Samen ilmekään ei värähtänyt, kun hän väänsi ohjaustankoa taaksepäin ja vatkasi vaihdesauvaa näennäisesti kolmeen eri suuntaan samanaikaisesti. Kepe hänen vierellään näytti hermostuneelta.
“Luuletko, että saat pidettyä meidät ilmassa?” tiedemies kysyi.
Same ei vastannut, mutta alus kylläkin. Kolmannes aluksesta irtosi lopullisesti, kun mystisen sähkön iskemä peräpää putosi alla vilisevään metsikköön. Mustaa savua nousi kuin keskikesän kokosta, mutta kuin ihmeen kaupalla lentopelin keula nousi ylöspäin ja villi korkeuden menettäminen laantui. Takapenkillä sekä Bladis että Snowie olivat sanomassa jotain helpottavaa, kun klaanilaiset saivat taas yhden perustelun sille, että ukkonen ei ollut ukkonen.
Ukkonen ei iske kaksittain.
Eikä alhaalta ylös.
Nälkä sai yllättäen toivoa, kun saalis putosi taivaalta. Se katsoi rähjäisten Matoralaisten silmien lävitse kun etelästä saapunut metallinen pääsky putosi taivaalta harvenevan puuston joukkoon toisen sinisen salaman iskettyä siihen. Nälkä lähti johtamaan kaikkia pieniä miehiä ja naisia kohti vuoren siluettia. Tänään herkuteltaisiin monella. Ja nälkä alkoi nykiä ja ajaa koko laumaa kiihtyvällä vauhdilla.
Jonkin matkan päässä alastaivaaltaromahduspaikasta väijyi tapahtumien kolmas osapuoli. Osapuoli, joka vaikutti erittäin maisemaan kuulumattomalta seistessään kanervamättäällä metsän reunassa.
Kaksi hahmoa, joista toisen sähköinen käsi rätisi pienten purkausten vapauttamasta energiasta.
Samen ilmekään ei värähtänyt, kun hän väänsi ohjaustankoa taaksepäin ja vatkasi vaihdesauvaa näennäisesti kolmeen eri suuntaan samanaikaisesti. Kepe hänen vierellään näytti hermostuneelta. Luuletko, että saat pidettyä meidät ilmassa? tiedemies kysyi. Same ei vastannut, mutta alus kylläkin. Kolmannes aluksesta irtosi lopullisesti, kun mystisen sähkön iskemä peräpää putosi alla vilisevään metsikköön. Mustaa savua nousi kuin keskikesän kokosta, mutta kuin ihmeen kaupalla lentopelin keula nousi ylöspäin ja villi korkeuden menettäminen laantui. Takapenkillä sekä Bladis että Snowie olivat sanomassa jotain helpottavaa, kun klaanilaiset saivat taas yhden perustelun sille, että ukkonen ei ollut ukkonen.
Ukkonen ei iske kaksittain.
Eikä alhaalta ylös.
* * *
Nälkä sai yllättäen toivoa, kun saalis putosi taivaalta. Se katsoi rähjäisten Matoralaisten silmien lävitse kun etelästä saapunut metallinen pääsky putosi taivaalta harvenevan puuston joukkoon toisen sinisen salaman iskettyä siihen. Nälkä lähti johtamaan kaikkia pieniä miehiä ja naisia kohti vuoren siluettia. Tänään herkuteltaisiin monella. Ja nälkä alkoi nykiä ja ajaa koko laumaa kiihtyvällä vauhdilla.
* * *
Jonkin matkan päässä alastaivaaltaromahduspaikasta väijyi tapahtumien kolmas osapuoli. Osapuoli, joka vaikutti erittäin maisemaan kuulumattomalta seistessään kanervamättäällä metsän reunassa.
Kaksi hahmoa, joista toisen sähköinen käsi rätisi pienten purkausten vapauttamasta energiasta.
Hahmot vilkaisivat toisiinsa.
He olivat myös löytäneet saaliinsa.
[spoil]Saatavilla myös klaanon.bioklaani.fissä. Postatkaa muutkin jatkossa sinne. Suurin osa Snowien.[/spoil]
Kaikkialla sankarikaksikon näköpiirissä oli niin paljon kuusia, että joku olisi voinut kyseenalaistaa jotakin.
Spinnyy, Snowie aloitti eräällä pirteimmistä äänensävyistään. No mitää? Kepe vastasi eräällä kiinnostumattoneimmista äänensävyistään. Rauhallista matkaa metsikön poikki oli jatkunut täyden hiljaisuuden vallitessa jo kokonaista kaksitoista ja puoli minuuttia (tiedemies tosiaan tarkisti kellostaan), mikä oli Kepen muistin mukaan ennätys. Olemmeko kohta perillä?
Kepe, joka kulki edellä, nielaisi ja kääntyi ympäri. Olemme vähän liiankin kohta perillä, hän vastasi ikään kuin arvoituksellisesti mutta enemmänkin oudoksuttavasti. Kepe jatkoi: Käsittääkseni seuraavana etappinamme toimiva kylä on on tuon harjanteen takana. Puhuessaan hän viittasi kädellään kuivan näköistä, mäntyä kasvavaa harjua kohti. Ilta alkoi pimetä, ja kaksikko alkoi toden teolla kaivata yösijaa. Metsän rasahdukset olivat lisääntyneet kellon viisareiston saavuttaessa myöhäistä ajankohtaa symboloivaa asemaa, samoin kuin voima-/häsellysduon hermostuneisuus. Eikä rasahduksia seurannut täysi rasahduksettomuus ollut yhtään sen mieluisampaa: nyt oli aivan hiljaista. Siksi Snowien oli vaikea ymmärtää Kepen huolestunutta ilmettä hänen puhuessaan kylästä.
Ellei sitten… lumiukko päätteli, ja avasi sanaisen arkkunsa. Siinä kylässä on jotain vikaa, vai mitä? Kepe väänsi kasvoilleen niinnoh-ilmeensä. Metsässä oli täysin äänetöntä. Arvasin tämän, Snowie jatkoi. Tiedätkö, aina kun minä matkaan sinun kanssasi tämä menee tähän. Jäimme me sitten luodolle vailla moottoria tai veroja kavaltavan pormestarin vainoamaksi, aina tämä menee tähän. Kepe kääntyi ympäri ja alkoi kävellä kohti harjua. Hän vastasi Snowielle monotonisella äänensävyllä. Aina kun matkustat jonkun muun klaanilaisen kanssa, joudut oikeisiin taisteluihin ja vaarallisiin tilanteisiin. Ai niin. … Rätsie? Kepe ei vaivautunut kääntymään puhujaansa kohti, vaan jatkoi kävelyään. Niin? Minä niin pidän sinusta. …
Pian kaksikko olikin jo harjun laella. Kepe kehotti kumppaniaan asettumaan makuulle niin käsimerkein kuin esimerkinkin voimin. Hän kaivoi laukustaan kiikarit (Kepen oma teleskooppisilmä oli parempi mikroskooppina kuin kaukoputkena) ja aloitti kylän tiirailun. Tai oikeastaan ison seinän tiirailun. Kylä oli arkkitehtuuriltaan jotain todella omansalaista: Korkea, puisista, teroitetuista paaluista valmistettu seinä ylsi miltei ympäröivän metsikön korkeimpien mäntyjen latvojen tasalle. Harmaista, kuolleista puista muodostettu muuriasia oli täysin ikkunaton, ja ympäröi pienen kylän kokoista aluetta. Sisään ei kuitenkaan nähnyt, seinämät olivat niin korkeat.
Kaiken kaikkiaan, viritelmä oli ruma. Snow, Kepe laski kiikarit ja sulloi niitä reppuunsa. Mhm-mmh? Tuo kylä. Siinä ei niinkään ole vikaa… Snowie ei tiennyt ollako iloinen vai hämillään. Hän kuitenkin kuunteli, kun tiedemiekkonen jatkoi. …kukaan ulkopuolinen ei vain ole ollut siihen missään yhteydessä. Aikoihin. …aikoihin? Ainakaan Klaanin perustamisen jälkeen. Kumpikin klaanilaisista siirsi katseensa toisistaan puiseen linnakehirviöön. Noh, Snowie ilmaisi noustessaan jaloilleen. Meidän on vain luotettava heidän hyväntahtoisuuteensa ja omaan viehättävyyteemme. Kepe katsoi, kun hänen valkea toverinsa lähti lampsimaan rinnettä alas kohti asutuskeskusta. …tuo ei voi olla suunnitelmasi jokaiseen tilanteeseen…
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Same huomasi henkisten patruunoiden olevan täysin loppu hänen vertauskuvallisen imaginääriaseensa lippaasta. Taistelukenttä oli täynnä hylättyä kalustoa: Loppuun käytettyjen kynien vinot rivistöt halkoivat ympäristöä: Lyijykynät olivat lyhyet kuin Klaanin Nimeämispäiväpirskeet Turkasen loputtua, kuulakärkikynien muste oli auttamattomat loppu ja muutama tussi oli niin kuivuuden kovettama, että niillä olisi voinut lävistää Makutan prototeräshaarniskan, tai ainakin Manun Teehetkimies v.3:n rintakehän. Terottimia ei ollut vastaavaa määrää, mutta niitäkin oli menetetty. Yhden terä oli vielä Samen veren peitossa Moderaattorin koetettua korjata sitä mielenkiintoisella sormiotteella.
Same nousi seisomaan, mutta piti katseensa taistelun runtelemassa maastossa: kirjoitusalusta oli musteesta suttuinen ja siinä oli paperiveitsen viiltoja, kuin villieläin olisi yrittänyt päästää siitä veret ulos. Lisäksi kuminmurut. Niiden määrä oli uskomaton. Harmaiden, sinisten ja punaisten, pienten ja epämuodostuneiden kumisten mönttien peittämä alue ei rajoittunut työpöydälle. Veren lailla taistelukenttää värjäävät partikkelit olivat tahrineet myös huoneen lattiaa. Samen sylistä enimmät mokomat olivat kuitenkin pudonneet hänen noustessaan seisomaan. Kevyen arvokkaalla käsiliikkeellä hän huitaisi loputkin mujut päältään, mutta henkiset arvet olivat ikuiset.
Moderaattori nosti kätensä päänsä taakse. Hän avasi otsanauhansa solmun ja sulki kankaanpalan vasemman nyrkkinsä sisään. Tekstiili oli ollut hänen mukanaan lukemattomilla taistelukentillä, eikä ollut pettänyt tälläkään. Same oikaisi kätensä, henkäisi syvään ja avasi kätensä. Kangas lipuin Samen nyrkistä ja laskeutui arvokkaasti lattialle. Moderaattori itse kumartui ja veti työpöytänsä puisesta lipastosta baretin. Tummanvihreää päähinettä koristi yksinkertainen, hopeanvärinen tunnus. Tunnus, jonka merkityksen vain hyvin harva tunsi, eikä suurinta osaa edes kiinnostanut. Hän asetti hatun hitaasti päähänsä.
Ajatuksissaan Same kuuli aplodit ympärillään. Ajatuksissaan hän näki, kuinka hän käveli päättäväisesti onnittelijoiden läpi. Huoneen perällä olevan suuren lasisen ikkunan ruuduista tulvi valoa, jota aurinko jakoi vuolaasti. Ajatuksissaan hän tunsi vakavan ilmeen kasvoillaan.
(Viimeisen myös oikeasti.)
Mielensä sisällä Samelle kiinnitettiin kunniamerkkiä rintaan. Hän sai uuden tittelin. Hänelle pidettiin puhetta. Mutta hän ei hymyillyt.
(Vieläkin myös oikeasti, hänen kätensä oli kirjoittamisesta tosi väsynyt.)
Ajatus-Same oli valokuvauksen kohteena. Ympärillä kaikki tahtoivat kätellä häntä. Mutta hän ei kätellyt.
(Tätä hän ei tehnyt, koska, niin, huoneessa ei ollut ketään muita sillain oikeasti.)
Mielessään Same poistui huoneesta. Hän meni osoittamaan viimeiset kunnioituksensa. Hän laski mielikuvituskukkakimpun (kukat olivat valkoisia, kauniita ja leikisti olemassa) jalkojensa juureen. Mielikuvitushauta, jolle Same kunnioituksensa kukkaisessa muodossa kävi laskemassa, oli nimetön. Hän nousi taas suoraan ryhtiinsä. Same ei katsonut kukkakimppua. Hän tuijotti eteensä, ja nosti kätensä sotilastervehdykseen.
(Viimeinen oikeasti, ja se näytti melko tyhmältä, koska hän oli, kuten mainittua, huoneessaan yksin.)
Pitkä moderaattori nosti tyytyväisenä erittäin kiirellisten ja nyt autuaan käsiteltyjen papereiden pinon työpöydältään ja laski sen puiselle pinnalle seinän vieressä, joka toimi sivupöytänä. Seuraavaksi, kiireellisten papereiden pino.
Se oli kaksi kertaa paksumpi kuin edellinen.
