Väsyneet lihakset ja kylmä hiki hänen ihonsa, joka vuosi hänen ihonsa ja aseensa päällä kruunasivat hänen yrityksiään pysymään jaloillaan. Veri ja adrenaliini virtasi yhä hänen suonissaan. Sitä, mitä oli enää jäljellä harjoitusmannekiineista olivat vain pahoinpideltyjä jäännöksiä siitä mitä ne ennen olivat.
Puhdas ja täydellisesti symmetrinen valkoinen huone kontrastoi sinisen Toan ja runneltujen nukkejen kanssa.
Useat ajatukset liehuivat Toa naisen päässä, jokainen edellistä hankalampi käsitellä, mutta jokainen niistä tuntui käsittelevän samaa asiaa eri näkökulmista. ”Miksi hänelle kului näin kauan? Mitä hän yritti? Oliko hän unohtanut minut? Miten hän olisi voinut? Miksi hän teki tämän? Mitä minä ajattelin? Miksi paljastin itseni? Olenko tosiaan näin heikko? Miksi?”
Toa kysyi samat kysymykset itseltään kauemmin kuin hän enää pystyy muistamaan, eikä hän ole yhäkään kyennyt löytämään vastauksia, jättäen hänet yhä turhautuneemmaksi ja vihaisemmaksi.
”Huomaan, että olet ahertanut”
Toa nainen ei edes huomannut kun mustaan takkiin pukeutunut Skakdi astui sisään. Toa käänsi katseensa lattiaan eikä enää vilkaissut virnistävää vierasta päin.
Skakdi nosti kulmansa, mutta ei lopettanut hymyilemistään ja laittoi kätensä selkänsä taakse.
”Tiedän mitä ajattelet”, skakdi puhui sävyllä, joka asteli hienovaraisesti ymmärtäväisyyden ja itseriittoisuuden rajamailla. ”Meillä ei ole ollutkaan aikaa puhua toistemme kanssa. Olen ollut valittavan paljon töitä, katsos.”
Toa ei vastannut, mutta kuunteli hartaasti skakdin jokaista sanaa. Skakdi tiesi tämän täydellisesti.
”Tulin tänne vain kertomaan yhden asian, rakas Sheelika”, skakdi käveli pari askelta Toa naisen taakse. ”Pyydän anteeksi. Pyydän suuresti anteeksi.”
Skakdi kumartui Sheelikaa kohti. Toa nainen yllättyi tästä toiminnasta, mutta hän ei pystynyt sanomaan miten. Sheelika käänsi päänsä hieman nähdäkseen skakdita paremmin sivusilmästä, mutta ei katsonut hänen silmiin päin. ”Pyydän anteeksi, etten saapunut ajoissa ja jouduit niiden nöyryyttämäksi”.
Skakdin ilme ja äänensävy oli hyvin määrittämätön, eikä Sheelika tiennyt kuinka vastata hänelle. ”Ymmärrän täysin, jos et anna minulle anteeksi. Ei tämä ole ongelma, jonka voi vain korjata anteeksipyynnöllä; Mutta haluan silti sinun tietävän, että sinä olet tärkeä minulle, Sheelika. Minä välitän sinusta, enkä koskaan antaisi itselleni anteeksi jos jotain tapahtuisi sinulle.”
Monta ajatusta syntyi ja tuhoutui Toa naisen mielessä ja hänen tunteensa ailahteli, eikä hän pystynyt seuraamaan yhtäkään niistä. Hän menetti kaiken kyynsä määrittämään mitä Arstein ajattelee ja mitä hän yrittää. Hän pystyi vain keskittymään Arsteinin sanoihin.
Hän ainoastaan nyökkäsi hiljaisesti vastauksena, mikä riitti skakdille.
”Jos sinulle ei haita, minulla olisi myöhemmin asiaa kanssasi”, Skakdi suoristi selkänsä ja astui huoneesta pois.
”Voit tulla milloin haluat”, ovi sulkeutui skakdin perässä.
Hiljaisuuden rikkoi ääni. Se oli pehmeä ja rauhoittava ääni, mutta puhujaa ei ollut.
Se johtui siitä, että ääni kuului vain Sheelikan ajatuksissa.
”Hm. En olisi kuvitellut hänen osaavan tuon sanan.”
Sheelika hätkähti ääneen, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän ei tiennyt kuvitteliko hän kuulevansa jotain vai ei
”Hänellä ei ole tapana myöntää virheitään. Ei sillä, että hän tekisi niitä kovin usein, mutta silti.”
”Missä sinä olet?” Sheelika kysyi, mutta hänen äänensävynsä sai sen kuulostamaan enemmän vaatimukselta. ”Näytä itsesi”
”Juuri nyt, Sheelika, tyttöseni? Kaukana etelässä. Mutta kuten voit huomata, myös pienessä päässäsi.”
”Ulos mielestäni”
”En voi näyttäytyä, koska en ole fyysisesti siellä”, Avde sanoi jättäen huomioimatta Sheelikan käskyn. ”Mutta jos tarvitset keskustelussamme silmät, joihin katsoa… katso peiliin.”
Sheelika oli vihainen, mutta hän halusi silti tietää mitä Avde yrittää ja päätti seurata ehdotusta
Toa nainen kääntyi huoneen ainoaan peiliin, joka lepäsi hänen takana.
”Olet ollut kauan hänen kanssaan, tyttöseni. Voitko silti väittää tuntevasi Arsteinia ollenkaan?”
Sheelikan heijastus puhui hänelle, kädet ristissä ja kasvoissaan ilme, jonka voisi melkein erehtyä empatiaksi jos Toa ei olisi tietänyt parempaa. Hänen peilikuva oli kuin kokonaan toinen henkilö lasin takana.
”En, mutta miksi luulet, että tarvitsen?”
Avde naurahti lempeästi. Ääni tuntui kuuluvan samanaikaisesti kaikkialta, mutta ei kuitenkaan mistään.
”Sheelika, Sheelika, tyttöseni. Se mies on koko elämäsi. On ollut siitä lähtien, kun hän pelasti sinut helvetistä. Siinä ei ole… mitään hävettävää.”
Sheelika ei halunnut myöntää asiaa, mutta tämä oli oikeassa. Hän ei voinut väittää Avdea vastaan. Sheelika pysyi vaiti, vaikka turhautuneisuus repi häntä.
”Kysyn siis uudestaan, tyttöseni. Tiedätkö, mitä se mies haluaa? Tiedätkö, mikä häntä ajaa? Tiedätkö, missä on kapellimestari hänen koko orkesterilleen?”
”Mitä sinä yrität Avde? Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein vastasi
Avde piti mietiskelevän hiljaisuuden ja Sheelikan ajatukset saivat hetkeksi rauhaa. Hän yritti koota niitä, mutta pian joku puhui taas.
”Tarvitseeko minun ’yrittää’ mitään, Sheelika?” Avde sanoi kuin loukkaantuneena. ”Entä jos olen vain kiinnostunut? Ymmärrän niin paljon teidän Toa-soturien, skakdien, makutojen… kaikkien mielistä… mutta tämän edessä? Olen sanaton.”
”Mikä… mikä on se näkymätön ketju, joka pitää sinua kiinni hänessä?”
Oli monta tapaa, jolla Sheelika olisi voinut vastata kysymykseen. Jokainen niistä edellistä henkilökohtaisempia ja yhtä hankalia selittää. Hän päätti valita vain yhden niistä.
”Koska hän osaa tanssia”, Sheelika vastasi tyhjentävästi ja yritti piilottaa pilkkaavan virneensä.
Avde jäi hiljaiseksi. Sheelika päätti jatkaa.
”En olettaisi, että ymmärtäisit. Toivottavasti et ole liian pettynyt.”
Avde huokaisi.
”Ja hän määrää tahdin. Jokaiselle askelellesi. Niinkö se on, tyttöseni?”
Sheelikan ilme murtui hieman, mutta ei luovuttanut. ”Onko kaikille asialle sinusta selvä mestari-palvelija rooli?”
”Etkä pysty oikein tanssimaan, ilman tahtia eikö vain?” Avde kietoi kämmenensä ja kumartui hieman.
”Ja seuraat hänen tahtiaan”, Avde sanoi lempeästi. ”Kyseenalaistamatta. Kyselemättä. Sheelika kulta, onko tämä lojaaliutta… vai haluatko vain sisältöä elämääsi?”
Mitä oli vielä jäljellä Sheelikan kärsivällisyydestä alkoi huveta. ”Miksi haluat tietää tämän? Miten hyödyt tästä?”
”Sheelika, sanoinhan jo. En hyödy tästä mitään. Olet henkilö, yksilö. Et nappula laudalla tai instrumentti orkesterissa.
Haluan ymmärtää sinua, tyttöseni. Haluan nähdä, mikä sinua ajaa… mutta en näe”
”Jos olen vain yksilö sinulle, josta et hyödy, miksi sinun tarvitsee ymmärtää minua?”
”Sheelika. Älä väistele kysymystäni.” Avden ääni oli tiukempi ja kylmempi.
”Älä väistä sitten minunkaan; Miksi sinun täytyy tietää minusta jos en ole tärkeä sinulle?” Sheelika vastasi herjahtavalla sävyllä. Hän oli viimein lähellä tilanteen hallitsemista.
”Sheelika”, hiljainen ja kylmä ääni sanoi. ”Minä en missään vaiheessa sanonut, että et olisi tärkeä.”
”Sanoit niin vain itse.” Sheelika ei halunnut antaa Avden vastaväitteen estää häntä, mutta hän oli alkanut kiihkiintyä liian paljon eikä pystynyt kunnolla keksiä hyvää vastausta.
”Mitä ajat takaa?” Sheelika viimein kysyi.
”Voi Sheelika”, Avde sanoi kuin säälien. ”Sitä, että et tiedä itsekään, mitä haluat. Olet yhtä konfliktia ja kostoa. Se helvetti, jonka kävit läpi antoi sinulle loputtomasti raivoa… mutta et ole edes varma, mihin haluat suunnata sitä.
Siispä suuntaat sitä sinne, minne Arstein haluaa. Ja tanssi jatkuu.”
Sheelikan hetkellinen voitontunne alkoi murreta vähitellen, mutta hän yritti hallita itsensä. ”Niinkö sinä asian ymmärrät?”
”Sanon asian niin kuin näen sen, Sheelika. Mutta miten sinä itse näet sen?”
Sheelika ei vastannut kysymykseen. Pikemminkin hän ei kyennyt vastaamaan.
Hän pysyi vaiti.
”Et näe”, Avde sanoi valaistuneena. ”Siksi minä en näe. Teet asioita siksi, koska ne miellyttävät Arsteinia.”
”Ei hänen edes tarvitse käskeä sinua.”
”Mitä tarkoitat?”
Avde huokaisi. ”Tarkoitan sitä, että sinun täytyy katsoa itseäsi silmiin… ja päättää tänään, mitä haluat, Sheelika. Haluatko todella kostaa sille, jota kutsutaan Tawaksi? Vai haluatko vain nähdä Arsteinin hymyilevän?”
Avden sanat iskeytyivät Sheelikaan. Hänen ajatukset tunteet ailahtelivat radikaalisesti.
”Suu kiinni”, Sheelika ei enää yrittänyt hillitä itseään. ”Suu kiinni ja ulos päästäni.”
Yllättäen Avde tuntui tottelevan komentoa ja hiljeni. Hetken harkinnan jälkeen ruumiiton ääni sanoi vielä jotain.
”Ajattele asioita, tyttöseni. Punnitse sitä, mikä on sinulle tärkeää.”
Sitten oli vain hiljaista. Puhe oli lakannut. Hänen peilikuva oli nyt vain sitä; peilikuva. mutta Sheelika tunsi yhä läsnäolon.
Punainen Mies oli vielä paikalla. Ja jos ei ollut, hänen silmänsä tai korvansa ainakin oli. Sheelika ei halunnut ajatella asiaa.
Pimeä huone. Kosketinsoittimen hento ääni. Nämä olivat ensimmäiset asiat mikä jäi Toa naisen mieleen kun hän saapui tänne ensi kertaa. Hän ei itsekään ollut varma oliko huone kokonaan tyhjä vai piilottiko se varjoihinsa jotain, mutta kaikki se tuntui toissijaiselta joka kerta, kun hän kuulee sen melodian.
Von Maxitrillian soitti parrasvalon alla, tällä kertaa hänen kanssaan soitti yksi hänen Feterroistaan. Mekaanisuudestaan huolimatta Feterra oli yllättävän hyvä kosketinsoitossa, mutta tämäkin johtui Zorakin taidoista. Sheelika ei sanonut mitään hetkeen, kunnes skakdi viimein huomasi Toa naisen olevan huoneessa. Hänen suunsa vääntyi hymyyn. Zorak nousi tuolistaan ja antoi Feterran jatkamaan kappaletta.
”Saanko luvan?” Skakdi kumartui ja ojensi kätensä. Sheelika otti tarjouksen.
Hienotekoisuus maalasi koko huoneen ilmapiirin. Kaksi tanssijaa, mies ja nainen. Askeleet, joka toinen, liikkui kuin lintu vedessä; elegantti ja hienovarainen. Ei virheitä eikä vääriä päätöksiä, kukaan ei onnistunut tuhoamaan sitä lankaa jota puolattiin hitaasti yhteen, suurempaan hienostuneisuuden kerään.
Feterran soittaminen muodosti kokonaan oman tanssin. Sen kädet astelivat kevyesti tumman ja vaalean päällä. Se oli baletti, jota vain harva huomaa mutta kaikki tuntevat.
Jokainen aste, jokainen liike ja jokainen uusi nuotti kietoutuivat kuin silkkiä. Erot olivat hiuksenhienoja. Mikään ei tuntunut suunnitetulta, mekaaniselta tai teolliselta. Kaikki oli sulavaa, orgaanista ja elävää, luoden tyynen aallon kahden erilaisen maailman välillä.
Se oli kuin valtameri, johon kaikki sekoittui, mutta mikään ei ollut erilainen tai kovinkaan samanlainen. Kaikki oli täydellisesti yhden synfonian kanssa. Mikään ei poikennut. He sulautuivat yhteen ainoaan liikkeeseen, yhteen ainoaan orkesteriin.
Tämä orkesteri, jonka hän sävelsi.
”Tiedätkö, mitä ajattelin?” Zorak kuiskasi musiikin takaa.
”Kuinka tärkeä olen?” Sheelika kuiskasi takaisin naljailevasti. Arstein kihersi hiljaisesti Toan vastaukseen.
”Sitä myös, mutta mielessäni oli toinen asia”
”Mikä mahtaa sinun päätäsi puristaa?” Toan kujeellinen äänensävy ei katkennut.
”Tarvitsen yleisön. Yleisön, jotka ymmärtävät konserttoni aihelman. Sen ostinaton.” Arstein vei tanssia eteenpäin, eikä näyttänyt menettävän keskitystään hetkeäkään. Hänen silmänsä katsoivat etäisesti. ”Haluan heidät taputtamaan, kun on aika finaalilleni”
”Keitä sinulla on mielessäsi?”
”Vain neljä ihmistä. Yhden heistä jo tunnet henkilökohtaisesti. Loput ovat helppo löytää”
”Eli haluat, että etsin sinulle tämän yleisön?”
”Ei, rakas” Arstein katsoi Toa naisen silmiin. ”Haluan, että löydät ne”
Musiikki jatkui, mutta tanssi oli lähestymässä loppuaan. Kumpikin osa puoli ei näytänyt piitavan tästä.
”Vallanhimoista” Sheelika sanoi matalalla äänellä.
”Nopeat syövät hitaat, kuten on sanottu”, Zorak vastasi miellyttävän voimakkaasti. Hän oli taistelija, se oli hänen luontoa. ”Otetaanko toinen, rakas?”
Matkustajan kädet lepäsivät hänen aseensa päällä. Hänen ei tarvinnut ohjata venettään, joka rauhassa ui kohti harmaata ja punaista rantaa. Matkustaja oli Toa, mutta ilman Suvaa. Hän puki säkkikankaisen anorakin päälle ja peitti punertavan huivinsa kasvojaan. Viimeiseksi hän laittoi paksut pihkasta tehdyt suojalasit silmiensä eteen. Vene rantautui viimein tuohon kirottuun maahan.
Trem Kromin Niemen tuhkamyrskyt piiskasivat kaikkia, jotka lähestyivät sen terävien kristallitähkien puutarhaan. Tulivuoret syöksi kekälettä, ja karkeat kivipölyt piilottivat maanpinnan.
Toa piti tummasta lierihatustaan kiinni vapaalla kädellään, hänen toinen kätensä tiukasti kiinni sauvassa. Jokainen askel upposi syvälle maahan, tehden matkasta raskaan ja tukalan.
Jos Toalla olisi ollut Hau, hän olisi pystynyt suojaamaan itsensä ankarasta sorasateesta ja voinut olla käyttämättä sumeita lasejaan. Akakulla hän olisi voinut oikeasti nähdä suojalasien läpi.
Nyt kun Toa ajattelee, mikä tahansa muu kanohi kuin hänen Suurta Avohkiin näköisyyttä kopioiva naamio olisi edistys. Mutta ikävä kyllä, Toalla ei ollut Suvaa, eli ei muita naamioitakaan.
Toan punainen huivi tanssi raa’an myräkän tahdissa, joka innosti myös muutkin vaatekappaleet Toan päällä tekemään samoin, paitsi hänen hattunsa, jota Toa piti hoivansa alla henkilökohtaisesti.
Toa vaelsi ilman selvää päämäärää paksun tuhkan läpi kuin eksynyttä rahin pentua, joka kadotti silmänsä.
Rajuilma ei taantuisi viikkoihin, Toa toisti itselleen mielessä. Hänen marssinsa ei hidastunut, vaikka jokainen hänen lihassäikeensä kaipasi lepoa. Toa ei pitänyt lukua kuinka kauan hän oli kävellyt painavan pölykerroksen läpi, kuinka monta kuivia ja vääntyneitä varpuja hän oli ylittänyt ja kuinka monta kidenastoja hän oli kohdannut.
Hänen kävi näitä numeroita mielessään, mutta ei peittänyt sillä keskittymistään tarpeeksi, joten hän huomasi vieraan äänen tavallisen kekäleen ja tuhkan välissä.
Toa otti puolustavan Veden elementin asennon ja lähestyi äänen lähdettä.
Punakäärme nousi ylös soran alta, jonka väri oli sulautunut onnistuneesti punertavaan ympäristöön. Rahi sihisi hyökkäävästi saalista. Sen useat piikit kipinöivät intensiivisesti.
Toa otti askelia hitaasti sivuun, hän oli valmiina. Punakäärme ei ottanut nälkäisiä katseitaan pois saalistaan.
Ennen kuin kumpikaan huomasi, toinen heistä oli kaatunut maahan, hänen verensä kastellen harmaata hiekkaa. Heidän korvansa eivät olisi voineet poimia myräkän keskeltä tuon aseen ääntä, mutta he olisivat voineet kuulla toisen toonin.
”VALOTTU!”
Toa katsoi toista sankari-soturia, joka liukui mäeltä ja juoksi hänen viereen.
”Viime tapaamisesta ollut jo aikaa, Valottu!” vihreä, Suurta Volitakia kantava Toa huohotti innostuneesti. Toa ja Toa. Trem Kromin niemessä ei usein törmätty kahden Sankareihin yhtäaikaa.
”Nidhiki. Iltapäivää sinullekin.”
Valottu pyyhki tuhkan pois suojatakistaan ja ripusti sen naulakkoon. Miellyttävä viileys, joka kulki ellipsin muotoisessa huoneessa oli hyvin rauhoittava tukahduttavan retken jälkeen. Myrskyn ääni kuului yhä talon ulkopuolelta.
Nidhiki kaatoi lasi kylmää ja laittoi sen savipöydälle. Toat istuivat pöydän ääreen.
”No, miten matkasi on ollut?” Nidhiki kysyi ja siemaisi hieman juotavaansa.
”Sama kuin ennenkin. En ole ehtinyt seurata mitä muualla maailmassa tapahtuu” Valottu vastasi ilman Toalle.
