Seinän vieressä, viileyttä tarjoavan ilmanvaihtokanavan edessä, istui keltainen skakdi. Ilmeikäs olento näytti siltä, kuin hän olisi kompensoinut vaatimatonta harjaansa massiivisella leuallaan. Se ei kuitenkaan ollut näyssä erikoisinta, vaan sitä oli skakdin hyvin epätavallinen vaatetus. Violetti, skakdin ruumiinmuotoon pelottavasti mukautuva puvuntakki kiilsi salin kirkkaissa valoissa. Skakdin punainen solmio ja taskuliina sopivat täydellisesti tämän silmien vähintäänkin yhtä syvään väriin. Näky oli samanaikaisesti pelottavan tyylikäs ja ahdistavan huvittava. Killjoyn ja skakdin katseet kohtasivat hetkeksi. Molemmat olisivat voineet vannoa toisen näyttävän tutulta.
Kenraali Gaggulabio piti juhlista. Hän piti niissä tarjoiltavasta ruoasta ja juomasta. Hän piti muista henkilöistä. Etenkin sellaisista, joilla oli rahaa.
“Et sinä voi lähteä minnekään aristokraattijuhliin, mies! Meillä on operaation suunnitteleminen kesken!” Metorakk oli valittanut hänelle aiheesta, kun oli kuullut Kenraalin suunnitelmista.
“Metis, luotan kykyysi hoitaa sotilaallisia asioita vähän aikaa. Tämä on koko vuoden suurin tapahtuma koilliskulman diplomatian kannalta, ja minun pitää diplomatian suurmestarina totta kai käydä hiomassa kykyjäni”, hän oli vastannut sovittaessaan violettia pukuaan. Se oli näyttänyt hänen kakkosmiehensä mielestä kamalalta.
Eikä se ollut oikeastaan edes Metorakkin tyylitajuttomuuden vika. Se puku oli kamala, eikä kukaan edes yrittänyt väittää mitään muuta. Mutta ironisen kamala, Labio tapasi huomauttaa. Hän käytti sitä vain luodakseen sangen kovan kontrastin oman luontaista charmia hohkaavan zakazlaisen adoniskehon ja asukokonaisuutensa välille. Loppujen lopuksi, jos puku oli liian hohdokas, se saattoi sokeuttaa uhrinsa skakdin omalta viehätysvoimalta. Gaggulabio oli rehellinen mies ja pukeutui sen mukaisesti.
“Hoida se juttumme sen vahkin kanssa samalla, kun kerran menet Steltin suunnalle”, Metorakk oli muistuttanut häntä. Ah, kaikkien niiden työnantajien ja markkina-operaatioiden ilmassa pitäminen yhtä aikaa onnistui vain Gaggulabion kaltaisen luontaisen liikemiehen jonglöörintaitojen ansiosta.
“Tuon sinulle jotain kivaa tuliaisiksi Xialta”, kenraali oli luvannut ystävälleen. Metorakkin virneestä päätellen tämän mielikuvitus oli jo keksinyt sata uutta tapaa tappaa asioita.
Akbsklsdflsfldax oli melko vaatimaton valtavan xialais-steltläisen hupitukialuksen kelluvassa satamassa. Se oli kuitenkin vanha rehellinen purjelaiva, joka oli ansainnut nimensä sisällissodan verisinä vuosina, kun se oli johtanut legendaarista Vyöryvän Napalmitahtorakin rynnäkkö Satiaistenlahden meritaistelussa, missä antilegitimistien voima merellä tuhottiin lopullisesti.
Voi, se oli rakas laiva Gaggulabiolle. Se oli uransa aloittanut pienenä purjeveneenä, jolla hän tapasi purjehtia ympäri Zakazin silloin vielä olemassa olleita vesistöjä kiertelevänä leipurina. Kaikkialla kauniilla saarella laulettiin hänen herkullisista repijäkaladonitseistaan!
