Kaikki kirjoittajan Umbra artikkelit

Rakennan maailmani neljänteen seinään nojaamalla ja sitä naarmuttamalla.

Tappelu Sali-Nuin temppelissä

28.1.2012 Umbra Kommentoi

Klaanin saari, metsikkö

Flygel katseli kuinka harmittomat palikkamaiset ja biomekaaniset mustekalat uiskentelivat rauhaisasti saaren sisämaajärvessä. Harmittomat mustekalat olivat helppoa saalista, mutta syötävää niissä ei ollut oikein lainkaan. Flygel oli viime viikkojen ajan vain seuraillut luonnon eläväisten elämää ja ollut yksinään. Itsekseen eläminen oli aika vapauttavaa kun ei tarvinnut alistua Rhakelakkin kannattajien sensuurille ja jumalanpilkkasyytöksille. Järvikotakylän elämä oli perin uskontopainotteista ja zyglakimme ei voinut vakaumuksensa takia sopeutua tähän silmät ummessa menoon.

Valkomusta zyglak oli rakentanut itselleen oman hökkelirakennelmansa kivihakulla ja keräämillään puun osilla ja muilla resursseilla mitä saarelta löytyi. Hän oli tyytyväinen ettei ollut aivan poropeukalo ja toimeton, vaikka olikin enemmänkin tieteisiin perehtynyt olento. Flygelin armeijavuodet olivat viimein tuottaneet jonkinlaista hyötyä kun hän viimein pystyi hyödyntämään erämiestaitojaan selviytyäkseen täällä metsässä, kaukana sivistyksestä. Liskomainen ystävämme oli ryöstellyt yllätyshyökkäyksien ja pimeän turvin matoranien karavaaneista erilaisia tarvikkeita, mutta oli jättänyt muuten nämä pienet olennot rauhaan, koska ei nähnyt matoraneissa mitään uhkaa hänelle itselleen.

Flygel asteli kohti vuorenrinteeseen syntyneeseen luolastoon, jota hän oli alkanut muuttaa kodikseen. Hiilestä ja oksista zyglak oli rakentanut soihtuja joilla hän valaisi luolastoa ja pelotti pois sen asukkeja, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä jotka eivät olleet erityisen hyviä naapureita. Vuorenrinteeseen tehty asuinpaikka sisälsi pöydän, tulisijan ja kirstuja, joihin Flygel oli säilönyt tekemiään kivi- ja luuaseita.
Silmälappuinen tuttavamme avasi oven ja meni sisään luolastoon. Oli aika häätää kivirottia, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä luolista. Flygel otti zamor-laukaisimensa ja luumiekkansa mukaansa ja lähti tutkimaan luolastoja.

Laittaen soihtuja ympäri luolastoa, Flygel varmisti sen ettei eksyisi luoliin. Zyglak halusi näes joskus löytää takaisin luolista ja oli päättänyt että pimeyden asukit eivät saisi jalansijaa hänen uudessa kodissaan. Samalla hän voisi löytää maan alaisia mineraaleja joiden avulla hän voisi rakentaa jotain hienoa.

Ei kulunut aikaakaan kun vihollinen hyökkäsi Flygelin kimppuun. Nopea huitaisu hännällä selätti vihulaisen, jolloin se oli helppo iskeä tainnoksiin jalkojen kynsien avulla. Viimeistely tapahtui iskemällä luumiekalla skorppioonin pää irti ja katkaisemalla sen pistin matkamuistoksi.
Flygel asteli yhä syvemmälle luolastoon, tutkien kaikkea ja varoen jokaista askelmaansa. Klaanin maan alainen maailma oli arvaamaton ja täynnä mysteerejä jotka Flygel halusi selvittää

Klaanin linnoitus, Umbrien huone

Valon toa heräsi sängystään ja muisteli yön tapahtumia. Keltamusta toa haukotteli ja hieroi rähmäisiä silmiään. Hän katsahti lattialla olevaan säkkituoliin, jossa hänen toisen maailman vastineensa yhä nukkui. Fikou Qewa oli herännyt jo aikaa sitten ja tuonut postiluukusta pudonneen Klaanilehden moderaattorillemme.

Umbra katseli sotkuista huonettaan. Olisi aika hankkiutua eroon pölystä ja käytetyistä elementaalienergian naamioista. Myös huoneiston sisustusta voisi muuttaa, koska jokainen toa tarvitsee itselleen jonkinlaisen Toa-Suvan naamioiden vaihtamista varten. Hänhän voisi kysyä tähän tehtävään yhtä sympaattista po-matorania, Bobia, jonka Umbra voisi löytää helposti kierroksellaan klaanin linnoituksessa.

Umbra päätti myös etsiä ystävänsä Nurukanin ja Delevan ja keskustelevansa heidän kanssaan jatkosta ja oman menneisyytensä löydöistä.

Toa alkoi kerätä tavaroita lattialta ja sulloa niitä jättiläismäiseen mustaan jätesäkkiin. Erilaiset juomakanisterit, wanhat klaanilehdet ja muut rojut, aina pizza ja sushilaatikoista muropaketteihin lensivät automaattisesti roskikseen. Moderaattorin huhkittua tarpeeksi kauan hänen onnistui herättämään toisen maailman vastineensa, joka heräsi pölyn mennessä hänen sieraimiinsa. Violettimusta matoran pärskähteli pedissään hypähtäen vähän väliä ylös säkkituolista.

”Sinun on aika tarttua imuriin”, moderaattori sanoi ystävälleen, antaen tälle N00N00-6 merkkisen imurin kouraan, jonka jälkeen moderaattori lähti ovet paukkuen pois huoneestaan, jättäen unenpöpperöisen ja hölmistyneen matoranin heräilemään imuri kainalossaan…

Klaanin kahvio

Nurukan asteli kahvioon hörppimään aamusumppiaan. Maan toa tarvitsi kipeästi jotain virkistävää sillä hän oli herännyt yöllä johonkin outoon tunteeseen siitä että jotain pahaa tapahtui. Nurukan oli viimeksi kokenut tällaisia öitä Avra Nuin sodassa ja ollessaan Metru Nuilla. Myös erilaiset muistot olivat alkaneet tupsahdella maan toan päähän, muistot joita hän ei tunnistanut omikseen.

Nurukan ihmetteli vieläkin näitä mekaanisia sotureita joita hän eräässä avautuneessa muistossaan oli komentanut. Mekaanisia tappajia, jotka kantoivat katanoita. Miksi hän johti niitä, sitä hän ei tiennyt. Toa itse muisti olevansa vain toain kenraali ja taistelleensa pahoja metsästäjiä vastaan Toa Lhikanin, suuren Toa soturin joukoissa ja puolustaneensa Turaga Dumen kunniaa.

Nurukan koki yleensä öisin tällaisia muistojen aukaisuja. Unet jotka hän koki olivat liian realistisia ja todentuntuisia ollakseen vain unia. Mutta miksi hän sai nämä muistot takaisin ja miksi ne edes olisivat olleet piilotettuja, sitä Nurukan ei tiennyt. Siemaillen kahvikuppostaan toa-kanisterin muotoisesta kupposesta, toa alkoi seurata kahvioon saapuvien asukkien tekemisiä ja ajatteli jututtaakin osaa heistä…

Klaanin maan alaiset kuntosalit

Deleva nosteli painoja hikihatussa Klaanin linnoituksen maanalaisessa kuntosalissa. Punavalkoinen plasman toa harjoitti oikean kätensä lihaksistoa ja piti yllä vasemman, mekaanisen kätensä keinotekoisia lihaksia. Kova työ ja harjoittelu pitivät myös mielen virkeänä ja antoivat uutta puhtia uusiin haasteisiin ja seikkailuihin. Toa oli alkanut tottua elämäänsä klaanissa, näiden kaikkien outojen örvelöiden ympäröimänä.

Deleva tarkkaili ympäristöön, samalla kun hikikarpalot nousivat hänen lihaksistaan pintaan. Fyysinen kunto piti pitää yllä lihasreeneillä ja liikunnalla, kun taistelua ei viime aikoina ollut ollut hänelle tarpeeksi. Deleva ajatteli haastavansa sen Metorakk-nimisen skakdinpöljäkkeen jossain vaiheessa uuteen taisteluun ja tällä kertaa voittavansa kyseisen skakdin. Juuri sillä hetkellä eräs skakdi, joka muistutti etäisesti tätä Metorakkia, astui salin ovesta sisään, pyyhe olkapäällään…

Klaanin kuntosali, vastapäätä Delevaa

Guardian asteli raskain askelin kiviportaita alas klaanin kuntosaleihin vieviin käytäviin. Skakdi ei ollut saanut pahemmin unta viimeöisten tapahtumien johdosta, kasa zyglakeita ja kuolleita matoraneja oli jotain todella kauheaa. Vammoistaan huolimatta Guardian oli päättänyt lähteä vähän tuulettamaan itseään salille, koska lihasreeni teki aina eetvarttia ja auttaisi vapauttamaan lihasjännitteitä ja selvittämään ajatuksia.

Guardian laittoi sormensa tunnistimeen, jolloin pääsi sisään ilman widgetien maksamista. Perus klaanilaiset ja muut joutuivat yleensä maksamaan muutaman widgetin klaanin kassaraan, jotta adminit saisivat ostaa itselleen hummeria, kaviaaria ja hanhenmaksaa sekä kalliita viinejä. Guardian myhäili sitä että adminit olivat keksineet itselleen jonkin ansaintimahdollisuuden tässä kommunistisessa yhteiskunnassa, astellen samalla virnistäen sisään ovesta, joka aukeni hänen edestään.

Tawan kanssa juttelu oli tehnyt Guardianista hiukan apaattiseksi. Admin oli miettinyt paljon näitä yön tapahtumia ja unen laatu oli kärsinyt. Tawa oli yhä hänen mielessään kun admin käveli muovimatolla kohti painonnostopaikkaa. Miehinen painonnosto maksimeilla teki aina eetvarttia.

Jotain Guardian ei osannut ottaa huomioon, nimittäin rasistisen plasman toan nopeaa toimintaa.

KABLAM! nyrkki osui Skakdia leukaan, jolloin hampaissa kivisti. Hopeinen metallinyrkki osui lujaa kohteeseensa. Valkopunainen toa kihisi raivosta ja oli aivan hiestä märkä. Hiki höyrysi ja kupli toan panssarilla, niin tohkeissaan toa oli.

Guardian ärsyyntyi, hänen rauhallinen salireissunsa oli pilattu täysin. Hieroen leukaansa, skakdi aikoi antaa tälle toalle opetuksen. Sininen skakdinyrkki viuhahti, osuen valkopunaista toaa palleaan. Toa haukkoi henkeään, yrittäen lyödä metallinyrkillään skakdia, joka otti iskun vastaan kämmenellään, heittäen toan niskalenkillä lattiaan.

”Toivottavasti sait tästä jonkinmoisen opetuksen, sinä typerä toa!” Guardian karjui, teleskooppisilmän hohtaessa punertavaa hehkuaan. Guardian oli vihainen.

”Skakdit, te barbaarit ette puhu minulle näin, varsinkaan sinä, Metorakk” Deleva vastasi, iskien plasmaa nyrkistään. Skakdin panssariin tuli pieni naarmu tästä plasmaiskusta, mutta se ei menoa haitannut.

”Minun rodullani on kyllä aika synkkä menneisyys, mutta yleistys kaikissa tapauksissa on tyhmää. Ja en ole Metorakk, olet erehtynyt henkilöst, mutta kukaan ei lyö rankaisemattomasti admin Guartsua”, Guardian vastasi, purren hammastaan. Adminina hän ei voinut sentään näyttää huonoa esimerkkiä ja mättää toaa turpaan ihan turhaan, mutta jonkinlainen opetus piti antaa.

Deleva aloitti taas uuden hyökkäyksen Guardiania kohti, mutta tällä kertaa Guartsu oli aktivoinut teleskooppisilmänsä röntgenkatseen ja oli saanut selville toan heikkouden. Hopeinen, mekaaninen käsi oli paitsi toan heikkous, myös yksi keino laittaa toa toimintakyvyttömäksi ilman suurempaa vahingontekoa toan elimiin.

Guardian otti molemmilla käsillään hopeisesta, mekaanisesta nyrkistä kiinni ja riuhtaisi kovaa kun nyrkki alkoi iskeytyä skakdia kohti. Mekaanisen käden hammasrattaat menivät jumiin, mutterien pudotessa kädestä kun Guardian väänsi kättä toan kanssa. Toan käsi vääntyi yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja jäi jumiin, näyttäen perin muodottomalta.

Toa huusi raivosta, yrittäen taistella yhdellä nyrkillä, mutta riuhtova ja väkivaltainen toa ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ympäristöönsä, jolloin Gn onnistui kampittaa toa.

Deleva kompuroi selälleen lattialle, katsellen vihamielisesti yläpuolellaan olevaa skakdia, jonka salikäynnin hän oli pilannut.

”Toa, olemmekohan selvittäneet välimme jo tarpeeksi”, Guardian murahti, ottaen penkiltä pyyhkeensä. Skakdi pakkasi kamppeensa ja lähti pois salilta, salin osalta päivä oli jo pilattu. Kuuma kahvi kahviossa voisi tehdä skakdille terää. Mutta toisaalta, pieni kärhämä oli hyvää vaihtelua penkinnostamiselle…

Deleva hieroi mekaanista, muodottamaksi vääntynyttä kättään, joka vaatisi pikaista korjausta. Käden mekanismit eivät onneksi sisältäneet paljoa tuntohermoja, joten Toa piti nämäkin tunnot sisällään. Olisi aika lähteä jonkun klaanin mekaanikon luokse korjaamaan mekaaninen käsi…

Retro

Valotun mietteet

10.1.2012 Umbra Kommentoi

Yö, Klaanin linnoituksen käytävät

Umbra, klaanin moderaattorien pomo, käveli sekalaisessa mielentilassa klaanin öisiä käytäviä. Käytävillä ei ollut öisin niin paljon porukkaa kuin päivisin, siksi Umbra pystyi olemaan rauhassa ajatuksissaan ja kävelemään mietteissään kohti oman huoneensa sijaintia. Yö oli ollut todella kammottava, ainakin Umbran mielestä, vaikka hän olikin toa ja nähnyt mitä moninaisempia kauheuksia ja tehnytkin niitä.

Ne Zyglakit. Minun tekee hiukan sääli niitä liskomiehiä… Umbra ajatteli, muistellen mitä oli nähnyt pihamaalla. Näyn muistelo sai Umbran voimaan pahoin, mutta hän pidätteli oksennusrefleksiään urhoollisesti. Toa muisteli samalla niitä kauheuksia mitä oli kuullut Arsteinista ja Sheelikasta, tästä klaanin karkoitetusta jäsenestä.

Umbraa harmitti ettei hän ollut ollut puolustamassa klaania hopeisten tappajakoneiden hyökätessä kauhujen yön aikaan, mutta hänen piti suojella omaa nahkaansa, koska jos hän ei tottelisi Helryxin käskyjä, ritarikunta antaisi hänelle ilomielin paikan järjestön tarkkaan vartioidussa vankilassa, Tyrmässä.

Onneksi olen tehnyt nyt päätöksen ja lähettänyt erokirjeen Helryxille. Ritarikunta saa pärjätä nyt ilman minua, sillä Klaani on kotini enkä kuulu muutenkaan Mata Nui fundamentalisteihin toa ajatteli, katsellen väsyneillä silmillään valokiviä ja soihtuja jotka valaisivat hänen tietään muuten synkässä kivilinnoituksessa. Käytävä tuntui jatkuvan jatkumistaan, eikä loppua tuntunut näkyvän missään.

Viimeaikaiset tapahtumat olivat olleet Umbran elämässä aikamoisia käänteitä. Valon toa oli tavannut itsensä toistesta maailmasta, kohdannut veljensä ja voittanut tämän mielten taistelussa ja palannut klaaniin, ensin pelastaen Matoron hengen tämän Parannuskivellä ja tuoden mukanaan kaksi ystäväänsä Umbran menneisyydestä.

Umbra alkoi kavuta mietteissään kierreportaita kohti huonettaan. Joskus toa toivoi ettei olisi hankkinut huonetta kovin korkealta näköalan takia, koska kapuaminen ylös tuntui yöllisten tapahtumien ja stressin jälkeen usein raskaalta.

Valon toa kipusi ylätasanteelle, pelotellen haukottelullaan muutamia yöperhosia saalistavia biomekaanisia lepakoita lentoon. Toa ei välittänyt näistä lentävistä koirista vaan päätti kömpiä piakkoin petiinsä.

Umbran huoneen ovi oli jätetty auki ja sisältä kuului kuorsausta. Hänen toisen maailman vastineensa, painovoimaa ja valoa hallitseva matoran kuorsasi Umbran huoneessa. Kaksikko jakoi nykyisin tämän perin sekavahkon huoneistojärjestelmän yhdessä Kahu-linnun ja Qewa Fikoun kanssa. Oli oikeastaan hyvä että matoran Umbra huolehti näistä rahilemmikeistä kun moderaattori oli hoitamassa töitään klaanin käytävillä.

Valon toa käveli huoneensa tuulikaappimaista eteistä pitkin, katsahtaen tietokonehuoneeseensa, jossa paloivat jos jonkinlaiset valot. Isot tietokoneruudut olivat osa Umbran työtiloja, mutta kukaan ei ollut kunnostanut niitä Sheelikan sabotoidessa päämoderaattorin tiloja. Hän sulki oven perässään, jatkaen matkaansa edessään levittäytyvään olohuone/makuuhuone kompleksiin. Toa katsahti ympärilleen, Matoran Umbra kuorsasi Qewa sylissään säkkituolissa, kasa elementaali energian naamioita lojui lattialla Umbran yöpöydän lähellä. Umbran huomio kiinnittyi kuitenkin hänen rakkaaseen sänkyynsä, joka oli viikattu ja laitettu kuntoon, tehden etäisyyttä sekalaiseen ja sotkuiseen huoneen yleisilmeeseen.

Valon toa sammutti kanuunansa vahinkolaukausten varalta, otti repun pois selästään ja rojahti sängylleen. Hän veti peiton korvilleen, sulki silmänsä ja vaipui uneen…

Umbra matkasi unessaan hänen alkuperäiseen kotiinsa, josta monet muistot olivat jo pyyhkiytyneet pois. Universumin keskus, Karda Nui, kaikkien av-matoranien koti oli suuri maailma itsessään. Jättiläismäiset vesiputoukset halkoivat vehreää ja valontäytteistä iloisuuden ja valon kotia jossa varjoilla ei ollut sijaa. Täällä valon matoranien laji eli kauan sitten.

Sankarimme muisteli kuinka hän oli ystävystynyt monien matoranien kanssa. Hänen menneisyytensä ystävät muistuttivat aivan Toa Avraxeja, jotka olivat käytännössä kuolleita. Toia joista tuli sankareita hänen takiaan ja jotka uhrasivat henkensä hänen takiaan…

Muistot matoraneista, joiden nimiä Umbra ei muistanut, vain kasvot, tai siis naamiot pyörivät ympyrää Umbran mielessä. Oli paljon asioita joita historia oli unohtanut ja joita aivot eivät muka tarvitsisi. Mutta Umbra ei halunnut unohtaa, vaan muistaa elämäänsä.

Umbra oli kertonut joskus kauan sitten joitain kokemuksiaan universumin keskustasta mutta nämä hänen tarinansa oli kuitattu vain tarinoina, ei todellisuuteen pohjautuvilla tarinoilla. Uni kuitenkin jatkui matoranien tanssiessa yhdessä Umbran kanssa Suuren hengen tanssia… Oli iloista ja meluisaa, aika riemun,,,

Umbra hymyili sängyssään. Unet joita hän näki olivat täynnä riemua ja lämpöä, sekä valoa, asioita joita oli harmittavan vähän valon toamme elämässä ja tässä, ilkeässä, kylmässä ja pimeässä maailmassa…

Retro

Vaihtoehtokuvitelma

2.1.2012 Umbra Kommentoi

Klaanin käytävät

Toisesta maailmasta saapunut Matoran Umbra oli yökävelyllään klaanin käytävillä. Matoranin oli vaikea nukkua tämän maailman vastineensa huoneessa, koska huone oli perin likainen ja pölyinen moderaattorin ollessa aina muualla. Myös tämän maailman ihmeet olivat liian suuria vain ohittamiseen ja yöllä yleensä tapahtui kaikkea jännittävää. Pieni sankarimme unelmoi yhä kotiinsa pääsystä, mutta pystyi odottamaan siihen asti että klaanin pyörivä keksijä, Kepe saapuisi eräretkeltään lumisen miehen kanssa.

Matoran Umbra piti klaanin ilmapiiristä, mutta tässä yössä oli jotain vialla. Matoran tunsi että jotain pahaa oli tapahtumassa linnoituksessa, muttei tiennyt mitä. Violettimusta matoran oli saanut klaanista jo monia uusia tuttavuuksia, eikä halunnut menettää ystäviään minkään torakoiden tai zyglakien kynsiin.

Matoranimme muisteli sitä outoa matkaa Zyglakien voimalalle. Hänen kohtaamansa Flygel-niminen zyglak ei oikeastaan edes ollut mikään suuri pahis tai ilkiö, enemmänkin väärinymmärretty tiedemies. Umbraa lähinnä säälitti se että hän oli taistellut tätä yksisilmäistä tiedemiestä vastaan, mutta hänen kotiinpaluunsa oli mennyt matoranin moraalin edelle.

Minun pitää taistella tieni kotiin, mutta onko taistelu aina niin välttämätöntä… matoran ajatteli, kävellen klaanin ristikkoikkunan poikki. Himmeä kuunvalo kajasti ikkunasta, piirtäen kuvajaisensa matoranin edessä olevaan vesilammikkoon, joka oli syntynyt katosta pudonneista vesipisaroista.

Matoran katseli kuuta jonka kuvajainen näkyi lammikosta. Hänen musta kanohi pakarinsa piirtyi lammikkoon. Kuvajainen väreili kun katosta putoili pisaroita lammikkoon.

Tämän maailman Umbra on monessa suhteessa täysin erilainen kuin minä. Hän on suuri toa-soturi, valon tuoja ja moderaattorien johtaja. Ja minä olen vain ylikasvanut matoran, kokeilu joka on karannut toisesta maailmasta varastetulla laitteella hän ajatteli, muistellen mielenkiintoista arkistokäyntiään tämän maailman vastineensa kanssa. Kaksikko oli viettänyt monia yhteisiä kahviohetkiä yhdessä, mutta pikkuinen sankarimme oli aina livahtanut yön tullen klaanin kahvioon juttelemaan ja tutustumaan erilaisiin olentoihin.

Matoran muisteli lukemaansa Kuolleiden Makutasta kertovaa arkistoleikettään, kävellen takaisin kohti Umbran huonetta. Tämä yö voisi olla jotenkin erikoinen, mutta ainakaan matoranillemme tämä ei olisi sen erikoisempikaan kuin kaikki muut klaanissa vietetyt yöt yhteensä…

Matoran läimäytti Umbran oven auki, oven joka ei ollut lukossa, ja käveli pölyn ja hiekan täyttämää lattiaa pitkin säkkituolille, joka toimi hänen vuoteenaan. Matoran asetti miekkansa kävelykepeille tarkoitettuun ämpäriin, veti peiton korviinsa ja nukahti tyytyväisenä uneen…

Klaanon Rope, Retro

Operaatio Turkanen

26.12.2011 Umbra Kommentoi

Tarina nimeämispäivästä ja sinapista

Vuosia sitten

Talvi oli tullut. Taivas oli avautunut ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen kunnolla ja vapauttanut lumisen antinsa. Puhtaan valkoinen kauneus peitti kaiken alleen.

Oli nimeämispäivä ja ilmassa oli iloa.
Maa oli valkoisenaan lumen leijaillessa Bio-Klaanin saarella linnoituksen ympärillä ja kasaantuessa pirteän valkoisena linnoituksen katolle. Klaanin pihalla temmeltävät klaanilaiset olivat rakentaneet kurpitsapäisiä lumiukkoja ja aloittaneet lumisotia, ja moderaattorien oli pitänyt tehdä pieniä väliintuloja joihinkin lumisodista aiheutuneisiin kärhämöihin.
Klaanin sairasosastolla sairaanhoitaja Kupea työllistivät erilaiset jäästä ja lumesta aiheutuneet vammat ja murtumat.

Klaanin juhlasalissa tanssittiin ja iloittiin tästä keskitalven juhlasta, jota juhlittiin Suuren hengen, Mata Nuin kunniaksi. Tänä päivänä Suuri henki siunasi uskollisia palvelijoitaan nimillä ja muilla lahjoilla.
Puheensorina ja ilo olivat täyttäneet melkein kaikkien klaanilaisten sydämet, jos tiettyä kanimaista olentoa ei laskettu. Pääadmin Tawa istui johtajanpallillaan muiden adminien tuolien lähellä katsellen sekavaa sirkusta, josta Bio-Klaani koostui. Universumin eri lajit olivat yhdessä juhlimassa Suurta henkeä kuin missäkin utopiassa.

Tawa oli klaanin pitkäaikainen johtaja ja oli järjestänyt tämän talven Nimeämispäivän karkelon klaanilaisille, hyville ystävilleen. Istuessaan penkillään Tawa pystyi seuraamaan edessään levittäytyviä klaanilaisia ja näiden tekemisiä, sekä vahtimaan lattialla piparinmuruja syövää Ussal-rapua Nöpöä, joka toimi Klaanin söpönä maskottina.
Katsellessaan ympärilleen Tawa näki, kuinka silinterihattuinen Killjoy käveli ihmisten seassa, ampuen ohjuspattereistaan tekolunta ja nimeämispäiväsälää ilmoille. Karkkitankoja ja suklaakonvehteja satoi klaanilaisten päälle. Nimeämispäivä oli näemmä mennyt yleensä varsin vakavahenkisen punaisen kolossin päähän ja hän oli lievästi sekaisin, muttei niin pahasti kuin pimeyden olento Makuta Nui. Tämä käveli klaanilaisten seassa nimeämispäiväkuuseksi naamioituneena.

Manfred käytti muodonmuutoskykyään sulautuakseen (huonosti) väkijoukkoon ja juhlijoihin. Oikeasti Makutalla oli jotain muuta mielessä, kun tämä leijaili hitaasti kohti Tawaa väkijoukon kaikotessa makutan ympäriltä.
Tawaa puistatti Manun virne, kun tämä tuli Tawan eteen muuttaen muotoaan ja lipuen kammottavan tyynesti kohti juuriadminia. Makutan päästä ilmaantui uloke, joka muistutti aivan krottikalojen viehettä. Makuta Nuilla tässä punaisessa ulokkeessa, joka työntyi Makutan mustan kraahkanin otsasta, oli mistelinoksa ansana Tawalle.

”Heiii Ta-waaaa”, Makuta sihisi. ” Tiedäthän, mitä sanotaan mistelinoksista ja nimeämispäivästä? Kai huomaat nyt olevasi mistelinoksan alla?”, Manu sanoi hymyillen, paljastaen verenpunaiset huulensa naamionsa alta ja tuoden ne lähemmäs Tawaa, pitäen samalla vihreän antenninsa tarkasti adminin yläpuolella.
Makutan sulkiessa silmänsä ja valmistautuessa suutelemaan sähkön toaa Tawa keksi nopean pakoreitin tilanteesta ja nappasi piparinmuruja mutustavan Nöpön lattialta.

”… anteeksi, Nöpö.”

Sitten hän tunki ravun Manun mistelinoksan alle.

Makuta nuin verenpunaiset huulet ja Nöpön piparinmuruja täynnä oleva suuosa osuivat yhteen suudelmaan kuin mikä tahansa rakkaudenosoitus mistelinoksan alla. Juhlahumussa ja yleisessä kaaoksessakin jotkut klaanilaisista huomasivat tämän oudon hellyydenosoituksen, joka loppui siihen kun Manfred avasi silmänsä ja näki edessään Nöpön kaksi antennien päässä olevaa silmää.

”…”, Manu sanoi.

Nöpö tuijotteli silmäparillaan ympärilleen hämmentyneenä. Yleensä emäntä tarjosi hänelle parempia makupaloja.

