Aihearkisto: Klaanon Rope

Aamu

4.2.2013 Jake 2 kommenttia

Puutalo, oletettavasti klaanin saari

Notfun heräsi hämärästä huoneesta mahonkiselta lattialta. Hänen päätään särki ja hänen kätensä oli edelleen poissa. Notfun ajatteli menetettyä kättään päivittäin. Se oli pirun ikävä menetys. Toinen pirun ikävä menetys oli Yön Timon ja Yön Timo II:sen menetys. Unohtamatta tietenkään menetettyä jalkaansa, Notfun lähti nilkuttamaan kohti huoneen ovea. Joka toisella askelmalla hän otti hörpyn rommipullostaan jotta jaksaisi ovelle asti, ja täten joka toisella askelmalla häntä myös huimasi yhä enemmän. Lopulta kun hän pääsi ovelle, hän kaatui uudestaan. Notfunilla ei ollut mitään käsitystä mitä oli tapahtunut tai missä hän oli. Itse asiassa hänellä ei ollut mitään käsitystä edes siitä millä vuosituhannella hän oli. Hän muisti ainoastaan ikäviä asioita kuten yllämainitut menetykset ja hipit. Riivatun hipit. Notfun nousi uudelleen ylös. Hän avasi oven, ja auringon valo tulvi sisään. Jokainen meistä tietää miltä tuntuu kun olet herännyt ja joku vitsiniekka päättää avata verhot ja koko huone täyttyy valosta. Se on kamalinta mitä elävälle olennolle voi tehdä. Kuvittele tämä tunteen lisäksi se, että sinulla on kauhea krapula, olet menettänyt lähiviikkoina kaksi laivaa, miehistön, jalan, käden, tekokäden, ja paljon rommia. Pystyt sanomattakin päätellä miltä Notfunista tuntui tällä hetkellä. Hän sulki silmänsä niin nopeasti kuin pystyi, ja hyppäsi takaisin sisälle sulkien samalla oven. Hän jäisi taloon vielä päiväksi. Tai pariksi.

Klaanon Rope

Salassapidettäväksi

22.1.2013 Matoro 2 kommenttia

Mieli

”Itroz, oletan?”

”En voi väittää tuntevani sinua.”

”Se ei ole ihme. Enkä sanoisi sen olevan tarpeenkaan. Olen tullut pyytämään sinulta… palvelusta.”

”Minun pitäisi kai olla imarreltu siitä, että tulet tänne asti vain pyytääksesi minulta palvelusta.”

”Itse asiassa se oli melko helppoa. Kehosi ei ole kovin helposti suojattu. Ainakaan odottamatonta uhkaa vastaan.”

”Ei suojaus ole tärkeää. Emmehän me muuten voisi tälläkään hetkellä keskustella. Mutta kerro toki palveluksesta, kerro mikä sinut saa kääntymään puoleeni.”

”Luulen, että sinulla on tietoja erään Jouera-nimisen olennon nykyisestä olinpaikasta. Tai ainakin mielenvoimia etsimään hänet. Jouera on estänyt mieleni toiminnan häntä vastaan, mutta sinulla on varmaankin kyky etsiä hänet.”

”Ja mikä tässä… Jouerassa saa sinut etsimään häntä? On melko uskaliasta tunkeutua toisten päiden sisään rajoitetuilla mielenvoimilla.”

”Hän loi minut. Ja käytti omaa mieltään. Oletan, että tuntemuksesi hänen lajinsa tavoista ei ole kovin suuri joten voin selittää hieman. Heillä oli Johtaja, joka vastasi kaikista meneillään olevista projekteista. Hengellään. Jos jotain meni pieleen, Johtaja menetti henkensä. Luulen, että omaan kostonhimooni on sekoittunut Joueran lajin tapa murhata epäonnistunut Johtaja. Jouera todellakin epäonnistui. Hän hävitti lajinsa.”

”Ehkä tämä on niitä syitä, miksi luominen oli suunniteltu Makutain yksinoikeudeksi.”

”Saattaa olla. Mutta riippumatta omista motiiveistani hän voi olla vaaraksi. Kaikille. He elivät maan alla kaukaisella saarella ilman kosketusta ulkomaailmaan. Uskon Joueran suunnittelevan lajinsa uutta nousua. Ja se saattaisi haitata kaikkia. Sinuakin, kenties.”

”Ja mikä onkaan nerokas suunnitelmasi, jos viimein löydät luojasi?”

”Tappaa hänet. Ei kovin nerokasta, mutta en usko hänen olevan kovin hyvä taistelemaan. Mielen hävittäminen voi olla ongelmallista, hän katsos osaa piiloutua toisten kehoihin, mutta minulla on mielessä sopiva… loppusijoituspaikka.”

”Sinä odotat minun auttavan sinua vain, koska epäilet Jouerasi suunnittelevan jotakin, joka saattaa olla haitaksi kaikille?”

”Hmm. Sanotaanko myös, että minulla on kohtalaiset mahdollisuudet tuhota kehosi. Kukaan ei estäisi minua. Meri keskellä ei mitään on mukava paikka, eikö?”

”Enpä ole koskaan aikaisemmin tavannut ketään, joka yrittäisi kiristää Makutaa. Minä voin kontrolloida tätä kehoa, kun alkuperäinen mieli ei siihen kykene. Joten et tulisi onnistumaan. Mutta minulla on sinulle sopimus tarjottavaksi.”

”Sanele ehtosi.”

”Sinä kuvittelet voivasi voittaa Makutan, eikö?”

”Minun ei tarvitse voittaa sinua. Kumpikin lähtee täältä voittajina, jos sopimuksesi on kelvollinen.”

”Tämä liittyy sopimukseen. Luuletko, että kykenisit voittamaan Makutan?”

”Luulen, että kaksi vastaan yksi muuttaa tilannetta hieman. Joten kyllä.”

”Haluan, että etsit käsiisi Makuta Abzumon, jonka viimeisin sijainti oli meren pohjassa eteläisillä saarilla. Ath suisti hänen pimeytensä mereen, mutta mukana meni jotakin, jota haluan. Vähäinen Nimdan Siru, rihkamaa johon Abzumo on mieltynyt. Kun saan sen, tai jotakin, jonka avulla voin hankkia sen itse vähällä vaivalla, saat Jouerasi.”

”Ei tuota ongelmaa. Meillä on sopimus?”

”Meillä on sopimus.”

Klaanon Rope

Tanssin paholaisen kanssa, enkä välitä siitä

8.1.2013 Domek 5 kommenttia

Tuntematon

Väsyneet lihakset ja kylmä hiki hänen ihonsa, joka vuosi hänen ihonsa ja aseensa päällä kruunasivat hänen yrityksiään pysymään jaloillaan. Veri ja adrenaliini virtasi yhä hänen suonissaan. Sitä, mitä oli enää jäljellä harjoitusmannekiineista olivat vain pahoinpideltyjä jäännöksiä siitä mitä ne ennen olivat.
Puhdas ja täydellisesti symmetrinen valkoinen huone kontrastoi sinisen Toan ja runneltujen nukkejen kanssa.

Useat ajatukset liehuivat Toa naisen päässä, jokainen edellistä hankalampi käsitellä, mutta jokainen niistä tuntui käsittelevän samaa asiaa eri näkökulmista. ”Miksi hänelle kului näin kauan? Mitä hän yritti? Oliko hän unohtanut minut? Miten hän olisi voinut? Miksi hän teki tämän? Mitä minä ajattelin? Miksi paljastin itseni? Olenko tosiaan näin heikko? Miksi?”
Toa kysyi samat kysymykset itseltään kauemmin kuin hän enää pystyy muistamaan, eikä hän ole yhäkään kyennyt löytämään vastauksia, jättäen hänet yhä turhautuneemmaksi ja vihaisemmaksi.

”Huomaan, että olet ahertanut”

Toa nainen ei edes huomannut kun mustaan takkiin pukeutunut Skakdi astui sisään. Toa käänsi katseensa lattiaan eikä enää vilkaissut virnistävää vierasta päin.
Skakdi nosti kulmansa, mutta ei lopettanut hymyilemistään ja laittoi kätensä selkänsä taakse.
”Tiedän mitä ajattelet”, skakdi puhui sävyllä, joka asteli hienovaraisesti ymmärtäväisyyden ja itseriittoisuuden rajamailla. ”Meillä ei ole ollutkaan aikaa puhua toistemme kanssa. Olen ollut valittavan paljon töitä, katsos.”
Toa ei vastannut, mutta kuunteli hartaasti skakdin jokaista sanaa. Skakdi tiesi tämän täydellisesti.
”Tulin tänne vain kertomaan yhden asian, rakas Sheelika”, skakdi käveli pari askelta Toa naisen taakse. ”Pyydän anteeksi. Pyydän suuresti anteeksi.”
Skakdi kumartui Sheelikaa kohti. Toa nainen yllättyi tästä toiminnasta, mutta hän ei pystynyt sanomaan miten. Sheelika käänsi päänsä hieman nähdäkseen skakdita paremmin sivusilmästä, mutta ei katsonut hänen silmiin päin. ”Pyydän anteeksi, etten saapunut ajoissa ja jouduit niiden nöyryyttämäksi”.
Skakdin ilme ja äänensävy oli hyvin määrittämätön, eikä Sheelika tiennyt kuinka vastata hänelle. ”Ymmärrän täysin, jos et anna minulle anteeksi. Ei tämä ole ongelma, jonka voi vain korjata anteeksipyynnöllä; Mutta haluan silti sinun tietävän, että sinä olet tärkeä minulle, Sheelika. Minä välitän sinusta, enkä koskaan antaisi itselleni anteeksi jos jotain tapahtuisi sinulle.”
Monta ajatusta syntyi ja tuhoutui Toa naisen mielessä ja hänen tunteensa ailahteli, eikä hän pystynyt seuraamaan yhtäkään niistä. Hän menetti kaiken kyynsä määrittämään mitä Arstein ajattelee ja mitä hän yrittää. Hän pystyi vain keskittymään Arsteinin sanoihin.
Hän ainoastaan nyökkäsi hiljaisesti vastauksena, mikä riitti skakdille.
”Jos sinulle ei haita, minulla olisi myöhemmin asiaa kanssasi”, Skakdi suoristi selkänsä ja astui huoneesta pois.
”Voit tulla milloin haluat”, ovi sulkeutui skakdin perässä.

Hiljaisuuden rikkoi ääni. Se oli pehmeä ja rauhoittava ääni, mutta puhujaa ei ollut.
Se johtui siitä, että ääni kuului vain Sheelikan ajatuksissa.
”Hm. En olisi kuvitellut hänen osaavan tuon sanan.”
Sheelika hätkähti ääneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän ei tiennyt kuvitteliko hän kuulevansa jotain vai ei
”Hänellä ei ole tapana myöntää virheitään. Ei sillä, että hän tekisi niitä kovin usein, mutta silti.”
”Missä sinä olet?” Sheelika kysyi, mutta hänen äänensävynsä sai sen kuulostamaan enemmän vaatimukselta. ”Näytä itsesi”
”Juuri nyt, Sheelika, tyttöseni? Kaukana etelässä. Mutta kuten voit huomata, myös pienessä päässäsi.”
”Ulos mielestäni”
”En voi näyttäytyä, koska en ole fyysisesti siellä”, Avde sanoi jättäen huomioimatta Sheelikan käskyn. ”Mutta jos tarvitset keskustelussamme silmät, joihin katsoa… katso peiliin.”
Sheelika oli vihainen, mutta hän halusi silti tietää mitä Avde yrittää ja päätti seurata ehdotusta

Toa nainen kääntyi huoneen ainoaan peiliin, joka lepäsi hänen takana.
”Olet ollut kauan hänen kanssaan, tyttöseni. Voitko silti väittää tuntevasi Arsteinia ollenkaan?”
Sheelikan heijastus puhui hänelle, kädet ristissä ja kasvoissaan ilme, jonka voisi melkein erehtyä empatiaksi jos Toa ei olisi tietänyt parempaa. Hänen peilikuva oli kuin kokonaan toinen henkilö lasin takana.

”En, mutta miksi luulet, että tarvitsen?”
Avde naurahti lempeästi. Ääni tuntui kuuluvan samanaikaisesti kaikkialta, mutta ei kuitenkaan mistään.
”Sheelika, Sheelika, tyttöseni. Se mies on koko elämäsi. On ollut siitä lähtien, kun hän pelasti sinut helvetistä. Siinä ei ole… mitään hävettävää.”
Sheelika ei halunnut myöntää asiaa, mutta tämä oli oikeassa. Hän ei voinut väittää Avdea vastaan. Sheelika pysyi vaiti, vaikka turhautuneisuus repi häntä.
”Kysyn siis uudestaan, tyttöseni. Tiedätkö, mitä se mies haluaa? Tiedätkö, mikä häntä ajaa? Tiedätkö, missä on kapellimestari hänen koko orkesterilleen?”
”Mitä sinä yrität Avde? Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein vastasi
Avde piti mietiskelevän hiljaisuuden ja Sheelikan ajatukset saivat hetkeksi rauhaa. Hän yritti koota niitä, mutta pian joku puhui taas.
”Tarvitseeko minun ’yrittää’ mitään, Sheelika?” Avde sanoi kuin loukkaantuneena. ”Entä jos olen vain kiinnostunut? Ymmärrän niin paljon teidän Toa-soturien, skakdien, makutojen… kaikkien mielistä… mutta tämän edessä? Olen sanaton.”
”Mikä… mikä on se näkymätön ketju, joka pitää sinua kiinni hänessä?”
Oli monta tapaa, jolla Sheelika olisi voinut vastata kysymykseen. Jokainen niistä edellistä henkilökohtaisempia ja yhtä hankalia selittää. Hän päätti valita vain yhden niistä.
”Koska hän osaa tanssia”, Sheelika vastasi tyhjentävästi ja yritti piilottaa pilkkaavan virneensä.
Avde jäi hiljaiseksi. Sheelika päätti jatkaa.
”En olettaisi, että ymmärtäisit. Toivottavasti et ole liian pettynyt.”

Avde huokaisi.
”Ja hän määrää tahdin. Jokaiselle askelellesi. Niinkö se on, tyttöseni?”

Sheelikan ilme murtui hieman, mutta ei luovuttanut. ”Onko kaikille asialle sinusta selvä mestari-palvelija rooli?”
”Etkä pysty oikein tanssimaan, ilman tahtia eikö vain?” Avde kietoi kämmenensä ja kumartui hieman.
”Ja seuraat hänen tahtiaan”, Avde sanoi lempeästi. ”Kyseenalaistamatta. Kyselemättä. Sheelika kulta, onko tämä lojaaliutta… vai haluatko vain sisältöä elämääsi?”
Mitä oli vielä jäljellä Sheelikan kärsivällisyydestä alkoi huveta. ”Miksi haluat tietää tämän? Miten hyödyt tästä?”
”Sheelika, sanoinhan jo. En hyödy tästä mitään. Olet henkilö, yksilö. Et nappula laudalla tai instrumentti orkesterissa.

Haluan ymmärtää sinua, tyttöseni. Haluan nähdä, mikä sinua ajaa… mutta en näe”

”Jos olen vain yksilö sinulle, josta et hyödy, miksi sinun tarvitsee ymmärtää minua?”

”Sheelika. Älä väistele kysymystäni.” Avden ääni oli tiukempi ja kylmempi.

”Älä väistä sitten minunkaan; Miksi sinun täytyy tietää minusta jos en ole tärkeä sinulle?” Sheelika vastasi herjahtavalla sävyllä. Hän oli viimein lähellä tilanteen hallitsemista.
”Sheelika”, hiljainen ja kylmä ääni sanoi. ”Minä en missään vaiheessa sanonut, että et olisi tärkeä.”

”Sanoit niin vain itse.” Sheelika ei halunnut antaa Avden vastaväitteen estää häntä, mutta hän oli alkanut kiihkiintyä liian paljon eikä pystynyt kunnolla keksiä hyvää vastausta.

”Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein kysyi.
”Voi Sheelika”, Avde sanoi kuin säälien. ”Sitä, että et tiedä itsekään, mitä haluat. Olet yhtä konfliktia ja kostoa. Se helvetti, jonka kävit läpi antoi sinulle loputtomasti raivoa… mutta et ole edes varma, mihin haluat suunnata sitä.
Siispä suuntaat sitä sinne, minne Arstein haluaa. Ja tanssi jatkuu.”

Sheelikan hetkellinen voitontunne alkoi murreta vähitellen, mutta hän yritti hallita itsensä. ”Niinkö sinä asian ymmärrät?”
”Sanon asian niin kuin näen sen, Sheelika. Mutta miten sinä itse näet sen?”
Sheelika ei vastannut kysymykseen. Pikemminkin hän ei kyennyt vastaamaan.
Hän pysyi vaiti.
”Et näe”, Avde sanoi valaistuneena. ”Siksi minä en näe. Teet asioita siksi, koska ne miellyttävät Arsteinia.”
”Ei hänen edes tarvitse käskeä sinua.”
”Mitä tarkoitat?”
Avde huokaisi. ”Tarkoitan sitä, että sinun täytyy katsoa itseäsi silmiin… ja päättää tänään, mitä haluat, Sheelika. Haluatko todella kostaa sille, jota kutsutaan Tawaksi? Vai haluatko vain nähdä Arsteinin hymyilevän?”
Avden sanat iskeytyivät Sheelikaan. Hänen ajatukset tunteet ailahtelivat radikaalisesti.
”Suu kiinni”, Sheelika ei enää yrittänyt hillitä itseään. ”Suu kiinni ja ulos päästäni.”

