Nurukan siemaili kahvikuppostaan, seuraten klaanilaisten elämää. Iloinen puheensorina oli täyttänyt kahvion ja erilaiset keskustelunaiheet vaihtuivat tiuhaan, milloin oli vuorossa politiikkaa esimerkiksi Zakazin sisällissodasta ja sen syistä, milloin puhuttiin Jäätelöstä ja väiteltiin Mata Nuin olemassaolosta. Maan toa itse piti tästä paikasta ja oli ottanut usein kantaa keskusteluihin suurehkolla tietämyksellään, varsinkin Metru Nuin historiasta. Toa oli myös oppinut olemaan suvaitsevaisempi eri lajeja kohtaan, eikä enää lokeroinut olentoja stereotyyppisiin laatikoihin. Maan toaa huolestutti tosin se että miten hänen ystävänsä Deleva jolla oli yhä vaikeuksia sietää skakdeja. Maan toa ihmettelikin minne hänen ystävänsä oli kadonnut…
Nurukan ihmetteli yhä mielensä sopukoilla näitä mekaanisia olentoja, kun jokin läimäytti häntä olkapäähän. Tulija oli Moderaattori Umbra, keltamusta soturi joka hallitsi valon elementaalivoimia.
Umbra virnisti Nurukanin säpsähtäessä. Kahvia läikkyi vähän kahviopöydälle maan toan kourassa olleesta kahvikupista.
“Älä säikäyttele meitä vanhuksia”, Nurukan sanoi hörpäten kahviaan ja pyyhkien kahvia lautasliinalla pöydältä. Punainen lautasliina imi nopeasti itsensä märäksi ja aivan kosteaksi, jonka jälkeen Nurukan heitti sen taidokkaasti suoraan kahvion toisessa laidassa olevaan roskapönttöön. Aika hieno heitto, Nurukan, Umbra sanoi hymyillen, lyöden nyrkkinsä yhteen toa-veljensä kanssa. Ja muuten, oli minulla ihan asiaakin. Sinähän olet kuullut että minulla on toisen maailman vastine huoneessani, eikö niin?”
Nurukan nyökkäsi ja Umbra jatkoi. “Me saimme yhdessä selville että menneisyydessämme tehtiin jotain joka vaikutti molempien kohtaloihin. Jokin muinainen makuta muutti tulevaisuuksiamme oudolla pelillään…”
Umbran sanomiset loppuivat kun Deleva ontui mekaaninen käsi mutkalla kahvioon. Toa oli vihainen ja sen näki tämän punaisista silmistä. Punavalkoinen toa kantoi pyyhettä olkapäällään ja oli hiestä märkä. Toan haarniskassa oli ruhjeita ja lihaskudoksessa oli mustelmia.
“Deleva, mitä sinulle oikein on käynyt?” Nurukan huudahti, jolloin koko kahvion väki kiinnitti huomionsa tuohon toaan, lopettaen puheensorinansa. Deleva mulkaisi Nurukania ja Umbraa pahasti, kertoen nyt koko kahvion väelle tapahtuneen.
“No siis, olin rauhassa kuntosalilla kun luulin kohdanneeni Metorakkin, sen skakdin joka tappoi kyläni. Saman värinen, hopeista ja sinistä haarniskaa kantava skakdi oli sitten vastassani, mutta tämä olikin nimeltään joku Guardian. No koska olin lyönyt häntä ensin syntyi välillemme pientä kärhämää ja nyt minulla on tämä mekaaninen käsi vähän mutkalla.” Deleva lopetti juttunsa, vetäen henkeään. Kahviossa oltiin hiljaa mutta kuiskuttelu alkoi aika nopeasti. Sana Gn ja tämän toan taistelusta leviäisi nopeasti klaanilaisten keskuudessa ympäriinsä.
“Ottaen huomioon että käteni on täysin mekaaninen, tuo mekaanikko voisi olla parempi valinta, kuin jokin Tohtori”, Deleva murahti. “Näyttäisitkö minulle tien tämän Tongun luokse?”
“Voinhan minä viedä sinut sinne Telakalle jos haluat”, U vastasi, hörppäisten nopsaan kahvikupposensa. Valon toa oli nopeasti valmis tapaamaan ystäväänsä Tongua.
“Nurukan, tuletko mukaan kanssamme Tongun pajalle?” Umbra kysyi mustalta ystävältään. Nyt niin vähäsanainen toa nyökkäsi ja nousi tuoliltaan. Kolmikko käveli vinhaa pois kahviosta, astellen klaanin sokkeloisia käytäviä ulkoilmaan.
“Tongun paja täältä tulemme!” Umbra huudahti, johtaen joukkiota kohti pajaa…
Mustiin kääreisiin kietoutunut olento hyppäsi aluksesta ulos ennen kuin se ehti kunnolla edes laskeutua. Tavaratilan luukusta sataman konttialueelle laskeutunut olento oli piilottanut oranssina hehkuvan kuulan siteidensä alle, suojellen sitä samalla käsillään.
Olento kurkisti yhden suuren kontin takaa ja varmisti reitin olevan selvä. Odotettuaan läheisen trukin ohiajon, siteisiin kääriytynyt nopeasti kiitävä olento ylitti sataman ja katosi sen toisella puolella sijainneeseen sankkaan suojeltuun metsään…
Puoli tuntia myöhemmin
Polkua pitkin kulkenut Ga-Matoran tuijotteli hetken oudosti heiluneisiin puun latvoihin, tullen kuitenkin lopulta hyvin lintuisaan päätökseen liikkeen aiheuttajasta. Neitokainen tuskin olisi koskaan osannut arvata, että tuon kyseisen puun latvassa kökötti parhaillaan täpärän paon Odinalta tehnyt musta olento.
Puu oli korkea ja sen latvasta näki hyvin kauas. Satama josta hän oli juuri poistunut näkyi vielä selvästi. Olento kuitenkin keskitti katseensa pohjoiseen ja niin teki hänen esiin kaivelemansa pieni kämmentietokoneensakin.
Pienellä näytöllä oli valtaväriltään hyvin vihreä kartta ja siinä kartassa oli keskellä pieni musta piste osoittamassa laitteen käyttäjän senhetkistä asemaa. Olento nipisti kosketusnäyttöä ja kartta zoomasi taaksepäin. Metru Nuin muodot alkoivat erottumaan kartalta selkeästi. Olento siirteli karttaa niin kauan, kunnes sen näytöllä näkyi toinenkin piste. Tämä piste sijaitsi Onu-Metrussa ja sitä merkkasi pieni punainen lippu.
Olento hymähti, tuijotti karttaansa hetken ja sulki sen jälkeen laitteensa. Sen valkoiseen takakuoreen painettu mustan käden muotoinen tunnus välkähti nopeasti laitteen sammuessa, jonka jälkeen se katosi olennon siteiden uumeniin.
Vaehran nosti kirjan hyllyyn. Gahlok Va huokaisi ja istahti siihen paikkaan, missä sattui sillä hetkellä seisomaan. He olivat juuri siivonneet erästä karmeata palautettujen kirjojen kasaa. Elämä on joskus raskasta, pikkuinen bohrok va pohti. Elämä on tiedettä, sanoi uusi ääni syvällisesti. Ääni oli miellyttävän pehmeä ja korvia hivelevä, täyteläinen ja mairea. Ääni kuului Makuta Nuille, joka asteli sisään ovesta ja hymyili Gahlok Valle epätavalliseen sävyyn. Ja historia on humanistinen tieteenala. Tervehdys, arkistojen myyrät, hän sanoi hunajaisella äänellä. Tahtoisin katsella muutamaa kirjaa. Tietysti, huokaisi Vaehran. Mitäpä muuta sinä mahtaisitkaan haluta arkistoista. Makuta kohotti toista kulmaansa ja kavensi hymyään olkiaan kohauttaen. Etsin hmm, ehkäpä te olette jo etsineet Nimdasta kertovia teoksia? Olemme, totta tosiaan! Gahlok Va sanoi vimmastuen. Mitäpä muuta me olisimme saaneet tehdä! Ei tarvitse kiivastua, Manu sanoi nostaen kätensä torjuvasti kämmenet Gahlok Vata päin. Voisitteko johdattaa minut uskontoja käsittelevien kirjojen osastolle? Nyt oli Vaehranin vuoro kohottaa kulmiaan. Etsitkö kirjoja Ath-uskosta? Me olemme kolunneet niitäkin läpi. Niistä ei löydy Nimda-mainintoja. Ehkäpä ette kuitenkaan ole tutkineet kaikkea, Manu totesi ja rykäisi sitten. Saanko pyytää. GV, veisitkö sinä hänet, Vaehran sanoi huoaten. Pikkuinen matoranbohrokhybridi tassutteli ulos huoneen ovesta mutisten itsekseen Manun seuratessa perässä.
Hetken kävelyn jälkeen ja muutamaa mutkaa myöhemmin Gahlok Va pysähtyi suurimmaksi osaksi pölyn peitossa olevan kirjahyllyn viereen. Joitain kohtia oli kuitenkin puhdistettu ilmeisesti etsintöjen merkeissä. Ruskea kirjahylly näytti siltä kuin voisi romahtaa kasaan millä hetkellä hyvänsä, eikä Manu pitänyt mielikuvasta. Tässä ovat kaikki. Pidä hauskaa. Sitten tämä kipitti kaappien taakse pois näkyvistä. Manu myhäili itsekseen ja syventyi etsimään opuksia.
Tuntematon saari Eteläisen mantereen eteläpuolella
Pieni vene saapui suureen satamaan iltatähtien loistaessa kirkkaina taivaallaan. Oraakkeli astui veneestä kapealle laiturille tarkkaavaisena kuin saalis, joka saattaisi koska tahansa joutua saalistajan kynsiin. Saalistaja oli vaarallinen vastustaja, ja Oraakkeli tiesi sen. Hänen olisi pelastettava toinenkin saalis haavoittuvampi ja häntä itseään paljon tärkeämpi saalis.
Puinen, ilmeisesti kastanjanruskea mistäpä sitä pimeässä tiesi laituri oli rakennettu varsin surkeasti. Se oli romahtamispisteessä, joten Oraakkeli ei uskaltanut kiinnittää venettään sen päässä olevaan tolppaan. Siispä hän ankkuroi veneen ankkurilla, jonka hän löysi veneensä pohjalta. Olisi ehkä pitänyt tehdä hieman enemmän tutkimustyötä tämän veneen suhteen, hän pohti. Se oli myöhäistä nyt, kun matka oli jo alkanut. Oli aika mennä Bartaxia kohtaamaan.
Marssiessaan laiturilta kivikkoiselle rannalle Oraakkeli huomasi epämääräisten varjojen liikkuvan puisten itämaalaistalojen välissä. Hän valmistautui hyökkäykseen, mutta mustasta yöstä ei tullut hyökkäystä. Vain hienoinen tuulenvire heilutti Oraakkelin viittaa.
Munkki oli asettanut päähänsä riisihatun samanlaisen kuin se, jota Sadje piti päässään yleensä. Oli tärkeää, että häntä ei tunnistettu. Hänellä oli musta kaapu, joka piilotti hänet yön tummaan sinisyyteen ja esti suurimmaksi osaksi häneen kohdistuneita katseita näkemästä häntä kunnolla. Ehkäpä hänkin oli varjo heille, kuten he olivat hänelle.
Viides huvila rannalla laiturilta päin katsoen, Oraakkeli ajatteli. Niin Dacke sanoi. Dacke-parka oli saanut maksaa tiedoista hengellään. Bartaxin kätyrit olivat vierailleet hänen luonaan melkein välittömästi Oraakkelin poistuttua. Hänellä oli ollut tuuria, kun ei ollut jäänyt kiinni sinä yönä. Hän oli veneestään kuullut Dacken tuskanhuudot vielä kilometrin päähän.
Kunnia hänen muistolleen, Oraakkeli lausui hiljaa itsekseen. Hän seisoi nyt aivan kyseisen huvilan edustalla ja mietti, mistä kohtaa olisi helpointa tunkeutua sisään mahdollisimman vähin äänin. Päivänvalossa rakennus olisi ilmeisesti ollut valkoinen; pimeydessä ne näyttivät synkän likaisen tummanharmailta. Kulmikkaat tiilikatot olisivat mitä todennäköisimmin olleet tummanpunaisia; yön synkkyydessä niiden väri muistutti todella tummaa ruskean mustaa. Samanväriset ikkunankarmit kehystivät koristeellisia kultakaltereita, joiden oli tarkoitus pitää tunkeilijat poissa. Ja nyt minä olen tunkeilija.
Oraakkeli katseli puisia kaksoisovia, jotka olivat ainakin viisi kertaa hänen korkuisensa, ainakin kahden Toan korkuinen. Sitten hän katsoi jälleen ikkunoita ja valitsi reittinsä. Hän lähti juoksemaan kohti pylväitä, jotka kannattelivat terassin katosta. Pylväältä toiselle hyppien soturimunkki ylettyi katon reunaan, tarrasi siitä kiinni ja heitti itsensä katon päälle takaperoisella voltilla. Hiljaisesti varpaidensa kärjille katon päällä laskeuduttuaan Oraakkeli kuulosteli hetken yön ääniä ja jatkoi sitten matkaansa yhtä hiljaisesti kuin oli katollekin tullut.
Katoksen yläpuolinen ikkuna oleva ikkuna sai kokea muodonmuutoksen, kun Oraakkeli teki temppunsa. Kalterit vääntyivät äänekkäähkösti suuntaan jos toiseenkin, ja matoran pomppasi sisään niin hiljaa kuin pystyi. Huone, johon hän oli päätynyt, oli täysin tyhjä, valkoinen tila, jossa oli vain tuo yksi ainoa ikkuna ja sitä vastapäätä ovi, joka johti huoneesta ulos. Minkäänlaista kalustusta huoneessa ei ollut. Vain puhtaan valkoiset seinät jotka tosin näyttivät yössä ulkoseinien tavoin mustan harmailta hohkasivat pimeyteen kuitenkin jonkinlaista väriä kuun ja tähtien loistaessa ikkunasta pienoisesti.
Oraakkelin epäilykset kasvoivat heti kaksinkertaisiksi. Hän avasi oven pälyillen ympärilleen epäluuloisesti. Huoneessa ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia ansoja. Ei voinut olla. Ovessa tosin saattoi olla ja Oraakkelin avatessa oven narina raastoi hänen hermojaan. Ansaa ei kuitenkaan ollut; mikään ei lauennut oven avautuessa, ei myöskään Oraakkelin jännittyneisyys. Tämä käveli käytävään, jonka kummassakin päädyssä oli ikkuna. Toisen ikkunan alla oli pieni pöytä ja sen päällä vaasi, joka näytti kalliilta vaikka eihän sitä pelkässä kuun ja tähtien valossa osannut arvioida kunnolla. Hän käveli ruukun luokse ja tutki sitä. Siihen oli laitettu lootuskukka koristamaan rakennuksen tylsyyttä, tai näin Oraakkeli sen tulkitsi. Ehkä rakennelma ei ollut Bartaxin omistama? Käytävässä oli kolme ovea, ja toisessa päädyssä, siinä, jossa ei ollut kukkavaasia, oli portaat, jotka johtivat pidempien seinien suuntaan alaspäin ne siis olivat käytävän kanssa kohtisuorassa. Lyhyempi seinä oli ikkunan levyinen, ja sen edessä ei ollut pöytää.
