Aihearkisto: Klaanon Rope

Retro

Hildemar 48: Manuhuipennus vol 1

Kommentoi

[spoiler=Manuhuipennus vol. 1]Nauttikaa.[/spoiler]

Syvällä jalassa

Auringon viimeiset säteet värjäsivät koko kaupungin oranssilla punaisuudellaan. Nimda-temppelien rakennusmateriaalina käytetystä hiekanvärisestä kivestä rakennetut talot seisoivat vieri vieressä pienen saarekkeen kokonaan täyttäen, ja saaren takaosa kohosi jyrkkänä kalliona korkeuksiin. Kallioisen kohoutuman rinteille ei ollut ollut mahdollista rakentaa taloja jyrkkyyden vuoksi, mutta aivan sileällä huipulla makasi suuri palatsinomainen rakennelma, jonka kupoliset katot koristivat jadenvihreydellään ja kultakoristeluillaan muuten niin kivisen kaupungin.

Kaupungin asukkaita ei näkynyt missään: kadut olivat tyhjiä, oli aivan hiljaista. Kaikki istuivat kotonaan odottamassa ja pelkäämässä tulevaa, sillä horisonttiin ilmestynyt ilma-alus oli ollut pappien ennustusten kohde jo hyvin kauan. Nyt Arkkienkeli lipui taivaan halki roottorit julmasti jyristen ja synkät, pyöreät mutta rosoiset muodot terävinä loistaen. Ilma-aluksessa ei ollut virtaviivaisia muotoja, se ei varsinaisesti näyttänyt ilma-alukselta – pikemminkin pieneltä planeetalta. Se oli valtavan kokoinen musta metallipallo, josta näytti ikään kuin kasvavan samasta mustasta metallista tehtyjä goottilaisen katedraalin torneja. Rakennustyyli oli selvän koukeroinen ja piikikäs, tornit olivat täynnä teräviä sahalaitaisia rakennelmia ja pyöreitä ikkuna-aukkoja, joissa ei tosin ollut mitään lasista. Lisäksi sieltä täältä mustaa palloa näytti tunkeutuvan esiin julmia metallipiikkejä, teräviä kuin kuoleman viimeinen nauru, jonka vainajaparka kuulee hänen iskiessään viikatteensa tämän rintakehään. Useita luonnottoman kokoisia ketjuja roikkui myös sieltä täältä, eikä vain roikkunut: irtonaiset täysin hiljaiset kettingit tuntuivat osittain uhmaavan painovoimaa siellä, missä niiden olisi pitänyt roikkua alaspäin. Ne sojottivat ja liikuskelivat mielensä mukaan poispäin pallosta. Katselijasta ehkä huolestuttavimmilta näyttävät ulokkeet olivat kuitenkin suuret tykit, jotka osoittivat suoraan pallon lentosuuntaan. Pallon oletetussa pohjassa oli myös pommien pudottamiseen tarkoitettuja säiliöitä, joista pystyi hieman päättelemään pallon asennon ajassa ja avaruudessa.

Palatsin pääovet avautuivat, ja pihalle astui mustaan kaapuun pukeutunut Matoran, jonka mustalla kanohi Akakulla oli muinaisia kaiverruksia. Pappi polvistui selkä kohti ovea ja tuskin kiinnitti huomiota takaansa tuleviin muihin hahmoihin, jotka tekivät samoin kuin hän ja polvistuivat hänen taakseen samaan asentoon. Pian hahmot alkoivat messuta kovaan ääneen kielellä, jota moni ei tuntenut, muinaisella kielellä, jota kukaan ei enää puhunut.

Arkkienkeli oli saavuttanut kaupungin ja oli ensimmäisten talojen kohdalla saaren reunalla. Pommeja alkoi putoilla kohti kaupunkia, ja valtaisat liekit roihahtivat niiden osuessa taloihin, jotka hävisivät lähes jäljettömiin jättäen jälkeensä liekehtiviä raunioita ja tuhkaa. Asukkaat menivät talojensa mukana. Liekit nuolivat viereisiä rakennuksia ja saavuttivat pian puoli kaupunkia. Lisää pommeja putoili, minne Arkkienkeli niitä kylvi matkallaan, ja pian tuhon vanaveden jättänyt alus oli puolessavälissä kaupunkia matkalla palatsille. Kaupunki oli haljennut kahtia, ja liekit etenivät melko symmetrisesti.

Yksinäinen kyynel vierähti hitaasti atheonistipapin kanohin silmäreiästä sanojen valuessa hänen suustaan yhä nopeammin. Muut papit olivat jo hiljentyneet. He tuijottivat alusta, joka oli ehkä kilometrin päässä. Tätä menoa – tällä nopeudella ja sen perusteella, mitä se oli jo tehnyt kaupungille – se törmäisi pian palatsiin ja aiheuttaisi hirvittävää jälkeä kärsimättä tuskin lainkaan itse, sen verran vankalta se näytti – ja piikikkäältä. Koko kaupunki ui liekkimeren keskellä.
Arkkienkeli pysäytti liikkeensä muutaman metrin päähän palatsin seinästä, ja epämääräinen pyöreä reikä ilmaantui satunnaiselta vaikuttavaan kohtaan aluksen rungossa. tikkaat laskeutuivat aukosta maahan kukkulan huipulle, aivan atheonistien eteen. He loivat katseensa ylös reiälle, josta tikkaat olivat tulleet, mutta maan tasalta kuului voimakas tömähdys, ja heidän silmänsä eivät pysyneet perässä, kun jokin oli jo heidän edessään. Etummainen pappi tuijotti suoraan mustanpuhuvan hahmon tummanpunaisiin silmiin.
Metalli välähti, ja papin pää lensi pitkässä paraabelimaisessa kaaressa oikealle ruumiin kaatuessa vasemmalle. Siitä kohtaa ruumista, missä pään oli tapana keikkua, oli nyt punainen suihkulähde, joka kasteli muut atheonistit. Nämä nousivat seisomaan, tarttuivat toisiaan käsistä kiinni muodostaen ketjun ja levittäytyivät varjelevasti oven eteen. Abzumo asteli rauhallisesti heitä kohti kolme vankia perässään: Summerganon, Mestari ja Sadje, joiden suut oli tukittu ja ruumiit sidottu; vain jalat oli jätetty vapaaksi, ja nämä kävelivät omilla jaloillaan Abzumon mustan insinöörin saattelemana.

Papit katselivat surkeana kauhistuttavaa näkyä, joka lähestyi heitä uhkaavan hitaasti. Makuta hymyili autuaasti ja veti verisen miekkansa huotraan.
”Toivon, etten joudu käyttämään sitä uudestaan, hyvät herrat.”
”Sinun ei olisi tarvinnut käyttää sitä ensinkään”, eräs mutisi vaimeasti.
”Tiedän sen. Ja tiedän, ettei minun ole pakko kieltäytyä käyttämästä sitä uudestaankaan.”
Pirullinen virne sai jumalanhylkäämän seurakunnan pappien taistelumoraalin murenemaan. Yksi heistä inahti ja yritti pakoon, mutta Abzumon syyttävä sormi singahti osoittamaan raukkaparkaa, ja musta säde ampaisi siitä muuttaen matoranin pään verisen nestemäisen hyytelön ja kiinteänhyllyvän aivomassan seokseksi ja kallonpalasiksi.
”Aivokudos tapetille räjähtää”, Abzumo lausui juhlallisesti mutta kuitenkin ääni vailla tunnetta, ja hänen musta viittansa sai hänet näyttämään demoniselta lepakolta. Hän olisi voinut näyttää todellisuudessakin lepakolta halutessaan, mikä olisi vaatinut vain yhden Matoranin absorbointia, minkä papit tiesivät vallan hyvin yrittäen välttää ajattelemasta asiaa.
”Nyt, kuka teistä haluaa olla seuraava?” makuta kysyi uhkaavasti. ”Vai annatteko vastarinnatta minun tulla sisään? Teillä on vaihtoehtoja. Ei monia, mutta niitä on.”
Papit – joku heistä itki – väistyivät makutan tieltä tämän kävellessä sisään ovesta. Astuttuaan käytävään hän mietti hetken ja sanoi sitten:
”Joku muu kävelee edeltä. Täällä voi olla ovela väijytys minua varten.”

Toinen insinööri kiipesi tikapuita alas Arkkienkelistä, minkä jälkeen tikkaat vedettiin takaisin ylös. Ilma-alus jäi kuitenkin paikalleen. Musta kasvoton olento käveli toisen kaltaisensa viereen ja tarttui kiinni lähimmän papin takaraivosta, raahasi tämän sisään ovesta ja pakotti kävelemään. Abzumo asteli tämän perään viitta heiluen, ja viimeisenä sisään keinui toinen insinööri tökkien vankeja eteenpäin. Loput papit odottivat kauan, kunnes syöksyivät äkkiä käytävään varoittaakseen tovereitaan.

”Suoraan Nimdan kammioon. En halua mitään viivytyksiä”, Abzumo sähisi atheonistipapille, jota hänen edessään kävelevä insinööri talutti.
”Mutta…”
”Elinaikasi lyhenee huomattavasti, jos sanot noin. Joten älä sano.”
Käytävät olivat niin pimeitä, ettei niiden yksityiskohtia erottanut. Täytyi vain kulkea eteenpäin. Abzumo aisti varjoissa matoranien hahmoja, jotka tuijottivat häntä pimeydestä ja uskoivat olevansa näkymättömiä valottomuudessa. Hän salli itselleen hymyn. Nämä kuolisivat pian. Kukaan ei jäisi eloon.

”Tuolla on Nimdan kammio”, pappi sanoi ja osoitti pitkän kävelyn jälkeen näkyvää käytävän päätä. Käytävän oviaukosta kajasti sinertävää valoa. Abzumo kiirehti varmistamaan, että oli tullut oikeaan paikkaan; hän juoksi ovelle mustat kätyrinsä kintereillään ja alkoi tuijottaa ovesta sisään. Hänen huomionsa kiinnittyi heti huoneen keskellä olevaan telineeseen.
”Kyllä, kyllä”, hän huokaisi. ”Huomaatko, ystäväiseni?” hän jatkoi papille. ”Sinun elinaikasi piteni huomattavasti.”
Tämän sanottuaan Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömästi jatkaen kävelyään kammioon, jolloin insinööri napsautti atheonistin niskan poikki.

