Pieni kalastusalus lipui halki Hopeisen meren Ga-metrun edustalla.
Toisaalta alus vaikutti hyvin hoidetulta, mutta toisaalta sen omistajalla ei selvästi ollut suuria rahamääriä käytettävissään. Tai ehkä kuluneen punaisen maalipinnan ehostus ei ollut hänen tärkeysjärjestyksessään korkeimmalla paikalla. Perämoottori vaikutti uudelta ja kävi tasaisesti ilman merkkejä vanhasta iästä tai epäkuntoisuudesta.
Veneessä oli yksi matkustaja, joka istui sen takaosassa. Hän sammutti moottorin ja sai aikaan radiohiljaisuuden, jonka rikkoivat vain merilintujen ääntely ja aaltojen tasainen lipuminen aluksen ohitse. Tänään oli tyyntä. Vene pysyi tarpeeksi paikallaan, tai sitten matkustaja ei vain välittänyt paikkansa säilyttämisessä.
Aluksen suippo muoto ei jättänyt matkustajalle ylenpalttisesti istumatilaa, mutta tämä ei vaikuttanut välittävän. Veneen etuosa oli hyvässä käytössä: useat siististi laatikkopinot ja säkit täyttivät sen miltei kokonaan. Jonkinlainen järjestys tavaroilla vaikutti olevan, sillä raskaimmat ja suurimmat laatikot olivat pohjimmaisina. Päällimmäisiksi jäivät ilmeisesti erinäisiä pikkuesineitä sisältävät pussukat, joista yhteen matkustaja kurkotti.
Sen sisällöksi paljastui kiikari. Pussin pohjalle jäi muutama kiiltävä metallinkappale, jotka saattoi tulkita laitteen varaosiksi. Matkustaja sulki pussin huolellisesti, sitoi sen kiinni ja asetti takaisin samalle paikalle, josta oli sen ottanutkin. Sitten matoran nosti kiikarin harmaalle jalolle komaulleen ja suuntasi sen kohti mannerta.
Tänään oli hyvä päivä tarkkailla.
Ko-matoran laski kiikarit ja käynnisti moottorin kääntääkseen venettä hieman. Operaatio rikkoi hetkeksi tarkkailupaikan rauhan. Matoran yritti uudestaan ja tyytyi näkymään. Sitten tarkkailija suuntasi kiikarinsa kohti satunnaiselta vaikuttanutta kohtaa horisontissa ja laski ne erään puulaatikon päälle.
Matkustaja kurotti kohti toista pussia. Siellä oli muutamia hedelmiä, jotka ko-matoran nautti katsoen aina välillä kiikareillaan joko mannerta tai merta. Hälyttäviä käänteitä ei vaikuttanut ilmenevän.
Toisaalla neljän toan joukko avasi portin, jota ei oltu avattu pitkään aikaan.
Toisaalla leijuva massa sekasortoa jatkoi olemassaoloaan Hopeisen meren yllä.
Toisaalla juuristo tunkeutui halki kaupungin etsien erästä, jota ei koskaan löytäisi, koska etsi väärästä paikasta.
Ja kaiken tämän havaitsi hiljainen tarkkailija.
Mutta kiikareiden ja jonkinlaisten mielenvoimien yhdistelmä, vaikkakin tehokas, ei suinkaan onnistunut koluamaan läpi koko maailmaa.
Toisaalla tiedemies liikahti valmistaen itseään kohtaamaan tulevan.
Toisaalla kahvionpitäjä nielaisi, kun sämpyläkuljetus oli myöhässä.
Ja toisaalla joku heräsi keskeltä metsää eikä tiennyt, miten oli sinne päätynyt.
Toisaalla ja taas toisaalla maailman monimutkainen koneisto jatkoi tasaista tikitystään, jota ei kukaan vaikuttanut saavan pysäytettyä. Tai edes hidastettua. Sekuntista toiseen, minuutista toiseen yksittäiset palaset maailmaa ja käsitykset niistä sortuivat, mutta häiritsivät suurta kokonaisuutta vain yhtä paljon kuin yksittäinen vesipisara pudotessaanä Hopeiseen mereen.
Tarkkailija ei voinut saada selville sitä kaikkea.
Hän ei välittänyt.
Joskus oli yritetty luoda täysin säännönmukainen maailma, jota olisi ollut mahdollista mallintaa tarkasti. Jossa jokaisen kappaleen paikkaa olisi voitu esittää ajan funktiona. Jossa epäjärjestys ja epäkuntoisuus olisivat olleet eilisen myyttejä, jossa uljaat huomisen jumalat olisivat määränneet jokaisen liikkeen tarkasti.
Jotkut ajattelivat, että jumalat vaikuttivat maailmassa aktiivisesti. Laskeutuivat alas tuhoamaan vääräuskoiset ja palkitsemaan uskollisimmat.
Joukko oppineita oli luullut löytäneensä totuuden.
Jumalat määräsivät säännöt.
Jollain tasolla maailman täytyi toimia säännönmukaisesti. Olisiko Mata Nui luonut satunnaisuudelle, epätäydellisyydelle perustuvan maailman? Vastaus oli ilmiselvä. Kysymys oli vain siitä, kuka pääsisi lähimmäs täydellisyyttä. Kuka saisi karsittua pois eniten päämäärättömyyden ja turhuuden tasoja.
Mutta se oli menneisyyttä.
Vai oliko?
Joueran nimi oli noussut uudelleen pintaan. Kaikkiin todisteisiin nojaten oli pakko todeta, että tämä oli luultavasti elossa.
Ko-Matoran laski kiikarinsa ja otti uuden hedelmän.
Saarelle saapuneet saattaisivat tarjota oivan tilaisuuden tilanteen korjaamiseen. Kunhan tarkkailija vain pelaisi korttinsa oikein.
Ja hän pelasi korttinsa aina oikein.
Tarkkailun jatkuessa tilanne Hopeisella merellä pysyi rauhallisena. Hyvä tarkkailija ei tietenkään häirinnyt sitä, mitä tarkkaili. Mutta valitettavasti aina lopulta tuli aika puuttua tapahtumiin. Mitä maailmasta sai irti vain katsomalla? Vaivalla hankittua tietoa kunnioittaakseen oli se laitettava käyttöön.
Merilintu kirkui lähellä. Epätärkeää.
Ennusteet lupasivat arvaamatonta tapahtumien sarjaa, eikä edes huolellisesti havaintoja tehnyt tarkkailija voinut olla täysin varma siitä, mitä saattaisi lopulta käydä. Merkkejä jonkinlaisen kliimaksin tulosta oli ollut näkyvissä jo kuukausia niille, jotka osasivat niitä hakea, mutta ko-matoran oli silti joutunut yllättymään osapuolten ja muuttujien määrästä.
Niin moni halusi sirun.
Mutta se saattoi olla tarkkailijalle myös eduksi.
Titaanien rymistessä jäi runsaasti pieniä rakoja, joista joku pienempi tekijä mahtui täyttämään omia tarkoitusperiään.
Burnakin raato kujalla aamulla. Maha revennyt rapujalan alla.
Linnoitus pelkää minua. Olen nähnyt sen naamion alle.
Kadut ovat viemäreitä. Katuojat täynnä valheita. Kun viemärit vihdoin aukeavat, petturit hukkuvat.
Kaikki shippauksen ja surmaamisen saasta kuohuu heitä vyötäröön asti, ja moderaattorit ja adminit huutavat: “Pelasta meidät!”
Ja minä kuiskaan: “Ehkä.”
… se nyt on kuitenkin työtäni.
Tapaus Hotelli – Toinen päivä
Neito tuijotti minua silmiin tulisella katseellaan. Tumppasin tupakkani kämmenselkääni. Aivan kuten tumppasin tunteenikin. Ei minulla ole aikaa rakkaudelle. Olen omistanut itseni tälle kaupungille. Tälle syntien linnoitukselle.
Nostin neidolle hattua, kuten herrasmiehet tekevät. Tiesin ettemme koskaan voisi saada toisiamme. Tiesin, etteivät huulemme koskaan kohtaisi. Mutta sen uhrauksen minä olen valmis tekemään. Koska olen ainoa, joka voi. Koska olen ainoa, jonka sydän riipivästä kivustakin huolimatta kestää sen.
Jätin postitoimiston neidon kylmästi taakseni. Hänen vihreät kasvonsa ja maskiinsa kiinnitetty niittyjen kaunein kukka kummittelivat mielessäni vielä matkallani läpi sateisen torin. Kirjeeni on varmasti turvassa hänen hellässä huomassaan.
“Nascosto”, minä kirjoitin kirjeen päälle. “Nascosto.” Ah, kuinka sensuelli nimi. Sinne toimeksiantajani halusi minun lähettävän tutkimukseni. Uskon, että hänen toverinsa on tyytyväinen löydöksiini, mutta työ ei ole vielä tehty. “Pahin on vielä edessä”, ajattelin. Kuinka oikeassa olinkaan.
Palasin kaupunkini synkkiä katuja pitkin asunnolleni. Toimeksiantajani oli jättänyt minulle viestin. On lähtenyt hoitamaan asioita toisaalle. Pyysi minua jatkamaan hetken ilman häntä. Sytytin tupakan. “Tietenkin”, ajattelin sätkän savutessa huulessani. “Tietenkin minä jatkan.”
Deekoo tuijotti minua ikkunalaudalta taas tänään. Ei uskaltanut tulla lähelleni. Hän on yhä vihainen. Kenties sanani häntä kohtaan olivat karut, mutta mitä mies voi tehdä vihalle sisällään? Kyllä hän leppyy. Hän aina leppyy. Tässä armottomassa maailmassa meillä on vain toisemme.
Kävin taas illalla hotellin raunioilla. Romuttuneenakin se piti sisällään lukemattomia salaisuuksia. Polttajien motiivit tulisivat paljastumaan vakaissa käsissäni. Oikeus johdattaisi minut heidän työnantajalleen.
Pilvien takaa esiin tuleva kuu hymyili minulle tänään. Onnetar oli jälleen kanssani. Revolveri löytyi hakkeen keskeltä. Sen valmistaja oli raaputettu pois, mutta vaihtoehtoja ei ollut paljoa. Zakazlainen, siitä olin varma. Aion viedä aseen kontaktilleni. Hän jäljittää kyllä sen omistajan.
Kiedoin harmaata takkia tiukemmin ympärilleni. Syystuuli oli kylmä. Yhtä kylmä, kuin sydämeni. Nousin taas kellotorniin iltani päätteeksi. Sieltä minä katsoin, kuinka kaupungin likainen yöelämä luikerteli taas ulos limaisista luolistaan. Ja siellä, heidän joukossaan näin taas hänet. Naisen vihreässä naamiossaan.
“Älä huomaa minua”, minä toivoin. “Älä huomaa, että salaa sinua kaipaan.” Hän hymyili kuulle taivaalla ja minä hymyilin hänelle. Se tuntui hyvältä. Hymyileminen.
Tornista laskeutuminen oli vaikeampaa, kuin olin kuvitellut. Haavani siteiden alla viilsivät vielä. Veden tohtori oli paikannut minut kunnialla, mutta aikani metsien ylväänä soturina olivat takuulla ohitse.
Asuntolan käytävällä törmäsin taas pimeään ystävääni. Mies kaasunaamarin takaa tervehti minua. Ja minä tervehdin häntä. Mysteerinen konemies vietti nykyään paljon aikaansa yksin. Epäilyttävää, mutta hän on ystäväni. Siksi en ryhdy toimiin.
Deekoo nukkui jo palatessani taas kotiin. Nostin trenssini henkarissa kaappiin sen lukemattomien identtisten tovereidensa joukkoon. Siistin sen lahkeet vielä joutessani. Päivä oli ollut pitkä, mutta minulla oli silti aikaa. Suljin kaapin perässäni ja heitin hattuni kohti naulakkoa. Se jäi hakaan ensimmäisellä yrityksellä. Niin tarkka heittokäteni oli.
Sade alkoi taas ropista ikkunaani. Olin saapunut kotiin sopivasti välttääkseni sen. Sammutin huoneistoni valot ja tuijotin yksinäisenä ulos ikkunastani.
“Minä olen etsivä, jonka tämä kaupunki ansaitsee”, kuiskasin itselleni, “Mutta en etsivä, jota he tarvitsevat juuri nyt.”
Kolmas päivä
Tänä aamuna minä kuulustelin viimein ”sitä matorania”. Hän on epäilyttänyt minua alusta asti. Aivan liian pitkä ollakseen tavallinen kansalainen. Mustavioletti. Käyttää samaa nimeä, kun suojelijoidemme päällikkö. Mutta hän ei murtunut. Vain todelliset valheen mestarit voivat vastustaa keinojani. Tuntien jälkeen päästin hänet menemään, mutta vannoin tarkkailevani häntä. Yksikään liike ei jäisi minulta huomaamatta.
Myös toiset uudet kasvot ovat herättäneet huomioni. Hattu ja hame. Volitak kasvoinaan. Hän näyttää rehdiltä. Ei mitään epäilyttävää. Poistin hänet mahdollisten epäiltyjen listalta.
Lounastin tänään Puis un sac, l’hommessa. Ystäväni kaasunaamarissa liittyi seuraani. Vaihdoimme kuulumiset. Hänkin työskentelee mysteerin parissa. Sanoi, että voisi kaivata apuani. Lupasin auttaa. Kaltaiseni mestarietsivä osaa työskennellä kahden tapauksen kanssa samaan aikaan.
Ystäväni halusi jotain ulos karanteenista. Hän luottaa kykyihini. En aio tuottaa pettymystä.
Sanoi, että siellä on titaanin ruho. Rautaisen miehen teknologinen ihme. Ystäväni menetti erään sen sisälle. Oli kaatunut mahtavan vihollisen miekkaan. Kunpa olisin ollut paikalla silloin. Olisin iskenut pahan maahan yhdellä väkevällä iskulla!
Ystäväni ei tilannut mitään. En usko, että hän on syövää sorttia. En minäkään. Söin silti. Se on tuska, joka miehen on kestettävä. Kuin mies. Se tuska.
Syötyäni lähdin kävelylle satamaan. Siellä mietin Tapaus Hotellin yksityiskohtia. Miksi juuri hotelli? Mitä salaisuuksia se pimeyden rakennus oli pitänytkään sisällään? Mitä se oli tehnyt ansaitakseen rankaisevat ja armottomat liekit?
Kaivoin taskustani savukkeen, mutta tuuli sammutti viimeisen tulitikkuni. Heitin sätkän veteen. Sauhu olisi kelvannut, mutta minut on tehty kärsimään. Nielin pettymyksen. Jatkoin eteenpäin. Koska minun täytyy. Koska kuka suojelisi kaupunkiani, jos en minä?
Deekoo oli tänään hieman paremmalla tuulella. Hän osoitti pienen karvaisen käsimerkin minulle, kun saavuin taas asuntooni. En välittänyt. Heitin hänelle pähkinän.
Muistan yhä päivän, jolloin voitin hänet Xialaisessa pokerissa. Taitoni siinä pelissä ovat legendaariset. Voitto oli minulle tietenkin helppo. Säälin apinaa. Sen häkki oli pieni. Se tuijotti minua vetisin silmin. Omatuntoni ei sallinut jättää sitä. “Diddyking”, sen nimi oli. Mutta Deekoo sopii sen arvolle paremmin. Onhan hän sentään suuren etsivän uskollinen apuri.
En saanut taaskaan unta, joten nousin taas kirjoittamaan. Olin käyttänyt viimeiset lanttini kirjoituskoneen musteeseen. Ei enää savukkeita minulle, mutta tapausten dokumentointi menee addiktioiden yläpuolelle. Merkintäni saavat siis jatkua.
Neljäs päivä
Tänä aamuna poistin kellon seinältäni. Se ei valvottaisi minua enää yhtään yötä. En normaalisti antaisi aikaraudan häiritä minua, mutta Tapaus Hotelli on saanut minut astumaan rajojeni yli. Stressi tekee minusta herkän. Paitsi sydämestäni. Se on yhtä kylmä, kuin rannan kylmin kivi.
Kävin karanteenissa tänään, kuten ystävälleni lupasin. Näin titaanimiehen vain vilaukselta. Vastaanotossa sanottiin, ettei sitä voitu luovuttaa ilman ylläpidon lupaa.
“Oikeus ei vaadi lupaa!”, minä lausuin. Mutta vastaanotto ei taipunut. Olen lisännyt heidät hotelliepäiltyjen listaan. Korruptio on syvällä kaupungissani. Mutta minä olen tullut pelastamaan heidät itseltään!
Muistelin tänään taas menneisyyttäni. Voi, kuinka traaginen se onkaan. Vähempi mies ei olisi kestänyt sitä, mitä minä olen. Sillä minut on maailma kovettanut. Xian karu kasvatti. Saapunut maailmaan ilman armoa. Maailmaan, jota ruskean hyönteisen raivo uhkaa.
Eivät ole vyöryneet sisään vielä. Tietävät minun olevan täällä. Ovat älykkäitä pirulaisia nuo ruskeat tuholaiset. Tajuavat, etteivät voittaisi tulitaistelussa. Koettavat tulla salaa. Viiltää, kun olen nukkumassa. Mutta ei onnistu sekään, ei todellakaan. Deekoo vahtii selustaani uskollisesti. Tekee sen vielä salaa. Näyttää siltä, kuin nukkuisi.
Tilaamani kyltti oli saapunut tänään. Naulasin sen asuntoni ulko-oveen.
Yksityisetsivä, se sanoi puisella petsatulla pinnallaan. Yksinkertainen. Kaunis. Ei se enempää vaatinut. Nyt jäisin odottamaan uusia toimeksiantoja. Niitä odottaessa selvittäisin kuitenkin Tapaus Hotellin. Uskon, että minulla on uusi johtolanka.
Yhteyshenkilö oli jäljittänyt aseen. Pettämätön vaistoni oli ollut oikeassa. Ase oli zakazlainen. Lähetin tehtaalle kirjeen. Vaadin saada tietää heidän myyntitietonsa. Vihreäkasvoisen naisen käsi kosketti omaani, kun ojensin kirjeen hänelle postitoimistossa.
Tukahdutin tunteet sisälläni ja jatkoin matkaani. Keräsin taas katseita matkalla kotiin. He epäilevät. He kaikki epäilevät! Voi kuinka he tietäisivätkään. Tietäisivät huivin taakse piiloutuvasta suojelijastaan. Mutta mies ei pröystäile teoillaan. Sillä minä olen varjoissa. Ja varjoissa minä olen vahvin.
Vielä yksi yllätys sisältyi päivääni. Puntti tulitikkuja oli jätetty kyltin komistaman oveni viereen. Sen päällä oli lappu, joka sanoi vain ”- K”.
Minulla on siis salainen ihailija. En ole yllättynyt, mutta en saa päästää häntä liian lähelle. Seurani on vaarallinen. Kuolema kulkee kantapäilläni.
Yöllä päätin myös, että lahjoitan kelloni pois. Kuulen sen, vaikka suljin sen lipastoni sisälle. Pettämätön kuuloni on kirous siinä, missä se on lahjakin.
“Tik, tok.”
Kärsin siis vielä yhden yön. Koska pystyn siihen. Koska olen tämän kaupungin vartija.
Umbra pyöri isossa sängyssään. Peitto kiristyi hänen ympärillään. Hän oli nukkunut selällään, mutta nukkui nyt vatsallaan. Niskaa kivisti, mutta hän ei sitä unessa tiedostanut, sillä unessa oli jotain muuta kamalaa. Uni itsessään oli tämän maailman viheliäisin ase.
Mieliavaruus oli selviytynyt elohopeapainajaisesta. Hän ei ollut nyt tähdissä vaan jossain aivan muualla. Jossain, joka vaikutti aivan tämän todellisuuden asialta, mutta eihän sitä voinut tietää, koska kaikki oli subjektiivista. Uni oli vain liian todentuntuinen.
Siinä hän oli luolassa. Luolassa maan alla.
Hän käveli syvemmälle luolaan. Maa oli kostea syksyn takia ja siellä täällä meni kastematoja ja etanoita, mutta ne olivat vielä kohmeessa. Painovoiman matoran näki edessään tienviitan, jossa luola haarautui.
Matoran erotti hämärästi kyltissä matoranien kirjaimet: a, e ja t.
Kaikkialla oli pimeyttä, niin mustaa pimeyttä että se söi kaiken valon. Pimeydessä räjähti. Rapujalkainen sotakone meni seinästä läpi. Kultaista Akakua kantava turaga kaatui maahan. Laukauksia. Huutoa. Kirkumista. Valokiviä putosi alas luolan katosta. Ruskea raaja, joka puristi kylmää kivääriä. Värikkäitä kiviä. Oudot palvontamenot. Kahvia. Turkasta. Toimintafiguureita. Ikävää naurua. Kuolemaa. Kuolemaa kaikkialla. Kieuntaa.
Rivi hampaita. Paljon hampaita. Savua. Pitkiä, tummahaarniskaisia sotureita juoksi kauhuissaan ympäriinsä. Paljon tuhoa. Soturit keräsivät kuusi erilaista kiveä ja jotain alkoi syntyä niiden keskelle, mutta kuvajainen vaihtui kun kuusi tummaa soturia, joiden alavartalot olivat aineettomia saapuivat paikalle kuin aaveet.
Välähdys valtaistuimesta, jolla makasi valkomustaa haarniskaa kantava olento, jonka vartalossa oli koko vartalon halki mennyt viilto. Olennon naaman toinen puoli oli kokonaan poissa ja sen päässä oli vain yksi kuollut silmä. Olennon otsalla oli valkoinen, kuin kahdesta valkoisesta sirpistä tehty tiara.
Kuvajainen vaihtui mekaaniseksi tappajaksi, joka ampui hänen ainoan ystävänsä tästä maailmasta, orton Levahin. Energiapurkaus sulatti olentoparan kuoliaaksi. Se näytti perin sotkuiselta ja ikävältä tavalta kuolla. Levah oli sentään saanut hautajaisensa, mutta niin monet tässä maailmassa eivät.
Feterra käänsi mekaanisen päänsä täysin ympäri kuin pöllö ikään. Sen hohtavan hopeinen ruumis kimmelsi unimaailmassa. Plasma-aseiden piiput savusivat vielä. Käsky: Antaudu valon toa
“En minä ole mikään toa!” ylisuuri matoran huusi ja lähti karkuun. Feterra ei pitänyt siitä, että sen käskyä ei toteltu.
Käsky: Vangitse valon toa. metalliolento sanoi ja lensi matoranin perässä. Sen mekaaniset kourat eivät noudattaneet mitään fysiikan lakeja. Ne venyttivät itseään kuin teleskoopit. Ne saivat lopulta Umbran syleilyynsä ja puristivat häntä lujaa niin että luut alkoivat rusentua.
Juuri kun toivo alkoi olla mennyttä jotain odottamatonta jopa unimaailmassa tapahtui. Silmiä polttava valo ilmiintyi kuin tyhjästä ja poltti Feterran silmät voimakkuudellaan. Se muodosti kultaisen valoprojektorin, joka puhui Umbralle. Feterra päästi otteensa matoranista ja liukeni olemattomiin kuin unen vaihtuessa toiseksi, vaikka miljöö pysyikin samana.
“Kuka olet?” matoran kysyi oudolta pelastajaltaan. Hänen äänensä kaikui oudosti unessa, vaikka se näyttikin siltä kuin olisi avaruutta.
“Ystävä menneisyydestä”, kultainen olento sanoi.
“..?” matoran ilmeili. “En minä sinua tunne, mutta kiitos, että pelastit minut tuolta Feterralta”.
“Majakka. Sinun pitää nähdä totuus”, kultainen olento kertoi. Se ei paljoa auttanut Umbraa.
“Et anna vastauksia yhtään”, matoran sanoi tylsistyneenä. “Kertoisitko jotain josta saa selkoa?”
“Kuolo ei minua vielä korjannut, valon lapsi”, kultainen valo kertoi Umbralle unessa. “Sinun pitää löytää ystäväni, sillä hän on pulassa. Mene pimeyteen, sillä sinua tarvitaan siellä”, ääni kertoi.
“Tutki muistojasi. Saat kyllä vastauksen tähän arvoitukseen. Minun on mentävä, sillä olen heikko ja minun pitää kerätä voimaa. Voimaa heräämiseen”.
“…”
Valopallo katosi. Uni loppui ja pikkumies heräsi.
Hän oli hiestä märkä. Klaanin pihamaalla biomekaaninen kukko kiekui. Joku uusi asukki oli tuonut kaikki kotieläimensä telttakylään, joka oli kasvanut kaupungin aukioille. Joku heitti linnoituksen ikkunasta sitä Bohrok-energiajuomatölkillä. Lintu hiljeni nopeasti.
Matoran venytteli, jolloin lihakset ja pallokupit päästelivät hassuja niksautusääniä. Hän venytteli niskaansa. Sekin rutisi paljon. Tuntui hyvältä vapauttaa lihasjännitys. Matoran hyppäsi ylisuuriin aamutohveleihin, jotka kuuluivat huoneen oikealle omistajalle.
Kahu oli taas karannut öisille retkilleen. Iso haukka tarvitsi paljon saalista. Sitä se löysi retkiltään saarella. Oli ihme ettei Allianssi ampunut lintua alas, vaikka se mitä todennäköisimmin lensi myös heidän valtaamillaan alueilla. Yleensä lintu löysi itsellensä syötävää Guartsu-vuorelta tai Lehu-metsästä. Umbra oli joskus itsekin mennyt linturahin mukaan retkille.
Kaikkialla oli pölyistä, sillä paikan asukki ei ollut koskaan paikalla ja pikkuinen Umbra vietti yleensä päivänsä Klaanin kahviossa tai auttamassa klaanilaisia pienissä askareissa. Herätyskello näytti kellon olevan vasta neljä aamulla. Olisi aivan liian aikaista edes Klaanilehdelle ja kahviossakin olisi tähän aikaan vain joitain outoja tyyppejä. Kyösti siellä saattaisi olla puhumassa Lakarja-Nuista ja siitä miten se pitäisi palauttaa Vinkistöliittoumalta. Kahviossa olisi saattanut myös kuulla asioita
Aivastus. Ja toinenkin. Pölyä meni sieraimiin. Hyh hyh. Siivota pitäisi. Ja äkkiä.
Jos Umbra olisi nähnyt molekyylitasolla, olisi hän nähnyt joka paikassa mikroskooppisen pieniä protodiitti-loisia, jotka pesiytyivät ikäviin paikkoihin. Jotkut väittivät että ne syntyivät alkusynnyssä liasta ja roskasta, mutta tätä ei kukaan osannut todistaa, koska ketään ei kiinnostanut niiden tutkiminen.
Voitto Korporaation N00N00-imuri löytyi nopeasti Umbran vaatekomerosta, joka näytti siltä kuin sinne ei olisi kukaan koskaan astunut sitten aikojen alun. Jostain syystä komerossa oli myös Ehlek-Combi -mikroaaltouuni hätätilanteita varten.
Matoran tuikkasi imurin johdon pistorasiaan ja alkoi imuroida pölyistä läävää. Ääni herätti varmasti läheisten huoneiden asukkaat, mutta siitä hän ei välittänyt. Oli tärkeämpää siivota paikka.
Oli kuin koko huone olisi kärsinyt ja yritti lopettaa epänormaalin ja kammottavan toiminnan vapauttamalla ilmaan kaiken pölynsä, mitä itseensä oli kerännyt kaikkien niiden siivoamatta jätettyjen vuosien aikana. Imuri oli kuitenkin liian voimakas, eikä pöly selvinnyt pitkään.
Fikou-hämähäkki säikähti imurin ääntä ja kipitti piiloon lipaston laatikkoon. Hämähäkki alkoi kaivaa hädissään paperipinoja ja tehdä niistä itselleen turvapaikkaa, koska imurin ääni ei ollut kauhean tuttu rahille. Pian ilmassa leijaili muutama kellastunut paperi.
“Mitäs mitäs?” U kysyi itseltään kun nosti paperin maasta. Paperin teksti oli osittain haalistunut, mutta siitä saattoi erottaa tekstin “Huippusalainen” ja RITARIKUNTA.
“Mihin ihmeeseen tämä liittyy oikein?”
Hän jäi lukemaan paperia:
Vaikka Varjopaholainen vaikuttaa vaarattomalta, on häntä pidettävä silmällä, kuten Miekkapirua ja Verkonkutojaa. On myös pidettävä silmällä muita epäilyttäviä kohteita, joista odotamme sinun raportoivan. Punainen metsästäjä on erityisen epäilyttävä, koska hänellä on yhteyksiä niin moniin henkilöihin ympäri maailmaa. Haluamme hänenkin tekemisistään lisätietoja.
Tarkoittaako tämä, että Toa-veljeni on lähettänyt tietoja klaanilaisista jollekin ‘ritarikunnalle’? Umbra ei voinut olla ajttelematta. Mata Nuin ritarikunta? Sen isoveli oli maininnut joskus. Kenties eronsa yhteydessä.
