Klaanon

Avainsana: selakhilaani

  • Angien

    XMS Angonce
    Metru Nui

    Sukellusveneen torni nousi hitaasti altaasta suuren rahtilaivan pohjassa. Sihahtelevat pneumaattiset nivelet tarrautuivat tiukasti alukseen ja lukitsivat sen tukevasti kiinni aluksen pohjaan. Hangaari xialaisaluksen perässä oli avara, ankean harmaa halli, jonka toinen puoli aukesi mereen. Ohuin kaitein varustettu ristikkosilta johti tunnuksettoman sukellusveneen tornille.

    Luukku aukesi, ja vaaleansininen selakhialainen nainen kapusi ylös. Hänen mustien matemaattisten kaiverrosten peittämällä naamiollaan oli iloton ilme. Merimatka ei ilmeisesti ollut kovin nautinnollinen kokemus.

    Hänen jälkeensä aluksesta purkautui sekalainen viiden ryhmä raskaasti aseistautuneita ja haarniskoituneita olentoja. Lyhyt steltinpeikko huusi komentoja, massiivinen syväläinen ilmanautti pudottautui sillalle kovalla tärähdyksellä. Leveäotsainen shasaali tarkasti ammattimaisesti mustan salkkunsa sisältöä.

    Selakhin nimi oli Angien, ja hän oli virallisesti Varjotun korkein edustaja siinä geopoliittisessa kaaoksessa, joksi Legendojen Kaupunki oli viime kuukausina muuttunut.

    Ei hän juuri näyttänyt pimeyden metsästäjältä. Hän ei ollut suuri, julma tai uhkaava, ei edes aseistettu. Hän oli pitkä, hintelä ja kevyesti selakhialaiseen tapaan kankaalla ja sinkillä haarniskoitunut.

    Eipä hänellä oikeastaan auktoriteettiakaan ollut viiteen ammattikriminaaliin, jotka Varjoisa oli Odinalla hänen alaisiksiin määrännyt. Oikeastaan hän ei edes ollut pimeyden metsästäjä virallisessa mielessä – siihen virkaanhan pääsi vasta, kun pääsi Kyyaavikon areenoilta elossa. Hän oli Varjotun teknisen osaston johtava tutkija, koodinimeltään Rautakala, ja hänen tehtävänsä oli pitää huoli siitä, että synkillä saalistajilla oli aina parhaat mahdolliset välineet viattomien teurastamiseen.

    Kuusi Varjotun lähettilästä jäi varustesalkkuineen odottamaan altaan reunalle aluksen kapteenia, joka oli luvannut olla paikalla jo seitsemän minuuttia sitten. Se vain tuki Angienin oletusta – vortixxit ovat käytöstavatattomia ääliöitä. Selakhitar oli pyrkinyt välttelemään tapaamisia xialaisten kanssa, mutta Varjottu oli määrännyt hänet tälle tehtävälle. ”Rautakala, se on ominta alaasi”, hän oli sanonut äänellään, joka saa suostumaan mihin tahansa. ”Mene ja auta Mielitutkijaa Metru Nuin polttamisessa.” Ja kun Varjottu käskee jotakin, sitä on paras totella. Angien tiesi sen turhan hyvin. Hänelläkin oli ollut joitakin hieman turhan idealistisia tutkijakumppaneita.

    ”Tyypillistä xialaisilta, saatana”, turhautunut minipeikko mutisi. ”Helvetin epätäsmällisyyttä!”

    ”Mrh”, kommentoi sieluton ilmanautti raskaassa ilmasukelluspuvussaan.

    ”Fisu, tee jotain hyödyllistä. Tunnet saatanan vortiksit. Soita sille tai jotain.”

    Angien ei vaivautunut laskeutumaan metsästäjäkersantin tasolle vastatakseen tälle.

    Hangaarin perällä aukesi sinisin neonvaloin hohtava hissin ovi. Yksinäinen vortixx ilmestyi paikalle. Hän näytti tasan siltä, miltä selakhi odottikin. Mahtipontisen punamusta haarniska, rumat hiuslevät muotoiltu siististi pään yli ja omahyväinen liskovirne.

    Vaaleansininen hainainen marssi saattueineen tätä vastaan.

    ”Hei, tervetuloa XMS Angoncelle!” Radak toivotti aurinkoisena ja suuteli selakhin kättä aidon vortixx-herrasmiehen elkein.

    ”Ilo on kokonaan Varjotun puolella”, Angien vastasi kuivasti henkilökohtaisen tilan loukkauksen johdosta. ”Minua kutsutaan Rautakalaksi. Vastaan Metsästäjien osalta tästä operaatiosta. Ja sinä olet tämän aluksen kapteeni…?”

    ”Sano Radak vain”, vortixx vastasi. ”En perusta tuollaisista titteleistä. Pidän enemmän nimistä, sillä ne kertovat kantajastaan jotain.

    Ehkä siksi metsästäjät eivät käyttäneet omia nimiään, kävi selakhin ajatuksissa. Ehkä siksi hänenkin virallinen koodinimensä oli Rautakala.

    ”Angien”, hän kertoi liskomiehelle. Vortixx näytti oikeastaan yllättävän laihalta ja… no, mitättömältä lajinsa mittapuulla. Eikä hänen tiimalasin muotoisista pupilleistaan paistanut juonittelu ja ahneus, vaan vilpitön innostus siihen, mitä hän teki.

    ”Heitetään varusteenne huoneisiin. Voimme sitten vähän kierrellä alusta. Näytän sinulle samalla tutkimukseni, Ang.”

    ”Saat näyttää sen meillekin, lisko”, Kersantti-koodinimeä käyttävä peikko totesi. ”Sinun laitteillasihan meidän on tarkoitus hirttää Dume vahkeihinsa ja antaa Likanin tukehtua kilpeensä.”

    Angien ei tiennyt tarkkaan minkälaisen projektin parissa vortixx oli viime aikansa käyttänyt, mutta oli silti satavarma, ettei steltinpeikko tajuaisi siitä mitään. Ei, vaikka olikin keskimääräistä peikkoa nopea-älyisempi yksilö.

    ”Älä huoli, peikkoseni”, Radak vakuutti. ”Enköhän osaa asiani. Ainakin pomonne uskoo niin.”

    Tai sitten pomomme lähetti meidät, koska ei usko niin, selakhilaani ajatteli.

    ”Esittele meille alus. Katsotaan sen jälkeen, mikä projektin status on”, selakhi-tutkija sanoi.

    XMS Angonce oli ulkomuodoltaan hyvin tyypillinen, Voitto Korporaation valmistama xialainen rahtialus. Sen siluetti oli ylhäältäpäin hieman kuin lyhyt miekka – pitkä nokka rahtitiloineen, adoriniummoottorit sivuilla ja telakoitumistila perässä. Ainoa asia, joka vihjasi alukseen kasatusta teknisesta kalustosta, olivat pitkät antennit komentosillan yllä.

    Radakin alus oli ankkuroitu pohjoisten Metrujen väliseen kanavaan monen muun ulkomaisen kauppa-aluksen tavoin. Viime aikoina xialainen kauppaliikenne oli vaikeutunut asteittain Dumen ja Metru Nuin neuvoston vastahakoisuuden vuoksi, mutta toistaiseksi Teollisuuden Kaupungin alukset eivät herättäneet turhia epäilyksiä.

    ”Kaksi päivää sitten onnistuin läpimurrossa”, vortixx kertoi innostuneena. ”En väitä ymmärtäväni koko ilmiötä kunnolla, mutta Varjoisa tulee saamaan haluamansa.” Hän avasi laboratorioonsa johtavan metallioven silmätunnisteella.

    ”Eikö tässä ole kyse pelkästä kyptauksen purusta? ” Angien kysyi astellessaan sisälle.

    ”Niin minäkin luulin aluksi”, Radak vastasi. ”Mutta tämä on jotain ihan muuta. Olen täysin perinteisen teknologian ulkopuolella.”

    Radakin valoisa, suurilla ikkunoilla varustettu työpiste oli järjestelmällinen ja siisti. Sitä dominoi massiivinen tietokone liitettynä kymmeniin erilaisiin skannereihin, lähettimiin sekä antureihin sekä jalokivilasiseen tutkimuskupoliin. Seinillä oli siististi vihreitä mallipiirroksia, joiden esittämiä asioita Angien ei juuri tunnistanut. Ne olivat ilmeisesti erilaisia robotteja sekä voimanlähteitä niille. Vahki-piirrustuksia löytyi useita, myös Kralheista ja muista eliittimalleista. Hän tunnisti pari piirustusta Sodan aikaisiksi kuviksi Mustan Käden pyöreästä symbolista.

    Pöydällä oli myös kirja, jonka välissä oli useita kirjanmerkkejä. ”Mielen Viejä”, se oli otsikoitu. Kannessa komeili kuparinen Pakari. Arkistojen kirjaston leiman huomattuaan selakhi menetti kiinnostuksensa opukseen.

    Rorzakh, jonka pää oli osittain purettu, oli kiinni pöydässä. Johdot virtasivat sen prosessorista tietokoneeseen ja syöttivät näytölle informaatiota sen vastaanottamista aalloista. Mutta laitteisto tai mittayksiköt eivät olleet mitään, minkä Angien tunnistaisi asepajaltaan Odinalta. Hän päätti antaa vortixxin esitelmöidä innostuneena sen sijaan, että kysyisi. Tekniikkaluento kuitenkin päättyi äkisti, kun Radak keskittyi kuuntelemaan viestiä, jonka kuulokkeistaan kuuli:

    ”Loiste, Lumi ja Leimahdus ovat nousseet syvyydestä. Liekki on matkalla heidän luokseen. Eliminoinko?”

  • Hohtavan Hoton majatalossa

    Nui-Koro

    Syysmyrsky riepotteli vanhaa pääkaupunkia. Liikakansoitetut kadut eivät kuitenkaan tyhjentyneet rankkasateessakaan, vaan paikallinen väestö ja evakot kulkivat kukin asioillaan kehnosta säästä välittämättä. Ylitsevuotavien rännien, mutaisten katujen ja väenpaljouden keskellä tummaan sadeviittaan kietoutunut kulkija saattoi vaeltaa Suurkylän poikki kiinnittämättä kenenkään huomiota.