Oraakkeli päätti kokeilla eri ovia ennen kuin menisi portaisiin. Ensimmäinen ovi, se, joka oli vastapäätä ovea, josta hän oli käytävään tullutkin, tuotti heti tulosta. Avattuaan oven hän kuuli heti äänen: voihkaisun. Jostain kuului voihkimista ja kovaa sellaista. Huone saattoi olla äänieristetty, sillä Oraakkeli ei ollut kuullut voihkintaa käytävään. Hän raotti ovea vain vähän kurkistaakseen sisään ja mitä hän näkikään. Lattialla makasi matoran, jonka ylle oli kumartunut toinen. Lattialla näkyi kuunvalossa tummaa nestettä, ja maissa oleva matoran oli voihkinnan lähde. Oraakkeli teki nopean päätelmän ja paiskasi oven auki. Makaavan hahmon ylle kumartunut matoran käänsi katseensa ovea kohti ja sai siitä hyvästä naamaansa hyvin tähdätyn kierrepotkun. Hän lensi päin seinää ja tunsi sitten painon hyppäävän vatsalleen. Tuskallisesti ähkäisten matoran katsoi Oraakkelin synkkiin silmiin ja yritti korista jotakin hapenpuutteessaan. Oraakkelin sormet syöksähtivät hermopisteeseen, ja tämän uhri menetti tajuntansa.
Oraakkeli siirtyi sitten verta vuotavan matoranin luokse. Kuun valaistessa tämän kasvot Oraakkeli huomasi tuntevansa tämän. Veli Mantice, mitä sinulle on tehty? hän kysyi avuttomana. Mantice piteli vatsassaan ammottavaa veristä reikää, josta näkyi hänen verinen sisäelimistönsä. Oraakkeli, hän kuiskasi hiljaa ja yritti hymyillä, mutta tyytyi sitten vain irvistämään. Sinä tulit. Niin, Mantice, niin tulin. Älä puhu, menetät paljon verta. Sinä et olisi saanut Älä höpsi, veli. Sinut on saatava pois. Missä on Bartax? Mantice katsoi Oraakkelia silmiin hymyillen surullisesti. Hän ei ole täällä, Oraakkeli tajusi. Tämä oli harhautus. Niin, Mantice sanoi yskäisten verta Oraakkelin kaavulle. Dacke oli pelkkä nukke, jonka tarkoitus oli johdattaa sinut tänne, jos he eivät ehtisi tappaa sinua siellä. Olen typerys. Anna anteeksi, Mantice. Mene, kun vielä voit, vanha hölmö. En jätä sinua.
Voi, te molemmat jätätte tämän maailman yhdessä, sanoi ääni, jonka Oraakkeli pienen vilkaisun jälkeen huomasi kuuluvan hänen tyrmäämälleen matoranille, joka hieroi kaulaansa tuskallisen näköisenä. Te molemmat kuolette. Pommia ei voi purkaa. Te kuolette. Ja minä pidän huolen siitä. Me kaikki kuolemme. Minä pidättelen sinua niin kauan, että kuolemme kaikki, ellet sitten päätä tappaa minua, Oraakkeli. Matoran purskahti käheään räkänauruun. Väkivalta ei ole ratkaisu, ystäväiseni, Oraakkeli sanoi. Kuolema ei ole ratkaisu. Minä en pidä tappamisesta, enkä ymmärrä, miten kukaan voi. Matoran hymyili ilkikurisesti. Sinä olet pehmo. Et voisi satuttaa kärpästäkään. Ja siksi sinä kuolet tääl-
Matoranin puheen keskeytti potku, joka kohdistui hänen kaulaansa. Hän lensi uudelleen päin seinää, ja tällä kertaa hänen niskansa murtui. Oraakkeli piirsi Athin symbolin ilmaan ja lausui siunaussanat. Korjaan, Oraakkeli sanoi hiljaa. Väkivalta ei yleensä ole ratkaisu. Mutta joskus se on ainoa sellainen. Nopeasti hän kääntyi Manticen puoleen. Missä pommi on? Et voi pysäyttää sitä, ystävä. Valitan. Sitten Mantice kääntyi oksentamaan verta erityisen rajusti. Oraakkeli katsoi näkyä kalpeana. Hän keskittyi kuuntelemaan, kuuluisiko jostain tikitystä. Eivät nämä uudet pommit enää tikitä, Mantice sanoi heikolla äänellä. Oraakkeli huokaisi. Mikä estää minua poistumasta? hän kysyi. Minä, Mantice sanoi anteeksipyytävällä äänellä. Totta puhut, Oraakkeli sanoi ja kirosi Bartaxin. Älä ole hölmö, Mantice sanoi. Minua ei voi siirtää. Kuolen joka tapauksessa. Ei, ei se Älä ole hölmö! Mantice karjaisi äänensä viimeisillä rippeillä. Hän tempaisi Oraakkelin vyössä roikkuvan tikarin ja iski sen kaulaansa. Oraakkeli ei ehtinyt reagoida vaan jäi häkeltyneenä katsomaan, kun veri purskahti ulos toisen matoranin kurkusta tämän menettäessä viimeisetkin rippeensä älykkyydestä, puhekyvystä ja elämästä. Hetken ruumis sätki lattialla, sitten se lakkasi. Oraakkeli siunasi tämänkin ruumiin ja juoksi sitten ovelle, josta oli tullut. Juuri, kun hän oli päässyt tyhjän valkoisen huoneen ovesta sisään, jossakin räjähti. Oraakkeli ei osannut arvioida, tuliko räjähdys yläpuolelta, alapuolelta vaiko takaa, mutta sen hän tiesi, että oli ponnahtanut ikkunaa kohti kuumuuden aallon ehdittyä hänen tuntoaistinsa kantamalle.
Seuraava hetki oli hirveätä sekamelskaa. Oraakkeli tajusi makaavansa rantakivikossa ja oksentavansa rantaveteen. Rakennuksen jäänteet olivat liekeissä; pommi oli vienyt pari viereistäkin taloa mukanaan sekä myös kahden kuolleen matoranin ruumiit ja ties kuinka monen elävän. Hän oli kuitenkin hengissä ja Bartax yhä elossa. Mestari oli yhä vaarassa.
Ja ikkunasta irronnut kalteri oli lävistänyt hänen käsivartensa.
Oraakkeli huomasi tämän seikan hetkeä sen jälkeen, kun oli astunut veneeseen. Heikko olo ja runsas verenvuoto osoittivat, että kyseessä ei ollut mikään pikku haava. Oraakkeli etsi pikaisesti sidetarpeita ja sitoi käsivartensa valkoisella siteellä. Airot hän otti käteensä heti sen jälkeen, sillä hän kuuli jo väkijoukon äänet. Kyläläiset olivat tulleet räjähdyspaikalle, ja tulipaloa varmaankin sammutettiin paraikaa. Ja syyllistä tähän tuhoon etsittiin.
Vaikka se sattui, Oraakkeli aloitti soutamisen. Hän ehtisi kadota jäljettömiin ennen kuin kukaan näkisi häntä, vaikka liekit kylläkin loivat hieman enemmän valaistusta pimeyteen. Jos Bartax ei ollut siellä, minne hänen jälkensä johtavat, missä hän on? munkkisoturi pohti ääneen. Vastaus oli kuitenkin selvä.
Punainen olento vihreässä ja mustassa haarniskassa kaatui maahan. Hän oli väsynyt, mutta nauroi. Hän nauroi ilkeän kuuloista naurua ja nousi heti. Olento tiesi mitä tulisi tekemään ja milloin. Hän muisteli asioita mielellään, jottei unohtaisi mitään.
Kauan sitten
Kauan sitten, Karzahnilla, saaren hallitsija oli kyllästynyt kuulemaan veljensä Artakhan saavutuksia. Matoranien uudelleenrakentaminen ei tuottanut tulosta, joten hän oli päättänyt luoda oman olennon.
Karzahni oli ottanut mallia Devastatorin ruumiista ja voimista, olennosta, joka oli kadonnut Karzahnin saarelta kauan sitten. Mutta hän tarvitsisi vielä jotain. Äkkiä hän haki takomosta Ta-Matoranin ja kantoi sen laboratiorioonsa. Matoran oli liian väsynyt panemaan vastaan.
Karzahni laittoi sen pöydälle ja laittoi paljon johtoja Matoraniin. Sitten räjähdys ja laboratorio tuhoutui silmänräpäyksessä. Karzahni ja Ta-Matoran pääsivät pois. Ja pian kiviä alkoi liikkumaan ja punainen olento ilmestyi.
Olennon kasvot olivat hirviömäiset. Hän tunsi aiheuttavansa pelkoa Matoraneille. Täysin punainen rahin ja soturin fuusiolta näyttämä otus käveli. Hänen keltaiset silmänsä uhkuivat kylmyyttä ja vihaa.
Käsissään olennolla oli terävät kynnet, joilla hän leikkasi metallia nopeasti.
“Nimesi olkoot Carnadiak”, Karzahni sanoi. Saaren hallitsija luuli olennon olevan hänen orja. Joten hän laittoi olennon vahtimaan ruoskan kanssa Matoraneja.
Kuinka kauan sitä jatkuikaan. Vuosia, kymmeniä, ellei jopa satoja.
Kaivauksilla, eräs Matoran löysi kiven. Hän luuli tietävänsä siitä yksin, mutta Carnadiak oli hänen takanaan. Sekunnin päästä, Matoran makasi kuolleena maassa ja Carnadiak piti kiveä käsissään. Hän laittoi sen rintaansa ja tunsi sen jälkeen voiman päässään.
Carnadiak sai mielenvoimat. Kyseessä oli näköjään ollut Toa-kivi. Tai jokin sen tapainen.
Punainen olento ei kertonut siitä Karzahnilla. Mielenvoimien lisäksi, Carnadiak oli saanut suuren älykkyyden. Mutta hän tiesi tappavansa Karzahnin jonain päivänä, mutta sitä ennen, esitti olevansa tyhmä orja.
Vuoden päästä, eräs Ta-Matoran karkasi. Sama Ta-Matoran, jolta Carnadiak oli saanut älykkyyden ja soturin voimat.
Karzahni rankaisi ja kidutti olentoa kauan. Carnadiak päätti kostaa Ta-Matoranille kaiken kärsimänsä tuskan. Ja tiesi miten sen saisi.
Hän karkasi saarelta ja lähti metsästykselle. Olento ajautui Odinan saarelle, jossa häntä muokattiin. Carnadiak sai vihreän ja mustan haarniskan ja alkoi olemaan Pimeyden metsästäjä.
Hän pystyi nyt hallitsemaan kiveä ja mielenvoimia. Olennolla oli myös suuri fyysinen voimakkuus ja tulenkesto.
Carnadiak muisti sen elävästi, kuinka hän meni taistelemaan Metru Nuille Toia vastaan. Hän oli mennyt sotaan. Hän tappoi nopeasti monia Toia, koska tiesi niitten olevan vain ylikasvaneita Matoraneja.
Eräs Tulen Toa saapui. Olento tiesi kuka tuo Toa oli. Se sama Ta-Matoran, jolta Carnadiak sai soturin tiedot ja älykkyyden. Sama Toa, jonka takia olento kärsi vuosia. Nyt olisi aika kostaa.
Taistelu alkoi. Molemmat tekivät nopeaita liikkeitä. Carnadiak oli luullut voittavansa, mutta sitten Toa iski häntä mahaan miekallaan ja olento kaatui.
Toa oli lähtemäisillään, kunnes äkkiä kaatui. Carnadiak oli saanyut hnet koomaan. Ja käyttänyt melkein kaikki mielenvoimansa siihen, että Toalla olisi väärät muistot.
Toa ei muistaisi mitään Metru Nuista, Karzahnista ja tai miten muuttui Toaksi. Sen sijaan, hän luuli tulleensa saarelta, joka oli uponnut. Ja Toa luuli myös johtaneen Toa-tiimiä, jonka kaikki muut jäsenet olisivat kuolleet hänen takia. Niin Toa tuntisi tuskaa ja kärsimystä, niin kuin Carnadiak oli tuntenut.
Toa tippui alas Hopeiseen mereen ja katosi.
Jossain, nyt
Carnadiak muistelot päättyivät siihen. Hän oli joutunut Mata Nuin ritarikunnan takia toiseen ulottuvuuteen, mutta oli päässyt takaisin.
Punainen olento oli tehnyt erään käärön ja luuli Tulen Toan saavan sen. Mutta sen saikin joku Ta-Matoran, jonka Carnadiak tappoi.
Eräs Ga-Matoran oli saanut käärön, jossa oli lukenut Tulen Toan nimi. Kukaan tosin Ga-Matoranin kylästä ei tuntenut Toaa, joten Carnadiak oli murhannut monta sieltä.
Olento keskitti kaikki voimansa ja hänen keltaiset silmänsä alkoivat hohtaa.
BKS Hildemar, Blozin pikku hytti
Bloszar siivosi paikkoja hytistään. Vähän aikaa sitten, hän oli lähtenyt pienelle kävelylle. Bloz oli kuullut väittelyä hytistä, jossa oli ollut ainakin Joy ja Matoro. Tulen Toa ei kuunnellut sitä kauaa, koska tiesi ettei ne asiat kuuluneet hänelle. Muuten hän olisi ollut siellä.
Äkkiä Blozin silmät alkoivat hohtaa keltaisina. Toa ei enää liikkunut.
Jossain, taas
Carnadiak ei hallinnut Blozin kehoa yhtään, paitsi hän pystyi kuulemaan ja näkemään, mitä Toakin. Olento tiesi Tulen Toan olevan laivalla, mutta missä siellä.
“Olemme saapumassa pian saarelle. Puoli tuntia suurin piirtein”, kuului hytin oven takaa.
Tieto ei auttanut ollenkaan, mutta nyt Carnadiak ainakin tiesi Blozin pian olevan jossain saarella.
Bloszar, tapaamme taas pian, olento sanoi ja alkoi nauramaan.
BKS Hildemar
Bloz hämmästyi. Mitä äsken oli tapahtunut. Mutta se ei varmaan ollut tärkeää. Laiva olisi pian määränpäässään. Bloszarin pitäisi olla valmis.
