Toisen maailman asukki, Matoran Umbra katseli lumoutuneena allaan levittyvää, lähes lehdetöntä metsää, joka muodosti saaren suurimman ympäristön. Metsän puut olivat varistaneet melkein kaikki lehtensä ja vain havupuut erottuivat joukosta, pitäen itsepintaisesti kiinni vihreistä neulasistaan. Maisema oli kuin tilkkutäkki, havupuiden ollessa komeimmillaan, lehtipuut olivat kuin kuolleet rangat. Maiseman rujo kauneus kosketti ystävämme tunnetiloja ja hän oli iloinen siitä ettei asunut enää laboratoriossa, jossa oli koko elämänsä asunut.
Oli siitä Makutan hyökkäyksestä jotain hyötyäkin… Matoran tuumi. Hän mietti mitä omalle maailmalleen oli tapahtunut nyt kun Varjojen ja Tuhon ja Tyhjyyden ruumiillistuma oli saanut kaikki voimat itselleen. Oliko kotiin turvallista palata? Oliko Mata Nui kaatunut ja kaikki menetetty? Näihin kysymyksiin hän ei uskonut saavansa kovinkaan kattavaa vastausta. Kotiinpääsyn ainoa keino olisi löytää jokin ulottuvuuksien välistä matkustamista tukeva laite, mutta kyseinen teknologia oli kovin vierasta tälle maailmalle.
Ehkä on vain parempi että koetan tehdä tästä maailmasta sellaisen, jossa voi elää ja jossa muutkin voivat elää ja antaa kotini olla… Matoran ajatteli, kyyneleen vierähtäessä hänen pakarinsa silmäreiästä, valuen naamion uurteeseen. Klaanilaiset ovat ystäviäni ja haluan puolustaa heitä Allianssilta ja kaikilta uhilta mitä vastaan tulee. He ovat antaneet minulle syyn olla olemassa, vaikka olenkin paradoksi itsessäni. Matoran jolla on elementaalivoimia, vielä kaksin kappalein ja joka on vain sielultaan samanlainen kuin tämän maailman vastineensa. Klaani, tuo kummajaisten kokoontumismesta. Tuo ystävyyden ja rauhan järkkymätön linnoitus. Tuo surulle ja traumoille rakennettu härveli.
Matoran muisteli seikkailujaan tässä maailmassa. Matka tähän maailmaan oli ollut kivinen ja heti hän oli päätynyt keskelle Yön Kauhuja. Tappajarobotit tappoivat hänen ensimmäisen ystävänsä koko hänen elämänsä ajalta ja sitten yön jälkeen hän matkasi Gekon kanssa metsässä muutamien viikkojen ajan. Valon toa oli niin kömpelö ja huono suunnistaja että matka oli venynyt perin pitkäksi ja kaiken lisäksi tällä oli paha veli…
Tämän jälkeen hän loukkasi Zyglakien uskontoa, räjäytti näiden voimalarakennelman ja taisteli väärinymmärrettyä tiedemieszyglakia vastaan. Kaiken lisäksi tykki meni rikki ja jotenkin hän päätyi Klaaniin. U ei vieläkään tiennyt mikä punainen otus hänet oli Klaaniin tuonut, mutta ehkä sille löytyisi joskus selitys. Pääasia oli se että hän oli nyt täällä ja puolustaisi tätä universumin hienointa asiaa henkensä uhalla ja omistaisi elämänsä klaanille. Klaani. Klaani. Tuo rauhan puolustaja. Klaani. Klaani. Tuo suvaitsevaisuuden tyyssija…
Visorakien vihreistä ja tahmeista seiteistä kudottu kotelo tömähti maahan pienelle hiekkarannalle, suoraan kivisen linnoituksen eteen. Hopeisen meren aallot paiskoivat rantaa vimmaisesti ja taivaalla ei näkynyt paljoakaan lintuja, johtuen huonosta säästä. Myrskypilvet olivat kasaantuneet Daxian ylle ja toivat mukanaan oudon lahjan. Lahjan jonka ei pitänyt olla edes olemassa.
Iso, biomekaaninen hirvitys, joka oli panssaroitu sieltä täältä ja jonka purukalusto oli omaa luokkaansa, koputti muutaman kerran nyrkillään kivilinnoituksen oviaukkoa. Missään ei näkynyt vartijoita tai muitakaan vahteja sillä kukaan ei tiennyt tämän paikan olemassaolosta. Nekin jotka tiesivät olivat hiljaa eivätkä hiiskuneet paikasta, koska järjestö pitäisi huolen etteivät he puhuisi sanaakaan enää koskaan.
Paketti tai kotelo oudon isoraajaisen ja pitkäkyntisen olennon takana koetti ryömiä tai pyöriä karkuun, mutta ei päässyt pötkimään kovinkaan pitkälle rantahietikossa. Nopea riuhtaisu kotelosta ja koko komeus oli nostettu sisään nyt jo avatusta oviaukosta ja viskattu käytävään, suoraan linnoituksen sisään.
Valokivet koristivat kivilinnoituksen kattoa, ja tunnelmaa loivat myös erilaiset soihdut joita oli tasaisin väliajoin linnoituksen kivimuurissa ja seinissä. Seiniä koristivat erilaiset muinaiset matoraninkieliset kaiverrukset ja symbolit jotka esittivät suurta henkeä ja toia ja makutoja sekä muita maailman olentoja. Pienestä kotelonsa raosta raahattu ja vangittu olento huomasi myös käsimäisen merkin, joka oli maalattu tummalla värillä. Se erottui seinäkaiverruksista kaikkein parhaiten.
Sinipunainen olento raahasi sätkivää lahjaansa syvemmälle linnoitukseen, hänen uhrinsa saadessa paljon mustelmia ja traumoja tästä kokemuksestaan. Hänen uhrinsa, entinen valon toa ja toain ja metsästäjäin sodan taistelija oli nyt puoliksi pelokas ja väkivaltainen peto. Peto joka piti viedä vastaamaan vahingoistaan ritarikunnan oikeussaliin.
Matoro, mustavalkeassa haarniskassaan, seurasi Botarin toimintaa. Tällä kertaa tämä yksi tehokkaimmista agenteista oli tuonut Daxian tukikohtaan oudon ilmestyksen. Se oli jonkinlainen hordika. Entinen Valon Toa. Toaa huvitti kuinka Ritarikunta yritti selkeästi kerätä kaikki maailman kummallisuudet luokseen.