    Melko syrjäisellä kadulla laahustaessaan moinen hahmo pysähtyi ja käänsi katseensa vasemmalle. Kujan päässä oli tori, jonka keskellä sijaitsi puolipallon muotoinen vesiallas. Turistikohde, nähtävyys. Polttohauta.

    Sadeviittasankaria puistatti, ja hän jatkoi matkaansa.

    Kadun päässä oli hänen määränpäänsä: suurehko majatalo, Hohtava Hoto. Rakennuksen julkisivusta työntyi tuulessa heiluva puinen kyltti, johon maalattu loikkiva tulihyönteinen näytti eksyneeltä kaatosateessa. Majatalo oli ainoa kivinen rakennus kadun varrella, kaikki muut edustivat vähävaraisempaa arkkitehtuuria. Niiden seinät olivat puuta ja katot olkiset.

    Majatalon raskaiden pariovien ulkopuolella, sateelta suojassa pienen katoksen alla, seisoi kaksi Nui-Koron siniviittaa. Puolisotilaallisen poliisijoukon matoralaisilla oli yllään tavanomainen varustus: lyhytlippainen, tumma kypärä ja tummansininen yläselkään ulottuva viitta.

    Siniviitat laittoivat koristeettomat keihäänsä ristiin oven eteen sadeviittamuukalaisen lähestyessä. Ovien takana käyty neuvonpito oli liian tärkeä häirittäväksi. Oli ollut riittävän vaikeaa tyhjentää rakennus loputtomalta tuntuvasta määrästä evakkoja. Nui-Koron katedraali olisi ollut luonnollisin ja turvallisin paikka näinkin tärkeällä kokoontumiselle, mutta sinne majoittui aivan liikaa väkeä. Jos majatalon rauhoittaminen oli ollut ongelma, olisi katedraalin tyhjentäminen ollut logistinen Karzahni.

    Sadeviitan kätköistä nousi esiin kaksi kättä. Poliiseista lyhyempi ja rotevampi heilautti keihäänsä osoittamaan muukalaista rintaan.
    ”Ei nopeita liikkeitä!” hän kivahti.

    Muukalainen veti sadeviitan taakse ja valkoinen Kanohi paljastui.
    ”Terve”, Kepe hymyili.
    Siniviitat laskivat nopeasti aseensa.
    ”Sinä! Käy ihmeessä peremmälle, olemme pahoillamme.”

    Kepe oli tyytyväinen lyhyeen dramaattisuuden hetkeensä. Hänestä ja Snowiesta oli tullut jonkinasteisia julkimoita Nui-Korossa. Kai siitä nyt täytyi vähän nautiskella.

    https://www.youtube.com/watch?v=-1BO6Aoct1Y

    Ovet avattuaan Kepe kohtasi eriskummallisen näyn. Kirjava ja suurilukuinen joukko oli ahtautunut pitkän pöydän ympärille, suuren uunin tulipesän loisteeseen. Entinen majatalon aula oli sisustettu uudelleen strategiahuoneeksi: turhat pöydät oli kasattu huoneen laidoille, ikkunat oli peitetty ja suuri kartta lepäsi levitettynä pitkällä puupöydälle huoneen keskellä. Täytetty tuhkakarhu oli kuitenkin saanut jäädä paikalleen ja tuijotti elottomin silmin, kuinka klaanin saaren kansat tekivät päätöksiä. Kaikki olivat niin keskittyneitä, etteivät edes huomanneet tiedemiehen saapumista.

    Kepen moniviikkoiset matkaseuralaiset olivat ovelta katsoen pöydän vasemmassa päädyssä, selkä Kepeä kohti. Same ja Snowie olivat ahtautuneet Matoran-kokoiselle hirsipenkile ja Bladis istui puisessa pyörätuolissa. Heidän vieressään, pöydän päässä, jökötti Tongu, pienempi pyöreä pöytä tuolinaan. Keltaisen Jätin olkapäillä istui kolme Telakan matoralaista, joista Kepe tunnisti ainoastaan Ta-Matoran Garsonin. Tongun oikealla puolella istui Iniko sekä joku puisella naamiolla varustautunut keltainen tyyppi, jota Kepe ei muistanut kohdanneensa.

    Klaanilaisten lisäksi pöydän ääressä oli lukuisia muiden asutuskeskusten silmäätekeviä. Ko-Huna-Koron neuvoston vanhimman, Turaga Uhrakin ja pöydän toisessa päässä istuvan Nui-Koron valtuutetun Kepe tunnisti. Muita tuttuja naamioita olivat ylikomisario Harkel sekä tämän henkilökohtainen avustaja Suflery. Heidän lisäksi pöydän ääressä nökötti monennäköistä Matorania, Toaa, Turagaa ja muutakin. Oli päähinettä ja naamakarvaa, poronsarvea ja korua.

    Palaveri oli selvästi jatkunut jo pitkään.

    ”Anteeksi että kesti”, Kepe puhui etsiessään katseellaan istumapaikkaa täyteenahdetusta aulasta. ”Emme ole saaneet radioyhteyttä Klaaniin viikkoihin, ja minulla oli paljon kerrottavaa.”

    Vaikka kaikkea en radioaalloilla voikaan sanoa.

    ”Lisäksi”, Kepe muisti sanoa. ”Paaco.”

    Huoneen klaanilaiset mutisivat hyväksyvästi, ulkopaikkakuntalaiset lähinnä hämmentyivät.

    ”Hyvää iltaa, Toa-veli”, maan soturi Iniko tervehti tulijaa. Tulevaisuuden kannalta oli hyvä, että joukossa oli muitakin elementaalivoimilla varustettuja, vaikka Iniko tiesi, ettei Kepe paras taistelija ollutkaan. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Tongu kätteli vanhaa tuttuaan isolla kourallaan ja puunaamioinen lyhyenläntä henkilö kumarsi Kerosiinipellelle. Hän esitteli itsensä oudolla korostuksella Toa Samoliksi, pieneltä saarelta kotoisin olevaksi uudeksi Klaanin jäseneksi.

    ”Esi-isät tervehtivät myös! Heistä sinussa on paljon hyrrää”, Samol sanoi tervehtimisien päälle. Kepellä ei ollut hajuakaan, mitä uusi Toa höpisi. Myös metsän outo sienimunkki oli yhdistänyt hänet hyrriin, mutta sitä tieteellinen Toa oli pitänyt vain Zeeronin omalaatuisuuden sivujuonteena.

    ”No”, Snowie innostui. ”Mitäs kotiin?”
    Kepe otti sadeviitan yltään ja laittoi sen naulakkoon, täytetyn tuhkakarhun viereen.
    ”Jaa. Paljon on tapahtunut.” Hän kiersi pöytää etsien vapaata istumapaikkaa. ”Ei kuitenkaan mitään niin mullistavaa kuin Ämkoon… tapaus.”

    Jo Same ja Bladis olivat tuoneet Kepelle ja Snowielle tiedon Adminin puolenvaihdosta. Erityisesti Snowie oli ottanut uutisen alkuun raskaasti. Pian hänen kantansa oli kuitenkin muuttunut, ja hän kielsi koko takinkäännöksen: lumiukko puhui Ämkoon suunnitelmasta, ikään kuin tämä olisi osa jotain ovelaa juonta. Hän ei kuitenkaan vakuuttanut kanssamatkustajiaan, tuskin itseäänkään.

    Edelliset viikot eivät muutenkaan olleet olleet otollisinta mahdollista uutistensulatteluaikaa – Zeeronin luota poistuttuaan neljä klaanilaista olivat vaeltaneet Lehu-Metsän pohjoisosista Nui-Koroon, viimeiset päivät syysmyrskyn riehuessa. Matka ei ollut sujunut vaikeuksitta, sillä vuoren etelärinteiltä aukenevat niityt olivat kuhisseet Nazorak-tiedustelijoita. Lisäksi Bladista oli täytynyt kantaa koko matka.

    ”Minulla oli heille kuitenkin paljon kerrottavaa”, Kepe selitti ja jatkoi pöydän kiertämistä. Nyt hän oli päässyt Samen kohdalle. Selakhilaani kuitenkin katsoi häneen kuin kertoen ”en ole Suga, älä ahtaudu kanssani samaan tuoliin”, ja tiede-Toa jatkoi penkinmetsästystä.

    ”Mitä sanottavaa heillä oli torakkahavainnoistanne?” Iniko kysyi ja nojautui eteenpäin.
    ”Samaa mitä teilläkin. Että kiirehän tässä tulee.”

    Kepe luovutti ja jäi nojaamaan puiseen pylvääseen. Ei hän nyt sentään uuninkaan päälle aikonut kavuta istuskelemaan.

    Pöydän toisessa päässä viikset kohosivat hieman ylemmäs, kun Harkel kohensi ryhtiään.
    ”Nyt kun kuulumiset on vaihdettu…”, hän aloitti ja nyökkäsi Kepen suuntaan tervehtien tätä. Kepe vastasi nyökkäykseen. ”…on aika palata asiaan.”

    ”Väki tuntuu siirtyvän hiljalleen kohti laitureita”, Kepe sanoi, ”Vaikka tälläisen väenpaljouden liikkeitä onkin vaikea arvioida. Kuulopuheiden perusteella laivojen lastaus alkaa kohta.”

    ”Entä ilmalaiva?” Same kysyi tavanomaisen vakavana Tongulta.
    ”Pojat paiskivat töitä kaiken aikaa, mutta taisivat saada värvättyä joukon kunnon kansalaisia avuksi”, Po-Matoran Bryttä vastasi keltaisen jätin olkapäältä. Tongu hieroi mietteliäästi leukaansa.

    ”Minä en pidä tästä. Yhtään. Mutta sepä ei sotatilanteessa ole uutta. Meillä on melkoiset panokset vaakakupeissa ja mahdollisuudet koko bingoon tuntuvat kovin kapeilta. Mutta riskipeliä on pelattava”, kyklooppi totesi tiiraillen kaikkia huoneessa olevia yhdellä silmällään.

    ”Keltainen vuori ei ole väärässä”, eräs itärannikon kalastajakylien nokkamies julisti. ”Täällä lienemme vain istuva Pokawi, torakoiden hahlon hakiessa jyvää tansseihin.”

    ”Että mitäettä?” Samol kysyi pää kallellaan, mutta kalastamies pysyi ylpeänä puheenpartensa (ja partansa) takana eikä selitellyt muukalaisille. Nui-Koron valtuutettu nousi seisomaan tuolilleen ja hiljensi muut terävällä katsellaan. Jopa karski maahaisoturi kuunteli tarkkavaisena Suurkylän johtajan puheenvuoroa.