”… Tawa, miksi? Oi miksi, rakas Tawa? En minä sentään mikään raheihinsekaantuja ole…” Manfred sanoi katsoen syvälle keltaisen soturin visiirin takaa pilkistäviin silmiin.
Tämän jälkeen makuta alkoi hitaasti haihtua ilmaan ja materialisoitui välittömästi suoraan suureen gölgisaaviin, jonka seurauksena monet klaanilaiset, muun muassa Darkkikseksi kutsuttu punamusta soturi ja hopeamusta skakdi Bladis saivat päälleensä aimo annoksen punaista juotavaa mantelinpalasten ja rusinoiden kera.

”Manu, pois sieltä juomista”, punamustaa Kiriliä kantava Darkkis sanoi happamasti nostaen Makutan pois juomakulhosta ottamalla Makutan päässä sojottavasta antennista kiinni. Väkevillä soturin voimillaan mustapunaista haarniskaa kantava toa nosti lepakkomaisen hirvityksen kulhosta ja tiputti lattialle.

”Kiitos, mutta pärjään kyllä itsekin”, Manu sanoi ja vaihtoi sekunnissa sormennapsautuksella painovoimansa kattoon. Epätasainen tömähdys ja pian makuta alkoi tanssia katossa ripaskaa tökkien samalla alla joraavia ja poraavia klaanilaisia.
Manu kaatoi muun muassa erään Dinemiksi kutsutun Ga-Matoranin, joka oli ottanut hiukan liikaa terästettyä munatotia Peelon taskumatista ja kaatui pienissä erään Bob-nimisen po-matoranin syliin. Bob oli perin iloinen tästä huomionosoituksesta.

Juhlasalin yleisilme oli perin valkoisen, punaisen ja vihreän sävyinen. Klaanin katonrajassa komeili paljon erilaista Visokin seitistä tehtyä koristenauhaa, johon oli liitetty erivärisiä valokiviä, jotka loistivat iloisesti. Matoro ja Suga olivat koristelleet klaanin kattoa ja pöytiä erilaisilla jääveistoksillaan ja lumella, johon he olivat laittaneet elementaalienergiaansa saadakseen sen pysymään mahdollisimman kauan sulamattomana.
Matoro nojaili buffet-pöytään napsien sieltä herkkuja kuten suklaata ja keksejä. Jään toa seisoskeli viileänä pöydän vieressä silmäillen yleistä nimeämispäivän menoa. Hänen lähellään moderaattori Umbra, keltamusta valon toa, napsi vasemmalla kädellään erilaisia suupaloja tarjoiluvadeilta. Pian Umbran suu oli suklaassa ja sormet toffeekarkkitahmassa.

Umbra mutusteli suklaita ja tarkkaili klaanilaisystävänsä touhuja. Matorosta huomasi että hän käytti naamionsa kiikaritoimintoa, koska jään toa puri hammasta samalla kun keskittyi käyttämään kiikarisilmätoimintonsa toimintoja.

”Matoro ystäväiseni, mikset tutkaile naamiosi röntgenkatsetoiminnoilla naisten haarniskoja tarkemmin. Niin minä tekisin jos olisin sinä, enkä yrittäisi etsiä mitään kryptisiä vihjeitä joka paikasta”, Umbra naurahti jään toalle, ja keksinmurut pärskähtelivät Umbran keltaisesta suusta ympäri pöytää ja lattiaa.

”Minulla voi olla jotain muitakin intressejä kuin naiset, kuten ehkä tiedät, ystäväiseni”, Matoro kertoi vilkaisten samalla hyväntuulista toa-kollegaansa ja vanhaa ystäväänsä Umbraa.
”Kuka muuten teki nämä täällä soivat nimeämispäivälaulut? En ole kuullut näitä ennen. Hyviä biisejä, täytyy kyllä myöntää”, Umbra kysyi toveriltaan silmäillen samalla olisiko näkyvissä yhtään nättejä toa-naikkosia, joille voisi tarjota Klaanin piikkiin ilmaista gölgiä ja munatotia.

”Mitä minä olen kuullut, niin nämä ovat Paacon eli taiteilijanimeltään Zangerin käsialaa ja hänen singlensä biisejä, jotka toimivat näemmä myös juhlamusiikkina”, Matoro vastasi tervehtien samalla Samea, valkomustaa soturia, joka kantoi valkoista hauta, suojaamisen naamiota. Same oli vastikään päässyt moderaattoriksi, koska admineilla oli liikaa töitä uusien jäsenien aallon pyyhkäistessä klaanin yli tsunamin lailla.
”Hei Same, mites menee?” Umbra huikkasi toverilleen ja alaiselleen Samelle, joka oli kuuluisa kuulustelumetodeistaan ja taistelutaidoistaan, vaikka taistelutaidot eivät olleetkaan kovin suuri ylpeydenaihe klaanissa. Koostuihan paikka sotapakolaisista ja muista, joille ei ollut muuta paikkaa.

”Anteeksi, mutta… en jotenkin pidä juhlista. Erityisesti nimeämispäivästä, sillä en ihan välitä Mata Nui -uskosta”, Same vastasi vaiteliaasti Umbran kysymykseen napaten muutaman katkaravun kouraansa.
”Ai niin, te selakhikaanit ette vietä nimeämispäivää”, Umbra sanoi ottaen lasillisen gölgiä naamariinsa.
Joukkio rupatteli jonkin aikaa buffet-pöydän luona, kunnes Umbralle tuli huono olo liiasta gölgistä ja hän alkoi etsiä pesuhuonetta. Keltamusta moderaattori pyyhälsi väkijoukon lomasta kaataen Kepen, joka oli esittelemässä tylsistyneille Biomasterille ja Domekille uutta partakonetta.
Sille ei välttämättä löytynyt markkinarakoa universumissa, jossa kenelläkään ei kasvanut partaa.

Umbra ohitti myös maassa istuvan jänismäisen olennon, joka mökötti, välillä torkkuen. Olento kantoi kasvoillaan matatua ja sillä oli pitkät korvat. Umbra ei pahemmin kiinnittänyt olentoon enää huomiota, sillä kiire pesuhuoneeseen oli liian suuri. Niin suuri, ettei moderaattori jäänyt kuuntelemaan Sugan, Tongun ja Snowien laulamia kauneimpia nimeämispäivälauluja, joita kolmikko lauloi perin hartaasti ja vielä todella hyvinkin, jos asia voidaan näin ilmaista.

Sugan, Tongun ja Snowien laulua kuunteli sivusta myös Bio-Klaanin admin Guardian, joka tulkinnasta riippuen pidätteli kyyneliä joko herkistyksestä tai myötähäpeästä. Manu käveli kattoa pitkin Guardiania vastaan ja tarjosi tälle nenäliinaa ennen kuin jatkoi matkaansa alkaen uppoutuen omaan angstiinsa Tawan kieltäytymisestä. Guardian heitti nenäliinapaketin olkansa yli.

Yleisessä kaaoksessa moderaattorikokelas Paaco käveli ympäri salia vahtien klaanilaisten tekemisiä. Paaco oli hyvin tarkka säännöistä. Jos moderaattorikokelas kuuli jossain sanottavan jotain rumaa, tuli hän heti juttutuokiolle tuhmia puhuneen henkilön kanssa. Tämän jälkeen Paaco keksisi jonkin rangaistuksen.
Nyt Paaco tosin vain jammaili oman musiikkinsa tahtiin tarkkaillen samalla muiden reaktioita kappaleisiinsa. Kultavihreää panssaria kantava toa huomasi joidenkin neiti-matoranien kysyvän muilta näistä kappaleista, mutta kukaan ei osannut kertoa oikein varmaa ja oikeaa vastausta, mikä harmitti Paacoa suunnattomasti.

Visokki, klaanin admin, joka oli tunnettu telepaattisista kyvyistään, seuraili telepaattisella kanavallaan kaikkien mielten tuotoksia. Juhlatilanteissa oli näet yleistä järjestää vallankaappaus, sen historia oli maailmalle opettanut. Siksi Ämkoo oli ohjeistanut Visokkia tähän salaoperaatioon kaikkien mielten skannaamiseen tässä punaisen, valkoisen ja vihreän värin sekamelskassa. Visokki ei pitänyt siitä, mihin oli suostunut, mutta ymmärsi operaation tärkeyden.

Tehden itsensä illuusiokyvyillään näkymättömäksi muilta Visokki kipitti ympäri kattoa tarkkaillen kaikkea myös tummansinisillä silmillään. Visorakin ote piti lujasti katossa, josta hänen oli helppo nähdä ja tuntea melkein kaikki liike ja tekeminen.

Meno on rauhallista ja hiukan hiprakkaista, mutta mitään häiriökäyttäytymistä ei ole tapahtunut, Visokki ajatteli katsellen piilostaan, kuinka punaisia lakkeja pitävät Dox ja Iggy tanssivat outoa breakdance-tyyppistä tanssiaan tanssilattialla ja tuuppivat muita klaanilaisia kumoon. Äksään he törmäsivät poikkeuksellisella voimalla.
Punakultaisen soturin kaaduttua maahan koko tanner tömisi ja kaikki säpsähtivät. Samalla katonrajassa piilossaan oleva Visokki sai telepaattisen viestin jostain kaukaa…

”Miksi tämmöiset perhanan asiat sattuvat juuri meikäläiselle, vanhukselle joka ei saa edes eläkepäiviään viettää rauhassa”, telepaattiselta kanavalta kuului. ”Perhanan karzahnin talo on hautautunut lumeen ja eihän tässä meinaa päästä pois täältä omin avuin! Ja pahinta, sinappikin uhkaa loppua ja konjakkiakaan ei ole enää kuin muutama tynnyri jäljellä. Tää ei oo virallisesti mikään SOS eli Sinappi On Syöty – tilanne, muttaa miehän tarttisin pikkasen apua täällä miun mökissä täällä helevetin jäävuorella…”

Visokki oli ällistynyt kuinka kova tahto Turaga Niddillä, tai tuntemattomasta syystä tuttavien kesken ”Kybällä” olikaan. Papparaisen mieliviesti oli matkannut läpi lumimyrskyn ja Klaanin suojamuurien, jotka yleensä voisivat vaikeuttaa viestien saapumista perille. Mieleltään vahva Turaga oli kyllä pelastamisen arvoinen, joten Visokki päätti toimia. Hän tipautti itsensä seittiään pitkin juhlasalin lattialle.

Punamusta visorak alkoi muuttua näkyväksi klaanilaisten seassa. Ensin lattialla näkyivät vain kaksi tummansinistä, kiiluvaa silmää, mutta pian koko iso hämähäkki oli jo lattialla valmiina komentamaan klaanilaiset etsintäoperaatioon Turagan pelastamiseksi.

Klaanilaiset huomio, klaanilaiset huomio, klaanilaiset huomio, kuului kaikkien paikallaolijoiden päiden sisällä. Visokki oli avannut kanavan jokaisen paikalla olevan henkilön kanssa varmistaakseen, että kaikki varmasti kuulisivat hänen asiansa.

Turaga Niddi on pinteessä Ämkoo-vuoren mökissään. Hänen konjakkinsa ja sinappinsa alkavat olla lopussa, eikä hän pääse lumivyöryn takia ulos talostaan, koska talo on lähes hautautuneena lumeen. Ehdotankin, että pidämme nimenhuudon ja katsomme sopivan etsintäpartion lähtemään vuorelle pelastamaan ystäväämme ja rakasta pappaamme.

Salissa oli hetken hiljaista.
”… rakasta?” huusi joku epäuskoisena väkijoukosta.
Visokki pyöritteli silmiään.
… takuulla jonkun mielestä, hämähäkki viesti.

Supina täytti juhlasalin.

Guardian nousi seisomaan väkijoukosta luoden hiukan plasmaa kiikarisilmäänsä saadakseen huomion itseensä. Miehekäs admin katseli juhlijoita, jotka taas katselivat häntä hiukan epäuskoisesti. Tawa alkoi pikkuhiljaa hivuttautua Guartsun rinnalle, mainittakoon syynä sen että Manu oli alkanut taas lähennellä Tawaa mistelinoksallaan.

”Klaanilaiset, rakkaat ystävät. Nyt pidämme nimenhuudon paikalla olevista ja halukkaista vuorelle lähtijöistä. Onko asia selvä?” Guardian murahti katsellen samalla, kuinka muutama klaanin toa-soturi alkoi pikkuhiljaa hivuttautua kohti kahta Adminia, joiden joukkoon Visokki liittyi myös.
”Eli siis, rakkaat ystävät. Aloittakaamme nimenhuuto”, Tawa sanoi heleällä äänellään ja mennen lähemmäs Guartsua, koska pahamaineinen Manu etsiskeli yhä Tawaa.

”Jäsen Ax paikalla?” Guardian luetteli klaanin jäsenlistalta. Keltainen toa astui adminien eteen ja sanoi nimensä.
”Oletko valmiina uhmaamaan vaaraa ja lähtemään kanssamme Mt. Ämkoolle etsimään Turagaa?” Guardian kysyi nauliten katseensa tähän kirveestään tunnettuun toaan.
”En tiedä onko se järkevää, sillä en ole kovin hyvä vuorikiipeilijä”, toa vastasi siirtyen takaisin väkijoukkoon. Seuraavana olikin jo Axin ystävä Biomaster, sinikeltainen toa, joka hallitsi sähkövoimia. Hänkin kieltäytyi kunniasta nopeasti.

Kun aikaa oli kulunut jonkun aikaa, olivat adminit käyneet läpi kaikki klaanilaiset, minkä johdosta mukaan lähtijöiden joukkio oli kutistunut kattamaan Killjoyn, Manun, Umbran, Matoron, Paacon, Kepen, Snowmanin, Matoron, Troopperin, Tongun ja Kapuran.

”Meitä on ehkä vähän liikaa tähän matkalle, jos minäkin lähden mukaan”, Guardian aloitti rykien kurkkuaan, ”ja tarvitsette minut, koska tunnen reitin parhaiten. Joten ehkä meidän kannattaisi päättää jokin vaikkapa kuuden- seitsemän klaanilaisen poppoo, lisäkseni tietenkin, lähtemään tehtävälle. Oma ideani joukkiooni voisi olla vaikkapa tällainen: Snowie ja Matoro lähtisivät voimiensa puolesta nyt ainakin lumivuorelle, koska tarvitsemme aina lumiukkoa ja eeppistä harppuunaa seikkailuissamme. Umbran nyt ottaisimme mukaan, koska tarvitsemme jotain, joka valaisee tietämme pimeällä ja lumituiskuisella vuorella, Kepe voi auttaa meitä typerillä keksinnöillään-”

Kepe ei tiennyt, oliko hänen aika hymyillä vai harmistua.

”- ja tarvitsemme modekokelas Paacolle jotain tekemistä, koska Klaanissa ei ilmeisesti ole ketään warnitettavia. Jäljelle jäävät Tongu, Troopperi, Manu, Killjoy ja Kapura. Vaikka Manulla olisikin varmaan kiva laskea mäkeä-”

Manu jakoi Kepen äskeisen katseen.

”- emme voi ottaa sinua mukaan vain siksi että pulkalla olisi kiva mennä vuorelle.” Guardian piti taukoa katsellen, kuinka Paaco, Umbra, Matoro, Snowie ja Kepe muodostivat ryhmää ja kuinka Tongu ja muut alkoivat eriytyä omaksi joukokseen.

”Tongu, älä vaivu epätoivoon, sillä tarvitsemme sinun höyryvoimaisia vekottimiasi, että pääsemme vuorelle. Meillä ei ole aikaa talsia metsän läpi”, Guardian kertoi keltaiselle kykloopille. Tämän yksi silmä loisti ilosta.
”Mitä tulee Killjoyhyn, Kapuraan ja Troopperiin, en usko että kylmä tekisi teille kovinkaan hyvää. Joten diktaattorin elkein olen valinnut ryhmän pelastamaan Turagaa. Umbra, Matoro, Tongu, Snowie, Kepe ja Paaco, pakatkaa kimpsunne ja kampsunne niin voimme lähteä pelastamaan sinappipappaa.”

Tämän sanottuaan klaanilaiset lähtivät nopeasti eri suuntiin pakkaamaan retkelle mukaan tarvittavia tavaroita, joille tulisi käyttöä. Muun muassa eeppinen harppuuna ja Tongun höyryvoimainen maakulkuneuvo, joka toimisi paremman puutteessa kelkkana, otettiin mukaan.

Klaanilaiset kokoontuivat klaanin pihalla noin tuntia myöhemmin heidän hajaantumisestaan. Tongu saapui omalla kävelijällään, josta kuului outoa kolinaa ja nousi paljon savua, kun taas muut tulivat jalan.
Paaco oli ottanut mukaansa radiolähettimet klaanilaisille siltä varalta, että joukkio hajaantuisi. Yleisestikin erilaiset lämpökivet ja hakut ja köydet olivat suotavia vuorikiipeilytarvikkeita. Umbra oli pakannut itselleen muutaman lämpökiven ja köyttä ja kiinnittänyt tykkikäteensä leikkurin siltä varalta että sitä tarvittaisiin Mt. Ämkoon jäisillä rinteillä seikkaillessa.

Kepe pakkasi mukaansa sinapinetsimensä, oman patentoidun vekottimensa jolla sinappipapan mökin voisi helpommin löytää. Hän otti mukaansa myös kaikenlaisia tarpeellisia vekottimiaan, kuten peilin, joka aiheuttaisi spontaanin itsesyttymisen. Myös Kepen lapioviritelmä piti tietenkin ottaa mukaan, koska kaivamista tulisi varmaan paljon kunhan sinappipappa löytyisi.

”No siis, onko meillä jo kaikki tarvikkeemme kasassa”, Snowie kysyi, katsahtaen samalla Matoroa, joka kiillotti harppuunaansa vahalla. ”Pitäähän rakas harppuunani olla loistokunnossa kun pelastamme pappaa”, oli Matoron vastaus kun Snowie näytti niin kysyvältä jään toan touhuja kohtaan.

Tongun ohjatessa telaketjuhirvitystään Guardian hoputti muita pakkaamaan tarvikkeitaan nopeammin. Sininen skakdi ja Paaco ohjasivat klaanilaiset paikoilleen. Admin itse istui Tongun viereen etupenkille jättäen etupenkin ja takapenkkien väliin jäävän kopperon Paacolle. Kakofonia käyttävä moderaattori kuulutti kaikki paikoilleen, jolloin Kepe, Snowie, Matoro ja Umbra ottivat itselleen ahtaat, ilmeisesti matoraneille suunnitellut paikat.

”Pyydämme kaikkia matkustajia ottamaan hyvän asennon penkeillään ja laittamaan turvavyönsä kiinni. Tongu ja Guardian toivottavat teidät kaikki mukavalle pelastusretkelle ja pyytävät teitä pitämään tiukasti kiinni ja tottelemaan Guartsun ohjeita kysymättä. Ka pow ka pow pum krash pum krash pum pom hau heh”, Paaco lopetti joukkion aloittaessa poukkoilevan matkan kohti Mt. Ämkoon rinnettä, läpi loskaisen ja lumisen klaanin saarta peittävän kuusimetsän.

”Toivottavasti emme törmää Zyglakeihin tai Torakoihin”, Umbra mutisi aloittaen ristinollan Matoron kanssa. Kepe ja Snowie pelasivat keskenään sanaselityspeliä, koska tässä maailmassa ei ollut autoja laskettavaksi tylsille matkoille.
”Osaatko varmasti perille asti?” Tongu kysyi Guardianilta, joka istui jättiläisen vieressä pelkääjän paikalla. Keltaiseen jättiläiseen verrattuna Guardian vaikutti pieneltä matoranilta toan vieressä. Admin katseli uteliaana, kuinka Tongu laittoi isoilla kourillaan melkein kokonaisia puita höyrykoneen tulipesään.

”Minä ja Ämkoo olemme tutkineet tätä vuorta aika paljon, joten oli loogista että lähdin mukaan matkalle. Pitäähän muksuista huolehtia,” Guardian kertoi, samalla kääntyen takanaan olevan Paacon puoleen, joka jammaili korvanappistereoidensa tahdissa. Modekokelas otti asiat rennosti, vaikka kyseessä olikin kuolemanvakava pelastusretki.
Joukkio matkasi tunteja havumetsässä, jossa oli paikka paikoin todella kuraista. Modekokelaana Paaco laitettiin aina työntämään vekotin pois mutakuopista ja muista matkaa hidastavista esteistä. Tästä seurasi se että Paacon vihreät kengät olivat pian aivan litimärät.
Moderaattorikokelasta ei voinut ottaa mukaan vuorta valloittamaan, koska hän voisi vilustua pahasti vuoren kylmässä viimassa.

”Oi miksi minun piti sortua vanhaan zakazlaiseen simputuskeinoon eli kenkien kastelemiseen…” Guardian tokaisi Paacon ollessa vain muutaman metrin päässä administa. Joukkio oli pysähtynyt murkinoimaan meetvurstileipiä ja silakkavoileipiä pienelle laavulle, jonka Tongu ja muutamat hänen laivastoystävistään olivat tehneet yhdellä Laivaston eräretkistä.

”Oi kiitos, Guardian. Nyt kenkäni ovat ihan litimärät. Mitä teemme nyt, kun en varmaan voikaan lähteä mukaan. Joudun grillaamaan kenkäni tässä nuotiossa, että voin niitä käyttää”, Paaco sanoi vakavamielisesti pitäen kenkiään tikunnokassa nuotion yläpuolella. Moderaattorin jalat haisivat perin inhottavalle ainakin jos kysyttiin Tongulta, joka piteli nenäänsä, koska Rahina hän haistoi asiat paremmin kuin toat.

”Meidän pitää jättää sinulle osa lämpökivistämme”, Snowie sanoi, ottaen Umbran sylissä olleen lämpökiven. Lumiukko tuikkasi sen nopeasti Paacon jalkoihin, jolloin lämpö alkoi levitä moderaattorin jalkoihin, kuivaten ja lämmittäen toan kylmiä jalkoja.

”Pärjääthän sinä täällä, kollega?” Umbra kysyi katsoen kuinka Paaco myhäili lämpimän tulen ja lämpökiven lämmössä. Valon toaa harmitti se, että Snoukkari oli vienyt hänen lämmönlähteensä, mutta hän tiesi, että biomekaniikkaa hallitseva Paaco tarvitsi sitä enemmän kuin hän.
Kepe ja Matoro käyttivät jäävoimiaan ja rakensivat perin nopeasti Paacon turvaksi iglun, kun tämä yhtäkkiä oli alkanut mankua sitä heiltä. Iglu, jossa oli Kepen mukaantaiteltava plasmatelevisio oli perin viihtyisä ja kodikas paikka Pacsulle, joka jammaili tiensä jäärakennelman sisälle ja jäi sinne tuijottamaan televisiota.

”Eiköhän Paaco pärjää. Nyt meidän varmaan kannattaisi lähteä”, Umbra sanoi Gn jo viitellessä porukkaa mukaan kävelijään. Turvavyöt laitettiin kiinni ja matka jatkui kohti vuoren rinnettä.
Snowie koetti piristää porukan tunnelmaa, joka oli mennyt huonompaan siitä, kun Paaco oli jouduttu jättämään igluun metsän reunaan. Lumiukko keksi leikkiä porkkananenällään ja otti sen irti laittaen sen väärinpäin päähänsä hauskuuttaakseen muita.
”Miten minusta tuntuu että tämä on vähän väkisin väännettyä juttua?” Umbra kysyi hymyillen pientä sarkastista hymyä ja ehdotti samalla ”mikset Ukko Luminen keksi meille jotain leikkiä tai laulua johon voimme ottaa osaa parantaaksemme ryhmähenkeämme ja yhteenkuuluvuuden tunnetta?”

”Tuohan on kerrassan loistawa idea, weliseni”, Snowie sanoi ja aloitti kivi-paperi-sakset-pelin Umbran kanssa. Moderaattori joutui käyttämään vasenta kättään tätä lumista ihmelasta vastaan, koska hänen oikea kätensä oli ikään kuin kanuuna (heh).

”Ihan kivaahan tämä on, mutta 666 erä sinua vastaan on ehkä vähän liikaa”, Umbra sanoi haukotellen. Matoro hänen vieressään oli ihan muissa maailmoissa ajatellen menneisyyden seikkailuja. Yksi näistä oli ollut seikkailu Umbran kanssa Toiveiden kiven perässä.
”Umbra, muistatko sen kerran kun etsimme Toiveiden kiveä Pohjoiselta mantereelta? Eikö se ollutkin hienoa aikaa se? Seikkailimme ja etsimme vaaroja saadaksemme adrenaliinipistoksia. Voisikohan tämä matka olla yhtä hieno kuin se reissumme?” Matoro kertoi silmät kiiluen ja suu virneessä. Nostalgiapommi hänen mielessään oli valtaisa sillä hetkellä.
”Oi, me tulemme niin muistelemaan tätäkin matkaamme lämmöllä vielä vuosia tämän päivän jälkeen”, valon toa vastasi, kirjaimellisesti säteillen valoa ympäriinsä. Valon toa hymyili tuoden valoa jokaisen matkalaisen mieleen. Psykologinen valon vaikutus tuntui matkalaisissamme, sillä he reipastuivat näkyvästi.

”Kiitos Umbra. Nyt saamme kaikki alueen nazorakit kimppuumme”, Guardian tokaisi sarkastisesti, sillä valo tosiaankin houkutteli kaiken maailman kummajaiset puoleensa pimeällä vuorenrinteellä, jonne joukkio oli jo saapunut Tongun kävelijällä.

”Älä nyt pilaa iloista poppootamme. Tässä, G. Ota piparia”, Tongu sanoi hörähtäen ja heitti kassillisen pipareita mieheen. Matoro tarjoili termospullostaan gölgiä koko poppoolle. Terästetty gölgi sai joukkion virkeäksi kylmällä rinteellä.

Kului tunteja ennen kuin joukkio oli saapunut mainittavan lähelle rinnettä, jolta sinappipapan mökki löytyisi. Vuoren rinteellä oli aavemaista, kun kylmä viima tuiversi vuorenrinteellä kuin menneisyyden haamut. Matoroa tai Snowieta eikä lämpöhuopaa pitävää Kepeä viima pahemmin häirinnyt, mutta Umbralla, Tongulla ja Guartsulla oli vilunväreitä. Joukkio sopi, että tälle vilukissakolmikolle annettaisiin lämpökiviä kun taas nämä kylmäveriset sankarit pärjäisivät ilman, koska olivat yhtä jään kanssa.

”Mitäs sanot Tongu, jos laulettaisiin täällä jotain nimeämispäivän lauluja?” Snowie letkautti ihan vain vitsillä. Gölgi oli ehkä mennyt vähän hänen päähänsä, kun lumiukko tällaisia ehdotuksia iski.
”Nyt pojat humpataan!” jättiläinen innostui pienessä gölgihiprakassa ja avasi äänihuulensa lauluun.

”Iso säkillinen humppaa,
tai sinut ja tontut hankeen tuuppaan.
Savupiippuun ansan laitan, johon repeää punakka palsa!
Sinut parrasta lattiaan naulaan ja hanuriisi sädetikun tuikkaan!
Tonttuja turpaan painan ja poroista käristystä laitan!
Täääänääää vuonnaaaaa eeeet sitten unohdaaaAAAAAAA…”

Snowie yhtyi lauluun, joka raikasi ja kuului jopa täällä tuulentuivertamalla vuorenrinteellä, jossa ei kasvanut mitään. Jäinen erämaa koostui vain lumesta, joka joissain tilanteissa lähti liikkeelle ääniaaltojen takia. Ja näin oli juuri tapahtumassa…

”LUMIVYÖRY!” Matoro ja Umbra huusivat yhtä aikaa, kun valtaisat lumimassat alkoivat vyöryä valkoisena, tappavana ja kaikenpeittävänä sekä perin äänekkäänä ilmestyksenä kohti klaanilaisia.

”… eeeeeehkä vuorihumppaa pitäisi vähän harkita paremmin, vai mitä Tongu?” Snowie sanoi, virnistäen ystävilleen, jotka katsoivat jähmettyneinä lähestyvää lumivyöryä, joka oli hautaamassa heidät alleen.