Ei olekkaan niin lyhyt viesti, mitä yleensä kirjoitan. No, siinä pientä selitystä, mitä aikaisemmat viestit ovat tarkoittaneet. Joillekkin saattoi tulla wtf-fiilis, mutta sitten tuli.
Vuorokausi vierähti hiljaiseksi taantuneella laivalla, kun se seilasi hitaasti kohti määränpäätänsä. Kapteenin hytistä kajastava valo alkoi olla jo huomattavissa jälleen uuden illan laskeutuessa meren ylle. Vaikka aurinko oli vasta kääntynyt laskuun, tekivät meren eläimet jo lähtöä takaisin syvyyksiin. Veneen rinnalla vähän aikaa hyppineet biomekaaniset delfiinit saivat jostain syystä Hain miehistön jäsenet tärisemään pelosta. Kukaan ei uskaltanut kysyä syytä noihin viattomiin eläimiin kohdistuvaan pelkoon.
Kannen kaiteeseen nojaileva Summerganon oli täysin uponneena mietteisiinsä, eikä täten kiinnittänyt huomiota hänen takaansa harppovaan Toaan, joka kaiken päälle huuteli erään laivaporukalle hyvin tutun Metsästäjän nimeä. Hei, nyt odota nyt vähäsen. Ei tämä nyt vielä ollut tässä.
Miltei hyttiosaston ovelle ehtinyt Killjoy pysähtyi ja kääntyi katsomaan Matoroa kädet levällään. Minulla on töitä. Kengissäni on edelleen vettä. Mihin sinä minua vielä tarvitset? Sitä paitsi Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä.
Matoro hiljensi vauhtiaan nähdessään Killjoyn pysähtyvän ja asteli tätä kohti nyt jo huomattavasti rauhallisemmin askelein. Toa käveli aivan Metsästäjän eteen, tasaten matkallaan hengitystään. Tajusin juuri… meidän täytyy raportoida Klaaniin. Siellä ei tiedetä mitään Rautasiivestä eikä sen tapahtumista.
Ja mihin sinä muka minua tarvitset? Voit varmasti lähettää raportin itsekin.
Matoro virnisti pienestä syyllisyydestä, raapien ohimoaan. Noh, näyttää hieman siltä, että sinä olet tämän porukan ainoa, jolla on Klaanin kommunikaattori mukana. Minun tavallaan piti ottaa se mukaan, mutta… noh… lähtö tuli hieman äkkiä ja minä vähän kuin unohdin pyytää Tawalta sellaisen.
Killjoy läimäytti käden kypärälleen, huokaisten syvään. Voi hyvä gorgolzilainen sentään… olkoot. Mutta katsokin hoida asiat nopeasti. Tawa ei varsinaisesti ole soittelujeni suurin fani.
…
Bio-Klaani
Violetti viitta hulmusi keltaisen Toan astellessa ripeästi sisälle valvomoon. Huoneessa ei ollut ainuttakaan valoa, lukuunottamatta kymmeniä erikokoisia ja eri tarkoituksiin tarkoitettuja himmeitä näyttöjä. Paaco oli jalkojensa avulla vallannut huoneesta kokonaiset kolme työtuolia lokoisaan röhnötykseensä, mutta jopa hän suoristi selkänsä Tawan saapuessa huoneeseen. Johtajan kysyvä katse sai Paacon aloittamaan selityksen välittömästi.
Niin noh ei kai tässä nyt sen kummempia, mutta Killjoy vähän kuin yrittää tässä soittaa sinulle.
Anteeksi… mitä?
Niin. Tämä puhelu tulee tosi tosi kaukaa mereltä. Killjoylle rekisteröidystä standardikommunikaattorista. Näyttää haluavan ottaa videoyhteyttä.
Tawa päätti tietävänsä tarpeeksi ja pyöritti sormiaan merkiksi. Paaco nyökkäsi ja yhdellä napinpainalluksella muita valvomon näyttöjä selvästi isokokoisempi yksilö laskeutui katosta aivan Tawan silmien eteen. Toa nyökkäsi ja Paaco tajusi sen merkiksi poistua tilasta. Ovi loksahti kiinni ja Tawa naulitsi katseensa häiriöpitoiseen näyttöön.
Pienen odottelun jälkeen kuvanlaatu parani ja Tawa onnistui erottamaan punaisen hahmon liittämässä johtoja omaan päähänsä. Toinen mustavalkoinen hahmo käänteli käsissään teipillä kasaan laitettua improvisoitua mikkiä. Admin säpsähti ääniyhteyden avautuessa täysin äkisti.
“Haloo, toimiiko tämä?”
“No ei hitossa toimi. Sinä pidät mikkiä väärin päin.”
“ ”
Matoro katsoi käsissään lepäävää mötykkää ja käänsi sen hieman nolostuneena ympäri. “Haloo, yykaakoo, toimiiko nyt?”
Tawa risti kätensä selkänsä taakse ja odotti hetken kuvan -ja äänenlaadun paranemista. Lopulta Hildemarilla oleileva puolisko puhelun pitäjistä sai tekniikkansa kuntoon ja hyttiin ahtautunut kaksikko asettautui pöydän eteen keskelle hyttiään, Killjoyn kypärästä revityn kameran kuvatessa heitä työtasolta. Hai oli tarjonnut heille myös pienen näytön, joka lepäsi nyt kirjapinon päällä. Tawa katsoi tilanteen olevan valmis. Hei… missä hitossa te oikein olette? Minulle kerrottiin, että signaalinne oli kadonnut eilen.”
Adminin hermostuneisuutta huokuva äänensävy sai Killjoyn ottamaan pienen askeleen taaksepäin. “Sinä johdat tätä hommaa, Matoro. Sinä hoidat puhumisen. Minulla on tarpeeksi töitä palvella tietokoneena.”
Matoro irvisti hieman, mutta ryhdisti itsensä ja puhkesi puhumaan. “Niin, päivää. Mitäs sinne Klaaniin kuuluu? Tawa mulkaisi kaksikkoa, Killjoy tönäisi Matoroa kyynärpäällään. “…me otimme juuri turpaamme Nazorakeilta. Tämä ei ole oikea hetki kysyä kuulumisia.”
“… okei. Mutta positiivista asennetta pitää ylläpitää. Niin, siis… Me ikäänkuin kohtasimme SS-Rautasiiven ja menetimme Tronien, Rukin ja matoraneja. He siis jäivät vangeiksi. Meillä on kaksi torakkavankia, jotka tuntuvat olevan oudon korkea-arvoisia”
Tawan ilme huokui huolestuneisuutta. Admin ei ollut odottanut tällaisia uutisia. Matoro huomasi tämän ja piti pienen tauon. Toa kuitenkin jatkoi tajutessaan Killjoyn tuijottavan häntä syyttävän näköisenä. (Tai niin syyttävänä kuin kasvoton vain voi.) “Niin… kuulustelimme Killjoyn kanssa niitä torakoita. Ne eivät itse tunnu tietävän mitään, eivät edes sitä miksi niitä pidetään arvokkaina. Niistä ei saanut irti juuri mitään, mutta saimme Rautasiiveltä jotain muutakin.” Matoro kääntyi Metsästäjän puoleen. “Joy, näytä ne paperit”
Metsästäjä nyökkäsi ja alkoi naputtelemaan rannetetietokonettaan. Ei mennyt kauaakaan, kun Killjoyyn yhdistetty kuvayhteys alkoi lähettämään Tawan näytölle skannauksia Nazorakeilta ryöstetyistä papereista. Tawa astui lähemmäksi omaa näyttöään ja alkoi tutkimaan asiakirjoja, vilkuillen kuitenkin aika-ajoin suorana seisovaa kaksikkoa.
“Ensimmäisessä kolmessa artikkelissa on kaikki tiedot “uudesta sukupolvesta”. Tiedämme vain, että nämä ruumiinrakenteeltaan aivan uudenlaiset Nazorakit pitävät Rautasiipeä harjoittelukseskuksena. Yksikköjä on tällä hetkellä toimintakykyisenä 22 kappaletta. Keskittyvät ilmeisesti lähitaisteluun.
Tawa piti katseensa puhuvan Metsästäjän ja papereiden välillä. Toa ei kiinnittänyt huomiota hänen takanaan aukeavaan oveen, josta astui sisään sininen iso jalka. Guardian hilasi itsensä kokonaan komentohuoneen puolelle ja sulki oven hiljaa perässään. Saapuessaan tämä vain vilkaisi Tawaa nopeasti, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Skakdi jäi seisomaan hieman kauemmas komentoruuduista, tarkkaillen tilannetta.
Tällä aikaa Matoro oli ottanut taas ohjat käsiinsä ja jatkoi selittämistä, Killjoyn pysähdyttyä tuijottamaan Tawan seuraksi ilmestynyttä olentoa. Metsästäjä havahtui kuitenkin takaisin kuuntelemaan, tajutessaan missanneessa ison pätkän Matoron puheesta.
“…lisäksi tässä yhdessä paperissa mainitaan jokin “Organismi”. Me emme tiedä mikä se on, mutta luulen että se on jälleen jokin torakoiden monista geenimuunteluoperaatiosta.”
Tässä vaiheessa myös Matoro huomasi uuden tulokkaan ja vilkaisi itsekin kohti sinistä Skakdia. Guardian silmäili ruudulla näkyvää kaksikkoa kurtistaen kulmiaan hieman, pysyen kuitenkin edelleen hiljaa. Tawa yritti hymyillä heikosti, mutta vakavoitui tämän ja Skakdin katseiden kohdatessa. Toa häkeltyi ja pudisteli päätään varovasti. Lopulta Tawa käänsi katseensa takaisin ruutuun, miettien sanojaan laivan kaksikolle, työntäen hetkeksi saadun tietotulvan syrjään. “Niin… mikä on teidän jatkosuunnitelmanne?”
Matoro oli jäänyt tuijottelemaan adminien silmäilyä, mutta havahtui vastaamaan Joyn kopauttaessa jalallaan puista lattiaa. “Jatkamme saarelle, jossa Epsilonia pidetään. Emme me voi tehdä nyt mitään Rautasiivelle jääneiden hyväksi.”
Tawa vilkaisi Geetä uudestaan, tällä kertaa vakava katse kasvoillaan. Tässä vaiheessa Killjoy otti askeleen lähemmäksi ruutua tyrmäten Matoron sanomat. “Minusta Klaanin tulisi lähettää tiimi pelastamaan vangiksi jääneitä. Välittömästi.”
Nyt Guardian kuitenkin katsoi parhaakseen liityä keskusteluun, pyrkien kuitenkin pitämään äänensävynsä kylmän viileänä. “Oletko sinä nähnyt sen laivan?”
Killjoy tuhahti. Älä naurata. Minä tuhosin sen komentosillan yhdellä ylilennolla.” Metsästäjät tuijottivat toisiaan hetken. Jännittynyt hiljaisuus vallitsi keskustelijoiden välillä. Guardian huokaisi. “Toistan. Oletko sinä nähnyt sen laivan? Oletko sinä nähnyt, mitä se on saanut aikaiseksi?”
“Minä näin kuinka kourallinen Klaanilaisia sai aluksen suurimman tykin haltuunsa hieman yrittämällä. Minä myös näin kuinka meillä oli 002 panttivankina kunnes eräät päättivät alkaa puolustuskannalle. Tähän puolustuskantaanko meidän nyt pitäisi nyt taas turvautua?”
Tawa puraisi alahuultaan sanomatta kuitenkaan mitään. Toat luurin molemmissa päissä hiljentyivät seuraamaan entisien Metsästäjien kanssakäyntiä.
“Luuletko sinä, että temppunne onnistuisi uudelleen? Jos yhtään torakoita tunnen, aluksen turvatoimet on vähintään kaksinkertaistettu. Varsinkin, jos sen sisälle on piilotettu jotain, jonka ne haluavat vielä pitää piilossa.”
“Teillä on laivasto, Guardian.” Killjoyn äänensävy alkoi enteillä maltin menettämistä. Matoro olisi kovasti halunnut korjata “Meillä”, mutta päätti pysyä hiljaa. Tawa sen sijaan päätti sanoa sanansa ennen kuin kina pääsisi alkamaan.
“Killjoy, tiedän linnoituksen olevan vahvimmillaan puolustaessa… Meillä ei ole varaa hyökätä”, Tawa vilkaisi Guardiania merkitsevästi, “Mutta voimmeko me lähettää pienen iskuryhmän?”
“En tiedä”, skakdi huokaa. Hänen ajatuksensa siirtyivät Veljeskunnan saaren operaatioon. “En todellakaan tiedä. Te ette ole tainneet kuulla, mitä täällä tapahtui viime yönä.”
Matoro käytti tilaisuuden aiheen vaihtamisesta ja astui takaisin keskusteluun. “… emme tosiaankaan. Mutta arvaan. Pommitus?” Tawan pohtiva katse siirtyi hiljaa lattiaan.
“Ei”, Guardian sanoi Matorolle pudistaen päätään. Hän yritti parhaansa vältellä Killjoyn kypärän takaa hehkuvaa tulista katsetta, “Zyglakeja.”
“Mitä tapahtui?”
Guardian oli vilkaisemassa Tawaan, mutta kuitenkin vältteli tämän kasvoja katseellaan. Hän aprikoi pitkään sanavalintaansa. “Tiedämmekö me itsekään”, skakdi sanoi niin hiljaa, että vain Tawa kuuli.
“Meidän pitäisi” Tawa vastasi yhtä hiljaa, huokaisten samalla syvään.
Skakdi korotti äänentasoaan niin, että jokainen läsnä oleva kykeni jälleen kuulemaan häntä. “Zyglakeja pääsi sisään jonkinlaisesta tunneliverkostosta. Se oli yllätyshyökkäys.”
Aiemmasta hiljaisuudesta huolestunut Matoro huomasi astelleensa miltei kiinni heidän puoleisesta näytöstä. “Kävikö pahastikin?” Guardian pudisti päätään. “Ei meille.”
“… mitä tapahtui?” Matoro tunsi Guardianin äänesävystä, ettei hän puhunut tavallisesta torjuntavoitosta. “Matoro”, Guardian sanoi. “Oletko ollut sodassa tätä ennen?”
Välähdys Toa-Metsästäjä -sotaa kävi Jään Toan mielessä. “Kuinka niin?”
“Kysyn vain. Oletko nähnyt todellista väkivaltaa?”
Matoro mietti hetken. Hän muisti Metru Nuin ruumisröykkiöt, puoliksi räjähtäneet ruumiit, Metsästäjien paloittelemat raajat. Kaikki muistoja, jotka hän haluaisi unohtaa. “Kyllä”, hän sanoi hiljaa. “Olin Metru Nuilla, kuten moni muukin Klaanilainen”, Matoro jatkoi.