    ”Tämä on vaikea päätös myös meille, sillä Nui-Koro on seisonut vapaana kaupunkina tällä paikalla pidemmän aikaa kuin kukaan meistä muistaa”, valtuutettu aloitti, ja Kepen ajatukset siirtyivät hetkeksi Profeetasta kertoneeseen kirjaan, ”Ja olemme avulla Mata Nuin muokanneet tästä paikasta kodin ja turvan kokonaiselle kansalle. Mutta jos kansamme aikoo selvitä, en tiedä onko meillä muita vaihtoehtoja. Mutta ehkä yhtenäisyys nostaa meidät Nazorakein imperiumia vastaan, jos vain saamme lippumme ja kansamme yhdistettyä Bio-Klaanin muurien suojissa. Arvon heimopääliköt, klaanilaiset, ystävät, on paras, ettemme enää odota. Siirtykäämme satamaan.”

  • Teologian keskipitkä oppimäärä

    Zeeronin hökkeli

    Kepe räpytteli silmiään hämmentyneenä. Munkin kysymys oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta.
    Mihin minä uskon?
    Tiedemies ei tiennyt mitä vastata – hän ei kuulunut Ath-uskoon, ja tiesi ettei voisi valehdella kuuluvansa. Se ei menisi läpi. Mutta eikö vanhus hakenut juuri sitä vastausta?

    Kepe haki katseellaan tukea muista klaanilaisista. Snowie ja Bladis näyttivät yhtä yllättyneiltä kuin hän itse, ja Same vain katsoi vakavana ulos ikkunasta. Täydellisen jäätymisen pelossa Kepe avasi hitaasti suunsa ja yritti muotoilla mielessään vastausta, mutta aihe ei ollut hänen vahvimpiaan. Kepe tiesi, ettei ollut ainakaan liian vakuuttava sellaisten kysymysten äärellä, joihin ei ollut selkeää vastausta.
    Suureksi onnekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut muotoilla kantaansa aiheesta heti, sillä Snowie oli taas äänessä.
    ”Uskomme… Tai minä uskon… Mmh, miten asiani esittäisin…” Lumiukon puhe oli hidasta ja tunnustelevaa. ”Uskon, että on asioita, sanoja ja tekoja, jotka ovat oikein tai väärin.”
    Valkeat sormet rapsuttivat valkeaa päätä. ”Ja minä uskon myös, että tässä maailmassa vaikuttaa voimia, joita emme ymmärrä ja jotka ovat yläpuolellamme.”
    Snowie vilkaisi Zeeronia ja yritti nähdä, miten tämä reagoi. Munkin kultaisen naamion syvistä silmänrei’istä ei kuitenkaan saanut luettua minkäänlaista vastausta. Lumiukko jatkoi.

    ”Lisäksi, minä uskon että… Eeh.”
    Snowien suu aukesi ja sulkeutui ja aukesi sopivia sanoja hakien. Sitten hän arveli löytäneensä ne.
    ”Uskon, että sillä ei ole väliä, että minä kutsun näitä voimia eri nimellä kuin sinä. Eihän Ath ole edes kaukana Mata Nuista… tavallaan…”
    Oranssinenäinen klaanilainen loi varovaisen toiveikkaan katseen Zeeroniin.
    ”A-haa”, Zeeron sanoi kurtistaen kulmiaan. Hän siveli sormenpäillään samaa madonsyömää käyrää keppiä, jonka toinen pää oli jakanut intiimin läheisyyden hetken sienisopan kanssa, ja toinen oli koskettanut Kepen otsaa hyvin vauhdikkaasti. Kepe katseli kepakkoa hieman neuroottisesti.
    ”Et ole vielä valinnut tietäsi, pikkuinen?” Zeeron kysyi hämmentyneenä. ”Kuulostaa siltä, että olet risteyksessä.”

    ”Mmm… Moni tärkeä kaupunki rakennettiin risteyspaikkaan…? Vähän kuin Vors-Koro?” Snowie yritti vielä hymyillä hataran vastauksensa perään.
    Keskustelu ei edennyt Kepen mielestä lainkaan edulliseen suuntaan. Niin paljon kuin hän vapaata ajatustenvaihtoa arvostikin, oli tämä keskustelu tarkoitushakuinen ja kriittisen tärkeä. Kepe puuttui tilanteeseen.
    ”Luulisin, että mitä partnerini yrittää sanoa, on että koetamme pitää mielemme avoimina. Itsekin, innokkaana tutkijana, olen aina valmis oppimaan uutta. Olen myös valmis oppimaan Athin tahdon.”
    ”Oppimaan, oppimaan!” Zeeron sanoi turhautuneena. ”Onko uskonto sinulle vain tiedettä, tieteen mies? Onko se vain limaa lasipurkissa, jota voit tarkkailla? Ei! En usko.”

    Zeeron heilautti kepakon Kepen suuntaan, tällä kertaa vain osoittaakseen tätä. Kepe ei kuitenkaan uskonut näin viattomiin aikeisiin, vaan suorastaan hypähti taaksepäin.
    ”Loogisena ajattelijana tajuat, että Mata Nuisi sanoo toista, ja isä Ath toista. Ja nämä kaksi mahtuvat molemmat maailmaasi? En usko!”

    ”Sanovatko he, tosin?” Snowie kysyi. ”Sanovatko he eri asioita? Oman elämänkokemukseni aiheen parista, ja minä olen kuitenkin ollut venytetyllä visiitillä eräässä ihme luostarissa ja näin, sanoo, että uskonnot ovat aika liki toisiaan. Etenkin, jos emme käy liian kirjaimellisiksi, emmekö voi aivan hyvin ajatella-”

    ”Emme.”
    Snowie hätkähti ja kääntyi ympäri. Puhuja oli Same. Lumiukko tiesi selakhilaanin suhtautuvan moniin ”turhanpäiväisiin” asioihin kylmästi, mutta äkkinäinen puheenvuoro yllätti Snowien.
    ”Ja jos voimme, niin miksi?” Selakhilaanin katse oli vakava ja ääni jäätävä. ”Mitä hyötyä on ohjeista, joita ei noudateta? Ohjeista, joiden noudattaminen ei ole koskaan auttanut ketään?”

    Kepe nielaisi katsoessaan pitkän sotilaan kasvoja. Same jatkoi: ”Olen nähnyt kirkkojen palavan ja voin luvata, että yksikään loukkuun jäänyt ei päässyt pakoon rukoilemalla.”
    Zeeron tuijotti purppuraisilla silmillään Samen vihreisiin. ”Sinä olet sodan mies”, onu-matoralainen sanoi synkeästi. ”Sinun kaltaisesi syntyvät sodassa. Eikö sotilaan kättä ohjaa muka muu kuin komento taistella ja tappaa? Etkö kertaakaan kysy itseltäsi, miksi taistelet?”

    Same korjasi otsanauhansa asentoa.
    ”Minä en taistele, koska jumala käskee minun taistella. Minä taistelen, koska jonkun on tehtävä se. Jonkun on mentävä veren ja raudan ja kuoleman keskelle, jotta kaikki eivät joutuisi sinne.”
    Snowie ja Kepe katsoivat Samea hieman hermostuneena. Hienovaraisuus oli näemmä jo hetki sitten vienyt bisneksensä toisaalle. Kumpikaan ei tohtinut kuitenkaan välittömästi keskeyttää moderaattoria.
    Bladis keskittyi lähinnä tuijottamaan polviaan otsa kurtussa.

    ”Selakhian mies”, Zeeron sanoi tylynä, ”Niinkö tosiaan ajattelet? Että kaikki, mihin uskon on turhaa? En ole varma, mitä sanoa.”

    Same tuhahti äänekkäästi.
    ”Anna kun minä kerron sinulle jumalasta”, selakhilaani sanoi ääni kylmänä.

    ”Kerran, vain kerran Selakhian tasavallan viimeisessä taistelussa ennen sen hajoamista, minä rukoilin. Taivaalta satoi tulikuumaa rautaa. Odotimme miesteni kanssa eräässä temppelissä, kun vihollisen veneet porautuivat rantahiekkaan. Minä pelkäsin.”
    Klaanilaiset keskittyivät kuuntelemaan. Same harvoin myönsi pelkoaan.

    ”Nostin katseeni temppelin kattoa kohti. Qwyne, Selakhian äiti katsoi minua. Tunsin sen, vaikka patsaan silmät oli peitetty valkoisella nauhalla. Jumalattaren silmien näyttäminen oli kiellettyä. Hän katseli lapsiansa, mutta ei koskaan nähnyt meitä… kuten emme mekään häntä. Nojasin temppelin kylmää kivistä seinää vasten, painoin käteni sydänvaloani vasten ja rukoilin. Lupasin pyhittää koko elämäni jumalalle ja uskolleni, jos hän antaisi meille tukensa ja siunauksensa. Lopulta miehenikin liittyivät rukoukseen.”

    Same piti hetken tauon. Hän painoi valkean kätensä otsaansa vasten. Otsaa, jolla oli nauha, joka ei peittänyt silmiä. Ei ainakaan enää.
    ”Vastausta ei tullut. Kuusi minuuttia rukouspyyntöni jälkeen vihollinen potkaisi temppelin oven sisään ja vapautti tulen. Te ette tiedä, mitä Kuningaskuntien sotien aikaan käytettiin. Oli sotilaita, joiden iho muuttui syöpäläisiksi. Oli aseita, jotka tuhosivat ruumiin, mutta jättivät mielen ikuisiksi ajoiksi tyhjiöön menettämään järkensä. Ja oli miehiä, jotka yhdellä sanalla muuttuivat purkaukseksi ikuisesti palavaa tulta ja huutoa Karzahnin syvimmistä sopukoista. Huutoa, joka ei loppunut silloinkaan, kun huutaja ammuttiin maahan.”
    Same katsoi Zeeronia silmiin. Kummankaan katse ei värähtänyt.
    ”Kun tuli pyyhki tiensä läpi temppelin polttaen kaiken ja joukkueeni selviytyjät juoksivat henkensä edestä pakoon, erehdyin katsomaan taaksepäin. Äiti Qwynen patsas oli jo liekkien ytimessä. Valkoinen nauha sen silmien edessä paloi. Tiesin, että en saisi katsoa. Tiesin, että se oli väärin, mutta en voinut vastustaa. Nauha paloi, ja paljasti takaansa…”

    Same pudisti päätään hitaasti.
    ”Ei mitään. Selakhian äidin silmäkuopissa ei ollut silmiä. Oikeus oli sokea. Jumala oli sokea. Hän ei nähnyt meitä sinä päivänä. Hän ei tulisi näkemään meitä muinakaan päivinä. Jumala ei vastannut rukouksiin, koska häntä ei ollut. Ylemmät voimat eivät luo kohtaloamme. Tyydyttikö vastaukseni, viisas vanhus?”

