiä, mutta ihan sama. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni neljäs päivä.

    Manu sanoi: ”Viliskööt vedet eläviä olentoja ja lennelkööt linnut ilmassa taivaankannen alla.” Niin Manu loi suuret meripedot ja kaikki muut elävät olennot, joita vedet vilisevät, sekä kaikki siivekkäiden lajit. Manu näki, ettei merieliöitä kumminkaan tarvittu hänen maailmassaan, joten hän heitti ne pois ja kirosi koko ajatuksen vesipedoista, sillä vesiähän täällä ei enää edes ollut. Kuivalla maalla kuolevat kalat olisivat hyödyttömiä kapistuksia, voi hyvänen aika. Sen sijaan linnut hän jätti elämään, vaikkakin niiden nokat pystyivät raatelemaan matoralaiset helposti, mutta koska täällä ei ollut matoralaisia, silläkään ei ollut väliä. Nämä linnut osasivat teurastaa manaita, syödä siististi koirankupista ja istua kiltisti häkeissä, kun niitä ei tarvittu. Siispä niiden sallittakoon lentää vapaina! Lentäkää, linnut. Mutta varokaa törmäämästä ihaniin punaisiin kukkuloihin, jotka saattavat nielaista teidät. Ja sitten, te voitte noutaa hedelmiä, kun tulee nälkä. Minulle siis. Minä syön joskus, kyllä. Hah. Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja sitä rataa… Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni viides päivä.

    Manu sanoi: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.” Ja niin tapahtui. Manu teki villieläimet, karjaeläimet ja erilaiset pikkueläimet, kaikki eläinten lajit. Ja Manu näki, että niin ei ollut hyvä, vaan aika paha, koska linnut voisivat syödä ne kaikki. Tuhmat linnut, mikseivät ne voisi syödä hedelmiä, ei, vaan niiden piti olla manaantappajia. Juuri niin, olisihan niistä hyötyä, jos täällä olisi edes yksi manas, mutta ei. No, joitain lajeja, joita ei tarvitse tavata täällä, voisi elää noilla murikoilla. Hyvä idea, kehittyköön sinne jotakin, kun en katso sinne päin. Nyt on hyvä, vaikka ei niin hyvä kuin ennen lintuja, mutta oma mokani.

    Ja sitten Manu sanoi: ”Tehkäämme matoran, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu. Tai eipäs sittenkään, koska ei siinä ole mitään järkeä. Linnut repivät kaiken! Voi hyvänen aika, mitä minä taas tein.” Ja Manu jätti luomatta matoranin kansan.

    Niin tapahtui. Ja Manu katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli kyllä kieltämättä melko mukavaa, kun pari muutosta alkuperäissuunnitelmaan oli tehty, mukavaa. Tuli ilta ja tuli aamu, näin meni kuudes päivä. Ja kuudenteen päivään se jäikin, sitten tehtiin palatsi sille isolle ympyränmuotoiselle aukiolle, joka oli keskellä maata ja johon linnut eivät saaneet ulostaa. Täydellinen paikka rakentaa palatsi. Koska Manuhan tarvitsi palatsin, ehdottomasti. Sen voisi rakentaa vaikka hiekkakivestä. Tai ei, hiekkakivi oli oikeastaan aika rumaa. Verenpunainen on kiva väri. Ja violetti. Mikä on violettia? No obsidiaani. Siitä voisi rakentaa vaikka sellaisia hassuja spiraalitorneja, miksi niitä nyt taas sanottiin… Noh, oli miten oli. Kaikkea ei tarvitse kertoa. Ehkä hyppään tästä seuraavaan yksityiskohtaan, nimittäin siihen, että itsestään tietoinen kertoja on paikoitellen ehkä hieman sekava, varsinkin, jos vaihtelee satunnaisesti persoonien välillä. Mutta kuka minä olen kertomaan, mikä on sekavaa, kun tämä kaikki on muutenkin vähän kaksimielistä.

    Ei sitä tajua, jos ei vieraile – ai niin, hemmetti. Meinasi unohtua.

    Ja niin Manu kelasi pari päivää taaksepäin ja säästi historiatiedot, jottei unohtaisi, mitä ehti luoda, ja lisäsi kolmantena päivänä pienen oven keskelle kaikkea, aika lailla pyöreän tulevan palatsialueen reunaan. Ovesta pääsi ulos. Kehykset se tarvitsi, muutenhan ei voisi tietää suuntaa. Ja jostain vieraiden piti sisään päästä, eihän tässä muuten mitään järkeä olisi. Ei Manukaan aikonut viettää ikuisuutta yhdessä paikassa, kun kosto oli vielä saavuttamatta ja suunnitelmia oli toteuttamatta. Kyllä. Toden totta. Ja niin edelleen.

    Kehykset marmorista, koska miksi ei. Ovi itsessään puuta. Sopi yhteen sen pienen betonisen bunkkerihomman kanssa. Eikä tässä loppujen lopuksi ollut mistään vakavasta kyse, valaistuksen olisi voinut hoitaa vaikka hehkulampulla, jos olisi halunnut. Mutta millainen antikliimaksi siitäkin tulisi, kaiken tämän fiilistelyn jälkeen.

    ”Niin. Loppujen lopuksi – enkö minäkin ole halunnut olla. Jumala.”

  • Puolijumalatkin jättävät jälkiä (Forum Edit)

    [spoil]Tuplaposti lol lol lol[/spoil]

    Pienen saaren kivinen ranta, muutamia päiviä sitten.