Paperissa mainittiin, että Miekkapiru ja Varjopaholainen ovat aiheuttaneet välillä harmia ritarikunnalle, mutta että heistä ei kuitenkaan kannata huolestua. Heidän silmälläpitämisensä on parempi asia kuin vangitsemisen yrittäminen ja siinä epäonnistuminen.
Mielenkiintoista. Mihinköhän näillä nimillä oikein viitataan?
Kirjeenvaihtoa löytyi paljon ja päiväyksiä oli usean vuoden ajalta. Umbra penkoi papereita. Niissä mainittiin monia eri klaanilaisia, monia tosin joillakin koodinimellä, ettei niiden sanomaa ja asiayhteyksiä tajuaisi niin helposti.
Pitäisiköhän näistä kertoa johtajille, vai aiheuttaisiko se vain harmia sodan runtelemassa klaanissa? Tutkija ei tiennyt. Hän keräsi paperit nippuun yhteen laatikkoon, ja miettiessään, mitä niille tekisi, hän tuli vilkaisseeksi kelloa.
Voi piru! Hän oli myöhässä!
Matorania hiukan pidempi ja raskasrakenteisempi olento juoksi alas kierreportaita. Hänen pitäisi jo olla sen yksityisetsivän luona! Kello alkoi olla jo pian sovitun ajan ja Umbralla oli kova kiire. Outoa kokovartalotakkia pitävä mies ei antanut odottaa itseään. Ties mitä hän voisi saada aikaan.
Moderaattoreidenkin luona pitäisi myös käydä, hän tajusi kiirehtiessään. Olisi paljon tehtävää ennen lähtöä tutkimaan, mitä oikeasti tapahtuu Ma Wetissä. Ja se tarkoittaisi ehkä kohtaamista nazorakien kanssa.
Umbraa puistatti. Hän halusi vain saada homman liikkeelle ja saada tehtävä aloitetuksi. Qewa-fikou jäisi hänen kaksosensa kämppään pitämään seuraa paikan uudelle asukille, kuka ikinä Nui-koron väestä sinne pääsisikään.
Umbra aloitti matkansa kohti aamu-unisen Bio-klaanin linnoituksen käytäviä. Matoranilla oli mukanaan toa-veljensä yleisavaimet kaiken varalta. Oli tosi outoa olla hereillä käytävillä ennen kuutta aamulla. Vain muutama hassu vartija ja yökyöpeli tuli vastaan.
Pitkähkö faxonkasvoinen vihreä matoran hoiperteli Umbraa vastaan käytävällä. Hän oli perin huonovointisen näköinen, vaikka kantoikin jo valmiiksi vaalean vihreää kanohia. Matoran haisi kovasti viinalta ja tupakalta.
“KaikHi On menNYTh!” outo heebo huusi viinanhuuruisena. “Die Tärtää ei enää ole!”
“Mistä sinä oikein puhut kaveri? Nyt on aamu. Ei tähän aikaan juoda”, Umbra vastasi. Kaveri haisi kovasti viinalta ja halvoilta steltiläisiltä kapsaisiinisavukkeilta. Ne olivat oikeasti syövyttäviä ja siksi niitä ei kukaan polttanut. Ainakaan selvänä.
“SamEH jA NE SKARRARARARIN ANGORANGERIT!” le-matoran huusi.
“Et vastannut kysymykseeni kaveri”, Umbra koetti rauhoittaa tilannetta. Ties vaikka joku Dinem tai Bob heräisi tämän känniääliön huutoihin. Tässä tilanteessa varmaan tarvittaisi jotain moderaattoreita.
“Meidät on alishtettu. Olimmeh ennen jalhoja pirhaatteja… nyt siivoamme vessanpönttöjä ja luuttuamme lattioita!”
“…” sanoi Uu.
“Olet muuthen aikha ishokokoinen mathoran. Minhä olenh vainh ‘hik’ pitkä ja luihku Un-Tak!” matoran oksensi lattialle Umbran eteen. Vain vaivoin Uu väisi yrjöohjuksen.
“Ehkä sinun kannattaisi vain rauhoittua”, Umbra sanoi ja auttoi kännimatoranin istumaan. Vartijana toimiva ta-matoran tuli samassa paikalle kyselemään mitä skarrarraria tyypit tekivät tähän aikaan oksentelemassa.
“Rauhoitu Hyur”, Umbra kertoi. “Un-Takilla tuntuu olevan vähän huono päivä”.
“Se on ollut ihan sekaisin siitä asti kun turaga Anonymmeli kuoli maksakirroosiin. Eli viikon verran”, Hyur sanoi kylmän viileästi.
“Ai ai. Outoa etteivät Kupen taidot riittäneet hänen parantamiseensa”, Umbra sanoi puoliääneen.
Un-Tak alkoi nyyhkyttää lattialla. Oksennusta valui kaverin faxonilla. Kännitoranin katsominen ei ollut kauhean mukavaa.
“Huolehditko Un-Takista kun minä menen käymään asioilla?” Umbra kysyi Hyurilta. Matoran-vartija nyökkäsi hyväksyvästi ja päästi violettimustan kaverin jatkamaan matkaansa.
Ei tarvinnut mennä monta kerrosta alaspäin kun moderaattorien päähuone löytyi, olihan päämoderaattorin asumus modetornissa.
Uu saapui moderaattorien ovelle. Hän koputti oveen. Ei vastausta. Koputti uudestaan. Jonkun aikaa koputeltuaan rupesi häntä harmittamaan ja pikkukaveri otti mukanaan olevan Toa Umbran modekiven ja näytti sitä oven sensorille. Ovi aukeni varsin helposti tämän jälkeen. Tiedä
Montaakohan Klaanin sääntöä oikein rikoin tälläkin tempauksellani, hän mietti.
Moderaattorien huone näytti enemmän kerhotalolta kuin suuren järjestön poliisivoimien päämajalta. Bohrok Energy Drink-automaatti, jossa oli myös nykyisin Karhuhai-tölkkejä oli päämajan keskuspaikalla. Sen vieressä oli pöydällä vanha ehkä Zakazin sotien aikainen kahvinkeitin. Kahvinkeittimen vieressä oli Samen tuhkakuppi ja kuusi tuuletinta, jos selakhimoderaattori polttaisi kahvitaukonsa lomassa.
Ehkä oli liian aikaista olla kyttäämässä modejen huoneessa. Kellohan oli vasta kuusi aamulla.
Matoran-Umbra istahti mukavaan nojatuoliin ja painoi silmäluomensa kiinni. Unta oli saatu viime aikoina aivan liian vähän.
Unessa matoran oli kammiossa, jossa elohopeainen meri lainehti kuin se olisi elävä. Se kiemurteli oudon sinihohteisen sirun ympärillä. Sirussa oli outo symboli, jota matoran ei ollut ennen nähnyt. Hopeinen olemus alkoi muotoutua sirun ympärille ja muodostaa outoa humanoidirakennetta. Olennon päässä oli jättiläismäistä akakua muistuttava naamio, joka kuitenkin oli muovautunut erillisistä palasista. Se alkoi muistuttaa kasaa johtoja, massaa ja kovaa metallia, jossa siellä ja täällä oli hammasrattaita.
Hirviömäinen nousi massasta, tai se oli itse massa. Sitä Umbra ei tiennyt, mutta oletti. Hän leijaili turvallisesti massan yläpuolella.
Kaikki tuntui jäätävän kuolleelta. Kylmältä ja elottomalta. Sieluttomalta.
Olento alkoi lähestyä Umbraa, avaten naamionsa kidan kuin supussa oleva kukka terälehtensä. Hammasrattaat ja johdot näkyivät olennon henkitorvessa ja sillä ei ollut ollenkaan kieltä. Vain pitkät metallihampaat. Hopeisen kammotuksen sisältä paistoi sinistä valoa, hehkua joka vain kasvoi ja kasvoi.
Ennen kuin kita ehti saavuttaa Umbran kaikki räjähti. Jäljelle jäi vain sinihehkuinen siru.
Kuului kova ääni. Kuin nyrkki olisi osunut ruokapöytään. Umbra säpsähti. Nyrkki oli lyöty pöytään.
“Mitä sinä täällä moderaattorien tilassa teet ilman lupaa?” valkoista hau-naamiota kantava moderaattori Same kysyi edessään heränneeltä kääpiöltä.
“Minulla on Toa-Uun modekivi, koska löysin sen tyypin lipaston laatikosta”, matoran kertoi totuudenmukaisesti. Ajattelin, että voisin tulla tänne kun oli asiaakin ja en saanut nukuttua millään.
“Ei se silti oikeuta sinua hiippailemaan tänne ja käyttämään päämoderaattorin tavaroita, vaikka teknisesti olisittekin sama henkilö”, Same säpsäytti. Hän oli vielä vähän väsynyt ja kärttyisä. “Keitä koko modeporukalle kahvia ja ota itsellesikin. Puhutaan sitten siitä sinun asiastasi”, moderaattori ehdotti. Kunnon musta kahvi laittaisi hänenkin aivonsa pyörimään.
Umbra otti mittalusikan kolmisormiseen kouraansa ja lappoi kahvijauhetta pannulliseen kahvia. Moderaattoreille oli selvästi varastoitu parempaa kahvia kuin kahvion asukeille, koska tämä kahvi oli parempilaatuista kuin se kahvi mitä Mokel tarjoili kahviossa.
Kahvinkeitin alkoi porista iloisesti ja kohta he saisivat ihanaa laillista piristettä.
“Mitä asiasi oikein koskee, ‘Umbra’?” Same kysyi vihdoin kun matoran oli laittanut kahvin tippumaan.
“Allianssia ja rintamalinjoja. Haluan tiedustelijaksi”, pieni otus kertoi. Tai ei se pieni ollut, melkein lyhyen toan kuten Samolin pituinen.
“Kuka haluaisi ehdoin tahdoin tiedustelijaksi? Meillä on kyllä sotureita ja urheita laivastolaisia, jotka käyvät retkillä kun tilanne vaatii”, selakhi kertoi. Häntä epäilytti tämä heppu, vaikka Make oli kertonut Matoran Umbran olevan ihan luotettava kaveri.
“Olen kyllästynyt juomaan kahviossa täti Mokelin kahvisekoituksia, pelaamaan Kapuran jengin kanssa tylsiä roolipelejä tai vääntämään kättä Äksän kanssa. Haluan olla kuten Toa Umbra ja olla hyödyksi täällä. Tai no enemmän hyödyksi kuin hän itse. Tyyppi kun on aina poissa ja jossain seikkailuilla”.
“Umbra on kyllä ollut aika kauan poissa, mutta hän tekee vihdoin jotain hyödyllistä jos tuo Klaanille Nimda-sirun Metru Nuilta”, selakhi kertoi. Hän ei yleensä kyseenalaistanut Umbran toimintatapoja, mutta viime aikoina tuntui siltä että niin olisi pitänyt tehdä jo aiemmin.
“Mistä te tiedätte Umbran ja muiden tekemisistä?” Umbra kysyi. Same ojensi tälle kirjeen, jota matoran silmäili nopeasti.
“Ai näitäkö ne uneni hopeiset asiat olivat?! Epäkuolleita mekanotoia”, matoran hihkaisi luettuaan hetken kirjettä.
“Sinä olet nähnyt niitä unissasi? Miten se on mahdollista?” Same kysyi epäuskoisesti.
“Me jaamme jonkinlaisen yhteyden keskenämme. En tiedä miten se käytännössä toimii. Ehkä Visokki tai Manu osaisivat kertoa sen, onhan ainakin Manu vieraillut meidän päidemme sisällä”, Umbra kertoi.
Same vaikutti epäuskoiselta. Pikkukaverin tarinat vaikuttivat kuin huonosta fanfictionista peräisin olevilta. Silti viimeaikoina oli tapahtunut todella outoja asioita. Toisesta ulottuvuudesta peräisin olevan kaverin tarinat eivät olleet yhtään sen oudoimpia jos vaikka vertasi niitä nazorakiin, joka liittyi Klaaniin, havaintoihin lentävästä linnoituksesta kaukana merellä ja merirosvolaivoista, joiden pelastusveneinä on manaatteja.
“Palatkaamme aiheeseen. Haluat siis lähteä tutkimaan lähiympäristöjä russakoiden varalta? selakhimoderaattori kysyi ja joi tummaa kahviaan.
“Minusta ne eivät vaikuta kauhean torakoilta. Enemmän ne minusta muistuttavat muurahaisia, koska montako kertaa sinä olet nähnyt yhteiskuntatorakoita?” Umbra höpötti.
Same ei sanonut mitään. Ainakin kaverilla oli yhtä paljon hyönteistietämystä kuin Toa Umbralla selakhi mietti.
“Meillä ei ole kyllä antaa sinulle gukkoa tai lentohärveliä retkiäsi varten”, Same kertoi lopulta lyhyen mutta kiusallisen kahvinhörppimishiljaisuuden jälkeen.
“Ei tarvitse. Onhan se jättihaukka siellä Umbran kämpässä. Kämpästä puheen ollen, voitte antaa sen jollekulle evakolle vuokralle. Minä kun voin viipyä retkelläni pidempään ja ei olisi muutenkaan järkevää, että niin iso kämppä on tyhjillään. Uuden asukin pitäisi kuitenkin ruokkia se hämähäkki tai siis koirahan se käytännössä on”, matoran lopetti puheripulinsa.
“Ehkä me teemme asialla jotain, jos meillä ei ole kiireellisempiä juttuja silloin”, Same kertoi. Oikeasti moderaattorit hukkuivat työsarkaan sotatilan, petturitutkimusten ja kaikkien mysteerien kanssa.
“Olikohan asia sillä selvä?” Umbra kysyi. “Kiitos kahvista ja toivottavasti tapaamme vielä joskus”, pikkukaveri sanoi ja ojensi nyrkkinsä Samelle. Same tarttui matoranin nyrkkiin kuin kätelläkseen sitä.
“Ole hyvä vain. Ja jätä se modekivi tänne meille. Toa Umbra saa sen palattuaan. Meidän pitäisi varmaan keksiä sinulle jokin parempi nimikin kun kerran meillä on kaksi Umbraa ja nimeämispäiväkin on tulossa”, Same kertoi ja lisäsi ajatuksissaan jos siis olemme silloin hengissä.
Umbra antoi modekiven Samen kouraan. Oli järkevää antaa se moderaattoreille turvaan. “Pitäkää se tallessa”, matoran sanoi.
“Pidämme kyllä”, selakhi vastasi. Hän hymyili jo hieman. Vaikka olikin väsynyt.
“Minulla alkaa olla kiire tapaamaan Xiantosta”, Umbra sanoi ja laittoi kahvikuppinsa pöydälle.
“Xiantosta? Miten Xiantos tähän liittyi?” Same kysyi ääneen hölmistyneenä. Matoran oli jo ehtinyt ovelle.
“Se kuulemma tekee tutkimusta”, Umbra huikkasi. “Se on moro sitten”.
Same jäi moderaattorien huoneeseen lipittämään kahviaan. Tämä tummapaahto Meksi-koron parhailta viljelmiltä oli kyllä hintansa väärtiä. Ja oli tärkeää että sitä riittäisi. Kello löi jo yhdeksää. Tick tock.
Tick tock.
”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?” Rautakala kimahti vaativasti. Vortixx, joka yritti näyttää kiireiseltä ja keskittyneeltä, ei siirtänyt katsettaan telenäytöstä huomioidakseen.
Selakhi odotti pitkiä sekunteja, yrittäen samalla päättäväisesti murhata Mielitutkijaa katseellaan. Valitettavasti – tai onneksi, Radakin näkökulmasta – hän ei kyennyt hajottamaan asioita molekyyleiksi hailtiasilmillään.
”Hetki”, punamusta vortixx vastasi ohimennen ja syventyi johonkin koneensa ääressä. Se ei vaikuttanut huomiota vaativaa pimeyden metsästäjää.
”Okei, okei! Se, joka väitti selakheja rauhallisiksi ja hillityiks-”
Rautakalan murhaava katse keskeytti vortixxin. Mielitutkija pyörähti tuolillaan neljännesosaympyrän ja laski kädet syliinsä. Liskomiehellä oli päällään laboratoriotakkinsa.
”No. Nyt kuuntelen”, hän totesi rauhallisesti, vaikkakin edelleen ilman tarpeellista vakavuutta.
”Oletko ajatellut tätä tilannetta kovin montaa kertaa läpi?” selakhi kysyi romahtaessaan istumaan. Hänen äänestään aisti ärtymyksen ja turhautumisen lisäksi myös sääliä – tai pikemminkin pelkoa.
”No ajatteleminen on vähän erikoisosaamistani”, vortixx vastasi omahyväisellä virneellä.
”Katsos”, hän jatkoi. ”Apuvoimien hankkiminen vain varmisti sen, Varjottu ainoastaan häviää jos hän pettää minut. Nyt minun pelistä poistaminen on tullut hänelle huomattavasti kalliimmaksi. Hän voittaa eniten, jos pysyy suunnitelmassamme – Nimda minulle, vahkit Metsästäjille.”
”Radak, sinä kuvittelet tämän olevan matematiikkaa. Että voisit vain laskea yhteen hyödyt ja haitat ja sen perusteella nähdä, miten joku toimii”, Angien vastusti.
”Mutta Varj-”
”Älä kerro minulle Varjotusta! Minä tiedän, millainen hän on!” metsästäjä kimahti.
Vortixx huokaisi. ”Kun kävin Odinalla keväällä, tapasin Kummisedän. Olin ennen sitä täysin maassa – ilmeisesti eräs tuttuni suositteli minua Varjotulle, kun he pohtivat Metru Nuin puolustusta. Niin, joka tapauksessa – ei Varjottu ollut mikään pahuuden jumala. Hän oli oikeastaan ihan niinkuin kuka tahansa Xian tai Steltin aristokraatti – ainoastaan hieman tappavampi ja voimakkaampi. Joka tapauksessa, näin kyllä hänen suunnitelmansa. Hän kertoi minulle paljon silloin. Meillä oli jonkin aikaa aika hyvä kahdenkeskinen luottamus.”
Angien pyöräytti silmiään toivottomana.
”Varjottu laskee asioiden arvot rahassa, niin hän selitti. Mikä on täysin ymmärrettävää, koko nyky-Xia perustuu siihen arvomaailmaan! Kun hän laskeskelee, millä saa eniten voittoa tästä Metru Nuin solmusta, kyllä hän pääsee helpommalla kun ei uhraa joukkojaan Zainahia vastaan. Uskon, että hän tajuaa sen, kunhan saa asiasta tiedon. Varjolisko on kuitenkin rationaalinen ja-”
”Sinä saatat olla älykkäin typerys, jonka olen ikinä tavannut”, selakhi tuskaili. ”Sinä luotat Varjottuun? Kuinka typerä pitää olla uskoakseen, että hän haluaa parastasi ja pitää sinua tasa-arvoisena kumppanina? Luulin, että typerimmätkin tietävät, että Varjottuun ei voi luottaa.”
”Eivätko nuo sanat ole suussasi aika… kapinallisia?”
Ja selakhi huokaisi kolmoispistemäisen turhautumisen myötä jälleen kerran. ”Ei se, että Varjottu on epäluotettava, ole mielipiteeni. Se on destralin fakta. Ei Varjottuä kiinnosta, pidetäänkö häntä luotettavana vai ei – valtaosa tietää jo valmiiksi, että hän ei ole luotettava.”
”Silti, miksi hän pilaisi sopimuksemme Nimdan tähden? Hän haluaa Metru Nuin, en usko sirulla olevan hänelle mitään arvoa-”
Rautakala oli hetken hiljaa. ”Kun olit Odinalla”, hän aloitti lopulta. ”Näyttikö mestari sinulle… aarrekammiotaan?”
”Enpä usko”, vortixx vastasi. ”Mitä tekemistä sillä on-”
”Varjotulla on pakkomielle. Kaikki mystinen ja selittämätön kiehtoo häntä suunnattomasti. Hän on kerännyt aikojen saatossa valtavat määrät eksentrisiä esineitä ja asioita, jotka historia on jo unohtanut. Hän pitää jopa osaa Metsästäjistä aarteinaan.”
”Ymmärrän hyvin hänen kiinnostustaan.”
”Pahinta on se, että se ei ole enää vain kiinnostus”, Angien madalsi ääntään. ”Se on mielisairaus. Hän haluaa päästä syvemmälle ja syvemmälle. Muistan, miten hän esitteli uutta henkivartijaansa – kuollutta akshikromidia, jonka oli herättänyt jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan. Puoli Odinaa oli kauhuissaan, ja se on paljon sanottu. Kerrotaan, että hän leikki myös Puhdistajan elämällä ennen kuin tämä katosi.”
Hiljaisuus.
”Minusta tuntuu, että hän kuvittelee olevansa jonkinlainen jumala. Suuri Olento. Velho. Ja kun hän sai ensikosketuksen Nimdaan, se vain paheni. Hän vakuuttui siitä, että siru on ratkaisu kaikkeen. Hän on kohdistanut viime aikoina valtavasti miehiään ja rahojaan athismin legendojen ja Nimda-tarujen tutkimiseen. Jos hänen pitää asettaa vaakakuppiin Nimda ja Metru Nui, se kallistuu sirun puolelle.”
Vortixx näytti epävarmalta. Epäilevältä.
Tärisevältä.
”Minun… minun pitää ajatella. Järjestellä asioita”, hän lopulta vastasi.
Angien asteli tyhjään huoneistoon, jossa oli vielä vähän aikaa sitten ollut viisi tylsistynyttä pimeyden metsästäjää tappamassa aikaa. Nyt se oli hiljainen. Voi ei, ne ääliöt ovat menneet tekemään jotakin typerää, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Toivottavasti ne olivat vain jossakin Po-Metrulaisessa baarissa tai jotakin vastaavaa, hän toivoi, mutta kaikki puhui sitä vastaan. He olivat ottaneet aseensa mukanaan – eikä Jakaja kanniskellut naurettavan kokoista konekivääriään turhaan. Se typerän suuri viulukotelo, jonka draakki oletti jollakin tapaa piilottavan aseensa, oli myös otettu. Kuten myös se Panostajan instrumenttisäilö, jossa oli yleensä ammuksia pienelle legioonalle.
Rautakala avasi radiolähettimen ärsyyntyneenä ja yritti saada yhteyden Kersantin kantamaan kapulaan. Loputtoman pituisten kohinantäyteisten sekuntien jälkeen peikko vastasi.
”Ei nyt saatana, meillä on vähän-”
”Kersantti, se on Rautakala. Mitä destr-”
”Me yritämme helvetti kiivetä hissikuilua! Että joku muu hetki!”
Selakhi huokaisi. Syvään. Käsin kosketeltavaa turhautumista huokuen.
”Ala selittää. Mitä te kuvittelette tekevänne?”
”Hoitaa homman, matalauta! Ei se pirun vortiks olis mitään saanu kuitenkaan aikaan, ja kun sen lonkeropellet tuli, ni me pojat mietittiin, että karzahni! Mei haetaan se saakelin taikarauta ihan ite, ja viedään se suoraan pomolle!”
Linjalta kuului, miten jokin metallinen putosi. Ritilä, kenties. Kiroilua ja sähinää seurasi sitä.
”Hetk- missä te olette?”
”No tää vortiksis kamu, tää robomies, kysyttiin siltä ku se on niitä asioita varjostanu. Se kerto mielellään, et tältä heltä lääkärisakalta löytyis tietoo, mitä me tarvitaan.”
Miksi Radakin vakooja olisi kertonut heille sen? Eihän Mielitutkija halunnut, että metsästäjät saisivat sirun… kamala ajatus heräsi. Entä jos Radak ja sen tiedustelija pelasivat hänen metsästäjänsä pois pelistä laivalta? Mitä jos he suunnittelivat, että he ja toat tappaisivat toisensa, ja ne destralin kromidit surmaisivat viimeisen osapuolen, ja ottaisivat sirun-
”Tuo ei ole hyvä idea”, hailtia vastasi hiljaa. ”Teitä pelataan.”
”Helvetti nyt, ei kiinnosta, Fisu! Tää on se, miten me hoidetaan tää tehtävä parhaiten. Me selvitetään missä se ihmekivi on, ammutaan kaikki surkeat entiset skrallit mitkä yrittää olla meiän tiellä, otetaan se ja voitetaan tää koko roska. Mut nyt turpa kii ku kuulustellaan tota yhtä.”
Angien halusi kuristaa jotakin. ”Ei se toimi niin”, hän valitti ja jatkoi. ”Ette te voi tehdä omianne tuolla tavalla! Meillä on metsästäjissä organisaatio, Kersantti, ja sinä jos kuka tiedät, että se on olemassa syystä! Mestari nimitti minut Metru Nuin operaation johtoon, ja minun olisi pitänyt olla mukana päätöksenteossanne. Emme me ole mikään toa-tiimi, minkä jäsenet saavat tehdä omiaan vapaasti, vaan-” taustaäänistä päätellen Kersantti ei kuunnellut. Hento naisääni sopersi jotakin jään toasta joka ei ymmärrä ja valon toasta joka…
”Toia, saatana”, Kersantin etäinen ääni huusi ja tarttui uudelleen mikrofoniin. Rautakala oli päästämässä valloilleen uuden luonnon organisaation tärkeydestä ja Kersantin hätäisistä toimista ja-
“Nyt Angiina kuule jumalauta kuuntelet!” Kersantti karjui. “Tässä kaupungissa on vielä NELJÄ toaa lisää, ja ne on menossa just samaan paikkaan kuin mekin! NELJÄ helvetin TOAA! Ihan kuin niissä sun vortiksis’ lonkerokamuissa ei olis ollu jo tarpeeksi! ”
”Etkö ollut vielä äsken kovin varma, ettei mitään ongelmaa tulisi? No siinäpä niitä. Nyt oikeasti, tuo on typerä idea. Tulkaa takaisin. Ja vielä, emme käytä oikeita nim-”
Ilmeisesti Kersantin laite koki raivokkaan hajoamisprosessin.
No voihan kraahkan.
Ne kraatat, selakhi ajatteli katkerana. Mitä destralia niiden päissä oikein liikkui? Kuvittelivatko ne olevansa joitakin Varjotun ykköstappajia, jotka pärjäävät ketä tahansa vastaan? Sooloilemaan lähteminen oli ehdottomasti surkein vaihtoehto.
Tai saattoihan se olla paras vaihtoehto. Kersantti tai Jakaja tai Panostaja olisivat ennen pitkään aloittaneet tappelun lonkeroväen kanssa, eikä se olisi ollut kivaa kenellekään.
Mutta silti. Ne viisi olivat vain häipyneet. Se tuntui Rautakalasta kuin henkilökohtaiselta loukkaukselta.
Vai olivatko he kenties saaneet mestarilta käskyn? Se kävisi järkeen, kyllä. Mutta Kersantti ei ollut kyllä maininnut asiasta. Ja Angien odotti, että olisi saanut itsekin tietää, jos Varjottu olisi käskenyt heidät hakemaan siru. Voi, miten väärässä paikassa hän olikaan, hän ajatteli turhautuneena kaataessaan itselleen jotakin vortixxin mustikkaviiniä. Koko kraahkanin tehtävä oli ollut virhe.
Hän kaipasi pajaansa Odinan kivilinnoituksen korkeuksissa. Kaunista näköalaa aseiden täyttämälle aavikolle. Näpertelyä uuden Nynrah-elektromagneettipulssiketjukiväärin syöttömekanismin kanssa. Kyberneettisten tappamisproteesien valmistamista Varjotun parhaille. Mutta oikeastaan kaikkein eniten hän kaipasi rakasta toaansa.
Viimeksi kun hän oli kuullut Hammasrattaasta, tämä oli ollut lähtemässä salamurhatehtävälle Xialle. Siitäkin oli jo kuukausi.
Selakhi joi, ja yritti saada järkeä Metru Nuin sirupeliin, mutta ei siinä onnistunut. Pelilauta oli liian täynnä nappuloita, eikä niistä puolen motivaatiota tai uskollisuutta edes tiennyt. Miten hän olisi tiennyt ne, jos hän ei oikeasti tiennyt edes omia ajatuksiaan?
Sukellusvenematka Odinalta Metru Nuille oli ollut Rautakalalle kenties epämukavin kokemus vuosikymmeniin. Hän ei pitänyt lukituista tiloista. Tai merestä. Tai niistä viidestä, jotka jakoivat sen pirun metallisylinterin hänen kanssaan. Okei, hän piti Spesialistista. Se shasaali osasi ajatella. Tunsi kulttuuria. Ainoa intellektuellia keskustelua rajoittava piirre oli se hämärä kieli, mitä Angien oli yrittänyt opetella vuosikausia.
Hän löysi kerran Varjotun kirjastosta jonkin vanhan tablettijoukon, jotka käsittelivät kaukaisen Шасалградин kieltä. Niiiden teosten tutkiminen oli ollut äärimmäisen masentavaa. Se koko kieli kuin heijasti täydellistä elämänilon puutetta ja absoluuttista ankeutta. Kuin se olisi ikuiseen tylsyyteen ja kurjuuteen tuomittujen olentojen toisilleen puhumia runoja, joilla he yrittivät pilata toistensa elämät vieläkin perusteellisemmin.
