Avainsana: usko

  • Isä Rusko ja hänen laumansa

    Bio-Klaani
    Suuren Hengen temppeli

    Bio-Klaanin kaupungin Suuren Hengen Mata-Antro Isä Rusko hörppäsi kappalaisen keittämää mustaa kahvia ja katseli sakastin ikkunasta etelään. Temppelin puutarhan takana avautui temppelikorttelin alempi katu, Yksi Tie, jolla porotokat kiskoivat viljapaaluja ja athistit yrittivät improvisoida itselleen parempia tiluksia. Klaanin pieni kolmionmuotoinen Ath-kappeli oli käynyt hyvin pieneksi uskonlahkon johdon muutettua hiljattain Klaaniin.

    Ei sillä, athistien esiinmarssi ei huolettanut Isä Ruskoa. Suuren Hengen palveleminen työn kautta oli sitä, mihin paikallinen pääväestö oli tottunut. Klaanin Ath-seurakunnan kylämunkki Garmos oli ollut ihan mukava vanha mies, joskin ehkä vähän höperö. Isä Rusko odotti mielenkiintoisia teologisia keskusteluja athistien kanssa. Ehkä hänen pitäisi kaupungin hengenelämän epävirallisena päämiehenä järjestää jonkinlaiset ekumeeniset pullakahvit. Kiven turaga lisäsi merkinnän päiväkirjaansa. Krikettivähemmistön Ohjastavan Silmän sielunpaimen tulisi varmaankin paikalle, jos kahvihetki ei olisi heikäläisten mietiskelymaratonien aikaan; se kyllä rajasi aika monta tuntia päivärytmistä. Sitten oli tietenkin steltiläisten pantheonin sumuoraakkeli, mutta se mies tuntui olevan aina jonkinlaisessa pöhnässä. Isä Ruskon mielestä kaasujen hengitteleminen oli jokseenkin epäilyttävää, mutta kukapa hän oli tuomitsemaan muiden saarien kulttuureja?

    Selakhian Tasavallan Sokean Jumalattaren papitar ei ollut seurallisin veikkonen, mutta ehkä hänetkin saataisiin taivuteltua mukaan, jos muukin pappiskunta osallistuisi; Rusko toki tiedosti ryhmäpaineen merkityksen uskonnossa. Sitten olivat tietenkin xialaiset, vortixxit. Vaikka Rusko oli suurten olentojen palvojien kanssa monessa asiassa eri mieltä, oli aina mukava kuulla muiden mielipiteitä. Näin uskonnon sisäinen ilmapiiri pysyi raikkaana ja tuoreena.

    Isä nousi työpöytänsä äärestä, työnsi päiväkirjansa sen laatikkoon ja venytteli selkäänsä. Hän nappasi pohjoismantereen hengenmiestyylisen mustan ympyrälierisen hattunsa sakastin naulakosta, suoristi pappikaapunsa etusiipaleet ja astui temppelin pihamaalle. Hän käveleskeli katse taivaissa hitaasti pitkin pienen puiston sorapolkuja miettien dogmatiikkojaan ja uskonkappaleitaan. Ja jälleen, kuten tuhat kertaa aikaisemminkin, hän pääsi samaan lopputulokseen – Itse kukin palveli Mata Nuin suuruutta tekemällä työtä. Niimpä Isä Rusko lakaisi ruskan lehdet puistikon poluilta, kasteli kukkaset, tasoitti Amaja-ympyrän, puhdisti rännit ja siirsi sivuun hellästi mutta vastutattamattomasti kompostin puolelle valloilleen päässeet horsmat ja lupiinit, jotka lupaa kysymättä kansoittivat kirkonmiehen pihamaan.

    Niin meni aamupäivä, ja suntio katsoi että näin oli hyvä, sillä hän sai vapaapäivän ja meni vanhaan kievariin puhumaan ensi viikon kohlii-matsista.

    Temppelin pihamaa näytti kuin uudelta. Rusko pyyhki hiet otsaltaan pappikaapunsa helmaan, asetteli pyöreälinssiset lukulasinsa naamiolle, haki postilaatikosta päivän Klaanilehden ja tassutteli sakastiin lukemaan sitä kahvikupillinen seuranaan. Perusjutut linnoituksen tilanteesta, evakkopolitiikan eduista ja haitoista, Ruki-Koron voitosta palkkasoturiskakdeja vastaan, sääennuste joka lupasi aurinkoista mutta tuulista. Lehden sivut meinasivat taas irrota. Jälki oli huonompaa nyt kun lehti tehtiin kaupungissa. Kauppapalstalla joku myi Marazonin jalasta tehtyä sateenvarjotelinettä. Ruskon mielestä se kuulosti brutaalilta, hänen uskollinen sateenvarjonsa roikkui sakastin naulassa hatun alla. Sota oli uinut otsikoihin ja käynyt taloksi, mutta enää sillä ei mässäilty. Tavalla tai toisella linnoitus sopeutui.

    Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, tavanomaisuuden keskeltä nousi yleisönosastokirjoitus.

     

    Nimda ja sota: supervoimia ja supervihollisia?

    Sota. Sota on otsikoissa ja puheissa. Sota on rakkaidemme pelokkaissa katseissa, pommien runtelemissa rakennuksissa, sanoissa jotka sanotaan kuiskaten. Tämä ei ole kenellekkään uutta. Jo viikkojen takainen pommi-isku koteihimme räjäytti faktan tajuntaamme. Pohjoisen väen evakuoiminen linnoitettuun kaupunkiimme yhdessä pakolaisten tarinoiden kanssa on sitäkin enemmän selventänyt meille asian kokoluokkaa. Laajan saaremme pinta-alasta huomattava osa on jouduttu hylkäämään vihollisen joukkojen tieltä. Osassa kylistä tämä tapahtui liian myöhään, osassa viime hetkillä. Ei liene mahdottomuus, että eteläisemmätkin kylät saavat tuta saman enne pitkää.Ennen sota eli maailmamme ulkopuolella. Jotkut meistä tunsivat vanhan Turagan, jopa Toan, joka oli taistellut pohjoisen suuressa kaupungissa Pimeyden Metsästäjiä vastaan. Metru Nuin tapahtumat ovat muokanneet koko maailman, etenkin sen pohjoisten osien, geopolitiikkaa aivan uuteen uskoon. Zakazin sisällissota elää matoran-väestömme keskuudessa lähinnä kummitustarinoina ja hulluina seikkailukertomuksia, mutta tiedämme, että Klaanin muurien suojassa asuu myös skakdien luotijunan vanhoja matkalaisia. Historiankirjoihin tutustuneet voivat nimetä Metru Nuin sisällissodan rintamalinjoja ja Kuuden Kuningaskunnan sotaponnistusten tuhoja, mutta niiden muisto on hälvenemässä vanhimpienkin muistista. Yksi asia on kuitenkin synkkä mutta selvä. Tämä on tyly maailma. Armeijan marssivat kokonaisten mantereiden ylitse. Miten on pienehkön korpisaaren ja sen rauhaarakastavien kansalaisten laita?