Valkoinen massa peitti kaiken. Rytinä oli suunnaton ja kaikui kauas.
Pian oli hiljaista.

Valtava keltainen koura nousi esiin vastasyntyneen nietoksen keskeltä. Sitä seurasi toinen, ja pian koko Keetongun yläruumis oli hangen yläpuolella.
”Yöööökäähgrh-raaar”, hän äännähteli ja yski lunta suustaan.
Keltaisen jättiläisen vasemmalla ja oikealla puolella alkoi myös klaanilaisten esiinkaivautuminen. Seurueen kaksi jään elementtiä hallitsevaa Toaa saivat päänsä nopeasti esiin, eikä Umbrallakaan kauaa mennyt.
”Mitä jos seuraavan kerran kun ryhdytte spontaanisti laulamaan, teette sen jossain vähemmän lumivyöryalttiissa miljöössä?” Kepe ehdotteli riuhtoessaan ensin hartioitaan ja sitten käsiään esiin valkoisesta massasta.
”Mummömmömum!” kuului jostain lumen keskeltä.
”Eh, anteeksi?”
”Mummumumumlisi lainkaan spontaania, jos suunnittelisimme sen alkavan tietyssä ympäristössä, Rättulainen” Snowie höpötti puskiessaan päänsä nietoksesta.
”…”
”…”
Matoro, Umbra ja Keetongu katselivat kaksikkoa hieman kummissaan, yrittäen teeskennellä että Kepe ja Snowie eivät näyttäneet yhtä vanhalta avioparilta kuin miltä muiden korvaan kuulostivat.
Ehkä tuohon tottuu ajan kanssa, Umbra valehteli itselleen.

”Ovatko kaikki kunnossa?” Matoro kysäisi koettaen kuulostaa mahdollisimman asialliselta.
”Guardianista ei näy jälke-” Umbra aloitti, mutta keskeytti, kun lumimassa sulatti itsensä punaisella plasmasäteellä, jonka toisesta päästä löytyi sininen Skakdi.

”Skarrin rarrar”, sotaveteraani mutisi ja kaivoi korvastaan lunta. ”Ei sillä, ettenkö pitäisi hyvästä musiikista, mutta tämä oli mukava kokemus ainoastaan ironisesti.”
Heti vapautettuaan kätensä Matoro sohi miekallaan kuin kapellimestari, ja lumikinokset tanssivat syrjään. Kaikki kuusi klaanilaista sekä kelkka tulivat näkyviin.

Kaikki katselivat ympärilleen. Lohduton vuorenrinnemaisema koostui lumesta, jäästä, lumesta ja lohduttomuudesta.
”Nyt maittaisi lämmin gölgi”, tuumasi Umbra.
”Ja siinä sivussa vähän herkullista Makuta-kinkkua Turkasella voideltuna”, Keetongu yhtyi haaveiluun.
Kepe koki maailman kaipaavan tietouttaan, ja valaisi muita sillä tiedolla, että Turkanen oli äärimmäisen tulenarkaa.
”Räjähtävää sinappia siis”, hän tiivisti teesinsä.
”Oikeasti?” Matoro ällisteli. ”Kaikesta, mitä olen tämän päivän mittaan kuullut, tuo on kyllä-”
”Parasta.”
”Tyhmintä.”
”…”
”…tyhmää sillain parhaalla tavalla, tiedättehän?”

”Hetkonen, nyt kun miettii…” Umbra hieroi leukaansa. ”Eikö meidän pelastettavamme kertonut siitä, kuinka pysäytti panssarivaunun Turkanen-polttopullolla. Meinaan että Niddin tarinat ovat usein vähän mitä ovat, mutta tämä nostaa miehen kyllä ihan eri valoon.”
”Totta”, Kepe myönsi. ”…miksi me pelastamme Kybää eikä hän meitä?”
”Hän on pulassa?” Keetongu yritti vastata, vaikka arveli olevansa väärässä. Kepellä oli se ilme.
”Mies pysäytti tankin sinapilla.”
”…totta.”

Viisaan keskustelun päätyttyä ylivoimaiseen argumenttiin Keetongu tömisteli kiireesti kulkupelin tykö. Hän koputteli sitä ja avasi konepellin. Keltaisen jättiläisen ilme ei luvannut hyvää.
”Näyttää siltä, jäähdytinputki on halki, eikä vasen sisäpotkurikaan vaikuta erityisen hyvinvoivalta.”

”Mitä tämä tarkoittaa tehtävämme kannalta?” Matoro liikkui rahin vierelle.
Keetongun yksinäinen punainen silmä katsoi Jään Toaa ilmeettömästi. ”Emme saa tätä lotjaa liikkeelle.”

”Nyt, ennen kuin kukaan hätäilee turhia”, Guardian aloitti, ja astui askelen muita kohti. ”Olemme kaikki tolpillamme ja Bio-Klaanin saarella. Lämpötila on ehkä hiukan liian vilpoinen, mutta ainakin näemme eteem-”

Joukon johtaja kuitenkin lopetti lauseensa kesken, kun valtava tuulenpuuska kaatoi hänet kinoksiin. Lumimyrsky oli tehnyt saapumisen.

”Eeh, apua?” Snowie ilmoitti, kun ei nähnyt tahi tuntenut ketään missään, ainoastaan lumituiskua.
”Eiköhän tämä auta”, Umbra sanoi ja sai lunta suuhunsa. ”Köh.”
Sitten hän syöksäytti käsikanuunastaan ilmoille kirkkaan säteen lämpimänsävyistä valoa. ”Tulkaa, muodostetaan ketju.”

Klaanilaiset hoipertelivat villissä lumimyräkässä kohti toisiaan. Kädet tarttuivat käsiin ja letkautuminen tapahtui.
”Hetkinen, mihin Keetongu jäi?” Umbra ihmetteli, mutta pian tunsi suuren kouran tarraavan omaan kämmeneensä.
”Uh huh, anteeksi vaan, mutta tämä painaa.”

Guardian napsautti lämpökatseensa päälle ja teki havainnon. Keltainen jättiläinen oli ottanut koko höyrykelkan harteilleen ja piti sitä toisella kädellä paikallaan. Skakdi nosti hyväksyvästi kulmiaan. Hän piti tämän jäsenen voimasta. Ehkä sille löytyisi vielä käyttöä tulevaisuudessa.

Matoro, hänkin optisilla apuvälineillä varustettuna, otti joukon komentoonsa. Matka jatkui läpi tuulen ja tuiskun. Joukkion kovaäänisen hytinän olisi voinut kuulla, jos arktinen tuuli ei olisi huutanut raivolla.
Ryhmän iloisuuden taso laskeutui nopeampaa kuin Keetongun ensimmäinen lentokonekokeilu. Skakdin- ja matoraninkielisiä kirosanoja alkoi soljua moninaisista suista hillittömällä vauhdilla. Snowman alkoi huomata ympäröivien retkeläisten nyrpeät ilmeet.
Ihmeen hyvin mielialansa ylhäällä pitävä lumiukko päätti yrittää piristää muita. Hän alkoi tarinoimaan.

”Oletteko muuten kuulleet, että tämän vuoren rinteillä asustaa jonkinmoinen paha hirviö?” Snowie puhui kovaäänisesti myrskyn yli. Lumiukon virne leveni tämän äänensävyn noustessa huikentelevaksi. ”Muinaisen maailman peto, jolla on punaiset silmät, terävät sarvet ja hirviömäinen nauru! Sen takia jää-Burnakit tai edes Nazorakit eivät uskaltaudu näille rinteille! Sen katse jäädyttää kaikki epäonniset! Sen hampaat rikkovat jopa kiven!”
Klaanin admin pyöritteli silmiään epäuskoisena.
”Hienoa kun kerroit”, Guardian vastasi. ”Jos selviämme viisaan havaintosi ansiosta, tahdotko eräänlaisen urhoollisuusmitalinkauttalippiksen?”
”Voi, tämmöinen vaatimaton mies, enhän minä moista, eversti.”
”Ja ihan vakavasti ajateltuna…”, Guardian sanoi happamasti. ”Mikä otus selviytyy tässä jäähelvetissä?”
Moderaattori Umbra hymyili hytinänsä keskeltä. Matoran-aikoinaan hän oli nauttinut monenlaisten hyönteisten tutkimisesta. Moderaattori oli nyt elementissään. ”No hei. Eteläisillä saarilla on hyönteisiä, jotka selviytyvät jopa 6000 asteen lämpötiloissa. Jotkut jopa uivat laavassa.”

Guardian oli hiljaa hetken, mutta vain nielaistakseen. Pian hän oli taas täydessä vauhdissa.
”Xian protosaukko elää ja hengittää ongelmajätteessä. Eteläisen mantereen happosudet juovat vain happoa. Borungan tapiir-”
”… anteeksi, herra admin, mutta onko tällä joku pointti?” Matoro keskeytti niin kohteliaasti kuin voi.
”Borungan tapiirit”, Guardian jatkoi kovaäänisemmin, ”selviytyvät räjähdyksistä. Ja Zakazin kuolonpeippo jatkaa livertelyään, vaikka sen elintoiminnot olisivat pysähtyneet.”

Tuuli puhalsi kovaa eikä kukaan sanonut mitään. Kaikki odottivat hengitystään pidättäen, kuinka nokkelasti sininen skakdi juttunsa lopettaisi.
Lopetuksen nokkeluustaso olisi räjäyttänyt koko seurueelta nimeämispäiväsukat jalasta, jos heillä sellaiset olisi ollut.
”Kaikki noista otuksista jäätyvät kuoliaaksi edes katsoessaan tätä vuorta.”

Oli hetken hiljaista. Jos kaikkien kädet eivät olisi olleet jo varattuja, joku olisi takuulla taputtanut hitaasti.
”Eikö se kuolonpeippojuttu ole urbaanilegenda?” Keetongu kysyi varovaisesti.
Guardianin suu sulkeutui tiiviisti. Skakdin ilmeestä pystyi lukemaan monenlaisia asioita. Jokin sulake kaipaisi pian vaihtoa.
”Niin muuten on”, Kepe sanoi, ja oli kuin lamppu olisi syttynyt tiedemiehen päässä. ”Käsittääkseni se ei ole laulua.”
”Säröinen sen kertoo!” Snowman heitti iloisesti viitaten suosikkilehteensä. ”Ei se ääni tarkoita, että ne laulaisivat kuoltuaan. Se ääni lähtee linnun keuhkoista silloin, kun ilma-”
Snowien monologi keskeytyi Guardianin ääneen. Nyt jopa tuulenmyräkkä vapisi äänenvoimakkuuden alla.
”HEIIIIIIIII SNOWMAN. HEIIIII KEETONGU.”
”…”
”…?”
”JOS TAAS LAULAISITTE VÄHÄN.”

Snowman ja Keetongu räpyttelivät hetken silmiään.

”Yritätkö sinä…” Snowie aloitti tuijottaen sinihipiäistä johtajaansa. Hänet keskeytti keltaisen jättiläisen huudahdus.
”JOO.”
”…”
”Hyvä idea!”
”… no… jos sitä… vähän…”

Harhautus oli täydellinen.

Ei kestänyt kauaa ennen kuin kaksikko oli taas juhlaisan nimeämispäivämelodian kimpussa, tällä kertaa tosin varovaisemmalla äänenkäytöllä. ”Kyllä me Tongut tanssitaan” ja ”Mata Nui se matkaan jo käy” täyttivät matkailijoiden korvia siihen asti, kunnes molempien laulajien suut olivat täynnä lumiainesta.
Letka jatkoi taivallustaan tuiskun halki, vaikka polvenkorkuisessa nietoksessa eteneminen ottikin voimille. Keetongu murisi jotain klaanilaisten suunnitteleman kelkan vääränmallisista potkureista. Niistä olisi kuulemma saanut paljon kevyämmätkin, sikäli kun joku joutuu raahaamaan alusta jossain missälie vuoristossa hangen keskellä pelkin käsivoimin.

”Matoro muuten,” Umbra, ketjun toisiksi viimeisen asemassa, huusi Matorolle. ”Eikö jään Toan pitäisi pystyä hallitsemaan tällaisia myräköitä?”
”Ajattelin sitä,” Matoro vastasi. ”Mutta en usko, että liika voimain tuhlaaminen tässä vaiheessa tehtävää kannattaa, pärjäämme näinkin.”
”Jaa. Mutta teitä on kaksi, entä jos toinen tekisi jotain? Panssarini sisään menee lunta.”
Jono seisahtui, ja kaikkien katseet kääntyivät Kepeen.
”Eeeh”, valkovihreä Toa vastasi katseisiin. ”Minä olen ehkä enemmän erikoistunut tieteen maailmaan.”
”Hei,” Umbra vastusti vastustamista. ”Sinä olet Toa, kyllähän sinä elementtiäsi osaat käyttää?”

Guardian ja Snowie irrottivat otteensa Kepen käsistä, kun tämä keskittyi. Tiedemies-Toa hieroi käsiään yhteen ja sitten suoristi ne. Hän näytti kovin keskittyneeltä. Sitten alkoi tapahtua. Aluksi myräkkä näytti hellittävän: Lunta tuli vähemmän ja tuulikin tuntui lievemmältä. Toa alkoi kuitenkin hohtaa vaaleansinertävää valoa ja täristä holtittomasti.
”Tietääkö tuo-” Guardian aloitti, mutta lopetti räjähdyksen aikaan.

Vaaleansinisenä hohtava aalto sinkosi Kepen vartalosta jokaiseen suuntaan. Klaanilaiset paiskautuivat maahan, paitsi että eivät ehtineet. Sankarikuusikko plus kelkka lennähtivät paljolti eri suuntiin valkealla vuorenrinteellä. Onni oli myötäisempi ylärinteen klaanilaisille kuin niille raukoille, jotka kierivät mäkeä alas: Keetongu, Guardian ja Umbra kiisivät kaikki kovaa vauhtia tulosuuntaa kohti.

Kyseenalainen onni kuitenkin kohtasi kolmikosta kellertävämpiä kuusipuiden muodossa, ja ainoastaan sininen Skakdi jatkoi aina vain jyrkempää alarinnettä pitkin kierimistä. Kohti railoa.
”Mistä tuo tuohon ilmestyi?!”

”Anteeksi, en uskonut tuossa käyvän noin. Jos olisin saanut tehdä tarvittavat laskelmat…”, Kepe tuumasi, enemmän itselleen kuin toisille, samaan aikaan kun Matoro ja Snowie lähtivät kiireellä kirmaaman kohti ikävästi hengenvaarassa olevaa johtajaansa. Jälkimmäisen kunto kuitenkin petti ja lumiukko jäi auttamatta jälkeen. Mustahaarniskainen jään Toa kuitenkin juoksi minkä jaloistaan pääsi.
”Minä tulen, Admin Guardian!”
Matoro otti ja kiihdytti äärimmilleen ja onnistui samalla säilyttämään tasapainonsa kuin ihmeen kaupalla. Koko ajan hän tarkkaili sopivaa kalliota tahi puuta, johon voisi hätätilassa harppuunansa laukaista.

Skakdi sen sijaan liukui jo holtittoman nopeasti alas, eikä vuorenrinteen kiintiörailolle ollut enää juurikaan matkaa.
”Nopeammin, nopeammin olisi parempi!”
SWOOH, ja Matoro liikkuikin kahta nopeammin. Vastauksena älykkääseen mitääääh?-äännähdykseensä hän sai Umbran kommentin: ”Pidä kiinni.”

Jään Toa käänsi katsettaan, ja huomasi Umbran, Keetongun, Kepen ja Snowien pakkautuneen kelkkaan.
”Luulin, että tämä meni rikki.”
”Alas tällä silti pääsee mitä mainioimmin,” Keetongu vastasi, ja koetti olla miettimättä liiaksi, mitä railon toiselta puolen ilmestyisi. Hänen aerodynamiikan tuntemuksensa nimittäin auttoi kehittelemään useita skenaarioita, jotka päättyisivät kuin Mata Nui -lehmän lento.
”Hopsan”, Umbra sanoi kuulostaen miehekkään bassoäänensä takia aivan väärältä henkilöltä sanomaan hopsan. Valon Toa sai kuitenkin napattua Guardianin selkäharjasta, ja pian kelkallinen klaanilaista & yksi sivulla roikkuva Skakdi-Admin kiisivät railon yllä.

”Riittääkö tämä vauhti muuten?”

Kuin vastauksena Kepen kysymykseen rykelmä pääsi vastapuolelle nipin napin, ja vielä ilman Guardianin jalkain murskautumista. Sitten he törmäsivät kuuseen ja kimmahtivat railoon.

”IIIAAAIIIH AAAAAAAH UAAAAH!”

Töks.

”…eihän tämä olekaan niin paha.”

Kelkka oli juuttunut railoon poikittain, eikä kenenkään mikään ollut edes murskautunut väliin.

”Klaanilaiset, jos ottaisitte huomioon, että minä roikun täällä kelkan mistälieputkesta kiinni pitäen, ette varmaankaan juhlisi noin,” Guardian murahti kelkan alta.

Matoro Keetongun kannattelemana laskeutui Skakdin vierelle ja kiskaisi tämän ylös kelkan päälle.

”Huomaatteko,” Guardian puheli. ”Jumissa railossa epävakaassa kelkassa ei ole mikään ongelma minulle, kunhan en roiku tuolla jossain alhaalla.”

”Hei, jotain positiivista:” Snowie aloitti. ”Ainakaan täällä ei ole pahiksia, joita pitäisi potkia.” Hän hymyili vilpittömän tyytyväisesti.
”Sinä? Potkia?” Kepe kyseenalaisti.
”…heeei, olen minä potkinut… Tai siis.”
Epäuskoisia katseita.
”No okei, sain potkut. Kuppilasta.”

Epäuskoisista katseista huolimatta lumiukko jatkoi. ”Hetkonen, tuo näyttää vähän epävakaalta.” Hän kumartui tarkastelemaan yhtä kelkan railon seinään iskeytynyttä jalasta. ”Näyttää vähän siltä, että tämä romahtaa ja me kaikki kuolemme.”
”No, jos niin käy, niin kerro minulle,” Guardian vastasi, ja syventyi kelkan istuimen alta kaivettuun varustepakkaukseen.

Umbra kurkotti Skakdin olan yli. ”Mitä sinä sieltä?”
”Tiedäthän, jotain piristävää. Kitara, termospullollinen lämmintä kahvia, tai…” Sotaveteraani kaiveli jotain laatikon pohjalta. ”…tällainen.”
Skakdi piteli käsissään pitkää köyttä. Se oli niin pitkä, että logiikan mukaan sen ei olisi pitänyt mahtua kelkkaan.
”Hienoa,” Matoro puuttui tilanteeseen. ”Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi kiipeämään ylös köyden kanssa.”
”Kaikin mokomin,” Guardian vastasi, ja jatkoi sitten tylyllä äänellä mutta pilke silmäkulmassa: ”Vastahan minä oikein luksuksesti tähän kyytiin pääsin, menkää edeltä kaikin mokomin niin minä saan teidät kiinni lekotteluajassa.”

Ja niin oli tapahtuva: Pian oli köysi tukevasti kiinni kuusessa (harppuuna auttoi, luonnollisesti), ja Guardiania mukaan lukematta kaikki muut klaanilaiset ylhäällä. Viisikko oli ottanut tukevan otteen köydestä, ja Skakdi sitoi sen kelkkaan.
”Valmista?”
”Aina,” Matoro vastasi ylhäältä.

Hiiop vain, ja viisi sankaria kiskaisivat köydestä, niin että kelkka liikahti ylöspäin. Sama toistui useita kertoja, kunnes höyryvoimainen kulkupeli nousi railon reunan yli, Keetongun rakastavien käsien huomaan.
”…hetkinen. Missäs Guardian on?”

Kaikki viisi kerääntyivät railon reunalle.

”Au”,vastasi pimeys.
”…”
”Seuraavalla kerralla kun rahtaamme kelkkaa ylös, tehdään se hienovaraisemmin. Käykö.”

Railon pohjalle tipahtanut Skakdi hieroi selkäänsä, joka ei tosiaan pitänyt pudotuksesta.

”Tuota, Guardian?” Umbra huusi alas. ”Oletko kunnossa?”
”Aivan mahtavassa, miten muutenkaan pudottuani kelkasta tänne jonnekin… jonnekin. Mutta köysi ei taida ulottua tänne alas.”
”Eipä tosiaan taida”, Matoro sanoi tuijotellen kyseistä apuvälinettä.
Guardian yskäisi voimakkaasti.
”Se tuskin on on kuitenkaan viittä tuhatta sivua pitkä.”

Viisipäinen joukkio katseli toisiaan. Kaikki tuntuivat odottavan, että joku selittäisi vitsin.
”… taisi lyödä päänsä…”, Umbra kuiski. Pian hän kääntyi takaisin kohti railoa.
”Luuletko löytäväsi tien ylös?”
Keskustellessaan Admininsa kanssa Umbra tarkkaili ympäristöä. Hän oli jo ennen Bio-Klaaniin liittymistään kokenut seikkailun jos toisenkin, ja osasi olla valppaana.
”Enkös minä aina, kun on tämä parempi silmäkin.” Skakdin konesilmä muuttui vihreäksi. ”Juu, kyllä täältä ylös pääsee.”
”Hyvä kuulla, Admin Guardian”, Matoro vastasi. ”Tavataan pohjoisessa näkyvän ison kuusen luona?”
”Miksi aina- Hyvä on.”
Viisi ylös jäänyttä klaanilaista huomasivat ilokseen lumimyrskyn hellittäneen, Keetongu nappasi kelkanrämän jälleen olkainsa päälle, ja joukkio alkoi matkan kohti kohtaamispaikaksi hyvin sopivaa suurta puuta.
He matkasivat siihen asti, kunnes kaikki viisi pääsivät tutustumaan astetta tarkemmin vuoren lumikerrokseen.
Tarkemmin sanottuna he syöksyivät sen läpi.

”AAAAAAAAAAAA”

”EIIIIIIH”

”HYRRRRRRRRR”

”AYEEEEEEEEEH”

”WAAAAAAAAAASH”

Humps.

Pian oli jäljellä vain vuoristotuuli ja sininen skakdi, joka ei yhtäkkiä keksinytkään mitään nokkelaa.

Mitään ei näkynyt, mutta paljon kuului. Vuorimaaston sortumisen aiheuttama rytinä kaikui viisikon kuuloelimissä piinaavasti vielä kymmeniä sekunteja. Sen kaiut heijastuivat takaisin vielä jostain kaukaa pimeyden sydämestä.
Luola ei ollut pieni. Jostain kuului myrskyisä tuulenvire, joka voimistui ja lannistui tasaiseen tahtiin.

Lapioittain ihoa pistelevän jäistä lunta pullahteli yhä pimeyteen pienestä sortuma-aukosta luolan katossa ja viisi erilaista olentoa pärski sitä huohottaen ulos erikokoisista suistaan. Kepen ääni kuulosti siltä kuin hän olisi ollut tukehtumassa johonkin. Löydettyään hetken pimeässä haparoinnin jälkeen oikealta tuntuvan selkämyksen Matoro läimi tiedemies-Toaa antaumuksella. Tasatahtiin kaikuvan läiminnän ja sitä seuraavan tehoyskän äänet kaikuivat luolan pimeydessä siihen asti, kunnes jäinen tukos vihdoin irtosi.

Kepe yskäisi vielä kerran voitokkaasti ja ensi töikseen kiitti pelastajaansa.
”Gphblhlblblbl.”
Ja sai huomata, että se oli vaikeaa, kun kieli oli jäässä.

”Öööö”, Matoro sanoi naksutellen rystysiään. ”…ole hyvä vain?”

”Ovatko kaikki kunnossa?” Umbra kysyi pimeydeltä, joka vastasi melko pian.
”Osittain”, Keetongu murahti jostain Umbran edestä.
”Melko hyvin”, sanoi Matoro.
”Hengissä”, Kepe sanoi Umbran takaa.
”Minäkin olen”, Snowien ääni vastasi alempaa. ”Herra päämoderaattori hyvä hei, ymmärrän jos et ihan hahmota ympäristöäsi. Mutta ööööh, et istu nyt lumessa.”
Valon toa oli hiljaa hetken.

”Anteeksi”, matala nolostunut ääni sanoi, ja sen omistaja siirsi koko ruumistaan toiseen suuntaan. Samalla hän hieroi hieman pudotuksessa vahingoittunutta selkäänsä.
”…ei, se on edelleen minua.” lumiukon ääni sanoi ja kuulosti siltä kuin olennolla olisi ollut lieviä hengitysvaikeuksia. ”Vääähän vielä vasemmalle.”
Umbra totteli pyyntöä, ja Snowman pääsi vihdoin äänekkäästi istuma-asentoon. ”Kiitos kovasti.”
Viisikko räpytteli silmiään pimeydessä hetken hiljaisina. Itse kunkin näkö alkoi tottumaan, mutta säkkipimeässä jääluolassa parhaallakin näöllä pystyi hahmottamaan vain joukon hehkuvia erivärisiä silmiä.

”Eli… onko kenelläkään ideoita?” Matoro kysyi.
”Voisimme varmaan kokeilla kiivetä ylös samasta aukosta?” Kepe ehdotti.
”Tai odottaa, että Gurputse tulee auttamaan?” Snowie sanoi.
”No ongelma voi olla se, että köysi jäi meille”, Umbra jatkoi.
”Ja se, että aukko muurautui umpeen”, sanoi Keetongu vilkuillen ylöspäin, vaikkei mitään nähnytkään.
”Tai se, että koko hoito voi sortua päällemme”, sanoi Snowie virnuillen hermostuneesti.
”Keksikää itse parempi idea”, Kepe vastasi tympeänä.

”Luottakaa Rahin kuuloon”, Keetongu sanoi yhtäkkiä. ”Kaiuista päätellen tämä on iso luola. Eli jos olemme onnekkaita, täältä löytyy tie ulos.”
”Tai sitten täällä on rotko johon putoamme ja kuolemme”, Kepe vastasi. Hiljaa sisimmässään valkovihreä Toa päätti, että ei antaisi enää ideoita.
”Spinny hei, vähän parempi asenne”, Snowman sanoi tökäten ystäväänsä nyrkillä olkapäähän.
Kepe pyöritteli silmiään. ”Saat sitä silloin kun en ole kuolemanvaarassa.”
Umbra kääntyi taaksepäin ja etsi hetken oikean Toan silmiä pimeydestä. ”Hei, Matoro”, hän sanoi keskeyttäen Snowien ja Kepen ikuisen verbaalisen mittelön. ”Onhan kiikarisi kunnossa? Siinähän oli jokin apu tähän tilanteeseen.”
Matoro nyökkäsi hetken ennen kuin tajusi, että hänen silmäänsä ei painanut enää mikään.
”Joo, lämpönäkö. Onhan kiikarini…”
Matoron hengitys pysähtyi. Kaikki odottivat jännittyneen hiljaisina.
”Voi ei. Se on pudonnut. Se on piru vie pudonnut!” Matoro sanoi astetta hermostuneemmin. Hän sohi käsiään eri suuntiin ja kaiveli lumista maastoa aggressiivisesti etsien kiikariaan. ”Ei, tämä ei ole todellista! Se on huk-”
Toinen keskeytys puheessa hiljensi taas koko luolan ja Matoron kättenkin sorkkiminen joka suuntaan loppui. Etenkin Kepe nautti tästä, sillä hän ei halunnut valkomustan Toan sormia toista kertaa silmiinsä.
”… ei sittenkään mitään, löysin sen”, Matoro sanoi ja kytki kiikarin paikalleen. Metallinen napsahdus kaikui kaukanakin.
”Huh”, Umbra sanoi. ”No olisihan minulla valoni, mutta ehkä näin on parempi. Saatan tarvita voimaa myöhemmin.”

Matoro tuhahti.
”… tai sitten nyt.”
”… mitä nyt?” Keetongu kysyi odottaen pahinta.
”Tämä on täysin jumissa. Lämpönäkö ei sano yhtään mitään. Pakkanen ei tee tälle hyvää. Tämä on tosi noloa. Anteeksi.”