Yllättäen Avde tuntui tottelevan komentoa ja hiljeni. Hetken harkinnan jälkeen ruumiiton ääni sanoi vielä jotain.
”Ajattele asioita, tyttöseni. Punnitse sitä, mikä on sinulle tärkeää.”
Sitten oli vain hiljaista. Puhe oli lakannut. Hänen peilikuva oli nyt vain sitä; peilikuva. mutta Sheelika tunsi yhä läsnäolon.
Punainen Mies oli vielä paikalla. Ja jos ei ollut, hänen silmänsä tai korvansa ainakin oli. Sheelika ei halunnut ajatella asiaa.

***

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=fPOoWVWjzxI&w=650&h=35]

Pimeä huone. Kosketinsoittimen hento ääni. Nämä olivat ensimmäiset asiat mikä jäi Toa naisen mieleen kun hän saapui tänne ensi kertaa. Hän ei itsekään ollut varma oliko huone kokonaan tyhjä vai piilottiko se varjoihinsa jotain, mutta kaikki se tuntui toissijaiselta joka kerta, kun hän kuulee sen melodian.
Von Maxitrillian soitti parrasvalon alla, tällä kertaa hänen kanssaan soitti yksi hänen Feterroistaan. Mekaanisuudestaan huolimatta Feterra oli yllättävän hyvä kosketinsoitossa, mutta tämäkin johtui Zorakin taidoista. Sheelika ei sanonut mitään hetkeen, kunnes skakdi viimein huomasi Toa naisen olevan huoneessa. Hänen suunsa vääntyi hymyyn. Zorak nousi tuolistaan ja antoi Feterran jatkamaan kappaletta.
”Saanko luvan?” Skakdi kumartui ja ojensi kätensä. Sheelika otti tarjouksen.

Hienotekoisuus maalasi koko huoneen ilmapiirin. Kaksi tanssijaa, mies ja nainen. Askeleet, joka toinen, liikkui kuin lintu vedessä; elegantti ja hienovarainen. Ei virheitä eikä vääriä päätöksiä, kukaan ei onnistunut tuhoamaan sitä lankaa jota puolattiin hitaasti yhteen, suurempaan hienostuneisuuden kerään.
Feterran soittaminen muodosti kokonaan oman tanssin. Sen kädet astelivat kevyesti tumman ja vaalean päällä. Se oli baletti, jota vain harva huomaa mutta kaikki tuntevat.
Jokainen aste, jokainen liike ja jokainen uusi nuotti kietoutuivat kuin silkkiä. Erot olivat hiuksenhienoja. Mikään ei tuntunut suunnitetulta, mekaaniselta tai teolliselta. Kaikki oli sulavaa, orgaanista ja elävää, luoden tyynen aallon kahden erilaisen maailman välillä.
Se oli kuin valtameri, johon kaikki sekoittui, mutta mikään ei ollut erilainen tai kovinkaan samanlainen. Kaikki oli täydellisesti yhden synfonian kanssa. Mikään ei poikennut. He sulautuivat yhteen ainoaan liikkeeseen, yhteen ainoaan orkesteriin.

Tämä orkesteri, jonka hän sävelsi.

”Tiedätkö, mitä ajattelin?” Zorak kuiskasi musiikin takaa.
”Kuinka tärkeä olen?” Sheelika kuiskasi takaisin naljailevasti. Arstein kihersi hiljaisesti Toan vastaukseen.
”Sitä myös, mutta mielessäni oli toinen asia”
”Mikä mahtaa sinun päätäsi puristaa?” Toan kujeellinen äänensävy ei katkennut.
”Tarvitsen yleisön. Yleisön, jotka ymmärtävät konserttoni aihelman. Sen ostinaton.” Arstein vei tanssia eteenpäin, eikä näyttänyt menettävän keskitystään hetkeäkään. Hänen silmänsä katsoivat etäisesti. ”Haluan heidät taputtamaan, kun on aika finaalilleni”
”Keitä sinulla on mielessäsi?”
”Vain neljä ihmistä. Yhden heistä jo tunnet henkilökohtaisesti. Loput ovat helppo löytää”
”Eli haluat, että etsin sinulle tämän yleisön?”

”Ei, rakas” Arstein katsoi Toa naisen silmiin. ”Haluan, että löydät ne”

Musiikki jatkui, mutta tanssi oli lähestymässä loppuaan. Kumpikin osa puoli ei näytänyt piitavan tästä.
”Vallanhimoista” Sheelika sanoi matalalla äänellä.
”Nopeat syövät hitaat, kuten on sanottu”, Zorak vastasi miellyttävän voimakkaasti. Hän oli taistelija, se oli hänen luontoa. ”Otetaanko toinen, rakas?”

”Mielelläni”

Musiikki vaihtuu, mutta tanssi ei pääty.

Klaanon Rope

Hetelmasalaatti

2.1.2013 Tawa 6 kommenttia

Bio-klaani, Visokin huone

Visokki oli mennyt omaan huoneeseensa mietiskelemään pitkästä aikaa. Visorakin ”luolassa” oli kyllä valot, mutta niitä ei juuri käytetty koskaan, sillä mihin visorak nyt valoja tarvitsisi. Jos huoneessa olisi ylipäätään nähnyt, huomaisi heti huoneen keskellä olevan pitkulaisen vaalean sohvan. Yhdessä nurkassa oli kasa säkkituoleja, seinustalla taas visorakkokoinen työpöytä. Huoneen monissa kirjahyllyissä lojui paljon paksuja opuksia, joista yksi oli surullisenkuuluisan S.G Dorfin romanttinen novelli. Punainen visorak makoili nyt toisessa huoneensa nurkassa olevassa riippumatossa, joka oli tehty seitistä. Se oli ollut aina adminin mietiskely- ja keskittymispaikka.

Visokki huomasi seittiriippumatossaan kävelevän hämähäkin.

”Hei, Herbert”, Visokki viesti lemmikilleen. Herbert kipitti innoissaan visorakin päälaelle.

Visokkia jäi mietityttämään Guardianin kanssa käyty keskustelu. Mitä jos visorak oikeasti jäisi yksin johtamaan Klaania? Tawa ei nimittäin tulisi olemaan vielä pitkään aikaan kunnossa. Ja huonolla tuurilla G:lle saattaisi käydä jotain reissullaan. Miksi Klaanin tulevaisuus olikaan näin epävakaa? Visokki ei ollut mieltänyt itseään koskaan johtajatyypiksi ja Klaanin johtaminen yksin tuntui hieman pelottavalta. Hän tunsi edelleen jonkinlaista velkaa Klaanille pitkän poissaolonsa takia, joten päätti kuitenkin johtaa paikkaa yksin, jos niin sattuisi käymään. Ja Tawa- voi Tawa, pieni murheenkryyni.

Visokki halusi tehdä jotain ystävänsä parantamiseksi, muttei oikein tiennyt, mitä. Toan kanssa juttelukin oli vaikeaa, kun se ei kerta ole valveilla. Mutta mielenvoimien asiantuntijalta keinot eivät tietenkään tähän lopu…

Visorak loikkasi pois seitistään ja samalla säikähtänyt Herbert tippui adminin päälaelta.

“…Tulella tulta vastaan”, Visorak ajatteli ennen kuin tyhjensi mielensä.

Tawan mieli

Helpottaakseen mielten tutkimusta visorak oli tottunut ammentamaan näkemänsä maailman kohteen mieltymyksien pohjalta. Tämä teki asioista myös paljon helpompaa kohteelle. Tawan mieli muistutti yleensä klassista puutarhaa punaisine petunioineen, jonka ympärillä vellovaa pimeyttä rajasi suuri kivinen muuri tai loputtomiin jatkuvaa kukkaketoa.

Tällä kertaa se ei näyttänyt kummaltakaan.

Tämä paikka muistutti hylättyä kaupunkia. Pahaenteiset myrskypilvet verhosivat tummanpunaisen taivaan. Kaupungin sokkelomaisesta ensivaikutelmasta huolimatta tietä pystyi jatkamaan vain suoraan. Muille reiteille poikkeamista estivät suuret metallista ja hammasrattaista koostuvat ruusunköynnökset. Visokin ympärillä leijui vahva kuparin ja kostean raudan haju.

Visokki havaitsi näkökenttänsä rajoilla rakennusten useita seinämillä juoksentelevia varjoja. Vähän kauempana visorak löysi maahan siroteltuja gardenian terälehtiä. Joskus kohteen mieli saattoi puolustautua häntä vastaan, mutta Visokki osasi kiertää ne yhtä hyvin kuin osasi kävellä.

”Ainakaan Tawan mieli ei ole vielä pistänyt vastaan”, Visokki ajatteli.

Visorak seurasi terälehtien muodostamaa polkua, kunnes päätyi koristeellisen juna-asemalta näyttävän rakennuksen luokse. Suurten ovien edessä seisoi Tawa, tai ainakin jotain joka vaikutti Tawalta. Yltä päältään tuhkan peitossa oleva toa seisoi paikoillaan, kasvot kohti suurta pyöreää ovea. Silkkisamettinen viitta oli kadottanut osan väristään ja repaleinen.

Hahmo kääntyi nytkähdellen kohti visorakia. Toan naamio näytti karrelleen palaneelta.
”Meihin sattuu, Visokki”, Tawa sanoi yskien, hänen äänensä kuulosti voimattomalta. Toa jatkoi ”Hän on täällä… Hän satuttaa meitä, Visokki.”

”Tawa, sinun on aika herätä. Me tarvitsemme sinua. Kuka sinua satuttaa?” Visokki päätti kysyä, vaikka epäilikin tämän olevan vain houkutuslintu, pelote ylimääräisien vieraiden varalle.

”Kuuletko tuon, ystäväiseni…?” Hieman hämmentynyt visorak koetti kuunnella tarkemmin ympäristöään, mutta ei kuullut mitään erikoista. Keltainen toa naurahti ”Kellot… Tulit kysymään kenelle ne soivat, ne soivat sinulle, Endon.”

Tawa otti haparoiden kaksi askelta kohtia visorakia pitäen käsiään yhä tiukasti ristissä. ”M-meihin sattuu, Visokki… Auta meitä…” Toa avasi kätensä, paljastaen samalla valtavan aukon rinnassaan, josta valui vihreänä hohtavaa nestettä. ”Hän tappoi meidät, Visokki.”

Ennen kuin visorak kykeni tekemään mitään, toa nosti kätensä kasvoilleen ja alkoi repimään naamiostaan paloja irti aivan kuin se olisi paperia.
Tawa väänsi selkänsä kaarelle ”HÄN ON TÄÄLLÄ!” Toa kirkaisi korvia vihlovasti ja katosi tuhkaksi.

”Rauhoitu, ystävä. Näytä minulle minkä vuoksi et suostu heräämään”, Visokki sanoi tyynnyttelevästi.

Vastaukseksi aseman ovet avautuivat itsestään vaimeasti naristen. Päästäen visorakin näkemään mitä se kätki sisälleen.

”Kiitos, Tawa.”

Tyhjäksi riisuttu halli toi visorakille mieleen niiden pitkien taipaleiden suojapaikat, joista hän ja Tawa olivat ottaneet suojaa. Eiväthän nuo retket aina olleet erittäin mielenkiintoisia taikka hupaisia, mutta aika oli kullannut muistot, eikä Visokki tuntenut katumusta. Kuinka usein he olivatkaan majoittuneet juuri tällaisiin hylättyihin paikkoihin, koska eivät olleet löytäneet parempaakaan turvapaikkaa. Hyvin korkealta kuului näkymätöntä sateen ropinaa, kun pisarat iskeytyivät keraamisille kattolaatoille. Ilmaan sekoittui jasmiinin ja sateen tuoksu.

Ulko-ovia vastapäiselle seinällä oli pyöreä ovi. Visokki käveli oven luokse nähdäkseen sen tarkemmin. Se näytti raskaalta, eikä siinä ollut kahvaa, vain kaksi lukkoa.
Visorak katseli uudelleen ympärilleen ja huomasi kaksi seinälle vierekkäin asetettua keltaista silkkiverhoa. Visokki asteli lähemmäs niitä ja raotti ensimmäistä verhoa varovasti. Sen alta paljastui kapea peili. Hän avasi myös seuraavaan verhon, löytäen senkin alapuolelta peilin. Yllättäen silkkiverhot tipahtivat lattialle pidikkeistään ja paljastivat peilit kunnollisessa valossa. Visokki perääntyi hieman ja huomasi vain kahden asian yhdistävän näitä outoja peilejä: Yksi; peilien heijastavaa pintaa hädin tuskin näki, koska ne olivat yltä päältä saman tuhkan peitossa, jollaiseksi hän oli vasta nähnyt ystävänsä muuttuvan ja toisekseen, se vähä mitä hän kykeni näkemään ei suinkaan kuulunut hänelle.
Peilistä pystyi juuri ja juuri erottamaan Tawan, joka elehti Visokin liikkeiden mukaan.

”Viet minut aina mitä kummallisimpiin paikkoihin, Toa”, visorak ajatteli ja kosketti ensimmäistä peiliä.
Kosketus oli lyhyt, mutta silti se tuntui sytyttävän hänen hermonsa kuin sähköiskusta. Visokki tunsi kanavan heikentyvän ja voimistuvan heti uudelleen sen jälkeen.

Muisto I

Kirkkaus ympäröi Visokin. Visokki ei pystynyt hengittämään, jokainen henkäys tuntui pysähtyvän kesken kaiken. Polttava tunne pyyhkäisi hänen ylitsensä. Saadessaan silmänsä auki visorak tunsi jonkin muuttuneen. Tämä ei ollut hänen kehonsa tai ainakaan mielikuva siitä, ellei hän sitten onnistunut saamaan mielensisäistä keltatautia ja muuttunut juuri toaksi. Visorak ei myöskään kyennyt hallitsemaan uutta muotoaan, hän tunsi jäykkien raajojensa liikkuvan itsestään.

Visokki huomasi makaavansa kivisellä jalustalla, jonka pinnalla hän pystyi yhä tuntemaan äskeisen kuumuuden. Pyöreältä vaikuttavan huoneen seinistä paistoi sokaiseva valo. Kauempaa saattoi erottaa useita raskaita askeleita, jotka lähestyivät tasaiseen tahtiin. Visokki nousi tahattomasti kontalleen ja koetti nousta seisomaan rymähtäen kuitenkin kivuliaasti saman tien takaisin jalustalleen. Hengitys tuntui taas kulkevan, mutta hän tunsi olonsa silti epämukavaksi.

Tummat hahmot lähestyivät valon keskeltä ja pysähtyivät vain muutaman metrin päähän. Hahmot puhuivat toisilleen, mutta Visokki ei ymmärtänyt sanaakaan. Hän tunsi olonsa revityksi, visorakin silmiin koski aivan kuin hän ei olisi koskaan aikaisemmin katsonut niillä.

Hahmoista suurempi käveli hänen luoksensa ja kumartui Visokin puoleensa. Ääni oli tuttu, mutta Visokki ei osannut sijoittaa sitä keneenkään tuntemaansa henkilöön. Olennon kylmät kädet kiertyivät Visokin jalan ympärille ja se nosti hänet riuhtaisten ylös. Visorakin uusi keho toivotti otteen tervetulleeksi ravakalla leukaan pamahtavalla potkaisulla, joka sai olennon parkaisemaan kivuliaasti ja pudottamaan Visokin.
Pudotus jalustalle sattui, mutta Visokki sai kehon hallintaansa. Se ei kuitenkaan tapahtunut tarpeeksi nopeasti, koska hänet pudottanut olento potkaisi Visokin alas jalustalta kylmälle lattialle. Visokki pakotti uuden kehonsa nousemaan ylös kivusta huolimatta ja siristi silmiään nähdäkseen paremmin, vaikkei siitäkään tuntunut olevan paljon apua.

Suuresta koostaan huolimatta Visokkiin tarttunut olento lähestyi nopeasti ja Visokki koetti perääntyä, mutta tunsi selkänsä osuvan viileään seinään jo parin askeleen jälkeen. Vähän aikaa kestävä hämmennys antoi suurelle olennolle tarpeeksi aikaa takertua uudelleen kiinni visorakiin. Visokki inahti, kun olennon kynnet upposivat hänen kaulaansa.

Olento nosti Visokin kasvojensa tasolle, joista visorak erotti vain kaksi punaisena hehkuvaa silmää. Olento sanoi hänelle jotakin, ja vaikka Visokki ei vieläkään ymmärtänyt tuota outoa mongerrusta, hän erotti äänensävystä tyytyväisyyttä.
Olento veti Visokin niin lähelle, että tämä tunsi sen hyytävän hengityksen ja kuiskasi jotakin, jota Visokki ei ymmärtänyt, mutta se sai kylmiä väreitä aikaan hänen selkärangassaan.

Sitten olento paiskasi Visokin seinään.

