Soihdut valaisivat joukkiota kun zyglakit tunkeutuivat Hainpesäksi kutsuttuun entiseen ah niin mahtavan Pridakin linnoitukseen. Liskomaiset soturit, joita universumi yleisesti ottaen paheksui, jopa vihasi, olivat lähteneet tutkimaan tätä hylättyä ennen niin loistokasta linnoitusta, jonka sisällä haisi kuolema ja väkivalta. Lattiat ja kammiot olivat täynnä taistelussa kuolleita sotureita ja niiden luita. Haarniskan kappaleita ja muumioituneita aseita, esineitä ja sotureita makasi pitkin rikottuja pöytiä, tuoleja ja lattioita. Seinien seinävaatteita oli poltettu sieltä täältä ja Kuuden Kuningaskunnan Liigan ikoneita ja seinäkoristeita oli yleisesti häpäisty. Itse paikan entisen johtajan kuvia oli rikottu ja ajan hammas oli tehnyt viimeiset tihutyönsä näihin maalauksiin, joissa oli ennen komeillut sotureista komein ja shelakhikaaneista mahtavimman, Pridakin muotokuvia.
Zyglakit supisivat ja viittoilivat toisilleen. Isojen liskomaisten otusten mukana oli myös muutamia nuoria yksilöitä, jotka olivat ensimmäisiä kertoja ottamassa osaa ryöstöretkiin. Näistä yksi oli nimeltään Flygel, ja hän tutkaili maailmaa vihreää nokanvarttaan tiiraillen. Flygel oli perin utelias ja ketterä nuori zyglak, jonka isä, Ruhok oli ottanut mukaan joukkion ensimmäiselle metsästysretkelle. Isä Ruhok halusi pojastaan soturin, vaikka Flygel mieluummin tutki ympäröivän maailman kauneutta ja tutki sen ihmeellisyyksiä. Tällä retkellä Flygel voisi hyvällä lykyllä saada koulutusta soturiuteen ja tutkia outoja ja hylättyjä paikkoja jotka voisivat sisältää suunnattomia rikkauksia ja mitä mielenkiintoisimpia aarteita, sekä kätkeä sisäänsä salaisuuksia.
Joukkio hajaantui tutkimaan eri puolille levittäytyvää linnoitusta. Matoranien, vortixxien ja peikkojen ruumiita oli maassa. Muutama tuhottu exo-toa-robottikin löytyi sieltä täältä ja pari onnetonta, hienoilla metallihaarniskoilla siunattua toaakin oli saanut surmansa täällä surun ja tuhon linnoituksessa. Linnoitus oli nähnyt loistonsa ja tuhonsa.
Siellä täällä linnoituksen lattiamosaiikeilla oli verta ja luupölyä ja muuta roskaa. Kivirottia vilisteli siellä täällä, muutama kinlokakin saattoi vilahtaa varjoissa, joita liskomiesten soihdut loivat seinille. Kuoleman haju oli vahva, mutta joukkio etsi aarteita.
Flygel erkani muusta joukosta ja työntyi omille teilleen. Uteliaisuus oli suuri kun hän näki pientä hohdetta edessään, vaikka tuulenhenkäys puhalsikin soihdun sammuksiin. Flygel siirtyi eteenpäin määrätietoisesti kohti valoa.
Zyglakin edessä oli ovi, jossa oli kirveen tekemä reikä. Oven edessä makasi kirves jolla reikä oli tehty ja sitä puristi vieläkin sen kantaja, matoran jota oli lyöty keihäällä selkään. Matoranin naamio oli vääntyneenä ja osittain murentuneena lattialla ja pää retkotti lattian pölyssä. Olennon kohtalo oli ollut julma ja Flygel ei siitä pahemmin välittänyt vaan meni hohteeseen.
Lyöden kirveellä lukon auki, zylgak meni valoon. Huone hänen edessään oli koristeltu valokivin ja se oli kauneimpia asioita mitä hän oli nähnyt koskaan elämässään. Valokivet ja universumin koristeltu kartta olivat huoneen vetonaulat. Huone lähes sokaisi Flygelin mutta se täytti hänet seikkailunhalulla.
Flygel tutkiskeli karttaa ja innostus matkailua ja mahdollista soturin uraa, johon hänen isänsä hänet halusi, kasvoi. Hän mietti mitä elämä toisi hänelle tullessaan ja oliko hänellä sittenkään niin paha kohtalo kuin Zyglakit usein väittivät heidän lajinsa omaavan. Universumihan vihasi heitä ja syytti heitä kaikesta pahasta.
Flygel käveli ympäri huonetta, muttei huomannut sitä että lattia oli perin hauras ja sen ulkopuolista julkisivua oli pommitettu ahkerasti. Zyglak rämähti lattian läpi ja putosi alla olevalle kielekeelle, missä oli linnoituksen kappaleita ja muutamia onnettomia sotureita, kuolleina tosin.
Oli pimeää ja hän etsiskeli soihtuaan, joka välkkyi heikosti rojun seassa. Tulen voima oli alkanut loppua ja tuuli löi sitä vasten jäätäviä henkäyksiään. Flygel konttasi maassa ja yritti saavuttaa soihtua, mutta hän hapuilikin jotain muuta.
Luisevissa sormissaan zyglak piteli ruskeaa, riutunutta pussia, jonka sisällä oli laatikko. Esine vaikutti antiikkiselta ja kovia kokeneelta. Pölystä ja olinpaikasta päätellen se oli ollut täällä kielekkeellä kauan. Uteliaana nuori zyglak kurkisti pakettiin, mutta sulki sen taas. Hän oli vihdoin löytänyt saaliinsa. Muiston tästä ensimmäisestä retkestään aikuisten zyglakien kanssa. Hän kantaisi pakettia mukanaan ja pitäisi siitä hyvää huolta.
Flygel aloitti kapuamisen sortumakohdasta ja laittoi pussukan reppuunsa. Hän kurotti kämmenillään kiviä ja otti tukea jalkojensa kynsillä. Pimeydessä hän kapusi ylöspäin, pitäen soihtua hampaidensa välissä, kuin matoranpiraatit pitävät peitsiään suissaan.
Zyglak puhisi ja puhkui kun hän kampesi itseään ylös. Häntä toimi viidentenä tarttumaelimenä, ja auttoi kapuamisessa. Soturitaidoista oli siis todellakin hyötyä tutkimusmatkoilla.
Viimein hän pääsi sortumareiästä takaisin valaistuun huoneeseen ja valoon. Ilo täytti Flygelin mielen ja hän oli muutenkin iloinen retken onnistumisen takia. Zyglak ajatteli ottavansa jonkun valokivikoristellun esineen täältä huoneesta, esineen jonka hän voisi sitten esitellä muille ryhmän jäsenille ja pitää huomion poissa hänen repussaan lepäävästä pakettipussukasta.
Muut Zyglakit olivatkin jo palanneet retkiltään ja huutelivat Flygelin nimiä Hainpesän käytävissä. He olivat huolestuneita, sillä lauma ei helposti jättäisi yksilöitään pulaan ja nuorten, kohta aikuistumisiässä olevien zyglakien säilyminen hengissä oli elintärkeää lajin säilymisen kannalta.
Flygel saavutti nopeasti aikuiset ja lauma oli pian koossa. Oli aika tutkailla mitä muita esineitä muut olivat löytäneet ja ottaneet mukaansa.
”Olimme huolissamme sinusta, Flygel, kun katosit niin yllättäen”, joukon johtaja Starkax huudahti, halaten nuorukaista. Harmaaruskea zyglak näytti suurelta löytämänsä turkisviitan alla. Joukkion muillakin jäsenillä oli mitä erikoisimpia esineitä joita he olivat löytäneet Hainpesän nurkista ja salahuoneista, Miekkoja, haarniskoita, kypäriä ja keihäitä. Muutama turhamainen zyglak oli ottanut korujakin mukaansa ja nyt kaulaketjuja koreili heidän kauloissaan.
Zyglakit tutkailivat Flygelin mukanaan kantamia valokiviesineitä ja riemastuivat näistä, koska niillä oli kaupallista arvoa ja ne voisi myydä helposti Steltille tai muualle universumin uusrikkaille. Nämä auttaisivat heitä saamaan tarvikkeita pian saapuvan talven varalle.
Monet isoista zyglakeista taputtivat Flygeliä olalle, joka myhäili tyytyväisenä, koska oli onnistunut tehtävässä. Myös isä Ruhok oli ylpeä pojastaan ja se oli tärkeintä.
Joukkio alkoi lähteä linnan uumenista. Oli tongittu jo tarpeeksi ja lähtö kotia kohti alkaisi. Ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat heidän ympärillään kun he astuivat ulos linnoituksen hai-ikoneilla koristelluista tammiovista.
Starkax nojasi jättiläismäiseen lyömämiekkaansa turkisviitta harteillaan. Vanha johtaja-Zyglak tiesi että talvi oli tulossa ja kovat ajat saapuisivat Zyglakeille. Nyt heitä kuitenkin lämmitti taivaalla loistavan punaisen tähden loisto, vaikkeivät he Suureen Henkeen uskoneetkaan.
Tätä päivää matoranit kutsuivat nimeämispäiväksi. Zyglakit eivät sitä tienneet, mutta päivä täytti heidän sydämensä toivolla paremmasta tulevaisuudesta.
Flygel puristi reppuaan jossa paketti oli. Sen kovat kulmat tuntuivat repun läpi. Hänkin oli löytänyt aarteen joka matkaisi hänen matkassaan monet monituiset seikkailut.
”Kiitos Punainen tähti”, Flygel kuiskasi hiljaa yötaivaalle.
Kivisten raunioiden korkeimmalta kohdalta tuijotti silmä. Se oli suuri, kiveen kaiverrettu ja jalokivin koristeltu, ja tropiikin kaksoisaurinkojen loiste sai ikiaikaisen katseen kimaltelemaan aavemaisesti. Silmän ympärille oli kaiverrettu suuri kolmio, jonka kukin kulma oli halkaistu keskeltä kahteen osaan. Muodostuvat kolme kolmiota oli puolestaan halkaistu vielä kertaalleen. Muinaisen kaiverruksen ikuisuuksiin näkevä katse oli ympäröity ath-kielisillä rukousteksteillä, joita Matoro ei voinut edes yrittää ymmärtää. Ajatukset sinkoilivat jään Toan mielen läpi. Palapelin massiivisuus hahmottui Toalle vasta nyt ja tässä auringon ja ajan polttamassa pyhätössä.
Id. Ego. Superego. Ruumis. Sielu. Mieli.
Mitä minä en ymmärrä?
Jään Toan kiikarisilmä keskittyi Ath-uskonnon tunnusmerkkiin pitkäksi ja hiljaiseksi hetkeksi. ”Athin kasvoina” tunnetun kolmion sisällä oleva silmä ei tuntunut edes katsovan Matoroon päin. Oli kuin muinaisen silmän kaiverretusta katseesta olisi näkynyt vastaus kaikkiin universumin kysymyksiin, mutta sillä ei ollut suuta, jonka kautta vapauttaa tietonsa. Matoro oli turhautunut. Tietämättömyys oli kaikkein tuskaisinta.
Haluan tietää, Matoro ajatteli. Ajatus oli kummitellut hänen mieltään jo päivien ajan. Ehkä pidempäänkin. Kysymykset vaivasivat soturia. Ne pyörivät hänen päässään keskellä hajanaista tiedon ja tietämättömyyden palapeliä. Ne pitivät hänet joskus hereillä yönkin läpi.
Minkä takia niin moni on tappanut tai tullut tapetuksi?
Matoro vilkaisi käsiään. Valkoisen ja kasvottoman kuoleman irtileikkaaman käden arpeutuminen oli jo kovassa vaiheessa. Kiitos kuului parannuskivelle, mutta epämaailmallisen terävän katanan kipu ei koskaan unohtuisi.
Minkä takia minut on yritetty tappaa?
Matoro siirsi ainoan kätensä hitaasti naamiolleen ja siveli sitä sormillaan. Kanohi Cencordin tuttu pinta tuntui päivä päivältä vähemmän hänen omilta kasvoiltaan. Sen perusteella, mitä hän oli sen luojasta, makuta Itrozista kuullut, Matorosta alkoi tuntua siltä, että hän kantoi kasvoillaan asetta.
Mitä Itroz jahtasi?
Huomaamattaan jään Toa puristi kädessään olevaa vitivalkoista Nimdan sirua entistä kovempaa. Hän tunsi, kuinka sen sisällä virtasi energia. Puhdas energia, joka odotti purkautumistaan hetki hetkeltä enemmän. Vaimea sininen hehku erottui pienen sirun terävistä reunoista. Metallinpalanen poltti tulikuumana Matoron kämmenpohjaa, mutta se ei johtunut auringosta. Välillä Matorosta tuntui, että siru kuiskaisi hänelle.
Mikä tämä siru on?
Kivilattia lämmitti Matoron jalkoja. Vahingoittunut valkoinen soturi istui niin matalassa asennossa, että hänen kasvonsa olivat samalla tasolla kuin Oraakkelin sinipunainen muinaisnaamio. Oraakkeli pudisti päätään vakavana ja hiljaisena, mutta Matoron kasvojen päättäväisyys oli kovaa kuin jää. Hän vaati vastauksia eikä poistuisi ilman niitä.