”Ahaa”, Nidhiki otti toisen kulauksen. ”Täällä asiat ovat pysyneet myös aika samana. Tosin, Ivek ja Tuvanista tuli pari, tuhkahirssisato on ollut tuottoisa, Rahit ovat kiusanneet asukkaita kuten tavallista ja De-kansa on yhä omien piirinsä keskellä…”
Ilman Toa kertasi tapahtumiaan, vaikka häneltä ei olisi kysytty. Kesti hetken ennen kuin hän vaihtoi aihetta.
”Hei, oletko vieläkään lukenut sitä kirjaa jota ehdotin, se ”Veden lukijan ilta”?” Ilman Toa kysyi hyväntuulisesti.
”En”, Valottu vastasi lakonisesti.
”Mitää, julmaa”, Nidhiki kihersi ystävällisesti. ”Et koskaan lue, mitä ehdotan.”
”Ei ole ollut aikaa.”
”Mutta ei sinulla ole kiire.”
”En löytänyt kirjatoreilta.”
”Mutta se on menestyskirja.”
”Ai.”
Valottu ei yllättävästi muuttanut tyyntä äänensävyään kertaakaan keskustelun aikana, mikä huvitti Ilman Toaa suuresti.
Hän ei lopettaisi aikoihin ellei Valottu olisi jatkanut puhumista.
”Olen kyllä kuullut, että Suuressa Kaupungissa on syntynyt selkkauksia”
Nidhiki lopetti selittämisen ja siirtyi pois aiheestaan. ”Muistat kai Rauhan Akolyytit?”
”Muistan. Varakuraattori Lumihan oli nostanut pienen mellakan kun Jaatikko oli hiljennetty hänen Dumen hallinnon kritiikin takia”, hattupäinen Toa vastasi, eikä hetkeäkään paljastanut katsettaan hattunsa varjon alta.
”Niin, siitä kuinka Dumen opetukset ei seuraa Ylpeää-Vanhaa-Suuntaa. No, Vaurauden Arkkitehtien sisällä on syntynyt ristiriitoja. Kuulema osa ovat alkaneet sympatisoida Degohin ja muiden loogikkojen ja tiedemarkiisien kanssa.”
”Ei ihme. Dumen uudistukset ovat olleet radikaalisia. Ylpeästä-Vanhasta-Suunnasta erkaneminen tarkoittaisi koko yhteiskunnan toimintajärjestelmän muuttamista”, Valottu vastasi mietteliäänä.
”Jep, mutta Dume on pitänyt kyllä pitänyt mellakat erittäin hyvin kurissa, joten suurta kaaosta ei ole vielä syttynyt. Kuulema Degoh on jopa suunnittelemassa uuden kommuunin rakentamista”, Nidhiki jatkoi selittämistä ja joi loputkin juomansa. ”On myönnettävä; Dumen alla ei ainakaan syty kolmatta Suurta Puhdistusta.”
Valottu pysyi hiljaa.
”Asioita, joita olen kuullut mitä Makutat tekivät ja Parven tuoma massamurha hyytää minua yhäkin”, Nidhiki mainitsi ohikulkevasti, mutta Valottu oli syvällä omien ajatuksien sisällä.
Hän muisteli sitä, mitä hänen ei pitäisi.
Nidhiki huomasi pian Toan yhtäkkisen hiljaisuuden ja yritti vaihtaa uudelleen aihetta.
”Hei, Kaupungista puheen ollen; muistat kai Ihitin, joka muutti sinne? ”
”Luulin, että kaikki Matoralaiset täällä pelkäävät sinua?”
”Auts, tuo sattuu”, Nidhiki yritti kuulostaa piittaamattomalta, mutta Valottu tiesi.
Nidhiki nousi ylös tuolistaan ja meni toiseen huoneeseen etsimään jotain. Pian hän palasi takaisin pöydälle, hän toi mukanaan ympyrän muotoisen metalliesineen johon oli kirjailtu lyhyen numerosarjan.
”Katso mitä hän lähetti minut, suoraan Tieto-Torneilta”
Toa katsoi hetken pöydän päällä lepäävää esinettä.
”Sen nimi on Kanoka. Se on kyllä vielä prototyyppi, mutta kuulema tulee olemaan vallankumouksellinen.”
”Lautanen. Hyvä tietää, että vanha Matanin kieli elää vielä”, Valotun äänensävy muuttui asteittain hienovaraisesti, ja alkoi puhua itselleen. ”Te kete veore conoga harai suma rasin weraki. Inai avoh te eluni raura kuara mai…”
”Hei nyt, eivät kaikki ole yhtä vanhoja ja tietämyksellisiä kuin sinä”, Nidhiki sanoi ja piteli kiekkoa tiukasti kädessä. ”Älä sitten koske tähän”
”En minä aikonut”, Toa vastasi, vaikka hän ei edes kysynyt kiekkoa. ”Sitä paitsi, mitä vikaa kristallisoijissa oli?”
”Valottu hei. Et voi sanoa rehellisesti, että niitä jalkajousia käytetään vielä? Ne ovat raskaita ja kömpelöitä antiikkia”
”Mutta ne toimivat”
”Miten vain”
Tuhkamyrsky jatkui, kuten keskustelukin.
”Oletko vieläkin yksin? Siis, vieläkin vapaana ilman tiimiä?” Nidhiki kysyi
”Kyllä”
”Ei yhtään paikkaa jota suojella”
”Ei”
”Oletko yrittänyt asettua?”
”En voi”
Tässä vaiheessa keskustelu oli muistuttanut enemmän kuulustelulta, mutta ilman Toa oli ainoa joka ei huomannut sitä.
”Miksi nämä kysymykset yhtäkkiä?”
”No, sinä et yleisesti käy täällä. Tai no, et käy täällä enää yhtä yleseisti, joten ajattelin vain. Sinä et tunnu sellaiselta, joka tulee ilman syytä. Minulla on omat ihmiset jota suojella. No, ne hieman pelkäävät minua, mutta silti ja no, halusin vain…”
Ilman Toa alkoi kompastella omiin sanoihin.
”Mitä tarkoitat?” Valottu kysyi kääntämättä päätään.
”Äh, unohda. Unohda mitä sanoin”, Nidhiki vaihtoi pian taas puheenaihetta yrittäen kuulostaa niin rentoutuneelta kuin mahdollista. Mutta Toa tiesi, mitä Nidhiki piilotti.
”Et luota minuun”, Valottu sanoi. ”Vaikka olemmekin tavanneet aika usein.”
”Miten niin?” Ilman Toa yritti vastata rauhallisesti.
”Olet silmäillyt asettasi koko ajan ja pitänyt sitä kätesi lähettyvillä”
Nidhiki nielaisi hermostuneesti. Hän ei tiennyt milloin ja kuinka kauan Toa oli katsonut häntä silmiin hattunsa alta. Miten hän näki hattunsa alta? ”Äh, öh…”
”Ymmärrän, miksi et luota minuun”, Valottu jatkoi. Nidhiki ei yrittänyt puolustaa itseään ja pysyi vaiti.
”Tulin tänne vain lyhyeksi ajaksi. Minä en palaa enää takaisin tämän käynnin jälkeen”, Toa yhtäkkiä mainitsi, mikä yllätti ilman Toan. Nidhiki halusi kysyä, saada enemmän tietoa irti, mutta hän tiesi ettei siitä tulisi mitään. Valottu ei koskaan vastaisi suoraan.
Kumpikaan ei seurannut ajan virtausta siinä kiusallisessa hiljaisuudessa, ja pian kuin huomasivatkaan, oli aika lähdettävä. Valotun lopettaessa hän nousi ylös tuolistaan ja puki anorakin päälle.
”Pitääkö sinun lähteä?” Nidhiki viimein kysyi.
”Kyllä”, Valottu vastasi ilman selitystä, mutta ilman Toa ei enää yrittänyt repi enemmän tietoa irti. Ennen kuin Valottu ehti avata oven, hän puhui taas.
”Olen ajan saatossa muodostanut epäilyksen, joka liittyy siihen mitä tein. En tiedä olenko oikeassa vai en, mutta osa minusta kuitenkin on onnistunut uskottaman minun olevan oikeassa. Tämän takia en voi enää käydä täällä.
Olet vielä nuori, mutta sinulla on edessäsi vielä paljon, ja tulet kantamaan suuren vastuun kanssasi. Tulet joutumaan tilanteisiin, jossa kyseenalaista itseäsi.
Mutta muista: Älä ajattele, että olet muita huonompi. Sinulle annettiin tämä voima syystä. Älä kuvittele hetkeäkään, että et ole sen arvoinen.”
Nidhiki ei sanonut mitään. Useita ajatuksia vieri hänen päässä. Mitä Valottu puhuu? Mitä hän tarkoittaa? On hän aina ollut tyyni, mutta miksi yhtäkkiä tämä? Minkä takia se, mitä hän sanoo vaikuttaa enemmän kuin pitäisi?
”Älä tee samaa virhettä kuin minäkin…
Hyvästi.”
Trem Kromin kylät eivät koskaan olleet pelkkä kokoelma taloja ja koteja muurin takana, ellei niitä olisi rakennettu laaksojen väleihin tai olleet Whetalaisia lonkeronomadeja, joita oli nykyään kaikki alla niemimaassa Kalmahin epäonnistuneen nousun jälkeen.
Sen sijaan, kylät olivat rakennettu yhden, paljon suuremman katon alle, jolloin yksi asutuskunta oli ulkopuolisille kuin yksi suurempi, manas-ravun muotoinen rakennus.
Oraalisen perinteen mukaan osa vanhimmista kyläkoteloinneista ovat manas-rapuja, joita Legendaarinen Kahdeksan olivat päihittäneet varhaisimmissa aikakausissa, mutta kukaan ei ole varmistanut tätä muuna kuin paikallisena satuna.
Kylän asutukset olivat arkkitehtuuriltaan samankaltaisia Olda Tohungan tyyliin, mutta paljon aaltoilevimpia ja orgaanisempia muodoiltaan.
Hieman kauempana kylästä oli myös vanha Steltiläinen linnoitus, joka oli vain varjo entisestä itsestään. Nykyään se on muistutus Aristokraattien epäonnistuneista ja turhamaisista valloitusretkistä, todistaen yhä uudelleen kuinka he eivät tulisi koskaan kopioimaan kunniakkaiden esi-isiensä saavutuksia.
”Saisinko tuon laatikon takaisin?” kaapuun pukeutunut sciludomilainen osoitti Valotun kantamaan ruskeaa laatikkoa, jonka hän löysi matkalla.
Valottu antoi laatikon ilman kysymyksiä. Sciludomilainen juoksi heti kun sai kyntensä siihen ja nauroi maanisesti samaan aikaan.
Tuhansia ääniä kuului joka suunnassa, jokainen niistä taisteli, kamppasi ja kietoi toinen toisensa. Mainokset, ilmoitukset, varoitukset ja ehdotukset väänsivät ja kiersivät, ne olivat ainoa kieli jota puhuttiin kaupanteon valloittamassa foorumissa, jossa raha aina liikkui nopeammin kuin ihmisetkin.
Jokainen kävijä olivat yltä päältä peitetty paksuun suojatakkeihin, turbaaneihin ja viittoihin, kantaen päällä samat pihkasta tehdyt suojalasit. Kukaan ei halunnut joutua Trem Kromin rajuilman saaliiksi. Ruskean, harmaan ja hiekan värisävyihin pukeutuneet asukkaat olivat vaikea erottaa toisistaan eikä koskaan tiedä milloin edessä törmää joku yhdestätoista matoralaiskansoista, selakhilaiseen veteraaniin, skakdi-palkkasoturiin, karkotettuun lonkeronomadien paimeneen, tai silloin tällöin Krikcit-Pappimieheen ja vortixx vapaakauppiaaseen, jonka onni oli viimein ehtynyt.
Jokainen myyntikoju laittoi esille vain harvoin samoja esineitä. Käsityöt, työkalut, elintarvikkeet, aseet; jokainen oli jaettu omaan kojuun, joka myi vain yhtä tiettyä. Siinä missä ensimmäinen olisi myynyt ruukkuja, olisi toinen myynyt pelkästään lautasia ja kolmas kulhoja, ja niin edelleen.
”Saisiko neidille olla upea takki?” Ba-Matoralainen kauppias kysyi. Valottua ei ole tunnistettu Toaksi kiitos hänen lierihatun ja paksun viitan. Hänet olisi voinut ihmiskasassa helposti luulla toisen muun lajin edustajaksi.
”Tämän takin on suoraan tuotu Metru-Nuilta. Tämän takki on tehty seuraten vanhan Eliitin tyyliä!” myyjä mainosti innokkaasti takkia. Takki oli mustan ja hiekanharmaa, jossa on koristeltu vain vähän mutta ytimekkäästi. ”Hei hetkinen, sattuuko neiti olemaan Toa?”
Valottu katsoi hetken takkia, ja vastasi.
Sieltä alkoi Destral, Eni TRAHLVA, nimi jota inhosivat.
Tullut oli ruskeaa laatikkoa kantava, epämuodostunut syntipukki, kuten oli kerrottu ennen. Kadonnut-Mutta-Löytynyt temppelipalatsi, jonka rotundat ovat usvaa, avasi raskaat ristikonsa jota koristi hulluiksi jokeltavat entis-sankarit.
Teroitetut usvaseinät, kirotun ja kyselevän, sekä elämää varastavien mutta ei ryöstelevien asukkaat halasivat säälittävän olennon liiallisuutta, myös lihallisesti.
Se pilkkasi ja sylki, mutta ruma ja olematon ei niellyt, kuten oli oppinut kuolleiden ritarien ja elävien kanslerikuntien valheista. Ennen kaikkea, hän pilkkasi ja sylki myös, ja repi.
Tullut on Kra, Za, Vo, ja ennen kaikkea, Xi/Ul, mutta ei Cu. Ei koskaan Cu.
Hän joka ei ole hän kylpi tai oli kylpenyt Vastakohdan sisällä ennen syntyä tiesi ja tunsi tilattoman Huoneen. Huoneen tunsi vain osa, jotka vain luulevat tuntevansa. Ainoastaan Kra tuntee ja tietää Huoneen.
Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu:n pojat, tyttäret, veljet, siskot ja veli-siskot ovat täällä.
Kaikki paitsi yksi veli.
Aina paitsi yksi veli; Aspektin varastaja, Mangaia-Ate-En.
Varjo-olemattomat hyväilivät tunteilla, joita eivät käsittäneet tai omistaneet. Täällä ja viidessä muissa ajassa ja paikassa eivät pukeudu narrin ja valheen kasvo-vereen. Metaforat tiivistetty alkukantaan ilman tarkkuutta ja kulmia, ilman saastaisten väijytystä. Kaikki ansaittu on alistettu, mutta kaikki mitä oli on palannut.
Itsettömät omahyväisyydet väänsivät, repivät ja rakensivat käsillään kasvojaan ja lihastaan uudelleen ja uudelleen, luoden tanssin, joka viettelee kohtalomattomat, syleilee heitä ja heittävät heitä kunnes menettävät.
Tanssin keskellä lukemattomat sukupolvet syntyivät ja kuolevat ennen kuin lausuvat ensimmäisen Totuuden lauseen.
Aineellisuus, sana joita eivät aineettomat yritä ymmärtää, kalvetaan eläviltä, ja sen jäljet rakastettu.
Ainoa, joka ymmärsi aineellisuuden, oli naurettu kunnes syntyi halkeama, jonka jälki on aiheuttanut useiden Tohunga-kylien puremaan itsensä maattomaksi.
Kra, joka on kaikissa, puhui penumbran muotoisten ziggurattien sisällä ja itsensä kokoisissa syövereissä. Musta Polton päällä ei koskaan ollut täytetty kenenkään toonilla, jos koskaan tuleekaan.
Yksi pojista, jonka selkä oli kiteytynyt savu ja ase väisteli ilman taitoa, oli likainen ja oppimaton ja kysyi matriisissaan:
”Jos kaikki yksi oli ja on, ja totuus on aina ollut mutta vasta; miksi Kurjuus ja Ix? Vai onko Kra vain kra?” poika huusi kuin leikkisi nimetöntä eläintä, jota esiintyi vain Sumu-Aristokraattien unipeileissä.
Varjo-olemattomat, jotka eivät olleet tarpeeksi, kaikuivat takaisin pojalle Cu ja hylkivät sen Faxon-merkit.
Mutta Kra, Za, Vo ja Xi/Ul ei ollut Cu, ei koskaan ollut eikä koskaan tule, jatkaa ikuista joka-nielaisevaa katsomista.
Myöhemmin itseä omistamattomat kiisivät alas aikaa petkuttavilta minareeteiltaan ja tunkivat tuhannet terät likaiseen poikaan, kunnes tämä kaatui tuhansiksi, jättäen yhden.
Näistä tuhansista syntyisi Yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän Sadattelut, jonka vitsaus elää yhäkin Ikuisen Meren tuulettomissa kukkuloissa ja Kaupungin unohdetuissa syövereissä.
Varjo-olemattomat sivelivät itseään jäljelle jääneen pojan kappaleen minuudella, suoristaen rehellisyydellä kaikki mitä oli jäänyt.
Kra-Za-Vo-Xi/Ul- Cu ei avannut itseään, koska ei tarvinnut.
Kaikki ja yksi tiesivät. Kurjuus ja Ix oli yhtä valhe kuin tieteet, emootiot, toiveet ja toivot itsekkäiden itsettömien.
Kuolevien hammasrattaiden, protonien ja teollisuuden puutarhat kultivoitiin piilottamaan ilman rehellisyyttä, sen markiisit ja kreivit paljastettu, toisin kuin Turvan paronit ja vapaaherrat, jonka herttuakunta elää toimintahäiriössä.
Kurjuus elää, mutta Kra tietää ja ei tiedä, sillä Kra on kaikki ja yksi ja yksittäinen sekä ei. Se ei ole tärkeää.
Silloin Kra avasi tuhannet tahdottomuuden, turmeluksen ja tautien portit toista kertaa, jotka piilottivat yksi toisensa jälkeen enemmän salaisuuksia totuuksista, ja päästi Huoneeseen ruskeaa laatikkoa kantavan epämuodostuneen syntipukin, sen ruman ja säälittävän.
”Minä olen Avohkii. Sinä olet kra ”, suloton syntipukki taisteli konsepteja, ideoita ja totuuksia joita ei ymmärtänyt.
”Minä olen Kra, mutta sinä et Avohkii. Sinä olet Avhrak. Whet rawou Mata-Kaduk-Ka pahe en. Minä synnytin sinut”, vastasi varjot, jotka syleilivät muinaista ja kuollutta.
Avhrak, joka on Valon Irvikuva, heitti Petettyjen hampaista löydetyn laatikon olinaaltojen läpi ja kirosi valheellisilla valoilla.
Valheet eivät kukistaneet Totuutta ja sen konsepteja, joten iva ja egon mullistus oli ainoa kaiku.
”Nimeämispäivä oli nyt, mutta kaukana”, ilki valeminuus samalla kun hukkasi menneisyys-nykyisyyden, kunnes nälkäisin tuhosi jotta voisi synnyttää olemattoman hän-itsensä uudelleen.
”Mieli mieli aina mieli”, valeminuus, joka ei osannut kuin mädäntyä, lauloi lahonneen nurkkauksen sisällä.
Silloin oli konflikti, jossa herjaukset ja absoluutit kietoutuivat, sulautuivat ja kutoutuivat äärelliseen mutta mahdottomaan ajatuksen horrostilaan, jonka vaikutus alkaa Ikuisen Meren kuihtumisesta ja päättyy ensimmäisen Ta:n ja Po:n synnyssä.
Kra avasi itsensä opettaakseen vastenmielisen olennon ja parantaa sen tietämättömyyden.
”MAKUTA ON”, Kra julkaisi astuessaan hoikkana tornina Mustaan Polttoon kolmannen kerran ja paljasti Totuuden.
Väreily syntyi, jonka argumentit aiheuttivat nuorimpien ja typerimpien Ce:n kansan ruoskimaan näköisyyksiään ja puhuivat valheita saadakseen totuuksien kaiun katoamaan, kunnes hajosivat todellisuudesta.
Inika-Aina-Satunnainen joutui maalaamaan Eni TRAHLVAn ympärille useita uusia merkityksiä leikattujen ei-tulevien muodoissa.
Epämuodostunut syntipukki avautui Rauta Kotelostaan ennen kuin Kra oli kertonut toisen lauseensa, paljastaen itsensä olemassaolottomuuden pilkan kohteeksi.