Sivummalle astellut Killjoy liikahti hieman kuullessaan Metru Nuin lausuttavan. Matoro vilkaisi nopeasti Metsästäjään, nauliten kuitenkin katseensa nopeasti takaisin Guardianiin.
“Tarvitseeko heidän kuulla tätä juuri nyt?” Tawa kysyi hieman käheämmällä äänellä Guardianilta. Hän ei edes yrittänyt peitellä tuohtumustaan. Guardian ei kuitenkaan vaikuttanut kuuntelevan. Hymyntapainen skakdin kasvoilla oli valheellinen. Se muuttui pienemmäksi joka sanalla. “Oli sotakokemuksenne mikä tahansa, voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet tällaista. Hän, joka zyglakit sitten lähettikään tänne Ma Wetin kautta… en usko, että hän halusi niiden selviytyvän.”
“… en ymmärrä”, Matoro lausahti. Häntä harmitti Guardianin kryptinen uutisointityyli.
“Sinä et halua”, Guardian sanoi ja tunsi Tawan polttavan katseen. “Voin vannoa, että ette ole koskaan nähneet niin isoa määrää verta.” Tawa laittoi kätensä puuskaan, tuijottaen skakdia vihaisena. “G, he eivät tarvitse tätä juuri nyt!” Heikkomielinen hämmennys levisi hänen kasvoilleen, Toan säikähtäessään oman äänensä voimakkuutta.
Matoro oli sulkenut ainoan kätensä nyrkkiin ja jatkoi tivaustaan Tawan tuohtumisesta välittämättä. “Minä en saa rauhaa ennen kuin saan tietää mitä siellä tapahtui!”
“MATORO!” Killjoy ärjähti keskusteluun ja kaikki siihen osallistuvat hätkähtivät yllättävästä keskeyttäjästä. “Meidän ei tarvitse tietää enempää. Me emme voi tehdä mitään.” Metsästäjän puhe kaikui Matoron korvissa ja tämä havahtui takaisin siihen faktaan, että hän keskusteli kahden johtajansa kanssa. Toa huokaisi kuuluvasti ja pyrki palauttamaan arvokkuutensa.
“Totta. Emme voi tehdä enää mitään…”
Jokainen oli hetken hiljaa. Tavallinen keskustelu oli koko ajan muuttumassa kinaksi. Itsehillintäoppejaan koluten jokainen palasi vähitellen takaisin tilanteen tasalle. Nopeimmin tilanteesta toiennut Killjoy käänsi katseensa nyt Tawaan. Osoittaen kysymyksensä suoraan hänelle.
“Meillä kuitenkin on asioita joille me voimme tehdä jotain… Oletteko löytäneet Visokin?” Metsästäjän äänensävy oli huomattavasti pehmeämpi, mitä aiemmin keskustelussa. Tawa vilkaisi taas Guardianiin, yhä häkeltyneen oloisena tilanteesta
“Kerrohan”, hän sanoi kääntyessä takaisin Killjoyn puoleen, “puhutko sinä usein sekavia?” Killjoy häkeltyi vastauksesta. “En… ymmärrä.”
“Teillä on nyt muuta murehdittavaa” Tawa vastasi käskevästi. Metsästäjä ei kuitenkaan halunnut jättää asiaa sikseen. “Tawa, minä ansaitsen tietää, oletko sinä etsinyt häntä? Mitä olette tehneet?
Tawaan seuraava hengenveto oli nopea. Niin nopea, että hetken ajan näytti kuin salaman Toa olisi meinannut tukehtua. Admin kasasi itsensä kuitenkin silmänräpäyksessä. Sivusilmällään hän huomasi, kuinka Matoro katseli Killjoyta melkein kiehtovana. Tawa myönsi tosin itselleenkin, että ei ollut odottanut metsästäjältä näin vankkaa lähestymistapaa asian suhteen.
Minusta tuntuu, että meidän tulisi keskustella tästä asiasta joskus toist-
Meidän täytyy AIVAN EHDOTTOMASTI puhua tästä nyt. Killjoy oli ottanut askeleen eteenpäin ja Tawa sähähti metsästäjän kypärän peittäessä miltei puolet ruudusta. Hei, älä korota ääntäsi minulle! Teillä on tehtävä ja teidän tulee keskittyä nyt siihen. Millään muulla ei ole väliä.
Ei ole väliä… ei ole väliä? Metsästäjä oli edellen tuohtunut ja nyt Matoro ryntäsi tilanteeseen anellen Killjoyta rauhoittumaan. Jään toa veti metsästäjän takaisin rinnalleen, pudistellen samalla päätään tilanteelle. Tämä keskustelu oli pelkkää kinaa kinaamisen jälkeen.
Tawan hengitys oli raskas. Huultaan purren Toa hillitsi itseään sanomasta mitään enempää. Sillä hetkellä Toa oli kuitenkin järkyttyneempi, kuin päältäpäin kykeni näkemään. Koko käyty keskustelu velloi hänen päässään liekkimyrskyn tavoin. Se riisti hänen päänsä miltei halkeamispisteeseen… kunnes kuului pienoinen rasahdus.
Pienen pieni halkeama oli ilmestynyt Tawan maskiin leuan kohdalle. Silmät selällään leukaansa sormella tunnusteleva salaman Toa yritti peittää järkytyksensä, pienoisen hohteen alkaessa kajastaa syntyneestä aukosta. Toa lavasti itsensä miettivään asentoon, peittäen leukansa kädellään. Hän kiitti onneaan. Kukaan ei ollut huomannut.
Guardian katsoi, kuinka Tawa vetäytyi hiljaa huoneen sivustalle, pysyen aivan hiljaa. Yksikään paikalla olleista ei kyseenalaistanut Toan toimia. Ei edes Killjoy, joka vilkaisi vielä sivusilmällään, kuinka Tawa jähmettyi valvomon seinustalle.
Tahdittomuus oli aina ollut Killjoyn huono puoli. Katkeroitunut metsästäjä ei kuitenkaan osannut enää edes hävetä sitä. Sillä koko tämän ajan punainen kone oli tujottanut Guardiania ja miettinyt sanojaan. Killjoy tiesi, että hänellä oli tälle sanottavaa. Jo kuitenkin viikkoja hän oli punninnut, aikoisiko koskaan tehdä tätä. Hiljaisuus kanssakäyjien välillä oli kuitenkin rikkumaton. Metsästäjä ei nähnyt enää vaihtoehtoja. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän joutui rohkaisemaan itseään.
“Sinä. Minulla on sinulle jotain, josta saatat olla kiinnostunut.”
Guardian oli seisonut hetken hiljaa epäluuloinen katse skannaten värähtämättä valvomon suurinta ruutua ja sillä puhuvaa punaista metsästäjää. Zakazlaisen korttipelimestarin elkein skakdi sai kuitenkin pidettyä kasvonsa tyynenä. Killjoyn sanat eivät olleet yllättäneet häntä. Eivät ainakaan näkyvästi.
“En tiedä, voitko tarjota minulle mitään”, Guardian sanoi vaitonaisesti pitäen katseensa vakaana. Hetken hiljaisuuden jälkeen skakdi kuitenkin nyökkäsi hitaasti. “Mutta yritä.”
“Minun ei tarvitse yrittää Guardian, katsos sinä pääset tällä kertaa tekemään ajatustyön. Kerro minulle, muisteletko sinä koskaan sitä pientä retkeämme Ath-Korossa. Eikö siinä sinusta ollut mitään outoa?”
Skakdin väsyneille ja jämerille kasvoille ilmaantui mitätön sarkastinen hymy. “Lasketaanko se, kun joukko ystävällisiä kyläläisiä yritti murhata meidät?”
Killjoy väänsi pakonomaisen hymähdyksen puheenvuoronsa avaukseen. “Ehkä ennemminkin minkä takia edesmennyt “ystäväni” onnistui saapumaan juuri oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.”
Killjoy risti kätensä selkänsä taakse ja jatkoi. “Minä tulin sinne saarelle, koska minulla oli sille hyvä syy. Valitettavasti toverimme söivät kaiken rauhan ja mahdolliset kommunikaatiomahdollisuudet. Nyt tilanne on kuitenkin rauhoittunut ja sinullakin saattaisi olla aikaa kuunnella varoittavaa sanaa.”
Guardian oli pitänyt käsiään puuskassa ja seisonut hieman valvontakamerasta poispäin. Nyt hän kuitenkin puolihuomaamattaan kääntyi kohti näytöllä puhuvaa Killjoyta ja siirsi vasemman kätensä leualleen. Sideharsoinen kylki paljastui skakdin käden alta. “Puhut Purifierista”, Guardian sanoi.
Skakdi puri hammasta. Pimeyden metsästäjien ajoista oli kauan, mutta se ei tehnyt niistä yhtään helpompia asioita ajatella. Skakdi henkäisi syvään. “Jatka.”
“Äänesi verrattainen keveys kertoo minulle, ettet ole liiemmin liikkunut Xian ja Odinan lähettyvillä viime aikoina. Viisasta. Hyvin viisasta.”
Killjoy käänsi katseensa alas ja alkoi näpyttelemään rannetietokonettaan. Hetken naputeltuaan metsästäjä käänsi katseensa takaisin kuvaruutuun, johon ilmestyi nyt jälleen uusi skannattu kuva. Tällä kertaa kuvassa ei kuitenkaan komeillut nazorakinkielistä tekstiä, vaan tutun Skakdin pää, mukanaan valtava numero yksi”.
Killjoy katsoi näytölle ilmestynyttä kuvaa hetken, mutta kääntyi taas pian kohti Guardiania. “En ole varma pitäisikö sinun olla yllättynyt.”
Guardianin tyyneys petti. Skakdi kurtisti kulmiaan voimakkaasti. “Numero yksi?” skakdi kysyi. “Oikeasti? Eikö arvon kummisedällä ole parempaa tekemistä? Se, että TSO haluaa pääni takan ylle irvistelemään ei ollut yllätys.”
Matoro tuijotti monitoria aidosti yllättyneenä. Toan päässä velloi paljon, mutta tällä kertaa hän päätti pysyä vaiti. Ainakin toistaiseksi.
Skakdi siirsi painoaan jalasta toiseen ja katseli lattiaa. Päänsä sisällä hän jonglöörasi samanaikaisesti kymmeniä mietteitä ja teorioita. “Mutta mikä nosti minut takaisin Epämieluisa Numero Yhdeksi…”
Killjoyn keho näytti siltä kuin se olisi jähmettynyt täysin paikoilleen. Niin se luultavasti jopa oli. Punaisen jätin katse oli nyt naulittu Skakdiin. “Miksi metsästäjät haluavat taas sinut? Miksi TSO haluaa sirut? Mistä tämä uusi noussut aktiivisuus? Olen miettinyt aivan samaa. Arvelen, että tietoosi ei ole vielä tullut eilen Klaanin saarella tapahtuneesta metsästäjiä sisältäneestä välikohtauksesta. Mutta ei huolta, sinun ei tarvitse.”
Killjoy näpytteli taas hieman tietokonettaan ja käänsi katseensa näytölle. Tällä kertaa nouseva kasvo ei ollut aivan uusi, mutta tuttu kaikille läsnäolijoille. Hopeinen Mirukasvoinen olento tuijotti puheluun osallistuvia näytöltä käsin. Killjoyn vielä runtelemattomat kasvot olivat ainoa kuva, joka metsästäjien arkistoista ilmeisesti oli löytynyt. Tässä kuvassa komeili iso kakkonen.”
Matoro pudisteli nyt avoimesti päätään. Kekustelun uuden paljastukset sekoittivat Toan päätä entistäkin enemmän. Lukuisat taistelut Xian tehtävällä nousivat karvaasti hänen mieleensä. Tawankin kasvojen järkytys oli jälleen vaihtunut huolestuneisuudeksi.
Killjoyn kädet lepäsivät nyt velttoina ja koko metsästäjän olemus tuntui hetken ajan vähän vähemmän ylväältä. “En halua dramatisoida tätä liikaa, mutta näyttää siltä että olemme samassa veneessä.”
Venevertaus sai skakdin hymähtämään sarkastisesti. Ei ole ensimmäinen kerta. Kun Guardian kuitenkin näki ruudulla hopeisen Mirun nuoret silmät, hän jäi tuijottamaan kasvoja vaiteliaana. Hän vertasi niitä niiden vieressä seisovaan metalliseen kuoreen, joka piilotti alleen hyvin rikkinäisen ruumiin.
Siitä ei ollut kauan.
Skakdi huokaisi syvään. “Niin. Niinhän me olemme. Taas, jos näin sopii sanoa.” Klaanin admin otti muutaman askelen ruutua kohti. Hän ei vältellyt hopeista Mirua ja sen pysähtynyttä katsetta, sillä se oli mahdotonta. Skakdi ei antanut itsensä katsoa pois, kun näki oman kätensä jäljet.
Tawa tuijotti kaksikkoa tiiviisti sivummalta. Toisin kuin Matoro, Tawan kasvoista ei enää ottanut selville ainuttakaan reaktiota. Itsensä täydellisesti vakavoittanut perustaja seuraisi tilannetta tarkkaavaisena loppuun asti.
“Killjoy”, Guardian sanoi ja näki Metsästäjän värähtävän, kenties inhosta, kun tämä kuuli nimensä skakdin suusta. “Haluan kysyä jotain.”
Hiljaisuus. Killjoyn kehossa ei ollut edelleenkään havaittavissa pienintäkään liikettä.
“Miksi kerrot tämän minulle. Kaiken tämän jälkeen?” Guardian tivasi vakavana.
“Vielä muutama viikko sitten minä ajattelin, että sinun ei tarvitse tietää. Metsästäjät ovat olleet sodan jälkeen hyvin hiljaa, enkä odottanut mitään suurempia toimia tapahtuvan… nyt tilanne kuitenkin muuttui. Laivaston hoitelemat kaksi Klaania lähestynyttä metsästäjää olivat minulle tuttuja. Heidän kasvonsa olivat… runnellut, keinotekoisesti muokatut. Näin sellaisia viimeksi sodassa, enkä uskonut enää näkeväni niitä koskaan. Mitä ikinä on tapahtumassa, metsästäjät etsivät jotain. Ja niin kauan kun sinä olet vaarassa, olen minäkin. En olisi uskonut sanovani tätä näin pian, mutta joskus Klaanin luomat yhteydet luovat enemmän haittaa kuin hyötyä.”
Killjoy huokaisi hiljaa, niin hiljaa ettei tämän kypärä edes muuntanut sen äänenalaa, vaan hengähdys jäi vaimeaksi ja hitusen surullisen kuuloiseksi. Entinen metsästäjä vilkaisi taakseen ja asettautui nojaamaan vasten pöydänkulmaa. Samaan pöytään nojaileva Matoro näytti tuntevansa olonsa ulkopuoliseksi.
“Ja toisaalta, en uskonut että tarvitset tietoa niin kipeästi. Nyt kuitenkin tiedän, että pelissä on nyt jotain enemmän.”