Sitten alkoi sota ja joet koostuivat vähemmän vedestä ja enemmän ruumiista, tuhkasta ja moottoripyörien palasista. Mutta vain huonojen moottoripyörien. Xialaiset muovipyörät, pohjoisen nynnyt levitaatiopyörät. Tosi Moottoripyörät, odinalaiset moottorihelvetit ja irnakkinohjukset, ei, niitä ei haudattu vanhoihin joenuomiin kaiken muun roskan sekaan. Ne saivat juhlavammat hautajaiset kuin valtaosa kaatuneista.
Oikeastaan se oli Labion mielestä aika typerää, jos totta puhuttiin. Hän ei ollut koskaan ollut erityisiä moottoripyörämiehiä. Kyllä, hänessäkin paloi se skakdien kromosomeissa piileskelevä filia voimakkaita kaksipyöräisiä ajoneuvoja kohtaan, mutta se ei ollut läheskään niin pinnalla kuin mitä se oli esimerkiksi vanhalla kunnon Metorakkilla.
Hän piti enemmän laivoista. Niihin mahtui enemmän asioita. Enemmän miehiä, enemmän kakkuja, enemmän rahaa. Ja olivathan ne nyt majesteettisia, jumalauta. Akbsklsdflsfldax oli kaunein asia maailmassa, se oli varma. Sen kauniisti kaareutuva köli oli kuin linnun lapaluu, sen lukuisat tykkiluukut oli muotoiltu kauniiksi rikkopintaisiksi ympyröiksi mukailemaan Zakazin kauniita rantoja. Sen purjeet olivat tuhansien uudelleenpaikattujen kankaanpalasten harmoniaa – kuin esimerkki yhtenäisyyden voimasta ja ystävyydestä.
Erityisen ylpeä Gaggulabio oli lipustaan. Siinä oli oranssilla pohjalla keltainen lieska, jonka edessä oli mehevä muffini.
Moni oli tulkinnut lipun palavaksi muffiniksi. Se ärsytti Labiota suunnattomasti. Miksi irnakkissa hän laittaisi lippuunsa palavan muffinin? Ei hän mikään imbesilli ollut. Lipussa oli liekki, joka symboloi pahamaineisten Labion Lieggimiesten toimintatapaa, mutta sen edessä oli muffini – se kuvasi sitä, miten leivonnaiset olivat kuitenkin kaikesta ryöstämisestä ja polttamisesta huolimatta aina se, millä oli etusija herkän skakdikenraalin sydämessä.
“Oikein hyvää aratyghinkreemiä”, skakdi maiskutteli motamarjapiirasta. “Pidän eritoten siitä, miten marjahyytelön jälkimaku viipyile-”
“Minä näin sen!” keskeytti joku hänen kulinaristisen arviointinsa. Kenraali ja pieni herrasmiesten joukko, jossa hän oli osana, kääntyi katsomaan tulijaa.
“Se oli hirrrrmuinen!” huusi silmälappupäinen aristokraatti. Hän oli suurileukainen ja kaikin tavoin karski putkipartoineen kaikkineen.
“Siinä minä olin, pelottoman miehistöni keskellä”, merikapteeni alkoi kertomaan juttuaan rommin polttamalla äänellään. Hän teki käsillään eleitä, joiden selväjärkisyydestä saattoi olla montaa mieltä. “Meri ol’ ollut tyyn’ jo kolme päivää! Suuri Belladonna oli ajelehtinut Avransalmen vaarallisten matalikkojen ohi suurella onnella ja mahtavalla taidolla. Mutta se ei riittänyt! Tyynestä merestä tuli se!”
Yleisö odotti kohteliaasti jatkoa.
“Hirrrrmuinen leviaattahn!”
AIka harva yleisöstä vaivautui oikeastaan edes tekemään innostunutta “ooh, tuo on ihmeellinen tarina, kerro ihmeessä lisää” -voihkaisua. Tarina Leviathanista oli kuultu viime aikoina turhan monta kertaa.
“Se nousi merestä! Itse paholainen, joka oli syönyt Makutan ja Tren Kromin! Hirvittävä ilmestys, jonka pelkkä silmä sai vähäisemmät miehet hajoamaan kappaleiksi ja anomaan nopeaa loppua!”
