Klaanon

Avainsana: aristokraatti

  • Baari, poliisi ja helvetti

    Hiipivä Näätä, Roadan kaupunki, Stelt

    ”Hyvää päivää”, Umbra aloitti auktoriteettia huokuvalla äänensävyllä. ”Me etsimme vahkia ja skakdia jotka ryöstivät höyrykäyttöisen lentokoneen sekä varastivat ilmeisen tärkeän pallon Bio-Klaanista.”

    Baarimikko katsoi toaa hölmistyneenä korkealta tuoliltaan.

    ”Siis mitä?” hän kysyi. Myös muut baarin vakioasiakkaat olivat lievästi sanottuna hämmästyneitä vieraista.

    ”Sininen skakdi. Musta vahki. Höyrykäyttöinen lentokone. Oletteko nähneet?” Nurukan tönäisi Umbran sivuun ja selitti.

    Baarimikko, nuhjuisen näköinen po-matoran, sai väännetyksi hölmistyneen ilmeen kasvoiltaan ja keskittyi kaivelemaan muistiaan.

    ”Tjaa. Oli täällä jotain hälinää pari päivää sitten. Höyryävä aparaatti putosi taivaalta keskustaan. Tyyppejä luikki sieltä satamaan ennen kuin Kaartilaiset tulivat ja tutkivat romun”, matoran selitti. ”Tämä lienee jotain tosi tärkeää kun peräti kaksi toaa on sitä selvittämässä?”

    ”On se, koko universumin ja vähän muunkin kohtalo riippuu siitä”, Umbra selitti.

    ”Paisuttelitkohan juuri hieman asioita?” kysyi Nurukan toveriltaan.

    ”No jaa, en juurikaan. Olemme kuitenkin toia, me pelastamme maailmoja rutiininomaisesti”, Umbra vastasi. Matoranit ihailivat toveruksia haltioituneena.

    ”Minä saatan tietää jotakin lisää siitä kaksikosta”, synkässä nurkkapöydässä istunut Aristokraattien lajin edustaja keskeytti matoranien pulinan. Pitkä punahaarniskainen olento viittoi toia nurkkapöytään.

    Nurukan meni edellä.

    ”Olemme pelkkänä korvana”, hän sanoi aristokraatille.

    ”En minä mitään noin helpolla kerro”, olento sanoi. ”Enkä ainakaan siksi että olette toia. Onko teillä rahaa?”

    ”Jaha, jotakin keinottelijoita. Mennäänkö tutkimaan se putoamispaikka?” totesi Umbra, joka oli jo kääntymässä ovelle.

    ”Ette siis ole kiinnostuneita. Sääli. Tiedän kyllä eräitä, jotka ovat”, aristokraatti puhui ärsyttävän salakavalaan sävyyn.

    ”Keitä?” Nurukan tenttasi tiukkaan sävyyn.

    ”Steltillä asiat hoidetaan rahalla”, aristokraatti vastasi.

    Nurukan syöksyi eteenpäin ja nappasi keskustelukumppaniaan kurkusta. Hän iski itseään isomman aristokraatin seinää vasten kaataen samalla pöydän.

    ”Minä en ole leikkituulella. Turha olettaa kaikkien toien olevan nynnyjä, jotka eivät käytä väkivaltaa kuin äärimmäisissä tapauksissa. Sinulla on kymmenen sekuntia aikaa kertoa kaikki, mitä tiedät”, maan toa sanoi jämäkästi melkein huutaen.

    Aristokraatti tarttui nopeasti toaa käsistä ja työnsi tämän maahan. Se oli virheliike, sillä Umbra syöksyi muutamalla askeleella steltläisen kimppuun ja kaatoi tämän lattialle. Aristokraatti tempaisi esiin veitsen, mutta tajusi hetkessä Umbran miekan olevan hänen kaulallaan.

    ”Kerro”, Umbra tivasi ja työnsi miekkaansa lähemmäs steltläisen kaulaa.

    Aristorkaatti nielaisi. ”Se oli Neyjakk. Neyjakkin miehet auttoivat sitä kaksikkoa. Ne menivät kai sen kartanolle”, hän alkoi livertää.

    ”Minne?”

    ”Kartano on tupakkaplantaaseilla länsirannikolla.”