Itsettömät itsekkyydet repivät sen hätiköinnissä rakennetut koisiivet, ja ahmivat Valheen, ja kaiken minkä jäi tuosta ulos heidän syleilystään, kohtaamaan uudelleen todellisuus tuon kamalan totuuden uudistamana.
Zakazin vehreät metsät ja alangot tarjosivat rikkaat ja kauniit maisemat skakdien lajille. Liskomaiset mutta hyvin lihaksikkaat olennot, joilla oli outo selkäpiikeistä muodostuva selkärangan jatke asuttivat tätä maailmaa. Maailman keskiosissa asuivat syväläiset ja lajit elivät rauhassa keskenään.
Kastelukanavia oli vedetty keskellä sijaitsevasta suuresta keskusjärvestä pitkin saaren sisämaata ja laajat pellot ja laitumet hallitsivat saaren kuvaa. Tahtorak-laumat vaelsivat ympäri saarta ja skakdit tekivät yhteistyötä jättiläismäisten liskojen kanssa. Saari vaikutti kaikin tavoin paratiisimaiselta, vaikka sillä oli omat kummallisuutensa.
Nyt oli kuitenkin syksy ja talvi tuloillaan. Sadonkorjuun kunniaksi skakdit järjestivät usein juhlia jotka muistuttivat matoranien nimeämispäiväkarkeloita.
Warrek asteli Skernan kaupungin kauniita, vaaleita katuja. Mata Nui lehmien vetämät vaunut risteilivät kaupungin kaduilla ja ilmaan nousi pölypilvi. Vaunuja ohjasti vanha skakdi, jonka leukaparta ylsi melkein maahan asti ja jonka päässä oli kulunut stetsoni. Skakdi puuskutti ja pureskeli heinänkortta hampaidensa välissä. Pieniä niazesk-kärpäsiä lenteli ilmassa vaunujen ja lehmien lähellä.
Warrek väisti tätä näkyä ja suuntasi tiensä kaupungin keskustaan Nuori, lihaksikas skakdi, jolla oli henkselit ja joka oli naikkosten mielestä komeakin oli matkalla karkeloihin talven saapumisen kunniaksi. Warrek työskenteli Metorakkin maatilalla ja teki muitakin hanttihommia. Hän hoiti eläimiä, hakkasi puita ja kynti peltoja kane-ra-härillä. Lihaksia tämä työ vaati ja palkkakin oli suhteellisen hyvää. Tämä sai hänelle mainetta erityisesti naisten saralla ja Warrek olikin monien skakdineitosten päiväunien kohde.
Warrek asteli Hyppivän Rukin majataloon jonne melkein koko kaupungin väki oli kokoontunut. Majatalo oli suhteellisen iso, puusta tehty rakennus jossa oli suuri juhlasali. Naiset kantelivat ruokaa ja juomaa pöytiin, osa äijistä kilisteli kolpakoita ja olutta läikkyi matolle. Musiikki pauhasi ja skakdeja tanssi pöydillä niin että astiat lentelivät ympäriinsä. Warrek joutui väistämään yhtä piirakkaa joka lensi hänen päänsä ylitseen ja osui paikan vaakunaan, ilmaan hypähtäneeseen ruki-kalaan.
Warrek meni tiskille ja tilasi Moerakkilta kaupungin laskuun olutta. Hän otti kolpakon ja meni syrjäiseen nurkkapöytään tarkkailemaan tilannetta. Hänen huomionsa kiinnittyi nopeasti kaupungin parhaan leipurin, Gaggulabio-nimisen skakdin tyttöystävään, todella somaan skakdineitiin jota Warrek oli tavoitellut jo pitkän aikaa. Warrekilla oli jo lahja valmiina tytön vikittelyyn ja yöseuraksi hän tyttöä kaavaili, tai joksikin suuremmaksi.
Olut maistui hyvältä ja tunnelma oli lämmin. Warrek ei saanut katsettaan irti naikkosesta, Vererakista, joka oli tyttöystävälaumansa kanssa tirskumassa yhdessä pöydässä, kolpakko paikkansa edessä. Nauru ja musiikki pauhasivat ja skakdit tanssivat. Warrek tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän käyttäisi herrasmiestaktiikkaa ja omaa karismaansa naisen iskemiseen.
Warrek meni juomia pursuavalle tiskille ja maksoi Moerakkille sievoisen summan drinksusta, jonka nimi oli Tahtorak. Se oli väriltään vihreä ja kun se sytytettiin tuleen, se loi vihreää valoa ja maistui mintulta. Warrek tarjoaisi tämän juoman ja lahjapaketin, jonka Warrek oli löytänyt rannikolle haaksirikkoutuneesta zyglak-aluksesta.
Keltainen skakdi maksoi kuusi härveliä vihreälle Moerakkille, joka piti yllään esiliinaa. Hän oli karun oloinen, vaikka bisnes tänään pelasikin hyvin. Warrek lähti tyynen rauhallisesti ja itsevarmasti liikkumaan kohti naikkosten pöytään ja tarjosi Vererakille drinkin.
”Tämä olisi teille arvon neiti”, Warrek sanoi, kumartaen syvään. Juoma pyyhälsi palavana pöydän halki, pysähtyen suoraan Vererakin eteen. Valkoinen naisskakdi katsahti komeaa juoman lahjoittajaa ja soi hänelle kauniin hymyn skakdihammasrivistöllään.
”Liity seuraan, komea Warrek”, Vererak kihelsi, hymyillen yhä komistukselle. Hän käski ystävättäriensä lähteä muualle ja lauma naisskakdeja lähti etsimään itselleen omia uroitaan. Monet heistä olivat jo juoneet alkoholia aika paljon ja meno oli sen mukaista.
Warrek ja Vererak vaihtoivat sanasen ja aloittivat keskusteluja, joiden aasinsillat vaihtelivat tulevista lumitöistä, alkoholijuomien prosentteihin ja siihen kuinka kaikki oli ennen paremmin. Jutustelu jatkui ja jatkui ja jatkui kunnes Warrek teki aloitteen. Warrek tunsi heidän välillään olevan yhteyden ja hivutti oikean kätensä Vererakin ympärille. Kaksikko oli juonut sen verran että he olivat todella humalassa ja se toi tunteet pintaan.
”Tämä ilta on ollut parhain Nimeämispäivä koskaan, kiitos sinun Vererak”, Warrek sanoi hiukan sammaltaen, mutta silmät kiiluen. Hän puristi Vererakin kättä ja suuteli sitä, neidin kihellelessä hänen vierellään. Nyt hän onnistuisi, Warrek ajatteli syvällä humalaisen mielensä porukoilla.
”Oi Warrek. Olet todella niin uljas kuin olen aina ajatellutkin ja kuullut tyttöjen puhuvan sinusta mitä hienoimpia asioita. Olet komea ja karismaattinen, jokaisen unelma. Onko sinulla jo jatkopaikka tiedossa?” Vererak kysyi vihjailevasti ja iski Warrekille silmää.
Warrek oli vastaamassa ja kaivamassa nimeämispäivälahjaansa, antiikkista pakettia, kun sisään astui kylän leipuri, Gaggulabio, joka oli jo aikamoisissa maisteissa.
”Mikshi vieth tyttöäni shinä Warrekhin rumilus?” Labio mörisi ovensuussa. Hyppivän Rukin juhlijat hiljenivät kun oviaukosta työntyi humalainen skakdi kohti Warrekin ja Vererakin pöytää. ”Vaimonryöstäjä saa opetuksen, Labio huusi ja nosti kaulimen essunsa alta.
”Vai aiot sinä tuollaisella minut hakata, kunniakas leipuri-Labio”, Warrek naurahti, saaden koko juhlaväen repeämään nauruun. Gaggulabion naama meni punaiseksi ja hän alkoi jo hiukan hävetä saapumistaan paikalle.
”Haastan sinut kunnianloukkauksesta kaksintaisteluun Vererakista ja kunniastani, tässä ja nyt!” Labio mylvi ja Warrek hyppäsi pöydän ylitse suhteellisen ketterästi vaikka oli jo yli kaksitoista tuopillista juonut. Warrekin henkseleiden hopeanapit välkehtivät kynttilöiden valossa ja hän näytti itsevarmalta ja uhkaavalta, säilyttäen samalla karismansa.
Labio löi ensin ja iski ohi Warrekista, hajottaen Vererakin pöydän. Warrek otti Labion kipeästä ja epätarkasta kädestä kiinni heittäen hänet lattialle ja lyöden häntä muutaman kerran naamaan ja palleaan. Kaatokännissä oleva Labio päätti lähteä livohkaan ja pois paikalta. Juhlaväki nauroi hänelle kun hän kompuroi oviaukosta pois.
Warrek ja Vererak suutelivat kiihkeästi kun hän antoi paketin Vererakille ja he lähtivät yhtämatkaa tämän kotiin. Se oli Warrekin paras nimeämispäivä koskaan.
Monet seikkailut kokenut paketti ei onneksi pystynyt kertomaan kokemuksiaan eteenpäin kun se jätettiin Vererakin sängyn alle…
[spoiler=Tsiih-klapaum.]Domek, Snowie ja Make vauhdissa olivat, tuloksena Klaanon-tekstit rapiat, joten ottakaapa lukuasennot jouhevat, nyt loppui Köyden hiljaisuudesta johtuvat napinat.[/spoiler]
Bio-Klaani
Yö oli laskeutunut Bio-Klaaniin. Suurin osa linnakkeesta oli kuitenkin yhä valaistu, ja muurien harjoilla ja torneissa voimakkaat valonheittimet odottivat päällekytkemistä mahdollisten vihollisten varalta. Partiot kulkivat ympäri linnaketta, ympäri tiluksia, ympäri lähiseutuja. Valvontakamerat tuijottivat elektronisilla silmillään vääjäämättä tärkeitä sijainteja. Viimeisimmät alisuoriutumiset vihollisen hyökätessä olivat nostaneet linnakkeen hälytystilan aivan uudelle tasolle.
Siltikään se vanha kellari ei ollut valaistu, sitä ei partioitu eikä siellä ollut valvontakameroita. Se oli vain tyhjä, kiviseinäinen huone, jonka maalattia oli paksun pölykerroksen peitossa. Ainoa portaikon yläpäästä himmeänä kajastavan valon varassa havaittava asia koko huoneessa oli pyöreä kaivo. Ja nyt, ensimmäistä kertaa vuosiin, kenties vuosikymmeniin, tuo kaivo avattiin.
Sieltä kömpi esiin tummanpunainen, vankkarakenteinen matelija. Sitä seurasi muutama Zyglak lisää. Ja sitten taas lisää. Lopulta pimeydessä oli kokoontuneena hieman yli kaksikymmentä hyvin aseistautunutta liskosoturia. Hrum. Pääsimme ykköspesälle kohtaamatta lainkaan vartijoita, ansaa tai lukittua ovea, kuomaseni, joukkion vanhimpiin kuuluva Olthal murahteli tyytyväisenä. Tämä on ihme, totta vie, vastasi hänen hyvä ystävänsä ja ikätoverinsa Welsix.
Viimeisenä sisään kiipeävä, mustaan taisteluliiviin ja viittaan pukeutunut Alinnel loi kahteen turisijaan tyypillisen tuiman katseensa, ja pian kaikki odottivat täydessä hiljaisuudessa, mitä tapahtuisi seuraavaksi. He kääntyivät johtajansa puoleen.
Guechex sytytti varustevyöltään kaivamansa soihdun ja katseli sen valossa ryhmäänsä. Siinä oli kokoelma hänen parhaita sotureitaan ja läheisimpiä ystäviään. Kaikkiin heistä hän luotti, ja Guechex tiesi heidän luottavan häneen. Punainen Zyglak nosti soihdun päänsä tasalle. Zyglakit-soturit, hän aloitti äänellä, joka oli riittävän hiljainen, niin ettei se varmastikaan kuulunut huoneesta vievän pitkän portaikon yläpäähän, mutta riittävän voimakas kuulostaakseen vahvalta. Tämän ZMA:n kartta todella näytti meille tien: Ortonien tunneliverkosto ja Klaanin kellarit yhdistyvät tavalla, josta Klaanin väki ei tiedä. Minä tiedän, että osaa teistä tämä kaikki epäilyttää vieläkin. Tämä saattaa olla ansa. Heti tuosta portakosta noustessamme meidät saatetaan piirittää ja ottaa vangeiksi. Meidät saatetaan lävistää terin ja myrkyin, ja tehtävämme voi jäädä ikuiseen unohdukseen.
Guechex hengitti syvään muiden kuunnellessa täyden hiljaisuuden vallitessa.
Mutta emme anna sen haitata. Me emme anna sen haitata, koska emme muutakaan voi. Epäonnistumme, ja kansamme on mennyttä. Tämä on viimeinen tilaisuutemme lunastaa oikea paikkamme Allianssin riveissä, viimeinen tilaisuutemme näyttää, mihin Zyglakit pystyvät.
Hän nosti soihdun korkeammalle, päänsä yläpuolelle.
Me emme tee tätä uudelle hyväntekijällemme. Me emme tee tätä oman kunniamme tähden. Me emme tee tätä Rhak’elakille. Me emme tee tätä Allianssille. Me teemme tämän Zyglakeille! Me teemme tämän omalla kansallemme, omille perheillemme, omalla verellemme!”
Seurasi hetken hiljaisuus, ainoastaan soihdun vaimea lepatus puhui kieltään. Sitten Guechex jatkoi: ”Nyt, kaikki tiedätte tehtävänne, alkakaa toimia!
Muiden liskosotureiden siirtyessä nopeasti mutta äänettömästi portaikkoon Guechex jäi puolisonsa kanssa kahden. Hän laski soihdun kaivonreunalle, ja Alinnel tarttui tätä lujasti käsistä. Vaikka Alinnel oli suurikokoinen, varmastikin Toaa päätä pidempi Zyglak-soturi, oli hän puolisonsa rinnalla siron näköinen. Guechexin jänteikäs, tummanpunaisen ja mustan värinen keho oli kaikilla Zyglak-mittapuilla suurimmasta päästä, ja hän oli ryhdikkäästi seistessään lähisaarten pisin liskosoturi. Kaksi hahmoa katsoivat toisiaan silmiin ääntäkään päästämättä. Alinnelilla ja Guechexilla oli samanväriset silmät, sama syvä jäänsini hohti kummankin katseessa. Heidät oltiinkin joskus, kauan sitten, tunnettu jääkatseisena kaksikkona. Pari oli ollut yhdessä pitempään kuin useimmat tohtivat muistella, ja vain harvat ja valitut tiesivät, kuinka he olivat kohdanneet. Yleinen oletus oli, että Alinnel ja Guechex puhuivat tästä vain ollessaan kahden. Nyt he eivät kuitenkaan sanoneet sanaakaan, uppoutuivat vain toistensa katseisiin muutamaksi pitkäksi sekunniksi.
Alinnel nyökkäsi ja Guechex perässä. He irrottivat otteensa toisistaan ja lähtivät muiden sotureiden perään. Oli aika toimia, oli se kuinka kivuliasta hyvänsä.
Toa Vakai käveli miekka vyöllään halki Klaanin maanalaisia kerroksia. Kaulassaan Toalla roikkui valokiviriipus, joka valaisi hänen askeleensa niilläkin alueilla, jotka olivat syvällä maan alla ja vailla kunnollista valaistusta. Vakai oli klaanilainen, joka oli sotatilan puhjettua tahtonut auttaa järjestöään. Siksipä hän nyt vaelsi pohjakerroksia vartioiden, valmiina toimintaan ystäviensä puolesta.
Toa Vakai katseli ympärilleen kolkossa käytävässä. Se oli yllättävän korkea, kivilattiasta kattoon oli varmasti ainakin seitsemän metriä. Seinän vierellä kulki pylväsrivistö, joka näytti kuin se olisi tuotu sinne jostain muualta varastoon. Tolpat oli kaiverrettu kauniisti, ja ilmeisesti kertoivat tarinaa, josta ei kuitenkaan ottanut selvää Matoralais-aakkosten kadotessa korkeuden pimeyteen.
Kuinkahan moni klaanilainen edes tietää tämän hallin olemassaolosta, Vakai mietti mielessään. Onhan tämä aika erilaista kuin vaikkapa ensimmäinen näkemäni asia täällä…
Vakai palautui mielessään takaisin siihen kauniiseen iltaan. Pitkä merimatka oli takana, ja hän astui puiselle laiturille. Miellyttävän satama-alueen takaa alkoi toisaalla metsää, toisaalla suuren linnakkeen suojaama kaupunki.
Uusi kotini, hän oli ajatellut. Ilta-auringon säteiden valaistessa monet Bio-Klaanin linnakkeen torneista, ikkunoista ja sinivalkoisista viirestä näky oli ollut pikkusaaren Toalle ällistyttävä. Hän muisti vieläkin sinisen Ussalin heiluvan tuulessa valkoisella pohjalla purppuraa iltataivasta vasten.
Nyt hän vaelsi kellareissa ja näki oman verensä violetiksi värjäämän terän tunkeutuvan vatsansa läpi. Vakai yritti huutaa kivusta, mutta äänen sijaan suusta pulpahti ulos lisää verta. Hän huomasi nousevansa ilmaan, ja äkkäsi pian tuijottavansa Zyglakia suoraan jäänsinisiin silmiin.
Pylvään yläpäähän kyntensä upottaneen liskosoturin ja tämän väkevän hännän ilmaan nostaneen Toan kasvot olivat toisistaan vain muutaman senttimetrin päässä. Ja tämä naaras-Zyglakin vakava ilme jäi Vakain viimeiseksi näyksi klaanilaisena. Ei uljaita torneja, ei sinistä Ussalia purppuraa taivasta vasten, ainoastaan jäänsinisten silmien herkeämätön tuijotus.
Se lakkasi hengittämästä, Alinnel ilmoitti päästäessään ruumiin valahtamaan hännästään maahan. Vaikuttavaa, täysin ääntentä, yksi ryhmän nuoremmista Zyglakeista ihaili. Oikeastaan uskomattoman yksinkertaista. Kun keuhkot ovat riekaleina, apua on vaikea huutaa. Nyt, hiljaa.
Muutkin liskosoturit laskeutuivat pylväiköstä. Ryhmän tarkka-aistsimpana tunnettu Vasell sulki silmänsä ja kuulosteli ja veti muutaman kerran sieraimiinsa ilmaa. Hetken täydellisen vaitonaisuuden jälkeen hän nyökkäsi, ja Cuechex viittoi tarkoin käsimerkein muita seuraamaan käytävää pitkin.
Valtavan monitoriparven keisari Paaco oli ymmällään. Muutama valvontakameroiden kuvaa näyttävistä näytöistä oli vaihtanut lumisadeohjelmistoon, eikä moinen käynyt lainkaan päinsä.
Nyt eivät ole kaikki pellet kanootissa. Aika kutsua remonttireiskat apuun.
Guechex irrotti paksun, kaarevan heittoveitsensä irti seinästä valvontakameransäpäleiden keskeltä. Sotureiden oli ollut pakko siirtyä käyttämään hiljaisempia aseita Welsixin ja Olthalin vanhojen kivääreiden sijaan lähestyttäessä Klaanin tarkemmin vartioituja alueita. Ei ollut varaa päästää yhtään ylimääräistä ääntä. Nyt he olivat jo maan yläpuolisissa kerroksissa, eikä Admineiden tiloihin ollut enää juurikaan matkaa.
Kaikki oli sujunut suunnitelman puitteissa. Kukaan kolmesta kohdatusta klaanilaisesta ei ollut ehtinyt tehdä hälytystä, ja tapot olivat olleet siistejä ja hiljaisia. Soturit olivat jakaantuneet vartioimaan määrättyjä sektoreita, ydinjoukossa oli jäljellä vielä kaksitoista Zyglakia. Yli kaksinkertainen määrä harjaantuineita sotureita kukistamaan kaikista vaarallisimmankin vastustajan.
Hei, mitä täällä t- ehti nurkan takaa ilmestynyt Matoralainen ihmetellä, ennen kuin hänen päänsä oli irti muusta ruumiista. Eloton hahmo lysähti maahan samalla, kun Matoralaisen kädestä pudonneen työkalupakin sisältö levisi käytävän siniselle matolle. Kukaan ei ollut ehtinyt nähdä Vasellin edes kiskaisevan katanaa vyöltään.