Guardian vaikeni. Hän tiesi, että Killjoysta oli hyvin vaikea saada irti enemmän välittömästi. Lisäksi hänen oli vaikea päästä irti samasta tunteesta, joka oli vallannut hänet sinä päivänä kun Miru-kasvoinen nuorukainen oli yrittänyt tappaa hänet, mutta oli vammautunut hyökkäyksessään loppuelämäkseen. Vaikka tulenpunaisen kypärän alta ei kasvoja nähnytkään, skakdi tiesi sieltä huokuvan katkeruutta.
Guardian ei täysin myöntänyt, että sama katkeruus paistoi myös hänen kasvoistaan. “Älä kutsu tätä peliksi”, Guardian sanoi väliin kurtistaen kulmiaan. Zorak von Maxitrillian Arsteinin ääni puhkui sadistista intoa vielä skakdin takaraivossa. “Viattomia on kuollut.”
On melkein hauskaa, kuinka sinä sivistät minua termien käytöstä. Kyllä, totta kai sivullisia on kuollut ja tulee kuolemaan. Vaikka sen haluaisi estää, sitä ei koskaan voi pysäyttää. Jokainen meistä tarvitsee motivaation taistella Guardian. Minun motivaationi on voittaa tämä peli. Ja tämän pelin voi voittaa ainoastaan siten, että vastustaja häviää.
Killjoy tunsi hengityksensä tihenevän ja hänen rintakehänsä painoi jo rajusti vasten kylmää metallista kuortaan. Killjoy sulki silmänsä hetkeksi kypärän sisällä ja kokosi mielensä, ennen kuin jatkoi.
Moni on käyttänyt tuota vertausta aiemmin. Hyvin moni pitää sitä kovinkin runollisena. Mutta jos ajattelet hetken ilman tunteiden luomaa blokkia, käyttäen vain aivojasi, löydätkö sinä parempaa sanaa kuvaamaan tämän maailman ikuista sotaa? Me olemme vain pelinappuloita suurempien pelissä. Jopa sinä. Ja tulet olemaan niin kauan, kun kiellät oman osuutesi siihen. Joten ole kiltti ja mieti sanasi tarkkaan, ennen kuin alat neuvomaan minua.
Guardianin kasvoilla oli ärtymystä. Hän henkäisi syvään, mutta ei vihaisena, vaan pettyneenä. “Kauniita sanoja”, Guardian sanoi kääntäen päänsä valvomohuoneen seinää kohti. “Sinä pitäisit Kenraali 001:stä.
Killjoy veti esiin tällaisten tilanteiden vakiokorttinsa. Mekaaninen sarkastinen äänensävy ei ollut kaunis. Killjoy tiesi tämän. Niin. Tiedä vaikka sattuisin joskus kupposelle kolleegani kanssa. Ehkä hänen kanssaan kykenisin käymään keskusteluja hieman älykkäämmässä tunnelmassa.
Nyt Tawa puuttui kunnolla keskusteluun ensimmäistä kertaa vetäytymisensä jälkeen. Edelleen leukaansa nojaillen, hieman pää notkolla huoneen sivulla oleileva Toa pyrki anomaan tilanteeseen rauhaa. Hei, älkää tehkö tätä nyt. Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin yrittää saada toverimme epäilyttävään valoon. Jos me nyt vain kaikki vetäisimme syvään henkeä. Okei?
Guardian oli ollut jo valmiina iskemään takaisin Killjoylle heittoveitsimäisellä ironialla ja vuosikymmenten harjaannuttamalla nokkeluudella, mutta Tawan ääni pysäytti skakdin ajatuksenjuoksun. Sininen soturi kääntyi poispäin ruudusta ja katsoi Tawaa kohti. Keltaisen Toan kasvot eivät katsoneet takaisin. Pelkästä äänestä oli vaikea päätellä paljoakaan. G rauhoittui vähitellen. Hän muisti eilisen yön. Skakdi ei katunut elämässään paljoa, sillä katuminen ei auttanut asioiden korjaamisessa. Menneisyyttä ei voinut muuttaa. Siitä oli vain opittava. Menneisyys ei ollut ase Guardiania vastaan. Se oli hänen kilpensä.
Niin oli yleensä helppo uskotella. Eilen sanotut asiat saivat skakdin kuitenkin vain katumaan.
“Olet oikeassa”, Guardian sanoi nyökäten hitaasti. Skakdin puhetyylissä ei ollut enää adminien välistä tuttavallisuutta. Sen oli peittänyt alleen sotilaallinen asiallisuus. “Pyydän…” Guardian piti taukoa. Sana oli vaikea. “… anteeksi.”
Adminit hiljenivät molemmat täysin. Tawan reaktiota oli mahdoton arvioida.
Guardian kääntyi takaisin kohti ruutua, jolla tuijottivat Killjoy ja Matoro. Kumpikaan ei kokenut asiakseen sanoa mitään.
Guardian otti taas askeleen kohti ruutua. “Meillä on asioita vielä selvitettävänä”, Guardian sanoi ääni vakaana ja päättäväisenä. “Mutta ei nyt.” Guardian katsoi välillä taustalla ihmettelevän jään Toan suuntaan. “Matoro, nimitän sinut tästä lähtien tämän operaation epäviralliseksi johtajaksi.”
Jään Toa oli yllättynyt ja jäi lähinnä räpyttelemään silmiään. “Tiedän sen olevan raskas taakka”, Guardian sanoi. “Mutta tarvitsemme jonkun pitämään joukon koossa. Jonkun, jolla ei ole vaakakupissa jotain… henkilökohtaista.” Viimeisen sanan kohdalla Guardian vilkaisi Killjoyn metallikasvoja.
Matoro oli halunnut nyökätä, mutta sen sijaan tämä oli jäätynyt katsomaan vierustoveriaan. Jään toa sai kuitenkin odottamattoman vastauksen. Miltei välittömästi Guardianin lopettamisen jälkeen punainen kyborgi ryhdisti selkänsä ja lausui yksinkertaiset sanat: “Samaa mieltä.”
Matoro huokaisi osittain yllättyneenä ja nyökkäsi vihdoin. Hetken ajan nelikko seisoi hiljaisuudessa. Jokainen odotti, että joku toinen jatkaisi.
Guardianin katse kulki Tawasta Matoroon, Matorosta Killjoyhyn ja Killjoysta skakdin omaan käteen. Sama kämmenpohja oli puristanut hetki sitten skakdin kyljessä olevaa sideharsoa. Sinisellä kämmenpohjalla oli pikkuruinen kuivunut veritippa. Skakdi puristi kätensä mahdollisimman huomaamattomasti nyrkkiin ja siirsi sen takaisin kylkensä suojaksi. “Pitäkää yhteyttä”, Guardian sanoi vielä. “Ja älkää kuolko.”
Matoro nyökkäsi hymyillen kevyesti. Killjoy ei vastannut. Guardian kääntyi poispäin näytöstä ja lähti kävelemään kohti valvomohuoneen ovea. Matkalla ulos kahden adminin katseet kohtasivat, mutta vain hetkellisesti. Sanaakaan ei jaettu. Ennen ovesta ulos astumistaan Guardian sanoi kuitenkin vielä jotain.
“Matoro.” “Hm?” jään Toa hämmentyi näkyvästi. “Pidä häntä silmällä.”
Matoron hämmennys ei vähentynyt. “… miksi?”
“Hänen omaksi parhaakseen.”
Epäluuloinen hiljaisuus laskeutui ja näine sanoineen sininen soturi astui ulos oviaukosta sulkien valvomohuoneen oven takanaan rauhallisesti. Jokainen huoneessa ollut katsoi hetken sitä paikkaa, mistä Guardian oli astellut ulos. Väkinäinen ja hankala hiljaisuus laskeutui kolmikon ylle, näiden luodessa katseitaan toisilleen. Guardianin sanat mielessään Matoro tunsi olonsa kuitenkin hieman epämukavaksi. Toa vilkaisi metsästäjää pikaisesti, yrittäen pitää äänensävynsä mahdollisimman neutraalina.
Hai sanoi, että meidän pitäisi olla pian perillä. Minusta tuntuu, että minun olisi parasta mennä tutkimaan asiaa kannelle.
Tawa nyökkäsi ja lyhyen kumarruksen myötä Matoro asteli ulos hytistä. Nyt enää kaksi seisoi.
Noh. Eikö sinun pitäisi mennä? Teillä on tehtävä suoritettavana.
Killjoy oli, kuin ei olisi kuullutkaan Tawan sanoja. Metsästäjä kampesi itsensä nyt istumaan. Punainen metallihirmu näytti jopa hieman koomiselta istuessaan hänelle noin jakkaran korkeutta ajavalla pöydällä. Kaikessa hiljaisuudessa Killjoy kääntyi naputtelemaan rannetietokonettaan ja salamannopeasti Killjoyn lähettämät tiedot katosivat näytön reunoilta, jättäen kaksikolle täysin puhtaan keskusteluikkunan.
Sinä et antanut meille tänään paljoa vastauksia, Tawa.
Salaman toa näytti siltä, kuin tämä olisi vääntänyt päätään väkisin katsomaan metsästäjää silmiin. Tällä kertaa hän ei edes yrittänyt sanoa vastaan, vaan ainoastaan hymähti vastaukseksi.
Killjoy pudisteli päätään pettyneenä. Se oli tunne, jota hän ei tuntenut usein. Siksi hän ei osannut myöskään käsitellä sitä kunnolla. Jälleen kerran hän päätyi käyttämään ainoaa korttiaan, jota hän vakavassa keskustelussa kykeni.
Tawa tuijotti, kuinka Killjoy väänsi kypäränsä sivuilla sijaitsevat lukkonsa auki ja paineen luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi niskatuestaan. Harmaat irvistävät kasvot palasivat Tawan eteen. Kasvot joiden ilme ei koskaan muuttuisi.
Keskustelut Visokin kanssa olivat aina… miellyttäviä. Minun ei koskaan tarvinnut sanoa mitään ääneen. Riitti, että ajattelin ja hän kuuli. Kypärää tai ei, hän kykeni katsomaan minua suoraan silmiin. Tämä on jotain mitä skakdiystäväsi ei koskaan tule ymmärtämään.
Tawa piteli kättään suunsa edessä, vaikkei ollut edes varma miksi. Hän ei ollut koskaan kuullut Killjoyn puhuvan näin. Vakavasti loukkaantuneenakin Killjoyn äänen ainainen röyhkeys paistoi kaiken läpi. Nyt se röyhkeys puuttui, eikä Tawa ollut tunnistaa edessään puhuvaa olentoa.
Maailma haluaa syödä minut, poistaa minut täältä kokonaan. Voin puolustaa itseäni vain taistelemalla sitä vastaan. Minä olen taistellut suurimmassa sodassa, jouduin jättämään kotini kahdesti ja nyt viimeinen asuinsijani katsoo minua kieroon, samalla kun sen sijan yksi johtajista on vastuussa miltei kaikesta tästä. Siitäkin huolimatta, huolimatta siitä kaikesta, minkä Klaani on laittanut minut kestämään… Visokki jaksoi minua, ymmärsi minua… tai ainakin hän vaikutti siltä. Se on lähintä normaalista elämästä, mitä olen vuosiin saanut. Normaali keskustelu. Keskustelu, joka on kaukana siitä, mitä me hetki sitten kävimme.
Punaiset mekaanisesti korvatut pupillit osoittivat huomionsa täysin puhuteltavaan Toaan. Killjoy ei ollut koskaan tuntenut Tawaa. Hän miltei toivoi, ettei tulisi koskaan tuntemaan. Yksikin arvokas kontakti olisi liikaa. Killjoy halusi pysyä itsenäisenä. Nyt hän kuitenkin piti kaikkein tärkeimpänä sitä, että Tawa ymmärtäisi. Mikään muu ei mennyt sen edelle.
Te ette ole ehkä ystäviäni, en ehkä aina ole kanssanne samaa mieltä tai ole halukas taistelemaan teidän puolestanne… mutta niin kauan kun olen velkaa hänelle, sille Visorakille… minun on jatkettava. Jos hän ei olisi pitänyt minua Klaanissa näitä vuosia, te taistelisitte nyt minua vastaan, koska vaikka kuinka pyritte utopistiseen pyhyyteenne, te ette koskaan siinä tule onnistumaan. Jokaisessa paratiisissa on käärme. Käärme, jota teidän tulisi varoa.
Tawa tiesi, mitä Killjoy vertauskuvallaan tarkoitti. Hetket ennen pommitusta muistuivat hänen mieleensä. Lista petturiehdokkaista lepäsi silläkin hetkellä hänen taskussaan.
Tawa laski kätensä vihdoin leualtaan, huokaisten syvään. Toa asteli muutamalla kevyellä askeleella Paacon tuolille, tunnusteli hieman sen käsinojia ja kävi istumaan hakien itselleen mahdollisimman rentoa asentoa.Tämän löydettyään Tawa käänsi katseensa takaisin kypäräänsä käsissään hypistelevään metsästäjään. Tawa näki, että Killjoy halajasi sitä jo takaisin päähänsä.
Killjoy… olen pahoillani. Minun olisi pitänyt etsiä Visokkia. Minä ajattelen sitä koko ajan, tauotta ja usko pois, minä ymmärrän sinua tässä asiassa paremmin kuin kukaan… Visokki on ystäväni. Upea sellainen. Hän on… aina omannut ymmärrystä monia muita pidemmälle. Minä vain… en ole saanut aikaa. Joskus minun vain täytyy ajatella yhteistä parasta. Vaikka Visokin löytäminen on minulle kaikesta tärkeintä… minun täytyy pitää huoli, että viattomat eivät saa kärsiä sen kustannuksella. Ne viime yönä saapuneet Zyglakit… me olisimme voineet estää sen. Ne olivat kuin itsemurhajoukkio. Ne hyökkäsivät yön pimeydessä. He auttoivat ulos vangin. Minun… meidän kannaltamme… hyvin arkaluontoisen vangin. Mutta heti kun ne olivat onnistuneet, yksi kerrallaan ne alkoivat kaatumaan… luut alkoivat vaihtamaan paikkaa ja kehot ratkeilemaan…
Nyt Tawa veti henkeä. Hän pelkäsi jo kyllästyttäneensä Metsästäjän, joka oli jo aiemmin pysäyttänyt Matoroa urkkimasta aiheesta enempää. Harmaat kasvot tuijottivat häntä kuitenkin edelleen.Vaikka kiinnostuksen tulkitseminen niiltä olikin hyvin vaivalloista, Tawa päätti jatkaa. Killjoy oli oikeassa. Ehkä hän ansaitsi tietää.
Kun se kaikki oli ohi, ne eivät enää olleet Zyglakeja. Vain kasa… kasa… sinä tiedät. Killjoy nyökkäsi. Hän tiesi tarkalleen, mitä Tawa tarkoitti.