Bio-Klaanin saari, Lehu-metsän pohjoisosat
Mitään ei tapahtunut. Snowman oli kolkuttanut kuolleenharmaata porttia jo useita minuutteja sitten, mutta kukaan ei tullut avaamaan valtavan muurin oviaukkoa. Hmm, lumiukko tuumaili. Kenties he ovat hieman arkoja? Kepe katsoi toveriaan (kuin) täyttä hönttiä ja sylki sarkasmia kuin sähkön Toat salamoita tai mehevät possut salamia. Hieman arkoja? Mistä niin päättelet? Noh, Snowie aloitteli ja hieroi mielikuvitusviiksiään. (Hän ei ollut vieläkään päässyt Harkelin miehisyyden yli.) Kukaan ei ole avannut meille näi- Kepe huokaisi äänekkäästi keskeyttäen Snowien. Hän ei enää vaivautunut sanomaan mitään, mutta mielessään tiedemies sivalsi lumiukkoa todella näpsäkällä huomiolla siitä, että keskellä metsää sijaitseva kylä oli ympäröity niin korkeilla muureilla, että ne olivat miltei korkeammat kuin leveämmät. Lisäksi sitä ympäröi vallihauta, ja muurin laella oli ikävän näköisiä piikkejä, ilmeisesti keloista vuoltuja nekin.
Juuri kun kaksikko oli poistumassa takaisin juurikkoon, toiseen porttiin ilmestyi pieni viilto, kun kurkistusaukon suojalevy vedettiin pois. Kuka siellä? kuului käheä ääni[a]. Reiästä klaanilaisia tuijotti sangen kurttuotsailmeinen silmäpari. Vihreät silmät ja rosoinen ääni sopivat hyvin yhteen, eikä kumpikaan vaikuttanut erityisen ystävälliseltä. Vain kaksi matkalaista, Kepe aloitti tarkoituksenmukaisesti ennen toveriaan. Olemme Bio-Klaanista, ja tahtoisimme kovin päästä sisään. Tuimat silmät siristyivät epäluuloisesti ja luukku vedettiin kiinni. Portin takaa kuului loittonevia, hieman kipittäviä askeleita. Se oli siinä? Snowie ihmetteli. Kepe nosti mietteliäänä kätensä leualleen. Merkillistä, merkillistä. Ehkä he eivät arvostaneet sitä, kun sanoit olevasi Bio-Klaanista? Jos nämä ovat niitä hemmoja, jotka ovat tehneet tönönsä tänne jo ennen Tawan aikoja, ja menevät katkerien alkuperäisasukkaiden minimaaliseen kategoriaan? En usko, Kepe vastasi ja otti kasvoilleen argumentteja vastaanottavaisen ilmeensä. Katsos, tämä kylänen on Ämkoo-vuoren eteläpuolella. Zyglakien hyökkäysten pelossa elävät Matoralaiset eivät oikeastaan uskaltaneet asuttaa Nui-Koron muurien ulkopuolista, Ämkoo-vuoren eteläpuolista aluetta ennen Klaanin perustamisen suojaavaa vaikutusta. Siksi vanhimmat asutukset löytyvät karusta pohjoisesta eivätkä etelän hedelmällisemmiltä mailta. Hyvä tietoisku Spinster, mutta eikö näissä pensaissa ole asunut piilotettuja posseja kautta aikain? Sekin on tietysti mahdollista, mut-
Silloin portti vedettiin auki ja kylä tuli näkyviin. Se ei ollut erityisen kaunis.
Talot oli valmistettu samasta ankean värittömästä kuolleesta puuaineksesta kuin kylän ylikorkeat muuritkin. Kaikki rakennukset noudattivat samaa pystysuunnassa venytettyä tyyliä kuin kyseiset valtavat ulkoseinätkin. Kepe päätteli sen johtuvan aidatun alueen vähäisestä neliömäärästä. Jyrkkäharjaiset mutta pääosin yksi- tai kaksikerroksiset talot olisivat olleet pahaenteisiä ilman piikkejäkin. Ja piikkejä oli paljon. Miltei joka talon katonharjalla oli teroitettuja hongankappaleita, ja osaa taloista ympäröivät aidat olivat nekin sangen monella seipäällä koristettuja. Ainoan värinsä harmaan joukkoon toivat muutaman talon pihassa sijaitsevat puutarhat, tosin nekin olivat enemmänkin sammaltarhoja, ja muutama haaleanvärinen seinävaate. Maa oli mutaista, ruskeanharmaata mössöä.
Mielenkiintoisia olivat myös oven avannet kyläläiset: Kolme Matoralaista, joilla kaikilla oli kulahtaneen ruskea kaapu, puristivat hanakasti teräviä keihäitä ja tuijottivat keskittyneinä klaanilaiskaksikkoa. Kukaan heistä ei kuitenkaan tähdännyt klaanilaisia aseella tai näyttänyt muutenkaan hyökkäävältä, he olivat ainoastaan varautuneita. Kahdella oli harmaat Kanohit, kolmannella vaaleansininen. Yhden Kepe ja Snowie tunnistivat oviluukun avanneeksi karheaäänistelijäksi. Kukaan ei sanonut mitään. Metsäkin oli hiljainen, ja ainoa ääni oli jostain kylän siimeksistä kuuluva varovainen haitarinsoitto. Neuvottelimme, vihreäsilmäinen ovivahti vastasi. Hänen kasvoillaan oli jalo Kanohi Ruru, joka oli väritykseltään jotain keltaisen ja tummanharmaan välimaastosta. Muu ruumis verhoutui kaapuun. Ja päätimme päästää teidät sisään.
Klaanilaisduon ilmeet kirkastuivat, ja kiittely oli juuri alkamassa kun toiset vastaantulijat, kaksi vakavakatseista neitoa, kiiruhtivat sulkemaan kylän portin kiinni. Kepe ja Snowie näyttivät hieman hämmentyneiltä, mutta kiittivät silti päästyään kylään. Rurukasvo kääntyi ympäri, lähti kävelemään kohti kylän keskistaa ja viittoi klaanilaisia seuraamaan. Pahoittelen epäkohteliaisuuttamme, hän aloitti kuulostaen siltä, kuin puhuminen olisi hänelle hyvin vaikeaa. Emme tahdo pelotella vieraitamme, olemme vain varovaisia. Kepe vilkaisi heidän takanaan vilkkaasti paiskattua porttia, mutta lähti sitten harppomaan yllättävänkin vilkkaasti liikkuvan Matoralaisen perään. Snowie teki saman. Älkää murehtiko portista, Matoralainen jatkoi. Emme pyri pitämään teitä sisällä. …vaan jotakin ulkona? Snowie uteli. Ei vastausta.
Kolmikko käveli kylän keskuskadun tapaista pitkin. Missään ei näkynyt muita asukkaita, mutta vaimea musiikki paljasti kylässä olevan muitakin. Ikkunat olivat kuitenkin liian pieniä, jotta niistä olisi nähnyt kunnolla sisään. Sanos, Snowie jatkoi hetken vaiteliaisuuden jälkeen. Miksi asutte täällä metsän keskellä? Vastaus oli jälleen ei vastausta. En tahdo tungetella, mutta ettekö te pidä lainkaan yhteyksiä ulkomaailmaan? Matoralainen ja hänen myötään koko kolmen hengen kulkue pysähtyi. Pidämme. Kuitenkin mahdollisimman vähän. Ulkomaailma ei ole meille kovin… Antelias. Kepe katsoi ympäröiviä taloja seiväsaitoineen ja pienine ikkuna-aukkoineen. Onko tuolla jotain vaarallista? Vihreiden silmien katse siirtyi Snowiesta Kepeen. Kuulitteko lintujen laulua ympäröivässä metsässä? Klaanilaiset katsoivat toisiaan. Emme? Snowie vastasi. Entä näittekö villinä juoksevia metsä-Raheja? Tai kauniina lentäviä perhosia? …emme. Aivan niin, vieraat, aivan niin. Koska niitä ei ole.
Matoralainen jatkoi taas matkaansa kohti kylän keskustaa.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Vaivalloisesti valkoinen Moderaattori eteni kiireellisten papereiden pinossa eteenpäin. Hetki sitten hän oli hakennut itselleen kupin kahvia ja hörppi nyt sitä töiden edetessä. Hakiessaan kofeiinia hän oli ehtinyt vaihtaa pari sanaa Bladiksen kanssa, joka oli hänkin ollut pitämässä pientä taukoa. Ilmeisesti Skakdin välipalahammasta oli kolottanut, ja, no, Skakdeilla on isot hampaat. Siinä tavatessaan Same oli kuullut Bladiksen jatkavan klaanilaisten kouluttamista hieman järjestelmällisempään taistelemiseen. Ilmeisesti asenne oli kohdallaan, mutta seurue oli sangen sekalainen ja liian moni oli vailla oikeaa taistelukokemusta. Sitä paitsi, Bladis oli kertonut matalaan ääneen. Minä näen selvästi, kuinka porukka koostuu suurelta osin pakolaisista. Niistä, jotka ovat täällä, koska ovat paenneet sotaa. Tämän piti olla heidän turvapaikkansa.
Keskustelu oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi: kummankin Moderaattorin kädet olivat aivan liian täynnä töitä pitkäaikaiselle jutustelulle.
Ja nyt Same olikin taas huoneessaan, toinen käsi kommunikaatiolaitteella, jakaen tehtäviä klaanilaisille minkä kerkesi. Hän oli lähettänyt partioita Lehuun, siivoojia käytäville ja maksuja kauppiaille. Viimeistä tosin vähenevissä määrin, Allianssin laivasaarto oli pelottanut miltei kaikki kauppiaat pois. Same tiesi, että Klaanin viljelmät elättäisivät asukkaita kyllä ihan hyvän aikaa ja että heillä oli muitakin varusteita. Ainakin toistaiseksi.
Mutta en minä sitä pelkää, Same tuumi. Eristyksen psykologiset vaikutukset, ne…
Same oli kerran soluttautunut pieneen tukikohtaan, jossa runsaat sata sotilasta olivat olleen piiritettyinä enemmän kuin oli kenellekään hyväksi. Heillä oli ollut ruokaa, vettä eikä heitä aktiivisesti uhannut mikään akuutti vaara. He olivat ainoastaan täysin eristyksissä muusta maailmasta. Kuitenkin paksu köysikravatti, jota ei kerran solmittua enää avattu, oli aiheuttanut miltei yhtä paljon kuolemaa kuin vihollinen osapuoli. Ja mikä kenties pahinta, Same oli perille päästyään tiennyt, ettei selviytyjillä ollut mitään elämää piirityksen jälkeenkään.
Ja niissä tunnelmissa Moderaattori jatkoi paperipinon tuhoamista, arkki kerrallaan, kunnes hän sai käsiinsä aivan erityisen paperin. Se oli selvästikin Nazorak-asiakirja, joten Same irrotti Kanohi Haunsa tottunein ottein ja korvasi sen toisilla kasvoilla: lipaston perällä lojui Kanohi Rau näitä tilanteita varten. Same muisti paperinipun oikein hyvin. Se oli Gekon tuoma, Klaanin saaren keskiosista paljastuneesta, hylätystä Nazorak-aluksesta löytynyt asiakirja. Ja se oli odottanut luetuksi tulemista melkoisen pitkään.
Kylä keskellä Lehu-metsää
Heidän edellään kulkenut matoralainen ei nähtävästi ollut päättänyt opastaa heitä, sillä hän ei jäänyt odottelemaan sankareitamme ja lähti muutenkin kulkemaan pientä, ahdasta kujaa ties minne sanaakaan sanomatta. Kaksikko seisoi keskellä kylää, jonka olemassaolosta ulkomaailma hädin tuskin tiesi ja joka ei itsessään tahtonut tietää ulkomaailmasta ilmeisesti mitään.
No. Mitäs nyt. Snowie kysyi. Kai meidän täytyy etsiä tämän kylän pormestari tai mikä kylänvanhin tätä paikkaa pyörittääkään. Mistä ajattelit meidän aloittavan? Täkäläiset eivät vaikuta kovin puheliailta ja kaikki talot täällä ovat lähestulkoon identtisiä. Tietenkin noiden seipäiden sojotuskulmia lukuunottamatta. Veikkaan että se on tuo, Kepe vastasi osoittaen rakennusta kadun päässä. Koska se on kadun päässä? Ei, vaan koska sen seinistä törröttää pari tusinaa puuvaarnaa enemmän kuin muiden. … …
He koputtivat talon, joka ilmeisesti oli jonkinlainen hallintorakennus, oveen. Sama juttu kuin portilla. Kukaan ei vaikuttanut tulevan avaamaan.
Sitten ovi aukesikin.
Hitaasti, naristen.
Kuin missäkin kauhuelokuvassa. Miljöökin olisi lähestulkoon sopinut, sillä inhimillisten olentojen asuinpaikalta tämä kylä ei suuresti vaikuttanut.
Ovea ei ensikatsomalta vaikuttanut avanneen kukaan. Sitten Kepe muisti, miten elokuvissa aina tapahtui tällaisissa kohtauksissa, ja vilkaisi alas. Snowie vilkaisi ensin Kepeä ja huomasi vasta sitten oven avaajan.
Oven avasi pieni otus. Se oli musta ja näytti kantavan kasvoillaan vitivalkoista naamiota, joka muistutti suuresti ylösalaisin laitettua Pakaria. Se pyyhälsi vikkelästi pois oviaukolta ennen kuin he ehtivät tehdä siitä enempää johtopäätöksiä.
Matoran se ei ollut, siitä Kepe oli varma.