Ruumis jäi lattialle makaamaan, ja heti joukkion mentyä ovesta sisään sen piiritti mustien hahmojen parvi. Abzumon korviin kantautui hiljaista itkua. Hän hymyili yhä leveämmin ja kiinnitti nyt huomiota huoneeseen, jossa seisoi.

Huone oli rakennettu muinaisista tummista kivenlohkareista, jotka eivät vastanneet lainkaan muun palatsin arkkitehtuuria. Laajan huoneen katon pitivät pystyssä korkeat pilarit, joita oli muutaman metrin välein ringissä kammion keskellä olevan telineen ympärillä. Telineen alla oleva lattia oli huomattavasti korkeammalla kuin ovensuun, sillä lattia kohosi portaittain huoneen keskustaa kohti. Huonetta valaisivat pylväisiin kiinnitetyt soihdut, jotka hohkasivat sinisiä liekkejä. Abzumoa ei mystiikka lumonnut – hän mietti, mahtoivatko atheonistit polttaa soihduissaan jotain alkoholia saadakseen aikaan sinertävät liekit mystisyyttä aiheuttaakseen.

Makuta asteli nyt kohti korokkeella seisovaa telinettä ja tuli yhä tietoisemmaksi siitä ikävästä tosiasiasta, että hän oli jälleen myöhässä. Telineellä ei ollut Nimdan sirua.
”Tämä. Tämä ei ole mahdollista”, hän henkäisi. ”Minä olen sataprosenttisen varma, että se on täällä.”
Hän kiersi korokkeen ympärillä ja tutki sitä. Ei sirua. Ei Epsilonia.
”Mitä tämä on.”

Syvältä huoneen perältä alkoi kuulua hyytävää naurua. Abzumo käännähti äänen suuntaan ja sähisi kuin pelästynyt muaka. Nauru voimistui ja loppui sitten yhtäkkiä.
”Abzumo, sinä olet hölmö.”
”Kuka siellä? Paljasta itsesi!”
”Jäikö sihinä sinussssta jälkeen, ystävä rakas?”
Varjoista astui esiin tumma varjo, varjo varjojen seasta. Varjo, jonka muodon Abzumo tunnisti aivan liian hyvin.
”Oliko sinulla ikävä?” sanoi Makuta Nui pilkallisesti – pidellen kädessään Nimdan sirua. Abzumon silmät laajenivat hänen nähtyään sirun, jota toinen makuta piteli kädessään, suorastaan osoitti häntä sillä. Hän perääntyi lähemmäs oviaukkoa ja heilautti kättään merkiksi palvelijoilleen.
Makuta Nui oli nyt korokkeen kohdalla ja potkaisi sen irti sellaisella voimalla, että se lentäessään osui yhteen pylvääseen murskaten siihen reiän, joka sai koko pylvään sortumaan. Toinen Abzumon mustista insinööreistä paiskasi Sadjen, Summerganonin ja Mestarin Manun vasemmalle puolelle ja lähestyi tätä hitaasti. Toinen insinööri lähestyi häntä oikealta – Abzumon vasemmalta – ja yhdessä nämä hyökkäsivät huoneen keskustassa seisovan makutan kimppuun.

Manu hymyili pahansuovasti ja asetti kätensä ikään kuin pysäyttääkseen insinöörit, toisen toista insinööriä vastaan ja toisen toista vastaan. Mustat olennot pysähtyivät kesken hyökkäyksensä kuin seinään ja putosivat maahan kiemurrelleen.
”Ei mieltä”, Manu lausui, ”ei voimaa.”
Abzumo kirosi äänen ja osoitti sormellaan Manua.
”Sinä et halua Nimdan sirua!” tämä kirkui. ”Et halunnut silloin, miksi haluaisit nyt?”
”Silloin”, Manu tuhahti, ”en tiennyt, miten sekaisin sinä olet. Ehkä tämä on ainoa keino pysäyttää sinun typerät suunnitelmasi.”
”Ssssinä et tiedä minun suunnitelmistani, hölmö!”
”Ehkä en, mutta ne eivät voi olla mitään kauhean älykästä. Sinä olet se hölmö, ja minä voitan. Minulla on Epsilon.”
Näin sanottuaan Manu katsoi Abzumoa suoraan silmiin ja virnisti mielipuolisesti. Abzumo ei voinut muuta kuin tuijottaa takaisin ja kauhistua. Hän vajosi polvilleen ja tarrasi päähänsä.
”Sinä kuolet tänään. Tänne pimeään. Yksin”, Manu sanoi monotonisella äänellä, joka ei tuntunut olevan hänen omansa. ”Myönnä pois. Sinä teit virheen.”
Abzumo alkoi karjua tuskasta ja hakkasi päätään lattiaan, joka alkoi murtua iskujen alla. Manu oli nyt aivan hiljaa ja katseli vihollisensa kärsimystä.
”Sinä itse aiheutit tämän”, hän sanoi lopulta. ”Aivan itse.”
Abzumo piteli yhä päätään nostaessaan kasvonsa maasta. Hänen naamionsa pinnalla valui verivana, mutta hän alkoi hihittää.
”Aivan itse”, hän toisti ja nauroi sairasta nauruaan.

Tässä vaiheessa Manu kiinnitti huomionsa panttivankeihin. Hän heilautti sormiaan heidän suuntaansa, jolloin suukapulat ja siteet irtosivat poksahtaen. Heti, kun Summerganonin suukapula oli irronnut, tämä parkaisi:
”Se on ansa!”
Manu ei ehtinyt reagoida, kun Sadje hyppäsi yliluonnollisella nopeudella ja voimalla häntä kohti. Pienen matoranin suu avautui valtaisaksi kidaksi ja puristui Makuta Nuin käden ympärille. Manu parkaisi, ja sitten räjähdys sokaisi Sugan silmät.

Makuta Nui oli lennähtänyt huoneen takaosaan. Hän nousi hitaasti maasta ja äkkäsi sitten oikean kätensä olevan verinen tynkä. Toisella puolella huonetta seisoi Makuta Abzumo pidellen kädessään Manun oikeaa kättä, joka puristi yhä Epsilonia.
”Aivan itse!” Abzumo kirkui ja repi Manun sormet irti yksi kerrallaan. Manu vilkaisi Sugaa. Tämä selvitti päätään siinä, mihin insinööri oli hänet alun perinkin jättänyt. Manun vieressä lillui jotain tervamaista mustaa ainesta – ainesta, joka oli hetki sitten näyttänyt matoralaiselta. Mestarin jäännökset makasivat Sugan vieressä samanlaisena kasana kuin Sadjenkin. Manu pystyi vain tuijottamaan turtana, kuinka Abzumo otti Nimdan sirun ja katseli sitä kuin maailman arvokkainta asiaa: ja kukaties se olikin hänelle juuri sitä.

”Makuta Nui”, Abzumo sanoi yhtäkkiä ja käänsi päänsä kohti Manua. ”Sinä olet se, joka kuolee tänään. Täällä. Myönnä. Teit. Virheen.”
Manu vain tuijotti. Hän ei osannut enää ajatella mitään muuta kuin häviötään. Abzumo asteli huoneen keskelle samalla tavalla kuin Manu hetki sitten ja nosti Nimdan korkealle päänsä ylle.
”Todellista voimaa, Manu, todellista voimaa!” hän nauroi ja nosti katseensa siruun. Epsilon alkoi hehkua sinertävästi kuin soihdut ikään, mutta äärimmäisen voimakkaasti.
”SINÄ ET TIEDÄ MITÄÄN TÄMÄN SIRUN VOIMASTA!” makuta karjaisi voimalla, joka oli rikkoa Sugan tärykalvot.
”MINÄ TIEDÄN. MINÄ OLEN.”
Abzumo nousi leijumaan ilmaan ja alkoi pyöriä ympäri kiihtyvällä nopeudella. Nimda hehkui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, se suorastaan säteili voimakkaita impulsseja, jotka pystyi tuntemaan ihollaan. Abzumon vauhti kiihtyi yhä nopeammaksi – vauhti oli suorastaan sairas.
”Tajuan sen nyt”, kuului kuiskaus Manun päässä. Summerganon tunsi saman äänen.
”Tajuan sen viimein”, Abzumon ääni jatkoi. ”Minä olen Ath. Minä olen tämän kaiken jumala. Ja minun kohtaloni on tuhota sinut, Makuta Nui. Sinä olet Atheon. Olet varas. Sinä olet paholainen, sinä olet helvetti. Sinä olet tämän maailman pahuus.”

Abzumon pyörimisliike pysähtyi kuin seinään. Hänen silmistään hohkasi samaa valoa kuin Nimdan sirusta hänen kädessään.
”Minä olen pelastus, armo ja anteeksianto!” hänen suunsa sanoi. ”Minä olen pimeyden karkottaja, valon tuoja!”
Manu katseli järkyttyneenä, mitä oli juuri tapahtumassa.
”Mutta varjo on valoa. Pimeys hyvyyttä. Pahuus kätkettyä rakkautta. Minä olen kaikkihyvä, kaikkivoipa, kaikkivaltias.”
”Sinä olet sairas sadistinen sekopää!” Manu karjui ja nousi pystyyn.
”Mmmmmakuta Nui!” Abzumo kirkui ja osoitti Manua vapaalla kädellään, joka ei pidellyt sirua. Manu lennähti suoraan seinään. Seinän sisään. Abzumo laskeutui takaisin maan pinnalle. Hän heilautti kättään ylimalkaisesti Manua kohti. Koko huone tärähti voimakkaasti, ja kaikki huoneen kattoa ylhäällä pitävät pilarit romahtivat. Summerganon nousi huojuen pystyyn ja huusi:
”Mitä sinä teet? Tapat meidät kaikki!”
Abzumo nuolaisi huuliaan ja siristi silmiään.
”Minä tapan teidät kaikki. Se siitä.”
Hän nosti kätensä ylös, ja katto romahti.

[spoil]G:tä täytyy kiittää siitä mielikuvasta, jonka hän antoi minulle Arkkienkelistä.[/spoil]

Retro

Hildemar 47: Lahja

Kommentoi

Ilmatila

Hiljaisuus. Ja nälkä. Ja väsy.

Bloszar oli jälleen kerran alakuloinen.

”Taas olen alakuloinen. Surullinen. Masentunut. Vetäytyvä. Mitä vielä?”

Hän halusi lähteä. Pois. Kauas pois. Ajattelemaan. Häntä mietitytti. Häntä suretti.

Toa ei tiennyt kuka oli. Hän ei tullut Gulz Nuilta. Hänellä ei ollut Toa-tiimiä. Mutta pari asiaa Toaa ihmetytti. ”Mistä sain nämä laatikot? Tai miksi siedän vettä ja uin?”