Kepe kumartui hieman Matoron suuntaan. ”Haluatko, että korjaan sen?” hän ehdotti. ”Minulla olisi tässä tarvittavat työkalut. Ja tuon voisi siinä samassa päivittää pakkasenkestäväksi.”
”Hei, tuohan kuulostaa tosi hyvältä”, Matoro sanoi innokkaana.
”Tai siis…” Kepe jatkoi, ”… voisi, jos näkisin jotain.”
”…”
”…”
”Meillä ei ole aikaa tällaiseen”, Matoro sanoi. ”Kepe, puhutaan tästä sitten kun olemme taas Klaanissa.”
”… jos olemme…” Kepe sanoi säälittävän hiljaisella äänellä.

Umbra huokaisi ja kokeili sormillaan vanhaa valokanuunaansa. ”Ei kai tässä muu sitten auta”, Toa hymähti ja tajusi, että ase, joka oli vienyt monen monta elämää saattaisi ensimmäistä kertaa päästä pelastamaan niitä.
Umbra nosti tykin ylös ja osoitti poispäin klaanilaisista. Vaikka ase ampui pelkkää valoa, sen kanssa oli parasta olla varovainen. Kynttilämäinen tuike syttyi tykin sisälle ja hiljainen sähköinen särinä alkoi voimistua.
”Suosittelen kaikkia varomaan silmiään”, moderaattori sanoi äänekkäästi. Sitten hän ampui, ja kirkas valokiila repäisi puhtaan valkoisen arven pimeyden sydämeen. Umbra oli ilmeisesti ainoa, joka tajusi sulkea silmänsä juuri ennen valon käynnistymistä ja sai välittömästi kuulla, kuinka muu retkiseurue huusi kuorossa.

”… minähän sanoin, että varokaa silmiänne!” valon Toa sanoi ilkikurisesti ja tuijotteli neljää klaanilaista. Hämmennyksekseen hän kuitenkin huomasi, että nämä eivät hieroneet silmiään tuskaisina vaan tuijottivat Umbran valokiilan suuntaan sanomatta sanaakaan. Kukaan ei tuntunut edes reagoivan päämoderaattorin katseeseen.
Umbra tajusi, että kanuunan valokiila osoitti yhä samaan suuntaan. Valon lisäksi Umbran silmäkulmassa näkyi jotain tummaa. Rurua kantava keltainen ilmestys käänsi hieman vainoharhaisesti katseensa suuntaan, johon ei ollut vielä vilkaissutkaan.
Ja lensi sekunnin kymmenesosassa selälleen ja takaisin tietyn lumenkaltaisesta aineesta muodostuvan olennon päälle. Jos joku jälkeenpäin kysyi asiasta, ei Umbra myöntänyt huutaneensa.

Kaksi tummanruskeaa, valtavaa ja groteskia hyönteismäistä olentoa irvisti Klaanilaisia kohti tappavan vaaralliset puruleuat auki, hyönteismäisten kätösten kynnet taisteluasennossa ja jalkojen asennoista päätellen valmiina hyppäämään kimppuun. Umbran niihin heijastama valokiila muodosti seinälle olentojen taakse valtavat varjokuvat Raheista, joka vain pahensi niiden uhkaavuutta. Hyönteisten vihreissä silmissä oli tappajan katse, ja niiden sydämissä halu tappaa.

Ja tappamaan hirviömäiset hyönteiset olisivatkin takuulla ryhtyneet, jos ne eivät olisi olleet umpijäässä. Tavallisesti kosteat ja ripeäliikkeiset tummanvihreät Nazorak-silmät olivat nyt kuivat ja halkeilivat kuvottavasti pakkasessa. Toiselta torakan muotoisista jääpuikoista puuttui yksi neljästä kädestä, mutta käden jäätynyttä ja haljennutta jäännöstä ei tarvinnut kaukaa etsiä. Se oli aivan Keetongun jalkojen juurella.

Huomattuaan katkenneen käden keltainen jättiläinen vilkaisi siihen hermostuneesti ennen kuin potkaisi nysän toista Nazorakia päin. Osuma halkaisi umpijäisen raajan kahtia ja pudotti toiselta torakoista pään. Se upposi lumihankeen. Itse ruumis jäi seisomaan orvon oloisena.
”… oliko tuo vähän makaaberia…”, Snowie sanoi lievästi ahdistuneena.
”En tähdännyt siihen, jos sitä luulet”, Keetongu sanoi. Hän perääntyi huomaamattaan hieman seinää vasten ja tajusi nojanneensa kantamaansa kelkkamaiseen höyryajoneuvoon. Se oli ilmeisesti pudonnut mukaan kuoppaan. Rahi hymyili hieman ajatellen, että ajoneuvo ei ainakaan menisi hukkaan.

Hymy hyytyi hetkellisesti, kun hän tajusi, että kelkkakävelijä olisi voinut pudotessaan murskata koko viisikon alleen. Rahi päätti jättää asian mainitsematta.

Klaanilaiset perääntyivät huomaamattaan jäisistä torakanraadoista lähemmäs luolaston seinämää. Osa pyrki jo nousemaan seisomaan. Umbra piti aseensa valokiilan yhä Nazorakeissa, mutta ei ollut aivan varma miksi.
”Onko nyt sitten hyvä asia, että nuo ovat jäässä”, Matoro esitti retorisen kysymyksen.

”Hyvä siinä mielessä, että ne eivät yritä tappaa ja paistaa meitä”, Kepe vastasi äänellä, joka ei ollut aivan niin optimistinen kuin sen oli tarkoitus olla. ”Huono siinä mielessä, että tuo… ömmm, antaa vähän perspektiiviä sille, kuinka kylmää täällä on.”
”Älä nyt höpötä noin negatiivisia”, Snowie sanoi virnistäen ystävälleen. ”Eivät Nazorakit kestä tällaisia ääriolosuhteita niin hyvin kuin me. Nehän ovat trooppisten saarten raheja, eivätkö niin.”

Kaksikon takana oleva Keetongu nousi äänekkäästi pystyyn nostaen jotain todella isoa olkapäilleen. Se kolahti metallisesti luolan kattoon.
”… minäkin olen trooppisen saaren rahi”, Tongu sanoi.
Snowie virnuili hermostuneesti.
”… ai niin.”
”Jos saan ehdottaa niin voisimme etsiä sen tien ulos aika pian.”
”En vastusta ehdotusta”, Matoro sanoi yrittäen hieroa kohmeisilla käsillään lämpöä naamionsa kiikarivarusteeseen.

Koko joukkio nousi yksi kerrallaan pystyyn ja ravisti lumet pois päältään. Umbra käänsi aseensa valokiilan hitaasti pois jäätyneistä torakoista ja tutki sillä luolaston muita käytäviä.
”Tämä on tosiaan iso paikka”, moderaattori sanoi. ”Emme ole varmaan ensimmäiset klaanilaiset täällä.”
”Emmekä siinä tapauksessa ensimmäiset, jotka kuolevat tän-”, Kepe sanoi nopeasti, mutta hiljeni kun muuan lumenkaltaisesta aineesta muodostuva klaanilainen tukki tämän suun.

”Anteeksi, mutta kuuleeko kukaan muu tuota tuulta?” Keetongu sanoi parantaen kelkan asentoa olkapäillään. Viisikko hiljeni kuuntelemaan. Keetongu oli oikeassa: Jostain luolan syvyyksistä kuului rahisevaa, raskasta ilmankiertoa. Välillä tuuli kuulosti puhaltavan sisään raivokkaasti, mutta välillä se kuulosti rauhoittuvan. Tahti oli varsin tasaista.

”Ei tässä muu auta”, toa Umbra sanoi ja otti joukon pään valonlähteen tuomalla auktoriteetilla. ”Keetongu, saatan kaivata kuuloasi.”
Keltainen jättiläinen nyökkäsi ja siirtyi jonon päähän Klaanin päämoderaattorin viereen. Pian viisipäinen joukkio kulki synkän luolan läpi. Matoro jäi jonon viimeiseksi ja vilkuili jäätyneiden nazorakien suuntaan vielä pitkään.

Ihan vain kaiken varalta.

Kukaan ei ollut varma, kauanko harhailua kesti. Ehkä vain minuutteja, ehkä tunteja. Pimeydessä ei voinut olla täysin varma. Luolasto oli suuri ja monihaarainen. Käytäviä oli niin paljon, että mahdollisia vääriä suuntia oli liikaa.
Kun viisikko kulki kolmannen kerran saman risteyksen ohi, Matoro päätti ryhtyä merkitsemään seiniin rastilla paikkoja, joissa oli jo käyty.

”Osaapa olla massiivinen”, Umbra sanoi kävellen ripeästi jonon etunenässä ja osoitellen valokanuunallaan jokaiseen koloon ja käytävään. ”Mitenköhän tämmöinen on syntynyt?”

”No joku väittää, että tämä on entinen tulivuori”, Matoro sanoi. ”Ehkä se selittää nämä luolastot?”

”Emmekö me kaikki tiedä, että tuokin on hupsuja legendoja”, Keetongu sanoi. ”Tai siis, tulivuori? Saarella, jossa on havumetsiä?”
Keltainen jättiläinen pysähtyi hetkeksi siirtääkseen valtavan ajoneuvon painon toiselle olkapäälleen. Vasen alkoi jo puutua.

”Noh, jos minulta kysytään niin tämä ei vaikuta luonnolliselta muodostelmalta”, Kepe pohti. ”Millä todennäköisyydellä tämä on nazorakien kaivantoja?”
”Kumpi on rauhoittavampi ajatus”, Snowie kysyi. ”Se, että liikumme tulivuoressa vai se, että täällä on aika varmasti lisää torakoita?”

”Ei ajatella vielä tuota”, Umbra sanoi.
Keetongu hörähti kumeasti ja laski ääntään matalammaksi ja uhkaavammaksi. ”Torakat kaivautuivat liian syvälle!”, suuri rahi mörisi, mutta ei pystynyt pitämään äänensävyään vakavana. Koko joukkio nauroi hermostuneesti.

Harhailtuaan vielä ainakin kaksi varttia joukkio löysi tuulelta kuulostavien äänten tulolähteen. Umbra tutkaili umpikujaksi osoittautunutta luolan seinää valonlähteellään. Seinässä oli kyllä valtava teräväreunainen halkeama, josta jääkylmä tuuli virtasi vaiheittain sisään, mutta se oli liian pieni koko viisikolle.

”Saammeko tuota auki mitenkään?” Snowie kysyi.
”Tongu?” Umbra sanoi kääntyen jättiläistä kohti. Jättiläinen kohautti olkapäitään.
”Jos köysi kestää ja jos saamme kelkan korjattua, voimme ehkä vetää sen auki.”

”No… ajattelin enemmänkin sinua”, moderaattori sanoi vilkuillen rahin valtavia käsivarsia.
Keetongu oli hetken hiljaa.
”Näytänkö minä siltä, että jaksaisin murtautua kiviseinien läpi?” rahi kysyi happamasti.
”… no etkö näytäkin vähän?” Kepe pisti väliin hymyillen.

”Sanon samaa mitä Kepekin”, Umbra sanoi näyttäen peukkua. Keetongu huokaisi ja katseli klaanilaistovereitaan. ”Jos vain on jokin muu tapa, niin-”
Hänet kuitenkin keskeytti Matoro. ”Toverit, hei. Olenko se vain minä vai… liikkuiko tuo halkeama?”

Koko joukkio hiljeni. Vain luolaan tulviva viileä ilma piti hidasta ääntään. Klaanilaisia piinasivat kuitenkin myös näiden omat sydämentykytykset, jotka kuulostivat kiivastumiseltaan kuin tuomitsevan omistajiaan. Umbra tarkensi valonsäteellään varovasti halkeamaan. Valo meni sen sisään ja näytti siltä kuin railo olisi ollut syväkin. Mutta suuren railon sisällä oli niin pimeää, että ulkoilmaa ei nähnyt.

Se johtui siitä, että kyseessä ei ollut railo.
Kun Umbra siirsi valonsädettä hieman ylemmäs, hän pääsi havaitsemaan, että he eivät olleet tarkkailleet seinää tai halkeamaa sellaisessa.

Vaan suuta.

Ja se hengitti.

Klaanilaisviisikon kidat avautuivat hämmästyksestä niin suuriksi, että purukumit tai sikarit olisivat takuulla pudonneet luolan jäiselle lattialle, jos kellään olisi siis ollut jotain suussa.

Jääkylmä hengitys tuli tasaiseen tahtiin suurten, valkoisten ja veitsenterävien hampaiden välistä. Ne olivat hampaat, jotka olivat väristään ja naarmuistaan päätellen kokeneet vuosisatoja, ehkä vuosituhansia. Silti niiden terävyys saisi teräksenkin katkeamaan.
Olennon muu olemus ei ollut vähemmän häiritsevä. Pienen mäen kokoinen, jäisen sininen ja harteikas ruumis täytti melkein koko kammion. Oli kuin siihen olisi ryöstetty piirteitä sekä stalaktiittisimpanssin että todella suuren krokotiilin anatomiasta. Lopputuloksena oli olento, jossa kaikki oli isoa. Sen nyrkit makasivat maata vasten, mutta niitä ei ollut erottaa kivisestä maastosta itsestään. Jäänsininen peto joutui liikuskelemaan luolassaan vain kömpien, sillä sen pitkät ja jänteikkäät jalat oli tarkoitettu harppomaan vuoria helposti. Terävät kynnet suorastaan porautuivat kiveen.

Ja olento hengitti.

Suuri ja paksu kaula kannatteli yllään siirtolohkareen kokoista päätä, jonka keskellä mollotti kaksi silmää. Pimeydessä oli vaikea sanoa miksi, mutta silmät näyttivät hyvin eri kokoisilta. Ehkä toinen silmä oli muurautunut jossain muinaisessa taistelussa umpeen ja näkyi nyt vain hieman tuosta groteskista kraateristaan. Ehkä olennon toinen silmä oli yksinkertaisesti yliluonnollisen iso. Kukaan ei voinut tietää.

Silmiä yhdisti niiden hehku. Se ei ollut vain yön pedon punainen katse. Se oli tulta ja magmaa. Eriparisten silmien sisällä paloi tuli, joka tarkkaili klaanilaisviisikkoa.

Silmät eivät räpsähdelleet. Ne vain tarkkailivat.

Klaanilaiset katsoivat takaisin eivätkä tienneet, uskalsivatko edes katsoa poispäin.

Olennon takaraivoa ja suurta selkärankaa pitkin kulki harjaksia. Ne olivat teräviä mutta taipuisia ja runsaslukuisuudessaan peittivät lähes kokonaan olennon selän, mutta niitä oli myös koko joukko sen ohimoissa ja varsin runsaasti sen suuren pään leuassa.
Pitkät partamaiset harjakset liikkuivat ilmavirrassa, kun peto hengitti raskasta ja jääkylmää henkäystään. Mahdollisesti ikitalven vaikutuksesta harjakset olivat olennon ihon sinisen sävyn sijasta vitivalkoisia ja kimaltelivat jäisesti.

Suuren valkoisen harjan keskeltä valtavan olennon pään takaosista erottuivat valtavat, harmaat ja kierteiset vuohensarvet, jotka toivat olennolle suorastaan demonisen ulkonäön. Sarvet kaartuivat taaksepäin ja raapivat luolan kattoa aina kun olento siirsi päätään. Kivimurskaa putoili katosta, jossa oli satoja naarmuja sarvien kärjistä.

Ja se hengitti.

Olento avasi suunsa ja päästi ulos hitaan murahduksen.
Sitten se lähti kömpimään hidas askel kerrallaan kohti viittä klaanilaista. Koko kammio tärähteli. Peto lähestyi heitä verkkaisesti, mutta vääjäämättömästi. Yksi kädenheilautus ja se murskaisi heidät kaikki.

Hermostuneet klaanilaiset puristivat kukin aseidensa kahvoja. Kukaan ei puhunut mitään, vaan kaikki tyytyivät hiljaisuuteen. Olennon eteneminen sai koko luolaston tärisemään. Lunta putoili.
Snowman nielaisi.
”Öh. Oli kiva tuntea, tyypit.”

Snowien takana seisova Matoro oli ainoa, joka ei katsonut petoa eikä näyttänyt siltä, että olisi valmiina alistumaan kohtaloonsa. Jään Toan pään sisällä oli ääni, joka etsi aina mahdollisuuksia. Jokainen tilanne oli vain haaste tai palapeli ratkaistavaksi.

Elementistään huolimatta Toa ei jäätynyt koskaan. Hän tuijotti päättävästi valkoharjaisen sarvipedon ohi ja näki sen takana ylemmän tasanteen, joka ei ollut olennon tavoiteltavissa eikä edes sen näkökentässä. Lisäksi tasanteen yllä roikkui juuri sopivan muotoinen stalaktiitti.

Jos olen tarpeeksi nopea, Matoro ajatteli nostaen hitaasti harppuunaansa esiin. Hän oli melko varma, että olento ei keskittynyt häneen.

”Tyypit, tarttukaa minuun”, Matoro kuiski klaanilaisjoukolle ja viritti harppuunan. Vaijeri naksahti voimakkaasti ja ase oli valmis. Klaanilaiset eivät epäröineet, vaan tarttuivat Matoroon.

Harppuuna räjähti vauhtiin ja singahti sekunneissa kohti stalaktiittia vetäen aseen sisällä säilötyn vaijerin mukaansa lentoon. Voitonriemu levisi jään Toan kasvoille ja hän avasi suunsa.

”Hirviö, tulet muistamaan tämän päivänä, jolloin melkein nappasit Matoro the Bl-”

Töks, sanoi harppuuna.

Suuri sininen peto oli saanut sen kiinni ilmalennosta. Olento oli tarttunut pakovälineen päästä kiinni varsin vaivattomasti yhdellä kädellä.

Harppuuna oli nyt hirviön kourassa ja sen vaijeri roikkui löysänä ja surullisena olennon nyrkin ja Matoron harppuuna-aseen välillä. Matoro oli jäätynyt täysin asentoonsa: Toan naamalla oli yhä sama typerä voitonriemuinen virne ja hän seisoi yhä voitokkaassa ampuma-asennossa kuin jäätyneenä. Klaanilaisjoukkio piti edelleen kiinni Matorosta keinoin tai toisin, mutta he alkoivat vähitellen hivuttautua kauemmas toimintasankarista.

Peto päästi harppuunasta irti, ja pakokoukku putosi mätkähtäen luolan lattialle. Matoro alkoi punastuneena kelaamaan pakokeinoaan takaisin laukaisualustaansa.

Sininen sarvipää jatkoi lähestymistään ja nyt koko luolasto tärähteli voimakkaasti. Klaanilaiset eivät enää tienneet, mitä tehdä.
”Taisteleminen on varmaan turhaa”, Umbra sanoi kiristellen hampaitaan.
”Ehkä niin, mutta entä jos pudotamme sen yhdellä iskulla?” Keetongu murahti. Ennen kuin Umbra ehti kysyä, mitä suuri Rahi tarkoitti, Keetongu toimi.

Keltainen jättiläinen sinkosi raivokkaasti huutaen höyrykäyttöisen lumiajoneuvon olkapäiltään. Tonneja painava puun ja metallin sekamelska kulki ilman halki sekunteja kuin suuri murskauspallo. Klaanilaiset katselivat ihmeissään laitteen lentoa ja sarvipäätä, joka ei takuulla ehtisi väistää.
Ei sillä, että sen olisi tarvinnutkaan.

Olento otti ajoneuvon kiinni valtavalla skakdimaisella hammasrivillään ja jäysti sitä nyt kuin ylisuurta porkkanaa. Hirviö pysäytti etenemisensä, mutta vain hetkellisesti.
Sillä hetkellä Kepe huomasi, mikä hirviön jalkojen alla oli narskunut. Luolan lattia oli täynnä jäätyneitä nazorakeja. Niistä ei ollut paljon tunnistettavaa.

Kepe nielaisi.
”… paaaaeeeetaanko?” hän sanoi hiljaa.

”Öh. Lupa annettu”, Umbra sanoi ja livahti lähes valonnopeudella takavasemmalle. Muu joukkio seurasi perästä.
Hirviö jäi pureskelemaan joukkion kulkuneuvoa ja laudankappaleita putoili kalahdellen luolan lattialle. Jaloilla varustetty höyrykelkka ei ollut kovin makoisa, mutta olento ei päästänyt sitä silti otteestaan.

Sininen hirviö murahti ja otti askeleen eteenpäin. Lattiaan revähti halkeama.

Guo.

Sitten se otti toisen ja saaria murtava tärähdys pudotteli stalaktiitit luolan katosta. Kivi osui kiveen ja pöly ja lumi lentelivät ympäriinsä.

GUOOH.

Kolmannella askeleella vuori tuntui oppineen, kuka oli sen valtias. Olento tarttui valtavilla kourillaan suussaan pitelemäänsä höyrykoneeseen ja sai suunsa kunnolla auki.
Kun olennon torahampainen kita aukesi kokonaan, se lauloi laulun, joka halkoisi vuoria.

GUOOOOOOOOOOOOOOOOOH.

Klaanilaisten juoksuvauhti kiihtyi näkyvästi.

Lumisade vuorenrinteillä oli keventynyt, mutta tuuli oli aivan yhä yhtä jäätävä kuin aiemminkin. Hiljaisuus oli laskeutunut. Sitä ei vain kestänyt kauan, sillä jokin päätti sillä sekunnilla syöksähtää vuorenseinämän läpi.

Kivensirut ja lumipaakut singahtivat jokaiseen suuntaan kuin kranaatinsirpaleet, kun keltainen jättiläinen mursi seinämän vasen valtava olkapää edellä. Se näytti kiireiseltä.

Epämääräisen kyklooppigorillan muotoisesta aukosta syöksähtivät perässä pian toat Umbra ja Matoro, joiden jälkeen perässä tuli Kepe pyörittäen lumipalloa, jolla oli oranssi nenä. Pyörintävauhdistaan huolimatta lumipallo sai lopulta muodostettua itselleen kädet, jalat ja pään ja pomppasi pystyyn jatkaen pakomatkaa juosten.

Koko viisikon rämpiessä uskomatonta vauhtia lumista rinnettä alas (Keetongu osoittautui muurinmurtajan lisäksi myös hyväksi lumikolaksi) Snowie päätti esittää asiallisen kysymyksen.
”VoiluojavoiluojavoiluojaMIKÄSEOLI?”
”AAAH SE TAPPAA MEIDÄT”, Kepe vastasi toverilleen oman näkökantansa mukaan.
”EnhaluakuollaenhaluakuollaENHALUAKUOLLA”, lumiukko argumentoi.

”UUAAAAAAHHH”, Kepe tiivisti teesinsä.

Umbra, joka yritti parhaansa mukaan pysytellä Keetongun vauhdissa, käänsi päätään taaksepäin ja yritti rauhoitella kaksikkoa hengästyneesti. ”Älkää nyt, näittekö kuinka iso se oli? Eihän se mitenkään voisi mahtua luolasta ulos!”
”Eihän varmasti?” Matoro huusi kiihdyttäen vauhtiaan niin kovaa, että alkoi jo saavuttaa moderaattoria.
”Ei tietenkään!”
”Jos tähän väliin saan sanoa”, Kepe yski ja läähätti vauhdin takia. ”Niin jotenkin se on päässyt vuoren sisäänkin!”
”Tuo asenne ei auta yhtään!” Umbra huusi ja kääntyi kokonaan Kepen puoleen.

Kun Umbra katsoi kokonaan taaksepäin, hänen alkujaan Kepeä ja Snowieta rauhoittamaan tarkoittamansa ilme muuttui aivan, aivan toisenlaiseksi. Umbran suuhun olisi mahtunut linnunpesä.
Vuorenrinne murtautui auki vaivattomasti. Maasto ei edes tärissyt näkyvästi, vaan halkesi Keetongun ulostuloaukon kohdalta kuin keitetyn munan kuori. Pari sinisiä, jättiläismäisiä kouria työntyi raosta ja veti halkeamaa suuremmaksi.
”Öööööööööh…”

Umbran ilme ja äännähdys varmistivat, että koko konkkaronkka päätti pysähtyä hengähtämään ja vilkaisemaan taaksepäin. Alle sekunnissa kaikki katuivat pysähtymistään. Näkymä herätti tavallaan kunnioitusta. Enimmäkseen tosin pelkoa.
Halkeama leveni, kun kaksi valtavaa sinistä kouraa työnsi sen reunoja kauemmas toisistaan. Tonneittain lunta vyöryi aukkoon, josta alkoi nousta jotain todella isoa. Valtavat kierteiset sarvet tulivat ensiksi esiin, sitten perässä niitä kantava epäsymmetrinen valkoharjainen pää, jonka torahampaisessa suussa roikkui valtavan kelkan jäännöksiä.

GUOOOO.

Tapahtuma muistutti todella ruman linnunpojan kuoriutumista. Ja jos tilanne ei olisi ollut jo tarpeeksi häiritsevä, valtava olento päätti äännellä.

GUOOOOOOOOOOOOOOH.

Sen demoninen, muinainen karjahdus tärisytti koko vuorta.

Klaanilaisjoukon juoksu alamäkeen alkoi uudelleen, tällä kertaa ripeämpänä. Toimintasankarit ja valtava keltainen rahi eivät vaikuttaneet hidastuvan yhtään, mutta peräpäätä pitävät Kepe ja Snowie läähättivät tuskaisina. Tilanne ei kuitenkaan jättänyt heille paljoakaan valinnanvaraa nopeuden suhteen.

Takana jyrähteli. Valtava peto oli päässyt jo ulos maahaudastaan. Nyt se nousi seisomaan pystyasentoon mahdollisesti ensimmäistä kertaa vuosisatoihin.
Kun olento otti ensimmäisen askeleensa kohti klaanilaisjoukkoa, maa jyrähti. Samoin myös toisella. Ja kolmannella. Hirviön raskas hengitys kuului yhä lähempää ja lähempää.

”KUULKAA”, Umbra karjui kurkku käheänä. ”Minä KIELLÄN teitä katsomasta taaksepäin!”
”VoiluojavoiluojaSETULEE”, Snowie aloitti.
”KIELLÄN teitä PÄÄMODERAATTORIN valtuuksilla!”
”VoiluojavoiluojaMEKUOLEMME!” Kepe huusi.
”KIELLÄN teiltä myös kuolemisen!” Umbra huusi ja horjahti näkyvästi, mutta sai itsensä pidettyä pystyssä. ”Jos menette Karzahni vieköön kuolemaan, minähän annan teille warn-!”

Kaikki huutaminen keskeytyi, kun tummansinisen vuorihirmun suuri jalka rojahti aivan Klaanilaisten taakse. Tärähdys horjautti koko joukkion tasapainon ja kaikki viisi klaanilaista jopa järkälemäinen Keetongu mukaanlukien mätkähtivät kumoon. He lähtivät pyörimään jyrkkää mäkeä alas. Suut täyttyivät tuskaisan kylmästä lumesta ja pyörimisvauhti sai itse kunkin voimaan pahoin. Mäki oli niin jyrkkä ja jäinen, että pysähtyminen oli mahdotonta.

Sitä kesti vain kymmenen sekuntia, mutta se tuntui minuuteilta.
Lopulta joukkion vauhti pysähtyi, tosin ei kuitenkaan tarkoituksellisesti. Eikä myöskään mukavasti.
Keetongu edellä koko joukkio tömähti lopulta jäiseen seinämään, joka tärähti voimakkaasti joka ikisestä iskusta. Koko viisikko jäi siihen makailemaan ja hieromaan päitään, vaikka sisimmässään he tiesivät, että sille ei ollut aikaa. Valtava hirviö asteli äänistä päätellen yhä kohti joukkiota, joka nousi vähitellen yksi kerrallaan pystyyn.

”Heiiii, katsokaa!” Snowie sanoi hieroen valkoista päätään ja osoitellen seinämää, johon he olivat juuri törmänneet. ”Kybän talo!”
Muut Keetongua lukuunottamatta kääntyivät hölmistyneinä katsomaan ja huomasivatkin, että seinämän paksun jääkerroksen alla olikin toistensa päälle ladottuja puutukkeja. Niiden tervaisasta pintakerroksesta näki, että talo oli todella vanha. Muuta talosta ei sitten oikein nähnytkään, sillä suurin osa siitä oli lumen alla.