    Vihollisen kokonaismäärä on tuntematon. Tiedämme, että jossain Admin-vuoren kallioperässä on Nazorak-imperiumin tukikohta ja pesä, joka tuntuu syöksevän maalle loputtomasti sotilaita kasvatettuna tuomaan vain tuhoa ja vierasta valtaa. Imperiumin maavoimat ovat syöneet ystäviemme kyliä ja Nui-Koron korkeudella saakka. Saaremme ulkopuolen laajoilla meriaavoilla partio laivasto, jonka voima lienee maamahtiin verrattava: Raportit kertovat lippulaivan pommien luoneen Suurkylän kupeeseen kokonaisen järven, ja käsittämättömän joukkomurhan esti vain Bio-Klaanin jäsenten ja pohjoisen päättäjien yhteystyö ja taktikointi. Imperiumin pienempiä aluksiakin on tarpeeksi kauppasaartoa varten, ja ulkomaisten tuotteiden saatavuuden typistyminen on varmasti näkynyt kaikkien ruokapöydissä.

    Tässä vaiheessa, hyvät lukijat, toivon, että ette ymmärrä sanomaani väärin ja lopeta lukemista. Minä en ole lietsomassa tappiomielialaa. Yhtenä rintamana kotiemme puolesta taisteleminen lienee tässä vaiheessa ainoa varteenotettava vaihtoehto. Tiedämme, että torakoiden propagandapuoli on yrittänyt ulottaa lonkeronsa riveihimme, mutta minä en edusta heitä. Annan tukeni Bio-Klaanin sotaponnisteluille. Korostan myös, että ilmavoimamme ovat viimeaikaisista menetyksistään (joilla maksettiin lukemattomien evakoiden henki) huolimatta yhä vihollisen ilmakalustoa voimakkaampi ja meidän ja maajoukkojen välissä on kilometrikaupalla Lehu-metsää. Meidän tulee jatkaa taistelua.

    On kuitenkin seikka, jota ei tule sodasta puhuttaessa unohtaa. Asian nimi tuli esille jo otsikosta. Kyllä, minä puhun Nimdasta.

    Kaikki varmaankin muistavat jo kuukausia sitten tapahtuneen tiedotustilaisuuden, jossa meille ensi kertaa selvisi, että olemme sodassa. Kyseinen uutinen esitettiin lehdistölle ja jäsenille näillä sanoilla juuriadminin, neiti Toa Tawan toimesta:

    ”Valtaushaluiset Nazorak-joukot ovat mitä todennäköisimmin liittoutuneet lähialueiden yhdistyneiden Zyglak-joukkioiden kanssa. Kaikesta päätellen tämä joukkio on myös palkannut Skakdi-sotaherra Gaggulabion palkkasoturiarmeijan meitä vastaan. Lisäksi tämä Allianssi on saattanut ottaa joukkoihinsa muitakin vihollisiamme, sillä niitä meillä riittää.”

    Nyt olemme tietenkin paljon viisaampia. Nazorak-imperiumin uhka on tullut selväksi meille kaikille. Zyglakien toiminta on aiheuttanut joukkoihimme monta uhria, vaikka saanen mainita, etteivät liskon vaikuta enää niin suurelta uhkalta viitaten tapahtumiin, joiden puistattavuus käy yli käsityskykyni; en puhu niistä sen enempää. Skakdi-palkkasoturit tuntuvat olevan jokaisen modernin konfliktin lisäratas, ja juuri tätä kirjoittaessa kuulin uutisia kalastajakylä Ruki-Koron voitosta Gaggulabion miehiä vastaan Kummitusten suolla. Näiden lisäksi puheissa on kulkenut myös jutut lähes tuhoutumattomista vihamielisistä leijulieriöistä ja varjon toasta, joka taltutettiin Admin-tornista kyy mielessä; On tosin huomattava, että raporttien mukaan kyseinen henkilö pakeni myöhemmin. Selvää tietoa asiasta ei ole, mutta ilmeisesti kyseiset tekijät ovat jonkilaisessa yhteistyössä Nazorak-imperiumin kanssa.

    Palatekseni asiaan, noiden sanojen jälkeen administon ehkä toiseksi vaikutusvaltaisin jäsen Guardian kertoi meille toisesta tärkeästä asiasta. Admin takana holonäytöllä näkyi kuusi sinihohtoista sirua.

    ”Tämä tässä on Nimda. Me emme tiedä, mikä se on. Me emme tiedä, mitä se tarkoittaa. Mutta olemme nähneet sen voiman jo kahdesti käytössä ja tiedämme, että joku vihollisliittoumassa, Pimeyden metsästäjissä ja ehkä jopa Makutain veljeskunnassa haluaa nämä osat käsiinsä. Kyseessä on käytännössä yksi tuhoisimpia aseita, mitä maailmaamme on luotu.”

    Johon Toa Tawa vielä lisäsi:

    ”Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.”

    Hätiköity johtopäätös olisi, että sodan iskiessä Bio-Klaani pistäisi etusijalle tarujen artifaktin, jonka olemuksesta se ei ole edes tietoinen, etsimisen samalla, kun kansa joutuisi pakenemaan kodeistaan rautasaappaan alta. Minä en kuitenkaan usko niin. Johtajamme eivät, jos olen oikein ymmärtänyt, ole typeryksiä. Klaani on vuosikymmenten ajan menestynyt luoden turvapaikkaa vainotuille ja nousemaan merkittäväksi kauppatekijäksi mantereiden välisillä merialueilla. En usko, että nimdajahti on yhdentekevää, vaikka siihen käytetään monen voimakkaan soturin panos. Sellaisista Klaanin jäsenistä kuin Killjoysta, Matoro Mustalumesta tai päämoderaattori Umbrasta olisi varmasti hyötyä kotirintamalla, mutta silti he ovat tämän athismin uskonaarteen jäljillä.