Se muistinaattori, minkä Toa oli tehnyt, oli yhä hänellä. Hän voisi muokata sitä vähäsen. Sen toimintakykyä. Ja niin Bloz teki sen. Alkoi rakentaa siitä sellaista, että hän voisi paeta oman mielensä sisälle.

Siellä voisi parhaiten ajatella. Miettiä. Surea. Häntä ei nyt vähään aikaan tarvittu.

Vähän ajan päästä, Toa testasi sitä. Ja onnistui. Hän nukahti ja herätessään istui tuolilla.

Mieli

Se oli valkoinen huone. Jossa oli monia punaisia ovia. Toa avasi yhden. Ja näki itsensä pelastamassa Nutua rotkosta.

Kyyneleet valuivat Toan poskilla. Hän päätti sulkea oven.

”Se oli vain muisto. Voit vain katsoa sitä, et elää.” Tulen Toa ajatteli.

Bloszar avasi toisen oven. Se oli kamala. Hän näki itsensä Bio-Klaanissa, taistelemassa Nazorakeja vastaan, Nutun kanssa.

Ja sitten, kuului räjähdys, Bloz ei halunnut katsoa. Ja avatessaan silmänsä, hän näki itsensä, Nutun ruumiin kanssa.

Nyt niitä kyyneleitä varsinkin tuli. Mutta Bloz ei ymmärtänyt. Miksi hän katsoi sitten sen?

Toa sulki oven ja meni takaisin penkille.

[spoil]musiikki loppuu nyt, jos se vielä soi[/spoil]

Ilmaraptori

Matoro kierteli käytvillä yövahtina ja kompastui.

”Mitä…” Matoro sanoi ja huomasi Bloszarin kuorsaavan maassa.

”…”

Mieli

Bloz istui tuolissa yhä, nojaten käsiin. Aina kun hän oli katsonut johonkin oveen, Toa oli nähnyt yhden surkean muiston.

Toa nostettua päätä hän näki yhden mustan oven. Varovasti Bloz avasi sen ja kompastui..

Hän oli viidakossa ja jostain syystä, Tulen Toasta tuntui, että piti juosta. Mutta miksi. Ja vastaus olikin selän takana.

Kävelevät siniset hait, joilla oli kädet ja niissä miekat, jahtasivat häntä.

”…”

Ja niin Toa lähti juoksuun.

Esteitä oli kyllä. Piti hyppiä onkaloiden yli, väistellä juuriita, ja haiden tikareita.

”Rakettisaappaita pyydän joululahjaksi…”

Hetki meni, mutta Toa tunnisti saaren. Se oli Voya Nui.

”Missä Nutu on?”

No, se vastaus oli vuorostaan oikealla. Pieni laavahaukka oli joutunut onkaloon.

Bloz juosi suoraan sitä päin ja auttoi Laavahaukan ylös. Paikalla oli muita laavahaukkoja, jotka nokkivat.

Toa otti Nutun syliinsä ja lähti taas juoksuun.

”Tämä ei ollut surullinen muisto. Ihme.”

Hait tekivät outoja sotahuutoja.

Mutta yhtäkkiä Toa kuuli iloisen äänen.

”Hei Bat, mitä kuuluu?”

”Tronie?” Toa ajatteli.

Se oli uskomatonta. Bloz näki Tronien nyt vasemmalla puolella, leijailemassa.

”Tämä on uskomatonta…”

[spoil]musiikki loppuu nyt, jos se vielä soi[/spoil]

Ja hänen eteensä tuli valkoinen ovi, johon Bloszar törmäsi ja kompastui taas.

Valkoinen ovi oli kadonnut.

Mutta Bloz oli nyt iloisempi, kuin oli ollut pitkään aikaan. Hän oli nähnyt kaksi parasta ystävää, ehkä unessa, mutta silti. Ja voi nähdä ainakin toisen vielä uudestaan.

Kun hän oli lähtemässä pois mielestään, hän oli aivan varma, että oli kuullut:

Se oli lahja

Ilmaraptori

Toa heräsi tyytyväisenä. Iloisena ja energisenä, mutta…

”Mitä minä lattialla teen?”

Retro

Pilasit elämäsi, Jäätutkija

Kommentoi

Bio-Klaanin saari

Tunnelma helikopterissa oli masentunut. Kaikki viisi tiesivät pelinsä olevan pelattu. Ainoastaan 16765 elätteli toivoa. Hänen suunnitelmansa ei ollut vielä murskana, ei niin pitkään kuin hän eläisi. ”Olen tässä miettinyt”, 16755 rikkoi hiljaisuuden. ”Miten vartijat tulivat niin nopeasti? Meillä piti olla hyvin aikaa ennen niiden tuloa!”

”Niin”, 16754 sanoi, ”Missä välissä 007:n ehti lähettää hätäkutsun? Hänhän hyppäsi pöytänsä taakse suojaan heti kun tulimme sisään.” Sitten hänen ja 16755:n katseet kohdistuivat 16765:en. ”Muuten, mitä sinä siellä toimistossa teit ennen meitä? Sinä vain katosit sanaa sanomatta ja olit jo 007:n luona?! Ei siitä oltu sovittu mitään!!” 16754 tivasi. 16765 katsoi ulos helikopterin ikkunasta kuin ei olisi kuullut kysymystä. 273 istui hiljaa aluksen ohjaimista ja vilkaisi yllään olevasta peilistä matkustamaan.

”Sillä ei ollut mitään merkitystä epäonnistumisemme kannalta. Sanon vain, että… tunsin 007:n joskus”, 16765 sanoi välttelevästi. ”Sinä siis varoitit sitä meistä? Miksi? Miksi sinä teit sen?” 16755 kysyi. ”Vedätte hätäisiä johtopäätöksiä. Minä en viitsi keskustella tästä enempää ennen kuin meidän kaikkien tunteet ovat hieman tasaantuneet” Salaliiton entinen johtaja vastasi.

273 katsoi helikopterin ohjaamon ikkunasta aukeavaa vuorimaisemaa. He olivat lähestymässä Mt.Ämkoota. Hän oli toivonut, ettei 007:n ollut lähettänyt hälytystä vielä sinnekin. He voisivat piileskellä vuoritukikohdassa jonkun aikaa ja suunnitella seuraavaa siirtoa. Mutta Jäätutkija tiesi, että ennen pitkää myös vuoritukikohta tarkastettaisiin.

”Muuten”, tiedemies sanoi hiljaa, ”En tiedä huomasitteko te sen, mutta minä ehdin nähdä vilauksen 007:n toisesta silmästä…” 273 näki peilistään, kun neljä muuta ryhmän jäsentä katsoivat häntä.
”… 007 ei peittänyt sitä siksi, että hänellä ei olisi sitä, vaan toisesta syystä. 007:n silmä… oli turkoosi…”
16755, 16754 ja 2844 katsoivat hämmentyneinä valkoista tiedemiestä. 16765 taas katsoi ulos ikkunasta tietäen, mitä Jäätutkija aikoi seuraavaksi sanoa.
”Eri väriset silmät, tai muut kehon epäsymmetriset poikkeavuudet ajatellaan epäpuhtaudeksi, ja poikkeavat Nazorakit lukitaan eristyksiin muusta kansasta”, 273 muisteli, ”Näin ollen, 007:n on myös ’epäpuhdas’, aivan niin kuin sinä, 16765 .”

16765 oli hiljaa. ”Aivan, siinä lepää meidän viimeinen toivomme. Myönnettäkööt, menneisyytemme liittyy jotakin jonka takia halusin kostaa 007:lle. Vierailuni liittyy siihen. Mutta, me tiedämme että imperiumin seitsemänneksi arvovaltaisin torakka on epäpuhdas asemaansa. Jos me saamme tiedon kaikkien tietoon, me saatamme vielä voittaa. Pahoin pelkään että myös 273:n tukikohta on asetettu radiohäirinnän alle…”

Nyt kaikki katsoivat 16765:ttä. He lähestyivät yhä enemmän edessä häämöttävää vuorta. Maa heidän allaan alkoi vähitellen muuttua kuusimetsästä kivikkoiseksi. ”Niin…” 273 aloitti, ”Mutta… Oletko yhtään ajatellut, että emme voi todistaa mitään ilman todisteita.” Tiedemies vilkaisi taas peilistään 16765:ttä, joka edelleen katsoi ikkunasta ulos. ”Ja jos 007:n ehtii kertoa kaikille Nazorakeille oman versionsa tapahtuneesta, uskoisiko meitä kukaan…” hän jatkoi.

”Kyllä sinun luulisi tietävän kuinka vainoharhaista tämä puhtaan rodun varjeleminen on, Lumipallo. Tarvitaan vain huhu, ja ylin taho menee paniikkiin. Uskokaa minua, ne tutkivat joka ikisen korkea-arvoisen nazon tausta sillä hetkellä”, 16765 vastasi.

273 oli hetken hiljaa. Nyt kolme muuta ryhmän jäsentä katsoivat vuorostaan valkoista tiedemiestä. ”… Tuo on kyllä totta…” hän myönsi, ”Mutta tietysti myös muukin johtoporras tietää asiasta, ja tekee kaikkensa pitääkseen asian salassa. Ajatelkaa mikä fiasko syntyisi, jos paljastuisi että hierarkian seitsemänneksi arvokkain Nazorak olisi epäpuhdas.” Kolme muutakin ryhmän jäsentä mutisivat ja nyökyttelivät.

”Kätöset nuo siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, päästäsi vievät tiedon muruset. Ei fiaskoista ole mitään väliä. Meidänkin aikanamme on saattanut sattua vaikka mitä fiaskoja, mutta kaikilta Pesässä asuvilta ne poistetaan mielestä. Ei johdon tarvitse pelätä maineensa puolesta”, 16765 puhui äänensävyllä kuin olisi opettanut pieniä nazorakeja koulussa.

Kaksikon väittely päättyi, kun Nazorakien vuoritukikohta ilmaantui näkyviin. Se oli rakennettu varsin vaikeapääsyiseen paikkaan, vuorenrinteestä työntyvälle kielekkeelle. Sinne ei päässyt muutoin kuin lentämällä, tai kielekkeen vasemman puoleiselta rinteeltä.