    Kolme hahmoa oli kerääntynyt pienen kraatterin ympärille kuun valaistessa ympäristöä.
    ”…aika laskeutuminen.”

    Montun keskellä oli äärimmäisen entinen alus. Se oli ollut pienehkö ja rungoltaan skootterimainen, mutta nyt se oli romu ja kasa. Kuitenkin hajonneen mössön keskeltä erotti muutamia selviä osia: Ohjaustanko, osa satulaa ja kyljen panssari olivat enemmän tai vähemmän vahingoittumattomia. Missään niistä ei luonnollisesti ollut minkäänlaista Ritarikunnan tunnusta, mutta kummatkin monttuun laskeutuvista hahmoista tunnistivat mallin, ja tiesivät mistä se oli varastettu.

    Ensimmäinen heistä oli harmaa, pitkä ja hoikka, ja hän kantoi kasvoillaan äärimmäisen harvinaista naamiota. Sen silmänreiät olivat suuret, poskipäät terävät ja sen takaraivoista levittäytyi kultaisena hohtavia juovia, jotka levittäytyivät korostamaan kasvojen piirteitä ja silmänreikiä. Yllään kulkijalla oli tummanharmaan ja hopean värinen panssari, joka oli melko koristeeton ja hieman palikkamainen, ainoastaan muutama sen ympärille kietaistu kankaanpala loi elegantimpaa tunnelmaa. Selässään tällä Selakhilaanilaisella oli vasemman hartian ja oikean kyljen kautta kiertävään vyöhön kiinnitetty suikea pakkaus.

    Toinen, kuopan pohjalle paljon työläämmin taapertava tapaus, oli keltaruskean ja vihreän värinen Matoralainen, joka kantoi kasvoillaan jaloa Kanohi Komauta ja päässään nahkaista lakkia. Hänellä oli hartoilta roikkuva haaleankeltainen viitta, joka pysyi kiinni koristeellisen soljen avulla. Sivullaan hän raahasi kumpaakin kättä käyttän raskaan näköistä, mustaa nahkalaukkua, jonka kylkeen oli kirjailtu keltainen ja tarkemmin määrittelemätön Rahi-peto.

    ”Tätä hän siis käytti”, miespuolinen Matoralainen totesi karhealla äänellä päästyään noin metrin syvyisen kuopan pohjalle. ”Aloitanko?”
    ”Älä vielä”, vastasi Selakhilaanilaisen matala ääni. Puhuja oli nainen, vaikka sitä olikin vaikea havaita hehkuvan naamion, joka peitti monet sukupuolen paljastavista kasvonpiirteistä, ja muodottoman haarniskan takia. ”Varmistan asian.”

    Selakhilaanilainen sulki silmänsä, jonka jälkeen hän avasi silmänsä. Mutta ei samoja silmiä, vaan naamion suuriin, pyöreisiin silmänreikiin syttyneet kultaiset valot. Kaikkien naamion juovien valo kirkastui ja siitä kuului vaimeaa huminaa. Harmaaseen haarniskaan sonnistautunut hahmo näki edessään saman näkymän, mutta kraatteri savusi vielä, eikä ollut jo sammunut, kuten äsken. Samoin siitä erotti nyt liikettä, verraten äskeiseen staattisuuteen. Lisäksi oli päivä. Selakhilainen teki pienen pääliikkeen, ja valot sammuivat, paljastaen hänen oikeat, punaiset silmänsä. Yö palasi.
    ”Menen vielä vähän pidemmälle, odota hetki”, hän sanoi ja harppoi pois kraatterista. Sitten hän asennoitui uudelleen ja katsoi kuoppaa. Nainen sulki silmänsä, naamio avasi omansa ja kuoppa oli tiessään. Selakhilaanilainen tuijotti tylsän harmaata, keskipäivän auringon valaisemaa rantamaisemaa.

    Pieni nahkalakkinen Matoralainen odotteli Selakhilaanilaiselle olemattoman kuopan pohjalla. Hän kaivoi viittansa sisätaskusta pienen taskukellon, joka oli ketjulla kiinni vaatekkappaleessa. Hän napautti sen nopealla ranneliikkeellä auki, ja sisuksista paljastui levy, jonka keskellä nökötti yksinäinen, terävä piikki. Se oli aurinkokello. Joku voisi väittää aurinkokelloa turhaksi kapineeksi keskellä yötä, mutta sitten pieni hahmo laittoi hansikoidun kätensä uudelleen taskuun. Tällä kertaa sormien välissä oli pieni, marmorikuulan kokoinen läpinäkyvä murikka, joka paljastui valokiveksi, kun Matoralainen heitti sen ilmaan. Se syttyi hohkaamaan lämpimänsävyistä valoaan, ja asettui kiertämään toisessa kädessä lepäävää aurinkokelloa, kunnes löysi sijaintinsa. Keskineulan varjo lankesi kello neljän kohdalle.
    Hmm…
    ”Cyrenda”, Matoralainen murahti, ja vilkaisi huolestuneena montun yläreunalla odottelevaa kolmatta matkaajaa. ”En millään tahtoisi hoputtaa, mutta tytsy on ollut sidottuna aika kauan.”

    Selakhilaanilainen ei vastannut, vaan tuijotti hievahtamatta monttua. Hänen naamionsa hohti erittäin kultaisena, juovat ja valoisat silmänreiät muita vielä paljon kirkkaampina. Cyrendaksi kutsuttu henkilö tuijotti nyt menneisyyteen ja moinen vaati keskittymistä. Toistaiseksi hän näki vain tylsän rannan, mutta pian pakoalus romahtaisi näköpiiriin. Tai romahti. Näkökulmasta riippuen.