Matoran suoristi yönmustaa viittaansa, sulki silmänsä ja kääntyi poispäin Matorosta. Oraakkeli huokaisi. ”Nimda on athisteille pyhä asia, Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Kaunis asia. Kunnioitamme sitä. Käytämme sen nimeä rukouksissamme isä Athille. Meille on annettu pyhä tehtävä löytää ja yhdistää nuo sirut… ja tuoda tasapaino ja mielenrauha maailmaan. Mutta silti…” Oraakkelin ääni oli pian niin hiljainen, että vain Matoro pystyisi kuulemaan sen. ”Mutta silti olemme pitäneet suojelukseemme uskottuja siruja lukkojen takana. Kaukana toisistaan.”
Oraakkeli nielaisi. ”Meidän jumalainen tehtävämme on löytää meiltä puuttuvat sirut ja yhdistää ne”, soturimunkki sanoi, ”mutta jokainen meistä pelkää lopputulosta salaa. Emme halua nähdä sitä.”
Vanha soturimunkki huokaisi jälleen, ja hetkellisesti Matorosta poispäin kääntyneestä matoranista näki vuosisatojen painon. Oraakkeli kääntyi takaisin kohti Toaa. ”Ehkä olisi todella parasta, että Klaani saisi kaikki sirut”, Oraakkeli sanoi Matoron yllätykseksi. ”Ja tuhoaisi Nimdan.”
Matoro oli ihmeissään. ”Miten voit sanoa noin oman uskontosi pyhäinjäänteestä?” ”Koska olen nähnyt, mitä se voi tehdä”, Oraakkeli vastasi ottaen muutaman askeleen lähemmäs. ”Olen elänyt monta kertaa kauemmin kuin voit kuvitellakaan, Matoro. Olen nähnyt valtakuntien nousevan ja tuhoutuvan. Olen nähnyt, mitä yksikin siru voi saada aikaan ahneen tai vihaisen miehen kädessä. Ja vaikka sieluni sanoo, että Nimdalla voi tehdä myös hyvää…” Oraakkeli laski päänsä alas ja tuijotti lattiaa. ”Olen menettänyt jo toivoni”, hän sanoi vaisusti.
Matoro tuijotti vanhaa athistia pitkään ja hartaasti. ”Siksikö uskontonne on ollut niin salamyhkäinen?” hän kysyi. ”Kyllä”, Oraakkeli vastasi. ”Nimda, Ath ja Atheon. Aarre, Vartija ja Varas. Tunnet nuo kolme nimeä, vaikka et ole athisti. Kaikki tuntevat nuo kolme nimeä. Sitä ei ole koskaan voinut estää. Mutta Nimdan tarinan… sen legendan tietävät vain korkeimmalle tasolle nousseet soturimunkit. Ainoastaan he tietävät, mitä noista siruista muodostuu.”
Matoro nyökkäsi. ”Ymmärrän. Ja kohta ilmeisesti myös minä.” ”Kyllä. Saat tietää totuuden, toa Matoro”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Mutta…” Matoro suoristi selkäänsä ja näytti hämmentyneeltä. ”Mutta?”
”En kerro sitä sinulle.”
Linnut lauloivat taivaallista lauluaan. Trooppinen tuuli puhalsi. Matoro ja Oraakkeli eivät puhuneet toisilleen. ”Pyydän anteeksi jo etukäteen siitä, mitä aion tehdä”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti. ”Mutta tämä on pakko tehdä.”
Synkille ja vanhoille kasvoille ilmestyi jotain, joka muistutti lämmintä hymyä. ”En kerro totuutta sinulle… vaan näytän.” Matoron kivunsekaisen hämmentyneeseen ilmeeseen oli ilmaantunut asteittain huolestuneisuutta. ”Mitä sinä tarkoi…” toa aloitti, mutta ei ehtinyt lopettaa lausetta.
Sekunnin kuudesosassa Oraakkelin musta ja sinipunainen hahmo oli Matoron edessä. Tuulta nopeampi käsi iski kahdella sormella suoraan valkoisen Toan kaulaan. Kipu ei ehtinyt edes tuntua. Tajuttomuuden pimeä verho laskeutui ennen kuin osuman kipu ehti Matoron hermoihin. Kivenkova mätkähdys ja siitä syntynyt paineaalto kaikuivat Matoron korvissa ja koko kehossa piinaavina samalla, kun hän vaipui tiedottomuuteen. Musta usva sankkeni ja sankkeni, kunnes kaikki oli kadonnut pimeyteen. Matoro lyyhistyi lattialle. Tai olisi lyyhistynyt, jos Oraakkeli ei olisi ottanut kaksin käsin kaatuvaa Toaa kiinni. Kun sinipunaista Pakaria kantava soturimunkki asetti kämmenensä Matoron tajuttomille kasvoille, matoranin silmät hehkuivat punaisina kuin tuli.
* * *
Hetken oli sumeaa. Mutta kun usva oli kaikonnut, kaikki oli päivänselvää.
Matoro ui läpi tyhjyyden. Valkoinen avaruus oli täynnä pilviä. Jossain silmänkantamattomissa oli parvi lintuja, jotka lensivät rauhallisin siivenvärähdyksin. Tähdet tuikkivat vaimeasti kaukaisuudesta. Uusia syttyi jatkuvasti ja vanhoja kuoli hitaasti himmentyen. Unenomaisessa maailmassa ei ollut tuulta, lämpötilaa eikä painovoimaa. Kaikki oli kuin kopiota kopiosta. Ja silti niin päivänselvää. Ajatukset ja muistonpätkät täyttivät valkoisen ajatusavaruuden. Sinihehkuiset kuplat kelluivat läpi tyhjyyden, törmäillen toisiinsa, kerääntyen rykelmiksi ja liikkuen kuin tuulen puhaltamina. Vaikka tuulta ei ollutkaan. Välillä kuplia puhkesi. Avautuessaan ne paljastivat maisemia, mietteitä ja muistoja.
Ja Matoro näki niiden sisälle. Toa näki muistoja menneisyydestä, joka oli ollut ja näkyjä tulevaisuudesta, joka voisi olla. Puhjetessaan ja törmätessään ne sekoittuivat toisiinsa yhdeksi harmoniseksi tajunnanvirraksi, jossa kaikki oli yhtä todellista – tai epätodellista.
Osa muistoista lämmitti valkoisen soturin sydäntä. Klaani ja klaanilaisystävät hymyilivät Matorolle usvan keskeltä. Koti, Matoro ajatteli hymyillen alakuloisesti. Vaikea uskoa, että minulla on sellainenkin. Valkoisen taivasmaiseman näyttämissä näyissä oli myös varjopuolensa. Muistot Metru Nuin sodasta ja Nukeista olivat elävämpiä kuin koskaan.
Ei, Matoro mietti. Ei. Tämä on epäolennaista. Tämä kaikki on epäolennaista. Jään Toa tarttui tiukasti otsastaan kiinni ja yritti sulkea silmänsä. Keskity olennaiseen.
Muistojen sekamelska ja taivaan pilvet haihtuivat kuin liekit syystuuleen ja jäljelle jäi vain valkoinen valo. Ja silloin joku puhui. Ääni kuului olennolle, joka oli puhunut Matoron unissa aiemminkin.
Sinä etsit ratkaisua itseäsi suurempiin asioihin. Minä tuhlasin niihin koko elämäni. Sinä et saa lopullista salaisuutta selville. Sinä et ymmärrä mitään todellisesta voimasta. Todellinen voima ei ole elementissä tai miekassa…
Sillä mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.
Matoro huokaisi. ”Tiedän. Sitä sinä sanot. Sitä sinä aina sanot.”
Ja sanon edelleen, Toa, sillä muistan oman virheeni. Olin naiivi, kun luulin pystyväni vangitsemaan mielen voiman metalliin.
Sillä minä en ole Suuri Olento.
Minä en ole jumala.
”Puhut… Cencordista”, Matoro tajusi ja kosketti omaa naamiotaan. Juuri silloin tyhjän valkoinen limbo repeytyi Matoron edessä auki. Taas yksi sininen muistojen kupla ilmestyi tyhjiöön. Se leijaili verkkaisesti olemattoman tuulen puhaltamana kohti Matoron kasvoja. Kun kupla oli tarpeeksi lähellä, jään Toa näki heijastuksen omista kasvoistaan. Kesti kuitenkin hetki, että Matoro tajusi, että kupla ei peilannut hänen kasvojaan. Kanohi Cencord oli jonkun muun kasvoilla. Vanhat, punaiset ja pupillittomat silmät tuijottivat räpsähtämättä jään Toaa. Hahmo oli paljon Matoroa isompi ja sen selässä oli majesteettiset siivet. Kun hahmo avasi suunsa, se puhui samalla äänellä, joka oli piinannut Matoron unia.
Mielen naamio. Kyllä. Elämäntyöni tulos. Kun katson samaa naamiota sinun kasvoinasi, en voi olla tajuamatta, että tuhlasin elämäni yrittäessäni toistaa voimaa, jonka kaltaista edes minun kaltaiseni ei voi kopioida.
Matoro tarttui Cencordiin. ”Minä en edes osaa käyttää tätä viheliäistä naamiota”, jään Toa sanoi. ”Se aiheuttaa minulle useimmiten vain päänsärkyä.”
Kuplasta puhuva tyhjäkatseinen olento hymähti. Ei, et ole vain löytänyt sen täyttä potentiaalia. Mutta isoisäänsä verrattuna se on pelkkää metallia. Nimda… se oli jotain, joka sai jopa Suuret Olennot pelkäämään.
Matoro laski kätensä naamioltaan ja vakavoitti katseensa. Hän haki hetken aikaa oikeita sanoja, mutta ne tuntuivat juuttuvan Toan kurkkuun. ”Sinunko… puheillesi Oraakkeli minut lähetti?” Matoro kysyi. ”En ymmärrä, miksi hän ei voi vain kertoa totuutta itse.
Makuta hymähti. Ehkä uusi ystäväsi tietää, että sisimmissäsi sinä tiedät jo totuuden. Olet tietänyt jo kauan. Olet hyvä löytämään kaiken paitsi ilmiselvän, Toa.
Kylmät väreet kulkivat läpi jään Toan ruumiin. ”Mitä… mitä sinä tarkoitat?”
Kannat suurimman salaisuuden tärkeintä ratkaisun avainta kasvoillasi, etkä ole ymmärtänyt. Et enää edes huomaa, milloin katsot totuutta silmästä silmään.
Matoro pysähtyi täysin. Jopa kylmät väreet loppuivat. Oli täysin hiljaista. Kumpikaan keskustelijoista ei hengittänyt. Valkoisessa limbossa kaikui sydämentykytys. Tarkemmin sanottuna sitä olisi voinut kuvailla sydämentykytykseksi, jos maailmassa olisi ollut kuusisydäminen olento.
Sydämentykytys loppui ja polttava kipu iski Matoron käteen. Toa huusi tuskasta. Tuskansa keskeltä hän kuitenkin pakottautui katsomaan ainoaa kättään ainoastaan nähdäkseen, että se oli puristunut nyrkkiin hänen tahtomattaan. Sormien välistä hohti syvän sininen hehku, joka toi Matoron päähän uskomattoman kivun. Tuska oli niin epäinhimillinen, että Toa ei ollut pysyä tajuissaan.
Sitten se loppui kuin seinään. Viimeisen kivunhuudahduksen myötä Matoron kämmen suorastaan räjähti auki. Siinä samassa sillä paikalla leijaili valkoinen ja teräväreunainen metallisiru, jonka pintaan oli raapustettu kirjain beeta. Sen reunat hohtivat sinisenä puhtaasta energiasta. Voimakas radiota muistuttava kohinaääni täytti Matoron tajunnan, mutta kipu – ja muistikuva siitä – oli kadonnut. Jäljellä oli suorastaan hälyttävän rauhoittava tunne.
Siru leijaili Matoron pään tasalle. Se kieppui painovoimasta välittämättä ilmassa epätasaisesti tehden välillä pikaisia pyörähdyksiä, mutta pysähtyen välillä kokonaan paikalleen. Sininen loputtoman voiman hehku voimistui entisestään. Matoro kuuli vain kohinan ja oman hengityksensä. Silloin Toa huomasi, että sirun polte oli jättänyt jälkensä hänen kämmenpohjaansa. Kämmenpohjassa oli arpi, joka hohti sinisenä. Toan valkoisen ihon keskelle oli muotoutunut kuvio. Se oli tuttu kuvio. Sellainen, jonka näki usein, mutta johon ei kiinnittänyt huomiota. Mutta vasta nyt Toa tajusi, kuinka lähellä hän oli ollut.
Toan kämmenpohjaan jäänyt arpi oli kolmio, jonka keskeltä katsoi totuuden näkevä silmä.
Matoron silmät laajenivat. Hänen pulssinsa kiihtyi. ”Ei… ei se voi…”
Mieti, poikaseni, mieti. Mikä muukaan se voisi olla.
Sininen hohde katosi ja samoin kuvio Matoron kämmenpohjassa, mutta se oli piirtynyt hänen verkkokalvoilleen ehkä ikuisiksi ajoiksi.
Tuo silmä on katsellut sinua jo vuosia, etkä ole kiinnittänyt siihen huomiota.