He astuivat hämyiseen huoneeseen. Se oli kylän tyylin mukaisesti varsin pieni, vaikka katto hävisikin pimeyteen. Seinähirsien rakoihin oli tökätty muutama verkkaisesti kytevä päre ja lattia oli harmaata, ilmeisen hiomatonta lankkua. Kaikesta huolimatta huone muistutti hieman valtaistuinsalia. Ainakin huoneen päädyssä oli valtaistuin.
Ja mikä istuin se olikaan. Valtavan, huterien puukeppien varaan rakennetun härpäkkeen istuintaso oli miltei klaanilaisten hartioiden korkeudella. Selkänojaa laitteessa ei ollut nimeksikään, mutta käsinojat olivat sitäkin leveämmät, ja jalkoja ympäröi teroitettujen keppien kehä. Oikeastaan tuoli näytti pieneltä vartiotornilta, viimeiseltä puolustuslinajlta. Siinä istuva hahmo ei sen sijaan näyttänyt kovin taistelunhaluiselta: Erittäin huonossa ryhdissä istuva Matoralainen oli väritykseltään haaleanmintunvihreä, ja tämän haarniskaan oli selvästi tehty paljon omia muutoksia. Ja mikä mielenkiintoisinta, nämä muutokset oli tehty pääosin puusta, saaden hahmon vaikuttamaan raihnaiselta. Naamiona istujalla oli samaa vihreän sävyä oleva jalo Kakama, joka oli yllättävän kiiltävä muuhun kokonaisuuteen verrattuna.
“…tuota noin. Oi päällikkö, olemme tulleet tänne kaukaa idästä etsimään tietoja.” Kepe päätti aloittaa keskustelun, josta tulisi muotoutumaan kerrassaan eriskummallinen.
“Siltä vaikuttaa, vieraat. Ulkomaiden asukkaat eivät tavallisina aikoina ole järin tervetulleita mannuillemme, mutta olemme kuulleet huolestuttavia sanomia pohjoisesta vyöryvistä laumoista.”
“Nazorakit”, Snowie mutisi.
“Ehdotan siis kauppaa, ulkomantujen väki. Tieto tiedosta. Kerromme mitä haette, jos kerrotte tämän uhkan luonteesta ja sen vaikutuksesta kansaamme.”
“Oi päällikkö”, Snowie varmuuden vuoksi aloitti lauseensa, “ne valloittajat, Nazorakit, tuskin uskaltautuvat näihin metsiin ainakaan heti. Heille on edullisempaa vallata tämän saaren muut kolkat ensin ennen marssia tänne. Jos he siis ylipäätään siihen vaivautuvat.”
Päällikkömatoralainen näytti tyytyväiseltä vastaukseen. “Näiden korpien vaarat karkottavat lähes kaikki tunkeilijat. Meidän itsemmekin elo on usein haasteellista näissä maisemissa, varsinkin tällaisina aikoina joina vihamielisiä olentoja vaikuttaa olevan kaikkialla.”
“Hmmr. Se ei ole teidän ongelmanne. Se on vain kylämme asia.”
“Nyt kun olemme jakaneet tietomme kanssanne, sallitteko meidän utelevan historiaanne?” Kepe päätti kysyä.
“Hm. Olkaa hyvät.”
Kepe kaivoi esiin Nui-Korosta “lainatun” kirjan ja selasi sitä kädessään. Kuvat ja kuvaukset mystisestä Profeetasta ja tämän teoista ja ihmeistä kantoivat satoja sivuja. Epäuskoinen ilme ilmestyi päällikön kasvoille. Hän vaikutti tunnistavan kirjan, ja selvästikin ihmettelevän mistä he olivat sen käsiinsä saaneet.
“Päällikkö, tuhansia vuosia sitten idästä saapui tänne muukalainen, jolla oli mystisiä kykyjä ja jota tämän vuoksi pidettiin jumalana…”
Päällikkö tuhahti kovaa. “Suuresta mestarista te puhutte, ettekä lainkaan niin kunnioittavaan sävyyn kuin hänen arvolleen sopii. Varokaa sanojanne, muukalaiset.”
Tämä käänne oli jossain määrin yllättävä. Metsien peräkylissä yhä osoitettiin suurta kunnioitusta Profeettaa kohtaan, ja tästä puhuminen muussa kuin uskonnollisessa yhteydessä vaikutti lähestulkoon jumalanpilkalta.
Päällikkö jatkoi: “Teidän ei tule seurata häntä, sillä hän ei tarkoittanut tietään seurattavaksi. Hänen tiensä oli vain hänen itsensä, muut eivät ole tarpeeksi arvollisia tallaamaan sitä. Suuri mestari tahtoi hyvää kansalleen ja kärsi puolestamme. Ymmärrämme häntä. Jos jäljitätte häntä Etelän Mannuille Hänen Linnaansa jonne hän jatkoi…
Etelään…linnaan? Kepe ihmetteli. Ei Klaanin saaren eteläisissä osissa ollut muita linnoja kuin Bio-Klaanin linnake…ja sitäkään ei rakennettaisi vielä satoihin vuosiin. Sitten hän muisti, että Nui-Koron kirjassakin puhuttiin etelästä. Salamointia taivaalle Etelästä…Profeetan ja hänen tovereidensa luota? Jotain sensuuntaista.
…teette ennen pitkää tyhjäksi hänen työnsä aikojenkin halki. Kuolevaiset eivät kykene siihen mihin hän kykeni, hänen voimansa olivat toisesta maailmasta, maailmasta jossa ei ollut samaa pahuutta kuin omassamme, vain ikiaikainen puhtaus…”
Niin hiljaiselta vaikuttavassa kylässä oli yhtäkkiä kymmenkertainen määrä eloa päällikön puhuessa. Tässä saarnassa klaanilaiskaksikko kiinnitti huomiota kuvaukseen Profeetan toismaailmallisesta voimasta.
“Nimda”, Snowie kuiskata möläytti itselleen.
Päällikkö selvästikin kuuli tämän ja näytti tyrmistyneeltä. “Sana! Sana jota Ei Pidä Lausuman, jumalan voimien siemen, jonka nimen hän kylämme tiedoksi uskoi. Täällä te muukalaiset seisotte, omassa salissani, ja käytätte tuota sanaa kuin se olisi mikä tahansa tavallinen ilmaus. Ei. Ei.”
“Oi päällikkö, emme olleet tietoisia sanan mahd-…” Kepe meinasi aloittaa ennen kuin tajusi koko väitteen päättömäksi. Hän katsahti Snowieen, jonka mielestä suhteet tämän kylän kanssa olivat menossa vauhdilla päin prinkkala-koroa. Samalla päänkäännöllä Kepe vielä vilkaisi taakseen, aivan kuin siellä olisi ollut jotain, sillä sellaisia tuntemuksia tämänkaltaiset paikat usein aiheuttivat, ja miltei säpsähti huomatessaan heidän taakseen hiiren hiljaa ilmestyneen rurukasvoisen matoralaisen, johon he olivat jo aiemmin törmänneet. Snowiekin huomasi tämän. Hän aloitti tietämättä itsekään mitä edes yritti selittää: “Päällikkö, tekin olette matoran, ette-…”
Turaga, tämä totesi lyhyesti.
Kepe ja Snowie katsahtivat toisiinsa hämmentyneinä. Eikö kuitenkin Matoralainen? Snowie ehdotti varovaisesti korkeassa tuolissaan istuvalle hahmolle.
Hmmmrmm, Turaga vastasi uhkaavasti.
Pian on taas – sen aika, – Turaga.
Eikun nyt oikeasti, Snowie koki asiakseen jatkaa. Tuossa naisessa ei ole mitään-
Minkä aika? Kepe pohti mielessään. Kuka sen oli edes sanonut? Huoneessa ei ollut muita kuin hän, Snowie, johtaja sekä rurukasvoinen matoran… jonka olisi voinut luulla sen sanoneen, mutta ääni ei tullut tämän suunnasta.
Niin on, poikaseni.
Mitä teemme?
Hrrm, vieraamme. Pahoittelemme tätä.
Sitten kuului vain kaksi thump-ääntä ennen kuin pimeys söi koko maailman.
Kun todellisuus oli vaipumassa pimeyteen Kepe ehti erottaa mustan hahmon, joka oli selittämättä ilmestynyt matoran-turagan valtaistuimen vierelle. Oven heille avanneet valkoiset kasvot katselivat heitä lähes katonrajasta. Niistä alas laihana valuneen ruumiin juuret olivat kiertyneet päällikön istuimen ja muun läheisen irtaimiston ympärille.
Soljuvat nauhat naputtivat puupintoja.
Bio-Klaanin linnake, Samen työhuone
Moderaattori naksautti niskaansa (ei samoin kuin hän naksautti vihollistensa niskan takaapäin) ja luki.
Bio-Klaanin saari 12
Tiedusteluosasto B-23, kuudestoista päivä saarelle saapumisen jälkeen
Saarta hallitsevan suuren vuoren eteläpuolinen metsä ei sovellu tukikohdan sijainniksi. Länsirannikolle on liian pitkä matka ja välissä on liikaa asutusta pikaisesti poistettavaksi. Itärannikko on saman metsän peitossa ja meressä suurta karikkoa (ks. Meritiedusteluosasto 03:n raportti Bio-Klaanin saari 10) joka saattaisi estää suurimpien laivojen tehokkaan liikuttelun. Pohjoinen edelleen suositeltava tukikohdan aloituspaikka.
Lisähuomioita: Metsää suositellaan kartettavaksi, samoin kuin vuortakin. (ks. Tiedusteluosasto B-05:n raportti Bio-Klaanin saari 04: Liite: Vuoren asukki) Metsän eläimistö on vihamielistä ja paikallisella Zyglak-populaatiolla on vahva vaikutus. Erityisesti sijainnissa 649/698 sijaitsee-
Same jännittyi lukiessaan tekstin loppuun. Hän osasi lukea Nazorakien koordinaatistoa, ja hänen mieleensä hiipi ikävä aavistus. Moderaattori lukaisi raportin, laski sen hetkeksi käsistään ja nosti sisäpuhelimensa luurin. Toisessa päässä vastasi Paaco, koska kuka muukaan. Paaco. Lähetä minulle koordinaatit, johon Kepe ja Snowman ilmoittivat lähtevänsä. Samen ääni oli eleetön. Asia selvä, herr- Ja ei mitään pelleilyä… Mitä minä juuri sanoin. …koska nyt on kiire. Selvä homma, iso pomo. Valkoinen Moderaattori laski luurin ja tuijotti taas asiakirjaa. Pitkät sormet naputtelivat puista pöydänpintaa hermostuneen oloisesti. Sitten, muutaman sekunnin kuluttua, pieni faksi pöydän kulmalla piippasi ja Same repäisi paperin nopeasti irti. Asiain laita oli juuri niin kuin hän oli pelännyt: Koordinaatit olivat samat. Same vaihtoi Kanohinsa takaisin Hauksi, nappasi sekä Nazorak-dokumentin että faksin kouraansa ja nousi seisomaan.
Nyt tuli hoppu.
[spoil]Snowielta ainakin puolet tekstistä ellei enemmänkin.[/spoil]
Kuten kuusimetsillä on tapana, oli tämäkin melko pimeä. Varsinkin nyt yöllä. Kepe ja Snowie olivat kääriytyneitä makuupusseihinsa ja loikoivat kyhäämänsä nuotiontapaisen loimussa. Metsä ei ollut niin pelottava nyt, kun klaanilaiset olivat saaneet hilpeän retkitunnelman aikaiseksi. Ah, Kepe aloitti tunnelmoinnin. Nuotion rätinää, metsän huminaa, pöllöjen huhuilua. Mikäpä olisi mukavampaa kuunneltavaa kaiken maailmassa möyhivän kaaoksen keskellä? Ei? …miten niin ei. Miten sinä voit edes vastata tuohon- Eikun en minä mitään haasta, Snowie-pötkylä vastasi, ja kieri makuupussimaisesti parempaan keskusteluasentoon. Vaan tuo pöllöily. Eivät täällä mitkään linnut liverrä. …eivätpä muuten laulakaan. Tunnelmoin vailla pohjatietoja.
Metsässä oli tosiaan ihmeen hiljaista.
Kepee, Snowie venytti toverinsa nimeä pölhösti ja katsoi makuupussimakkaraa, jolla oli Kepen pää. Niin? Miksi linnut eivät laula? Ehkä niitäkin massiivinen haukotus väsyttää. Hmm. Okei.
Kaksi kangaskäärylettä olivat liikkumatta ja hiljaa tulen ympärillä, kasvot kohti taivasta. Tähden näkyivät jossain kuusen latvojen yläpuolella.
Kepe huokaisi syvään. No jos minä sitten. Snowie hymyili voitonriemuisesti. Mutta muista, Kepe varoitti. Tieteen ystävänä viihdytän sinua totuuden keinoin. Tositarina? Tositarina. Kröhöm. Näin minulle kerran tapahtui…
Kaivos Bio-Klaanin linnakkeen lähellä muutamaa kuukautta aiemmin
Kepe iski poransa kiveen. Tummanharmaa aines halkeili ja valui hänen jalkoihinsa. Tunneli oli jo sata metriä pitkä.
Eikä hän ollut löytänyt vielä mitään. Vain multaa, kiveä ja hitusen mutaa. Ja hiekkaa.
Läheisestä, syvästä kuilusta kuului suhinaa. Jättiläismatoko, Kepe ihmetteli. Varmuuden vuoksi hän kaivoi esiin keihäänsä. Ei omaa Toa-keihästään, vaan keihään, jonka hän oli löytänyt arkusta pari luolaa sitten.