Pelkkä lumi olisikin ollut ongelmista pienin, mutta talon päälle oli vyörynyt myös suorastaan valtaisa jäälohkare. Lohkareen reunoissa oli vielä halkeamajälkiä sen taannoisesta lohkeamisesta ja kokonaisuudessaan se oli puolet itse talon koosta. Oli suoranainen ihme, että puumökki oli selviytynyt.
Oli miten oli, Turaga Niddin kotiin ei ollut menemistä. Ja sieltä tuskin pääsisi uloskaan. Mökkiä lähimpänä seisova Umbra oli kuulevinaan puuseinän takaa käheä-äänistä huutamista ja lasiesineiden rikkoutumista.

”Juoksemme satunnaisesti yhdellä maailman isoimmista vuorista ja törmäämme juuri siihen, mitä etsimme”, Matoro sanoi ihmeissään. ”Kuinka todennäköistä tällainen on?”
”Tosi epätodennäköistä”, Kepe vastasi. ”Tämähän on kuin mikäkin laiskan tarinankirjoittajan pikaratkaisu.”
”… Spinster, et kai sinä ihan vakavissasi valita tästä?”
”… mutta…”
”Tai sitten seurasitte minua”, lähestyvän hirviön suuntaan katsova Keetongu keskeytti hymähtäen. ”Minä nimittäin seurasin ummehtuneen sinapin hajua. Siihen ei mitään jäljittimiä tarvita.”
”Viehättävää”, Snowie sanoi pientä paniikkia äänessään. Alamäki nopeutti sinisen sarvipään etenemistä. ”Entäs nyt?”
”Voimme toivoa, että se liukastuu ja taittaa niskansa?” Keetongu ehdotti.

”Meillä on Matoron telepatia”, Umbra sanoi, ”etkö voisi lähettää hätäviestin laivastolle ja pyytää niitä possauttamaan tuon palasiksi?”
Keetongu huokaisi. ”Ensinnäkin en usko, että edes nopeimmat Lohrakit ehtisivät paikalle. Toiseksi, se , että se on ’Laivasto’ ei tarkoita, että niitä aluksia olisi tarkoitettu sotakäyttöön.”

”Hyvä on”, Umbra sanoi kiristellen hampaitaan. ”Muita ideoita?”
”Voimme käpristyä maahan, itkeä pienen kyyneleen ja toivoa, että se ei tapa meitä sen takia, koska olemme niin säälittäviä”, Kepe sanoi.
”… muita ideoita?” Umbra kysyi.
”Minusta meidän on pakko taistella, Umbra”, Matoro sanoi puristaen selässään odottavan miekkansa kahvaa. Sen terä kiilsi jäisenä odottaen tilaisuutta taisteluun.
”Hei, taistelu ei ole kivaa”, Snowie saarnasi. ”Emmekö voisi kokeilla vain… neuvotella?”

Kepen kulmat menivät kurttuun ja hän kääntyi lumiukkoa kohti. ”Snowie.”
”Spinny?”
”Miten sinä neuvottelet sarvipäisen vuoridemonin kanssa?”
”… tosi, tosi kohteliaasti?”

Ennen kuin taas yksi kaksikon yhteiseen hiljaisuuteen loppuvista väittelyistä ehti edes alkaakaan, jotain rysähti voimakkaasti. Lunta putosi Turaga Niddin talon katolta, kun toinen sinisen vuoripedon valtavista jaloista laskeutui aivan klaanilaisten eteen ja pysyi siinä. Olento oli pysähtynyt. Klaanilaiset tuijottivat sitä pidellen henkeään.
Kun olento seisoi koko pituudessaan, sen valtavan koon pystyi vihdoin hahmottamaan. Hirviön pään vuohimaiset sarvet sojottivat neljänkymmenen metrin korkeudessa luoden olennolle varsin demonisen olemuksen. Sarvia kantavan pään jämerästä leuasta roikkuvat pitkät partaharjakset viuhtoivat hyytävässä tuulessa. Toa-käsivarren pituiset terävät hampaat pitelivät yhä tiukasti Keetongun puisen kelkan jäännöstä olennon valtavissa leuoissa. Kun jäänsininen olento kiristi hampaidensa otetta, aluksesta putoili nauloja, pikkuruisia laudansiruja ja matkaeväitä. Keetongu näytti kärsivän nähdessään kauniin aluksensa nykykunnon.

Olennon magmanhohtoiset silmät tuijottivat värähtämättä klaanilaisjoukkoa. Umbran asekäden valossa klaanilaiset näkivät, että toinen silmistä, eli klaanilaisista katsottuna oikeanpuolimmainen, oli tosiaan isompi. Valtava, tuomitsevasti katseleva tulisilmä sai toisen tulisilmän näyttämään varsin pieneltä. Toinen silmä oli nimittäin vain matoranin kokoinen.

Valtavat käsivarret roikkuivat olennon sivuilla. Olennon kourat oli puristettu nyrkkiin.
Parissa sekunnissa nyrkit aukesivat ja olennon pitkät sormet ja stalaktiittimaiset kynnet tulivat esiin.
Pahinta oli edelleen olennon hengitys, sillä se oli kylmää kuin kuolema.

Klaanilaiset olivat hiljaa. Pakotietä ei enää ollut. Enää he pystyivät vain sulkemaan silmänsä ja odottamaan kohtaloaan.

Sitä ei tullut.

Kun klaanilaiset avasivat silmänsä, he eivät voineet uskoa näkemäänsä.
Valtava peto oli kumartunut Turaga Niddin hirsimökin ylle ja nyt sen kohmeisen valkoiset ja jääpuikkoiset selkä- ja leukaharjakset roikkuivat klaanilaisjoukon yläpuolella. Olennon valtavat kädet olivat tarttuneet tönön päällä makaavaan jäälohkareeseen. Suuret ja vanhat kynnet porautuivat jäähän vaivattomasti kuin veitsi voihin.

Olento karjahti raivokkaasti. Sen kädet tärisivät holtittomasti, mutta hitaasti se sai jäälohkareen nostettua paikaltaan. Alta pilkistävän mökin katto oli mennyt sisään, mutta muuten talo oli pysynyt kunnossa hämmentävän hyvin.
Valtava jäälohkare makasi sinisen sarvipään olkapäillä. Olento katsoi edelleen tulisilla silmillään klaanilaisia, jopa kääntyessään heistä poispäin. Sitten olento vilkaisi vuoren huippua kohti.

Raivokkaan karjahduksen myötä valtavien käsivarsien heittämä jäälohkare kiisi uskomattomalla vauhdilla ilman halki. Tuulen alta ilmaa halkovan jättiläislohkareen ääntä ei kuullut.
Se lensi Ämkoo-vuoren huipun yli ja niin kauas, että edes maahan tömähtämistä ei kuulunut. Klaanilaiset katsoivat ihmeissään hirviötä, joka kääntyi vielä hitaasti heitä kohti. Nyt se katsoi erityisesti Tonguun. Hyvinkin pitkään.

Olento avasi leukansa. Pedon suussaan roikottama vahingoittunut kelkanraato putosi klaanilaisten eteen rysähtäen. Laudanpätkiä ja pieniä metallinpalasia putoili kauemmas. Keltainen jättiläinen tuijotti aluksenrämää suuri suu auki ja kellertävä kulmakarva ylhäällä. Sitten hän siirsi katseensa vuoripetoon, joka seisoi paikallaan kuin odottaen jotain.
Keetongu ja vuorihirviö tuijottivat toisiaan silmiin pitkään. Muut klaanilaiset katsoivat kullankeltaista toveriaan ja odottivat tämän reaktiota.
”… kiitos?” Keetongu lopulta sanoi. Hän ei osannut odottaa seuraavaa asiaa, jonka hirviö teki.

Sen kaltaisella hammasrivillä ei ollut tarkoitus hymyillä. Niin ei vain kuulunut tapahtua. Olennon siniset kasvot vääristyivät silti kammottavaan virneeseen.
Sama virne naamalla olento kääntyi ympäri ja lähti harppomaan hieman kumarassa asennossa samoja valtavia jalanjälkiä pitkin kohti suuntaa, josta oli tullut. Klaanilaisviisikko tuijotti olennon valkoharjaista selkää ja valtavia sinisiä jalkoja siihen asti, kunnes otus katosi kokonaan mäen taakse. Viimeisenä näkyivät valtavat vuohimaiset sarvet, mutta pian nekin olivat poissa.

Klaanilaiset räpyttelivät silmiään suut auki.

”… minulla on vain yksi kysymys”, Umbra lausui hitaasti tuijotellen valtavia jalanjälkiä.

”Kerro”, Matoro sanoi.

”Mitä Karzahnia”, Umbra kysyi aiheellisesti.

”… meninkö minä ottamaan liikaa sitä alkoholipitoista?” Snowie kysyi virnuillen. ”Kun, ehe, en minä yleensä juo. En haluaisi olla känniääliö.”
”Sinä otit ihan tavallista ja olit ihan tavallinen ääliö”, Kepe sanoi hiljaa. ”Tämä tapahtui.”
Snowie oli liian hämmentynyt jopa ottamaan ystäväänsä hyvähenkiseen niskalenkkiin ja tyytyikin vain pysymään paikoillaan.

”Tästä pitää ehdottomasti raportoida ylläpidolle”, Matoro sanoi tiukasti. ”Guardianin täytyy tietää tästä.”
”G-miehestä puheen ollen…”, Keetongu aloitti raapien päätään, ”olenko minä ainoa, jonka mielestä se otus näytti vähän…”
”No löysittehän tekin tänne”, tuttu ääni huudahti takaapäin keskeyttäen Keetongun.

Kun otti huomioon viiden klaanilaisen juuri kokemat asiat, heidän reaktionsa pystyi melkein antamaan anteeksi. Joukkion säikähtäneet huudot saivat jopa joukkion yllättäneen Guardianin säpsähtämään.
Enemmän Guardianin reaktiossa oli tosin kyse siitä, että miekankahvaansa pakkomielteisesti tarranneen Matoron sinkoama jääpuikkoammus lensi kahden sentin päästä hänen ohimostaan.
Sininen skakdi seisoi hetken hiljaisuudessa tuijotellen Matoroa, joka piteli yhä miekkaansa sojossa hänen edessään.

”En ota teitä enää koskaan eräretkelle”, Guardian sanoi happamasti.

”E-e-eversti!” Snowie huusi hymyillen. ”Siinähän sinä. H…auska nähdä!”
”Jep”, Guardian sanoi ja vilkaisi mäkeä, jota alas viisikko oli pyörinyt. Hänen mielenkiintonsa herättivät isommat, suorastaan valtavia jalanjälkiä muistuttavat painaumat mäessä. ”Jäljistä päätellen saitte ajoneuvon toimimaan?”
Keetongu nosti hitaasti kätensä ja osoitti maassa makaavaa aluksenrojua.
”… aaaa-ha.”
”Niin”, Keetongu sanoi. ”Tuo pitäisi saada korjattua tai jäämme tänne syömään sinappia Niddin kanssa.”

”Luotan että tiedät, mitä teet”, Guardian sanoi nyökäten ja erehtyi ajattelemaan Tongun kauhuskenaariota. Vilunväristyksiä kulki pitkin skakdin selkärankaa. ”Te muut, tarvitsen teidät lapion varteen ja heti. Emme tiedä, kauanko papalle riittää vielä happea. Etenkin jäävoimaiset tänne ja heti.”
Guardian viittoi klaanilaisia luokseen ja lähti astelemaan kohti lumi- ja jääkasaumaa, jonka hän arvioi olevan mökin oviaukon kohdalla. Käveltyään hetken sininen sotaveteraani kuitenkin pysähtyi ja muisti jotain.

”… anteeksi, käytin monikkoa. Kepe, jääpä sittenkin auttamaan Keetongua”, Guardian sanoi. Kepe vastasi myöntävästi virnuillen.
Snowie oli selvästi ollut liian kauan hiljaa ja näki, että hänellä oli pakottava tarve sanoa jotain.
”… hei, G?”
”… niin?”
”Muistatko kun puhuin siitä hirviöstä?” Snowie johdatteli varovaisesti.
”… joo?”
”No… asia on ikään kuin niin, että se-”, Snowie uikutti, mutta joutui Guardianin keskeyttämäksi.
”- on naurettavaa hölynpölyä. Lumimyrsky palaa kohta ja en halua ikään kuin hautautua, tiedätkö. Lapion varteen, toverit”, Guartsu hoputti.
”… niinpä kai sitten.”

Paaco istui rauhallisena iglussaan. Lumirakennelma oli osoittautunut yllättävän mukavaksi ja lämpimäksi paikaksi kuivatella jalkoja. Moderaattorikokelas hymyili ja rummutti polveaan. Näin oli ehkä parempi, sillä Toa ei pitänyt kylmyydestä ollenkaan. Vuorikiipeilykään ei ollut Toan suosikkiasioita. Hän oli kokeillut sitä kerran.
Muuan vuoristolintu oli luullut vihreää Toaa isoksi marjapensaaksi. Paaco ei enää mielellään puhunut asiasta.

”Näh, kyllä ne sen sinappipapan sieltä löytävät”, Paaco sanoi hymyillen. Mikäs tässä oli köllötellessä, vihreä Toa ajatteli ja kellahti makuulle. Nimeämispäivänä oli tarkoituskin ottaa rauhallisesti.

Rauhallisuus olisi saattanut onnistua, jos fysiikan lakien ei olisi ollut paha tapa todistaa toimivuutensa juuri väärillä hetkillä. Muuan Ämkoo-vuorelta heitetty ilmaa pitkään halkonut lohkare päätti juuri silloin tehdä tuttavuutta painovoiman – ja tietyn iglun kanssa.
Rysähdys oli kova.

Paacon kirosanat olivat kovempia.

Puinen ovi rysähti auki ja kaatui tuoreeseen lumihankeen. Lumihanki narskahti muinaisen oven alla. Alle sekunnin päästä ilmoille räjähti sarja korvia tuhoavia haulikon laukauksia, jotka kaikuivat pian jostain kauempaa. Vahva savu täytti ilman. Hajusta päätellen aseenomistaja ei ollut puhdistanut piippua hetkeen.

”OKEI, TORAKANÄPÄRÄT”, haulikon omistaja karjui yskäisän käheällä äänellä. Ase niksahti auki ja hylsyt putosivat lämpiminä lumihankeen. Toisella kädellään vihreä Turaga heilutti aggressiivisesti nyrkillistä uusia hauleja, jotka putoilivat sormien välistä.
”TÄTÄ TAVARAA ON LISÄÄ JA IHAN KARRRRRZAHNIN PALJON. JUOSKAA TAKAISIN PESÄÄNNE, HELEVETIN TUNARIT, TAI TÄYTÄN TEIDÄT TERÄKSELLÄ.”

”Turaga Niddi”, Guardian sanoi kunnioittavalla äänensävyllä. Hän, muiden viiden klaanilaisen lisäksi, piteli käsiään ylhäällä. Kepen puoliautomaattiset lumilapiot lojuivat itse kunkin jaloissa.

”TEISTÄ EI OLE MIHINKÄÄN, ÖTÖKÄNLÄNTIT”, muinaista jaloa Kualsia ryppyisenä naamanaan käyttävä Turaga huusi hakaten haulikkoa ovenreunaan. Puu alkoi pettää aseen alla. ”NUORRRUUDESSANI MINÄ PERRRRRHANA PUDOTIN JOKA PÄIVÄ AINAKIN NELJÄSATAA TEIDÄN KALTAISTANNE.”

”Kybä?”, Snowie yritti heilutellen molempia käsiään ilmassa ja hymyillen. Rauhallisella äänensävyllä ei tuntunut olevan kummoisempaa vaikutusta vihreään Turagaan, jonka pää näytti kiehuvan niin, että lumihiutaleet sulivat jo ensikontaktissaan.

”NELJÄSATAA SIIS VAIN NYRKEILLÄNI”, sinapilta voimakkaasti tuoksahtava papparainen kailottii pomppien mökkinsä oviaukossa ylös ja alas. ”AMPUMA-ASEILLA? EN JAKSANUT EDES PIRU VIE LASKEA!”

Guardian henkäisi syvään ja korotti ääntään.
”Sinappipappa! Pää hankeen ja nimeämispäivärauha!”

Vihreän turagan pompinta hidastui vähitellen, kun se tajusi, että edessä seisova kuusipäinen joukkio ei koostunutkaan mökin rauhaa usein häiritsevistä nazorak-sotilaista, vaan käsiään ylhäällä pitelevistä klaanilaisista. Papparaisen vihreän naamion hymy alkoi levetä.

”Guartsu perhana!”

”Aivan, minä perhana. Kelpaako kyyti lämpimien patojen ja herkullisten juomien äärelle?”

Niddi laski aseensa.
”Siinähän on klaanilainen kavereineen. Tulitte hakemaan vanhaa miestä vaiko vain nauttimaan raikkaan vilpoisasta maisemastosta ja ilmastosta?”
”Olemme pelastamassa sinua, jäsen Niddi”, Matoro vastasi välittömästi.
”Poikahan puhuu prameasti” Turaga pani merkille.
”Enkä ole ihan varma, puhuisinko tästä raikkaan vilpoisana”, Umbra pohti ääneeen. ”Tai siis, voisin vaikka vannoa, että näin jossain tuossa matkan varrella hirven, joka oli jäätynyt pystyyn.”

Niddi loi omasta lyhyestä perspektiivistään mulkaisun pitkään, haarniskoituun hahmoon.
”Nuorukainen. Kun me vanhoilla päivillä olimme sodassa pahaa Vinkkistölyöttäytymää vastaan-”
”…mikä piru on Vinkkis-”
”Älä keskeytä vanhan miehen kertomusta, kloppi! Kun olimme sodassa Vinkkistölyöttäytymää vastaan oli niin kylmä, että kun yritti juoda vettä, ei pystynyt, koska naama oli jäätynyt ja oli kuollut.”
”…tuossa ei…”
”Kun yritti ampua aseella, se ei onnistunut, koska ilma oli jäätynyt eikä ammus liikkunut.”
”Mitä tämä on minä en edes.”
”Ja kun yritti syödä mitä tahansa, ei pystynyt, koska-”
”Kiitos Kyösti”, Guartsu kiitteli painokkaasti. ”Tajusimme pointin.”

Hetken ja Turagan happaman naaman verran oli hiljaista, sitten Kepe avasi suunsa.
”…miksi häntä sanotaan Kyöstiksi?”
Guardian laski kätensä tiedemiehen olkapäälle, ja ohjasi tämän hieman syrjemmäksi.
”Katsos, meidän oma Niddimme luuli tässä taannoin olevansa kaukaisen maan hallitsija nimeltään Kyösti.”
”Ja, leikitte mukana, koska ette halunneet loukata hänen tunteitaan?”
”Ei, se on vain hieno nimi.”
”…”

Niddi taittoi haulikkonsa keskeltä, ja laittoi tuohiseen selkäreppuunsa.
”Noh, nuorukaiset, auttakaapa vanha mies takkatulten äärelle.”
”Meillä on kyllä yksi pieni ongelma”, Keetongu otti asiakseen mainita. ”Kulkupelimme on sökönä.”

Niddin ilme kertoi, että hänen nuoruudessaan pelastajat osasivat pelastaa ja kulkupelit kuljettaa.
”Korjatkaapas se sitten.”
”Taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty,” Guardian totesi, ja kohautti nöyränä hartioitaan. ”Tarvitsemme aika lailla palasia menopelin korjaamiseen, eikä varaosakuljetus taida pelata tällä ikuisen roudan kukkulalla.”

”Oikeastaan”, Kepe heittäytyi keskustelijain väliin sormi pystyssä. ”Entä jos tekisimme osia… Tästä mökistä?”

Idea oli huono, mutta parempi kuin ei mitään. Klaanilaiset kävivät mökin purkutöihin, kukin tavallaan. Keetongu kaatoi seiniä, Matoro veti harppuunalla hirsipilarit alas ja Snowie yritti tanssia lattiaa puhki. Loppujen lopuksi sankarimme kuitenkin kokivat paremmaksi ideaksi vain mosautella mökkeröisen pienempiin osiin, klaanilaisia kun olivat. Snowie katseli vierestä, kun Kyöstin haulikko lauloi erästä ovea sopivammiksi rakennuskappaleiksi.
”Nätti pyssykkäliini, pidän sen kaiverruksista.”
Vanhus käänsi päänsä puhujaa kohti.
”Niinkö.” Hänen äänestään loisti sanoinkuvaamaton katkeruus.
”Tuota, mjäh?” Snowie esitti ymmärtämättömyyttään.
”Katsos, poikaseni, katso tätä asetta.”
Turaga kohotti tuliluikkusen valkean lumikon tarkasteltavaksi, ja jatkoi puhettaan: ”Siinä on kaikki hienoudet. Mainitsemasi kaiverrukset, puinen, käsin veistetty kahva, täydellisesti hiottu piippu, varmistimen puute.”
Kaksi keskustelijaa eivät huomannet, kuinka muutkin kerääntyivät kuuntelemaan kertomusta.
”Mutta kauan sitten, menneinä aikoina, kun olin vielä nuori mies, minä tein yhden suurimmista virheistä, jonka mies voi tehdä. Minä rakastuin.”
Klaanilaisten reaktiot olivat vaihtelevia, mutta tarina jatkui.
”Se oli kauneimmista tuntemistani Matoralaisista. Harmi vain, se oli toisen miehen vaimo. No, niinpä minä sitten, nuori ja tyhmä kun olin, menin ja ehdotin vaihtokauppaa. Neitokaisen mies halusi tämän aseen siitä akasta. Arvaapa perhana suostuinko.”
”Se akka”, Umbran oli pakko ottaa kantaa. ”Uskoisin, että tällä Matoralaisella oli nimikin.”
”Niin on tälläkin!” Kyösti huudahti loukkaantuneena ja heristi asetta. ”Minä kutsun sitä Veerakiksi.”

Seurasi typertyneitä ilmeitä, ja purkutyöt jatkuivat.

Pian Keetongu ja Kepe pääsivät rakennustöihin muiden kerääntyessä ringiksi kaksikon taakse.
”Lauta”, Kepe sanoi eleettömästi, ja ojensi oikean kätensä odottavasti.
”Lauta”, toisti Umbra hänen vieressään ja ojensi hänkin kätensä.
Guardian pyöräytti silmiään ja ojensi Umbralle romupinosta laudanpätkän, joka puolestaan antoi sen Kepelle.

”Hei. Anna minulle tuo seinällä roikkunut hirvenpää”, Keetongu ilmaisi toiveensa Matorolle. Mustahaarniskainen jään Toa väänsi kasvoilleen kysyvimmän ilmeensä, mutta antoi koriste-esineen Keltaiselle Jättiläiselle. Keetongu huomasi harppuunasankarin ilmeen.
”Siitä saa hyvän potkurin.”
”Anteeksi, mutta millä logiikalla?”
”Jättiläisen logiikalla.”

Klaanilaiset olivat kovia keksimään huonoja ideoita, mutta ällistyttävän usein ne toimivat. Joku voisi väittää, että mökillä ja hirven irtopäällä ei saisi rikkinäistä höyrykelkkaa liikkeelle, mutta klaanin insinööri-ihmeet uskoivat vakaasti toista.

He olivat väärässä.

Kaikki klaanilaiset istuivat menopelin kyydissä, vaan se ei liikkunut suuntaan tahi toiseen.
”Okei, minä vain kaadan tätä bensatankkiin”, Kyösti totesi kuivakasti ja heitti pari hyppysellistä Turkasta sinne, mihin polttoaine yleensä menee.
”Mitä siÄÄÄÄÄÄÄH”

Ja se toimi. Koska totta kai kaikki toimii, jos tankkiin heittää sinappia.

Reki, kelkka, lumikiituri tai miksi puista, metallista ja hirvenluista kasattua kammotusta sitten kutsuisikaan räjähti uskomattomiin nopeuksiin. Lumi suli ajokin alta, kun se kiisi alas Ämkoo-vuoren hyytävää rinnettä Turkanen-sinapin tulisella voimalla. Kaikki seitsemän matkustajaa pitelivät kynsin ja hampain kiinni ajokistaan välttääkseen kyydistä putoamisen.

Hyytävä ilmavirta yhdistettynä tappavaan tuuleen ja rankkaan lumisateeseen tekivät matkasta varsin epämukavan jokaisen klaanilaisen kasvoille. Joka iikan kasvot olivat jäätyneet virneeseen, joka kertoi enemmän kuin tuhannet sanat.

”Tämä”, Guardian sanoi irvistyksensä läpi.

Ajoneuvo karahti sinappivoimallaan hyppyrimäisen vuorenrinteen yli. Alus halkoi talvista ilmaa sekunteja ennen kuin tömähti takaisin hankeen ja jatkoi vauhtiaan.

”On”, Guardian murahti.

Turaga Niddi oli hoiperrellut aluksen takaosaan ja syötti hullusti nauraen lisää tulenarkaa Turkasta polttoaineeksi.
”Ainoa oikea tapa elää!”, Turaga hohotti kovaäänisesti.

”Typerintä, mitä olen koskaan tehnyt”, Guardian ärjyi. ”Tästä ei puhuta enää koskaan. Hyvää nimeämispäivää ja suut umpeen!”

Lumituisku piiskasi valtavia, kierteisiä sarvia ja kahta punertavaa silmää, jotka tuijottivat mäkeä alas kiitävää höyryalusta. Hirviö hymyili edelleen lohkaremaisilla hampaillaan seisoessaan Ämkoo-vuoren huipulla. Lumimyrsky varmisti, että kukaan ei näkisi olentoa.

Tänään oli ollut hyvä päivä monikymmenmetriselle hirviölle. Se oli syönyt maittavan hirviaterian ja kohdannut seitsemän vuorelle eksynyttä matkalaista.

Kun oli elänyt kuusituhatta vuotta, yksinkertaisia asioita oppi arvostamaan.

Hirviö varmisti jalansijansa Ämkoo-vuoren liukkaalla huipulla ja röyhisti rintaansa. Se päätti päästää vielä yhden voitokkaan karjahduksen.

HOOOOOOH.

Mitä tuli Umbraan, Matoroon, Snowieen, Kepeen ja Keetonguun, he eivät unohtaisi olentoa koskaan. He kuitenkin suostuivat olemaan puhumatta illasta ja sen tapahtumista. Kukaan ei voisi koskaan uskoa, mihin he olivat vuorella törmänneet.

Huipulla seisova hirviö avasi suunsa ja raotti jäisiä äänihuuliaan.

HOOOOOOH.

Vaikka tapahtumista suostuttiin pysymään vaiti, Snowie ja Keetongu olivat kuitenkin sitä mieltä, että nimeämispäivän perinteitä tulisi kunnioittaa. Olennolle olisi annettava nimi, vaikka kukaan viisikosta ei sitä saisikaan käyttää.

Viisikko suostui Keetongun ehdotukseen. Nimi oli helppo valita, kun katsoi olennon vuohimaisia sarvia ja skakdimaista olemusta.
Se oli melkein liiankin ilmiselvää.

Vuori järisi ja lumivyöryjä syntyi. Vuoristorahit juoksivat pakoon ja läheisen Nui-Koron matoranit harkitsivat muuttamista Bio-Klaaniin.

HOUUUU.
HOUUUU.
HOUUUU.

Retro

Legenda Tarkastajasta

20.12.2011 Umbra Kommentoi

BioArkistot, hyllykkö 42

Umbrat istuivat BioArkistoissa, etsien tietoja Kuolleiden Makutan legendasta. Matoranien kauhutarinat kertoivat makutasta, joka matkaa halki kaikkeuden, etsien Kohtalonsa lopussa olevia henkilöitä saavuttamasta Kohtaloitaan ja vie näiden sielut, ottaen ruumiit erinäisistä valekuolleista koostuvaan pienoiseen armeijaansa.

Kaksikko istui nyt pölyisellä arkistojen kivilattialla, ympärillään monen monta kirjaa jotka käsittelivät universumin mytologiaa. Kirjat, Karzahnista Tren Kromiin ja Rhakelakkiin totuus myyttisistä hirviöistä, Irnakk ja muut legendojen hirviöt, Tarujen Äijärakk ja jumalten sanansaattajat, Miksi aina kuusi?, Mysteerien kaapuolennot ja Legendat, totuus niiden takana olivat levitettyinä kaksikon edessä, kun he tutkivat niitä valokivien loisteessa, koska soihdut oli kielletty arkistoissa tulipalovaaran takia.