    Zeeron pudisti päätään hitaasti ja katsoi synkkänä lattiaa.
    ”Tuo on tyhjyyttä”, Zeeron jyrisi hiljaa. ”Epätoivoa, nihilismiä. Uskoa kylmään ja pahaan maailmaan. Sinunlaisilleko minun kuuluisi uskoa Nimdan salaisuudet, hainhammas?”

    Zeeronin ja Samen tuijottaessa toisiaan epätoivo valtasi alaa Kepen mielessä. Jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, klaanilaiset eivät oppisi mitään uutta Nimdasta. Siru pysyisi saavuttamattomissa.

    ”Hyvä on, näemme maailman eri tavalla kuin sinä. Mitä sitten? Et kerro meille mitään, me emme kerro sinulle mitään ja kaikki poistuvat tyhjin käsin?”

    Munkki näytti arvioivan tiedemiestä katseellaan. Toan ääni oli saanut uutta voimaa.
    ”Sinä ajattelet eri tavalla kuin minä”, Zeeron myönsi. ”Selakhialaisen maailma on tyhjä, ja pitkänenäisen ystävämme maailmankuva on yhtä häilyväinen kuin hänen fyysinen olemuksensakin.”
    Kepe alkoi jo maistaa epäonnistumisen. He olivat kulkeneet pitkän ja vaarallisen matkan tiedon lähteelle. Näinkö se tyrehtyisi, ennen kuin he saisivat edes yrittää sammuttaa janoaan?
    ”Mutta minä en tiedä…” isä Zeeron vielä jatkoi, ”…mitä hän ajattelee.”
    Sienimunkin keppi kohosi osoittamaan Bladista. Same, Snowie ja Kepe kääntyivät katsomaan poissaolevan näköistä skakdia.

    ”Tuota… häneltä ei välttämättä kannata kysyä…” Kepe sanoi hymyillen hermostuneesti.
    Zeeron ei ottanut vastausta vastaan ja tuijotti klaanilaisia entistä tiukemmin. Hopeinen skakdi ei tuntunut reagoivan mitenkään.
    ”Bladis?” Snowie sanoi. ”Blaaaa-diiiiis?”
    Bladis ei vastannut. Hän oli jossain kaukana.

    Jossain kaukana

    Kitaroiden kuoro jyrisi vuoria rikkovaa musiikkiaan. Oli kuin soolot olisivat miekkailleet rapeiden riffiensä terävillä metallireunoilla, singoten valtavia kipinäsuihkuja ilmoille. Kipinäsateen polttaessa aluskasvillisuutta basson jyrinä järisytti maata, pirstoi taivaan ja halkoi vedet.

    Moottoripyörän moottori jyrisi testosteronia puhkuen, kun sen kaksi pakoputkea syöksivät moottoritien ylle tulta, tulikiveä ja pikimustaa savua. Piikikkäät, valtavat renkaat repivät asfalttia riekaleiksi edetessään läpi hahmottoman aavikon. Tai lähinnä takarengas, koska eturengas oli näyttänyt juuttuneen lopullisesti keulimaan kohti taivasta.

    Sotaisan miehekkyyden kaksirenkaisen multihuipentuman jokainen metalliosa oli täynnä teräviä piikkejä. Pelti oli maalattu kuvilla valtavista lieskoista, erilaisista konetuliaseista ja hymyilevistä skakdinaisista. Vielä parinsadan metrin päässä moottoripyörän kuolemaa huutavasta keulasta juoksi pakoon kaksi nazorak-agenttia, joiden kädet oli korvattu sinihehkuisilla ja mekaanisilla vastaavilla. Torakat alkoivat hengästyä.

    ”SKARRARARARARRRRRRR”, kajahti skakdin kielen kaunein sana ja suurin lahja maailmalle.
    Mylväisyn päästi moottoripyörän päällä kahdella jalalla tasapainotteleva hopeinen skakdi, Bladis. Kasvoillaan hänellä oli suuret mustat aurinkolasit, niskassaan yönmusta nahkatakki. Toisessa kädessään hänellä oli konepistooli, jonka hän antoi tasaisin väliajoin laulaa torakoiden jalkoja kohti. Torakat kiljuivat kovin naisellisesti.

    ”JUOSKAA VAIN, PELKURIT, JUOSKAA. AAAH HAH HAH HAH HAH

    AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HA HAH

    HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA HA HA
    HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA AAAAH HAH HAH
    AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HAH HAH
    HA HA HA HA HA HA AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HA
    HA HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH
    HAH AHAHAHAHA HAHAHA AAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA

    HA

    HA HA HA HA HA HA!
    AHAHAHAHAHAHHAHAH!
    HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA HA HA HA HA

    HA
    HA
    HA
    HA!
    HA!!

    HAHA!!!

    HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!”

    Jossain vaiheessa nauru lakkasi kuulostamasta naurulta ja jossain vaiheessa se muistutti kevytkaliiberista zakazilaista konekivääriä. Mainittu ase odottikin vielä vuoroaan moottoripyörän peräosassa.
    Toisessa kädessään moderaattorilla oli valtava rautainen ketju, jota hän pyöritti päänsä yläpuolella. Se liekehti kerosiininkatkuista sinistä liekkiä, jonka savu olisi täyttänyt taivaan, jos taivaalla olisi ollut vielä tilaa täytettäväksi kaiken moottoripyöräsavun jälkeenkin.
    Moottoripyörällä istui skakdinainen, terävähampainen kaunotar, joka piti tiukasti kiinni moottoripyörällä ajavasta sotilaan komistuksesta.

    ”Oih, Bladis!” nainen kirkaisi. ”Olet niin taitava! Ja hyvä ampumaan… ja komea!”
    ”Ei nyt, beibi”, Bladis sanoi ja laukoi ilmoille sarjan varoituslaukauksia Sinisille Käsille. ’Ilmoille’ oli siinä mielessä väärä ilmaisu, että hän ampui ne torakoita kohti. ”Metsästän.”
    ”Mutta Bladis”, nainen jankutti. ”Blaaaaa-diiiiis? Bladis. Bladis Bladis Bladis.”

    Naisen ääni vaihtui jokaisella sanalla miehisemmäksi. Se alkoi muistuttaa jotakuta aivan muuta.

    ”Ei nyt”, Bladis sanoi. ”Milloin tahansa paitsi nyt.”
    ”Blaaaa-diiiiiiiiiiiis…”
    ”OLE HILJAA TAI PYSÄYTÄN TÄMÄN PYÖRÄN JA KÄVELET KOTIIN.”

    Zeeronin mökki

    Hopeinen skakdi kiristeli hampaitaan. Snowie katsoi tätä hämmentyneenä silmiin.
    ”… mi-mi-minkä pyörän?” lupsakkuuden lumiukkomainen ilmentymä sopersi.
    Bladis räpytteli silmiään hetken. ”Öh. Ei mitään.”
    Keskustelun valtasi hetkellisesti vaivaantunut hiljaisuus. Sen rikkoi Zeeron, joka loikkasi jakkaraltaan lähemmäs klaanilaisia, aivan Bladiksen eteen.
    ”Minä kysyin teiltä kaikilta, mihin uskotte”, soturimunkkivanhus sanoi. ”Sinä et antanut vastausta, skakdi.”
    Hopeinen skakdi tuijotti Zeeronin purppuraiseen katseeseen ja tuhahti. ”Mitä luulet, ukki? Kauniisiin naisiin. Tehokkaisiin moottoreihin. Isoihin pyssyihin.”

    ”…”, Kepe ulvoi.
    ”…”, Snowie vinkaisi.
    ”…”, Same manasi.

    Kepen, Snowien ja Samen katseet jäätyivät samalla lailla tyrmistyneesti. Tässä se oli. Viimeinen toivo tämän keskustelupuun hedelmällisyydestä oli halkaissut sen oksan moottorisahalla ja polttanut rungon. Zeeron pieksisi heitä puukepillä ihan pelkästä loukkaantumisesta ja lähettäisi heidät kotiin tyhjin käsin, todennäköisesti myös kävellen. Kepe tunsi sisuksiensa uppoavan. Hänelle oli annettu mahdollisuus kuulla aidolta athistipapilta tuon mystisellä tavalla Nimdaan liittyvän uskonnon salaisuuksia. Mahdollisuus, joka oli nyt hukattu lopullisesti.

    Tämä viimeinen tiedonjyvänen olisi ollut puuttuva linkki. Tämän avulla Kepe olisi ehkä saanut Nimdaa, Profeettaa ja tämän seuraajia ympäröivää mysteerien verhoa raotettua. Ehkä tämä olisi viimein auttanut häntä löytämään yhteyden näiden toisistaan irrallisten konseptien välillä. Mutta ei.
    Kepe alkoi arvelemaan, että jossain todella olikin jumala, joka päätti kaiken kulusta. Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt jotain suututtaakseen kyseisen jumalan. Leikkinyt tieteellä? Kajonnut asioihin, jotka eivät kuuluneet kuolevaisille? Mahdollisuuksia oli rajattomia. Ehkä rukoilunkin jättäminen vähemmälle oli tarpeeksi. Lopulta sillä ei ollut väliä. Toivo oli mennyttä.

    ”Hiljaa, pessimisti!” Zeeron rääkäisi taas käytännössä ei millekään. ”Fiksulla skakdilla on vielä sanottavaa!”

    ”…”, Kepe inahti.
    ”…”, Snowie hymähti.
    ”…”, Same tuhisi.
    ”…mit mmit mitä…”, Kepe hinkui.
    ”… minä minä en…”, Snowie vikisi.
    ”Vaiti”, Same tuhahti. Mitä Bladis ikinä sitten tekikään, se vaikutti toimivan.