    Nimda ei selvästikään ole turha taikakalu tai leikin asia. Olemme monet nähneet Kanohi-suurnaamioita toien käytössä: Koristeelliset naamiot saavat sankarimme tekemään mahtavia suurtekoja; Pakari saa voimat moninkertaistumaan, Kakaman käyttäjä voi vaihtaa paikkaansa silmänräpäyksessä. Huna kasvoillaan Toa piiloutuu katseilta, Mirun käyttäjä voi nousta ilmassa korkeuksiin. Athismin tarujen mukaan – ja adminien tiedotuksesta päätelleen – Nimdan sirut pystyvät paljon suurempaan. Tekijät on helppo laskea yhteen: Eikö maailman vahvimman aseen etsiminen olisi sodassa mahdottoman suuren vihollisen edessä ainoastaan looginen teko, jos sitä ei suinkaan hankittaisi tuhottavaksi vaan käytettäväksi?

    Voisimme ajatella, että Nimdan sirujen voima on niin kamala, ettei Bio-Klaani käyttäisi sitä edes vääjäämättömän tuhon edessä. Kuitenkin näyttää siltä, että Tawalla on Nimda-ristiretkelleen itse athistien johtajan, Pyhän Äidin siunaus. Matka Ath-Nuilta on ollut pitkä, ja kyseisen uskonnon johtohahmon asema varsinkin eteläisessä maailmassa on valtava. Nyt koko athismin johto on meidän saarellamme, meidän kaupungissamme, kaukana uskonkunnan pääsijoista. Yhtäkkiä näyttää siltä, että Nazorak-imperiumin sodan sijaan olemme keskellä suurempaa palapeliä. Mutta ehkä asiat menevätkin toisinpäin: Nimda aiheuttaa sodan. Ehkä se onkin allianssin todellinen lähtökohta, entä jos Klaanimme etsi siruja jo ennen sotaa? Vaarantaako johtomme selkkaus ath-taruston voimaesineiden kanssa koko saaremme turvallisuuden? Minä en tiedä. Asiaan ei liene yhtä suoraa vastausta.

    Mitä siis ajattelen asiasta? Minä luotan Bio-Klaanin johtoon. Minä luotan siihen, että Nimdan etsinnälle on peruste. Toivoisin vain, että johtomme ottaisi asiaan selkeämmin kantaa. Me kannamme oman osamme tässä epävakaassa maailmassa, emme pelkästään uhreina, mutta myös puolustajina, jopa sotilaina. Ehkä ainoa tapa konfliktista ulos on näiden voimakkaiden taikakalujen kautta. Jos näin on, olisi toivottavaa, että johtomme osaisi ilmaista sen meille. Näinä päivinä kaikki toivo on tarpeen.

    Professori Glamon, Bio-Klaanin Kansalaisopisto, Yhteiskuntatieteet

     

     

     

    Isä Rusko nosti katseensa lehdestä, laski lukulasinsa pöydälle ja katseli iltapäivätaivaalle. Kofotintit nokkivat pihlajanmarjoja. Nimda. Siinäpä vasta kyllä! Suuren Hengen Mata-Antro ei tiennyt aiheesta paljoakaan. Hän epäili josko kylämunkki Garmoskaan oli asiaan kovin perehtynyt. Ne ulkomaalaiset kyllä takuulla tiesivät, mutta Rusko epäili, josko he tällaiselle tavalliselle Mata Nuin papille mitään kertoisivat. Klaanin johtoon ne tuntuivat olleen kyllä syvässä yhteydessä, ja se rauhoitti Ruskoa. Oli hyvä, ettei kylän papin tarvinnut kantaa koko taakkaa harteillaan. Ruskon Toa-vuodet olivat kuitenkin jo kaukana takana, ja nyt hänellä oli vain lukulasinsa ja sateenvarjonsa.

    Voisi olla huonomminkin, loppupeleissä.

    Mata-Antro kaiveli muistikirjansa työpöydän laatikosta. Niin, se kokous. Sitä ennen lauman kaitsemista. Rusko piti sanavalinnasta. Siinä oli jotain yksinkertaista positiivisuutta. Muutama kaupunkilainen ja klaanilainenkin oli sopinut juttutuokiosta lähiaikoina. Mikäpäs sen parempaa.

    Odotellessaan hän soitti harmoonia.

  • Mykologian lyhyt oppimäärä

    Kuten hyvin moni kohtaus tässä tarinassa, tämäkin alkoi pimeydestä.

    Pimeys

    Olettaen tietenkin, että kyseessä oli tarina eikä todellisuus. Todellisuus oli kuitenkin ehkä lähempänä todellisuutta.

    Sitten Kepe huomasi silmiensä olevan kiinni.

    Looginen askel eteenpäin oli niiden avaaminen. Biomekaaniset silmäluomet liikkuivat syrjään valoaistinelinten tieltä.
    Fotonit löysivät tiensä verkkokalvoille. Niille muodostui kuva.

    Kuva läävästä.

    ”Mikä hiivatin läävä tämä on?”

    Joku hiivatin läävä

    Kepe huomasi läävän tässä nurkassa olevan muitakin. Yksi muista oli selakhialainen, toinen erittäin huonotilainen hopeinen skakdi. Kolmas oli hyvin sotkuinen ja likainen, muodoton möntti valkeaa massaa jonka Kepe hetken hahmotusyritelmien jälkeen tunnisti Snowieksi. Kaikki makasivat jonkinlaisten huopien päällä.

    Sitten Kepe muisti mitä oli tapahtunut.

    Snowie ja hän lähtivät Bio-Klaanin linnakkeesta selvittämään Verstaan alkuperää. Tämä
    mystinen ja muinainen…paikka, asia, tila? toiselta ajalta muodosti yhden Bio-­Klaanin linnakkeen peruskivistä.
    Kepe oli muinaisia kirjoituksia tutkiessaan huomannut jotain kummallista. Kirjoitettu historia alkoi juuri tietystä kohtaa; sitä aiemmin saaren kansa oli ollut primitiivistä, mutta jokin suuri mullistus oli muuttanut saarelaisten elämän, ja kohottanut teknologian ja kulttuurin tasoa suuresti. Jotkut
    kirjoitukset puhuivat mystisestä ”Profeetasta”. Kepe oli saanut tästä kummallisen aavistuksen.