Löytyykö mitään?, Matoran Umbra sanoi, etsien kirjasta Mysteerien kaapuolennot mainintoja henkilöstä nimeltään Kuolleiden Makuta. Oli perin haastavaa etsiä tietoa jostain olennosta joka oli yksi universumin oudoimmista taruista ja legendoista. Kaiken lisäksi tietoa oli perin vähän ja matoranien keskuudessa suullinen perimätieto ja faktat makutan olemassaolosta olivat sekoittuneet perin ristiriitaiseksi mössöksi josta ei ottanut päätä eikä häntää.

Lopulta Matoran Umbran onnistui löytää tietoa Kuolleiden Makutasta, olennosta jonka huhuttiin pystyvän pitkittävään lopullisen Kohtalon, kuoleman tapahtumista. Valkoisen makutan oli sanottu pystyvän kirjoittamaan kohtaloita uusiksi ja herättämään kuolleista eikä kukaan tiennyt kuinka paljon näistä huhuista oli totta ja kuinka paljon matoranien keksimiä iltasatuja.

Kirjan sivulla 666 luki isolla otsikolla Kuolleiden Makuta

Kuolleiden Makuta on mystinen makutaksi itseään kutsuva olento, jonka alkuperästä ja elämästä ei tiedetä paljoa mitään. Tiedetään että hän saattoi kuulua makutoiksi kutsuttuun rotuun, kutsuihan hän itseään makutaksi, vaikka tämä ei olekaan varmaa, koska täysin puolueettomat lähteet puuttuvat. Tämän olennon on sanottu pystyvän kontrolloimaan ja kirjoittamaan Kohtaloita uusiksi, vaikka tästäkään kyvystä ei löydy kauhean suuria todisteita.

Kuolleiden Makuta on yksi universumin vanhoista, unohdetuista taruista.
Hänen on kerrottu valinneen erään matoranin Kohtalon ja muodostaneen siitä omanlaisensa. Makutan on sanottu myös koonneen kohtalonsa lopuissa olevista olennoista epäkuolleiden armeijan, jonka on sanottu kylväneen kauhua Eteläisellä mantereella ja muualla eteläisellä universumilla.
Faktat jotka makutasta tiedetään ovat tällaisia:

Hän oli voimakas hahmo, joka keräsi epäkuolleiden armeijan itselleen, joita hän käytti kylvääkseen kauhua ja levittääkseen hänen sanaansa.
Hänen on tiedetty käyttäneen voimiaan kohtalon muokkaamiseen. Syitä ja keinoja tähän ei tunneta.

Hän on elänyt, mutta hänen viimeaikaisia tapahtumiaan ei tunneta. Ei tiedetä elääkö hän tai missä päin universumia hän on tällä hetkellä. Jotkut teorisoivat hänen kuolleen, toisten mielestä hän on jättänyt tämän maailman.

Suurin osa lähteistä on sitä mieltä että Kuolleiden makuta kuului Makutojen lajiin ja omaa näin 42 rahkshi voimaa ja varjon elementaalivoimat. Joidenkin mukaan hän on kantanut ainakin henkiinherätyksen naamiota, Trynaa ja muita kuolemaa ja lopullista Kohtaloa huijaavia esineitä ja naamioita.

Tiedetään ettei hän ole ollut vuosituhansiin Makutain veljeskunnan palveluksessa ja hän ei ole nähnyt lajitovereitaan vuosikausiin.

Näiden tietojen perusteella voidaan sanoa että Kuolleiden Makutaksi kutsuttu olento on todellinen, myyttien ympäröimä hahmo, jonka todellista historiaa ei tunne moni tämän maailman olento. Todisteiden valossa voidaan sanoa kuitenkin se että hän ei ole vain myytti ja hahmolla on historiallista taustaa takanaan.

Umbrat katselivat toisiaan kun olivat lukeneet tämän lyhykäisen tiedon tästä Kuolleiden Makutasta, josta KraUmbra oli kertonut Umbran muistossa.
Muistatko kuinka veljesi kertoi tuhonneensa tämän Kuolleiden makutan, joka loi sinun Kohtalosi tällaiseksi? Pakaria kantava matoran kysyi, silmät naulittuna toa-veljeensä.
Muistan kyllä, mutta samalla muistan myös jotain joka ei kuulu minun muistoihin. Jotain joka on KraUmbran kokemaa ja perin inhottavaa. Hän puhui totta kertoessaan kohtaamisestaan tämän Luojamme kanssa. KraUmbra kertoi makutan siirtäneen sielunsa kuuteen erilaiseen haarniskanpalaseen ympäriä universumia, jotka veljeni etsi. Vain kaksi jäi jäljelle ja ne minun pitää löytää että saan tietää totuuden tästä koko jutusta, sillä tämä koko juttu hämmentää ja pelottaa minua, jos ymmärrät mitä tarkoitan, veljeni.

Tämä meidän arkistokäyntimme ei oikein tuottanut kauheasti tulosta tämän Kuolleiden Makutan etsimisessä, mutta ainakin saimme tietää että KraUmbra ei valehdellut puhuessaan tästä Kohtaloa muokkaavasta makutasta. Meidän pitää vain yrittää etsiä ne kaksi viimeistä haarniskanpalasta, joiden avulla voimme tuoda makutan hengen elävien kirjoihin, kuten hän suunnittelikin, huijata kuolemaa ja lopullista Kohtaloaan. Itse asiassa tämä on aika paradoksaalista sillä jos hän tiesi tulevan kohtaloni, hän tiesi myös että jakaudun ja tulen tuhoamaan hänet Aaaa. Pääni räjähtää tästä ajattelemisesta. Miten joku edes pystyisi kirjoittamaan toisen Kohtalon

Umbrien löytö sai sekavat ajatukset risteilemään molempien päiden sisällä. Oliko kyseessä oikeasti jokin näinkin voimakas hahmo, joka voi vain kirjoittaa kohtaloa uusiksi vai vain jokin KraUmbran vale Kaksikko päätti koettaa selvittää tämän mysteerin todenperäisyyden ja sen miten kaikki olikaan voinut tapahtua.

Kaksikko lähti pölyisestä BioArkistosta ja suuntasi kohti pääaulan portaita, joissa oli yhä kyltti VARO PORTAITA! He menivät viileään ja kosteaan ulkoilmaan ja suuntasivat kulkunsa kohti jylhää ja voimakkaana siintävää Bioklaanin linnoitusta, heidän kotiaan ja turvapaikkaansa, kuten linnoitus oli alun perin tarkoitettukin.

Retro

Kaksosdilemma

17.11.2011 Umbra Kommentoi

Umbrien mielilinkki

Kuvittele että joudut elämään toisen olennon, toisen itsesi elämän muistojen läpi. Näet ja tunnet lähes kaiken mitä toisen maailman vastineesi on joutunut käymään läpi, samalla kun hän käy läpi sinun muistojasi ja saa niistä kuvan sinun elämästäsi, suruineen, iloineen ja muine asioineen.
Nyt kaksi sankariamme, kaksi Umbraamme, joista toinen on Painovoiman matoran toisesta maailmasta ja toinen valon toa ja moderaattori tästä maailmastamme, ovat joutuneet toistensa mieliin ja käymään läpi toistensa elämiä.

Valon toa Umbra on siirtynyt violettimustan matoranin ruumiiseen ja elämään toisen maailman vastineensa elämää kun taas ulottuvuusmatkaajamme on taistelemassa Avra Nuilla Moderaattori Umbran pahaa puolimakuta veljeä vastaan..

Sukeltakaamme syvälle mielen ja muistojen eriskummalliseen maailmaan!

Moderaattori Umbra näki edessään suuren varjo-osapyörteen, joka humisi pahaenteisesti. Kaikeksi onneksi osapyörteestä pilkisti esiin mustia, varjoenergiasta syntyneitä lonkeroita. Hirviö hänen edessään piti päässään saastuneen Haun muotoista naamiota. Olento oli kuin pyörremyrsky, joka oli mennyt läpi matoranien hautausmaan, täynnä toivottomuutta, kuolemaa, erilaisia mekaanisia palasia ja varjoja. Varjolonkerot lähtivät yhtäkkiä liikkeelle, olennon alkaessa puhua. Saastunut hau, jonka silmäkuopissa ei näkynyt valoa tai elämää, alkoi liikkua kun jokin olisi puhunut, vaikka puhe olikin moniäänistä ja hämmentävän demonista.

Olen itse pahuus, Makuta on nimeni. Veljeni on laittanut minut ahtaalle tässä maailmassa, koska tarvitsen ympärilleni kuolemaa ja tuhoa, sillä minä olen TUHO ja TYHJYYS. Tarvitsen jotain mitä teillä on, että voin tyydyttää TUHON halujani, erään välineen, jolla pääsen muihin maailmoihin. Samalla vien voimat, jotka veljeni riisti minulta, olento sanoi, lähettäen varjolonkeronsa ottamaan elementaalikuulat takaisin hänelle itselleen. Neljäkymmentä kaksi lonkeroa lensi ilmassa, imien päihinsä muodostuneilla suilla makuta-voimat takaisin Makutalle. Muutama tyhmänrohkea tiedemies-matoran oli mennyt suojelemaan kuulia, mutta Makuta oli vain iskenyt lonkeronsa tiedemiesten päihin, milloin takaraivon, milloin otsan kautta ja imien näiden elinvoimat. Tiedemiesten ruumiit hajosivat tuhkaksi, jättäen valkoiset takit leijailemaan lattialle ja voimattomat kanohi-naamiot kolisemaan metallilattiaan.

Ba-Matoranin kehossa oleva Umbra on vaikuttunut näkemästään painajaismaisesta näystä. Itse tuho on tullut tähän paikkaan. Umbra haluaisi ottaa selvää olennosta, mutta muiston takia hän jatkaa eteenpäin kävelemistä, kävelyn muuttuessa juoksuksi. Yksi tiedemies lentää Umbran pään yli ja osuu läsähtäen kirjahyllyyn.

Makuta heittelee kirjahyllyjä ja pöytiä voimillaan. Hän selvästi etsii jotain, Umbra miettii.
Olen itse TUHO ja TYHJYYS, kaikuu moniäänisenä demonikuorona ympäri rakennusta. Varjopyörteen humina taustalla vain säestää sekavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Papereita ja tavaroita alkaa imeytyä pyörteeseen, olennon kasvattaessa massaansa.

On aika lähteä tästä maailmasta uuteen, koska minun on nälkä ja uusia maailmoita valloitettavana, moniääninen demonikuoro jyrisee, vyöryen eteenpäin. Olento tuhoaa niin seinät ja kaiken tieltään.

Umbran juostessa olentoa pakoon, hän on kaatua edessään olevaan pöytään, jolla on musta, suurehko tykki, jossa komeilee kultakirjaimin, Olmak. Matoran nappaa tykin kainaloonsa ja laukaisee vahingossa aseen. Makutan huomio kiinnittyy heti sankariimme.

Liity minuun ja veljiini, Umbra, Makuta sanoo, kammottavan moniäänisesti, muuttaen varjomassansa järjestystä jatkuvasti. Anna tykki minulle niin säästän sinut ja tämän maailman, koska uudet maailmat tarvitsevat TUHOA. Maailman kansat ovat rakentajia ja luojia ja jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Se on syy miksi olen olemassa, Makuta sanoi, lukien samalla Umbran ajatukset.

Umbra pysyy vaitonaisena, Makutan liikkuessa häntä kohti. Olento lukee hänen ajatuksensa ja sanoo On 1000 tapaa tappaa sinut, joista 941 sattuu. Luovuta tykki minulle, Makuta mörisee.
En anna tätä asetta sinulle, tapoit nämä viattomat tiedemiehet, Umbra sanoo, muistaen samalla kontrolloivansa valon elementaalivoimia. Hän luo sormestaan valoauran juuri kun Makuta on lähettämässä varjolonkeroita kohti Umbraa. Makuta perääntyy vähän ja sanoo: Valo, ainoa mukamas heikkouteni, mutta mitä valo oikeastaan on? No pimeyden poissaoloa tietenkin
Anna minulle tykki, että pääsen tästä maailmasta, sillä jos lähden, maailman kansat eivät voi enää yhdistää voimiaan ja haudata erimielisyyksiään taistelussa minua vastaan. Täydellinen anarkia nousee valtaan universumissa kun erilaiset sotalordit koettavat pitää hallussani olleen valtatyhjiön itsellään. Kuvittele sotien ja taisteluiden tuhoama universumi silmiesi edessä, matoran, Makuta sanoi moniäänisesti ja nauroi.

En anna asetta sinulle, Umbra uhosi, ampuen portaalin, ilmaan. Matoran epäröi hypätä portaaliin, mutta Makutan raivostuneena lähettämä varjolonkero oli toista mieltä. Umbra, musta miekka ja tykki lensivät kaikki ulottuvuusporttiin ja aloittivat matkansa kohti tuntematonta.
Lentäen läpi muistojen avaruuden, Umbra näki tuttuja hahmoja erilaisissa tilanteissa. Moderaattori näki painovoiman matoranin silmin kuinka hopeinen neliraajainen sylinteri ampui plasmakanuunallaan, mustaa ja vaaleanvihreää haarniskaa käyttävän ortonin kuoliaaksi. Sitten kuva jo vaihtuikin ja moderaattori näki veljensä silmillä kuinka Guardian laski seppeleen Yö kauhuksi kutsutun tapahtuman uhreille. Hän näki mitä ortonin hautakivessä luki. Orton oli nimeltään Levah ja hän kuoli yö kauhun taisteluissa.

Muisto vaihtui ja Umbra oli tutunoloisen valkohaarniskaisen soturin kanssa klaanin saaren havumetsässä. Erilaiset muistokuvien rippeet menivät kuin filminauhana Umbran edestä. Hän näki suuren, pihlaa tihkuvan kuusen johon oli jähmettyneinä nazorakeja, sen kuinka Gekko ja Umbra taistelivat tiensä läpi Zyglakien konfirmaatiotilaisuuden ja aina sen kun matoran-ystävämme taisteli valkomustaa zyglakia vastaan, joka kutsui itseään Flygeliksi. Muistot loppuivat hämärään muistikuvaan punaisesta, neliraajaisesta rahista, joka nosti sankarimme selkäänsä ja vei hänet unenomaisen matkan takaisin klaaniin

Moderaattorimme tunsi kaksosensa tuskat kun tarttuva, zyglakien levittämä tauti vaikutti matoranin heikohkoon kehoon. Protodermispanssari alkoi haurastua ja tippua, samalla vaurioittaen sisäisiä hammasrattaita ja mekaanisia laitteita. Oli kuin tikarit olisivat työntyneet matoranin kehosta sisään ja alkaneet vääntää liittimiä hajalle. Kipu oli kauhea, oli ihme että ulottuvuusmatkaajamme oli kestänyt tämän kivun hengissä ja valittamatta, mutta ehkä syynä oli sairaanhoitajien antamat morfiinipistokset, jotka lievittivät kipua.

Ulottuvuus-U:n näkymä
Ba-Matoranin sielu katsoi valon toa Umbran silmistä ympärillä levittäytyvää kauhuskenaariota. Zyglakit olivat tulossa laumana kohti aikaan ja paikkaan jäädytettyjä toia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tulevasta hyökkäyksestä, vaikka he kontrolloivatkin mitä erikoisempia voimia, joita ei ihan laskettu elementaalivoimiksi. Toat keskittyivät heidän edessään olevan Makutan tuhoamiseen, ja jokainen heistä oli jo alkanut kanavoida elementaalivoimaansa kohti Makutaa. Toat uskoivat että heidän yhdistetyt voimansa loisivat Sähköistynyttä protodermistä, mikä voisi vangita Makutan niille sijoilleen, mutta nuorille toille ei oltu kerrottu että nämä heidän elementtinsä eivät oikeasti tuottaneet häkkiä makutan ympärille yhdistettynä.

KraUmbra vain nauroi ja tuijotti edessään olevia mukamas tyhmänrohkeita ja urheita sotureita. Hän halusi vain Umbran, noiden muiden toien kohtalo oli samantekevä hänen silmissään. Muutenkin Zyxaxin joukot hoitelisivat toat mitä pikimmiten.

Umbra, luovuta ruumiisi minulle. Voin antaa sinun hallita ruumistasi aina viikonloppuisin, makuta huikkasi nauraen röhöttävää naurua. Punaiset silmät kiiluivat verenhimoisesti hänen katsellessa kuinka hänen toa-veljensä katseli näkyä surumielisesti. Toien pitäminen paikallaan vei makutan energioita, mutta hän oli imenyt tarpeeksi voimaa zyglakeista, weartax-hämähäkeistä ja kraatoistaan että pystyi tekemään monia asioita samanaikaisesti.

En luovuta ruumistani sinulle, koska sinä ansaitset vain kuoleman käsissäni! Umbra huusi, vaikkei Ulottuvuusmatkaajaystävämme, joka oli keltamustan soturin sisällä niin sanonutkaan. Tämä oli vain osa muistoa ja Ba-Matoran tunsi sanojen vain soljuvan sisältään ulos.

Olet vain säälittävä, angstinen, murheenkryyni ja pimeydestä koostuva olento joka ei kestä päivänvaloa, eikä näe todellista maailmaa, valoineen ja varjoineen, Umbra sanoi ottaen askeleita kohti kaksostaan, joka koostui vain negatiivisuudesta. Et ansaitse mitään rakkautta, lämpöä tai muitakaan lämpimiä tunteita. Et ansaitse mitään muuta kuin kärsimyksen mitä olet aiheuttanut tälle maailmalle. Ansaitset vain tulla pyyhityksi pois olevaisuudesta!

Valon elementaalienergiaa alkoi virrata Umbran oikean käden virkaa pitävästä exo-kanuunasta. Umbralle riitti tämä velipelleily, oli aika päättää se, kumpi tässä maailmassa saa elää ja kumpi ei.
Odottamaton veto sinulta, veljeni, Makuta sanoi katsellen murhaavasti veljeään. Vihaa pursuavat silmät vaihtuivat nopeasti surullisiksi silmiksi, kuin silmän räpäyksessä. Miksi sinä olet noin ilkeä minulle? puoli-makuta suri, surun muuttuessa nopeasti vihaksi. Minä. Vien. Sinun. Ruumiisi. Ja Mielesi! KraUmbra huusi ottaen vastaan valonsäteen, jota hänen toa-veljensä tykistä virtasi. Imperiumini tämän maailman ainoana Umbrana alkaa tänään!

Makuta imi valoenergiat itseensä, katsellen veljeään. Yksi valon toa ja tiimillinen, jähmetyskenttään jätettyjä toia vastaan puoliverinen makuta ja joukko Zyglakeja. Oi kuinka ylivoimainen mittelö tämä olikaan.

Jos tämä on parasta mihin pystyt, veljeni, olen hyvin pettynyt sinuun. Ruumiisi valtaus tulee olemaan todella helppoa, niin helppoa että voin jopa kertoa sinulle miksi haluan sen käsiini ja mitkä ovat suunnitelmani. Katsos, olen osittain makuta, ja tiedän että olet valon toa, jonka moraali käskee tuhota kaikki makutat. No siis, jos paljastan sinulle menneisyydestäsi jotain, jonka vain makutat voivat tietää, säästätkö minun tuhoamiseni vähän myöhemmäksi? Makuta sanoi, katsellen veljeään, jonka tykkikäsi välkehti pimeässä yössä. Ase oli ladattuna uuteen energiaryöppyyn.

Kerro tarinasi, kuuntelen sen, Umbra sanoi, ampuen hallitsemattoman valonsäteen taivaalle.
Toa katseli surumielisenä veljeään. Matoranin mieli tässä muistossa ihmetteli Umbran päätöstä antaa periksi veljelleen ja antaa tämän puhua, koska tämä tunsi vihat Umbran sisällä.

No siis, tiedät kai matoranien legendan makutasta joka hallitsee kuolemaa. No hän ei ole vain legenda, vaan oli myös todellinen, kunnes hän tapasi minut. Ennen kuolemaansa hän paljasti jotain yhteisestä menneisyydestämme, veljeni. Omien sanojensa mukaan, Makuta oli suunnitellut suurimman osan kohtaloistamme. Hän oli muokannut tähtiä, ja saanut ne epäjärjestykseen, joka johti erilaisiin elämämme tapahtumiin. Hän myös oli osannut odottaa minun saapumistani ja oli varautunut siihen. Ennen katoamistaan, makuta laittoi olemuksensa kuuteen haarniskanpalaansa ja siirsi palaset teleportaatiolla ympäri universumiamme. Ja arvaa mitä minä tein, veljeni? KraUmbra lopetti, antaen veljensä puhua. Puoli-makutan puhuessa zyglak-joukot olivat matkanneet kohti hidastettuja toia. Ja hitaus oli suurin virhe taistellessa vihaisia ja aseistettuja zyglakeja vastaan.

Et kai vain tuhonnut häntä? Umbra kysyi, vihan syttyessä hänen sisäänsä. Samalla toa pääsi yhteyteen veljensä kanssa. Yhteyteen, jota hän oli koettanut murtaa jo kauan sitten.

Kyllä. Matkasin maailmamme ääriin, aina Eteläisten saarten halki ja löysin makutan osaset, kaikki muut paitsi kaksi kuudesta. Kuinka hienoa onkaan huomata luojansa sielun palasen palavan Xian sulatoissa, samoissa joissa muinainen Kojol poltettiin. Heitin yhden palasen Pohjoisen mantereen happoputouksiin ja yhden Artidaxin suureen tulivuoreen. Viimeisen palasen tuhosin omilla voimillani, nauttien silmittömästi sen palamisesta tuhkaksi, Makuta lopetti puheensa, lähettäen mielilinkin zyglakeille ja jähmetyskenttään jumitetulle toa-tiimille. Oli tuomion päivä.

Antakaa veren virrata! KraUmbra huusi voitonriemuisena. Punaisilla silmillä ja demonisilla sarvilla varustettu puoliverinen makuta nauroi apokalyptisella saarella, joka oli kuihtunut kuolleeksi ja riutuneeksi taistelukentäksi. Pimeys valtasi saarta, mustien ja savuisten varjojen laskeutuessa tukahduttamaan toista ja Umbrasta lähtevät valonlähteet.

Zyglakit lähtivät hyökkäykseen kohti toia, jotka vapautuivat hitaasti hidastuskentästään. Joukko eriskummallisilla voimilla varustettuja sotureita, joiden pohjalla oli valon elementti, joutui kohtaamaan korkeasti koulutettuja Zyglakeja, hampaisiin asti aseistautuneita liskoja, joiden sisällä paloi sukupolvien viha toia kohtaan.

Joukkomme, taistelemme viimeiseen mieheen asti näitä jumalanpilkkaajia, jotka eivät kunnioita Rhakelakkia, luojaamme! Zyxax huusi, johdattaen miehiään taisteluun. Zyglakit ulvoivat ja lähtivät sotahuutojen saattelemina taisteluun.

Veitset ja keihäiden kärjet välähtelivät Umbran luomassa valossa. Valon toa näki kuinka liskot liikkuivat lujaa ja tappavasti toien kimppuun. Miekat kalahtivat kun hidastuneet toat koettivat taistella täysissä voimissa olevia tappavia liskosotureita vastaan.

Et voi tehdä tätä! Umbra huusi, silmiensä välkehtiessä punaisina. Valo välähti Umbran tykistä, suoraan Makutaveljensä rintaan. KraUmbran vatsaan tuli reikä ja punaista antidermismäistä ainetta alkoi virrata ulos reiästä.

Toat näkivät viimeisinä hetkinään kuinka verta hamuavat liskot iskivät keihäät ja miekkansa toien hidastuneisiin ruumiisiin. Vaikka liskomiehet hidastuivat itsekin astuessaan makutan luomaan hidastuskenttään, kentän ulkopuolella saatu vauhti ja nopeus saivat aikaan sen että liike myös jatkui paljon kovempana kentän sisällä kuin toa-sotureilla. Umbraa hirvitti, sillä hän oli vastuussa näistä toista, olivathan he hänen heimoveljiään ja toaveljiään ja siskojaan.

Umbran henkinen yhteys hänen veljeensä suureni ja kaksikko alkoi lukea toistensa ajatuksia. KraUmbran mielessä päällimäisenä asiana oli tehtävän seuraava vaihe: voiman ja massan kasvattaminen, mikä makutoilla tarkoitti vihollisten massojen imemistä makuta-haarniskaan, samalla murtaen vihollisen tahdon ja mielen pirstaleiksi.

Et voi tehdä tätä, Umbra sanoi mielensisäisellä kanavalla veljelleen. Hullu, angstinen ja täysin arvaamaton puolimakuta oli vaarallinen vastustaja tämän saaren asukkaiden elämät olivat vaakalaudalla.

Oi kyllä voin, mutta muista että olit itse luomassa minua tällaiseksi kuin olen. Voitko elää tämän syyllisyyden kanssa että sinun oma pimeä puolesi on riistänyt niin paljon henkiä? KraUmbra sanoi, myhäillen tyytyväisenä. Hänen veljensä murtuisi ihan kohta.

Kohtalonne on tulla osaksi minua, sillä niin on tähtiin kirjoitettu! KraUmbra sanoi viimein, katsellen maahan lyötyjä, verta vuotavia toia, jotka olivat henkitoreissaan. KraUmbra oli käskenyt Zyxaxin joukkoja vain lyömään toat, mutta ei ollut kertonut kuinka pahasti. Lähes kaikki toat olivat menettäneet tajuntansa zyglakien kolmivarpaisten jalkojen alle.

Zyglakien johtaja Zyxax katseli kuinka Makuta alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Suuri varjokoura lähti makutan rinnasta, napaten toat syleilyynsä yksi toisensa jälkeen. Zyglakit perääntyivät strategisesti toain tieltä kun makuta alkoi kasvattaa massaansa. Lyötyjen vihollisten tappaminen oli jopa zyglakien arvoasteikolla alhaista ja makuta tunsi zyglakien vihan niskassaan.

Umbra alkoi kanavoida valovoimiaan päin makutan varjokättä kun tämä imi ensimmäistä toa avraxia itseensä. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava naissoturi virkosi juuri ja juuri näkemään pimeän kauhun edessään, makutan suuren pimeyden jota siivekäs ja sarvekas figuuri kasvatti tuhoontuomitulla taistelukentällä.

Voima veljeni, voima auttaa minut voittoon taistossamme. Te muut olette vain pelinappuloita minun ja veljeni välienselvittelyssä, KraUmbra sanoi, kaikkien elävien olentojen kuullessa sanat mielissään saarella.

Entä Zyglakit! Zyxax huusi, katsoen punaisilla silmillään työnantajaansa, joka oli käskenyt hänet pois Klaanin ja Allianssin välisestä taistosta. Zyxaxia oli tämän tehtävän aikana alkanut jo kaduttaa koko hänen kansansa jättäminen niiden torakoiden ja skakdien armoille ja huhupuheet kotirintamalta eivät olleet mitään kovinkaan maireaa kuultavaa muutenkaan.

Teille on erityinen paikka, osana minua, kuten nämä toatkin! Makuta lisäsi varjokätensä vauhtia, synnyttäen pyörteen joka alkoi imeä kaiken orgaanisen itseensä.

Me Zyglakit taistelemme sinua vastaan! Zyxax huusi, pidellen jalkojensa sirppikynsillä kiinni maasta. Pyörteen imuteho oli sen verran suuri että zyglakit jotka eivät saaneet tukea jaloillaan alkoivat pikku hiljaa hivuttautua kohti puolimakutaa. Tajuttomien Toa Avraxien ruumiit lensivät kauhistuneen Umbran katsellessa, kohti hänen veljeään ja sumahtivat makutan massaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Koko Makutan mittasuhteet muuttuivat massan kasvaessa ja punertava ja musta voiman aura alkoi säteillä makutan ympärillä.