Kuilusta ilmestyi jotain yhtä punaista kuin jättiläismato. Sitten hän huomasi sen rakettikengät. Kepe laski keihäänsä.
“Voisit sanoa kun ilmestyt paikalle.” “Sori vain, mutta vilkaisepa tätä”, Killjoy sanoi, ja näytti Kepelle laskeuduttuaan säkillistä kultamalmia. “Pöh, millään kullalla tee muuta kuin kalliita kelloja. Katso, löysin kobalttia. Nyt hus pois apajaltani.” “Ei tuo mitään kobalttia ole. Se on tavallista kiveä ja sininen soihtu hämäämistarkoituksessa.” “Pahus.” “Hei katso, lima.” “Lima missä?” “Tuossa”.
Heitä kohti pomppi vihreä, noin matoranin kokoinen läpikuultava köntti. Pyöreä otus näytti sangen harmittomalta, mutta lähestyi heitä uhmaavasti. Se sanoi plöts plöts.
Joy pisti sitä kultaisella miekallaan. Se hajosi kahdeksi nyrkinkokoiseksi, elottomaksi palluraksi. Lisäksi siitä lennähti kolikko suoraan Joyn lompakkoon.
“Hohhoijaa. Miksi ne edes yrittävät. Ja miksi vihreistäkin saa sinisiä limapalleroita?” “Oho, katsos, niitä on lisää.”
Heitä kohti vyöryi kymmenittäin limoja. Ei, sadoittain. Siniset, vihreät ja mustat limat hyppivät laumoittain heitä kohti. Hei kaivoivat aseensa esiin. Kepe tulitti niitä varsijousella (tulinuolet osoittautuivat yllättävän tehokkaiksi) ja Joy silpoi niitä miekallaan kappaleiksi. Pikkulimoja ja rahaa ropisi.
Ennen pitkää lauma oli kukistettu. Kepe tökki limalänttejä puutikkujen päihin. Ne syttyivät itsestään tuleen ja valaisivat käytävää. “Toistasataa soihtua ja parisataa kuparirahaa. Laimeaa.”
Tuntia myöhemmin he olivat kilometrin syvyydessä maan alla.
“Olemmeko jo laavakerroksessa?” Joy kysyi hakkua heiluttaen. Hän kolautti kiven tohjoksi suoraan yläpuoleltaan. “Hei, katso, smaragdi!” “Oho. Odotas, nappaan sen. Onkohan niitä enemmänkin.” Joy löi smaragdipitoiset kivet tieltään ja hukkui hiekkaan. Sitä tulvahti kuutioittain hänen niskaansa. Hän huitoi tiensä ulos siitä karistellen pölyä kaikkialta panssarinsa väleistä. “Sen siitä saa kun kaivaa varomattomasti”, Kepe totesi.
He kaivoivat vielä syvemmälle.
“Jokohan täällä on nyt laavaa?” “En minä tiedä. Kokeile kaivaa seinää ja katso hukummeko. Sitä paitsi näin syvällä se on magmaa.” “Kokeillaan.” Joy huitoi hakullaan maata. Alla oli kuin olikin jotain. Ei kuitenkaan magmaa, vaan jättimäinen luola. “Jes! Luola!” “Niistä löytää aina kaikkea kivaa! Kuten hämähäkinseittiä!” “Mene sinä ensin.” “Eikun sinä. Sinulla on rakettikengät. Tuollaiset fancy-vimpaimet. Vaikka eihän niissä riitä löpö paikallaan liitelyyn…äh, katso nyt miten sait minut taas puhumaan itseni pussiin. Okei, menen.” “Heh.” “Mutta saan täten myös aarteet ensin”, Kepe virnisti ja hyppäsi pimeyteen.
Päästyään luolan puolelle hän viskaisi tarttumakoukkunsa kattoon ja jäi roikkumaan keskelle pimeyttä. Hän kaivoi esiin soihdun. Se ei kuitenkaan valaissut kuin pari metriä kuhunkin suuntaan. “Jännää ajatella että olemme maan alla. Tämä tuntuu ennemminkin avarudeltaaAAAGH.” Kepe löi hakullaan kohtikiitänyttä lepakkoa. Se levisi osiin ja putosi luolan lattialle. Jota ei tosin näkynyt alla leviävässä pimeydessä. “Heitä sinne soihtu”, Joy ehdotti. Kepe viskasi yhden soihduistaan alas. Se valaisi pientä länttiä kivisestä lattiasta. Pientä länttiä, jolla sattui olemaan arkku. “ARKKU.” “MINÄ ENSIN.” “EIKUN MINÄ.”
Killjoyn jalkapohjien rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin ja niiden avulla tämä pudottautui kohti pientä kiellekettä. Metsästäjän epäonneksi Kepe oli metallimiehen ja kiven rajun yhteentörmäyksen sattuessa jo arkulla. Avoinaisen arkun edessä hihittelevä tavaroita kahmiva Toa ei kiinnittänyt huomiota murahtelevaan, arkun reunasta tukea ottavaan itseään ylös kampeavaan Killjoyyn.
Hiii, katsos. Löysin tällaisen siistin pannan. Killjoy katsoi närkästyneenä kuinka Kepe sitoi punaista pantaa naamionsa päälle hymyillen. Tästä on varmasti vielä hyötyä.
Killjoy hautasi kypäränsä kämmeniinsä ja huokaisi syvään. Kuka tätä roinaa oikeasti jättää ympäriinsä? Tämä on varmaan jo kuudes arkku parin päivän sisällä.
Kepe nousi arkun ääreltä pystyyn ja jäi nojailemaan keihästään vasten, valmistautuen laskeutumaan kielekkeeltä alas luolastoon. Sanovat, että täällä oli ennen suuri kolonalisaatio Ortoneja. Aikana ennen limaa.
Killjoy kaiveli tarvikkelaukkuunsa survottuja aiemmin kohdattujen limojen jäänteitä ja hyllytti niitä kämmenillään. Joy huomasi vielä yhden kuparikolikon liman sisässä. En kuitenkaan ymmärrä… miksi näiden sisässä on näin helkutisti kolikkoja?
Tällä välin Kepe oli heittänyt kielekkeeltä alas uuden soihdun ja kurkotteli alas nähdäkseen kunnolla pimeässä. Nuo limat ovat malminsyöjiä. Tai ainakin olivat. Niistä tuli nirsoja kun tällä alueella alettiin louhimaan ja lopulta ne alkoivat syömään vain käsiteltyjä metalleja, eli tässä tapauksessa… Kolikkoja… koska siinähän on niin hitosti järkeä.
Ei mennyt kauaakaan, kun sankarikaksikko oli laskeutunut luolaston alemmalle tasolle ja käynyt taas hommiin. Killjoy irrotti magmanpunaisena hehkuvan hakkunsa ja alkoi irroittamaan luolan seinämästä suurta rautaesiintymää. Sivummalla Kepe alkoi kaivamaan tietään kauempana hohtavia kristalleja kohti, omin käsin rakennetun vinhasti pyörivän poran luodessa tietä hyvin nopealla tahdilla.
Luola osoittautui muutenkin suureksi voitoksi. Puolen tunnin ahkeran kaivamisen jälkeen kaksikko oli kokoontunut luolan lattialle, kooten saalistaan. Kepe kehuskeli adamantiittilöydöllään, kun taas Killjoy oli onnistuneesti onnistunut yhdistämään obsidiaania ja laavan rajasta löytynyttä magmakiveä, hohtava seos osoittautui todella lujaksi ja väkeväksi.
Kaksikko heitti metallit ja arvokivet säkeissä selkäänsä ja alkoivat kiertämään luolastoa, toivoen löytävänsä helpon reitin ulos. Kumpikaan ei innostunut ajatuksesta, että he olisivat palanneet miltei pystysuoraa vanhaa reittiä.
Siinä kävellessään Kepe tuijotteli Killjoyta hetken ja mietiskeli ääneen. Sinä et yleensä lähde näille ylläpidon valtuuttamille tehtäville. Mistäs nyt oikein tuulee?
Jos Tongu sanoo, että Telakalla on malmeista pulaa, on minun velvollisuuteni auttaa. Kee on mukava tyyppi. Häntä auttaa mielellään.
Hah. Jättien välistä kemiaa Kepe naurahti, mutta vakavoitui nähdessään ilmeettömän Metsästäjän puristavan miekkaansa pelottavan lujaa. Kaksikko jatkoi harhailuaan tämän jälkeen pääosin hiljaisissa merkeissä saapuen lopulta pienelle maanalaiselle järvelle. Pienen sienipitoisen ruokatauon jälkeen odotti tärkeä päätös.
Vasemmalle vaiko oikealle? Älä naurata, Kepe. Tietenkin oikealle, sieltä kajastaa valoa. Se olisi nopea tie pinnalle. Hei hei, kuules nyt metallipönttö. Vasemmalta tuulee. Siellä on tie ulos. Tuo sinun näkemä hohteesi on satavarmasti taas yksi laavaesiintymä. Me vedämme tämän varman päälle.
Hiljaisuus. Syvä hiljaisuus. Molemmat katsoivat omiin suuntiinsa sanomatta sanaakaan.
Kivi, paperi, sakset?
Jep.
* * *
Okei, hyvä on sitten, mutta minä en sinua jelppaa jos hukut sulaan kiveen, Kepe totesi Joylle kahden tasapelin jälkeen hävinneenä. Voitonriemuinen Joy pinkoi käytävää kohti hohdetta…kohti pohjantonta kuilua, johon hän putosi. Sen pohjalla hohti magma.
Hah, mitäs minä sanoin! Kepe naureskeli Metsästäjälle, joka roikkui tarttumakoukullaan kuilun seinässä parikymmentä metriä hänen alapuolellaan. Hei, katsopa ylös, Joy ehdotti toivuttuaan kaoottisesta hetkestä parikymmentä sekuntia aiemmin.
Joy oli sittenkin löytänyt pinnan. Kuilun yläosasta paistoi valo. Tällä kertaa valo ei kuitenkaan ollut magmaa, vaan ihan oikeaa auringonvaloa. Maanpinta oli lähempänä kuin Kepe olisi uskonutkaan.
Hyvä on sitten, voitit tämänkin erän. Menoksi?
He kapusivat pystysuoraa seinää ylöspäin, kampesivat itsensä kuilun reunan yli ja olivat taas tasaisella maalla. Kuilu oli laaksossa kahden vuoren välissä. Kepe päätteli heidän päätyneen jo varsin kauas heidän lähtöpaikastaan. Tästä laaksosta oli kymmeniä kilometrejä Klaanin linnakkeeseen. Yö oli jo tuloillaan, he eivät ehtisi kotiin ennen sen laskeutumista.
Tehdään laavu ja jäädään tähän yöksi, hän ehdotti. Tehdään niin, Joy totesi ja kaatoi miekallaan puun. Se kaatui jyrähtäen. Hetkonen…miekalla puun…eikö siihen tarvitse kirveen… Kepe mutisi, mutta antoi asian olla.
Pimeys laskeutui. Limapalleroista tehdyt soihdut valaisivat pientä leiriä. Yön otukset lauloivat kaukaisuudessa. Kaksikko ihasteli löytämiään aarteita. Kepe oli onnistunut purkittamaan hohtavia valopalleroita, joita kutsui pimeyden olentojen sieluiksi. Joy oli koonnut oudosta, violetista metallista vasaran. Vasaran, joka vaikutti tosi demoniselta.
He olivat käymässä yöpuulle, kun suunnitelmat muuttuivat. Kepe ihasteli aukion keskellä öistä tähtitaivasta. Hän tunnisti muutamia tähtikuvioita, katseli kuinka ne liukuivat hitaasti halki taivaankannen. Niin hitaasti, ettei liikettä erottanut.
Hän kääntyi toiseen suuntaan, ja näki kuun nousevan horisontista.
Hän ihasteli sen loistoa, sen pyöreää muotoa, sen…punaista väriä.
Punaista väriä?
Kepe tajusi jonkin olevan pielessä.
Hän oli kuullut, että saaren näissä osissa tapahtui outoja asioita öisin. Silloin tällöin kuu nousi taivaalle punaisena, ja täkäläisten matoranien mukaan näin käydessä pitäisi pysyä sisällä. Hän ei ollut tosin kysynyt, miksi. Hän olisi kyllä, elleivät matoranit olisi jähmettyneet kauhusta punaisesta kuusta mainittuaan.
He saisivat pian tietää.
* * *
Kepe pinkoi kohti laavua keihäs valmiina. Metsästä hänen ympäriltään kuului jo yön petojen örinää. Hän näki valoa puiden lomassa. Laavu. Hän kiristi tahtia ja potkaisi Joyta, joka makoili makuupussissaan.
Vaan eipä makoillutkaan. Makuupussi oli tyhjä. Minne Joy oli saattanut kadota?
Vastaus tuli juoksevana. Tai siis, Joy juoksi takaisin laavulle.
Missä ihmeessä sinä oikein olit? Tuolla puskassahan minä vain, mutta sitten NUO tulivat.
Joy osoitti laumaan olentoja, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kauhukirjailijan epämiellyttävän värikkäästä mielestä. Oikeastaan sillä, mihin suuntaan hän osoitti, ei ollut mitään väliä. Niitä tuli kaikkialta. Ne vyöryivät metsästä laumoissa. Punaiset, hieman maanpinnan yläpuolella leijuvat jättiläiskotilot ja groteskit, ulvovat, ilmassa edestakaisin lentelevät silmämunat lähestyvät heitä hampaat napsuen.