    ”Kiitos”, Umbra sanoi ja nousi. Matoranit hengähtivät helpotuksesta. Hän viittoi Nurukania ulos.
    Umbra ja Nurukan laittoivat juoksuksi. Neyjakkin tupakkaplantaaseille ei olisi pitkälti matka kahden toan taitettavaksi ja kaksikon olisi korkea aika saada rikolliset kiinni. Roadan sokkeloiset, järjettömällä asemakaavalla luodut kadut ja rakennelmat tosin tekivät plantaaseille pääsemisen hankalaksi, mutta asiaa helpotti se että monet matoranit olivat töissä plantaaseilla ja osasivat reitin sinne.
    Silmälappua ja kärrynpyörästä tehtyä jalkaproteesia käyttävä Realik-niminen le-matoran otti kaksikon mata nui lehmillä ohjattavaan karjavankkuriinsa ja lähti töyssyistä tietä pitkin kohti plantaaseja. Toat olivat joutuneet tarjoamaan silmäpuolelle vähän kaktusviinaa, jotta tämä päästäisi heidät mukaansa.
    ”Hei”, toat kuulivat terävän huudon takaansa. He kääntyivät katsomaan taaksensa. Tietä pitkin kulki pitkän naurettavaa hattua pitävän Aristokraatin mukana joukko Peikkoja pamppuineen ja kilpineen.
    ”Mitä tämä on?” Nurukan kysyi närkästyneenkuuloisesti aristokraatilta. Kyseisellä vihreällä olennolla oli jonkinlainen sheriffintähti rintapielessään.
    ”Teistä tehtiin valitus. Olitte kuulemma nujakoineet paikallisessa ravitsemuslaitoksessa. Väitettiin, että kylvitte eripuraa ja pyritte vahingoittamaan rauhaisaa eloamme. Haluaisin kuulustella teitä vähän tuolla kamarilla.”
    Umbra katsoi ystäväänsä. Ei asioiden näin pitänyt mennä. Heidän piti ottaa kiinni roistoja, ei aiheuttaa hämmennystä ja lainrikkomuksia. Väkivallan käyttö juottolassa oli virhe ja siitä he saisivat nyt näillänäkymin maksaa.
    ”Meillä ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin antautua ja tulla teidän mukaanne selvittämään asia”, Umbra sanoi aristokraatille. Hän ei pitänyt peikoista jotka haisivat perin pahalta ja hengittivät kirjaimellisesti hänen ja Nurukanin niskaan.
    ”Vie meidät kamarille, poliisi-setä”, Nurukan kuiskasi niin hiljaa, että vain Umbra kuuli asian. Miksi Nurukanista oli tullut niin lapsekas täällä paheiden pesässä, se vaivasi Umbran mietteitä samalla kun kaksikko käveli peikkojen ympäröimänä mukulakivikatuja pitkin, ohittaen monia akvedukteja ja kasinoita ja orjatoreja matkansa aikana.
    Rakennus oli aivan yhtä vanhan ja epämääräisen näköinen kuin kaikki muukin Steltillä kartanoita ja amfiteattereita lukuunottamatta. Sheriffi käski toat istumaan pöydälle vastakkaiselle puolelleen.
    ”Aloitetaan vaikka sillä, että kerrotte keitä te olette ja mitä te teette täällä”
    ”Olemme toat Umbra ja Nurukan. Olemme metsästämässä vahkia ja skakdia jotka veivät meidän ystäviltämme asioita. Jäljitimme heidät Steltille, mutta sitten jäljet katosivat”, Umbra kertoi. Poliisi-setä kirjasi tarkasti asiat steltiläisillä matoran-aakkosilla paperille.
    ”Myönnätekö että tappelitte Hiipivän Näädän baarissa?”
    ”Me kuulustelimme paikallisia ja käytimme pakon sanelemana kovia otteita. Tietomme Roadasta ja Steltistä ovat vajavaiset ja luulimme että väkivalta täällä on hyväksyttyä”, Nurukan kertoi, vaikka tiesi että he olivat korviaan myöten nesteessä.
    ”Emme me mitään barbaareja ole”, kuulustelija totesi koppavasti, vaikka tiesi aivan hyvin, että alemman yhteiskuntaluokan kuppiloissa nujakointi on normaali tapa hoitaa asioita.
    ”Olemme sitä mieltä että teidän pitäisi lähteä saareltamme. Emme kaipaa muukalaisia tänne rikkomaan rauhaamme”
    ”Lähteä? No okei, jos te niin vaaditte. Meidän pitää ottaa myös kaverimme, Deleva mukaan jos aiomme lähteä. Täällä käynti ei muutenkaan tuottanut hedelmällisiä tuloksia etsinnöissämme, joten voimme lähteä muutenkin”, Umbra kertoi, vaikka roistojen jälkien hävittäminen harmittikin häntä. Matka saisi kuitenkin jatkua kohti Legendojen kaupunkia.
    ”Hakekaa toverinne ja kaikotkaa täältä huomiseen mennessä. Muuta en vaadi teiltä”
    Umbra ja Nurukan nyökkäsivät hyväksyvästi ”Poliisi-sedälle” ja lähtivät pois poliisiasemalta. Heidän pitäisi löytää Deleva suht ehjänä ja jatkaa matkaansa.
    Hopeisella merellä tyrskysi. Syysmyrskyt olivat alkaneet ja toa-joukkomme oli valinnut mitä parhaimman huviretkikelin. Isot aallot heittelivät pientä purkkia ja salamat sinkoilivat vasamoitaan kuin suuttunut Manu kahvion mukeja.
    Umbra voi pahoin. Hän oksensi laidan yli, mikä ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan.
    Merimatka oli vaatinut veronsa ja hänen kohdallaan se tarkoitti merisairautta. Tätä oli jatkunut jo monia tunteja ja joukkio oli menettänyt ajantajun.
    Viimein kun tarpeeksi aikaa oli kulunut, laivaa ohjaava Nurukan huusi myrskyn ja tyrksyjen läpi: ”Maata näkyvissä ystävät!”
    Ja he näkivät edessään saaren, jollainen oli kuvailtu legendoissa tarkasti. Saaren jonka kauheudet olivat tutut monelle, mutta josta monet eivät olleet koskaan tohtineet ottaa selvää sen todenmukaisuudesta. Pimeys ja kuolema ja pelko olivat läsnä alueen ilmapiirissä. Toat olivat saapuneet Karzahnille!

    Karzahnin saari

    Mustasilmäinen, laiha ja riutunut matoran käveli kohti työpajaa, pajaa joka oli ollut hänen kotinsa jo ties kuinka monta vuosituhatta. Matoran oli väreiltään harmaan ja mustan kirjava, joku sanoisi että hän kuuluisi magnetismin heimoon. Matoran itse ei muistanut itsestään mitään, ei nimeä, ei kotiaan tai sitä että hän olisi magnetismin matoran. Työ ja tämä paikka olivat ainoat asiat jotka olivat hänen mielessään.
    Oli pakko tehdä työtä, sillä saaren hallitsija ei sietänyt laiskotteluja. Hän oli nähnyt kuinka yksi hänen tovereistaan oli muuttunut patsaaksi nojatessaan muutaman minuutin verran luudanvarteen, eikä hän halunnut itse samanlaista kohtaloa kuin toverille oli käynyt. Oli pakko tehdä saaren tyranni tyytyväiseksi, sillä hirviömäinen johtaja tiesi kaikkien ajatukset, toiveet ja teot ja rankaisi vääristä ajatuksista, teoista tai virheistä.
    Maanpäällinen helvetti, kuvailisi hyvin tätä saarta. Vesiputouksissa virtasi hiekkaa, vesi poltti kurkkua, tuli ei lämmittänyt, vaan jäädytti ja jää oli polttavaa kuin tuli. Luonnonvoimat olivat kirjaimellisesti päin Karzahnia tässä oudossa ja vääristyneessä maailmassa, jota hallitsi kullan ja ebonin kirjava olento, jonka veli oli täysin olennon vastakohta.
    Näiden outojen ja vääristyneiden luonnonolosuhteiden lisäksi Karzahnilla oli paljon muitakin hätkähdyttäviä ja karmaisevia asioita. Saarta suojelivat Manaseiksi kutsutut jättiläismäiset hirviöravut, joita saarella riitti. Ne asuivat vuoristoissa ja saarta ympäröivässä meressä ja tulivat johtajansa, Karzahnin luokse, tämän käskiessä heitä mielensä voimalla. Toinen asia, josta saaresta tiedettiin, oli pikkuruiset olennot, jotka syövyttivät prototerästä, aiheuttaen sen että matoranien osat alkoivat ajanmittaa haurastua ja putoilla pois. Karzahni itse yritti korjata näitä matoraneja, perin huonolla menestyksellä tosin, ja joutui antamaan heikoille kyläläisille aseet joilla puolustautua vihollisia vastaan. Karzahnin vastaus kaikkeen oli siis aseistaminen.
    Matoranystävämme, jota seurasimme alussa, käveli kohti suurta pajarakennusta, jossa hän oli viettänyt suuren osan elämästään. Täällä hänellä ei ollut toivoa, ei piiloa, ei suojaa eikä lämpöä. Hän oli vain yksi identiteetittömistä työläisistä, joiden tehtävä oli pitää paikka pystyssä, tekemällä aseita, osia ja naamioita Karzahnin omiin kokeiluihin ja käyttöihin. Oli olemassa vain työtä, ei lepoa eikä huvia, hauskanpitoa ja puhumattakaan rakkaudesta ja lämmöstä. Ne tunteet olivat kuolleet Karzahnin saarelta jo aikojen alussa.

