Saatteeksi.
Tuli tuossa napattua ropen alun mehtäsekoilut ja kirjoiteltua niistä joitain vähän kivempaa. En mene julistamaan tätä vielä viralliseksi klaanoniksi, vaan pikemminkin yhdeksi luonnokseksi ropen alkuseikkailusta. Tässä on kuitenkin otettu aika suuria vapauksia. Lukekaa ja kommentoikaa. Mukana äksönissä U ja Kapura sekä epämääräinen joukko muita klaanilaisia brainstormaus-roolissa.
“Sivu 4, ja jo nyt ilmasotaa biomekaanisilla linnuilla. 6/6” – Iltasari
“Tarpeeksi räjähdyksiä. 6/6” – Iltakissa
“omg cliffhangereita, 6/6 järkytyin” – whiskas-sanomat
Bio-Klaani
Matoro loikoili aurinkotuolissaan terassilla. Loppukesän viimeiset auringonsäteet lämmittivät Bio-Klaanin linnaketta ja kaupunkia ja saivat sen vaaleanharmaat muurit sädehtimään kuin valkoisina. Toalla oli mustat aurinkolinssit kolmessa teleskooppisilmässään, jotka peittivät hänen valkoisen naamionsa oikeaa puolta.
Jään toa siemaili jäistä kaakaotaan ja palasi kirjansa ääreen. Se oli Sodan Ajan Historiat, turaga Kezenin innostavasti kirjoitettu teos, jonka sivujen rispaantuneisuudesta päätellen se oli luettu aika moneen kertaan. Matoro ei ollut tosin koskaan nähnyt kenenkään muun kuin hänen lainanneen sitä Klaanin arkistoista.
Sotahistoria oli toalle piristävää vaihtelua Klaanin arjen rauhaan. Joskus hänellä oli vaikeuksia sopeutua paikallaan elämiseen, vaikka olikin asunut Klaanissa jo niin kauan, että tunsi koko linnakkeen kuin omat taskunsa. Kartat Barraki-linnoituksesta palauttivat toan mieleen muistot, miten hän oli itse joskus nuorena hiippaillut niissä raunioissa, tuhansia vuosia vanhoja mysteereitä ratkoen.
”Matoro! Vanha jäähenki!” hihkaisi jykevällä äänellä terassille marssinut valon toa raskaassa ja kuluneen näköisessä haarniskassaan. Hän istui toan vieressä olevan pöydän ääreen oluttuoppinsa kanssa.
”Umbra”, Matoro vastasi, ja nousi istumaan tuolillaan. ”Enpä odottanut sinua. Miten maailmalla?”
”Siinä onkin hieman kerrottavaa. Saavuin Klaaniin vasta”, Klaanin päämoderaattori vastasi. Sen saattoi nähdä täydestä taisteluvarustuksesta, joka toalla oli mukanaan. ”Kanisteri vuoti ja navigointisysteemi heitti minut väärälle rannalle, mutta täällä ollaan.”
”Kanisterit ovat kamalia”, Matoro totesi. ”Itsehän olen tehnyt tosi kovalla sykkeellä en mitään koko tämän ajan.”
”Maistuisi minullekin”, Umbra totesi ja joi.
Moderaattori ei kuitenkaan ehtinyt nauttia montaa hetkeä rauhasta, kun hänen kommunikaattorinsa piippasi. Hän huokaisi ja nosti pienen radiolaitteen suulleen.
”Päämoderaattori Umbra”, hän vastasi.
”Mitä jätkä. Paacs tässä”, vastasi rento ääni toisesta päästä. Se kuului Paacolle, joka vastasi Bio-Klaanin viestintäjärjestelmistä.
”No hei”, valon toa vastasi. Toivottavasti kyseessä ei olisi taas jokin typerä pila, joista hänen keskustelukumppaninsa oli kovin tunnettu.
”Sinulle on päämodellisia velvollisuuksia”, Paaco aloitti. ”Same & Blad-mies ovat vielä Ruki-Korossa, ja meillä on aika kiireellinen häppeningi vuorella.” Matoro kuunteli tarkkaavaisena sivussa moderaattorien välistä puhelua.
”Troopperi oli lentämässä siellä – oli nääs tiedustelemassa, kun pohjoisesta tuli aika ankeita uutisia. Menetimme yhteyden häneen jossain vuoren etelärinteellä.”
Umbra näytti mietteliäältä. ”Tajuan. No, ei kai tässä auta muu kuin pelastusretki.”
”Okei, hyvä homma. Heitän sinulle tarkemmat tiedot tapahtuneesta. Moro”, Paaco lopetti.
”Olen mukana”, Matoro totesi jo ennen kuin Umbra ehti kysyä. Mustahaarniskainen jään toa hyppäsi tuoliltaan seisomaan. ”Haen vain varusteeni.”
”Minä hankin kulkupelit”, valon toa vastasi ja käynnisti oikeaan ranteeseensa kiinnitetyn rannetietokoneen. Koneen alla oli suuri energiakanuuna, joka hänelle oli asennettu käden menettämisen jälkeen. Vihreä hologramminäyttö kuvasi Klaanin saarta, tietoja Troopperi-klaanilaisesta ja tämän ajoneuvosta, putoamispaikasta sekä läheisistä ruokapaikoista. Gukko-linnut olisivat paras tapa edetä, hän päätti. ”Tavataan lintutarhalla.”
Matka kahviosta Matoron huoneeseen ei ollut kovin pitkä. Bio-Klaanin sinisin matoin ja seinävaattein koristellut pääkäytävät kuhisivat kaikenlaista väkeä. Matoranien lisäksi Visulahden pohjukassa sijaitsevassa kaupungissa asui laaja kirjo eri lajien edustajia. Jään toa tervehti muutamaa tuttua ja nousi kaksi kerrosta hissillä.
Hänen huoneensa oli avara ja valkea, kalustettu yksinkertaisesti vanhoilla puisilla huonekaluilla. Toa nappasi kaksi miekkaansa seinältään ja vyötti ne kevyeen haarniskaansa. Hän silmäili nopeasti huoneensa siltä varalta, että olisi tarvinnut vielä jotain muuta. Eipä tarvinnut, hän päätti ja lähti etsimään Umbraa.
Käytävällä hän törmäsi tuttuun tulen toaan. Kapura oli vasta hiljattain Klaaniin liittynyt hieman omalaatuinen metalliseppä.
”Ai hei, Matoro”, tulen toa pysähtyi.
”Terve”, jään toa vastasi.
”Olin tuomassa sinulle näitä harppuunanteriä”, Kapura kertoi. Hänellä oli kädessään pieni musta rasia ammuksia Matoron oikean käden harppuunaan.
”Hyvä. Danke”, Matoro kiitti ja vilkaisi rasiaan.
”Oletko matkalla mahtaviin toa-seikkailuihin?” tulen toa kysyi hieman sarkastisesti silmäillessään toan miekkoja.
”Joo. Troopperi on kadonnut vuorella. Menemme U:n kanssa sinne.”
”Mahtuuko mukaan? Siitä on hetki, kun olen viimeksi toaillut.”
”No, miksei. Vaikkei tästä todennäköisesti mitään eeppisiä tarinoita aloittavaa matkaa tulekaan”, Matoro vastasi.
Kolme toaa virittelivät pakkauksia gukko-trion selkään. Pari matorania sekä Pongu-niminen ilman toa hääräsivät ympärillä ja huolsivat lintuja. Päämoderaattorin varaamat linnut olivat paikan omistavan hehkeän le-matoranin mukaan nopeimmat ja vahvimmat, mitä Metru Nuista etelään on mahdollista löytää.
Katsoessaan omaa ruskeaa lintuaan Matoro ei epäillyt sitä. Se levitteli neljää suurta siipeään levottomasti kevyen jään toan noustessa sen satulaan. Raskaassa mustakultaisessa haarniskassa oleva Umbra nousi toisen linnun selkään, ja hintelämpi Kapura otti kolmannen.