Muisto II

Visokki tunsi putoavansa, kunnes iskevä kipu jaloissa pysäytti hänen matkansa. Kova kylmyys löi hänen ylitseen, aivan kuin häntä olisi isketty samaan aikaan tuhansilla veitsillä ympäri kehoa, eikä hänellä kestänyt pitkään tajuta tippuneensa veteen jään läpi. Visorak ei yllättynyt kun tuntiessaan olevansa jälleen Tawan ruumissa. Tällä kertaa hänellä oli kuitenkin täysi hallinta, vaikka ei kyennytkään välittömästi avaamaan silmiään.

Aluksi ympärillä näytti olevan pelkkää pimeyttä, mutta jostakin ylhäältä heiveröiset valonsäteet leikkasivat pinnalle pyrkivien kuplien lävitse. Visokin toiseen jalkaan sattui veden kylmyyden läpi (mikäli sitä nyt hänen jalakseen pystyi kutsumaan), tämän räpiköidessä kohti pintaa. Toan mielessä kehon liikuttaminen oli melko helppoa, eikä Visokki olisi halunnut tietää mitä hänelle olisi voinut käydä, jos hän ja Tawa olisivat oikeasti vaihtaneet paikkoja.

Ikuisuudelta tuntuvan hetken jälkeen toan vahvat kädet nousivat lähimmän pitävän pinnan reunalle ja hän nosti itsensä yhdellä ponnistuksella puoliksi jään päälle. Hetken ajan se ratisi pahaenteisesti, painautuen samalla hieman alas ja rauhoittui sen jälkeen.

Visokki odotti näkevänsä avaran ulkotilan, mutta sai kuitenkin huomata yllätyksekseen olevansa kolkkojen metalliseinien ympäröimä. Vähän matkan päässä odotti lähes yhtä kylmänoloinen lattia, joka jatkoi huonetta edessä näkyvään käytävään saakka. Hytisevä visorak kokeili vielä jäätä kädellään varmistukseksi ja lähti sitten ryömimään kohti tukevampaa tasoa. Jokainen liike sai jalkaterän tuntumaan uskomattoman kivuliaalta jään jatkaessa vaimeaa kirskuntaansa Visokin alla.

Huojentunut visorak saavutti kuitenkin lattiatason turvallisesti. Seisomaan nouseminen tuotti kuitenkin tuskaa. Hänen vasen jalkansa ei kestänyt painoa, joten visorakin oli noustava nitkahdellen.

Visokki koetti ottaa tukea käytävän seinistä kävellessään eteenpäin. Oviaukolle päästyään hän huomasi olevansa kolmion muotoisessa huoneessa, jonka keskellä oli harmaa jalusta. Valon vähyyden vuoksi Visokki ei heti nähnyt pöydän luona odottavaa hahmoa, toistaiseksi tuntematon toan kokoinen olento ei tuntunut huomaavan visorakia lämmitellessään itseään. Hiipiessään maltillisesti lähemmäs Visokki kuitenkin tunnisti hahmon ja muisti Tawan maininneen tämän nimen joskus aikaisemmin. Voimillaan hän pystyi helposti kalastamaan tämän nimen uudelleen Tawan mielestä.

”Leto” visorak sanoi äänellä, joka kuulosti hänestä yhä hyvin oudolta.

Sininen toa kääntyi häneen päin. Hänellä oli mirua muistuttava naamio, jonka taakse kiinnitetyt nauhat liikkuivat vapaasti Leton pään liikkeiden mukaan. Kuten Tawalla, sinisellä toalla oli vain yksi olkasuoja.

”Ai, hei. Pudotettiinko sinutkin altaaseen?”

”Niin taisi käydä,” visorak myönsi.

Huoneen kolmannen oviaukon luota kuului äänekästä kiroamista.
”Tämä sai luvan olla viimeinen kerta, kun menemme suostumaan tällaiseen!” tuttu ääni huudahti.

Visokki tunnisti äänen liiankin hyvin.
Pimeästä käytävästä pöydän äärelle oikeaa jalkaansa nilkuttava keltainen toa näytti ärtyneeltä, mutta hymyili nähdessään visorakin. Toa tervehti katseellaan molempia.
”Tawa…” Visokki sanoi suulla joka ei ollut hänen omansa.

Keltainen toa kurtisti kulmiaan, mutta piti lempeän hymynsä.
”Helei vaan sinullekin.” Toa vastasi hiljaisemmalla mutta selkeällä äänellä.

Visokki katsahti käsiinsä vain huomatakseen niidenkin kuuluvan Tawalle. ”Miksi et ikinä kertonut minulle tästä, Tawa? Vai oletko unohtanut tämän itsekin?” Visokki pohti.

”Nyt kun me kaikki kolme olemme täällä, on aika siirtyä itse tehtävään.” sininen toa sanoi rykien.

Tawa nyökkäsi, pitäen katseensa yhä Visokissa. Myös Leto katsoi visorakia, mutta päätti jatkaa sitten:
”Ensimmäinen huipulla voittaa, kaikki keinot ovat sallittuja. Onko tämä selvä?” toa sanoi päättäväisesti ja laski toisen kätensä jalustan päälle kiinnitetylle kolmiolle. Tawa nyökkäsi uudelleen ja laittoi myöskin kätensä kolmiolle. He molemmat katsoivat visorakia odottaen.

”Onko kaikki kunnossa?” Tawa kysyi.

”O-on, haluaisin vain käydä tämän vielä kerran läpi.” Visokki vastasi varovaisesti. Vaikka hänen tekemisensä muistoissa eivät aina vaikuttaneet niihin, Visokki saattaisi menettää yhteyden sairasosastolla nukkuvan Tawan mieleen, jos tämän mieli huomaisi Visokin poikkeavan liiaksi menneistä tapahtumista. Pahimmillaan hän saattaisi joutua aloittamaan uudelleen mielen tutkimisen ja aiheuttaa siihen lisää lukkoja.

Tawa kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään. Ympäristö näytti sumenevan heidän ympäriltään pimeydeksi. Keltainen toa otti askeleen kohti visorakia.

”Kuka olet? Sinä et ole Tawa.” Tawan näköinen toa kysyi ärähtäen.

Visokki koitti pohtia hyvää vastausta. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen pitäytyä roolissaan vai kertoa totuus. Järki kannatti jälkimmäistä vaihtoehtoa.

”Minä olen Visokki. Me olimme ystäviä.”

”Visokki…?” Tawa kysyi hämmentyneesti, hänen katseensa kirkastui ”Niinpä tietysti, kuka muukaan. Voit ottaa oman muotosi täällä, et ole rikkomassa mitään.”
Kuori Visokin ympäriltä murtui ja hän tunsi olevansa taas oma ihana nelijalkainen itsensä.

”Sinä et tainnut tietää meistä?” Tawa kysyi ”Minusta ja Tawasta? Sinä tunsit minut useita vuosia sitten, paljon ennen kuin teidät tunnettiin admineina. Me seikkailimme yhdessä, muistatko?”

”Minä seikkailin Tawan kanssa, mutta myös sinua kutsutaan Tawaksi… Kuinka se on mahdollista?”

”Koska me olemme sama henkilö.” Toa hymyili hieman. ”Tai ainakin ennen saapumistamme tänne olimme täysin sama henkilö… Täällä me olemme sama henkilö kahdessa eri kehossa.”

Visokki katsoi Tawaa epäillen: ”Tänne?”

”Tänne, tähän maailmaan. Tiemme erosivat ja minä liityin sinun seuraasi, voit vaikka tarkistaa mieleni jos et usko minua, vaikka en vieläkään pidä telepatiastasi.” Tawa hymähti.

Visokki kanavoi voimiaan kohti toista Tawaa ja kohtasi lähes täysin samanlaisen mielen. ”Kuinka voit olla hänen mielessään?” Visorak kysyi.

”Koska me molemmat olemme tämän mielen vankeja, en ole ollut minulle varatussa kehossa enää pitkään aikaan…” Tawa huokaisi syvään ”Visokki… Minä tarvitsen apuasi. Sinun on herätettävä Tawa ja vapautettava meidät, vain sinä pystyt liikkumaan vapaasti täällä.”

”Siksi olen täällä. Mikä on suunnitelmasi?”

”Näit lukitun oven tullessasi, niinhän? Minä voin avata sen tästä muistosta, mutta en voi poistua. Sen takaa löydät Tawan ja sinun on herätettävä hänet.”
Toan viimeiset sanat jäivät leijumaan ilmaan, kun Visokki tunsi putoavansa uudelleen.

Tawan mieli

Välähdyksen jälkeen visorak löysi itsensä samojen peilien edestä, josta oli lähtenytkin. Pyöreän oven lukot aukeilivat naksahdellen. Oven takaa avautui tasaisen harmaa maisema ja kieleke, jonka reunalla Tawa seisoi. Toa katseli kaukaisuuteen, eikä kääntänyt päätään lähestyvän visorakin suuntaan. Sade oli lakannut, mutta ilmasta saattoi yhä tuntea sen kosteuden. Visokki käveli oviaukolle.

”Sinä puhuit hänen kanssaan.” Tawa sanoi kuiskaten.

”Tawa, me tar-…” Visokki keskeytettiin.

”Tiedätkö sinä mitä olet juuri mennyt tekemään?” Tawan ääni värisi, se alkoi pettää. ”Sinä avasit kielletyn lippaan, päästit hänet vapaaksi.” Tawa kääntyi Visokin puoleen. ”Hän on vaarallinen ja ennen kaikkea, hän ei kuulu tänne, eikä koskaan tule kuulumaankaan.”

”Sinä puhut nyt omasta illuusiostasi? Autoit minut itse tänne jotta heräisit unestasi… Miksi pelkäät itseäsi?”

”Häneen ei voi luottaa, mutta hän ei ole minä… Äläkä anna itsesi luulla niin hetkeäkään.”

”Tawa, minä katsoin hänen mieleensä. Te olette samanlaisia.”

”Entä jos hän huijasi sinua? Sai sinut uskomaan, että minun mieleni on hänen?”
”Tawa… Sinä tiedät ettei se ole mahdollista.”

Tawa uskoi Visokin olevan väärässä. Jokin oli ryöminyt ylös hänen mielensä pohjilta. Se jokin tuli esiin yhä useammin ja useammin. Se jokin kutsui itseään häneksi.
”Minä en luota siihen tyyppiin. Hän… Se on varmasti painajaisteni takana ja se haluaa raahata minut takaisin ulos pimeään.”

”Me olemme ystäviä, Tawa. Luota minuun”, Visorak aneli.

Ja yhtäkkiä se oli liikaa, yhtäkkiä nuo sanat olivat viimeinen pisara, korsi joka katkaisi vanhan kikanalon selän, ja Tawan raivo kiehui yli.

”Sinuun?!” toan ääni kuulosti tuskin lainkaan inhimilliseltä. ”Olet viime aikoina vaatinut minulta paljon luottamusta ja mitä olen saanut vastineeksi? Miksi sinä et voi luottaa minuun nyt?”

”Kuunteletko sinä edes itseäsi? Olet käynyt läpi paljon, mutta et voi syyttää muita kaikesta!” Visokki tuhahti vihaisesti.

Kieleke järisi heidän allaan. Kauhistunut katse valtasi Tawan kasvot, mutta Visokista tuntui että se voisi murtaa Tawan kahleet.

”Toki, olen voinut ansaita vihasi, mutta ensin sinun tulisi katsoa peiliin. Minne katosi se Toa, joka antoi turvapaikan kaikille sitä tarvitseville? Se, joka armahti Sheelikan? Missä on se olento, joka oli valmis auttamaan ystäviään vaikka se olisikin ollut hänen omien etujensa vastaista?” Visokki alkoi hermostua Tawan käytökseen. Ennen niin järkevä admin käyttäytyi nyt, kuin mikäkin energiahurtanpentu.

Maa järähteli jälleen, tällä kertaa huomattavasti voimakkaammin.

”Ole hiljaa!” Tawa kiljaisi ja nosti kätensä kasvoilleen.

”Muistatko kuinka piilottelimme ränsistyneessä kylässä ja sinä harhautit metsästäjiämme, vaikka olisit voinut kuolla?” Visorak jatkoi.

”Vaikene!” Tawa huusi uudelleen.

”Se Toa jonka ennen tunsin ei olisi paennut vaikeuksiaan! Hän olisi jatkanut taistelua tietäen sen olevan ainoa oikea keino! ”

Silloin korvia huumaava jyrähdys täytti ympäristön ja Visokki kadotti yhteyden.

Bio-Klaani Sairastosasto

Hoitajat jatkoivat töitään normaalisti, vaikka olivat vasta hetki sitten ihmetelleet kiiruusti juoksevaa visorakia, joka oli kiirehtinyt juuriadminin huoneeseen mitään sanomatta. Huoneesta ei kuulunut pihaustakaan.

Yhtäkkiä, Tawan huoneen ovi lensi irti saranoiltaan. Visokki paiskautui ulos huoneesta, mutta pyrki nopeasti pystyyn, samalla kun kauhistuneet matoranit juoksivat karkuun. Tawa asteli huoneesta pyöritellen käsissään sähköstä muodostunutta kaarijousta.

”Tiedätkö mitä? Minä olen todella kyllästynyt sinun asenteeseesi. Vaikka kykenet lukemaan mieliä, ei se tee sinusta yhtään sen viisaampaa!”

”Mutta ei tässä ole kyse siitä! Minä tiedän vain, mikä on totuus ja mikä ei. Et sinä voi totuutta kyseenalaistaa!” Visokki raivosi Tawalle. Yksi hoitajamatoran oli säikähtänyt kuuluvaa meteliä ja tuli äsken auki pamahtaneelle ovelle katsomaan, mitä tapahtui. Visorak huomasi matoranin ja silmänräpäyksessä hoitajamatoran kirjaimellisesti lensi voimakkaasti pois ovensuusta hölmistynyt ilme naamallaan ja katosi näkyvistä.

”En halua ulkopuolisia mukaan nyt tähän!” Visorak mietti ja kohdensi ahdistusta Tawan mieleen. Mielenvoimien visorak oli hyvin harvoin vihainen, mutta silloin kuin oli, kenelläkään ei ollut kivaa.

Tawa nauroi katkerasti ”Suojelet yhä muita, vaikka vapautit hänet ja saatoit meidät huomattavasti suurempaan vaaraan! Et vain vaarantanut MINUN henkeäni, emme voi tietää mitä se hirviö tekee muille!” toa latasi voimillaan uusia nuolia aseeseensa ”Miksi sinä et voi kerrankin vain totella?!” Tawan aseen nuolet upposivat rätisten sairasosaston lattiaan ohittaen visorakin juuri ja juuri. Visokki hätkähti, mutta unohti nopeasti melkein osuneen iskun.

”Se ei ole totta Tawa, sinä olet kuvitellut sen kaiken!” Visorak karjui Toan mielilinkissä. Miten Tawan oli noin vaikea käsittää, että kaikki olikin vain harhaa? Visokki heitti telekinesiallaan Tawan seinää vasten, jolloin Toa tunsi painautuvansa seinän sisään.

Visorak meni niin lähelle Toan mieltä kuin pystyi, niin lähelle, että se tuntui Tawasta kuin omalta ajatukseltaan: ”Tawa, se on vain sinun hallusinaatiosi!”

”Lopeta!” Tawa kirkaisi ”Luuletko etten näiden vuosien jälkeen tuntisi temppujasi?” Toa kamppaili vastaan odotettua vahvemmin. Hän onnistui saamaan toisen kätensä vapaaksi ja heitti heikon iskun voimillaan kohti Visokkia. Väistäminen harhautti tarpeeksi ja Tawa pääsi takaisin omille jaloilleen.

”Tiedätkö mitä sinä olet tehnyt kaikki nämä vuodet? Saatat kuvitella pitäneesi itsesi eristyksissä muista, mutta se ei ole totta!” Tawa hymyili viekkaasti ”Ei, sinä et ole eristänyt itseäsi muista. Sinä olet aina ollut yksin! Sinä olet erilainen, ainoa lajiasi ja siksi tulet aina olemaan yksin.” Tawa otti suojaa osaston vastaanottopöydän takaa. Paine hellitti Toan mielessä, kun Visokki hätkähti henkisestä väkivallasta. Visorakin kivuliaita heikkoja kohtia harva tiesi ja siksi ne sattuivat kipeästi, koska Visokki oli yrittänyt tukehduttaa niitä tietoisuudestaan koko elämänsä.

Visorak tukehdutti pakolla henkiset haavansa ja tajusi Tawan vastaanottopöydän takana.
”Sinä, pelkäätkö sinä minua?! Ai minullako ei muka ole enemmän valtaa kuin sinulla!”

”Hah, ei minun tarvitse pelätä sinua. Mitä sinä luulet olevasi ilman voimiasi? Sinun valtasi ja voimasi perustuvat pelkästään kyvylle lukea mieliä. Et pysty edes nostamaan asetta ylös ilman voimiasi. Sinulla ei ole kunniaa, etkä pysty taistelemaan reilusti!” Kaarijousi Tawan käsistä katosi ja hän alkoi luoda kämmeniensä väliin valtavaa jännitettä ja nousi esiin piilostaan. Tawa laukaisi jännitteen kohti visorakia, jonka silmät suurenivat järkytyksestä. Energian voima lamautti Visokin. Tawan mielen kohdistetut iskut hävisivät hetkessä ja Visokki oli vain hiljaa lamaantuneena lattialla. Visorakin kaikki keskittymiskyky oli kohdistunut voimien palautumiseen.