  • 8: Ken etsi valtaa loistoa

    Stelt

    Uusi Haedera ei juuri poikennut muista steltiläisistä kaupungeista. Se oli mahtava, se oli surkea ja se oli räjähdysherkkä. Vain Steltillä saattoi mahtipontisen, marmorisen domuksen pylväikköineen vieressä kulkea täysin epäsiivo ja päällystämätön mutakatu, jonka varrelta löytyi myös edellisen vallankumouksen jäljiltä korjaamatta jäänyt palatsi, sympaattinen matoralaisten suosima kahvila sekä kauppa, jossa myytiin ”laadukkaita käsitöitä ja kuuliaisia orjia”. Kaikki oli samanaikaisesti sekä uutta että vanhaa: miltei kaikki rakennukset olivat osin vanhojen päälle rakennettuja, ja maalatun, puuseinäisen pikku talon takaseinä saattoi hyvinkin olla osa vanhan vankilan kalliomuuria. Toisaalta taas mitään ei tehty loppuun asti ja viimeistellysti, sillä se olisi ollut turhaa työtä. Kaikilla Steltin kaupungeilla oli nimittäin enemmän tai vähemmän yhtenevä elinkaari: kaupunki rakennettiin edellisen raunioiden päälle, se kasvoi ja kukoisti, naapurikaupunki tai vallankumoukselliset repivät sen raunioiksi, aloita alusta.

    Ja Uusi Haedera eli parhaillaan suhteellisen kukoistamisen vaihetta. Toistaiseksi alueelle tuoreet palatsinsa pykänneet aristokraatit pitivät tiukkaa otettaan alemmista kasteista peikkojen ja orjien tehden likaiset ja raskaat työt. Matoralaiset pyörittivät bisneksiään, ja olipa kauppakadulle ehtinyt muuttaa jo muutamia Vortixxejakin.

    Päivä oli pilvinen mutta tyyni, eikä sateesta näkynyt jälkeäkään. Joka tapauksessa muuannen aristokraatin isännöimä juhlaillallinen oli siirretty sisätiloihin aivan viime hetkellä, ja kolme palvelijapeikkoa siirsi parhaillaan huonekaluja ja koristeita sisätiloihin, domuksen päähalliin. Pylväiden ympäröimän sisäpihan maahan ei ollut vielä ehtinyt kasvaa nurmikkoa, eikä kukaan ollut vaivautunut laitattamaan siihen kiveystä. Raskaiden steltinpeikkojen suuret jalanjäljet jäivät siis mutaiseen maahan.
    ”Hei”, eräs mustan ja vihreän värinen peikko sanoi matalalla äänellään. Hän oli lajinsa jäseneksi melko hintelä, mutta oli silti miltei yhtä leveä kuin hän oli korkea. Hänellä, aivan kuten kahdella muullakin pihalla työskentelevällä peikollakin, oli kaulassaan palvelijan kaulus. Parhaillaan steltinpeikko tasapainoili puisten tikapuiden varassa kullattuja koristenauhoja pylväistä irrottaen.
    ”Hm?” hänen lajikumppaninsa vastasi monotonisesti. Kyseistä ääntä ei kuitenkaan käynyt ottaman kiinnostumattomuuden merkkinä, peikot nyt vain sattuivat kuullostamaan usein siltä.
    ”Mikä tämä on?” vihreä tapaus kysyi. Hän osoitti pitkän, puisen pöydän päällä lepäävää pakettikasaa. Kaksi muuta peikkoa kohauttivat hartioitaan, ja jatkoivat erään poikkeuksellisen epäkäytännöllisen muotoisen patsaan raahaamista sisätiloihin vieraita varten. Vihreä peikko jäi yksin.

    Ollen kuuliainen palvelija, hän jatkoi koristeiden irrottamista pylväistä. Kun viimeinenkin nauha irtosi mahtipontisesta pylväästä, hän laskeutui maahan ja lähti lampsimaan rapakonomaisen pihan halki kohti palvelijain ovea. Se johti niihin osiin huvilaa, jotka oli varattu vain alemmille kasteille, ja olivat siksi vielä paljon muuta linnaketta viimeistelemättömämpiä. Kyseinen ovi oli silti sangen massiivinen, sillä edes aristokraattien ylpeys ei voinut rajata peikkojen ja orjien valtavaa kokoa. Päivä tulisi olemaan vielä pitkä: Mestari Sidorakin vieraat olivat jo saapumassa, mutta viime hetkellä tullut käsky siirtää juhlat sisätiloihin sai peikkopalvelijat sangen kiireisiksi. Eikä siinä kaikki, Mestarilla oli tapana pitää sangen pitkiä juhlia, joiden kestolle vetivät vertoja ainoastaan vieraslistan pituus ja isännän itsensä juhlapuheiden mahtipontisuus. Ja kaiken tämän aikaa vihreän peikon tulisi tarjoilla vieraille hienoimpia juomia hienoimmista laseista. Mutta peikko ei valittanut, eihän moinen ollut palvelijan rooli. Hän eli palvellakseen ja palveli elääkseen.