Ei siitä opiskelusta ollut tullut oikein mitään. Koska se oli yksinkertaisesti sanottuna masentavaa.
Oli hän oppinut sitä hieman Spesialistilta. Ei puhumaan, mutta ymmärtämään.
Spesialisti esimerkiksi piti oopperasta. Перунакунинкаан тухо oli hänen suosikkinsa. Angien ei ollut nähnyt sitä, mutta oli yrittänyt etsiä. Jostakin syystä noiden etelän kiehtovien kaulavajaisten myyrien kulttuuri oli pohjoisessa kuin kiven alla.
Sukellusvene, se oli ollut xialainen rautamahri. Kamala sodanaikainen purkki, jossa ei ollut edes kunnon tuuletusta. Jopa sen asejärjestelmä oli ollut masentavan vanhanaikainen – vain neljä Cordak GA07-torpedoa? Rautakala oli tehnyt kivääreitä, joissa oli enemmän tulivoimaa kuin siinä laitteessa.
Kersantti oli törmännyt Kristallisaarilla manaattiin. Suureen sellaiseen. Jakaja ampui siihen torpedon. Jostakin syystä se oli herättänyt joukon vähemmän intellektuelleissa jäsenissä syvää huvittuneisuutta.
Äkkiä tila tuntui todella yksinäiseltä. Turvattomalta.
Olivathan he olleet aika ääliöitä, mutta he olivat olleet hänen ääliöitään. Angien tunsi viisikosta tiettyä vastuuta, eikä erityisemmin halunnut, että he menisivät kuolemaan Kersantin typerän operaation takia. Heillä oli kuitenkin vastassa Mustalumi ja se toan muodossa oleva tappokone, jonka hän oli itse parsinut kokoon sodan aikana.
Huokaus. Metru Nui oli virhe.
”Jak, missä olet?” Radak kysyi mikrofoniinsa. Hän loikoili pyörivällä tuolillaan, jonka selkänoja oli kaadettu alas. Vortixxilla oli toinen tuoli jalkatukena.
”Selväkadulla. Seuraan toia. Suunta Aft-Amana”, kuului mekaaninen vastaus.
Radak avasi näytölleen kartan lähialueista. Vakoojan signaali lähestyi mielisairaalaa joka hetki.
”Otaksun, että metsästäjät tarttuivat syöttiisi?”
”Kyllä.”
”Tiedätkö, missä he ovat?”
”Takana. Suunta Aft-Amana.”
”Hyvä. Pysy erossa taistelusta. Älä mene sisälle mielisairaalaan, mutta pysy perillä siitä, mitä siellä tapahtuu”, vortixx selitti.
Linja oli hetken hiljaa.
”Et kertonut. Mitä Aft-Amanassa on. Miksi emme hae Deltaa itse.” Vakooja kysyi lopulta. ”Sinä pelkäät sitä. Miksi?”
”… koska minä en tiedä, mitä siellä on. Siellä ei ole käynyt vahkeja sitten sairaalan lakkautuksen. Koko paikka on järjestelmän mukaan luokiteltu korkeimmalle vaarallisuusluokitukselle.”
”Siru.”
”Luulen, että hän pelkää sirun vaikutusta koneisiinsa.”
”Syystä.”
Hetken hiljaisuus.
”Se Varjotun uhkaama tiimi, jonka tarkoitus on hakea siru mielisairaalasta. Tiedätkö, missä he ovat?” Radak kysyi.
”He eivät ole Kupolissa.”
”Hyvä. Meillä saattaa olla aikaa päästä tästä elossa.”
”Onko jokin muuttunut?”
”Ang on sitä mieltä, että Varjottu ottaa mieluummin Nimdan kuin Metru Nuin. Että hän ei anna minun pitää sitä, vaikka täyttäisin osani sopimuksesta.”
”Mitä aiot tehdä asialle?”
Hintelä reptiliaani puri hammasta. ”Toivoa parasta. Jos ehdimme saada sirun tänne ennen kuin metsästäjät saavat sormensa siihen, meillä on hyvä mahdollisuus… Olemme Metru Nuilla turvassa varjoliskon kovimmalta nyrkiltä, ja voisimme ehdottaa Dumelle sopimusta… En tarvitse häneltä mitään muuta kuin aikaa tutkia ja ymmärtää sirua. Ja jos hän ei suostu, me voimme kiristää häntä sillä, että kykenemme lamauttamaan vahkit. Jos kaikki menee hyvin, siru avaa kaikille mahdollisuuden parempaan huomiseen”, vortixx selitti innoissaan. ”Näen jo, miten lukemattomat sovellukset sirujen mieliteknologiasta tulevat mullistamaan teknologian. Viestintä, energiantuotanto, matkustaminen, kaikesta tulee paljon helpompaa!”
”Jos kaikki menee hyvin, sanoit.”
”… niin. Jos kaikki ei mene hyvin, joku odinalainen palkkatappaja todennäköisesti pistää kuulan kalloni läpi.”
”Selakhi. Hän on Varjotulle arvokas. Panttivanki?”
”Mh. Niin. Tosin, jos kyse on sirusta, en usko, että hän välittää.”
”Voimme kokeilla.”
”… ei, emme me edes keskustele hänen tappamisestaan. Emme ole mitään pimeyden metsästäjiä.”
”Vihollisemme ei säälisi.”
”Aivan, mutta en halua olla kuin hän. En koskaan.”
“Et välttämättä saa vaihtoehtoja.”
Vortixx mietti hetken. “Taidan ottaa yhteyttä vanhaan tuttuumme Korporaatiossa. Joo, häneltä löytyy varmasti ratkaisun.”
“Melkein yhtä loistava idealta kuin Kalmakomppania”, Muodonmuuttaja vastasi, ja linja hiljeni.
Voitto Korporaation johtaja oli erittäin tärkeä henkilö. Hän oli kenties niitä harvoja Xian äveriäistä, jotka tekivät tiedettä tieteen itsensä eikä rahan vuoksi. Eksentrinen nero, Tulinoidan jalanjälkien kulkija ja Radakin vision teknologian tulevaisuudesta jakava mies oli myös niitä harvoja, joilta hän saattoi saada konkreettista apua Odinan voimia vastaan. Tai siihen hän luotti soittaessaan toimitusjohtajalle.
Radak oli itse työskennellyt ennen sotaa tämän yhtiössä. Hän oli ollut juuri valmistunut Po-Metrun teknologisesta yliopistosta alanaan tekoälyt ja haaveenaan muuttaa maailma, mutta ei ollut saanut paikkaa Mustasta Kädestä, jonne tietysti kaikki hänenkaltaisensa niinä idealistisina rauhan ja kehityksen vuosina halusivat.
Xian aluevesillä pääkonttoriaan pitävä teknologian alan suuryritys oli ollut mieluisa työpaikka. Sopivan… liberaali, jos niin saattoi sanoa. Toimitusjohtaja piti paljon erilaisista ideoista – etenkin sellaisista, mitä muut voittoa tavoittelevat yritykset eivät olisi koskaan harkinneet toteuttaa.
Niinä vuosina hän oli innostunut Tulinoidasta. Hylännyt tekoälyt tajuttuaan, että ne eivät olleet mitään verrattuna asioihin, joita Mielen Sirulla potentiaalisesti voisi saada aikaan. Eronnut pian ja ryhtynyt yksityisyrittäjäksi Muodonmuuttajan kanssa.
“Päivää. Häiritsenkö, kreivi?” Radak aloitti puhelunsa aristokraatille.
Ääni, joka vastasi, oli muhkea ja karismaattinen: ”Radak! Täällä se on kylläkin huomenta. Aikavyöhykkeet, hyvä mies! Ei, et häiritse ollenkaan, kunhan vain… nautiskelin aamiaistani aurinkoinnousussa.”
“Olen kuullut niistä käytettävän lähinnä termiä ‘kupolit’. Mutta! Minulla on vähän kuulumisia tästä suunnasta. Ja ongelmia, mitkä saattavat tarvita apuasi”, Mielitutkija aloitti.
Hetken hiljaisuus.
”Ongelmia, Radak.”
“Ystävämme Odinalta”, vortixx huokaisi.
”Tyylitajuton barbaari! Mitä hän nyt on mennyt tekemään?” parivaljakosta aatelisempi huudahti dramaattisesti.
“Minusta tuntuu, ettei häntä enää kiinnosta sopimuksemme. Hän on aivan liian innostunut Suurten Olentojen Sirusta. Haluaa sen itselleen.”
”Ah, sinulla on sellainen ongelma. Hankalaa, hankalaa. Kovin hankalaa! Tiedätkö, mikä minun ongelmani on tänään aamulla ollut? Näiden kirottujen valojen välkkymisen lisäksi, JOTA EN SUINKAAN AJATELLUT PYYTÄÄ KETÄÄN LÄSNÄOLIJAA KORJAAMAAN?”
Taustalta kuului, miten aristokraatin hovimestari piippaili nolostuneesti.
“Jokin monimutkainen tieteellinen dilemma, otaksun?”
”Kyllä, kyllä! Niin voisi kenties sanoa, viisas ystäväni. Taivaanrannassani on niinsanotusti… tummia pilviä. Ja jos kyse olisi vain säästä, sille olisi ratkaisu – olethan nähnyt ‘parannellun versioni’ metrulaisesta säänhallintajärjestelmästä. Mutta pelkään pahoin, että nämä pilvet saattavat olla pikemminkin kokoelma lihaasyöviä nanobotteja, jotka vapautin vahingossa viime viikolla tankistaan.”
Siinä se tuli. Radak oli melkein yllättynyt siitä, miten suorilla raiteilla keskustelu oli siihen asti pysynyt. Mutta Voitto Korporaation johtaja oli eksentrinen mies, eikä hänen tarvinnut seurata tavallisten kuolevaisten ajatuksenjuoksua.
“… eivätkö säänhallintajärjestelmäsi lasersäteet toimisi niihin aivan yhtä hyvin, kuin ne toimivat pilviin?” hän kysyi.
”Nopeaa ajattelua! Eivät ole toimineet vielä. Mutta minä vähän tässä mietin, että entä jos minun ongelmani voisi… korjata sinun ongelmasi….”
Lihaasyövät nanobotit. He oikeasti keskustelivat aiheesta vakavissaan?
“Hmm. Ajatuksessa on perää, vaikka en yleensä lihaasyövien nanobottien käyttämistä pidä kovin moraalisena ratkaisuna. Minulla oikeastaan on yksi kohde, jossa voisit suorittaa niillä vaikka jonkinlaisen kokeen. Ja siten ratkoa minun ongelmani!”
”Hei hei hei, Radak hyvä, näin herrasmiesten kesken, jos Odinan roisto sellaista kysyy, en käyttänyt koskaan sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’, ’terroriteko’ tai ’lihaasyövät nanobotit’.”
“Kolmea ensimmäistä et kyllä käyttänyt muutenkaan.”
”En tietenkään. Ja… jos nyt tosissaan ollaan… tietyt finanssiasiat saavat minut miettimään, onko Varjotun suututtaminen kovin kehityskelpoinen ratkaisumalli. Tai Varjotun syöttäminen lihaasyöville nanoboteille. En juuri maininnut Varjotun syöttämistä lihaasyöville nanoboteille.”
“En usko, että lihaasyövät nanobotit lavertelevat osallisuudestasi.”
”Ei niistä pirulaisista ikinä tiedä. Radak, tosissasiko sinä tätä ehdotat? Vaikka olemme vanhoja kumppaneita, minä kuitenkin… pyöritän yhtiötä! Itseoppineena yritysmaailman kruunuttomana kuninkaana koen itseni… AUKTORITEETIKSI ja ASIANTUNTIJAKSI siitä asiasta, että maksajaa ei kannata syöttää lihansyöville nanoboteille, JOITA EN JUURI MAININNUT JA TÄMÄ YHTEYS ON SITTEN TÄYSIN SUOJATTU.”
Varjottu oli kieltämättä kasvattanut Voitto Korporaation tuloja sangen miellyttävästi kuluneen kesän aikana. Metsästäjät olivat tarjonneet Radakille varat kaikkeen, mitä hän tarvitsi operaatioonsa kaupungin vahkien kanssa, ja Radak oli ostanut sen kaiken vanhalta voittoisalta tutultaan.
“Oikeastaan minäkään en missään vaiheessa käyttänyt sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’ tai ’terroriteko.’ Ongelmaani on luultavasti mahdollista saada myös hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävä ratkaisu”, vortixx jatkoi. Keskustelu oli äkkiä noussut niihin absurdiuden mittoihin, mihin hän oli jo aikanaan tottunut yhtiössä.
”JA jos joku Artakhan Käden – älkää teeskennelkö, ette te mitään lakkautettuja ole – vainukoira kuunteleekin tätä linjaa, lupaan suunnata niskaanne ne lihaasyövät nanobotit JOITA EN OLE KEHITELLYT-krhm. Niin, niin. Kerro ihmeessä, Radak.”
Hämmentynyt huokaus. Mistä se ukko keksi näitä.
“No siis. Kuten sanottua, siru. Odinalainen haluaa sen itselleen, ja se olisi suuri sääli tiedemaailmalle. Hän lähetti yhden amatöörijoukon tänne, eivätkä he ole enää kauaa ongelma – mutta lähteeni kertoo, että hän aikoo lähettää lisää ryöväreitään ja murhaajia perääni Metru Nuille. Arvelen, että sinulla voisi olla idea, jolla tehdä vaikkapa meriportit Metru Nuille vaikeiksi väyliksi Metsästäjille?”
”No, sinä tiedät ’parannellut takeani’…” aristokraatti vastasi vaatimattomaan sävyyn.
“… ne olivat… ainutlaatuinen kokemus. Hämmästelen edelleen tapaa, jolla kytkit niiden tietoisuuden säänhallintajärjestelmääsi. Se oli todella inspiroivaa!”
Koko dialogi oli jonkinlainen hämärä peli, Radak oli siitä varma, ja meni mukana. Hän ei vieläkään ollut aivan varma, milloin hänen keskustelukumppaninsa oli vakavissaan ja milloin ei. Vai oliko hän aina vakavissaan, mikä oli tavallaan pelottavin vaihtoehto.
”Voi, imartelet minua, Radak. Oli miten oli, kalat eivät välttämättä… ole vaihtoehto. Kaivannet jotain hienovaraisempaa?”
“Paristakin syystä. Se ei saa olla mitään kovin ilmiselvää. Ja tiedäthän, minä en pidä kuolemien aiheuttamisesta. Se tuntuu niin sivistymättömältä.”
”Voi, olen täysin samaa mieltä. Ehkä voimme hidastaa Varjotun rosvojen tietä diplomaattisemmin keinoin.”
“Mitä sinulla on mielessäsi, parahin tohtori?”
”No… minulla on ollut tässä viime vuosina harrasteprojektina tietynlainen liikuteltava antigravitaatiokenttä. Olen onnistunut lähettämään sillä jo jopa joidenkin tonnien painoisia objekteja taivaisiin. Tästä ei sitten puhuta. Kukaan ei saa yhdistää minua siihen energiahurttajuttuun.”
Diplomaattisempi keino. Vain Voitto Korporaatio.
“Muistaakseni virallinen selitys sille oli se jäävuori täynnä Frosteluksia, ja se toimi aika hyvin. Mutta jatka toki. Mitä ajattelit singulariteettigeneraattorillasi tehdä?”
”Eiiii, minä ajattelin että sinulla olisi joku ajatus, toverini! Ja… en sano, että sinun pitäisi lähettää Pimeyden metsästäjien armada Punaisen tähden luo, mutta…”
Hetken hiljaisuus.
Hämmentynyt.
“… en tainnut huomata niitä ‘diplomaattisempia keinoja”, vortixx sopersi.
”Hah! Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus suunnata tähtiin, olisin enemmän kuin kiitollinen!”
“Paitsi että… et ole päässyt vielä tähtiin. Kun rakennutit sen aseman Zakazin kupolin taivaalle, muistaakseni katto osoittautui hankalaksi esteeksi. Mutta ehkä saamme vielä katon auki, kun pääsen käsiksi Suurten Olentojen Siruun.”
”On minulla siihen katon murtamiseen toinenkin tapa- MITÄ NYT? OLETIN LAMPPUONGELMAN KENTIES KORJANNEEN ITSENSÄ, mutta olenhan minä aiemminkin väärässä ollut!”
Nolostuneempia piippauksia toisesta päästä.
“Mitä jos katsotaan sitä hieman myöhemmin. Juuri nyt tarvitsen vain Metru Nuin ilman liskomafian kätyreitä.”
”Ja haluat sen tapahtuvan ilman väkivaltaa? Rakastan haasteita, Radak!”
“Odinan ystävämme ottaa väkivallan hänen alaisiaan kohtaan hieman henkilökohtaisesti.”
Ne nanopilvet. Sillä miehellä on joku ongelma nanopilvien kanssa, Radak oli varma.
”Noh, tämän suunnittelin aikoinaan potilaiden puuduttamiseen, mutta tapahtui tietynlaisia… komplikaatioita. Pikku apurieni lähettämä värähtely saattoi aiheuttaa pidempiaikaisen turtuneisuustilan kuin… alunperin tarkoitin. Mutta tiedäthän sinä, Radak hyvä, että minä en heitä koskaan mitään pois?”
“Minusta on todella inspiroiva ajatus, miten päätät tehdä tuota tarkoitusta varten nanokoneita, kun valtaosa kollegoistasi käyttää aivan tavallisia kemikaaleja tarkoitukseen.”
”Miksi kaikki muut ovat niin laiskoja?”
“Kaikki eivät voi olla kaltaisiamme tieteen uranuurtajia.”
”Eivät, eivät. Vain harva meistä voi seurata Tulinoidan jalanjälkiä jumalten luolaan. Vaan saammeko pian käsiimme avaimen sinne, Radak?”
“Jos saamme pidettyä sen draakin erossa tästä kaikesta, kyllä. Saatamme saada avaimia useamman.”
”Kelpo mies, Radak! Kelpo mies!”, aristokraatti naurahti. “Mutta miten ajattelit pitää muut ahnaat kädet irti tämän maailman vaarallisimmasta aseesta? Odinan kummisetä ei ole ainoa joka luulee olevansa siihen oikeutettu.”
“Metru Nui on nykyään yllättävän sulkeutunut. Jos pystyt estämään metsästäjien pääsyn tänne, minulle ei tule ongelmia.”
”Lähetän nanopilven luoksesi heti kun saan sen vain vapautettua! Toivottavasti… tuulet ovat suotuisia…”
“… säänhallintajärjestelmä, unohditko sen?”
”Siinäkin… saattaa olla mutkia kuin- VALOOOOOOOT. Kiitos! Niin, niin! Ehkä en anna tuulien hoitaa tätä työtä. En ole vielä nimittäin onnistunut rakentamaan… kokonaista ilman toaa. Lähetän toisiksi parhaimman mieheni asialle”, suuri toimitusjohtaja vastasi hykerrellen.
“Kiitos. Parannat huomattavasti mielenrauhaani. Minun puolestani tässä oli kaikki.”
”Minun ei! Radak, Radak, emme ole päässeet puhumaan aikoihin. Nyt kun sinulla on Metru Nuin kaltainen ihanteellinen testausympäristö, ajattelin että voisit toimia betatestaajana muuan salaisessa sivuprojektissani. Kuvittele tämä: poliisivoimat, mutta ROBOTTEINA!”
Hiljaisuus.
Hämmentyneempi.
“… eikö…”
”Kuvittele! Kaikki tavallisen lainvalvojan hyvät puolet, eikä yhtään niistä heikkouksista! Ei moraalisia rajoitteita! Ei väsymystä! Ei kroonista donitsiaddiktiota!
“… mutta…”
”Ja et ole edes kuullut parasta osaa: MIELISAUV-”
Puhelu katkesi. Vika ei ollut Metru Nuin päässä, vortixx tarkasti nopeasti.
No. Ehkä näin oli parempi. Keskustelun lopettaminen hänen kanssaan tavanomaisin keinoin ei koskaan ollut erityisen helppoa, lisko pohti ja huikkasi vesipullostaan. Ainakin hän sai asiansa hoidettua. Vielä yksi asia, ja kenties hänellä olisi sitten työrauha.
Ne huoneistot XMS Angoncen ruumassa, jotka hän oli antanut kromidien käyttöön, olivat hiirenhiljaisia.
Mielitutkija kuunteli hetken vaivaantuneena harmaassa käytävässä, oliko väärä hetki tulla keskustelemaan. Hän ei varsinaisesti tuntenut kromidi-kulttuuria
No, hän päätti koputtaa lonkeroisten johtajan oveen. Kop, kop, kop.
Hän avasi sen.
“Jos en tuntisi sinua, sadiq, tukehtuisit jo omaan vereesi”, hänen kromidiystävänsä totesi hiljaa. Tämä istui jonkinlaisessa meditaatio-asennossa, johon taipumisella vortixxilla todennäköisesti revähtäisi useampi kuin yksi lihas. Tummanpunainen nainen piteli päänsä sivuilla olevissa käsissään sahalaitaisia tikareita, jotka oli tasapainotettu yhden sormen päälle.
“A-anteeksi, jos häir-” Radak alkoi selittää pahoittelevana, mutta tuli keskeytetyksi.
“Häiritsit jo. Tule sisään”, ar-Zainah totesi, eikä avannut silmiään tai muuttanut asentoaan.
Vortixx lopulta hiippaili koruttomaan huoneeseen ja sulki oven perässään. Vain joukko kynttilöitä toi valoa tilaan.
“Krhm”, hän yritti muotoilla jotakin järkevää aloitusta. “Ystäväni on pitänyt heitä silmällä. Hetki on arviolta huomenna iltapäivällä.”
Zainah oli hiljaa. Hän keskittyi.
“Pyydän vain, että… jos te kohtaatte Mustalumea, älkää tappako häntä. Minä haluaisin sopia hänen kanssaan.”
“Armo on päättäväisyyden puutetta, on jo Kalmah sanonut.”
“En yritä olla hän”, vortixx vastasi. “Ja sitäpaitsi. Ei se, että en halua kenenkään kuolevan, ole… noh, ruumiit aiheuttavat kysymyksiä.”
“Voimme olla jättämättä ruumiita”, kromidi vastasi, eikä hän vitsaillut.
“Miksi te haluatte tappaa kaiken? Miten se on sinulle niin helppoa?” vortixx parahti ja istuutui matolle seinän viereen.
“Niin sodat voitetaan.”
“Ei tämä ole mikään sota. Tämä on diplomatiaa.”
“Menneisyys on sota. Nykyhetki on sota. Tulevaisuus ei eroa siitä. Elämä on sotaa siitä, kuka saa elää.”
“Olit joskus optimistisempi”, vortixx mutisi. “Silloin Steltillä.”
“En ollut vielä silloin täysin ymmärtänyt A̵lu҉n͠ ̕Ajàt̴ukśe͟n olemusta. Se vaati monia ja taas monia elämiä, monia kierroksia spiraalissa. Tiedätkö, miten monta kertaa olen palannut?”
“En väitä tunteneeni sinua tarpeeksi pitkään, että osaisin kuvitella.”
“Tämä on seitsemäs. Seitsemän kertaa olen lähes päässyt vapaaksi, vain herätäkseni jälleen uutena kehona kylmältä rannalta. Seitsemän kertaa olen rakentanut elämäni uudelleen.”
Reptiliaani katsoi maahan. Hän tavallaan ymmärsi, miksi se teki kyyniseksi. Ar-Zainah ei ollut koko aikana edes avannut silmiään, saati liikahtanut. Kaksi tikaria seisoivat hänen pitkäkyntisten etusormiensa päällä lähes hievahtamatta.
“Olen yrittänyt kaikkea. Yritin elää huoletta, kuunnellen vain mielihyvää. Yritin elää askeettisesti, omistautuen vain Sieĺuttoman҉ ̷S͢i҉e̕lun palvelemiseen, niin trenagana mietiskellen kuin vääräuskoisille tuhon tuoden. Yritin elää lyhyesti, tavoitellen kuolemaa. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Se ei tuonut eroa.” Hänen sanansa olivat hiljaisia ja kylmiä.
“Ja uskot nyt, että siru on ratkaisusi?”
“Kenties.”
“Se siru tosiaan tuntuu olevan kaikkien ratkaisu kaikkeen”, Mielitutkija huokaisi. “Ja me olemme niin lähellä se-” hän hiljeni, ja kuunteli, kun Vakoojan linja hänen kuulokkeissaan avautui. ”Selakhi informoi Odinaa”, ääni totesi.
”Agentti Rautakala Metru Nuilta, suojattu yhteys 612XX”, Angien totesi kuivasti avatakseen puhelun. Varjottu hymyili rautaisen tietokone-asian telenäytöllä.
”Kuulin, että törmäsit muuttujiin”, Varjojen Kätkemä kertoi. Angien ei tiennyt, mistä mestari kaiken tietonsa sai, mutta hän selvästi tiesi aina enemmän kuin selakhi itse.
”Rad- Mielitutkija on värvännyt osan Kalmakomppaniasta. Hän sanoo sen olevan omaksi turvakseen. Lisäksi Kersantin tiimi lähti oma-alotteisesti kentälle, luultavasti hänen pelaamananaan.”
”Kiittämätön limanuljaska”, Varjottu tuhahti. ”Minä nostin hänet sieltä kurjasta xialaisesta kuppilasta takaisin vallan kahvaan. Ja näinkö hän kiittää minua? Epäluottamuksella ja uhalla tappaa minun alaisiani!”
”Ei hän oikeastaan uhan-”
”Älä ole niin hyväuskoinen, kala. Hän värväsi Kalmakomppanian. Hän aikoo surmata teidät kaikki.”
Angien oli hiljaa. Hän ei oikein uskonut Radakin tapattavan ketään. Epäilys kuitenkin kävi hänen mielessään. Sen takia hän oli viivytellyt niin pitkään ennen kuin oli ottanut yhteyttä johtajaansa. Hän ei tosin ollut nähnyt Varjotun vielä erehtyneen.
”Xialaiset ovat kaikin tavoin alhaisia ja kieroja, sinä tiedät sen montaa muuta paremmin. He esittävät kohteliaita ja ymmärtäväisiä kunnes saavat haluamansa, ja upottavat sitten zamor-ammuksen sydämeesi. Mielitutkijan kaltaisten pyrkyreiden käsittelyssä pitää olla ehdoton.”
”… eikö tarkoitukseni ollut tehdä yhteistyöt-”
”Naiivi kalani, ei yhteistyö mitään auta”, Varjottu hymyili. ”Se limanuljaska muutti sääntöjä. Hän ryhtyi mukaan leikkiin, jota ei ymmärrä. Hän värväsi tappajia ja tavoittelee Nimdaa. Hän on ylittänyt rajan, josta ei ole paluuta.”
Angien oli täysin hiljaa, mutta hän tiesi, mitä Varjottu tarkoitti. Hän tiesi sen liian hyvin.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, Rautakala. Toivottavasti et ole kiintynyt siihen takinkääntäjään liikaa.”
Selakhi järjesteli päässään sitä, minkä oli kuullut. Hän oli jumissa. Ansassa.
Akvaariossa.
”Hän saattaa yrittää puhua sinut johonkin typerään, idealistiseen yritykseen paeta auringon laskuun kaikkeuden voimakkain taika-esine kauniiksi kaulaketjuksi koottuna, mutta tiedän sinun olevan tarpeeksi älykäs olemaan huomioimatta moisia ehdotuksia”, akvaarion omistaja jatkoi. ”Mielitutkija ei ole enää mielitutkijani. Jos hän ikinä saa Nimdan, eikä luovuta sitä minulle, hän tulee kuolemaan. Ja sinun tehtäväsi on vakuuttaa hänet tästä.”
Rautakala nyökkäsi varovasti. Kaikki meni päin karzahnia.
”Sirut tuot luonnollisesti tänne palatessasi Odinalle. Kenties pääset jopa jatkamaan edesmenneen liskoystäväsi työtä.”
”Ja nopeana tyttönä oletkin jo päätellyt, että jos edes ajattelet mahdollisuutta tehdä Nimdalla yhtään mitään, tai harkitset sen luovuttamista jollekulle muulle… saatat jakaa Mielitutkijan kohtalon, mutta vasta, kun niin ovat tehneet myös kaikki muut, joista välität.”
Viimeinen sana oli se, joka lopulta osui sydämeen. Verbaalisen nuolen lävistämänä Angien kuittasi ymmärtäneensä ja sulki yhteyden. Hän upotti kaiverretut kasvonsa kämmeniinsä, eikä tiennyt, mitä tehdä.
XMS Angonce tuntui uhkaavalta, suurelta ja vaaralliselta. Kaksoisauringot olivat laskemassa hitaasti tehdäkseen tilaa pimeydelle, joka vartioisi kaupungin unta. Aluksen suuret moottorit makasivat puoliksi veden alla kuin nukkuvat jättiläiset. Heidät yhdisti Metru Nuin mantereeseen vain yksi, paksu ankkuri. Vastenmielinen lonkeroisjoukko vartioi varmasti alusta joka sekunti kiduttajattarensa johdolla. Angien tunsi kylmät väreet, kun tajusi olevansa täysin yksin.