Matoro ei halunnut myöntää, mutta ääni oli oikeassa. Totuuden näkevä kolmikulmainen silmä oli tuijottanut häntä Nimdan temppelissä, isä Athin katedraalissa, Makuta Itrozin laboratoriossa… vielä pahempaa, se oli katsellut häntä jo ennen kuin hänellä oli pakkomielle löytää totuus. Taas yksi muistikupla repesi valkoiseen epätodellisuuteen. Tällä kertaa se näytti metallisten kuolemantuojien öisen hyökkäyksen jälkeisiä hautajaisia. Yhdessä sateen pieksemistä matoranien hautakivistä oli kolmio, jonka keskellä tuijotti totuuden näkevä silmä.
”Ei… miten”, Matoro sanoi, kun sateisen alakuloinen muistikuva haihtui olemattomiin. Hämmennys oli liian suuri. Kaiken tämän ymmärryksen taustalla valkoiseen tilaan alkoi ilmestyä lisää sinihehkuisia metallisiruja. Kohta kuusi eri muotoista ja eri kirjaimella merkittyä sirua leijaili painovoimattomasti Matoron silmien edessä. Siniset energiapurkaukset räjähtivät sirusta toiseen. Ne kuuluivat yhteen. Ne halusivat yhteen.
Oletko sokea niille asioille, joilla on väliä? Vai oletko vain halunnut väistellä totuuksia, koska ne ovat vaarallisia? En todellakaan tiedä. Tiedän vain sen, että nyt kun tiedät tämän… olet vaarassa.
Me molemmat olemme vaarassa.
Muistikuvien meri vyöryi sinihehkuisten sirujen ympärillä. Asiakirjat Makuta Itrozin tutkimuksista ja kokeista palautuivat mieleen. Nimdan temppelin kaiverrukset palautuivat mieleen. Kaikkialta tuijotti yksinäisiä totuuden silmiä kuin syyttäen Matoroa tämän sokeudesta.
Kuusi valkoista sirua pysähtyivät ilmaan rinkiin. Siniset salamamaiset sähkönpurkaukset kulkivat sirusta toiseen, kun voimalliset sirut lähestyivät toisiaan. Ja aivan Matoron silmien edessä alkoi muodostua jotain, jonka hän oli nähnyt moneen kertaan. Matoro jäätyi täysin paikalleen. Miksi hän ei ollut tajunnut sitä jo Nimdan saarella? Miksi hän ei ollut tajunnut sitä nähdessään Athin patsaan ensimmäistä kertaa? Tuon laihan, mutta arvokkaan näköisen toamaisen olennon kasvoilla oli ollut yksinäinen valokivi silmänä.
Kun sirut alkoivat yhtyä aivan Matoron silmien edessä, sininen energiamyrsky kasvoi huippuunsa. Valkoinen ja tyhjä avaruus alkoi väistyä, kun maailma repesi kahtia ja loputtomiin korkeuksiin kasvava energiapatsas alkoi repiä alitajuntaa kappaleiksi suunnattomalla äänellä. Itroz nauroi valkoisen sumun ja sinisen valoräjähdyksen keskeltä.
Vasta silloin Matoro ymmärsi, kuinka paljon aikaa hän oli viettänyt Klaanissa. Hän oli puhunut ja viettänyt niin paljon aikaa eri rotujen edustajien ja kielten puhujien kanssa, että hän ei ollut tajunnut ilmiselvää. Salaisuutta, jonka edestä tapettiin ja kidutettiin.
Hän ei ollut tajunnut.
Kun sininen energiamyrsky oli ohi, Matoron edessä oli valkoinen metallikolmio, jonka keskeltä tuijotti kaiken näkevä sininen silmä. Mutta se ei ollut vain kolmio. Se oli sama kolmio, joka oli ollut kivisen Ath-patsaan päässä.
Hän ei ollut tajunnut, että sana ”kasvot” oli matoraniksi ”Kanohi”.
* * *
Kun Matoro heräsi, hänen hengityksensä oli salpautua. Jään Toa huohotti voimakkaasti nojaten lattiaa vasten. ”Saitko vastauksesi?” Oraakkeli kysyi hymyillen pientä hymyä. Matoro ei saanut sanoja ulos. ”Se… en ymmärrä. Se on…”
Oraakkeli auttoi Matoron ylös ja hymyili tälle. ”Athin kasvot. Kanohi Nimda. Kyllä.”
Matoro ei voinut keskittyä muuhun kuin päässään vyöryvään ajatusmyrskyyn. Hän tunsi itsensä entistä sokeammaksi. ”Mitä… miten… kuka sen on luonut? Mistä se on tullut? Miksi niitä on kuus-” Oraakkeli siirsi kätensä Matoron suun tielle. ”Pahoittelen, ystäväni, mutta en voi vastata noihin kysymyksiin. Jotkut vastaukset… sinun on löydettävä itse.” Sen sanottuaan mustakaapuinen matoran-munkki päästi Matorosta irti, kääntyi ympäri ja otti muutaman askeleen kohti pyhätön oviaukkoa.
Matoro pääsi vaivoin ylös. Ymmärryksen tuoma shokki vaivasi häntä vieläkin. Kuten odotettua, vastaus vanhimpaan kysymykseen toi hänen päähänsä vain lisää kysymyksiä. Sellainen oli totuuden etsijän elämä. ”Oraakkeli”, Matoro sanoi hiljaa. ”Pidä siru”, soturimunkki sanoi vaitonaisesti arvaten, mistä Matoro oli kysymässä. ”Lähden Makuta Abzumon perään. En välttämättä selviydy hengissä. Ja mieluummin luovutan sen sinulle kuin… hänelle.”
Matoro katsoi kummissaan Oraakkelin selkämystä. Sitten hän katsoi kämmenellään makaavaa Beetaa. ”Kiitos. Kiitos kaikesta.” Kämmen puristui kiinni. Nyt kun Matoro tiesi, mistä taistelussa oli kyse. Hän ei päästäisi siitä irti. Ei edes kuollessaan.
”Ole hyvä”, Oraakkeli sanoi ja lähti kävelemään ulos pyhätöstä, kohti viidakon syvyyttä. ”Saanko kuitenkin kysyä vielä yhden kysymyksen?” Matoro sanoi niin kovaa, että Oraakkeli varmasti kuulisi. ”Saat”, Oraakkeli sanoi, ”mutta en voi vannoa vastaavani siihen.”
Jään Toa aprikoi hetken. ”Sinä tiedät selvästi paljon tästä kaikesta. Klaanin ja Allianssin sodasta…” Matoro piti pienen tauon. ”Kenen… puolella sinä olet.”
Oraakkeli pysähtyi kuin mietiskelemään. Hetkellisen täydellisen hiljaisuuden jälkeen hän kääntyi kohti Matoroa ja hymyili. ”Maailmanrauhan”, hän sanoi vaitonaisesti. ”Tyydyttikö vastaus, toa Matoro?” Matoro nyökkäsi ja puristi kädessään olevaa Nimdan sirua yhä tiukemmin.
Trooppinen tuuli puhalsi. Auringot olivat menossa pilveen. Matoron takana tuijotti edelleen kuuteen osaan jaettu kolmikulmainen silmä. Ikuisesti.
Umbra, klaanin moderaattorien pomo, käveli sekalaisessa mielentilassa klaanin öisiä käytäviä. Käytävillä ei ollut öisin niin paljon porukkaa kuin päivisin, siksi Umbra pystyi olemaan rauhassa ajatuksissaan ja kävelemään mietteissään kohti oman huoneensa sijaintia. Yö oli ollut todella kammottava, ainakin Umbran mielestä, vaikka hän olikin toa ja nähnyt mitä moninaisempia kauheuksia ja tehnytkin niitä.
Ne Zyglakit. Minun tekee hiukan sääli niitä liskomiehiä… Umbra ajatteli, muistellen mitä oli nähnyt pihamaalla. Näyn muistelo sai Umbran voimaan pahoin, mutta hän pidätteli oksennusrefleksiään urhoollisesti. Toa muisteli samalla niitä kauheuksia mitä oli kuullut Arsteinista ja Sheelikasta, tästä klaanin karkoitetusta jäsenestä.
Umbraa harmitti ettei hän ollut ollut puolustamassa klaania hopeisten tappajakoneiden hyökätessä kauhujen yön aikaan, mutta hänen piti suojella omaa nahkaansa, koska jos hän ei tottelisi Helryxin käskyjä, ritarikunta antaisi hänelle ilomielin paikan järjestön tarkkaan vartioidussa vankilassa, Tyrmässä.
Onneksi olen tehnyt nyt päätöksen ja lähettänyt erokirjeen Helryxille. Ritarikunta saa pärjätä nyt ilman minua, sillä Klaani on kotini enkä kuulu muutenkaan Mata Nui fundamentalisteihin toa ajatteli, katsellen väsyneillä silmillään valokiviä ja soihtuja jotka valaisivat hänen tietään muuten synkässä kivilinnoituksessa. Käytävä tuntui jatkuvan jatkumistaan, eikä loppua tuntunut näkyvän missään.
Viimeaikaiset tapahtumat olivat olleet Umbran elämässä aikamoisia käänteitä. Valon toa oli tavannut itsensä toistesta maailmasta, kohdannut veljensä ja voittanut tämän mielten taistelussa ja palannut klaaniin, ensin pelastaen Matoron hengen tämän Parannuskivellä ja tuoden mukanaan kaksi ystäväänsä Umbran menneisyydestä.
Umbra alkoi kavuta mietteissään kierreportaita kohti huonettaan. Joskus toa toivoi ettei olisi hankkinut huonetta kovin korkealta näköalan takia, koska kapuaminen ylös tuntui yöllisten tapahtumien ja stressin jälkeen usein raskaalta.
Valon toa kipusi ylätasanteelle, pelotellen haukottelullaan muutamia yöperhosia saalistavia biomekaanisia lepakoita lentoon. Toa ei välittänyt näistä lentävistä koirista vaan päätti kömpiä piakkoin petiinsä.
Umbran huoneen ovi oli jätetty auki ja sisältä kuului kuorsausta. Hänen toisen maailman vastineensa, painovoimaa ja valoa hallitseva matoran kuorsasi Umbran huoneessa. Kaksikko jakoi nykyisin tämän perin sekavahkon huoneistojärjestelmän yhdessä Kahu-linnun ja Qewa Fikoun kanssa. Oli oikeastaan hyvä että matoran Umbra huolehti näistä rahilemmikeistä kun moderaattori oli hoitamassa töitään klaanin käytävillä.
Valon toa käveli huoneensa tuulikaappimaista eteistä pitkin, katsahtaen tietokonehuoneeseensa, jossa paloivat jos jonkinlaiset valot. Isot tietokoneruudut olivat osa Umbran työtiloja, mutta kukaan ei ollut kunnostanut niitä Sheelikan sabotoidessa päämoderaattorin tiloja. Hän sulki oven perässään, jatkaen matkaansa edessään levittäytyvään olohuone/makuuhuone kompleksiin. Toa katsahti ympärilleen, Matoran Umbra kuorsasi Qewa sylissään säkkituolissa, kasa elementaali energian naamioita lojui lattialla Umbran yöpöydän lähellä. Umbran huomio kiinnittyi kuitenkin hänen rakkaaseen sänkyynsä, joka oli viikattu ja laitettu kuntoon, tehden etäisyyttä sekalaiseen ja sotkuiseen huoneen yleisilmeeseen.
Valon toa sammutti kanuunansa vahinkolaukausten varalta, otti repun pois selästään ja rojahti sängylleen. Hän veti peiton korvilleen, sulki silmänsä ja vaipui uneen…
Umbra matkasi unessaan hänen alkuperäiseen kotiinsa, josta monet muistot olivat jo pyyhkiytyneet pois. Universumin keskus, Karda Nui, kaikkien av-matoranien koti oli suuri maailma itsessään. Jättiläismäiset vesiputoukset halkoivat vehreää ja valontäytteistä iloisuuden ja valon kotia jossa varjoilla ei ollut sijaa. Täällä valon matoranien laji eli kauan sitten.
Sankarimme muisteli kuinka hän oli ystävystynyt monien matoranien kanssa. Hänen menneisyytensä ystävät muistuttivat aivan Toa Avraxeja, jotka olivat käytännössä kuolleita. Toia joista tuli sankareita hänen takiaan ja jotka uhrasivat henkensä hänen takiaan…
Muistot matoraneista, joiden nimiä Umbra ei muistanut, vain kasvot, tai siis naamiot pyörivät ympyrää Umbran mielessä. Oli paljon asioita joita historia oli unohtanut ja joita aivot eivät muka tarvitsisi. Mutta Umbra ei halunnut unohtaa, vaan muistaa elämäänsä.
Umbra oli kertonut joskus kauan sitten joitain kokemuksiaan universumin keskustasta mutta nämä hänen tarinansa oli kuitattu vain tarinoina, ei todellisuuteen pohjautuvilla tarinoilla. Uni kuitenkin jatkui matoranien tanssiessa yhdessä Umbran kanssa Suuren hengen tanssia… Oli iloista ja meluisaa, aika riemun,,,
Umbra hymyili sängyssään. Unet joita hän näki olivat täynnä riemua ja lämpöä, sekä valoa, asioita joita oli harmittavan vähän valon toamme elämässä ja tässä, ilkeässä, kylmässä ja pimeässä maailmassa…
[spoiler=Tähän alkuun.]Tämän postin tekivät symbioosissa U-Täti ja Joiku-Setä.[/spoiler]
Klaanin kahvio
Toa Nurukan siemaili kahvia Klaanin kahviossa. Maan Toa muisteli menneisyyttään, aivojen heittäessä muiston hänen sulkeutuneille verkkokalvoilleen
Toain ja metsästäjäin sota, kauan kauan sitten.