Tawa oli juuri päässyt niskan päälle, kun hän tunsi yhtäkkiä herkistyvänsä.

Adminia kohti juoksi sininen skakdi. Eikö Guardian ollutkaan enää hänelle vihainen? Tawa mietti. G juoksi Toaa kohti kuin hidastetussa filmissä ja hyökkäsi halaamaan tätä. Tawa tunsi kuinka Guardianin vartalo syleili omaansa lempeästi ja sovullisesti. Naisadminin kurvikas vartalo nojasi skakdin turvallista, tukevaa ja miehekästä rintaa vasten. Guardian katsoi Tawaa suoraan silmiin ja hymyili.

”Voi kulta, vihdoinkin me olemme yhdessä…”, G kuiskasi Tawalle romanttisimmalla äänellään. Naisadmin tunsi olevansa sulaa vahaa. ”Onko tämä totta?” Tawa mietti. Toa siirsi kätensä skakdin rosoiselle poskelle ja hiveli sitä.

”Voi Guardian, kuinka minä olen sinua kaivannutkaan… Mutta nyt meitä ei erota mikään! Voi rakas…”, Tawa hyväili Guardianin kasvoja hennoilla kämmenillään. Toa tunsi skakdin käsien selässään lipuvan koko ajan vain alemmas. Skakdin kämmenet hyväilivät Toan kurvikkaita muotoja. Adminien päät lähenivät hiljalleen toisiaan. Otsat koskettivat. Guardianin suu lähestyi Tawan suuta. Toan suu lähesty skakdin suuta. Mikään ei voinut pilata enää tätä rakastavaisten kiihkeää hetkeä…

…

”VISU!” Tawa huusi punaisena: ”Miten sinä KEHTAAT?!”. Visorak vain vahvisti Tawan mieleen luomaansa mielikuvaa lemmenleikistä Tawan ja sinisen skakdin välillä.
”Nyt. Lopetat.” Tawa huudahti.

Visorak ei totellut Toan kehotusta. Tawa kiehui jo reilusti kiehumispisteen yläpuolella.
”OLET VAIN KATEELLINEN, SINÄ SENKIN MIELISYÖPÄ VISORAK!”

”Voi Tawa, sinä olet ihan sekaisin…” Visokki mietti.

”Meninköhän minä vähän liian pitkälle? En kai, tuo nimittäin ansaitsee tämän kaiken…”

Tawa oli punastunut näkyvästi ja Visokin teki mieli nauraa, mikä olisi tosin vain pahentanut tappelua entisestään.

Kaikista mahdollisista seuraamuksista huolimatta, visorak nauroi. Se ei välttämättä kuulostanut normaalilta naurulta, mutta sen kuuli kyllä hyvin ivalliseksi.

Tawan ilmettä ja olemusta oli enää hyvin vaikea kuvailla. Se oli kuin puhdasta raivoa, jota Toa oli pitänyt pitkään sisällään. Hän antoi sen kaiken purkautua ulos ja hyökkäsi Visokin kimppuun täydellä voimalla. Visorak joutui taas puolustuskannalle eikä kyennyt kanavoimaan voimiaan enää Tawan mieleen. Visokki ei kerinnyt palauttamaan voimiaan ennen kuin Tawa aloitti uuden iskun kohti entistä parasta ystäväänsä.

Juuri kun Tawa valmistautui iskemään kuoloniskun, hän pysähtyi paikoilleen. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi. Huone täyttyi nopeasti udusta ja sen keskeltä nousi esiin keltainen hahmo. Usvan hälvetessä Visokki huomasi lattian täyttyneen hiekkamaisesta aineesta. Adminit eivät sanoneet mitään, he vain tuijottivat uutta tulokasta.

Olento hymyili heille ”Helei vaan teille molemmille. Taisin tulla juuri oikeaan aikaan?” Tutun näköisen toan haarniska oli paljon Tawan panssaria kirkkaampi, eikä siinä ollut halkeamia.

”Tawa?” Visokki kysyi epäuskoisena.

Klaanon Rope

Pientä häröilyä ja pahoja petunioita

28.12.2012 MaKe Yksi kommentti

Viidakkosaari (joka tarvitsee paremman nimen)

Kaikenlaiset häröt hyönteiset ja villirahit tekivät omanlaisaan äännähdyksiä tiheän viidakon kätköissä. Amazua käveli varmasti eteenpäin huiskien samalla ylisuuria lehtiä tieltään, jotka siten pääsivät lässähtämään takana kulkevan Tokkan naamalle. Vanhahko ja repaleinen kartta kuitenkin toimi erinomaisena suojakilpenä ympäröivää pahuutta vastaan.

Gatta asteli kasvillisuuden matoranin takana tiiraillen kivääri ojossa kaikkea mahdollista primitiivistä elämää. Paku asteli rennosti porukan hännillä heilutellen Matorankokoluokassa melko mittavaa kivivasaraansa. Kolmen tyypin jäljiltä kulkureitti oli jo suht. hyvin raivattu. Lyan arvattavasti leikki puissa.

”Vieläkään mitään?”, Amazua huudahti latvojen suuntaan.
”Eip”, Lyan hiidahti takaisin, yrittäen tähystellä merkkejä Skakdien leirin siainnista. Savupatsasta tai jotain.
Gattasta tuntui kuin jatkuvasti jokin olisi tarkkaillut heitä. Tai ehkä hän oli vainoharhainen. Kenenkään huomatta kuitenkin suuri osa ympäristön kasveista tuntui tarkkailevan heitä…

”Lihansyöjäkasveja”, Tokka mainitsi olkansa yli, ikään kuin aistien Gattan hermostuneisuuden, mitä hän onnistui hieman lisäämään. Paku katseli ympärillään olevia kauniinnäköisiä kirkkaanvärisiä suippomaisia kukantapaisia. Po-Matoran pysähtyi hetkeksi ihailemaan punaisen ja oranssin eri sävyissä komeilevaa melkein kulhonmuotoista kasvia, kurkistaen sen sisään. Nesteen peitossa oleva, enää vain lihaksista ja luista muodostuva pieni lintuotus päästi viimeisen kirkaisunsa sen sulaneen silmämunan liukuessa alas sen kurkun jäänteitä. Paku perääntyi yllättävän härön kasvin luota kipittäen takaisin miehistönsä luo.

Kartan kokoluokkaan verrattuna liian pieneen laukkuunsa kartan sujauttanut Tokka näki toverinsa happaman ilmeen.
”Ällös huoli, sinun pitäisi olla korkeintaan protopääskysen kokoinen mahtuaksesi moisen petunian sisuksiin”, Tokka sanoi.

”Turha huokaista helpotuksesta”, Amazua tokaisi katkaisten tiellään olevan oksan tappaen samalla kymmeniä viattomia pieniä hyönteisiä, ”Tällainen on vain esimakua siitä mitä saaren ekosysteemillä on tarjottavaa. Ottakaa huomioon että pikku ystävienne kohtaloksi koitui useiden metrien pituinen hirmutroller-mato.”

”Trololololl-” ”Älä edes aloita”, Tokka keskeytti Gattan vasta alkuunsa päässeen miehekkään musiikkiesityksen.

”Edes teistä ei ollut vastukseksi sille?”, Paku kysyi kapteeniltaan.
”Olen pelätty palkkasoturi joka kykenee käskystä tappamaan uhrin kahdellakymmenellä eri tavalla pelkillä kylmillä metallisilla käsillään, en metsästäjä.”

Suippokukkainen kasvi nappasi pikkulinnun sisuksiinsa pienen retkikunnan jatkaessa matkaansa.

Taaperrusta ja kasvustojen paksuihin juuriin kompastelua oli kestänyt jo hyvän aikaa. Tokka kulki joukon etunenässä. Kirkkaanvihreä sakea rehevistö oli vaihtumassa tummansävyisempään ja harvempaan kasvustoon.
”Kauanko vielä”, Gatta kysyi. Matoranin kivääri raahautui tämän perässä aiemmin Matoranin olkapäällä roikkuneesta syvänruskeasta nahkahihnasta joka nyt pysyi enää kiinni Matoranin nyrmin sisässä.

Tokka silmäili karttaansa. ”Mikäli en ihan erehdy, matkamme puolivälissä oleva joki tulee vastaamme suunnilleen…”
*PLUMPSIS*
”…nyt.”

Lyan onki jokeen pudonneen Pakun. ”Aika hassua, kuinka kukaan meistä ei huomannut jokea ennen kuin se mainittiin kartalla”, Le-Matoran ihmetteli.
”Paperin ihmeellinen voima”, Tokka totesi, ”ei ihme että se voittaa jopa kiven.”

Amazua jätti alaistensa puheet sikseen alkaen hypellä virtaavan veden pinnan yläpuolella hädin tuskin pilkottavia kiviä pitkin piraattinsa kintereillään. Tokka hyppelehti kivillä puujalkansa kanssa uhmaten fysiikan lakeja.

Leppoisa luontopolkumainen metsikkö oli vaihtunut kolkkoon ja ikävään kivikkoiseen autioon maisemaan.
”Miksemme olisi voineet kiertää”, Po-Matoraniudestaan huolimatta Paku oli jo erittäin kyllästynyt astelemaan terävien kivien päälle.
”Kivimaaston toinen pää ulottuusaaren rannikkoalueelle, toinen pää on lähellä saaren keskustaa. Kiertäminen olisi vienyt tunteja ja syönyt aikaa”, Tokka toputti ystäväänsä jälleen kerran. Paku päästi raivon ja tuskansekaisen parkahduksen hänen jalkateränsä osuttua kiveen. ”GUAAAAAAAH”, vimmakas Po-Matoran kaivoi nuijasta esiin purkaen tuskaansa viereissä jököttävään mukulamaiseen kivenjärkäleeseen.
”Alkaa…!”
*PAM*
”Jo…!”
*PAM*
”Riittää…!”
*PAM*
”Nämä…!”
*PAM*
”Karzahnin…!”
*PAM*
”MURIKAT!”

Sekä piraatit että Amazua hämmentyivät siitä että Matoranin nuijanlyönnit vaikuttivat saamaan kivenjärkäleen liikahtelemaan. Niin se tekikin. Samoin pari muuta pienempää järkälettä sen rinnalla. Kaikki kolme tärisivät ja tutisivat. Hiekka ja lika valuivat niiden päältä kuin pimeässä viihtyvät pienet ökkömönkiäiset joihin kohdistettiin valoa. Kaksi pientä järkälettä nousivat hitaasti ylös. Keskimmäisen, isomman kiven alta ilmestyi kaksi putkimaista vartta. Kummankin päässä oli likaisenharmaat pallojentapaiset. Pian likaisenharmaat pinnoitteet avautuivat paljastaen sysimustat silmät. Pupillien puutteesta huolimatta muuta katseltavaa ei juuri ollut kuin vieressä seisova palkkasoturi lilliputtipiraatteineen. Keskimmäinen murikka nousi ylös kolminivelisten kuuden jalan työntyessä esiin. Ylösnousemuksen jäljiltä maahan jäi kolme monttua. Maan alta paljastuva pihtileukainen suu karjaisi erittäin ärtyneenä.

”…moi”, tovereidensa tykö perääntynyt Paku viittasi hermostuneena.

Klaanon Rope

Paras keino päästä perille on lähteä liikkeelle

23.12.2012 Kapura 2 kommenttia

Klaanin satama

”Muuten, radiopuhelimet olivat alennuksessa. Tästä lähtien kumpikin kantaa mukanaan vähintään viittä kuten järkevät ihmiset”, Kapura sanoi työntäessään laatikkoa veneeseen.

”… mitä me teemme viidellä radiopuhelimella mieheen?” Matoro kysyi puolivakavissaan Kapuran hankkiman veneen kannelta. Kyseessä oli parhaat päivänsä nähnyt muutamalle henkilölle tarkoitettu pikavene, joka kaikesta huolimatta oli (tai ainakin pitäisi olla) merikelpoinen.

”Ei koskaan tiedä, miten niitä voi menettää”, Kapura vastasi vakavana. ”Ennen kuin huomaatkaan, ne putoavat öljymereen tai lentävät tyhjyyteen vahingossa”. Joku ohitse kulkenut matoran katseli omituisen näköisenä Kapuraa. Toat taas matkalla öljymerille ja maailman laidoille pelastamaan meitä matoraneja, hän ajatteli.

”Onko meillä edes akkuja näihin?”
”Ostin niitäkin. Ja ainahan voi käyttää loppua neljää radiopuhelinta yhden sammuessa.”
”Sepä lohduttavaa”, Matoro totesi lakonisesti ja mietti kuumeisesti keinoa vaihtaa puheenaihetta. Hän järjesteli kaksikon vähäisiä matkatavaroita kannen alle.
”Kävin muuten arkistossa tutkimassa vähän määränpäätämme”, hän puoliksi huusi ruumasta.
”Mitään kiinnostavaa?” Kapura kysäisi. ”Itse asiassa… Mitä me edes tarkalleen ottaen menemme tekemään?” laivaan astunut Kapura jatkoi.

”Siis. Menemme tapaamaan jotakin Arupak-nimistä matorania. Se on tämän hetken tietojen mukaan viimeisin, joka on koskenut Delta-siruun. Toivon, että pääsisimme sen avulla sirun jäljille”, Matoro selitti. ”Tyyppi tosin on mielisairaalassa Ga-Metrussa.”

”… Arupak?” Kapura sanoi mietteliäästi. ”Melkein kuulostaa tutulta. Mutta joo, kuulostaa järkevältä. Miten tämä Arupak tarkalleen ottaen sai sirunsa?”

”Hän oli ilmeisesti jonkinlainen merirosvo. Päätyi Nimdan temppeliin, samaan jossa minä kävin. Sieltä löytyi eräästä ansasta hänen kuollut toverinsa, joka oli kirjoittanut heidän tulleen hakemaan Nimdaa. Arupak sai sen sirun temppelistä ja pakeni… pakeni sen… vartijoita” Matoro kertoi hiljaisella äänellä. Hän yritti tukahduttaa tuskallisia muistoja.

”Onko mitään tietoa siitä, mihin hän menetti sirunsa?”
”Ei. Se saattaa olla hänellä edelleen. Juuri sitä sirun kohtaloa menemme selvittämään. Ja jos mahdollista, tuomaan sirun lopulta Klaaniin.”
”… Mielisairaalla voi olla hallussaan maailman vaarallisin ase?” Kapura kysyi.
”Ei olisi ensimmäinen kerta”, Matoro totesi kuivasti. Mahtoikohan Abzumo olla edelleen meren pohjassa, hän tuli ajatelleeksi.

”Jos minulla olisi ollut Nimdan siru vähän aikaa sitten niin Klaanista ei olisi jäljellä enää mitään”, Kapura sanoi mietiskelevästi. ”Unohda. Mutta onko mahdollista, että vastapuoli olisi jo saanut sirun? En kuvittele sen ryöstämisen olevan kovin vaikeaa jos sinäkin sait selville sirun silloisen olinpaikan.”
”…”

Hetken kuluttua Matoro vastasi: ”No jaa, onhan sekin mahdollisuus. Vaikka helppoa se ei ole.”
”Aika simppelin oloinen tehtävä”, Kapura sanoi. ”Ei kuulosta vaaralliselta lukuun ottamatta Nimdaa käyttävää hullua. Mukavaa vaihtelua Xian jälkeen.”

”Oletko käynyt muuten Metru Nuilla ennen?”
”En. Olen pysytellyt aika lailla Klaanissa tehtäviä lukuunottamatta. Ja aika ei tietenkään ole paras mahdollinen huvimatkailuun.”
”Minä taistelin siellä Metsästäjiä vastaan silloin Sodassa. En ole siellä sen jälkeen käynyt. Siellä on liian vähän luontoa.”
”Minä en välittäisi”, Kapura sanoi. ”Pääsisi ilmaisemaan itseään taiteilijana, luulen. Viime aikoina tilaukset ovat olleet vähän ”tee minulle moottorisaha, joka ampuu plasmaa”-tyyppiä. Sitä se sota-aika teettää.”
”Sietäisit olla ylpeä. Kuinka moni ylipäätään osaa tehdä ’moottorisahan, joka ampuu plasmaa’?”
”Klaani nosti Pajan tarvikebudjettia sodan takia joten minulla on varaa mennä vaikka kuinka överiksi.”, Kapura sanoi. ”Näkisit sen harppuunapäivityksen, jota suunnittelen.”
”Kuulostaa hyvältä”, Matoro totesi. ”Jos jatkamme kunhan olemme päässeet liikkeelle. Perille pääsee parhaiten lähtemällä liikkeelle.”
”Sopii”, Kapura vastasi. ”Kuinka kauan arvioisit matkan kestävän?”
”No Xian-tunnelin kautta pääsemme Metru Nuin kupoliin – jos kaikki menee hyvin – parissa viikossa. Tai hieman vajaassa”, Matoro vastasi samalla käynnistellen veneen polttomoottoria.

Matoro katseli pieneltä komentosillalta merelle Kapuran pitäen vakaasti kiinni ohjauspyörästä. Kylmä viima iski kaksikkoon. Jossain kaukana näkyi Klaanin lopun alla purjehtiva kauppalaiva saattoaluksen kanssa. Tällä alueella Klaanin saaren koillispuolella oli upotettu vasta kaksi päivää sitten useita klaaniin matkalla olleita laivoja.