    Mutta juuri näinä hetkinä vihreän peikon oli hyvin vaikeaa muistaa tätä: astuessaan palvelijain ovesta kyökin puolelle, hän ei voinut olla kuulematta Mestari Sidorakin kertomusta sotasaavutuksistaan Kuuden Kuningaskunnan Liigan hajoamissodissa. Naapurihuoneessa korostetun miehinen ääni paasasi: ”…murskasin sen luopio-Skakdin pään Caraparin linnan muureja vasten…”

    Vihreä peikko oli kuullut nämä samat tarinat lukemattomia kertoja. Niillä oli kuitenkin taipumus muuttua tilanteen ja kuulijan mukaan: Liigan ollessa huipulla peikko olisi voinut vannoa Mestari Sidorakin kertoneen saman päänmurskauseepoksen sillä erotuksella, että linnan muurien kanssa kontaktia otti Exo-Toan hipiä Liigan palvelijan sijasta. Eikä tarinoissa oikeastaan ollut kronologisesti ajatellen päätä, häntää tai edes torsoa. Sama henkilö ei olisi voinut osallistua kaikkiin niihin taisteluihin, joilla Mestari Sidorak näin jälkiviisaasti oli niittänyt mainetta ja kunniaa suorastaan ylimalkaisissa määrin. Vihreä peikko ei sitä paitsi ollut edes ainoa, joka oli huomannut tämän totuuden muuttuvuuden. Kukaan ei vain uskaltanut sanoa mitään, Steltin katuja kiersi nimittäin huhu Mestari Sidorakin kytköksistä Makutain Veljeskuntaan.

    Vietyään ulkokoristeet paikalleen puoliksi valmistettuun lokeroon, steltinpeikko palasi sisäpihalle jatkamaan romppeiden siirtämistä sisälle. Mutta mutaiselle sisäpihalle päästyään palvelija ei voinut estää katseensa ja ajatustensa siirtymistä jälleen pöydällä lepäävään pakettiläjään. Värikkäitä ja vähemmän värikkäitä laatikoita toistensa vierellä ja päällä, edessä ja alla, takana ja ympärillä. Niitä oli niin paljon, ja ne olivat niin somia. Kuitenkin ne näyttivät peikon mielestä jotenkin merkityksellisemmiltä kuin muut koristeet, aivan kuin niiden tehtävä ei olisi ollut kerätä ihailua vaan antaa jotain.

    ”Uskoisin, että saat koskea niihin”, kuului ääni jostain sisäpihan toiselta laidalta. Se oli rauhallinen, kiehtova naisen ääni. ”Ne ovat lahjapaketteja.”

    Steltinpeikko hypähti ympäri säikähtäneenä. Hänen ei ollut luvallista kommunikoida vieraiden kanssa, joten hänen ilmeensä oli alistuneen ja häkeltyneen kiusallisesta välimaastosta.
    ”Noinko sinä tervehdit hienoa naista?” Puhuja oli pitkähkö, tumma Vortixx. Hän oli hoikka ja sinisilmäinen, mutta ei sanan vertauskuvallisessa merkityksessä. Vortixxit eivät harrastaneet vilpittömyyttä. Hän asteli mutaisen maan poikki valiten jokaisen askeleensa huolellisesti niin, että vältti pahimmat lätäköt pitäen kuitenkin katseensa jatkuvasti peikkopalvelijassa.
    ”Anteeksi, rouva”, peikko mumisi, ja oli perääntymässä palvelijoiden tiloihin, mutta Vortixx keskeytti hänet.
    ”Odota, ei sinun tarvitse mennä.”
    Hetken steltinpeikko seisoi täysin tuppisuuna, kunnes lopulta raotti vähän sanaisen arkkunsa.
    ”Mestari Sidorak on kieltänyt minua puhumasta vie-”
    ”Mestari Sidorak ei ole täällä, vai mitä?”
    ”Mu-mut-”
    ”Sitä paitsi Xialainen ei välitä alkeellisesta kastilaitoksestanne. En käsitä, miten ’aristokraattinne’ pitävät teitä poljettuna tuossa asemassa…”
    Vihreä peikko ei tiennyt, mitä vastata, mutta yritti kuitenkin. ”Se on hyvä järjestys. He ovat älykkäämpiä, me vähäisemmät teemme fyysisiä asioita…”
    Xialainen hymyili huvittuneesti. ”Älykkäämpiä… No, kaikki on suhteellista, eikö vain?”
    ”Ööh.”

    Vortixx oli päässyt peikon luo, ja kääntyi nyt pakettikasan viereen. Hän nosti yhden niistä ilmaan, sellaisen pienen ja vaatimattoman ja ruskean.
    ”Hmm. Nämä ovat osa matoralaisten juhlaa…”
    Peikko häkeltyi. Vieraslistalla oli kyllä arvostettuja ja korkea-arvoisia Matoralaisia, mutta oliko Mestari Sidorakia nyt verrattu heihin? Suuri sotakomentaja oli kuitenkin kaukana pikkuväestä. ”Anteeksi, rouva, mutta-”
    ”Hm?” Vortixx kääntyi ympäri ja näki keskustelukumppaninsa puolustelevan ilmeen. ”Ah, en tarkoittanut loukata. Kunhan havainnoin. Yksi asia, minkä saarenne todella tekee oikein, on eri kulttuurien yhdisteleminen. Muiden tapojen omaksuminen on askel lähempänä heidän rahojensa omaksumista.”
    Steltinpeikolta oli sanottava loppu, joten hän tyytyi kohteliaimpaan nyökkäykseensä, vaikkei ollutkaan aivan varma, että todella käsitti Vortixxin asian. Hän katsoi pitkän hahmon kädessään pitämää laatikkoa kiinnostuneena.
    ”Pidät siitä?” Vortixx kysyi. ”Saat sen.”
    Palvelijan silmät laajenivat hämmästyksestä jopa nopeammin kuin Sidorakin mahtisuoritukset taistelukentällä illan pidetessä. Ja ne sentään lisääntyivät liki eksponentiaalisesti. Tumma Xialainen heitti ruskean paketin peikon hyppysiin.
    ”Älä pelkää, nämä ovat nimeämispäiväpaketteja. Ne on tarkoitettu annettavaksi.”
    ”…mm-mut-”
    ”Mestarisi olisi jakanut nämä taatusti vierailleen. Joten otan omani nyt ja annan tämän sinulle. Loogista, eikö? Sitä paitsi tämä vaatimaton paketti näyttää vanhalta. Luulisin, että vanha paksukallo on vain löytänyt tämän valmiiksi paketoituna jollain ’sotaretkistään’, aristokraatit harvemmin tekevät mitään itse, ellei ole pakko.”
    ”…” peikko ei saanut edes kiitosta suustaan.
    ”No, aika rientää. Minun mentävä tapaamaan isäntää itseään, ettei hän saa päähänsä ajatuksia siitä, etten kunnioittaisi häntä tai muuta vastaavan järjenvastaista. Oli ilo tavata.”

    Xialainen niiasi viehkeästi ja poistui sisäpihalta halliin, alkavien juhlien pariin. Peikko jäi yksin pylväiden ja pakettien kanssa.
    ”…kiitos.”
    Steltinpeikko oli saanut ensimmäisen nimeämispäivälahjansa koskaan ja ikinä. Hän halasi pientä pakettia ja alkoi sen kuljettamisen kohti vaatimatonta kamariaan domuksen alimmassa kerroksessa. Paketti oli nyt hänen arvokkain omaisuutensa, eikä hän aikoisi luopua siitä ennen kuolemaansa. Hän oli varma, että ruskea loota olisi hänen kanssaan maailman tappiin asti.