Nurukan katseli edessään olevia mekaanisia olentoja ja niiden vihreänä hohtavia katanantapaisia aseita. Mekaaniset, suoraselkäiset soturit kantoivat tunikoita ja olivat valmiita taisteluun Metru Nuin puolesta. Hän komensi mekaaniset soturit taisteluun epämääräistä Pimeyden metsästäjien joukkoa vastaan.
Ionikatanat viuhuivat ilmassa kun mekaaniset soturit raivasivat tiensä läpi metsästäjäin hajanaisten rivien. Verta ja suolenpätkiä lenteli ilmassa kun teurastus tapahtui. Energiakiekot viuhuivat ilmassa, muuttaen uhriin osuessaan uhrin joko uuteen muotoon, siirsivät kohteen pois tai jäädyttivät kohteen jääkalikaksi.
Nurukan katseli joukkojensa toimintaa. Mekaaniset soturit tekivät työnsä hyvin ja kurinalaisesti. Äänettömät moniväriset soturit menivät takaisin paikoilleen ja olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yksi sotureista, vihreä, ryntäsi viimeisen eloonjääneen, jo vangitun metsästäjän luokse, iskien vihreää valoa hohtavan ionikatanansa metsästäjän kurkusta läpi, jolloin ase halkaisi keltaisen metsästäjän kurkun, tullen ulos takaraivosta ja purskauttaen violettia verta ympäriinsä.
Klaanin sairastupa
Saraji nukkui pedissään, kieriskellen ympäriinsä. Hän näki outoa, todentuntuista unta. Unta, joka vaikutti lähes todelta.
Toain ja metsästäjäin sota, kauan kauan sitten.
Saraji katseli vieressään olevia aseveljiään ja – siskojaan. Vahkeista koostuva armeija oli erään toan johdossa, mustahaarniskaisen, mustaa tykkiä ja hopeisia kynsiä kantavan soturin johdettavissa taisteluun.
Toa komensi Sarajin ja muut taisteluun, jolloin joukko nopeita ja tappavia vahkeja lähti taisteluun. Vahkit ampuivat metsästäjiä eri kanoka-levyillä, teurastaen sekalaisesta joukosta koostuvat soturit ionikatanoillaan.
Metsästäjät kaatuivat todella nopeasti, jonka jälkeen kaikki muut vahkit, paitsi ne jotka pitivät eloonjäänyttä metsästäjää paikoillaan, menivät paikoilleen tumman komentajan käskystä. Komentaja käveli vahkien joukoissa, mennen kohti vangittua metsästäjää. Saraji päätti että oli aika toimia, joten Vahki lähti juoksuun, juosten kohti viimeistä metsästäjää ja iski vihreän ionikatanansa metsästäjän pään läpi kurkusta takaraivoon. Verta purskahti Sarajin päälle, komentajan katsellessa hänen tekemisiään.
Saraji säpsähti. Hän heräsi hikisenä sängyltään, katsoen huoneensa kattoon. Katossa hän näki varjojen muodostavan pienehkön kämmenen. Saraji nousi lopulta istumaan pedissään ja lähti huoneensa ovesta klaanin käytäville, hiukan tokkuraisena kävellen.
Klaanin Arkistot
Creedy juoksi kiireisenä kohti Arkistoja. Hän rynnisti sisään isosta Arkistojen pääovesta, sylissään vino pino Killjoyn mökistä löytyneitä asiapapereita, joita hän oli yhdessä mykän Nazorakin kanssa tutkinut. Huolimaton nörtti-matoran ei huomannut isoa kylttiä, jossa luki VARO PORTAITA! ja kaatui portaat alas mukkelis makkelis, paperien lentäessä hänen sylistään ja lennellessä ympäri pölyisiä arkistojen käytäviä.
Creedy hieroi päätään, jossa oli arka paikka. Siihen alkoi nousta kuhmuntapainen muhkura, jota kivisti. Matoran-sankarimme nousi istualleen rähmältään paperikasasta ja alkoi lajitella papereita jonkinmoisiin pinoihin.
Vaehran tunnisti leijailevien ja maahan putoavien paperien äänen pitkästä arkistomestarin urastaan johtuen. Tulen toa, joka oli kaikenkukkuraksi entinen skakdi, jostain kumman syystä, otti niin nopeita juoksuaskeleita kuin suuren osan elämästään kirjastossa viettänyt toa pystyi ja huomasi nopeasti punaisen olennon keräämässä papereita lattialta.
Mitä sinulla on siinä, ystäväiseni? Vaehran kysyi tuttavallisesti matoranilta, jolla oli perin eriskummallinen kallon muoto.
Papereita, jotka saattaisivat kiinnostaa Arkistonhoitaja Vaehrania, Creedy sanoi, sydämistyen siitä että joku oli tullut auttamaan häntä sotkun korjaamisessa. Creedyn sanoessa tämän, hän katsahti Vaehranin nimilaattaan jossa koreili selvästi Arkistomestari. Jos Creedyn naama ei olisi jo valmiiksi ollut punainen, VT olisi erottanut punastumisen selvästi. Nyt matoran vain nolostui toan lähellä.
Hmm Katsotaanpa näitä, Vaehran sanoi, nostaen yhden paperin maasta. Tulen toa lukaisi paperia, jonka yläreunassa oli musta musteläiskä, joka toi mieleen kämmenen, ja teksti: Erään Toan päiväkirja.
Tuleppa pikkuinen, viedään nämä paperit työnurkkaukseeni, Vaehran sanoi, kiikuttaen paperia kohti lukunurkkaa, jossa arkistojen tutkimustyötä tehtiin.
Pieni Creedy joutui kantamaan yksin painavan paperipinon, koska yli-innostunut tulen toa tutkaili paperia käsissään, samalla kävellen rivakasti kohti tutkimusnurkkaansa. Creedyn tasapainoillessa paperipinonsa kanssa ja Vaehranin vihellellessä innostuneena papereista kaksikko saapui pian pölyiseen ja maan alaisessa kammiossa sijaitsevaan tutkimushuoneeseen. Huone oli todella pölyinen, täynnänsä hämähäkinverkkoja ja loppuun palaneita kynttilöitä joiden steariinia oli valunut lattialle vuosien mittaan todella paljon. Huoneessa oli myös valokiviä, mutta ne olivat menettäneet valoisuuttaan vuosien mittaan.
Keskellä huonetta oli suuri tutkimustyöpöytä, lukulamppuja, kyniä, viivaimia ja kaikkea mitä saattoi toivoa. Äkkikatsomalta Creedy näki seinän, jonka laastia oli lähtenyt ja rakoillut, muodostaen käsimäisen kuvion seinälle. Ta-Matoranin huomio kiinnittyi kuitenkin siihen että seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, jotka olivat täynnä pölyisiä kirjoja.
Milloin siivosit täällä viimeksi? Creedy kysyi arkistonhoitajalta, joka tutkaili paperia silmät loistaen.
Vaehran havahtui innostuksestaan. Creedy katsoi arkistonhoitajaa epäuskoisesti koska tämä ei selvästikään osannut lukea tekstiä, jonka Creedy oli toalle antanut. Et tajua mitä luet vai? Creedy virnisti, alkaen opastaa tämän salakielen rakennetta ja järjestystä. Vaehran ja Creedy jäivät tutkimushuoneen lattialle Creedyn teoriapapereiden ja käännöstyöpapereiden kanssa ja kaksikko tutki näitä tekstejä innokkaasti.
Aikaa kului, kun Creedy opetti Vaehrania kääntämään paperin tekstiä. Pitkällisen tulkinnan jälkeen Vaehran ja Creedy olivat yksimielisiä siitä, että Killjoyn käsinkirjoitettu pätkä merkitsi vain yhtä asiaa. Alkuperäisessä kirjassa oli informaatiota, sivulla 36.
Kului tunteja kun kaksikko etsi kirjaa kirjahuoneesta. Kirjaa ei kuitenkaan löytynyt pitkistä etsinnöistä huolimatta. Uupuneina kaksikko nukahti kirjojen ääreen, kuorsaten äänekkäästi ja kietoutuen paperien alle.
Kahvio
Bladis ja Paaco saapuivat risuisina ja käpyisinä kahvioon. Kaksikko oli uupunut metsäreissunsa jälkeen kun he olivat tarponeet läpi metsän etsien toisen maailman Umbran tykkiä ja miekkaa, jotka olivat hautautuneina lehtien alle.
Paaco istui kahvion tuoliin ja Bladis lähti hakemaan kaksikolle kahvia. Moderaattori istui pöytään jossa vanha Maan toa, jota Paaco ei kovin tuntenut, nuokkui kahvikuppinsa kanssa. Maan toa säpsähti unestaan, kun Paaco sanoi tälle Hei Mitäh? Missä olen? Nurukan sanoi unenpöpperöisenä, kaataen vahingossa kahvikuppinsa syliinsä. Kahvia kaatui myös maan toan käteen, jolloin hänen huomionsa kiinnittyi valkoreunaiseen, kättä muistuttavaan kuvioon.
Nurukan katseli ympärilleen. Hän näki Arkistojen mainoksen jossa luki BioArkistoista löydät kaiken tarvittavan tiedon koko universumissa! Mainoksessa oli kuva Gahlok Vasta, jolla oli kädessään kirja ja mairea hymy kasvoillaan. Mainoksen alalaidassa luki pienellä präntättynä: Emme vastaa siitä tahdista millä uutta tietoa tulee arkistoihin tai siitä että mainoksemme saattaa olla mainonnan sääntöjen vastainen.
Tuonne minä siis lähden, Nurukan sanoi, suunnaten askeleensa kohti Arkistoja. Paaco katsoi ihmeissään tuota itsekseen puhelevaa veteraania, joka lähti pois kahviosta. Bladiksen saapuessa ystävänsä luokse, tämä kysyi Mitä nyt?
Minusta tuossa toassa on jotain epäilyttävää, Paaco sanoi, siemaillen Redstarbucksin kahvia, joka maistui toffeelta. Kahvi, joka oli kylmää, oli todella hyvää ja virkistävää pitkän metsäreissun jälkeen. Bladis tarjosi tämän hänelle, koska vihreäkultainen moderaattori oli ystävällisesti tarjonnut hänelle sushia metsäreissulla.
Kaksikko jäi siemailemaan kahvejaan kahvioon ja rupattelemaan Samen kanssa joka oli nukahtanut lehtensä ääreen.
Arkistoissa, taas
Gahlok Va käveli rivakasti iso kirja käsissään. Lyhyenläntä matoranin ja Bohrok van sekoitus oli käyttänyt kirjaa vessalukemisenaan, ja oli viimein päättänyt palauttaa kirjan takaisin paikoilleen. Kirja oli ollut ensin puoli vuotta arkistomestarien ruokapöydän pöydän jalan tukena ja sitten Gahlok Van vessalukemisena. Oli viimein aika palauttaa kirja takaisin. Kasvivoimia hallitseva Gahlok Va viiletti pienistä jaloistaan huolimatta yllättävän lujaa arkistojen pölyisiä käytäviä pitkin. Elementtikeihäs toisessa kädessään ja paksu, kellastunut kirja toisessa kädessään, kääpiö oli melkoinen näky.
Missähän se VT mahtaa olla kun ei ole ollut Arkistojen johtohenkilökunnan viikottaisessa kokouksessa? Gahlok Va ihmetteli, astellen portaat alas tutkimushuoneeseen. Gahlok Van yllätykseksi ovi olikin auki ja hän huomasi edessään kuorsaavan Vaehranin ja oudohkolla päällä varustetun matoranin, jotka olivat umpiunessa.
VT ota koppi! GV huusi, heittäen painavalla kirjalla Vaehrania päähän. VT heräsi silmänräpäyksessä jolloin kirja putosi hänen naamaltaan Creedyn varpaille. Kivusta parkaisten matoran hyppäsi hereille, alkaen hyppiä yhdellä jalalla kirjojen seassa. Tietenkin tämä oli huono idea, jonka johdosta Creedy kaatui rähmälleen kirjakasaan, loukaten alaleukansa. Gahlok Van lähtiessä ylös häntä vastaan saapui kaksi hahmoa, joita arkistomestari ei tunnistanut. Toinen oli selvästikin vahkimainen olento ja toinen toa, mutta millä asialla nämä kaksi olivat, sitä Gahlok Va ei tiennyt.
Ai, lisää immeisiä tulossa tänne. Täällähän on tungosta, kasvillisuutta hallitseva kääpiö sanoi, kurottaen kaulansa katsomaan näitä olentoja. Haluaisin kovasti tietää Metru Nuin historiasta, kaksikko sanoi yhteen ääneen kun VT oli yhtenä kysymysmerkkinä.
Keitäs te olette? Vaehran kysyi, napaten painavan kirjan Gahlok Van kynnestä ja katsellen vastaantulijoita jotka olivat musta toa ja vahki, jonka Vaehran tunnisti Sarajiksi, Killjoyn ystäväksi. Olen Nurukan, etsin etsin kirjaa sodasta, mustaa kakamaa kantava soturi sanoi, silmäillen punaista toaa edessään.