”Koskahan sota loppuu”, Matoro ajatteli ääneen.
”Ei koskaan”, Kapura sanoi. ”Mutta se voi hiljentyä. Jäädä muistoihin. Mutta ei kauaksi aikaa.”
”Ainahan ne sodat loppuvat”, Matoro vastasi. ”Paitsi Zakazin sisällissota. Mutta se on poikkeus, koska skakdit.

”Sodat johtavat seuraaviin”, Kapura totesi. ”Ne vain nimetään erikseen koska on mukavampaa ajatella että ne loppuvat. Ja sitä paitsi vaikka taistelut näyttäisivät vaienne niin kulissien takana johtajat suunnittelevat jo seuraavia sotia. Keneenkään ei voi luottaa.”

Matoro ei ehtinyt vastaamaan. Hän tunsi iskun päässään ja vajosi tyhjyyteen todellisen maailman hävitessä hänen ympäriltään. Kapuran viimeiset sanat soivat Toan päässä tämän tuntiessa etäisesti kaatuvansa.

Keneenkään ei voi luottaa.

(Voitte kenties arvata, kuka muu tähän on osallistunut Kapuran lisäksi.)

Klaanon Rope

Vain muutaman lumihiutaleen tähden

20.12.2012 Rona 2 kommenttia

Vuoritukikohdan oikeanpuoleinen rinne

Lumi pöllysi, kun kolme mustaa helikopteria laskeutui loivalle rinteelle. Kahden sysimustan lentoajoneuvon ovet avautuivat välittömästi ja niiden sisältö hyökyi ulos kuin vihaiset Kofo-Jagat rikkoutuneesta pesästään, mutta järjestyneemmin. Mustat haarniskat kolahtelivat kun Tiedustelupalvelun agentit laskeutuivat helikoptereistaan lumen pölistessä heidän ympärillään. Kymmenen tiedustelupalvelun erikoisagenttia muodostivat rivin kolmannen helikopterin eteen.

Kolmannen helikopterin sisällä kaksi Torakkakomentajaa katsoi aluksen tummennettujen ikkunoiden läpi mahtavaa joukkojaan. 219 virnisti ja hänen katseensa siirtyi kopterin vasemman puoleisesta ikkunasta Mt.Ämkoota.
Pian nähdään, Lumihiutale, ruskea Nazorak ajatteli.

Helikopterin sivuun vedettävä ovi aukaistiin ja komentajakaksikko astui ulos hyytävään lumisateeseen. Kuului yhtenäinen kolahdus kun agentit kopauttivat kantapäänsä yhteen tervehtiäkseen johtajiaan. Jokainen agentti oli taitavasti koulutettu ja heidän taistelutaitonsa olivat Tiedustelupalvelun huippua. He seisoivat ryhdikkäinä, kaikilla mustat visiirit silmiensä edessä. Heistä huokui vuosikymmenien kova kuri ja Nazorakein imperiumin ylväys.

219 ja kapteeni 666 astelivat mustan joukkionsa eteen. 219 piti arvokkaasti hopeanuppista kävelykeppiään kainalossaan, vaikkei hänen jaloissaan ollut mitään vikaa, katsellessaan alaisiaan.
”Hyvät Tiedustelupalvelun agentit”, aloitti kapteeni, ”teidät on valittu tänään todella tärkeään tehtävään. Tänään pari tuntia sitten, viisi maanpetturia pakenivat Pesästä tälle vuorelle syyllisinä kaikkein raskaimpaan ja loukkaavimpaan rikokseen koko Nazorakein historiassa: Nazorak-johtajan murhayritykseen ja kapinaan puhtaan lajimme johtoporrasta vastaan! He piiloutuivat vuorella sijaitsevaan vuoritukikohtaan. Meidän tehtävämme on etsiä heidät ja murskata viimeinenkin jäljellä oleva kapinan jyvänen tahraamasta lajimme puhtautta! Kun löydämme heidät, tappakaa heidät mahdollisimman hitaasti, ja tuskallisesti, ja armotta! Kiduttakaa heitä niin kauan, että he rukoilevat kuolemaansa -” 666 määräsi kuin hurmoksessa tottelevaista joukkoaan. 219 suu vääntyi virneeseen. ”- Ja toteuttakaa heidän toiveensa. HYVÄT HERRAT! NA ZORA!!”

”NA ZORA!!” mustien agenttien joukko vastasi.
219 hymyili. ”Hienoa…”

Nazorakien vuoritukikohta

2844 väänteli raivoisasti radiolaitteensa nappeja ja vipuja. Mihinkään ei saanut yhteyttä. Hän oli yrittänyt jo kaikki erityiskikkansa ja valttikorttinsa, mutta Tiedustelupalvelun häirintäsignaalit olivat liian voimakkaat.

”Toivotonta”, hän murahti. ”Ei toimi.”

16765 näytti mietteliäältä. Hän hieroi otsaansa ja mietti kuumeisesti seuraavaa siirtoansa. Periaatteessa hänellä olisi hyvä asema niin pitkään kuin hän olisi elossa, joten pääprioriteetti on pakeneminen. Pelkästään uutisten ja 007:ää koskevien huhujen vuotaminen kakkien nazorakien korviin tekisi johtoportaan asemasta ainakin vähän tukalamman. Olisi siis vain päästävä pois Nazorakien tukialueelta. Hän mietti hetken Klaania, mutta sivuutti sen sitten. Jos he taistelisivat Nazorakien vapauden puolesta, he eivät voisi veljeillä kansakunnan arkkivihollisten kanssa.

”Lähdetään täältä, yritetään alas vuorelta”, nazorak sanoi poissaolevana. 1844 katsoi kapinajohtajaansa ja nyökkäsi. ”Missä se lumihiutale on?”

”Taisi mennä juuri äsken toimistoonsa”, kirjanpitäjä vastasi. 16756 huusi tiedemiestä tulemaan kysyäkseen tältä parasta poistumisreittiä vuorelta. Kaksi viimeistä ryhmän jäsentä hääräsivät huoneen nurkassa huoltamassa aseita ja pakkaamassa vähäisiä tavaroita.

273 istui omassa pienessä huoneessaan työpöytänsä edessä. Hän oli purkanut Alinolla-Hanskansa osiin ja hitsasi johtimella pieniä erin värisiä johtoja yhteen hanskan ranneosaan. Albiino torakka piti silmillään omituisen näköisiä laseja, joiden linsseistä työntyi ulos erin pituisia mikroskooppeja, jotka sopeutuivat hyvin pieneen ja tarkkaan työhön.

Hän lopetti hitsauksen ja otti lasensa pois päästään. Lasien alta paljastui haikea ja surumielinen katse. Hän katsoi pöydällään makaavia kiilteleviä prototeräs hanskan osia. Sitten Jäätutkijan katse siirtyi muista osista erillään olevaan hanskan virtalähteeseen. Jään elementaalikiveen. Kivi tuotti omaa himmeää sinistä valoaan. Tiedemies otti kiven varovasti käteensä ja nosti sen kasvojensa korkeudelle katsoen sitä haikeana. Kiven lukuisista säröistä ja kulmista heijastui Jäätutkija 273:n omat kasvot. Kivi näytti sen, mitä hänestä oli tullut. 273 puristi kiveä voimakkaammin ja laittoi kiinni olevan nyrkkinsä otsaansa vasten. Kyynel valui hänen poskeaan pitkin alas. Sitten kapinanjohtajan huuto laboratoriosta havahdutti hänet.

”Kröhm. Tulen kohta!” hän vastasi.
Tiedemies ruuvasi äkkiä hanskansa osat takaisin paikoilleen ja vilkaisi lisäämäänsä osaa: hän oli asentanut hanskan ranteeseen ympyrän muotoisen kytkimen, jolla hän voisi säädellä elementtikiven antamaa energiamäärää. 273 hymähti tyytyväisenä ja lähti huoneestaan muiden luo.

273 astui huoneensa ovesta ulos ja käveli laboratoriotaan kohti. kirkas auringon valo tulvi seinän pienistä ikkunoista sisään. Hän oli juuri tarttumassa labran oven kahvasta, kun hän näki käytävän päässä tutun näyn: 2905 käveli horjahdellen käytäviä pitkin ilman minkäänlaista päämäärää. Kävelystä ja sekavasta mutinasta päätellen Juippi oli mennyt taas ottamaan jossain nurkan takana viinaksiaan. Hän laahasi mukanaan olevaa suurta jakoavainta perässään, josta kuului kauhea kolina kun se kolahteli kulmiin ja seiniin.
Tiedemies mies huokaisi. Hän päästi irti oven kahvasta ja kävelin Juipin selän taakse, joka ei ollut huomannut valkoista ystäväänsä. Alkoholistinen mekaanikko oli juuri ruuvaamassa pullonsa korkkia auki, kun 273 sanoi ”Sinä kännikala et näytä ikinä oppivan!”
2905 säikähti niin paljon selkänsä taakse ilmestynyttä tiedemiestä, että hätäisessä juoksuaskeleessaan kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui tömähtäen vatsalleen.
”Ä-äl-lä säikhyttel minua noihn…” juopunut mekaanikko virkkoi epäselvästi.

273 pudisteli päätään, mutta auttoi ystävänsä jaloilleen.
”Kuinka monta kertaa olen sanonut, että en siedä kun ryyppäät työaikanasi! Töiden jälkeet saat juoda kuin sieni minun puolestani” Jäätutkija nuhteli alaistaan.

”O-okk-k-ei, shelvä. Mi-n luppaan ettei thämä thoisthu…”

273 tiesi, että Juippi oli luvannut noin joka kerta kun oli jäänyt kiinni. Mutta nyt hän ei jaksanut puuttua enempää ystävänsä alkoholin käyttöön ja antoi hänelle luvan mennä. Lisäksi muut kapinalliset odottivat jo häntä. Tiedemies oli jo tarttumassa ovenkahvaan kun 2905 huusi ”H-hei! Et palauttanut vielä t-t-taskumattiahni!”

”Tuon sen sinulle illalla”, 273 sanoi, ”lupaan sen”. Sen sanottuaan hän astui labraansa.

”Mitä kautta täältä pääsee nopeinten pois?” 16765 alkoi tenttaamaan huoneeseen saapuvaa tiedemiestä.
”Rakennuksesta vai tukikohdasta yleensä?” Jäätutkija halusi tarkentaa.
”Tukikohdasta”, Nazorak selvensi. ”Tai ylipäätään tältä vuorelta. Meitä osataan etsiä täältä.”

”Hm”, 273 mietti. Hän käveli yhden kaappinsa luokse ja penkoi sieltä papereita. Hetken päästä hän löysi etsimänsä ja viittoi kaikkia ryhmän jäseniä tulemaan tutkimuspöydän ympärille. Hän levitti ison kartan pöydälle, joka peitti lähes puolet pöydästä.
”Tämä on tämän vuoren kartta. Olin itse kauan sitten tätä vuorta kartoittamassa”, hän kertoi. Tiedemies laski etusormensa kartan kohtaan, joihin oli merkattu kuvioita.
”Me olemme tässä. Nopein tapa poistua vuorilta on laskeuduttava tukikohdan kielekkeen vasenta puolta, joka on loivin reitti. Sitten jatkaa lännen puoleisia rinteitä pitkin alas, aina tähän solaan asti. Sieltä voimme jatkaa kapeita vuoristopolkuja pitkin saaren länsiosiin”, 273 selosti ja kuljetti sormeaan karttaan merkittyjen piirrosten yli.

”Minkälaisia ajoneuvoja täältä löytyy?” 2844 kysyi väliin.

”Rakennushallissa on valmiina itse suunnittelemiani, raskaasti aseistettuja moottorikelkkoja ja ilmatyynyaluksia.”

”Meidän pitäisi lähteä melko pian täältä”, 16765 jatkoi. ”Meidän tiedetään olevan täällä.”

”Onko reitti vaarallinen?” 2844 kysyi.
”Suurimmalta osin turvallinen. Lisäksi lumivyöryn vaaraa ei ole niillä alueilla”, 273 vastasi.
16755 viittasi. ”Entä… Mitä teemme sitten kun pääsemme pois vuorelta? Minne menemme?”
Kaikki kapinalliset katsoivat kysyvästi toisiaan. Kukaan ei ilmeisesti tiennyt mihin heidän kannattaisi mennä.

”… tietääkö kukaan meistä paljoa mitään Nazorakien alueiden ulkopuolisesta maailmasta?” 16755 jatkoi.

”Käsittääkseni iso osa tästä saaresta on kohtalaisen autiota lukuun ottamatta Klaania kaukana etelässä”, 16765 avasi suunsa. Hän jatkoi vielä, mutta hänen äänensä hukkui räjähdykseen.

Lasinsirpaleita lenteli ympäriinsä ja tummia nazorakeja syöksyi katon läpi sisään tulittaen. 16754 nappasi äkkiä savukranaatin varusteidensa joukosta ja heitti sen huoneen keskelle. Joku torakoista huusi kovaa antautumiskäskyä. 273:n ääni huusi kapinallisia juoksemaan toiseen suuntaan.

16755 ja 16754 vetivät omat Zamor-pistoolinsa esiin ja alkoivat tulittaa sattumanvaraisesti ympäri savuista huonetta juostessaan. Koko huone muuttui hetkessä sekasortoiseksi Karzhaninkattilaksi, kun agentit yrittävät ampua ja etsiä kapinallisia, mutta samalla törmäilivät huoneessa oleviin laitteisiin ja työpöytiin.

16755 ampui viimeisen laukauksen kun syöksyi ovesta käytävelle ja paiskasi oven perässään kiinni. Koko ryhmä lähti pakenemaan pitkää käytävää pitkin.
”Voih! Radiolähetin jäi sinne!” 2844 parkaisi.

”Nyt ei ole aikaa mennä sitä hakemaan!” 16765 huusi taakseen juostessaan 273:n kanssa edessä. ”Entä nyt, Jäätutkija?!”

”Meidän on mentävä rakennushalliin! Otamme sieltä kulkuneuvot!”

Kun viisikko juoksi käytävässä, agentit olivat löytäneet tiensä vielä savuavassa laboratoriossa huoneen ovelle. Yksi agentti karjaisi turhautuneena ja löi työpöydälle olleet koeputket lattialle.

Kun agentit juoksivat ovesta ulos, he eivät huomanneet että rikkoontuneiden koeputkien kemikaalit alkoivat savuamaan ja polttaa huoneen lattiaa. Pienet liekit alkoivat vähitellen edetä huoneen lattialla ja nuolivat työpöytien jalkoja. Lopulta liekit kasvoivat ilmiliekeiksi ja valtasivat koko huoneen. Ne nuolivat huoneen kaappeja ja teknisiä laitteita. Ne polttivat erästä alakaapissa ollutta kanisteria, jossa luki Torakoiden kielelle ”Räjähtävää”.

Koko huone, kaikkine 273:n tutkimustuloksineen, raportteineen, sinikopioineen ja asepiirroksineen katosivat liekkeinä ja savuna, valtavan räjähdyksen saattelevina ilmaan, vuosien työn jälkeen.

Konehalli ei ollut kaukana, mutta henkensä edestä pakenevasta 2844:stä matka tuntui hänen elämänsä pisimmältä.

”Äkkiä sisään!” 273 huusi ja riuhtaisi oven auki. Välittömästi hän syöksyi hallin reunassa olevalle tietokonepaneelille, ja alkoi näppäilemään suuria liukuovia auki. Suuressa salissa odotti yksi valkoinen ilmatyynyalus, johon näytti mahtuvan hyvin kymmenenkin sotilasta. Ajoneuvo oli pitkulainen, ja sen keulassa oli puolipallon muotoinen ohjaamo. Keskiosan katottomien matkustustilojen takana kohosi tykkitorni. Hieman taaempana salissa oli pitkät rivit moottorikelkkoja. 273:n alaisina toimivat mekaanikot hämmästyivät äkkinäisistä vieraista ja keskeyttivät toisen ilmatyynyaluksen rakentamisen.

Suuret metalliset liukuovet aukenivat tuskallisen hitaasti valkoisen torakan kiitäessä alukseen. Tulitus alkoi taas, kun ilmeisesti toinen tiimi Tiedustelupalvelun agentteja oli saapunut toisesta suunnasta.

”Ulos ja äkkiä!” joku nazorakeista huusi heidän onnekseen luodinkestävän ilmatyynyaluksen sisällä. 16765 teki muutamia hätäisiä peruutusliikkeitä, mutta lopulta sai ajoneuvon ulos hallista. Heidän takaa-ajajansa käynnistelivät moottorikelkkoja hallissa 219:n huudellessa komentoja.

Valkoinen ilmatyynyalus kiisi lumen yllä uskomatonta nopeutta saavutellen. He olivat hetkessä laskeutuneet loivaa vuoristotukikohdan kielekkeen vasemman puoleista reunaa alas, tasaisemmalle rinteelle. Ei kulunut kuitenkaan kauaa, kun Tiedustelupalvelun agentit olivat viimein saaneet moottorikelkkansa käyntiin, ja saavuttaneet kapinallisten pakoaluksen.

”273! Mistä tämä rakkine tekee mitäkin?!” kapinanjohtaja huusi tiedemiehelle, samalla kun väänsi ohjaussauvoja kaikkiin suuntiin. Moottorit jylisivät kun agenttien ohjaamat valkoharmaat moottorikelkat saavuttivat yhä enemmän pakenevaa ilmatyynyalusta.