Kepe ja Joy alkoivat kumpikin silputa olentoja kappaleiksi. Kepen keihäs töni niitä hitusen taaksepäin joka tökkäyksellä, mutta ne jatkoivat aivotonta marssiaan heitä kohti. Joyn miekka leikkeli groteskeja elämänmuotoja kappaleiksi, mutta niitä tuli metsästä aina ja aina vain lisää.
Ja lisää.
Ja lisää.
Noin yhdeltä aamuyöstä laumat alkoivat viimeinkin harveta. Kahdelta niitä ei enää tullut. Kepe ja Joy olivat rättiväsyneitä. Rikkaita hirviöiden pudottelemien kolikoiden ansiosta, mutta rättiväsyneitä.
Kepe nojasi keihääseensä ja huokaisi syvään. Saisiko sitä viimeinkin nukuttua, hän mietti.
Ja huomasi jotain jaloissaan.
Se oli pieni, metallinen pallura. Ruosteisen ruskea sellainen. Ja siinä paloi punainen valo.
Hän poimi sen maasta, ihmetellen sitä. Mistä se oli tullut? Oliko jokin näistä ruumiista pudottanut sen?
Hei, Joy, vilkaisepa tätä. Mikäs tuo on? Ei mitään hajua, vaikka jokin laite se selvästikin on. En ole ennen nähnyt tällaista. Mitäköhän tuo punainen, hohtava nappi tekee. Uskallatko kokeilla? Jos se vaikka räjähtää. Pyh, ei se räjähdä.
Joy tökkäsi nappia.
Samalla hetkellä pallura katosi Kepen kädestä kuin tuhka tuuleen. Paria sekuntia myöhemmin maa järähti. Maa järähti uudestaan. Maa järähti kovempaa. Pimeydestä kuului unestaan heränneen muinaisen pedon karjuntaa.
* * *
Maa tärähteli. Kivenlohkareet lentelivät ilmassa jättäen valtavia kuoppia maahan törmätessään. Valtavia reikiä ilmestyi kaikkialle kaksikon ympärille. Reikien sisällä näkyi huumaavan lujaa ja massiivista liikettä. Lopulta vielä yhden valtaisan reiän ilmestyessä kaksikon eteen, paljastui heille reikien ja järinän aiheuttaja.
Biomekaanisen, pitkän ja jaokkeellisen maasta kohoavan hopeisen madon päässä olevat sadat terävät hampaat louskuttelivat klaanilaiskaksikon suuntaan. Mitä ikinä Joy oli painanutkaan, se oli herättänyt jotain ilkeää. Valtaisan matomaisen olennon paksuus lähenteli Klaanin vartiotornien massiivisuutta. Erona se, että tämä olento oli paljon paljon pidempi. Vaikka pää tuijottikin kaksikkoa miltei paikallaan, madon ruumis viiletti edelleen maasta ulos ja sisään kaikissa kauempana olevissa rei’issä.
Joy… miten pitkä tuo on? Jos luotan skannereihini… niin… yli sata metriä. …en enää ikinä anna sinun koskea yhteen ainoaankaan nappulaan. Jos me vaikka tekisimme ensin tälle jotain? Eeeeehk-
Karjuva puoliksi mekaaninen pää iskeytyi kaksikon väliin, heittäen nämä erilleen toisistaan. Maata kuopiva Kepe veti mukana kantamastaan repusta punaisena hohtavan piikkipallon. Kipinää iskevä omalaatuinen asevalinta pyöri Kepen kädessä hyvin vaivattoman oloisesti. Tiedemiehen isku oli nopea ja madon valtaisaan ruumiiseen ilmestyi halkeama moukarin osuessa kohteeseensa. Kepe nosti itsensä kunnolla pystyyn madon perääntyessä hetkeksi, antaen hänelle paljon tarvitun hengähdyshetken.
Näyttää siltä, että sinä osaat pitää huolen maatoimista…, mekaaninen ääni totesi jonkin matkan päästä madon jylinän yli, taitaa olla siis minun työni hoitaa taivas.
Rakettimoottorien ääni kaikui Kepen korvissa, kun hän katsoi punaisen haarniskamiehen kohoavan ilmaan. Tapojensa vastaisesti Killjoy ei kuitenkaan käyttänyt pukunsa aseistusta, vaan hän veti esiin selkäänsä kiinnitetyn raskaan konekiväärin. Jos joku olisi päässyt tarkastelemaan asetta lähempää, olisi siinä voinut huomata erään veteen kuuluvan rahin pään kiinteänä osana varustusta. Kukaan ei tätä tarkastelua kuitenkaan tehnyt, varsinkaan kun kyseinen ase alkoi sylkemään kidastaan leimuavia luoteja huumaavalla nopeudella. Panssarinläpäisevät luodit osuivat tarkasti siihen kohtaan, mihin Kepe oli aikaisemmin moukarillaan iskenyt. Kipinöiden mato halkesi kahtia ja sen karjuva ylempi osa ruumiista rojahti maahan pölypilven saattelemana.
No, se ei ollut kovinkaan vaik- ei ei ei, ei kai tämä ole näitä pirulaisia, eihän?
Maahan laskeutuva Killjoy ei ehtinyt vastaamaan Kepen kysymykseen, sillä tiedemiehen pelko kävi jo toteen. Ei riittänyt, että maahan mätkähtänyt entinen pää lähti vyörymään eteenpäin vetäen pientä ruumiinkappalettaan perässään. Sen lisäksi se kohta, mistä kaksikko oli madon katkaissut vääntelehti erittäin ikävästi. Uudet hampaat, uudet silmät, toinen karjuva ääni oli pian täyttämässä ilmaa. Kohta, mistä mato oli katkennut sai nyt uuden pään. Vihollisia oli nyt kaksi.
Kepen viereen laskeutunut pimeyden metsästäjä katsoi näkyä huultaan kypärän alla purren: Tästä taitaa tulla aika pitkä ilta.
Toivottavasti tuossa aseessasi riittävät kudit…
Toivottavasti kätesi ei väsy…
Huaaarghhh
* * *
Ensimmäiset kunnolliset auringonsäteet sinkoilivat Mt. Ämkoon takaa tasangolle, jossa kaksi risti-istunnassa oleilevaa hahmoa valmistautui aamiaiselle. Killjoyn tarvikepussista saaduista energiapakkauksista ja luolastosta löydetyistä sienistä koostettu muhennos kypsyi kulhossa Killjoyn lämpöä tuottavan miekan päällä, Kepen hämmentäessä sitä lusikallaan. Tiedemiehen seiväs törrötti muutaman metrin päässä merkillisestä biomekaanisesta kasasta, joka osoittautui pinoksi yöllä kohdatun matoörveltäjän päitä. Verta, suolenpätkiä ja metallinpalasia oli levinnyt ympäri möyhentynyttä tasankoa, jota koristivat lisäksi lukuisat edelleen savuavat luodinreiät. Väsynyt kaksikko ei ollut ehtinyt nukkumaan lainkaan, eikä kumpikaan aikonut edes harkita lepoa ennen pääsyään takaisin Klaaniin. Selkäreput täynnä mineraaleja kaksikko olisi kuitenkin valmis lähtemään pian takaisin.
Tongu thulee thykkäämhään thästhä. Hän phärjää näillä matheriaaleilla kuukaushia. Muhennosta suu täynnä mutusteleva Kepe putsasi piikkipalloaan syömisiensä ohessa. Yllättävän onnistunut muhennos maistui hänelle mainiosti. Killjoyn sen sijaan oli heittänyt oman annoksensa yhdellä hotkaisulla kypäränsä alle, palaten sen jälkeen takaisin laukkunsa järjestelemiseen.
Pärjää jos pärjää. Paitsi jos ne pohjoisen hyönteismörveltäjät vikisevät vielä lisää ja julistavat sodan. Sano minun sanoneen, siihen tämä vielä menee.
Älä ole noin negatiivinen Killjoy. Eivät edes Nazorakit ole niin typeriä, että lähtisivät sotaan Klaanin kanssa. Klaanin päihittäminen vaatisi vähintään liittouman. Ison sellaisen. Ne hyönteispellet eivät uskalla tehdä mitään yksin.
Kuulostit aivan Paacolta. Se oli se pelle? Jep.
Vain hetkeä myöhemmin Kepe oli saanut annoksensa syötyä ja kaksikko aloitti taipaleensa kohti Klaanin linnoitusta. Eriskummallinen reissu takanaan kaksikko kertaili asioita mielessään. Edes kokeneena sotilaana tunnettu Killjoy ja maailmaan tarkasti perehtynyt Kepe eivät yhdessäkään aivan voineet selittää kaikkea typeryyttä, mitä he taaksensa juuri jättivät.
Tiesitkö, tuo oli ehkä typerintä, mitä olen koskaan tehnyt, Killjoyn mekaaninen matala ääni ilmoitti. Allekirjoitan melkein. Mutta sinun pitäisi ihan tosissasi joskus käydä katsomassa Manun puuhia. Se tavara menee outoudessaan tämänkin edelle. Oudompaa kuin kolikkoja syövät limapallot ja biomekaaniset jaokkeelliset päitä kasvattavat jättimadot? Jep. Minä en koskaan halua käydä katsomassa, mitä se hullu tiedemies puuhailee. Nössö. Älä kutsu minua nössöksi. Nöööööösssö. Ohjus. Mit- ei ei ei, pistä ne alas. Perun sanani. Mrh… … …nössö. SINÄ SENKIN-
Bio-Klaanin saari, Lehu-Metsä
…ja niin siinä sitten lopulta kävi, valkovihreä Toa päätti tarinansa. … …mitä. Minä en usko sinua. Mii- haukotus -ksiet? Koska se oli hupsua. Pidin kuitenkin siitä osuudesta, jossa Joiku oli tuolla puskassa vailla selitystä. …mut- Öitä Spinnylä. …öitä.
[spoil]Tarina Joyn ja minun. Kehyskertomus Snowien.[/spoil]
Kepe ja Snowie astelivat hiekkaista tietä verkkaiseen tahtiin halki niityn. Nui-Koro jäi heidän taakseen. Nui-Koro, kaupunki jossa heidän seikkailuaan ei pitkään aikaan unohdettaisi.
Kuulepa, Snowie, Kepe aloitti. Hmm? Snowie vastasi. Kaiva se kartta esiin. Mikä kartta? Saaren kartta. Meidän täytyy katsoa tarkistaa minne olemme menossa. Minne me olemme menossa? Ehm…odotas. Aivoni ovat kuin paksun puuron peitossa. On kuin matkamme alusta olisi jo vuosi. Tai ehkä yöunet ovat jääneet vähiin. Aamullahan kippasin vahingossa sen puurolautasen päähäsi, hehe. ’Vahingossa’. No, antaa olla. Eli siis. Yksi Nimdan siruista on Verstaassa. Dox on kadonnut lopullisesti sen syövereihin. Me lähdimme Nui-Koroon etsimään tietoa tästä Nimdan sirusta…Zeetako se oli? Löysimme Nui-Koron kirjastosta tämän kirjan…
Kepe kaivoi repustaan kirjan, jonka he olivat lainanneet.
…Josta selvisi, että joku Profeetta-niminen heppu toi ‘tovereineen’ Nimdan tälle saarelle kauan sitten. Heillä oli ilmeisesti jonkinlainen tukikohta saaren eteläosissa. Tuolloin perustetun Nui-Koron asukkaat näkivät etelässä muuantena yönä valonvälähdyksiä, Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna, kertoo teksti. Tämän jälkeen Profeetta katosi länteen. Ja tänne länteen me olemme nyt suuntaamassa, emmekö? Selvittämään, minne Nimda hänen mukanaan päätyi?
Huomasitko, että tuo kuulosti aivan siltä kuin joku olisi selittänyt vaikka jossain höpsössä jatkotarinassa jotain, mikä tapahtui aiemmin?
…Totta puhut, muuten. Mutta, nyt, se kartta.
Aah totta joo. Venaapas hetkinen.
Yö laskeutui saaren ylle, ja kaksikko joutui majoittautumaan telttaan maantien poskeen. Tällä suunnalla ei liiemmin majataloja ollut.
He tutkailivat karttaa. Lännessä oli vain metsää ja suota. Ja lisää metsää.
Jonnekin tuonne me siis nyt menemme? Jepulis.
Verstas
Dox seisoi keskellä valkeutta.
Valkeudessa oli tahroja.
Ne olivat ruumiita, verisiä ammusten ja panssareiden kappaleita, nokea räjähdyksistä.
Siitä tuntui olevan yli vuosi kun hän oli saapunut tähän maailmaan. Ehkä siitä olikin. Ehkä enemmänkin. Ehkä ei; ehkä siitä oli vain pari päivää. Jos sitäkään.
Hän kelasi läpi kaiken päässään.
Verstas.
Koti.
Verstaassa hän oli ennen asunut. Ennen tätä. Kotoisassa, turvallisessa, lämpimässä ja hämärässä Verstaassa.
Verstaassa Kepen kanssa. Iggyn kanssa.
Sitten kaikki oli muuttunut. Äkkiarvaamatta. Vasten hänen tahtoaan. Ei, hän ei ollut tosiaankaan tahtonut sitä.