    Muutama minuutti vierähti laineiden liplattaessa, kunnes Selakhilaanilainen sai todisteensa. Meren yli saapui kovaa vauhtia savuava alus, joka putosi rannalle ja räjähti synnyttäen pienen kraatterin. Aluksen raadosta hoiperteli yllättävän hyvin selvinnyt, tummanpuhuva hahmo.

    Makuta Nui.

    ”Jep, tämä on meidän monttumme”, Cyrenda ilmoitti ja pudisteli naamionsa kirkkaat valot sammuksiin. ”Pidä hauskaa.”

    Matoralainen napautti aurinkokellonsa kiinni ja sujautti sen ja leijuvan valokiven takaisin viittansa taskuun. Hän kumartui suuren nahkasalkkunsa äärelle ja muutamalla näppärällä sormenliikkeellä avasi sen kiinnikkeet. Hän hieroi hansikoituja käsiään yhteen, ja upotti ne sitten laukun ammottavaan tyhjyyteen. Hetken kuluttua ne nousivat taas esiin monimutkaisia ja ilmeisen hienostuneita instrumentteja otteessaan pitäen. Tämä toistui muutamia kertoja, kunnes Matoralaisen ja kuolleen ilmaskootterilaitteen välissä oli oikea pienoislaboratorio. Jokainen vipstaakkeli oli äärimmäisen siro, ja niitä käsittelevät kädet toimivatkin mitä hienostuneimmalla tavalla. Harva tiesi, mitä mikäkin laite teki, mutta miltei kaikki liikkuivat, keinuivat, värähtelivät tai pyörivät jollain tavalla. Kuun vähäinen valo kimmelsi niiden messinkisistä pinnoista, ja ne kaikki näyttivät taianomaisilta.

    Matoralainen otti hyppysellisen tuhkaa romahtaneesta aluksesta ja pudotti sen pieneen vaakakuppiin. Sitten hän avasi pienen telineestä irrotetun metallipullon korkin, ja kaatoi siitä villin purppurana hohtavaa nestettä mustan mujun joukkoon. Syntyvä ääni oli jotain sihinän ja vislauksen välimaastosta kotoisin olevaa, mutta hilhaista. Vaa’n neula siirtyi osoittamaan väärin päin olevaa matoralaista H-kirjainta.
    ”Hurm”, Matoralainen murahti rosoisella äänellään. ”Näyttää siltä, että on minun vuoroni pyytää sinua odottelemaan. Luuletko, että olisi aika antaa kyyhkyläiselle puheenvuoro?”

    Selakhilaanilainen katsoi kädet selän taakse sidottua, jalat kahleissa ja suu kapuloituna seisovaa hahmoa.
    ”Taidat olla oikeassa.”
    Yksinkertaisesti panssaroitu, pitkä jäljittäjä käveli vangilta näyttävän Toan luo. Mielenkiintoisinta tilanteessa oli se, että Toa vain näytti vangilta. Kyseinen neito oli kuitenkin Ritarikunnan agentti, aivan kuten Matoralainen ja Selakhilaanilainenkin. Silti hänen kirkkaansinisistä silmistään kuitenkin loisti aito epätoivo, kun Cyrendan harmaat sormet aukaisivat suun tukkivat kangasnyytin solmut.
    ”Nekkar! Missä hän on? Minun täytyy löytää hä-”
    ”Rauhoitu!” Selakhilaanilainen sanoi matalalla, rauhoittavimmalla äänellään. ”Kaikki on hyvin.”
    ”Mutta, mutta. Minä rakastan häntä! Nekkar, missä hän on?”
    ”Rauhoitu, kaik-”
    ”Rakastan!”

    Selkhilaanilainen laittoi suukapulan taas paikalleen. Toan ääntä oli vaikea kuunnella, mutta pelkkä katse oli joskus pahempaa. Kyseinen sidottu naispuoleinen Toa oli hopean ja vaaleanpunaisen värinen, melko pieni eikä kovin raskaasti haarniskoitu. Hänellä ei ollut minkäänlaista aseistusta, ja kasvoillaan hänellä oli hopean värinen voimaton Kanohi Iden. Ja sinisissä silmissä se pohjaton epätoivo.

    Ja sitä epätoivoa Cyrenda joutui kestämään vielä miltei kaksikymmentä minuuttia, sillä Matoralaisen monimutkainen työ vei aikansa. Kukaan ei puhunut mitään, mutta pienten messinki-laitteiden kilkutus ei lakannut hetkeksikään. Lopulta karhea ääni kraatterin pohjalta kuitenkin ilmoitti olevansa valmis. Keltaisen ja vihreän värinen pieni mies ilmestyi näkyviin pidellen käsissään hieman teepussia muistuttavaa esinettä.
    ”Tässä kävi aika lailla juuri niinkuin epäilinkin”, hän ilmoitti noustessaan viimeisen askeleen ylös kuopasta. ”Tässä ei ole hänen antidermistään, vain haarniskaa. Luulen tytön kuitenkin silti haistavan puolijumalan olemuksen.”
    Selakhilaanilainen käänsi katseensa sidottuun Toaan. Näky teki edelleenkin pahaa.
    ”Joten sen pitäisi toimia?”