Jollekulle, joka oli viettänyt valtaosan viime vuosikymmenistään Odinan linnoituksen syvyyksissä turvassa kaikelta pahalta, se oli äärettömän pelottava tunne.
Aluksella ei ollut ketään auttamassa häntä. Hänen kollegansa Odinalta olivat joko omaa typeryyttään tai muiden oveluutta lähteneet tuntemattomalla tielle. Vortixx, joka pelasi peliä, jota ei ymmärtänyt, loi utopioitaan komentosillan tornissa. Ar-Zainah kromideineen olivat jossakin aluksen sadoista synkistä rautahuoneista.
Nainen huokaisi, kököttäen edelleen maassa puhelunsa jäljiltä. Hän puristi polviaan tiukasti rintaansa vasten ja mietti umpisolmua, jossa hän oli. Hän pyöritteli sormissaan mustaa avainkiveään, joka takasi Odinalla pääsyn moniin rajoitettuihin tutkismussektoreihin. Siinä irvistävä punainen kolmio, jonka keskellä kiertyi synkkä häntä kuristamaan uhrejaan, toimi todisteena hänen jäsenyydestään pahamaineiseen rikollisjärjestöön.
Angien heitti kiven kovaa maahan. Se kilahti teräksestä ja kimposi parikymmentä senttiä.
Seuraavaksi hän tajusi, miten typerää se oli, ja poimi kiven takaisin. Jos se olisi pudonnut kanavaan, hänellä olisi ollut selittelemistä.
Sen sijaan hän tyytyi puristamaan aluksen laitaa rystyset valkoisina. Sillä hetkellä hän vihasi Varjottua enemmän kuin mitään, mutta hän tyrehdytti sen tunteen pian. Siitä ei seuraisi mitään hyvää.
Hänen pitäisi päästä rakentamaan jotakin, Rautakala ymmärsi. Se oli paras tapa käsitellä stressiä, hän oli huomannut. Päivällä hän oli kokeillut alkoholia, mutta hänen päällään siitä ei ollut hyötyä. Se aiheutti vain vielä huonomman olon.
Kenties Radakin työpajasta löytyisi jotakin mielenkiintoista viriteltävää. Hän oli sillä tuulella, että voisi rakentaa vaikka jonkin aseen. Jotakin, mikä aiheuttaisi tuskaa ja kipua.
Varjottu ainakin pitäisi siitä.
Angien kulki ohi aluksen suljetun osaston ja nousi hissillä (jossa soi xialainen tekno) ylimpään kerrokseen, jossa vortixx oli todennäköisesti silläkin hetkellä tekemässä vortixx-asioitaan. Selakhin oma huoneisto sijaitsi suoraan komentosillan alapuolella.
Komentosilta oli hieman harhaanjohtava termi kuvaamaan kahdeksankulmion muotoista, lasiseinäistä XMS Angoncen ylintä kerrosta. Siellä sijaitsi kyllä valtava tietokone, josta käsin koko alusta saattoi ohjata, mutta siellä oli paljon muutakin. Kirjahyllyt ja kahviokalustus koristivat tilaa, jossa oli myös xialaiselle sisustukselle hyvin tuntemattomia asioita, huonekasveja. Kahdeksankulmion puolittivat seinät, joiden takana sijaitsi Radakin henkilökohtaiset tilat sekä tämän metallipaja. Metallitikkaat johtivat laivan katolle.
Vortixxia ei näkynyt. Angien koputti ja avasi sitten puuoven pajalle. Tila oli valtavassa epäjärjestyksessä – paljon laatikoita työkaluineen ja osineen, keskeneräisiä asioita, virtapiirejä, robotinkappaleita, tutkalaitteita, kirjoja ja piirustuksia. Naulakossa roikkui rivi öljyisiä työtakkeja ja -hanskoja.
Selakhi katseli ympärilleen. Tuntui hieman epäkohteliaalta sorkkia jonkun muun työtä, joten hän jätti robottirangat ja muut keskeneräiset laitteet paikalleen. Joku typerä vortixx-tutkimusassistentti oli kerran siivonnut hänen toimistonsa, ja pilannut sillä kaiken sen kotoisuuden ja järjestyksen minkä selakhi oli työtiloihinsa vuosien aikana luonut. Mikään ei ollut sen kamalampaa kuin joku muu sotkemassa omaa projektia, hän mietti jättäessään Mielitutkijan viritelmät rauhaan.
Hänen huomionsa kiinnittyi suureen pyörälliseen tauluun, johon oli kiinnitetty runsaasti piirustuksia. Hän näki kuulia, kasvoja ja robotteja, joista joillakin oli kanohit ja toisilla vahkimaiset päät. Kuvat kuudesta kuusikulmaisesta sirusta esittivät Nimdaa, Angien päätteli. Piirustuksissa esiintyi myös suunnitelmia reaktoreista ja aluksen energiansiirrosta, mutta ne näyttivät olevan hukkumassa vortixxin omien kaavojen ja merkintöjen viidakkoon.
Ovi aukesi hänen takanaan. Se oli Radak.
”Ang, etsin sinua kaikkialta”, vortixx hihkaisi ja käveli laboratoriotakissaan selakhin luo. ”Minulla on sinulle tärkeää asiaa.”
Hän sai osakseen metsästäjän kysyvän katseen.
”Tule katolle. Näytän jotakin”, xialainen ehdotti ja viittoi kohti metallitikkaita. Angien seurasi häntä epäillen.
He nousivat ylös, komentosillan laakealle metallikatolle. Iltapäivän tuuli oli kylmä. Siitä tunsi lähestyvän talven ja roudan. Suuret antennit ja lautaset kohosivat selakhin ja vortixxin takana, kun he nousivat kapeista tikapuista, aluksen kapteeni etummaisena. Radak ojensi kätensä ja veti Angienin ylös. Ele ärsytti selakhia suuresti.
Näköala sen sijaan ei.
Angien asteli eteenpäin ja nojasi teräskaiteeseen. Korkealta laivan katolta näki, miten koko elämää ja valoa sykkivän kaupungin pilvistä taivasta vasten kohoava siluetti syleili heitä. Coliseumin tornit, uhkaavuutta huokuva vahkien komentokeskus, Tiedon tornit, Suuri Ahjo, Po-Metrun patsaat, Ga-Metrun saaret ja sillat – kaikki se levisi hänen ympärillään valopilkkuja hohkaavana. Teleruutujen värivalot paistoivat kirkkaana. Vauhtiputkissa kulkevien ajoneuvojen valot olivat kuin lasersäteet, kun taas ilmalaivat taivaalla saattoi erottaa niiden valojen hitaasta ja rauhallisesta vaelluksesta halki taivaan.
Hiljaisuus oli hetken täydellinen.
”Minä en halua tuhota sitä”, Radak, joka nojasi kaiteeseen Angienin takana, aloitti.
Selakhi katseli rakennusten siluetteja. Hän ei ollut nähnyt Metru Nuin sotaa, mutta Selakhian perusteella hän kyllä kykeni kuvittelemaan, miltä kaupungin valot olisivat näyttäneet Varjotun rautanyrkin alla.
”Unohda se, mitä sanoin sinulle aamulla. Olen yrittänyt päästä irti sopimuksestani Varjotun kanssa”, vortixx jatkoi ja katseli kaupunkia.
Kuinkahohan monta henkeä hänenkin luomuksensa olivat viime sodassa vieneet, Angien mietti. Se oli ajatus, jota hän ei yleensä antanut itsensä pohtia.
”Min- tarkoitan, siis, miksi sinä olet niin uskollinen mestarillesi, Angien? Mitä hyvää Varjottu on ikinä kenellekään tehnyt?” Radak takelteli.
Selakhi huokaisi. Ne olivat hetkiä, joina hän kävi päässään sen ainaisen keskustelun siitä, mitä tekisi elämällään ja oliko se oikein.
”Onko muka jotakin muuta vaihtoehtoa?” Angien kysyi katsellessaan kanavan valonsäteitä heijastavaa vedenpintaa.
”On! Sinä voit tehdä ihan mitä ikinä haluatkaan!” vortixx vastasi.
Selakhi nojasi kaiteen päällä pitämiin käsiinsä. ”Ei se toimi niin”, hän vastasi ja huokaisi. ”Joskus minäkin ajattelin noin. Nuorena Selakhian kristallitorneissa. Silmät loistaen ja innostuneena kaikesta uudesta. Opiskelin kristallogiaa ja halusin selvittää maailman mysteerit. Kuvittelin, että voisin tulla miksi halusin. Että Sokean Jumalattaren maailma olisi oikeudenmukainen.”
Angien kääntyi kohti Radakia. Coliseumin siluetti kohosi hänen sinisen naamionsa takana.
”No tiedätkö mitä. Ei se ollut”, hän jatkoi. ”Maailma on varjottujen ja makutoiden pelilauta, ja me olemme vain nappuloita, joita liikutellaan. Joilla on osa täytettäväksi. Aivan sama mitä yritän, en pääse pois osastani. En pääse eroon pelin säännöistä.”
Radak katseli haikeana naista tämän puhuessaan. Hän näki toivottomuuden tämän silmissä, joiden hohde kalpeni takana loistavan Metru Nuin rinnalla.
”Olen yrittänyt tehdä osani. Seurata sääntöjä. Tehdä, niin kuin shakkimestarit haluavat. Ei minulla ole mitään muuta vaihtoehtoa. Ei ole mitään järkeä yrittää kapinoida, kun tietää, ettei voi voittaa tämän pelin pelaajia.”
Selakhi oli kääntänyt suuret silmänsä kohti jalkojaan ja kohti kylmää lattiaa. ”Kukaan meistä ei voi tehdä mitään pelaajiamme vastaan.”
”Toissayönä kutsuit tuota kohtaloksi”, Radak vastasi hiljaa. ”Mutta en usko, että mitään kohtaloa onkaan.”
Angien nosti katseensa pitkän xialaisen mustiin kasvoihin.
”Ne pelaajat – nekin ovat aloittaneet pelinappuloina. Kenestä tahansa voi tulla se shakkimestari, josta puhut. Angien, kenestä tahansa.”
Selakhi näytti mietteliäältä. Hän ponnahti istumaan metallikaiteelle, jalat tyhjyyden yllä roikkuen.
”Sinä ainakin yrität kovasti, mutta se ei tule päättymään hyvin. En usko ennen kuin näen”, hän vastasi.
”Näet, kunhan minulla on Nimda.”
”Epäilen”, Angien vastasi ja katseli haikeana Metru Nuin valoja. Ne olivat niin elämää täynnä verrattuna Odinaan.
Vortixx istuutui hänen viereensä kapealle kaiteelle.
”Tiedätkö”, hän aloitti. ”Minulla on eräs tarina. Tiedän, ettet pidä Xiasta, mutta se tuli mieleeni ajatuksistasi.”
Angien ei vastannut. Hän katseli taivasta.
”Xia oli joskus kuin muutkin saaret”, vortixx aloitti. ”Oli metsiä, peltoja, yksinkertaista elämää. Elämänmenon ei haluttu muuttuvan. Ajateltiin, että sen ei pitäisi muuttua.
Mutta oli yksi, jolla oli visio uudenlaisesta maailmasta. Maailmasta, jossa metalli ja kivi taipuisivat meidän elävien tahtoomme, ja tulikin tottelisi meitä.
Häntä ei tietenkään uskottu. Ei sellaista maailmaa ollutkaan. Mutta hän uskoi, että sellainen olisi mahdollista tehdä.
Niinpä hän eräänä päivänä kiipeillessä ollessaan löysi luolan. Luolan kerrotaan olleen joskus Suurten Olentojen luomistyön tyyssija – tai niin ainakin uskon. Siinä kammiossa syvällä maan sisässä piili salaisuudet luonnonvoimien valjastamiseen. Siellä oli keinot komentaa tulta ja määrätä ukkosta. Siellä oli avaimet maailman muuttamiseen.
Tietysti muutosta pelättiin. Muutoksia pelätään aina. Mutta muutos tuli, ja maailma sai nauttia aivan uusista mahdollisuuksista.”
Selakhin mielessä kävi väläys Xian hiiltyneestä ja noen tuhrimasta kaupunkimaisemasta. Öljyisistä rannoista ja savuisesta taivaasta. Mahdollisuuksia, nimenomaan.
”Jotkut sanoivat häntä Xian Suureksi Noidaksi. Toisille hän oli Tulivelho. Joillekin Opettaja. Minulle hän on esikuva. Nimda on minun Suurten Olentojen kammioni.”
”Voisinpa uskoa sen esineen voimaan niinkuin sinä”, Angien huokaisi.
”Tulet uskomaan”, Radak vakuutti. ”Pyydän vain, ettet… noh, tekisi mitään typerää. Unohda Varjottu. Unohda Pimeyden Metsästäjät.” Vortixx otti Angienin kädestä kiinni ja katsoi tätä silmiin.
“Mitä merkitystä sillä on sinulle?” Rautakala tuhahti ja veti kätensä irti.
“En halua, että sinä tuhlaat elämäsi sille hirviölle”, vortixx parkaisi. Se ei ollut aivan se, mitä hän oli suunnitellut sanovansa, mutta se toimi.
“Hirviöille selän kääntämisellä pääsee tehokkaasti eroon elämästään”, selakhi totesi kyynisesti.
“Mutta- mutta- et ymmärrä. Minä… minä.” vortixx lopetti.
“Anteeksi, että tuhlasin aikaasi, Ang”, hän lopulta jatkoi ankeana ja pudottautui kaiteelta lattialle.
”No, menen alas… jos haluat puhua-”, vortixx jatkoi ja katosi tikkaita alas katolta.
”Tiedän”, Angien vastasi hiljaa, mutta Radak oli jo mennyt. Selakhi jäi yksin Metru Nuin kylmään iltapäivään pää täynnä ajatuksia ja epäilyksiä siitä, mitä tulevaisuus vielä toisi.
Syy ei suinkaan ollut hänen yläpuolellaan yötä päivää pauhaava koneisto. Se ei ollut kolkko huone, jota ei oltu todellakaan tarkoitettu nukkumiseen. Se ei ollut edes ne painajaiset joita vahki oli nähnyt klaanipäivistään lähtien. Oikeastaan Saraji olisi milloin vain vaihtanut nykytilansa niihin. Painajaiset sentään olivat vielä unta. Mutta kellot eivät. Ne olivat pelkkää tuskaa.
Kapteeni ei osannut selittää niitä. Hän ei niitä kuullut. Baterra-aseman mestaria taas ei ollut näkynyt päiviin. Integraatio uusimpien kuulien kanssa oli kestänyt paljon pidempään, mitä kumpikaan aseman muista sielullisista oli osannut odottaa. Kapteeni vietti päivänsä kanttiinassa leväten, kun taas Saraji pyöri ohuella patjallaan pohtien, uskaltaisiko hän kokeilla nukkumista.
Hän oli kokeillut sitä tasan kerran. Saraji oli lopulta herännyt huoneensa nurkasta kädet kallonsa ympärille puristuneena. Hänen leukaniveliään oli jomottanut siitä lähtien. Aivan kuin hän olisi yrittänyt repiä oman kallonsa kahtia. Sen jälkeen vahki oli pelännyt sulkea silmänsä. Vain valveilla hän pysyi järjissään. Ja vain silloin ikuisuuksien tikitys jätti hänet rauhaan.
Puhdistajan kuningatar oli levoton ja kaikki tunsivat sen.
Kuva oli palanut ionisoturin keinotekoisille verkkokalvoille. Nainen kellossa oli aluksi näyttänyt siltä, kuin se ei olisi kuulunut mihinkään. Asiaa inholla pohdittuaan Saraji alkoi kuitenkin nähdä groteskin yhteyden tyhjyyden jumalattaren ja aseman hallitsijan välillä. Vaikka ei kumpikaan heistä kuulunut, paitsi ehkä toisilleen.
Pienen koppinsa lattialla makaava vahki läimäisi itseään taas otsalle. Oli kulunut jo pari vuorokautta edellisestä torkusta. Väsymys oli kuitenkin miehen vastustajista vastustamattomin. Hän halusi antaa periksi. Halusi uskoa voivansa herätä levänneenä.
Saraji antautui tunteelle. Sininen hohde vahkin sisuksista valaisi huoneen. Minuuttia myöhemmin hänen huutava sielunsa katui jokaista olemassaolonsa sekuntia.
Nainen kellossa valmistautui jo pahimpaan.
Metru Nui, taivaalla
”Viisi minuuttia kohteeseen, Xen. Saatatte haluta vyöttää itsenne.”
Punamusta vahki sulki aluksen seinälle avatun hologramminäytön ja huomioi sitten pilotoivan Codyn ehdotuksen. Pommikoneen sisätilat oli vain marginaalisesti muokattu matkustajakäyttöön iskemällä pilotintuolin taakse muutama rivistö sinisiä matkustajakoneen penkkejä. Xen vyötti itsensä kiinni Nurukanin viereen, mutta käänsi päänsä taakseen Nahon ja Mexxin puoleen, jossa veden toa näpräili hermostuneena kämmenmikroaan.
”Ongelmia?”, tiedusteli eturivin vahki. Toa kiroili vastaukseksi sanoilla, joita Xen ja Cody eivät olleet koskaan kuullutkaan.
”Nämä… pirun vekottimet. Nämä on tehty matoranien sormille eikä… äsh.”
”Ehkä me voisimme hankkia Mangaille jotain kätevämpää”, Nurukan pohdiskeli, ”Hologrammit ovat uusin villitys.”
”Ja sitten kaikki läsnäolijat näkevät jokaisen arkaluontoisen pikselinkin. Keksikää toalle sopiva näppäimistö ja olen aivan tyytyväinen.”
”Ehkä jos meillä olisi vielä tiedeosasto”, huuteli Cody olkansa ylitse, ”Tosin emmekös me juuri sitä tässä ole puuhaamassa?”
Xen nyökytteli hyväksyvästi: ”Mavrah työskenteli äitini kanssa. Olen lukenut hänen tutkimuksistaan. En voisi kuvitella parempaa tiedepäällikköä.”
”Mitä hän edes tekee vahkitornissa? Eikös hän ole biologi?”, Nurukan ihmetteli.
”Paleontologi”, Xen korjasi, ”Metru Nuin johtavin Bohrok-tutkija. Hän työskenteli pitkään myös arkkikranojen parissa.”
”Ja se herättää huolestuttavia spekulaatioita siitä, mitä hän on löytänyt vahkien luota”, Mexxi liittyi keskusteluun, ”En halua kuulostaa salaliittoteoreetikolta, mutta eikö teistä ole pirun epäilyttävää ettei kukaan muu ole koskaan edes yrittänyt murtautua vahkien järjestelmiin? Tai siis, koskaan? Ja miksi nyt? Mitä hyötyä siitä on nyt? Miksei sota-aikaan? Varjottu olisi murskannut niillä kaupungin helposti.”
”Ja siinä entistäkin suurempi syy, miksi meidän täytyy selvittää tämä perinpohjin. Kuvitelkaa moisen armeijan tehokkuutta nyt, kun vahkeja on enemmän kuin koskaan”, Naho vahvisti. Vahkeja turvasäilöön edellisen tunnin kantanut Nurukan oli täsmälleen samaa mieltä.
Häivetilassa Ta-Metrun ilmatilaan saapuva propellikone oli Metru Nuin kehityksen näkökulmasta muinainen. ”Betty”, kuten Cody alusta kutsui, merkitsi kuitenkin hopeiselle komentajalle suunnattomasti. Jo vuosien ajan koneen päivittelyyn vapaa-aikansa käyttänyt Cody oli pitänyt huolta, että pommikoneen ulkoasu pysyi täysin ennallaan. Vahkia myös miellytti suunnattomasti ajatus siitä, että potentiaalinen vihollinen saisi kokea vanhan pommikoneen modernit ohjuspuolustusjärjestelmät ja raidetykit. Sisätilojen remontti oli kuitenkin pahasti kesken. Komentajan toiveissa oli löytää jonain päivänä sopiva verhoilija Coliseumin kauppakeskuksista.
”Voi ei…”, Naho rikkoi hiljaisuuden. Toa oli viimein saanut kämmenmikronsa tottelemaan. Mexxi vilkaisi huolestuneen naisen olan yli. ”Ei saamari…”, hän täydensi.
”On tapahtunut murha”, Naho aloitti tutkien samalla raportin yksityiskohtia, ”Bauinuvan arkistot. Ga-matoran. Puukotettu kaulaan ja niskat käännetty nurin.”
Xenin ilme täyttyi inhosta. Nurukan teki välittömästi jatkopäätelmän: ”Deleva ja klaanilaiset… he olivat menossa Ga-Metruun… mielisairaalaan.”
”Ne toanne?”, Mexxi ihmetteli, ”Mutta heidänhän piti olla liittolaisia?”
”Eivät olleet toia”, Naho osasi jo vahvistaa, ”Kamerat havaitsivat metsästäjäryhmittymän poistuvan alueelta niihin aikoihin, kun murhan oletetaan tapahtuneen. Mitä ystävänne etsivätkään niin näiden metsästäjien täytyy olla samoilla jäljillä.”
”Nimda”, Xen huokaisi, ”Matoro kertoi minulle siitä… ja se kuulosti kauhealta.”
Nurukan yhtyi Xenin mielipiteeseen. Mexxi jatkoi spekulointiaan Nahon kysyvästä “Nimda?”-ilmeestä huolimatta.
”Mutta tämä koko vahkisotku… Me epäilimme metsästäjäyhteyttä ja nyt tiedämme, että heillä on aktiivinen ryhmä pelissä. Mutta jos he ovatkin tämän artefaktin perässä… kai näillä on oltava joku yhteys?”
Nurukan vaikutti erityisen huolestuneelta. Xenin ajatukset vaeltelivat Matoron mukanaan kuljettamassa sirussa. Naho selosti, kuinka metsästäjiä oltiin yritetty tuloksetta jäljittää, mutta ainoastaan Mexxi kiinnitti enää huomiota toan raporttiin.
“Hakkeroituja vahkeja, mielisiruja ja pimeyden metsästäjiä”, tulen toa mutisi huolissaan, “Tästä on kehkeytymässä paljon isompi soppa, kuin odotimme.”
”Noh, toivotaan, että herra Maviksella on meille vastauksia. Aika pistää kamat kasaan. Naholla yleisavain mukana?”
Veden toa murahti myöntävästi laskeutuvien moottorien jylyn yli huikkaavalle Codylle. Mexxi nosti niskaansa lasketun hatun syvälle päähänsä. Nurukan hypisteli tuolinsa viereen laskettua salkkua, johon hän oli Codyn kanssa kasannut potentiaalisesti tarpeellista laitteistoa. Hopeinen pilotti väänsi ohjaussauvansa pohjaan. Viisikko oli saapunut kohteeseensa.
Ta-Metrun katukuvaa hallitsi kaksi asiaa. Suurimman osan ajasta horisonttia maalasi Coliseumin taivaita halkova siluetti. Mutta jos vaivautui katsomaan vähänkään pidemmälle, saattoi erottaa toisenkinlaisen tornimaisen rakennelman. Vahkien sysimustan komentotornin huipun siivekkeet olivat tiukasti suljettuina. Elottoman tornin ympärille ei koskaan ollut syntynyt paljoa infrastruktuuria. Kenties matoranit pitivät täysin koneistettua kompleksia aavemaisena. Tai kenties huhut vuosikymmeniä tornin ympäriltä kuuluneista naisen kuiskauksista pitivät paikkansa. Cody ei valittanut. Laskeutumistilaa oli ruhtinaallisesti.
Xen kömpi koneesta ulos ensimmäisenä. Satametrisen kolossin hänen edessään olisi ehkä kuulunut tuntua vahkista kotoisalta. Sen sijaan Xen havaitsi edessään paljon kylmyyttä ja tyhjyyttä. Tarpeeksi keskittymällä hän kykeni erottamaan yksittäisiä vahkiyksiköitä lukemattomista rivistöistä. Mutta niiden lisäksi nuori kenraali ei kykenyt aistimaan mitään… tai ketään. Ei edes Mavrahia.
Cody oli saapunut ystävänsä vierelle kysyvine tuijotuksineen. Xen tutki tornin erikoista, muukalaismaista kiiltävää pintaa.
”En löydä häntä… vahkeja… niitä on tuhansia. En millään erota häntä tuosta sotkusta.”
”Noh, siksi meillä on nämä!”, Nurukan mahtaili nostellen hopeista salkkuaan. Cody virnisti tyytyväisenä.
Naho ja Mexxi astelivat kylmänviileästi koko porukan ohitse. Loput lähtivät seuraamaan kaksikkoa huolto-ovelle tornin sivussa. Kukaan tiimistä ei varsinaisesti halunnut käyttää valtavaa pääovea, josta ryntäili yötä päivää yksiköitä sisään ja ulos. Nahon auktoriteetti antoi ryhmälle kyllä täydet tutkintaoikeudet, mutta Onu-Metrussa lepäävä karmaiseva vahkiesimerkki piti kaikki varpaillaan mekaanisten lainvalvojien lähistöllä. Naho valmistautui avainkorttinsa kanssa, kun taas Nurukan ja Cody tutkailivat jo salkkunsa sisältöä. Mexxi oli kiertänyt Xenin taakse hieromaan tämän olkapäitä kaksikon odottaessa Nahon työskentelemistä.
”Kaikki hyvin? Et ole nukkunut kahteen päivään. Ymmärrämme kyllä, jos haluat jäädä koneeseen nukkumaan”, tulen toa huolehti. Xen haukotteli Mexxin mainittua nukkumisen. Lihaskrampit jossain vahkin olkapäiden metallien alla raukesivat hieman toan käsittelyssä.
”Mieluummin valvon, kuin annan niiden pirun kellojen vaivaannuttaa minua.” Vahki oli kertonut Mexxille kuukausia kestäneestä uniongelmastaan. Toa pudisteli päätään säälivänä, mutta Xen ei antanut hänelle tilaisuutta marmattaa.
”Sitä paitsi, minun täytyy olla mukana. Mavrah on meidän avaimemme tässä jutussa. En jäisi pois mistään hinnasta.”
Syrjemmällä Naho kiljaisi onnistumisesta. Huolto-ovi oli auki. Xen venytteli jäseniään ja hihkaisi jälkeen jääneet salkun sisällölle hihittävät ”pojat” muun porukan matkaan.
Tornin hämäriin käytäviin katoava viisikko ei huomannut skorpionihäntäistä olentoa, joka heräsi unestaan tornin kulman takana. Sen suuret silmät välkähtivät valkoisena miltei huomaamattoman hetken ajan. Hetken ilmaa nuuhkittuaan olento painoi päänsä takaisin suurten eturaajojensa väliin ja jatkoi uniaan kaksoisaurinkojen paahteessa. Sen lukuisat toverit lymyilivät niukin naukin tornin kanssa näköetäisyydellä sijaitsevan keinometsän uumenissa.
Aivan kuten nainen kellossa, nekin valmistautuivat jo pahimpaan.
Teknisesti ottaen aivan liian syvällä
Onu-Matoran oikeastaan inhosi vahkeja. Edelliset kuutisen tuntia olivat opettaneet hänelle sen.
Ajatus oli toki kiehtova. Yhden tekoälyn alaisuudessa toimiva mekaaninen, tasapuolinen ja täysin lahjomaton poliisiarmeija. Mutta ohitettuaan satoja nukkuvia sellaisia kompleksin pilkkopimeillä käytävillä, Mavrah oli alkanut kuulemaan ääniä. Ei sellaisia ääniä joita alkaa kuulemaan, jos viettää yksin aikaa pimeässä metsässä. Kun alat säikähtämään jokaisen metsäneläimen korahdusta tai puunoksien katkeilua. Ei, vahkitorni ei ollut lainkaan sellainen. Ensimmäinen asia, mitä lukuisia kerroksia matoranin alapuolella sisään astuva tiimikin sai huomata; vahkitornissa ei ollut lainkaan taustamelua.
Nukkuva vahki ei puhunut. Se ei kolistellut tai muutenkaan äänellyt. Jopa tornin reunoilla kulkevat serverihuoneet onnistuivat jollain tapaa olemaan täysin hiljaisia. Joten siinä vaiheessa, kun Mavrah alkoi kuulemaan pitkin käytäviä kaikuvia naisen kuiskauksia, ryhtyi matoran viimeistään tajuamaan, että hänen olisi ehkä suosiolla ollut parasta pysytellä muinaisten elämänmuotojen tutkimisessa. Se oli myös suurin piirtein sama hetki, kun kompleksin ulko-ovet olivat lukittuneet selittämättömästi. Aivan, kuin torni itsessään olisi ollut uteliasta onu-matorania vastaan.