    Bladis ryki kurkkuaan. ”Minua ei kasvatettu kumartamaan millekään jumaluuksille… ei sillä, että minua olisi ylipäätään kasvatettu mitenkään, mutta silti. Kotikylässäni ei ollut kirkon kirkkoa. Mata Nuin sijasta minusta kasvatettiin mies tarinoilla. Synnyin Zakazilla, mutta vähän liian myöhään. Sota oli jo sodittu.”
    Zeeron suki leukaansa. Bladis jatkoi ilman lupaa.
    ”Se vähän vaikuttaa nuoreen mieheen, tiedätkö? Putkahtaa tosi ankeaan maailmaan siinä vaiheessa kun siihen ei voi enää vaikuttaa. Ja kaaaaaaaaaaaaikki ympärillä puhuvat siitä kuinka skarrararrin nättiä kaikkialla ennen oli ja kuinka skarrararrin sääli on, että vanhan Tendilliun nätit pellot paloivat päreiksi. Ja siinä sitä sitten vain kuunnellaan, kuinka muut ylistävät jotain, jota ei perhana enää ole.”
    Bladis puristi kätensä nyrkkiin ja pamautti puista lattiaa.

    ”Irnakkit minä siitä. Ei minua kiinnosta, minkälainen se saari oli ennen. Sillä tiedolla ei saada peltoja kukkimaan tai hymyjä kaikkien naamalle. Siksi minä sieltä lähdinkin. Asioita ei saada kuntoon mähmimällä siinä, mitä joskus kuulemma oli! Kun voisi uskoa siihen, mitä siellä nyt on!”
    Terävät hampaat muodostivat virneen.

    ”Eli kauniita naisia, tehokkaita moottoreja ja isoja pyssyjä. Niiden puolesta minä elän, ja niiden puolesta minä kuol… itseasiassa anti olla, skarrararit kuolemisesta. Jos kuolemalla olisi turpa, minä löisin sen turpaa.”

    ”…”, Kepe totesi.
    ”…”, Snowie huomioi.
    ”…”, Same havainnollisti.
    ”Turpaan”, Bladis lisäsi perin avuliaasti.

    Same, Snowie ja Kepe olivat aivan yhtä tyrmistyneitä. Heillä oli äärimmäisiä vaikeuksia päättää, oliko äskeinen puheenvuoro ollut viisaan miehen kauniita sanoja elämänmakuisista asioista, vai Bladiksen sanoja Bladiksen asioista. Näillä kahdella asialla oli yleensä ero.
    Zeeron naurahti räkäisesti ja taputti hitaasti.
    ”Skakdi”, Zeeron sanoi. ”Minä pidän sinusta. Uskot vilpittömästi johonkin. Se on harvinaista. En näe tippaakaan epäilystä uskossasi niihin asioihin, jotka ovat sinulle tärkeitä.”
    Zeeron hymähti ja katsoi koko klaanilaisjoukkoa hymyillen.
    ”Kunnioitan sitä jopa niin paljon, että saatan harkita… saatan harkita kertovani teille tarinan.”

    Innostus kasvoi Kepen sisällä, ja se näkyi. Toan kasvot loistivat pitkästä aikaa innosta ja toivosta. Hän oli jo kaivamassa esiin muistiinpanovälineitään ja pientä kotikutoista nauhuriaan, kun Zeeron pysäytti hänen kätensä tökkäämällä sitä kepillään.
    ”Kädet pois sieltä”, soturimunkki sanoi. ”Tämä ei ole ’haastattelu’. En halua, että vangitsette ääntäni ja pistätte sillä ’teknologiikallanne’ sanoja suuhuni! Ei käy!”
    ”Itseasiassa se ei ole edes mahdollista, isä hyvä”, Kepe sanoi varovaisesti. ”Mutta… jos kerran niin haluatte.”
    ”Hyvä”, Zeeron sanoi. ”Isä Athin tarinaa ei ole tarkoitettu vangittavaksi ’teknologiikkaan’!”
    Kepe ja Snowie halusivat molemmat korjata Zeeronin sanavalintaa, mutta he päättivät jättää munkin keskeyttämättä.
    ”Mitään tarinaa ei saa vangita! Ilman kertojaa tarinat kuihtuvat ja kuolevat. Tämän tarinan kertoi minulle aikanaan isä Makandor, edeltäjäni. Hänelle tarinan kertoi Pyhä Äiti, sokea näkijä ja Athin sijainen maan päällä. Tarinat elävät kulkiessaan suusta suuhun, kirjasta kirjaan, ystävältä toiselle, opettajalta oppilaalle…”

    Zeeron oli jättää vertauskuvan tähän, mutta sitten… voi ei…

    Sitten hänen mieleensä tuli parempi.
    ”Itseasiassa voitaisiin sanoa, että… tarinan sielu on rihmasto…”

    Niin. Täältä se tulee. Täältä. Se. Tulee.

    ”… ja kaikki tarinan versiot… ovat rihmaston sieniä!”

    Noin. Nyt sekin on pois alta.

    ”Aivan!” Snowie sanoi hymyillen. ”Tarinat kuuluu vangita sieluun tai… sydämeen, eikö niin, viisas vanhus?”
    ”Noinkin sen voisi sanoa, lumi-ukko”, Zeeron hirnui. ”Mutta teidän täytyy ymmärtää, että se, mitä teille olen kertomassa on harvinaista, ainutlaatuista. Harva athistikaan tietää tätä. Saadakseen kuulla Nimdan legendan on soturimunkin astuttava kuusi ymmärryksen porrasta. He kävelevät tulisilla hiilillä, taistelevat isä Athin puolesta… antavat koko sielunsa Mielen Isälle, ennen kuin totuus paljastaa heille itsensä. Te olette erikoistapauksia.”

    ”Mikä tekee meistä niin erikoisia, että saamme… tämän kunnian”, Same kysyi ilman varsinaista kiinnostusta. Zeeronin ilme vääntyi pirulliseksi, kissapetomaiseksi hammasvirneeksi.
    ”Odotinkin tuota, Selakhian mies. Teidän täytyy vain luvata yyyyyyyyksi asia”, Zeeron sanoi. ”Silloin kun löydätte Pyhän Zeetan, se kuuluu minulle.”
    Kepe puri huulta. Hän ei ollut varma, helpottuiko tilanne yhtään.
    ”Arvelinkin”, Same sanoi. Hän ei voinut olla erityisen pettynyt. Hän ei ollut tullut tänne etsimään tietoa Nimdasta, vaan pelastamaan Kepeä ja Snowieta.

    Zeeronin tahto saada Pyhä Zeeta itselleen oli ymmärrettävää ja ehkä jollain tavalla oikeutettuakin. Tätä he eivät kuitenkaan voineet Zeeronille luvata. Siru oli vaarallinen ja parhaassa turvassa Bio-Klaanin hallussa. Jos Kepe olisi sanonut tämän suoraan, Zeeronin sanainen arkku sulkeutuisi varmasti, ja se olisi hyvin kiusallista tässä vaiheessa. Zeeronille valehtelu puolestaan olisi ollut niin ilkeä ja epäkepenomainen temppu, että se oli poissa laskuista.

    ”Mmmh. Ymmärrättehän toki, että Pyhän Zeetan perässä on muitakin kuin me, ja sen päätymisen heidän haltuunsa voimme estää vain me. Jos saamme sirun käsiimme ennen pimeämpiä voimia, teemme voitavamme kyetäksemme ennen pitkää palauttamaan sen Athin seuraajien haltuun. Enempää emme voi luvata. Ymmärrämme kyllä, jos tämä ei ole tarpeeksi.”

    Zeeron näytti hetkellisen innostuksensa jälkeen yhtäkkiä kovin pettyneeltä, mutta ei yllättyneeltä. Hän hymähti tietäväisen oloisena. Ilmeestä näki, että soturimunkki oli jollain tapaa osannut odottaa tätä.
    ”Penteleen penteleet. Ainakin olet rehellinen, hyrrä-heppu.”
    ”… mik-” Kepe aloitti eikä ehtinyt lopettaa.
    ”En tiedä, miksi olet hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi ilkikurisesti. ”Kuulosti sopivan sinulle. Mutta hyvä on. Ymmärrän kyllä. Olette sodassa, ja torakka-ritarit haluavat sirun itselleen. Annan sen mieluummin teidän kuin niiden huostaan.”
    Soturimunkki ryki kurkkuaan voimakkaasti. ”Haluan vain kysyä teiltä vielä yhden asian.”

    Purppuraisen katseen mielipuolisuuteen vyöryi roppakaupalla vakavuutta. Ainoastaan skakdien ja erään etelän liskomaisen sivilisaation katseilla pystyi tappamaan, mutta Zeeronin kylmä tuijotus melkein veti vertoja niille.
    ”Aiotteko käyttää Pyhää Zeetaa aseena?” Zeeron kysyi kylmän viileänä.
    ”Se siis on ase”, Kepe sanoi vähintäänkin puoliksi itselleen.
    ”Ha”, Zeeron naurahti kuivakasti. ”Älä teeskentele tietämätöntä. Mielen Isän suurin lahja opetuslapsilleen voi levittää vihaa ja tulta yhtä helposti kuin rakkautta ja valoakin. Olette kuulleet tarinat.”

    Emme tätä, jota yritämme saada sinusta irti, Kepe ajatteli. ”Omasta puolestani en ole kiinnostunut kenenkään tappamisesta, sirun kanssa tai ilman.”
    Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minullekaan mieli ei ole mikään tämän maailman vaarallisin ase.”