Nurkan takana oli kuitenkin toinenkin hahmo, ja tämä oli huomattavasti suurempi. Vortixx. Pyöreällä kypärällä päänsä peittävä vartija oli jo toisella kädellään nappaamassa radiopuhelinta vyöltä huomatessaan tilanteen. Hän torjui Vasellin ällistyttävän nopean katanahyökkäyksen, mutta ei ehtinyt mitään Alinnelin keihäälle, joka iskeytyi hänen vatsaansa. Pian Vortixxkin oli päätä vailla.
Klaanilaiset eivät ole tyhmiä, he huomaavat äkkiä, mitä on tekeillä. Jo kaksi kertaa liittoumamme muodostumisen jälkeen olemme onnistuneet yllättämään heidät. He ovat varmasti jo oppineet, että vaikka Allianssilla on numerot puolellaan, emme välttämättä hyökkää voimalla. Tulemme yön turvin. Joten vastassa on äärimmäisen tiukat turvatoimet, joista selviämme vain äärimmäisen harkitulla toiminnalla., Guechex johti joukkojaan, ja neljätoista Zyglakia lähtivät paikalta ääneti, jättäen jälkeensä kaksi entistä klaanilaista.
Bio Klaanin Tyrmä
Ilmoitus: Neiti Sheelika. Tulimme hakemaan teidät Tuttu mekaaninen ääni kuului Nais-Toan korvissa. Sheelika nosti päänsä äänen alkuperän suuntaan, sellin ovea päin. Feterra seisoi sellin edessä. Metalliolento repi kalterit vaivattomasti irti. Toa itse ei tiennyt pitäisikö reagoida riemuitsevasti vapaudesta vai vihaisesti myöhästymisestä. Oikeastaan, hän ei edes tiennyt pitäisikö reagoida kummallakaan tavalla, vaan tuli sellistä ulos hiljaisesti. Feterra mursi Sheelikan käsiraudat, mikä tuntui Toasta suurelta helpotukselta. HEI! Mitä luulet tekeväsi!? Kova ääninen huuto kuului heidän takaa. SUPER Toa Santor oli huomannut heidät, mutta ennen kuin hän itse ehti tehdä mitään, metalliolento iski kouransa Toan kasvoihin ja tarttui lopuilla kädellä hänen käsivarsiin. Älä tapa häntä, Sheelika pyyteli Feterraa, joka ei edes vilkaissut häntä tämän puhuessa. Tottele neitiä. Älä tapa Toaa. Metalliolento läimäytti voimakkaasti Santorin pään seinää vasten, joka ei ollut tarpeeksi tappaakseen häntä mutta oli tarpeeksi kolkatakseen hänet tajuttomaksi. Sheelika katsoi hieman tympeänä olennon luomaa jälkeä. Entä muut tyrmänvartijat? Vastaus: Vartijat eivät ole huomanneet., Feterra vastasi yhtä tunteettomasti katsoessaan Nais-Toaa. Kehotus: Seuraa. Toa-nainen vilkaisi hetken selliinsä ja seurasi Feterran kanssa pois. Lähtiessään hän kuuli hillityn naurun kaikuvan yhdestä sellistä, mutta päätti olla huomaamatta sitä. Nauru alkoi kuulua yhä vain kovemmin.
Kauempana muista joukoista, kaksi Zyglak-vanhusta pitivät vartiota sovitussa sektorissa Vasellin kanssa, varmuuden vuoksi. Heidät oli määrätty eliminoimaan kaikki silmiinnäkijät, jotteivät moiset herättäisi Klaanin huomiota ja pilaisi koko operaatiota.
Hei, tuolla säntää yksi, yksi Zyglak-vanhuksista, Olthal, huomautti toveriaan Welsixiä. Kauempana heistä juoksi hädissään matoralainen kaupunginvartija. Zyglak-vanhus tähtäsi kiväärinsä ja ampui heti pakenevan vartijan. Kiväärin ääni oli hiljennetty, mutta silti perin kuuluva. Veijari ehti melkein livistää, Olthal sanoi rennolla äänellä. Kovin, alanko tulla vanhaksi? Welsix vastasi virittäessään kivääriään. Naurettavaa, vanha kuoma. Nuoruuden tarmo ei koskaan kuole, Olthal hymähti mukavasti. Welsix hymähti hänen kanssa. Vanhusten naurehdellessaan nais-Zyglak saapui heidän taakse vihaisesti. Mitä te teette? Joku olisi voinut kuulla tuon! Vasell paasasi tarpeeksi hiljaisesti mutta silti kuuluvasti vanhuksia päin. Noh noh, rauhoitu nyt Vasell-rakas, Welsix vastasi keveästi. Olemme pahoillamme Niin. Me kaikki teemme virheitä, Olthal lisäsi perään. Vasell yritti koota yhtenäisiä virkkeitä kuinka paljon vanhusten keveä asenne olisi tuomita koko operaation, puhumattakaan siitä kuinka raivostuttava vanhusten keveä asenne yleisesti on, mutta päätti hallita raivonsa ja jättää sen tälläkin kertaa myöhemmäksi. Älkää toistako tätä uudelleen, Vasell puhui hampaittensa lävitse. Ei tietenkään. Emmehämme koskaan toistele virheitämme, Olthal vastasi iloisesti. Vasell alkoi katua päätöstään, kuten oli tapana tapahtua.
Yhtäkkiä, Zyglakien takaa päin hyppäsi miekkaa heilutteleva Selakhilaani. Klaanin puolesta ELÄKÖ-, ennen kuin Selakhilaani ehti edes iskeä, hänen kehonsa putosi maahan kahtena osana. Vasell viskoi tyyneesti veren pois katanastaan ja sen laittoi takaisin huotraansa. Hetkinen, missä Gorix on, Vasell kysyi Zyglak vanhuksilta katsellessaan ympärilleen. Gorix?, Olthal toisti perässä hieman typertyneen kuuloisena. Poika on varmaan lähtenyt hipsumaan muualle, Welsix vastasi. Nuoret ovat aina niin tarmokkaita ja energisiä. Mitä, Vasell vastasi yhdellä, täysin tilanteeseen sopivalla sanalla.
Yön keskellä kaupunginvartija Jutap marssi ylpeästi Klaanin Tornin sillalla, joka oli yhteydessä useisiin rakennuksiin jotka oli rakennettu sen lähelle, kuten sairaalat, Klaanilaisten asumukset ja muut välttämättömät laitokset. Häntä, toisin kuin muita kaupunginvartijoita, ei yhtään harmittanut hänen äkkiseltään määrätty yövuoronsa. Jutap oli oikeastaan hyvin iloinen siitä, että sai viimein omaa aikaa jota hän ei olisi saanut tyttöystävältään, vaikka se olisikin tuntien pituinen yritys pysyä onnistuneesti hereillä. Steltinpeikko oli häviöllä tässä taistelussa.
Ainakin kunnes hän kuuli yhtäkkiä ääniä takaansa. Hän ei kyennyt määrittämään, mikä kyseinen ääni oli, mutta se auttoi häntä viimein keskittymään muuhun kuin nukahtamiseen. Kaupunginvartija kääntyi katsomaan taakse, mutta ei nähnyt mitään muuta kuin sillan reunaa. Jutap käveli pari askelta ja katsoi sillalta alas. Jutapia oli aina hieman vaivannut korkeanpaikankammo, joten hän lopetti tarkistuksen melkein heti ja jatkoi partioimistaan, arvelleen vain kuulleensa harhoja. Jutap päätti alkaa kehittellä omia teorioita mikä seuraavan Huudon Vaeltajan-kirjan suuri juonenkäänne tulisi olemaan. Jutapin marssiessa pois, liskomainen siluetti kiipesi sillan alta kaiteelle ja astui tyyneesti pinnalle ilman, että Steltinpeikko huomasi. Se oli Zyglak. Toiset kaksi Zyglakia kiipesivät sillan päälle hänen takanaan. Zyglak teki muutamia käsimerkkejä tovereilleen. He eivät saaneet herättää liian paljon huomiota. Zyglak otti miekkansa esiin ja hiipi nopeasti mutta rauhallisesti Steltinpeikon taakse. Zozo jigozu n risu. Jutap katsoi taakseensa. Terävä nuoli osui Zyglakin asetta pitävään käteensä. Zyglak yritti kestää osuman, mutta silti valitti kivusta. Jutap kaatui selälleen peloissaan. Kauempana heidän takana, vaaleanpunainen Toa oli ampunut jousella suoraan Zyglakiin estäen hänen murhayrityksensä. Toa otti toisen nuolen ja tähtäsi sitä uudestaan Zyglakeja kohti. Zase zo musezando! Zyglak-soturi käski tovereitaan, kunnes toinen nuoli osui hänen rintakehäänsä surmaten hänet. Muut Zyglakit juoksivat aseet kädessään Toaa kohti, joka viritti jousensa ampumavalmiiksi. Seis siihen paikkaan! äänen Toa hyppäsi nais-Toan ylitse suoraan Zyglakien eteen, riisuen heidät aseista kirveensä heilautuksella. Kyberi! nais-Toa vastasi ilahtuneesti äänen Toan yhtäkkiseen saapumiseen. Terve sinullekin, GT, äänen Toa vastasi yhtä uljaasti. Zyglakit ottivat veitsensä esiin ja hyökkäsivät Kyberiin päin. Silloin äänen Toa otti kirveensä kainaloon ja alkoi soittamaan sen kieliä.
Zyglakit juurruttivat jalkakyntensä siltaan ja yrittivät pysyä pystyssä Toan ääniaalloissa. Kirves-kitaran kuuluva ääni ei auttanut heidän tilannettaan yhtään. Toan soitto vain kiihtyi ja koveni, täten myös ääniaalloista tuli paljon vahvempia. Ennen kuin he itse huomasivatkaan, Zyglakit eivät enää seisoneetkaan sillan päällä. Kyberi lopetti soittonsa ja laski kirveensä alas. GT ryntäsi yhä maassa makaavan kaupunginvartijan luokse. Onko kaikki hyvin? Toa nainen kysyi. Zy-Zyglakeja, Jutapin sydän pamppaili kovasti, vaikka vaara oli ohi. Klaani. Klaania on varoitettava! Ei hätää, poju, Kyberi vastasi rauhoittavasti hikoilevalle Steltinpeikolle. Jos tuo ei herättänyt huomiota, niin ei sitten mikään. Äänen Toan lopetettua heidän takanaan tornin seinään räjähti yhtäkkiä aukko kaataen heidät hätkähdyksessä. Aukon läpi lensi sylinterimäinen olento ja Toa. Ainoastaan GT ehti nähdä keitä ne olivat, ennen kuin ne katosivat nopeasti pois. Okei, äänen Toa nousi hitaasti jaloilleen kaupunginvartijan kanssa, perun sanani. Mutta GT pysyi yhä maassa ja vain katseli olennon ja Toan suuntaan. Sheelika, Toa-nainen kuiskasi itselleen.
Klaanin sairaalahuone
Valkoteemainen yksiösairaalahuone oli lähes pimeä. Ainoa valonlähde oli ikkunasta kajastava vaimea, pimeyden värjäämien pilvien takaa loistava kuun valo. Make aukaisi taas silmiään. Uni ei tullut. Huolimatta siitä, että viime aikojen tutkimusrumba oli ollut rankkaa, Make ei ollut juurikaan väsynyt. Tiputushoidot oli lopetettu tänään. Viereisellä pöydällä lepäsi litteällä lautasella hämyä, kaurapuuromaista soossia, aisaparinaan lasillinen mahdollisesti lämmennyttä vettä. Muutama mitä sievin postikortti sekä ruukku muutamine kukkineen seisoi samaisella pöydällä.
Make työnsi mukavan peiton pois päältään, nostaen päänsä tyynyltä. Hitaasti hän nousi istuma-asentoon. Make hieraisi vasenta silmäänsä. Kumpikaan silmistä ei ollut väsynyt juuri nimeksikään. Hittolainen… Make loi katseensa jälleen vasemmalla olevalle pöydälle. Monissa korteissa toivoteltiin jaksamista ja voimia. Yhdessä niistä taas oli jokin maininta sotavangista. Hetkessä pieni ahdistus ja tuskaisuus riipivät Maken elimistöä. Pommi-iskun aikaiset tapahtumat olivat edelleen epäselkeitä hänen päässään.
Make muisti kuitenkin, mitä oli viimeksi ahdistuneena yöllä tehnyt. Hän heilautti jalkansa sängyn reunalle. Hitaasti, sekä hieman heikon oloisesti Make nousi pystyyn. Hän tunsi valtavan painon ja alavatsakivun tunteen tunkeutuvan hermostoihinsa. Kävely kuitenkin luonnistui.
Käytävä
Tyylikkäin tauluin, huonekaluin sekä asein koristeltu vasemmanpuoleinen seinä jatkui kantamattoman tuntuisesti. Oikea seinä oli omistettu massiivisille ikkunoille. Ovia ei juuri ollut. Make asteli rauhallisesti syvänpunaisen karvamaton päällä. Se tuntui mukavalta jalkapohjissa. Jokaisella askeleellaan Make jyysti kangasta hieman varpaanpäillään. Häntä hymyilytti. Pieni kävely osoittautui hienoksi tavaksi
Maken ajatukset katkaisi kauempaa yleensä niin yksinäisestä käytävästä kuuluvat askelten äänet. Make pysähtyi siihen paikkaan. Hän kuulosteli niin tarkkaan kuin pystyi. Yksi hahmo. Kaksi jalkaa. Kaksi muuta mahdollista äänen aiheuttajaa. Luultavasti raahausta. Rahin kuulo oli tällaisissa tilanteissa hyvinkin tarpeen. Mahdollisesti joku muukin pienellä jaloittelulla. Tai yövartija, kenties. Ääni tuntui lähestyvän. Kolmivarpainen jalka astui esiin hämäristä. Sitä seurasi pian pitkä, vaalea… nokka? Maken silmät suurenivat. Teräpäistä, pitkää keihästä kantava linnun ja liskon risteytystä muistuttava olento asteli ikkunoiden heikkoon valonkajoon pimeästä käytävästä. Ikäväkseen moderaattori tunnisti sen. Zyglak… Mitä se täällä teki? Miten se pääsi tänne? Maken päähän tulvi kysymyksiä. Zyglakin ottaessa muutaman askeleen eteen Make puolestaan perääntyi. Pian olento erottui valkoisessa kuunvalossa kaikessa komeudessaan.
Maken suu aukesi. Tämä oli paha. Tosi paha. Hänen oli päästävä tekemään hälytys. Zyglak ei varmaankaan ollut yksin. Kuitenkin tarpeeksi monen vahvan Klaanilaisen avulla ne varmasti voitettaisiin. Moden ajatukset katkesivat siihen paikkaan hänen huomattuaan, mitä Zyglak raahasi mukanaan. Olennon oikean käden sormet olivat kietoutuneet tiukasti vatsa maahan päin rehottavan Matoranin ympärille. Maken suu sekä silmät aukenivat miltei äärimmäisiin mittoihin. Zyglak huomasi tämän. *PLÄTS Veltostunut, tuore Onu-Matoranin ruumis lässähti kiviselle lattialle. Sen alle muodostui nopeasti tumma lammikko. Maken jäsenet tärisivät. Pieni, viaton Matoran…
Mode siirsi hitaasti katseensa takaisin Zyglakiin. Se aukaisi suunsa, mutisten ilmeisesti jotain omalla kielellään. Tästä Make ei kuitenkaan ymmärtänyt tuon taivaallista. Ainoa, mikä hänen mielessään pyöri, oli raivo… Maken teki mieli asettaa suunsa niin rumaan irvistykseen kun hän vain pystyi… Moden kummankin käden neljä sormea puristuivat tiukasti kiemurassa toisiaan vasten, muodostaen tehokkaat nyrkit. Millä oikeudella tuo rumilus hiipi linnakkeeseen surmaamaan viattomia pikku piipertäjiä? Maken hengitys kiihtyi kiihtymistään. Itsehillintä katosi…
Mode aloitti raivokkaan ryntäyksen tunkeilijaa kohti. Nyrkit peittyivät liekkeihin. Make heilautti oikean kätensä taakse ja eteen. Seuraavalla hetkellä Make tulisi katumaan siirtoaan… Zyglakin kämmen oli ottanut iskun vastaan vaivattomasti. Maken raivo ja kiihtymys vaihtuivat hätäännykseen ja oman typeryyden tajuamiseen. Hän ei kuitenkaan luovuttaisi helpolla. Kahden tulisen nyrkin iskusarja ei kuitenkaan pärjännyt mahtavalle Zyglakille, tämän torjuessa jokaisen iskun melkein nyhdellä kädellä. Olennon sormet takertuivat Maken olkapäähän.
Moderaattori kohosi ilmaan, ei tosin omasta tahdostaan. Mikäli Zyglak olisi ollut jonkinlainen salainen agnetti, tätä olisi voinut varmaan pitää jonkinlaisena nukutusotteena. Ainakin Make toivoi että hän olisi jäänyt nukkumaan… Zyglak vetäisi vaimeasti sätkivän Klaanilaisen itsensä tykö. Moderaattoria pidellyt käsi heilahti pian voimakkaasti ja nopeasti takaisin eteen, vapauttaen tämän otteestaan. Make ei onnistunut vältäämään kierähdystä selkänsä kautta. Puolirahi nousi neljälle raajalle välttääkseen liikkeen toistumisen.
Varoittamatta Zyglaksoturi ryntäsi hetkessä Makea kohti. Tuuhea matto peitti askelten äänet. Make ehti hätkähtää ennen kuin refleksinomaisesti tarttui viereiseen ötökkämehua juovaa tapiiria esittävään tauluun, heittäen sen olentoa kohti. Zyglak löi kuvan tehokkaasti kahtia terällään. Pian se seisoi sopivalla iskuetäisyydellä. Niin läheltä Zyglakin keihäs näytti jo epämiellyttävän kookkaalta. Make väisti täpärästi päänsä halkeamisen vikkelällä sukelluksella Zyglakin vasemmalle puolelle. Kipuaalto säteili välittömästi hänen vatsansa läpi. Tilaa ei helpottanut se, että Zyglak potkaisi häntä kylkeen.
Olento suoritti nopean käännähdyksen keihäs ojossa. Make avasi nopeasti siipensä liitäen pois keihään tieltä. Zyglakin nopea häntä kuitenkin ehti tarrautua hänen nilkkaansa. Zyglak pyörähti uudelleen, heittäen tämän kiviseen seinään. Kaikki taulut ja koriste-esineet tipahtivat maahan pienen matkan säteellä itsensä Maken tavoin. Klaanilainen tunsi kuinka hänen toinen siipensä venähti. Zyglak lähestyi modea, nostaen keihäänsä ylös. Make noukki seinällä levänneen suuren sapelin käteensä. Zyglak hämmästyi Klaanilaisen tilaan verrattuna melko voimakkaasta ja nopeasta torjunnasta. Make joutui tukemaan miekkaansa lappeen kautta välttäkseen kummankin aseen työntymisen muutamaa senttiä alaspäin, rintakehäänsä. Katse Zyglakin silmissä oli tulinen.
Make aprikoi. Hänen rintakehäänsä pisteli. Jotain selkeästi pyrki ulos. Moderaattori nielaisi vaimeasti mutta täpärästi muutaman kerran. Hänen oli jotenkin selviydyttävä tilanteesta. Make tarttui läheisimpään esineeseen varpaillaan niin lujaa kuin pystyi, ponnistaen alavartalollaan ja koukistaen jalkansa. Kankaasta tehty taulu iskeytyi Zyglakin nokan läpi. Olento perääntyi häkeltyneen, sallien Maken nousta pystyyn. Hän piteli myllertävää vatsaansa. ”Älä petä minua nyt…”
Zyglakilla ei ollut aikaa yrittää irrottaa taulua. Silmäkulmastaan se näki Maken yrittävän iskeä. Jokainen miekanisku ohjattiin sivuun propellin tavoin pyörivän keihään toimesta. Taitava Zyglak suoritti nopean heilautusliikkeen, riisuen Klaanilaisen aseista. Make alkoi perääntyä vastustajan repiessä taulun pois näkökentästään. Zyglak katsoi häntä erittäin vihastuneesti, juosten pian jälleen tätä kohti. Hätäinen Klaanilainen poimi metallein kehystetyn maalauksen maasta. Metalli kesti hyvin terän osuman. Tilannetta kesti hetken ennen Maken kompastuttua yhteen maassa makaavista esineistä.