Tukikohta ei ollut kovin suuri. Se koostui vain kolmesta isosta rakennuksesta: oikealla monikerroksinen päärakennus, jossa jokaisessa kerroksessa sijaitsi yksi suuri nukkumasali. Päärakennuksesta vasemmalla oli työhalli, jossa olivat Nazojen työpisteet ja mekaanikkojen rakennushalli. 273:n labra ja hänen oma pieni asuinhuone oli siellä. Varasto sijaitsi päärakennuksen takana, aivan kiinni vuoren seinämässä hieman muita rakennuksia ylempänä. Päärakennuksesta ja työhallista johti betoniset portaat helikopterien laskeutumisalueelle, jonne kapinallisten alus laskeutui.

Lumi pöllysi laskeutumisalustan ympärillä, kun musta helikopteri laskeutui varovasti maahan. Sen kyljessä oleva pitkä ovi vedettiin auki ja kapinalliset laskeutuivat maahan. Torakoiden astuminen koneesta pois oli hidasta ja vaivalloista heidän saamien vammojen vuoksi. Radiosta vastannut 2844, joka ei ollut lainkaan vahingoittunut, auttoi kolmea muuta toveriaan pois kopterista, kun 273 astui ohjaamosta ulos. Hän katseli edessään olevaa tukikohtaa. Ketään ei liikkunut ulkona kovassa pakkasessa. Kaikki olivat vielä töissä rakennushallissa, juuri niin kuin 273 oli toivonutkin. He voisivat vähin äänin hiipiä hänen labraansa miettimään seuraavaa siirtoaan.

Mutta sitten valkoisen Torakan valtasi haikeus ja suru. Hän ei voinut poistaa mielestään tosiasiaa, vaikka kuinka haluaisikin. Hän oli nyt rikollinen, osana suurinta rikosta Nazorakien historiassa: Nazorak-johtajan salamurhayrityksessä. Jos hänet löydettäisiin, hänet tapettaisiin tai teloitettaisiin, tai hänet lukittaisiin hänen koko loppuelämäkseen pakkotyöhön kaivoksiin, mutta 007:n tuskin olisi niin armollinen. Hän kuolisi. Hän ei enää ikinä näkisi Mt. Ämkoon ylväänä hohtavia rinteitä. Hän ei koskaan näkisi auringon laskeutuvan punertavan oranssina horisonttiin. Hän ei koskaan voisi täyttää unelmiaan arvostetuimman tiedemiehen arvosta. Ja minkä tähden? Aluksi koston. Sitten kunnianhimon. Hän oli vaihtanut entisen elämänsä tuhoon, vaikka oli tiennyt, että riskit olivat liian suuret. 273 sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Hänet valtasi epätoivo.

Mitä tämä enää hyödyttää?!

Ennen pitkää agentit löytäisivät kapinalliset. Tiedemiehenä Jäätutkija tiesi, ettei heillä olisi paljoakaan mahdollisuuksia huippukoulutettuja agentteja vastaan taistelussa. Eli mitä heidän olisi pitänyt tehdä? Paeta jonnekin muualle? Heillä voisi olla paremmat mahdollisuudet saaren eteläisillä alueilla. Mutta olisivatko he turvassa sielläkään? Etelässä he joutuisivat Nazorakien ja Klaanilaisten tulilinjalle. Ja miten he pärjäisivät pakolaisina? He joutuisivat olemaan koko ajan liikkeellä, eivätkä he voisi ikinä pysähtyä hetkeksikään. Kaikkia noita kysymyksiä 273 mietti päässään.

Mutta sitten jokin sai valkoisen Nazorakin huojentumaan. Hän tajusi, ettei ollut liittynyt kapinaan vain itsekkäistä pyrkimyksistä. Hän oli myös osittain halunnut muuttaa Nazorakien elinolosuhteita. Hän oli halunnut tasa-arvoa ja oikeutta. Hän oli halunnut vapauttaa työläis-Nazorakit sorrosta. Jos salamurha olisi onnistunut, Nazorakit olisivat saattaneet aloittaa vallankumouksen. Mutta jos kukaan ei saisi tietää heidän yrityksestään, kaikki oli mennyt hukkaan. Mutta jos kaikki tietäisivät ja kapinalliset tapettaisiin, pidettäisiinkö heitä pyhimyksinä? Jatkaisivatko jotkut rohkeat Nazorakit vapauden tavoittelua? Siinä tapauksessa, kaikki ei olisi ollut aivan turhaa. Heidät tultaisiin muistamaan aina siitä, että he olivat sysänneet lumipallon liikkeelle, joka alamäkeä vieriessään kasvaisi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Näin ollen, 273 olisi voinut kuolla ylpeänä itsestään.

”Tule jo!” 16755:n huuto keskeytti tiedemiehen ajatukset. Kaikki muut olivat jo laskeutuneet kopterista ja odottivat Jäätutkijaa. 273 kiiruhti heidän luokseen ja piteli aristavaa reittään. He kävelivät nopeasti rakennukseen ja 273 ohjasi heidät omaan labraansa. Tutkimustuloksia ja piirustuksia makasi pöydillä ja likaisia koeputkia ja keitinastioita, joissa oli valmistettu erilaisia liuoksia, odottivat pöydällä pesemistä. Kapinoitsijat etsivät itselleen paikan joko pöydiltä tai lattialta johon istua. Ainoa haavoittumaton 2844 tutki toveriensa haavoja. Hän oli porukan lyhin ja hintelin Torakka. Hän oli muita ehkä lähes päätä lyhyempi. 16754 piteli irvistellen vasenta kättään, jonka 007:n Zamor oli lävistänyt.

”Näyttää aika pahalta”, kirjanpitäjä totesi, ”haavat täytyy puhdistaa ja sitoa.”

273 käveli reittään arastellen huoneen oven vieressä olevan valkoisen lääkekaapin luo ja penkoi sen sisältöä. Hän löysi sideharsoa ja kipulääkkeitä, ja ojensi ne kaikki 2844:lle. 273 penkoi vielä kaappia etsien jotain.

”Eih!” hän voihkaisi, ”Desinfiointiaine on loppu.”

Hän ja kirjanpitäjä tutkivat kaikki huoneen kaapit, mutteivät löytäneet mitään korvikkeeksi kelpaavaa.

”Äh, minun pitää käydä hakemassa toisesta lääkekaapista, sitä.” tiedemies sanoi. ”Pysykää te täällä ja olkaa hiljaa.” hän käski neljälle muulle Torakalle. Nelikko nyökkäsi ja 273 poistui käytävälle. Hän käveli nopeasti käytävää pitkin, ettei kukaan näkisi häntä. Hän meni työhallin eteisaulaan, jossa lääkekaappi sijaitsi. Tiedemies oli juuri tarttumassa kaapin kahvaan, kun kuuli raskaan ulko-oven avautuvan. 273 säikähti ja kääntyi katsomaan tulijaa.

”Hei.” Ovensuussa seisonut 2905 tervehti.

273 huokaisi helpotuksesta. ”Ai, hei… Eikös sinulla ole töitä tähän aikaan?”

Juippi hieroi olkapäitään ravistaakseen lumihiutaleet niiden päältä. ”Joo, mutta minun piti hakea varastosta laatikollinen M20-ruuveja. Olivat päässeet loppumaan.” mekaanikko ravisti kainalossaan kantamaa pahvilaatikkoa. 273 oli iloinen nähdessään ystävänsä ja saadessaan muuta ajateltavaa päivän tapahtumista. Mutta iloisuutta ei kestänyt kauaa. Hirveä tunne valtasi valkoisen tiedemiehen. Jotakin kosteaa valui hänen jalkaansa pitkin alaspäin. Hänen reidessään oleva haava oli auennut.

”Mutta missä sinä olit tänä aamuna? Sinua ei näkynyt edes huoneessasi.” Juippi kysyi. 273 siirsi varovasti vuotavan jalkansa toisen taakse, ettei 2905 näkisi vihreää verta.
”Ehm, minun piti taas käydä Pesässä asioilla”, hän selitti.
”No sinähän ravaat siellä nykyään jatkuvasti”, ruskea mekaanikko ihmetteli, ”Jaa, mutta pitänee palata takaisin töihin. Heippa.” Juippi heilautti kättään hyvästiksi.
273 kääntyi taas avatakseen lääkekaapin, mutta sitten huusikin 2905:n perään. ”Hei Juippi. odotas!”
Tiedemies yritti näyttää mahdollisimman normaalilta kävellessään 2905:n luo.
”Tuota, sattuisiko sinulla olemaan mitään alkoholia nyt mukana?”
Mekaanikko katsoi valkoista Nazorakia ihmeissään. ”Tietysti”, hän sanoi ja kaiveli selkäreppuaan, ”Mutta ethän sinä yleensä tähän aikaan juo.” Hän virnisti ojentassaan hopeisen taskumattinsa 273:lle.
”Ei se tule juomiseen. Minä tarvitsen sitä yhteen kokeeseen ja omasta laboratoriostani se on loppu”, Jäätutkija selitti.

”Jmaa. No senkun. Kunhan tuot sen matin takaisin, kun et enää tarvitse sitä.” Juippi kääntyi lähteäkseen.
”Joo, minä palautan tämän”, 273 sanoi ja vilkaisi pulloa. Hyvä. Tämä aine on ainakin sata kertaa parempaa kuin joku desinfiointiaine, hän ajatteli ja palasi labraan, missä muut odottivat.

Nazorak-pesät

007:n väliaikainen toimisto oli samanlainen kuin suurin osa Nazorakien johdon huoneista. Se oli avara metallisen ja teollisen tuntuinen yksinkertainen tila. Raskas suorakulmion muotoinen pöytä oli huoneen keskellä. Toisella puolella istui mustahaarniskainen 007 tietokone ja paperinippu vieressään. Vastakkaisella puolella oli kaksi tuolia. 219 istuskeli niistä toisessa jalat ristissä. Oli aivan hiljaista, sillä kumpikin odotti kokouksen kolmatta osanottajaa.

219 oli laiha, tumman ruskea Nazorak. Hän oli pukeutunut Tiedustelun agenttien mustaan virkapukuun ja hän oli kiillottanut puvun napit ja rinnassaan olevat arvomerkit kiilteleviksi lamppujen kelmeässä valossa. Kädessään hän piti valkoisia hanskoja. Päässään hänellä oli tumma, ehkä aavistuksen verran sinisen sävyinen, se riippuu tietysti valaistuksesta, koppalakki. 219 pyöritteli sauvaansa sormiensa välissä.

Oveen koputettiin napakan terävästi, minkä jälkeen se aukesi ja sisään astui kapteeni 666. Hän seisahtui pöydän eteen, vilkaisi 219:ää sivusilmällä ja käänsi sitten päänsä kohti tiedustelupalvelun johtajaa murahtaen: ”Kutsuitte?”