Matoro käveli nurkkauksesta jättiläisen luo vaihtaen tämän kanssa muutaman sanan. Botar oli hiljainen eikä selvästikään kovin sosiaalinen. Hän lähti raahaamaan hordikaa Daxian tukikohdan Suureen Saliin Helryxin luo. Matoro oli määrätty paikalle kuulemma varotoimenpiteeksi, mutta tosiasiallinen syy oli yksinkertaisesti se, että Toalle ei ollut tehtävää tällä hetkellä. Ei ketään salamurhattavaksi.
”Rrrrraaarrr päästkää minut vapaaksi! Päässssstäkääää!” olento pystyi huutaa kotelonsa sisältä, kun hänen suunsa edessä olevat vihreät seittisiteet löystyivät. Eläimellinen karjunta täytti salin kun keltamusta soturi, jonka kirilin mustat kuviot vaihtuivat kaiken aikaa ja akrobaattinen ja notkea naissoturi sitoivat hänet tuoliin jossa häntä kuulusteltaisiin. Helryx oli todella nostanut turvatoimia tämän olennon suhteen ja satsannut vartiointiin.
Siteet otettiin pois olennon naamalta ja hän näki vihdoin kunnolla eteensä ja pystyi taas hengittää. Keltamusta valon toa hordika, joka tunnettiin yleensä Umbrana oli nyt varsin sekavassa mielentilassa. Hän ei tiennyt missä oli eikä tiennyt mitä hänelle tehtäisiin seuraavaksi. Pelko ja viha täyttivät hänen päänsä ja hän halusi vain paeta ja tappaa. Selviytyä ja paeta varjoihin selviytymään.
Helryx nousi korokkeeltaan ja katsoi eteensä jossa surkea valon toa hordika oli köytettynä ja kahlittuna tuoliinsa. Syytetty, jonka taustat Helryx tiesi hyvin, oli vihdoin palannut ritarikunnalle. Niin kauan aikaa oli kulunut ja Kohtalo oli tuonut heidät tähän pisteeseen.
Veden toa katsoi surumielisesti tätä ilmestystä, jonka oli kuullut tehneen niin paljon hyvää, mutta myös todella pahaa. Viimeaikainen konflikti Eteläisen mantereen matoranien kanssa oli ollut liikaa hänelle ja ritarikunnalle. Tämä olento piti saada aisoihin ja paras keino olisi valjastaa tämä voima ritarikunnan käyttöön. Mikä potentiaali valovoimaisilla olennoilla olikaan lopullisessa taistelussa makutoja vastaan. Makutoja Helryx vihasi yli kaiken. Ne universumin saastat…
”Umbra. Toa Hordika. Toain ja Metsästäjäin sodan soturi joka taisteli urheasti Lhikanin ja Nurukanin rinnalla ja joka toit valoa taisteluissa. Toa joka synnyit legendaarisen Lhekon uhrattua itsensä ja joka luuli voivansa kukistaa kaiken ja tehdä mitä vain. Mitä sinulle oikein tapahtui kun muutuit tuollaiseksi? Rahiksi?” Helryx kailotti.
Salissa olijat katselivat kuinka Helryx melkein kyynelehti. Se ei ollut tavanomaista tälle rautarouvalle joka oli tuhansien vuosien ajan katsonut kuinka maailma syö itsensä omaan mahdottomuuteensa ja kuinka sotalordi toisensa jälkeen julistaa itsensä Mata Nuin yläpuolelle.
”Umbra. Miksi? Pystytkö kertoa minulle miksi?”
”Jos nyt hellittäisit näiden sitomisleikkien kanssa niin voisin puhuakin jotain”, Umbra puuskutti, sillä siteet painoivat hänen keuhkojansa kasaan. Valon toa oli tulossa järkiinsä ja hordika-ajatukset olivat alkaneet häilyä. Hän olisi pian taas kasassa.
Taempana huoneen holvikaaren muotoisen oven luona Matoro tajusi jotain. Se oli suoraan sanottuna räjähdys päässä. Kuvaannollinen. Umbra. Helryx oli sanonut Umbra. Oliko tuo hordika Umbra? Kyllä, siinä oli järkeä. Valon Toia ei ollut kovin paljoa. Mutta silti Matoron oli vaikea uskoa asiaa. Mitä Umbralle oli tapahtunut?
Keltamusta, oletettavasti muodonmuuttaja löysäsi Helryxin käskystä Umbran siteitä vain hiukan jonka jälkeen U jatkoi tarinaansa.
”Kun sota Metru Nuilla loppui tajusin että voisin tehdä kaikkea hyvää ja päätin matkata Eteläiselle mantereelle, koska olin kuullut legendoja Makutasta joka huijasi kuolemaa ja Kohtaloa itsessään. Tapasin tämän makutan joka kertoi minulle jotain tarinoita siitä kuinka Mata Nui on maailmamme ja kuinka kohtalot ovat tähtiä. En jaksanut jäädä jaarittelemaan joten päätin tuhota makutan siihen paikkaan, koska minusta on moraalisesti väärin viedä matoranien ruumiita ja tehdä ruumiista armeija itselleen. No, arvaappa vain kuinka voimakas se makuta oli ja se muutti minut oudolla sauvallaan tällaiseksi”, U lopetti puhumisen ja karjui muutaman kerran. Hordika-puolen oli aika nousta vähäksi aikaa. Vei paljon energiaa pitää yllä tätä järkevähköä puolta.
”…” sanoi Matoro ja piteli kädellä otsaansa. Myötähäpeä olennon tarinasta oli liian suuri.
”Mitä olisin voinut tehdä? Olin Mata Nuin parran nimeen voittanut sodassa metsästäjiä ja olin karzahni vie valon toa! VALON TOA!” Umbra karjui. Penkki vavahteli hänen allaan mutta Helryx antoi hänen vain huutaa.
”Menin minne meninkin niin voitin olentoja. Minulle hurrattiin matoranien kylissä joissa vierailin. Ja sitten lankesin helppoon ansaan… Huoh” ”No. Nytpä opin mielenkiintoisen läksyn. Älä ryppyile makutoille tai luule itsestäsi liikoja vaikka oletkin valon toa. Eikö tässä ole opetusta kylliksi, olla tällainen?” Kukaan ei vastannut Umbran kysymyksiin. Salissa oli aivan hiljaista kun hordika kertoi monologiaan ja avautui.
”Ne Matoranitkin… Halusin vain ruokaa ja suojaa ja ne tulivat minua vastaan keihäillä ja soihduilla. Pelkäsin tulta ja aseita. Ne huusivat minulle ja sohivat minua aseillaan. Sitten jokin kilahti. Raivo sisälläni pääsi valloilleen ja pum! Ei enää kyläläisiä.”