Koko suunnitelmasi on täysin järjetön! Umbra huusi huminan ja kuolevien zyglakien huutojen keskeltä veljelleen, jonka ego oli alkanut kasvaa ulos tästä maailmasta. Mikä hänen hullua veljeään oikein riivasi

Siivekäs kolossi katsoi nälkäisenä liskosotureita, jotka vain odottivat päätymistä makutan osaksi. Zyxax katsoi pelkoaan kuin mies ja hyväksyi tuhonsa, piilottaen samalla suunnitelman mielensä perukoihin. Suunnitelman jonka avulla KraUmbra tuhottaisiin lopullisesti.

Hyväksyn kohtaloni osana sinua. Veljeni, seuratkaa minua. Rhakelakkin nimeen, Zyxax sanoi, päästäen sirppikyntensä maasta. Imuteho nosti zyglakit ilmaan ja koko jäljellejääneiden sotilaiden joukkio aloitti matkansa kohti tuhoa.

Makutan rintakehä avautui, imaisten zyglakit punaisen varjoenergiapyörteen voimalla sisäänsä. Zyglak-soturit kohtasivat kuoleman ilmeenkään värähtämättä, vain heidän ruumiinsa pitivät ääntä kun ne rikkoutuivat atomeiksi, muodostaen makutan uutta massaa.
KraUmbran sisällä alkoi kuhina kun toain ja zyglakien henget pääsivät vapaiksi ruumiistaan, aloittaen taistelun Makutan hullua mieltä vastaan. KraUmbra alkoi liikkua hallitsemattomasti, Umbran katsellessa sivusta veljensä outoa käytöstä.

Imit liikaa olentoja itseesi etkä huolehtinut mielentuhoamisesta, veliseni, Umbra huusi, osoittaen tykillään veljeään. Katso nyt mikä sinä olet! Olet pelkkä suuri massa, joka odottaa räjähtämistään. Et voi samalla taistella kaikkia sisälläsi olevia mieliä vastaan ja samalla tuhota mieltäni. Minä tulen voittamaan tämän. Avra Nuin saaren ja sen asukkaiden nimeen, mielten taistelu alkakoon. Kyynel vierähti Umbran silmäkulmasta kun hän keskitti mielensä linkkiin veljensä kanssa.

Kultainen ja punainen aura kohtasivat toisensa kun Umbra kohtasi megalomaaniseksi kasvaneen veljensä. Umbra tunsi kuinka hänen vahva mielensä alkoi taistella veljensä heikkoa ja sekavaksi mennyttä mieltä vastaan.

Umbra nousi ilmaan ollen kohta veljensä kanssa samalla korkeudelle. Valon toa näki veljensä punaiset silmät ja katsoi niihin syvälle silmiin. Hän tunsi siteen veljensä välissä, katsoessaan demonisiin silmiin, joissa vuorottelivat milloin surullisuus, milloin viha.
Minä tulen veljeni! Umbra huusi kun tunneside tuli niin vahvaksi että Umbra imaistiin veljensä mielen sisään.

Umbra tunsi kylmyyden ja synkkyyden ympärillään, kun hänet imaistiin veljensä mieleen. Vain pikkuruinen tuikku paloi jossain todella kaukana mielen avaruuden pohjukalla. Ba-Matoran Umbra oli jo kokenut aika kovia tämän mielisekoilun aikana ja tulisi saamaan päällensä vielä aimo kasan muistoja.

Ajatukset olivat muuttuneet kirjaimiksi ja sanoiksi, jotka leijuivat KraUmbran kierossa ja synkässä sekä todella lohduttomassa mielessä. Makuta joka ei tiennyt onko toa vaiko makuta, oli todellinen murheenkryyni.

Veljeni, tule esiin. Meidän pitää selvittää välimme lopullisessa taistelussa, Umbra sanoi veljensä suurille silmille, jotka piirtyivät punaisina ja kaksiulotteisina taivaanrantaan. Tämä oli Umbran negatiivisten tunteiden luoma illuusio elämästä jossa ei ole sijaa valolle ja iloisuudelle. Tai niin ainakin matoran Umbra ajatteli.

Ei kulunut aikaakaan, kun Umbran eteen materialisoitui hänen veljensä, joka iski valon toaa heti miekallaan. Tämän jälkeen sarvekas Makuta laukaisi kädestään varjoiskun joka osui Umbraa mahaan.

Valon toa lensi iskun voimasta maahan, hänen veljensä kävellessä Umbran eteen, pitäen miekkaansa Umbran kurkulla.
Luovuta ruumiisi jo minulle, ettei minun tarvitse tuhota sitä siihen kuntoon että sitä pitää paikkailla ties kuinka monesta paikasta, puolimakuta sanoi, kävellen Umbran ympärillä, punaiset silmät naulittuna veljeensä.

Tämä on vain mielikuvitustasi, johon voin vaikuttaa, koska olet osa minua, Umbra sanoi, kuvitellen tykkiinsä valosta tehdyn terän. Kanuunan kärjestä alkoi muodostua keltainen kirves, jolla Umbra sohaisi veljeään rintaan. Haava parantui pikanopeasti, mutta tämä oli vain yksi makutavoimista, joita oli aivan liikaa.

Umbra käytti miekkaansa ja tykkiin luotua valokirvestä, iskien sillä iskusarjan päin veljeään. Painottomassa tilassa mielen avaruudessa väistely tapahtui siten että molempien piti keskittää mielikuvituksensa taisteluun ja sen aikana tapahtuviin muuttujiin.
Miekka kalahti vasten kahta Umbran terää, kun KraUmbra taisteli veljeään vastaan. Makuta loi varjokäden mahastaan, jolla hän sai työnnettyä Umbran syrjään ja pois lukkimasta omaa miekkaansa.

Tuo sattui, Umbra sanoi, hieroen mahaansa jäänyttä mustan käden kuvaa, joka oli muodostunut kiinteästä varjosta. Klaanin moderaattori kanavoi miekkansa kautta suuren valonsäteen päin veljeään, joka vastasi kanavoimalla miekasta punertavan varjosäteen päin valonsäteen lähettäjää. Taistelu mielen avaruudessa sujui yllättävän tasapuolisesti ja hyvin eikä kumpikaan ollut niskan päällä.

KraUmbran mieliavaruus oli kuin itse universumi konsanaan. Punaisista ja mustista kappaleista muodostuvat kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen illuusion luomat pallot ja ympyrät muodostivat planeettoja ja aurinkokuntia sekä erilaisia taivaankappaleita. Kuin avaruus, ilman fysiikan lakeja ja vain mielikuvitus rajana

Veljeni, mikä meidän taistelumme pointti on? Umbra viimein kysyi kun he olivat taistelleet ties kuinka kauan tässä oudossa maailmassa, jossa ei ollut tosiaankaan mitään järkeä. He pystyivät kuvittelemaan tähän maailmaan mitä tahansa hyökkäyksiä ja selvitä niistä hengissä vain ajattelemalla pelastumista mielessään.

Se, että olen yhtä vahva kuin sinä ja että meidän on pakko olla yksi ja sama henkilö, KraUmbra sanoi. Miksi et anna minun liittyä mieleesi ja ruumiiseesi ja jakaa sinulle tietoja joita opin Makutoista silloin kun olin Mutranin koe? Makutoilta, jotka tekivät minusta kaltaisensa, mutta sitten hylkäsivät Ne Karzahnin Makutat! Rhakelakk teidät syökööt!

KraUmbran mesotessa Umbralle, jotakin outoa alkoi tapahtua. Valopallomaisia olentoja alkoi singahdella Umbran ja KraUmbran luokse. Kahdeksan niistä olivat täysin erivärisiä kuin muut, loput olivat hopeisen sävyisiä. Valopallot lensivät ilmassa, kieppuen kaksikon ympärillä.
Olemme Toa Avraxien ja zyglakien henget, Pallot sanoivat yhteen ääneen. Älkää peljätkö, emme halua ainakaan sinulle mitään pahaa, Umbra ja annamme veljellesi anteeksi ja myös sinulle, pallot sanoivat yhdestä suusta moniäänisenä. Me olemme päässeet pois ruumiidemme kiroista, kiitos sinun, KraUmbra, pallot menivät makutan luokse, piirittäen hänet. Mutta olisit voinut tehdä sen hiukan toisin, yksi palloista sanoi, liikkuen etäämmäs muista. Pallo puhui Zyxaxin äänellä.

Haluamme auttaa Umbraa voittamaan tämän taistelun ja siksi annamme hänelle kaiken tukemme, siis me Zyglakit ja Toa Avraxit, pallot sanoivat. Tämä on sinun heikko mielesi, etkä saanut tuhottua meidän mieliämme, KraUmbra, joten jäimme henkiin henkinä tänne mieleesi ja vangiksi. Et anna meille muuta mahdollisuutta kuin käyttää mielikuvitustasi sinua itseäsi vastaan, pallot sanoivat yhteen ääneen, kieppuen Umbran ja tämän veljen ympärillä.

Umbra iske! henget huusivat, kun ne muodostivat ympyrän, joka alkoi pyöriä Umbran veljen ympärillä, valaisten koko tumman mielensisäisen maailman. Äkkinäinen valo sai aikaan sen että KraUmbra alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan tähän maailmaan, koska hänen sisäinen pimeytensä, kylmyytensä, yksinäisyytensä ja negatiiviset tunteet olivat ainoat asiat jotka antoivat hänelle syyn elää. Ja se että hän vihdoin yhdistyisi veljeensä.

En voi tappaa häntä, se on väärin toa-koodin mukaan, Umbra sanoi. Mutta pirston sinut niin pieniksi paloiksi ettet voi enää koskaan palata takaisin ja voit nousta esiin vain suuren surun tai suuren vihan aikana, Umbra sanoi uhmakkaasti, keskittäen mielenvoimansa ja elementaalivoimansa, kaikki Veljeensä, joka rimpuili valon kärventävässä valossa, joka oli myrkkyä varjon olennoille.

Minähän voitin tässä, veljeni, KraUmbra sanoi, kaatuen maahan ja yrittäen kurotella kourillaan veljensä jalkoja. Makutan voimat alkoivat heikentyä kun hänen kuvajaisensa alkoi haihtua kappaleiksi, muuttuen energiaksi joka meni pirstaleina Umbran sydänkiveen.

KraUmbran tultua murusina osaksi Umbraa ja näin kadottua pois olevaisuudesta, valopallot murskasivat tämän mielen illuusion, jolloin valtaisat räjähdykset tuhosivat tämän mustan universumin. Planeetat, tähdet ja kaikki muut räjähtelivät Umbran, jonka silmillä Ba-Matoran Umbra katseli tätä touhua, katsellessa vierestä ja alkaessa kadota takaisin omaan ruumiiseensa.
Umbra palasi takaisin omaan ruumiiseensa kieppuen todella pahasti ja voiden todella pahoin. Hän kaatui maahan ja pyyhki otsaansa. Hikikarpalot putoilivat valon toan otsalta kun tämä huohotti taistelun aiheuttaman rasituksen takia.

Moderaattori katsoi edessään olevaa kolossia, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua pelkäksi varjoksi ja kadotessa pois hänen näkökentästään. Makutan mielen tuhouduttua, ei ollut enää mikään mikä pitäisi varjomassaa kasassa, joten nousevat auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa jauhaa tätä kolossia kappaleiksi, puhkoen siihen reikiä ja päästäen näin zyglakien ja toain henget pois makutan ruumiista.

Kahdeksan eriväristä palloa lensi ilmassa makutan päästä, pyörien vinhasti matkallaan. He olivat Toa Avraxit, Avra Nuin toat ja vartijat, nyt muuttuneina hengiksi.

Umbra vilkutti molemmilla käsillään tuikkiville henkipalloille, jotka vastasivat hänelle tuikkimalla mitä erilaisimmissa kuvioissa. Pallot menivät saaren taivaalle, muodostaen kahdeksan toa-tähteä, jotka muistuttaisivat kaikkia kahdeksasta suuresta toasta.

Hei hei Avraxit, ja pitäkää saarenne suojeluksessanne! Umbra huusi, laukaisten taivaalle valonsäteen kanuunastaan. Keltainen säde oli samalla merkki Nurukanille ja Delevalle, että oli aika hakea Umbra takaisin, jos jo se että saaren yllä olevat myrskypilvet olivat väljenneet, paljastaen taivaan, jolla komeili kahdeksan toa-tähteä.

Zyglakien henget rikkoivat jo halkeilleen KraUmbran varjokolossin, puhkoen siihen reikiä ja lähtien kiertämään tätä maailmaa, etsien vastausta siihen, oliko Rhakelakk totuus.

Hei hei Zyglakit, Umbra sanoi, vaikkei pitänytkään kovasti zyglakeista, mutta auttoivathan hekin häntä voittamaan veljensä. Zyglakit lähtivät kuka mihinkin suuntaan, kadoten iäisyyteen.
Umbra jäi yksin saarelle, täysin yksin. Ei ollut muita jotka olisivat selvinneet taistelusta hengissä. Hän oli vihdoin kohdannut omat demoninsa ja nyt olisi aika palata klaaniin takaisin.
Muisto vaihtui kun Nurukan ja Deleva tulivat hakemaan Umbraa veneeseen, jonka kaksikko oli vienyt Zyglakeilta. Toat raahasivat lopenuupuneen sankarimme veneeseen ja aloittivat matkansa kohti uusia seikkiluja

Ba-Matoran Umbra ei voinut uskoa silmiään kun hän alkoi yhtäkkiä muuttua erilaiseksi, matoraniksi. Jalat muuttuivat palikkamaiseksi, vaihtaen väriään kultaisiksi, mahapanssari muuttui täysin ja värityksestä tuli kultavalkoinen.

Muutokset jatkuivat kaiken aikaa. Nyt oli vuorossa värityksen muuttuminen. Aina kun muutosta tapahtui, se vaikutti myös Umbran tunteisiin, jotka myös Ba-Matoran ystävämme tunsi. Keltainen ja musta ottivat kultaisen ja valkoisen paikan.

Umbran seuraava muoto oli tästä matoranista hiukan erilainen. Hänen mahapanssarinsa muuttui vastaamaan metru nuin matoranien vastapanssareita, mutta hänen muu olemuksensa säilyi samana.

Muodonmuutosten pyöritykset olivat ulottuvuusmatkaajalle uusi kokemus, kun tämä muoto muuttui koko ajan. Nyt ystävämme huomasi että hänen ruumiinosiensa mittasuhteet alkoivat muuttua, kun jalat ja kädet sekä vartalo alkoivat kasvaa. Kohta hän huomasi olevansa nuorehko, kevyesti panssaroitu, keltavihreä toa.

Tämähän on hienoaaaaaaa! nyt toaksi muuttunut matkaajamme huusi, kun hänen ympärilleen alkoi muodostua vihreää seittiä, joka peitti hänet kokonaan, sulkien hänen suunsa vihreillä limaisilla ja paksuilla seiteillä. Ulottuvuusmatkaaja yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Hän tunsi kuinka hänen sisällään alkoi tapahtua jotain, kuinka alkukantainen pimeys ja viha täytti hänet kun hänen verensä muuttui kuumemmaksi.

Muodonmuutos alkoi. Matoran tunsi kuinka hänen uusi toa-ruumiinsa alkoi vääristyä, kuinka hänen oikeasta kädestään tuli muodoton ja kuinka miekka fuusioitui siihen kiinni ja kuinka vasemmasta kädestä tuli pienehkö nysä, jossa oli neljä sormea, joissa jokaisessa kynnet.

Ruumiin värityskin muuttui keltamustaksi, ja hänen mahaansa kasvoi hopeinen v-muotoinen haarniska ja hänen selkäänsä kasvoi outo laukaisin. Umbran jalkoihin kasvoivat kynnet, jotka puhkoivat vihreän kotelon jonka sisällä hän oli, lopulta räjähtäen ja päästäen Umbran vapaaksi.
Umbrasta oli tullut outo hirviö, josta ei tiennyt oliko hän alkukantainen rahi vai toa.

Toisen maailman olento katsoi pitkää oikeaa kättään, joka toimi vain asekätenä, ja johon hän nojasi kuin gorilla, mennen kumarassa yhden eturaajan ja kahden takaraajan avulla eteenpäin.
Pian tämä muoto alkoi kuitenkin väistyä kun hän alkoi kasvaa takaisin, parantuen. Pitkä asekäsi pienentyi, muuttuen normaaliksi Umbran kädeksi ja vartalon epäsuhteet korjautuivat muutenkin. Hän oli kohta taas sen toan oloinen, jonkalainen hän oli taistelussa KraUmbraa vastaan, vain se että tykki puuttui hänen kädestään oli erilaista.

Ba-Matoranin muistaessa tämän hänen uusi toa-haarniskansa alkoi muuttaa vihreät värinsä mustiksi ja hän tunsi todella kivuliaasti kuinka hänen kätensä lähti irti. Vaistonvaraisesti hänen vasen kätensä laittoi tilalle jostain tupsahtaneen exo-toa kanuunan, josta tuli oleellinen osa hänen kättään.

Toivottavasti tämä kohta loppuu Matoran ajatteli, tippuen tyhjään tilaan, jossa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuin valkoista. Moderaattori-Umbra odottelikin jo häntä.
Mitä pidit elämästäni? Moderaattori kysyi, katsellen lyhyenläntänä edessään kohoavaa körilästä, jonka kanuunalla voisi räjäyttää koko pienen matoranin ilmaan.

Se oli varsin tapahtumarikasta ja vaihtelevaa, Matoran vastasi virnistäen. Tämä oli arvokas kokemus hänelle.

Muuten iso kaveri, miten pääsemme pois? Moderaattori kysyi kaksoseltaan, joka näytti empivän ja tuijottavan varpaitaan.

Älä vain sano että olemme täällä ties kuinka kauan, lukkiutuneina toistemme mielikuvitusvartaloihin ja emme pääse pois? Umbra tokaisi, viittilöiden mustalla painovoimasäilällä ison körilään joogaamaan kanssaan.

Emme voi muuta kuin odottaa ja mietiskellä tässä oudossa tilassa, jonka yhdistyneet mielemme ovat luoneet, Ba-Matoran sanoi, ja toivoi että joku klaanilaisista osaisi pelastaa heidät.
Kaksikko oli tässä tilassa hiljaa tunteja, päiviä ellei viikkoja. Ajantaju oli hämärtynyt heidän silmissään, kun kaksikko alkoi taas vaihtamaan sanaa.

Oletko antanut anteeksi KraUmbralle? Toan ruumiissa oleva Ba-Matoran kysyi, katsoen alaspäin edessään olevaa pikkumiestä, jolle tämä lihaskimpun ruumis kuului.

Olen antanut hänelle anteeksi, koska hän on osa minua, enkä voi paeta häntä ja minun on vain pakko hyväksyä se että meillä kaikilla on omat pimeät puolemme, joita ei kannata sössiä fuusiokeihäällä, violettimusta olento puhui moderaattorin bassoäänellä, viittilöiden samalla kolmisormisilla ja violeteilla käsillään.

Sehän on hyvä että olet viimein hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet, kimeämpi ulottuvuusmatkaaja vastasi, lisäten vielä Minulla on yksi idea, mihin tarvitsen sinun lupasi.
Mitä se koskee? Umbra kysyi, mutta saattoi jo arvata vastauksen. Hän tunsi tässäkin ruumiissaan kuinka panssarina toimiva prototeräs alkoi heikentyä.

Jos voisimme parantaa toinen toisemme, minä näet tiedän jotain mielistä, koska katselin oman maailmani suurimpia tiedemiehiä ja sinulla on toa-voimaa, jolla ruumiini voitaisiin parantaa tuosta Zyglakien kirouksesta, Moderaattori-Umbran äänellä puhuva toisen maailman olento kertoi omalla äänellään.

Suostun tähän, koska olemme sen toisillemme velkaa, kannammehan ylpeänä Umbran nimeä omissa maailmoissamme, moderaattori vastasi, painaen kolmisormisen kätensä kaksosensa sydänvalolle. Toan ruumista käyttävä matoran-U teki samoin, painaen nelisormisen kätensä matoranin oranssille sydänvalolle.

Kaksikko tunsi kuinka uudistavat ja puhdistavat energiat virtasivat heidän lävitseen, puhdistaen heidän mieltään ja parantaen heidän mielen ja ruumiin haavoja. Tämä myös vahvisti kaksikon sidettä entisestään.

Kului jonkinaikaa kun kaksikko paransi toinen toistaan. Lopulta he päästivät irti toisistaan ja jäivät puuskuttamaan valkoiselle pinnalle, jonka he ajattelivat olevan maata.
Missäköhän se apu viipyy Moderaattori heitti ilmaan retorisen kysymyksen, johon ei enää odottanut saavan nopeaa vastausta

Klaanin käytävät

Makuta Nui käveli pitkin Klaanin käytäviä katsoen paikkaa uusin silmin. Klaani ei ollut ikinä ennen näyttänyt yhtä kodikkaalta. Makuta saapasteli uteliaiden Matoranien ohitse kohti hissiä, jolla sitten matkusti kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.

Oma koti, Manu aloitti astuessaan ovensa eteen. Ovi räjähti irti saranoiltaan. Kullan kallisko, hän jatkoi virnistäen itsekseen. Astuttuaan sisään Manu tutkiskeli hieman huonettaan.
Pakko myöntää, että pidän sisustuksestani.
Heittäydyttyään sängylle verenpunaisella kankaalla verhotulle sängylle Makuta alkoi pohtia uusia suunnitelmiaan.

Kostolistalle Zorak von Maxitrillian Arstein moneskosenytoli. Noin.
Sitten laboratorion apurahan kerjääminen Tawalta, tavoitelistalle.
Sitten pitäisi käsitellä tämä lappu, jonka sain respasta. Joku Tedni odottaa minua… baarissa…

Makutan ajatukset keskeytyivät, kun Ce-Matoran, kultainen ja sininen nainen, joka ei hymyillyt, astui sisään huoneeseen koputtaen vienosti oveen. Manun silmät kääntyivät katsomaan tulijaa.
Tervetuloa matalaan majaani, kultaseni, Makuta sanoi maireasti ja nousi sängyltä. Matoran sävähti, mutta ei perääntynyt. Makuta venytteli hieman ja naksautti niskaansa, sitten sormiaan, kyynärpäitään ja lopuksi kiersi selkäänsä kolmesataakuusikymmentä astetta.
Miten voin palvella neitiä?
Sairasosastolla on eräs, joka pyysi teitä tulemaan, kun palaatte.
Tiesitkö, kultaseni, että tiesin jo?
Tiesin… Matoran sanoi puistatuksen kourissa. Manu kohotti toista kulmaansa ja virnisti.
Ihanata, ihanata. Taidankin siirtyä sinne päin linnoitusta.

Matoran jäi ovelle katsomaan Makutan perään tämän hiippaillessa ulos huoneesta. Makuta käveli seinälle ja sitä pitkin kattoon ja jatkoi matkaansa katonrajassa.
Teinköhän jotakin väärin? Ce-Matoran ajatteli.

Manu käveli kohti klaanin sairaalasiipeä, jossa oli erinäisiä potilaita.
Matoranit ja kaikki muutkin ihmettelivät kun Manu-mies käveli katonrajassa ympäri klaanin masentavia sairasosastoja, joilla ei kaikeksi onneksi ollut niitä kammottavia pellejä, jotka tuovat muka iloa sairaiden olentojen elämään.

Makuta löysi perin nopeasti etsimänsä, kaksi olentoa joiden solmuuntuneet mielet hän aisti.
Tämä juttuhan vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tehnyt merimiessolmun suolilla

Makuta katseli ympärilleen, nähden kaksi täysin erilaista olentoa, jotka jakoivat saman nimen. Umbrat olivat liikkumattomina ja vierekkäisissä sängyissään ja hengittivät perin hitaasti.

Kasveja, kuinka mukavaa Manu ajatteli, katsellen ympärilleen. Hän vertasi kaksikkoa keskenään, eikä meinannut löytää melkein mitään samankaltaisuutta kaksikon väliltä.

Mikä kummassa on voinut mennä noin hassusti, että tämä kaksikko on nimeltään ja mieleltään samankaltainen mutta muuten tyystin eri olento? Makuta kysyi jakkaralta, jolle hän aikoi istua, muttei istunutkaan vaan keksi että voisi hypätä mukaan seikkailuun, etsimään vastauksen tähän kysymykseensä.

Makuta Nui keskitti mielensä voiman, rikkoen vallin joka yhdisti kaksikkoa. Hän teki pienoisen reiän suojaukseen, hypäten mukaan kieppuvaan mielettömään pyöritykseen yhdistetyissä mielissä

Makuta Nui työntyi milli milliltä sisemmäs kaksikon mieleen. Makuta näki edessään oudon, fysiikan lakeja vääristävän pyörteen. Hän huomasi että hänestä muodostui mielikuvitusruumis joka alkoi pudota siniseen pyörteeseen. Alas alas alas alas

Makuta levitti siipensä, koettaen liitää tässä oudossa kaikkea hänen uskomaansa vastaan taistelevassa tilassa, muttei onnistunut pysymään pinnalla, vaan upposi syvemmälle ja syvemmälle mielen syövereihin. Pyörre muutti väritystään punertavaksi, synnyttäen salamantapaisia purkauksia joita Manu koetti väistellä parhaansa mukaan, vaikka tämä olikin hänen mielikuvitusruumiinsa.

Makutan työntyessä yhä syvemmälle kahden Umbran mielten yhtymäkohtaa, hän näki silmillään tuhansia välähdyksiä ja kuvajaisia kaksikon elämäntarinoista. Kuvat olivat sekoittuneet toisiinsa, muodostaen utuista huttua, mutta Manu yritti parhaansa mukaan erottaa jonkinlaista punaista lankaa tässä kaikessa.

Manu leijaili tässä oudossa tilassa ties kuinka kauan, nähden muun muassa kuinka Klaanin Umbra muuttui toaksi ja kuinka Ba-Matoran toisesta maailmasta taisteli suurta groteskia varjohirviötä vastaan.

Viimein Manu alkoi laskeutua pyörteestä, pyörteen avauduttua outoon, valkoiseen aavikkomaiseen tilaan, jossa ei ollut ollenkaan taivaanrantaan, vain valkoista.

Hei Umbraseni, tiesittekö että Klaanin järjestyssäännöt kieltävä tuplatunnuksien käytön, joten minun on pakko vain erottaa teidät, Makuta sanoi, heilauttaen mielimestarin elkein kättään. Valkoinen tila, joka oli Manun mielestä vastenmielinen, alkoi pikkuhiljaa kadota, korvautuen oudohkolla, perin manumaisella tilalla, jossa soi outo musiikki ja jonka värimaailma oli perin pinkkiä, sisältäen räikeästi vaihtuvia värejä ja välkehtiviä juttuja.

Ai, sinäkö tulit meitä pelastamaan? Moderaattori-U kysyi, katsoen epäuskoisesti edessään koreilevaa Makutaa jonka mustalla Kraahkanilla oli perin soma pepsodent-hymy. Odotin kyllä enemmän Marttia ja Visokkia tähän meitä pelastamaan kuin sinua, jos totta puhutaan, hän lisäsi perin huvittuneena.

Arvasinkin että sanot jotain tuollaista ikävää vanhalle Manu-sedällesi. Mutta pikkuiset. Haluatteko kyydin pois täältä, sillä Manuairlines on kohta lähdössä etsimään lisää vauvoja ja kaikkea kivaa ja mahdollisimman veristä, Makuta sanoi, virnistäen ja muuttaen ulkomuotonsa muistuttamaan hassuhkoa purjelautaa.

Umbrien katsellessa Manun jalat ja kädet muotoutuivat perin lautamaisiksi. Manusta tuli perin nopeasti oudohko punamusta lauta, jonka päässä oli tämän musta Kraahkan, kuin viikinlaivan keula ja jonka keskellä oli Makutan siivistä muotoutunut purje, josta Umbrien oli tarkoitus pitää kiinni mahdollisimman eeppisellä mielikuvitusmanulautailulla.

Onko tuo turvallinen tapa lähteä pois täältä, siis meinaan etten halua menettää henkeäni ja tämän kaverin ruumista selässäsi lautailemalla? Moderaattori-U sanoi, viittoen ystäväänsä vastaamaan jotain.