Salaman toa päätti nyt virkistää ääntään. Hän tiesi, että hänen keskustelukumppaninsa oli tilanteen tasalla. Hän voisi nyt puhua täysin rehellisesti ja suoraan. Klaani on vahva puolustaessaan, kyllä. Tapaan sanoa sitä paljon. Mutta me emme kestä ikuisesti. Valmistelut ovat hitaita, mutta vihollinen on nopea ja monilukuinen. Jos ne hyökkäävät kun emme ole vielä valmiita… emme välttämättä kykene suojelemaan Klaania.
Tawa piti hetken taukoa. Kumpikin kaksikosta oli nauliintunut toistensa kertomuksiin. Killjoy. Visokki luottaa sinuun täydellisesti, joten niin luotan minäkin. Siksi minä kysynkin nyt sinulta, muistatko sinä vielä lupauksesi.
Killjoy henkäisi ja nousi pystyyn. Tawa seurasi metsästäjää katseellaan, peläten tämän jo poistuvan paikalta. Killjoy astelikin kyllä jo huoneen perälle, asetellen samalla kypärää hiljalleen päähänsä. Lopulta lukot sihahtivat ja mekaaninen ääni palasi Killjoyn puheeseen.
Hyvin pian koittaa päivä, jolloin Metru Nuin viimeinen armeija kutsutaan jälleen taisteluun. Se päivä kun Käden alukset saapuvat ilmatilaanne, teidän ei tarvitse muuta kuin antaa laskeutumislupa. Siitä eteenpäin sota on meidän.
Tawa virnisti varovaisesti ja nyökkäsi. Edelleen tuolissa lokosteleva admin jäi tuijottamaan poistuvaa metsästäjää pää edelleen kysymyksiä täynnä. Keskustelu oli tarjonnut hyvin vähän vastauksia. Mutta ennen kuin Tawa oli ehtinyt avata suutaan ja kysyä mitään, Killjoy kääntyi vielä kuvaruutua kohti. Etsi hänet. En pyydä muuta. Koskaan.
“Ja pitäkää huolta itsestänne.”
Killjoy murahti.
Kuvayhteys katkesi. Keltainen Toa istui nyt yksin täysin pilkkopimeässä huoneessa.
Huokaus.
…
Matoro käveli turhautuneena Hildemarin kaiteelle ja loi katseensa merelle, jälleen kerran. Hän kelasi mielessään viime aikojen tapahtumia. Hän oli erityisen huolissaan Klaanista. Vaikka hän tiesi, että ei ollut sattunut mitään vakavaa, hän ei silti saanut rauhaa. Hän halusi tietää mitä oli tapahtunut.
Matoro nojasi päänsä käteensä. Jatkuva sota ja vastoinkäymiset söivät hänen optimismiään. Synkät ajatukset yrittivät päästä esiin jostain kammiosta, jonne Matoro oli ne lukinnut niin pitkäksi aikaa. Hän halusi ajatella positiivisesti. Se oli ainoa keino elää tässä maailmassa ja kaiken sen tuhon keskellä. Hän yritti etsiä päivästä iloisia asioita, mutta väkisin hän ajatteli Killjoyta. Eikä hän tullut yhtään paremmalle tuulelle siitä.
Haluan olla hänelle ystävä. Se tekisi hänelle vain hyvää… Mutta ei, hän ei päästänyt ketään ulkokuoren läpi. Hän jättäytyi etäiseksi. Matoro huokaisi. Säälin Killjoyta. Hän on selvästi menneisyytensä vanki… Matoro ajatteli, vaikkei voinut väittää tuntevansa Joyta kovin hyvin.
Elämästä pitäisi osata nauttia. Matoro oli varma, että Metsästäjäkin halusi sitä. Hän vain ei jostakin syystä voinut. Toa halusi auttaa Killjoyta.
Kuinkahan kauan minä jaksan ajatella positiivisesti… Matoro pohti taas. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Merituuli vilvoitti toan kasvoja. Meri lainehti rauhallisena kultaisessa auringonvalossa.
Kaikista eniten nyt toivoisin, että ei olisi mitään sotaa tai Allianssia tai Nimdaa… Että saisi elää rauhassa Klaanissa… Toa ajatteli katsellessaan merelle, jonnekin pohjoiseen. Siellä jossakin oli Klaani, siellä jossakin oli hänen kotinsa. Ja se voisi olla iäksi menetetty koska tahansa.
Matoro havahtui äkkiä, kun yksi Hain miehistön jäsenistä juoksi valtavalla vauhdilla hänen ohitseen. Pienelle puhujanpöntölle keskellä laivaa heittäytyvä Matoran rykäisi kuuluvasti ja kailotti koko laivalle.
Maata näkyvissä! Toistan: Maata näkyvissä! Olemme perillä noin puolessa tunnissa.
Matoron kiikarisilmä kävi välittömästi töihin. Totta se oli. Horisontissa siinsi hajanaisia maanpilkkuja. Matoro löysi pian Summerganonin vierestään nojailemassa kaiteeseen.
Pian se alkaa. Nyt katsotaan, kuka on pelannut korttinsa oikein… ja montako jokeria vastapuolella on.
Tämä herra kiittää Guartsua, Matoroa ja Tawaa jotka kaikki uhrasivat tähän todella paljon aikaa ja kirjoittivat tästä ison osan. Manu, ohjat ovat nyt sinun.
Bio-Klaanin saari, Mt.Ämkoon pohjoisen puoleinen rinne, Nazorakien vuoritukikohta
Yö oli pimeä. Taivas oli pilvessä, ettei kuuta näkynyt. Yön hiljaisuudessa musta hahmo käveli rantaniityllä. Hän kantoi mustaa hupputakkia. Hän oli vetänyt hupun kasvoillensa. Hän pysähtyi mäen nyppylälle katsomaan edessä loistavaa kaupunkia. Kaupunki oli oikea suurkaupunki, monia kerrostaloja ja baareja. Siellä asui Matoraneja, Vorttixeja ja muita lajeja. Aah. Vihdoin perillä. hahmo sanoi. Hän asteli kaupungin portista sisään suurelle aukiolle, josta hän jatkoi pääkatua pitkin syvemmälle äänekkääseen yöhön. Paljon nuoria oli liikkeellä yöllä. Monet olivat tulossa tai menossa yökerhoihin ja baareihin, jotka tässä kaupungissa olivat ilmeisen suosittuja. Katua pitkin, jota hahmo kulki, oli monia baareja ja musiikin jytinä kuului niistä ulos asti. Noin, nyt tuntuu kotoisammalta Muukalainen ajatteli kuunnellessaan musiikin pauhetta. Musiikin yli kuului kuitenkin kova naisäänen kiljunta. Hupputakkia pitävä hahmo pysähtyi. Hän huomasi kun kolme miespuolista Steltinpeikkoa yritti repiä hemaisevaa Vorttix naista mukaansa. Miehet olivat vihaisia ja juovuksissa. Yksi tarttui neitoa ranteesta. Irti minusta! Nainen käski, mutta miehet nauroivat. Eikö teille ole kerrottu, että naista pitää kohdella hellästi? Tulija kysyi. Steltiläiset kääntyivät katsomaan häneen ihmeissään. Hupputakkisen hahmon ääni oli pehmeä ja runollinen. Tulija oli yhtä pitkä kuin hekin. Mitä tämä sinulle kuuluu, muukalainen? Yksi mies Steltiläinen kysyi. Ajattelin vain muistuttaa pölkkypäitä hyvistä tavoista. Mies sanoi. Steltiläiset eivät pitäneet että tuntematon pilkkasi heitä. Vorttix katsoi hämmästyneenä tulijaa. Ei ole viisasta alkaa soittamaan suuta meille! Yksi gorilloista sanoi. Kaikki kolme Steltiläistä ottivat teränsä esiin. Muukalainen ei tehnyt elettäkään paetakseen. Yksi Steltiläinen otti muutaman askeleen häntä kohti ja muutaman nopean harppauksen, ollen aivan muukalaisen vieressä. Hän kohotti teränsä lyödäkseen hupputakkista miestä. Mutta tulija oli nopeampi. Yhtäkkiä, ennen kuin kukaan ehti räpäyttää silmiään, Steltiläisen terää kannatteleva kämmen makasi irrallaan maassa. Steltiläisen silmät laajenivat, kun hän vielä piti verta vuotavaa kättään edelleen lyönti asennossa. Hänen toverinsa hätkähtivät. Muukalainen piti kädessään pitkää, veitsen terävää viikatetta. Pistäkääpä pojat nuo teräaseet pois. Hän sanoi ivallisesti Joku voi vielä loukkaantua. Hyökännyt Steltiläinen karjaisi, osittain tuskasta, osittain raivosta. Kaksi muuta gorillaa syöksyivät muukalaista päin heiluttaen teriään, aikoakseen kostaa toverinsa loukkaantumisen. Toinen oli taas iskuetäisyydellä. Mutta tulija oli taas nopeampi. Steltiläinen oli juuri lyömässä, kun tunsi viiltävän kivun vatsassaan. Hän hajosi kahtia. Veri purskahti, kun Steltiläisen yläruumis leikkaantui irti vatsan kohdalta, hupputakkisen miehen viikatteen iskusta. Kolmas Steltiläisistä älysi pysähtyä nähdessään kaverinsa kohtalon. Hän astui pelokkaasti taaksepäin ja juoksi pakoon. Hupputakkinen tulija kääntyi katsomaan Vorttix naista joka seisoi kauhusta kankeana. Anteeksi, arvon neiti. Ei ollut tarkoitusta säikäyttää. En halunnut, että nämä törkyläiset häiritsevät teitä. Tulija sanoi pehmeällä äänellään. Kuka sinä olet? Nainen kysyi. Pilvet yölliseltä taivaalta alkoi väistyä. Niiden takaa paljastui suuri ja kirkas kuu. Tulija otti takkinsa hupun hitaasti pois päästään. Sen alta paljastui pitkät vaaleanpunaiset hiukset ja hän kantoi kasvoillaan vaaleanpunaista Jaloa Kanohi Mirua. Hänen silmissään oli osaksi lempeä, osaksi ylimielinen katse. Hän otti hellästi taskustaan ruusunsa. Nimeni on Marlun
***
273 laski kirjan pöydälleen. Hän oli istunut rennosti laboratoriossaan lukemassa lempi kirjaansa. Tämä oli aika erikoista, sillä kirja oli Matoranin kielinen ja se oli joskus saatu ryöstösaaliina jossakin Nazorakien kahakassa. Hmm, pitänee palata töihin, hän ajatteli. Hän otti kirjan pöydältä ja laittoi sen pöytänsä piironginlaatikkoon ja lukitsi sen avaimella. Mitähän muut ajattelisivat, hän mietti. Siitäpä syntyisi taas vitsin aihetta. 273 palasi taas mielessään ajassa taaksepäin. Kuinka useat olivat nauraneet hänelle, kuinka usein hänen keksintöjään oli vähätelty, kuinka useasti häntä oli kutsuttu Lumihiutaleeksi. Valkoinen Nazorak heräsi ajatuksistaan. Piti palata töihin.
Hän palasi tutkimaan tekemiään tutkimustuloksiaan ja sinikopioita. Seuraavat päivät tulisivat olemaan kiireellisiä Tiedustelun johtajan 007:n tilauksen takia. Jäätutkija oli käskenyt vuoritukikohdan työläis-Nazorakeja rakentamaan ilmatyynyaluksia. He olivat kokeneita mekaanikkoja ja siksi 273 oli heidät valinnut. Tämän kaltaisen tilauksen suorittamisessa ei olisi varaa epäonnistumiseen. Lisäksi tämä oli 273:n tilaisuus päästä arvostetuksi tiedemieheksi. Koko halli kuhisi Nazorakeja alusten kimpussa.
Hmm, jos liittäisin lämpöskannerit kelkkakypärään, niin ne pysyisivät paremmin päässä. Hän mietti itsekseen miten parannella lämpölasejaan, joita 007 oli moittinut. Mutta sitten 273:n huomio kiinnittyi muualle papereistaan. Hän katsoi viereisellä pöydällään hyödyttömänä makaavaa teräksistä hanskaa. Sitten hän palasi tutkimuspapereihinsa. Hän yritti lukea niitä, mutta hänen mielenkiinto niihin oli poissa. Tiedemies kääntyi uudestaan tuijottamaan hanskaansa. Hän huokaisi syvään. 237 nosti hanskan pöydältä ja pyöritteli sitä käsissään. Se teoriassa toimisi, mutta sitä perkuleen virtalähdettä ei ole! Hän sanoi vihaisena. Mutta sitten hän sai ajatuksen. Hmm, ellei sitten Valkoinen Nazorak käveli nopeasti pois laboratoriostaan. Hän käveli pimeätä käytävää pitkin ulko-ovelle. 273 painoi oven viereisessä seinässä olevaa kytkintä, joka avasi raskaan metallioven. Oven avautuessa sen takaa puhalsi valtava viima ja kova lumituisku. Oli taas yksi Mt.Ämkoon voimakkaista lumimyrskyistä. 273 asteli lumeen tehtyä kävelypolkua pitkin viereiselle rakennukselle. Hän piti kättään kasvojensa edessä estääkseen enimmän lumen ja tuulen puhaltamasta hänen silmiinsä. Tiedemies tuli rakennuksen ovelle, jota kaksi vartijaa vahtivat. He tekivät sotilastervehdyksen valkoisen Nazorakin nähdessään. Lepo, miehet Hän sanoi sotilaille ja avasi metallioven. En kyllä haluaisi seisoa tuolla ulkona tällaisessa tuiskussa, hän ajatteli. Rakennus, johon hän oli tullut, oli varasto. Sinne Nazorakit toivat kaiken tarpeettoman myöhempää käyttöä varten. Koska 273 oli tiedemies, hänellä oli pääsylupa käydä siellä. Varasto oli aika huonossa kunnossa. Tarpeetonta roinaa makasi lattialla pinoittain, kun viereisissä hyllyissä ei ollut enää tilaa. Metalliesineitä, rikki menneitä aseita ja muuta tarpeetonta. Siellä ei varmaan pitkään aikaan ollut järjestelty. Katossa loisti vain muutama räpsyvä loisteputki. Tämähän on oikea läävä! Pitääkö kaikki täällä tehdä itse?!, tiedemies ajatteli. Hän alkoi tutkimaan hyllyissä olevia tavaroita. Nazorakit olivat sulloneet roinaa vain summamutikassa hyllyihin. 273 kierteli hyllyjen välissä etsien jotain. Hm? Hän kuuli jotain viereisestä rojukasasta. Kuin sähkön sirinä olisi kuulunut. Valkoinen Nazorak kaivoi pinoa roinaa. Sitten hän löysi äänen aiheuttajan. Kuluneella metallisella alustalla oli outo kone. Laitteessa oli itsestään pyörivä mäntä, joka tuotti hitaasti virtaa rikki menneeseen hehkulappuun. Se oli iän vanha ikiliikkuja. 273 katsoi konetta. Koneen mäntä pyöri itsekseen. Nazorak katsoi edelleen konetta. Männän kirske ja rikkinäinen lamppu aiheutti ärsyttävää ääntä. Tiedemies katsoi edelleen konetta. Sitten hänellä naksahti päässä. Hän kohotti kapistuksen käsillään korkealle ilmaan ja sitten heitti masiinan täysillä lattialle. Kone meni ihan säpäleiksi. Miten täältä on tarkoitus löytää mitään!!? 273 huusi vihaisena. Sitten hän hieroi otsaansa ja jatkoi etsimistään.