    Tämä oli toiminut lähtölaukauksena itsensä, Snowien ja Maken matkalle, joka oli kulkenut
    Ämkoon vuoren rinteiden pienen Ko-­Huna-Koron jäähän kätkeytyneen kylän kautta suurten
    alankojen pääkaupunkiin Nui-Koroon. Kylien vanhimmat tunsivat yhä muinaiset laulut saaren
    pelastaneesta messiaasta ajalta ennen Bio­-Klaania.
    Nui-Koron kirjastosta oli löytynyt kirja, joka vahvisti Kepen aavistukset. Sen oli kirjoittanut
    Profeetalle hyvin läheinen matoran. Se kertoi tämän tekemistä ihmeteoista, joiden selityksenä ei
    voinut olla mikään muu kuin Nimdan siru.  Kirjan kantta koristi Nimdaa muistuttava symboli. Profeetalla oli jokin yhteys Verstaaseen, sillä Verstas oli peräisin suunnilleen samalta ajalta. Jos he onnistuisivat ratkaisemaan Profeetan mysteerin, paljastuisivat myös Verstaan salat. Näin Kepe ainakin toivoi.

    Viimeiset kirjalliset merkinnät Profeetasta päättyivät siihen, että tämän kerrottiin lähteneen kauas
    länteen. Snowie ja Kepe olivat joutuneet lähettämään Maken erään välikohtauksen jälkeen
    takaisin Klaaniin, ja he jatkoivat matkaa kaksistaan. Klaanin saaren länsiosiin sijoittui suuria
    metsiä ja soita.

    Matkan mutkikkuus oli kuitenkin huipentunut täydelliseen umpisolmuun. Rauhallinen, sulkeutunut
    metsäkylä oli osoittautunut vaaralliseksi paikaksi, ja heidät oli yritetty uhrata metsän kannibaaleille. Kylän johtaja ja se Ruru-kasvoinen matoran olivat pettäneet heidät…ja oliko paikalla joku kolmaskin?

    Kepe muisti vain mustat nauhat jotka naputtivat puista lattiaa.

    Same ja Bladis olivat saaneet vihiä näiden alueiden vaarallisuudesta, ja olivat lähteneet pelastamaan kaksikkoa  ja koko nelikko törmäsi kannibaalien lisäksi myös Kätösiin Sinisiin.

    Mutta mitä sitten oli tapahtunut? Mitä. Mitä hiivattia?

    Huone oli yllättävänkin korkea, mutta niin täynnä rojua, että yleisvaikutelma oli erittäin ahdas.
    Lankkuseinät olivat täynnä hyllyjä täynnä kulhoja täynnä tavaraa, joka täytti ilman mitä merkillisimmillä aromeilla. Kepe erotti ainakin meri­lutu-köynnöksen ja biovoikukan, sekä muita
    voimakkaammin lemuavan sienisopan. Muita seinäalaa vieviä härpäkkeitä olivat nuhjuinen tekstiilijokin, jota olisi periaatteessa voinut luulla kartaksi, mutta moinen selitys olisi jättänyt
    kankaanpalan keskiössä tanssivan jättiläismäisen, piirretyn oravan rahtusen liian suureksi mysteeriksi, sekä pitkähkö, likaisenkultainen sauva. Sen toista päätä koristi vain yksinkertainen
    nuppi, mutta vastakkainen kepinpääty oli neljän kultapiikin muodostama koristeellinen kimpale.

    ”Missä ihmeessä…” Kepe oli aloittavinaan, mutta lopetti muistettuaan kaiken turhan sattuvan.
    Tiedemiehen mieli oli kuitenkin häkeltynyt, sillä kaiken röykytyksen jälkeen hän olisi aavistellut
    olevansa paljon pahemmassa kunnossa.
    Hänen vierellään valkea köntti heräili sekin eloon, mutta hitaasti. Bladis nuokkui vielä ja Same
    pälyili epäluuloisena höyryjen täyttämää tilaa. Kepekin antoi katseensa harhailla ympäri ahdasta
    huonetta.

    Lattiakaan ei ollut yhtään sen tilavampi – sitä ei oikeastaan edes ollut. Huoneen alapintana
    toimivat lankut muodostivat merkillisen vinon asian, joka muistutti enemmän harjakaton
    sisäpintaa kuin mitään tiedemiehen aiemmin kohtaamaa lattiaa. Liikkumista varten käytettiin
    ilmeisesti karheita pitkospuita, jotka näyttivät Kepestä suoraan sanottuna erittäin tikkuisilta.
    Klaanilaiset oli sijoitettu seinän viertä kiertävälle, leveälle pitkospuulle. Huoneen poikki risteili
    myös muita lankkuja ja köysiä ja­
    Oksia?

    Toa katseli ympärilleen. Huonetta tosiaan halkoivat kasvit, joista merkittävimpänä kohosi
    huoneen läpi kasvava paksu puunrunko, jonka sammaleinen pinta toimi kasvualustana useille
    epifyyttikasveille. Oli sinistä ja oranssia kukkaa, pöllyävää nuppua ja häiritsevän montaa eri
    merkkistä sientä. Jos ei ollut turhan valikoiva siitä, mitä metsässä kukkivaa ja kasvavaa pataansa
    laittoi, toimisi runko erinomaisena ruokakaappina.
    Muutama askel huoneen reunamilla heräilevistä klaanilaisista kohti keskellä tilaa tönöttävää
    runkoa pitkospuut laajenivat muodostaen kaistaleen oikeaa lattiaa. Kepe oli huomaavinaan liikettä
    niiltä tiimoilta ja onnistui nostamaan itsensä käsiensä varaan.
    ”Öh, haloo? Onko siellä joku?”
    ”Suotta yrität”, Same vastasi hänen viereltään. ”Koetin itse samaa useamman kerran, mutta ei
    hän reagoi.”
    ”Hän?”
    Selakhilaani jätti kuitenkin vastaamatta ja nojautui takaisin seinää vasten, mukavampaan
    asentoon. Vihreät silmät eivät kuitenkaan koskaan lakanneet tutkimasta huonetta.