Mavrahin syy saapua oli kuitenkin hyvä. Tai ainakin hänen polttavimmat kysymyksensä kaipasivat vastauksia. Toa Mangain johdolla oli paha tapa aliarvoida matoralaisten päättelykykyä ja reppuselkäisen pikkumiehen huomiointikyky olikin siivittänyt hänet tutkimuksissaan valovuosia muita edelle. Aina silloin tällöin pakarikasvoinen matoran haaveili omasta etsiväntoimistosta, niin hyvä hän tutkimuksissaan oli. Mutta Mavrah ei omistanut tarpeeksi pitkälahkeista trenssiä tai lemmikkiapinaa ollakseen siinä uskottava.
Taas yhden käytävän kuljettuaan Mavrah törmäsi risteykseen. ”Vasemmalleko tällä kertaa?, hän pohti. Ei hän yleensä epäillyt suunnistustaitojaan. Hetken mietittyään matoran tuli siihen tulokseen, ettei epäilisi nytkään. Violetit jalat ottivat suunnan kohti vasenta.
Mavrahilla oli ikävä aavistus siitä, että torni tiesi, mitä hän etsi. Typerä ajatus edelleen, hän ajatteli. Miksi torni sellaista tekisi? Mutta ajatus vaivasi häntä silti. Tieteelle elämänsä omistanut matoran kammoksui ajatusta, että eloton rakennus johtaisi häntä harhaan.
Mutta hänen täytyi saada tietää. Kysymyksiä oli liikaa. Onneksi, niin myös johtolankoja.
Matoran oli ollut paikalla, kun ensimmäinen vahki oli pillastunut viikkoja sitten. Roskakatos Ga-Metrulaisen yliopiston takapihalla oli ollut juuri tarpeeksi suojaa, ettei omaa päätään halki repivä vahki murskannut Mavrahia riehuessaan. Matoran oli onnistunut kuitenkin todistamaan koko karmaisevan tapahtumaketjun. Ensin Keerakh oli pudottanut sauvansa hölmösti, kuin se olisi tajunnut unohtaneensa jotain. Sitten se vain käveli ympyrää. Ei sanonut mitään, vain käveli. Sitten se oli pysähtynyt taas ja sininen valo oli syttynyt sen sisälle. Ja siitä alkoi groteskein näky, mitä mikään robotti oli koskaan saanut itselleen aikaan.
Siinä vaiheessa, kun päättömästi asioihin törmäilevä, energiaa ympäriinsä laukova vahki alkoi viimein repimään kalloaan kahdeksi puolikkaaksi, välähti sen silmissä valkoinen merkillinen valo. Tämä ei olisi kenenkään muun mielestä ollut tapauksessa omituisinta, mutta Mavrah oli nähnyt linjastot, joista Metru Nuin poliisit alunperin pumpattiin ulos. Hän tiesi, miten ne toimivat. Hän oli nähnyt ystävänsä Nuparun pohjapiirrokset ja prototyypit. Hän olisi luultavasti osannut rakentaa sellaisen itse, jos tarve olisi vaatinut.
Tämän vuoksi Mavrah myös tiesi, ettei vahkien silmävaloissa ollut yhtäkään kirkasta lamppua.
Professori löysi itsensä taas yhdeltä telakointiaselamalta. Nämä karmivat häntä kaikkein eniten. Vain rautaiset ohuet kaiteet olivat matoranin ja korkean, rakennuksen keskellä kulkevan pudotuksen välillä hallissa, jossa oli lattiasta kattoon nukkuvia lainvalvojia. Lasisten kupujen sisältä pystyi muutaman himmeän valon turvin erottamaan sikiöasentoon asettautuneet robotit ja niiden takaraivoihin kulkeutuvat nyrkinpaksuiset virtajohdot. Tässäkin kerroksessa niitä oli varmasti ainakin tuhat. Arviota oli hankala tehdä kaikkialla vallitsevan pimeyden vuoksi. Vahkit eivät tarvinneet valoja pyörittääkseen mekaanista valtakuntaansa.
Mutta mahdoton väri vahkiyksikön silmissä ei yksistään olisi saanut matorania murtautumaan tuohon hiljaiseen kompleksiin. Se vaati jotain henkilökohtaisempaa. Se vaati osuman hänen parhaisiin ystäviinsä.
Jo kauan ennen Metru Nuin sotaa, olivat Kralhit kiehtoneet Mavrahia. Hänen ystävänsä rakentamat metalliset kuoret olivat alkaneet vuosien saatossa elämään omaa elämäänsä metrujen joutomailla. Nuparu oli vannonut ettei hän tiennyt, mistä oli kyse. Biologien parissa väiteltiin vuosia siitä, mistä ne olivat saaneet eläimelliset sielunsa. Yksilöitä oli käytännössä mahdoton napata näiden paetessa maan alle, jos joku lähestyi niitä.
Ja sitten koitti päivä, jolloin yksi sellainen pelasti Mavrahin hengen. Sota-ajan kaaoksissa rahit kärsivät siinä, missä kaupungin lukuisat asukkaatkin. Jokin oli ajanut Kralhin syöksymään jyrkänteen reunalta putoavan Onu-Matoranin perään. Matoranin ympärille keräytynyt skorpioni pehmensi pudostusta juuri tarpeeksi. Skorpionin vammat olivat vakavat ja siitä alkoi pitkä ja luottamusta vaativa kuntoutusprosessi, jossa Mavrah lopulta onnistui ystävystymään koko tunnetun kralhipopulaation kanssa. Se, miten Mavrah oli siinä onnistunut oli hänelle itselleenkin hyvin epäselvää. Se oli vain alusta asti tuntunut oikealta valinnalta. Eläinmaailman kummajaisten joukossa matoran tunsi olonsa kotoisaksi.
Ja kuten todettua, Mavrah vaati jotain henkilökohtaisempaa lähteäkseen tutkimaan vahkimysteeriä tosissaan. Pillastuneita tapauksia ehti olla välissä jo toinenkin, kunnes yksi hyvin samankaltainen lopulta iski Maliin.
Mal oli yksi maanalaisen yhteiskunnan suurimmista Kralheista. Kokonsa vuoksi se myös nukkui suurimman osan ajastaan. Siksi Mavrah oli niin ällistynyt nähdessään sen maan pinnalla, Onu-Metrun tasangoilla. Toisin kuin vahkit siihen asti, Mal ei kuitenkaan pillastunut. Se vain ulvahteli, kuin se olisi ollut tuskissaan. Mavrah oli rynnännyt hoivaamaan sitä ja silloin Mal oli avannut silmänsä. Se oli se kirkas valo, joka oli ajanut Mavrahin toimiin. Hän oli vannonut selvittävänsä, mikä satutti hänen ystäviään.
Oli hankala keksiä, mikä yhdisti vahkeja ja kralheja noin. Toki tekniikan maailmasta perillä olleet tiesivät, että molempien malli oli peräisin Nuparulta. Mutta Mavrah tunsi molempien rakenteen läpikotaisin. Ne olivat kaksi aivan eri olentoa. Niitä ei yhdistänyt muu kuin luojansa.
Mutta sitten Mavrah oli palannut vanhan kysymyksensä pariin. Mistä Kralhit olivat perineet sielunsa? Entä oliko kyseisillä sieluilla jokin yhteys vahkeihin, jos toimintaviat sellaisissa aiheuttivat pahaa myös kralheille?
Ja sitten Mavrah alkoi miettimään vahkeja tarkemmin. Hän toki tunsi poliisivoimien rakenteen läpikotaisin, mutta hän myös tiesi, ettei niiden tietoisuus varsinaisesti sijainnut niissä itsessään, ainoastaan vastaanottimet. Vahkitornin uumeenin sijoitettu tekoäly oli käytännössä kaikki vahkit. Se ohjasi niitä, teki niiden päätökset ja tuomitsi rikolliset niiden kehoilla. Mutta siitäkin huolimatta vahkeja ajateltiin aina yksilöinä. Kukaan ei koskaan edes mainnut voimaa niiden takana.
Miksi?
Kuka sen edes rakensi?
Miksi kukaan ei koskaan huoltanut sitä? Miksi ei ole olemassa henkilöä, jonka vastuulla vahkitekoäly olisi?
Ja nyt Mavrah löysi itsensä mustilta käytäviltä pohtimassa nätä kysymyksiä, ilman pienintäkään havaintoa, kulkiko hän edes oikeaan suuntaan.
Taas yhden telakointiaseman taakseen jättänyt matoran pysähtyi mustan kiiltävän portaikon yläpäähän. Lukemattomia identtisiä käytäviä pitkin jo kulkenut Mavrah ei ollut vielä kertaakaan kuullut sellaista ääntä, kuin juuri sillä hetkellä.
Aluksi hän kuvitteli mekaanisen, tiheän piipityksen tulevan jostain herääneestä vahkiyksiköstä. Hetken järkeiltyään onu-matoran kuitenkin tajusi, ettei vahkeja koskaan herätetty alkaen ylemmistä kerroksista. Vainoharhan valtaan vaipuva matoran painautui vasten seuraavan pimeän käännöksen nurkkaa ja kurkkasi varovaisesti seuraavalle käytävälle. Hän ei vieläkään nähnyt päänmääräänsä, mutta piipitys sen sijaan tuntui lähestyvän häntä vauhdilla.
Edeltäneet tunnit olivat saaneet matoranin säikähtämään oman hengityksensäkin ääntä, joten violettimusta professori ei voinut olla pelkäämättä piipityksen mahdollista aiheuttajaa. Mutta tornin pimeydessä vaellellen kulutetut tunnit olivat aiheuttaneet pelon alle myös lukemattomia kerroksia tylsyyttä. Ja tylsyyttä kumosi kaikkein tehokkaimmin uteliaisuus. Matoranin oli pakko myöntää itselleen, että oli lähestyvän konemaisen äänen lähde mikä tahansa, hän halusi selvittää sen.
Mavrah otti harppauksen eteenpäin. Mies tuijotti pitkin pimeää käytävää edessään. Ääni kulki yhä häntä kohti. Se kuului nyt todella lujaa. Professorin kädet puristuivat nyrkkiin. Ääni oli ilmestynyt käytävän toiseen päähän. Niin oli myös yksinäinen punainen valo.
”Piip.”
Mavrah olisi halunnut ottaa askeleen taaksepäin, mutta kylmä metallinen seinä painui vasten matoranin nahkaista selkäreppua.
”Piip. Piip.”
Ääni oli oikeastaan aika sympaattinen, mutta vainoharhainen matoran halusi silti puoliksi juosta sitä karkuun.
”Piip. Piip. Piip.”
Se oli aivan hänen edessään. Mavrah puristi silmänsä kiinni kauhusta.
”Piip?”, kuului surullinen ääni.
Ja sitten ei tapahtunut mitään. Ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen Mavrah uskalsi raottaa silmiään. Punainen valo tuijotti häntä vain muutamien senttimetrien päästä kasvoistaan. Professori huomasi kuitenkin välittömästi, että valo oli aivan säälittävän pieni. Kuten myös asia, jolle valo kuului.
Se oli musta metallinen pallo. Korkeintaan matoranin oman nyrkin kokoinen. Se leijui kelluen ilmassa aivan Mavrahin edessä, punaisen silmävalon skannaillessa seinään itsensä litistänyttä matorania.
”Piip!”, se sanoi innostuneena. Se laskeutui rauhallisesti Mavrahin ojennetulle kädelle. Matorania hämmensi tapa, jolla se kääntyili. Melkein, kuin se olisi nauttinut olostaan professorin hellässä huomassa.
Mavrahin oli pakko nauraa säikähtämiselleen. Hän oli tosissaan pelännyt pienenpientä jäljittäjädroidia.
”Hurr”, se kehräsi. Ja samalla viiden jalkaparin askeleet alkoivat voimistumaan jossain samalla suunnalla, mistä pallura oli hetki sitten lennellyt. Tällä kertaa matoran ei kuitenkaan enää säikkynyt ääniä. Näitä askeleita hän osasi odottaa. Droidin omistajat olivat viimein löytäneet hänet.
Käytävän puoleenväliin vastaan kävellyt Mavrah törmäsi ensimmäisenä rinnakkain astelevaan äijäparivaljakkoon, joka koostui kauko-ohjainta pitelevästä maan toasta ja avointa tyhjää salkkua pitelevästä hopeisesta vahkista.
“Älä nyt Cody viitsi. Minulla on vakaat kädet. Homma oli täysin hallinnassa.”
“Sanoinpahan vain. Se kurvi meni kyllä aivan liian tiukaksi”, vastasi yksisilmäinen komentaja, joka ojensi jo kätensä kohti professoria. Huojentunut matoran harppoi eteenpäin tarttuakseen Codyn käteen. Mavrahin ilme loisti helpotuksesta.
“Loistava ajoitus! Pelkäsin häiriöiden haitanneen liikaa puheluamme. Onneksi ei! Helpotus nähdä tuttuja kasvoja. Yllättävää myös, Kenraali Nurukan. Luulin kuolleeksi. Ilo olla väärässä.”
“Mmh. Kuulen tuota aika usein nykyään”, toa murahti vastaukseksi ja puristi itsekin matoranin kättä ojennettuaan ensin Codylle ohjaimen, jonka tämä asetteli takaisin koloonsa salkussa. Mavrah vilkaisi kaksikon hulvatonta jäljitinlaitteistoa ja avasi sitten vasemman piipittävän nyrkkinsä, ja ojensi sen kohti Codya. Piipittävä pallo vingahti hassusti Codyn asettaessa droidin kauko-ohjaimen viereen.
“Hassu laite. Kovin elävän oloinen. Teidän mallinne?”
“Jep”, myönsi salkkua sulkeva Cody, “Sota-ajalta. Etsinäpartiot käyttivät näitä eloonjääneiden etsimiseen romahtaneista rakennuksista ja bunkkereista,”
“Musta Käsi”, Mavrah muisteli haikeudella, “Pakko myöntää. Ikävöin silloin tällöin. Uudelleen nousussa, ymmärsin viestistänne? Tiedepäällikön tarvitsette?”
“Nappiin”, tokaisi kulman takaa astuvan naiskolmikon vahkikas kärki, “Olet vaeltanut syvälle, professori. Luulimme jo hetken, ettemme löytäisi sinua.”
Mavrah asteli Nurukanin ja Codyn ohi, nähdäkseen puhuvan vahkin kunnolla käytävän hämäryydessä. Professori mittaili Xeniä päästä jalkoihin leveä hymy kasvoillaan.
“En uskonut silmiäni ensin”, matoran myhäili, “Olet Nizin luomus. ‘Confine’. Viimeksi kun tapasimme, sinulta puuttui vielä raajat. Mukava nähdä projektin onnistuneen. Paljon luottoa sinuun laitettu.”
Vaivaantunut Xen tarttui vuorostaan Mavrahin käteen. Ajatus siitä, että professori oli ollut todistamassa hänen moraalisesti kyseenalaista syntymäänsä vaivasi kenraalia oudolla tavalla.
“Teidät minä tunnenkin!”, hihkaisi Mavrah vielä Xenin takaa vilkutteleville toille. Naho oli kaivanut esille otsalampun, joka tarjosi merkilliselle kuusikolle juuri tarpeeksi valoa. Mexxin hattu oli valahtanut portaiden nousemisen yhteydessä taas narun varaan hänen niskaansa.
“Noh. Eiköhän sitten mennä. Sinulla olisi vähän seliteltävää pikku retkestäsi”, Naho ilmoitti vakavana. Mangain hyvin sääntökeskeinen lähestymistapa hermostutti professoria hieman. Cody viittoili jo tiimiä kääntymään takaisin. Vahki muisti koko paluureitin ulkomuististaan.
“Seis! Seis, seis, seis!”, huuteli matoran, kun Mexxi oli jo Nurukanin kanssa katoamassa nurkan taakse, “Emme ole selvittäneet mysteeriä! Ei voi poistua!”
Toat kääntyivät takaisin hätääntyvän matoranin kailottaessa niin, että koko tornissa kaikui.
“Te tutkitte vahkien tapauksia? Minä myös! Mutta tätä ei ratkaista labrasta, ei. On teoria. Ehkä hatara, mutta vastaus siihen täällä. Olemme varmasti jo lähellä. Vain pari kerrosta.”
Xen oli valmis kuuntelemaan matoranin teorioita, joten muille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin jäädä heidän seuraansa. Monien, erityisesti toien mielet haikailivat kuitenkin jo pois pimeästä teknoloukosta.
“Hyvä on, kerro teoriasi”, Xen myönnytteli, “Mutta lyhyt versio, kiitos.”
Mavrah kiitti vilpittömästi ja kiskaisi samalla ruskean repun selästään mustalle kylmälle lattialle. Professori kumartui tonkimaan sen sisältöä, kunnes tämä löysi punaisen kulmalukkokansion. Sen sisälle survotun irtopaperipinon päällimmäisenä oli virallisen näköinen kaavake, jonka matoran ojensi uteliaalle vahkikenraalille.
“Ja tämä on?”
“Vahkien komentokeskuksen rakennuslupakirjat. Tämän komentokeskuksen.”
Naho oli saapunut Xenin olan taakse tarjoten tälle valoa asiapaperin lukemista varten.
“Ja tässä on erikoista se, että?”
“Katso, kuka lupia on pyytänyt.”
Xen kiinnitti huomionsa paperin yläreunan logorivistöön, johon oli koottu kaikki vahkitornin rakennukseen osallistuneet yhtiöt.
“Voitto Korporaatio.”
“En ole kuullutkaan”, pohti Xenin lukuprosessia seuraileva Cody, “Ja uskokaa pois, minä opin Xialla kaikki yritykset. Kaikki ne.”
“Ehkä se ei ole xialainen”, Nurukan pohdiskeli, “Steltläinen?”
“Vaikea uskoa”, Mavrah jatkoi ja ojensi Xenille seuraavan kaavakkeen, “Katso, mistä olivat vastuussa.”
Paperin präntti oli paljon edellistä pienempää ja Xen joutui hakemaan haluamaansa infonpätkään pienen hetken. Lopulta Xen ojensi silmät suurena paperin Mexxille ja osoitti tälle oikean kohdan tekstin alareunasta.
“Vahki-AI?”, Mexxi ihmetteli, “Miksi ihmeessä sen tekeminen on ulkoistettu? Kyllähän Metru Nuilla on vaikka kuinka paljon kokeellisia tekoälyjä. Miksei soveltaa jotain valmista?”
“Torni rakennettu sodan aikana. Sotilasyksiköitä ohjattu Mustasta Kädestä. Poliisivoimille tarvittiin atomatisoitu järjestelmä. Sodan päätyttyä kaikki vahkit kytketty siihen. Rakennus itsessään Dumen määräämä. Tekoäly ei. Herättää kysymyksiä.”
Mavrahin selostus herätti Mexxissä taas hänen vanhan kysymyksensä: “Syy, miksi metsästäjät eivät koskaan yrittäneet hakkeroida vahkeja… entä jos heidän ei koskaan tarvinnut? Jos koko järjestelmä on rakennettu heidän ehdoillaan. Se ei vain valmistunut ajoissa. Mutta nyt Varjottu on saanut tarpeekseen ja lähettää väkensä vetämään vivusta?”
“Rohkea teoria, mutta mahdollinen. Itse en kuitenkaan varma Varjotun osallisuudesta. Olisi tehnyt siirtonsa nopeammin. Mutta selkeä kolmas osapuoli pelissä. Tai kenties neljäs, mikäli kaupungin metsästäjät muunkin, kuin vahkien perässä.”
Professorin johdatteleva toteamus sai erityisesti toa-kolmikon vaihtamaan katseita keskenään.
“Paljon silmiä ja korvia. Vanhoja tuttuja Vartiosta, paljon ystäviä sodasta, nääs. Huhuja kulkee ja paljon outoa väkeä kaupungin öissä. Helppo laittaa palasia yhteen. Täytyy vain kuunnella tarkkaan.”
Cody ja Nurukan vilkaisivat toisiaan riemastuneina. Xen nyökytteli tyytyväisenä. “Sinä todellakin olet tarvitsemamme tyyppi. Mitä sinä sitten ehdotat? Johtolankoja täältä? Minun ensimmäinen askeleeni olisi niiden kaupungissa riehuvien metsästäjien etsiminen.”
“Se prioriteetti, kyllä!”, Mavrah jatkoi nostaen reppuaan kansioineen takaisin selkäänsä, “Mutta ensin täytyy löytää tekoäly. Se tornin huipulla, ihan tässä lähellä varmasti. Täytyy nähdä. Vahvistaa teoria.”
“Mikä teoria”, Mexxi uskaltautui kysymään.
“Yhdessä mennään. Pitäisitte hulluna, jos esittäisin ääneen. Parempi näyttää. Tehokkaampaa niin. Ja minun täytyy tietää.”
Nahon ja Mexxin kasvoilta paistoi epäilys. Nurukan oli valmis luottamaan nopeasanaisen professorin harkintakykyyn. Xen ja Cody taasen kävivät keskenään sanatonta keskustelua. Mavrahin oli tarjottava vielä jotain saadakseen tiimin luottamuksen taakseen.
“Te kaksi”, hän osoitteli vahkikaksikkoa, “Kellot. Te haluatte selityksen. Haluatte niiden jättävän rauhaan.”
Xen ei ollut uskoa professorin sanoja. Naisen oli vaikea käsittää onu-matoranin informaation määrää. Codyn syylliset kasvot kertoivat kenraalille, että Mavrahin oletus oli myös hänen osaltaan oikeassa. Xen oli pitkään luullut, että painajaismaiset kellot olivat vain hänen ongelmansa. Se, että ne vaivasivat Codyakin, herätti kysymyksiä.
“Nizin tutkimustyö”, Mavrah selitti hämmentyneelle joukkiolle, “Minulla on kopioita menneeltä ajalta. Puhuivat taajuuksista. Vahkien tekoälyn verkoista. Siinä useita tasoja.”
Xenin ilme huusi “Selitä!”, Codya taas lähinnä hermostutti Xenin tulevaisuuden puhuttelu siitä, kuinka hän ei ollut kertonut omista kelloistaan sanaakaan.
“Kommandot. Te. Perustutte vahkeihin vahvasti. Ette varsinaisesti osa verkkoa, mutta pystytte seuraamaan sitä. Kuulette sen, minkä vahkit, muttette ole osallisia. Jotain tapahtuu vahkien tekoälyssä. Tietokoneiden järjestelmissä jotain pahaa vialla. Te kuulette myös. Meillä nyt mahdollisuus selvittää.”
Xen ei tarvinnut enempää suostuttelemista. Nahon ja Mexxinkin asennoituminen oli tekemässä täyskäännöstä. Erityisesti juuri tulen toa tajusi, miksi asia oli Xenille tärkeä.
“Minun… ystäväni”, Mavrah lisäsi hieman vaikeana, “Kralhit. Käyttäytyvät oudosti. Vaikuttaa niihinkin. Jotain, mitä emme ymmärrä. Vaatii tutkimista. Tekoälyn löytäminen ensimmäinen askel.”
“Sinä tiedät missä se on?”
Professori oli tyytyväinen Xenin lähtiessä mukaan hänen tutkimukseensa. “Kolmen kerroksen päässä, uskon. Luulen kulkeneeni oikeaan suuntaan. Vaikka rakennus kuin sokkelo. Hankala suunnistaa.”
“Siinä tapauksessa näytä tietä”, Xen viittoili ja Mavrah luikkelehti koko viisikon ohi siihen suuntaan, mihin Naho oli jo vähän aikaa sitten karkaamassa. “Suunta tänne.”
Toakolmikko lähti välittömästi nopeajalkaisen professorin perään, mutta Xen ja Cody jättäytyivät tarkoituksella jälkeen. Rinta rinnan kulkevat vahkit kuiskivat säästääkseen muut arkaluontoiselta aiheeltaan.
“Sinäkin?”, Xen ihmetteli, “Miksi et sanonut mitään? Olen luullut koko ajan vain tulevani hulluksi!”
“Koska minä pelkään!”, Cody tuhahti, “Joka kerta kun suljen silmäni! Nykyään vaimeana jopa hereillä. En minä muuten olisi pysynyt hiljaa, mutta…”
“Mutta?”, tivasi Xen, Codyn keskeytettyä lauseensa pohtiakseen sanojaan mahdollisimman tarkasti.
“Killjoy…”
Xen ei todellakaan pitänyt keskustelun suunnasta. Ionisoturin “jatka”-ilmeeseen sekoittui inhoa.
“Kun kaavin hänen ruumiinsa Purifierin jäljiltä… heti kun olin kytkenyt hänet Bettyn virtajärjestelmiin… hän houri jotain. Näki painajaista. Huusi ääneen aluksen takaosassa melkein koko matkan.”
“Kellot?”
“Kellot.”
Xen huokaisi syvään. Päivän informaationrippeet saivat vahkin ahdistumaan hetki hetkeltä pahemmin. Loputtomien muuttujien soppa oli muuttunut liian sakeaksi, että siitä saisi enää selvää.
“Xen, jos on olemassa pieninkään mahdollisuus, että Killjoy tietää, mitä on tapahtumassa, niin-”
“Me. Emme. Etsi. Häntä”, Xen tiuski raivoissaan, “Hän teki päätöksen paeta. Me emme enää käytä häntä.”
“Mutta hän saattaa tietää jotain! Kyllä sinä hänet tiedät, ei hän kertonut meille kaikkea, ei todellakaan. Ehkä jos me kokeilisimm-”
“Minä en toista tätä enää kertaakaan, Cody! Eikä se saamarin lahoaivo enää satavarmasti edes ole Metru Nuilla. Ne hämäräperäisemmät metsästäjät sen sijaan ovat. Mistä ikinä tässä onkaan kyse, se liittyy tähän kaupunkiin ja me selvitämme mistä on kyse. Siihen ei teknoperkeleitä tarvita.”
Cody oli melkein valmis myöntämään olleensa harhateillä ajatuksissaan, mutta lukuisien portaikkojen, latausasemien ja käytävien läpi vienyt matka oli tuonut kuusikon jonkin aivan uuden eteen.
Mustat metalliovet tervehtivät tulijoita ensimmäisenä asiana viimeisten ylöspäin johtaneiden portaiden päässä. Tämä oli erikoista lähinnä siksi, ettei komentotornin sisällä normaalisti ollut ovia lainkaan. Mihin vahkit olisivat sellaisia edes tarvinneet? Ei poliisivoimien tukikohdassa ollut mitään salattavaa.
Mutta niin vain kokonaisen kerroksen verran tilaa taakseen piilottavat ovet pönöttivät tiimin edessä kaikessa mahtavuudessaan. Ja, kuten Naho hyvin nopeasti havaitsi, oveen ei myöskään ollut avainta. Ei paneelia. Ei paikkaa avainkortille. Vain metallisten liukuovien kaksi järkeää puoliskoa, muttei mitään tapaa avata niitä. Kuin niiden rakennuttaja olisi tarkoituksella jättänyt ne umpeen. Jottei kukaan koskaan pääsisi näkemään niiden taakse.
“Olit oikeassa, professori”, tuumasi ovien edustalla tapittava Mexxi, “Jotain täällä ollaan yritetty piilottaa.”
“Tämän oven takana. Tekoäly. Olen varma siitä.”
Cody ja Nurukan harppoivat suoraan oville tutkien niitä äärimmäisellä tarkkuudella. Erityisesti kaksikkoa tuntui kiinnostavan ovien välissä oleva pienenpieni rako. Ovet olivat varmasti aivan liian raskaita liikuteltavaksi käsin ja niiden pinta tuntui tarpeeksi karkaistulta kestämään perinteiset räjähteet. Kaksikolla oli kuitenkin selkeästi jokin idea.
“Olisikohan se tarpeeksi ohut?”, Nurukan pohti. Cody tuijotti rakoa hetken ja kohautti sitten olkiaan: “Kokeilemallahan se selviää.”
Nurukan kurkotti kohti Codyn lattialle laskemaa droidisalkkua ja käänsi sen käsissään ylösalaisin. Cody painoi miltei näkymätöntä painiketta maan toan pitelemässä salkussa ja sen pohjaan aukesi samalla hetkellä pieni luukku. Xen katsoi epäuskoisena, kuinka salaluukusta ilmestyi Codyn vetämänä arviolta kolme kertaa salkun pituinen miekka. Eikä Xeniä edes ihmetyttänyt se, kuinka kiiltävä pitkämiekka edes mahtui sitä naurettavan paljon pienempään kantolaukkuun.
“Cody… miksi sinulla on miekka?”
“Miksei minulla saisi olla miekkaa?”
“Sinä aina sanot, että lyömäaseet ovat epäkäytännöllisiä ja tehottomia.”
“Niin ovatkin”, Cody vahvisti. Toat seurasivat kulmat kurtussa vanhojen ystävien sananvaihtoa. ”Mutta eivät kaikki miekat ole lyömäaseita.”