Agentit yrittivät ampua pitkää kulkuneuvoa Zamor-konepistooleillaan, mutta ne kimmahtelivat hyödyttömästi luodinkestävästä teräksestä.
16755 ja 16754 olivat kiivenneet ulos ohjaamosta ja yrittivät vastata tuleen omilla pistooleillaan.

”Äh! Anna minä tulen ohjaamaan! Minähän sentään olen nämä suunnitellut!” 273 komensi ruskeaa Nazorakia ja siirtyi itse ohjaajan penkille.

”Mennään muiden avuksi, kirjanpitäjä!” 16765 sanoi 2844:lle.
”S-selvä”, hintelä Nazorak vastasi haluttomasti.
”Minä ohjaan täällä”, 273 vastasi tovereilleen heidän astuessaan ohjaamosta ulos.

273 väänteli ohjaussauvaa määrätietoisesti väistellessään aluksen edessä olevia korkeita kallioita ja katsoi kojelaudassa olevaa näyttöä, jossa näkyi alusta ympäröivän alueen muodot ja punaisina pisteinä aluksen takana jahtaavat moottorikelkat.
Ironista, omia laitteitani käytetään minua vastaan, 273 ajatteli.

Lumi tuiskusi ulkona, kun neljä kapinallista tulittivat aluksen kannella heitä seuraavia Tiedustelupalvelun agentteja. Aluksen matkustustilassa oli vain korotettu lattia sen keskikohdassa, jonka taakse pystyi suojautua.

Yksi kelkka yritti päästä aluksen oikealle puolelle, mutta 16755 huomasi sen ja ampui kelkan mustaa kuljettajaa olkapäähän.

2844 tärisi korotetun lattian takana Zamorien lentäessä hänen päänsä ylitse. Hän oli jo käyttänyt yhden pistoolinsa lippaan ja työnsi toisen tilalle. Sitten hän nousi nopeasti kyykystä ja ampui kolme laukausta agentteja päin, mutta kelkkojen luodinkestävät pinnat torjuivat ne. Ennen kuin kirjanpitäjä ehti painua takaisin kyykkyyn, hän ulvahti kivusta kun Zamor lävisti hänen ranteensa.

16765 huomasi toverinsa haavoittumisen ja syöksyi auttamaan häntä.
”273! Kai tässä halvatun aluksessa on jotain aseitakin!?” kapinanjohtaja huusi kärsimättömästi.

”No totta kai!” tiedemies huusi turhautuneena takaisin ja painoi kojelaudassa olevaa kytkintä. Ilmatyynyaluksen kyljistä aukesi luukut ja esiin tuli ohjustenheittimet. 273 katsoi heittimiin liitetyn kameran avulla kelkkoja. Hän laittoi peukalonsa valmiiksi toisen ohjaussauvassa olevan napin päälle, ja aluksen tietokone lukitsi moottorikelkan tähtäimeen. Valkoinen Nazorak painoi napin pohjaan ja ilmatyynyaluksen kyljestä lentävä ohjus hakeutui valkoharmaaseen moottorikelkkaan räjäyttäen sen ja sen mukana ohjaajansa.

”Eikö meillä pitänyt olla ainut ilmatyynyalus?”, 16764 huusi valkoiselle nazorakille.

”Itse asiassa siellä oli muitakin toimivia aluksia”, 273 vastasi ja vilkaisi ohjaamon näyttöihin. Heidän taaksensa oli ilmestynyt nyt myös suuri ilmatyynyalus, joka oli muuten identtinen heidän aluksensa kanssa, paitsi että sen katolla oli suuri energiatykki jonka ohjaimissa keikkui Kapteeni 666.

”Sinun laitteesi olivat kuulemma todella kestäviä!”, musta eliittinazorak huusi voimakkaalla äänellä. 273 tiesi sanojen olleen kohdistettu hänelle, mutta hän ei viitsinyt kiinnittää niihin huomiota.

”Kokeillaanko sitä?” 666 jatkoi ja näpräsi järeää ilmatyynyaluksen katolla olevaa tykkiä. Energiatykin pitkä piippu alkoi hehkua vihertävänä.

Laite piti lasermaista ääntä laukaistessaan energiasäteen kohti pakenevaa ilmatyynyalusta. Koko alus vavahteli ja savusi. 273 katsoi huolestuneena edessään vilkkuvia punaisia valoja. Koneen oikeanpuoleiset panssarilevyt olivat vahingoittuneet pahasti.

”Yritä ajaa pois tästä suoralta!” 16765 määräsi jäätutkijaa.

”No koko ajan yritän”, 273 vastasi ärtyneenä. Aluksen takaosaan osui moottorikelkkojen ohjuksia. Nähtävästi joku agentti oli keksinyt miten ne toimivat. Joku takana olevista nazorakeista karjui.

”Mutta kun toisella puolella on seinämä ja toisella jyrkkä rinne, niin liikkumavaraa on aika vähän”, hän jatkoi ja katsoi huolestuneena tietokonenäytön informaatiota ajoneuvon kunnosta.

”Ota ohjaimet hetkeksi, sain idean”, 273 sanoi yhtäkkiä ovella keikkuvalle 16765:lle ja syöksyi ilmatyynyaluksen takaosaan. Panssarilevyt ympäriltä olivat kärsineet pahasti, eivätkä ne välttämättä kestäisi enää kovin montaa osumaa. Kaksi nazorakia tulittivat takaa-ajajiaan käsiaseilla kolmannen istuessa sivummalla. Hänen kätensä oli sidottu pikaisesti.

”Eikö sinun pitäisi ohjata?” 16754 kysyi jäätutkijalta.

”Pomo hoitaa sen. Tee vähän tilaa, käytän hanskaani”, hän vastasi ja alkoi käynnistellä alinollahanskaansa.

”Sivuun!” 16764 huusi ja veti 273:n alas. Energiatykin säde iskeytyi kohtaan, jossa heidän päänsä olivat hetkeä sitten olleet. Nyt siinä kohtaa oli vain metalliromua ja liekkejä. Panssarilevyjä irtoili ja putosi alas jyrkkää rinnettä. Kapinallisten pakoajoneuvo alkoi tuntua jatkuvasti turvattomammalta.

Jäätutkija latasi hanskaansa mahdollisimman matalana. Sitten hän nousi äkisti seisomaan ja puristi hanskan nyrkkiin niin, että hänen sormensa koskettivat hanskan kipinöivää laukaisin osaa. Hän näki, kuinka sininen energiavirta kiemurteli prototeräksen ympäröimissä sormissaan, mutteivät vahingoittaneet niitä. Jäätutkija oli ylpeä keksinnöstään. Hän oli vahvistanut karkaistua prototerästä monilla jäätymistä estävillä kemikaaleilla, jonka ansiosta hanska ei jäädyttänyt itseään, eikä hanskan käyttäjää itseään.

273 virnisti, heilautti kättään kaaressa heitä jahtaavia kelkkoja kohti, ja aukaisi nyrkkinsä. Samassa hanskan sormenpäistä lennähti viisi sinistä elementaalisalamaa, jotka haarautuivat, yhdistyivät ja etenivät ilmassa. 273 tajusi pystyvänsä ohjailemaan energiavirtoja koukistelemalla ja liikuttelemalla sormiaan. Jään elementaalienergia osui lumeen kelkkojen edessä, ja samassa jäädytti niiden eteen valtavan rampin.

Kaksi kelkkaa eivät kyenneet väistämään jäistä ramppia, vaan syöksyivät sitä pitkin alas kapealta vuoristotieltä. Valkoinen Nazorak vetäytyi lataamaan hanskaansa ja ampui pian uudelleen jääenergiaa. Tällä kertaa jääsalamat osuivat 666:n ilmatyynyaluksen tuulilasiin ja syöksyi siitä läpi ohjaamoon. Alus alkoi välittömästi huojua ja liikkua epävarmemmin. 666 huusi jotain, ja joku toinen agentti syöksyi ohjaamoon aluksen takaosasta, vain todetakseen aluksen muuttuneen ohjauskelvottomaksi.

”Tuossa on se sola?” haavoittunut 2844 kysyi 273:lta. Kirjanpitäjä-nazorak osoitti heidän edessään olevaa syvää, ajokelpoista uurretta kahden korkean vuorenrinteen välissä.

”Kyllä, sen jälkeen alkaa helppokulkuisempi reitti suoraan alas vuorelta”, valkoinen nazorak vastasi ja lähti kohti ohjaamoa. He tulivat juuri korkeaan lumen peittämään solaan. 273 oli monesti ihaillut valtavia vuorenrinteitä sen kummallakin puolen. Nämä olivat hänen unelmiensa maisemia. Jylhiä ja koskemattomia luonnonmaisemia.

Äkkiä hän kumartui kuullessaan energiatykin äänen yläilmoista. Hän ajatteli sen ensin menneen huti, mutta tajusi sitten 666:n tähdänneen suoraan vuorenrinteeseen. Toinen solan korkeista rinteistä alkoi sortua kovaa ja nopeasti suoraan kapinallisten ilmatyynyaluksen päälle.

”PYSÄYTÄ!” 273 huusi täysillä, mutta liian myöhään. Kivet ja jää iskeytyivät panssaroidun ohjaamon katon läpi ja murskasivat ohjaamon. Ilmatyynyalus syöksyi hallitsemattomasti päin toista vuorenseinää kylki edellä. Se lensi iskun voimasta katolleen syvään lumihankeen.

273 makasi vatsallaan lumessa. Hän nosti hitaasti kätensä jyskyttävälle otsalleen. Hänen koko kehoaan sattui. Valkoinen Nazorak yritti nousta hitaasti polvilleen. Hän käänsi päätään varovasti katsoakseen ympärilleen.

Heidän vähän aikaa sitten pakoajoneuvonaan toiminut ilmatyynyaluksen kansi ja ennen ohjaamona toiminut metalliromukasa olivat ilmiliekeissä ja niistä purkautui mustaa savua.
Nelisen metrin päässä 273:sta 16754 auttoi 16755:ttä ylös maasta, ja heidän vieressään 2844 parkui siteessä olevaa kättään, jonka päälle oli kaatunut.

Jäätutkija nousi nopeasti seisomaan, vaikka kuinka tuskallista se olikin. Hän käveli kylkeään pidellen loukkaantuneiden toveriensa luokse.

”M-missä… 16765 on?” valkoinen tiedemies kysyi muulta kolmikolta. Ruskeat Nazorakit katsahtivat toisiinsa, kun tajusivat että heidän johtajansa puuttui vielä.

”Minä näin hänet viimeksi kun hän meni luoksesi ohjaamoon”, 16755 sanoi. Silloin 273 muisti. Hänhän oli komentanut 16765:ttä ohjaamaan, kun hän itse oli mennyt kannelle.
Sitten valkoisen tiedemiehen silmät laajenivat. Hän kääntyi nopeasti katsomaan palavaa ilmatyynyaluksen ohjaamoa. Pelko levisi Nazorakin kasvoille.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=7a9SgUrNwno]

”16765!” hän huusi palavaan ohjaamoon. ”16765!!”
273 yritti juosta takaisin ilmatyynyalukseen, mutta 16755 ja 16754 sieppasivat hänet ranteista kiinni.
”Älä hullu sinne mene! Sinä voit kuolla!” 16755 huusi.
”Kukaan ei voi selvitä tuollaisesta. Et voi tehdä enää mitään!”

Jostain kapinallisten takaa alkoi kuulua tulitusta. Nelikko katsahti hätääntyneesti taakseen ja he lähtivät äkisti kulkemaan kallionseinämän viertä mahdollisimman huomaamattomasti. Tuhoutunut ilmatyynyalus jäi vähitellen taakse.

”Nopeasti nyt”, joku torakoista ähisi. Solan päässä alkoi jyrkkä mäki alaspäin. Sen molemmilla puolilla oli jyrkät rinteet.

”Emme me pääse niitä jalkapelillä pakoon näin avoimessa maastossa”, 16765 sanoi epätoivoisena katsellen lumilakeuksia.

”Pääsisimmekö kapuamaan jyrkännettä alas?” 16764 ehdotti.

”Yritetään piiloutua ja yllättää agentit. Ei meillä ole muuta mahdollisuutta”, 2488 ehdotti.

”Jaa-a. Ei kai tässä muukaan auta”, 273 vastasi.

16765 syöksyi aivan solan suuaukon sivuun valmiina ampumaan ensimmäisen, joka siitä tulisi. Kolme muuta piiloutuivat kinoksien ja kivikoiden taa. Kaikki tähtäsivät aukkoa, josta agentit tulisivat ennemmin tai myöhemmin.

Tummahaarniskainen torakka ilmestyi suuaukosta tähdäten pistoolillaan eteenpäin. Väijyksissä ollut 16765 ampui kolme laukausta torakkaa päähän, ja tämä lyyhistyi maahan. Sitten kapinallinen syöksyi nopeasti kauemmas. Solasta syöksyi useita agentteja. Kapinalliset tulittivat. Tiedustelupalvelun miehet maastoutuivat lumeen.

”Teidän naurettava kapinanne on tuomittu epäonnistumaan”, 666 huusi syöksyessään tulitukseen. Kapinallisten ammukset kimpoilivat tehottomina mustasta eliittihaarniskasta. Kapteeni syöksyi hankeen onnettomien pakenijoiden kimppuun.

Valkoinen kewa-lintu katseli ihmeissään solan korkealta harjanteelta alas. Oudot olennot juoksentelivat ja melusivat alhaalla. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kuin ne olivat tunkeutuneet Mt. Ämkoon ikuisien lumihuippujen lomaan häiritsemään paikallista ekosysteemiä.

Puhtaus. Puhtaus on mennyttä, kaikki turmeltuu.

Alhaalla pamahteli. Äänet kaikuivat solan seinämistä voimakkaana kaikkialle. Alhaalla hanki värjäytyi vihertäväksi.

Veri. Kuolema ideologian vuoksi. Kunniakuolema.

Lintu katseli hetken surumielisenä jyrkänteeltä. Sekään paikka ei olisi enää entisensä. Nyt sitäkin peittää ikuinen kuoleman varjo. Sielläkään ei olisi enää rauhaa.

Vapaus. Vapaus, joka on tavoittelemisen arvoinen, vaikka sen saamisen mahdollisuudet olisivat mitättömät.

Tuskanhuutoja. Lisää laukauksia. Lintu nousi siivilleen ja lähti lentämään poispäin. Se käänsi selkänsä alhaalla tapahtuvalle tragedialle. Kapina oli saanut neljännen uhrinsa. Pieni kewa oli onnellisen tietämätön suurista sotasuunnitelmista ja järjestetyistä murhista, mutta silti se tiesi kaiken olevan matkalla tuhoa. Sekin halusi unohtaa. Sekin.

Ruskean Nazorakin keho nytkähti. Jännittyneet lihakset rentoutuivat. Hengitys salpaantui. Jalat eivät enää jaksaneet kannatella painavaa kehoa. Hitaasti se alkoi kallistumaan eteenpäin ja kuolleen kapinallisen ruumis kaatui tömähtäen vatsalleen lumihankeen.

273 kuuli laukauksen ja kääntyi äänen suuntaan. Valkoisen tiedemiehen silmät laajenivat. 16754:n ruumis makasi hänestä muutaman metrin päässä oikealla, 16755:n ja 2844:n siitä taaempana yhdessä kasassa. Ruumiiden ympärillä oleva lumi oli värjääntynyt tumman vihreäksi, ja se haisi kuvottavalle.

Jäätutkija tajusi, että hän oli nyt viimeinen elossa oleva ryhmästään. Kuului panssarien kolahtelua ja jalkojen tömähtelyä, kun tiedustelupalvelun agnentit lähestyivät viimeistä kapinallista, osoitellen häntä konepistooleillaan, valmiina tappamaan hänet kuin Nui-Jagat saaliinsa, jos hän tekisi yhdenkin väärän liikkeen.

273:n hengitys näkyi ilmassa valkeana höyrynä. Hän yritti vielä epätoivoisesti keksiä jotain pakotietä. Jotain, millä voisi pelastaa itsensä. Mutta pelko lamaannutti hänet. Jäätutkijan pelokkaat ja surumieliset silmät olivat vain nauliintuneet tovereidensa liikkumattomiin ruumiisiin. Hänen tärisevät kätensä yrittivät kaikin voimin pidellä Zamor-pistoolia.
Mustat agentit asettuivat riviin valkoisen tiedemiehen eteen niin, että Jäätutkijan takana oli rotko ja edessä mustat agentit. Kapteeni 666 ilmestyi rivin taakse hymyillen.

”Miltä tuntuu olla kapinasi viimeinen elävä jäsen?” torakkakomentaja virnisti häijysti. Hän kohotti kätensä ylös merkiksi. Agentit asettivat sormensa aseidensa liipaisimille. 273 hengitys kiihtyi. Hän muisti tämän. Hän oli nähnyt juuri saman asetelman.
Teloituskaarti…

273 ajatukset palautuivat aiemmin nähneeseensä uneen.
”Valmiina!” 666 huusi. Mustat torakat osoittivat valkoista tiedemiestä.

273 sulki tiukasti silmänsä. Hän ei halunnut katsoa.
Ei… Ei tämä voi päättyä näin…
666 avasi suunsa huutaakseen.