Umbra huohotti. Hikikarpalot valuivat hänen vääntynyttä ja mutatoitunutta naamiotaan pitkin, naamiota joka oli kasvanut hänen päähänsä ja muodosti nyt hänen kasvonsa. ”Muuttakaa minut entiselleen. Teen melkein mitä vain”, Umbra melkein itki. Tunteet voimistuivat hordikan ottaessa vallan.
Matoro katsoi epäuskoisesti entistä sotatoveriaan. Missä oli se itsevarma ja järkevä soturi jonka kanssa he olivat huijanneet metsästäjiä lukemattomat kerrat? Missä oli se ystävällinen ja mitään pelkäämätön toa? Umbra piti kouluttaa uudelleen ja ottaa osaksi ritarikuntaa. Ei viedä Tyrmään kuten rikollisille usein tehtiin. Umbrassa oli hyvyyttä jäljellä, jossain surujen ja pelkojen sisuksissa. Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikki odottivat Helryxin päätöstä.
”Yleensä laittaisimme kaltaisesi lainrikkojat Tyrmään suorittamaan tuomiotaan, mutta ehdotan sinulle että tulet Ritarikunnalle palvelijaksi. Voimme korjata tämän muodonmuutoksesi ja samalla antaa sinulle koulutusta, koska universumissa on perin harvoja valon toia ja tarvitsemme valovoimaisia olentoja levittämään lakia ja järjestystä universumissa. Hyväksytkö siis tarjoukseni vapaudesta mutta sillä ehdolla että työskentelet meille mukisematta, etkä lähde luotamme koskaan tai kyseenalaista motiivejamme? Sillä jos niin teet, järjestämme sinut kyllä semmoiseen Karzahniakin suurempaan ja kauheampaan paikkaan josta sinua ei löydetä koskaan ja jossa toivot kuolevasi.”
Umbra mietti mitä vastata. Hän joutuisi joko kahlituksi universumin tarkoiten vartioituun vankilaan joka oli täysin oma maailmansa ja jonne hän mätänisi. Tai sitten hän voisi kahlita itsensä tähän outoon järjestöön joka vakuutti maailmalle, tosin salaa, ajavansa Mata Nuin, Suuren hengen tahtoa ja tekemällä päätökset tämän tahtoihin nojaten. Lopulta Umbra päätti vastauksensa ja sinetöidä kohtalonsa.
”Otan tarjouksen vastaan ja alan palvella järjestöänne ja Mata Nuita” ”Umbra, uusin palvelijani joka palvelet Ritarikuntaa tästä ikuisuuteen. Julistan sinut nyt vapaaksi ja ritarikuntamme alaiseksi. ” Helryx kuulutti, samaan aikaan kun eräs kaasunaamaria kantava olento iski injektioruiskulla Umbran hauikseen. Olento kiirehti kauemmas kun vastamyrkky alkoi vaikuttaa hordikan kehossa.
Valo täytti salin kun Umbra alkoi muodostua jälleen vanhaan muotoonsa. Keltavihreät värit alkoivat palata ja petomaiset piirteet, pitkät raajat ja kynnet sekä selän rhotuka-laukaisin alkoivat kadota ja muotouta sellaisiksi kuin niiden pitkin. Viimeisenä Umbran naamio ja pää irtosivat toisistaan ja muodostuivat entiselleen. Hän voisi taas käyttää Rurunsa voimia. Siteet löystyivät kun Umbra oli hiukan pienentynyt petomaisesta muodostaan ja nousi ylös tuoliltaan. Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja oli varma että oli tehnyt oikean päätöksen.
Joskus sitä luulee että päivä alkaa tavalliseen tapaansa aamukahvilla Bio-Klaanin kahvioss, voileivän ja puuron siivittäminä. Ei sitä yleensä uskoisi että kahvi laukaisee reaktion jonka ystävämme Umbra toisesta maailmasta koki.
Tämä painovoimaa hallitseva olento katsoi lasittunein silmin eteensä istuen kahvion pöydän vieressä, täti Mokelin selittäessä jotain astianpesuaineiden vaaroista ja siitä että mutanttikatkaravut ovat perin huonoja väittelykumppaneita. Violettimustan matoranin hengitys oli lähes pysähtynyt ja hän oli kuin halvaantunut. Mutta hänen päänsä sisällä kaikki kieppui kuin kissa pesukoneessa. Ympäri ympäri ympäri
Näky
Umbra löysi itsensä jostain oudosta metallista ja muusta teknologiasta koostuvasta rakennuksesta, joka muistutti perin hänen oman maailmansa laboratoriota joka oli ollut hänen kotinsa ja paikka jossa hänestä tehtiin tällainen kuin hän oli. Hän oli nähnyt monia outouksia tässä vaihtoehtoisessa maailmassa jonka lait olivat välillä päin Karzahnia ja yhteys tämän maailman vastineeseensa, mahtavaan soturi Umbraan oli tehnyt muutoksia hänessä. Seikkailu veljensä mielessä oli tehnyt hänestä määrätietoisemman ja ehkä myös synkemmän, ennen niin naiivi matoran oli muuttunut, mutta niin kaikki tässä maailmassa muuttuivat.
Matoran lähti talsimaan metallista, kolkkoa käytävää eteenpäin. Näkyvyys oli perin heikkoa sumun ja savun takia. Palanut metalli ja ruuti haisivat vielä tässä rakennuksessa. Alue myös haisi saastuneelta. Heikot, lähes voimansa menettäneet valokivet, jotka oli upotettu käytävän seiniin valaisivat perin vähän kulkua, mutta sankarillamme oli omat konstinsa selvitä. Valo etusormeen ja matka jatkui. U ei olisi koskaan yksin, koska valo oli aina hänen mukanaan.
Taivallettuaan jonkin matkaa hernerokkasumussa, sankarimme kuuli outoja ääniä. Hän aisti jonkun huomanneen hänet. Hengitys koveni. Selvitymisvaisto alkoi ottaa vallan. Kuului kuin jokin olisi avannut toa-kanisterin. Monta kanisteria. Sihinä täytti käytävän. Kanisterit avautuivat eikä U nähnyt paljoa mitään. Hän vain kuuli. Metalliset askeleet tömisivät lattiaan. Hammasrattaiden kitinä ja tietty jäykkyys kuuluivat selvästi kun jokin heräsi haudastaan. Jokin, mutta mikä
Olennot alkoivat lähestyä Umbraa. Miekka tupestaan otettuna U lähti juoksuun. Metalliset kauhut kurottelivat hopeisilla kämmenillään sumussa häntä. Ne olivat lähellä, mutta kankeita herättyään kohmeesta. Hän tunsi metallisten kourien kylmyyden. Kylmät kourat halusivat hänet. Ne kahmivat häntä kuristavaan, tappavaan syleilyynsä. Sumun läpi kajasti heikkoa valoaan vihertävät silmät jotka tuijottivat äänettömästi kohdettaan. Ei ollut aikaa, oli pakko panna juoksuksi. Painovoima-aalto kaatoi peltikasoja maahan, mutta hänen juostessaan eteenpäin, metallihirvityksiä nousi vain säiliöistään kurottelemaan ystäväämme. Juoksu jatkui jatkumistaan, askelten seuratessa hänen juoksuaan. Mitä ikinä nämä äänettömät ja kolkot olennot halusivat, se ei vaikuttanut kovin ystävälliseltä. Juostuaan käytävän päähän, matoran pysähtyi hengittämään. Metalliset askeleet olivat loppuneet ja hammasrattaiden kitinää ei enää kuulunut.