    Zeeronin katse siirtyi neljän klaanilaisen soturipuoliskoon. ”Te ette näytä yhtä rauhanomaisilta.”
    ”Me emme päätä, mihin Nimdaa käytetään”, Bladis vastasi kaivellen hampaitaan. ”Otamme käskyjä vastaan, emme anna niitä.”
    Same ei sanonut mitään. Hänen muistiinsa palautui hätäkokous, jonka myötä linnoitus oli syösty lopullisesti sotatilaan. Oliko siitä ollut viikkoja? Ei, siitä oli jo kuukausia. Ajankulku oli hämärtynyt taistelujen ja vainoharhan sumussa. Sinä päivänä Tawa oli seissyt Suuren salin korokkeella muiden adminien kanssa ja sanonut sanat, jotka kaikuivat kirkkaina selakhilaanin mielessä.
    Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.
    ”Kepe”, selakhilaani kuiskasi toalle. ”Oletko aivan varma tästä?”
    ”… mistä”, Kepe vastasi hämillään. Zeeron näytti kummastuneelta ja hieman loukkaantuneelta. Ei ollut kohteliasta kuiskia kesken keskustelun.
    ”Vanhus haluaa sirun takaisin. Jos se on Tawasta ja Guardianista kiinni, sirua ei enää edes ole tämän jälkeen.”
    Kepe näytti kiusaantuneelta. Hän ei ollut aivan satavarma, kykenikö Zeeronin tasoinen mahtava athisti lukemaan hänen ajatuksiaan. Tietenkin vain ce-matoranit pystyivät yleensä siihen, mutta entä jos ’Mielen Isä’ olikin tavalla tai toisella oikeasti olemassa? Silloin hänellä ei olisi mitään salaisuuksia.
    ”… en… en ole päässyt vielä niin pitkälle”, Kepe sopersi. Kumpi olisi väärempi vastaus? Se, että hän ei lopulta todella tiennyt, olivatko adminien aikeet Nimdan käytön suhteen muuttuneet, vai se, että lopullinen tarkoitus oli tuhota sirut lähimmässä tulivuoressa?

    Zeeron alkoi joka tapauksessa käydä entistä kärsimättömämmäksi. Snowie nieleskeli ja oli selvästi valmiina yrittämään perustaktiikkaansa eli lämpimien juttelua. Kepe kuitenkin avasi suunsa.
    ”Tuota, niin”, Kepe sanoi kuulostamatta ollenkaan yhtä varmalta kuin hänen olisi ehkä pitänyt. ”Isä Zeeron. Asia on niin, että… on olemassa mahdollisuus, että jotkut omamme haluavat tuhota sirun. Olen… olen pahoillani.”

    Zeeron räjähti räkäiseen nauruun.
    ”Tietenkin, tietenkin on!” soturimunkki käkätti. ”Luuletko, että se muuttaa jotain? Joku yritti jo tuhota Nimdaa, ja mitäs siinä tapahtuikaan? Oletteko koskaan, koskaan miettineet, miksi se on kuudessa osassa?”
    Klaanilaiset tuijottivat toisiaan hämmentyneinä. Kepe raapi päätään. Tarkoittiko Zeeron tosiaan, että oli silti olemassa jonkinlainen ase, joka tehosi Nimdaan?
    ”Tietenkin on!” Zeeron vastasi saaden Kepen hätkähtämään. ”Nimdakin on vain metalllia, ja metalli taipuu aina. Mutta se voima, joka metalliin on piilotettu ei vähene, vaikka sen tyyssijan pistäisi kuinka moneen osaan. On houkkamaista edes ajatella kykenevänsä tuhoamaan sitä lopullisesti. Sitäkö haluatte?”

    ”Ei!” Kepe huudahti heilutellen käsiään. Snowie, Same ja Bladis jäivät tuijottamaan tiedemies-Toaa kovin mykistyneinä. Administo olisi ehkä sanonut tilanteeseen jotain muuta.
    ”Minä lupaan, että heti kun sota on ohi, toimitan sirun teille”, Kepe sanoi kämmen sydänvalolla. ”Haluamme löytää sen vain suojellaksemme sitä. Minulle ei kävisi mielessäkään käyttää sitä aseena. Saat sanani.”
    Zeeron sulki suunsa ja hymyili leveää hymyä. Soturimunkin silmät sulkeutuivat viiruiksi.
    Ukko käveli huoneistonsa keskellä könöttävän puunrungon taakse kuin hakemaan jotain. Klaanilaiset tuijottelivat hetken toisiaan.
    ”Itse en välttämättä valehtelisi voimakkaalle athistille…” Snowie sanoi hymyillen hermostuneesti.
    ”En minä valehdellutkaan”, Kepe sanoi. ”Jos se on minusta kiinni, siru on hänen.”
    Bladis hörähti. ”Olisipa sääli, jos se ei olisi välttämättä sinusta kiinni.”
    ”…”, Kepe sanoi.
    ”Oli miten oli, olemme tiedon äärellä, eikö?” lumiukko puuttui keskusteluun innokkaana. ”Ei pilata tätä nyt!”

    Zeeron taputti käsiään jossain puunrungon takana, ja puisen hökkelin ikkunoiden tielle siirtyi kuin itsestään valtavia köynnöksiä. Täydellinen, pikimusta pimeys täytti tilan. Neljä paria hämääntyneitä silmiä jäi loistamaan pimeydessä tuijotellen toisiaan. Jäljelle jäi vain sienten tuoksu ja Zeeronin askeleet tikkuisella parrulattialla. Soturimunkki taputti käsiään uudelleen, ja köynnökset siirtyivät rahisten. Ne avasivat tilaan uuden valoaukon. Sellaisen jota kukaan paikallaolijoista ei ollut aiemmin huomannutkaan. Täydellisen pyöreä aukko aivan tilan katossa paljasti takaansa kaksoisauringoista nuoremman. Oli kuin aukko olisi tehty juuri tähden muotoa ja kokoa varten ja avattavaksi juuri tällä hetkellä keskipäivää, jolloin loiste oli kovimmillaan.

    Keskipäivää? Same ajatteli. Kuinka kauan he olivat olleetkaan tiedottomina? Taistelu Sinisten Käsien kanssa oli päättynyt auringonlaskun punakajossa.

    Pyöreä aukko halkaisi muuten täysin pimeän tilan valokiilallaan. Valokiilalla, joka paljasti jotain, jonka Zeeron oli tuonut keittiönsä perukoilta, verstaansa sisuksista.
    Auringon kultainen valo piirtyi täydellisenä ympyränä aivan samankokoisen ympyrän muotoiselle alustalle. Kivisen kiekon reunoille oli kerätty koko joukko pikkuruisia, kullankellertäviä kiviä. Joka ikinen kivistä oli kaiverrettu täyteen muinaisia punaisia merkkejä. Pyhää athismin kieltä, jota harva osasi.
    Kiekon reunoilla oli kuitenkin kirjaimia, joita klaanilaiset ymmärsivät ilmankin Rau-naamiota tai puolitoistavuotista muinaismatoranin kurssia ga-metrulaisessa yliopistossa.
    ATH KO RELTHE NIMDA

    Sanat eivät kuitenkaan tarkoittaneet Kepelle ja Snowielle mitään. He kuitenkin muistivat kuulleensa ne joskus villiintyneen matoran-lauman suusta. Ath-Korosta oli jo niin kauan.

    Kiviringin keskellä oli tasainen hiekka-alusta, jolla seisoi sileä, ellipsimäinen kivi. Jumala. Se tarkoitti jumalaa.
    Tällä jumalalla ei ollut kuitenkaan Mata Nuin kasvoja. Niiden tilalla oli kolmio, jonka keskellä olevasta kaiverruksesta tuijotti valtaisa silmä.

    Zeeronin naamio tuli esiin pimeydestä ja jäi leijumaan kirkkaan auringonvalon ja hämyisän pimeyden rajalle. Vekkulin vanhuksen rehevöityneet kasvot näyttivät tässä valaistuksessa vanhemmilta kuin koskaan aiemmin. Purppuraiset silmät siirtyivät verkkaisesti klaanilaisesta toiseen värähtämättäkään.
    Kädessään soturimunkilla oli kultainen seremoniasauva, joka oli ollut tätä ennen mökin seinää vasten. Sen terävän keihäänkärjen kyljet oli kaiverrettu täyteen tarinoita. Tarinoita, joita oli kerrottu satoja vuosia ja tarinoita, jotka olivat vielä kuulematta.
    Tämä tarina oli Kepeltä kuulematta.

    ”Hyvä on”, Zeeron sanoi hymisten kuin transsin vallassa, ja kiviringin kivihahmot alkoivat liikkumaan hiekan yllä kuin omasta tahdostaan.”Minä kerron teille Nimdan legendan.

    Minä kerron teille Mielen Isästä.”

  • Liskojen yö: Epilogi

    Klaani
    Ylläpitosiipi

    Kynttilöiden liekit lepattivat. Ahtaan käytävän punertava valaistus oli vähäistä, mutta tarpeeksi. Seinien kahdesta tai kolmesta pikkuikkunasta näki, kuinka synkän syysyön tuulenpuuskat riepottelivat oransseja ja punertavia lehtipyörteitä läpi hyytävän ilman. Talvi oli tulossa.

    Puisen seinäkellon pehmeä tikitys rytmitti seinää vasten nojaavan moderaattorikaksikon ajatuksia. Kullankeltainen valon Toa Umbra ja kalpea selakhilaani Same seisoivat vierekkäin pysytellen pohdiskelevassa hiljaisuudessa. Metrin päässä Umbran vasemmalla puolella oli pari puuovia, joiden takaa kuului voimakasta puheensorinaa. Kokoustila seitsemässä oli meneillään jotain niin tärkeää, että jopa korkea-arvoisimmat moderaattorit oli määrätty ulos.

    ”Melkoinen yö”, Umbra sanoi yrittäen herättää jonkinlaista keskustelua. Same tyytyi nyökkäämään hitaasti.
    ”Pakko myöntää”, Hauta kantava hahmo vastasi hetken päästä. ”Ja äänistä päätellen adminiemme yöstä tulee vielä pitkä.”

    Umbra ja Same keskittyivät kuuntelemaan ääniä, joita kantautui paksun puuoven läpi. Kivilattiaa pitkin kaikuvien askelten äänistä ja siirreltävien puuhuonekalujen kolinasta päätellen Tawa ja Guardian uusivat kokoustilan sisustusta varsin vauhdikkaasti. Molempien puheääni porautui oven läpi, mutta äänieristys vaikeutti yksittäisten sanojen tunnistamista.
    Same oli niin keskittynyt sisällään velloviin ajatuksiin, että ei osannut käsitellä tarkan kuulonsa taltioimia sanoja.
    Valon Toa Umbra oli lähempänä ovea ja kuuli paljon enemmän. Hän kuitenkin tiesi, että Tawan ja Guardianin puheet eivät kuuluneet hänelle. Ne kiinnostivat moderaattoria, mutta hän yritti haudata kiinnostuksensa puisen seinäkellon tikityksen alle.