Ukko oli ihan hyvä runoilija, Labio mietti. Eihän se mitään vielä ollut runoillut, mutta jos se runoilisi, se runoilisi varmasti hyvin.
“Tuijotin sitä sen silmiin, jotka oli tehty Irnakkeiden kalloista! Niissä paloi hulluus, joka oli jopa Karzahnia suurempi! Jopa Manalan Kuningas Julien olisi jäätynyt niiden karmuden edessä!”
Äijä tuntee myös mytologian, kenraali pohti.
“Sen hampaat olivat valtavia nestejäähdytteisiä konekivääreitä. Kyllä, nestejäähdytteisiä! Ne käyttivät jäähdytykseen viattomien vastasyntyneiden jäniinien verta ja aivonestettä! Sen suusta valui laasseria joka sai meren kiehumaan kredipselleenitripin väreissä! Sen kaviot olivat kuin tarujen kentaurien! Ja kun se äänteli, aina sakaroiden äärissä vavahdeltiin kauhusta!”
“Ja sitten?” joku nuoremman polven aristokraateista kysyi innostuneena.
“Voi, poikani, se olisi ollut varmasti loppuni, mutta kas! Olento, harmaa kuin anarkia, ilmestyi repeämästä todellisuudessa ja pelasti minut! Löysin itseni oudosta todellisuudesta – ulottuvuudesta-”
Jaaaaa Gaggulabio lakkasi kuuntelemasta. Hän yritti hukuttaa typerän tarinan mussuttamalla piirakanpalojaan mahdollisimman äänekkäästi.
“Teleporttaus… ajan rakenteen muuttuminen… leviaattanin valon nopeuden rikkominen… takaa-ajo halki todellisuuksien… jättiläisrobotti… “
Kuuntelematta jättäminen on muuten yllättävän vaikeaa! Etenkin, kun puhuja kailottaa tarinaansa kaikille pienen ilmatorjuntaohjuksen kantomatkan sisäpuolella. Skakdi huokaisi helpotuksesta, kun merikarhu oli lähtenyt paasaamaan tarinaansa jollekin muulle.
“Kuka piru se oli?” hän kysyi typertyneenä.
“Hän on Raubag Rauskunturma”, vastasi Labiota lähinnä oleva vortixx-neito. “Eksentrinen löytöretkeilijä! Seilasi Featroxin reitin alle sadan kion!”
“Minä olen todennäköisesti paistanut enemmän rauskuja kuin tuo äijä on kohdannut”, Labio vastasi. “Luulin, että näihin juhliin hyväksytään vain eliittiä.”
Pari aristokraattia vilkaisivat Labiota ja menivät hihittelemään sivummalle.
“Raubag on Turen kreivi”, vortixx vastasi Labiolle. “Kaikki Steltin aateliset on kutsuttu.”
“Outoja nuo steltläiset”, Labio murisi. “Meillä Zakazilla yksilön arvo mitataan MIEHEKKYYDESSÄ!”
“Se ei vaikuta tekevän hyvää saaren taloudelle tai infrastruktruurille”, vortixx huomautti.
“No joo, pikkuvikoja. Onhan se saari aika Tahtorakin jätös. Mutta siinä saaressa on fiilistä!”
“Minä kävin kerran Nektannin palatsissa vieraana. Olin tekemässä reportaasia Novaratas-pankin investoinneista Zakazille.”
“Hurmaavan piikikäs paikka, eikö?”
“Se suuri telaketjutiikeri yritti syödä minut. Se, minkä telaketjut oli korvattu sirkkeleillä.”
“Oh. Annikki. Hän on välillä vähän odottamaton.”
“Ette muuten kertoneet nimeänne?”
Labio oli melkein loukkaantunut. Xialainen ei ollut tunnistanut häntä? Miten se edes oli mahdollista?
“Olen tietysti Kenraali Gaggulabio. Eihän kenelläkään muulla ole näin komeita pulisonkeja!”