Hopeinen komentaja kääntyi Nurukanin puoleen, joka tiesi tarkalleen, mitä Cody oli yrittämässä. Tiimin muut neljä jäsentä seurasivat kummastuneena, kuinka vähintään toan pituinen vahki kapusi Nurukanin olkapäille ovien edessä olevan raon ylimpään pisteeseen ulottuakseen. Maan toa piti vankalla otteellaan korkeuksissa rakoa tutkivan Codyn täysin paikallaan. Mies sovitti miekan terää varovaisesti rakoon. Se sujahti suoraan läpi. Terä oli juuri tarpeeksi ohut.
Komentaja virnisti vanhalle kenraalille allaan: “Sopii täydellisesti.”
Nurukan vastasi virnistykseen ja käänsi päänsä kohti hämmentynyttä nelikkoa: “Tämä olisi sitten se hetki, kun te kaikki otatte arviolta kaksikymmentä askelta takapakkia takaisin porraskäytävään. Samalla kun me toivomme, että paineaalto suuntautuu pääasiassa sisäänpäin.”
Ja silloin Xen viimein tajusi, mitä äijäkaksikko oli oikein tekemässä.
“Tuo miekka… onko se… kun sillä-”
“Kun sillä huitaisee, niin tulee ohjuksia”, Cody täydensi, “On se. Ihan perusjuttuja.”
Naho ei ollut uskoa kuulemaansa. Mexxi oli kuunnellut Codyn juttuja jo tarpeeksi uskoakseen, että Käden asevarastoista löytyi jotain jokaiseen tilanteeseen. Mavrahia jännitti liikaa, mitä oven toiselta puolelta löytyisi regoidakseen kunnolla, mutta hänenkin oli pakko myöntää, että oven kanssa puuhaavan kaksikon suunnitelma oli äärimmäisen jännittävä.
Sillä välin, kun muu osa tiimiä katosi kohti portaikkoa, haki Cody miekasta kunnollista otetta. Komentaja asetti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle miekan kahvalle ja Nurukan oli siirtynyt pitämään vahkista kiinni puhtaalla käsivoimallaan. Ja vaikka vahkin koko paino oli jakautunut toan pelkkien käsilihasten varaan, toa jaksoi. Ainakin hetken.
“Okei. Minä pidän miekan raossa ja sinä päästät minusta irti ja peruutat ihan pirun nopeasti. Niin minä sitten liu’un vauhdilla alas ja miekka hankautuu vasten ovien reunoja. Voipi olla, että pelkästä kitkasta tulee niin saamaristi lisäenergiaa, että voi jysähtää aika kovaa.”
“Otan sinut kiinni”, uhosi Nurukan. Cody oli yhä täysin vakaa, joskin väkivahvan maan toan piti myöntää, että vahkin paino alkoi hiljalleen tuntua.
Yksisilmäinen komentaja hengitti syvään. Kaksikon suunnitelma oli typerä ja uhkarohkea. Ja erityisesti vaarallinen. Mavrahin lupaus kellojen salaisuuksien selviämisestä motivoi vahkia kuitenkin tarpeeksi. Nurukan odotti kärsivällisenä korkeuksissa vartovan miehen päätöstä.
“Lasken viiteen.”
Nurukan nyökkäsi.
“Yksi.”
Nurukan odotti.
“Kaksi.”
Nurukan odotti.
“Viisi.”
“Että mitä?”
“NYT!”, Cody huusi puoliksi kauhuissaan. Ja Nurukan päästi vahkin jaloista irti.
Kaksin käsin miekasta kiinni pitelevä Cody aloitti parin metrin pudotuksensa ja ase ovien välissä kiisi ovien välissä kohti maata hänen mukanaan. Kirskuva ääni, joka syntyi metallien vauhdikkaasta kohtaamisesta peittyi hyvin nopeasti jonkin paljon järeämmän alle. Ovien väliseen minimalistiseen rakoon alkoi materialisoitumaan elementaalienergiasta koostuvia ohjuksia. Nurukan oli ehtinyt ottaa kokonaisen yhden askeleen taaksepäin siinä vaiheessa, kun paineaalto iski. Kerrosta alempana kiljaistiin monesta suusta. Räjähdyksen volyymi antoi kaikille vuosituhannen sätkyn.
Porraskäytävän puolivälissä leijuvassa vesikuplassa muotouva hysteerisyyden kiteytymä viuhtoi raajoillaan niin paljon, että tämä onnistui potkaisemaan toverinaan siinä olevan maan toan kipeästi kuplasta ulos metallisille portaille. Nahon ylläpitämä pehmennys oli luultavasti pelastanut paineaallon metritolkulla lennättämän kaksikon vakavilta vammoilta. Mutta jos hätääntyneeltä Codyltä oltaisiin juuri sillä hetkellä kysytty, aivotärähdys olisi ollut parempi kohtalo, kuin toan vesikuplaan joutuminen.
“VETTÄ? OTASEPOIS! OTASEPOISSS! MINÄ KÄRÄHDÄN! KÄRRRÄHDÄN!”
Mangai pudisteli päätään puoliksi pettyneenä, puoliksi huvittuneena. Kylmänviileästi kättään heilauttamalla Naho kutsui laukaisemansa veden takaisin ranteidensa sisuksiin viimeistä pisaraa myöten. Pahanpäiväisesti säikähtänyt Cody kömpi Nurukanin perässä takaisin seisomaan, raajojaan vielä kauhistuneena tutkien.
“Saitko ne pois? Kaikki?! Voiiiiiii, jos sitä nyt pääsi virransyöttöön. Te ette tiedä, miten kivuliasta kokonaisen suoniston vaihtaminen on.”
Naho laski rauhoittavasti kätensä yksisilmäisen vahkin olkapäälle. “Minä olen tarkka, komentaja. Sinulla ei ollut missään vaiheessa mitään hätää.”
Vahki ei osannut vielä järkytyksestään edes kiittää toaa. Nurukan taasen oli istunut jo hetken portailla päätään selvittäen. Maan henki kuitenkin kuikuili jo kohti Mexxiä, joka oli mennyt kurkkimaan hurjapääkaksikon suunnitelman hedelmiä.
“No mutta Mata Nuin nimeen. Se toimi. Se ihan oikeasti toimi.”
Taputettuaan ajatuksiaan selventelevää Codya olkapäälle, Xenkin harppoi askelmat ylös Mexxin rinnalle. Savukin oli jo pääosin hälvennyt.
Ovien väliin ei ollut syntynyt reikää, kuten näkyä tuijottavat naiset olivat olettaneet. Ovet olivat niin ällistyttävän vahvaa tekoa, etteivät ne itsessään olleet ottaneet lainkaan vahinkoa. Sen sijaan kymmenien olemattomaan tilaan syntyneiden ohjusten paineaalto oli singonnut ovet kokonaisina paikoiltaan ja singonnut ne jonnekin ryhmän edessä avautuvaan pimeyteen.
Vapisevin jaloin Xen alkoi lähestymään huonetta. Mexxi pysyi kannustavana hänen rinnallaan. Loput neljä, Mavrah etunenässä, saapuivat aivan heidan kannoillaan. Tila, johon kuusikko saapui oli todellakin pilkkopimeä. Mexxi ja Xen alkoivat kopeloimaan salaisuuksia epäilemättä sisällään pitävän tilan sisäseiniä.
Kaikeksi yllätyksekseen Mexxin kädet osuivat jonkinlaiseen painikkeeseen. Toa painoi sitä ja kuin tilauksesta, korkealle erikoisen porukan yläpuolelle alkoi syttymään valoja, joita kukaan ei ollut nähnyt vuosikausiin.
Ensimmäisenä valossa kylpi kerroksen kaukaisuudessa siintävä takaosa, joka vahvisti Xenin epäilykset siitä, että marginaalisesti salainen “huone” kattoi kokonaisen kerroksen pinta-alan. Hämärän korvatessa pimeyden Cody huomasi sirpaloituneen miekan palasia jalkojensa alla. Se oli yksi harvoista miekoista, joista Cody oli oikeasti pitänyt ja sen kohtalo harmitti komentajaa kovasti.
Codyn vieressä Mavrah ei enää meinannut sietää jännitystä. Hitaasti kirkkaammiksi muuttuvat valot paljastivat huoneen sisältöä tuskallisen hitaasti. Xen oli saapunut matoranin viereen lempeä katse kasvoillaan. Heitä molempia jännitti aivan yhtä paljon. Cody olisi varmasti liittynyt seuraan, jos hän ei olisi vielä karistellut vesikuplan kauhuja mielestään.
He olisivat ehkä ensimmäiset, jotka näkisivät sen sitten sen rakentamisen. Vahki-AI. Tekoäly, joka piti kaupungin turvallisena. Unohdettu, mutta epäilyttävä hedelmä kaupungin sydämessä.
Ja sitten valot päättivät kertaheitolla humahtaa kirkkaimmilleen. Vahkitornin huipun salaisuudet paljastuivat kerralla odottavalle kuusikolle.
Toien reaktio oli lähinnä typertynyt. Cody ei edes kunnolla ymmärtänyt näkemäänsä. Mutta Xenin reaktio oli vahvin. Kymmenet ajatukset ja mietteet kokosivat toisiaan vahkin pään sisällä. Hän ei ollut aivan varma, mitä hän oli odottanut, mutta se, mitä nuori kenraali nyt tuijotti ei ollut lähelläkään hänen varovaisia oletuksiaan.
Mavrah tuijotti sitä, eikä kyennyt sanomaan sanaakaan. Hän oli ollut oikeassa. Hänen teoriansa ja sen pelottavat jatkopäätelmät olivat alkaneet tulla toteen. Professori voi hieman pahoin. Sama olo alkoi levittäytymään myös Xeniin.
Se, mitä uusi Käsi sanaakaan sanomatta tuijotti oli jotain, mihin kukaan heistä ei osannut valmistautua. Naho oli lopulta ensimmäinen, joka uskalsi rikkoa hiljaisuuden.
Toa ei näyttänyt voivan hyvin. Se saattoi johtua valtavasta verimäärästä, jonka tämä oli menettänyt viime tunteina. Se saattoi myös johtua pitkästä matkasta ilman ravintoa ja lepoa.
Tai sitten se johtui siitä, että kyseisen toan vartalosta puuttui noin kaksi viidesosaa.
Valkopunaisen toan vasemmanpuoleinen käsi, jalka sekä leveä kaistale tämän torsosta loistivat poissaolollaan, ja vartalontynkä oli ommeltu yhteen kankaalla ja niiteillä. Se oli aivan oranssin veren peitossa. Tajuton plasman toa oli kiinnitetty metallisiin paareihin joustavilla siteillä. Toan punainen kanohi Kakama oli repeytynyt otsasta.
Kaksi skakdia nostivat paarit veneestä rannalle. Heidän synkin purjein varustettu aluksensa odotti Odinan kivisen rannan tuntumassa. Aurinko oli laskemassa mereen, värjäten Pimeyden Metsästäjien kivisen linnoituksen verisen punaiseksi.
“Tervetuloa”, hahmo toivotti rantaan saapuville ryöväreille. Hän oli pitkä ja laiha – hän näytti hieman vortixxilta, mutta ei kuitenkaan. Naisen liskomaiset kasvonpiirteet olivat sirot ja terävät. Pitkä, musta häntä liikahteli levottomana Varjotun uskotun takana. Ympäri reptiliaanin kevyttä haarniskaa skakdi näki kunnioitettavan määrän erilaisia tikareita, teriä ja veitsiä.
“Minua kutsutaan… Taipaaniksi. Ja sinä olit… Metorakk?”, hän tervehti ja mittaili sinistä skakdia katseellaan.
”Tässä se on”, sanoi sininen skakdi, joka näytti lajinsa keskiarvoa käärmemmäisemmältä yksilöltä. ”Toa Varjoisan varjoisaan kokoelmaan”, hän naurahti sanaleikilleen.
”Onko hän elossa?” reptiliaani kysyi jämäkästi silmäillessään saalista, jota skakdit olivat myymässä.
”Kun katsot minua, tuleeko mieleesi ensimmäisenä joku, joka antaisi vankinsa kuolla?” Metorakk kysyi ja irvisti julmasti.
”Se on kieltämättä ominaisuus, jota Varjottu osaa arvostaa”, myrkkykäärmeen nimeä kantava totesi ja hymyili tavalla, joka oli koitunut monen viimeiseksi näyksi. “Otamme hänet. Mikä on hintasi?”
Skakdi ilveili hetken mietiskellessään. ”Saatte hänet lahjana”, hän lopulta totesi.
”Katsos, kyllähän elämä on aivan liian arvokasta rahassa mitattavaksi, eikö vain? Olisi erittäin epäeettistä vain myydä elävä ja tunteva olento. Pitäkää toaa sen sijaan lahjana kenraali Labiolta”, Metorakk jatkoi ja hymyili puolestaan terävällä hammasrivistöllään.
”Laita miehesi kuljettamaan hänet Linnakkeeseen”, metsästäjä sanoi. ”Olet tervetullut mukaan. Varjottu haluaa varmasti kiittää sinua henkilökohtaisesti.”
“En välitä sen kiitoksista”, skakdi tuhahti. “Mutta näytä toki paikkoja. Haluan nähdä, miksi Odina on niin pahamaineinen.”
“Voi, siihen sinulle on ehdottomasti oikea opas”, murhaajatar hymyili. Hänen keltaiset silmänsä loistivat kilpaa kuun kanssa. Skakdi alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, mihin Varjotun viettelijän maine perustui.
Kaksi Metorakkin palkkasotureista saapui rannalle pettymystään peitellen. Aluksessa oli alkamassa rankka juhlinta Kristallisaarten ryöstökampanjan onnistumista. He olivat ryöstäneet Aerin reliikit ja Zangantin kristallit. Selaxian smaragdit ja Ehrenin hopean. Toat, jotka joskus palaisivat sodasta saarilleen, löytäisivät vain raunioita, ja matoraninsa asumassa olkisissa teltoissa, kun skakdit eläisivät herroiksi Steltillä.
Metorakk, metsästäjä sekä kaksi skakdia lähtivät liikkeelle.
Pengertie oli kaiverrettu Odinan hiekkakiveen korkeiden rantakallioiden laelle. Kaksi skakdia, jotka kantoivat toaa, katselivat epävarmoina oikealla puolellaan avautuvaa jyrkännettä. Alhaalla odottivat rantakivikot sekä meri. Vasemmalla puolella tietä skakdit näkivät hiekka-autiomaan ja Metsästäjien koulutusareenat. Pohjoisessa – heidän edessään – kohosivat vuoret ja suuret, kiviset tornit, jotka työntyivät kallion läpi kuin epätoivoinen kividemoni, joka yritti paeta Varjotun valtaa.
“Teetkö töitä eniten maksavalle?” käärme kysyi veden skakdilta pian heidän lähtönsä jälkeen. Hän näki skakdissa paljon potentiaalia, ja niin näkisi Kummisetäkin.
“En”, Metorakk töksäytti. Hän silmäili tarkkaavaisena ympäristöään kävellessään Lariskan takana. Hänelle tuli saaresta mieleen kotisaarensa. Se ärsytti häntä suuresti.
“Mikä on se, mitä Labio sinulle antaa? Valtaa? Resursseja?” nainen jatkoi skakdin motivaatioon tunkeutumista.
“Maailmankuvasi on masentavan materialistinen, lisko”, skakdi tuhahti.
“Siinä tapauksessa olet yksi sadasta”, Taipaani totesi. “Ja heistäkin puolet kadottavat periaatteensa, kun heille tarjotaan tarpeeksi.” Kuin epämääräiseksi argumentin sinetöimiseksi hän heitti sarjan kärrynpyöriä omaksi ilokseen.
“Varjotulla ei ole tarjota minulle mitään mitä minulla ei jo olisi.”
Draakki pysähtyi.
“Takuulla on”, hän sanoi. Ja ennen kuin nopeana itseään pitävä skakdi ehti edes reagoida, pimeyden metsästäjä osui häneen. Metorakk sai potkun poskelleen, ja pian tunsi terävän otteen taittavan hänen kätensä tuskallisesti harjan taakse. Sivallus pohkeeseen sai Kristallisaaret raunioittaneen sotaherran kasvoilleen hiekkaan.
Metorakk murisi eläimellisesti noustessaan. Taipaani virnuili hänen edessään. Kaksi muuta skakdia, jotka kantoivat plasman toaa, prosessoivat edelleen heidän johtajansa kaatanutta tapahtumasarjaa.
“Varjottu voisi tehdä sinusta enemmän”, nainen totesi. Hän valmistautui ottamaan vastaan pitkän skakdin hyökkäyksen. Lariska hyppi jatkuvasti pieniä, parin sentin loikkia edes takas. Hän ei näyttänyt pysyvän paikallaan hetkeäkään.
Metorakk harkitsi hetken zamor-kuulan upottamista metsästäjän sydämeen, mutta naisen kaikkitietävä virne sai hänen verensä kiehumaan. “Te kaksi. Älkää puuttuko tähän”, hän ohjeisti kätyreitään. “Hoitelen tämän kaunokaisen itse.”
Pienen tiikerin verran skakdia ja rautaa syöksyi hyökkäykseen, mutta mies ei koskaan osunut maaliinsa. Kärmeinen syöksyi hänen kimppuunsa yläviistosta, potkaisten tätä oikeaan käteen ja tarrautuen skakdin päähän. Metorakk oli juuri saamassa otetta vastustajastaan, kun nainen veti hänet päästään kyljelleen maahan. Skakdi ponnisti yllättävän nopeasti ylös ja syöksyi kiinni jäntevään liskoon. Hetken hän luuli saaneensa otteen tästä, mutta Taipaani oli kiemurrellut irti. Metorakkin raskas haarniska ei juuri auttanut, kun sarja sivupotkuja ja hännänsivalluksia osuivat häntä kasvoihin ja kylkiin. Metsästäjä syöksyi koko painollaan skakdin kasvoille ja kaatoi tämän selälleen (joka on sangen tuskallista jollekin, jolla on pitkä rustoharja).
“Tervetuloa Odinalle”, käärme ivasi kumartuessaan skakdin ylle. “Voit palata baariisi, jos haluat, mutta voisit myös tulla täydelliseksi tappajaksi”, hän iski silmää.
Metorakk murahti ja yritti heittää liskon pois päältään. Tämä kuitenkin oli jo loikannut sivuun, ja skakdi jäi kauhomaan ilmaa nöyryytettynä. Hän nousi pudistellen hiekkaa haarniskastaan ja tuhahti jotakin skakdiksi.
“Voimme jatkaa myöhemmin”, metsästäjä totesi. “Viedään ensin tämä toa linnakkeeseen.”
Kaukana kuului Kalliokirkujien hyytävä valitus niiden syöksyessä yötaivaalta epäonnisten pieneläinten niskaan. Nelikon saapuessa lähemmäksi saaren koillisosia ja vuoria skakdit havaitasivat, että Odina oli paljon muutakin kuin synkkä rikollisuuden linnoitus, joka sai Nektannin palatsin näyttämään köyhän maanviljelijän torpalta. Kalliot meren puolella olivat pienten talojen ja kaikenlaisten rakennusten pinnoittamia – pengertiet risteilivät vuorenrinteessä kuin käytävät hyönteisrahien pesässä. Monista taloista loisti lämmin valo, joka ei tuntunut välittävän suuresta linnakkeesta, joka kohosi vuoresta aivan kylän yllä.
Kaupunkiin johtavan haaran sijaan Lariska johti skakdit ylös johtavalle tielle, jota reunustivat kiviset vartiotornit. Hiekkainen laakso saaren sisämaassa oli rakennettu täyteen varastoja, areenoita ja synkkiä, xialaismallisia teollisuusrakennuksia. Suuret, teräksiset portit, jotka johtivat kivisiin syvyyksiin, aukesivat heille.
Deleva toivoi heräävänsä. Hän toivoi painajaisen päättymistä enemmän kuin mitään muuta.
Mutta se ei loppunut. Se vain jatkui ja jatkui. Hän makasi voimattomana pöydällä synkässä huoneessa. Kaikkialla oli hiljaista. Vain pienestä, avoimesta ikkunasta virtaava yöilma loi elämän tuntua tilaan. Hänen painajaisensa kirkuivat jossakin tajunnan rajamailla. Skakdinmuotoiset painajaiset. Kiiltävät hammasrivit, jotka hymyilivät teurastaessaan.
Hän kuuli askelien kaikuvan kivisestä lattiasta. Ovi avautui, ja valo lävisti huoneen.
”… sitten se väitti hallitsevansa jotakin, mitä hän kutsui ki-taikuudeksi, ja yritti loihtia ovea auki…” naisääni selitti epäuskoisesti. Karkea miesääni hörähti nauramaan. Hän kuuli valokatkaisijan napsahduksen ja voimakkaat loisteputket sokaisivat hänet.
”No niin, Varjotun uusin on tässä. Se tuotiin toissapäivänä. Nukkui jähmetysputkessa väliajan”, nainen puhui. Deleva kuuli, miten raskaita asioita laskettiin lattialle.
”Aika onnettomassa kunnossa. Mistä tämä löytyi?” mies kysyi.
”Skakdi-merirosvot lahjoittivat sen johtajalle, kuulin.”
“Teillä on maine?” nainen kysyi. Kummatkin nauroivat.
Liukuovi avattiin aggressiivisella vedolla.
”Tässä on yksi Puhdistajan koneista”, skakdiksi kironnut jatkoi. ”En tiedä mistä se on näitä hirviöitä repinyt.”
”Se on hieman kuin Exo-Toa”, nainen vastasi mietteliäästi. ”Mutta siitä puuttuu prosessorit eikä se ole puku. Lienee keskeneräinen prototyyppi. Kuulin sen olevan alun perin Musta Käden viritelmä.”
“Vahki, tarkoitatko?” mies kysyi.
”Ei. Tämä on jotain ihan muuta. Paljon vahkia voimakkaampi. Purkakaa siitä ne osat, mitkä tarvitsemme. Minä valmistelen potilaan”, jatkoi toinen.
Kuului kolinaa ja surinaa. Nirskumista ja vinkumista. Kilahduksia. Ne peittivät kevyet askeleet, jotka lähestyivät Delevaa, joka tunsi näkönsä palautuvan pikkuhiljaa.
Kylmät sormet asettivat hänen paljaalle rintakehälleen (jonka lihaksista hän oli joskus ollut sangen ylpeä) metallisia sensoreita. Hän kuuli tietokoneen huminaa ja piippauksia takaansa.
”Elintoiminnot vakaat”, nainen hihkaisi toverilleen. Toa tunsi, miten paha metsästäjä-tiedemies tarttui hänen niitattuihin siteisiinsä ja leikkasi ne irti kohdasta, missä oli joskus ollut vasen käsi. Deleva ärähti pistävästä kivusta.
”Sehän on tajuissaan, Kala”, mies huusi kauempaa.
”Ihanko tosi”, nainen vastasi kuivasti ja asetti jotakin kylmää Delevan kiinni poltettuun haavaan. Toa värähti kivusta ja yritti rimpuilla kauemmas. Nainen huokaisi, otti jotakin, ja pisti sillä toaa tämän ehjään hauikseen. Viimeinen asia, jonka plasman toa näki ennen vaipumistaan tajuttomuuteen, olivat vaaleansiniset, kapeat kasvot täynnä kaiverroksia.
Angien avasi Delevan haavaa sinisillä kumihanskoillaan ja stiletillä. Hän ei varsinaisesti ollut kirurgi, mutta se oli yksi ala, joka on pakko opetella, kun toimi Varjotun tiedemiehenä. Hänellä oli pöydällä sivullaan läpinäkyvässä laatikossa kymmeniä pieniä kristalleja, joihin oli porattu kapeat rei’ät. Potilaspöydän ympäriltä löytyi myös tietokoneiden lisäksi rivistö leikkausvälineitä sekä pitkä rivi hopeisia robotinkappaleita, joita ruskea skakdi järjesteli ja muokkasi.
Selakhi otti yhden terävän kristallin ja asetti sen tarkalleen toan olkapään palaneen hermopäätteen kohdalle. Hän painoi sen näppärällä työnnöllä läpi lihan. Tajuttoman toan keho nytkähti tuskallisesti.
”Mistä nuo kivet tulevat?” skakdi kysyi. Hän oli lyhyt, leveäleukainen ja vaatimattoman harjan omaava yksilö, joka tunnettiin koodinimellä Liipasin. Hän tunsi olonsa huomattavasti itsevarmemmaksi moottoripyörien ja konekiväärien parissa kuin proteesinasennusoperaatioissa.
”Ne ovat sydänkiviä”, Angien kertoi jatkaen tarkkaa työtään. ”Et halua miettiä, mistä ne ovat peräisin.”
”Ei se vaadi ihan hirveää päättelykykä”, skakdi hymähti seuratessaan selakhin työskentelyä. Hän oli valmistellut robottihaarniskan rintakehästä irroitetun osan valmiiksi kytkettäväksi. Rautakala kiinnitti kolmatta kiveä toan suurimpiin hermoratoihin.
Angien otti raskaan robotinosan. Hän pyöritteli teräksistä kappaletta ja veti kuparijohdot erilleen niiden suojakuorista. Hän varmisti useaan otteeseen, että johdot osuivat kristalleihin porattuihin reikiin. Palanen robottirintakehää työntyi paikalleen, ja Liipasin kiinnitti sen paikalleen upottamalla sen reunaan rivin nauloja, jotka porautuivat toan kylkiluihin.
”Ensimmäinen paikallaan”, Rautakala totesi ja kokeili osan kiinnitystä. ”Valmistele kylkipala.”
Avak aloitti Kal-haarniskan kyljestä irti ruuvatun metallinkappaleen johtojen ulospurkamisen Angienin upottaessa kristalleja toan hermopäätteisiin. Siitä eteenpäin operaatio muuttui tutummaksi kahdelle tekniikantuntijalle – heidän piti vain koota robotin raajat uudelleen ja kytkeä ne tavanomaisesti jo kiinnitettyihin osiin. Sydänkivet pitivät huolen siitä, että hermosignaalit välittyivät muotoon, jossa mekaaniset osat ymmärsivät niitä. Heidän piti antaa toalle uusi annos rauhoittavia kesken operaation tämän osoitettua yllättäviä tajuihinpalaamisen merkkejä.
Lopulta mestariteos oli valmis.
Pieniä gafnoja vilisteli lattialla. Ne vikisivät äänekkäästi. Rahit tappelivat kuolleen torakan raadosta. Ääni ja hajut herätti Delevan, joka löysi itsensä kahlittuna seinään. Hänen nukkumapaikkansa oli perin epämukava tyrmän lattia. Sellissä oli perin pimeää. Vain hiipuva ja rikkinäinen valokivi antoi sille valoa.
“Mitä. Mitä minulle on tapahtunut?” Deleva avasi suunsa ja kysyi. Hän tunsi epämukavan kylmyyden kehossaan, kylmän metallin. Jokin oli nyt väärin. Hän yritti liikuttaa jalkojaan. Toinen jalka toimi aivan hyvin, mutta toisesta kuului todella voimakasta vinkumista ja hammasrattaiden kitinää.
Hän katsoi jalkaansa. Heikko valo heijastui epäsymmetrisen jalan kiiltävän teräksisestä pinnasta. Toa tunnusteli helpommin liikkuvalla kädellään jalkaansa. Hänen järkytyksensä kasvoi sitä mukaa mitä ylemmäs hän kättään liikutti – jalka, kylki, koko oikea käsi – ne olivat kaikki mekaanisia hirvityksiä.
Deleva ei tiennyt itkeäkö vai huutaako. Ääntä ei kyllä riittänyt huutamiseen ja hän kärsi nestehukasta, ei tulisi kuuloonkaan siis itkeä. Sen sijaan hän voisi käyttää aikansa johonkin rakentavaan, Deleva muistutti itseään. Hän voisi esimerkiksi selvittää, mitä hänelle oli tapahtunut.
Traumat vapautuivat hänen mielensä perukoilla, mutta vain välähdyksinä, sillä mieli pyrki suojelemaan kehoa, kokonaisuutta. Kaikki tuntui niin utuisen kauhealta hänen mielensä perukoilla. Väkivaltaa, toivottomuutta, Metorakk. Matka huojuvassa laivassa ja kylmä metallipöytä. Sairaat tohtorit, jotka häntä leikkelivät.
Deleva ei ehtinyt kauaa keskittyä itseensä, sillä raskaat askeleet saapuivat kammion oven taa. Avaimet kilisivät, kun pimeyden metsästäjä avasi oven ja astui sisään.
Hahmo, joka seisoi maassa istuvan Delevan edessä, oli vihermusta, pitkä ja jäntevä lisko-olento. Naisen silmistä paistoi oveluus ja ikävät tarkoitusperät, toa aisti.
“Voit kutsua minua Taipaaniksi. Tervetuloa Odinalle!” Metsästäjien värväystoimintaa pyörittävä reptiliaani hymyili. “Kuka sinä olet?”
“Miksi kertoisin nimeni sinulle, lisko? Toivotit minut hienosti tervetulleeksi kahlitsemalla minut ja tekemällä minusta tällaisen”, plasman toa kertoi täynnä raivoa ja tuskaa.