Zyglak yritti käyttää tilannetta hyväkseen, Maken kuitenkin saaden täpärästi torjuttua lyönnit. Hänen otteensa maalauksesta ei kuitenkaan pitänyt, ja Zyglak heitti taulun suoraan ulkoseinän suureen lasiin, joka täyttyi halkeamilla. Moderaattori ikään kuin ponnahti lasin pinnasta kohti lattiaa käsiensä varassa. Raajakkeet tärisivät kuin vimmatut.
Olento valmistautui lopetusiksuun, saaden kuitenkin Maken suusta syöksemän liekkisuihkun päälleen. Make tiesi otusten olevan voimilleen immuuni, tehden siksi liekistä niin kirkkaan kuin pystyi. Zyglak heittäytyi poispäin hieroen tuskastunena silmiään. Mode nousi pystyyn yrittääkseen suoraa hyökkäystä. Zyglak huomasi hämäyksensä toimineen, iskien Makea keihäänsä tylpällä alapäällä suoraan vatsaan. Make päästi tuskastuneen huudahduksen, joutien pian Zyglakin hännän iskun kohteeksi. Moderaattori lennähti muutaman metrin päähän Zyglakista.
Voivotteleva ja yökkivä Make kääntyi lattialla kyljelleen. ”GYAAAAHRRGHHH.” Maken tuskastunut yökkäily kaikui käytävässä jonkin matkaa. Hänen kielensä roikkui suun ulkopuolella hieman häiritsevän pitkänä. Varoittamatta Zyglak heilautti häntänsä oikean puolensa ohitse. Uloke kietoutui tiukasti moden niskan ja leuan ympärille. Zyglak nosti Maken hiljalleen ylös. Make tunsi näkönsä hieman hämärtyvän. ”Gaigo n zododa, Toa?” Make ei edelleenkään osannut tulkita Zyglakin sanoja. Epätoivoissaan Make avasi suunsa mahdollisimman avonaiseksi, iskien pian hampaansa Zyglakin hännän nahkaan. Olento päästi närkästyneen, vaimean rääkäisyn. Zyglak heilahti näyttävästi ympäri, viskaten moden pois otteestaan suoraan viereiseen ikkunalasiin. Kestävä, paksu, koristeikas ikkuna antoi periksi.
Melko lyhyen putoamismatkan jälkeen Make mätkähti vatsalleen ruohikkoiseen maahan. Zyglakin jalat tömähtivät parisen metriä hänen taakseen. Olento asteli muutamalla askeleella tämän luo. ”Gazadan zigozu, guzogi Toa zi padagi n zago zo jazu”, Zyglak puhui omalla kielellään hyvin pöyhkeästi. Make yritti nousta punnerrusmaisesti pystyyn, minkä Zyglak kuitenkin esti tallaten moden selälle. ”Gosepagazadagu risu gagigo zorondozasuzegogu.” Lievä viuhahduksen ääni kantoi ilmassa Zyglakin asettaessa aseensa kärki alaspäin.
Make katsoi eteensä. Kolme Zyglakia aseineen katsoi häntä yllättyneenä. Yksi sirompi, kaksi vankempaa ja miltei vanhentuneempaa katanoineen ja kivääreineen. Paikalla oli myös Matoranin ruumis. Maken tunteet olivat ristiriitaiset. Yhtäaikaista ahdistusta, raivoa, katkeruutta ja pelkoa. Pienet, vaittomat matoranit. Tapettu julmien, piittaamattomien olentojen toimesta. Eikä kukaan linnakkeessa huomannut. Tällä menolla nuo pirut aiheuttaisivat paljon, paljon enemmän vahinkoa. Hittolainen. Jos hänellä vain olisi ollut kylliksi voimaa, hän olisi repinyt nuo olennot kappaleiksi. Maken pää tuntui hetkessä raskaalta kuin kivi. Klaanilaisen väsyneet kaulanikamat antoivat periksi. Hän tunsi tajuntansa himmenevän…
Syvä kihelmöivä tunne kulkee aaltomaisesti pitkin ruohikolla makaavan Klaanilaisen velttoa kehoa. Kaikkialla on pimeää. Tumma, suuri liskomainen olento makaa keskellä loputonta tyhjyyttä. Se avaa syvän punaisina kiiluvat silmänsä. Tyytyväisyyttä ilmaiseva murina muuttuu yhä matalammaksi ja matalammaksi…
Aika lähteä liikkeelle…
Zyglak oli valmis viimeistelemään työnsä. Hitaasti maassa makaana Klaanilainen kuitenkin tarttui sormillaan olennon kylkensä viereen asettamaa toista jalkaa. Zyglak hymähti tajutessaan moden sinnittelevän yhä. Olento yllättyi uhrinsa kääntyäen hitaasti katsomaan tätä oransipupillisilla, viirumaisilla silmillään. Klaanilainen irvisti. Hetkessä punaisista sormista ilmestyvät kynnet upposivat Zyglakin jalkaan. Klaanilaisen käsi syttyi palamaan. Kirkuva Zyglak riuhtaisi jalkansa irti, perääntyen leikehtivän moden viereltä. Kaksi vanhempaa yksilöä osoitti Klaanilaista kivääreillään. Syvän karjahduksen säestämänä mode ympäröi lähimaastonsa syvänoransseilla lieskoilla.
Yhdenkään sisäpihaa ympäröivän ikkunan taakse ei kuitenkaan syttynyt huomiosta kertovaa valoa, alue oli Bio-Klaanin hiljaisimpia.
Pitkä naiszyglak kielsi lajitovereitaan laukaisemasta aseitaan. Laukausten äänet herättäisivät varmasti entistä enemmän huomiota. Nelikko piti katseensa roihuavassa liekkimassassa. Vihertävä ruohikko suorastaan paloi pystyyn.
Oranssipunaisten liekkien keskellä, olento nousi hitaasti mutta varmasti seisomaan. Muttei suinkaan pystyyn. Sen keho raksui, natisi ja nyki jäseneineen kaikkineen. Eturaajojen sormet irtosivat hetkellisesti palaneen maan alta paljastuneesta mullasta. Kynnet pitenivät kaartuen alaspäin sirppien tavoin. Piikkimäiset, käyrät ulokkeet työntyivät esiin kyynärvarsista. Olennon hengitys seisahtui hetkeksi kokonaan sen pään alkaessa heilua hetken holtittomasti suun päästämien älähdysten ja murahdusten saattelemana.
Hitaasti liekkipatsas alkoi hälvetä. Petomainen, neljälle raajalle noussut, kuuluvasti ja syvään hengittävä olento paljastui sen keskeltä. Sen keho hehkui tummanpunaisen ja oranssin niin tummissa kuin kirkkaammissakin sävyissä. Pedon kurkussa ja vastassa oli jaokkeisia muotoja. Paksuja, piikkejä muistuttavia panssarimaisia ulokkeita työntyi esiin sen olkapäistä, kyynärvarsista, sekä muutamista muista kehonosista. Suomuja oli siellä täällä. Pupillit eivät erottuneet oransseina hehkuvien silmien seasta.
Tästä seikasta huolimatta Zyglak pysti tuntemaan otuksen katsovat suoraan sen silmiin, vihaisesti… Otus raotti suutaan paljastaen terävät, hienossa rivissä seisovat hampaansa. Sen levitetyt, hieman repalaituneet siivet pyyhkäisivät viimeisetkin liekinrippeet kuin ilmaan, taittuen pian tiukasti kiinni sen selkään sateenvarjon lailla. Kuuluva, möreä karjunta kiiti halki taivaan.
Olento seisoi kyyristyneenä paikallaan, eturaajat vain muutamia senttiä maasta. Yksi vanhemmista Zyglakeista tähtäsi kiväärinsä groteskia otusta päin, mutta hänen viereinen nais-Zyglak esti hänet. Padazi za juu zitsuide gazada zazi tsudaesuza?!
Nuorempi Zyglak ryntäsi petoa kohti, välittämättä tämän groteskista ulkomuodosta. Ainoa mitä häntä kiinosti oli voiton kunnia. Kynnet viilsivät nuoren Zyglakin rintakehän läpi ennen kuin tämä ehti edes osua. Zyglak kavahti kivusta, mutta yritti kestää sen.
Make nousi jaloilleen ja huusi taivasta kohti kuin viillieläin.
Peto loikkasi vimmattuna Zyglakin kimppuun. Otus repi kynsillä nuoren Zyglakin kehoa, joka ei ehtinyt edes tajuta ennen kuin hänen ruumiinsa oli verisien haavojen peittämä. Peto kaatoi nuorukaisen maahan toisella kynnen viillolla. Veripisaroita osui olennon kasvoihin, joka vain murahteli ja huusi petomaisesti.
Vanha Zyglak tulitti kivääriään Makea kohti. Peto hyppäsi aseen laukaisulta suoraan tämän taakse. Vanha Zyglak ei ehtinyt huomata kunnes otus otti hänestä kiinni ja upotti hampaansa hänen solisluuhun. Sakea veri virtasi olennon hampaiden välistä Zyglakin parkaessaan sietämättömästä kivusta. Zase gu gizu jo zi, ronguda! toinen vanhoista Zyglakeista karjui vihaisesti sitä päin ja yritti vetää sen pois toverinsa luota. Toa piti otteensa kovemmin Zyglakista, pahentaen hänen tuskaa entisestään. Toa vaistosi toisen Zyglakin ja väistyi hänen nopealta miekan viillosta. Nais-Zyglak ei voinut uskoa miten nopeasti hän ehti pois iskusta. Purettu Zyglak kaatui maahan, hänen toverinsa yrittäessä auttaa häntä. Verta vuoti haavasta liian paljon, vaikka kuinka sitä yritettiin pysäyttää. Toa rähjäsi eläimen tavoin Zyglakeja päin, kasvot veren peitossa.
Nais-Zyglak asettui vanhusten eteen puolustavaan asentoon. Peto katsoi suoraan Zyglakia silmiin. Groteskin ilmestyksen silmissä ei enää näkynyt tietoisuuden tai inhimillisyyden ripeitä. Jäljellä oli vain petomaisuus ja raaka verenhimo. Nais-Zyglak valmistautui pedon seuraavaan iskuun ja piti kätensä tiukasti kiinni miekastaan, kunnes nuorempi Zyglak nousi ylös maasta ja ryntäsi päättömästi petoa kohti. Gorix, jareso!, Nais-Zyglak huusi hänen peräänsä, mutta nuorukainen ei kuunnellut. Zosogidejasu! Nuori Zyglak yritti iskeä keihäällä uudelleen petoa. Se väisti nopeasti ja ennen kuin Zyglak huomasikaan tämä iski kyynärvarteensa veitsimäisillä ulokkeilla hänen olkapäähän repien sen auki. Zyglakin veri pursui repeymästä ja jokainen pisara osui otuksen kehoon. Zyglak parkui kivusta ja kaatui maahan otuksen raapiessaan hänen kasvonsakin vereen.
Nais-Zyglak hyökäsi katanallaan petoa kohti saadakseen tämän pois nuoren Zyglakilta luolta. Peto ehti väistyä, mutta miekanviilto osui lievästi tämän vatsaan. Olento viilsi samalla kyynärvarren ulokkeilla nais-Zyglakin vyötärön läpi ja puri hänen miekkaa pitävää käsivarttaan. Zyglak piteli tuskanhuutoa tiukasti ja löi nyrkillä pedon pois itsensä luolta. Nais-Zyglak yritti pysyä jaloillaan miekkansa varassa.
Otus ärjäisi nais-Zyglakia kohti, mutta pian huomasi maassa ryömivän Zyglakin. Hän nappasi heti pakenevaa nuorta Zyglakia hännästä vetäen hänet luoksensa. Toa tarttui nuoren Zyglakin leukoihin. Nuorukainen yritti taistella vastaan, mutta ei kyennyt haavoiltaan tekemään mitään.
Luun rasahdus kuului ja nuori Zyglak makasi pedon jalkojen juurella liikkumatta. Peto karjui voitokkaasti muiden Zyglakien katsoessa kauhuissa veren peittämää hirviötä.
Zasepa gazura, Zyglak-vanhus voihki. Olento siirsi verenhimoisen katseensa Zyglakeja kohti. Nais-Zyglak piteli asettaan tiukasti kädessä ja oli valmis taistelemaan uudestaan petoa vastaan. Ennen kuin peto ehti hyökätä, toinen, viittaan pukeutunut nais-Zyglak saapui ja laskeutui maahan yläpuolelta pedon ja muiden väliin. Alinnel, nais-Zyglak hämmästyi toverinsa saapumista. Dazzu zi darotsu, viittaan pukeutunut Zyglak-naaras ilmoitti muille. Padagi zabonon gepa zo dosu jo Nais-Zyglak nyökkäsi. Zyglakit perääntyivät yhdessä turvaan.
Peto riehaantui tästä heti ja hyökkäsi Zyglak-naisen kimppuun. Zyglak riisui viittansa ja heitti sen petoa kohti. Sen raivo kasvoi enemmän riisuessaan viitan pois, jolloin Zyglak-nainen tarttui sen molempiin eturaajoihin. Otus ja Zyglak alkoivat painia toistensa kanssa. Peto räyhäsi villisti Zyglak-naarasta päin. Zyglaknaaras yritti kaataa toisella jalallaan pedon kumoon. Olento iski kyntensä keskelle Zyglakin kehoa ja veti syvän aukeaman. Zyglak kesti kivun. Otus raapi terävillä kynsillä uudestaan Zyglakia, joka vastasi heittämällä oikean yläkoukun pedon kasvoihin kaataen hänet takaisin maahan. Hän tarttui nopeasti kaatuneen otuksen kurkkuun, mutta pedon kyynärvarren ulokkeet iskeytyi hänen käteen estäen Zyglakin yrityksen.
Molemmat perääntyivät toisistaan. Raivoisa olento karjui Zyglakia kohti. Zyglak karjui takaisin sitä päin. Heittokeihäs lensi yhtäkkiä Toa-hirviötä kohti, joka ehti torjua osuman. Zuyi Alinell! muut Zyglakit saapuivat auttamaan Zyglak naista ja ympäröivät pedon. Zyglakit hyökkäsivät pedon kimpuun, joka taisteli jokaista vastaantulijaa kynsillään ja veitsimäisillä ulokkeilla, mutta pian Zyglakit alkoivat vallata pedon ylivoimallaan. Otus levitti siipensä yrittäen pakoon, mutta Zyglakit tarttuivat Toan jaloista ja vetivät hänet takaisin alas. Zyglakit saivat kiinni Toan raajoista ja saivat pedon viimein pysymään maassa.
Zosoze, Zyglak nainen määräsi muita Zyglakeja. Yksi heistä otti kirveensä esiin ja tähtäsi sitä pedon kurkkuun.
Peto vain karjui ja murisi väsymättä Zyglakeja kohti.
Klaanilainen vartija ei katsonut patsaan taakse, mutta ainakin se pelasti hänen henkensä. Guechex ja kaksi muuta Zyglak-soturia odottivat Matoralaisen menevän ohitse ja tulivat sitten esiin jonkinsorttisen katollaan etenevää Muaka-vaunua esittävän patsaan takaa. Okei, aika hajaantua, punamusta joukkion johtaja sanoi hiljaa. Colhax, Ogaral, muistatte suunnitelman. Älkää päästäkö ketään tuon oven läpi. Guechex viittasi kädellään jykevää, porraskäytävään johtavaa puuporttia, joka oli koristettu yksinkertaisilla kaiverruksilla ja suojattu sinisellä voimakentällä.
Kaksi soturia nyökkäsivät johtajalleen, joka oli jo tekemässä lähtöä, kun vielä kääntyi. Hyvää työtä. Sitten Guechex vielä kääntyi kaksikosta pidemmän Zyglakin puoleen. Yhteinen opettajamme olisi ylpeä.
Toinen paikalle jäävä Zyglak ei jäänyt pohtimaan johtajansa äsken lausumia sanoja. Hän ei tiennyt, kenestä puhuttiin, mutta varsinaisesti ollut kiinnostunutkaan. Hänellä oli nimittäin todella, todella outo olo. Kädet tuntuivat normaalia pidemmiltä ja selkä kyömymmältä, vaikka hän näki selvästi, että näin ei ollut. Zyglak pudisti päätään ja koetti keskittyä.
Hiekanharmaa Zyglak otti kahdenkätisen pitkämiekan ja tähtäsi terän punaoranssin Toa-pedon kurkulle. Tämän kaltaista luonnonoikkua ei saisi jättää eloon. Peto taisteli vastaan epätoivoisesti, mutta liskojoukko todisti olevansa liikaa. Hiekanharmaa Zyglak nosti miekan korkealle ilmaan ja iski välittömästi maahan. Mutta miekan terä ei osunut petoon, se ei edes ollut lähelläkään sitä. Yksi liskoista oli hellittänyt otteensa tarpeeksi antaen pedolle mahdollisuuden paeta käsistä. Peto kaatoi yllättyneet Zyglakit pois ja levitti siipensä. Peto lensi nopeasti pois liskojen luota ennen kuin nämä ehtivät saada hänet uudelleen kiinni. Alinell otti kuin vaistonomaisesti viereiseltä sotilaalta tämän kiväärin ja painoi liipaisimesta. Aseen laukaisu. Peto putosi alas Klaanin rakennuksen päälle, sen siipi lävistetty luodeilla, mutta yhä elossa. Alinell palautti aseen takaisin sotilaalle, joka ei ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui, ja alkoi torua joukkojaan. Kuka hemmetissä päästi tuon pakoon?! Alinell puhui hillityllä, mutta selvästi vihaisella sävyllä. Mitä hän sai sotilaiden syyttävien paheksunnan ja syyttelevien sormien sijasta oli yhden Zyglak-soturin parkaisu. Punaisen värinen lisko huusi selittämättömästi. Mitä tämä on? Alinell kysyi Zyglak-joukolta, jotka yrittivät rauhoittaa parkuvaa toveriaan. En tiedä, rouva Alinell. Ralhox vain menetti sen yhtäkkiä, yksi sotilaista selitti. Muut liskot pitelivät kiinni toveristaan jottei tämä aiheuttaisi itselleenkin vahinkoa, mutta punainen Zyglak työnsi heidät sivulle eikä lopettanut huutamistaan. Alinell löi kiväärillään Ralhoxin päähän tainnuttaakseen hänet. Kova luun naksahdus kuului. Tainnutuksen sijaan Zyglakin niska taittui, mikä ei kuuluisi tapahtua, sillä isku ei ollut tarpeeksi tappamaan edes Muakan pentua. Alinell oli muiden joukkojen kanssa erittäin hämmentynyt ja pahoillaan, mutta samalla hieman helpottuneita, että heidän yhtäkkiä järkensä menettänyt toverinsa hiljeni.
Alinellin käskiessään joukkonsa poistumaan pikaisesti aivan liikaa huomiota keränneeltä alueelta, näennäisesti kuolleen Zyglakin ruumis liikkui. Toinen luun naksahdus. Yhtäkkiä heidän kuollut toverinsa nousi jaloilleen ja jatkoi huutamista. Huuto oli veren kostuttama, joka valui Zyglakin leualta. Lisko kaatui yhtäkkiä maahan ennen kuin muut edes ehtivät prosessoida mitä he näkevät. Ralhoxin ruumis sätki ja nykisi luonnottomasti. Hänen nahkansa repeili kehonsa ympärillä. Zyglakin jokainen raaja alkoivat taittua useisiin suuntiin, hänen nivelet säröillen kuuluvasti. Muut eivät enää edes pystyneet käsittämään mitä he näkivät. Tapahtuma oli kuin jonkinlainen sairas vitsi. Pari liskoja joukoista alkoi tuntea olonsa pahoin eivätkä jatkaneet ruumiin seuraamista. Zyglak ruumiin huuto muuttui yhä ja yhä verta hyytäväksi ja epäluonnolliseksi, jolloin se ei enää muistuttanut minkään heidän tunteman olennon, puhumattakaan sitten Zyglakin, ääntä. Alinell otti välittömästi kiväärin takaisin käteen ja ampui muutamia kertoja ruumista päin. Tulikuumista luodinaukkoista huolimatta luonnoton kiljuminen ja luiden rasahtelu vain jatkui. Zyglak-naaras alkoi lyödä kiväärillä nuijamaisesti ruumista, joka viimein lopetti huutamisen monien väsyttävien iskujen ja veren räiskeen jälkeen. Alinell hikoili ja hengitti raskaasti katsellessaan kuinka hänen entisen toverinsa raato makasi verilätäkön keskellä, hänen kätensä nykien vieläkin ties kuinka pitkään. Okei, mitä ihmettä tuo oli? iskuryhmän nuorin Zyglak kysyi. Hän ei ollut kääntänyt katsettaan hetkeksikään, mutta näytti samaan aikaan siltä, kuin ei näkisi mitään. Hän tuijotti tyhjyyteen.