Hän muisti luotaimet jotka tunkeutuivat hänen ruumiiseensa. Vai oliko sellaisia ollut? Oliko Dox-parka vain kuvitellut ne?
Hän oli vaeltanut Verstaassa. Taistellut Iggyn kanssa…päähineistä. Ihanista, suloisista, tyylikkäistä, miehekkäistä päähineistä. Aarteista.
Mutta sitten portti aukesi.
Portti valoon.
Portti tälle äärettömälle tasangolle, jonne hän oli eksynyt. Jossa hän oli päiväkausia toivottomana ollut vankina. Mutta nyt hän tunsi olevansa kotona yhtä lailla täällä. Pitkän ajan kuluttua.
Hän oli löytänyt Ristiretkeläiset. Ristiretkeläiset, nuo olennot yhtä eksyneet kuin hän itse. Mutta heitä oli monta. Yhdessä heillä oli parempi mahdollisuus löytää keino ulos.
Vai oliko se Ristiretkeläisten päämäärä? Hän muisti näiden johtajan, Hopeiseksi mielessään nimeämänsä, sillä tämän kieltä hän ei tuntenut. Hopeisen kanssa he olivat taistelleet sieluttomien soturien armeijaa vastaan.
Soturien silmissä oli palanut tuli. Tuli, sininen kuin Kätöset. Sininen kuin…Nimda.
Nimda.
Sitä kätöset olivat havitelleet. Muinaista salaisuutta, josta nyt niin kaukaisen Bio-Klaanin väki oli puhunut. Hän oli varmasti nähnyt Kätöset siniset monta kertaa kaukana horisontissa tai Ristiretkeläisten massan seassa. Vahtimassa. Odottamassa, että heidät johdettaisiin Nimdan luo.
Oliko Nimda myös Hopeisen päämäärä? Siltä se lähestulkoon vaikutti. He olivat saapuneet kaupunkiin keskellä lakeutta. Valkoiseen, kuolleeseen kaupunkiin. Joka oli tuskin koskaan elänytkään. Vai oliko?
Tuolloin Musta ritari oli taas ilmestynyt. Sieluttomien sotureiden armeija oli palannut. Siniset liekit paloivat mustassa massassa. Suuri taistelu.
Suuri taistelu, joka oli raivonnut aivan viime hetkiin saakka. Tarkk’ampujan ja Keltaisen kanssa hän oli taistellut. Pimeyden voimia vastaan valkeudessa. Kontrasti.
Valkeus oli tahrattu.
Nyt hänen edessään oli temppeli.
Helmiäisenharmaan taivaan pilvenriekaleet, kuin seinän kohdat, joista tapettia oli hangattu irti, kerääntyivät temppelin ylle.
Temppeli oli suunnaton, keskellä kaupunkia. Oliko se aiemmin ollut siinä? Ainakaan Dox ei ollut huomannut sitä.
Hopeinen ilmestyi rakennuksen nurkan takaa mukanaan puolisenkymmentä Ristiretkeläistä. Murjottua, runneltua, haavoittunutta ristiretkeläistä. Tappiotkin olivat olleet suuret.
Mutta pimeyden armeija oli poissa. Tuhottu, murskattu, yhtenäisyyden voimalla. Yhtenäisyys, tuo matoranien kunnioittama hyve, oli tehnyt itsensä hyödylliseksi täälläkin.
Punavalkoinen, pitkä ristiretkeläinen alkoi hoitaa haavoittuneita monilla, parantavaa valoa hohtavilla käsillään. Tämä nyökkäsi Hopeiselle. Hopeinen kääntyi Doxiin, Keltaiseen ja Tarkk’ampujaan päin.
” .”
Musta ritari ja ehkä koko Nimda itse odotti heitä tässä temppelissä, joka suunnattoman portaikon laella jylhänä hallitsi maisemaa.
He kiipesivät portaat ylös.
***
Temppelin pylväiden ympäröimä oviaukko oli ainakin neljä syltä leveä ja kymmenen korkea. Sen toisella puolella oli sali, yhtä lailla pylväikköjen koristelema. Valkoisilla seinillä, katossa ja lattioissa oli maalauksia; maalauksia, joiden tekemiseen olisi matoran-kansalla kulunut vuosikymmen tai ehkäpä useampikin. Maalauksissa oli hahmoja, monenlaisia, kosmoksen eri kolkista, ja tapahtumia joiden merkitystä Dox ei edes yrittänyt pohtia. Kaiken keskipisteenä näytti kuitenkin olevan pieni, sinenhohtoinen kappale.
Maalausten sanomat selkeytyivät mitä pidemmälle he kulkivat. Haarat kuroutuivat yhteen. Polut muuttuivat teiksi. Hallissa oli valoisaa lasisen katon ansiosta. Kirkkaana kuin päivä sanomat alkoivat erottua.
Kuva Matoranista. Keltainen näytti selvästi ihmettelevän olentoa, jonka rakenne ei muistuttanut lainkaan hänen omaansa.
Kuva monesta matoranista.
Saari. Tarkk’ampuja ei näyttänyt koskaan ennen nähneen asiaa, joka olisi voitu määritellä saareksi.
Saari, jolla oli ollut kylmä talvi. Poikkeuksellisen hyytävä. Asukasparkojen karja oli kuollut koleaan ilmaan ja halla oli vienyt sadot.
Kansa oli nähnyt nälkää. Hopeinen näytti ymmärtävän kaiverrusten merkityksen.
Tuolloin saarelle oli saapunut useiden tovereidensa kanssa pelastaja. Tämä pelastaja oli kantanut yllään mustaa kaapua. Hallussaan hänellä oli ollut sininen voima…Nimdan voima.
Nimda.
Kuva kylästä, jonka keskusta oli muuttunut savuavaksi, mustaksi kraateriksi. Siru, joka ilkkui haltijansa korvaan tämän kyvyttömyyttä hallita sen valtaisaa voimaa.
Kuva välähdyksestä keskellä yötä. Välähdyksestä, salamoista jotka olivat sinkoutuneet taivaalle pelastajan tovereiden luota.
Tämä pelastaja oli avannut portit helvettiin. Tai ei aivan; portin toisaalle. Portin aivan muualle kuin kuolevaisten maailmaan.
Hän oli astunut tästä portista, eikä häntä enää koskaan nähty. Odottiko Doxia sama kohtalo?
Doxin katse nousi lattiasta salin perälle. Näin teki myös Hopeisen, Keltaisen ja Tarkk’ampujan.
Mustahaarniskainen soturi Nimdan tuli silmissään – Musta ritari – seisoi keskellä lattiaa. Hieman hänen takanaan oli vartioimansa koroke.
Koroke, jonka päällä oli valtaistuin, hienoimmasta puusta veistetty ja punaisella sametilla päällystetty.
Käteensä sillä istuessaan nojaili tämän maailman herra.
Toisesta maailmasta tullut.
Nimdan hallussaanpitäjä.
Muinaisten saarelaisten pelastaja, heidän keskuudessaan suuri ja palvottu…
…Profeetta.
***
Jumalan valtaistuinsali
Dox katseli tuota olentoa. Tuota olentoa, joka oli ehkä koko maailmankaikkeuden mahtavin voima.
Profeetta ei näyttänyt huomaavan heitä. Hän istui valtaistuimellaan laiskan näköisenä. Hetken ajan hän näytti jopa haukottelevan, vaikka sitä ei olisi voinut varmasti tietää häntä ympäröivän, kaiken hämärtävän sameuden läpi. Profeetta piti yllään mustaa kaapua, jonka huppu peitti hänen kasvonsa. Hän oli kuin musta aave. Aave, joka hallitsi Nimdaa.
Hitaasti Profeetta nosti käden, joka oli hänen leukaansa nojannut. Hän nosti etu- ja keskisormensa pystyyn. Mitä tuo mahtoi merkitä?
Tuolloin Dox huomasi syyn.
Hahmo piti sormiensa välissä pientä, valkoista, viattoman näköistä sirua, joka alkoi säteillä voimaa ja valoa sillä hetkellä kun hänen katseensa osui siihen.
Tuolloin puhui synkkä ääni, vakava mutta rauhallinen. Tätä olette tulleet hakemaan. . N’the’nga. . Dox.
Kaikki neljä jännittyivät. Tuo olento tiesi, keitä he olivat.
Profeetta napsautti sormiaan.
Musta ritari liikahti. Siniset liekit syttyivät hänen silmiinsä. Juuri tuolla samalla hetkellä tapahtui muutakin. Hopeiden kurotti selkäänsä, ja kuin neste hänen käsiinsä tiivistyi hopeinen, pitkä, suora, sahalaitainen miekka, jota Dox ei ollut kuunaan aiemmin nähnyt. Sen valkoinen kädensija välkkyi Hopeisen sormien lomitse. Hopeinen syöksyi eteenpäin; kohti Profeettaa vai Nimdaa? Kumpaa? Vai molempia?
Samassa silmänräpäyksessä Musta ritari vastasi. Tämän suuri, kultainen miekka kolahti yhteen Hopeisen terän kanssa. Tuli leiskui miekkojen kohdatessa. Dox ei ollut kuunaan nähnyt tavallisesti niin neutraalin Hopeisen osoittavan näin vahvoja tunteita. Vieläpä tunteita, jotka hänen maailmansa olennot pystyisivät tulkitsemaan. Tämä tunne oli viha. Viha Nimdaako kohtaan vaiko Profeettaa? Siksi koska hänet oli viety omasta kotimaailmastaan, kuten Doxille oli tehty? Vai oliko Hopeisella pidempi historia Nimdan ja Profeetan kanssa?
Mustan ritarin kasvoilta ei päinvastoin voinut lukea yhtään mitään. Se oli kuin patsas, kuin…nukke.
Hopeinen veti miekkansa pois ja löi uudestaan eri kulmasta. Ritari torjui tämänkin iskun miekkaansa kaksin käsin pitäen, järkähtämättä. Hopeinen löi vielä kerran. Ritari kimmotti lyönnin sivuun ja huitaisi jättimäisellä miekallaan raskaasti Hopeista kohti. Hopeinen hypähti taaemmaksi, kohotti taas sapelinsa. Musta ritari ei ollut liikkunut askeltakaan suuntaan eikä toiseen.
Ritari oli vain kuori, jolle oli annettu yksinkertainen äly ja tehtävä. Ja tämä tehtävä oli suojella Profeettaa tai Nimdaa? Oliko Ritari Profeetan oma luomus, vai Nimdan vartija?
Hopeinen löi vielä kerran. Ritari piti miekkaansa enää yhdellä kädellä. Hopeinen tajusi tilanteen toivottomaksi. Tämän vankkumattoman linnakkeen läpi ei kuljettaisi.
Siispä hän vaihtoi taktiikkaa. Hän loikkasi Ritarin vasemmalle puolelle yrittäen kiertää tämän. Musta ritari kääntyi yhä jalkojaan liikauttamatta ja kohotti miekkansa lappeen Hopeisen tielle. Hopeinen oli kuitenkin varautunut tähän. Hän loikkasi, hänen vasen jalkansa tömähti miekan lappeeseen. Tukevalta miekalta hän ponnahti ketterästi Mustan ritarin ylle ja tähtäsi ilmassa lyönnin tämän kaulaan; tähdäten pudottamaan harteilta pään, jota oli jo aiemmin kantanut kauan mukanaan. Ritari kuitenkin reagoi nopeammin kuin tuon panssarin ruumiillistuman olisi voinut olettaa tekevän. Se heilautti miekkakättään ilmaan. Painovoiman kutsuessa Hopeista alas hänen miekkansa tavoitti Ritarin kypärän silmikon, raastaen siitä kipinöitä. Samalla hetkellä Ritarin miekka matkusti läpi Hopeisen molempien ranteiden.
Profeetta hymyili. Vaikka sitä ei voinutkaan nähdä, jossain tuon pirullisen olennon syvyyksissä joku nauroi vahingoniloisesti. Myös Nimdan siru nauroi.
Dox ja Tarkk’ampuja kiiruhtivat valtavan akveduktin juurella kohti sivualuetta, jossa heidän oli määrä auttaa kolmea mottiin jäänyttä liittolaista. Parhaansa mukaan he välttelivät aluetta hallussaan pitäviä sotilaita. Taistelu jylysi heidän ympärillään; Ristiretkeläisistä suurin, punainen, nelijalkainen jättiläinen, tulitti murskaavaa tykistötulta kaupungin ylle muutaman korttelin päässä. Pienemmät ristiretkeläiset raivasivat katuja yksi toisensa jälkeen Nimdan riivaamista mustahaarniskaisista joukoista. Toisaalla nämä sotajoukot puolestaan löivät maahan ristiretkeläisiä.
He olivat jo vihollislinjojen takana. Nurkan takaa ilmestyi kolmen sotilaan ryhmä, mutta ampuja niittasi ne nopeasti seinään sulasta metallista koostuvilla, oranssihehkuisilla ammuksillaan. Dox tähysti ympärilleen; ei muita vihollisia näköpiirissä. He juoksivat tien yli.
Ampuja huusi jotain kehottaen Doxia väistämään. Tämä hyppäsi viime hetkellä sivuun, kun siivekäs, lentävä ja vaaleansininen ristiretkeläisolento iskeytyi viereiseen rakennukseen lyöden lumikimpaleita muistuttavia valkeita kappaleita ilmaan. Tämä kivivyöry oli vähällä hukuttaa Doxin ja Ampujan alleen. Viime hetkellä he väistivät putoavia lohkareita. Lentävä olento rysähti maahan heidän viereensä, yhtä kuolleena kuin kivet.