Matoran huohotti. Koettelemus oli ollut rankka. Pää taipuneena lattiaa kohti hän koetti tasata hengitystään. Sitten sumun seasta pilkistivät harmaat jalkaterät. Matoran nosti päätään. Hän ehti nähdä metallisen kummajaisen edessään, jolla oli musta kämmen oikeassa rintapanssarissaan.
Sinusta tulee yksi meistä, olento sanoi.
Näky loppui.
Umbra heräsi kahviossa samasta paikasta johon oli jäänytkin. Kahvi oli jo kylmää ja puuron voinokare oli jo sulanut kokonaan aikoja sitten. Joku oli myös vienyt hänen puoliksi syödyn voileipänsä.
Nurukan, maan toa ja Metru Nuin veteraani käveli poispäin Tongun pajalta. Toa oli kokenut uuden välähdyksen menneisyydestä, muiston joka vaikutti niin tutulta mutta samalla niin oudolta. Nurukanin miettiessä tätä muistoa, muisto imi hänet kokemaan toain sodan kauhuja taas uudelleen…
Nurukan ampui kanuunallaan yhtä metsästäjää, joka muuttui täysin luonnottomaksi ja groteksiksi kummajaiseksi, joka muodonmuutoksensa jälkeen katseli itseään pari sekuntia läheisen rakennuksen vielä melko ehjähköstä ikkunasta, mutta nähdessään kuvajaisensa, biomekaaninen ja osittain orgaaninen kummajainen tuli siihen tulokseen että elämää ei enää ole, vaan tähtäsi itseään kiväärillään kaulaansa.
Kuului laukaus.
Nurukan katseli oudon mutantin kaatumista maahan. Maa ja läheinen taistelutanner oli ihan sinertävän veren peitossa ja siellä täällä näkyi olennon paisuneen pään ja aivojen kappaleita. Sota oli taas näyttänyt kauneimmat puolensa.
Metsästäjiä vyöryi lisää ja toa joutui pitämään rintamalinjat asemissaa, Bunkkerien rakentaminen oli perin helppoa kun hallitsi maan elementaalivoimaa ja aina nytkin Nurukan oli yhtä maan kanssa, kanavoiden ajatuksillaan elementaalivoimia tottelemaan tahtoaan.
Maa liikkui kuin meri konsanaan, pienten maapartikkelien liikkuessa uusille paikoilleen ja luodessa uusia piilopaikkoja toain joukoille ja liittolaisille.
Bunkkereiden noustessa maahan, joukko toia vaihtoi rintamapaikkojaan yhdessä biomekaanisten otusten kanssa ja siirtyivät kohti metsästäjäin rajaa. Tämä ei-kenenkään-maa oli vaarallista seutua jossa maa oli kuollutta ja monien myrkkyjen saastuttamaa.
Isot kolmipiippuiset zamor-sarjatulikiväärit nousivat paikoilleen sitä mukaa kun joukot etenivät ja aloittivat luotisateen kohti pimeyden metsästäjiä.
Lukuiset peikot, syväläiset ja selakhikaanit yrittivät edetä kilpiensä suojissa kohti toain rivejä, mutta toain ja vahkien tarkka-ampujat ja sarjatuliaseet ampuivat yrittäjät nopeasti.
Nurukan huomasi kuinka muutama raudan toa kontrolloi voimillaan maata, luoden raudasta piikkilanka-aitoja jotka repivät nitä ylittäviä metsästäjiä kappaleiksi. Verta roiskui kun ansat laukesivat kosketuksesta.
Muisto alkoi pikkuhiljaa häiventyä pois, kun Nurukan käveli päistikkaa yhtä klaanin pihamaan harvoista puista ja kaatui maahan.
”Ai karzahni. Kuka laittaa nämä puut keskelle tietä…” Nurukan puheli itsekseen, koettaen nostaa itseään ylös maasta. Toa oli kaatunut maahan ja hieroi päätään joka oli osunut puuhun. Pudistellen päätään toa yritti saada näkökenttänsä suoraan.
Nurukan nousi vaivalloisesti maasta ja matkasi kohti klaanin linnoitusta. Hänelle oli tullut kova hinku lähteä Metru Nuille ja matkaa pitäisi alkaa valmistella hyvissä ajoin etukäteen.
Hieroen selkäänsä, Nurukan taivalsi linnoitukseen ja ohitti muutamia klaanilaisia. Toalla olisi vielä paljon tehtävää mysteeriensä selvittämisessä…
Nurukan siemaili kahvikuppostaan, seuraten klaanilaisten elämää. Iloinen puheensorina oli täyttänyt kahvion ja erilaiset keskustelunaiheet vaihtuivat tiuhaan, milloin oli vuorossa politiikkaa esimerkiksi Zakazin sisällissodasta ja sen syistä, milloin puhuttiin Jäätelöstä ja väiteltiin Mata Nuin olemassaolosta. Maan toa itse piti tästä paikasta ja oli ottanut usein kantaa keskusteluihin suurehkolla tietämyksellään, varsinkin Metru Nuin historiasta. Toa oli myös oppinut olemaan suvaitsevaisempi eri lajeja kohtaan, eikä enää lokeroinut olentoja stereotyyppisiin laatikoihin. Maan toaa huolestutti tosin se että miten hänen ystävänsä Deleva jolla oli yhä vaikeuksia sietää skakdeja. Maan toa ihmettelikin minne hänen ystävänsä oli kadonnut…
Nurukan ihmetteli yhä mielensä sopukoilla näitä mekaanisia olentoja, kun jokin läimäytti häntä olkapäähän. Tulija oli Moderaattori Umbra, keltamusta soturi joka hallitsi valon elementaalivoimia.
Umbra virnisti Nurukanin säpsähtäessä. Kahvia läikkyi vähän kahviopöydälle maan toan kourassa olleesta kahvikupista.