Sitten se jatkui, kaikkialta, samaan aikaan. Miltei koko Zyglakien aukiolla oleva joukko alkoi täristä, huutaa, sätkiä ja muuttua. Aivan väärään suuntaan.
Guechex ei usein ollut näin hermostunut tehtävien aikana. Nyt hän ei kuitenkaan osannut olla lainkaan tyyni tai rauhallinen: Hän yksin oli kohtaamispaikalla. Admin-siiven ovet olivat nurkan takana, mutta ketään ei näkynyt, vaikka ryhmän pääjoukon olisi pitänyt kohdata tässä paikassa jo useita minuutteja sitten. Linnake oli selvästi jo huomannut hyökkäyksen, sillä kaukaisissa osissa jo soivat hälytysäänet. Adminien asuinsijan luona oli kuitenkin hiljaista. Vartijat ehtisivät tänne, kyllä, mutta ainakin he pääsisivät tekemään saaren hallitsijasta selvää.
Jos muu ryhmä nyt tulisi paikalle. Juuri kun Guechex epäili näin pieniin, hänen omassa tapauksessaan jopa yhden miehen kokoisiin ryhmiin hajaantumisen olleen virhe, käytävän päähän ilmestyi Zyglak. Rakaal? Guechex ihmetteli. Kyseisen tummanvihreän lääkintäekspertin ei ollut tarkoitus tulla tänne asti, hänen piti suojata erästä käytävien risteystä kerrosta alempana. Mitä sinä- Ei ole aikaa. Nyt on mentävä, äkkiä! liskosoturin käheä ääni sanoi. Kaikille ryhmille… Tapahtui jotain, ja meidän on hävittävä täältä.
Samaan aikaan neljä muuta, Guechexin omaa soturia ryntäsivät nurkan takaa kuin joukko kouluttamattomia Skakdeja. He näyttivät aivan yhtä järkyttyneiltä kuin edeltänytkin ryhmäkurin kyseenalaistaja.
Nyt. Mitä täällä tapahtuu? Guechex vaati miehiään vastaamaan. Me emme tiedä. Me emme tiedä! Eikä nyt ole aikaa tähän, vihreä lääkintämies jatkoi. Vartijat saivat meidät heti kiinni, kun ryhmä… Muuttui.
Guechex ei ollut lainkaan perillä tilanteesta. Ja hän oli aina perillä operaatioidensa tilanteesta. Muuttui? Minä olen lääkinnyt joukkojamme niin kauan kuin olemme asuneet tällä saarella, vihreä Zyglak vastasi. Enkä ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Aivan kuin heidän mielensä olisivat päättäneet, etteivät enää kuulukaan Zyglakeille, vaan jolleikin aivan muille. Ruumiit eivät pysyneet perässä. Mutta nyt on mentävä!
Käytävän päästä kuului jo vartijain ääniä.
Alinnel, Guechex sanoi täysin eleettömästi. Muut Zyglakit katsoivat toisiinsa. Olemme pahoillamme…
Joukon punamusta johtaja nosti päänsä. Ei. Ei?
Sen enempää vastaamatta Guechex lähti paikalta juosten.
…enkä minä tosiaan käsitä, mistä ne pääsivät sisään. Ensimmäiset kamerat hajosivat pohjakerroksen tuntumassa, Paaco selitti juostessaan kiireellä sinimattoista käytävää pitkin. Hänen vierellään kiisivät moderaattori Same sekä Steltiläisten aristokraattien rotuun kuuluva yövartija.
Same oli ollut ensimmäinen, joka oli osannut laskea mystisesti hajoavien valvontalaitteistojen johtavan, haarautuen ja harhauttaen, kohti Admin-siipeä. Siitä olikin klaanilaisille tullut hoppu, sillä vaikka Admineisto osasi yleensä pitää huolen itsestään, hyökkääjät olivat selvästi äärimmäisen taitavia.
Seis! Samen matala ääni leikkasi ilmaa ja katkaisi trion juoksun. Vastapäisestä suunnasta, Admin-siiven luota, juoksi heitä kohti neljä Zyglakia. Liskosoturit eivät kuitenkaan pysähtyneet, vaan kohottivat aseensa. Luulin, että teillä on hoppu toiseen suuntaan, Paaco koki tarpeelliseksi mainita, ja otti esiin hakkunsa. Hänen vierellään kaksi klaanilaista ottivat taisteluvalmiiksi viikatteen ja keihään.
Steltiläinen ojensi keihäänsä, ja sen sivuun kiinnitetystä laatikosta singahti räikeän oranssi säde. Kimeän äänen saattelemana energia-ammus iskeytyi joukon ensimmäiseen Zyglakiin. Liskon lihakset veltostuivat hetkeksi, ja se romahti maahan. Toinen Zyglak kompastui lajitoveriinsa, mutta kolme muuta kävivät taisteluun klaanilaisten kanssa.
Paaco ja steltiläinen jäivät nopeasti alakynteen, mutta Same iski viikatteensa terän tummanvihreän vihollisensa pään läpi sekunneissa. Hän siirtyi auttamaan vartijaa, Paacon torjuessa oman taisteluparinsa hyökkäyksiä villien taisteluhuutojen/ähkäisyjen kera. Uli! Uli!
Taistelu raivosi käytävässä vain parikymmentä sekuntia, kun Admin-siiven suunnasta lähestyi neljä vartijaa ja yksi Tawa lisää. Takaapäin laukaistut Rhotukat lamauttivat kolme elossa olevaa liskosoturia, steltiläisen keihäs oli avannut yhden kurkun.
Nyt, Tawa puhui lähestyessään äskeistä taistelupaikkaa. Mitä minun Klaanissani on tapahtunut?
**
Raskastekoinen ovi sai kokea hajoamista, kun punainen lisko rymisteli sen läpi. Käytävän päässä ollut vartija koki sai myös uuden käänteen elämäänsä, kun hänen Kanokansa vain kimmahti pois jänteikkäästä, paksunahkaisesta Zyglakista. Sinisilmäinen matelija jätti kuitenkin järkyttyneen Matoralaisen kiekonheittimineen miltei koskemattomaksi ja pieni vartijatar ainoastaan työnnettiin sivuun.
Guechex muisti Klaanin pohjapiirroksen, hän oli jo kuukausien ajan painanut sitä mieleensä iskua varten. Hän muisti suunnitelman. Hän muisti, missä Alinnelin olisi kuulunut olla missäkin vaiheessa operaatiota.
Metalliset kalterit tukkivat käytävän, linnake meni hälytystilaan. Yksikään Matoralainen, joka tulisi tilanteen jälkikäteen tallenteilta näkemän, ei tulisi tietämään, mikä loisti Zyglakin silmistä, kun se mursi tieltään esteet, eivätkä kalterit olleet poikkeus.
Mutta Matoralaiset eivät osanneet nähdä liskopetojen silmissä muuta kuin vihaa. Jos he olisivat osanneet, he olisivat nähneet puhtaan epätoivon.
Punaisen matelijasoturin päämäärä siinsi jo edessäpäin: Keskisuuren Kasteen Sisäpiha. Suurehkon, nurmikon peittämän pihan suihkulähde pulputti yksinäisesti vettä kivisestä, pientä soturia esittävästä patsaasta. Kivimomentti oli miltei ainoa asia koko aukiolla, joka ei ollut veren tahrima tai palanut. Saapuessaan aukiolle Guechex todisti kovan elämänsä vaikeinta näkyä.
Hänen hyvät ystävänsä, soturiveljensä ja -siskonsa, jotka ainoastaan tahtoivat kansansa parasta, makasivat aukiolla omassa veressään. Zyglakit olivat kuolleet. Paitsi että ne eivät olleet Zyglakeja. Raajoja oli liikaa, suhteet vääristyneitä, rangat kieroutuneita. Jopa Guechexille oli vaikeaa katsoa entisten aseveljiensä kasvoja, niin hirvittävän muodonmuutoksen ne olivat kokenet.
Klaanin kaukaa katsovat vartijat eivät puuttuneet tapahtumiin, kun yksinäinäinen, suuri Zyglak etsi raatojen joukosta sitä, mitä ei missään nimessä tahtonut löytää. Vauhkomielisesti pihan poikki vaeltava Guechex pysähtyi. Edessään hän näki kasan lihaa, raajoja ja haarniskaa. Hän näki kiväärin, sulautuneena elävään massaan. Mutta se ei häntä sykähdyttänyt. Hän näki kaiken sen epämuodostuman keskeltä jäänsinisen silmän.
Tawa, Guardian ja Same seisoivat käytävässä. Heidän olisi pitänyt olla jo johdon kriisipalaverissa, mutta olivat jääneet siihen tuijottamaan pienen Matoralaisen liikkumatonta ruumista. Kaikki olivat nähneet liikkumattomien, pienten Matoralaisten ruumitta ennenkin, eikä tämä ollut edes kuollut rumalla tavalla. Tämä oli kuitenkin kuollut omaan kotiinsa, heidän kaikkien yhteiseen kotiin. Taas, jo kolmannen kerran, olivat vihollisten voimat iskeneet suoraan heidän elämiinsä sen henkilökohtaisimmalla tasolla, kotona. Tunsiko teistä kumpikaan häntä? Tawa kysyi hiljaa. Kaksi muuta hahmoa pudistivat päitään. Admin Tawa, Same lausui, vielä hiljempaa. Hän oli ainoa Tawan tuntema henkilö, joka osasi puhua äärimmäisen muodollisesti mutta suoraan sydämestä. Se ei varmaan lohduta yhtään, mutta strategisesti tämä oli meille voitto. Menetimme alle kymmenen vartijaa, heiltä menehtyi yli kaksikymmentä eliittisoturia. Ei lohduta.
Guardian mutisi äänettömästi muutaman sanan, kääntyi pois ja lähti kävelemään kohti palaveria ja elämää jälleen yhden surunäytelmän jälkeen.
Tawa, Same sanoi vielä, kun juuriadmin kumartui sulkemaan pienen vainajan silmiä. Hmm? Sheelika on hävinnyt.
Siniset matot, värikkäät taulut ja mitä monimuotoisinta kulttuuria edustava arkkitehtuuri pyörivät merkityksettömänä massana Guechexin silmissä, kun Zyglak-soturi eteni tuulen vauhtia linnoituksessa. Koko muu joukko oli jo kuollut tai muutaman poikkeuksen tapauksessa vankina, ainoastaan operaation johtaja oli jäänyt jäljelle.
Mei…
Hänen mielensä oli kuuro kaikelle muulle, paitsi puolisonsa viimeisille sanoille. Ne ja ainoastaan ne täyttivät hänen ajatukensa.
Hän…
Ääni ei ollut kuulunut Alinnelille, ei sille tulisieluiselle mutta uskolliselle Zyglakille, jota Guechex rakasti. Se kuului muodottomalle hirviölle. Mutta sanat, ne olivat olleet Alinnelin.
Ei tämä…
Seuraavan selkeät havaintonsa Guechex teki vasta linnakkeen ulkopuolella. Aamu alkoi jo sarastaa, kun hän raahautui ympäri metsää. Ilmeisesti vartijat olivat osuneet häneen useammallakin heikentävällä Kanokalla, ja oli hänessä syvä viiltohaavakin. Tajuntansa rajamailla tasapainoileva Zyglak tiesi kuitenkin, ettei häntä seurattu. Klaanilaiset eivät haaskaisi aikaa kostolle.
Viimeiset asiat tajuttomuuteen lipuvan liskon mielessä olivat edessä kasvava kuollut puu, sekä hinkuvan, raastavan ja vihamielisen äänen hänelle lausuma maailman kaunein sana.
[spoiler=Tähän alkuun.]Tämän postin tekivät symbioosissa U-Täti ja Joiku-Setä.[/spoiler]
Klaanin kahvio
Toa Nurukan siemaili kahvia Klaanin kahviossa. Maan Toa muisteli menneisyyttään, aivojen heittäessä muiston hänen sulkeutuneille verkkokalvoilleen
Toain ja metsästäjäin sota, kauan kauan sitten.
Nurukan katseli edessään olevia mekaanisia olentoja ja niiden vihreänä hohtavia katanantapaisia aseita. Mekaaniset, suoraselkäiset soturit kantoivat tunikoita ja olivat valmiita taisteluun Metru Nuin puolesta. Hän komensi mekaaniset soturit taisteluun epämääräistä Pimeyden metsästäjien joukkoa vastaan.
Ionikatanat viuhuivat ilmassa kun mekaaniset soturit raivasivat tiensä läpi metsästäjäin hajanaisten rivien. Verta ja suolenpätkiä lenteli ilmassa kun teurastus tapahtui. Energiakiekot viuhuivat ilmassa, muuttaen uhriin osuessaan uhrin joko uuteen muotoon, siirsivät kohteen pois tai jäädyttivät kohteen jääkalikaksi.
Nurukan katseli joukkojensa toimintaa. Mekaaniset soturit tekivät työnsä hyvin ja kurinalaisesti. Äänettömät moniväriset soturit menivät takaisin paikoilleen ja olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yksi sotureista, vihreä, ryntäsi viimeisen eloonjääneen, jo vangitun metsästäjän luokse, iskien vihreää valoa hohtavan ionikatanansa metsästäjän kurkusta läpi, jolloin ase halkaisi keltaisen metsästäjän kurkun, tullen ulos takaraivosta ja purskauttaen violettia verta ympäriinsä.
Klaanin sairastupa
Saraji nukkui pedissään, kieriskellen ympäriinsä. Hän näki outoa, todentuntuista unta. Unta, joka vaikutti lähes todelta.
Toain ja metsästäjäin sota, kauan kauan sitten.
Saraji katseli vieressään olevia aseveljiään ja – siskojaan. Vahkeista koostuva armeija oli erään toan johdossa, mustahaarniskaisen, mustaa tykkiä ja hopeisia kynsiä kantavan soturin johdettavissa taisteluun.
Toa komensi Sarajin ja muut taisteluun, jolloin joukko nopeita ja tappavia vahkeja lähti taisteluun. Vahkit ampuivat metsästäjiä eri kanoka-levyillä, teurastaen sekalaisesta joukosta koostuvat soturit ionikatanoillaan.
Metsästäjät kaatuivat todella nopeasti, jonka jälkeen kaikki muut vahkit, paitsi ne jotka pitivät eloonjäänyttä metsästäjää paikoillaan, menivät paikoilleen tumman komentajan käskystä. Komentaja käveli vahkien joukoissa, mennen kohti vangittua metsästäjää. Saraji päätti että oli aika toimia, joten Vahki lähti juoksuun, juosten kohti viimeistä metsästäjää ja iski vihreän ionikatanansa metsästäjän pään läpi kurkusta takaraivoon. Verta purskahti Sarajin päälle, komentajan katsellessa hänen tekemisiään.
Saraji säpsähti. Hän heräsi hikisenä sängyltään, katsoen huoneensa kattoon. Katossa hän näki varjojen muodostavan pienehkön kämmenen. Saraji nousi lopulta istumaan pedissään ja lähti huoneensa ovesta klaanin käytäville, hiukan tokkuraisena kävellen.
Klaanin Arkistot
Creedy juoksi kiireisenä kohti Arkistoja. Hän rynnisti sisään isosta Arkistojen pääovesta, sylissään vino pino Killjoyn mökistä löytyneitä asiapapereita, joita hän oli yhdessä mykän Nazorakin kanssa tutkinut. Huolimaton nörtti-matoran ei huomannut isoa kylttiä, jossa luki VARO PORTAITA! ja kaatui portaat alas mukkelis makkelis, paperien lentäessä hänen sylistään ja lennellessä ympäri pölyisiä arkistojen käytäviä.
Creedy hieroi päätään, jossa oli arka paikka. Siihen alkoi nousta kuhmuntapainen muhkura, jota kivisti. Matoran-sankarimme nousi istualleen rähmältään paperikasasta ja alkoi lajitella papereita jonkinmoisiin pinoihin.
Vaehran tunnisti leijailevien ja maahan putoavien paperien äänen pitkästä arkistomestarin urastaan johtuen. Tulen toa, joka oli kaikenkukkuraksi entinen skakdi, jostain kumman syystä, otti niin nopeita juoksuaskeleita kuin suuren osan elämästään kirjastossa viettänyt toa pystyi ja huomasi nopeasti punaisen olennon keräämässä papereita lattialta.
Mitä sinulla on siinä, ystäväiseni? Vaehran kysyi tuttavallisesti matoranilta, jolla oli perin eriskummallinen kallon muoto.
Papereita, jotka saattaisivat kiinnostaa Arkistonhoitaja Vaehrania, Creedy sanoi, sydämistyen siitä että joku oli tullut auttamaan häntä sotkun korjaamisessa. Creedyn sanoessa tämän, hän katsahti Vaehranin nimilaattaan jossa koreili selvästi Arkistomestari. Jos Creedyn naama ei olisi jo valmiiksi ollut punainen, VT olisi erottanut punastumisen selvästi. Nyt matoran vain nolostui toan lähellä.
Hmm Katsotaanpa näitä, Vaehran sanoi, nostaen yhden paperin maasta. Tulen toa lukaisi paperia, jonka yläreunassa oli musta musteläiskä, joka toi mieleen kämmenen, ja teksti: Erään Toan päiväkirja.
Tuleppa pikkuinen, viedään nämä paperit työnurkkaukseeni, Vaehran sanoi, kiikuttaen paperia kohti lukunurkkaa, jossa arkistojen tutkimustyötä tehtiin.
Pieni Creedy joutui kantamaan yksin painavan paperipinon, koska yli-innostunut tulen toa tutkaili paperia käsissään, samalla kävellen rivakasti kohti tutkimusnurkkaansa. Creedyn tasapainoillessa paperipinonsa kanssa ja Vaehranin vihellellessä innostuneena papereista kaksikko saapui pian pölyiseen ja maan alaisessa kammiossa sijaitsevaan tutkimushuoneeseen. Huone oli todella pölyinen, täynnänsä hämähäkinverkkoja ja loppuun palaneita kynttilöitä joiden steariinia oli valunut lattialle vuosien mittaan todella paljon. Huoneessa oli myös valokiviä, mutta ne olivat menettäneet valoisuuttaan vuosien mittaan.
Keskellä huonetta oli suuri tutkimustyöpöytä, lukulamppuja, kyniä, viivaimia ja kaikkea mitä saattoi toivoa. Äkkikatsomalta Creedy näki seinän, jonka laastia oli lähtenyt ja rakoillut, muodostaen käsimäisen kuvion seinälle. Ta-Matoranin huomio kiinnittyi kuitenkin siihen että seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, jotka olivat täynnä pölyisiä kirjoja.
Milloin siivosit täällä viimeksi? Creedy kysyi arkistonhoitajalta, joka tutkaili paperia silmät loistaen.
Vaehran havahtui innostuksestaan. Creedy katsoi arkistonhoitajaa epäuskoisesti koska tämä ei selvästikään osannut lukea tekstiä, jonka Creedy oli toalle antanut. Et tajua mitä luet vai? Creedy virnisti, alkaen opastaa tämän salakielen rakennetta ja järjestystä. Vaehran ja Creedy jäivät tutkimushuoneen lattialle Creedyn teoriapapereiden ja käännöstyöpapereiden kanssa ja kaksikko tutki näitä tekstejä innokkaasti.
Aikaa kului, kun Creedy opetti Vaehrania kääntämään paperin tekstiä. Pitkällisen tulkinnan jälkeen Vaehran ja Creedy olivat yksimielisiä siitä, että Killjoyn käsinkirjoitettu pätkä merkitsi vain yhtä asiaa. Alkuperäisessä kirjassa oli informaatiota, sivulla 36.