Ilma sakeutui kalkkimaisesta tomusta. Mitä ainetta rakennukset ikinä olivatkaan, ne eivät kestäneet taistelun niihin kohdistamia iskuja. Tämän taistelun lopulla kaupungista ei olisi paljoakaan jäljellä, Dox ajatteli.
Pölypilven suojissa Dox ja Ampuja jatkoivat eteenpäin. He olivat pitkällä kadulla, joka kulki kaupungin päästä päähän. Muutaman korttelin päässä vaaleanruskea, kolmijalkainen olento kohtasi loppunsa mustan sotilasrykmentin kourissa. Näiden kohtaloksi puolestaan koitui jättimäinen tykistönammus. Räjähdys ylsi helposti Doxin ja Ampujan luokse saakka. Ampuja kohotti oikean kätensä kohti lähestyvää tulimerta, ja hohtava, sinertävä voimakenttä ilmestyi heidän suojakseen. Se leikkasi läpi vyöryvän tulen kuin kivi kosken alativirtaavaisen veden.
Kuin Hau. Dox oli huomannut monien ristiretkeläisten kykyjen muistuttavan suuresti Kanohi-naamioiden voimia. Näiden olentojen todellinen luonne ei vieläkään ollut käynyt Doxille selväksi. Ehkä he olivat Toia, jotka kauan sitten joutuivat Verstaan vangeiksi. Ehkä Verstaassa oli aukkoja rinnakkaisiin todellisuuksiin tai ehkä jopa täysin ennenkuulemattomiin maailmoihin. Oli miten oli, ne eivät tavallisia matoranien maailman asukkaita olleet.
Räjähdys oli pyyhkinyt pois suuren osan viereisen, kymmeniä metrejä korkean laatikkomaisen rakennuksen kyljestä. Niin paljon, ettei se yksinkertaisesti pystynyt tukemaan yhä ehjiä ylimpiä kerroksia. Painovoima vaikutti tässä maailmassa ikävä kyllä aivan normaalilla tavalla, ja suunnaton kivikolossi lähti kallistumaan Doxia ja Ampujaa kohti. Ampuja käänsi kilpensä kohti ylhäältä lähestyvää massaa, vaikka se ei varmasti riittänyt sen torjumiseen.
Verstas
Ignika ihmetteli, missä kaikki olivat.
Nimdan kaupunki
Kuin jumala koneesta ilmestyi keltainen välähdys, ja vain silmänräpäyksen kuluttua Ampuja ja Dox olivat turvallisen matkan päässä monumentaalisesta, savuavasta rauniosta. Keltainen oli olento, jonka punaisin sotamaalauksin koristetut kasvot toivat Doxin mieleen kanohi Kualsin, pikamatkustuksen naamion. Sitten se oli taas poissa.
Dox haukkoi henkeään. Yllättävä pelastus ei näyttänyt hämmästyttäneen Tarkk’ampujaa. Dox ei ollut myöskään päässyt täysin selville näiden olentojen keskinäisistä kommunikaatiokeinoista. Ehkä se oli telepatiaa. Tälle vahvistuksen olisi saanut vain taidokas Suletun käyttäjä.
Dox ja Tarkk’ampuja jatkoivat matkaansa. Dox vilkaisi taivaalle, haisteli ilmaa. Taivaan pilvet tummenivat, ja ne alkoivat kertyä kaupungin keskustan ylle, pikkuhiljaa, uhkaavasti, kuin aina silloin, kun pimeyden voimat kerääntyvät jossain.
Kaupungin keskellä oli valtava temppeli.
Nui-Koro, komisario Harkelin asumus
Kepe pudisti päätään ja keskittyi taas keskusteluun. Neljä hahmoa istuivat lomautetun poliisin olohuoneen nukkaisilla sohvilla, eikä kukaan oikein osannut sanoa mitään. Harkel ei näyttänyt luottavan vieraisiinsa ja Snowie tuijotti väsyneesti Po-Matoralaisen viiksiä. Ne olivat niin tuuheat. Ujo Matoralainen Suflery näytti pelokkaalta ja pysyi ilmeisen tyypillisesti täysin vaitonaisena.
Huoneen tapetoidut seinät olivat suttuisen harmaat, vaikka ne kovasti koettivatkin olla valkeat. Korkea ruutuikkuna ei sekään varsinaisesti kiiltänyt puhtauttaan, mutta valaisi kuitenkin olohuoneen. Laudoitetun lattian miltei täysin peittävä punaruskea matto näytti siltä, kuin olisi palvellut liian monta vuotta liikaa väkeä, jotka käyttävät liikaa liian likaisia kenkiä sisätiloissa. Mahonkipuiset kirjahyllyt näyttivät voivan pahoin.
Kepe yritti saada tilanteeseen vähän eloa, ja läimäytti valkoista toveriaan olalle, jotta tämä lakkaisi tuijottamasta viiksiä. Niin paljon viiksiä. Häh mitä juu niin. Tuota, öh, herra poliisimies, ymmärrämmekö oikein, jos oletamme sinun sijoittuneen hieman huonoon valoon kaupunginkaartin eläväisellä näyttämöllä?
Komisario Harkel haroi viiksiään. Mitä tarkalleen ottaen tarkoitatte? No siis, sinä varmaan muistat kun kohtasimme pormestarin työhuoneessa ja sinä ikään kuin moukutit minua ja sidoit minut koska sitähän on vähän vaikeata unohtaakö? Tuota. Kö. Kepe hautasi kasvonsa käsiinsä. Hienoa. Niin siis, että kun se vaikutti vähän lainsuojattomalta ja sitten vielä kaupunginkaartin majassa päässä sanoivat sinun olevan, eeh, syrjässä, niin ajattelimme että sinulla on jotain meneillään.
Mustaa Faxonia ja muhkeita viiksiä (tärkeää) kasvoillaan kantava Harkel näytti mietteliäältä. Kyllä, minulla taitaa tosiaan olla jotain meneillään. Snowie innostui paljon, ja niin teki myös Kepe, joka ei kutenkaan vääntänyt kasvojaan samanlaiseen autuaaseen hymyyn. Loistavaa, Lumiukko höpäji. Ja se jokin liittyy siihen, että… Pormestari on pahis?
Harkel nousi seisomaan sohvaltaan. Pahoitteluni siitä työhuonevälikohtauksesta. Luulin sinua pormestarin kätyriksi. Olette aivan oikein hänen suhteensa, kaupunkimme johtajalla ei ole puhtaita nauriita nyytissään. Saanko tarjota arvon herroille ja neidille kahvit?
Klaanilaisten myönnyttyä ja kiitettyä ja Sufleryn pudistettua vaisusti päätään Harkel poistui huoneesta. Olimme oikeassa, Snowie hehkutti. Niin, no, pormestari kyllä lähetti salamurhaajia peräämme, joten liekö sinänsä ihme, mutta edistystä on kuitenkin tapahtunut, Kepe vastasi. Tiedätkö. Jos pormestari on valmis menemään näin pitkälle, luuletko, että hänellä saattaisi peräti olla Nimdan siru?
Snowie suki mielikuvituspartaansa ja näytti tuumailevaiselta. Se se vasta edistystä olisikin, eikö vain? Sitten hän suki mielikuvitusviiksiään, koska oli kateellinen. Se olisi. Ja sinä näytät naurettavalta, sinähän tiedät sen? Kepe huiskautti kädellään Snowien ilmaa pyöritteleviin sormenpäihin. Sinun silmiesi tähden. …
Kronksihdus!
…eeh, mikä se oli? Kepe äimäili. Ei kuulostanut kovin hyvältä-ääää!
Tiedemies suoraan säikähti, kun olohuoneeseen asteli viisi mustiin kaapuihin verhoutunutta hahmoa. Kolme oli lyhyenlaista, ilmeisen Matoralaista, ja kaksi muuta Toan mittaista, ja ne eivät selvästikään piitanneet laista. Koska olivat palkkamurhaajia, jne.
Skakdi ja Vortixx kaivoivat tikarinsa esiin.
Uljaat klaanilaiset sankarit nappasivat Sufleryn matkaansa ja laukkasivat keittiön puolelle paiskaten oven perässään. Harkel äimistyi, kun klaanilais-kaksikko raahasi hänen vaatimattoman keittiönsä esineistöä oven eteen. Jyskytys oli kova, kun palkkamurhaajat pyrkivät hakkaamaan ovea irti saranoiltaan. Mitä, viiksekäs poliisimies reagoi, kun kaksi klaanilaista kaivelivat laukuistaan aseistusta. Paitsi että laukut olivat unohtunet olohuoneen puolelle. Voi mätäkäpälä, emme me varmaan jättäneet niitä tuonne. Varmaan jätimme.
Suflery katsoi menoa hiljaisena. Harkel kaiveli tiskipyötänsä alta isoa jotakin. Har haa! viiksekäs sankar huudahdti kiskaistessaan esiin kaksikerroksisen Kanoka-heittimen. Nui-Koron sotilaspoliisin tavaramerkkiase oli tehokas kriminaalinnappain: Heikentävä kiekko teki rikollisesta helpon kohteen, kun taas suurentavan levyn vaikutus teki konnan pakenemisesta mahdotonta.
Jytäym ja ovi oli apposen auki, sekä viisi pormestarin palkollista palkkamurhaajaa murhaavan näköisinä.
Kaaos levisi ilmoille. Koska ovi oli ilmeisen kapea ja siitä yritti yhtä aikaa survoutua sisään puolikymmentä puukkomiestä, ei näihin ollut vaikeaa osua. Snowie nappasi pöydältä puisen kaulimen ja heilutti sitä kuin paraskin miekkamies, mikä näytti hämmentävän hupsulta. Kepe taas nappasi nurkasta – kuinka ollakaan – vaahtosammuttimen, kalautti puolivahingossa sen perällä mikälienaamaista matoriania kalloon ja prötsäytti sammutusvaahdon vihollislauman kasvoille.
Viiksekäs Harkel näki tilaisuuden koittaneen, viskaisi kiekonheittimensä sivuun (ampumatta ainoatakaan laukausta?) ja hyppäsi vaahdon väliaikaisesti sokeuttaman skakdin naamalle. Kepe heitti vaahtosammuttimenraadon Vortixxia päin, joka tömähti selälleen lattialle. Suflery pysyi poissa muiden tieltä.
Snowie nappasi lattialta Harkelin (muistakaa viikset) pudottaman kanoka-laukaisimen. Kaksi matorania hyppäsi yht’aikaa veitset ojossa Snowieta kohti, mutta Kanokat kävivät kuitenkin näppärästi kilvestä ja heikennystyypin kiekko jakoi voimaansa sen pintaan kalahtaneisiin puukkoihin. Niiden terät katkesivat siististi saumakohdista (saumoja puukoissa? Kuinka halpaa tekoa) useiksi palasiksi. Matoranit katsoivat yhteen ääneen ihmeissään käsissään olevia tynkiä. Snowie kamppasi molemmat kumoon ja istahti päälle.
Siinä ollessaan Snowie katsoi kiekonheittimen kahta levyä. Heikennys ja suurennus. Sitten hän katseli pientä poliisimiestä, joka taisteli voimakasta Skakdia vastaan. Lumiukko nappasi suurennuskiekon pois laukaisuasemastaan, ja sihtasi palkkamurhaajaan. Skakdi maistoi heikennyskiekkoa, mikä tasoitti Harkelin ja mustakaavun mähinää huomattavasti. Sitten pullea sankari asetti pelkän suurennuskiekon asemiin, ja laukaisi kohti Harkelia.
Viikset ja muukin poliisimies kasvoivat silmissä, ja pian olikin jätti-Matoralainen saanut aluksi vertauskuvallisen ja sitten kirjaimellisen niskalenkin heikenneestä Skakdista.
Kepe kurotti takintaskuunsa ja kaivoi sieltä punaisen lapasen. Snowie, Harkel ja Suflery heittivät kaikki tähän hieman kummastuneen katseen.
“Miksi ihmeessä en muistanut tätä aiemmin. Hyppää pois tieltä viiksinesi, Harkel. Sinä myös, Snowie.” Nämä tekivät niin. Maahan liiskattu Skakdi näytti hölmistyneeltä. Samoin kaksi veitsipuolta matorania. Se kolmas matoran ja Vortixx olivat taju kankaalla.
Kepe kiskaisi hanskan käteensä ja otti badasseimman mahdollisen asennon, tumppu kohti salamurhaajia. Hohtavasta käsineestä tulvahti kirkas energiakenttä, joka näytti sangen yliampuvalta. Hetkeä myöhemmin salamurhaajien viisikko oli ison kuplan sisässä. Snowie ja Harkel kertasivat edellisen lauseen päässään. Kuplan. Skakdi käräytti sormensa koetettuaan tökätä sitä. Tämän katse oli myrkyllinen.
“Joo, tämä hanska käyttää kanohi Hauta vangitakseen viholliset voimakentän sisään. Näppärää, eikö?” Kepe kehuskeli.
Hän oli laskemassa kättään, mutta voimakenttä alkoi väreillä uhkaavasti.
“…Ai niin.”
Snowie tirskahti.