    Sienikeiton pistävän katkun ja värikkäiden savupilvien keskellä hääräili hahmo, jolla oli vaikeuksia
    pysyä aloillaan. Tummahipiäinen matoran hämmensi suurta pataa oksaisella puunkarahkalla.
    Kellertävä keitos lillui jähmeästi järeässä padassaan ja roiskui reunojen yli. Suonsilmältä
    näyttävässä mömmökkeessä lilluvat sattumat yrittivät parhaansa mukaan hukuttautua
    sienisopan nestemäiseen pahuuteen, mutta epäonnistuivat. Padasta nouseva höyry oli
    lämmintä. Ja radioaktiivisen vihreää.
    Mustan hupun alla päätään piilotteleva onu­matoran pahoinpiteli keittoa oksantapaisella yhä
    kovemmin. Toisessa kätösessään se ravisteli jotain ja murensi sitä yhä pienemmiksi palasiksi.
    Lopulta kyläläinen viskasi kämmenensä sisällön keitoksen lonkerohirviötä muistuttavaan
    koostumukseen.
    Kirkkaan sininen valonvälähdys. Kiven halkeamista muistuttava ääni. Valtava noenmusta
    savupilvi.
    Yskäisyjä.
    ”Kaipaa lisää suolaa”, matoranin ääni sanoi köhien savupilven keskeltä. ”Tosi. Paljon. Suolaa.”

    Loppua myöten matoranin puhe muuttui hiljaiseksi, mielipuoliseksi hihitykseksi. Matoranin ääni oli
    käheä ja puhuminen kuulosti sille vaivalloiselta ­ vaikutti hieman siltä, että se ei ollut tottunut
    käyttämään ääntään.
    Musta huppu kääntyi neljää pitkospuilla makaavaa klaanilaista kohti. Purppuraisten silmien
    mieleenpainuvan vänkyrä katse hehkui mustan kankaan sisältä. Silmät räpsähtelivät tiiviisti.
    Pupillit laajenivat. Kaavun sisältä kuului vaimea hihkaisu.

    ”Haha! Hahahaha! Loistavaa, lapset rakkaat, loistavaa!” onu­matoran vaahtosi. ”Olette hereillä!
    (Ja hengissä)” Mustat kämmenet ja niiden heiluttama madonsyömä kepakko tekivät aina vain
    kiihtyvää hämmentämisliikettä kiehuvan padan yllä. Nyt hieman punakampi mutta edelleen
    koostumukseltaan varsin epäilyttävä sienisoppa roiskui keskipakoisvoiman pelottavalla mahdilla
    yli padan ruosteisten reunojen. Kiehuva neste oli polttaa reikiä puiseen lattiaan.
    Klaanilaisnelikko tuijotti tuppisuisena massiivisen kattilan takana operoivaa innokasta
    onu­matorania ja tämän mielipuolisen purppuraista katsetta. Samalla sienisoppaa
    hämmentäessään matoran tarttui vapaalla kädellään mustaan huppuun, joka peitti sen pään
    miltei kokonaan. Huppu laskeutui matoranin olkapäille.

    Sen alta nelikkoa tuijotti naamio, jonka kaltaista ei ollut kukaan neljästä matkamiehestä aiemmin
    nähnyt. Kullanhohtoinen jalo Kanohi oli laiha, lommoposkinen ja särmä piirteiltään. Sen otsa oli
    terävä ja purppuraiset silmät tuijottivat suurista ja syvistä kuopista. Terävän leuan pää jakautui
    suiposti kahdeksi ja muistuttikin hieman käärmeen kieltä. Kullanhohtoinen harvinainen Kanohi
    näytti siltä kuin se olisi kuulunut steltiläisen aristokraatin aarrekammioon. Ainoa syy, miksi sitä ei
    sinne olisi huolittu oli se, että omistaja ei ollut varsinaisesti kauniisti sanottuna siisti tai sliipattu.
    Naamion pintavärin tunnisti kultaiseksi vain paikoittain; kaikkialla oli pölyä ja jäämiä vanhasta
    sienikeitosta. Snowie olisi voinut vannoa, että aivan matoranin silmäkulmassa kasvoi jopa
    sammalta.
    Pari kappaletta pieniä metsähämähäkkejä käveleskeli ympäri naamion muhkeaa leukaa.
    Onu­matoranin kaulasta roikkui hyvin kiillotettu kultainen ketju, jossa kiilteli raskaalta näyttävä
    koristelevy. Kaulakoru oli matoranin olemuksessa ainoa asia, josta oli pidetty hyvää huolta. Sen
    kiilto näytti hyvin eksyneeltä, kun matoran oli muuten hämähäkinseittien ja sammalen peitossa.

    Same ei edes yrittänyt arvioida olennon ikää. Sotilaan luovutus tässä taistelussa oli täysin
    ymmärrettävää. Ulkonäöllisesti kylänvanhin olisi voinut olla tuhansiakin vuosia vanha, mutta sen
    kehonkieli oli kuin vaivaisella nulikal-
    MINÄ KUULIN TUON.”

    ”… minkä?” Snowie sopersi hiljaa hermostunut virne kasvoillaan. Ilmassa oli paljon hajuja. Oli
    olemassa ilme, jolla yritettiin esittää, että hajut eivät olleet niin kammottavia kuin ne oikeasti olivat.
    Tällä ilmeellä pyrittiin välttämään isäntäväen loukkaamista.

    Snowiella oli se ilme.

    ”Minä kuulen!” munkkikaapuinen matoralainen sanoi hampaat irvessä. Purppuraisten silmien
    pienentyneet pupillit sinkoilivat ympäriinsä etsien syyllistä, jota ei näkynyt. ”Minä kuulen, kuinka
    sinä arvioit minua! Kerrot minusta niille ’asioita’! Arvioit hygieniaani! Kyseenalaistat ruokavalioni!”
    Neljä klaanilaista tuijottivat sanattomina munkkimaista onu­matorania. Sienisoppaa
    hämmentävän ranteen liike kiihtyi samaan tahtiin äänensävyn kanssa.
    TIEDÄTKÖ SINÄ. Tiedätkö sinä YHTÄÄN, kuinka paljon sieniä. KUINKA PALJON
    SIENIÄ. MINÄ JOUDUIN KERÄÄMÄÄN.”