Matoran heilutti kahta valokiveä leveässä kaaressa kiitotasanteella. Ensimmäinen linnuista lähti juoksuun ja nousi jyrkästi ilmaan, jättäen Klaanin ahtaan kaupungin alleen. Meri aukesi laajana linnun takana, ja alkavan syksyn väreissä liekehtivä Lehu-metsä ja suuret peltoaukeat odottivat edessä. Niiden takana olisi Mt. Ämkoo, jonne kadonneen klaanilaisen ajoneuvo oli pudonnut.
”Troopperi oli tiedustelemassa pohjoisessa Kane-Ra -höyryhävittäjällä. Eilen yhteys häneen katkesi. Viimeinen paikannettu signaali on vuoren etelärinteen kielekkeillä 42 kilometria Ko-Huna-Korosta koilliseen”, Umbra selitti tilannetta toien pukemien kuulokkeiden kautta.
”Tiedämmekö mikä hänet pudotti?” Kapura kysyi. Normaalisti saarella oli uhkana lähinnä erilaiset rahit, ja hänen tietääkseen millään karhulajilla ei kasvanut selässä ilmatorjuntatykkiä. Sehän olisi ollut typerää.
”Emme”, Matoro vastasi. ”Mutta pohjoisesta on kuulunut epäilyttäviä uutisia. Nazorakeja ja zyglakeja. Niistä on tullut rohkeampia kuin aikaisemmin. Pohjoisen kylissä on kuulemma taisteltu.”
”Tyypillistä tuuriani. Kun palaan Klaaniin, täällä on heti kauhea sodan uhka ja varjo. No, torakat taitavat vain tarvita kunnon löylytyksen. Eivät ne ole ennenkään uskaltautuneet etelään.”
”Jep. Meillä mitään hätää ole”, jään toa kuittasi tyypillisellä itsevarmuudellaan ja nautti kylmästä syystuulesta, joka heitä korkeuksissa ravisteli.
He kiisivät yli Lehu-metsän. Nui-Koro erottui oikealla puolella peltojen keskellä. Harmaa, osittain lumen peittämä vuori kohosi jylhänä ja terävänä heidän edessään.
Toa-kolmikko jutteli niitä näitä saapuessaan Kummitusten Rämeen ylle. Kapura kertoi oudoista sarjakuvistaan, Umbra tarinoi menneistä seikkailuista ja Matoro heitteli väleihin sarkastisia kommentteja tai humanistisia tietoiskuja.
Ne keskeytyivät yllättäen, kun maasta ammuttiin heitä kohti toisenlainen isku. Ohjusisku.
Kului tietysti joitakin hetken murto-osia ennen kuin toat havaitsivat sen. Kuusi pientä, pitkää savuvanaa taakseen jättävää kohdetta lähestyi heitä vuoren juurelta.
”… taisimme löytää ne mystiset ampujat”, Kapura kommentoi.
”Sukeltakaa!” Umbra huusi ja ohjasi lintunsa syöksykierteeseen alas. ”Pitää päästä puiden alle!”
Kolme ensimmäistä ohjusta viuhahtivat ohi alas sukeltaneesta gukko-kiilasta, mutta myöhemmin tullut trio korjasi kurssinsa nopeammin. Hektinen sukellus Kummitusten Suon takkuraisten ja kiemuraisten puiden alle ei riittänyt, sillä ilmatorjuntaohjukset kiisivät edelleen heidän kannoillaan. Kapuran lintu loukkasi siipensä suureen oksaan ja rääkäisi sydäntäsärkevästi. Tulen toa syöksyi alas suon sumuun ja liejuun lintunsa kanssa.
”Kapura putosi”, Matoro huusi mikkiin.
”Laskeudutaan”, kuittasi Umbra ja ohjasi lintunsa tiukkaan käännökseen ja alaviistoon.
Silloin ohjus osui lintua toiseen siipeen, ja valon toa lensi verisen räjähdyksen saattelemana alas. Matoro katsoi hetken suon kiemuraisia puita ja sumua. Ja näki sitten ohjukset.
”Palaa Klaaniin, kaveri”, hän sanoi ratsulleen napatessaan reppunsa. Sitten hän hyppäsi alas.
Matoro tunsi adrenaliinin virtaavan elimistössään ja ilmavirran käyvän häneen kiinni. Hän hymyili.
Toa putosi läpi punaisen lehtikerroksen ja sai kiinni paksusta oksasta. Saman tien hän pudottautui uudelleen puusta alas suon aluskasvillisuuden ja rikiltä löyhkäävien vesilammikoiden joukkoon. Hänen noustessa pystyyn ruohomättäällä hän olisi antanut itselleen aplodit siististä toimintakohtauksesta, mikäli kaksi hänen toveriaan eivät olisi ongelmissa.
Suolla oli ikävä maine saaren matoranien tarinoissa. Jotkut sanovat sen olevan muinaisen demonin hauta, toisten mukaan siinä sijaitsi kylä, joka tuhoutui aikoja sitten. Tieteellisemmät persoonat toteavat, että kyse on vain vetisestä syvängöstä, jossa saaren sammunut vulkaaninen toiminta vielä vaikuttaa.
Se ei muuttanut sitä faktaa, että paikka oli ankea. Harmaata ja vihreää vettä, surullisia puita ja paljon sumua. Koukeroinen oksisto punaisine lehtineen hämärsi koko laakson. Se oli niitä hetkiä, joina Matoro toivoi, että olisi vielä omistanut vanhan suunnituksen naamionsa. Sen sijaan piti tyytyä hieman perinteisempiin metodeihin.
”Umbra! Kapura!” hän huuteli. Kolmikon radiolaitteet eivät mystisesti enää toimineet alhaalla suolla. ”Uuumbraa!”
Ei vastausta. Sumu tuntui suorastaan imevän kaiken äänen. Hänellä kävi mielessään se tapaus, jossa hän oli astellut suoraan Pimeyden Metsästäjien leiriin sumussa. Jostain syystä kaikki ongelmat olivat aina paljon yksinkertaisempia, kun niitä vastaan saattoi vain taistella.
Toa säpsähti. Jostakin takaa kuului terävä karjaisu.
Hänen ylimpään teleskooppisilmäänsä syttyi punainen valo, ja maailma aukeni hänelle infrapunasäteinä. Hän paikansi nopeasti suuren, elävän kohteen, josta eläimellinen ääni oli päässyt.
Punaisesta välähdyksestä päätellen paikalla oli myös tulen toa. Hän ei nähnyt niin monien puiden läpi tarkasti, mutta varmistui ainakin suunnasta, missä klaanilaiset olivat.
Toa hyppi halki kivien ja ruohomättäiden, ottaen välillä vauhtia oksista. Pari kertaa hän oli liukastua alas veteen. Eteneminen oli silti vaivalloista. Karjuntaa ei sentään enää kuulunut.
”Oletko kunnossa”, Kapura kompuroi kasvillisuuden joukossa valon toaa kohti. Umbran siipensä menettänyt gukko hengitti raskaasti toan vierellä, värjäten lammikon verellään punaiseksi.
Moderaattori ravisti päätään ja suoristi kanohinsa. Vaikka hänen mukautuva haarniskansa ei yleensä toiminut, se oli silti tarpeeksi kovaa tekoa suojelemaan häntä valtaosalta iskuista. Ei hän itsestään huolissaan ollutkaan, vaan linnusta. Hän oli katsonut tämän haavaa ja kaikkia ohjuksensirpaleita, jotka rahin lihaan oli uponnut, eikä odottanut gukon selviävän.
”Ne ampuivat lintuja”, Umbra totesi vastaukseksi ja poltti kiinni rahin haavoja valovoimillaan luomalla lasersäteellä. ”Ymmärrän aseistetut hävittäjät, mutta lintuja? Karzahnin torakat tai mitkä ikinä ovatkaan.”