    Umbra avasi suunsa kokonaan, mutta jäi hakemaan sanoja. Lopulta Toa-soturi sai sanansa pakotettua ulos. ”Zyglakit… minä en pidä niistä. Mutta…”

    ”Niin?” Same sanoi kysyvästi, ja smaragdinvihreä silmä vilkuili Umbran suuntaan.
    Umbra huokaisi syvään ja sulki silmänsä. ”Se sotku… Mata Nui varjelkoon. Oletko koskaan nähnyt sellaista?”

    Samen kasvoilta pystyi lukemaan, että hän oli nähnyt monenlaista. Vihreiden silmien intensiivinen katse ei värähtänytkään, mutta niissä oli hämmennystä.
    Hetken aikaa selakhilaanin sielun silmien edessä oli näkymä, jota oli vaikea unohtaa. Kun liha, selkärangat ja liskomaiset kourat olivat kasvaneet kieroon, rusentuneet oman painonsa alle ja sekoittuneet palloksi sätkivää, sykkivää, tuijottavaa ja huutavaa luuta ja lihasta, moderaattori oli voinut vain katsella ja kuunnella.
    ”Olen nähnyt elämäni aikana paljon verta”, Same sanoi. Hän ei halunnut sanojensa kuulostavan ylpeydeltä. ”Kun taistellaan, tulee ruumiita. Kun kilpaillaan elämästä tai kuolemasta, kaikki haluavat ensimmäisen vaihtoehdon. Ja kuolleet eivät näytä aina kauniilta.”

    Umbra aavisti puheen saavan jatkoa. ”Mutta?”

    ”Ei”, Same myönsi. ”En ole nähnyt tällaista.”

    ”En minäkään”, Umbra sanoi.

    Kaksikko jäi hiljaiseksi. Seinäkellon tikitys täytti jälleen pitkän käytävätilan. Puisen oven takaa kuului miesääni ja naisääni, eikä kummastakaan hehkunut ilo tai tyytyväisyys. Moderaattorien tehtäväksi jäi vartioida, että kokousta ei häirittäisi. Tällaisina aikoina kaksikko kuitenkin osasi arvostaa yksinkertaisia vartiointitehtäviäkin.

    ”Kuulitko muuten, että saimme vangittua pari zyglakia?” Umbra sanoi yllättäen. Samen viherhehkuisista silmistä näkyi, että selakhilaani siirsi sisäisen pohdiskelunsa kokonaan sivuun. Hän kääntyi Umbraa kohti.
    ”En. Onko niistä saatu mitään irti?”
    ”Kuulin vain vähän Geeltä”, Umbra sanoi. ”Toinen on vieläkin tajuton ja toinen on shokissa. Se toistelee vain paria sanaa.”
    ”Mitä sanoja?” Same kysyi kiinnostuneena, vaikka tiesi, että ei saisi paljoakaan irti.

    ”Toinen sana oli zyglakin kieltä”, Umbra huokaisi. ”Kukapa sitä sitten osaisi.”
    ”Harmillinen takaisku. Toinen?”
    Umbra kääntyi kokonaan Samea kohti ilme haudanvakavana.

    ”Arstein.”

    * * *

    Yhdellä kattolampulla valaistussa kokoushuoneessa oli vain kaksi henkeä, mutta äänistä päätellen määrän olisi pitänyt olla kolminkertainen.
    Raivokkaan huudon voimistama potku kolahti puuta vasten. Kontakti sinkosi puisen jakkaran päin seinää. Puu kimmahti taaksepäin ja kaatui kolisten kokoushuoneen kivistä lattiaa vasten. Pehmustetyyny putosi jakkaralta lattialle.
    ”Se… se… se skarrararrin…”, Guardianin ääni jyrisi. Sinisen skakdin rintakehä kohoili ja laskeutui, kun hän hengitti raskaasti. Klaanin admin seisoi kokoushuoneen pöydän edessä. Molemmat soturin käsistä olivat puristuneet nyrkkeihin.

    Tawa seisoi pöydän toisella puolella katsellen sinistä skakdia ristiriitaisin ajatuksin. Toan viitta lepäsi hänen hartioillaan lannistuneena. Sähkön toan katseessa oli väsymystä ja epätoivoa, mutta hänen äänessään yhä harmoniaa.
    ”G”, Tawa pyysi hiljaa. ”Rauhoitu… ole kiltti!” Toa erehtyi katsomaan Guardianin vasenta nyrkkiä, jossa skakdi-mies oli puristanut puista kynää. Koko nyrkki tärisi voimakkaasti, ja puunsäleitä ja hiilenpalasia putoili lattialle.
    Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Visiirin taakse piilotetut kosteat jalokivet tuijottivat punaisena hehkuvaa vihan tulta.

    Terävähampainen suu aukesi ja ulos tulvi raivoa.
    ”SE PIRAKA PITI MEITÄ PILKKANAAN!”, Guardian huusi paiskaten puukynän sirut maahan. Palaset napsahtivat rikki kivilattialla kimmahtaen eri suuntiin. Miltei välittömästi Guardian heilautti koko ruumiinsa ympäri lyöden saman nyrkin kokoushuoneen seinään. Koko huone kajahti, mutta tärähdys hiljensi sekä Guardianin että Tawan. Kumpikaan ei hengittänyt.

    Guardian lyyhisti päänsä nojaamaan seinää vasten. Seinään lyöty nyrkki alkoi vähitellen liukua alas seinän pintaa pitkin.
    Tawa katsoi pitkään admin-toverinsa selkämystä hengittämättä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Guardiania näin vihaisena. Näkymä ei ainoastaan huolestuttanut Tawaa. Jollain tasolla se myös pelotti.
    Sähkön Toa otti muutaman varovaisen askeleen kohti skakdia kiertäen pöydän ympäri. Tawa pysähtyi metrin päähän Guardianista, joka hengitti yhä raskaammin.

    ”Se skarrararrin pelkuri”, Guardian sanoi huohottaen seinää vasten. ”Se katsoi minua sellistään ja esitti viatonta sotavankia. Mutta se hetki, jolloin se jäi kiinni…”
    ”Sheelika…” Tawa sanoi yllättyneenä ja kohdisti surullisen katseensa lattiaan.
    ”Se hetki, jolloin se jäi kiinni”, sininen skakdi haukkoi puheen tahti kiihtyen. ”Siitä yöstä lähtien se pirun morsian tiesi tehtävänsä.”

    Tawa jäi miettimään Guardianin sanoja kuin naulittuna. Naisen naamion takana työskentelevä mieli yhdisti asioita aina vain kiihtyvällä tahdilla. Vähitellen ymmärryksen suorastaan näki sinisen visiirin takaa tuijottavista silmistä.

    Sama yö, jona Sheelika jäi vangiksi oli ollut yö, jona Visokki oli kadonnut. Vasta nyt Klaanin johtaja kuitenkin tiesi, että tapahtumilla oli ollut yhteys. Tässä pimeän verkostossa oli vaikea löytää kahta asiaa, joilla ei ollut yhteyttä toisiinsa.
    Ja pimeän verkosto olikin sanavalintana paras. Se oli liiankin osuva, sillä Sheelikan yhteyttä Zorak von Maxitrillian Arsteiniin – ja Avdeen – ei oltu koskaan suljettu.

    Punainen Mies ei ollut telepaatti. Hän jätti jälkeensä pimeitä siemeniään. Siemeniä, jotka kasvoivat korruption versoiksi. Versoiksi, jotka kuiskivat sanoja ja lauseita. Ne istuttivat ajatuksia, jotka muuttivat maailmankuvia. Näillä loisillaan Punainen Mies merkitsi ystävänsä ja vihollisensa.
    Mutta hän ei ollut telepaatti. Hän tarvitsi sellaisen.

    Ja sellaisen hän saikin. Kun Punaisella Miehellä oli kivenkin läpäisevä viestintäkeino, mustalla pelon siemenellä polttomerkitty agentti vangittuna Klaanin linnakkeen alle ja joukko karttakuvia eräästä hylätystä ortonilaisesta tunneliverkostosta, ei Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen taiteellista luovuutta voitu rajoittaa.

    Tawa jäi sopertamaan hiljaa. Sähkön Toan suusta tuli sanoja, jotka eivät muodostaneet lauseita. Toan kasvot kalpenivat.
    ”Sheelika… hän ei…” Tawa sanoi hiljaa. ”Hän ei voinut…”

    Guardian heilahti kokonaan ympäri ja sotasankarin ainoaan silmään syttyi tuli. ”Sinun ’viaton tyttösesi’ oli taas mukana jossain, joka tapatti viattomia!” Guardian huusi iskien kiviseinässä käyneen nyrkkinsä kokouspöydän puupintaan. Tawa näki, että nyrkissä oli karu verestävä ruhje. Toa katsoi vuorotellen sinistä nyrkkiä ja sen omistajan punaista katsetta.

    ”Guardian”, Tawa sanoi hiljaa alakuloinen katse kasvoillaan. Tawan äänensävy kasvoi kuitenkin vähitellen päättäväisemmäksi. ”Hän… sinä et tunne häntä. Tämä ei ollut Sheelikan syytä!”

    ”Minä – tunnen – hirviöt”, Guardian huusi painokkaasti. ”Minä tunnen petturit ja kostonhimoiset. Tarvitaan vain äärettömästi vihaa… ja kyky kohdistaa sitä.”
    Valkoiset skakdinhampaat puristuivat tiiviisti yhteen. ”Tyttöraukallasi on molempia. Kuinka monta ruumista pitää vielä rojahtaa Klaanin aulaan, että ymmärrät sen?”

    ”Hän ei halunnut tätä!” Tawa sanoi, ja painokkuus ja päättäväisyys kasvoivat Toan äänessä. Naisen kasvoilta näki kuitenkin vain alakulon ja lohduttomuuden. Sinisen visiirin takaa katsoivat silmät, jotka halusivat nähdä niiden edessä olevassa sinisessä skakdissa aivan, aivan muuta kuin pelkkää vihaa.
    ”Hän.. hän ei halunnut kenenkään kuolevan! Sinäkin kuulit, kuinka hän pyysi Arsteinia säästämään Santorin!”

    Guardianin suu sulkeutui ja terävä hammasrivi jäi piiloon. Guardian nosti nyrkkinsä kokouspöydältä ja vilkaisi punertavaa ruhjetta rystysissä. Skakdin kasvoille ilmestyi pieni hymy, mutta silmissä paloi yhä sama tuli.
    ”Yksi henki”, Guardian sanoi hampaidensa välistä ääni täynnä katkeruutta. ”Niin ne aina tekevät. Ne säästävät yhden hengen, että niiden omatunto ei tappaisi niitä. Yksi säästetty henki ei korvaa kymmeniä murhattuja.”