”SEIS!” Kaikki paikalla olijat hämmästyivät. Agentit, Kapteeni ja eniten 273. 666 kääntyi vihaisesti katsomaan taakseen. Samoin agentitkin. Jäätutkija katsoi rivistön läpi nähdäkseen huutajan.
Hienoon mustaan Tiedustelupalvelun univormuun ja koppalakkiin pukeutunut 219 käveli kädet selkänsä takana ja sama inhottava virne kasvoillaan paikalle.

”No mitä nyt?!” 666 kysyi turhautuneena keskeytyksestä. 219 marssi määrätietoisesti rivistön luokse.
”Hienoa, että otitte viimeisen pakenijan kiinni”, 219 onnitteli, ”mutta minä haluan henkilökohtaisesti tappaa hänet.”

273 alkoi toipua hämmennyksestä. Totta kai 219 olisi niin ylimielinen, että aikoisi itse tappaa hänet.
Kapteeni harppoi pitkin askelein komentaja-agentin luokse.

Mustat agentit väistivät, kun koppalakkinen komentaja käveli rivistön lävitse. Harmaat pilvet alkoivat liukua taivaalla paistaneen auringon eteen. Tuuli ujelsi jylhien vuorten lomassa.
219 asettui Jäätutkijaa vastapäätä. Hänen ja Jäätutkijan katseet kohtasivat.

”Hei, Lumihiutale.” Nazorakkomentaja nosti vyöltään mustan zamor-pistoolinsa, naksautti peukalollaan varmistimen päälle ja osoitti aseellaan kapinallista.
Valkoinen tiedemies sulki silmänsä, kun ei halunnut katsoa torakkakomentajan inhottavaa virnettä.

Mutta silloin 273:n ajatuksissa tapahtui muutos. Hän ei ollut enää peloissaan, eikä toivoton. Hän oli vihainen.
Kun kaikki ystävät ovat kuolleet.
Kun elämä on tuomittu kuolemaan.
Kun mieli on vaipunut epätoivoon.
On olemassa enää vain yksi asia, minkä voi enää saavuttaa: kosto. Toivo katkeran suloisesta kostosta, jolla voisi maksaa kaikki tehdyt vääryydet. Halu katsoa vihollisensa maailman romahtavan, aivan kuin omansakin oli romahtanut. Himo nähdä pelko ja kyyneleet vihaamansa olennon silmissä. Unelma siitä, että voisi upottaa terän henkilöön, joka on aiheuttanut itsellesi niin paljon tuskaa ja vihaa, ja tahto tyydyttää sitä himoa, että voisi leikitellä toisen elämällä ja kuolemalla ja ajatella olevansa Kohtalon välikappale.

219 osoitti häntä pistoolillaan, ylimielinen virne kasvoillaan. 273 painoi päänsä alas ja häntä alkoi hieman hymyilyttään. 219 virne lakosi hieman, ja sitten valkoinen tiedemies jopa naurahti.
”Miksi hymyilet, vaikka sinulla on jo toinen jalka haudassa?”

273 hymyili. ”Aiotko vain ampua minut, kuin mitättömän hyönteisen? Eikö teloitus ole hieman mautonta sinulta?”
Hän naurahti. ”Eikö sinustakin olisi hienompaa, jos viimeinkin kohtaisimme toisemme reilussa kaksintaistelussa? Tasavertaisina. Katsoisimme, kumpi on lopulta parempi, kumpi meistä on vahvempi. Luonnonvalintaa, käsitäthän?”

219 oli ilmeetön. Hän näytti harkitsevan ehdotusta. Mutta sitten hän virnisti ja osoitti yhä päättäväisemmin asettaan. 273 katsoi häntä palavilla silmillään suoraan komentajan silmiin. 219 painoi etusormensa pistoolin liipaisimen ympärille. Valkoinen tiedemies painoi Alinolla-Hansikkaassa pitämänsä käden nyrkkiin eikä irrottanut katsekontaktia vihamiehestään. Kapteeni 666 hymyili. Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt tuohon hetkeen.

Sitten Torakkakomentaja naurahti. Jäätutkija kohotti kulmakarvaansa ihmetyksestä. 219 hymähti uudelleen ja pudisteli itsevarmasti päätään.
”On ikävä myöntää, mutta olet oikeassa”, hän totesi virnistäen ja painoi ampuma-aseensa takaisin vyössään roikkuvaan asekoteloon ”olisi tylsää vain ampua sinut. Oikeastaan, mikä olisi nöyryyttävämpää kuin kuolla itsensä ehdottamassa kaksintaistelussa? Saisin ansaitsemaani kunnioitusta alaisiltani ja tiedustelun johtajalta.” 219 virkkoi. Hän virnistäen tarttui kävelykeppinsä hopeiseen kahvaan ja veti sauvaan piilotetun miekan esiin. Hän heilautti sitä juhlavasti ilmassa.

273 suu vääntyi pieneen hymyyn. Idiootti.
”Seis!” Kapteeni 666 puuttui tilanteeseen ja marssi vihaisena 219:n eteen. ”007 määräsi olla aliarvioimatta tiedemiestä, ja minä myös katson että hänen komentoaan noudatetaan!”
219 hymyili ja vastasi rauhallisesti: ”Kapteeni. Te olette hyvä sotilas ja saitte hienosti hoideltua muut kapinalliset, mutta loppujen lopuksi minä olen operaation johdossa ja minä teen lopulliset päätökset. Lisäksi 007 antoi meille vapaat kädet päättää, mitä teemme pettureille.”

666:n käsi pusertui nyrkkiin, mutta hän yritti olla näyttämättä inhoaan ruskeata Nazorakkomentajaa kohtaan. ”… Hyvä on”, 666 sanoi lopulta ja väistyi 219:n tieltä. Hän käveli vastentahtoisesti takaisin mustien agenttien rivistöön, jolloin 273 ja 219 olivat taas vastakkain.
Taivas alkoi täyttyä tummista pilvistä, ja kylmä vuoristotuuli heilutti kaksikon pukujen helmoja.
Torakkakomentaja virnisti ja otti taisteluasennon. Jäätutkijan silmät olivat vakavammat ja päättäväisemmät kuin koskaan ennen. Hän tarttui oikean kätensä ympärillä olevaan Alinolla-Hanskaan, väänsi ranteessa olevasta rullasta ja metallinen taisteluhansikas aktivoitui. Sen kämmenpohjasta kipusi sinisiä energiakipinöitä. Hän nosti päänsä yläpuolelle ja oli valmiina taisteluun. Hänen mielessään oli vain yksi asia: kosto.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=2fC9JPpMyDY]

Oli hiiren hiljaista. Jostakin kaukaisuudesta kuului petolinturahin ääntelyä. Kaksi Nazorakia katsoivat palavilla silmillään toisiaan, mutta kumpikaan ei hyökännyt. 273 odotti, että vastapuoli tekisi ensimmäisen siirron, mutta 219 odotti juuri samaa. Valkoinen tiedemies tiesi, ettei ollut koskaan joutunut varsinaiseen lähitaisteluun, mutta taistelutahto ja Nazorakille luontainen halu tappaa ruokkivat hänen itsevarmuuttaan.

Mutta sitten 219 hyökkäsi. Hän syöksyi muutamalla nopealla askeleella suoraan 273:n eteen ja heilautti miekkaansa suuressa kaaressa. Prototeräs kipinöi, kun terä osui Jäätutkijan hanskan ranteeseen. Valkoinen Torakka ähkäisi ja 219 nojasi selällään taaksepäin, yritti pistää miekallaan 273:a vatsaan, mutta tämä väisti astumalla sivuun ja löi vasemmalla kädellään komentajaa poskeen.

219 karjaisi vihaisena, huitaisi miekallaan 273:n päätä kohti, mutta tämä ehti polvistua terän tieltä vastustajan taakse, ja teräsnyrkki tömähti Torakan takaraivoon. 219 kompuroi lumisessa maassa eteenpäin ja 273 hymähti, mutta ruskea Nazorak pyörähti nopeasti ympäri sulavalla tanssiaskeleella, ja hänen ojennettu nyrkkiin puristunut käsi osui kivuliaasti 273:n suuhun. Valkoinen tiedemies lennähti maahan ja hänen suustaan valui vihreää verta. Hän yritti nousta ylös, mutta 219 potkaisi häntä nauraen päähän.

273 menetti tajunsa vain sekunniksi, mutta onneksi tiedemiehen normaalia Nazorakia kehittyneemmät aivot alkoivat jälleen toimia kiitettävän nopeasti. Hän avasi silmänsä juuri nähdäkseen, että miekan terä lähestyi uhkaavasti torakan kasvoja. Jäätutkija torjui iskun juuri ja juuri vetämällä hanskansa kasvojensa eteen.

Valkoinen nazorak hyppäsi hieman taaksepäin ja käynnisti alinollahanskansa. 219 hyökkäsi raivokkaasti miekkansa kanssa, mutta jäätutkija ehti ensin. Kylmyyden allot iskivät 219:n torakankuoreen. Hän tunsi liikkeidensä hidastuvan. 273 syöksyi ja tarrautui vastustajansa miekkakäteen yrittäen taivuttaa asetta itselleen. Tiedustelu-upseeri ei ollut kuitenkaan täysin jään lamauttava, vaan onnistui kaatamaan 273:n mukanaan lumeen. Nazorakin upseerinmiekka lensi muutaman metrin päähän ja upposi syvään lumeen. Taistelu muuttui painiksi ja kieirskelyksi syvässä lumihangessa. 219 oli vahvempana osapuolena vähällä saada kuristusotteen valkoisen torakan kurkusta, mutta tämä oli käyttänyt jälleen alinollahansikastaan pelastautuakseen.

219 vaikeroi kivusta pidellessään käsillään kyljessään olevaa jäistä kohtaa. Torakkakomentaja tarttui raivoissaan Zamor-pistooliinsa ja yritti ampua Jäätutkijaa, mutta 273 hyppäsi kauemmaksi hänestä. Ensimmäinen zamor lensi 273:n vasemman kyljen ohitse, mutta toinen lävisti tiedemiehen alemman käden, ja tämä parahti tuskasta.
273 tiesi, että 219 ei ampuisi montaa kertaa ohi, ja että hänen oli pian saatava ase pois häneltä. 219 osoitti ampuma-aseellaan valkoista Nazorakia päähän ja painoi sormellaan liipaisinta, mutta mitään ei tapahtunut.
”Karzahni!” hän kirosi tajutessaan panostensa olevan loppu.
273 työnsi hanskakätensä povitaskuunsa, ja vetäisi sieltä esiin koeputkilon, joka oli täynnä sinistä nestettä. Hän piti siitä tiukasti kiinni, veti kätensä taaksepäin ja heitti putkilon 219:ä kohti.

219 huomasi sen ajoissa, ja tajusi nesteen olevan jotain kemikaalia. Hän nosti miekkansa suojatakseen kasvojaan ja putkilo kimposi teräksestä lumeen. 273 oli juuri odottanut sitä.
”Se oli vettä!” hän huusi ja ennen kuin 219 ehti tajuta, tiedemies oli jo hänen edessään ja potkaisi häntä vatsaan.

”Kuolisit jo!” mustaan univormuun pukeutunut Nazorak karjaisi ja heilautti miekkaansa sivuttain vastustajaansa kohti. Kuului inhottavan raastava ääni, kun Jäätutkija tarttui miekan terään prototeräksisellä hanskallaan ja yritti pitää sen mahdollisimman kaukana itsestään. 219 käytti vapaata kättään ja löi sillä 273:a leukaan. Tämän pää retkahti taaksepäin, mutta samalla hän onnistui riuhtaisemaan 219:n miekan tämän kädestä.

666 ja Tiedustelupalvelun mustat enkelit katselivat sivusta kaksikon raakaa ja tasaväkistä kamppailua hermostuneena. Agentit puristivat käsissään aseitaan hermostuneina, valmiina ampumaan tiedemiehen komentajansa käskystä, mutta 219 oli päättänyt tappaa kapinallisen itse, keinolla millä hyvänsä, eikä antanut alaistensa sekaantua taisteluun. Eliittisoturin hyönteismäiset hampaat nirskuivat yhteen, kun taistelulle ei näyttänyt tulevan loppua.

219 oli päässyt 273:n selän taakse ja vanginnut tämän käsillään kuristusotteeseen, komentajan puristaessaan kaikin voimin tiedemiehen kaulaa ranteellaan rintaansa vasten ja väänsi kahdella alimmalla kädellään hänen käsiään kovakouraisesti selän taakse. 273 yritti epätoivoisesti riuhtoa itseään vapaaksi Torakka-upseerin pihtiotteesta, mutta tämä oli aivan liian voimakas. Hänen oli hankala hengittää, kun lihaksikas käsivarsi puristi hänen kaulaansa. Tiedemiehen raivo antoi hänelle kuitenkin lisää voimaa ja ruokki hänen taistelutahtoaan. Valkoinen Nazorak onnistui työntämään vapaat kätensä 219:n käsivarren ja kaulansa väliin, ja riuhtaisi sen kauemmas itsestään ja samalla töyttäisi lantiollaan upseerin vatsaan, saaden itsensä vapaaksi. 273 heilautti nyrkkiään, mutta 219 torjui iskun.

Silloin 666:n kärsivällisyys petti. ”Nyt perkele tästä tulee loppu! Minä tapan hänet vaikka itse!” hän karjaisi vihaisena ja riuhtaisi vieressään seisseeltä agentilta tämän Zamor-konepistoolin itselleen. Hän nosti aseen ampumisasentoon ja tähtäsi sen tarkkuustähtäimen läpi kaksikkoa, jotka olivat juuri toistensa kurkuissa.
”Mutta osuisitte samalla komentajaan!” Yksi hämmästyneistä agenteista huomautti kapteenille.
”Osukoot, en välitä. Hän itse rikkoi johtajan käskyä. Ilman häntä tämä olisi hoidettu jo!”

273 iski 219:a kyynärpäällään leukaan, mutta 219 löi tätä vasemmalla suoralla rintaan. Mutta silloin kaksikko huomasi taistelunsa tiimellykseltä, että Kapteeni tähtäsi heihin molempiin ja oli juuri painamassa liipaisinta.
”Näkemiin, typerykset!” hän huusi. Sekä 273 että 219 jähmettyivät paikoilleen. He eivät ehtineet tehdä enää mitään, kun 666 virnisti häijysti ja painoi liipaisimen pohjaan. Mutta juuri silloin haarniskoidut kädet tarttuivat Nazorak-kapteenin aseeseen ja väänsi sen sivuun, niin ettei tämä osunut tiedemieheen eikä upseeriin. 666:n hämmästykseksi yksi agenteista ryntäsi tämän viereen ja yritti repiä tältä asetta pois, koska komentajalleen uskollisena hän ei antanut kapteenin ampua häntä.

”IDIOOTTI!” 666 karjaisi ja veti automaattiaseen agentin otteesta ja räjäytti kurittomalta Nazorakilta pään paikaltaan aseellaan. 273 tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän käännähti nopeasti ympäri, tönäisi 219:n vierestään yrittäen lähteä pakoon. 219 kuitenkin tarttui tämän jalkaan ja kaatoi tämänkin lumeen. Kun 273 katsoi sivusilmällä taakseen, hän kerkesi näkemään kuinka 666 oli saanut aseensa itselleen ja tähtäsi juuri heihin.
”Hemmetti…” valkoinen Nazorak kuiskasi. Hänellä ei olisi aikaa potkaista 219 irti jalastaan ja juosta. Sitten hän käänsi katseensa edessään, muutaman askeleen päässä aukenevaan pudotukseen, kun sola päättyi jyrkkään vuorenrinteeseen. Pudotuksen takana aukesi fantastinen näkymä loivenevaan vuoristoon, jonka yllä pilvet alkoivat raottua. Hän sai vielä viimeisen suunnitelman. Hän tiesi sen olevan hengenvaarallinen ja mahdollisuus selvitä oli korkeintaan yksi sadasta.
Mutta muuta ei ollut.

Viimeisenä toivonaan hän jännitti väsyneet, haavoittuneet jalkansa äärimmilleen, työnsi kynnelliset jalkansa lumeen ottaakseen tukevan otteen maasta. Hän nousi käsiensä varaan nelinkontin, ja potkaisi.
Mustien agenttien silmät laajenivat, kun Jäätutkija nousi jalkojensa potkun voimasta ilmaan. 666:n ampumat Zamorit osuivat lumeen, jossa kaksikko oli äsken maannut. 273 levitti lepattavien työtakkinsa helmojen alla läpikuultavan siniset hyönteissiipensä, ja antoi niillä lennolleen lisää voimaa. 219 ei kuitenkaan päästänyt 273:n jalasta irti, vaan roikkui siitä kuin rotta viimeisestä pelastusmahdollisuudestaan. Heidän lentoon lähtönsä muistuttikin hieman ylisyöneen protosorsan lentoa, joka yritti raskaasti ja vaivalloisesti nousta ylös vedestä.