”Aivan, minä kutsuin. Istukaa alas”, 007 sanoi täysin neutraalilla äänensävyllä. 666 istuutui, ja Tiedustelupalvelun johtaja aloitti.
”Minä haluan teidät kaksi johtamaan erästä salaista operaatiota.”

219 lopetti sauvansa pyörittelyn ja laski sen syliinsä. Hän katsahti viereensä istunutta 666:tta ja kääntyi katsomaan tiedustelun johtajaa. ”Millaisesta tehtävästä on kysymys?” ruskea Nazorak kysyi, ”Oletan, että kyseinen tehtävä on todella tärkeä, kun meidät molemmat on kutsuttu tänne.” 219 hymyili. Hänellä oli usein tapana virnistellä omaa omahyväistä hymyään.

007:ää ärsytti 219:n virnuilu, mutta hän ei näyttänyt ärtymystään ulospäin. Sen sijaan hän käänsi tiekoneen näytön kahta vierastaan kohti. ”219 tietääkin tästä jo jotain, mutta kapteeni ei” hän sanoi. Ruudulla näkyi kuvaa käytävästä, jossa pieni ryhmä ruskeita nazorakeja ammuskeli vartijoiden kanssa. Hän antoi kaksikolle hetken aikaa reagoida näkemäänsä.

”Onko tämä kapina?” 666 tiedusteli tiedustelupalvelun johtajalta hyytävällä äänensävyllä.

”Se oli kapina. Tai pikemminkin se oli säälittävä kapinayritys. Tuo joukko kuitenkin onnistui siinä määrin, että onnistuivat pakenemaan. He piileskelevät tutkija 273:n laboratoriossa vuorilla. Paikka on eristetty. Emme tiedä tarkkaan millaiset puolustukset heidän tukikohdassaan on. Tämä 273 on lahjakas keksijä”, 007 selosti. Hän vaihtoi ruudulle näkymään turvakamerakuvaa valkoisesta nazorakista ampumassa kädestään jäätä.

219 näytti hämmästyneeltä katsoessaan tietokoneen ruutua. Hän otti sauvansa ja nojasi sen varassa lähemmäksi tietokonetta kuin varmistuakseen, että kuvassa oleva albiino oli 273. ”273?” hän kysyi hämmentyneenä. Mutta sitten hän pyyhki hölmistyneen ilmeen kasvoiltaan. ”Hmm, mielenkiintoista… Olen aina kyllä tiennyt, että Jäätutkija on turha tapaus, mutta en olisi osannut arvata, että sillä tiedemiehellä riittäisi rohkeus yrittää kapinaa. Tai sitten hän on vain äärettömän tyhmä.”

”Meidän täytyy kitkeä kapinan siemenet koko kansan sydämestä. Meidän täytyy puhdistaa isänmaamme nimi niiden mielistä, jotka epäilevät sen voimaa ja kunniaa. Meidän täytyy osoittaa noille petollisille yhteiskunnan vihollisille, että heidän yrityksensä oli turha ja vailla kunniaa. Ehdotan, että heidät teloitetaan näyttävästi koko kansan edessä!” kapteeni julisti.

”Kenraali sanoi minulle ainoastaan, että heistä on hankkiuduttava eroon. Joten jätän teille sen päätöksen siitä tapatteko heidät heti vai vangitsetteko teloitusta varten”, 007 vastasi 666:n pauhaamiseen. ”Ja nyt tehtäväänne. Te eliminoitte tämän kapinapesäkkeen. Saatte täysin vapaat kädet siinä, miten te sen teette. Tiedustelupalvelun erikoisryhmät ovat käytössänne. Mutta toimikaa nopeasti. Älkääkä aliarvioiko sitä tiedemiestä, sen aseet ovat vaarallisia”, hän jatkoi puhumistaan. Hän antoi kuulijoilleen hetken aikaa sulatella kuulemaansa. ”Onko teillä kysymyksiä?” hän kysyi lopulta.

”Eeei lainkaan”, 666 lausui virnistäen julmasti.

219 vastasi kapteenin virneeseen. ”Loistavaa.”

”Ai niin”, 007 sanoi vielä yllättäen kaksikon ollessa jo lähdössä. ”219, tuo minulle 273:n jäähanska. Haluan sen huipputiedemiestemme käsiin”, hän sanoi määräävällä äänensävyllä.

219:n suu venyi inhottavaan virneeseen. ”Selvä, arvon 007. Voitte olla aivan huoleti.” ruskea Nazorak kääntyi oven suussa, ”Tulen henkilökohtaisesti repimään sen hänen kylmistä kuolleista käsistään.” 219 ja 666 poistuivät käytävään.

[spoil]Pave teki tästä suuren osan. Sen lisäksi Juoppo sekä Manu tekivät osansa.[/spoil]

Retro

Hildemar 46: Manun strateginen siirto

Kommentoi

Daxia

Syväläisen vertahyytävä kurlaava kirkuna kantautui vettä pitkin kauas ja saavutti lajitovereiden kuuloelimet auttaen nämä paikantamaan toverinsa.

Ahaa, vai että Inutilis oli nimi. Missä ystäväsi ovat? Kuka ei ole heidän joukossaan juuri nyt?

Syväläispartio ui paikalle häiritsevän nopeasti ja näki yhden kaltaisensa vilkuilevan pimeään onkaloon vihreän merilevän keskellä. Vedessä oli muutenkin pimeää, mutta pimeän pimeä luola epäilytti.
”Mitä näit, Inutilis?” yksi kysyi syväläisten omalla kielellä.
”Mitä näin”, puhuteltu sanoi ikään kuin maistellen sanoja. Sitten hän värähti. ”Hirnlos meni tuonne…”
Puhuessaan Inutilis osoitti luolaa, ja muut katsoivat sormen osoittamaan suuntaan hämmentyneenä.
”Meni luolaan?”
”Tai ei mennyt… hänet vedettiin sinne… Ja hän kirkui. Minä vältin lonkeron.”
”Menemme sisään.”
”Menkäämme”, Inutilis sanoi. Syväläiset alkoivat vajota yksi kerrallaan luolaan aseet edellä, mutta Inutilis viivytteli ihmeen kauan.
”Näkyykö sitä makutaa?” hän huikkasi. ”Tai Hirnlosia?”
”Ei täällä taida mitään olla”, joku heistä sanoi.
”Katsokaa nyt vielä tarkasti, minäkin tulen sinne”, Inutilis sanoi perääntyen luolan suulta. Pienen pieni välähdys sai syväläiset kääntymään nopeasti luolan suuta kohti katsomaan, mutta liian myöhään. Koko luola romahti heidän niskaansa ja heille jäi hädin tuskin tilaa hengittää. Joku saattoi kuollakin, kukaan ei ollut varma.
”Inutilissssrggghh!” joku korisi. ”Apuarggh!”
Inutilis soi itselleen julman hymyn.
”Kuulkaa mereneliöt, nämä kalansilmät ovat hirveitä”, tämä sanoi kyhnyttäen kylkeään. ”Kaikki menee sotkuksi, kun valon lisäksi näkee SEKÄ infrapuna- ETTÄ ultraviolettisäteilyn.”

Kalanomainen Makuta Nui jätti kuolevat syväläiset luolaan ja kiirehti Daxian merijoukkojen kohtaamispaikkaan. Kivistä merenpohjaa satunnaisesti potkiva ja surkeasti räpeltävä Manu pääsi perille muutamassa minuutissa ja otti tavoitteekseen saada niin surkean valituksen aikaan kuin mahdollista.
”Apua! Apua! Kokonainen ryhmä jäi loukkuun luolaan, kun se katala makuta hyökkäsi ja pääsi pakoon!”
Vihreät niljakkeet huolestuivat todenteolla ja lähettivät ison pelastusryhmän.
Nyt täytyy etsiä jostain kulkupeli.

Manun toiveet täyttyivät, kun hän äkkäsi suuren sukellusveneen, joka syväläiset tuntien olisi nopea kuin mikä. Se vain sattui sisältämään ainakin viisi vartijaa. Oli strategisen siirron aika. Manu uiskenteli merkityksettömän näköisenä muina miehinä aluksen luokse ja alkoi tutkia polttoainesäiliöitä.
Jos yksikin pamahtaa, väki lähtee varmasti ulos ja äkkiä…
Hän pystyi kuulemaan miehistön puheen melko selvästi oven ollessa auki.
”Kuulitko jo vankilakapinasta?”
”Missä tynnyrissä sinä olet ollut viime päivät, jos vasta nyt kuulit itse? Totta kai olen.”
”No siis, se yksi makutahan pakeni. Kuulemma korkealla tappolistalla.”
”Miksi näitä ylipäätään tapetaan?”
”Kai liian vaarallisia elossa tai jotain.”
Turhanpäiväistä höperrystä. Nyt, tämä kyllä nappaa tulen, kunhan vähän raotan peltejä.
”Ja moni sai surmansakin. Myös moni vanki, tappelu oli kuulemma kova.”
”Joo, joo. Tiedetään. Jotain uutta?”
”Jaa, no kuulemma joku auttoi pakoa ulkoapäin. En tiedä sitten, kuka. Kuulemma moni tärkeä agentti on nyt palannut tänne tämän tapauksen takia. Eikä siitä toki kerrota julkisuuteen mitään.”
”Ahaa, no me tiedämme.”
”Koska meidän täytyy, idiootti. Kai meille nyt kerrotaan, kenet meidän pitää saada kiinni.”
”Makuta voisi olla kuka tahansa meistä! Se voisit olla sinä, se voisin olla minä. Se voisi olla jopa –”
”Hei, laitas tuo ase pois. Hänen päätään ei tarvitse ampua tohjoksi.”
”Mutta se on ilmeistä! Hän on makuta!”
”Typerykset, tämä ei ole leikkiä.”
Hiljaa mielessään Manu hihitti. Se voisin ollakin minä.
Hän jatkoi polttoainesäiliön sabotoimista.