    Matoralainen saapui aivan sidotun tytön ja harmaan naisen luo.
    ”Olenhan ammattilainen.”
    Cyrendan kädet laskeutuivat sidotun Toan olkapäille.
    ”Laskeutuisitko kyykkyyn?”
    Kanohi Idenin suu oli sidottu, mutta vastauksen virkaa ajavasta muminasta erotti sanat ”Nekkar” ja ”rakastan”. Lopulta hennonpuoleinen Toa kuitenkin kyykisti polvensa. Nyt nahkalakkinen Matoralainen ylettyi hänen niskaansa, ja avasi siinä olevan pienehkön, muutaman postimerkin kokoisen luukun. Siitä avautui putki, josta näkyi pelkkää pimeää.
    ”Tiedätkö”, Cyrenda sanoi. ”Minä en vieläkään pidä tästä.”
    Matoralainen kohotti äskeisen työnsä tuloksen avatun luukun yläpuolelle, ja päästi irti. Pieni nyytti putosi Toan sisään.
    ”En minäkään.”

    Hetkeen ei tapahtunut mitään. Aallot liplattivat rantakivikkoon ja kuu paistoi valoaan ohuen ja alati liikkuvan pilviverhon läpi, mutta muuten oli kuin maailma olisi pysähtynyt. Sitten Toa kuitenkin veltostui silmänräpäykseksi, vain säpsähtäekseen miltei välittömästi hereille. Hän katseli hätääntyneenä ympärilleen ja yritti puhua suukapulan läpi.
    ”Pitäisikö meidän-”
    ”Juu.”
    Selakhilaanilainen vapautti Toan leuat, ja ulos pääsi heti paljon sanoja. Kaikissa niissä oli huolestunut ja melankolinen sävy.
    ”Missä hän on? Minun täytyy löytää hänet! Rakastan häntä!”

    Matoralainen ja Selkhilaanilainen vilkaisivat toisiaan, ja ensimmäinen avasi suunsa.
    ”Ja kukakohan tämä ’hän’ on?”
    Toa näytti järkyttyneeltä.
    ”Elämäni rakkaus, tietenkin! En voi elää ilman häntä!”
    Matoralainen pyöräytti kättään, kuin pyytäen lisäselvitystä. Tyttö vastasi.
    ”Elämäni rakkaus, Makuta Nui! Minun täytyy löytää hänet!”

  • jouera MINÄ KOSTAN olin kokeesi

    Nimetön saari

    Joueran liittolaisena kerran tunnettu olento liikahti.

    Joskus se oli yksi olento. Tänään se oli monta olentoa. Sekava massa kuopan pohjassa päästi painajaismaisia ääniä ja liikahteli rajusti. Maa-aines mureni hiljalleen kuopan pohjalle kasvattaen infernaalisen olentojen liiton massaa. Kuului hassuja plopsahtavia ääniä kun pikkukivet putosivat massaan ja se huusi mielihyvästä.

    Joku Matoran saarella oli kerran sanonut, että kaikki koostuu pienen pienistä pikku Matoraneista jotka pitävät toisistaan kiinni pikku käsillään. Kuopan olennot huusivat taas ja pienen pienet Matoranit törmäsivät toisiinsa sekaannuksesta. Yksinäinen puu taittui keskeltä ja hajosi puulastujen myrskyksi, jonka massa imaisi. Hiekkatien kivet pomppivat itsestään kohti kuopan reunaa.

    Massasta nousi olentoja.

    olentoja

    Mieli

    jouera MINÄ KOSTAN olin kokeesi

    haluan haluan haluan satuttaa sinua kovaa

    olin kokeesi

    kuuletko sinä se on KOSTO

    Kapura

    Kapura käveli Klaanin käytävillä. Oli yö tai ainakin pimeää. Mistään ei kuulunut ääniä. Paitsi mielestä. Sieltä ne äänet aina kuuluvat.

    Hei Fore, tämä ei edes vastaa yksinkertaisiin kysymyksiin. Kärrätään sairasosastolle.

    Seinät näyttivät kuluneilta. Rakennusmateriaaleja oli kätetty sekaisin. Tai ehkä kivirakenteita oli vain paikattu kuluneilla laudoilla. Ne mätänivät. Silti Kapura oli varma, että hän käveli Klaanin käytävillä. Ovia ei ollut ollenkaan. Oli käveltävä eteenpäin. Taaksepäin ei voinut mennä. Jos se olisi halunnut niin, hulluus ei olisi edennyt näin pitkälle.

    Eteenpäin.

    Lattialla oli punainen matto, johon oli syöpynyt reikiä. Kapura ei ollut varma, mutta ne olivat saattaneet tulla jostain mutta ei ei ei hän ei halunnut tietää. Matto oli punainen, joten se lähes peitti ei ei ei TÄMÄ ON KUVITELMAA USKO

    Lattian reiät olivat tulleet PLASMASTA.

    Feterra käveli Kapuraa vastaan. Se katsoi Toaa mekaanisella armottomuudellaan, mutta se ei hyökännyt. Kaikesta päätellen se oli jo tehnyt tehtävänsä. Kone puhui.

    ”Ratkaisu: USKO HERÄÄ JO”

    Feterran sisuksista kuului metallista kolinaa. Se hajosi osiin varsin äänekkäästi. Metalliset osat pomppivat hetken matolla fysiikan lakeja uhmaten ja aiheuttivat melko paljon naurun kaltaista ääntä. Sitten ne rauhoittuivat ja vaara oli ohi VAARAA EI OLLUT SE ON VÄLIETAPPI MUISTA

    Eteenpäin. Eteenpäin. Eteenpäin.