”Älä säikäyttele meitä vanhuksia”, Nurukan sanoi hörpäten kahviaan ja pyyhkien kahvia lautasliinalla pöydältä. Punainen lautasliina imi nopeasti itsensä märäksi ja aivan kosteaksi, jonka jälkeen Nurukan heitti sen taidokkaasti suoraan kahvion toisessa laidassa olevaan roskapönttöön. Aika hieno heitto, Nurukan, Umbra sanoi hymyillen, lyöden nyrkkinsä yhteen toa-veljensä kanssa. Ja muuten, oli minulla ihan asiaakin. Sinähän olet kuullut että minulla on toisen maailman vastine huoneessani, eikö niin?”
Nurukan nyökkäsi ja Umbra jatkoi. ”Me saimme yhdessä selville että menneisyydessämme tehtiin jotain joka vaikutti molempien kohtaloihin. Jokin muinainen makuta muutti tulevaisuuksiamme oudolla pelillään…”
Umbran sanomiset loppuivat kun Deleva ontui mekaaninen käsi mutkalla kahvioon. Toa oli vihainen ja sen näki tämän punaisista silmistä. Punavalkoinen toa kantoi pyyhettä olkapäällään ja oli hiestä märkä. Toan haarniskassa oli ruhjeita ja lihaskudoksessa oli mustelmia.
”Deleva, mitä sinulle oikein on käynyt?” Nurukan huudahti, jolloin koko kahvion väki kiinnitti huomionsa tuohon toaan, lopettaen puheensorinansa. Deleva mulkaisi Nurukania ja Umbraa pahasti, kertoen nyt koko kahvion väelle tapahtuneen.
”No siis, olin rauhassa kuntosalilla kun luulin kohdanneeni Metorakkin, sen skakdin joka tappoi kyläni. Saman värinen, hopeista ja sinistä haarniskaa kantava skakdi oli sitten vastassani, mutta tämä olikin nimeltään joku Guardian. No koska olin lyönyt häntä ensin syntyi välillemme pientä kärhämää ja nyt minulla on tämä mekaaninen käsi vähän mutkalla.” Deleva lopetti juttunsa, vetäen henkeään. Kahviossa oltiin hiljaa mutta kuiskuttelu alkoi aika nopeasti. Sana Gn ja tämän toan taistelusta leviäisi nopeasti klaanilaisten keskuudessa ympäriinsä.
”Ottaen huomioon että käteni on täysin mekaaninen, tuo mekaanikko voisi olla parempi valinta, kuin jokin Tohtori”, Deleva murahti. ”Näyttäisitkö minulle tien tämän Tongun luokse?”
”Voinhan minä viedä sinut sinne Telakalle jos haluat”, U vastasi, hörppäisten nopsaan kahvikupposensa. Valon toa oli nopeasti valmis tapaamaan ystäväänsä Tongua.
”Nurukan, tuletko mukaan kanssamme Tongun pajalle?” Umbra kysyi mustalta ystävältään. Nyt niin vähäsanainen toa nyökkäsi ja nousi tuoliltaan. Kolmikko käveli vinhaa pois kahviosta, astellen klaanin sokkeloisia käytäviä ulkoilmaan.
”Tongun paja täältä tulemme!” Umbra huudahti, johtaen joukkiota kohti pajaa…
Flygel katseli kuinka harmittomat palikkamaiset ja biomekaaniset mustekalat uiskentelivat rauhaisasti saaren sisämaajärvessä. Harmittomat mustekalat olivat helppoa saalista, mutta syötävää niissä ei ollut oikein lainkaan. Flygel oli viime viikkojen ajan vain seuraillut luonnon eläväisten elämää ja ollut yksinään. Itsekseen eläminen oli aika vapauttavaa kun ei tarvinnut alistua Rhakelakkin kannattajien sensuurille ja jumalanpilkkasyytöksille. Järvikotakylän elämä oli perin uskontopainotteista ja zyglakimme ei voinut vakaumuksensa takia sopeutua tähän silmät ummessa menoon.
Valkomusta zyglak oli rakentanut itselleen oman hökkelirakennelmansa kivihakulla ja keräämillään puun osilla ja muilla resursseilla mitä saarelta löytyi. Hän oli tyytyväinen ettei ollut aivan poropeukalo ja toimeton, vaikka olikin enemmänkin tieteisiin perehtynyt olento. Flygelin armeijavuodet olivat viimein tuottaneet jonkinlaista hyötyä kun hän viimein pystyi hyödyntämään erämiestaitojaan selviytyäkseen täällä metsässä, kaukana sivistyksestä. Liskomainen ystävämme oli ryöstellyt yllätyshyökkäyksien ja pimeän turvin matoranien karavaaneista erilaisia tarvikkeita, mutta oli jättänyt muuten nämä pienet olennot rauhaan, koska ei nähnyt matoraneissa mitään uhkaa hänelle itselleen.
Flygel asteli kohti vuorenrinteeseen syntyneeseen luolastoon, jota hän oli alkanut muuttaa kodikseen. Hiilestä ja oksista zyglak oli rakentanut soihtuja joilla hän valaisi luolastoa ja pelotti pois sen asukkeja, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä jotka eivät olleet erityisen hyviä naapureita. Vuorenrinteeseen tehty asuinpaikka sisälsi pöydän, tulisijan ja kirstuja, joihin Flygel oli säilönyt tekemiään kivi- ja luuaseita. Silmälappuinen tuttavamme avasi oven ja meni sisään luolastoon. Oli aika häätää kivirottia, kofo-jagoja ja fikou-hämähäkkejä luolista. Flygel otti zamor-laukaisimensa ja luumiekkansa mukaansa ja lähti tutkimaan luolastoja.
Laittaen soihtuja ympäri luolastoa, Flygel varmisti sen ettei eksyisi luoliin. Zyglak halusi näes joskus löytää takaisin luolista ja oli päättänyt että pimeyden asukit eivät saisi jalansijaa hänen uudessa kodissaan. Samalla hän voisi löytää maan alaisia mineraaleja joiden avulla hän voisi rakentaa jotain hienoa.
Ei kulunut aikaakaan kun vihollinen hyökkäsi Flygelin kimppuun. Nopea huitaisu hännällä selätti vihulaisen, jolloin se oli helppo iskeä tainnoksiin jalkojen kynsien avulla. Viimeistely tapahtui iskemällä luumiekalla skorppioonin pää irti ja katkaisemalla sen pistin matkamuistoksi. Flygel asteli yhä syvemmälle luolastoon, tutkien kaikkea ja varoen jokaista askelmaansa. Klaanin maan alainen maailma oli arvaamaton ja täynnä mysteerejä jotka Flygel halusi selvittää
Klaanin linnoitus, Umbrien huone
Valon toa heräsi sängystään ja muisteli yön tapahtumia. Keltamusta toa haukotteli ja hieroi rähmäisiä silmiään. Hän katsahti lattialla olevaan säkkituoliin, jossa hänen toisen maailman vastineensa yhä nukkui. Fikou Qewa oli herännyt jo aikaa sitten ja tuonut postiluukusta pudonneen Klaanilehden moderaattorillemme.