Olen Saraji, hyvä Vaehran-herra. Etsin kirjaa sodasta, Saraji sanoi, tehden kunniaa toverilleen. Kuullessaan kaksikon pyynnöt, Vaehran alkoi etsiä kirjoja huoneesta semmoisella vimmalla että kuka tahansa kakaman käyttäjä olisi tullut kateelliseksi. Pöly ja hämähäkinverkot lentelivät kun tulen toa etsi sotakirjoja, heitellen niitä perin kovakouraisesti ilmassa siisteihin pinoihin, joihin olisi tavallinen toa tarvinnut sanokia, osumatarkkuuden kanohia.
Saraji näki kuinka Kuuden kuningaskunnan liigan Nousu ja Tuho niminen kirja iskeytyi seinään, ohi suurehkosta kirjapinosta, kaataen kirjat kuin dominonappulat pudotettuna Tiedon tornin huipusta. Toinen kirja osui täysillä kiviseinään, sivujen levitessä ympäriinsä. Kirjan kansissa luki Keihäitä ja Kanoheita Matoranien sisällissodan kulissien takana. Vaehranien voimien mentyä tässä etsinäurakassa, tulen toa alkoi huomata että olikin koonnut jo varsinaisen vuoren täynnä kirjoja.
Kahvio, jo toistamiseen
Violettimusta matoran ja keltamusta toa kävelivät klaanin käytäviä ja suuntasivat kahvioon. Kaksikko oli todella nälkäinen pitkän mielikuvitusmatkansa jälkeen. Umbrat menivät samaan pöytään Bladiksen, Paacon ja Samen kanssa, jotka katsoivat ihmeissään edessään olevaa kaksikkoa. Hei tyypit, Matoran sanoi, mennen puristamaan jokaisen soturin kättä. Mites menee? hän lisäsi iloisesti, suu virneessä.
Ihan hyvin, Paaco sanoi, Bladiksen lisätessä Meillä on sinulle muuten jotakin repussani Jonka sanottuaan skakdi alkoi kaivaa selkäreppuaan, joka nojasi hänen penkkiinsä. Selkärepusta pilkisti esiin musta miekka, jonka moderaattori ojensi Matoranille ja tykin puolikkaat. Toimme nämä viimein metsästä. Anteeksi että meillä kesti, Bladis sanoi, valkoisen hammasrivistönsä loistaessa ja paljastaessa kahvitahrat skakdin suupielillä. Ei se mitään, Matoran Umbra sanoi, hymyillen leveää hymyään musta pakari kasvoillaan. Matoran otti miekan skakdin kädestä ja miekka synnytti kaksikon välille yhteyden, yhteyden joka oli ehtinyt jo lähes kadota. Voiman aura pyörteili miekassa ja matoranin kädessä kun yhteys tapahtui.
Viimein sain voimani takaisin, kiitos teille ystävät, matoran sanoi, sysäten miekan moderaattori-Umbralle ja mennen halaamaan Paacoa ja Bladista. Halaaminen tapahtui siten että matoran tyrkkäsi jakkaran jalkojensa alle, että ulottuisi ystäviinsä. Moderaattorit olivat hiukan hölmistyneinä ja jäivät katsomaan vierestä kun Umbra-kaksikko lähti yhtäkkiä pois kahviosta, jättäen kaksikon nauttimaan kahvitauostaan
Ette muuten ikinä arvaa missä…
No Arkistoissa tietenkin.
Vaehranin otsa hikosi, tämän asetellessa kirjaröykkiötä takaisin hyllyille. Hämilleen joutunut seurue katsoi Toan työtahtia hämmennyksellä, yrittäen samalla saada suunvuoron häsläävän Toan kaaoksen keskelle. Lopulta VT itsekin tajusi uponneensa liikaa hommaansa ja kääntyi Vahkia ja Toaa päin.
Niin tuota… mistäs sodasta te oikein halusittekaan lukea?
Kuin yhdestä suusta ilmoitettu Toat ja Metsästäjät sai Toan aivot raksuttamaan. Sodista kaikkein suurimpaan liittyvä kirjallisuus oli täysin omassa hyllyssään. VT nappasi pöydältä GV:n vessalukemisena toimineen kirjan ja päätti palauttaa sen samalla sen oikealle paikalleen.
66.6 F odottakaas, heitän tämän paikoilleen ensin… mutta… hetkonen. VT tajusi saapuneensa vahingossa oikealle hyllylle, kirjaa palauttaessaan. Silloin hän vilkaisi sitä ensimmäisen kerran ja Toan silmät alkoivat loistaa.
No mutta hyvänen aika. Erään Toan päiväkirja… Sotakertomuksia Metru Nuilta ja… Creedy, tämähän on se etsimämme kirja. Mitenkäs minä nyt näin menin tämän sivuuttamaan.
Gahlok Va myhäili sivummalla ja mutinan seasta kykeni ymmärtämään sekalaisia minä yritin sanoa -lausahduksia. Hetkessä koko Arkiston sekalainen porukka oli kokoontunut pöydän ääreen, jossa Vaehran valmistautui lukemaan ääneen.
Saraji ja Nurukan, tämä saattaa kiinnostaa teitäkin, sillä tämä liittyy juuri haluamaanne sotaan. Voitte saada lisää kirjoja kunhan olen selvittänyt muutaman mysteerin Creedyn kanssa, okei?
Saraji nyökkäsi, nostaen kuitenkin katseensa nopeasti ylös, varoen vieressään seisovan Matoranin katsetta, muistissaan edelleen taannoinen Kahviossa tapahtunut riita.
Okei, eli Erään Toan päiväkirja, sivu 36.
Metsästäjien motiivit sodassa olivat päällisin puolin hyvin selkeät, mutta on todistettua, että järjestö hoiti useita salatehtäviä, joiden tapahtumisesta kukaan ei koskaan saanut kuulla. Seuraavassa kertomuksessa esiintyvistä Metsästäjistä ei nimittäin ole minkäänlaiista tilastoa tai muuta merkkiä niiden olemassaolosta. Olen yksinoikeudella saanut nimettömänä pysyvän Toan haastattelun aiheeseen liittyen ja hänen kertomuksensa vahvistaa korruptiota omalla puolellamme.
Sodan viimeisinä päivinä noin kymmenen Metsästäjän joukkio hyökkäsi Ko Metrun ja Onu Metrun rajalle, tarkoituksenaan jatkaa tuntematonta tehtäväänsä vuoristoon. Onu Metrun poliisivoimat yrittivät estää joukkoja jatkamasta etenemistään, mutta puutteellisen varustelun vuoksi nämä lyötiin maahan hyvin nopeasti. Minun ja kahden muun Toan ei auttanut kuin perääntyä raskaasti aseistetun joukkion edessä ja menimme piileskelemään jäästä muodostuneeseen luolaan. Onneksemme vihollinen ei huomannut meitä kulkiessaan ohi.
Mutta sitten odottamaton tapahtui. Salamannopeasti kymmenet sysimustat Vahkit olivat piirittäneet Metsästäjien joukot, vihreät terät hehkuen. Mutta juuri kun olimme astumassa piiloistamme Vahkien rinnalle, toinen tovereistani pysäytti meidät sijoilleen. Hän nimittäin tiesi enemmän kuin me.
Sen sijaan, että Vahkit olisivat tappaneet tai edes vanginneet viholliset, ne vain tutkailivat saalistaan hetken, laskien tämän jälkeen aseensa. Vahkit poistuivat paikalta yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin ja virnuilevat Metsästäjät saivat jatkaa matkaansa rauhassa.
Jo tämä yksin todistaa meille, että Vahkien komennossa oli jotain vialla. Joku pelasi vihollisen pussiin ja teki tätä mahdollisesti koko sodan ajan. Allekirjoittaneena olin mukana Vahkien vastaisessa mielenosoituksessa, kun Dume ilmoitti uudelleensijoittavansa kolmanneksen Vahkeista Herrana tunnetun maan Toan teknologiakehittämön alle Erikoisvarustetut Vahkit tekevätkin tästä miehestä ykkösepäilyn petturiksi. Hänen nykyinen olinpaikkansa on tuntematon, eikä olisi millään tapaa ihme, että hän olisi siirtänyt olinpaikkansa Metsästäjien huomiin Xialle tai jopa Odinalle.
Tämä siis yksi niistä syistä, jonka takia sodan reiluus on täydellisen kyseenalaistettavissa. Luotetun Toan kertomuksesta voimme myös päätellä, että joukoistamme suurilukuisimmat eivät välttämättä taistelleet meille lainkaan. Sodan kriittinen tarkastelu onkin hyvin tärkeää, sillä moni sen avainhenkilöistä on yhä elossa ja täten… sodan pelko on edelleen yllämme.
Hiljaisuus vallitsi huoneessa VT:n lopettaessa lukemisen. Creedyn aivot työskentelivät kuumeisesti, Nurukan näytti yksinkertaisesti hämmentyneeltä ja Saraji oli istunut alas, osoittamatta kuitenkaan sen suurempaa reaktiota. Gahlok Va seurasi tilannetta sivummalta.
No siis tuota… tämä vaikuttaa pikkaisen salaliittoteorialta. Eikö teistä? Vaehran totesi huokaillen. Lisäksi kun näitä muita sivuja selaa, niin tätä on sensuroitu todella rankasti. Tästä puuttuu sivuja ja joku on yliviivannut paljon sanoja ympäri opusta. Ehkä meidän pitäisi löytää joku vähän luotettavampi kirja.
Kaikkien oletusten vastaisesti Nurukan kuitenkin keskeytti puheen. Olen lukenut tuon… voin vannoa, että olen lukenut tuon. Muistikuvani on hämärä, mutta minä tiedän, että tuossa on jotain perää.
Maan Toan arvovaltainen ja viisas ääni sai Vaehranin tutkimaan kirjan kantta vielä kerran. Creedy nousi sillä hetkellä seisomaan ja aloitti selkeästi valmistellun puheensa.
Okei, tämä vahvistaa pitkäaikaiset arv- äh. Minä en osaa puhua noin virallisesti, joten tässä tulee suoraa tekstiä. Metsästäjien joukkoja on havaittu Klaanin saarella. Killjoy tietää niistä jotain mutta ei kerro. Tuo teksti kertoo jonkun toimineen sodassa muiden välissä. Noh, Killjoy petti Metru Nuin ja loikkasi Metsästäjiin. Sitten hän petti Metsästäjät ja loikkasi Klaaniin. Tuo teksti viittaisi hyvin selkeästi Käteen ja se mainittiin jo aiemmissa teksteissä useaan kertaan. Tapahtui sodassa mitä tahansa, Vahkeilla ja Killjoylla on jotain tekemistä asioiden kanssa.
Huoneen olennot olivat ymmällään, Gahlok Van:n heittäessä välikommentin: Tuota, yhteyksistä huolimatta, mikä sinun pointtisi on. Tuo oli vain yksi yhteinen infokasa.
Creedy veti syvään henkeä vastatakseen kysymykseen. Muistatteko muutama päivä sitten, kun ylläpito varoitti Klaanissa olevasta mahdollisesta petturista?
Huoneen jäsenet haukkoivat henkeään. Saraji avasi suunsa ensimmä kerran keskustelun aikana. Et kai sinä oikeasti mieti tuota. Killljoy? Petturi? Tätäkö sinä olet halunnut tutkia?
Creedy otti mahtailevan askeleen kohti Sarajia, tietäen että hänellä oli vihdoin näyttöä asiasta. Mitä Killjoy ja Käsi ikinä tekevätkään, siinä on jotain mätää. Joy ei kerro mitään, mistään, kenellekään. En edes tiedä mitä hän havittelee. Tieto kätketystä armeijastakin piti pusertaa hänestä ulos väkisin.
VT ja GV katsoivat Creedyä ymmällään. Matoran huomasi näiden ilmeet nopeasti, punastuen. …tuota minun ei ilmeisesti olisi pitänyt paljastaa.
Musta Käsi… tuo nimi tuo minulle oudon tunteen. Aivan kuin olisin törmännyt siihen aiemmin Nurukan totesi mietteliäänä. Vaehran heitti kirjan Maan Toalle ja rojahti syvemmälle tuoliinsa. Noh, tuosta kirjasta te ette saa lisää infoa. Sutattu, sensuroitu ja ainoa mahdollinen toinen kappale lienee Metru Nuin arkistoissa…
Sitten minä lähden sinne.
Kaikki katsoivat Nurukania epäuskoisena. Maan Toa nousi seisomaan, laski kirjan penkilleen ja katsoi olentoja edessään. Tänään olen muistanut asioita… asioita joita en tiennyt muistaneeni. Minun täytyy päästä Metru Nuille. Viesti on ollut selvä. Minä etsin tuon kirjan alkuperäisen kappaleen ja selvitän mysteerini. On kunniani, jos saan ratkottua teidän kahden kiistan samalla. Nurukan nyökkäsi kohti naama punaisena seisovaa Matorania ja Vahkia.
Saraji kuitenkin nyökkäsi ja alkoi välittömästi kaivelemaan tarvikelaukkuaan. Vahki nosti sieltä lopulta punaisen kortin, johon oli painettu Mustan Käden logo. Tämä kuului ennen Herralle. Käden johtajalle. Otin tämän mukaani lähdettyäni Xialta. Se on tason yksi lupakortti. Pääset sillä käytännössä mihin vain koko Metru Nuilla. Et kohtaa lukittuja ovia tämän kanssa.