Kapura ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän katseli lintua apeana.
”Rauhassa, tyttö, tämä ei satu”, valon toa puhui linnulle ja kiskaisi tästä yhden sirpaleen irti. Se rääkäisi surkeana.
”Meidän pitäisi löytää Matoro”, tulen toa sanoi kärsimättömänä.
Umbra katsoi lintua hetken. Sen siiventynkää ja sen eläväisiä silmiä. Hän voisi antaa sille tuskattoman kuoleman ja jatkaa tehtävää. Eipä sillä täällä suon keskellä juuri selviytymismahdollisuuksia olisi, hän ajatteli.
Silloin veden pinta räjähti ja valtava kita kävi kiinni lintuun karjuen. Krokotiilin kita välähti sinertävänä ja sähköshokki purkautui siitä ympäröivään maastoon. Gukko kiljaisi ja lensi lampeen saalistajan leuoissa.
”Mikä Karzahnin otus tuo on!” Kapura huusi, kavahtaen taaksepäin.
”Se on Weretaea, suuri krokotiilirahi joka kykenee iskemään sähköiskuja. Tuo on vielä iso yksilö. Sekä koiras!” Umbra huusi ja veti lyhyen sapelinsa esiin. Niin ikävältä kuin hänestä tuntuikin katsella haavoittuneen linnun joutumista krokotiilin uhriksi, hän tiesi sen olevan luonnon järjestys. Toa-pari otti etäisyyttä rahipedon ruokailuun.
”Siinähän te”, Matoro hihkaisi ilmestyessään puunrunkojen takaa kaksikon luo. ”Seuraatte… jättiläiskrokotiilin ruokailua?” hän kysyi analysoituaan ympäristönsä.
”Terve. Sinä vissiin kävit vähän kävelyllä?” Kapura noteerasi jään toan.
”Onko meillä suunnitelmaa miten pääsemme täältä?” Matoro kysyi.
”Sinähän meistä se suunnittelija olet”, Umbra totesi ja tutkaili alueen sangen epätarkkaa karttaa rannetietokoneellaan.
”Minä vain esitän, että kaikki mitä teen, olisi suunniteltua. Oikeasti vain sävellän tapahtumien mukana.”
”Miten säveltäisit meidät pois tästä suosta?”
”Öööh. No kaiken logiikan mukaan jos lähdemme pohjoiseen, törmäämme jossakin vaiheessa vuoreen.”
”Jos emme uppoa sitä ennen”, Kapura heitti myrskypilviä jään toan mukavan yksinkertaiseen suunnitelmaan. ”Tai joudu krokotiilin syömäksi.”
”Tai ohjusten maalitauluiksi. Jos menemme pohjoiseen, todennäköisesti myös törmäämme ampujaan”, Umbra muistutti.
Suo oli märkä maa marssia. Pari kertaa joku kolmikosta oli osunut äkkisyvään suonsilmään, ja Matoron oli pahimmissa paikoissa pitänyt jäädyttää heille kulkupintoja. Mutta he olivat hitaasti matkalla kohti pohjoista. Toivottavasti. Todennäköisesti.
Jostain syystä Kummitusten Suo muuttui pohjoista lähestyttäessä mahdollisesti vieläkin ankeammaksi. Paikoitellen suuri osa vedestä oli kuivanut, ja jäljellä oli vain puita, jotka olivat kuolemassa janoon.
”Aika surkea tuuri puulle asua suolla ja olla silti löytämättä vettä”, Matoro huomioi.
”Näkisin ettei tämä ole kovin luonnollista. Kyllä täälläkin pitäisi olla vettä”, Umbra vastasi.
”Ehkä vuorelle on tehty patoja tai jotain”, Kapura ehdotti. ”Mikä käänne! Nazorakit haluavat ryöstää Klaanin veden! Paha vain, että tässä maailmassa on piru vie vettä enemmän kuin maata.”
”Shh”, etummaisena kulkeva Matoro sähähti ja pudottautui puunrungon taa. ”Edessä on jotakin.”
Kaksi muuta toaa ryömivät erittäin epämiellyttävästi tarkkakatseisen toverinsa luo. Matoro vilkaisi varovaisesti uudelleen.
Edessä oli totta tosiaankin pato. Suuri betoninen rakennelma, jonka pienet portit päästivät vettä turbiinien läpi erikseen kaivettuihin kanavoihin. Sen toisella puolella kohosi tutkatorni ja ohjuspatteri. Nazorak-imperiumin seitsensakarainen tähti liehui mastossa padon huipulla.
”Olisi pitänyt arvata”, Umbra mutisi. ”Klaanin pitäisi hävittää nuo epähyönteiset täältä. Aina tekemässä tuhojaan.”
”Kierrämmekö padon?” Kapura kysyi.
Matoro analysoi tilannetta. Se tyhmänrohkea seikkailija hänen päässään pakotti hänet huomaamaan, miten ohjuspatterin voisi kääntää osoittamaan suoraan patoon ja räjäyttämään sen. Sen sijaan rationaalinen jään toa muistutti, että paikalla oli varmasti enemmän kuin tarpeeksi nazorakeja.
”No meidän tehtävä on pelastaa Troopperi”, Matoro kertasi. ”Kierretään tuo laitos.”
Sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Alkoi kuulua laukauksia. Mutta niitä ei oltu tähdätty Klaanilaisiin, ne tulivat padon päältä. Suuri, punahaarniskainen olento pyöri ylhäällä kahden, pitkän miekan kanssa. Nazorakit ammuskelivat zamor-pistooleillaan, mutta saivat vastaansa ohjuspurkauksia.
Toat katselivat tilannetta hölmistyneinä.
”Onko tuo… Killjoy?” Matoro kysyi.
Ohjus räjäytti vartiotornin karzahniin. Tummanpunainen soturi nousi ilmaan ja syöksyi ohjuslavetin operoijien kimppuun. Asioita räjähteli.
”Jep”, Umbra totesi. ”Se on Killjoy.”
”Tuota, pitäisikö meidän-” Kapura aloitti. Ohjuslavetti räjähti, ja patoon ilmestyi näkyvät murtumat.
”Pitäisi”, Umbra vastasi ja tarttui tulen toaa olkapäästä. Kolmikko suoritti taktisen oikealle poistumisen pois kuivuneesta suoaltaasta. Killjoynä tunnettu klaanilainen satoi alas tuhoa ja turmiota Nazorak-tukikohdan kimppuun. Pato antoi periksi yhä enemmän, ja tulvaporteista alkoi syöksyä padottujen vuorivirtojen voimaa ulos.
”Olisi sääli, jos tuossa laitoksessa olisi ollut kaikki tiedot Troopperin alasampumisesta”, Matoro totesi lakonisesti katsellessaan rälähdysorgiaa. Zamor-kiväärit ampuivat enää hajalaukauksia. Torakoiden taistelutahto oli murrettu. Koko pato sortui alas torakoineen päivineen, ja ex-Pimeyden Metsästäjä ampaisi kohti mökkiään Kaya-Wahissa.
”No, jatketaan suunnitelman mukaan. Vuorta ylös ja etsitään Tropa”, päämoderaattori sanoi.
Toat katsoivat vuorta ylös. Pienoinen masennuksen varjo kävi heidän mielessään, kun he katsoivat terävänä kohoavaa Mt. Ämkoota. Heillä olisi vielä matkaa. Toivottavasti Umbran navigaattori olisi tarkka.
Ilta alkoi synkentyä. Toat olivat kavunneet koko iltapäivän ylös Mt. Ämkoon lounaisrinteen kukkuloita ja jyrkänteitä. Syysviima alkoi tuntua kylmemmältä ja kylmemmältä mitä korkeammalle he nousivat. Umbran kartan mukaan he olivat Ko-Huna-Koron ja Troopperin putoamispaikan välissä. Matkaa olisi kymmenisen kilometriä. Olettaen, ettei klaanilainen olisi lähtenyt vaeltelemaan johonkin suuntaan. Jonka hän oli hyvin todennäköisesti tehnyt.