“Kovin moni ei olisi edes selviytynyt vammoista, jotka sinä koit”, metsästäjä vakuutti ja kyykistyi hieman katsoakseen istuvaa Delevaa silmiin. “Me pelastimme sinut, halusit sitä tai et.” Ääni ei ollut uhkaava tai vihainen, vaan pikemminkin herkkä ja yhteisymmärrystä etsivä.
“Pelastaa on vähän hassu termi kun te kerran aiheutitte tämän.”
“Ei meillä ole osaa eikä arpaa sinun kohtaamiseen skakdien kanssa”, kärmes naurahti.
“En ole vakuuttunut sanoistasi, metsästäjä. Enkä usko että teillä on erityisen mukavia tulevaisuuden näkymiä minua ajatellen.”
“Se riippuu täysin sinusta. Sinulla voi olla nautinnollinen, vapaa tulevaisuus, jos niin haluat. Vaihtoehtoisesti voit jäädä tänne kuolemaan. Nyt, aloitetaan alusta. Kuka olet?”
Deleva oli hetken hiljaa ja kertoi sitten nimensä, koska ei nähnyt lisäkärsimyksessä järkeä.
“Toa Deleva, Aerin saarelta”, Lariska maisteli toan nimeä. “Voi, otan osaa. Sille saarelle kävi aika surullisesti urhean toa-tiimin lähdettyä sotimaan pohjoiseen.”
Deleva oli hiljaa. Hän mietti, saisiko hän vain käräytettyä metsästäjän lammikoksi luuydinnestettä.
“Oletko huomannut, miten toilla tuntuu menevän vähän universaalisti melko heikosti? Eikö olisi vain paljon helpompaa liittyä voittajan puolelle?” nainen hymyili.
“Käyttäisitte minua miten? Tappamaan matoraneja, kidnappaamaan toia ja tuhoamaan kauppalaivastoja? Siihenkö te minua haluatte käyttää?” plasman toa kysyi, mutta tiesi jo vastauksen.
“Olet jo perin perillä toiminnastamme. Käyttäisimme kykyjäsi aivan kuten ehdotit. Ja vielä paljon enemmän – toat ovat aina tervetulleita riveihimme. Teille on suotu elementtivoimien mestaruus. Tässä maailmassa vahvin voittaa, ja sinustakin voisi tulla yksi vahvimmista”, Varjotun viettelijä kertoi hunajaisesti.
“En liity teihin, koska minulla on yhä toain kunniaa jäljellä, lisko”, Deleva vastasi päättäväisesti. Hän kuitenkin tiesi, ettei siitä hyvää seuraisi.
Taipaani ei sanonut mitään. Taas yksi soturi, joka kuvitteli olevansa sankari, ilman sopeutumiskykyä. Metsästäjä kääntyi selin toaan.
Deleva yritti nousta seisomaan sellissään ja ottaa yhteyttä plasmavoimiinsa, mutta Lariskan terävä potku iski hänet sellinsä pohjalle.Elementti-iskujen kestävä prototeräsovi meni kiinni ikävästi kitisten. Valokivi sammui. Oli aivan pimeää.
Lohduttoman pimeää.
Pimeys päättyi, kun Deleva haettiin Varjotun eteen vietäväksi.
“Toa, toa, toa. Aina niin ehdottomia ja periksiantamattomia, niinhän? Sankareita, jotka eivät myy periaatteitaan?” Varjottu puheli korkealta istuimeltaan nojaten kämmeneensä. Toisessa kädessään valtava lisko piti sauvaansa, jota koputteli salin kiviseen lattiaan.
Kirjuri, pieni olento valtaistuimen vieressä, ikuisti herransa sanoja kuolemattomiksi kivitauluihinsa. Synkkä Varjo vaani jossakin Varjottua ympäröivässä pimeydessä, alati valppaana. Salin hämärissä oli myös lukuisia muita metsästäjiä – ei niin monia kuin yleensä, sillä valtaosa Odinan väestä oli Metru Nuilla sotimassa, mutta silti tarpeeksi hävittämään pienikokoisen saaren.
“Uskosta kiinni pitäminen on epäilemättä jaloa”, hän jatkoi. “Kapean tien valitseminen, vaikean polun kulkeminen. Arvostan sitä ominaisuutta.”
“Mutta joskus se on yksinkertaisesti typerää, pahoin pelkään”, hän jatkoi.
“Katsos – Deleva, sehän nimesi oli – meillä on kaksi tapaa edetä tästä. Ja jotta ymmärtäisit omaa etuasi paremmin, näytän sinulle myös kaksi havainnollistavaa esimerkkiä.” Varjottu odotti hetken ennen kuin jatkoi: “Ensimmäinen esimerkki on Hammasratas tässä.”
Toa varjoissa katsojien joukossa epäröi hetken. Hän astui eteenpäin valokehän reunalle, välttäen katsekontaktia plasman toaan. “Kutsuitte”, hän sanoi epävarmasti.
Hammasratas oli keskimääräisen toan kokoinen – hänen haarniskansa oli tummanpuhuva ja uutukaisen kiiltävä. Magnetismin toan mustasta mirusta loistivat vaaleanvihreät silmät.
“Kerrohan vieraalleni tässä tarinasi siitä, miten päädyit palvelukseeni”, Varjottu kehoitti rauhallisella mutta käskevällä äänellään.
Toa mietti hetken. Hän olisi halunnut huutaa, purkaa tunteitaan johonkin, muttei voinut. Hän ei olisi uskonut näkevänsä Delevaa enää. Kun nuori plasman toa oli jätetty vartioimaan Aerin Suvaa muiden lähtiessä sotaan he olivat hyvästelleet toisensa. Siitä tuntui olleen ikuisuus, vaikka Halawe olikin saapunut sodasta Odinalle vasta joitakin kuukausia sitten. Ja sen näki Delevankin kasvoilta.
“M-minä”, Halawe aloitti. “Minä koin, miten muut toat hylkäsivät minut haavoituttuani. Kuvittelin tekeväni sankaritekoja puolustaessani kaupunkia pahuutta vastaan – niin me kaikki ajattelimme. Mutta kun tiimini johtaja – Svarle, muistat kyllä hänet – määräsi ryhmän vetäytymään ja jättämään minut luoti vatsassani verilammikkooni makaamaan-” toa näki päässään Svarlen loputtoman itsevarman ilmeen, kuuli tämän käskyjenhuudot, haistoi lieskat, tunsi epätoivon “- ja silloin ymmärsin, että se, että olemme toia, ei tee meistä yhtään muita parempia tai jalompia. Toien joukossa on myös maailman alhaisimpia olentoja, ja metsästäjien riveissä on myös hienoja olentoja.”
“Metsästäjät ottivat minut hoiviinsa, paransivat minut ja antoivat anteeksi menneisyyteni. Vastineeksi vannoin uskollisuuttani heille ja aloitin jakamaan oikeutta niille, joita ei oltu teoistaan rangaistu. Korruptoituneille, petollisille, sydämettömille.”
Deleva katsoi toaa. Hän näytti etsivän epätoivoisesti tuon mirukasvon identiteettiä mielestään, mutta kuukausien pimeys oli kadottanut kaikki muistot, syössyt hänen päänsä kaaokseen.
“Deleva. Minä olen tyytyväinen elämääni täällä. Sinäkin voisit olla”, Halawe jatkoi.
Plasman toa oli vain hiljaa.
Varjottu kohotti kätensä, ja Hammastaras vetäytyi takaisin kollegoidensa joukkoon.
“Miten filosofinen ja koskettava puheenvuoro”, hän totesi. “Kenties tarvitset vielä esimerkin toisesta vaihtoehdostasi, jotta olet vakuuttunut.” Suuri lisko ponnisti istuimeltaan ylös ja nousi seisomaan Delevan eteen. Hänen suuri häntänsä seurasi hahmon jokaista liikettä.
“Näytän sinulle jotakin.”
Varjottu asteli kokoisekseen erittäin sulavasti ohi toan. Deleva tönäistiin seuraamaan Odinan herraa seuraavaan huoneeseen – hyvin valaistuun aarrekammioon.
Kammiossa oli vitriineissä käytännössä kaikki maailman kalleudet – hänellä oli täydellinen kanohi-kokoelma, paljon eksoottisia aseita ja groteskeja rahi-petoja, joihin käsiksi päästäkseen Onu-Metrun Arkistoijat olisivat myyneet vaikka turagansa. Seinillä oli myös lippuja, vaakunoita ja uskonnollisia symboleita – historian lehdille vaipuneita kansoja ja ideoita, jotka reaalipolitiikka oli murskannut rautaisen saappaansa alle.
“Kuten saatat huomata, olen keräilijä”, Varjottu hallitsi tilaa puheellaan kävellessään Deleva jäljessään. “Uskon, että meidän on tunnettava historiamme ja maailmamme. Olen kerännyt tähän kammioon jumalien ihmeitä ja muinaisten taitajien käsitöitä. Olen kerännyt tänne muistoja ja visioita. Mutta ehdoton kruununjalokiveni ei ole mikään niin kuollut.”
Delevalla kesti hetki käsittää, mitä hän näki. Jähmetysputkessa – samanlaisissa, joissa Arkistoissa pidettiin raheja – odotti alaston toa.
Toa oli väreiltään sumunsinistä ja auringon kultaa. Hänen taivaankirkas sydänkivensä sädehti vain heikosti. Hänen kultainen kanohi Calixinsa näytti surumielisen kauniilta.
“Kaunokaiseni tässä on Toa Varian”, Varjottu esitteli. “Hän on mielen toa – harvinaislaatuinen yksilö.”
Deleva vain katsoi jähmetettyä toaa. Hänen vatsaansa väänsi kaikesta kokemastaan huolimatta.
“Ja ei, hän ei ole kuollut. Hän on hyvin eläväinen. Vaikka putki estää häntä havainnoimasta ympäristöään ja kontrolloimasta itseään, hänen rikotun mielensä sirpaleet vaeltavat ikuisesti synkkyyden kehässä.”
Varjottu oli kuin unohtanut plasman toan jatkaessaan.
“Oikeastaan hän on minulle hieman kuin muusa – hän inspiroi minua. Kun katson tuota toaa, ajatukseni lepäävät. Näen kaiken selkeästi. Ymmärrän, mitä minun on tehtävä.”
Varjottu oli hetken hiljaa. Hän tarkkaili punaisine silmineen täysin liikkumatonta mielen toaa ja hymyili.
“Ja hän on onnekkain osa kokoelmaani. En usko, että sinä saisit mitään yhtä miellyttävää osaksesi.” Varjottu kääntyi poispäin Varianista ja katseli mietteliäästi salin valokivientäyteistä kattoa.
“Kenties annan sinut tutkijoilleni viimeisteltäväksi, ja he naulaavat elävään lihaasi loputkin tuosta haarniskasta.
Tai ehkä he vain tekisivät sinusta elävän plasmareaktorin johonkin alukseen. Elementtivoima on kuitenkin hyvin ekologinen energianlähde.
Vaihtoehtoisesti Raastajani tuolla kellarissa voisi raastaa sinut ruoaksi Hordika-lohikäärmeilleni. No, katsotaan, katsotaan. Niin paljon vaihtoehtoja, niin vähän aikaa.”
Plasman toa oli hiljaa. Hänen vatsassaan kiersi. Toa halusi vain painajaisen loppuvan.
Jälleen kerran hän makasi siinä gafna-jyrsijöitä vilisevässä loukossa, jota kutsuttiin selliksi. Hän oli kieltäytynyt. Jälleen kerran. Hän ei antaisi Varjotulle sitä iloa. Liskon omahyväisen virneen ajatteleminen vain motivoi häntä vastustamaan, motivoi pilaamaan Metsästäjien suunnitelmat.
Deleva pyöritteli mekaanista kättään ja katseli sen kovia, teräviä pintoja ja hammasrattaita. Hän mietti, mihin se pystyi. Sen liike oli epätasaista ja naksuvaa, mutta se vaikutti tottelevan häntä kuin hänen oikeakin kätensä.
Pystyisikö hän pakenemaan näillä uusilla kyvyillään, vai tulisiko se hänen turmiokseen? Hän oli vielä varsin järkyttynyt traumoistaan, mutta tiesi, että nyt olisi aika toimia. Mutta miten, sitä hän ei tiennyt.
Yö oli pitkä. Tai ei toa tiennyt, oliko se yö – hänestä vain tuntui luonnolliselta ajatella pimeässä vietettyjen tuntien olevan yö. Epätoivo oli muuttunut pimeydessä kostonhimoksi, ja tappiomielialasta oli kasvanut vihaa, joka odotti ulospääsyään. Hän oli mielessään käynyt läpi tuhansia tapoja, miten hän tappaisi kaikki, jotka ovat pilanneet hänen elämänsä. Metorakk, Pimeyden Metsästäjät, Varjottu. Hän antaisi niiden kaikkien palaa.
Mutta kun yö vain jatkui ja jatkui, vihakin laantui. Deleva yritti nukkua kovalla lattialla, mutta ei kyennyt rauhoittumaan ajatuksiltaan. Hiljaisuus oli robottiraajojen surinaa huomioimatta täydellistä, kuten pimeyskin.
Sitten hän kuuli askelien kaikuvan käytävällä. Aivan kuin silloin, kun Varjotun niljakas selkärangaton oli tullut taivuttelemaan häntä.
Jokin kilisteli avaimia. Deleva nousi polviasentoon ja kokeili mekaanista kättään.
Avain meni lukkoon.
Ovi aukesi.
Oviaukossa seisoi tummahaarniskainen hahmo, jonka valeasulta saattoi silti erottaa levitoimisen naamion muodot. Hahmolla oli päässään ruskea huppu, mutta se ei piilottanut tarpeeksi hahmon kasvon muotoja, koska se olisi ollut vain näköesteenä.
“Tapa minut nopeasti, nimetön murhaaja”, Deleva tiuskaisi. Hän ei halunnut joutua kidutetuksi eikä uskonut ihmepelastumisiin.
“Jos haluaisin tappaa sinut, olisit jo kuollut, veli” olento puhui. “Tämä avain olisi voinut löytää helposti ja huomaamattasi tiensä sydänkiveesi”, olento sanoi ja kilisti avainnippua. Hän alkoi irrottaamaan toan kahleita.
“Halawe?” Deleva kysyi epäuskoisesti kun hänen kahleensa avautuivat yksi toisensa jälkeen. Olento käytti voimiaan taidokkaasti: avain vain lensi ilmassa lukkoihin yksi toisensa jälkeen. Se totteli hänen käsiensä liikkeitä ihailtavalla tarkkuudella.
Aaveavain tanssi ilmassa niksautellen lukkoja auki, eikä sillä mennyt siinä kauaa. Oikeassa kädessä olleen kahleen avauduttua Deleva kaatui lattialle, mutta Halawe otti hänet vastaan.
“Olet vielä heikko, mutta saat kyllä voimasi takaisin”, pelastaja kertoi. “Mutta nyt sillä ei ole merkitystä. Sinut pitää vain saada ulos täältä.”
Deleva epäröi ja nousi seisaalleen. Hänen metallipolvensa surisi.
“Mitä sinä teet, Halawe? Sinähän olit vielä salissa liskokuninkaan Brakas-apina!” Hän iski magnetismin toan vasten sellin kiviseinää, pidellen häntä kiinni tämän olkapäistä.
“M-minä haluan auttaa sinua, hullu”, plasman toan tiimiläinen vastasi. “Olet edelleen veljeni!”
Punakakamaisten kasvojen katse kohtasi veljensä silmät. Deleva huokaisi.
Käytävät olivat synkät ja kiviset. Ne oli rakennettu syvälle Odinan hiekkakiviseen peruskallioon ties miten monien vuosien aikana. Joistakin selleistä, joita vartioivat paksut kiviovet, kuului vaikerrusta ja itkua. Toisissa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Odinan perustukset olivat täynnä olentoraunioita, joilta Varjottu oli riistänyt kaiken. Deleva ei halunnut ajatella heitä juuri silloin. Hän olisi halunnut vapauttaa heidät, hän olisi halunnut polttaa koko Odinan ja syöttää Varjotulle tämän oman häntänsä. Mutta juuri sillä hetkellä hän ajatteli enemmän itseään kuin kaikkia muita vankeja.
Hän hiippaili ripeästi magnetismin toan jäljessä. Halawe näytti tuntevan sokkelot hyvin, vaikka olikin ollut sanojensa perusteella Odinalla vasta joitakin kuukausia.
Sokkelot jatkuivat ja jatkuivat. Oli ihme etteivät he kohdanneet paljoa metsästäjiä. Ne harvat, jotka he kohtasivat, olivat niin humalassa, että pysyivät hädin tuskin pystyssä, saati sitten tunnistaisi kaksikkoa. Metsästäjillä oli ollut näemmä palkkapäivä. Tietty linnakkeessa oli muutenkin vähäinen miehitys, sillä suuri osa Varjotun joukoista oli edelleen Metru Nuilla.
Varjot olivat heidän ystäviään tänä yönä, sillä taivas oli pilvessä. Vain punaisen tähden heikko loiste paistoi pilvipeitteen takaa. Yötaivas näkyi suurista ikkunoista Odinan linnoituksen eteishallin katosta. Kaikkialla oli synkkää ja tyhjää – paitsi portilla. Sitä vartioi kaksi suurikokoista olentoa. Deleva ja Halawe jäivät hetkeksi varjoihin tarkkailemaan vartijoita.
“Me voitamme ne”, Deleva kuiskasi. “Mennään!”
Halawe epäröi. “Autan sinua henkeni uhalla. Jos aloitat taistelun, herätät koko linnakkeen ja kuolemme kummatkin.”
“Onko meillä muuta vaihtoehtoa?”
Toat jäätyivät, kun he kuulivat moniäänisen kuoron astelevan portin suuntaan. Vähintään tusina metsästäjää oli tulossa sivukäytävältä.
“Pystytkö käyttämään naamiotasi?” kysyi magnetismin toa hiljaa kulman taakse painautuneena.
Deleva nyökkäsi itsevarmasti.
“Hankin portin auki. Syöksy siitä läpi, ja lähde täältä. Niin kauas, kuin pääset.” Hän tarttui Delevan ehjään käteen. “Älä ikinä palaa tänne. Unohda kosto”, hän katsoi veljeään tiukasti silmiin.
“Yritän”, Deleva huokaisi ja puristi toverinsa kättä. Hän seurasi, miten metsästäjä-toa livahti käytävään. Hän ei saanut selvää huudoista ja keskustelusta, mutta koko joukko käveli Halawe mukanaan hänen ohitseen. Plasman toasta sekunnit tuntuivat ikuisuudelta. Hänen paljastumisensa olisi vaatinut vain sen, että joku käytävässä marssivista murhaajista olisi vilkaissut taakseen. Mutta he naureskelivat, juttelivat äänekkäästi ja jättivät täysin mahdolliset toa-karkurit huomioimatta.
Kun portti avautui, Deleva nousi. Hän keskittyi nopeuden naamioonsa. Metsästäjäjoukko oli astumassa ulos linnakkeesta.
Plasman toan naamio hohti sekunnin murto-osan valossa, ja sitten toa katosi.
Siihen sekuntiin mahtui valtavasti tapahtumia.
Kakamaa käytettäessä liikkeellelähtö on aina kaikista kovin. Keho suorastaan revitään valtavaan nopeuteen. Näkökenttä sumenee täysin, ja ympäröivä maailma muuttuu viivoiksi.
Tyhjässä tilassa juokseminen on kuin lentämistä. Lattiaa ei tunne. Esineiden lävitse meneminen sen sijaan tuntui väärältä – aivan kuin keho hajoaisi ja kokoontuisi uudelleen äärettömän nopeasti. Pitkien matkojen aikana ajatukset alkoivat vain kadota, aivan kuin ne eivät pysyisi liian kovaa liikkuvan pään mukana.
Pysähtyminen on ehkä kaikista ikävin tunne. Kun fysiikan lait ottavat koko ruumiista otteen raa’asti ja välittömästi, paluu todellisuuteen oli kuin hyvästä unesta heräämistä.
Pahinta se oli silloin, kun se tapahtui vastentahtoisesti. Kun Deleva oli syöksymässä läpi metsästäjien, hän tunsi uuden metallihirvityksensä vastahakoisuuden totella nopeuden naamiota. Se ei suostunut muuttumaan.
Kun hän osui metsästäjiin, metallikäsi törmäsi ensimmäisenä suureen steltinpeikkoon, ja Deleva putosi hyperavaruudestaan valtavalla tärähdyksellä. Hänen liike-energiansa sai hänet syöksymään pitkin pengertietä läpi koko olentolauman, kaataen heidät ja itsensä prosessissa. Peikko, johon hän oli törmännyt, piteli selkäänsä, josta oli revennyt törmäyksen yhteydessä valtava pala lihasta.
Plasman toa ravisteli päätään ja nousi hitaasti. Shokki nopeuden äkillisestä putoamisesta vaikutti edelleen.
Myös metsästäjät olivat ylhäällä. Joukkio lataili mitä eriskummallisimpia energia-aseitaan. Peikko piteli selkäänsä ja voivotteli. Ilma vilisisi kohta mitä kauheampia ammuksia jos Deleva ei nyt toimisi.
Hän keskittyi ja sai yhteyden alkuvoimaan, stressistä ja tärähdyksestä huolimatta. Ehkä kyseessä oli adrenaliini ja testosteroni. Mekaaninen puoli oli yhtä hänen vanhan puolensa kanssa. Hänen kämmenensä alkoivat hohtaa, mekaaninen käsi sinistä ja alkuperäinen käsi punaista plasmavaloa.
Plasmaa alkoi lennellä Delevan kämmenistä minne hän ikinä sitä tähtäsi. Toa pyöri ja antoi kuumentuneen aineen lentää tiensä kohteisiinsa. Ainakin se toimisi hyvänä harhautuksena, vaikka näyttikin aivan valoshowlta. Halawe ja moni muu metsästäjistä syöksyi suojaan alas pengertieltä. Muutama epäonnekas metsästäjä syttyi tuleen ja ilman täytti palaneen ja sulaneen lihan sekä metallin haju. Pian koko linnoitus huomaisi rannalla olevan taistelun.
Kuin palavaa öljyä, plasmaa suihkusi ympäri kivistä tietä. Monessa kohdin tulikuuma aine ja hiekka muodostivat lasia. Deleva tiesi ettei voisi enää kauaa pitää yllä elementaaliliekkiään. Hän päästi valloilleen vielä yhden valtavan kaiken korventavan leimahduksen ja syöksyi kohti rantakallioita ja alas, Odinan satamaan johtavaa tietä. Hänen peräänsä ammuttiin, mutta Kakaman voiman alettua vaikuttamaan toan kehossa hän oli jo poissa, alhaalla kaupungissa, jossa hän etsi kuumeisesti nopeimman veneen, jonka hän saattoi löytää. Linnake oli hereillä ja tulossa hänen peräänsä.
“Lähde täältä. Niin kauas, kuin pääset”, plasman toa muisti veljensä sanat. “Älä ikinä palaa tänne. Unohda kosto.” Ja niin hän lähti.
Maan henki raahasi mukanaan kahta sammutettua vahkin robottikehoa Käden varastoon. Robottikehot kalisivat ja kilisivät lattialla kun niiden raajat osuivat lattiaan ja toisiinsa. Cody seurasi Nurukanin toimia vierestä, hiukan huvittuneena.
“Mikset käytä tuota leijukottikärryä? Paljon ergonomisempi ja vie vähemmän voimaa” Cody naurahti.
“Jos voisit auttaa näiden sammutettujen vahkiyksiköiden kuljetuksessa varastoon lukkojen taakse niin olisin kiitollinen. Voisin kertoa sinulle myös erään tarinan”, maan toa kertoi.
Varaston ovi alkoi olla jo perin lähellä. Iso prototeräsovi, jossa oli erilaisia lukkoja. Nyt se ei kuitenkaan ollut lukittuna, mutta olisi kohta kun vahkit olisi viety sen uumeniin.
Cody hymyili vahkikasvoillaan, mutta se ei näyttänyt kauhean paljon hymyltä ja otti kottikärryt Nurukanin avuksi. Levitaatiokiekoilla buustattu kottikärry oli kevyt kuin höyhen ja maailman fysiikkamoottoria uhmaten se leijui ilmassa, ei tosin kauhean korkealla.
Nurukan avasi raskaan teräsoven, joka kitisi kauheasti kun sitä ei oltu varmaan öljytty vuosikymmeniin. Ääni vihloi kaksikon kuuloelimiä ja ärsytti suunnattomasti, muttei sille voinut mitään.
“Mistäköhän täältä löytyisi jotain öljyä tuohon oveen ettei tarvitse koko ajan kuunnella sen narinaa”, Nurukan sanoi puoliääneen.
“Se ei taida olla ongelmistamme suurin”, kommando vastasi tuskaillessaan kaaokselle, jota hänen sisarensa kutsui “Mustan Käden tukikohdaksi.” Valtaosa huoneessa lojuneista KAL-palasista, sortuneista rakenteista ja ylituotetuista bordahkinsauvoista oli vain työnnetty läheiseen portaikkoon pois näkyvistä.
“Siivotaan nuo sotkut sitten kun saamme kannettua nämä robottikehot paikoilleen”, Nurukan kertoi. Hän raahasi vahkeja vielä vähän matkaa, robottien pudotellessa pienen pieniä muttereita perässään.
“Näihin kansiinko nuo piti laittaa?” Nurukan kysyi ja näytti Codylle kolmion muotoise oranssin kannen. Niitä oli kasoissa seinän vieressä. Ei tosin kauhean siisteissä, mutta kasoissa kuitenkin. Ja monen väristä.
Cody nyökkäsi ja Nurukan laittoi kannen lattialle. Toa nosti kannessa olevasta vivusta ja siihen ilmestyi muutamia nappuloita. Nappia painamalla metallinen kouramainen asia nousi kannesta. Siihen robotti varmaan laitettaisiin.
Nurukan laittoi toisen vahkeista pidikkeeseen ja painoi sitten muita kojetaulussa olleita nappuloita. Hitaasti sihisten alkoi kehikko muotoutua säiliön pohjasta. Kehikon sisäpinnassa oli ties mitä pieniä käsiä korjaus- ja huoltotöitä suorittamaan niille, jotka kapseliin laitettiin. Kommandovahki ei erityisesti pitänyt kyseisistä huoltokapseleista, joissa valtaosa deaktivoiduista vahkeista vietti ikuisuutensa.
“Tämän paikan järjestykseen saaminen olisi saavutus kokonaiselta armeijaltakin”, silmäpuoli sotilas totesi nostaessaan järeän sodanaikaisen vahkiruhon sivuun. “Ja meitä on täällä vain tusina.”
“Totta. Mutta se tarkoittaa että meidän pitää vain tehdä kovasti töitä sen eteen”, Nurukan vastasti. “Vain tekemällä kovasti töitä voi saavuttaa jotain tässä maailmassa”.
“Olen huomannut, että monen mielestä myös aseilla voi saavuttaa asioita”, vahki vastasi, eikä äänensävynsä perusteella viitannut itseensä.
“Aseet voivat toimia joissain tilanteissa, mutta oikeat aatteet ja kova työ ovat parempia tapoja saavuttaa asioita joilla on väliä”, maan henki vastasi. “Muistuu ihan mieleen. Eikun et sinä varmasti tätä halua kuulla. Kyllästytin Delevankin kuoliaaksi tarinoillani”.
“Kerro toki, kenraali. Tuleepahan näiden romujenkin siirtämisestä mielenkiintoisempaa”, sotilas vastasi.
Pienoinen hymy nousi vanhan kenraalin kakamalle. Toa köhi hiukan kurkkuaan ja aloitti tarinansa. “Aikana ennen aikaa. Ei. Muutama kuukausi sitten alon toa Umbra sai tehtävän pelastaa saari pimeyden kynsistä. Hän keräsi kasaan kuuden toa-soturin tiimin saaren avuksi: Ruthaka, Aknoka, Ornoka sekä minä ja Deleva. Siinä sodassa ei ollut voittajia tai häviäjiä. Vain kaaosta ja menetyksiä…”
Aratyghin satamakaupunki, Eteläinen manner
Kuukausia sitten
Ornoka oli vanha maan toa ja yksi Orton-kansan vanhimmista sotureista. Hänen kansansa kunnioitti häntä ja hän auttoi kansaansa miten parhaiten pystyi. Sotureista elementtinsä puolesta parhaiten tunnelielämään sopeutuneena monet pitivät häntä soturikolmikon luonnollisena johtajana, vaikka se yleensä perinteiden mukaan kuuluisikin tulen toille.
“Eikö sen Umbran pitäisi jo olla täällä?” Ornoka murjaisi siskolleen Ruthakalle, punamustaa panssaria kantavalle tulen toalle.
“Valon toa ei ole koskaan ollut hyvä aikatauluissa”, naistoa kertoi ja siemaili oluttaan. Kolmikko oli ostanut itselleen murkinaa ja hyvää paikallista olutta.