    Kukaan ei vastannut.
    Munkki laski äänensä hyvin matalaksi ja pehmeän vaaralliseksi. Hän vastasi omaan
    kysymykseensä hitaasti artikuloiden.

    Kaikki ne.

    Klaanilaisnelikosta yksikään ei kokenut asiakseen vastata matoran­vaarille. Snowie kääntyi
    hitaasti kohti ystäviään ilmekään värähtämättä.
    ”… kenelle se puhuu?” lumiukko kyseenalaisti.
    ”Öh”, Kepe rykäisi kurkunpohjaltaan. ”Seinälle?”
    ”Selvä”, Snowie vastasi ja tarkoitti aivan sanomansa päinvastaista. ”… mille niistä?”
    ”Öööh… neljännelle?” Kepe vastasi tajuamatta, kuinka ahnaasti tämän alitajuisen komiikan
    metaforinen käärme ahmi omaa häntäänsä.
    ”Mikä niistä on nelj-­ itseasiassa skarrararr, unohtakaa, minä en taida edes välittää”, Bladis sanoi.

    ”Viisas vanhus”, Same korotti ääntään yrittäen kiinnittää matoralaispapan huomion. Hän puristi
    vasemman kätensä nyrkkiin ja nosti sen kunnioittavasti sydänkivensä päälle. ”Olen luutnantti
    Same, entisen yhtenäisen Selakhian tasavallan sotilas, Bio­Klaanin moderaattori. Mikä on…
    nimenne?”

    Vanhus näytti unohtavan näkymättömän hahmon kanssa riitelyn(luojan kiitos) lähes välittömästi
    ja pomppasi alas jakkaralta, jonka päältä se oli hämmentänyt sienikeittoa.
    ”Hahahaha!” kultanaamioinen onu­matoran nauroi kimeästi. ”Selakhian mies! Hainhammas,
    lumihiutale, yöeläin! Sinun kaltaisiasi minä en olekaan vielä nähnyt!”
    ”… enkä minä sinun”, Same sanoi vilpittömästi tuijottaessaan sammalta kasvavaan kultaiseen
    Kanohiin, jonka katse haparoi kovin sieneisästi. Selakhilaaneilla oli muutenkin vaikeuksia erottaa
    matoraneja ja Toia toisistaan. Hän ei kaivannut tällaisia sekoituksia pakkaan, jossa oli muutenkin
    jo liikaa värejä ja liikaa liian samanlaisia naamioita.
    ”Minä olen Zeeron… isä Zeeron”, onu­matoran vastasi arvokkaasti ja kumartui niin, että kultainen
    kaulakoru kilisi hänen rintapieltään vasten. ”Athin, Mielen Isän nöyrä palvelija.”

    Neljän klaanilaisen reaktiot edustivat laajaa skaalaa. Kepe kohotti kiinnostuneena kulmiaan,
    Snowie ilahtui, Same näytti aavistuksen verran pettyneeltä ja Bladis vain nuuhki sienikeittoa.
    ”Mitä tuossa on?” skakdi tiedusteli, mutta vaihtoi kysymyksensä sisällön saatuaan syyttävän
    katseen pitkänhuiskealta kollegaltaan. ”Krhm. Missä me olemme?”
    Zeeron naurahti. Se oli kuivaa, vanhan ukon naurua, jonka äänenvoimakkuus kasvoi sekunti
    sekunnilta. Jos mustakultaisella matoran­ukolla olisi ollut parta, hän olisi sukinut sitä
    omahyväisesti.
    Hänellä ei ollut partaa. Se ei estänyt häntä yrittämästä.
    ”Edelleen Lehu­metsässä, edelleen Lehu­metsässä, veikkoset”, Zeeron räkätti, ja hänen
    leukapielissään roikkuva hämähäkki pakeni soturimunkin rähjäiselle kaavulle. ”Nyt tosin astetta
    korkeammalla! Kamaran väkeä kiinnosti kovasti teidän herrrrkulliset ruumiinne, mutta olimme
    vähän eri mieltä.”
    ”Ja kiitos siitä”, Snowie aloitti hymyillen. ”Puhut Athista ja kutsut itseäsi isäksi. Tiedätkö, olen
    tavannut teikäläisiä ennenkin ja tulimme mainiosti juttuun.”
    Kun vanhus ei näyttänyt nyökyttelyn lisäksi vastaavan mitään, Bladis jatkoi keskustelua. ”Kiitos
    tosiaan. Miten saitte ne terävähampaiset pikku nilkit pois perästämme? Heititte niille makkaraa tai
    jotain?”
    ”Ha, se olisikin aika näky. Ei, me osaamme kyllä taivutella nälkäläisiä” Zeeron vastasi
    vakavoituen.
    ”Taivutella kuolettavasti?
    ”Taivutella keskustelevasti.”
    ”Räjähdyksillä keskustellen?”
    ”…sanoilla.”
    Sitten Bladis lopetti, koska Zamor­sanat eivät ole asia.

    ”Meillä ja nälkäläisillä on sopimus”, isä Zeeron sanoi. ”Me elämme ylhäällä, he alhaalla. He saavat
    metsästää vapaasti, me nautimme puiden (ja sienten) antimista. Me pidämme nazorakit poissa
    metsästä, he antavat meidän tutkia ja etsiä maillaan. Ja jos haluamme heidän säästävän jonkun
    hengen, he säästävät.”
    Zeeron virnuili. ”Sienistä puheenollen. Oletteko nälkäisiä?”

    Sopan lattialautoihin syövyttämän reiän sihinä vaimeni. Kepe hymyili hermostuneesti
    visualisoidessaan oman vatsansa edesmenneiden puukuitujen tilalle. Hän toivoi, että vanha
    sanonta skakdeista ja ruoasta kieltäytymättömyydestä ei pitäisi paikkaansa Bladiksen kohdalla,
    sillä Klaanin väen elämä vaikeutuisi kohtuuttoman paljon, jos moderaattori menehtyisi
    kymmenennen asteen mahahaavoihin. Hopeanharmaa pyssysankari kuitenkin kohteliaasti
    kieltäytyi sienikeiton nautinnoista.
    ”Ai”, Zeeron sanoi näyttäen hetken maailman pettyneimmältä onu­matoranilta, mutta väänsi
    naamansa sekunnissa taas virneeseen. ”Riittääpähän enemmän minulle!”
    Athistipappi päästi suustaan jälleen yhden vaivaannuttavan pitkän räkätyksen. Lintuharrastajana
    tunnettu Snowie huomioi itsekseen, että nauru muistutti erehdyttävän paljon Uzbe­Korolaisen
    viherhuuhkajan soidinääntä. Hän päätti jättää tämän havainnon sanomatta.