    Seinään oli kirjoitettu aineella joka oli tietenkin verta viesti kenelle? tiedät kyllä

    ”Sinulla on tehtävä ET SAA UNOHTAA tuo minulle MATORO”

    Eteenpäin. Kapura ei halunnut jäädä tutkimaan viestiä. Hänellä oli unenomainen käsitys siitä, että oli tärkeää mennä eteenpäin. Käytävän (joka oli jo tässä vaiheessa aika pitkä Klaanin käytäväksi) lopussa oli pakko olla jotain. Jotain tärkeää. Ehkä toinen viesti? Mutta se viesti olisi erilainen.

    Se kertoisi jotain uutta. Et saa unohtaa. Hän ei unohtanutkaan.

    Käytävän loppu läheni. Kapura halusi lopettaa kävelemisen nähtyään, mikä siellä odotti mutta se oli mahdotonta. Takaisin ei voi mennä. Et sinä ainakaan. Näin lähellä se imi Kapuraa kuin magneetti. Se laajeni, käytävä jäi taakse, olemme hulluuden alueella, kiitos kun kävitte ja muistakaa maksaa oikealla olevalle neidille.

    Se oli MIELI

    Zairyhin saari kauan aikaa sitten

    Jouera oli ainut varautunut. Siksi hän jäi henkiin.

    Maanalainen halli levittäytyi Joueran eteen, kun hän astui alas maanpäällisestä laboratoriostaan. Projekti Suoja II eteni loistavasti. Jouera näki jo itsensä lajinsa johtohahmona, eikä hän tekisi samoja virheitä kuin Diereue tai joku muu.

    Voi Diereue, voi tuo pelinappula joka tuli SYÖDYKSI.

    Sillä hetkellä maailma loppui. Ääni oli sanoinkuvaamaton. Se kuului samaan aikaan ylhäältä ja sisältä, tarkemmin sanottuna mielen sisältä. Joueran näkökenttä hävisi muutamaksi sekunniksi, mutta hän aisti kun ne kirotut juuret työntyivät alas. Ne särkivät laitteet ja valot muuttaen huoneen yhdeksi hälytysäänien ja pimeyden sekasorroksi. Ne hajottivat rakenteet, kaatoivat seinät ja työnisvät katon alas yhdessä kohtaa.

    Mutta ne veivät pääasiassa erään lajin kaikki edustajat lukuun ottamatta yhtä. Suurin osa kaatui ensimmäiseen mielensisäiseen iskuun, ja se ei lakannutkaan vaan jatkui. Juuret tunkeutuivat useimpien kehoihin, hajottivat mekaaniset osat ja puristivat harvat orgaaniset rikki. Juuret tekivät työnsä nopeasti ja muokkasivat lajin jäsenet muodottomiksi kasoiksi metallinpalasia. Mutta suurin osa kuoli aikaisemmin. Vain Jouera tunsi Zairyhin mielen, vain Jouera osasi suojautua siltä.

    Jouera, lajinsa viimeinen jäsen joka avasi silmänsä ja näki tuhon. Hän näki hävityksen. Hän näki rappion.

    Ja hän näki ne juuret, niitä oli kaikkialla.

    Muutama juuri yritti hajottaa hänen kehonsa, mutta Jouera reagoi nopeasti. Loppuen lopuksi hän sai vakavia vammoja, mutta hän selvisi hengissä saarelta. Ainoana. On sekin jotain. Jouera kohdisti juuriin pienemmän mieli-iskun ja sai ne räjähtämään spontaanisti. Zairyh liikkui lähinnä mielen avulla. Mieli, sen suurin vahvuus ja suurin heikkous.

    Juurimössöön verhoutunut Jouera käveli tyynesti kohti erästä tiettyä huonetta. Juuria tuli lisää, mutta hän hoiteli ne tyynesti. Tyynesti. Älä näytä paniikkiasi, ne sanoivat, se on heikkous. Me emme kaipaa lajiimme heikkouksia.

    Mutta Jouera ei ollut mielestään tyyni. Enemmän tyhjä. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ei tiennyt, mitä hän tekisi. Hänellä ei ollut minkäänlaista kiintymystä lajinsa muita jäseniä kohtaan (HEIKKOUS), mutta tämä huone ja maanpäälliset huoneet olivat suunnilleen ainoa paikka, jonka Jouera muisti. Hän oli tullut jostain kaukaa muiden mukana, mutta ne muistot olivat hämärtyneet kuin veteen heitetty väriaine.

    Se huone oli edessäpäin. Jouera astui ovesta siniseen huoneeseen, joka oli pulloillaan Toa-kanistereita muistuttavia esineitä. Mutta tyhjä se ei ollut. Tämä huone, Säilytyshuone oli paikka, johon onnistuneet ja epäonnistuneet kokeet säilöttiin. Nyt se huone oli täynnä elämää ilmeisesti sen takia, että Zairyh oli rikkonut sähkölaitteet, joiden avulla kapselit pidettiin kiinni ja erityisessä tilassa, jossa kokeet pystyivät elämään.

    Lattialla oli etäisesti Matorania muistuttava hahmo, jonka ruumiissa oli kamalia aukkoja siinä, missä pitäisi olla mekaanisia osia. Kudos oli kasvanut korjaamaan ne, mutta ilman kanistereita tämä koe ei eläisi pitkään. Ah, kanisterit, nuo ihmekeksinnöt jotka oli suunniteltu pitämään kokeet hengissä mahdollisimman kauan.