Jonkin aikaa varaston tavaroita tutkittuaan 273 oli ihan rakennuksen toisessa päässä. Hän penkoi taas lattialla olevia tavaroita. Ei siellä ollut kuin vanhoja Zamor-pistooleja. Sitten hänen katseensa kiinnittyi johonkin. Viereisessä kaapissa olevasta pahvilaatikon kannen alta pilkisti outo hohde. Tiedemies nousi lattialta ja otti laatikon hyllystä. Mitäs täällä mahtaa olla? Hän mietti ja avasi laatikon kannen. Samassa pahvilaatikosta nousi kirkas sininen hohde. Varaston hämärässä nurkassa hohde valaisi hyvin. 273 hämmästyi. Hän työnsi kätensä laatikkoon ja nosti hehkun aiheuttavan esineen. 273:n silmät laajenivat. Hän piti kädessään sinistä kiveä. Se oli aivan kuin kristallia. Kivi oli aivan jääkylmä. Elementaalikivi Tiedemies sanoi. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan niistä, muttei koskaan itse nähnyt. 273 laittoi kiven tutkimustakkinsa povitaskuun ja käveli takaisin ulko-ovelle.
273 laski Elementaalikiven laboratorionsa pöydälle ja penkoi nopeasti kaappejaan. Viimein hän löysi tutkimusraportin, jonka hän oli joskus saanut toiselta Nazorak-tiedemieheltä. Hän luki sen nopeasti läpi. Hmm, kyllä Se on Jään Elementaalikivi. Hän otti teräksisen hanskansa. Valkoinen Nazorak avasi sen ranteessa olevan kannen ja teki pieniä muutoksia siihen. Sitten hän liitti johdot kiveen ja asetti kiven hanskan sisällä olevaan koteloon. Valmis Hän sanoi hieman jännittyneenä. Mutta toimiiko se? 273 työnsi varovasti oikean kätensä hanskan sisään. Sitten hän tarttui hanskan kämmenen nivelkohdassa olevaan rullaan. Hän väänsi sen ympäri ja rullasta hanskasta kuului naksahdus. Hanskan kämmenen pohjassa olevassa sinisessä ympyrässä, joka toimi laukaisimena, alkoi kipinöidä. 273 otti taistelu asennon, juoksi seinän viereen ja löi kämmenensä seinään. Silloin laukaisimeen kerääntynyt energia vapautui ulos hanskan kämmenestä. Kuin sininen sähkövirta lennähti ulos seinään. Hämärä huone valaistui hetkessä sinisestä Jääenergiasta syntyvään valoon. 273 hämmästyi hanskan suuresta tehosta. Sitten hanskan energia loppui. Valkoinen Nazorak katsoi seinää. Iso alue seinästä oli jään peitossa. Hän katsoi sitä hieman lähempää. Hmm, kyllä. Se on jäätä. Hän sanoi.Sitten hän painoi nappia hanskan ranteessa. Hanskan yliääni-toiminto pirstoi seinässä olevan jäät siruiksi. Ääni oli niin korkea, että sitä ei tavallinen Matoran kuule, Mutta 273 kuuli sen pienenä vikinänä tuntoelimissään. Hänen kasvonsa venyivät suureen hymyyn. Hän katsoi uutta luomustaan. Hän tunsi ylpeyttä, kun oli viimein ratkaissut pulmansa. Tämä hanska oli kyllä hänen suurin keksintönsä. Hm, mutta tästä tuskin kannattaa ilmoittaa johtaja 007:lle. Elementaalikiviä on harvassa. No, tuskin hän pahastuu, Hän ajatteli. Hän koukisti sormiaan hanskan sisällä. Sormien nivelet pitää vain rasvata. Hän katsoi vielä hanskaansa hymyillen. Sinun nimesi olkoon Alinolla-Hansikas
Visokilla ei ollut taaskaan käsitystä siitä, missä hän oli. Hän seisoi synkällä saarella, jota ympäröi sysimusta meri. Taivas oli niin syvän tummansininen, että sitä oli hankala erottaa mustista pilvistä. Keli oli tyyni ja siksi kokonaisvaltainen pimeyskin oli hyvin aavemainen. Mieluummin Visokki olisi ollut kunnon myrskyssä kuin tyynessä pimeydessä. Taivaalla ei ollut edes minkäänlaista valonlähdettä; ei kuuta, ei tähtiä, ei mitään. Kaiken kruunasi syvä hiljaisuus. Rahi ei ollut ikinä kuullut aisteillaan niin syvää hiljaisuutta, jonka Avde yhtäkkiä rikkoi heleällä kuusisyvyisellä demoniäänellään:
Voi ystäväni, etkö vieläkään anna periksi? Visokin viereen ilmestynyt Avde katseli visorakia säälivästi. Admin ei tottumuksesta enää säikähtänyt Avden yhtäkkistä ilmestymistä eikä kääntänyt edes katsettaan tätä päin.
“En, ikinä. Tiedät, ettei tästä ole mitään hyötyä.”
Voi, on. Totta kai on. Miten jokin noin viisas voi silti olla ymmärtämättä selvää tarkoitusperääni?
“Vaikka yrittäisit saada minut minkälaiseen mielimaailmanloukkuun, se ei estä päätöstäni, että en aiheuta ystävilleni harmia. Et saa minua myöskään puolellesi, tiedät sen varsin hyvin.”
Vahvinkin mieli voi joskus pettää, Visokki hyvä.
“Voi, jos sen antaa pettää. Minä en anna.”
Parhainkaan telepaatti ei voi estää rahi-pedon luontoaan välillä rakoilemasta.
Visokin mieleen tunkeutuivat epämiellyttävät muistot Yö Kauhusta, jossa Avde oli viimeksi samaisen asian maininnut. Asia puistatti rahia edelleen, mutta visorak osasi jo hylätä tähän liittyvät voimakkaat tunteensa. Hän tiesi, että Avde yritti vain saada häntä puolelleen, eikä siksi ottanut tätä enää niin tosissaankaan. Kahden viikon pakotettu oleminen Punaisen Miehen seurassa ei ollutkaan ainoastaan huono asia. Visorak tunsi Avden ja hänen tarkoitusperänsä jo paremmin. Admin toivoi syvästi, ettei asia olisi myös päinvastoin. Visokki ei tiennyt oliko se huono vai hyvä asia, mutta hän alkoi myös luottaa Avdeen jollain tasolla. Hänelle oli syntynyt luottamus siitä, ettei Punainen Mies aikonut tappaa häntä. Olisihan muuten jo jotain suurempaa tapahtunut tämän kahden viikon aikana. Kaikesta huolimatta kaikkea visorakin pelkoa se ei silti ollut vienyt. Ajatus Avdeen luottamisestakin oli jo liian pelottava, joten Visokki ei siksi halunnut ajatella asiaa sen enempää.
“Minun rahi-petoni on rakoillut jo elämäni aikana aivan tarpeeksi. Sen ei tarvitse rakoilla enää.”
Avde ei vastannut, katseli vain tummansinistä taivasta hiljaa samalla kuin hymy levisi hänen kasvoilleen. Visokille hyvin tutuksi käynyt kuusiääninen nauru kaikui kaikessa tyyneydessä. Avden mieleltä suojautuminen ei vaatinut enää Visokin koko keskittymiskykyä, sillä demonikuoron mieli oli tuttu, jos se edes tuttu jatkuvasti muotoa muuttavana voi olla. Visokki oli vaipunut ajatuksiinsa ja siksikään ei ollut jaksanut antaa suurempaa ajatusta Avden samoille vanhoille taivutteluille. Admin oli tuijotellut jo jonkin aikaa tummaa taivasta ja kuunnellut hiljaisuutta, joka lankesi taas Punaisen Miehen lopetettua naurunsa. Visokille tuli mieleen Tyhjyys, josta he olivat joskus Tawan kanssa keskustelleet. Olisiko se tällaista? Kaikkialla on synkkää ja tyyntä. Ei äänen ääntä. Ei elämää.
Ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana Visokkia vaivasi koti-ikävä. Omituisinta tässä oli se, että visorakilla ei ole ikinä ollut kotia. Hän ei myöskään ikinä ole ollut Klaanista pois näin pitkää aikaa, jotta voisi jotain tällaista tuntea. Kaikki se ilmapiiri. Kaikki ne tyypit. Ja Visokille jotain hyvin tärkeää: tausta. Kukaan ei katso kieroon, jos joku, kuten hän, on ollut vihollisen leivissä aikaisemmin ja syyllistynyt tarpeettoman moneen tappoon. Klaani on hänelle enemmän kuin koti. Se on koko elämä. Nyt, enemmän kuin koskaan, hän halusi takaisin Bio-Klaaniin. Puuttuvaa adminia varmasti tarvittaisiin.
Parasiitti oli myös osaltaan tuonut yksinäisyyden. Visokki ei ollut uskaltanut Avden läsnäollessa ottaa yhteyttä kehenkään klaanilaiseen, koska parasiitti leviäisi ilman muuta. Sitä hyväntahtoinen visorak ei ikinä haluaisi tehdä ystävilleen. Mieluummin hän kärsi itse. Tässä tapauksessa muut kuitenkin joutuivat myös kärsimään. Klaanilaisille oli vaikeaa kertoa omaa olinpaikkaansa, jos sitä ei itsekkään tiennyt. Visokki ei halunnut muistella niitä epätoivoisia ääniä, jotka anelivat tätä tietoa hänen harvoilla yhteydenotoillaan Klaaniin. Tawan aneleva ääni oli jäänyt erityisesti rahin mieleen. Hän ei halunnut ajatella sitä, mutta muistikuva tuli pakosta.
Tawa, minullakin on ikävä sinua visorak sanoi mielessään. Tawa kaikista tämänhetkisistä asioista Visokkia eniten huolestutti. Yö Kauhun hirveyksien jäljiltä Tawalle oli jäänyt jo ihan tarpeeksi hommia hoidettavaksi, puhumattakaan Toan henkisestä tilasta. Visorak toivoi, että muut adminit ovat olleet Tawan tukena sillä aikaa kun hän on ollut täällä kirotussa Avden loukussa. Visokki oli yleensä aina se, joka auttoi kun Tawan hermot pettivät. Admin tunsi suurta häpeää siitä, että on ollut näin kauan poissa. Visokki ei myöskään tiennyt kuinka kauan joutuisi olemaan vielä täällä.
Joutuisi? Joudunko minä? Miksen minä itse voisi päästä täältä pois omin avuin? Klaani tarvitsee minua! Pääsen täältä pois vaikka väkisin.
Visokki havaihtui ajatuksistaan ja kääntyi yllättäen Avdea päin. Tämän olemus oli edelleen musta hämähäkkimäinen, jolla Avde oli yrittänyt visorakia kiusata koko ajan. Admin ei kuitenkaan ollut hämääntynyt tästä.
Nyt Visokki keskitti kaikki voimansa ja lähti hyökkäämään kohti Avden mieltä. Musta olento hätkähti odottamattomasta hyökkäyksestä samalla kun alkoi suojata mieltään ja muutti muotoaan mustaksi epämääräisenmuotoiseksi klöntiksi leijaillen ilmassa. Visokki oli saanut jo etumatkaa ja sai iskettyä ensimmäistä kertaa melkein täysin suojaamattomaan Avden mieleen ainakin vähäksi aikaa. Ympäristön tyyni olemus muuttui hetkessä myrskyksi, aivan kuin tilauksesta. Avden satunnainen olemus näytti siltä, ettei tiennyt miten päin olisi, ihan kuin se normaalistikaan olisi tiennyt. Musta massa heilahteli ja leijaili ilmassa holtittomasti, kun Visokki pommitti tämän mieltä jatkuvana aaltona. Visorak alkoi tuntea myös jotain omassa mielessään ja nosti suojausta. Musta olento ei enää heilunut yhtä holtittomasti. Visokin etumatka oli siis käytetty.
Minun visorakini aloitti vastarinnan, vai? kysyi Avden musta olemus, joka alkoi nauraa kymmenillä suillansa demonisesti. Visokki pommitti Punaisen miehen mustan muodon mieltä entistä kovemmin pitäen oman suojauksensa tasapainossa.
“Minä en ole sinun visorakisi. En kuulu kenellekään. Itse asiassa olen ainut visorak, joka ei kuulu kenellekään!”
Avden hymyt hyytyivät hetkeksi ja hän näytti taas keskittyvät kovemmin. Visokki lähetti ladatun Rhotukan kohti mustaa mössöä. Rhotuka meni mössön läpi tehden siihen reiän.
Mössön salaisuus on se, että se on mössöä. Nyt tiedän miksi Matoran-Avde ei näyttäydy taistellessa Visokki mietti aloittaen kunnollisen Rhotuka pommituksen äskeisestä huolimatta.
Avde hallitsi ympäristöä ja myrsky vain koveni. Visokin Rhotukat lentelivät kovan myrskyn vaikutuksesta miten sattui ja tämä joutui myös itse väistelemään omia aseitaan. Visorak manasi, kun joutui keskittymään väistelemiseen ja laskemaan Avden mielen pommitustasoa. Rahi perui mielipiteensä myrskyn paremmuudesta tyyneyden rinnalla.
Miten sinä, ystäväni, voit kuvitella voittavasi minut, jos tämä ympäristö on kokonaan minun hallittavissani? Avde kysyi naurun taas raikaessa.
Missä me edes olemme? Onko tämä vain mielikuvitustasi? Onko tämä totta ollenkaan? Visokki vastasi.
Voi, sitä sinä et saa ikinä tietää, ystäväni Avde nostatti myrskyä entisestään, jolloin Visokin oli vaikea pysyä jopa itse olemaan lentämättä myrskyn mukana.
Mustasta olennosta ilmestyneet kymmenet lonkerot alkoivat lähestyä visorakia.