  • Odottamattomia vieraita

    Usva pimeys ja valo vuorottelivat kun valon soturi seikkaili unimaailmassaan. Unet Metru Nuista olivat alkaneet vaivata Umbraa ja hän näki uudestaan ja uudestaan kuinka seikkaili Legendojen kaupungin kaduilla. Vahkit laittoivat matoranit raatamaan kaupungin hyväksi, ja käyttivät kovia otteita laiskottelijoihin. Se oli jokapäiväistä arkea Metru Nuin metropolissa.
    Unimaailma vääristi asioita. Umbra esimerkiksi näki edessään oven, kuin tyhjästä ilmestyneen tumman, kutsuvan oven, jonka ympärillä värisi violetti hohde. Ovi suorastaan kutsui toa-soturin kurkistamaan sisään, ja vaihtamaan maisemaa Le-Metrun asfalttiviidakosta toiseen kaikkeuteen…
    Umbra putosi. Tämä oli seurauksena oven avauksesta ja sieltä kurkistamisesta. Tyhjiö imaisi hänet sisälleen, jolloin U joutui outoon, unitilaan, jossa alitajunta ja alitajuntaan vaikuttavat ärsykkeet tekivät kaikesta outoa ja todella erikoista.
    Ties kuinka monetta kertaa Umbra näki muistojaan ikkunoina, ikkunoina joihin voisi pujahtaa tässä unimaailmassa. Hän kuuli etäisesti edellisissä unissaan kuullun kolkon, metallisen äänen ”Sinusta tulee kaltaisemme” ja näki vihreiden silmäparien ilmestyvän sumun lävitse. Toa kuitenkin jatkoi putoamistaan, jolloin mielikuva vihreistä hohtavista silmistä jäi elämään, haalentuen matkan taittuessa.
    Pyörteen jatkaessa kieppumistaan, alkoi se luoda Umbran mieleen kuvia, jotka hän näki aivan selvästi. Kuvia sodasta, tulevista sodista, vaihtoehtoisista sodista ja menneistä sellaisista. Sota oli osa tämän maailman menoa ja luonnetta. Umbraa puistatti. Valon toalla oli kyllä sotaisa menneisyys, mutta kuolema ei koskaan ollut perin mukava asia, vaikka se välttämättömyys elämän jatkumiselle olikin. Sitten Umbra näki edessään sinisenä hohtavan sirun, joka sokaisi kaiken edessään. Soturi tunsi suurta halua koskettaa sirua. Käsi kurotti kohti hohdetta. Esineen pystyi tuntea, vaikka siihen ei vielä koskisikaan. Kämmen osui siniseen, välkehtivään pintaan. Kuului pahaenteistä naurua ja suuri sokaiseva valonsäde tapahtui.
    Tiesin että olisit utelias, mitä Nimdaan tulee, ääni sanoi ympärillä. Umbra näki vilauksia puhujasta silmäkulmastaan, muttei koskaan pystynyt erottamaan olennon ulkomuotoa tai olemusta. Hän vain tiesi kuka oli vastassa.
    Miksi noin nyrpeä ilme? Eikö ole hyvä että olen vielä elossa ja voin auttaa sinua? ääni kysyi, viilettäen huoneen poikki Umbran sokeassa kulmassa, vaihdellen aina paikkaansa, Umbran koettaessa paikantaa puhujan olinpaikkaa.
    Tule esiin, varjominäni. Tiedän että olemme yhtä ja että sinullakin on tarpeesi ja oma kohtalosi. Miksi et halunnut jäädä mieleni syövereihin vaan jäit kummittelemaan uniini?
    Unet ovat ainoa paikka jossa voin olla vapaa ja elää. Viedä sinut seikkailuille ja luoda sinulle mahtavia maailmoja täynnään kaikkea mitä kuvitella saattaa.
    Olento alkoi ilmiintyä eri puolilta tilaa samanaikaisesti, rikkoen näkymättömän neljännen seinän tilasta. Kuusi humanoidia varjo-olentoa alkoi kävellä kohti yhtä pistettä, liittyen yhdeksi kokonaisuudeksi.
    ”Oli työn ja tuskan takana saada kerättyä muistoistasi minun olemukseni rippeet kasaan”, olento sanoi viimein, komeillen mustassa, voimaa uhkuvassa haarniskassaan ja sarvet vääristyneen naamionsa kruununa. ”On hienoa tuntea tämän ruumiini riemut ja surut vihdoinkin”
    ”Mitä oikein haluat? Emmekö selvittäneet asiat jo täysin silloin kun halusit leikkiä maailmanvaltiasta ja tuhota toia ja zyglakeja? Pitääkö sinua opettaa tavoille, oi pieni lapsi. Jopa naiivi kaksoseni toisesta maailmasta on aikuisempi kuin sinä”
    ”Älä nyt ala haukkumaan minua. Haluan pitää sinut hengissä, koska vain muistosi pitävät minut tällaisena. Sinulla ei ole muistoja ajastani makutain luona, siksi en ole niin paha, jos niin voidaan sanoa. Olen saavuttanut rauhan, mutta olenhan lähes pelkästään sinun mielesi tuotos. Muistojen rippeistä koostuva kokonaisuus, joka on vangittuna uniesi maailmoihin. Haluan meidän kummankin parasta”
    ”Mitä sinä puhut? Näin itse kuinka todellinen olit kun tapoit Mohkun ja Orinin sekä muut toat ja zyglakit. Et voi nyt kiistää olemattomuuttasi minulle. Olet todellinen ja olet paha”
    ”Voi sinua. Etkö ymmärrä että sinä ja liittolaisesi tuhositte ruumiini, maanpäällisen olemukseni. Tuota ulkomaailman KraUmbraa ei enää ole. On vain minä, muistoissasi. Jotkut voisivat sanoa minun olevan todellinen, mutta samalla se tarkoittaisi että unimaailmammekin on totta ja että sielumme vaihtavat paikkaa kun nukumme. Minusta tuo kuulostaisi ihan teorialta jonka Manfred voisi esittää kahviossa.”
    Mistä KraUmbra tiesi Manfredin? Ai niin, hän pystyi liukumaan muistoissani ja lukemaan niitä kuin avointa kirjaa kun nukun. Ajatus tuntui pelottavalta mutta samalla kiehtovalta.
    ”Mitä muihin klaanilaisiin tulee, niin onnea Sarajin ja kuulan etsintään. Hoitakaa Deleva kuntoon ja yrittäkää ottaa yhteyttä klaaniin, vaikka kupolien väliset häiriöt radiotaajuuksissa voivatkin olla tawallisia. Tulet vielä tapaamaan ystäviäsiä monesti, ethän ajatellut että antaisin sinun kuolla tälle tehtävälle?”
    Mitä tuo mielen tuotos höpisi? Ei siinä ollut mitään selkoa.
    KraUmbra käveli Umbran luota pois ja oli nyt selin valon toaa päin.
    ”Joskus tuntuu hassulta että sinä olet meistä se johtava osapuoli”, hän kertoi ja käänsi päänsä 180 astetta, katsellen minua demonikasvoillaan ja lipoi kieltään. ”Minä kun tiedän ja kiinnitän ympäristööni paljon enemmän huomiota kuin sinä”.
    ”Mikä tämän meidän keskustelumme tarkoitus on? Onko sinulla jotain elintärkeää tietoa?”
    ”Oi, tiedän niin paljon, mutta vain murusia enemmän kuin sinä. Katsos, aivojesi alitajunnan ja muistojen luoma olemus ei ole kauhean itsenäinen ja kykeneväinen omiin ajatuksiin ja muistiinpanoihin. Tiedän vain sen että tulet kokemaan hirveitä asioita ja että menneisyydessä asiat eivät ole menneet kuin sinä olet luullut niiden menneen. Hyvää päivänjatkoa ja varo portaita”,     makuta lopetti, haihtuen pois paikalta pölypilven tavoin. Unimaailma alkoi pirstaloitua ja Umbra putosi putosi putosi putosi…