    Jouera astui sen, kaksipäisen Matoranin, täysin mekaanisen kalan ja muiden kokeiden (tai jossain tapauksissa Koehenkilöiden) ohi. Muutamat olivat hengissä, kuten Matoran joka huusi koko ajan ”Täällä on kuuma, päästäkää jo pois apua” (Jouera muisteli, että tämä saattoi olla se säteilykoe) ja biomekaaninen kala, joka hengitti maalla. Osa oli selvästi kuollut tai ei muistuttanut mitään Joueran tuntemaa. Viimein hän saapui kohteeseensa.

    PROJEKTI PEUR I
    TILA: VAKAA
    KÄYTTÖTARKOITUS: KOE
    PROJEKTIN JOHTAJA: JOUERA
    MUUT NIMELLISET: DESABLE, AJERIA

    Jouera vetäisi kapselin esiin. Projekti Peur I, Joueran Liittolainen, Matoranin Varjo olisi katsonut häntä, jos sillä olisi ollut näkyviä silmiä. Todennäköisesti se havaitsi Joueran mielellään. Niin nämä jutut toimivat, Jouera ajatteli, mieli sitä ja mieli tätä.

    Ja vasta tänä päivänä Jouera oli tajunnut, miten vaarallinen ase mieli oli.

    Sairasosasto

    Kapura avasi silmänsä.

    Kipu oli poissa.

    ET SAA UNOHTAA

    [spoiler=lol joku spoiler]
    Minulla oli taas hauskaa skitsofreenikkohahmon kanssa. Ja katsokaa, tämä on sekä
    1) Flashback
    2) Typerä viittaus
    3) Viesti joka on aika pitkä mutta ei liikuta juonta siihen nähden juuri ollenkaan
    eli kaikki mitä olen tehnyt Klaanonissa ja mitä tulen ikinä tekemään Klaanonissa.
    [/spoiler]

  • Tawan kukkapenkillä

    fsdfsdffgfgdfg

    lol jonkun tornin ympäristö, joskus

    Metsän reunan korkea kasvillisuus suojasi Visokkia ja Tawaa, heidän piilotellessaan jo tutuksi tulleen tornin läheisyydessä. Visokki istui yhä kuljettajanpaikalla, Tawan kävellessä hermostuneena pientä kehää. Aurinko oli vasta laskenut, mutta puiden takia heidän ympärillään oli lähes pilko pimeää.

    ”Venhedis… Fasta vass!”

    ”Ehkä se olen vain minä, mutta voisin vannoa sinun olevan poissa tolaltasi.” Visokki sanoi, kuulostaen hieman pettyneeltä ystävänsä reaktioon.

    ”Sinä olet hullu, emme me voi enää mennä tuonne! Tuolla on liikaa vartijoita, he ovat valppaampia tällä kertaa. Säiliö on varmasti jo viety muualle!” Tawa ärähti, elehtien samalla vastahakoisesti.

    ”Miksi he sitten olisivat tiukentaneet vartiointia? Me olimme täällä vasta. Oletettavasti he ovat yhä shokissa edellisestä iskustamme, eivätkä ole ehtineet reagoimaan muulla tapaa kuin lisäämällä vartiointia. Tämä on meidän mahdollisuutemme”

    ”Saatat olla oikeassa, mutta meillä ei ole suunnitelmaa” Tawa puuskahti, hän oli jo alkanut hidastamaan vauhtiaan.

    ”Minulla on” Visokki vastasi. Ennekuin Tawa ehti heittämään vastalauseensa, visorak jatkoi, ”Se paketti on sinulle tärkeä, niinhän?”

    Tawa epäröi, hän pysähtyi ja katsoi ensin siteiden peittämää kättään, sitten tornia. Hän avasi suunsa nyökäten samalla Visokille.

    ”Mitä sinulla on mielessäsi?” Tawasta tuntui, kuin hänen äänensä olisi tullut jostakin muualta.

    ”Suunnitelma on yksinkertainen. Sinä jäät tänne ja minä menen sisään” Visokki vastasi.

    ”Ethän sinä voi mennä tuonne yksin!” Keltainen Toa kivahti.

    ”Yksin pääsen sisään helpommin ja huomaamatta, eikä sinusta ole apua tuon kätesi takia. Tällä kertaa en haluaisi joutua taisteluun.”

    Tawa tuhahti loukkaantuneena, mutta käsitti nopeasti Visokin olevan oikeassa.

    ”Hyvä on, mutta jos-” Tawa oli vastaamassa, kunnes häikäisevän kirkas valo havahdutti molemmat, kirkkaus maalasi kaiken oranssinpunaiseksi, korvia vihlovan äänen seuratessa pian perässä. Visokki ja Tawa ehtivät kääntymään vain sekunniksi torniin päin, kun voimakas paineaalto kaatoi molemmat. Hetkessä maa järisi heidän allaan. Paahtavalta tuntuvan kuumuuden takia Visokilla oli vaikeuksia avata silmiään, pienoisen taistelun jälkeen hän sai kuitenkin raotettua silmiään hieman ja huomasi ystävänsä tehneen saman. Järkyttyneinä he katsoivat toisiaan.

    Valtavan tulipallon lakkaamatonta jyrinää rikkoi vain lasin vaisu helinä. Huutoja kumpikaan ei kyennyt kuulemaan tai niin he ainakin halusivat uskoa, mikä saattoi olla lähempänä totuutta. Kuumuuden hellittäessä kaksikko pyrki haparoiden jaloilleen. Maa tärähteli yhä, mutta huomattavasti heikommin. Torni oli sortunut keskeltä ja tippuvan rojun aiheuttama harmahtava pölymuuri näytti tulevan heitä kohdin. Visokki vannoin näkevänsä palavia hahmoja, jotka epätoivoisesti yrittivät paeta tuhoa, mutta toinen räjähdys, nyt paljon pienempi, keskeytti hänen ajatuksensa.