Kokeneena kiipeilijänä Matoro kulki heistä ensimmäisenä. Hänelle ei ollut ongelma löytää jalansijaa vuoren kivisellä pinnalla, vaikka paikoitellen maa olikin jään peitossa. Paikoitellen heidän oli pitänyt ylittää rotkoja ja railoja jään toan harppuunan vaijerilla, ja kerran he olivat törmänneet nälkäiseen laumaan kristallikiipijöitä.
Umbra kulki toisena vanhan toverinsa takana. Hän havaitsi, miten paljon se, että hänen oikea kätensä oli tykki, vaikeutti vuorikiipeilyä. Pari kertaa hän oli horjahtaa alas, mutta takana oleva Kapura oli saanut toan kiinni. Tulen toalle kerta oli ensimmäisiä sellaisessa maastossa. Hän ei tuntunut pitävän kylmyydestä ja korkeudesta.
”Täällä alkaa tulla pimeä”, valon toa huomioi hypätessään kapean railon yli, joka tuntui yltävän tyhjyyteen asti.
”Se ei liene sinulle ongelma”, Matoro vastasi ja tunnusteli valkealla jalallaan jäätä. ”Paljonko matkaa vielä?”
”Putoamispaikka on puoli kilometriä tuonne”, Umbra osoitteli ylhäällä olevaa kielekettä.
”Jäämmekö sinne yöksi? Minua ei inspiroi kiipeillä pimeällä”, Kapura kommentoi takaa.
”Hyvällä tuurilla kaikki alueen torakat menivät sen padon mukana”, Umbra sanoi. ”Mutta en luottaisi siihen.”
”Suunnitellaan sitä kunhan pääsemme ylös”, Matoro totesi. Hän loikkasi railon yli kapealle kielekkeelle, jonka vasemmalla reunalla kohosi korkeuksiin suoraksi kulunut kiviseinämä. Jään toa tunnusteli heti tottuneesti seuraavaa jalansijaa.
”Toivottavasti pääs-” Kapura oli vastaamassa, mutta kaukaisen laukauksen kajahdus hiljensi hänet.
”Zamor-kivääri”, Umbra totesi. Ja zamor-kivääri soi uudelleen. Ja uudelleen.
”Se kuuluu jostakin ylhäältä”, Matoro käänsi katseensa seinämän huipulle. Pitkät jääpuikot ja nietokset katsoivat häntä takaisin. Sininen iltataivas leimahti himmeästi, aivan kuin ylhäällä vuorella olisi taisteltu. Hän harkitsi hetken vaihtoehtoja, ja päätti tehdä sitä, mitä parhaiten osasi – sooloilla.
”Odottakaa tässä”, Matoro Mustalumi lausahti itsevarmasti ja ojensi oikean kätensä ilmaan. Kuului ZÄNG ja harppuunanterä singahti hänen ranteestaan ylös. Se upposi kiveen, ja toa aktivoi laitteen kelan, joka veti hänet vauhdikkaasti ylös.
Hän heitti itsensä jyrkänteen laidan yli syvään hankeen. Vuorenrinne nousi nyt huomattavasti loivempana ja kauttaaltaan lumen peittämänä ylös. Toa paikansi lämpökamerallaan useita kohteita kauempana edessä – kuumana liekehtivän tulen toan, ja koko joukon pienempiä kohteita kiväärit kädessä.
Ilmaa halkoi uudet laukaukset zamor-kivääreistä. Hyökkäyksen kohteena olevan Troopperin takaisin ampumat nuolet eivät pitäneet lainkaan samanlaista, uhkaavaa ääntä, ainoastaan uhkaavan suhahduksen. Taistelu oli kuitenkin satojen metrien päässä kolmesta muusta klaanilaisesta.
Karkeat zankrzoran kieliset komennot halkoivat iltaa. Jään toa ei osannut torakoiden puhetta, mutta äänensävy oli päättäväinen ja itsevarma.
Sitten hangen alla räjähti, ja lunta suihkusi metrejä ilmaan. Tulen toa kaatui nietoksiin. Toinen räjähdys raastoi ilmaa. Torakat olivat syöksyneet maahan.
Sitten ylhäältä vuorelta alkoi kuulua jyrinää.
”Vooooi k-” Matoro seurasi kaukaista taistelunäytelmää, mutta lumimassojen liikkeellelähdön jyrinä peitti hänen äänensä. Lumivyöry lähti liikkeelle satojen avaruusjunien voimalla, nousten suurena, valkoisena rintamana seinämäksi, joka vieri alas rinnettä. Tulen toa torakoineen näytti hautautuvan sen alle – mutta jäätävä massa ei hidastunut. Toa ehti juuri ja juuri pudottautua vaijerinsa varaan alas ennen kuin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, peittäen jyrinällään alhaalla olevien Kapuran ja Umbran huudot.
Toa pudisteli naamionsa aukoista ja silmistään lunta. Hän roikkui edelleen yhdellä kädellä seinämässä. Alhaalla kaksi muuta klaanilaista olivat kömpineet ylös lumen alta – pääosa vyörystä oli pudonnut edelleen heidän ohitseen, alas laaksoon.
”Oletteko okei?” toa hihkaisi.
”Jos lumeen hukkumista ei lasketa, niin joo”, Kapura hytisi. Valon toa oli kaivanut lämpökiven varusteistaan ja ojentanut sen toverilleen. Sen keltainen valo erottui kirkkaana hämärtyneessä illassa.
”Löydättekö tietä ylös?” hän kysyi.
”Sinunhan se vuorikiipeilijä piti olla”, Umbra kuittasi.
”Luulen, että ylhäällä on lumeen hautautunut klaanilainen. Käyn kaivamassa Tropan ulos.” Sen sanottuaan toa kelasi itsensä ylös ja heitti itsensä yli tasanteen laidan. Lunta oli paljon ja se oli upottavaa. Toan kapea jalka valahti suoraan jäätävän massan läpi tämän astuessa sen päälle.
Seuraava askel meni jo huomattavasti paremmin, kun toa jäädytti lumen jalkansa alla, luoden toimivan tukipinnan. Hän asetti lämpökiikarinsa päälle ja alkoi tähystää lumivuorta. Sen alla näkyi useita kohteita, joiden lämpötila oli putoamassa nopeasti. Yksi niistä oli klaanilainen, jota he olivat tulleet pelastamaan.
Matoro alkoi kaivaa. Se oli ilman lapiota yllättävän vaikeaa, mutta se eteni.
Tulen toa rämpi itse läpi lumen, kun mustahaarniskainen jään toa pääsi tämän lähelle. Troopperin musta kanohi Hau nousi pärskien lunta ylös.
”Martti? No kiva nähdä sinua”, hän katsoi yllättyneenä jään toaa kasvoihin.
”Sinua onkin etsitty, Tero”, Matoro vastasi, ja tarttui tulen toaa kädestä. Hän kiskoi toverinsa ylös. Hänen punamusta haarniskansa oli paikoitellen aivan lumen peitossa. Siinä näkyi pari luodinosumaa ja paljon naarmuja.
”Vastahan minä, mitä, eilen putosin” hän vastasi. ”Hetkinen, missä Hikka on?”
”Hik-” Matoro aloitti. ”Hikakini! Lohikäärmeliskoni! Lemmikkini!” Tero-Roope alkoi listata ja kaiveli lunta hätäisesti.
Matoro katsoi ympärilleen läpi lämpökiikarinsa ja havaitsi suurehkon olennon viitisen metriä heistä itään. Hän viittoi siitä tulen toalle, joka kaivoi rahin esiin Matoron mukana.
Hikka oli suurikokoinen naaras-hikaki, joka oli erittäin pahoinvoivan näköinen. Normaalisti kirkkaan oranssi lisko värisi sairaan sinisenä. Sillä oli ampumahaava kyljessään.