    Stelt, rannikko

    Nurukanin ohjaama kolmen toan alus karahti päistikkaa suurta karikkoa, jolloin Umbra löi päänsä puiseen laivan reunaan. Toa heräsi muhkuraiselta pediltään ja hieroi niskaansa. Nukkuma-asento oli ollut perin kehno. Lähettyvillä kääreisiin laitettu Deleva vaikersi hiljaa. Plasman toa oli jaksanut ihmeen hyvin pitkää merimatkaa ja ilman kipulääkkeitä. Haavat olivat silti pahalaatuiset ja Deleva tarvitsi hoitoa.
    Umbra vääntäytyi ylös, venytteli niin hyvin kuin pystyi, herättämättä Delevaa. Lihakset ja hammasrattaat naksuivat kun toa alkoi palauttaa lihaksiaan entiselleen.
    Toisaalla Nurukan tutkaili vahinkoa. Paatti oli jumittunut kivikkoon ja Nurukan oli hypännyt matalaan veteen työntämään alusta pois. Alus pitäisi saada taivaanrannassa siintävään satamaan, jonka läheisyydestä kielivät taivaalle nousevat paksut mustat savukiehkurat, lokkirahien suuret määrät sekä kaukaiset laivat.
    Nurukan puhkui ja ähisi laivan työntämisen kanssa ja sai sen vihdoin irroitettua karikosta. Laivaan ei ollut tullut pahempia vaurioita, mutta maalipintaa ja tervapintaa oli irronnut. Vaikka vanha olikin, Nurukan oli silti väkevä ja työnsi paatin vesille, hypäten mahtavan loikan karikosta otetulla tuella.
    Umbra huomasi aluksen liikkuvan ja kuuli ja tunsi tömähdyksen kun Nurukan pääsi takaisin ajoneuvoon. Matka jatkui eteenpäin, kohti edessä siintävää kaupunkia.
    Suuri kaupunki levittäytyi heidän eteensä. Tai no Metru Nuin mittakaavassa se ei mikään suuri ollut, mutta suuri verrattuna pinta-alansa kokoon. Kaupunki alkoi satamasta, joka koostui ränsistyneistä satamarakennuksista ja kalastajakopperoista sekä siellä täällä risteilevistä lahoista laitureista. Kaksi virtaa halkoivat kaupunkia ja erottelivat sen yhtenäisen olemuksen toisistaan, mutta tätä varten oli rakennettu kauniita siltoja, jotka risteilivät ja yhdistivät kokonaisuutta. Kaksi vuorenrinnettä, jotka oli paikka paikoin tasoitettu ja muokattu peltomaaksi sekä ylväiden rakennusten paikoiksi, pitivät alueen turvassa ulkopuolisilta. Kaupungista huomasi sen jakautumisen erilaisille yhteiskuntaluokille. Satama ja sen lähiympäristö olivat noen ja lian tuhrimaa ja käsityöläiskorttelit olivat jatkoa satamatyöläisten hökkeleille. Pajat nostattivat suuret savut kaupungin taivaalle ja vuoret pitivät samusumun kaupungin yllä, tehden hengitysilmasta raskaan.

    Kaupunki oli tyypillinen steltiläinen luomus, sisältäen gladiaattorinäytöksiä varten rakennetun amfiteatterin, jossa soturiheimojen jäsenet pakotettiin taistelemaan yläluokan aristokraattien, ja tässä tapauksessa myös ylhäisten ja rikkaiden skakdien huviksi. Akveduktit toivat vettä joesta eri puolille kaupunkia ja kaupunkilaisten koteja ja peikot tekivät raskasta työtä vuorien läheisyyteen pystytetyillä tupakkaplantaaseilla, osallistuivat raskasta fyysistä kuntoa vaativiin rakennusoperaatioihin ja vangitsivat barbaariheimojen jäseniä areenalle taistelemaan.

    Matoranit olivat vähän paremmassa asemassa, käsityöläisten ja kalastajien ammateissa. He tekivät kaikki kaupungin koriste-esineet ja lähes kaikki muutkin esineet, mitä kaupungissa pystyi tuottaa. Rikkaita he eivät olleet, koska varallisuus kasaantui skakdeille ja aatelistolle.

    Umbra tähysti kiikarilla aluetta ja huomasi skakdikielellä kirjoitettuna sanan Roada. Nimi oli Umbralle tuttu ja hän halusi kertoa alueen historiasta jotain myös Nurukanille ja Delevalle. Roada-nimi komeili suuressa kivipaadessa, mikä oli pystytetty mereen.
    ”Tyypit hei, haluatteko kuulla tästä alueen historiasta jotain?” Toa selitti silmät loistaen.

    Nurukan nyökkäsi, pitihän hän stereotyyppisenä maan asukkina kovasti historiasta ja menneisyyden tutkimisesta. Deleva torkkui kivuissaan muhkuraisella pedillään ja mutisi jotain itsekseen.