”No joo, keitä tänne nyt on tullut?”
”Kuulemma Tobduk palasi viime retkeltään.”
”No se olisi ilmeisesti saanut teloitushommia muutenkin, ikävä kaveri. En pidä hänestä.”
”Varokaa, pojat. Seinillä on korvat.”
”Joo, ja Axonn ja Brutakakin kuulemma tulivat. Minä en edes tiedä, mitä ne tekevät työkseen, ovat vain jossain. Liian salaista, kait.”
Manu pysähtyi sijoilleen.
Brutaka kuulostaa tutulta.
”Heh, naamiopellejä kaikki. Minun pärstäni on kaunis.”
”Aina niin itserakas, etkö sinä ikinä opi, että ulkonäöllään ei ole syytä leuhkia, jos naamassa kasvaa viisitoista suurta paisetta?”
”Älä viitsi, olen silti kauniimpi kuin sinä, ja se on jo paljon se.”
”Naamiopellet ovat teitä kaikin puolin parempia, muistakaa hierarkia.”
”No niillä on kaikkia hienoja voimia.”
Brutaka, Brutaka. Taisi tehdä töitä Makutain veljeskunnalle joskus.
”Joo, Axonnia ei huijata hevillä.”
”Heh, no ei ketään muutakaan sinun aivoillasi!”
”En minä sitä tarkoittanut!”
”Brutakan naamio on hienompi. Sehän voi vaikka…”
”Hyss nyt siitä naamiosta. Ei siitä saisi puhua. Sehän voi aiheuttaa vaikka naamiokateutta Botarissa tai jotain.”
”Heh, joo. Olmak on niin OP, että aika moni vaihtaisi päänsä siihen.”
”Sinäkö? Minä en ainakaan kuolisi jonkin naamion takia.”
Olmak!
”No jos sen niin ajattelee. Mutta jos saisin valita päättömyyden ja sinun kasvojesi välillä, valitsisin kuoleman.”
”Nyt alat mennä liian pitkälle!”

Brutaka, Olmak. Kuulostaa täydelliseltä. Ja tästä tankista saa mainion harhautuksen.
Makuta sytytti.
”HEI, JOSSAIN PAUKKUU.”
”SE ON TÄSSÄ, IDIOOTTI. TÄMÄ VENE RÄJÄHTÄÄ.”
”POISPOISPOIS ÄKKIÄ.”

Manu oli jo kaukana.
Matoro the Blacksnow, toivottavasti saat tietää, mitä kaikkea teen puolestasi. Tai voisin tehdä. Itse pääset helpolla minun ohjeideni mukaan.
Manu otti jälleen pienen hämähäkin muodon ja jätti ison osan massastaan lojumaan mereen.
Aika hieman hienovaraistella.

Retro

”Minä muistan”

Kommentoi

Sielussa

Eivät antaneet sitä minulle… typerykset. Eivät tiedä mitä tekevät. Hidastavat minua ja parempaa maailmaa. Pakko tehdä jotain. Kun vain muistaisin. Muistaisin loputkin yksityiskohdat. Koska minä olenkaan unohtanut? Kun vain…

Kuka edes uskoisi minua? Olen uusi täällä Auttaisiko Creedy? Auttaisiko hän minua? Hän on ollut täällä pitkään, mutta silti… ei. Hänen sanansa ei riitä. Tarvitaan jotain isompaa.Ehkä… ehkä voisin viedä sen väkisin?

Se kuuluu minulle. Se kuuluu… luojalle. Mutta en pärjäisi yksin…

Evät he sitä voi ymmärtää. Ei kuulaa kukaan muu kuule.

Yritä mieli, yritä. Miksi en voisi vain muistaa?

Hetkonen… niin tietenkin.

Kaikki on päässäni. Olisi pitänyt kuulla sen sanoja. Nainen kuulassa kuiskuttaa totuuden.

Apujoukot. Totta kai minulla on apujoukkoja. En minä yksin ole. En ole koskaan ollut. Luoja on pitänyt siitä huolta…

Missä ne ovat. Tulossa? Kun vain muistaisin.

Kyllä. Nyt minä ymmärrän. Minä muistan. Se vanha toa tiesi, mistä puhui. Nurukan tiesi.

Mutta muistaako hänkin?

Tiedän, mitä minun pitää tehdä.

Retro

Herra Peelo

Kommentoi

Klaanin linnake

Peelo oli saapunut pieneltä labravisiitiltään takaisin Klaanin ilmapiiriin. Häntä hieman säälitti se, että labra meni maan tasalle. Tai no, maan alle, koska sehän oli maan alla. Peelo käveli linnakkeen käytävää pitkin kunnes pääsi oman huoneensa ovelle. Juuri kun hänen kätensä oli saanut otettua oven kahvasta kiinni, hän muisti jotain. Hänellä ei ollut hajuakaan missä hänen avain oli. Peelo kuitenkin nappasi kahvasta kiinni ja väänsi sitä epämääräisen hitaasti alaspäin, kuin hän olisi ollut murtohommissa.

Se oli jäänyt auki. Hyvä niin.

Peelo työnsi oven auki, ja pysähtyi ovensuuhun katsomaan pölyn täyteistä huonetta. Huoneessa oli muun muuassa pöytä jonka takana oli tuoli, tyhjä kirjahylly, vaatekappi, ylimaallisen pehmustettu sohva jonka edessä oli pieni jakkara jalkojen lepuuttamiseen, ja sohvaa vastapäisessä seinässä oli takka. Takassa oli vieläkin muutama polttamaton puuklapi. Eihän Peelo mekaanisuutensa takia pahemmin takkaa tarvinnut, mutta hänestä se oli oiva tunnelmanluoja.

Peelo otti tarvittavan määrän askelia vaatekaappia kohti, ja avasi sen kummatkin ovet sepposen selälleen. Kaapissa oli silinterihattu ja hännystakki. Peelo ei tiennyt miksi hänellä oli sellaiset, hän ei edes muistanut mistä oli mokomat läytänyt.

”Hmm.”

Peelo tarrasi hännystakista kiinni ja veti sen ylleen. Sopi kuin nakutettu. Sen jälkeen hän otti, ei, heitti silinterihatun ilmaan ja siirtyi sen alle. Tyylikkäällä heitolla päähine mätkähti lattialle.

”…”

Peelo nosti hatun maasta, pudisti siitä pölyt ja laittoi sen päähänsä. Tämän jälkeen hän suorastaan syöksähti pöytänsä luo, ja avasi siitä pienen lipastoluukun. Sieltä löytyi yksi tulitikku. Peelo nosti tulitikun käteensä ja syöksyi takan luo. Nopealla heilautuksella hän raapaisi sitä takan reunaa vasten ja se syttyi tuleen. Peelo heitti sen takkaan, ja pölyntäyteinen takka ja sen puuklapit roihahtivat komeisiin liekkeihin. Tässä vaiheessa Peelo tajusi että hän olisi voinut käyttää kädessään olevaa liekinheitintään. Väliäkö hällä, Peelo tuumasi.

Hän sulki huoneen verhot ja sammutti valot, antaen roiskuvien liekkien levittää lämpimän valonsa huoneen joka kolkkaan.

Peelo istui sohvalle. Hän tunsi itsensä hienostuneeksi herrasmieheksi. Enää puuttui vain sikari jolla pölläytellä huoneen ilmoille hienoja savupössähdyksiä. Hänellä tosin oli kaasunaamari päässään, joten sen suodattimista pöllähtelevät vihreät savut saivat ajaa sikarin homman.

Tunnelmaa parantaisi joku jolleka puhua. Peelolla tosin ei ollut ikinä aikaa tutustua kehenkään, joten veljeskunnan tehtävälläkin hänellä oli ollut jossain määrin ulkopuolinen olo. Pitäisi viettää enemmän aikaa Klaanin linnan sisällä, Peelo tuumasi.

Tehtävää muistellessaan hän tajusi kuinka nopeasti hänellä tuli tylsää ilman mitään fiksua tekemistä. Peelo kurkotti vieressään olevaa kirjahyllyä kohti, ja nappasi ensimmäisen käteen sattuvan kirjan. Siinä vaiheessa hän tajusi että hänen käteensä ei sattunut kirjaa ollenkaan, koska hylly oli typötyhjä.

”Hrmh, pitäisi käydä hankkimassa jotain kirjoja tuonkin täytteeksi”, Peelo ärähti. Juuri kun hän oli päässyt mukavaan asentoon sohvan pehmeään syleilyyn. Hän työnsi itsensä väkisin ylös sohvasta ja suuntasi ikkunalleen. Hän avasi verhot ja katseli sitä osaa Klaanin pihamaasta jonka hänen ikkunansa kautta näki.

Peelo päätti lähteä huoneestaan pienelle kävelylle Klaanin pihamaalle. Hän voisi hankkia vähän kirjoja hyllyn täytteeksi ja hommata monokkelin asukokonaisuuteen mukaan.

Retro

Hildemar 45: Artidax ja Daxia

Kommentoi

Arkkienkeli

”Jäämme tähän”, sanoi Abzumon ääni pallomaisen huoneen keskipisteessä pilarin nokassa sijaitsevasta valtaistuinmaisesta tuolistaan. Huoneen seinät olivat täysin sileä suuren pallon sisäpinta, niin tummaa harmaan sävyä, että melkein näytti mustalta. Hienovarainen kiilto paljasti materiaalin jonkinlaiseksi metalliksi. Pallo oli säteeltään kymmenisen metriä. Abzumon kummallakin puolella oli pallossa oviaukko, joissa kummassakin seisoi musta insinööri odottamassa ohjeita.
”Jäämme tähän vuorokaudeksi. Minun täytyy hoitaa asioita, ennen kuin jatkamme määränpäähämme.”
Vastapäätä Abzumoa oli suuri näyttöruutu, joka välitti tällä hetkellä kuvaa alla olevasta saaresta. Karun kallioinen saari oli vahvasti tuliperäinen – ainakin siltä vaikutti – ja jotkin alueet rannikosta näyttivät ylhäältä katsottuna jopa mustilta.
”Tuossa saaressa on jotain pahasti pielessä”, makuta mutisi hiljaa itsekseen. ”Aistin jotain. Jonkin läsnäolon. En ole pitkään aikaan tuntenut tällaista.”
Abzumo painoi nappulaa istuimensa edessä olevasta komentopaneelista, ja näytölle ilmaantui informaatiota saaresta.
”Artidax”, Abzumo maisteli saaren nimeä. ”Enpä ole koskaan käynyt täällä näin etelässä.”