Kuin tilauksesta jostakin tummien pilvien lomasta pilkahti vielä viimeinen auringonlaskun säde, joka häikäisi agenttien silmät ja jonka johdosta he pystyivät näkemään vain siluetin putoavasta kaksikosta. 273 syöksyi kohti kirkasta valoa, joka pakotti hänet sulkemaan silmänsä, kun se iski häntä kuin veitsi silmiin. Valoa, jonka hän oli nähnyt niin monta kertaa aiemminkin, vielä silloin kun kaikki oli toisin. Kaunista auringon valoa, jota hän oli rakastanut katsella vuoristotukikohdan päärakennuksen katolta, yhdessä ystävänsä kanssa. Tuo valo sai 273:n tuntemaan taas sen kotoisan tunteen, jonka hän oli aina tuntenut katsellessaan mailleen hiipuvaa aurinkoa. Sama aurinko tuntui nyt hymyilevän hänelle valollaan.

Valolla, joka kieli toivosta. Tasavertaisuudesta. Vapaudesta.

Mutta sitä taianomaista hetkeä kesti vain sekunnin. Kun agentit räpsäyttivät silmiään, he olivat jo poissa. Kaikki olivat hetken hiljaa. He vain tuijottivat eteenpäin, edessään aukenevaa pystysuoraa rinnettä, jonne 273 ja 219 olivat hypänneet. Mutta sitten 666 toipui häkellyksestä ja ryntäsi katsomaan kuilun reunalle. Alhaalla aukesi vain jyrkkä pudotus alhaalla aukenevaan laaksoon ja sitä ympäröiville rinteille, eikä tiedemiestä näkynyt missään.

Pilvet tummenivat edelleen, ja vuorelta puhaltava viima ujelsi valittaen jäätikön syvässä hiljaisuudessa. Hiljalleen taivaalta alkoi tippumaan valkoisia hiutaleita vanhan lumen päälle, kuin tarkoituksella piilottaakseen verisen taistelun jäljet. 273 oli poissa.

Lopulta Kapteeni 666:n kasvoille ilmestyi pieni hymy, ja hän naurahti. ”… se idiootti hyppäsi tarkoituksella kuiluun? Hahha…” Hän riisui päässään pitämänsä koppalakin ja puisti sen päälle sataneen lumihiutaleet pois. Sitten hän painoi hatun syvälle päähänsä ja veti lipan silmiensä eteen.
”Lähdetään”, hän sanoi edelleen paikoillaan seisoville agenteille. ”Meidän työmme täällä on tehty.”

Mustiin haarniskoihin varustautuneet Torakat katsahtivat toisiinsa, ja yksi uskaltautui kysymään; ”Entä jos he jäivät vielä henkiin?”
666 ei vaivautunut kääntymään katsomaan heihin. Tuuli jatkoi yltymistään.
”Edes Jäätutkijakaan ei voi selvitä tuosta” hän totesi. ”Lähdetään takaisin vuoritukikohtaan. Myrsky taitaa yltyä”.

Ja niin mustat kuolonagentit katosivat pimenevään solaan yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, kun lumi hiljalleen peitti veristen Kohtaloiden jättämät arvet, piilottaen kaatuneiden kapinallisten ruumiit synkkenevään iltaan, samalla kun yksinäinen kewa-lintu palasi pesälleen.
Se katsoi surullisena solaa, joka oli hetki sitten ollut epätoivoisen vapaustaistelun näyttämönä. Siellä käyty urhea ja esimerkillinen taistelu kuitenkin unohtui, kun lumi laskeutui maahan. Ainoastaan tuo yksi pienoinen lintu muisti, mitä tässä solassa oli tapahtunut.

Vain se muisti sen. Sitä se ei voinut unohtaa.

Kirjoitukseen osallistui minä ja Matoro (kiitos hänelle kärsivällisyydest). Crediitit Manulle 666:n käytöstä, ja samoin Juopolle 2905:stä.

Klaanon Rope

Baari, poliisi ja helvetti

19.12.2012 Umbra Kommentoi

Hiipivä Näätä, Roadan kaupunki, Stelt

”Hyvää päivää”, Umbra aloitti auktoriteettia huokuvalla äänensävyllä. ”Me etsimme vahkia ja skakdia jotka ryöstivät höyrykäyttöisen lentokoneen sekä varastivat ilmeisen tärkeän pallon Bio-Klaanista.”

Baarimikko katsoi toaa hölmistyneenä korkealta tuoliltaan.

”Siis mitä?” hän kysyi. Myös muut baarin vakioasiakkaat olivat lievästi sanottuna hämmästyneitä vieraista.

”Sininen skakdi. Musta vahki. Höyrykäyttöinen lentokone. Oletteko nähneet?” Nurukan tönäisi Umbran sivuun ja selitti.

Baarimikko, nuhjuisen näköinen po-matoran, sai väännetyksi hölmistyneen ilmeen kasvoiltaan ja keskittyi kaivelemaan muistiaan.

”Tjaa. Oli täällä jotain hälinää pari päivää sitten. Höyryävä aparaatti putosi taivaalta keskustaan. Tyyppejä luikki sieltä satamaan ennen kuin Kaartilaiset tulivat ja tutkivat romun”, matoran selitti. ”Tämä lienee jotain tosi tärkeää kun peräti kaksi toaa on sitä selvittämässä?”

”On se, koko universumin ja vähän muunkin kohtalo riippuu siitä”, Umbra selitti.

”Paisuttelitkohan juuri hieman asioita?” kysyi Nurukan toveriltaan.

”No jaa, en juurikaan. Olemme kuitenkin toia, me pelastamme maailmoja rutiininomaisesti”, Umbra vastasi. Matoranit ihailivat toveruksia haltioituneena.

”Minä saatan tietää jotakin lisää siitä kaksikosta”, synkässä nurkkapöydässä istunut Aristokraattien lajin edustaja keskeytti matoranien pulinan. Pitkä punahaarniskainen olento viittoi toia nurkkapöytään.

Nurukan meni edellä.

”Olemme pelkkänä korvana”, hän sanoi aristokraatille.

”En minä mitään noin helpolla kerro”, olento sanoi. ”Enkä ainakaan siksi että olette toia. Onko teillä rahaa?”

”Jaha, jotakin keinottelijoita. Mennäänkö tutkimaan se putoamispaikka?” totesi Umbra, joka oli jo kääntymässä ovelle.

”Ette siis ole kiinnostuneita. Sääli. Tiedän kyllä eräitä, jotka ovat”, aristokraatti puhui ärsyttävän salakavalaan sävyyn.

”Keitä?” Nurukan tenttasi tiukkaan sävyyn.

”Steltillä asiat hoidetaan rahalla”, aristokraatti vastasi.

Nurukan syöksyi eteenpäin ja nappasi keskustelukumppaniaan kurkusta. Hän iski itseään isomman aristokraatin seinää vasten kaataen samalla pöydän.

”Minä en ole leikkituulella. Turha olettaa kaikkien toien olevan nynnyjä, jotka eivät käytä väkivaltaa kuin äärimmäisissä tapauksissa. Sinulla on kymmenen sekuntia aikaa kertoa kaikki, mitä tiedät”, maan toa sanoi jämäkästi melkein huutaen.

Aristokraatti tarttui nopeasti toaa käsistä ja työnsi tämän maahan. Se oli virheliike, sillä Umbra syöksyi muutamalla askeleella steltläisen kimppuun ja kaatoi tämän lattialle. Aristokraatti tempaisi esiin veitsen, mutta tajusi hetkessä Umbran miekan olevan hänen kaulallaan.

”Kerro”, Umbra tivasi ja työnsi miekkaansa lähemmäs steltläisen kaulaa.

Aristorkaatti nielaisi. ”Se oli Neyjakk. Neyjakkin miehet auttoivat sitä kaksikkoa. Ne menivät kai sen kartanolle”, hän alkoi livertää.

”Minne?”

”Kartano on tupakkaplantaaseilla länsirannikolla.”

”Kiitos”, Umbra sanoi ja nousi. Matoranit hengähtivät helpotuksesta. Hän viittoi Nurukania ulos.
Umbra ja Nurukan laittoivat juoksuksi. Neyjakkin tupakkaplantaaseille ei olisi pitkälti matka kahden toan taitettavaksi ja kaksikon olisi korkea aika saada rikolliset kiinni. Roadan sokkeloiset, järjettömällä asemakaavalla luodut kadut ja rakennelmat tosin tekivät plantaaseille pääsemisen hankalaksi, mutta asiaa helpotti se että monet matoranit olivat töissä plantaaseilla ja osasivat reitin sinne.
Silmälappua ja kärrynpyörästä tehtyä jalkaproteesia käyttävä Realik-niminen le-matoran otti kaksikon mata nui lehmillä ohjattavaan karjavankkuriinsa ja lähti töyssyistä tietä pitkin kohti plantaaseja. Toat olivat joutuneet tarjoamaan silmäpuolelle vähän kaktusviinaa, jotta tämä päästäisi heidät mukaansa.
”Hei”, toat kuulivat terävän huudon takaansa. He kääntyivät katsomaan taaksensa. Tietä pitkin kulki pitkän naurettavaa hattua pitävän Aristokraatin mukana joukko Peikkoja pamppuineen ja kilpineen.
”Mitä tämä on?” Nurukan kysyi närkästyneenkuuloisesti aristokraatilta. Kyseisellä vihreällä olennolla oli jonkinlainen sheriffintähti rintapielessään.
”Teistä tehtiin valitus. Olitte kuulemma nujakoineet paikallisessa ravitsemuslaitoksessa. Väitettiin, että kylvitte eripuraa ja pyritte vahingoittamaan rauhaisaa eloamme. Haluaisin kuulustella teitä vähän tuolla kamarilla.”
Umbra katsoi ystäväänsä. Ei asioiden näin pitänyt mennä. Heidän piti ottaa kiinni roistoja, ei aiheuttaa hämmennystä ja lainrikkomuksia. Väkivallan käyttö juottolassa oli virhe ja siitä he saisivat nyt näillänäkymin maksaa.
”Meillä ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin antautua ja tulla teidän mukaanne selvittämään asia”, Umbra sanoi aristokraatille. Hän ei pitänyt peikoista jotka haisivat perin pahalta ja hengittivät kirjaimellisesti hänen ja Nurukanin niskaan.
”Vie meidät kamarille, poliisi-setä”, Nurukan kuiskasi niin hiljaa, että vain Umbra kuuli asian. Miksi Nurukanista oli tullut niin lapsekas täällä paheiden pesässä, se vaivasi Umbran mietteitä samalla kun kaksikko käveli peikkojen ympäröimänä mukulakivikatuja pitkin, ohittaen monia akvedukteja ja kasinoita ja orjatoreja matkansa aikana.
Rakennus oli aivan yhtä vanhan ja epämääräisen näköinen kuin kaikki muukin Steltillä kartanoita ja amfiteattereita lukuunottamatta. Sheriffi käski toat istumaan pöydälle vastakkaiselle puolelleen.
”Aloitetaan vaikka sillä, että kerrotte keitä te olette ja mitä te teette täällä”
”Olemme toat Umbra ja Nurukan. Olemme metsästämässä vahkia ja skakdia jotka veivät meidän ystäviltämme asioita. Jäljitimme heidät Steltille, mutta sitten jäljet katosivat”, Umbra kertoi. Poliisi-setä kirjasi tarkasti asiat steltiläisillä matoran-aakkosilla paperille.
”Myönnätekö että tappelitte Hiipivän Näädän baarissa?”
”Me kuulustelimme paikallisia ja käytimme pakon sanelemana kovia otteita. Tietomme Roadasta ja Steltistä ovat vajavaiset ja luulimme että väkivalta täällä on hyväksyttyä”, Nurukan kertoi, vaikka tiesi että he olivat korviaan myöten nesteessä.
”Emme me mitään barbaareja ole”, kuulustelija totesi koppavasti, vaikka tiesi aivan hyvin, että alemman yhteiskuntaluokan kuppiloissa nujakointi on normaali tapa hoitaa asioita.
”Olemme sitä mieltä että teidän pitäisi lähteä saareltamme. Emme kaipaa muukalaisia tänne rikkomaan rauhaamme”
”Lähteä? No okei, jos te niin vaaditte. Meidän pitää ottaa myös kaverimme, Deleva mukaan jos aiomme lähteä. Täällä käynti ei muutenkaan tuottanut hedelmällisiä tuloksia etsinnöissämme, joten voimme lähteä muutenkin”, Umbra kertoi, vaikka roistojen jälkien hävittäminen harmittikin häntä. Matka saisi kuitenkin jatkua kohti Legendojen kaupunkia.
”Hakekaa toverinne ja kaikotkaa täältä huomiseen mennessä. Muuta en vaadi teiltä”
Umbra ja Nurukan nyökkäsivät hyväksyvästi ”Poliisi-sedälle” ja lähtivät pois poliisiasemalta. Heidän pitäisi löytää Deleva suht ehjänä ja jatkaa matkaansa.
Hopeisella merellä tyrskysi. Syysmyrskyt olivat alkaneet ja toa-joukkomme oli valinnut mitä parhaimman huviretkikelin. Isot aallot heittelivät pientä purkkia ja salamat sinkoilivat vasamoitaan kuin suuttunut Manu kahvion mukeja.
Umbra voi pahoin. Hän oksensi laidan yli, mikä ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan.
Merimatka oli vaatinut veronsa ja hänen kohdallaan se tarkoitti merisairautta. Tätä oli jatkunut jo monia tunteja ja joukkio oli menettänyt ajantajun.
Viimein kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, laivaa ohjaava Nurukan huusi myrskyn ja tyrksyjen läpi: ”Maata näkyvissä ystävät!”
Ja he näkivät edessään saaren, jollainen oli kuvailtu legendoissa tarkasti. Saaren jonka kauheudet olivat tutut monelle, mutta josta monet eivät olleet koskaan tohtineet ottaa selvää sen todenmukaisuudesta. Pimeys ja kuolema ja pelko olivat läsnä alueen ilmapiirissä. Toat olivat saapuneet Karzahnille!

Karzahnin saari

Mustasilmäinen, laiha ja riutunut matoran käveli kohti työpajaa, pajaa joka oli ollut hänen kotinsa jo ties kuinka monta vuosituhatta. Matoran oli väreiltään harmaan ja mustan kirjava, joku sanoisi että hän kuuluisi magnetismin heimoon. Matoran itse ei muistanut itsestään mitään, ei nimeä, ei kotiaan tai sitä että hän olisi magnetismin matoran. Työ ja tämä paikka olivat ainoat asiat jotka olivat hänen mielessään.
Oli pakko tehdä työtä, sillä saaren hallitsija ei sietänyt laiskotteluja. Hän oli nähnyt kuinka yksi hänen tovereistaan oli muuttunut patsaaksi nojatessaan muutaman minuutin verran luudanvarteen, eikä hän halunnut itse samanlaista kohtaloa kuin toverille oli käynyt. Oli pakko tehdä saaren tyranni tyytyväiseksi, sillä hirviömäinen johtaja tiesi kaikkien ajatukset, toiveet ja teot ja rankaisi vääristä ajatuksista, teoista tai virheistä.
Maanpäällinen helvetti, kuvailisi hyvin tätä saarta. Vesiputouksissa virtasi hiekkaa, vesi poltti kurkkua, tuli ei lämmittänyt, vaan jäädytti ja jää oli polttavaa kuin tuli. Luonnonvoimat olivat kirjaimellisesti päin Karzahnia tässä oudossa ja vääristyneessä maailmassa, jota hallitsi kullan ja ebonin kirjava olento, jonka veli oli täysin olennon vastakohta.
Näiden outojen ja vääristyneiden luonnonolosuhteiden lisäksi Karzahnilla oli paljon muitakin hätkähdyttäviä ja karmaisevia asioita. Saarta suojelivat Manaseiksi kutsutut jättiläismäiset hirviöravut, joita saarella riitti. Ne asuivat vuoristoissa ja saarta ympäröivässä meressä ja tulivat johtajansa, Karzahnin luokse, tämän käskiessä heitä mielensä voimalla. Toinen asia, josta saaresta tiedettiin, oli pikkuruiset olennot, jotka syövyttivät prototerästä, aiheuttaen sen että matoranien osat alkoivat ajanmittaa haurastua ja putoilla pois. Karzahni itse yritti korjata näitä matoraneja, perin huonolla menestyksellä tosin, ja joutui antamaan heikoille kyläläisille aseet joilla puolustautua vihollisia vastaan. Karzahnin vastaus kaikkeen oli siis aseistaminen.
Matoranystävämme, jota seurasimme alussa, käveli kohti suurta pajarakennusta, jossa hän oli viettänyt suuren osan elämästään. Täällä hänellä ei ollut toivoa, ei piiloa, ei suojaa eikä lämpöä. Hän oli vain yksi identiteetittömistä työläisistä, joiden tehtävä oli pitää paikka pystyssä, tekemällä aseita, osia ja naamioita Karzahnin omiin kokeiluihin ja käyttöihin. Oli olemassa vain työtä, ei lepoa eikä huvia, hauskanpitoa ja puhumattakaan rakkaudesta ja lämmöstä. Ne tunteet olivat kuolleet Karzahnin saarelta jo aikojen alussa.

Puutalo, oletettavasti klaanin saari

Mieli

Bio-klaani, Visokin huone

Tawan mieli

Muisto I

Muisto II

Tawan mieli

Bio-Klaani Sairastosasto

Viidakkosaari (joka tarvitsee paremman nimen)

Klaanin satama

Vuoritukikohdan oikeanpuoleinen rinne

Nazorakien vuoritukikohta

Hiipivä Näätä, Roadan kaupunki, Stelt

Karzahnin saari

Bio-Klaanin yhteinen tarina