Nurukan kumarsi ja laittoi kortin talteen omaan tarvikelokeroonsa. Mutta mikset tulisi mukaani Vahki. Olemme selvästi samalla asialla. Vahki kuitenkin pudisteli päätään Nurukanin lauseen vasta alkaessa. Et ole ainoa, jolla on ollut uusia muistoja. Valitettavasti minun pääni toimi hyvin eri tavalla kuin sinun. En ole matkustuskunnossa vielä hyvään toviin.
Minäkin jään tänne. Lukemaan, tekemään lisää tutkimustyötä. Toivotan sinulle onnea matkaan, Creedy totesi.
Viisikko huomasi viettäneensä Arkistoissa jo tuntikausia ja Nurukan oli ensimmäinen, joka lähti kävelemään paikalta ulos. Kiitän teitä. Nyt tiedän mitä minun tulee tehdä. Minulla on vielä asioita ennen lähtöäni, joten kysykää minua atriumista, jos teille tulee asiaa.
Saraji katosi paikalta mietteissään hyvin pian pihamaalle kadonneen Nurukanin perässä. Tämä jätti Creedyn nyt jälleen yksin arkiston väen seuraan.
Saanko kysyä. Musta Käsi tuotti teknologiaa sotaan, mutta siitä on hyvin vähän tietoja. Edes Käden tornin sorruttua vuosisatoja sitten, ei kukaan ole löytänyt siitä tarkempaa infoa. Tiedätkö sinä tarkemmin, mikä se on?
Creedy kahmi papereitaan syliinsä, punniten samalla Vaehranin kysymystä. Minä luulin ennen, että se oli Metru Nuin ja oikeuden suurin valttikortti…
Mutta?
…en ole enää varma.
Pikaisten hyvästien jälkeen Matoran katosi viliseville Klaanin tiluksille, jättäen VT:n ja GV:n siivoamaan päivän jälkiä. Toan päiväkirja jäi kuitenkin Vaehranin työpöydälle… kaiken varalta.
Kaukana Klaanin merellä
Zyglakien lemmikki, kaupunki ja kulkuväline, Thaok porskutteli iloisesti hopeisella merellä, joka ympäröi klaanin saarta. Jättiläismäinen elävä portugalinsotalaiva lipui meressä, syöden merirosvolaivoja jättimäiseen kitaansa. Näin Thaok sai vuotuisen kuiduntarpeensa täytettyä kun olento imi moniosaiseen hammasrivistösuuhunsa laivoja, näiden miehistöt mukana tietenkin.
Zyglak-kultistit pitivät Thaokin tyytyväisenä, uhraten jumalansa Rhakelakkin nimeen erilaisia uhrilahjoja, jotka sitten annettiin Thaokin ruuaksi rituaalien jälkeen. Myös klaania ympäröivän meren suuri merirosvokanta piti jättiläismäisen portugalinsotalaivan tyytyväisenä.
Matoran käveli hitain, laahustavin askelin soratietä pitkin. Hän oli allapäin sekä samalla suuttunut. Minä kyllä pystyn siihen… On pakko… Pakko todistaa, että kykenen… Matoran puhui puille ja tähdille. Puro solisi kauniisti tienvieressä, mutta yläjuoksuun se muutuisi pian koskeksi. Sen saattoi jo kuulla. Aina vain askel askeleelta hän lähestyi koskenkuohuntaa kunnes eteen akukesi risteys.
Risteyksestä käännyttyään metsä alkoi olla jo niin tiheä ettei kuu paistanut enään oksien läpi. Matoranin oli pakko kaivaa repustaan valokivi. Se oli aika pieni, mutta sen valo riitti näyttämään tien. Matoran tärisi hieman Pystyn siihen… Pystyn menemään sinne… Pystyn todistamaan ettei se kummittele! Samalla voin hakea sen kirjan! Hän suggestoi itsensä päätäväiseen tilaan, mutta oli silti todella peloissaan. Matoran otti pitkiä harppauksia kohti soratien toisessapäässä, metsän keskellä olevaa taloa. Talossa paloi valot ja piipusta nousi savu. Tämä sai Matoranin rauhoittumaan hieman.
******
Talon ruskea, puinen ovi oli kullattu ja siinä luki Korpin Kievari. Matoran veti syvään henkeä ja kolkutti oveen. Yllätyksekseen ovi avautui pelkän koputuksen voimasta. Hän astui sisälle hiljattain korjatun näköiselle laudoitukselle. Juuri silloin hänen takaansa ulvahti tuuli joka sammutti kaikki kievarin valot. Sesesses-SE oli vain ilmavirta… Ehehei tääällä kummittele. Matoran kuiskutteli itselleen hiipiessään kievariin sisälle.
Hän piteli valokiveään todella tiukasti käsissään. Jokainen askel tuntui ikuisuudelta hänen edetessään kohti keittiötä. Päästyään määränpäähänsä hän huomasi portaat. Portaiden alapäässä hohkasi jotain. Sininen hehku houkutteli Matorania ja tämä lähti hiipien kohti portaita loppupelissä päätyen niiden alapäähän.
Kellarissa oli pölyistä, tunkkaista, Mutta onneksi valoisaa. Sininen valo loisti huoneen nurkasta. Matoran käveli hohtoa kohti. Vasta päästyään lähelle valonlähdettä hän tunnisti sen. Hohde lähti paksusta kirjasta. Se oli koristeltu metallein ja sen kannessa oli jonkin sortin riimu. Tätä Matoran ei osannut tulkita itse, mutta oli varma siitä, että se kertoi jotain kirjan sisällöstä. Aukeisit nyt… hän tuhisi kirjalle yrittäessään tuskaisesti avata sitä tuloksetta.
Tongu avasi hitaasti ainoan silmänsä. Hän ei nähnyt mitään, pimeys verhosi hänen näkönsä. Hän makasi jollain karhealla, ja hänen jalkojaan nuoli jokin märkä – ilmeisesti meri, sillä aaltojen ääni kantautui hänen korviinsa. Karhea alusta saattoi olla hiekkaa. Silmä alkoi jo nähdä jotain. Valkoisia täpliä taivaalla. Tähdiksihän niitä kutsuttiin. Näkökentässä oli myös sirppimäinen kellertävä kappale, joka heijasti valoa jättiläisen silmään. Hetken maattuaan raukeana paikallaan Tongu huomasi näkökenttänsä rajalla punaista hehkua. Hän oli myös kuulevinaan hienoista rätinää meren kuohunnan keskellä, joten hän pinnisti voimansa ja nosti itsensä ylös kosteasta hiekasta.
Guardian istui parin metrin korkuisen kivimuodostelman vieressä. Kivimuodostuma oli kaareva, kuin leveä hautakivi, joka kaareutui heistä poispäin. Guardianin vieressä oli nuotio, jossa kasa kosteaa puutavaraa paloi kitsaasti. Guartsu yritti hieman tuulettaa pahanhajuista savua pois käsillään, mutta se puski hänen naamalleen.
Kivimuodostuma ei ollut täysin tasainen, vaan siihen oli kiinnittyneenä useita erivärisiä valokiviä, jotka hohtivat kauniisti yössä. Tongu katsoi kivisen luonnonihmeen yli ja näki merta. Hän päätti kävellä muodostuman taakse katsomaan, oliko saari tosiaan niin pieni kuin se hänestä näytti olevan. Guardian katseli Tongun menoa ja puraisi merilevää, jota oli pieni kasa hänen vieressään. Sitten hän irvisti ja sylkäisi tuleen.
Tongu katsoi kivimuodostuman taakse. Sen takapuolella oli niin ikään valokiviä, mutta rantaviiva oli aivan kiinni siinä. Saari oli ehkä kymmenen neliömetrin kokoinen. Masentava ajatus. Tongu käveli takaisin nuotion luokse. Sitten hän huomasi seisovansa jonkin mustan vetelän aineen päällä. ”Onko tuo…” Tongu kysyi hämmentyneenä, ”… raakaölyä?” ”Se on Manu”, Guartsu vastasi värittömällä äänellä. ”Plurpl”, Manu sanoi. ”Aaaahaaa”, Tongu sanoi ristiriitaisin tuntein ja perääntyi pois mustan aineen päältä. Guartsu hymyili itsekseen ja heitti yhden puista tuleen. Se sihisi ikävästi ja räsäytti Guartsua päin kipinän.
”Missä me olemme?” Tongu kysyi. Guardian kohautti olkiaan. Hän istui hiekassa, nojasi laiskasti kallionmuodostelmaan toinen jalka ojennettuna suoraksi ja toinen koukussa kalliota vasten ja mussutti merilevää, joka ilmiselvästi ei miellyttänyt maullaan skakdia. Tongu istahti nuotion toiselle puolelle ja huokaisi. Makuta Nui yritti kasata itsensä.
Onnistuttuaan saamaan kiinteän olomuotonsa Manu jäi makaamaan maahan. ”Essentia. Eksistenssi”, hän tuhahti. Hän katseli jälleen tähtiä, jotka olivat kiehtoneet häntä vuosisatojen ajan. Astronomia oli kiehtonut häntä vuosisatojen ajan. ”Ja astrologia on humpuukia”, Manu sanoi virnistäen. Tongu käänsi katseensa häneen ja hymyili hennosti. Keltainen kyklooppi yritti selvittää ajatuksiaan. He olivat keskellä ei mitään – keskellä merta pienellä hiekkaisella luodolla, jossa oli vain kaunis kivimuodostelma. Syötävänä vain merilevää, jota sai pyydystämällä matalastakin vedestä. Guardianin jäljellä olevat varusteet – vartijakivääri ja kaksi revolveria – makasivat vähän matkan päässä nuotiosta. Muut tavarat olivat menneet. Juomaleilit, Warrekin tietojen perusteella tehdyt muistiinpanot… Vaikka eihän Guardian enää niitä tarvinnut, hän tunsi jo Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen tarpeeksi hyvin.
Kuin olisi lukenut skakdin ajatukset, Manu sanoi yhtäkkiä: ”Perämies on sairas. Hyvin sairas.” Tongu näytti huvittuneelta, mutta Guardiania ei naurattanut. Hän ei myöskään sanonut mitään. ”Minä vannon, että kostan hänelle. Kostan hänelle vielä vaikka se olisi viimeinen tekoni. Tai en nyt sentään, häpeä on aina vähemmän tuskallista kuin kuolema.” ”Lieneekö noin?” Tongu sanoi mietteliäästi. ”En tiedä”, Manu myönsi, ”enkä kyllä aio kokeilla.” Guardian heitti jälleen uuden puupalikan tuleen. Tongu käänsi katseensa takaisin nuotioon Manun maatessa edelleen selällään hiekassa katsellen tähtiä. ”Ensin minä suolistan sen. Sitten leikkaan sen kaikki raajat irti… tai hetkinen, se taitaisi kuolla jo suolistuksessa. Sen pitää kärsiä. Paljon. Hmm.” Manun suunnitellessa raakuuksiaan Tongu pohti edelleen heidän tilannettaan. Kuka heidät voisi ikinä löytää täältä?
Manu oli lopettanut puhumisen, kun nuotio sammui. Guardian oli kääntynyt kivimuodostelmaa vasten makuuasentoon niin, että hän oli selkä nuotioon päin. Tongukin yritti asettua nukkumaan, muttei voinut, sillä valokivet häikäisivät häntä. Manu nousi seisomaan huterin jaloin ja asteli varovasti epätasaisella maaperällä nuotion jäännösten luokse. Sitten hän istahti selkä merelle päin ja katseli kaksikkoa, joka yritti nukkua kivimuodostelman helmoissa. ”Miten te sytytitte tuon nuotion?” Tongu kysyi lopulta, kun hänelle oli käynyt selväksi, ettei sinä yönä tulisi uni. ”G:llä on erämiehen taidot”, Manu tokaisi. Hän kumartui Guardianin ylle ja huomasi tämän nukkuvan kevyesti. Varmistuttuaan asiasta Manu virkkoi: ”Vaikka minä taisin avittaa häntä pienellä kipinällä…” Tongu soi Manulle hymyntapaisen ja nousi sitten takaisin istuma-asentoon.
”Se Arsteinin piru pitäisi pistää tosiaan kappaleiksi”, hän murahti kaunaisesti. ”Sinustakinko? Sitten meitä on neljä.” ”Neljä?” ”Minusta tuntuu, että hän ei voi muuta kuin vihata itseään.” ”Mitä hän teki sinulle?” ”Hän on sairas, sen sanon. Minulta kesti tunteja liottaa itsestäni kaikki valokiven muruset tuonne veteen.” ”Ahaa”, Tongu huokaisi ja veti polvensa rintaansa vasten. Sitten hän kysyi: ”Mitä sinä näit kredipselleenin jälkeen?”