Toa alkoi puhella liskolleen, ja loi pienen liekin kämmenelleen, jolla hieroi lohikäärme-olentoa. Se päästeli outoja lohikäärme-ääniä, jotka kuulostivat kovin tyytymättömiltä tilanteeseen. Se katsoi suurilla silmillään toa-paria, ja yritti nousta ylös. Se ei onnistunut. Tulen toa potkaisi nietosta.
Matoro mietti hetken kahta muuta klaanilaista, mutta totesi sitten Hikan olevan kiireisempi. Hän tarttui rintahaarniskassaan kiinni olevaan siniseen kiveen, joka oli kuin maasta revitty luonnojalokivi. Toa painoi sen vasten rahin punaisena välkkyvää sydänkiveä. Se leimahti siniseen hohteeseen, ja vedenväriset kipinät alkoivat pyöriä Hikan haavojen yllä. Parannuskivi korjasi hikakin haavan hetkessä, jättäen rahin huohottamaan väsyneenä.
Toa näki sivusilmällään, miten kaksi toveriaan ilmestyivät jyrkänteen tuolta puolen syvään hankeen. Umbra suurempana raivasi lunta edestään. Kahdesta tulen toasta Kapura näytti jäätyvämmältä. Matoron mielestä yö oli lähinnä miellyttävän viileä.
”Alukseeni osui kolme ohjusta, kun lensin suon yli”, Troopperi kertoi, ja havainnollisti villiä ilmataistelua huitomalla käsiään. Nuotio rätisi iloisesti toa-nelikon keskellä. He olivat tehneet majapaikkansa alas ammutun Kane-Ra -höyryhävittäjän rungon jäänteisiin.
”Osuin suoraan tälle kielekkeelle”, hän jatkoi kertomustaan. ”Alus veti pari ympyrää jäisellä pinnalla ja osui noihin kiviin. Selvisin iskusta vain naarmuilla. Tongun pelit ovat aika hyvää tekoa.”
Muut kuuntelivat mielenkiinnolla grillaillessaan makkaraa. Yö oli jäätävän kylmä ja pimeä.
”Pidin tietty pään kylmänä. Lähdin etsimään tietä alas. Kapusin tästä kaakkoon, Masennus-Wahin suuntaan. Hikka oli koko ajan mukanani. Se oli muuten toiminut lentomatkani aikana hiilen lapioijana. Niin, mihin jäin – tuolla alarinteellä löysin mökin. Yksinäinen turaga asui siellä. Hän-”
”Odotas, odotas – voitko palata ihan alkuun? Mikä oikeastaan oli koko matkasi tarkoitus?” Kapura keskeytti kollegansa.
”Paaco puhui tiedustelumatkasta”, Umbra vastasi ja silitteli Troopperin lohikäärme-olentoa.
”Se oli… salainen tehtävä. Katsokaas, meille tuli pohjoisesta viesti, että torakat ovat taas aktivoituneet ja nousseet koloistaan. Ei se vielä ole paha, ei, mutta kun samaan aikaan eräät kalastajat Tahtorakin askelmalla kertoivat hurjista skakdi-palkkasotureista, jotka olivat saapuneet synkillä aluksilla länsirannikolle. Ehdotin admineille, että lähtisin tutkimaan tilannetta.”
”Skakdeja? Tilanne alkaa kuulostaa aika uhkaavalta”, Matoro kommentoi. Hänellä ei ollut paljoa positiivisia kokemuksia skakdeista paria poikkeusta lukuunottamatta.
”Sitä se onkin. Eikä siinä kaikki, ne eivät nimittäin ole ainoita vihollisiamme. Jäin siihen, kun saavuin yksinäisen turagan mökille – pieni, laiha äijä jolla oli paljon porontaljoja. Pyysin suojaa, yösijaa, sellaista. Yöllä se päästi mökkiin joukkueen torakoita.”
Kolme muuta klaanilaista ällistyivät tarinan käänteestä.
”Yritin kamppailla, mutta minut yllätettiin aseetta. Ne nappasivat minut. Turaga selitti miten se oli Klaanin vika, että nazorakit saapuivat saarelle, ja että me tuomme vain sotaa ja eripuraa pohjoiseen. Tavallaan ukolla oli pointti, mutta olihan se aika epäreilua.”
Umbra huokaisi. ”Ilman yhtenäisyyttä taistelusta tulee paljon vaikeampi. Mitä siitäkin tulee jos taistelemme toinen toistamme vastaan kuin vihaiset rahit?”
”No, turaga selitti jotain sopineensa torakoiden kanssa, että ne jättäisivät hänen mökkinsä rauhaan kunhan minut olisi viety. Siinä sitten olin, torakoiden vankisaattueessa matkalla ties mihin synkkiin luoliin.”
”Miten pakenit?” Kapura kysyi. Hän oli jo täysin immersoitunut tilanteeseen.
”Hikka hyökkäsi niiden kimppuun hangesta”, Troopperi vastasi. ”Se repi yhden torakan pään auki. Poltin sekaannuksessa käsirautani, nappasin ötököiltä jouseni ja lähdin pakoon. Ammuin koko torakkapartion hankeen.”
”Se ei nähtävästi auttanut”, Mustalumi totesi ja otti rennomman asennon, nojaten jäiseen selkänojaan.
”Niitä tuli lisää. Ilmeisesti ne halusivat saada tosi kovaa klaanilaisen vangiksi. Kapusin ylös ja ammuin niitä. Laskin, että siinä vaiheessa kun kaikki 30 tulinuoltani oli käytetty, olin kaatanut 51 torakkaa. Vähän ennen lumivyöryä olin kaivanut itselleni lumibunkkerin, ja pidin torakoita loitolla nuolilla, jotka olin tehnyt vaivaiskoivujen nuolista kiivetessäni ylös.”
Se kuulosti typerältä, mutta koska kyse oli Troopperista, sen oli pakko olla totta, Matoro järkeili.
”Minulla oli enää yksi nuoli jäljellä, ja olin juuri sytyttämässä sitä, kun torakoiden kranaatinheittimet iskivät. Niillä oli varmaan jokin pesäluola siinä lähellä, sen verran paljon niitä tuli.”
”Sitten räjähdykset laukaisivat lumivyöryn”, Matoro lopetti tarinan.
”Jep. Löysitte minut sieltä hangesta hyvään aikaan.”
”Mites tiedustelu”, Kapura uteli. ”Saitko jotain hyödyllistä?”
”No torakat ovat pirun vihaisia, ainakin”, tulen toa vastasi. ”Mutta hei, voimmehan me jatkaa tiedonkeruuta. Meitä on neljä, ja olemme ihan hyvässä kunnossa”, sanoi toa, jonka haarniskasta erotti kohdat, joihin oli osunut zamor-ammus. ”Ihan hyvässä kunnossa.”
”Höpsis”, Umbra torui toaa. ”Me lähdemme Klaaniin. Tämä alkaa mennä vaaralliseksi, ja haluan adminien mielipiteen ennen kuin teemme mitään hätäilevää.”
Troopperi kohtautti olkiaan. ”No okei. Sinähän se mode olet.”
Nuotio rätisi. Kapura lisäsi siihen puuta Kane-Ra -aluksen rungosta. Vuorella oli jäätävän kylmä. Kun toat katsoivat harjanteelta etelään, saaren eteläosien kylien valot näkyivät himmeinä kaukaisuudessa. Nelikko istui jonkin aikaa hiljaisuudessa. He päättivät alkaa nukkumaan, jotta seuraavana aamuna jaksaisi aloittaa matkan Klaaniin. Ilman lintuja tai lento-alusta siitä tulisi pitkä patikkaretki. Kapuralle oli annettu ensimmäinen vartiovuoro; hän jäi istuskelemaan jollekin, joka oli joskus ollut höyryaluksen siipi. Hänen ystävänsä käpertyivät nuotion ympärille.