    ”Miten muuten voitte, matkalaiset hyvät?” Zeeron sanoi nojaten mökkirakennelman keskellä
    olevaan puunrunkoon. ”Sähköpirut jättivät teihin aika rumaa jälkeä. Ei ole kuitenkaan paljoa, mihin
    vanhan Zeeronin lääkkeet eivät tepsisi!”

    Kepeä kylmäsi ajatella, mitä rehevöitynyt munkki oli tajuttomille klaanilaisille tehnyt, mutta yritti
    keskittää mietteensä toisaalle. Hän nimittäin tiesi, että sienihöyryaurainen vanhus olisi
    erinoimainen joskin omintakeinen tiedonlähde. Kuka tuntisi Nimdan legendan paremmin kuin
    athisti? Ennen kuin Kepe ehti udella mitään, Same liittyi keskusteluun.
    ”Harva lääke tappaa kivun näin nopeasti. Olen maannut Eteläisen Mantereen ikiaikaisten
    parantajien ja Ga­Metrun parhaiden lääkäreiden sairasvuoteissa. Ja sinä teit tämän yrteillä?”
    Zeeron virnisti ja myhäili tyytyväisenä itseensä. ”Tunsivatko he sienet?”
    Same näytti skeptiseltä, mutta otti tukea ikkunalaudasta ja alkoi seisovaan asentoon
    nousemisen. Hammastaan purren selakhilaani kohosi täyteen pituuteensa. Hän teki muutaman
    venyttelevän liikkeen kuin testatakseen toimintakykyisyytensä ja hymähti hyväksyvästi. Valkea
    moderaattori oli saanut kaipaamansa todisteet ja palasi istuvaan asentoon lattialle levitetylle
    huovalle.
    ”Pakko myöntää”, Same sanoi. ”Troppisi toimivat.”

    Snowie ja Kepe tutkivat itseään. Lievät palovammat, jotka olivat jääneet Sinisten Käsien
    salamoista eivät olleet kadonneet täysin, mutta kipu oli vähentynyt kiitettävästi. Kepe katseli
    jalkojaan varoen. Hitaasti mutta varmasti hän nosti vasenta jalkaansa ylös ja taivutti sitä.
    Täysin kivutonta se ei ollut, mutta kaikki oli kunnossa.
    ”Mutta… miten…” Kepe sanoi epäuskoisena.
    ”Ei ole paljoa sellaista, mitä yrteistä ei löytyisi, klaanilainen”, Zeeron sanoi.
    ”Mutta tässä ei ole järkeä. Jalkani olivat… no, rikki. Tämä ei ole mahdollista.”
    ”Sienikin kasvattaa itsensä uudestaan, vaikka katkaisisit sen, kamu hyvä”, Zeeron sanoi
    innokkaana. ”Koska sieni ei ole sieni, vaan sieni on se rihmasto. SINÄ olet se rihmasto, ja jalkasi
    ovat sieniä!”
    Kepe ei edes aikonut väitellä tätä logiikkaa vastaan.
    ”Ei kannatakaan”, Zeeron sanoi.
    Pois päästäni.
    ”Okei, okei, okei. Rauhoitu, mies. Haukkaa happea, käy metsässä.”

    Bladis ei jäänyt sen pidempää miettimään, kenen tai minkä abstraktin konseptin kanssa isä
    Zeeron tällä kertaa väitteli. Skakdi ei toisaalta ollut niitä, joita asia olisi erityisemmin kiinnostanut.
    Hän katseli jalkojaan puoli­istuvassa asennossa. Ulkoisesti niissä ei näyttänyt olevan mitään
    vikaa, mutta laskeutuminen Laivaston lentopelillä ei ollut ollut syystä tai toisesta kovin pehmeä, ja
    skakdin jalat olivat ottaneet vastaan suurimman osan tömähdyksestä.
    Ensimmäinen syy laskeutumiselle oli Sininen Käsi, ja se toinen syy oli se toinen Sininen Käsi.
    Skakdi päätti kuitenkin yrittää varovaisesti nostaa ja taittaa jalkojaan.
    ”Tuo… öööh, voi olla huono idea, kamu”, Zeeron sanoi hermostuneesti hymyillen. Se oli kuitenkin
    pari sekuntia liian myöhäistä. Bladis huusi ilmoille sarjan skakdinkielisiä kirosanoja, jotka saivat
    puuhökkelin suorastaan tärisemään. Jalat eivät liikkuneet minnekään ilman suunnatonta kipua.
    Ärräpäät vaihtuivat lopulta selkokieleksi ja skakdi suuntasi katseensa Zeeroniin.
    ”Sinä sanoit, että korjasit meidät. Mikä jaloillani sitten on? Mikseivät nämä sienet paikanneet
    rahvastoaan?”
    Kukaan ei korjannut Bladiksen tekemää terminologiavirhettä aivan kuten munkin yrtit eivät olleet
    korjanneet skakdin jalkoja.
    ”Väärin. Värin! Minä yritin tehdä koivet jälleen ehjiksi, mutta kukaan ei vain vaivautunut
    kieli-­Vahkiksi! Se ei ole sama asia!”
    Joka tapauksessa skakdi­moderaattori oli liikuntakyvytön ja penäsi tuijotuksellaan selityksiä.
    ”Metsässäkin on paljon puolikkaita sieniä”, munkki tyytyi vastaamaan raajarikolle ja syventyi taas
    soppansa ääreen.