    ”Targarak Suuren syrjäytti vallasta Neyjakk-niminen skakdipäällikkö, jolloin valta Roadassa siirtyi skakdien haltuun. Skakdien suku alkoi kuitenkin käyttää aristokraatti-lajin jäseniä virkamiestehtävissä ja tuki ylhäisöä, jolla oli vaurautta ja valtaa lähialueilla. Tämän takia Roadassa on niin suuret vastakohtain ajat kun skakdien sukupolvien välinen aristokraattien suosiminen on syönyt Nynrah-käsityöläisten ja peikkojen elinoloja, ei tosin niin paljon kuin muualla Steltissä”, Umbra kertoi pitkän luennon alueen historiasta.

    Joukkio ankkuroitui rähjäiseen laituriin, jonka lähiympäristössä sekoili monia raudan, veden ja magnetismin matoraneja, raahaten mukanaan verkkoja, kiinnittäen ja irrottaen hamppuköysiä ikälopuista paateista ja kantaen laivojen saaliita ja tarvikkeita mukanaan.

    Umbra hyppäsi laivasta laiturille, kiskoen köyden mukaansa. Alus piti saada tukevasti kiinni ja se piti antaa paikallisten hoidettavaksi. Muuten heillä ei kohta olisi enää laivaa pois saarelta.

    Toa kiinnitti köyden puiseen paateen, joka törrötti laiturista. Matoranit katsoivat hiukan hölmistyneinä kuinka mustakeltaista haarniskaa kantava toa sitoi vasemmalla kädellään köyttä solmuun. Hullunkuriseksi asian teki se että toan toisen käden oli korvannut jättiläismäinen kanuuna, joka ei millään sopinut toan ulkomuotoon.
    Matoranit osoittelivat ja tirskuivat toalle joka taisteli solmun kanssa. Umbran huomaamatta myös Nurukan oli nousemassa pois veneestä, mutta vanha ja raihnainen maan soturi ei niin vain hyppinyt.

    Nurukan tömähti mahalleen laiturille, matoranien revetessä nauruun. Naurunremakka herätti tokkuraisen Delevan, joka nousi myös veneestä pois. Hänen uniaan ei häirittäisi.

    Salaman ja muiden elementtien matoranit katselivat pöllämystyneinä plasman toan raivoa, mutta näkivät toan siteet. Myötätunto ei ollut kadonnut näiltä steltiläisiltä matoraneilta, karusta ja vaarallisesta asuinalueesta huolimatta ja erilaisten hyveiden kunnioittamisesta.

    Matoranit viittoloivat toat mukaansa ja lähtivät johdattamaan heitä kaupungin parhaimman tohtorin, Hesoun luokse.

    Matka kaupungin käsityöläiskorttelien halki oli pölyinen ja perin epäsiisti. Roskakasat ja käsityöläisjätteet houkuttelivat paikalle kivirottien laumoja ja monissa paikoissa rakennusten oviin tai seiniin oli kirjoitettu matoraniksi varoituksia kivirotista.

    Kaupungin ilma ei ollut perin kehuttavassa kunnossa ja tämä oli niitä harvoja kertoja jolloin Umbran aina mukanaan kantava hengityshärpäke oli osoittautunut perin käyttökelpoiseksi välineeksi. Nurukan ja Deleva olivat itse oksentamispisteessä monessa kohdin, mutta toain arvolle ei sopinut oksentaa läheiseen roskapönttöön, katuojaan tai mukulakivikadulle.

    ”Koetetaan nyt päästä sinne tohtorin luokse hengissä, sillä kuolleita hän tuskin voi parantaa”, U koetti piristää tunnelmaa, hengittäen happilaitteensa avulla vaivattomasti, kun joukkio eteni keskemmäksi kaupunkia. Siellä täällä meni peikkoja ja jättiläismäisiä orjia, jotka oli kahlehdittu erilaisiin kulkuvälineisiin. Tekninen osaaminen luotti täällä enimmäkseen lihasvoimaan ja parhain teknologia oli vain aristokraattien ja skakdien huvitusten käytössä. Umbra ja muut kääntyivät sivukujalle, väistäen ruman rakennuksen pieneltä parvekkeelta heitetyt roskat ja jätteet, ja suuntasivat torille, jossa oli taottu skakdipatsas.

    Deleva piteli rintaansa ja näytti kalpealta kun joukkio ohitti patsaan. Patsaassa komeili uhmakkaassa ja voimaa uhkuvassa asennossa oleva skakdi, joka piteli oikeaa kättään ylhäällä, hymyillen isolla hammasrivistöllään todella leveästi. Skakdilla oli kiiltävä sotisova ja vasemmassa kädessä suuri konetuliase, mikä roikkui lenkistä hänen oikean olkapäänsä kautta. Skakdipatsaan jalustaan oli kirjoitettu ”Neyjakk, kaupunkimme pelastaja ja matoranien suojelija, Suuren hengen lähettämä skakdi”. Tieto oli Umbrasta todella hämmentävä, vaikka hän olikin lukenut alueen historiasta. Skakdipatsaan ällistely oli vienyt Un ja muiden huomion matoran-taikurista joka veteli silinterihatustaan sammakoita, mitkä muistuttivat Napoa kotipuolessa, Ussal-taxista, mikä mainosti halpoja matkojaan kahden matoran-naikkosen heilutellessa palmulehviä ja kaislahameitaan, taksilaitoksen johtajan polttaessa sikariaan omahyväisenä. Torilla myytiin mitä moninaisempia tuotteita universumin eri kolkista, yhdessä kojussa myytiin Samolin naamiota muistuttavia heimonaamioita, toisessa suuren hengen patsaita, yksi oli keskittynyt laittomiin, kolmipäisen lihansyöjäkanan munien myymiseen ja yhdessä oli mitä erilaisimpia sieniä. Toki muitakin kojuja löytyi, mutta näihin joukkiomme kiinnitti erityisesti huomiota.

    ”Eikö meidän pitäisi etsiä sitä Sarajia ja Metorakkia eikä vain haahuilla ympäri aristokraattikaupunkia?” Deleva murahti, tuntien samalla piston ruhjeissaan. Haavat pitäisi parantaa, mutta tehtävä piti myös muistaa suorittaa.

    ”Kyllä, mutta ensin hoidamme sinut kuntoon”, U vastasi, heitä johdattaneen matoranin viedessä heidät torin laidalla olevalle kerrostalolle, mikä oli maalattu vaalealla maalilla, mutta tummunut noesta ja epäpuhtauksista. Seinää koristivat erilaiset tagit ja graffitit joissa ylistettiin matoranien herrarotua tai haukuttiin pystyyn nakkikioskin myyjä.