Seuraavaksi Abzumo näppäili joitain nappeja, ja kuva vaihtui näkymäksi hänen nazorakpesissä sijaitsevaan laboratorioonsa. Ilmeisesti huomattuaan mestarinsa kuvan yhdellä laboratorion näyttöruuduista Harmaa Aine kiirehti tervehtimään Abzumoa.
”Tervehdys, Aine. Eteneekö suunnitelma odotetusti?”
”Kyllä se etenee. Pesässä on sattunut jänniä asioita poissa ollessanne, herra”, Aine vastasi salaperäisesti.
”Vaikuttavatko ne minuun jotenkin?”
”No, eivät?”
”Sitten minun ei tarvitse tietää niistä. Tärkeintä on nyt suunnitelma. Odotan tämän saaren yllä vuorokauden, ennen kuin jatkan Nimdan luokse. Tarkkailen tilannetta.”
”Klaanilaiset huomaavat asian pian ja tehnevät sille jotain.”
”Hienoa, Aine. Otan pian uudelleen yhteyttä.”
”Mainiota, herra.”
Näyttöruutu pimeni.

Abzumo istui rauhallisesti paikallaan ajatellen. Mikä häntä voisi estää? Klaanilaiset eivät ikimaailmassa ehtisi hänen peräänsä purtilollaan.
”Niin, tosiaan”, makuta tuumaili. ”Athisteista ei ikinä tiedä. Mutta heistä ei myöskään ole minulle vastusta, olipa minulla siru tai ei.”
Makuta alkoi nauraa. Hän nauroi athisteille, hän nauroi klaanilaisille, hän nauroi maailman typeryydelle ja sille, miten se yritti vastustaa häntä.
”Minä voitan, Aine. Minä voitan.”

Daxian selliosasto

Se tapahtui. Koko Daxia kaikui hälytyssireenien äänistä, kun vangit murtautuivat kaikkialla selleistään. He olivat saaneet ulkopuolisten apua – äärimmäinen takaisku Mata Nuin ritarikunnalle.

Makuta Nui avasi hitaasti silmänsä, kun valoja syttyi heidän käytävässään. Manun selliin valo ei juuri ulottunut, mutta nyt hän näki, kuinka vastapäisessä sellissä Zimblr hymyili pahansuovasti.
”Muista, mitä kerroin”, olento sanoi, ja Manu ei saanut ajatuksiaan irti muhennoksesta. Vaaran hetkellä ajatukset sinkoilivat sinne sun tänne.

Pian meteli voimistui ja esiin marssi kolme raavaan näköistä hahmoa: vortixx, skakdi ja steltinpeikko. Nämä alkoivat pörrätä Zimblrin oven kimpussa ja pitkien ponnistelujen jälkeen saivat sen auki steltinpeikon käytettyä valtavaa moottorisahaa.
”Makuta Nui”, Zimblr mainitsi tuijottaen yhä Manua tämän istuessa sellinsä punkalla. Katseet kääntyivät yksinäiseen makutaan, joka tuijotti takaisin.
”Me tapamme sinut”, vortixx sanoi julmasti. Manu nousi seisomaan ja tuli aivan kalterioven eteen tuijottaen vortixxia silmiin julmasti.
”Tuollainen roskaväki saa kuvitella, mitä huvittaa”, Manu tuhahti ja sylkäisi pitkänhuiskean hahmon kasvoille. Vortixx katsoi järkyttyneenä makutaa pyyhkien sylkeä kasvoiltaan ja yritti nopealla liikkeellä tarttua Manua kaksin käsin kurkusta. Makuta otti nopeasti kiinni käsivarsista ja taittoi niitä kaltereita vasten, kunnes kuuli käsivarsien luiden rusahtavan poikki. Vortixx parkui tuskissaan ja katsoi kaltereihin jumittuneita käsiään. Manu ei hymyillyt. Ei hiukkaakaan. Hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan pelkkää halveksuntaa.

Zimblr nousi omasta sellistään rikkoen loput kalterit omalla massallaan. Hän oli seisoessaan käytävässä melkein kuusimetrinen ilmestys ja hädin tuskin mahtui seisomaan suorassa.
”Valitan, ystäväiseni”, hän murahti vortixxille, ”mutta olet kostoni tiellä.”
Manu tiesi vallan hyvin, mitä tapahtuisi – aivan kuin olisi nähnyt sen joskus aiemmin tapahtuvan. Zimblrin annettua merkin steltinpeikko tarttui jälleen moottorisahaansa ja iski sen nyyhkyttävän vortixxin käsiin. Veri roiskui pitkin seiniä surkean olennon käsivarsien lentäessä irti. Tämä kaatui kuolleena maahan, ja steltinpeikko alkoi sahata Manun sellin ovea. Skakdi kauhisteli vieressä, kuinka toinen hänen tovereistaan kuoli.
Manu soi itselleen hymyntapaisen.
”Kostollasi on kova hinta”, hän sanoi ja risti kätensä rinnalleen. Zimblr rusautti rystysiään kuuluvasti moottorisahan äänen häiritsemättä, sillä steltinpeikko oli jo valmis.
”Tapa”, jätti komensi, jolloin peikko astui Manun selliin moottorisahallaan sohien. Manu perääntyi nurkkaan, jossa hänen sänkynsä oli, ja nousi vuoteen päälle. Steltiläinen yritti silpoa hänet moottorisahallaan iskiessään aseensa eteenpäin kohti makutaa, mutta tämä teki nopean liikkeen, jossa työnsi itseään seinää vasten ja samalla jaloillaan sänkyä eteenpäin. Sänky liikahti yllättävän nopeasti kohti steltiläistä, ja Zimblr tajusi makutan sahanneen jotenkin sängynjalat poikki aiemmin, jotta se lähtisi helposti liikkeelle.

Steltinpeikko sai sängyn jalkoihinsa ja menetti sahansa hallinnan. Ase lennähti voimalla Manun yläpuolelle seinään, ja makuta ehti väistämään sen alta sen pudotessa.
”Olisi jotenkin laimeaa tappaa sinut vessanpytyllä, eikö niin, steltiläinen?” Manu sanoi virnistäen demonisesti.
”Ei, en minä oikeasti halunnut”, tämä mutisi.
”Mitä, en kuule.”
”En halunnut tappaa! Tuo pakotti!” maassa makaava peikko kitisi osoittaen ulkopuolella seisovaa jättiä.
”Aivan, hän pakotti sellistään sinua karkaamaan omastasi ja hyökkäämään minun kimppuuni moottorisahalla”, makuta sanoi pilkallisesti ja tarttui moottorisahaan.
”Maista siis omaa lääkettäsi.”

Zimblr tuijotti hieman järkyttyneenä, kuinka steltiläinen päätti päivänsä menettäen päänsä. Skakdi pakeni toiseen käytävään.
”Aliarvioin sinut”, jättiläinen murisi.
”Monet tekevät niin”, Manu huohotti astuttuaan sellistä ulos.
”Mutta nyt saan tehdä sinusta selvää itse. Ja se on mukavaa hommaa.”
”Taatusti on. Mutta sinua ei onni nyt oikein suosi, mikäli uskot onneen.”

Zimblr ei vaivautunut vastaamaan vaan yritti suorastaan polkea makutan jalkoihinsa. Tämä väisti ja katosi Zimblrin omaan selliin.
”Pelkuri, tule tänne, jotta saan murskata sinut!”
Manu ei vastannut, vaan jäi selliin odottamaan. Zimblr kumartui ja työnsi nyrkkinsä selliin vain joutuakseen Manun väistämäksi. Toinenkin koura seurasi pariaan selliin ja alkoi kouria makutaa onnistumatta kuitenkaan.
”Eikö näkökenttäsi ole tarpeeksi laaja, kömpelö apina?” Manu ilkkui roikkuessaan katosta ja väistellessään satunnaisia siihen osuvia hyökkäyksiä.
”TAISTELE KUIN MIES SENKIN PELKURI.”
”Olen havainnut sen aika huonoksi keinoksi selviytyä ylivoimaiselta tuntuvaa vihollista vastaan.”
Raivoissaan jätti tunki päänsä sisään selliin ja huomasi tuijottavansa suoraan verenpunaisiin silmiin. Sitten hän tunsi silmitöntä kipua makutan tunkiessa kätensä hänen sieraimeensa. Hän tunsi päänsä sisällä hirvittävän tunteen, polttavan, pistävän, kaiken kaikkiaan tuskallisen tunteen. Hän nousi sellistä lyöden samalla päänsä kattoon ja yritti karistaa Manua pois päänsä kimpusta, mutta tämä väisteli hänen käsiään ja pysyi päänheilutuksesta huolimatta paikallaan. Viimeinen tuskan aalto saapui, ja lämmin tunne levisi Zimblrin koko pään läpi. Hän ei tosin enää tiedostanut tunnetta.

”Kuolleet eivät tiedosta”, Manu sanoi. ”Viimeinen sana on minun.”
Punaisen ruskeaa paksua nestettä valui ulos jättiläisen korvasta. Tämä huojui hetken paikallaan ja kaatui sitten rymisten maahan. Manu heittäytyi sitä ennen pois olennon pään päältä ja laskeutui lattialle yhtä kömpelösti kuin Zimblr.
”Kuvottavaa”, makuta sanoi väristen ja pyyhki kätensä jättiläisen mustaan vaatekappaleeseen. Nyt hän vasta näki kunnolla, millainen tämä oli: yhtä ruma kuin hän oli muistellutkin. Sininen suomuinen iho peitti koko ruumista kaikkialta, ja musta vaate peitti puolet alaruumiista sekä koko yläruumiin. Olennon jaloissa oli pitkät kynnet, joilla olisi voinut raadella tuhkakarhun.

Ja nyt olen nähnyt kaiken, Manu ajatteli. Hemmettiin täältä.
Hän lähti kävelemään käytävää poispäin kohti vankilassa möyryäviä taisteluja. Kukaan ei kiireiltään ehtinyt kiinnittää häneen huomiota. Manu tarkasteli osastoa, johon oli päätynyt: samat ruman harmaat seinät kaikkialla, luonnollisesti, ja samanlaisia sellejä joka puolella. Nyt vain kaikki ovet olivat auki ja vangit käytävillä taistelemassa ritarikuntalaisia vastaan. Hän voisi aivan hyvin kaikota.