Umbra katseli sotkuista huonettaan. Olisi aika hankkiutua eroon pölystä ja käytetyistä elementaalienergian naamioista. Myös huoneiston sisustusta voisi muuttaa, koska jokainen toa tarvitsee itselleen jonkinlaisen Toa-Suvan naamioiden vaihtamista varten. Hänhän voisi kysyä tähän tehtävään yhtä sympaattista po-matorania, Bobia, jonka Umbra voisi löytää helposti kierroksellaan klaanin linnoituksessa.
Umbra päätti myös etsiä ystävänsä Nurukanin ja Delevan ja keskustelevansa heidän kanssaan jatkosta ja oman menneisyytensä löydöistä.
Toa alkoi kerätä tavaroita lattialta ja sulloa niitä jättiläismäiseen mustaan jätesäkkiin. Erilaiset juomakanisterit, wanhat klaanilehdet ja muut rojut, aina pizza ja sushilaatikoista muropaketteihin lensivät automaattisesti roskikseen. Moderaattorin huhkittua tarpeeksi kauan hänen onnistui herättämään toisen maailman vastineensa, joka heräsi pölyn mennessä hänen sieraimiinsa. Violettimusta matoran pärskähteli pedissään hypähtäen vähän väliä ylös säkkituolista.
”Sinun on aika tarttua imuriin”, moderaattori sanoi ystävälleen, antaen tälle N00N00-6 merkkisen imurin kouraan, jonka jälkeen moderaattori lähti ovet paukkuen pois huoneestaan, jättäen unenpöpperöisen ja hölmistyneen matoranin heräilemään imuri kainalossaan…
Klaanin kahvio
Nurukan asteli kahvioon hörppimään aamusumppiaan. Maan toa tarvitsi kipeästi jotain virkistävää sillä hän oli herännyt yöllä johonkin outoon tunteeseen siitä että jotain pahaa tapahtui. Nurukan oli viimeksi kokenut tällaisia öitä Avra Nuin sodassa ja ollessaan Metru Nuilla. Myös erilaiset muistot olivat alkaneet tupsahdella maan toan päähän, muistot joita hän ei tunnistanut omikseen.
Nurukan ihmetteli vieläkin näitä mekaanisia sotureita joita hän eräässä avautuneessa muistossaan oli komentanut. Mekaanisia tappajia, jotka kantoivat katanoita. Miksi hän johti niitä, sitä hän ei tiennyt. Toa itse muisti olevansa vain toain kenraali ja taistelleensa pahoja metsästäjiä vastaan Toa Lhikanin, suuren Toa soturin joukoissa ja puolustaneensa Turaga Dumen kunniaa.
Nurukan koki yleensä öisin tällaisia muistojen aukaisuja. Unet jotka hän koki olivat liian realistisia ja todentuntuisia ollakseen vain unia. Mutta miksi hän sai nämä muistot takaisin ja miksi ne edes olisivat olleet piilotettuja, sitä Nurukan ei tiennyt. Siemaillen kahvikuppostaan toa-kanisterin muotoisesta kupposesta, toa alkoi seurata kahvioon saapuvien asukkien tekemisiä ja ajatteli jututtaakin osaa heistä…
Klaanin maan alaiset kuntosalit
Deleva nosteli painoja hikihatussa Klaanin linnoituksen maanalaisessa kuntosalissa. Punavalkoinen plasman toa harjoitti oikean kätensä lihaksistoa ja piti yllä vasemman, mekaanisen kätensä keinotekoisia lihaksia. Kova työ ja harjoittelu pitivät myös mielen virkeänä ja antoivat uutta puhtia uusiin haasteisiin ja seikkailuihin. Toa oli alkanut tottua elämäänsä klaanissa, näiden kaikkien outojen örvelöiden ympäröimänä.
Deleva tarkkaili ympäristöön, samalla kun hikikarpalot nousivat hänen lihaksistaan pintaan. Fyysinen kunto piti pitää yllä lihasreeneillä ja liikunnalla, kun taistelua ei viime aikoina ollut ollut hänelle tarpeeksi. Deleva ajatteli haastavansa sen Metorakk-nimisen skakdinpöljäkkeen jossain vaiheessa uuteen taisteluun ja tällä kertaa voittavansa kyseisen skakdin. Juuri sillä hetkellä eräs skakdi, joka muistutti etäisesti tätä Metorakkia, astui salin ovesta sisään, pyyhe olkapäällään…
Klaanin kuntosali, vastapäätä Delevaa
Guardian asteli raskain askelin kiviportaita alas klaanin kuntosaleihin vieviin käytäviin. Skakdi ei ollut saanut pahemmin unta viimeöisten tapahtumien johdosta, kasa zyglakeita ja kuolleita matoraneja oli jotain todella kauheaa. Vammoistaan huolimatta Guardian oli päättänyt lähteä vähän tuulettamaan itseään salille, koska lihasreeni teki aina eetvarttia ja auttaisi vapauttamaan lihasjännitteitä ja selvittämään ajatuksia.
Guardian laittoi sormensa tunnistimeen, jolloin pääsi sisään ilman widgetien maksamista. Perus klaanilaiset ja muut joutuivat yleensä maksamaan muutaman widgetin klaanin kassaraan, jotta adminit saisivat ostaa itselleen hummeria, kaviaaria ja hanhenmaksaa sekä kalliita viinejä. Guardian myhäili sitä että adminit olivat keksineet itselleen jonkin ansaintimahdollisuuden tässä kommunistisessa yhteiskunnassa, astellen samalla virnistäen sisään ovesta, joka aukeni hänen edestään.
Tawan kanssa juttelu oli tehnyt Guardianista hiukan apaattiseksi. Admin oli miettinyt paljon näitä yön tapahtumia ja unen laatu oli kärsinyt. Tawa oli yhä hänen mielessään kun admin käveli muovimatolla kohti painonnostopaikkaa. Miehinen painonnosto maksimeilla teki aina eetvarttia.
Jotain Guardian ei osannut ottaa huomioon, nimittäin rasistisen plasman toan nopeaa toimintaa.
KABLAM! nyrkki osui Skakdia leukaan, jolloin hampaissa kivisti. Hopeinen metallinyrkki osui lujaa kohteeseensa. Valkopunainen toa kihisi raivosta ja oli aivan hiestä märkä. Hiki höyrysi ja kupli toan panssarilla, niin tohkeissaan toa oli.