Kului tunteja kun kaksikko etsi kirjaa kirjahuoneesta. Kirjaa ei kuitenkaan löytynyt pitkistä etsinnöistä huolimatta. Uupuneina kaksikko nukahti kirjojen ääreen, kuorsaten äänekkäästi ja kietoutuen paperien alle.
Kahvio
Bladis ja Paaco saapuivat risuisina ja käpyisinä kahvioon. Kaksikko oli uupunut metsäreissunsa jälkeen kun he olivat tarponeet läpi metsän etsien toisen maailman Umbran tykkiä ja miekkaa, jotka olivat hautautuneina lehtien alle.
Paaco istui kahvion tuoliin ja Bladis lähti hakemaan kaksikolle kahvia. Moderaattori istui pöytään jossa vanha Maan toa, jota Paaco ei kovin tuntenut, nuokkui kahvikuppinsa kanssa. Maan toa säpsähti unestaan, kun Paaco sanoi tälle Hei Mitäh? Missä olen? Nurukan sanoi unenpöpperöisenä, kaataen vahingossa kahvikuppinsa syliinsä. Kahvia kaatui myös maan toan käteen, jolloin hänen huomionsa kiinnittyi valkoreunaiseen, kättä muistuttavaan kuvioon.
Nurukan katseli ympärilleen. Hän näki Arkistojen mainoksen jossa luki BioArkistoista löydät kaiken tarvittavan tiedon koko universumissa! Mainoksessa oli kuva Gahlok Vasta, jolla oli kädessään kirja ja mairea hymy kasvoillaan. Mainoksen alalaidassa luki pienellä präntättynä: Emme vastaa siitä tahdista millä uutta tietoa tulee arkistoihin tai siitä että mainoksemme saattaa olla mainonnan sääntöjen vastainen.
Tuonne minä siis lähden, Nurukan sanoi, suunnaten askeleensa kohti Arkistoja. Paaco katsoi ihmeissään tuota itsekseen puhelevaa veteraania, joka lähti pois kahviosta. Bladiksen saapuessa ystävänsä luokse, tämä kysyi Mitä nyt?
Minusta tuossa toassa on jotain epäilyttävää, Paaco sanoi, siemaillen Redstarbucksin kahvia, joka maistui toffeelta. Kahvi, joka oli kylmää, oli todella hyvää ja virkistävää pitkän metsäreissun jälkeen. Bladis tarjosi tämän hänelle, koska vihreäkultainen moderaattori oli ystävällisesti tarjonnut hänelle sushia metsäreissulla.
Kaksikko jäi siemailemaan kahvejaan kahvioon ja rupattelemaan Samen kanssa joka oli nukahtanut lehtensä ääreen.
Arkistoissa, taas
Gahlok Va käveli rivakasti iso kirja käsissään. Lyhyenläntä matoranin ja Bohrok van sekoitus oli käyttänyt kirjaa vessalukemisenaan, ja oli viimein päättänyt palauttaa kirjan takaisin paikoilleen. Kirja oli ollut ensin puoli vuotta arkistomestarien ruokapöydän pöydän jalan tukena ja sitten Gahlok Van vessalukemisena. Oli viimein aika palauttaa kirja takaisin. Kasvivoimia hallitseva Gahlok Va viiletti pienistä jaloistaan huolimatta yllättävän lujaa arkistojen pölyisiä käytäviä pitkin. Elementtikeihäs toisessa kädessään ja paksu, kellastunut kirja toisessa kädessään, kääpiö oli melkoinen näky.
Missähän se VT mahtaa olla kun ei ole ollut Arkistojen johtohenkilökunnan viikottaisessa kokouksessa? Gahlok Va ihmetteli, astellen portaat alas tutkimushuoneeseen. Gahlok Van yllätykseksi ovi olikin auki ja hän huomasi edessään kuorsaavan Vaehranin ja oudohkolla päällä varustetun matoranin, jotka olivat umpiunessa.
VT ota koppi! GV huusi, heittäen painavalla kirjalla Vaehrania päähän. VT heräsi silmänräpäyksessä jolloin kirja putosi hänen naamaltaan Creedyn varpaille. Kivusta parkaisten matoran hyppäsi hereille, alkaen hyppiä yhdellä jalalla kirjojen seassa. Tietenkin tämä oli huono idea, jonka johdosta Creedy kaatui rähmälleen kirjakasaan, loukaten alaleukansa. Gahlok Van lähtiessä ylös häntä vastaan saapui kaksi hahmoa, joita arkistomestari ei tunnistanut. Toinen oli selvästikin vahkimainen olento ja toinen toa, mutta millä asialla nämä kaksi olivat, sitä Gahlok Va ei tiennyt.
Ai, lisää immeisiä tulossa tänne. Täällähän on tungosta, kasvillisuutta hallitseva kääpiö sanoi, kurottaen kaulansa katsomaan näitä olentoja. Haluaisin kovasti tietää Metru Nuin historiasta, kaksikko sanoi yhteen ääneen kun VT oli yhtenä kysymysmerkkinä.
Keitäs te olette? Vaehran kysyi, napaten painavan kirjan Gahlok Van kynnestä ja katsellen vastaantulijoita jotka olivat musta toa ja vahki, jonka Vaehran tunnisti Sarajiksi, Killjoyn ystäväksi. Olen Nurukan, etsin etsin kirjaa sodasta, mustaa kakamaa kantava soturi sanoi, silmäillen punaista toaa edessään.
Olen Saraji, hyvä Vaehran-herra. Etsin kirjaa sodasta, Saraji sanoi, tehden kunniaa toverilleen. Kuullessaan kaksikon pyynnöt, Vaehran alkoi etsiä kirjoja huoneesta semmoisella vimmalla että kuka tahansa kakaman käyttäjä olisi tullut kateelliseksi. Pöly ja hämähäkinverkot lentelivät kun tulen toa etsi sotakirjoja, heitellen niitä perin kovakouraisesti ilmassa siisteihin pinoihin, joihin olisi tavallinen toa tarvinnut sanokia, osumatarkkuuden kanohia.
Saraji näki kuinka Kuuden kuningaskunnan liigan Nousu ja Tuho niminen kirja iskeytyi seinään, ohi suurehkosta kirjapinosta, kaataen kirjat kuin dominonappulat pudotettuna Tiedon tornin huipusta. Toinen kirja osui täysillä kiviseinään, sivujen levitessä ympäriinsä. Kirjan kansissa luki Keihäitä ja Kanoheita Matoranien sisällissodan kulissien takana. Vaehranien voimien mentyä tässä etsinäurakassa, tulen toa alkoi huomata että olikin koonnut jo varsinaisen vuoren täynnä kirjoja.
Kahvio, jo toistamiseen
Violettimusta matoran ja keltamusta toa kävelivät klaanin käytäviä ja suuntasivat kahvioon. Kaksikko oli todella nälkäinen pitkän mielikuvitusmatkansa jälkeen. Umbrat menivät samaan pöytään Bladiksen, Paacon ja Samen kanssa, jotka katsoivat ihmeissään edessään olevaa kaksikkoa. Hei tyypit, Matoran sanoi, mennen puristamaan jokaisen soturin kättä. Mites menee? hän lisäsi iloisesti, suu virneessä.
Ihan hyvin, Paaco sanoi, Bladiksen lisätessä Meillä on sinulle muuten jotakin repussani Jonka sanottuaan skakdi alkoi kaivaa selkäreppuaan, joka nojasi hänen penkkiinsä. Selkärepusta pilkisti esiin musta miekka, jonka moderaattori ojensi Matoranille ja tykin puolikkaat. Toimme nämä viimein metsästä. Anteeksi että meillä kesti, Bladis sanoi, valkoisen hammasrivistönsä loistaessa ja paljastaessa kahvitahrat skakdin suupielillä. Ei se mitään, Matoran Umbra sanoi, hymyillen leveää hymyään musta pakari kasvoillaan. Matoran otti miekan skakdin kädestä ja miekka synnytti kaksikon välille yhteyden, yhteyden joka oli ehtinyt jo lähes kadota. Voiman aura pyörteili miekassa ja matoranin kädessä kun yhteys tapahtui.
Viimein sain voimani takaisin, kiitos teille ystävät, matoran sanoi, sysäten miekan moderaattori-Umbralle ja mennen halaamaan Paacoa ja Bladista. Halaaminen tapahtui siten että matoran tyrkkäsi jakkaran jalkojensa alle, että ulottuisi ystäviinsä. Moderaattorit olivat hiukan hölmistyneinä ja jäivät katsomaan vierestä kun Umbra-kaksikko lähti yhtäkkiä pois kahviosta, jättäen kaksikon nauttimaan kahvitauostaan
Ette muuten ikinä arvaa missä…
No Arkistoissa tietenkin.
Vaehranin otsa hikosi, tämän asetellessa kirjaröykkiötä takaisin hyllyille. Hämilleen joutunut seurue katsoi Toan työtahtia hämmennyksellä, yrittäen samalla saada suunvuoron häsläävän Toan kaaoksen keskelle. Lopulta VT itsekin tajusi uponneensa liikaa hommaansa ja kääntyi Vahkia ja Toaa päin.
Niin tuota… mistäs sodasta te oikein halusittekaan lukea?
Kuin yhdestä suusta ilmoitettu Toat ja Metsästäjät sai Toan aivot raksuttamaan. Sodista kaikkein suurimpaan liittyvä kirjallisuus oli täysin omassa hyllyssään. VT nappasi pöydältä GV:n vessalukemisena toimineen kirjan ja päätti palauttaa sen samalla sen oikealle paikalleen.
66.6 F odottakaas, heitän tämän paikoilleen ensin… mutta… hetkonen. VT tajusi saapuneensa vahingossa oikealle hyllylle, kirjaa palauttaessaan. Silloin hän vilkaisi sitä ensimmäisen kerran ja Toan silmät alkoivat loistaa.
No mutta hyvänen aika. Erään Toan päiväkirja… Sotakertomuksia Metru Nuilta ja… Creedy, tämähän on se etsimämme kirja. Mitenkäs minä nyt näin menin tämän sivuuttamaan.
Gahlok Va myhäili sivummalla ja mutinan seasta kykeni ymmärtämään sekalaisia minä yritin sanoa -lausahduksia. Hetkessä koko Arkiston sekalainen porukka oli kokoontunut pöydän ääreen, jossa Vaehran valmistautui lukemaan ääneen.
Saraji ja Nurukan, tämä saattaa kiinnostaa teitäkin, sillä tämä liittyy juuri haluamaanne sotaan. Voitte saada lisää kirjoja kunhan olen selvittänyt muutaman mysteerin Creedyn kanssa, okei?
Saraji nyökkäsi, nostaen kuitenkin katseensa nopeasti ylös, varoen vieressään seisovan Matoranin katsetta, muistissaan edelleen taannoinen Kahviossa tapahtunut riita.
Okei, eli Erään Toan päiväkirja, sivu 36.
Metsästäjien motiivit sodassa olivat päällisin puolin hyvin selkeät, mutta on todistettua, että järjestö hoiti useita salatehtäviä, joiden tapahtumisesta kukaan ei koskaan saanut kuulla. Seuraavassa kertomuksessa esiintyvistä Metsästäjistä ei nimittäin ole minkäänlaiista tilastoa tai muuta merkkiä niiden olemassaolosta. Olen yksinoikeudella saanut nimettömänä pysyvän Toan haastattelun aiheeseen liittyen ja hänen kertomuksensa vahvistaa korruptiota omalla puolellamme.
Sodan viimeisinä päivinä noin kymmenen Metsästäjän joukkio hyökkäsi Ko Metrun ja Onu Metrun rajalle, tarkoituksenaan jatkaa tuntematonta tehtäväänsä vuoristoon. Onu Metrun poliisivoimat yrittivät estää joukkoja jatkamasta etenemistään, mutta puutteellisen varustelun vuoksi nämä lyötiin maahan hyvin nopeasti. Minun ja kahden muun Toan ei auttanut kuin perääntyä raskaasti aseistetun joukkion edessä ja menimme piileskelemään jäästä muodostuneeseen luolaan. Onneksemme vihollinen ei huomannut meitä kulkiessaan ohi.
Mutta sitten odottamaton tapahtui. Salamannopeasti kymmenet sysimustat Vahkit olivat piirittäneet Metsästäjien joukot, vihreät terät hehkuen. Mutta juuri kun olimme astumassa piiloistamme Vahkien rinnalle, toinen tovereistani pysäytti meidät sijoilleen. Hän nimittäin tiesi enemmän kuin me.
Sen sijaan, että Vahkit olisivat tappaneet tai edes vanginneet viholliset, ne vain tutkailivat saalistaan hetken, laskien tämän jälkeen aseensa. Vahkit poistuivat paikalta yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin ja virnuilevat Metsästäjät saivat jatkaa matkaansa rauhassa.
Jo tämä yksin todistaa meille, että Vahkien komennossa oli jotain vialla. Joku pelasi vihollisen pussiin ja teki tätä mahdollisesti koko sodan ajan. Allekirjoittaneena olin mukana Vahkien vastaisessa mielenosoituksessa, kun Dume ilmoitti uudelleensijoittavansa kolmanneksen Vahkeista Herrana tunnetun maan Toan teknologiakehittämön alle Erikoisvarustetut Vahkit tekevätkin tästä miehestä ykkösepäilyn petturiksi. Hänen nykyinen olinpaikkansa on tuntematon, eikä olisi millään tapaa ihme, että hän olisi siirtänyt olinpaikkansa Metsästäjien huomiin Xialle tai jopa Odinalle.
Tämä siis yksi niistä syistä, jonka takia sodan reiluus on täydellisen kyseenalaistettavissa. Luotetun Toan kertomuksesta voimme myös päätellä, että joukoistamme suurilukuisimmat eivät välttämättä taistelleet meille lainkaan. Sodan kriittinen tarkastelu onkin hyvin tärkeää, sillä moni sen avainhenkilöistä on yhä elossa ja täten… sodan pelko on edelleen yllämme.
Hiljaisuus vallitsi huoneessa VT:n lopettaessa lukemisen. Creedyn aivot työskentelivät kuumeisesti, Nurukan näytti yksinkertaisesti hämmentyneeltä ja Saraji oli istunut alas, osoittamatta kuitenkaan sen suurempaa reaktiota. Gahlok Va seurasi tilannetta sivummalta.
No siis tuota… tämä vaikuttaa pikkaisen salaliittoteorialta. Eikö teistä? Vaehran totesi huokaillen. Lisäksi kun näitä muita sivuja selaa, niin tätä on sensuroitu todella rankasti. Tästä puuttuu sivuja ja joku on yliviivannut paljon sanoja ympäri opusta. Ehkä meidän pitäisi löytää joku vähän luotettavampi kirja.
Kaikkien oletusten vastaisesti Nurukan kuitenkin keskeytti puheen. Olen lukenut tuon… voin vannoa, että olen lukenut tuon. Muistikuvani on hämärä, mutta minä tiedän, että tuossa on jotain perää.
Maan Toan arvovaltainen ja viisas ääni sai Vaehranin tutkimaan kirjan kantta vielä kerran. Creedy nousi sillä hetkellä seisomaan ja aloitti selkeästi valmistellun puheensa.
Okei, tämä vahvistaa pitkäaikaiset arv- äh. Minä en osaa puhua noin virallisesti, joten tässä tulee suoraa tekstiä. Metsästäjien joukkoja on havaittu Klaanin saarella. Killjoy tietää niistä jotain mutta ei kerro. Tuo teksti kertoo jonkun toimineen sodassa muiden välissä. Noh, Killjoy petti Metru Nuin ja loikkasi Metsästäjiin. Sitten hän petti Metsästäjät ja loikkasi Klaaniin. Tuo teksti viittaisi hyvin selkeästi Käteen ja se mainittiin jo aiemmissa teksteissä useaan kertaan. Tapahtui sodassa mitä tahansa, Vahkeilla ja Killjoylla on jotain tekemistä asioiden kanssa.
Huoneen olennot olivat ymmällään, Gahlok Van:n heittäessä välikommentin: Tuota, yhteyksistä huolimatta, mikä sinun pointtisi on. Tuo oli vain yksi yhteinen infokasa.
Creedy veti syvään henkeä vastatakseen kysymykseen. Muistatteko muutama päivä sitten, kun ylläpito varoitti Klaanissa olevasta mahdollisesta petturista?
Huoneen jäsenet haukkoivat henkeään. Saraji avasi suunsa ensimmä kerran keskustelun aikana. Et kai sinä oikeasti mieti tuota. Killljoy? Petturi? Tätäkö sinä olet halunnut tutkia?
Creedy otti mahtailevan askeleen kohti Sarajia, tietäen että hänellä oli vihdoin näyttöä asiasta. Mitä Killjoy ja Käsi ikinä tekevätkään, siinä on jotain mätää. Joy ei kerro mitään, mistään, kenellekään. En edes tiedä mitä hän havittelee. Tieto kätketystä armeijastakin piti pusertaa hänestä ulos väkisin.
VT ja GV katsoivat Creedyä ymmällään. Matoran huomasi näiden ilmeet nopeasti, punastuen. …tuota minun ei ilmeisesti olisi pitänyt paljastaa.
Musta Käsi… tuo nimi tuo minulle oudon tunteen. Aivan kuin olisin törmännyt siihen aiemmin Nurukan totesi mietteliäänä. Vaehran heitti kirjan Maan Toalle ja rojahti syvemmälle tuoliinsa. Noh, tuosta kirjasta te ette saa lisää infoa. Sutattu, sensuroitu ja ainoa mahdollinen toinen kappale lienee Metru Nuin arkistoissa…
Sitten minä lähden sinne.
Kaikki katsoivat Nurukania epäuskoisena. Maan Toa nousi seisomaan, laski kirjan penkilleen ja katsoi olentoja edessään. Tänään olen muistanut asioita… asioita joita en tiennyt muistaneeni. Minun täytyy päästä Metru Nuille. Viesti on ollut selvä. Minä etsin tuon kirjan alkuperäisen kappaleen ja selvitän mysteerini. On kunniani, jos saan ratkottua teidän kahden kiistan samalla. Nurukan nyökkäsi kohti naama punaisena seisovaa Matorania ja Vahkia.
Saraji kuitenkin nyökkäsi ja alkoi välittömästi kaivelemaan tarvikelaukkuaan. Vahki nosti sieltä lopulta punaisen kortin, johon oli painettu Mustan Käden logo. Tämä kuului ennen Herralle. Käden johtajalle. Otin tämän mukaani lähdettyäni Xialta. Se on tason yksi lupakortti. Pääset sillä käytännössä mihin vain koko Metru Nuilla. Et kohtaa lukittuja ovia tämän kanssa.
Nurukan kumarsi ja laittoi kortin talteen omaan tarvikelokeroonsa. Mutta mikset tulisi mukaani Vahki. Olemme selvästi samalla asialla. Vahki kuitenkin pudisteli päätään Nurukanin lauseen vasta alkaessa. Et ole ainoa, jolla on ollut uusia muistoja. Valitettavasti minun pääni toimi hyvin eri tavalla kuin sinun. En ole matkustuskunnossa vielä hyvään toviin.
Minäkin jään tänne. Lukemaan, tekemään lisää tutkimustyötä. Toivotan sinulle onnea matkaan, Creedy totesi.
Viisikko huomasi viettäneensä Arkistoissa jo tuntikausia ja Nurukan oli ensimmäinen, joka lähti kävelemään paikalta ulos. Kiitän teitä. Nyt tiedän mitä minun tulee tehdä. Minulla on vielä asioita ennen lähtöäni, joten kysykää minua atriumista, jos teille tulee asiaa.
Saraji katosi paikalta mietteissään hyvin pian pihamaalle kadonneen Nurukanin perässä. Tämä jätti Creedyn nyt jälleen yksin arkiston väen seuraan.
Saanko kysyä. Musta Käsi tuotti teknologiaa sotaan, mutta siitä on hyvin vähän tietoja. Edes Käden tornin sorruttua vuosisatoja sitten, ei kukaan ole löytänyt siitä tarkempaa infoa. Tiedätkö sinä tarkemmin, mikä se on?
Creedy kahmi papereitaan syliinsä, punniten samalla Vaehranin kysymystä. Minä luulin ennen, että se oli Metru Nuin ja oikeuden suurin valttikortti…
Mutta?
…en ole enää varma.
Pikaisten hyvästien jälkeen Matoran katosi viliseville Klaanin tiluksille, jättäen VT:n ja GV:n siivoamaan päivän jälkiä. Toan päiväkirja jäi kuitenkin Vaehranin työpöydälle… kaiken varalta.