    Same teki kädellään vaientavan liikkeen, ja ennen kuin Bladis ehti avata mahtavan
    hammasrivistön koristaman kitansa, Same teki ennaltaehkäisevän iskun.
    ”Parhaatkaan lääkkeet eivät aina auta.”
    Bladis kiristeli hampaitaan, ja kun asian sulattelu ei näyttänyt etenevän lainkaan, Kepe puuttui
    tilanteeseen.
    ”No hei. Kupe on parantanut pahempiakin… anatomiallisia järjestelmävirheitä. Ehkä tuo vielä
    tuosta helpottaa.”
    ”Niinpä!” Snowiekin osallistui. ”Muistatteko vanhan kunnon Japun? Hänellä oli vastaava tilanne ja
    lekurimme hoiti homman kotiin!”
    ”Japun jalka amputoitiin…”
    ”Aii niin. No se olikin ihan eri tilanne, ei lähelläkään tätä.”
    ”Niin. Häneltä oli toimintakyvyttömänä vain toinen jalka.”
    ”Mutta, mutta, ainakaan hänen ei tarvinnut etsiä samaa paria olevia jalkapanssarin osasia, jos
    toinen hukkui pesussa…”
    ”Snowie, sinä et nyt oikein auta.”
    Hetken aikaa pelkkä ulkoa kantautuva metsän suhina ja sienikeiton taukoamaton sihinä pitivät
    keskustelua yllä, mutta lopulta Bladis murahti. ”Meillä on muutakin mietittävää.”

    Harvinaisen totta, Kepe ajatteli. Tämä saattaisi olla heidän ainoa tilaisuutensa saada
    tolkkua koko tilanteeseen ja avata Verstaan salat. Tiedemies nojautui Bladiksen viereen ja viittasi
    muita klaanilaisia ahtautumaan lähelleen. Valkeat sankarit tekivät työtä käskettyä, ja se pulleampi
    asetti vielä käsivartensa Kepen ja Samen olkapäille.
    ”Niin, mitä?” Snowie kysäisi kiusallisen tiiviisti ahtautuneen klaanipallon aloittaneelta Kepeltä.
    ”Sitäpä vain, että nyt on oltava tarkkana.” Kepe puhui hiljaa vastaukseksi. ”Tuolla miehellä on
    meille tärkeitä tietoja…”
    Zeeron pudisteli uudesta sienestä itiöitä pataan.
    ”…mutta hän vaikuttaa hieman… epävakaalta. Antakaa kun teen vähän tiedusteluja.”
    Same ja Bladis nyökkäsivät.
    ”Jepulis”, Snowie hyväksyi ja tiivisti kainalo­otettaan. ”Kuulostaa jännittävältä.”
    ”…pysy loitolla pallero…”
    ”Eh, eli, ei tätä”, Kepe vielä varmisti. ”Yritän nyt olla hienovarainen.”
    Hän nojautui pois muista ja kääntyi kohti Zeeronia.
    ”Isä Zeeron. Mitä tiedätte…Nimdasta?”

    Hienovaraisuuden ylin huipentuma.

    Zeeron kääntyi kohti Kepeä jossain määrin mitäänsanomaton ilme kanohillaan.
    ”Riippuu siitä kuka kysyy.”
    ”Joku, joka voi vastineeksi tarjota tietoa siitä sirusta, joka tällä saarella saattaa majaansa pitää.”
    Zeeron mietti hetken. Onu­matoranin musta kämmen siveli kultaista naamiota, jolla asusti jos
    minkäkinlaista eliötä. ”Ho. Ho. Ho. Hyvä heitto. Mistä arvasit, että minä ja seuraajani etsimme
    tämän saaren sirua?”
    ”Mitä muutakaan tekisitte tällaisessa paikassa? Vannoutunut Athin palvelija tuskin istuisi mökissä
    keskellä metsää keittämässä sieniä, ellei tällä olisi jokin merkittävä tehtävä.”
    ”Puhutko sinä pahaa minun sienistäni?” Zeeron mulkaisi häijysti.
    ”Eijeijei, sienethän pelastivat meidän henkemme. Tarkoitin lähinnä, että ne eivät voi olla teidän
    ensisijainen työnne ja tarkoituksenne…”
    ”Sienilääketiede on vakava asia!”
    ”…Mutta te tiedätte Nimdasta jotain, ettekö?”

    ”Ha. Tietenkin, klaanilainen. Kerran, aikana jolloin en asunut vielä tässä mökissä, olin osa Athin
    neuvostoa”, Zeeron sanoi. ”Meitä oli kuusi. Pyhä Äiti, Bothana, Ariez, Gunei, Bartax ja minä.
    Sitten minulla ja isä Bartaxilla oli pieniä… opillisia erimielisyyksiä. Otin pienen seurakuntani ja
    lähdin pohjoiseen. Tänne, jonne Nimda Zeetan jäljet kylmenivät ja lopulta katosivat lumeen.”
    ”Joten jäitte tänne odottamaan merkkejä sirun olinpaikasta. Mitä jos kertoisin löytäneeni ne jäljet?
    Löytäneeni todisteita Zeetan läsnäolosta ja vihjeitä sen viimeisimmästä leposijasta?”
    ”Olisin hyvin kiinnostunut”, Zeeron sanoi. ”Moni on väittänyt löytäneensä. Mutta kertokaapa
    minulle, matkalaiset… miksi te olisitte Athin aarteen arvoisia?”
    ”Koska sitä havittelevat myös kädet, joiden näpeissä se olisi paljon vaarallisempi…ja koska,
    tavallaan, asun sen naapurissa…”
    Zeeron nauroi räkäistä naurua. Kepe ei ollut aivan varma, mitä oli sanonut väärin.
    ”Ha ha ha, luuletko, että se, että asut jonkin asian lähellä antaa sinulle automaattisen oikeuden
    siihen? Kuvittele, jos minä alkaisin vaatimaan lähialueen kaikkia sienEI EI EI TUO VERTAUS EI
    MENNYT NYT KYLLÄ OLLENKAAN PUTKEEN.”

    ”…Joten…minulla on jonkinasteinen oikeus siihen? Sanotaan vaikka, että tilanne voi kehittyä hyvin
    kiusalliseksi, jos emme saa Nimdan sirua huostaamme.” Kepe yritti vielä.
    Kepen ajatus keskeytyi hänen huomatessaan madonsyömän puukepakon kymmenisen senttiä
    ajatuksen synnyttäneen synapsin yläpuolella.
    Kepakko tuli alas melkoisella voimalla. Se sattui.
    ”Tolvana!” Zeeron kivahti. ”Etkö kuule, mitä puhun? Nimdaa ei ansaita teoilla tai sanoilla. Nimda
    ansaitaan uskolla!”
    Soturimunkin kultaisesta naamiosta tuijottava purppurainen katse skannasi mökkerössä olevat
    klaanilaiset yksi kerrallaan.
    ”Mihin te uskotte, matkalaiset?”