Visokilla ei ollut yhden yhtä suunnitelmaa mielessään, joten hän päätti tyytyä samaan taktiikkaan kuin viimeksikin. Hän hyppäsi suoraan Avden kasvoille, tai oletetuille sellaisille, tuulen voiman avittamana, mikä sai mustan mössön jopa hieman heilahtamaan taaksepäin, jolloin Visokki sai hyökättyä Punaisen Miehen mieleen hetkeksi syvemmin. Sen johdosta myrsky hellitti riittävästi, sillä Avde ei pystynyt keskittymään sään ylläpitämiseen. Visokki iski pihtimillään Avden naamaan, mikä ei myöskään näyttänyt Punaista Miestä haittaavan. Avden mustat lonkerot kulkivat edelleen kohti Visokkia, joka ei tätä huomannut ennen kuin ne olivat jo hänessä kiinni. Visorak yritti kovasti huitoa mustia lonkeroita itsestään irti pistimillään, tuloksetta. Lonkeroiden lähde nauroi taas hervottomasti.
Samalla Visokki tunsi, kuinka yhtäaikaisesti hänen mieleensä yritettiin hyökätä entistä kovemmin. Rahi nosti keskittymistään suojaukseen, mikä vähensi lonkeroihin keskittymistä. Avden nauru jatkui ja koveni. Sekin yritti hajottaa Visokin mieltä, vaikka visorak oli sitäkin jo paljon kuullut. Siihen ei kuitenkaan näemmä voinut tottua. Naurua. Naurua. Naurua. Kovempaa naurua. Entistä kovempaa naurua. Lonkerot olivat aikaisempaa tiukemmassa otteessa. Kaikki alkoi pimetä.
Pimeys
Visokki ei tuntenut enää lonkeroiden tiukkaa otetta ympärillään, mutta rahin päähän alkoi koskea. Visorak oli nyt täydessä pimeydessä, edessään hymyilevä matoran -muodossaan oleva Avde. Päänsärky senkun yltyi.
Missä minä olen? Visorakin ajatus takelteli.
Yhtäkkiä Avden viereen käveli pimeydestä joku, jonka nähdessään Visokki ei voinut uskoa silmiään. Samalla päänsärky oli tiessään. Avden vieressä seisoi nyt mustakeltainen visorak, joka tuijotti tuimasti Visokkia. Tämä Oohnorak oli Visokille hyvin tuttu ja toi mieleen kipeitä muistoja, jotka admin oli jo yrittänyt unohtaa. Visokki tuijotti vanhaa taistelukumppaniaan, hyvää visorak ystäväänsä. Kesti hetken, ennen kuin hän sai sanoja ulos.
Si-si-sinä? Visokki sai sanottua. Hänestä oli outoa puhua visorakia pitkästä aikaa. Itse asiassa siitä oli ihan järkyttävän pitkä aika.
Oohnorak pyöräytti silmiään:
Minä minä. Muistatko sinä muka vielä minut?
Mi- miten minä voisin muka unohtaa? Admin vastasi.
Ajattelin, että petturi olisi jo unohtanut Oohnorak käänsi huomionsa pois Visokista ja katseli muualle.
En minä- En minä ole petturi Tai en halua olla. Visokki vastasi anteeksipyytelevästi.
Mutta silti jätit meidät kaikki? Olisimme suurimpia voimia koko universumissa, jos olisit jäänyt! Oohnorak huusi suutuksissaan. Visorakiksi suuttuminen kuulosti kieltä tuntemattoman mielestä enemmänkin loputtomalta kirosanojen litanialta.
Olit parhaassa mahdollisessa asemassa ja sitten jätit kaiken? En ymmärrä. En vain ymmärrä. Oohnorak katsoi Visokin ohi pimeyteen.
Minun oli pakko tehdä se, tiedät, että minun oli pakko. En ole katunut sitä päätöstä koskaan! Visokki vastasi katsoen ystäväänsä hämmennyksen ja säälin vallassa. Samalla visorakin mielessä pyöri päivä, jolloin hän pakeni Makutan visorak -laumasta. Visokki jätti vain kaiken eikä kertonut kenellekään. Admin kääntyi Avden puoleen:
Mitä sinä olet tehnyt ystävälleni? Visokki oli kauhuissaan tästä kaikesta.
Avden nauru, tällä kertaa vain yhdellä suulla, kaikui ensin, jonka jälkeen hän vastasi:
Ystävällesi? Ystäväsi sanoo sinua petturiksi. Sitä paitsi, hän itse tuli tänne. En minä ole tehnyt mitään ystävällesi. Ja Avden nauru jatkui.
En, minä en usko tuota , Visokki yritti rauhoitella itseään.
Mistä sinä voit tietää, miten ystäväsi on muuttunut vuosisadoissa? Avde keskeytti naurunsa hetkeksi, ihan vain siksi, että Visokki saisi miettiä tätä kaikkea rauhassa.
Jos visorak olisi voinut itkeä, Visokki olisi tehnyt sen nyt. Mielenpäälle tuli kuitenkin muita asioita, sillä päänsärky iski taas kuin kirkkaalta taivaalta. Pimeydestä, Visokin ystävän vierestä, käveli uusi hahmo näkyviin. Päänsärky lakkasi, kun Visokki tajusi, kuka tulija oli ja samalla hän perääntyi neljällä jalallaan niin kauas kuin vain hahmosta pääsi. Avde nauroi mielessään, sillä näytti siltä, kun visorak olisi nähnyt aaveen.
Visokki yritti tasata hengitystään ja hän oli ladannut Rhotukansa varmuuden vuoksi, vaikka oli mielestään turvallisen välimatkan päässä hahmosta.
Mata Nui, rukoilen, ettei tämä ole totta. Anna tämän olla vain unta.
Hahmo jäi seisomaan Avden ja Oohnorakin viereen, eikä se tehnyt elettäkään taistellakseen tai puhuakseen. Visokki hiipi lähemmäs kolmen hahmon riviä ja yritti saada sanoja taas ulos:
Re-Re-Relak?
Pimeydestä tullut hahmo oli Makuta. Hahmo näytti Makutan, Rakshin ja Skakdin yhdistelmältä, sillä hänellä oli Skakdikynnet ja jalat. Hän oli kauttaaltaan punamusta ja olemuksen kruunasi iso punainen Rakshi-pää ja musta viitta. Vartalo ei ollut kovin massiivinen. Makuta nauroi vastaukseksi Visokin kysymykseen.
Kyllä, Visokki. Et usko, miten olen kaivannut sinua. Makuta, Relak nimeltään, vastasi hymyillen. Visokki alkoi perääntyä hieman takaisinpäin saman tien. Relakin äänensävy karmi jo häntä aivan tarpeeksi. Admin ei ollut nähnyt tätä Makutaa sen jälkeen, kun oli jättänyt kaiken.
Visorak alkoi olla varma, että tämä oli jotain muuta kuin todellisuutta, sillä Relak olisi muuten jo hyökkäyksessä arvokkaimman visorakinsa takaisinsaamiseksi.
Visokki yritti taas koota itseään ja saada selvyyttä tähän kaikkeen:
Ta-Tarkoittaako tämä, että te kaikki olette nyt Avden puolella?
Avde myhäili entisestään:
Toistan sen, mitä jo sanoin, ystäväni. He ovat valinneet puolensa. Siksi he ovat täällä.
Visokki nielaisi. Joutuisiko hän nyt taistelemaan noita kolmea vastaan? Siinä tapauksessa visorak olisi tuhoon tuomittu. Pelko alkoi taas kasvaa Visokin mielessä. Lisäksi visorak yritti aina välttää ystäviään vastaan taistelemisen. Hän ei haluaisi taistella visorak -ystäväänsä vastaan.
Samalla hetkellä Visokin pahin pelko toteutui. Avden muoto muuttui mustaksi lonkeroiseksi massaksi ja alkoi liikkua Adminia kohti Makutan ja visorakin kanssa. Visokki latasi Rhotukansa ja yritti keskittyä mielenvoimiinsa, mutta yltynyt päänsärky tuli taas kuin tyhjästä ja esti keskittymisen. Kolme hahmoa lähestyivät nopeasti, eikä Visokki saanut päätään kasaan millään. Hän huusi, huusi niin kovaa kuin pystyi ja lähti perääntymään samalla yrittäen pommittaa Rhotukoita, mutta ei pystynyt keskittymään niihinkään. Avde, Relak ja ei-nimeä-omaava Oohnorak olivat jo Visokin edessä ja kaikki kolme aloittivat hyökkäyksen tismalleen samaan aikaan. Adminin päähän koski jo niin paljon, että pää tuntui räjähtävän. Visokki ei jaksanut edes yrittää puolustaa. Hän ei pystynyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Päänsärky yltyi yltymistään ja Visokki huusi, vaikka ei itse enää kuullut mitään. Hän tunsi putoavansa, putoavansa ja putoavansa. Yhtäkkiä kolmea hahmoa ei ollutkaan enää hänen ympärillään, oli vain pimeys. Päänsärky oli taas tiessään. Visorakin jalat pettivät.
Mitä-Mitä ihmettä tuo oli? Jos pään räjäyttäminen tuntuu tuolta, en kyllä ikinä tee sitä enää kenellekään Visokki katseli pimeyttä ja mietti mitä tapahtui ennen äskeistä muistojen helvettiä. Avde. Lonkerot. Pimeys. EIH! Suojaukseni petti! Visokki tajusi. Avden nauru raikasi taas kaikkialla, mutta tätä ei näkynyt missään eikä visorak tuntenut tämän mieltä.
Haluatko uudestaan muistojen ja painajaisten maailmaan, ystäväni? Avde kysyi nauraen.
Visokki ei vastannut. Hän oli syvästi vihainen Avdelle ja vielä enemmän itselleen, että oli antanut suojauksensa pettää. Avde sai iskettyä sekunniksi siihen pieneen suojauksen aukkoon. Tosin, lonkeroiden kuristamana oli vaikea keskittyä. Visorak ei silti antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi. Samalla hän kuitenkin oli hyvin huojentunut, ettei se ollut totta.
Hiljaisuus. Vain pieni rakentamisen ääni kuului hyttien lähistöllä, pienimmässä hytissä, miä oli etäällä toisista.
Bloszar ei tiennyt, oliko nyt yö vai päivä. Hän ei myöskään tiennyt, oliko kannen alla hiljaista, vai oliko häneltä mennyt kuulo, kuunnellessaan liikaa koneidensa ääniä. Ainakin tämän hytin ovi oli äänieristetty, joten kukaan ei tullut ainakaan valittamaan melusta.
Toa oli väsynyt. Ja ärtyisä, koska hänen laitteensa osia ei oltu saatavilla laivassa, tai yhdessä hytissä saattoi olla. Mutta siinä hytissä oli Killjoy, eikä Bloz viitsinyt mennä häiritsemään häntä. Metsästäjä ei viimeksikään ollut erityisen iloinen, Tulen Toan tullessa etsimään sinne osia.
Saattoi olla, ettei Joy ollut siellä enää, mutta Toa oli liian väsynyt mennäkseen katsomaan.
Toa hiukan siirteli osia pois pienestä sängystä ja rojahti suoraan siihen. Häntä ei haitannut sängyn kovuus, vaan nukahti heti.
Blozin uni
Huone oli täysin musta, missä Bloszar oli. Hän vähän väliä kaatui johonkin, mutta jatkoi silti kävelemistä. Kaukaa hän näki oven. Ovi oli kiinni, mutta sen ympärillä oli pieni hohde. Hän yritti tehdä liekin valaistakseen tietä, mutta ei onnistunut siinä.
Toa ei tiennyt miksi, mutta lähti juoksemaan ovea kohti.
Ovi varmaan loittonee, kun saavutan sitä. Niin tässä yleensä käy, hän ajatteli. Mutta niin ei käynyt.
Ovi kyllä liikkui, mutta vain lähemmäs Toaa, tai sitten hän oli nopeampi juoksemaan, kuin luulikaan. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz olikin jo oven luona. Hän avasi varovasti oven. Ja kaikki pimeni.
***
Jotenkin, Bloszar oli jossain saarella. Tai kupolissa, hän ei ollut varma. Mutta tämä paikka oli kamala. Maa tuntui kirjaimellisesti kirkuvan ja ilmasto ei ollut parhaimpia. Tulivuoria näkyi muutama ja jossain putous, mutta ei vesiputous vaan hiekkaputous.
Ja Bloz tiesi missä oli. Hän oli kuullut tästä saaresta tarinoita, mutta ei uskonut niihin. Mutta nyt uskoi. Hän oli Karzahnilla.
“Mutta miksi ihmeessä olen täällä? Miten ihmeessä voin uneksia tästä saaresta, kun en ole koskaan ollut täällä?” Toa ihmetteli ja huomasi jotain.
Hän oli kutistunut. Ja hänen ruumiinsa oli heiveröinen. Hän kosketti naamiotaan ja se tuntui eri muotoiselta. Toa otti sen varovaisesti pois.
Naamiontakojana, Bloz tunsi naamiot, mutta ei tätä. Naamio oli rikkoontunut, ja jostain syystä, hänestä tuntui, niin kuin joku käskisi, pitämään tätä naamiota päässään.
Ja tajusi, ettei hän ollut Toa, vaan Matoran. Vähän niin kuin huonosti rakennettu Matoran.
Kauempana oli takomo. Bloz juoksi sinne, mutta tunsi kipua jaloissaan, niin kuin ei olisi levännyt sataan vuoteen. Hän näki kauempana Ko-Matoranin istuvan ja se Matoran kivettyi.
Bloz päätti vain jatkaa matkaa, vaikkakin jokainen askel teki kipeää.
Hän vihdoin pääsi takomolle, jossa oli Matoraneja, heikoilta näyttäviä Matoraneja, joilla oli naamioita, mitä Bloz ei tuntenut.
Ta-Matoran päätti auttaa heitä, mutta hän tunsi selässään ruoskan iskun ja kaatui.
“Ja kukas meillä täällä on? Pikku Matoran levolla vai? Takaisin töihin!” olento huusi ja jatkoi ruoskalla lyöntiä.
Bloz nousi ja katsoi olentoa. Tuolla olennolla oli vaaleanvihreän ja mustan värinen haarniska. Mutta kämmenet oli verenpunaiset, samoin pää. Ta-Matoran luuli, että olennolla olisi jokin naamio, jokin hirveä naamio-, mutta ei ollut. Vaan tuo hirveä naamio olikin olennon pää.
Bloz tunsi pelkoa sisällään. Olennon ympärille kasvoi lonkeroita ja hän löi taas ruoskallaan Ta-Matorania.
“Mene töihin! Karzahni haluaa uuden valtaistuimensa olevan iltaan mennessa valmis.”
Ja sitten Toa heräsi yhtäkkiä.
BKS Hildemar, Blozin hytti
Toa huomasi olevansa sängyllä. Mikä kamala painajainen äskeinen uni olikaan. Mutta hänestä vain tuntui, jostain käsittämättömästä syystä, ettei se ollut vain uni.