Jostain oudosta syystä luotan tähän kahjoon Makutaan, Ba-Matoran sanoi, hypäten manulaudan selkään. Mush! Mush! toan ruumiissa oleva Matoran huusi, kuin rekikoirille ikään.
No hyvä on, tulen minäkin Manuilemaan, Moderaattori vihdoin myöntyi, kun Manu kasvatti kaulaansa nähdäkseen Umbrat ja teki naamalleen mahdollisimman söpöä, kerjäävää koiranpentua muistuttavan ilmeen, jota kukaan ei voisi vastustaa, edes Zorak tai Tawa, Manu ajatteli suuren päänsä sisällä.

Umbrat asettelivat itsensä tukevaan asentoon Manulaudalle ja eeppinen matka alkoi kohti mielikuvituksen tuota puolta.

Naiset ja herrat, vauvat ja nuket, toivotan teidät tervetulleeksi Manuairlinesille. Koneessamme ei ole minkäänlaista tarjoilua, vessoja ei ole eikä meillä ole edes seiniäkään. Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että valitsitte tutun ja turvallisen Manuairlinesin, Manu kuulutti, muuttaen suunsa suureksi megafoniksi että hänen äänensä kaikuisi mahdollisimman kovaa ja kauas.
Manu käytti voimiaan jolloin manulauta alkoi liikkua perin poukkoilevaa tahtia läpi kaksiulotteisista ja kolmiulotteisista kappaleista koostuvan kaikkeuden, joka oli tämän kieron Makutan luomaa todellisuutta.

GERONIMOOO! Moderaattori Umbra huusi kun Manu kiihdytti vauhtiaan ja kun Umbra roikkui kolmen sormensa ja toisen jalkansa varassa laudasta.

Matkustajia pyydetään pitämään tiukasti kiinni sillä meno voi muuttua villiksi, Manu sanoi, hytkyen välillä tarkoituksellakin tämän tarttuvan musiikin mukana.

Manu ja kaksi muuta sankariamme lensivät perin riemastuttavaa ja värikästä matkaansa eteenpäin, kun Manu tajusi että hän voisi ottaa vauhtia alapuolellaan näkyvistä keltaisista viiruista, jotka olivat muodostuneet valosta.

Kaikissa hyvissä peleissä turbot saa kun ottaa jotain välkehtivää, Manu sanoi, ohjaten itseään alaspäin kohtisuorassa. Ilmavirta melkein riuhtaisi moderaattori Umbran irti, mutta ulottuvuusmatkaaja Umbra onnistui ottamaan hänestä kiinni.

Manu, rauhoitu vähän, Matoranin kimeämpi ääni sanoi punastelevalle Manulle, joka osui juuri keltaiseen valojuovaan.

Pidelkää niin tiukasti kiinni kuin Make pernastaan, sillä nyt tämä on menoa! Manu kailotti megafonisuullaan niin että Umbrat varmasti kuulisivat hänen asiansa.

Umbrat ja Manu lensivät lähes valon nopeudella halki tämän oudon manukaikkeuden, joksi kiero mastermind sitä kutsui, rysähtäen kirjaimellisesti mielikuvituksen seinästä läpi.

Umbrat nousivat säpsähtäen ylös omista ruumiistaan, ihastellen omia kasvonpiirteitään ja sormiaan. He olivat olleet toistensa mielissä jo ties kuinka kauan aikaa ja molempien suiden ympärillä oli syntyneenä ruskeaa ruostetta.

Sinulla on ruosteparta! kaksikko sanoi yhteen ääneen, osoittaen toisiaan etusormillaan. Sitten he alkoivat räkättävään nauruun.
Manu nousi maasta, pidellen leukaansa joka oli tullut kipeäksi huutamisesta. Mielikuvitusmaailma oli yllättävän todentuntuinen ja kiero, vaikka Manu näin itse ajattelikin.
Punamusta makuta nousi katsellen kahta kaverusta edessään, jotka istuivat pedeillään. Kaksikko nauroi ja hymyili Manulle, ollen selvästi iloisia makutan näkemisestä.
Kiitos Manu että pelastit meidät sieltä mielikuvitusmaailmasta, sillä siellä oli alkanut aika käymään todella pitkäksi, toisen maailman Umbra sanoi, riuhtoen samalla protodermiksensyöttölaitteet panssaristaan.

Matoran otti ensimmäiset askeleet muutamaan kuukauteen klaanin sairasosaston lattialla ja hänen mielensä oli täyttynyt lämmöstä ja valosta sekä valoisan tulevaisuuden tulemisesta.
Kiitoksia Suurelle hengelle ja Manulle sillä minä kävelen! painovoimaa hallitseva olento sanoi, hyppien ilmassa ja pyörien paikoillaan.

Moderaattori Umbrakin nousi pediltään ja astui lattialle. Oli kulunut kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi nähnyt tämän paikan. Nyt hän keskittyisi huolehtimaan klaanilaisten turvallisuudesta eikä enää sooloilisi tai hommaisi itseään tilanteisiin vain itsekkyytensä takia.

Makuta Nuita hymyilytti nähdä kaksi kiitollista olentoa edessään. Vaatimaton Makuta suoristi kuitenkin siipensä ja siirtyi kattoon, valmistautuen kävelemään pois sairasosastolta kattoa lattianaan käyttäen.

Kiitos vielä kerran Manu, Umbrat sanoivat, Manun jo kävellessä myhäillen kohti huoneiston ovea

[spoil]
Manu kattoili osan tästä viestistä… KANNIBAALIVAUVOJA JA VARPAITA [/spoil]

Retro

Moderaattorien metsäretki

15.11.2011 Umbra Kommentoi

Kuusimetsä

BladeVezon ja Paaco talsivat syksyisessä metsässä, ihastellen ruskaa ja tulevaa syksyä. Sankarimme olivat onnistuneet vierittämään toisen maailman Umbran tehtävän ajankohtaa jo ties kuinka kauan. Syyllisyys oli lopulta tullut niin tukalaksi, että kaksikkomme päätti että oli aika lähteä hakemaan tykkiä ja miekkaa havumetsästäjä, joka peitti suurta osaa Klaanin saarta.

Paaco säesti matkaa erilaisilla suusta tulevilla, ja käsiä kaikukoppina käyttävillä äänillä, yrittäen näin parantaa omaa viihtyvyyttään. Valitettavasti itseään järkevänä pitävä Bladis ei pitänyt tästä Paacon musikaalisesta esityksestä niin paljoa ja oli tunkenut kävyt korvareikiinsä.
Kaksikko oli kävellyt metsässä jo muutaman tunnin koska matka oli pitkä. Kultaista ja vihreää haarniskaa kantava moderaattorimme oli pakannut kaksikolle mukaan sushia, josta Bladiskin piti. Kaksikko päätti istuutua lahohkolle puunrungolle syömään eväitään ja muistelemaan yhteisiä seikkailuitaan klaanissa.

Mitä mieltä olet siitä mystisestä Nimdasta? Bladis kysyi toveriltaan, mussuttaen suu täynnä riisiä, merilevää ja kalaa. Vihreä maustetahna oli värjännyt moderaattorimme kielen ja hampaat vaaleanvihreiksi ja näytti siltä kuin hän olisi sairas.

Kaikki hössöttävät siitä Nimdareissusta, jolle melkein kaikki Klaanin isot tyypit lähtivät. Itse en lähtenyt koska se oli ilmiselvä ansa ja minulla on klaanissa jo ihan tarpeeksi riesaa omista fanitytöistäni, jotka eivät jätä minua hetkenkään verran rauhaan, Paaco sanoi, virnistäen kauniilla kasvoillaan.

Omasta mielestäni Nimda on todella tärkeä Klaanin tulevaisuuden ja Allianssin sodan uhan takia, Bladis sanoi, ruuanpalasten lennellessä skakdin suusta. Skakdeille ei tosiaankaan oltu opetettu ettei ruoka suussa puhuta.

Muuten, kun tuli nyt tämmöinen mieleen klaanista, niin oletko huomannut sitä että minä ja sinä olemme ehkä ainoat vähänkään täysjärkiset moderaattorit tai no ylipäätänsä ylläpidon tyypit? Meinaan sitä että Doxhan on kadonnut Verstaalle jo ties kuinka kauan sitten ja huhujen mukaan hänestä on tullut sen pyörivän keksijän koira tai vastaava, sitten meillä on yks kaks katoava valon toa, Umbra jonka huhutaan olevan hullu. Ei sovi myöskään unohtaa kiintiörahi Makeamme, joka kärsii koko ajan ruuansulatusvaivoista ja on vain moderaattorikokelas koska rahikiintiö tulisi täyteen. Sitten meillä on Same, joka on työllistetty paperityöhön, Bladis kertoi, painottaen sanomisiaan milloin kallistaen päätään, kun tuli aika kursivoida tekstiä, tai muita tehokeinoja kiinnittää ystävänsä huomio.

Tuohan on ihan totta, ystäväiseni. Minua terveempää tyyppiä saa hakea, Paaco sanoi, alkaen yhtäkkiä lyödä käsillään päälakeaan. Ne ovat täällä! Ne ovat täällä!
Bladis ei voinut tehdä muuta kuin laittaa käden otsalleen myötähäpeästä. Tämä oli aivan Paacon tapaista ja siksi hän piti moderaattori-kollegastaan.

Kaksikko nousi istumapaikaltaan, pakkasi ruokatarvikkeet Bladiksen selkäreppuun ja alkoivat jatkaa matkaansa kuusimetsien halki. Tuon tuostakin Bladis pysähtyi raaputtamaan liiskautuneita etanoita ja sammakoita jalanpohjistaan ja Paaco potki tuon tuostakin maa-ampiaisten pesiä ja kaikkea mikä oli vähänkään potkittavaa, aina kivistä ja kannoista, sienten itiöemiin ja muurahaisten pesiin.

Viimein, uuvuttavan taipaleen jälkeen kaksikko saapui aukiolle, jossa ei kasvanut paljoa puita. Ruoho oli kellastunutta ja aika kuollutta, peittyneenä suurimmalta osin oranssin ja keltaisen kirjavien lehtien alle. Kaksikko alkoi etsiä tykkiä ja miekkaa alueelta.

Paaco käytti hakkuaan haravana, haravoiden sillä aluetta. Kului jonkin aikaa kun moderaattori huhki heiveröisillä lihaksillaan hakun varressa. Bladis hekotti vieressä kun hänen hikinen ystävänsä, joka piti yllä kovankin bodaajan imagoa illuusion naamionsa avulla, oli jo pienoisen haravoinnin jälkeen ihan uupunut ja punainen kasvoiltaan.

Paaco pysähtyi puuskuttamaan, lykäten hakkunsa Bladiksen kouraan. Skakdi jatkoi ystävänsä työtä ja kuinka ollakaan, hakku kalahti aika nopeasti johonkin kovaan, josta kuului metallinen ääni.

Nyt löytyi jotain! Bladis sanoi, alkaen kaivaa lehtimattoa. Hän löysi nopeasti mustan miekan ja kultaisin kirjaimin kirjaillun tykin kappaleet, jotka olivat hautautuneina kivan lehtikasan alle.

Toivottavasti joku Kepe tai vastaava voisi korjata tämän tykin että ystävämme pääsee kotiin, Bladis sanoi Paacolle, pidellen voitonriemuisena tykinkappaleita ja miekkaa käsissään.

Tuo miekka on todella hienoa käsityötä, Paaco sanoi, ottaen mustan miekan ystävänsä käsistä ja ihastellen sitä aurinkoa vasten. Miekka välkehti auringossa, vaikka olikin musta.

Nyt voimme lähteä hyvissä mielin tapaamaan ystäväämme Matoran Umbraa, Paaco sanoi, laittaen miekan Bladiksen reppuun. Bladis laittoi tykin kappaleet varovasti reppuunsa ja toivoi hartaasti että nämä tarvikkeet auttaisivat heidän ystäväänsä lähes mahdottomassa tehtävässä päästä takaisin toiseen maailmankaikkeuteen.

Kaksikko aloitti lehtevän ja kostean kotimatkan kohti klaania…

Retro

Mielisolmu

1.10.2011 Umbra Kommentoi

Klaanin sairasosasto

Jatkoa edelliseen Umbra-viestiin…

”Umbra? Nimesi on siis Umbra? Luulin että tässä universumissa on vain kaksi Umbraa, minä ja se rullaluisteleva värihirviö Voya Nuilta…” Umbra huudahti kun hän sai kuulla edessään olevan ylisuuren Ba-Matorania muistuttavan olennon olevan nimeltään Umbra. Moderaattori ajatteli että tämä oli joko Paaco tekemä temppu Mahikillaan, tai Visokki leikki illuusiokyvyillään Umbran hajanaisessa mielessä.

”Puhun totta, ystäväiseni”, Matoran köhisi. Hänen oransseilla kasvoillaan oli jotenkin tutunoloinen pilkahdus. Ne muistuttivat Umbran omia silmiä, jotka hän näki aina peilikuvassaan. Muuten koko matoran oli ihan uppo-outo.

Umbra muisti joskus kuulleensa juttua siitä ettei heidän maailmansa olisi ainoa todellisuus. Kohtalolla oli kuulemma voima luoda erilaisia vaihtoehtoismaailmoja jotka eroavat toisistaan mitä erilaisimmin tavoin.

”Oletko toisesta maailmasta?” Moderaattori kysyi ihmeissään. Hän tunsi oudon yhteyden hänen ja matoranin välillä. Yhteyden, joka kertoi heidän olevan samanlaisia, mutta samalla hyvin erilaisia.

”Miten päädyit tähän maailmaan?” Umbra kysyi, katsellen surkeaa olentoa edessään. Putket loivat lisää protodermistä tämän panssarille, samalla kun protodermis katosi ja syöpyi pois pikkuhiljaa, sitä mukaan kun se oli kasvanut takaisin.

Se on pitkä tarina, mutta voin näyttää sen sinulle, Matoran sanoi, sulkien silmänsä. Kolmisorminen violetti koura otti kiinni Umbran kädestä ja kaksikko sukelsi mielen syvyyksiin. Kaksi samankaltaista mieltä kohtasi toisensa tässä universaalissa kohtaamisessa. Samanlainen mieli, erilainen kohtalo. Kohtalo Miten kohtalo muuttuukaan

Kaikki alkoi pyöriä vinhasti kun moderaattorimme syöksyi mielen syvyyksiin. Hän näki ympärillään muistojen kuvia mitä moninaisemmista ja oudoimmista tapahtumista ja olennoista. Olentoja joita hän ei koskaan tulisi tapaamaan ja olentoja, jotka olivat Umbrallekin tuttuja tai tutunoloisia Lentäen läpi oudon avaruuden ja nähden mitä moninaisempia kuvia muistoista.

Umbra tunsi pahoinvoivansa kun hän tömähti valkoiseen huoneeseen, valkoiseen steriiliin huoneeseen. Hänen henkensä meni tämän violettimustan matoranin ruumiiseen. Umbra katseli käsiään kun hän sai uuden ruumiin. Koko tämä olemus oli hyvin voimaisa, mutta myös erityisen haavoittuvainen, Umbra ajatteli. Hän oli nyt matoran, eikä voisi puolustaa itseään juuri mitenkään.
Umbra katseli mielenkiinnolla kuinka hopeiset putket menivät hänen sydänvaloonsa ja sen takana olevaan pieneen punaiseen kiveen. Ne syöttivät häneen energiaa, joka tuntui elementaalienergialta.

Kesti jonkun aikaa ennen kuin Umbra huomasi valkokaapuiset tiedemiesmatoranit. Jokaisen matoranin kaavussa oli violetilla karikatyyrinen teksti Bateh. Umbra tiesi että Ba viittasi painovoimaan, mutta ei tiennyt mihin teh sana viittasi.

Koe: Umbra, miten sujuu elementaalienergioiden kanssa? yksi tiedemiehistä huusi. Hopeista hauta kantava ko-matoran tuli lähemmäs Umbraa mukanaan laite joka mittasi ja tutki energiatiloja.

Umbraa puistatti tämä että hän oli nyt koekaniini, jossain oudossa projektissa joka näemmä viittasi elementaalienergioiden antamiseen matoraneille. Moderaattori katseli mielenkiinnolla näitä tavlllisia mutta älykkäitä tiedemiehiä jotka tutkivat häntä. Moderaattori näki eräällä pöydällä muutamia erilaisia kuulia, jotka epäilemättä liittyivät tähän kokeeseen jonka osallinen hän nyt oli.
Umbra otti muutaman askeleen tässä uudessa olomuodossaan. Totuttelu matoranin ruumiiseen oli hiukan hankalaa ja letkut vaikeuttivat liikkumista entisestään. Entinen Valon toa oli nyt taas vaihteeksi matoran

Sinun ei kannata liikkua liikaa, yksi tiedemiehistä sanoi, kun näki kuinka putket alkoivat kiristyä. Energiansyöttösi on vielä kesken, hän jatkoi.

Umbra katseli kovin uteliaana steriilillä pöydällä olevia kuulia, joita oli monenlaisia. Oli isoja, jotka muistuttivat eri elementtejä ja pieniä joita oli 42 eriväristä. Umbra tajusi että nämä ehkä liittyivät Makutojen rahkshi-voimiin.

Katsellen ympärilleen, Umbra huomasi huoneen valkoisuuden ja puhtauden. Tässä paikassa todella satsattiin puhtauteen ja järjestykseen. Seinät olivat täynnä hyllyjä väärällään keksintöjä ja erilaisia lasipurkkeja ja säiliöitä joissa oli mitä ihmeellisimpiä asioita. Sankarimme huomio kiinnittyi kuitenkin erääseen pöytään, jossa oli musta tykki. Tykin yläpuolella koreili hologrammikuvana Kanohi Olmak, ulottuvuusporttien naamio.

Tiedemiehet paiskivat kovasti töitä ympäri huonetta. Jotkut kirjasivat ylös mitä säiliöissä tapahtui, toiset keskittyivät oudon tykin korjaamiseen tai muihin askareisiin. Erilaiset näyttöpäätteet olivat yleisiä matoranien työskentelypaikkoja.

Sankarimme päätti harhailla ja tutkia tätä uutta muistojen maailmaa, vaikka pahaenteinen varjo oli juuri laskeutumassa ja työntämässä lonkeroitaan

Toisen maailman Umbra, violettimustassa matoranin kehossa oleva sankarimme, kieppui vinhasti läpi mielen ja muistojen syövereiden. Erilaiset ikkunat avautuivat ja heijastivat kuvia tämän maailman Umbran eri elämän vaiheilta.

Yhdessä muistojen ikkunassa, noppa putosi lattialle, kääntyen Metru Nuin symboli ylöspäin. Matkaajamme näki kuinka nopan joka toisella sivulla oli violetilla Bateh-koron tunnus. Hän näki myös kuinka suuri neuvostontapainen, joka koostui mitä moninaisemmista olennoista, pidätti hengitystään, jolloin joku pudotti lattialle valkoisen kuulan.

Matoran, taikka Toa,
silti sankari
kantaja voiman naamion,
vain Toa hän on.
Muodonmuutos
petomainen,
tulee muuttamaan kaiken.
Kokee muodonmuutoksen,
hyvän,
pahan,
huonon,
sellaisen ,
jakaantuen
kahdeksi,
jotka
tahtovat
yhdeksi.
Valon voimat
valjastaen
synkän varjon
poistaen
sankari nousee
taistelee ja kaatuu.
Valo ilman
Varjoa
Varjo ilman
Valoa
Tulee
tuho
kauhea
sielun syövyttää
ja tuhoaa.
Makutan tiedot
saatuaan,
sankari tulee
muuttumaan,
lopulliseen
muotoonsa,
tuoden
mukanaan
tuhoa.

kuului kuulan sisältä. Muisto vaihtui, ja sankarimme näki edessään, kuinka harmaakultainen Toa murskaantui taistelutantereella sinivalkoisen peikon iskun voimasta. Syntyi sokaiseva valonsäde jolloin keltavihreä, kirjurinsauvaa ja Rurua kantava matoran muuttui Toaksi.

Uusi ikkuna ja muisto. Tällä kertaa matoranimme seisoi suuren linnoituksen edessä. Taivaisiin kohoava mahtava kivilinnoitus, jonka suuri portti ja kyltti sen yläpuolella säteilivät rauhaa ja turvaa, Bioklaanin linnoitus. Matoranimme huomasi kuinka kokematon ja nuori soturi meni linnoituksen sisätiloihin

Muisto vaihtui niin nopeasti kuin oli alkanutkin. Seuraavassa hetkessä sankarimme tuntui repeytyvän kahtia, kun pitkän keihään säde osui häneen. Maahan vierähti musta, eloton ruumis ja syntyi suuri voiman aura, jonka turvin keltainen soturi pakeni paikalta, jättäen mustan olennon pahuuden olentojen kynsiin. Muisto vaihtui ja Umbra pyöri päättömästi mielen avaruudessa.
Ba-Matoran Umbran ruumis siirtyi outoon, keltamustaan Toan ruumiiseen. Totuttelu Toan ruumiiseen sai alkaa, Umbra ajatteli. Matoran, joka oli nyt tämän maailman vastineensa ruumiissa, rojahti maahan kehon painosta. Polvilleen maassa oleva valon toa nousi hitaasti ylös. Tumma, hiiltynyt ja kuollut maa allaan, toa nousi kunnes hänen katseensa kohtasi jotain kammottavaa.

Joukko eriskummallisia Toia oli jäätyneenä paikalleen taisteluntiimellyksessä. Toat olivat niin eriskummallisen näköisiä, ettei edes hän, toisen maailman olento, joka oli kokenut mitä moninaisempia asioita, tiennyt mitä elementtejä toat edustivat. Tämä ei tosin ollut kauhean tärkeää, mutta kumminkin. Syy miksi toat olivat paikoillaan, oli heidän edessään. Suuria voimia hallitseva, varjo-olento.

Äkkiä pääkipu iski lujasti matoranin mieleen. Hän oli nyt väärässä kehossa, se voisi olla syy, muttei se ollut pääkivun aiheuttaja. Jokin iski mielensisäisen iskun häneen. Jokin outo, mutta samalla tuttu.

Ystäväsi ovat minun, veljeni, ääni soturin pään sisällä sanoi. Luovuta ruumiisi minulle ja Toiveiden kivi, kuten on tarkoitettu, sillä kaksi joiden täytyy olla yksi, ääni rahisi ja jatkoi. Olen sinua voimakkaampi ja olet ollut ilman minua jo tarpeeksi pitkään, etkö olekin?

Umbra ei sanonut mitään, vaan muisto jatkui. Jokin häiritsi telepaattista kanavaa. KraUmbra siirsi mielensä tutkimaan häiriötä, jolloin myös Umbra sai saman kuvan ja yhteyden itselleen.

Pienellä kukkulalla, hiukan kauempana riutuneen taistelukentän suurimmilta taistelutantereilta, joukko Zyxaxin johtamia Zyglakeja odotti kärsimättömästi että heidän johtajansa, vihreäsininen Zyxax, tekisi päätöksensä hyökätä toain kimppuun. Suurin osa Zyglakeista oli joko tapettu tai paennut, koska makuta ei ollut kertonut tarvitsevansa elinvoimaa itselleen, jolloin zyglakit oli uhrattu Rhakelakkin lepyttämiseksi, joka tässä tapauksessa tarkoitti sitä että liskomiehet tekivät rituaali-itsemurhat, antaen KraUmbralle elinvoimaa.

Zyxax katseli pientä, eliittisotilaista koostuvaa joukkiotaan. Hänen urheimmat ja lojaaleimmat miehensä, jotka olivat valmiita kuolemaan Zyglakien herrarodun puolesta taistelussa vääräuskoisia, eli Toia vastaan. Zyxax mietti miten parantaa joukkojensa hiukan latistunutta mielialaa ja päätti pitää taistelutahtoa nostattavan puheen. Vihreäsininen zyglak nousi seisomaan maasta, kavuten kivipaadelle. Zyxax katsoi joukkojaan. Niin ylväitä ja taistelunkaraisemia sotureita saisi hakea ja kaukaa. Nämä olivat hänen heimoveljiään ja Zyglakien herrarodun uljainta kastia. Rhakelakkin sotureita, valmiina kuolemaan uskontonsa ja kansansa takia.

Veljeni. Jo ammoisina aikoina suuri rotumme on ottanut mittaa universumin taisteluihin, taistellessaan vapauden ja uskomme puolesta. Meidän pitää muistaa että aikana ennen aikaa, Suuri Rhakelakk jumalamme, joka syntyi kuun säteistä ja tähtien tuikkeista ja nousi meren syövereistä, tuoden mukanaan meidät, Zyglakit, tähän maailmaan. Rhakelakk, Jumalamme, polvistumme eteesi ja vuodatamme sinun kunniaksesi vääräuskoisten verta, verta joka ruokkii pohjattoman olemuksesi ja syvyyksien minäsi. Ota vastaan uhrauksistamme suurin, marttyyrina, uskon, sinun puolestasi taisteleminen, meidän henkemme. Me olemme Zyglakeja, jumalamme valittu kansa. Turvaamme sinuun, Valkoiseen demoniisi ja Karzahniin, manalan portinvartijaan, johtajiimme, oi suuri Rhakelakk. Anna meille voimaa tänä yönä voittaa tämä taistelu, Sinun kunniaksesi, sillä me taistelemme, valtaamme ja voitamme. Me olemme Zyglakeja! Miehet, jos emme voita, Tänä iltana illastamme Karzahnissa! Zyxax lopetti puheensa ja nosti kätensä ilmaan, alkaen karjua ilmaan, nostaen taistelutahtoa.

Muut hänen miehensä yltyivät suosionosoituksiin ja taistelumieliala kohosi ihan silmissä. Tämän jälkeen soturit kumartuivat johtajansa edessä, tehden pyhän kolminaisuuden triangelin merkin rintaansa. Zyglakit nousivat ja pukivat taisteluhaarniskansa ja ottivat räjähtävät keihäänsä sekä suuret kilpensä käyttöön. Oli aika teurastaa Toia.

KraUmbran mieli kommunikoi kärsimättömästi Zyxaxin, Zyglakien johtajan kanssa. Puoli-makuta halusi että Zyglakit tulisivat tappamaan staattisen kentän ja hidastusvoimien alla olevat Toat, joiden paikallaan pitäminen vei voimia.

Voisitko pitää kiirettä joukkojesi kanssa? Makuta iski Zyglakin mieleen.
Oi kyllä, johtajani. Joukkoni lähtevät juuri taisteluun näitä vihollisiasi vastaan. Eliminoimme nämä Toat mielihyvin, Zyglak ajatteli, alkaen johtaa joukkojaan kohti toia.
’
Umbra kuunteli kauhistuneena mitä telepaattisella kanavalla keskusteltiin. Makuta puhui absoluuttisesta voimasta ja siitä että Toat olivat hänen ja hänen tavoitteensa tiellä, hänen piti yhdistyä Veljensä, Umbran kanssa, koska Kohtalo niin määräsi.

Ba-Matoranin mieli ei voinut tehdä mitään, mikä olisi muuttanut muistoa, sillä muistojaan ja historiaa ei voi muuttaa

Klaanin sairaalaosasto
Umbra ja hänen toisen maailman vastineensa olivat joutuneet johonkin transsimaiseen tilaan. Heidän silmäluomensa välkkyivät jatkuvasti ja molempien suusta tuli pientä vaikerrusta ja välillä huutoakin. Moderaattorimme oli pudonnut velttona lattialle, hytkyen aina välillä, kuin kouristuksen saaneena. Ba-Matoranimme oli vielä pysynyt sängyssään, mutta hänkin kouristeli ja oli vaarassa että hän putoaisi lattialle.

Sairaalan hoitajat tulivat nopeasti katsomaan mitä oli tapahtunut. Lattialla makaava toan röhjäke oli liian vaikea nostaa ylös, mutta Ba-Matoranin he saivat sidottua sänkyynsä, ettei tämä putoaisi alas kovalle lattialle.

Matoranit koettivat herättää Umbraa, joka makasi lattialla, läpsimällä tätä ja heittämällä vettä tämän päälle. Toa ei reagoinut ja matoranien neuvot alkoivat käydä vähiin.
Tarvitsemme mielispesialisteja auttamaan, sillä uskon että tämä johtuu vain mielestä, eräs hoitaja tuumasi

Vuosia sitten

Bio-Klaanin yhteinen tarina