Guardian ärsyyntyi, hänen rauhallinen salireissunsa oli pilattu täysin. Hieroen leukaansa, skakdi aikoi antaa tälle toalle opetuksen. Sininen skakdinyrkki viuhahti, osuen valkopunaista toaa palleaan. Toa haukkoi henkeään, yrittäen lyödä metallinyrkillään skakdia, joka otti iskun vastaan kämmenellään, heittäen toan niskalenkillä lattiaan.
”Toivottavasti sait tästä jonkinmoisen opetuksen, sinä typerä toa!” Guardian karjui, teleskooppisilmän hohtaessa punertavaa hehkuaan. Guardian oli vihainen.
”Skakdit, te barbaarit ette puhu minulle näin, varsinkaan sinä, Metorakk” Deleva vastasi, iskien plasmaa nyrkistään. Skakdin panssariin tuli pieni naarmu tästä plasmaiskusta, mutta se ei menoa haitannut.
”Minun rodullani on kyllä aika synkkä menneisyys, mutta yleistys kaikissa tapauksissa on tyhmää. Ja en ole Metorakk, olet erehtynyt henkilöst, mutta kukaan ei lyö rankaisemattomasti admin Guartsua”, Guardian vastasi, purren hammastaan. Adminina hän ei voinut sentään näyttää huonoa esimerkkiä ja mättää toaa turpaan ihan turhaan, mutta jonkinlainen opetus piti antaa.
Deleva aloitti taas uuden hyökkäyksen Guardiania kohti, mutta tällä kertaa Guartsu oli aktivoinut teleskooppisilmänsä röntgenkatseen ja oli saanut selville toan heikkouden. Hopeinen, mekaaninen käsi oli paitsi toan heikkous, myös yksi keino laittaa toa toimintakyvyttömäksi ilman suurempaa vahingontekoa toan elimiin.
Guardian otti molemmilla käsillään hopeisesta, mekaanisesta nyrkistä kiinni ja riuhtaisi kovaa kun nyrkki alkoi iskeytyä skakdia kohti. Mekaanisen käden hammasrattaat menivät jumiin, mutterien pudotessa kädestä kun Guardian väänsi kättä toan kanssa. Toan käsi vääntyi yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja jäi jumiin, näyttäen perin muodottomalta.
Toa huusi raivosta, yrittäen taistella yhdellä nyrkillä, mutta riuhtova ja väkivaltainen toa ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota ympäristöönsä, jolloin Gn onnistui kampittaa toa.
Deleva kompuroi selälleen lattialle, katsellen vihamielisesti yläpuolellaan olevaa skakdia, jonka salikäynnin hän oli pilannut.
”Toa, olemmekohan selvittäneet välimme jo tarpeeksi”, Guardian murahti, ottaen penkiltä pyyhkeensä. Skakdi pakkasi kamppeensa ja lähti pois salilta, salin osalta päivä oli jo pilattu. Kuuma kahvi kahviossa voisi tehdä skakdille terää. Mutta toisaalta, pieni kärhämä oli hyvää vaihtelua penkinnostamiselle…
Deleva hieroi mekaanista, muodottamaksi vääntynyttä kättään, joka vaatisi pikaista korjausta. Käden mekanismit eivät onneksi sisältäneet paljoa tuntohermoja, joten Toa piti nämäkin tunnot sisällään. Olisi aika lähteä jonkun klaanin mekaanikon luokse korjaamaan mekaaninen käsi…
Umbra, klaanin moderaattorien pomo, käveli sekalaisessa mielentilassa klaanin öisiä käytäviä. Käytävillä ei ollut öisin niin paljon porukkaa kuin päivisin, siksi Umbra pystyi olemaan rauhassa ajatuksissaan ja kävelemään mietteissään kohti oman huoneensa sijaintia. Yö oli ollut todella kammottava, ainakin Umbran mielestä, vaikka hän olikin toa ja nähnyt mitä moninaisempia kauheuksia ja tehnytkin niitä.
Ne Zyglakit. Minun tekee hiukan sääli niitä liskomiehiä… Umbra ajatteli, muistellen mitä oli nähnyt pihamaalla. Näyn muistelo sai Umbran voimaan pahoin, mutta hän pidätteli oksennusrefleksiään urhoollisesti. Toa muisteli samalla niitä kauheuksia mitä oli kuullut Arsteinista ja Sheelikasta, tästä klaanin karkoitetusta jäsenestä.
Umbraa harmitti ettei hän ollut ollut puolustamassa klaania hopeisten tappajakoneiden hyökätessä kauhujen yön aikaan, mutta hänen piti suojella omaa nahkaansa, koska jos hän ei tottelisi Helryxin käskyjä, ritarikunta antaisi hänelle ilomielin paikan järjestön tarkkaan vartioidussa vankilassa, Tyrmässä.
Onneksi olen tehnyt nyt päätöksen ja lähettänyt erokirjeen Helryxille. Ritarikunta saa pärjätä nyt ilman minua, sillä Klaani on kotini enkä kuulu muutenkaan Mata Nui fundamentalisteihin toa ajatteli, katsellen väsyneillä silmillään valokiviä ja soihtuja jotka valaisivat hänen tietään muuten synkässä kivilinnoituksessa. Käytävä tuntui jatkuvan jatkumistaan, eikä loppua tuntunut näkyvän missään.
Viimeaikaiset tapahtumat olivat olleet Umbran elämässä aikamoisia käänteitä. Valon toa oli tavannut itsensä toistesta maailmasta, kohdannut veljensä ja voittanut tämän mielten taistelussa ja palannut klaaniin, ensin pelastaen Matoron hengen tämän Parannuskivellä ja tuoden mukanaan kaksi ystäväänsä Umbran menneisyydestä.
Umbra alkoi kavuta mietteissään kierreportaita kohti huonettaan. Joskus toa toivoi ettei olisi hankkinut huonetta kovin korkealta näköalan takia, koska kapuaminen ylös tuntui yöllisten tapahtumien ja stressin jälkeen usein raskaalta.
Valon toa kipusi ylätasanteelle, pelotellen haukottelullaan muutamia yöperhosia saalistavia biomekaanisia lepakoita lentoon. Toa ei välittänyt näistä lentävistä koirista vaan päätti kömpiä piakkoin petiinsä.