Epäilyksen varjot kävivät toan mielessä. Hän ajatteli sotaa ja taistelua. Nazorakien aseita ja zyglakien pimeässä kiiluvia silmiä. Matoranien verta ja talojen raunioita.
Hän ei haluaisi koskaan kokea sitä, toa päätti ja katseli lumisia rinteitä. Yö oli täysin hiljainen. Tähtitaivas katseli alas maailmaan Initoi hohtaen punaisena kaiken eläväisen yllä. Kapura mietti hetken Kohtaloita ja tähtiin kirjoitettuja tulevaisuuksia. Olisiko sota niissä määrätty, hän pohti.
Hetkinen. Hänen näkökenttänsä reunassa vilahti liike.
Kapura kääntyi. Aluksenhylyn ympärillä oli vain lunta ja kiviä. Hänen toverinsa nukkuivat.
Jääkiipijä. Niitä on näkynyt vuoren etelärinteellä muutenkin, hän selitti itselleen. Vakuuttelun teki sangen epäuskottavaksi se seikka, että yllättävä zamor-kiväärin laukaus upposi hänen haarniskansa läpi hänen rintakehäänsä. Toa ulvaisi tuskasta ja kaatui selälleen hankeen. Hän kuuli juoksuaskelia.
Niinpä tietysti, toa ajatteli ja ponnisti itseään pystyyn hampaita purren. Vaaleanvihreää verta pulppusi hänen harmaalle haarniskalleen. Pienet, ammuksesta vapautuneet hyönteiset järsivät haavaa suuremmaksi. Toa irvisti ja romahti polvilleen.
”Hei tyypit! Hyökkäys! Herätys! Hälytys!” hän huusi ja kaatui maahan. Hetkessä nazorakit olivat aluksenhylyn päällä ja heidän kimpussaan.
Ne olivat kastanjanruskeita, hyönteismäisiä hahmoja, joiden vihreät silmät loistivat yössä. Torakat pitelivät toisessa käsiparissaan keihäitä ja pitkiä sapeleita. Ampujat olivat epäilemättä kauempana. Siiveniskujen tukemat syöksyt klaanilaisten nuotiopiiriin keskeytyi äkisti, kun maassa tuskissaan kieriskelevä tulen toa kärvensi valtavalla tulisella aallolla torakkajoukon ilmasta. Välähdys näkyi varmasti Klaaniin asti.
Muut klaanilaiset olivat jo selvästi hereillä. Kapuran tulimyrskyn pyyhkäistyä heidän ylitseen toat nousivat, vain saadakseen suuntaansa joukon laukauksia. Umbran sähkökanuuna jakoi kuolemaa zamor-tulen suuntaan räjäyttäen nietoksia. Troopperin herännyt lemmikki-hikaki yritti pysyä hengissä parhaansa mukaan käpertymällä lentokoneenraadon taa.
”Kapura on haavoittunut”, Troopperi huusi nazorakien laukauksien alta. Häntä turhautti se, ettei hänellä ollut enää nuolia. Miksi hän edes käytti jousta?
Ai niin. Siten hän antoi vastustajilleen edes mahdollisuuden.
Jään toa oli jo kääntämässä ammuttua tulen toaa selälleen. Ampumahaava rintakehässä paheni jatkuvasti. Matoro käytti jälleen kerran parannuskiveään ja paransi ystäväänsä elementtivoimallaan. Se keskeytyi ikävästi, kun korkeuksista kuuluva vihellys viesti ankeasta tulevaisuudesta.
Umbra ja Troopperi kamppailivat yli Kane-Ran rungon hyökkääviä torakoita vastaan. Hyökkäys oli organisoidumpi kuin aiemmat kohtaamiset nazorakeja vastaan, Troopperi huomioi. Vastapuolen kranaatinheittimet alkoivat sataa kuolemaa korkeuksista sillä hetkellä. Osuma vain parin metrin päähän sai klaanilaiset syöksymään maahan.
”Mitä jos häivytään täältä”, Umbra huusi metelin alla.
”Hyvä idea”, puoliksi tajuissaan olevaa Kapuraa raahaava jään toa vastasi. Sirpaleita lensi heidän ylitseen.
”Miten ajattelimme tehdä sen?” Troopperi kysyi.
”Suojaa meitä”, Matoro hihkaisi. ”Umbra, työnnetään tuo hylky alamäkeen.”
”Tämä on typerää”, valon toa kommentoi juostessaan alasammutun aluksen rungolle. Matoro tuli tämän perässä Kapura mukanaan. Troopperi kulki viimeisenä ja tarkkaili taivasta.
Hänen haukansilmänsä havaitsivat seuraavan kranaatin. Toa ponnisti, hyppäsi sitä kohti ja laukaisi vihreän voimakenttänsä. Hänen musta Haunsa hohti hetken, ja suojeleva kenttä ilmestyi hänen ja kranaatin väliin. Se räjähti kenttää vasten, heittäen Troopperin potkaisun voimasta selälleen hankeen. Toa huusi jotain siisteydestä riemuissaan ja syöksyi jälleen toimintaan.
Umbran ja Matoron muodostama dynaaminen duo oli oli onnistunut kääntämään Kane-Ran puisen rungon suurinpiirtein oikein päin, ja valon toa oli laserilla leikannut irti siivenriekaleet. Kapura, joka oli jo palaamassa tajuihinsa, makasi siinä, missä ajoneuvon ohjaamo oli joskus sijainnut. Troopperi loikki ympäriinsä kuin pähkähullu ja torjui reflekseillään kaikki laukaukset, joita toia kohti satoi.
Sitten he olivat valmiita. Umbra työnsi korvike-kelkan liikkeelle alas vuoren rinnettä, ja muut toat sekä yksi hikaki hyppäsivät vauhdissa sen kyytiin.
Se oli typerää, he saivat pian huomata.
Kyllä, nazorakit jäivät taakse hyvin pian, mutta vuorenrinne ei ollut erityisen helppoa laskettelumaastoja. Aina välillä kivenjärkäleet repivät heidän muutenkin hajoavaa ajopeliä, ja pari kertaa oli vain tuurista kiinni, etteivät he syöksyneet alas jyrkänteeltä.
”TÄMÄ OLI SURKEA IDEAAAAAA”, Umbra huusi Kane-Ran pohjalta kivien tehdessä syöksystä äärimmäisen töyssyistä.
”Oletteko varmoja, että tämä pysyy kasassa? Tuosta irtosi juuri lauta” Kapura kommentoi, joka ei ole edelleenkään parhaassa mahdollisessa kunnossa.
Kelkka osui kivenlohkareeseen, joka sai sen ankaraan syöksykierteeseen oman, klaanilaisentäyteisen akselinsa ympäri. Troopperi huusi kurkku suorana, mutta ääni oli enemmän innostusta ja riemua kuin kauhua. Kuin valtava hyrrä, pyörivä ajoneuvo lopulta ajautui kohtaan, jossa jäinen vuori yksinkertaisesti loppui ja erittäin jyrkkä kallio alkoi.
”Unohtakaa äskeinen”, Kapura huusi melun läpi. ”Oletteko varmoja, että ME pysymme kasassa?”
Kelkka putosi viitisen metriä, osui kiviseen rinteeseen ja putosi taas. Se kieri 360 asteen käännöksiä nyt ainakin kolmella eri koordinaattiakselilla. Hetkelliset vapaapudotukset ja niitä seuranneet mielettömät rysähdykset ja kolahdukset lisäsivät matkan jännittävyyttä huomattavasti.
Sitten he saapuivat Ko-Huna-Koron laakson jyrkille reunoille. Troopperi hiljeni nähdessään kolmikymmenmetrisen pudotuksen.
”KARZAHNIKARZAHNIKARZAHNI”, Kapura kiljui ja roikkui kelkassa kaikin voimin.