    ”Ehkä heillä on vakuutus”, visorak uskaltautui sanomaan tahattomasti ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen. Yhä kytevä tuhka alkoi laskeutua heidän päälleen.

    Tawa naurahti heikosti, ymmärtämättä itsekään reaktiotaan. Räjähdyksien kirkkaus ja kuumuus oli valuttanut kyyneleet molempien kasvoille, mutta kumpikaan ei katsonut poispäin. Ensimmäisen räjähdyksen jyrinä soi yhä molempien korvissa, kunnes Tawa puhkesi nauramaan hysteerisellä äänellä, jota Visokki ei usko koskaan unohtavansa.

    Keltainen Toa valahti polvilleen yhä nauraen, peittäen kasvonsa käsillään. Visokki koetti aluksi kääntyä auttamaan, mutta jokin oli lukinnut hänen katseensa palavaan rakennukseen. Visorak kokosi ajatuksensa.

    ”Tawa, meidän on lähdettävä”

    Tawan nauru vaihtui hiljaiseen vaikerrukseen ”Tämähän on unta, eikö olekin? Tätä ei oikeasti tapahtunut? Eihän?”

    ”Tawa… Lähdetään..” visorak melkein aneli.

    Tawa hiljeni ja henkäisi syvään, ennekuin siirsi kätensä kasvoiltaan. Yhtäkkinen ilmeettömyys yllätti Visokin. Näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, aivan kuin äskeinen kohtaus olisi ollut pelkkää näyttelemistä. Visokki ei tiennyt oliko se hyvä merkki.

    ”Mennään, minun on päästävä pois täältä” Keltainen Toa totesi välinpitämättömästi, tuijottaen tyhjästi eteensä.
    __________________________________________________________________

    Bio-Klaani, noin pari kuukautta sitten

    ”Sanoit näyttäväsi mitä?” Visokki kysyi epäluuloisesti Tawalle, hänen seuratessaan ystäväänsä. Vasta noussut aurinko loi koko linnoituksen lähes maalaukselliseksi näyksi. Kesä oli lopuillaan, mutta lämpöä piisasi jo aamusta. Keltaisen Toan yhtäkkinen lennokas käytös ihmetytti visorakia, hän ei ollut nähnyt ystäväänsä yhtä innostuneena vuosiin. Hänellä oli vaikeuksia pysyä nopeasti harppovan Toan perässä.

    ”Pian näet, Vizzuli” Tawa vastasi hymyn kiiriessä hänen väsyneille kasvoillensa. Juuriadminin raukea olemus ei ollut enää mitään uutta Visokille, hän tiesi ystävänsä valvovan usein setviessään milloin mitäkin velvollisuuksiinsa liittyviä asioita. Seikka huvitti jonkin verran Visokkia, hän muisti vielä ajan jolloin Toaa ei saanut hevillä ylös sängystään, saatikaan tekemään mitään mikä liittyi vähääkään papereiden pyörittelyyn.

    Vizzuli? Mikä siihen on nyt mennyt… Visorak aprikoi. Tuota lempinimeä, tai oikeammin yhtäkään niistä, hän ei ollut kuullut aikoihin. Hän ja Tawa eivät olleet edes puhuneet toviin mistään muusta, kuin työasioista.

    Pian he saapuivat Tawan kukkapenkkien luokse, joissa punaiset petuniat kukoistivat kuudessa rivissä. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kuivaamaan kastetta kukkien lehdiltä.

    ”Katso, näetkö?” Tawa kysyi innostuneena ja osoitti samalla toista riviä.

    ”Näen petuniasi, mutta olenhan minä nähnyt nämä aikaisemminkin?” Visokki käänsi kysyvän katseensa Tawaan, pohtien yhä mikä oli aiheuttanut tämän innokkuuden.

    Tawa naurahti, ”Katso tarkemmin, ystäväiseni”, hän kyykistyi kukkapenkin viereen ja osoitti kahta pientä kasvia, jotka olivat kietoutuneet toistensa varsiin.

    ”Tuo, jossa on pieniä valkoisia kukkia, on pahaputki ja kuparinpunainen komistus on oleanteri. Ne molemmat ovat myrkyllisiä, joten älä koske niihin.”

    ”Tämänkö sinä halusit näyttää minulle?” Visokki uteli ihmeissään. Tawa haukotteli makeasti nyökätessään.

    ”Oletko sinä nukkunut ollenkaan?”

    ”Toki, toki. Katso nyt noita. Kumpaakaan en ole istuttanut, miten nuo kaksi ovat päätyneet penkkiini? Oleanterin ei pitäisi edes kasvaa täälläpäin. Minun pitäisi siirtää ne toiseen penkkiin, mutta pelkään tuhoavani niiden juuret.”

    ”Kuinka pitkään sinä olet nukkunut?” Visorak kysyi astetta tiukemmalla sävyllä.

    Tawa ei näyttänyt välittävän ystävänsä kysymyksistä, ”Pitäisi ihan tarkistaa mitä nuo kaksi tarkoittavat kukkaiskielellä. Haluaisin kasvattaa joskus pellavaa, sillä on kaunis merkitys.” hän selitti tohkeissaan.

    ”Tuo valkoinen merkitsee tuskin mitään hyvää nimens- Ei”, visorak kokosi ajatuksensa uudelleen manaten ensin hetken niiden katkeamista ” Tawa, miksi toit minut tänne?”