Hetkeä myöhemmin he olivat saaneet rakennettua keittiöjakkarasta, parista kattilasta ja puulusikasta telineen, joka piti epäkäytännöllistä voimakenttägeneraattoria tismalleen siinä kohdassa, jossa kenttä oli luotu, ettei se olisi hajonnut. “Miten niin hankalaa? No, ainakin se näytti siistiltä”, Kepe puolustautui. “Nyt, kukaan ei hipaisekaan tuohon jakkaraan, okei?”
Harkel haki lupaamansa kahvit (hän joutui huoneeseensa palatessaan kiertämään koko asunnon ympäri, sillä keittiön ja sen välinen oviaukko oli vähän niin kuin tukossa). “Tuota, mihin me jäimmekään?” hän aloitti. “No tuota noin, kaiketi siihen miten Pormestarin nauriit nyytissä eivät ole priimaa?” Snowie totesi Harkelin viiksille. “Aivan. Odottakaapas”, tämä ilmaisi ja nousi ylös tuolistaan. Hän kaivoi lipaston laatikkoa ja nosti pöydälle paksun, ruskeakantisen kansion. “Tässä kansiossa ovat kaikkien kaupungin asukkaiden tietojen kopiot.” “Eehmm… minkä tietojen?” “Verotietojen.” Kepe ja Snowie vilkaisivat ensin toisiinsa, sitten Harkelin viiksiin. “…Mutta miten ne liittyvät Nimdaan?”
“Mikä Nimda? Verovilpistähän me pormestaria koetamme saada kiinni.”
[spoil]Splerf. Tästä Nui-Koro-osuudesta jotain puolet on Snowien tekemää, ja häntä saa aika lailla kiittää koko kohtauksen olemassaolosta. Ja musiikkivalinnat ovat taas tätä kolmelta aamuyöstä -kuraa YT:n pohjalta. Nyt en saa päästäni sitä mielikuvaa että Harkelin viiks-… Harkel asuu vanhassa aateliskartanossa. Näin asian laita ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Ohjelmassa on (oli) myös aamuyön piirtopöytäleikkiä, joka on yksityiskohtaspoilereiden välttämiseksi suttuista. Ihan tosi.[/spoil]
003 kiristeli hampaitaan punaisen kaulaliinansa alla. Tämä hyökkäys, jonka oli pitänyt olla kuin tiejyrän alle joutuva pala kakkua, oli osoittautunut paljon odotettua hankalammaksi.
“Pahuksen ötökät”, tämä mutisi. Tulikärpäsen perämies ei tiennyt, viittasiko komentaja tällä nazorak-joukkoihin vai heidän vihollisiinsa.
Kepen mieleen muistui asia. Asia, jonka kun hän muisti kokonaisuudessaan iskeytyi hänen mieleensä kuin vasara. Kuin hyvin nopeasti lyövä vasara, jonka tuottama kipu tuntuu pitkään. Tämä vasara löi tavallista lujempaa. Hän oli lähes unohtanut sen jo. Miten hän oli voinut? Miten sellaisen saattoi unohtaa? Ei olisi pitänyt voida. Ja miksi hän muisti sen taas nyt, juuri nyt? Epäsopivimmalla hetkellä?
Hänen mielensä järjesteli kokoon kuvan Feterrasta leikkauspöydällä…Feterrasta, jonka panssari oli auki. Auki kuin arkunkansi. Panssarin, jonka läpäisemiseen mikään tunnettu ase ei kyennyt. Sen kansi oli auki. Ja sen sisällä oli jotain. Tuon panssarin. Kepe muisti näyn. Tuon kammottavan, teräksisen tuhokoneen sisällä oli jotain uskomatonta. Uskomatonhan koko olento, vai mikä ikinä olikaan, oli. Miksei hän ollut vieläkään kertonut kenellekään näkemästään? Ehkä siksi, ettei hän tiennyt, mitä siitä seuraisi. Ehkä siksi, ettei hän uskaltanut. Hän vilkaisi untelosti hymyävään Snowieen. Ei. Ei nyt.
Mutta kuva raastoi hänen mieltään. Metallikehykset. Aukko pimeyteen. Hän työnsi sen syrjään. Hän ei onnistunut. Hän yritti uudestaan. Hän käski itseään ajattelemaan jotain muuta. Keskittyvän nykyhetkeen. Se ei onnistunut.
Vasta hetken kuluttua hän unohti taas asian tyystin.
Maailma hänen ympärillään ei ollut muuttunut. Aika ei kulunut hetkeäkään.
Oliko hänessä jotain vikaa?
Kummallinen tila, jossa Dox yhä vaeltaa
Ristiretkeläiset saapuivat viimeinkin määränpäähänsä. Valkoinen aavikko levittäytyi heidän takanaan yhtä aavana kuin aiemminkin. Maan väri oli sama sameanvalkoinen, se ei ollut vaihtunut sävynhitustakaan. Mutta muutoin maisema oli muuttunut. Se oli muuttunut huomattavasti.
Aavikon keskellä oli suunnattomien, harmaiden pilarien ja tornien muodostama kaupunki. Monotoniset laatikot näyttivät kasvavan suoraan valkeasta maasta. Niitä jatkui vähintään virstan verran molemmille sivuille, eteenpäin ehkä pidemmällekin. Niin kauas ei nähnyt. Kaupunkia ympäröi ainakin parin metrin levyinen musta viiva maassa, kuin ne kaikki lukemattomat aiemmat, vain paljon leveämpi ja syvemmänmusta. Tämä paikka oli merkittävä.
Ristiretkeläisten joukossa, vaikka heidän määränsä olikin suuresti huvennut, Dox näki yhä uusia kasvoja, ja ruumiinosia jotka saattoi kasvoiksi tulkita. Monenkokoisten ja -väristen olentojen marssi päättyi viimeinkin. Monista, erilaisista maailmoista tulleiden olentojen. Olentojen, jotka olivat yhdessä eksyneet tähän tyhjyyden maailmaan. Dox koki olevansa yksi heistä. Jo enemmän yksi heistä kuin yksi Klaanilaisista. Hän oli kokenut heidän kanssaan niin paljon, ja viettänyt suunnattomasti aikaakin. Ainakin yhdeksän, ellei jopa kymmenen kuukautta oli kulunut tässä maailmassa.
Nyt jotain viimein tapahtuisi. Joukko pysähtyi. Vain Hopeinen olento, joukon johtajan roolin ottanut, astui eteenpäin, tähyillen autiolta vaikuttavaan kaupunkiin. Pitkäraajainen, oranssi Tarkk’ampuja, johon Dox oli joissain määrin tutustunut, astui myös varovasti hieman eteenpäin. Näin teki myös Dox.
Oli aivan hiljaista. Hopeinen, Tarkk’ampuja ja Dox jatkoivat vielä muutaman askelen eteenpäin. Muut ristiretkeläiset pälyilivät ympärilleen huolestuneina, kuin vaistoten jotain tapahtuvan. Kolme sinistä ja kolmijalkaista olentoa pitivät lajilleen tyypillistä uikutusta. Doxkin huolestui. Hopeinen vaikutti kuitenkin itsevarmalta. Hän näytti tietävän mitä teki. Aivan kuin hän olisi käynyt täällä aiemminkin.
Kaupungin tyhjä ja merkitsemätön katu oli kuin kalliota halkova kanjoni. Hopeinen nosti ilmaan säkin, jota hän oli jo kuukausia kantanut mukanaan. Säkin, jossa oli tuhottujen vihollisten osia. Dox muisti toat, joita vastaan he olivat taistelleet. Toat, joiden silmissä paloi sininen tuli. Nimdan tuli.
Nimda.
Miten se saattoi olla täällä? Nimda oli toki voimallinen artefakti, sitä ei käynyt kiistäminen. Mutta miten se olisi tällaisessa vieraassa maailmassa, jonka kaikki olennot olivat eksyneitä otusparkoja. Niin myös Dox. Hän oli päätynyt tänne tutun ja turvallisen Verstaan syövereistä. Tuttuus ja turvallisuus olivat nyt kaukana.
Tämä paikka ei enää ollut Verstas. Tämä oli jotain aivan muuta. Jonkinlainen Verstaaseen heiteytyn Nimdan pyhättö, maailma, leikkikenttä? Limbo ulottuvuuksien välissä? Miten hänen maailmassaan saattoi olla esine, joka loisi jotain tällaista? Tuo esine oli voimallisempi kuin kukaan saattaisi uskoa. Vain hän, Dox, oli nähnyt tämän maailman. Hän tunsi halua kertoa siitä muillekin. Kaikki muut aliarvioivat Nimdan mahdin.
” , .”
Hopeinen käänsi säkin ylösalaisin. Kanoheja kantavat kallot kolisivat toisiaan vasten ja iskeytyivät maahan. Ne kalisivat ja vierivät joka suuntaan. Veriläikät ja luunmuruset tahrasivat kaupungin koskemattoman maan.
” !”
Hopeisen huuto kaikui kaduilla. Sen merkitystä Dox ei ymmärtänyt, Hopeisen kieltä eivät hänen aivonsa voineet käsittää. Hän muisti Hopeisen kerran huutaneen Nimdantulisen toan kuoliaaksi. Mitä pidemmiksi Hopeisen lauseet muuttuivat, sitä varmemmin ne tuhosivat kuulijansa. Ne olivat kuin strateginen ydinase. Onneksi Hopeinen käytti niitä säästeliäästi; täsmäiskuihin niistä ei ollut.
Hopeisen kutsu ei jäänyt vastauksetta. Sivukaduilta ilmestyi näköpiiriin olentoja, jotka marssivat tasaisissa jonoissa ja riveissä. Niitä ilmestyi hetkessä tuhansittain, kuin ne olisivat odottaneet heidän saapumistaan, näkymättömissä korttelien takana. Aluksi Dox ei erottanut, mitä ne olivat. Sitten hän tunnisti ne. Armeijoittain Nimdan vallassa olevia toia marssi esiin. Siniset silmät loistivat jokaisesta Hausta, Kakamasta ja Mirusta. Nimdan armeija oli täällä kokonaisuudessaan.
Mitä pimeyden voimia Nimda sisälsikään? Dox näki armeijan seassa jopa heidän kauan sitten kukistamiaan keltaisia toia. Nämä Hau-kasvoiset soturit olivat nyt luisevia ja nuhjuisia, joiltain puuttui jopa raajoja, kenturiolta jopa pää. Hänen päänsä lojui tällä hetkellä Hopeisen jaloissa. Jopa kaatuneet olivat vielä nousseet taistelemaan.
Elementti- ja naamiovoimattomien sotilaiden, jotka olivat Toa-sotureita vain ulkonäöltään, värikkäät panssarit yhtenäistyivät. Tai ehkä ne olivatkin koko ajan olleet samannäköisiä, äsken ne olivat vain muistutuksia edellisistä taisteluista. Kun sotajoukko astui vaaleiden korttelien katveesta taivasalle valoon, kaikkien haarniskat muuttuivat pikimustiksi. Fysiikan lait eivät tässä todellisuudessa päteneet. Sotureiden massa järjestäytyi riveihin sadan metrin päähän heidän eteensä. Ristiretkeläisten kirjava joukko asemoitui heidän taakseen. Oli hiirenhiljaista. Pieni tuulenvire kaupungin syövereistä siveli Doxin kasvoja. Pian se voimistui niin, että viima suhisi korvissa.
Päätön sadanpäämies asteli esiin joukon keskeltä. Hitain mutta varmoin askelein tämä tuli heitä lähemmäksi. Hän pysähtyi yhtä kauas omasta armeijastaan kuin Hopeinen oli Ristiretkeläisistä. Tämä otti suuren, mustan miekkansa tuekseen ja nojasi siihen molemmin käsin. Musta viitta liehui tuulessa.
Pää Hopeisen jaloissa nyki kerran, kaksi. Hopeinen ei kääntänyt katsettaan siihen vaan piti huomionsa tiukasti vihollisessaan. Pää vieri verkkaisesti halki joukkoja erottavan valkean maan jättäen mennessään siihen punaisen vanan kuin viini lumihankeen. Kun pää saapui Sadanpäämiehen luokse, tämä nosti sen yhdellä kädellä ja asetti paikoilleen. Haun tyhjiin silmiin syttyivät vielä kerran siniset liekit.
” , Nimda”, tämä jyrähti.
” “, vastasi Hopeinen.
Molemmat tuijottivat tuimasti toisiaan. Tuulen ujellus oli pitkän hetken ainoa ääni.
Tässä maailmassa oli tapahtumassa jotain suurta. Tässä maailmassakin taisteltiin Nimdasta. Tämä taistelu tosin vaikutti suunnattoman suurelta verrattuna konflikteihin Klaanin saarella. Jos Klaani tai Allianssi aikoi saada tämän Nimdan sirun haltuunsa, heidän olisi raivattava tieltään joko Nimdan armeija…tai Ristiretkeläiset.
Ennen tuota oli kuitenkin käytävä vielä yksi taistelu.
Jälkikäteen kukaan ei muistanut, kumpi hyökkäsi ensin.
Jälkihuomautus kaksi vuorokautta kirjoittamisen jälkeen: Joku voisi luulla että tässä on jotain tosi symbolista, mutta meh. Kirjoitin tämän vain tosi sekavassa mielentilassa ja tosi väsyneenä. Nyt on itselläkin pieni mitä hittoa -fiilis. No, menkööt.