Matoro yritti saada tilanteesta selkoa. Se oli hankalaa, sillä hän ei ollut aivan varma, miten päin suhteessa maan pintaan hän oli. Ja heti kun hän sen huomasi, hän oli kääntynyt taas.
No, syteen tai saveen, hän ajatteli, ja pureutui ajatuksillaan routaiseen maahan.
Massiivinen jääpilari nousi laakson pohjasta ja otti aluksen vastaansa väkivaltaisella kolahduksella. Toa kiemurteli kelkan etuosaan ja aloitti tien luomisen ennen kuin ajoneuvo saisi jälleen hyrräkompleksin. Hänen valkoiset kätensä sädehtivät kylmyyttä ja jäätä eteenpäin, luoden kaikkien turvamääräysten vastaista luistelurataa kymmenen metrin korkeuteen ilmaan.
He syöksyivät pitkin jääsiltaa hyvän matkaa, kunnes miljöö oli muuttunut sangen epäjäiseksi. Kuten oli myös Matoro, toa huomioi, ja tunsi, miten hänen kontrollinsa kylmyydestä kalpeni hetki hetkeltä enemmän.
Ennen kuin hän ehti kuluttaa kaikkea voimaansa, hän lopetti, ja heidän ajoneuvonsa iskeytyi kovaa kiviseen kallionrinteeseen.
Tärähdyksestä pään selvittämiseen meni hetki itse kultakin. Kapura piteli otsaansa maassa lojuessaan; Troopperi nauroi. Umbra näytti jähmettyneeltä. Hikka uudelleenharkitsi vakavissaan elämänvalintojansa. Matoro nousi vaivalloisesti ylös silmäilläkseen ympäristöään.
”No sepäs… sepäs oli menoa”, Kapura kommentoi.
”Ainakin pääsimme alas vuorelta”, jään toa vastasi.
”Klaaniin tosin on vielä matkaa aika lailla”, lunta epäkäytännöllisestä haarniskastaan kaapiva Umbra totesi.
”Olemme jossakin Suon luoteispuolella. Tästä ei ole kovinkaan pitkää matkaa Sahi-Koroon länsirannikolle. Tunnen sieltä yhden venemiehen – hyvä jätkä, Eglastus nimeltään – joka voisi heittää meidät vesitse Linnakkeelle. Voimme samalla udella kuulumisia pohjoisesta”, Troopperi jakoi paikallistuntemustaan. Hän oli usein kertonut ajoista, jolloin oli matkustellut matoranina pitkin saarta.
”Paljonko tästä on matkaa?” Matoro, joka istuskeli suurella kivellä, kysyi. Aamuaurinko oli nousemassa pian.
”Parikymmentä kilometriä, arvioisin. Enemmänkin, varmaan. Päivän matka”, tulen toa kertoi.
”No, jalkapeliä kehiin sitten vain”, Umbra totesi, ja lähti marssimaan etummaisena.
Aamupalasta oli jo nelisen tuntia, kun Kapuraa alkoi tympiä koko käveleminen. Oikeastaan se masensi häntä siksi, että seikkailun aikana hän oli huomannut konkreettisesti, ettei pysynyt kolmen supertoasoturin vauhdissa villissä, armottomassa luonnossa ja veristen taisteluiden ja ruudinsavun ja kranaattien melskeessä. Kenties hän alkaisi lenkkeilemään tämän jälkeen. Tai käymään salilla. Sen sijaan, että käytti kaiken aikansa joko ahjolla tai salaliittokirjojen ja sarjakuvien parissa.
Kenties kyseessä oli jokin salainen juoni, hän pohti. Kenties hän oli ollut paljastaisimallaan suuren salajuonen, mutta vihamieliset reptiliaani-kansallisosialistit olivat saaneet hänet tänne keskelle ei mitään harhautukseksi. Kenties hänen muistiinpanonsa Klaanissa oli sillä välin ryöstetty!
Troopperi ja Matoro astelivat hänen edessään, ja Umbra kulki nyt joukon viimeisenä. Maasto oli kivikkoista ja kukkuloista – puita näkyi silloin tällöin. Vuori kohosi heidän takanaan auringon myötä. Oikeastaan tulen toa ei ollut koskaan edes ollut niin kaukana saaren erämaassa. Oli outo ajatus, ettei hän ollut edes käynyt saaren, jota piti kotonaan, pohjoisosissa. Hän oli vain kuullut outoja tarinoita sarvekkaista hirviöistä ja toista, jotka pukeutuivat niiden sarviin. Ja suurista, sarvekkaista pukeista, jotka hyökkäsivät kaiken liikkuvan kimppuun.
Ehkä siksi hän piirsi ironisia sarjakuvia ja jätti seikkailut Matoroille. Toa hätkähti, kun kuuli askeleita sorassa jossakin sivullaan. Ei taas, hän ajatteli, ja muisteli laukausta lumivuorilla.
”Seis”, Matoro pysäytti joukon ja keskittyi kuuntelemaan. ”Minulla on huono tunne tästä.”
”Minä en kuullut mitään. Mitä nyt?”, Umbra kysyi.
”Hmm. Saatoin kuulla jotakin. Olen kai vain jäänyt liian moneen väijytykseen elämäni aik-”
Mustiin haalareihin pukeutuneet skakdninjat nousivat sorasta, jossa olivat odottaneet. Heidän värikkäät kasvonsa oli naamioitu hiekalla ja harmaalla värillä. Ne ponnistivat klaanilaisten polkua reunustavilta soravalleilta – se kaikki tapahtui sekunnin murto-osia lyhyemmässä ajassa, koska he olivat ninjoja.
Ninjat loikkasivat painovoimaa uhmaten ninjasapelit ja ninjatähdet välkkyen keskipäivän valossa. Selittämättömästi maahan kätketyt savupanokset räjähtivät, ja peittivät pienen taistelukentän harmaaseen näönesteeseen.
Troopperin vihreä voimakenttä välähti, ja se lennätti kaksi siihen osunutta ninja-skakdia selälleen hiekkapenkereeseen. Matoro kierähti maahan ja veti kaksi miekkaansa esiin. Hänen skannerisilmänsä analysoi savun peittämää kaaosta. Kapurakin tavoitteli karkeaa muotoa ja epäselviä värivalintoja sisältävää testimiekkaansa, joka näytti liian typerältä tehokkaaksi. Silti, jotenkin, se näytti toimivan. Ainakin ninja, joka sai siitä osuman kalloonsa, näytti suhtautuvan aseeseen kovin torjuvasti.
Matoro tunsi ninjat. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki niiden tuoreet mustat ninja-asut, mutta ne olivat selvästi samoja luusereita, joita hän oli kohdannut skakdikenraali Labion joukoissa. Se, että ne olivat nyt Klaanin saarella, ei kuulostanut millään tasolla hyvältä. Savun keskellä hän väisti yhden skakdin hyökkäyksen vain törmätäkseen suoraan toiseen ninjaan. Hän kaatui soraan salamurhaajan viereen. Maassa oli irtohampaita Umbran uudelleenkäsittelemän skakdipurukaluston jäljiltä.
”Hemmetti mitä kaaosta”, Matoro murahti ja nousi. Maassa ollut ninja tarttui häntä jalasta – jään toa oli huitaisemassa miekallaan tätä, mutta toinen korsto tarttui hänen käteensä takaa. Kolmaskin ninja ilmestyi hänen ympärilleen. Matoro kiemurteli itseään irti väkivaltaisesti. Yksi ninjoista puri häntä ranteeseen – se sai toan pudottaamaan Energiateränsä. Hän sai heti sen jälkeen iskun niskaansa. Uusien savupommien turvin kaksi ninjaa syöksyivät toaa kantaen sivuun taistelusta, eikä aikaakaan kun he olivat köyttäneet jään toan.