    ”Ehkä nämä kukat ovat merkki jostakin suuremmasta?” Tawa piti pienen tauon ja huokaisi sitten raskaasti, leveä hymy katosi hänen kasvoiltaan. ”Painajaiseni ovat palanneet…” Keltaisen Toan äänessä kuului katkeruus.

    ”Painajaiset? Mutta mehän… Ehkä sinä olet vain rasittanut itseäsi liikaa? Kenties painajaisesi johtuvat vain stressistä?”

    ”Ajattelin aluksi aivan samaa. Painajaiseni alkoivat noin kaksi viikkoa sitten, siitä lähtien ne ovat vainonneet minua joka yö.” Tawa piti jälleen tauon. ”Muistat kai sen säiliön jota jäljitimme vuosia? Kontaktini saaren ulkopuolella onnistui löytämään papereita, jotka käsittelivät säiliön sisältöä. Hän lähetti kirjeen, joka saapui eilen… Säiliö sisälsi juuri sen mitä pelkäsinkin.” Tawa ei jatkanut, vältellen nyt suoraa katsekontaktia Visokin kanssa, joka jotakuinkin ymmärsi mistä oli kysymys.

    Rauhallisesti alkanut päivä näytti nyt huomattavasti synkemmältä. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. Jostain kauempaa kuului askelia, mutta ne kaikkosivat pian. Tawa nousi seisomaan, tampaten enimmät mullat hameeltaan. Visokki huomasi ystävänsä yrittävän pitää ilmeensä mahdollisimman tyynenä.

    ”Milloin aiot kertoa muille?” Visokki kysyi rikkoen hiljaisuuden.

    ”En ikinä, jos se olisi minun päätökseni, mutta sitä se ei totisesti ole… Pian kaiketi… Aluksi vain Guardianille ja Ämkoolle, sitten ehkä muillekin. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten…” Tawa hieraisi kyynärvarrellaan silmiään. Visorak odotti kuulevansa pian vetisen inahduksen, mutta Toa piti itsensä kasassa.

    ”Kuvittelin vain aina että minulla on vielä aikaa. Ehkä jopa vielä yksi oljenkorsi, jolla pystyisin pitkittämään tämän kaiken kohtaamista. Menneisyyden sijaan toivoisin mahdollisuutta. Toivoin, ettei minun tarvitsisi kaivaa muistojani Hänestä esille.”

    ”Mutta eihän elämällä ole merkitystä ilman muistoja. Koska muistamme menneisyyden tapahtumia, tiedämme, keitä olemme, mihin uskomme ja mitä osaamme.” Visokki teki parhaansa, jottei kuulostaisi kolkolta.

    Tawa hymähti korjatessaan ryhtiään. Kepeä hymy palasi hänen kasvoillensa. Visokki katsahti ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan ollut kuuntelemassa heidän keskusteluaan. Mikä oli vain pelkästään tiukkaan pinttynyt tapa, keskustelusta kun oli vaikeaa saada selvää, jos kykeni kuulemaan vain toisen osapuolen.

    ”Tiedätkös… Minä olen oppinut jotain hyvin tärkeää Klaanissa. En vain siitä mitä on tapahtunut, vaan myös kaikesta täällä kokemastani. Tämä on perhe, jota pitää kasassa voimakas yhtenäisyys. Niin suuri voima on sitova, siitä ei voi päästä irti… Eikä sitä edes halua. Minun olisi pitänyt tehdä tämä jo aikoja sitten…”

    Visokki hätääntyi ”O-Oletko sinä lähdössä? Eikö se ole jo ylireagointia? Emmehän me vielä tiedä muiden mielipidettä asiasta tai-”

    Tawa keskeytti visorakin.”Mitä sinä oikein horiset? En minä ole minnekään menossa, tämähän on minun kotini” Tawa kysyi hämmentyneenä, ”Me perustimme tämän paikan samasta syystä, muistatko?” Visokki käänsi nolostuneena katseensa muualle, Tawa naurahti tämän käytökselle.

    ”Kerrot kun olet valmis, mitä toivon sinun olevan pian. Me emme voi ajatella itseämme samoin, kuten teimme vuosia sitten. Meillä ei ole varaa siihen enää.”

    ”Olet oikeassa, enkä minä halua saattaa muita vaaraan.”Tawa vaikutti taas hitusen apeammalta. ”He luottavat minuun ja minä olen salaillut asioita, mikä ei ole reilua heitä kohtaan. Otan asian puheeksi heti, kunhan olemme saaneet asioita hieman vakaammaksi”

    ”Kunhan et tee sitä ilman minua, haluaisin olla tukenasi”

    ”Arvostaisin sitä… En ole ehkä koskaan sanonut tätä ääneen, mutta tapaamisemme on ollut yksi elämäni tärkeimmistä hetkistä, Visokki. Olen kiitollinen ystävyydestämme.”

    Visokki potkaisi Tawaa leikkisästi, ”Lopeta tai minä alan kohta vetistelemään! Sitä paitsi sinä olet yhä velkaa minulle siitä vuosien takaisesta pokeripelistä. Älä siis luulekaan, että päästän sinua vielä silmistäni! Kuulin, että kahvilaan on tilattu lisää lempiteetäsi, menemmekö?”

    Tawa hymyili myöntävästi.

    [spoiler=Eek!]Olin ilkeä ja käytin Vizua hänen tietämättään (mitäs hankit elämän!) Word tuhosi tämän tekstin useaan otteeseen ja siksipä tämä on melko lyhyt. Pahoittelen. Kiitän Joyta ja Nenya potkimisesta. [/spoiler]