“Hauska tutustua, kenraali… Gaggu… labio?” vortixx vastasi epävarmana. Pelkkä nimen lausuminen tuntui tappavan joukon aivosoluja hänen liskonkallonsa sisältä. “Minä olen Mercura, BZV:n toimittaja.”
“Tuleeko minusta etusivun vai keskiaukeaman juttu?” kenraali kysyi ja hörppäsi hienostuneesta steltläisestä pikarista (mikä oli ihan liian pieni skakdin juomatottumukset huomioon ottaen).
Vortixx oli naiseksi melko heikon oloinen. Hänellä ei ollut harppuunajääkärien täydellisyyksiä hipovan lihaksikasta vartaloa, tai edes keskiverto-vortixxin kokoa. Oikeastaan, kermamusta lisko oli vain parilla päällä Gaggulabiota pitempi. Ja se oli aika säälittävää.
“Pelkään pahoin, että tragediat myyvät paremmin”, Mercura vastasi ja istuutui Labion viereen. Hän täytti lasinsa jarjaskes-nokkosboolilla.
“Onko Xialla sattunut jotakin erikoista viime aikoina?” Labio kysyi. “Olen ollut vähän uutistyhjiössä. Välisaaret ovat aika barbaarinen paikka, usko vain.”
“Väkeä puhuttaa amiraali Deschenesin murha. Huhutaan, että Pimeyden Metsästäjät tekivät sen.”
“Pitäisikö tuon nimen sanoa mitään?” Labio kysyi.
“Hän on ollut Rautalaivaston komentaja sitten Kohiki-salmen taistelun. Veti Xian pois sodasta. Varjottu yritti murhauttaa hänet monta kertaa. Ilmeisesti hän onnistui lopulta, sillä Deschenes löytyi toissapäivänä kuolleena työhuoneestaan. Hänen kurkkunsa oli lävistänyt … hammasratas.”
“Älkää aloittako mitään sotia, kultsi, ennen kuin saan omani hoidettua. Olisi sääli, jos en pääsisi osallistumaan.”
“Mitä te teittekään työksenne? Oletin aikaisemman näytöksenne perusteella, että olitte kondiittori.”
“Minä olen Kenraali Gaggulabio, kaikkien kondiittorien kuningas. Johdan verenhimoisten palkkasoturien armeijaa voitosta voittoon.”
Mercura hymähti. “Mikä on viimeisin maineikas voittonne?”
Labion oli pakko pysähtyä miettimään. “No Bole-Koro oli teknisesti ottaen voitto, mutta en olisi niin varma voiko sitä laskea… taisteluksi. Ninjasaari oli ollut… noh, ei ainakaan voitto. Sieltä palanneet skakdit olivat kertoneet jonkun taruista paenneen turagan piesseen heidät. Zyglakeille me annoimme turpaan pari kertaa, tosin.”
“Kuulostaa kiehtovalta”, reptiliaanitoimittaja vastasi. Hän oli loistava teeskentelemään kiinnostunutta.
“Mutta sisällissodassa, saatana! Siellä me kylvimme aavikon vihollistemme verellä!”
“Ehkä teidän olisi pitänyt kylvää sinne jotakin muuta. Kenties se olisi ehkäissyt aavikoitumista.”
“Aika julmaa”, Labio parahti. “Minä yritän pitää yllä verenhimoisen soturin imagoa, ja sinä vain näsäviisastelet.”
Vortixx naurahti. “Menen kiusaamaan jotakuta muuta”, hän vastasi. “Onnea suuriin taisteluihisi!”
Labio huokaisi ja kumosi pari lasillista boolia kitaansa. “Skarararin vortixxit”, hän mutisi itsekseen ja nousi etsimään jotakin pöytää, joka tarjosi eri tarjoilun. Hän oli maistellut jo edellisen läpi.
“Kuulin että olette legendaarinen soturi, kenraali!” se nuori aristokraatti, joka oli ollut haltioissaan Rauskunturman tarinasta, hipparoi skakdin perään. Labio kääntyi imarreltuna.