    Tawa ja Guardian olivat hetken hiljaa. Kaksikon katsekontakti ei rikkoutunut.

    ”Jos tämä yhtään auttaa, niin sinulla on kivat silmät”, Guardian sanoi, ja Tawa näytti yllättyneeltä. ”Mutta ne näkevät muissa asioita, joita ei oikeasti ole. ”
    Tawa räpytteli silmiään. Alakulo ja uupumus pysyivät Toan kasvoilla, mutta niiden sekaan oli tulvinut lasteittain päättäväisyyttä ja kasvavaa ärtymystä.
    ”Miten sinä – sinä kaikista klaanilaisista voit sanoa noin?” Tawa sanoi jäisellä äänellä. Jää alkoi sulaa, ja sen alta hehkui jotain tulisempaa. Ristiriitaisia tunteita velloi keltaisen toan sisällä. ”Sinä, skakdi, pimeyden metsästäjä… sinä, joka et kerro kenellekään edes nimeäsi! Sinä, jota vilkuiltiin pahasti ja epäiltiin vakoojaksi jo Klaanin alusta asti! Muistatko sinä, kuka puhui puolestasi?”

    Guardian jäi muistelemaan. Hän pysyi hiljaisena. Tawan äänensävy kiehui ja äänenvoimakkuus kasvoi. Hän otti muutaman askelen niin, että oli hetkessä lähempänä Guardiania.

    ”Minä puolustin sinua silloinkin, kun sinut haluttiin karkoittaa! En edes tiennyt aina, miksi tein sitä. En tuntenut sinua. Minulla ei ollut mitään syytä jatkaa sitä. Mutta silti jotenkin näin, että sinä ansaitsit suojeluamme.”

    Tawa huokaisi syvään. ”On välillä tosi vaikeaa olla ystäväsi, tiedäthän sen?”

    Guardian oli hiljaa hetken. Sitten hän hymähti, mutta ei hymyillyt. Raivon tuli kyti vielä pienenä kekäleenä skakdin sisällä.
    ”Anteeksi, Tawa”, Guardian sanoi synkästi ja huokaisi. ”Ehkä sinä näet vain asioita, joita haluat nähdä. Myös minussa. Ja ehkä näkisit Sheelikan oikeat värit, jos ruumiskasassa olisi ollut paras ystäväsi.”

    Tawan keltaiset kasvot kalpenivat. Päättäväisyys ja viha katosivat. Jäljelle jäi pelkkää jäätä.

    … paras ystäväsi…
    … paras ystäväsi…

    Kajahdus kaikui kokoustilassa, kun käsi kohtasi posken. Skakdi ei osannut odottaa keltaisen kämmenen läpsäisyä. Se ei ollut voimakas eikä kivulias, mutta se oli odottamaton.

    Guardian näytti siltä kuin olisi saanut ohimoonsa matalalla lentävästä kuolonpeiposta. Hän jäi vain räpyttelemään silmiään hämmentyneenä. Sinisen olennon suu jäi auki ja ainoa silmä jäi katsomaan keltaisen käden omistajaa.
    Tawa ei tuijottanut enää Guardianin silmiin. Näytti siltä kuin kaksi vähitellen kostuvaa silmää olisivat katsoneet sinistä skakdia, mutta oikeasti ne katsoivat hänen lävitsensä. Jonnekin kauemmas. Jää oli sulanut, mutta alla ei ollut mitään.
    Tawan suu aukesi, mutta sanoja ei tullut. Lämmin hengitys puhalsi tiensä ulos suusta ja oli kuin Toa olisi halunnut sanoa jokaisen sanan, joka pyöri hänen mielessään.

    Hetkellinen kipu skakdin poskella katosi hitaasti olemattomiin. Se palasi ja kaikui Guardianin päässä, kun hän näki Tawan särkyneen ilmeen.

    ”Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä”, Tawa kysyi hiljaa ääni väristen.

    Kysymys jätti kokoustilaan pelkän hiljaisuuden. Kaksi adminia seisoivat metrin päässä toisistaan kuunnelleen ajatuksia, jotka vaativat heitä sanomaan jotain. Molemmat olivat hiljaa, mutta pieni ääni molempien sisällä toisteli yhtä ja samaa sanaa. Se oli sanoista vaikein.

    Kumpikaan ei tehnyt elettäkään pyytääkseen anteeksi, vaikka molemmat halusivat sitä.

    Kaksikon katseet kohtasivat vielä kerran, mutta he kääntyivät välittömästi poispäin toisistaan. Selät vastakkain Tawa ja Guardian seisoivat mahdollisesti minuuttien ajan paikallaan, kunnes Tawa lähti astelemaan hitain ja kaikuvin askelin kohti suuria puuovia.

    ”Tuota…”, Guardian sanoi hiljaa, mutta lause ei saanut loppua. Sukkeluudet olivat vähissä. Kerrankin sininen skakdi jäi täysin sanattomaksi.
    Kokoustilan ovet aukesivat. Ruosteiset saranat lauloivat alakuloista duettoaan, kun Tawa asteli viittaansa piiloutuneena ulos kokoustilasta. Näkökenttänsä äärirajoilla Guardian näki hetkellisesti vain purppuraisen viitan heilahtelua, kunnes sekin oli pian poissa.

    * *

    Same ja Umbra kohottivat kulmiaan, sysäsivät itsensä kauemmas seinästä takanaan ja suoristivat ryhtinsä, kun suuret puuovet aukesivat ja käytävän synkkyyden avasi ovien välistä tuleva valo. Valokiilaan ilmestyi viitakkaan naishahmon muotoinen varjo, jonka perässä seurasi hitaasti ulos kammiosta asteleva sähkön Toa.
    Umbra ja Same suoristivat ryhtejään entistä kunniallisemmiksi ja nostivat kätensä sotilastervehdykseen, kun he näkivät Tawan. Klaanin johtajan kasvoja ei nähnyt kovin selkeästi, kun hän seisoi moderaattorien edessä käytävän varjon ja kokoushuoneen valon rajalla.

    ”Neiti Tawa”, Umbra sanoi herrasmiehen elkein.
    ”Johtaja”, Same sanoi yksiselitteisen kunnioittavana.

    ”Helei”, sähkön Toa sanoi niin hiljaa, että äänensävystä ei ottanut selvää. ”Hätäkokous… päättyi. Voitte mennä nukkumaan.”

    Moderaattorit olivat ihmeissään. He päättivät teeskennellä kuulleensa oven läpi vähemmän kuin olivat oikeasti kuulleet.
    ”Mutta Tawa”, Umbra sanoi kohteliaasti. ”En usko, että kukaan meistä pystyy nukkumaan tällaisena yönä…”
    ”Yrittäkää”, säröilevä ääni sanoi, kun Tawa kääntyi poispäin kaksikosta. Purppurainen viitta heilui moderaattorien edessä kuin linnakkeen liput syystuulessa, kun nainen asteli käytävää pitkin kohti adminien yksityistiloja.

    Umbra katseli johtajansa loittonevaa selkää ja oli jo valmiina tottelemaan tämän komentoa, mutta yhtäkkiä Same päätti puhua.
    ”Admin Tawa”, kunnioittava mutta väsynyt ääni huusi perään. ”Tämä oli ’Zorak von Maxitrillian Arsteinin’ kädenjälkeä, eikö ollutkin?”

    Viitan ja sitä kantavan naisen liikkeet pysähtyivät. Tawa jäi seisomaan käytävän päähän. Se riitti vastaukseksi Samelle.

    ”Feterra odottaa holvissani”, Same sanoi. ”Haluatko nähdä sen?”

    *

    Kokoushuoneessa oli enää vain joukko kaatuneita tuoleja, lattia täynnä puunsäleitä ja sininen skakdi, joka istui tuolilla etunojassa ja katse lattiassa. Ovet olivat auki, mutta Guardian kuunteli Samen sanojen sijasta omia ajatuksiaan.
    Sininen skakdi katseli veristä ruhjetta rystysissään. Se kaipaisi sidettä, mutta ei enää edes sattunut. Ruhjeesta juurikaan välittämättä sotaveteraani siirsi toisen kätensä vasemmalle poskelleen ja piti sen siinä.

    Sillä hetkellä skakdi halusi vain lyödä itseään tylpällä esineellä silmiensä väliin. Hänen kätensä puristui tuolin jalan ympärille.
    Guardian kuitenkin päästi irti tajutessaan, että itsekidutus ei tekisi sanottua sanomattomaksi.

    Rivakka läpsäisy omalla kädellä toiselle poskelle kuitenkin toi lievää mielenrauhaa.

    Skakdi huokaisi syvään. Tawan viimeinen kysymys kaikui hänen ajatuksissaan uudelleen ja uudelleen. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.

    *

    Kylmä lattia tuntui Tawan jalkojen alla ja yksi ainoa kysymys piinasi hänen mieltään.
    Tawa oli nähnyt pahuuden. Hän oli katsonut sitä silmiin, mutta se oli antanut hänen elää. Tawa oli hengissä vain siksi, koska pahuus oli halunnut Toan tietävän, minkälainen maailma oli.
    Myös Same oli nähnyt pahuuden. Ja silti moderaattori oli reagoinut Avhrak Feterraan sisuksiin raivolla, jonka kaltaista ei moderaattorin kasvoilla ollut näkynyt aikaisemmin.

    Samen kysymys kaikui Tawan ajatuksissa. Hän ei halunnut kuulla sitä enää.
    Haluatko nähdä sen?

    Kysymys ei vaivannut sähkön Toaa siksi, koska se oli vaikea. Se ei vaivannut häntä siksi, koska hän pelkäsi sitä, minkä saisi nähdä. Kysymys vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.

    ”En halua”, Tawa sanoi vapisevalla äänellä. ”Mutta minun täytyy.”

    * *

    Kysymys ei vaivannut sinistä skakdia siksi, koska se oli vaikea. Se vaivasi häntä siksi, koska hän tiesi vastauksen.

    Etkö sinä halua nähdä maailmaa, joka voi olla kaunis ja hyvä?

    Haluan, Guardian ajatteli. Mutta en voi.

    [spoiler=* * *]Siinä teille köyttä kahdeksi viikoksi. Hei hei ja hyviä kirjoittamisia.[/spoiler]