Kolme muuta klaanilaista olisi saattanut tehdä jotakin, mikäli he olisivat nähneet koko episodia. He mittelivät edelleen neljää ninjaa vastaan alati laajenevassa ninjasavussa. Kun kaksi Mustalumea kantanutta skakdia olivat turvallisen välimatkan päässä metsänreunassa, he heittivät toan maahan ja lähettivät ninjasignaalin – oli aika vetäytyä Klaanilaisten luota. He olivat saavuttaneet kenraalin asettaman tavoitteen. Toa alkoi heräillä köysiinsä kolkkauksensa jäljiltä.
”Hyvä saalis”, sanoi toinen ninja-skakdeista. ”Tämä jään toa tässä on sotkenut johtajan suunnitelmat monesti. Minä tapan hänet kenraalin luona ja saan mainetta.”
”Etkä muuten tapa, minä haluan mainetta aivan yhtä paljon”, toinen murahti haastavasti.
Ehkä saan ne tappelemaan keskenään, jos hieman ärsytän niitä, Matoro ajatteli. Hänen näkönsä alkoi palautua. Hän huomasin lämpökamerasilmällään muiden kömpivän kauemmas tappelevista skakdeista. Jos hän toimisi oikein, muut pääsisivät pakoon.
”Kumpi teistä on voimakkaampi? Kumpi pystyy tappamaan minut paremmin?” hän kysyi.
”Hiljaa, Toa!” toinen skakdi karjaisi. ”Emme ole niin typeriä, että tappelisimme ja antaisimme teidän siten päästä karkuun.”
”Tuota noin…” toinen skakdeista sanoi ja katseli ympärilleen. ”Toat näyttäisi olevan tulossa tännepäin.”
”Eikö muiden pitänyt suojata meitä, että saamme saaliin pois.”
”Akijutsunakk sanoi juuri, että toat lähtivät tähän suuntaan heistä huolimatta.”
Toinen skakdi katseli joka puolelle ja sai raivokohtauksen, minkä johdosta hän iski nyrkillään toista naamaan. Tämä kaatui kuin kuolleena, ja hetken Matoro luuli tämän kuolleen, mutta hetken kuluttua skakdi kuitenkin nousi.
”Senkin typerä kinloka! Lähdetään!” toista lyönyt skakdi räyhäsi.
”Sinähän se pysähdyit tänne selittämään, kun halusit vain valtaa ja kunniaa, älä minua syytä.”
”Sinä halusit yhtä lailla!”
”Älä nyt huuda tai tämä pääsee vielä karkuun. Haluathan palkintosi. Labio tekee meistä kummastakin rikkaita, jos toimitamme toan hänelle. Nyt liikettä!”
Matoro ei pitänyt asioiden saamasta käänteestä. Skakdit raahasivat hänet kukkuloiden taakse leiriinsä, joka oli metsässä. Se ei ollut Klaanin lähimetsiä vaan itse asiassa hyvin kaukana Klaanista, jotta kukaan klaanilainen ei löytäisi sitä kovin helposti. He kävelyttivät Matoroa aikoja. Leriin oli hänen mielestään aivan liian pitkä matka, ainakin kädet sidottuna. Ihme kyllä, hänen silmiään ei sidottu, ja hän uskoi pystyvänsä palaamaan Klaaniin, jos onnistuisi vapautumaan. Lisäksi hänen toverinsa saattaisivat ilmestyä paikalle hetkenä minä hyvänsä, elleivät skakdit olleet järjestäneet heille mitään ikävää.
Leiri oli melko aukealla paikalla. Toinen skakdi sytytti tulen nuotioon; toinen sitoi myös Matoron jalat ja heitti hänet vasten barrikadia, joka skakdeilla oli leirin ympärillä. ”Leiri” rajoittui resuiseen telttaan ja toisen skakdin sytyttämään nuotioon. Matoro vääntelehti ja yritti päästä köysistä, mutta ei onnistunut. Ne olivat liian kireällä ja ne oli valmistettu jostain materiaalista, jota ei niin vain muserrettu rikki.
Iltapäivä oli jo pitkällä. Skakdit suunnittelivat seuraavaa siirtoaan. Vaikka heidän johtajansa oli antanut heille tarkat ohjeet, tehtävä oli muuttunut. Tämä teki tilanteesta erikoisen.
”Minusta tuntuu”, toinen skakdeista sanoi, ”että tapan tuon toan heti ja otan häneltä naamion voitonmerkiksi. Labio palkitsee minut, kunhan näkee, että tapoin Kuralumen.”
”Tee, mitä haluat”, toinen tokaisi. ”En saa kuitenkaan siitä mitään. Enkä halua osaa tahrautuneesta maineestasi.”
Ensimmäistä skakdia ärsytti toisen piruilu ja hän päätti kostaa tälle myöhemmin. Hän kumartui Matoron ylle ja alkoi puhua:
”No niin, toa. Matorohan oli nimesi, vai mitä?”
”En puhu sinulle, saasta”, Matoro tuhahti ja sylkäisi skakdin kasvoihin.
”Pian huudat tuskasta ja kuolet”, skakdi ärähti raivostuneena. ”Tästä tulee hauskaa! Nautin tästä!”
”Hauskaa, todella”, sanoi uusi ääni. Skakdi katsoi ympärilleen. Toinenkin näytti aivan yhtä ällistyneeltä. Ääni nauroi julmasti. Nauru tuntui kuuluvan kaikkialta.
”Ettekö näe minua? Ikävääää.” Varjoista ilmaantui käsi, koura, joka puristui skakdin kaulan ympärille. Terävät kynnet tunkeutuivat ninjan panssarin läpi, ja verta purskahti hieman skakdin rinnuksille. Tämä alkoi kiljua, mutta kiljuminen loppui, kun skakdi paiskattiin keskelle nuotiota. Kirkaisten kuin pieni tyttö se hyppäsi pois liekeistä. Toinen skakdi katsoi suu ammollaan toisen sekoilua, kunnes näki jotain.
Varjoista astui hahmo. Siivekäs, musta ja tummanpunainen. Haarniskaa koristavat prototeräspiikit hohtivat nuotion loimussa. Punaiset silmät välähtivät mustan naamion takana. Suuren Kanohi Kraahkanin, Varjojen naamion.
Hahmo kohotti kätensä ja ampui verenpunaisen säteen suoraan maassa makaavan skakdin vatsaan. Säde tunkeutui panssarin – ja koko skakdinretaleen läpi. Skakdi ulvaisi tuskissaan, rupesi sätkimään rajusti punaisen energiavirtauksen ravistellessa hänen hermosolujaan, ja lysähti sen jälkeen ruohikkoon. Toinen skakdi yllättyi toverinsa kuolemasta ja kävi raivoisaan hyökkäykseen. Mutta mustan hahmon vatsan kohdalta singahti varjoenergiasta koostuva käsi, joka sieppasi skakdin ja veti sekä sulautti hänet makutan ruumiiseen.
Matoro katsoi tätä kaikkea uskomatta silmiään. Kääntyikö onni? Hahmo käveli hänen luokseen ja katkaisi hänen siteensä.
”Tervehdys, Matoro Mustalumi”, Makuta Nui tervehti ja virnisti häijysti.
”Tämäpä oli onnekas yhteensattuma. Mitäs sinä täällä oikein toimitat? Tuuraat suojelusenkeliä?”, jään toa kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Olin metsästämässä.”, kuului makutan vastaus.
Matoro ei välttämättä halunnut tietää enempää.
”Umbra, Tero ja Kapura ovat todennäköisesti aika lähellä. Meidät yllätettiin tiellä. Etsitään heidät seuraavaksi”, Matoro selitti tilannetta makutalle.
”He tietävät, että minä löysin sinut. Kerroin heille juuri telepaattisesti, että sinulla on tärkeä tehtävä kanssani, ja että heidän pitää palata Klaaniin kolmisin.”
”Minulla on tärkeä tehtävä?”
”Nyt on. Seuraa minua”, Makuta Nui totesi ja katosi metsän siimekseen jään toa kintereillään.