Manu oli hiljaa pitkän tovin. Tongu ajatteli, ettei hän aikoisi vastata, mutta sitten Makuta sanoi hienoisella äänellä: ”Minä taidan hieman pelätä itseni menettämistä.” ”Pelkäätkö… kuolemaa?” ”En, en minä sitä.” ”Mitä siis?” Manu huokaisi. Hän nousi seisomaan ja venytteli niin, että hänen selkärankansa naksui. Sitten hän käveli muutaman askeleen ympyrää vettä kohti ja palasi takaisin. Seuraavaksi hän rojahti makaamaan hiekkaan. ”Minä en halua olla, kuten muut. Se on typerää. Että kaikki ovat samanlaisia. On typerää, miten monet tahtovat olla jonkin tietyn mallin mukaisia – samanlaisia keskenään. Suurin osa meistä pyrkii tietynlaiseen suosiossa olevaan rooliin. Kaikki haluavat olla ’muodin mukaisia’. Minä en halua. Ehkä minä olen jonkinlainen antisankari. Mutta en minä halua mikään makutakaan olla. En minä voi mitään sille, mikä olen, mutta en halua olla osa massaa, johon kaikki kuuluvat. Pimeys.” Tongu katsoi Makutaa pitkään. Tämä vain makasi silmät ummessa hiekassa kädet ja jalat levitettyinä kuin meritähti. Sitten hän avasi silmänsä ja tuijotti jälleen tähtitaivasta. ”Minä olen, mitä olen. En voi sille mitään. Mutta yritän olla sitä omalla tavallani. Ja aina silloin tällöin minusta tuntuu – itse asiassa aika usein, että minä en ehkä ole ihan kunnossa. Olenko minä hullu? Ehkäpä jotenkin sekaisin?” Tongu katsoi makutaa ja koetti miettiä, oliko tämä tosissaan puheissaan. ”Olen vuosien varrella tullut johtopäätökseen, että minä olen äärimmäisen sekaisin. Eikä se aina ole niin mukavaa. Mutta en anna sen haitata. Minua ohjaavat päämäärät ovat tarpeeksi selkeitä, jotta voisin elää niiden mukaisesti. Ja minusta tuntuu… nyt loppujen lopuksi… että on ihan siistiä olla hyvis.” Hänen kasvoilleen levisi haalea hymy, näin Tongu uskoi, mutta se katosi heti, jos sitä oli ikinä ollutkaan. ”Tähdet ovat kauniita”, hän jatkoi. ”Niin”, Tongu mutisi. ”Ne ovat jotain paljon suurempaa kuin voisimme kuvitellakaan… Ajatella, että jotkut uskovat niiden olevan reikiä jossain suuressa katossa. Kuinka typerää.” ”Jokaisella uskomuksensa.” ”Niin. Minä uskon tähtiin. Minä tiedän, että ne ovat suuria. Suurempia kuin voimme edes kuvitella. Ne tuottavat energiaa. Kuten auringot. Ne pyörittävät ydinfuusioreaktiota.”
Tongu uskoi seuraavaksi tulevan selostusta ydinfuusioreaktion toiminnasta, mutta Manu ei ikinä jatkanut puhettaan. Hän vain makasi paikallaan, kunnes aurinko nousi. Siitä Keetongu ei kuitenkaan saanut tietää mitään; hän oli nukahtanut.
Kun Tongu nukkui sikeästi, Manu katsoi nousevaa aurinkoa ja sanoi hiljaa: ”Pimeä ja valo kohtaavat… ja Punainen Mies nousee meren takaa.” Sitten hän hymyili sanoilleen ja sulki silmänsä.
Tiikeli kalasti rantakalliolla vain muutama Fikou seuranaan. Hän oli onkinut jo useita, mutta ei malttanut poistua milloin minkäkin syyn takia. Kalojaa hän olisi halunnut saada. Toivoen ja toivoen. tunnit vierivät Tiikelin kalastellessa turhaan. lopulta hän oli aikeissa lähteä.
”Vielä Hetki.” hän huokaisi, huomatessaan erään Fikoun käpertyvän hänen lämpimälle hartialleen. Tiikeli painoi hienoa musiikkia soimaan uudella Kohliipallollaan, johon oli asennettu MP3, räjähteitä ja valokiviä.
Silloin koukkuun tarttui jotain suurta.
Tiikeli yritti katsoa kasvillisuudesta likaantuneen veden läpi, mutta ei pystynyt hahmottamaan, mikä onkeen tarttui.
Fikout alkoivat käydä levottomiksi. Ne alkoivat perääntyä takaisin synkän metsän suojaan, mutta silloin vesi alkoi kuplia. Tiikelin uteliaisuus alkoi käydä sietokyvyn yläpuolella.
”Haha, Lulz…” hän huusi kuplivalle vedelle ja poimi hetken mielijohteesta maasta Kohliipallonsa joka oli varustettu MP3-soittimella, räjähteillä ja valokivillä, jonka heitti keskelle kuplia tietäen, että tulisi joskus vielä katumaan tekoaan. Saalis olisi tärkeämpi kuin mikään omistamansa soitin.
Kuplat alkoivat hävitä, jo eikä musiikin lisäksi kuulunut mitään. Olihan kyseessä sentään ”Explodes With Music”- malli. Silloin Tiikeli uskoi kolkanneensa vonkaleen. ”Tämä Voi Periaatteessa Olla Näin Helppoa, Olen Tyhmempiäkin Fisuja Nähnyt Mutta Silti Jotenkin Epäilyttää…”
Vedestä hyökkäsi nopeasti järkyttävän pitkä rahi, joka sieppasi säikähtäneen Tiikelin mukaansa veteen. Hän kuitenkin toipui nopeasti ja valmistautui puraisemaan pienehköillä ja tylpillä hampaillaan, jotka kuitenkin olivat kiinni vahvassa leuassa. Hän osui silmään. Niin kauheaa makua ei voisi sanoin kuvailla.
Rahi alkoi kiljumaan, eikä kivuistaan ymmärtänyt Tiikeli ehtineen uida takaisin pinnalle. Rahi ei ollut tuntenut kipua vuosiin.
Tiikeli yritti kiivetä liukasta kalliota ylös, mutta hän ei pystynyt siihen. Hänen olisi pakko uida matalalle.
Rahin silmästä vuotanut neste oli saastuttanut laajan alueen, ilman merkkejä tyrehtymisestä. Itse rahi taasen oli alkanut sietää kipua silmässään ja suunnisti puolisokeana kohti Tiikeliä.
Rahi oli omassa elementissään nopea uimari ja näin ollen saavutti Tiikelin hetkessä. Rahi iski nopeasti hännällään Tiikelin päin kalliota, jossa hänen selkänsä painautui terävää kalliota päin.
Tiikelin ilmavarat hupenivat nopeasti hänen yrittäessään paeta. hän alkoi nähdä elämän kulkevan kuvina silmissä ja oli jo luopumassa toivosta.
Kallion raosta tuli öljyä. Tämän huomattuaan Tiikeli muisti hänen mielijohteesta heittämänsä Kohliipallon MP3:lla, pommeilla ja valokivillä, jota ei muistanut sammuttaa. musiikki kuului läheltä, se oli tarttunu rahin vesikilpeen kuulokkeista. Tiikeli yritti kurottautua, mutta ei pystynyt siihen. hän joutuisi päästämään kaiken ilman vapaaksi. … Ja niin hän teki.
Rahi katsoi ainoalla silmällään tyytyväisenä hidasta kuolemaa, hellittäen otettaan Tiikelistä ja alkoi lähestymään häntä suullaan hitaasti, nauttien hetkestä.
Tiikeli tunsi vapautuvansa Rahin otteesta ja nappasi Kohliipallon MP3:lla, pommeilla ja valokivillä. Hän laittoi eeppisimmän tuntemansa kappaleen soimaan ja valmistautui räjäyttämään vihollisensa.
Hän painoi kielletyn punaisen napin päin terävää kiveä, jolloin hän tunsi ihanaa lämpöä vaimenevassa musiikissa. Tämä lämpö sai Rahin palamaan elävältä, mutta Tiikelistä se tuntui vain ihanalta.
Kunnes lopulta hänen taju himmeni.
Sillä hetkellä Gorserkkeri nimeltä Joumah hyppäsi käpälät edellä veteen pelastaakseen kissaystäväänsä. Ottaessaan Tiikelin kainaloonsa, huomasi hän liekehtivän Rahin ja rupesi naureskelemaan ilkeästi katsellen tapahtumaa silmät kiiluen ja nautiskellen. Hän ei voinut Gorserkkerin luonteelleen yhtään mitään. Joumahille tulikin pakottava tarve repiä Rahilta ainakin yksi raaja irti, ja onnistui sivussa unohtamaan täysin Tiikelin, vaikka hän oli Joumahin kainalossa.
Joumah kaivoi toisen taistelukynsistään esille ja aloitti repimään palavalta Rahilta toisen käden irti. Nauttien tilanteesta niin paljon kuin Gorsekkeri voisi raajan repimisestä nauttia. Hän oli aikeissa irroittaa toisenkin häden, mutta silloin hän muisti Tiikelin. Joumah alkoi hätääntyä ja ui niin nopeasti kuin pystyi rannalle.
Ranta oli vain muutaman parinkymmenen Bion päässä, mutta sekin matka olisi voinut olla Tiikelille kohtaloksi. Hän oli täysin paniikissa. Hän ei pystynyt ajattelemaan, että Tiikeli saattoi olla jopa kuollut!
Kauniilla, lämpimällä ja hiekkaisella rannalla rankan uinimatkan päässä hän heitti Tiikelin päälle ämpärillisen vettä, mutta se ei toiminut. Sen jälkeen hän heitti Tiikelin päälle ämpärillisen olutta, mutta Vsekään ei toiminut, tästä Joumah alkoi olla erittäin peloissaan.
Tiikeli olisi kuollut. Ei enää olisi olemassa sitä hienoa musiikkimiestä. Hänen viimeinen oljenkortensa täytyisi ottaa käyttöön. Niinpä hän viskasi Tiikeliä päin tynnyrillisellä Stiimpäkki-Huumeetta, josta Tiikeli säpsähti pystyyn.
”OLET ELOSSA!” Joumah huusi onnesta ellipsinä.
”Kiva Tietää Näin Kolmelta Aamuyöstä” Vastasi Tiikeli erittäin sekavalla äänellä. Joumah tiesi ettei Tiikeli olisi seuraavat kaksi kuukautta sekaisin siitä määrästä Stiimpäkkiä. Mutta hän ei jaksanut välittää. Hänelle oli tärkeintä, että Tiikeli oli (fyysisesti) kunnossa.
[spoil]Tiikeli kirjoitti ja oli Tiikelinä Tiikelin paikalla. Kaikki kunnia hänelle.[/spoil]
Bio-Klaani, verstaan ovella Bloszar oli jättänyt verstaan oven auki, jotta näkisi millaisia osia hän voisi uuteen haarniskaansa pistää. Toa tunsi rakennellessaan jonkun seuraavan häntä. Ehkä se johtui vain oranssisilmäisestä varjoissa liikkuvasta hahmosta.Silloin ulkoa kuului tykin laukaisun tapainen ääni. Allianssi? Bloszar säikähti.
Vartiossa ollut Matoran oli saanut verkkoon jotain mitä oli metsästänyt. Lentävän akvaarion. Täydellisen kulmattoman jatkuvassa muodonmuutoksessa olevan jään tapaisesta kirkkaasta, turkoosista aineesta vamistetun kauniisti sisustetun akvaarion. Akvaarion sisällä oli ankeriasmainen rahi, joka oli kirkas. Niin kirkas ettei sen väriä voinut tunnistaa. Ankerias näytti pitävän kiinnijäämisestä. Se näytti pitävän kaikesta ja kaikista.
”Yay!” kuului hihkaisu suunnasta, jonka voisi sanoa olevan kaikkialla.
”Sinä, uusi Toa olet vastuulla tästä riiviöstä.” Matoran sanoi komentavalla, mutta silti arvostavalla äänellä. ”Äläkä kerro sille mikrobeista. Muuten se täytyy taas aivopestä.”
Bloszar katseli kummissaan outoa rahia ja sen akvaariota. ”Mitä mieltä Kepe nyt olisi?”
Kolme veljeskunnan matorania johdatti klaanilaispitoista joukkoa pitkin viidakon pohjalla kiemurtelevaa polkua. Sinertävät tulikärpäset olivat jääneet hetki sitten taakse ja nyt kulkua valaisi ainoastaan yhden matoran-ninjan pitelemä vaimea valokivi. Kiven keltainen valo värjäsi matoranin vihreän naamion kullanhohtoiseksi.
Matkaa oli kulunut jo tovi ja veljeskuntalaiset olivat sivistäneet klaanilaisia näiden tehtävän luonteesta. Klaanilaisten tulisi siirtää veljeskuntalaisten materiaali sukellusveneelle mahdollisimman huomaamattomasti. Operaatio tulisi olemaan hankala ja riskialtis, sillä tehtävää suoritettiin kirjaimellisesti aikaa vastaan. Torakat saattaisivat keskeyttää kuljetusoperaation hetkenä minä hyvänsä, eikä se tekisi veljeskuntalaisten evakuoinnista ainakaan yhtään helpompaa.
”Lähestymme leiriä”, vihreä matoran huomautti ja jäi hetkeksi odottamaan loitompana matkaavia seuralaisiaan. Klaanilaiset tavoittivat hänet ja katselivat sitten hetken toisiaan. ”Kaikki hyvin tähän asti”, Peelo sanoi. Gekko ja Äksä nyökkäsivät kommentille. ”Ei kuitenkaan iloita vielä”, veljeskuntalainen jatkoi. ”Torakat saattavat tavoittaa meidät hetkenä minä hyvänsä.” ”Ja pah”, Koobee tuhahti. ”Eivät ne varmaan edes näe näin pimeässä. Hoidetaan homma tämän yön aikana ja kaikki sujuu hyv-” ”Hetkinen”, lääkintävahki keskeytti. ”Kuuletteko te tuon?”