Hän saapui hetken käveltyään ja erään hänen kimppuunsa hyökkäämistä yrittäneen vangin portaat alas heitettyään ovelle, josta mitä ilmeisimmin pääsi ulos tästä hullujenhuoneesta. Nyt se täytyi vain murtaa, mikä ei tosiaankaan olisi helppoa. Manu pohdiskeli hetken leukaansa jälleen hieroen, miten pääsisi siitä ulos, ja päätyi lopputulokseen, että tarpeeksi monen rikollisen heittäminen päin sitä kävisi muurinmurtajasta. Hän etsi katseellaan tarpeisiinsa sopivia rikollisia ja huomasikin ritarikuntalaisia paiskovan steltiläisen.
”Heikko mieli, helppo homma.”
Steltiläinen lähti kävelemään Manun suuntaan juuri parahiksi, ja makuta huudahti:
”Hei sinä siellä!”
”Makuta Nuiiirrggh! Kuolet nyt!”
”Ahaa, no minä en tunne sinua. Huomaatko tuon oven?”
”Sillä ei ole väliä, kosto on tärkein!”
Steltiläinen hyökkäsi päin Manua naurettavan helposti väistettävällä tavalla, jolloin Manu astui askeleen sivulle, ja asetti kätensä steltiläisen otsalle.
”Kuulet ääneni, ja sehän on oikein lumoava, eikö niin”, Manu sanoi hieroen peikon otsaa ja pidellen samalla tämän huitomista yrittävää kättä paikallaan. ”Sinä voisit rikkoa tuon oven ja päästä vapauteen.”
”Tosiaan, miten se rikotaan?” steltiläinen sanoi raukeasti.
”Katsopas hieman ympärillesi, ja löydät vaikka mitä, millä heittää sitä.”
”Joo, nuo ritarikuntalaiset ansaitsevat sen.”
”Jos he loppuvat, voit toki käyttää myös tovereitasi. Hehän ovat toisarvoisia pakosi rinnalla.”
Steltiläinen yritti vielä huitaista Manua kädellään, jossa tämä havaitsi olevan suuri veitsi. Makuta perääntyi taaksepäin ja nosti maassa makaavan vortixxin. Hän heitti sillä steltiläistä, joka tokeni ajatustensa muokkaamisesta nopeasti ja paiskasi vortixxin oveen.

Manu katseli hetken pahoinpitelynäytöstä ja totesi sen toimimattomaksi tavaksi avata oven.
Jotain muuta, mutta mitä?
Siinä samassa ovi pamahti auki itsestään. Manu hätkähti ja kaatui maahan. Tummia hahmoja alkoi tulvia ovesta sisään, ja Manu nosteli pari ruumista päälleen peittämään itsensä. Ritarikunnan joukkoja.

Yksi saapuneista sotilaista meni lähelle vankeja, jotka viimeistelivät viimeisiä vanginvartijoita, ja sanoi:
”Me tulemme rauhassa. Palatkaa selleihinne, niin teidän ei käy kuinkaan.”
Manun manipuloima steltiläinen hyökkäsi sotilaan kimppuun raivoisasti, jolloin muut tähtäsivät aseensa häneen ja ampuivat miehen kuoliaaksi. Muut vangit hyökkäsivät raivokkaasti nähtyään tapauksen, ja heitä alkoi kuolla tuleen. Näiden sotilaiden kanssa ei neuvoteltu.

Manu katseli ruumiiden alta sivusilmällä, vaikkei paljon nähnytkään. Kun meteli vaimeni siirtyessään taemmas käytäviin, Manu rohkeni liikuttaa ruumiita päältään.
”Älä liiku.”
Kuului aseen lataamisen ääni, ja Manu tiesi, että häntä osoitettiin sillä aseella.
”Nouse hitaasti ylös ja pidä kädet niskasi takana!”
Stereotyyppistä.
Manu nousi ja teki, niin kuin käskettiin. Hän katseli vangitsijoitaan eikä voinut todeta näiden lajeja haarniskojen läpi. Heitä oli kaksi, toinen tähtäsi häneen suurella zamorkiväärillä ja toinen katseli seuraavaan käytävään päin, jossa taistelua käytiin. Ovi oli yhä auki, täytyi vain odottaa hyvää tilaisuutta.

”Hei kaverit, ette ehkä usko, mutta Zimblr makaa kuolleena tuolla yhdessä käytävässä!” joku hihkaisi käytävästä, jonne toinen Manun vartijoista katseli. Uutiset kuultuaan Manua osoittava vartijakin erehtyi kääntämään päätään käytävän suuntaan, jolloin makuta teki siirtonsa: hän iski nyrkkinsä vartijan vatsaan tarttuen samalla kivääriin ja sai miesparan lentämään toista vartijaa kohti. Tämä alkoi ykskantaan ampua ja surmasi toverinsa. Hän ehti nähdä Manun vilahtavan ovesta ulos ja lähti heti perään.
Hitto, nämä pelaavatkin kovaa peliä, Manu ajatteli. Voi olla, että tämä ei mene aivan, kuten piti.
”Pysähdy tai ammun!” vartija huusi.
Manu ampui. Vartija oli odottanut sitä ja väisti. Sitten hän ampui itse takaisin, ja Manu ei ehtinyt väistää mutta suojasi rintakehäänsä omalla kiväärillään, joka räjähti heittäen makutan metrejä eteenpäin. Savunpöllähdys peitti takaa-ajajan hetkeksi, mutta Manu tunsi tämän nopeuden ja tiesi, ettei tämä olisi kaukana. Hän nousi heti ylös ja pinkaisi juoksuun antaen vauhtia siivillään, jotka olivat siihen asti olleet tiukasti hänen kehoaan vasten supussa. Hänen takaansa ammuttiin, joten hän laskosti jälleen siipensä, jotka olisivat mainio maalitaulu. Tuli kulma, ja Manu kääntyi nopeasti siitä ainoaan mahdolliseen suuntaan eli oikealle. Edessä häämötti avonainen ovi, josta näkyi taivas, joten Manu kiihdytti vauhtinsa äärimmäisyyksiin. Hän oli melkein ovella, kun sai osuman jalkaansa ja lennähti eteenpäin ulos ovesta.

Hän huomasi, ettei ovesta ulos lentäminen ollutkaan kovin onnekasta, sillä alla ei ollut maata – tai oli, mutta hän putosi kohti kymmeniä metrejä alhaalla päin olevaa maata.
Mikä ovi tuo on? hän hämmästeli järkyttyneenä ja muisti jälleen siivet. Häntä ammuttiin yhä, ja lento alkoi väistelynä. Hän näki Daxian linnoituksen ja huomasi ilmatorjuntatykit.
”Tämä ei mene ihan putkeen”, hän huokaisi. Oli aika tehdä äärimmäisiä ratkaisuja. Häntä tulitettiin joka puolelta, joten hän lensi ainoaan suuntaan, josta ei kohdannut vastustusta: mereen.

Makutan upottua mereen vartijat lopettivat jahtaamisen. Yksi poimi radiopuhelimen ja lausui siihen:
”Lähettäkää syväläisiä.”

[spoil]Liian vähän kuvailua, liikaa kerrontaa. Anteeksi siitä. Lisäksi, toivottavasti en rikkonut mitään, Snow.[/spoil]

Retro

Hildemar 44: Sysiyön kovis

Kommentoi

Ilmatila, Ilmaraptori

Bloszarin makaili sängyssä. Hänen pitäisi nukkua, mutta uni ei tullut ja muutenkin uni tuntui olevan hänelle vieras nykyään. ”Kun on neljää päivää valvonut, miten voisi oikein nukahtaa?” Toa ajatteli. Hänelle tuli mieleen se admin, Tawa, klaanin yökukkuja.

”Apua, olen muuttumassa Tawaksi…”

Joten Bloz siis nousi ja lähti öiselle kävelyretkelle tässä laivassa. Muut olivat höpisseet höyryvoimasta. ”Höyryvoima, heh.” Tulen Toa ei ollut ikinä käyttänyt sellaista. Mutta raptori oli kyllä hienosti suunniteltu ja rakennettu.

”Se Keetongu, vai kuka nyt onkaan, apulaisineen ovat erittäin taitavia rakentajia. Ja suurin teknologinen osa on tehty höyryllä, mikä on vakuuttava taidonnäyte.”

Toan kierreltyä vähäsen, hän tapasi Matoron, joka oli öisellä vahtivuorollaan.

”Iltaa Bloz mikset ole nukkumassa?”

”Ei väsytä. On muita ajatuksia. Esimerkiksi se Makuta. En oikein usko sen tyypin olevan iloinen, kun saavumme.”

”Tarkoitat Abzumoa?”

”Miksi kaikilla ei-niin-hyvillä-ja-ei-hyvällä-tavalla-hauskoilla-tyypeillä on vaikea nimi?”

”…”

”Tajuat pointin. Minusta se Makuta on jotenkin, ovela. Hän ehkä saattaa tietää, että tulemme ja valmistelee ansaa.”

”Kuule, minäkin tiedän sen. Mutta tiedän sen myös, että kyllä me hänet löydämme ja pelastamme ystävämme. Siinä samassa voimme pistää myös sen vanhan hirviönaaman katumaan, mitä teki.”

Mato oli itsevarma asiasta, Bloz ei yhtään. Toa päätti jättää yövartijan rauhaan ja jatkoi matkaa. Vähän ajan päästä tuli näkyville maassa lojuva 1034.

Tulen Toa tunsi suurta vihaa Nazorakeja kohtaan. Heidän takia Nutu oli kuollut ja Tronie vangittu. Mutta se ei hyödyttäisi mitään, vaikka Bloszar purkaisikin vihaansa tuohon Nazorakiin. Se nukkui.

”Herätys torakka. On asiaa.”

Torakka heräsi ja katsoi Toaa ihmeissään. ”Mitä sinä haluat?”

”Minä kysyn, sinä vastaat”, Bloz yritti kuulostaa ja näyttää vihaiselta, mutta se ei onnistu väsyneeltä.

”Tuo sinun ärtyinen kovistelija-juttusi ei mene läpi.”

Hitto, Toa ajatteli. ”Kumminkin, missä Rautasiipi on?”

”Mistä minä tietäisin? Jos et sattunut tietämään, olen kykkäillyt laivallanne jo aika kauan, ilman yhteyttä toisiin Nazorakiin. Se voi olla missä tahansa.”

”Aivan, niin tietysti”, Toa sanoi ja poistui. Matokaan ei ollut enää samalla paikalla, joten Bloz meni suoraan tutkimusretkelle.

Täällä voisi olla hylättyjä laitteita, joista voisin värkätä jotain hyödyllistä, mitä voisi käyttää pelasusretkellä, Toa ajatteli.

[spoiler=Loppuja]”Apua, olen muuttumassa Tawaksi” on Matoro TBS:n käyttämä lausahdus. Kaikki kunnia hänelle (kiitokset hänelle myös hahmon lainauksesta)

Ja Snow, älä hirtä minua 1034 käytöstä, jookosta?[/spoiler]