    Toat astuivat sisään rakennukseen puuovesta, mutta joutuivat kumartumaan, koska talo oli tehty matoranien mitalle sopivaksi. Sisällä oli aula, jonka lattiaa koristi soma matto, jossa koreili erilaisia skakdikielisiä kirjainmerkkejä ja steltiläisiä aakkosia. Pienet puuhelmet koristivat maton päissä törröttäviä hapsuja. Toat astuivat sisään, hyvästelivät oppaansa ja menivät vastaanotolle.

    Tiskin takana seisoi jalka ketjussa ja seinässä kiinni oleva monikätinen orja. Olennolla oli neljä kättä, joista jokaisesta oli leikattu pitkät kynnet irti. Olento katseli pienellä, bohrokmaisella päällään tiskin ylitse ja toivotti toat tervetulleiksi, ketjujen kilistessä lattialla.

    ”Tohtori ottaa teidät kohta vastaan. Hän tekee nyt munuaisensiirtoa eräälle potilaalle”, olento rääkäisi, katsellen häijysti punertavilla silmillään. Musta olento kuului lajiin jota yläluokka orjuutti gladiaattorinäytöksiin. Tämä yksilö oli vielä suht nuori, jolloin jopa matoranit pystyivät pomputtelemaan häntä.

    ”Haluaisimme mahdollisimman pian sitä palvelua, koska tulemme kaukaa ja ystäväni ei välttämättä kestä kauaa”, Umbra sanoi, katsellen alaspäin olennon silmiin. Tässä karussa maailmassa kaikilla ei ollut niin hyvä kohtalo.

    ”Herra istuu odottamaan mestaria. Herra ei hätiköi, vaan odottaa. Niin Prylerkin on aina tehnyt. Uskollisesti vuosituhannet”, olento sanoi, paljastaen nimensä toille.
    ”Ei ennen toia Roadassa. Ihmetellä Pryler sitä suuresti. Mysteeri toia varjostaa, varmaa se on”, olento sanoi, hampaiden naksuessa tämän suussa.

    Deleva piteli kylkeään kun Nurukan tutkaili odotushuoneen ympäristöä. Seinissä vilisteli gekkoja, jotka söivät tulilentäjiä ja niazeskeja. Huonekasvi oli nuutunut ja homeen peitossa, valokivivalaistus oli paikoin pahasti epäkunnossa ja seinien maalipinta lohkeili ikävästi. Lattianrajassa oleva rotankolo ei tehnyt paikan viehättävyydelle ja uskottavuudelle ollenkaan hyvää.

    Valot rätisivät kun toat istuivat koinsyömissä tuoleissa, joista pöllähti pölypilvi aina kun he vaihtoivat asentoa. Oli tämä aika karu loukko.

    Kului muutama tunti ja toat alkoivat olla jo epävarmoja siitä oliko paikkaan hyvä edes tulla kun he heräsivät horroksestaan iloiseen huutoon.

    ”Tervehdys toverit!” kuului kun ovi pärähti auki vastaanottotiskin vierestä. Tiskillä nukkunut Pryler heräsi ja toatkin säpsähtivät päiväuniltaan. Ovensuussa seisoi valkoinen matoran, jolla oli musta tohtorintakki, stetoskooppi roikkumassa kaulalla ja naamio joka oli erilainen kuin he olivat nähneet ennen. Naamio oli soikion muotoinen, siinä oli vain pieni ristikko suuta varten ja pitkä musta visiiri, josta paistoi keskeltä vain yksi sininen silmä. Kyklooppimatorantohtori tästä puuttuikin.

    ”Olen Tohtori Hesou ja arvatenkin tuo plasman toa, jolla on kyborgikäsi ja kyborgijalka on seuraava potilas. Siivoan ensin edelliseltä potilaalta jääneet sotkut ja alan sitten tutkailla sinua”, matoran sanoi, sinisen silmän liikkuessa edes taas mustassa visiirissä. Tämä oli todella odottamatonta, mutta toat eivät antaneet pelon tai epäluulon tehdä tepposiaan.

    ”Pärjäät kyllä hänen kanssaan, Deleva”, Umbra huikkasi ja oli jo lähdössä Nurukanin kanssa pois tästä oudohkosta hoitolasta. Kaksikko tunsi pääsevänsä tekemään jotain jos vain jättäisivät hölmistyneen ystävänsä tuon tohtorin hoitoon. Deleva pärjäisi kyllä jos matoran tekisi hänelle jotain ja Toain oli pakko edes koettaa luottaa paikallisiin epäilyttäviin hiippareihin.
    ”Pitäisikö meidän hiukan etsiskellä sitä varastettua kuulaa ja niitä kahta konnaa?”, Nurukan kysäisi kun kaksikko oli jo mennyt pienhiukkaspitoiseen ulkoilmaan. Maan toa näytti päättäväiseltä ja halusi saada tämän tehtävän suoritettua. Saraji ja Metorakk piti vihdoin löytää, sillä petturuutta ei hänkään suvainnut. Ja hän halusi vastauksia siltä oudolta vahkilta, jonka kanssa jakoi monta viimeaikoina pulpahtanutta muistoa.
    ”Olet oikeassa, mutta pitäisikö meidän vähän jututtaa paikallisia? Hopeakypäräinen, jalkaraketeilla ja raskaalla haarniskalla varustettu skakdinröhjäke ja vahkisoturi eivät jää huomaamatta paikallisilta. Samalla voisimme selvittää kunnon merireitin Legendojen kaupunkiin”, valon toa vastasi, kävellen ystävänsä kanssa läpi torialueen. Syrjäkylille oli päästävä, sillä sieltä he parhaiten tavoittaisivat tiedon roistoista joita ajoivat takaa.
    ”Pärjäähän Deleva tuon kahjon tohtorin luona?” U kysyi kun he ohittivat jättiläiskalmarin lonkeroita myyvän kalastajakojun. Kojulla kaloja myyvä matoran oli kasvattanut itselleen mahtavan parran ja hänen kätensä oli korvattu koukkuproteeseilla. Proteesit eivät klaanilaisille olleet yllätys, mutta möhömahainen partaheppu oli jotain kantaväestöstä poikkeavaa. Toat eivät pahemmin enää kiinnittäneet tähän huomiota, vaan päättivät lähteä sokkelokujille etsimään jälkiä pahamaineisista roistoista, jotka eivät hevin sopeutuisi tähän maailmaan.