Porukka pysähtyi kuin seinään. Kaikki olivat hiiren hiljaa. Veljeskuntalaiset kuulustelivat ympäristöään tarkkaan. Kaukainen, konemainen ääni kaikui siellä täällä. Kaukaisen äänen siivittämä ahdistava hiljaisuus keskeytyi jonkin tömähtäessä maahan kumaraiseen asentoon. Olento nousi pian pystyyn. Klaanilaiset tunnistivat sen pian nazorakiksi. Ninjamatoranit asettuivat tottuneesti taisteluasentoon samalla kun 437 silmäili sekalaista joukkoa objektiivisella silmällään. Ei epäilystäkään. Klaanilaisia. Hetkessä torakan mekaaninen käsi vetäytyi sisäänpäin, antaen tilaa kiväärimäiselle aseelle.
Pian vasemmalla sivulla oleskellut ninjamatoran sännähti eteenpäin torakkaa kohti. Ninjajoukon etummainen yritti huudella jotain tämän perään. Eversti osasi reagoida nopeasti ja painoi liipaisinta. Muutama ammus melkein murjoi taaperoninjan panssaria. Ollessaan noin kahden metrin päässä Nazorakista matoran ponnahti ilmaan. Nazorak ampui muutaman laukauksen lisää. Eräs hipaisi ninjan olkapäätä, kuitenkaan hidastamatta tämän vauhtia. Hetkessä veljeskuntalainen kaivoi laukustaan muutaman terävän esineen, heittäen ne. Eversti ei ehtinyt ragoida kunnolla ja pian hänen rintakehänsä sai osuman useammasta heittoaseesta. Yhden hän kuitenkin sai torjuttua mekaanisella raajallaan. Nazorak ehti vain hetken ihmetellä ennen kuin mustanvihreä Matoran oli melkein tarttumassa häneen terä kädessään. Nopeasti torakka asetti tykkinsä uudelleen kohteeseensa, joka kuitenkin refleksinomaisesti ehti iskeä puukkonsa pään everstin aseen koneistoon.
Pamaus.
Tumma savupilvi muodosti melkein kuin seinän polun poikki. Hetkessä likainen ja vuotava matoran lennähti korkeassa kaaressa osuen lopulta maahan. Pölyä nousi ilmaan. Pari muuta veljeskuntalaista sekä loukkaantuneen havainnut lääkintävahki ryntäsivät loukkaantuneen luo. Toinen matoraneista antoi tukea toverinsa pään taakse. ”Idiootti…” Vahki analysoi vammat nopeasti. ”Lähinnä pintanaarmuja, kuitenkin todennäköisesti myös sisäisiä vammoja.” Matoran aukaisi silmänsä varovaisesti. Hänen katseensa harhaili kolmikossa hetken. Pian tämä kuitenkin suuntasi katseensa savun keskeltä ilmestyvään hahmoon.
Toinen matoraneista tarttui hetkessä omiin aseisiinsa. Pian hän kuitenkin huomasi torakan pitelevän äskeisiä heittotähtiä käsissään, vetäisten sormillaan viimeisenkin niistä pois. Poppoo oli tyrmistynyt. Ei verta, saati sitten haavoja. Nazorak pudotti tähdet maahan. Ne olivat pysyneet täysin puhtaina. ”Mikä tuo oikein on…?”, taisteluvalmis matoran ajatteli itsekseen. Torakka nosti oikeassa kädessään vielä äsken sijainneen aseensa savuavat jäänteet esille. ”Tuo ei ollut kovin kilttiä”, eversti oli sarkastisen närkästynyt. ”Nämä eivät ole halpoja.” Torakka heilautti kättään sivulle. Erilaisten tiksuttavien äänien saattelemana tykin jäännökset irtosivat mekaanisesta raajasta, kalahtaen maahan.
Siinä samassa toa Koobeen elementti-isku oli kaataa everstin kumoon. Ilman Toan vikkelä hyökkäys jatkui voimakkaalla kirveeniskulla, jonka eversti kuitenkin väisti rivakasti. Eliittinazorak heilautti kertaalleen nyrkkiään ja ilman Toa sai raskaan osuman suoraan kasvoihinsa. Koobee kaatui huudahtaen maahan ja pudotti aseensa. Eversti lennätti Toan suunnilleen parin metrin päähän tujulla mekaanisella potkulla joka osui Toaa kylkeen. Koobee voihkaisi tarttuen kipeään kylkeensä.
Lääkintävahki kiinnitti katseensa hetkeksi ilman Toaan. Tässä tilanteessa ei ilmeisesti säästlety lääkintätarvikkeita. Vahki pisti maassa makaavaa Matorania nopeasti kipua lievittävällä ensiapuaineella. Maahan polvistunut matoran laski ystävänsä pään hellästi takaisin maahan. ”Koeta kestää”, matoran sanoi ja palasi taisteluun. Hetkessä kaksi terin ja muunlaisin teräasein varustautunutta ninjaa valmistautui hyökkäykseen. Vasemmanpuoleinen ninjoista lähti kiertämään eliittitorakan taakse. Eversti seurasi katseellaan lähestyvää matorania, mutta ymmärsi tämän sitten toimivan ainoastaan hämäyksenä. Samalla kun matoran oli lähtenyt juoksemaan nazorakia kohti, oli toinen loikannut pimeän metsän aluskasvillisuuden sekaan ja tehnyt katoamistempun.
Eipä aikaakaan kun torakka sai väistellä joka puolelta lenteleviä pienikokoisia heittoaseita. Hyökkäystä siivitti tilanteen kaoottisuudesta toipuneiden klaanin matoranien tarjoama suojatuli ja Äksän ampuma tehokas ammus. Voimakas räjähdys kätki eversin taakseen ja hetken ajan ilmassa leimuavat lieskat valaisivat lähimetsän. Ninjamatoranit kirosivat hiljaa huomatessaan, että isku ei ollut osunut. Eversti 437 oli viime hetkellä hypännyt ilmaan, tarttunut yläpuolellaan leviävään oksistoon ja kiepauttanut itsensä yhdelle alaoksista. Nazorak naurahti ja tähtäsi aseellaan klaanilaisia kohti.
”Väistöliikkeitä!” Äksä karjahti kuuluvan käskyn ilmoille. Hetkessä klaanilaiset juoksivat ympäriinsä väistellen nazorakin nopeaa tulitusta. Vahki poimi vammautuneen matoranin varovaisesti maasta, Peelon puolestaan auttaessa Koobeen pystyyn. Ninjamatoran valmistautui iskemään puun takaa, päätyen kuitenkin melkein reikäjuustoksi. Tuon vihollisen reaktiokyky oli ärsyttävä.
Maassa hyökkäystä seurannut ninja kaivoi varustelaukustaan pitkän teräsketjun ja heitti sen toverilleen. Puuhun juuri kiivennyt ninja otti ketjun kiinni ja loikkasi sitten 437:n ohi yrittäen saada tämän satimeen. Torakka huomasi matoranien suunnitelman, yritti tarttua ketjuun mutta matoranit onnistuivat kerrankin olemaan tälle liian nopeita. Pian le-matoranit kiskaisivat yhteisvoimin puun oksalla seisoneen soturin alas. 437 laskeutui kuitenkin jaloilleen ja karjahti kiskoessaan itsensä väkivalloin irti matoranien ketjuotteesta. Siinä samalla torakka ehti myös väistää toisen matoranin heittämän myrkkynuolen. Le-matoranit kirosivat tapahtumaketjua puoliääneen ja hyppäsivät samaan aikaan kauemmas vastustajastaan.
Tilanne seisahtui. Vaikka Klaanilaiset yrittivät mitä, puolimekaanisella torakalla tuntui olevan jatkuvasti vastahyökkäys valmiina. Äksä pohti tarkoin. ”Onhan se riskialtista, mutta täytyy yrittää…”
Hetkessä Klaanilainen suunnisti katseensa Peelon lähellä kompuroivaan Koobeehen. ”Koobee, taktiikka 15”, Äksä uuhdahti Toa-toverinsa suuntaan. Koobee ihmetteli hetken, nyökäten pian myöntävästi.
437 ehti ihmetellä hetken, ennen kuin Äksä suuntasi kanuunansa piipun tätä kohti. Eversti ehti analysoida tilannetta hetken. Jätti kenties aikoi yrittää ampua harhautustulta jotta muut voisivat paeta metsän suojiin. Torakka suuntasi pian oman aseensa kohti Äksää. Klaanilainen kuitenkin kohdisti aseensa alas, ampuen maahan useita laukauksia. Suuri pölypatsas kohosi Äksän eteen.
Koobee toimi. Yhdellä aseen heilautuksella pölyvuori suuntasi eliittitorakkaa kohti. 437 hätkähti sankan pölyn ympäroidessä hänet.
”Liikkuu, liikkuu!”, Äksän ääni kuului pölyn seasta. Matoranit ilmestyivät pölyn seasta klaanilaisten luo, aikeinaan avustaa hietä pääsemään piiloon metsään. Toimet kuitenkin keskeytyivät korvia raastavan metallisen äänen kulkeuduttua metsikön läpi.
Joukkio suuntasi katseensa osuman saaneeseen lääkintävahkiin. Sen käsi kolahti maahan. Sen jälkeen vahkin poikkileikattu ylävartalo valui pois muun torson päältä, tipahtaen maahan. Huojuva ja veltto alaruumis läsähti elottomasti kumoon. 437 astui esiin romukasan vierestä. Tämä oli aseistanut kätensä pitkällä, suoralla terällä. Hänen vastustajansa jäätyivät paikoilleen.
Äksä kirosi itsekseen. Tämä liike oli ollut virhe…
”Jos en joutuisi terminoimaan teitä, saisitte siivota tämän sotkun”, 437 kuulutti. Tämä leikki oli jo kestänyt kyllin kauan. Torakka otti askeleita kohti joukkiota. Nämä tajusivat olleensa ikään kuin ahdistettuna nurkkaan. Torakan naamalla oli mielihyväinen hymy.
”Kenet teistä paloittelen seuraavaksi?” eversti naurahti ja tarkkaili joukkiota omahyväisenä. Torakka osoitteli joukon jäseniä terällään vuoron perään, päättäen lopulta kohteensa. ”Sinä”, nazorak sanoi osoittaen Koobeetä. ”Valmistaudu kohtaloosi.” Eversti otti muutaman askeleen eteenpäin pölypilven yhä haitatessa tämän ja klaanilaisten näkyvyyttä. Yhtäkkiä nazorak kuitenkin pysähtyi äkisti, ja kääntyi kannoillaan. ”Hetkinen, mitä…” nazorak aloitti, mutta torjui sitten viime hetkellä takaansa iskeytyneen samuraimiekan salamannopean sivalluksen.
Ämkoo loikkasi hämmentyneen torakan yli, iski ilmasta käsin miekallaan kuin kokeillakseen vielä kerran torakan refleksejä ja laskeutui sitten pehmeästi maassa makaavien lääkintävahkin jäännösten tykö. Ämkoo kumartui vahkin paloiteltujen osien luo, tunnusteli sormenpäillään vielä hetki sitten ehjänä olleen panssarin siististi leikattua pintaa ja sanoi sitten: ”Vaikuttavaa.”
Eversti 437:n ilme vakavoitui Ämkoon noustessa takaisin pystyasentoon. Nazorak-eliittisotilas katseli edessään seisovaa Klaanin adminia, joka piteli valkeana hohkaavaa katanaansa ainoassa kädessään. Eliittisotilas päästi pakotetun naurahduksen, ja sanoi sitten: ”Klaanin admin, pelastamassa alamaisiaan kuten kunnon johtajan kuuluukin. Mutta eikö ole hieman uhmakasta liittyä taisteluun raajapuolena? Miten mahtaa entiseltä miekkamestarilta onnistua miekkailu ilman toista kättä.”
”Voi, se ei ole ongelma”, Ämkoo murahti ja vilkaisi klaanilaisia. ”Kiva nähdä teitäkin, mutta nyt… menkää.” Yksi veljeskunnan matoraneista tuijotti paikalle äkisti saapunutta johtajaansa voitonriemuisesti, mutta tämän ilme muuttui hämmentyneeksi Ämkoon esittäessä perääntymiskäskyn. ”Teistä ei ole tuolle vastusta”, Ämkoo selitti. ”Jos jäätte tänne, olette vain tiellä. Teillä on myös tehtävänne, joten alkakaa painua.”
Tyrmistyneet klaanilaiset nyökkäsivät varovasti. Käskyn saaneet ninjat kaivoivat kukin esiin savukranaatin, heittivät ne maahan ja pian sysimusta savu teki tilanteen seuraamisesta mahdotonta.
Ämkoo pyöräytti hetken kuluttua miekkaansa tottuneesti ilmassa ja savu alkoi hälvetä. Nazorak-sotilas katseli adminia vakavana ja huomasi sitten klaanilaisten kadonneen.
”Teet virheen haastaessasi minut yksin, miekkapiru”, 437 sanoi ja nosti teräaseensa kasvojensa tasalle. ”Tunnut tuntevan nimeni”, Ämkoo vastasi ja kohotti myöskin asettaan. ”Kerro toki omasi, jotta voin kirjoittaa sen hautakiveesi.” ”Eversti 437”, nazorak sanoi raskaalla äänellä. ”Tosin mitäpä pian kuoleva hölmö tuolla tiedolla tekee.”
Mäksä virnisti ja lähti astelemaan lähemmäs vastustajaansa.
[spoiler=Spoileroink]Tämän viestin teille tarjosivat MK & MK[/spoiler]