Umbran huoneen ovi oli jätetty auki ja sisältä kuului kuorsausta. Hänen toisen maailman vastineensa, painovoimaa ja valoa hallitseva matoran kuorsasi Umbran huoneessa. Kaksikko jakoi nykyisin tämän perin sekavahkon huoneistojärjestelmän yhdessä Kahu-linnun ja Qewa Fikoun kanssa. Oli oikeastaan hyvä että matoran Umbra huolehti näistä rahilemmikeistä kun moderaattori oli hoitamassa töitään klaanin käytävillä.
Valon toa käveli huoneensa tuulikaappimaista eteistä pitkin, katsahtaen tietokonehuoneeseensa, jossa paloivat jos jonkinlaiset valot. Isot tietokoneruudut olivat osa Umbran työtiloja, mutta kukaan ei ollut kunnostanut niitä Sheelikan sabotoidessa päämoderaattorin tiloja. Hän sulki oven perässään, jatkaen matkaansa edessään levittäytyvään olohuone/makuuhuone kompleksiin. Toa katsahti ympärilleen, Matoran Umbra kuorsasi Qewa sylissään säkkituolissa, kasa elementaali energian naamioita lojui lattialla Umbran yöpöydän lähellä. Umbran huomio kiinnittyi kuitenkin hänen rakkaaseen sänkyynsä, joka oli viikattu ja laitettu kuntoon, tehden etäisyyttä sekalaiseen ja sotkuiseen huoneen yleisilmeeseen.
Valon toa sammutti kanuunansa vahinkolaukausten varalta, otti repun pois selästään ja rojahti sängylleen. Hän veti peiton korvilleen, sulki silmänsä ja vaipui uneen…
Umbra matkasi unessaan hänen alkuperäiseen kotiinsa, josta monet muistot olivat jo pyyhkiytyneet pois. Universumin keskus, Karda Nui, kaikkien av-matoranien koti oli suuri maailma itsessään. Jättiläismäiset vesiputoukset halkoivat vehreää ja valontäytteistä iloisuuden ja valon kotia jossa varjoilla ei ollut sijaa. Täällä valon matoranien laji eli kauan sitten.
Sankarimme muisteli kuinka hän oli ystävystynyt monien matoranien kanssa. Hänen menneisyytensä ystävät muistuttivat aivan Toa Avraxeja, jotka olivat käytännössä kuolleita. Toia joista tuli sankareita hänen takiaan ja jotka uhrasivat henkensä hänen takiaan…
Muistot matoraneista, joiden nimiä Umbra ei muistanut, vain kasvot, tai siis naamiot pyörivät ympyrää Umbran mielessä. Oli paljon asioita joita historia oli unohtanut ja joita aivot eivät muka tarvitsisi. Mutta Umbra ei halunnut unohtaa, vaan muistaa elämäänsä.
Umbra oli kertonut joskus kauan sitten joitain kokemuksiaan universumin keskustasta mutta nämä hänen tarinansa oli kuitattu vain tarinoina, ei todellisuuteen pohjautuvilla tarinoilla. Uni kuitenkin jatkui matoranien tanssiessa yhdessä Umbran kanssa Suuren hengen tanssia… Oli iloista ja meluisaa, aika riemun,,,
Umbra hymyili sängyssään. Unet joita hän näki olivat täynnä riemua ja lämpöä, sekä valoa, asioita joita oli harmittavan vähän valon toamme elämässä ja tässä, ilkeässä, kylmässä ja pimeässä maailmassa…
Toisesta maailmasta saapunut Matoran Umbra oli yökävelyllään klaanin käytävillä. Matoranin oli vaikea nukkua tämän maailman vastineensa huoneessa, koska huone oli perin likainen ja pölyinen moderaattorin ollessa aina muualla. Myös tämän maailman ihmeet olivat liian suuria vain ohittamiseen ja yöllä yleensä tapahtui kaikkea jännittävää. Pieni sankarimme unelmoi yhä kotiinsa pääsystä, mutta pystyi odottamaan siihen asti että klaanin pyörivä keksijä, Kepe saapuisi eräretkeltään lumisen miehen kanssa.
Matoran Umbra piti klaanin ilmapiiristä, mutta tässä yössä oli jotain vialla. Matoran tunsi että jotain pahaa oli tapahtumassa linnoituksessa, muttei tiennyt mitä. Violettimusta matoran oli saanut klaanista jo monia uusia tuttavuuksia, eikä halunnut menettää ystäviään minkään torakoiden tai zyglakien kynsiin.
Matoranimme muisteli sitä outoa matkaa Zyglakien voimalalle. Hänen kohtaamansa Flygel-niminen zyglak ei oikeastaan edes ollut mikään suuri pahis tai ilkiö, enemmänkin väärinymmärretty tiedemies. Umbraa lähinnä säälitti se että hän oli taistellut tätä yksisilmäistä tiedemiestä vastaan, mutta hänen kotiinpaluunsa oli mennyt matoranin moraalin edelle.
Minun pitää taistella tieni kotiin, mutta onko taistelu aina niin välttämätöntä… matoran ajatteli, kävellen klaanin ristikkoikkunan poikki. Himmeä kuunvalo kajasti ikkunasta, piirtäen kuvajaisensa matoranin edessä olevaan vesilammikkoon, joka oli syntynyt katosta pudonneista vesipisaroista.
Matoran katseli kuuta jonka kuvajainen näkyi lammikosta. Hänen musta kanohi pakarinsa piirtyi lammikkoon. Kuvajainen väreili kun katosta putoili pisaroita lammikkoon.
Tämän maailman Umbra on monessa suhteessa täysin erilainen kuin minä. Hän on suuri toa-soturi, valon tuoja ja moderaattorien johtaja. Ja minä olen vain ylikasvanut matoran, kokeilu joka on karannut toisesta maailmasta varastetulla laitteella hän ajatteli, muistellen mielenkiintoista arkistokäyntiään tämän maailman vastineensa kanssa. Kaksikko oli viettänyt monia yhteisiä kahviohetkiä yhdessä, mutta pikkuinen sankarimme oli aina livahtanut yön tullen klaanin kahvioon juttelemaan ja tutustumaan erilaisiin olentoihin.
Matoran muisteli lukemaansa Kuolleiden Makutasta kertovaa arkistoleikettään, kävellen takaisin kohti Umbran huonetta. Tämä yö voisi olla jotenkin erikoinen, mutta ainakaan matoranillemme tämä ei olisi sen erikoisempikaan kuin kaikki muut klaanissa vietetyt yöt yhteensä…
Matoran läimäytti Umbran oven auki, oven joka ei ollut lukossa, ja käveli pölyn ja hiekan täyttämää lattiaa pitkin säkkituolille, joka toimi hänen vuoteenaan. Matoran asetti miekkansa kävelykepeille tarkoitettuun ämpäriin, veti peiton korviinsa ja nukahti tyytyväisenä uneen…