“On tämä kyllä hyvää olutta ja hyvää telaketjuvillisikaa”, Aknoka puuttui puheeseen. Rasva valui hänen kultaisen Akakunsa suupieliltä kuin vesi keväthankien sulaessa. Pitkään kypsytetty villisika oli tämän majatalonpitäjän erikoisuuksia. Ruokalistassa kerrottiin, että siihen siveltiin aitoa Turkasta sen valmistuksen aikana.
Ornoka mulkaisi ystäväänsä, joka tajusi pyyhkiä suunsa rasvavanat tosin ranteellaan.
“Olisit käyttänyt servettiä, valopää”, Ruthaka naurahti. Mirukasvo oli hyvällä tuulella, koska ruoka ja juoma oli hyvää. Valon toaa ei tosin vieläkään näkynyt missään.
Majatalo oli kodikkaan oloinen ja todella vanhaa perua. Kerrottiin huhua että Barrakit olisivat käyneet siellä loistonsa päivinä joskus käymässä, mutta sitä ei oltu koskaan voitu todistaa. Vanhat paikat tuppasivat yleensäkin luomaan itselleen omaa tarustoaan.
Toan mittapuulle tehty majatalo veti paljon alueen pikkuväkeä – matoraneja. Värikästä kansaa, joka täällä koostui pääosin käsityöläisistä ja muista yksityisyrittäjistä. Vähempiosaisille tallaajille oli hiukan nuhjuisempia räkälöitä ja kapakoita joka kadunkulmassa.
Kaksi toaa astui majatalon ovesta sisään. Toinen soturi oli isokokoinen, tummapanssarinen körmy, jonka kasvoilla oli musta Kakama. Kakaman silmiinpistävin yksityiskohta oli naamiossa komeilevat viikset. Tumman soturin vieressä komeili punavalkoinen soturi, jonka oudoin yksityiskohta oli soturin epäsymmetrisyys. Toan toinen puoli vartalosta oli korvattu hopeisella ja harmaalla koneistuksella, jonka kuuli soturin liikkeestä.
Kaksikko meni baaritiskille ja tilasi itselleen juomat. Maan henki tilasi itselleen viskiä ja ison kolpakon olutta, plasman henki taas mestarijääkäriä ja olutta. Toat lähtivät käppäilemään kolmen aikaisemmin esitellyn soturin pöytää kohti.
“Kaksi epäilyttävää heppua on tulossa tänne päin”, Aknoka kuiskasi hiljaa ystävilleen. Kultamusta valon toa näki teleskooppilinsseillään helposti joukosta erottuvat kohteet, vaikka tämän paikan valaistus olikin vähän sitä ja tätä.
“Toivottavasti eivät ala rettelöimään. Tämä ylikypsä villisika on niin vaan maukasta”, Ornoka mussutti. “Ei viitsisi alkaa tappelemaan, ainakaan vielä.”
“Hyst molemmat. Ne tulevat”, Ruthaka hyssytteli tovereitaan. Kolpakko oli huvennut jo vaikka kuinka toan edessä. Samoin murkina.
Musta soturi tuli viskinsä ja oluensa kanssa esittäytymään. “Olen Nurukan. Te olette varmaan ne Orton-toat jotka Umbra viestissään mainitsi?” Leveäharteinen toa ahtoi itsensä Ruthakan viereen pitkähkölle penkille. Deleva etsi sillä aikaa itselleen tuolia.
“Tuo toinen kaveri on nimeltään Deleva. Älkää kysykö mistä se on saanut hopeisen kätensä ja jalkansa. Kaveri ei ole hirveän avoin siitä tapaturmasta”, Nurukan kertoi ja hörppi oluttaan.
Orton-toat silmäilivät hiukan epäuskoisesti kahta toaa jotka olivat tulleet heidän luokseen. “Nurukan. Kuulostaa tutulta nimeltä”, Ornoka puuttui viimein puheeseen. “Olen Ornoka, maan toa”. Orton-toa ojensi Nurukanille nyrkkiään toatervehdykseen. Pian ympäri pöytää käytiin esittelykierros ja kaikki löivät nyrkkiään yhteen.
“Missä se itse sankari, valittu tai mikälie Avka Ahoi olikaan on?” Deleva puuttui vähän ajan kuluttua rupatteluun kun hän oli jo juonut kolmannen oluensa.
“Umbra ei ole koskaan ollut ajoissa missään, ei edes Metru Nuilla”, Ruthaka kertoi. “Saisi se skarrarrar jo tulla. Tulee kalliiksi tämä reissu”.
Siinä samassa jokin viuhahti sisään kuin valopallo. Tai no kirjaimellisesti se oli valopallo. Sokaiseva olento kaatoi mukanaan niin majatalon asukkaita, pöytiä kuin tuolejakin. Majatalo pitäisi varmaan sisustaa uusiksi tämän jälkeen. Mitäköhän tämäkin sekallus teki paikan imagolle ja liiketoiminnalle.
Valohahmo alkoi muovautua keltamustaksi soturiksi.
Mutta äkkiä tarinan rakenne sortui. Joku tuli keskeyttämään. Se joku oli Xen.
“Hei tyypit. Meidän pitäisi lähteä sinne vahkitorniin”, Käden kenraali huusi kaksikolle kun nämä olivat juuri laittamassa muutamaa vahkia säilöön varastoon. Tarinatuokio oli jouduttanut vahkien varastointia huomattavasti. “Ottakaa, mitä tarvitsette. Cody, tahdon sinut Bettyn ohjaimiin kymmenessä minuutissa.”
“Selvä neiti. Me alamme hommiin”, Nurukan vastasi ja he lähtivät Codyn kanssa pakkaamaan tarvikkeita.
“Mutaatiokanuuna on turhan epäeettinen kapistus, taidan jättää sen tänne”, Nurukan mutisi itsekseen. Hän laittoi kanuunan syrjään ja yhdelle monista metallisista asehyllyistä. Cody hänen vieressään piteli hopeista salkkua, jossa oli tämän mukaan jotain tarpeellisia leluja.
Maan toa ei paljoa tavaroita tarvinnut mukaansa. Kanisterikenttäpulloja muutama kappale, hiukan kuivamuonaa ja jotain muuta tilpehööriä mille voisi olla tarvetta. Xialaiset merimiinat ja Selecius-säätiön ussalkeitot saisivat jäädä Mustan käden torniin.
“Mistä muuten olet saanut tuon kanuunasi?” Cody kysyi kun huomasi Nurukanin laittaneen aseensa hyllylle. “Näitä en ole ennen nähnyt”.
“Tuo on joku ‘Voitto Korporaation’ ase. En kyllä tiedä mitä voittoisaa on aseessa, jolla voi tehdä vihollisesta entistä vaarallisemman”, maan toa kertoi.
“Koskaan kuullutkaan…”, hopeinen komentaja murahti pettyneenä. Vahki vilkaisi vielä salkkunsa pohjasta löytyvää salaluukkua ja pohti, mitä sen sisään saisi vielä mahtumaan. Silloin komentaja sai päivänsä kenties typerimmän idean.
“Kuulepa Nurukan. Käydään vielä tuolla asevaraston puolella. Siellä on jotain hauskaa, jonka tahdon vielä ottaa mukaan.”
Seinän vieressä, viileyttä tarjoavan ilmanvaihtokanavan edessä, istui keltainen skakdi. Ilmeikäs olento näytti siltä, kuin hän olisi kompensoinut vaatimatonta harjaansa massiivisella leuallaan. Se ei kuitenkaan ollut näyssä erikoisinta, vaan sitä oli skakdin hyvin epätavallinen vaatetus. Violetti, skakdin ruumiinmuotoon pelottavasti mukautuva puvuntakki kiilsi salin kirkkaissa valoissa. Skakdin punainen solmio ja taskuliina sopivat täydellisesti tämän silmien vähintäänkin yhtä syvään väriin. Näky oli samanaikaisesti pelottavan tyylikäs ja ahdistavan huvittava. Killjoyn ja skakdin katseet kohtasivat hetkeksi. Molemmat olisivat voineet vannoa toisen näyttävän tutulta.
Kenraali Gaggulabio piti juhlista. Hän piti niissä tarjoiltavasta ruoasta ja juomasta. Hän piti muista henkilöistä. Etenkin sellaisista, joilla oli rahaa.
“Et sinä voi lähteä minnekään aristokraattijuhliin, mies! Meillä on operaation suunnitteleminen kesken!” Metorakk oli valittanut hänelle aiheesta, kun oli kuullut Kenraalin suunnitelmista.
“Metis, luotan kykyysi hoitaa sotilaallisia asioita vähän aikaa. Tämä on koko vuoden suurin tapahtuma koilliskulman diplomatian kannalta, ja minun pitää diplomatian suurmestarina totta kai käydä hiomassa kykyjäni”, hän oli vastannut sovittaessaan violettia pukuaan. Se oli näyttänyt hänen kakkosmiehensä mielestä kamalalta.
Eikä se ollut oikeastaan edes Metorakkin tyylitajuttomuuden vika. Se puku oli kamala, eikä kukaan edes yrittänyt väittää mitään muuta. Mutta ironisen kamala, Labio tapasi huomauttaa. Hän käytti sitä vain luodakseen sangen kovan kontrastin oman luontaista charmia hohkaavan zakazlaisen adoniskehon ja asukokonaisuutensa välille. Loppujen lopuksi, jos puku oli liian hohdokas, se saattoi sokeuttaa uhrinsa skakdin omalta viehätysvoimalta. Gaggulabio oli rehellinen mies ja pukeutui sen mukaisesti.
“Hoida se juttumme sen vahkin kanssa samalla, kun kerran menet Steltin suunnalle”, Metorakk oli muistuttanut häntä. Ah, kaikkien niiden työnantajien ja markkina-operaatioiden ilmassa pitäminen yhtä aikaa onnistui vain Gaggulabion kaltaisen luontaisen liikemiehen jonglöörintaitojen ansiosta.
“Tuon sinulle jotain kivaa tuliaisiksi Xialta”, kenraali oli luvannut ystävälleen. Metorakkin virneestä päätellen tämän mielikuvitus oli jo keksinyt sata uutta tapaa tappaa asioita.
Akbsklsdflsfldax oli melko vaatimaton valtavan xialais-steltläisen hupitukialuksen kelluvassa satamassa. Se oli kuitenkin vanha rehellinen purjelaiva, joka oli ansainnut nimensä sisällissodan verisinä vuosina, kun se oli johtanut legendaarista Vyöryvän Napalmitahtorakin rynnäkkö Satiaistenlahden meritaistelussa, missä antilegitimistien voima merellä tuhottiin lopullisesti.
Voi, se oli rakas laiva Gaggulabiolle. Se oli uransa aloittanut pienenä purjeveneenä, jolla hän tapasi purjehtia ympäri Zakazin silloin vielä olemassa olleita vesistöjä kiertelevänä leipurina. Kaikkialla kauniilla saarella laulettiin hänen herkullisista repijäkaladonitseistaan!
Sitten alkoi sota ja joet koostuivat vähemmän vedestä ja enemmän ruumiista, tuhkasta ja moottoripyörien palasista. Mutta vain huonojen moottoripyörien. Xialaiset muovipyörät, pohjoisen nynnyt levitaatiopyörät. Tosi Moottoripyörät, odinalaiset moottorihelvetit ja irnakkinohjukset, ei, niitä ei haudattu vanhoihin joenuomiin kaiken muun roskan sekaan. Ne saivat juhlavammat hautajaiset kuin valtaosa kaatuneista.
Oikeastaan se oli Labion mielestä aika typerää, jos totta puhuttiin. Hän ei ollut koskaan ollut erityisiä moottoripyörämiehiä. Kyllä, hänessäkin paloi se skakdien kromosomeissa piileskelevä filia voimakkaita kaksipyöräisiä ajoneuvoja kohtaan, mutta se ei ollut läheskään niin pinnalla kuin mitä se oli esimerkiksi vanhalla kunnon Metorakkilla.
Hän piti enemmän laivoista. Niihin mahtui enemmän asioita. Enemmän miehiä, enemmän kakkuja, enemmän rahaa. Ja olivathan ne nyt majesteettisia, jumalauta. Akbsklsdflsfldax oli kaunein asia maailmassa, se oli varma. Sen kauniisti kaareutuva köli oli kuin linnun lapaluu, sen lukuisat tykkiluukut oli muotoiltu kauniiksi rikkopintaisiksi ympyröiksi mukailemaan Zakazin kauniita rantoja. Sen purjeet olivat tuhansien uudelleenpaikattujen kankaanpalasten harmoniaa – kuin esimerkki yhtenäisyyden voimasta ja ystävyydestä.
Erityisen ylpeä Gaggulabio oli lipustaan. Siinä oli oranssilla pohjalla keltainen lieska, jonka edessä oli mehevä muffini.
Moni oli tulkinnut lipun palavaksi muffiniksi. Se ärsytti Labiota suunnattomasti. Miksi irnakkissa hän laittaisi lippuunsa palavan muffinin? Ei hän mikään imbesilli ollut. Lipussa oli liekki, joka symboloi pahamaineisten Labion Lieggimiesten toimintatapaa, mutta sen edessä oli muffini – se kuvasi sitä, miten leivonnaiset olivat kuitenkin kaikesta ryöstämisestä ja polttamisesta huolimatta aina se, millä oli etusija herkän skakdikenraalin sydämessä.
“Oikein hyvää aratyghinkreemiä”, skakdi maiskutteli motamarjapiirasta. “Pidän eritoten siitä, miten marjahyytelön jälkimaku viipyile-”
“Minä näin sen!” keskeytti joku hänen kulinaristisen arviointinsa. Kenraali ja pieni herrasmiesten joukko, jossa hän oli osana, kääntyi katsomaan tulijaa.
“Se oli hirrrrmuinen!” huusi silmälappupäinen aristokraatti. Hän oli suurileukainen ja kaikin tavoin karski putkipartoineen kaikkineen.
“Siinä minä olin, pelottoman miehistöni keskellä”, merikapteeni alkoi kertomaan juttuaan rommin polttamalla äänellään. Hän teki käsillään eleitä, joiden selväjärkisyydestä saattoi olla montaa mieltä. “Meri ol’ ollut tyyn’ jo kolme päivää! Suuri Belladonna oli ajelehtinut Avransalmen vaarallisten matalikkojen ohi suurella onnella ja mahtavalla taidolla. Mutta se ei riittänyt! Tyynestä merestä tuli se!”
Yleisö odotti kohteliaasti jatkoa.
“Hirrrrmuinen leviaattahn!”
AIka harva yleisöstä vaivautui oikeastaan edes tekemään innostunutta “ooh, tuo on ihmeellinen tarina, kerro ihmeessä lisää” -voihkaisua. Tarina Leviathanista oli kuultu viime aikoina turhan monta kertaa.
“Se nousi merestä! Itse paholainen, joka oli syönyt Makutan ja Tren Kromin! Hirvittävä ilmestys, jonka pelkkä silmä sai vähäisemmät miehet hajoamaan kappaleiksi ja anomaan nopeaa loppua!”
Ukko oli ihan hyvä runoilija, Labio mietti. Eihän se mitään vielä ollut runoillut, mutta jos se runoilisi, se runoilisi varmasti hyvin.
“Tuijotin sitä sen silmiin, jotka oli tehty Irnakkeiden kalloista! Niissä paloi hulluus, joka oli jopa Karzahnia suurempi! Jopa Manalan Kuningas Julien olisi jäätynyt niiden karmuden edessä!”
Äijä tuntee myös mytologian, kenraali pohti.
“Sen hampaat olivat valtavia nestejäähdytteisiä konekivääreitä. Kyllä, nestejäähdytteisiä! Ne käyttivät jäähdytykseen viattomien vastasyntyneiden jäniinien verta ja aivonestettä! Sen suusta valui laasseria joka sai meren kiehumaan kredipselleenitripin väreissä! Sen kaviot olivat kuin tarujen kentaurien! Ja kun se äänteli, aina sakaroiden äärissä vavahdeltiin kauhusta!”
“Ja sitten?” joku nuoremman polven aristokraateista kysyi innostuneena.
“Voi, poikani, se olisi ollut varmasti loppuni, mutta kas! Olento, harmaa kuin anarkia, ilmestyi repeämästä todellisuudessa ja pelasti minut! Löysin itseni oudosta todellisuudesta – ulottuvuudesta-”
Jaaaaa Gaggulabio lakkasi kuuntelemasta. Hän yritti hukuttaa typerän tarinan mussuttamalla piirakanpalojaan mahdollisimman äänekkäästi.
“Teleporttaus… ajan rakenteen muuttuminen… leviaattanin valon nopeuden rikkominen… takaa-ajo halki todellisuuksien… jättiläisrobotti… “
Kuuntelematta jättäminen on muuten yllättävän vaikeaa! Etenkin, kun puhuja kailottaa tarinaansa kaikille pienen ilmatorjuntaohjuksen kantomatkan sisäpuolella. Skakdi huokaisi helpotuksesta, kun merikarhu oli lähtenyt paasaamaan tarinaansa jollekin muulle.
“Kuka piru se oli?” hän kysyi typertyneenä.
“Hän on Raubag Rauskunturma”, vastasi Labiota lähinnä oleva vortixx-neito. “Eksentrinen löytöretkeilijä! Seilasi Featroxin reitin alle sadan kion!”
“Minä olen todennäköisesti paistanut enemmän rauskuja kuin tuo äijä on kohdannut”, Labio vastasi. “Luulin, että näihin juhliin hyväksytään vain eliittiä.”
Pari aristokraattia vilkaisivat Labiota ja menivät hihittelemään sivummalle.
“Raubag on Turen kreivi”, vortixx vastasi Labiolle. “Kaikki Steltin aateliset on kutsuttu.”
“Outoja nuo steltläiset”, Labio murisi. “Meillä Zakazilla yksilön arvo mitataan MIEHEKKYYDESSÄ!”
“Se ei vaikuta tekevän hyvää saaren taloudelle tai infrastruktruurille”, vortixx huomautti.
“No joo, pikkuvikoja. Onhan se saari aika Tahtorakin jätös. Mutta siinä saaressa on fiilistä!”
“Minä kävin kerran Nektannin palatsissa vieraana. Olin tekemässä reportaasia Novaratas-pankin investoinneista Zakazille.”
“Hurmaavan piikikäs paikka, eikö?”
“Se suuri telaketjutiikeri yritti syödä minut. Se, minkä telaketjut oli korvattu sirkkeleillä.”
“Oh. Annikki. Hän on välillä vähän odottamaton.”
“Ette muuten kertoneet nimeänne?”
Labio oli melkein loukkaantunut. Xialainen ei ollut tunnistanut häntä? Miten se edes oli mahdollista?
“Olen tietysti Kenraali Gaggulabio. Eihän kenelläkään muulla ole näin komeita pulisonkeja!”
“Hauska tutustua, kenraali… Gaggu… labio?” vortixx vastasi epävarmana. Pelkkä nimen lausuminen tuntui tappavan joukon aivosoluja hänen liskonkallonsa sisältä. “Minä olen Mercura, BZV:n toimittaja.”
“Tuleeko minusta etusivun vai keskiaukeaman juttu?” kenraali kysyi ja hörppäsi hienostuneesta steltläisestä pikarista (mikä oli ihan liian pieni skakdin juomatottumukset huomioon ottaen).
Vortixx oli naiseksi melko heikon oloinen. Hänellä ei ollut harppuunajääkärien täydellisyyksiä hipovan lihaksikasta vartaloa, tai edes keskiverto-vortixxin kokoa. Oikeastaan, kermamusta lisko oli vain parilla päällä Gaggulabiota pitempi. Ja se oli aika säälittävää.
“Pelkään pahoin, että tragediat myyvät paremmin”, Mercura vastasi ja istuutui Labion viereen. Hän täytti lasinsa jarjaskes-nokkosboolilla.
“Onko Xialla sattunut jotakin erikoista viime aikoina?” Labio kysyi. “Olen ollut vähän uutistyhjiössä. Välisaaret ovat aika barbaarinen paikka, usko vain.”
“Väkeä puhuttaa amiraali Deschenesin murha. Huhutaan, että Pimeyden Metsästäjät tekivät sen.”
“Pitäisikö tuon nimen sanoa mitään?” Labio kysyi.
“Hän on ollut Rautalaivaston komentaja sitten Kohiki-salmen taistelun. Veti Xian pois sodasta. Varjottu yritti murhauttaa hänet monta kertaa. Ilmeisesti hän onnistui lopulta, sillä Deschenes löytyi toissapäivänä kuolleena työhuoneestaan. Hänen kurkkunsa oli lävistänyt … hammasratas.”
“Älkää aloittako mitään sotia, kultsi, ennen kuin saan omani hoidettua. Olisi sääli, jos en pääsisi osallistumaan.”
“Mitä te teittekään työksenne? Oletin aikaisemman näytöksenne perusteella, että olitte kondiittori.”
“Minä olen Kenraali Gaggulabio, kaikkien kondiittorien kuningas. Johdan verenhimoisten palkkasoturien armeijaa voitosta voittoon.”
Mercura hymähti. “Mikä on viimeisin maineikas voittonne?”
Labion oli pakko pysähtyä miettimään. “No Bole-Koro oli teknisesti ottaen voitto, mutta en olisi niin varma voiko sitä laskea… taisteluksi. Ninjasaari oli ollut… noh, ei ainakaan voitto. Sieltä palanneet skakdit olivat kertoneet jonkun taruista paenneen turagan piesseen heidät. Zyglakeille me annoimme turpaan pari kertaa, tosin.”
“Kuulostaa kiehtovalta”, reptiliaanitoimittaja vastasi. Hän oli loistava teeskentelemään kiinnostunutta.
“Mutta sisällissodassa, saatana! Siellä me kylvimme aavikon vihollistemme verellä!”
“Ehkä teidän olisi pitänyt kylvää sinne jotakin muuta. Kenties se olisi ehkäissyt aavikoitumista.”
“Aika julmaa”, Labio parahti. “Minä yritän pitää yllä verenhimoisen soturin imagoa, ja sinä vain näsäviisastelet.”
Vortixx naurahti. “Menen kiusaamaan jotakuta muuta”, hän vastasi. “Onnea suuriin taisteluihisi!”
Labio huokaisi ja kumosi pari lasillista boolia kitaansa. “Skarararin vortixxit”, hän mutisi itsekseen ja nousi etsimään jotakin pöytää, joka tarjosi eri tarjoilun. Hän oli maistellut jo edellisen läpi.
“Kuulin että olette legendaarinen soturi, kenraali!” se nuori aristokraatti, joka oli ollut haltioissaan Rauskunturman tarinasta, hipparoi skakdin perään. Labio kääntyi imarreltuna.
“Kuulit oikein, poika!” kaikkien kondiittorien kuningas vastasi ylpeydellä. Vihreä aristokraatti oli pitkä ja komea, mutta hän näytti kokemattomalta ja olevan täynnä nuoruuden intoa. Hänen haarniskansa oli upouusi terävine töppösineen ja toogaviittoineen.
“Kaikki näissä juhlissa ovat vain joitakin talouspohattoja tai maanomistajia. Kaikki ovat niin vanhoja!” aristokraatti selitti. “Oh, olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta. Anna kun tarjoan sinulle juoman, oi soturi.” Labio nyökkäsi. Mikä idiootti.
Skakdi ja aristokraatti istuutuivat baaritiskin eteen, ja tilasivat jotakin gearges-kaktusolueksi kutsuttua. Se oli kitkerää ja piikikästä. Oikeastaan aivan karzahnin pahaa. Mutta se oli kalleinta, mitä listalla oli, joten Labio päätti juoda sitä. Pääsisipähän jererakki rahoistaan.
“Tunnetko Sidorak Suuren?” intoa hehkuva poika kysyi. “Hän on setäni. Voi, minä haluan olla jonakin päivänä hänen kaltaisensa suuri ja mahtava soturi. Hän kertoi aina meille tarinoita sodistaan – siitä, miten hän murskasi luopio-kromidien päät vasten Destralin muureja! Siitä, miten hän murskasi selakhilaivaston mahdin Sumusalmen taistelussa vain kolmella aluksella!”
“Olen kuullut siitä tyypistä. Hän on aika hyvä runoilija.”
“Ai, hän ei ole koskaan kertonut olevansa runoilija!”
“Luota minuun, minä tunnen runot.” Helvetti, tämä kaktusolut on ihan kamalaa, Labio irvisteli.
“Miten sinusta tuli suuri soturi?” aristokraatti kysyi.
“Se oli varmasti kohtaloni. Jotkut ovat vain suunniteltuja sankareiksi. Kuten vaikka sinä.” Labiota huvitti huomattavasti ajatus, että poika oikeasti lähtisi johonkin sotaan hänen kehujensa ansiosta. Toivottavasti se kuolisi. Se olisi tosi koomista.
“Luuletko, että minussa olisi ainesta legendaariseksi soturiksi?”
“Jep, tietty. Miksi ei? Sinä saatat lyödä saavutuksissa jopa Sidorakin. Ja se on aika paljon sanottu, kun ottaa huomioon, että se tyyppi on ollut kuitenkin mukana maailman joka ikisessä aseellisessa konfliktissä ikinä.”
“Kiitos, herra kenraali!” Jejerak hihkaisi. Mikä typerys. “Toinen kierros tätä hienoa juomaa!”, hän tilasi. Voi nyt matanauta, Labio ajatteli. Yrittääkö se tappaa herkkiä makunystyröitäni?
“Etelänpolkkanaviiniä”, tilasi outo kimeä ääni. Labio kääntyi ja huomasi viereensä istuutuneen kovin pitkän ja kullanhohtoisen olennon. “Telve teille alvon skakdi”, tulija telvehti. “Ja teille, hella alistoklaatti. Olen Mäsimov, hänen kanisteettinsa diplomaatti.”
Se oli helvetin iso jänis. Gaggulabio katsoi kaktusoluttaan. Se ei tosiaankaan ollut terveellistä.
“Minä olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta, ja arvoisa kumppanini tässä on legendaarinen kenraali Guggalabio, mestarikondiittori ja maailmojen polttaja!” Jejerak esittäytyi innoissaan. “On kunnia tavata joku niin kaukaa!”
“Jep, kunnia tosiaan… oletko sinä piru vie jänis?” kenraalin pokka petti.
“Olen sangen loukkaantunut epäoikeutetun veltauksesi johdosta. Kanit ovat vain eläimiä, mutta minä olen jäniini etelän mahtavasta Kaningaskunnasta. Olen ulkokanistelin alainen ja toimin suurjänettiläänä täällä pohjoisessa.”
“Mitä skarararia?” Labio kysyi.
“Huhut skakdien epäystävällisyydestä eivät olleet liioiteltuja”, kani totesi ankeana ja katosi.
“Minä taidan mennä tekemään vähän bisneksiä. Oli ihan pirun hauska tavata, Jerejak. Toivottavasti löydät sodan ja sankariteot pian”, Labio nousi ja kippasi loput kaktusmyrkystä itsetyhjentyvään roskakoriin.
Skakdi lähti suunnistamaan läpi pohattojen. Ilmeisesti valtaosa väestä oli seurannut innoissaan jotakin tanssinäytöstä. Mitähän pirua siellä tanssittiin, kun kerran soi esisotalainen kansanmusiikki Zakazilta? No, ei hän välittänyt, hänen piti löytää eräs tietty – paitsi että mitä, vatukoita? Kiven skakdi pysähtyi ja nousi tuolille seisomaan nähdäkseen kaikkien häntä pidempien (eli lähes kaikkien) yli tanssin.
Esitys oli loppumaisillaan. Kolme vihreää naikkosta tanssivat kahden vatukan kanssa. Vatukoita, jumalauta! Ne olivat harvinaisuus! Labion oli pakko saada ne ennen muita!
“Durr”, vatuka vastasi, kun Labio tuli puhumaan tälle.
“Durr”, toinen vatuka kommentoi.
“Aivan, aivan! Hyvä, että olemme samalla aallonpituudella. Paljonko vortixx maksoi teille aikaisemmin?” Labio vapautti kaiken luontaisen charminsa ja viehätysvoimansa (eli lähinnä lompakkonsa) kivipaasien hurmaamiseen.
“Durr”, vatukoista hieman suurempi vastasi. Labio mittaili kivimiehiä innostuneena – ne olivat lähes tuhoutumattomia, ja universumin parhaita kädenvääntäjiä. Pienellä koulutuksella hän tekisi niistä kaikkeuden parhaat nyrkkeilijät. Tai nyrkittäjät, koska niillä oli vain yksi käyttökelpoinen nyrkki. Mutta sen iskut vastasivat pienikokoisen auringon supernovaräjähdystä, joten hän ei valittanut.
“Totta kai se sisältyy etuihinne. Mutta tässä työssä te pääsette myös oikeasti taistelemaan. Teidänkaltaiset legendaariset soturit varmasti haluavat tehdä elämällään muutakin kuin vain vartioida nirppanokkaisia vortixxeja.”
“Durr”, samainen kiviäyä vastasi. “Durr.”
“Loistavaa, se on sovittu! Teistä tulee vielä suuria nimiä… pahamaineiset Möykyttäjäveljekset!” Gaggulabio julisti.