Kaukana Klaanin merellä
Zyglakien lemmikki, kaupunki ja kulkuväline, Thaok porskutteli iloisesti hopeisella merellä, joka ympäröi klaanin saarta. Jättiläismäinen elävä portugalinsotalaiva lipui meressä, syöden merirosvolaivoja jättimäiseen kitaansa. Näin Thaok sai vuotuisen kuiduntarpeensa täytettyä kun olento imi moniosaiseen hammasrivistösuuhunsa laivoja, näiden miehistöt mukana tietenkin.
Zyglak-kultistit pitivät Thaokin tyytyväisenä, uhraten jumalansa Rhakelakkin nimeen erilaisia uhrilahjoja, jotka sitten annettiin Thaokin ruuaksi rituaalien jälkeen. Myös klaania ympäröivän meren suuri merirosvokanta piti jättiläismäisen portugalinsotalaivan tyytyväisenä.
Siitä on jo vuosia, kun Tawa ja Visokki perustivat Bio-Klaanin. Vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja. Vuodet ovat kuluneet suurimmaksi osaksi rauhan merkeissä – ellei lukuun oteta muutamaa vakavaa välikohtausta. Klaanin historian aikana niitäkin on ollut. Elämä ei aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa ruusuilla tanssiminen on. Klaani on rauhan tyyssija. Sinne hakeutuvat ovat yleensä rauhaa kaipaavia Matoraneja, työnsä päättäviä Toia, hylkiöitä, syrjittyjä olentoja. Klaani on turvapaikka niille, jotka sitä hakevat.
Näiden vuosien aikana olemme saaneet rakennettua suunnattoman linnoituksemme saaren etelärannikolle. Lisäksi hieman Bio-Klaanin linnoituksesta pohjoiseen sijaitsee suuri Arkistomme, johon keräämme kaiken tiedon. Arkistoissa minäkin istun kirjoittamassa tätä muistelmaa. On hienoa tietää, että on paikka, minne mennä, missä asua – ilman pelkoa hyökkääjistä, jotka ryöstävät kodit ja tappavat asukkaat. Ilman Bio-Klaania suurin osa meistä olisi kuollut. Onneksi Klaani ottaa suojiinsa apua tarvitsevat. Mata Nuin ritarikunnalta, Makutain veljeskunnalta tai Pimeyden metsästäjiltä pakenevat saavat turvapaikan. Yksikään noista järjestöistä ei vie meiltä ystäviämme.
Näin päätän tämän luvun muistelmissani ja siirryn jatkamaan tärkeiden paperikääröjen järjestelyä ystäväni ja kollegani Gahlok Van kanssa. Eläköön Bio-Klaani ikuisesti.
Valtaisa töminä kaikui metsän siimeksestä saaden pikkulinnut lehahtamaan puista karkuun valtavissa parvissa. Puun hake lensi ympäriinsä jättäen selkeän polun jättihaarniskan kulkemasta tiestä.
Sana valtaisan saamarin ruman metallimöhkäleen vauhtivoittoisesta saapumisesta oli kiirinyt Klaanin tiluksille ja muurin päällä valmistauduttiin pysäyttämään tunkeilija sillä sekunnilla, kun se irtaantuisi metsästä. Muurin päälle kasatut raskaat tykit olivat valmiina ja tutka jäljitti kohteen liikkeitä koko ajan.
Töminä kuului edelleen ja tykkimatoranien otsat hikosivat. Raporttien mukaan kohde liikkui nopeasti, olisi siis pakko osua ensimmäisellä laukauksella. Yhden vastavärvätyn matoranin kädet tärisivät niin pahasti, että tämän tykki heilui holtittomasti eestaas. Yllättävä puiden natina sai koko joukon hätkähtämään ja tykkien katse siirtyi kohti liikkeen lähdettä. Kaikki puut olivat alkaneet huojumaan.
Kaikkien yllätykseksi tilanteeseen asteli uusi muuttuja, Klaanin keskuskaiuttimista alkoi kuulumaan nopeatempoista teknorummutusta ja tämän päälle alkoi kuulumaan Paacon ääni:
Joo, siis moro vaan kaikille ja hyvää iltapäivää. Samalla kun varoitan tätä helkutin tunkeilijaa tulemasta yhtään lähemmäksi meidän linnaketta, niin ajattelin että tässä olisi hyvä sauma mainostaa uutta Bite It Like A Bohrok kappalettani. Jos tämä tunkeilija päättää olla röyhkeä ja varoituksestani huolimatta lähestyy meitä, niin tässä olisi sitten ihan kiva taistelumusiikki eikös? Että ei minulla mutta, jätän tämän biisin tähän soimaan.
Pienen hihityksen saattelemana Paaco sulki yhteytensä ja jätti musiikkinsa soimaan. Hämmentyneet Matoranit näyttivät osittain huvittuneilta, mutta alhaalla valmistautuvien toien katseet palauttivat heidät maan pinnalle. Puiden heiluminen oli lakannut Paacon puheen ajaksi, mutta nyt se jatkui taas. Tykit olivat täydessä valmiustilassa.
Varuillaan, se voi tulla hetkenä minä hyvänsä, kuului käsky joukkion takaa. Täysi hiljaisuus laskeutui ja kaikkien silmät tapittivat metsikköön. Salamannopeasti jotain hyppäsi sen keskeltä ja kaikki tykit ampuivat samalla sekunnilla. Valtava rekyyli potkaisi kaikki muurilla seisseet kivuliaasti alas. Salamannopeasti vartiossa olleet toat juoksivat sinne minne lukuisat tykit olivat osuneet.
Tuota, tyypit…, yksi toista oli kumartuneena panoksista syntyneen kraaterin syvyyksiin ja vetäisi sieltä pikkuisen tuhkaantuneen luurangon. Me tuhlasimme juuri kalliita panoksia oravaan. Ettekö te tiedä, että maksaa neljäsataatuhatta ratasta ampua näillä aseilla kaksitoistasekuntimitähelkuttiaaaaaaaaaaaa?!
Puiden heilunnan oikea aiheuttaja jyrähti suoraan puiden läpi juosten muutaman sentin päästä kumartuneen toan vierestä. Valtava apinamainen metallirobotti hyppäsi suoraan muurin yli yhdellä valtavalla loikalla ja lähti juoksemaan pitkin Klaanin pitkää pihatietä. Aseita ei oltu edes ehditty ladata uudelleen.
Paaco oli jälleen avannut yhteyden musiikin edelleen soidessa. Nyt nyt tunkeutuja, ei tämä näin vetele. Ottakaa tämä hullu kiinni, hän ei näytä siltä että osaa pysähtyä.
Kaikkien odotusten vastaisesti metallihökötys vastasi kesken etukenoisen juoksennansa ja sen selkään kiinnitetyt kaiuttimet karjaisivat ilmoille merkillisen korkean äänen: MINÄ EN IHAN OIKEASTI OSAA PYSÄHTYÄ! Paaco hiljeni.
Linnoituksen sisäosat
Saraji juoksi linnoituksen portaita alas ottaakseen selville metelin aiheuttajan. Hän kykeni vannomaan kuulleensa tykkien kajahtelua. Hän oli ehtinyt juuri eteisaulaan, kun tuttu ääni mylvi läpi kaiuttimien: … EN IHAN OIKEASTI OSAA PYSÄHTYÄ!
Sarajin silmät laajenivat hämmästyksestä ja hän ryntäsi kohti ääntä. Creedy? Saraji juoksi pihalle ja näki mustan pisteen liikkuvan huimaa vauhtia kohti linnoitusta ja vastaanoton sisäänkäyntiä. Vahki lähti juoksemaan vastaan kohti ilmaantuvaa pistettä, mutta matkansa aikana hän huomasi jonkin olevan pielessä. Hän ei nimittäin olettanut pienen matoranin olevan miltei sisämuurien korkuinen möhkäle. Saraji jämähti niille sijoilleen nähdessään mitä vastassa oli, hän ei voinut piilottaa ällistystään.
SARAJI NYT JUMALEISSÖN VÄISTÄ! MINÄ EN TIEDÄ MITEN TÄMÄ PYSÄHTYY!
Uh-oh…
Tämän jälkeen tapahtui hyvin monta asiaa yhtäaikaisesti. Ensimmäiseksi paikka jossa Saraji oli hetki sitten seisonut, oli nyt tyhjä ja tarkkasilmäisimmät kykenivät havaitsemaan vahkin siirtyneen takaisin etuoville. Hän riuhtaisi ovet auki ja ryntäsi sisään vaatien kaikkia poistumaan aulasta. Kirkuvat matoranit juoksivat ympäriinsä koettaen päästä tarpeeksi kauas Creedyn ajokin tieltä. Kaikkien itsesuojeluvaisto ei ollut aivan niin terävä ja Ruki olikin jäänyt tiskinsä taakse suu ammollaan tuijottamaan lähestyvää kohdetta.
Saraji huomasi tämän ja syöksyi salannopeasti toan luokse ja tarttui tätä vyötäisiltä, juuri sillä hetkellä kun jättirobotti juoksi pahki vastaanoton seinään ja suoraan siitä läpi.
Kivenmurikat lentelivät kymmenien metrien päähän siitä mistä Creedy oli tullut läpi. Matkallaan tämä oli murskannut koko vastaanottopöydän ja uppoten huumaavalla vauhdilla sisälle sen takana olleeseen betoniin. Osuman jylinän jälkeen olisi saattanut muuten vallitta hämärä hiljaisuus, mutta pääalaspäin katosta roikkuva veden toa hieman söi tilanteen mahdollista draama-arvoa. Ainoa paikka johon Saraji oli ehtinyt pelastaa Rukin, oli luonnollisesti ainoa Creedyn tuhon tieltä säästyvä roikkumismahdollinen pinta, eli tässä tapauksessa kattokruunu. Tämä tarkoitti sitä, että Saraji roikkui siitä jalkojensa varassa ja samalla roikotti yhden kätensä varassa kurkku suorana kirkuvaa Rukia. Saraji laski tämän hellävaroen alas lattialle ja hyppäsi välittömästi nyt puoliksi betonin sisällä makaavan möhkäleen luokse.
Mhauttaghaaa mhinut ulosh, täällä on phölyä..
Saraji veti miekkansa esiin ja aloitti varovasti leikkaamaan auki jätin selkää. Ongelmaksi koitui se, että miekka ainoastaan naarmutti kymmenen senttiä paksua panssaria. Anna kun minä… Ruki oli tasannut hengityksensä ja hoippui nyt kohti jättiä. Hänen kätensä alkoivat hehkumaan veden elementaalivoimista ja hän mumisi itsekseen muutaman vieraskielisen kuuloisia sanan. Tämän jälkeen hän iski kätensä yhdellä iskulla jätin selän läpi. Kädet edelleen hehkuen hän tarttui molemmin käsin reiän reunoilta ja repäisi aukon tarpeeksi suureksi, jotta omalaatuinen matoranin pää mahtui siitä läpi.
Köhkguhghahaha, hui samperi, tuollahan tulee klaustrofobiseksi… Creedy oli yskäissyt pölyt suoraan päin Rukin naamaa, saaden ensimmäisenä vastaansa vihasta punaiset veden toan kasvot.
Puolen tunnin kuluttua, edelleen sama aula, useaa raivokohtausta myöhemmin
Hmh, no se selittää miksei sinua löydetty. Minua kyllä hieman epäilyttää ettei herra Killjoylla ollut rakennuslupia kaivaa maanalaista luolastoa…
Valtava joukkio oli kerääntynyt törmäyspaikalle ja Tawa oli kiiruhtanut paikalle kuultuaan massiivisen metelin. Ruki seisoi nyt sivummalla naama edelleen punaisena, huudettuaan minuutteja siitä että Respa-toan työ oli aivan liian vaarallista kun kaiken maailman hullut juoksentelevat ympäriinsä terminaattoreina. Paaco oli käynyt vain nopeasti tarkastamassa vauriot ja palasi sitten taas moderaattorien huoneeseen. Creedy seisoi nyt nöyränä joukon keskellä, Sarajin toimiessa hänen puolustajanaan.
Noh, on kuitenkin huojentavaa kuulla ettemme saaneet pysyviä henkilövahinkoja hyökkäyksen takia. Sinut oli ehditty jo listata kuolleiden/kadonneiden listalle.
Creedyn häpeäinen ilme muuttui yhtäkkiä toiveikkaaksi. Hetkonen, tarkoitatko sinä että… Killjoy on elossa? Tawa heläytti vienon hymyn matoranille ja nyökkäsi Sarajia kohti. Ehkä ystäväsi voi valaista sinua.
Creedy kumarsi syvään ja kiitti. Juostessaan Sarajin perään portaikkoon, hän huikkasi palaavansa pian korjaamaan omia jälkiään, vaikka korjaustiimi ei pitänytkään sitä tarpeellisena. Haavereita sattuu.
Killjoyn huone
Puoliksi panssaroitu hahmo kohensi asentoaan sairasvuoteella. Killjoy oli menettänyt tajuntansa pian sen jälkeen kun hänen kypäränsä oli alkanut hälyttää. Nyt hän oli taas tajuissaan, sadatellen sitä miten heikoksi hän oli päätynyt. Pelkkä ajatusten hätääntyminen sai silmät mustenemaan. Huoneen oveen koputettiin. Killjoy teki kuten aiemminkin, eli sulki silmänsä ja esitti nukkuvaa.
Yleensä tässä tilanteessa oven takana ollut vain koputteli aikansa ja lopulta luovutti tajutessaan ettei kukaan vastaa. Tällä kertaa tulijalla oli avain ja valo tulvi pimennettyyn huoneeseen ensi kertaa päiväkausiin. Killjoy joutui peittämään silmänsä valon sokaisevan voiman edessä ja hän todisti kuinka kaksi kaksi hahmoa asteli sisään. Ensimmäisenä hän näki Sarajin hahmon joka käveli sängyn päädylle ja pysähtyi siihen. Toisen hahmon hän tunnisti Rukiksi, mutta tämä jäi seisomaan ovensuulle ilmeisesti avaimen kanssa. Killjoyn silmät alkoivat tottumaan valoon ja hän ottikin käden pois silmiensä edestä. Silmät sirrillään hän tuijotti huoneeseen ilmestynyttä porukkaa.
Mnhang?
Saraji virnuili Killjoyn ilmeelle ja Ruki oli peittänyt suunsa aivan kuin peittääkseen senhetkisen reaktionsa. Meillä on sinulle pieni vieras. Ennen kuin Killjoy ehti sanoa mitään, hänen suunsa loksahti auki, hän ei ollut uskoa ääntä joka Sarajin selän takaa kuului.
TAWA PUHUI TOTTA, SINÄ ELÄT! Creedy väänsi itsensä Sarajin selästä tämän olkapäälle ja hyppäsi siitä Killjoyn jalkopäätyyn silmät loistaen. Killjoy ei osannut sanoa mitään. Hän tuijotti edessä seisovaa matorania, kaikkien muiden odottaessa Killjoyn reaktiota.
Sinä… sinä… olisit voinut soittaa…
Hiljaisuus vallitsi hetken, kunnes Creedy purskahti itkuun ja hyppäsi halaamaan täydellisen pöllämystynyttä Killjoyta. Minä luulin että sinä kuolit sinneeeee, kun pakenin alakertaan näin sinut maassa ja *niisk* kun paikka räjähti luulin että sinä menit mukanaaaaaah Creedyn itkunpurkauksen aikana myös Ruki oli ryhtynyt kyynelehtimään ja mutisi jotain iloisesta jälleennäkemisestä. Tänä aikana Killjoy ei ollut liikahtanutkaan ja Creedyn lopulta irtaantuessa Killjoy koetti miettiä sanansa tarkkaan.
He kertoivat… että koko talo meni… aivan kaikki ja kaikki sen sisällä. Creedy nyyhkytti edelleen, joten Saraji päätti selittää: Se osa talosta josta Klaani tiesi. Tawalle tuli pienenä yllätyksenä se että olit kaivanut sinne tunneleita.
Killjoy virnisti niin paljon kuin tikatuilla suunpielillään uskalsi: Hmh, tieto taisi jäädä pyörimään Visokilleeargh! Killjoy piteli päätään aiheuttaen kaikkien huoneessa olleiden ryntäämään tämän ympärille. Killjoy koetti toppuutella näitä selittämällä vain olevansa hieman heikossa jamassa. Hän ei kuitenkaan itsekään ymmärtänyt äkillistä vihlaisuaan. Aivan kuin… hänen ajatuksiinsa olisi sattunut.
Saraji jatkoi tarinaa siitä miten Creedy oli löytänyt Zillan ja myöhemmin juossut suoraan eteisaulaan miltei murskaten Rukin. Killjoy ei voinut olla hymyilemättä tilanteelle ja muistuttikin Rukia, että työssään pitää olla varovainen. Creedy oli tällä valin saanut ajatuksensa kokoon ja kyseli nyt Killjoylta missä tämä aikoisi asua.
Luultavasti täällä. Miettien Klaanin tilanteen ei välttämättä ole järkeä alkaa jälleenrakentamaan niin kauas. Pitänee tervehdyttyäni kaivaa sieltä kaikki pelastettava tänne.
Minä voin hoitaa, olen maannut täällä työttömänä jo ties kuinka pitkään. Homma se on pienikin homma. Killjoy epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten Vahkille. Ruki päätyi avaamaan suunsa ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana. Tuota… oletko katsonut korttiasi? Killjoy hätkähti. Se kortti, hän oli jättänyt sen yöpöydälle edes kurkistamatta siihen. Nyt hän otti sen käteensä ja katsoi mitä se sisälsi.
Kortti oli itse piirretty, sen huomasi jo kaukaa, sillä verrattaen lapsellisesti piirretyt pikku-visorakit näyttivät siltä kuin Killjoyn alakerran ADHD-matoran olisi piirtänyt ne. Visorakit pitivät leuoissaan ilmapalloja, jotka muodostivat sanat: Pranae Pian. Killjoy pidätteli tirskahdustaan piirroksille ja kirjoitusvirheelle ja käänsi kortin kääntöpuolelle. Bio-Klaanon hoito ja palveluhenkilökunta toivottaa pikaista paranemista ja kiittää avusta jonka olet meille antanut.
Killjoy tajusi tämän olevan Rukin tapa kiittää heidän viikkoja sitten tapahtuneesta juttutuokiosta. Killjoy nyökkäsi Rukille, joka nyökkäsi takaisin ja ilmoitti sitten jättävänsä huoneessa olevat ystävien kesken.
Ovi sulkeutui ja kolmikko oli nyt keskenään huoneessa. Killjoy katsoi Visorakeja kortissa ja muisti silloin ettei kaikki ollutkaan niin hyvin kuin hän hetkellisesti oli kuvitellut. Onko Visokista muuten kuulunut, onko hänet löydetty? Saraji pudisti päätään murheellisena. En ole kuullut mitään aiheeseen liittyen… mikä sinua oikein vaivaa?
Kipu oli iskenyt jälleen ja Killjoy piteli nyt päätään.
Ole kiltti, kahden, ole kiltti.
…menkää!
Saraji ja Creedy vilkaisivat toisiaan, mutta Killjoy toisti sanomansa uudelleen, nyt kovemmalla äänellä. Menkää!, kutsun teidät takaisin… Minä pyydän, MENKÄÄ! Killjoy ei tajunnut karjahtaneensa viimeistä sanaa niin kovaa, mutta kaksikon ilme kertoi muuta.
Tämä on käsky Saraji…
Epäilys jaloissaan Saraji vähitellen veti Creedyn pois huoneesta, jääden kuitenkin ovelle. Killjoyn jäädessä tuijottamaan Saraji käänsi päänsä lattiaan ja hitaasti sulki oven. Killjoy yskäisi ja veri purskahti hänen rinnuksilleen. Hänen mielensä… jotain oli pielessä… mitä oikein tapahtui… mikä ääni häntä aneli?
Anteeksi Killjoy… en… en tiennyt että mielesi on näin heikkona.
Killjoy jähmettyi, hän ei uskonut häntä puhuttelevan äänen olemassaoloa.
Minä en halunnut vahingoittaa sinua, olen pahoillani, mutta minun on pakko käyttää tilaisuus hyväkseni, tämä on ainutlaatuinen hetki.