“Kuulit oikein, poika!” kaikkien kondiittorien kuningas vastasi ylpeydellä. Vihreä aristokraatti oli pitkä ja komea, mutta hän näytti kokemattomalta ja olevan täynnä nuoruuden intoa. Hänen haarniskansa oli upouusi terävine töppösineen ja toogaviittoineen.
“Kaikki näissä juhlissa ovat vain joitakin talouspohattoja tai maanomistajia. Kaikki ovat niin vanhoja!” aristokraatti selitti. “Oh, olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta. Anna kun tarjoan sinulle juoman, oi soturi.” Labio nyökkäsi. Mikä idiootti.
Skakdi ja aristokraatti istuutuivat baaritiskin eteen, ja tilasivat jotakin gearges-kaktusolueksi kutsuttua. Se oli kitkerää ja piikikästä. Oikeastaan aivan karzahnin pahaa. Mutta se oli kalleinta, mitä listalla oli, joten Labio päätti juoda sitä. Pääsisipähän jererakki rahoistaan.
“Tunnetko Sidorak Suuren?” intoa hehkuva poika kysyi. “Hän on setäni. Voi, minä haluan olla jonakin päivänä hänen kaltaisensa suuri ja mahtava soturi. Hän kertoi aina meille tarinoita sodistaan – siitä, miten hän murskasi luopio-kromidien päät vasten Destralin muureja! Siitä, miten hän murskasi selakhilaivaston mahdin Sumusalmen taistelussa vain kolmella aluksella!”
“Olen kuullut siitä tyypistä. Hän on aika hyvä runoilija.”
“Ai, hän ei ole koskaan kertonut olevansa runoilija!”
“Luota minuun, minä tunnen runot.” Helvetti, tämä kaktusolut on ihan kamalaa, Labio irvisteli.
“Miten sinusta tuli suuri soturi?” aristokraatti kysyi.
“Se oli varmasti kohtaloni. Jotkut ovat vain suunniteltuja sankareiksi. Kuten vaikka sinä.” Labiota huvitti huomattavasti ajatus, että poika oikeasti lähtisi johonkin sotaan hänen kehujensa ansiosta. Toivottavasti se kuolisi. Se olisi tosi koomista.
“Luuletko, että minussa olisi ainesta legendaariseksi soturiksi?”
“Jep, tietty. Miksi ei? Sinä saatat lyödä saavutuksissa jopa Sidorakin. Ja se on aika paljon sanottu, kun ottaa huomioon, että se tyyppi on ollut kuitenkin mukana maailman joka ikisessä aseellisessa konfliktissä ikinä.”
“Kiitos, herra kenraali!” Jejerak hihkaisi. Mikä typerys. “Toinen kierros tätä hienoa juomaa!”, hän tilasi. Voi nyt matanauta, Labio ajatteli. Yrittääkö se tappaa herkkiä makunystyröitäni?
“Etelänpolkkanaviiniä”, tilasi outo kimeä ääni. Labio kääntyi ja huomasi viereensä istuutuneen kovin pitkän ja kullanhohtoisen olennon. “Telve teille alvon skakdi”, tulija telvehti. “Ja teille, hella alistoklaatti. Olen Mäsimov, hänen kanisteettinsa diplomaatti.”
Se oli helvetin iso jänis. Gaggulabio katsoi kaktusoluttaan. Se ei tosiaankaan ollut terveellistä.
“Minä olen Jejerak Steltin kunnianarvoisasta Seitsemännestä Haederasta, ja arvoisa kumppanini tässä on legendaarinen kenraali Guggalabio, mestarikondiittori ja maailmojen polttaja!” Jejerak esittäytyi innoissaan. “On kunnia tavata joku niin kaukaa!”
“Jep, kunnia tosiaan… oletko sinä piru vie jänis?” kenraalin pokka petti.
“Olen sangen loukkaantunut epäoikeutetun veltauksesi johdosta. Kanit ovat vain eläimiä, mutta minä olen jäniini etelän mahtavasta Kaningaskunnasta. Olen ulkokanistelin alainen ja toimin suurjänettiläänä täällä pohjoisessa.”
“Mitä skarararia?” Labio kysyi.
“Huhut skakdien epäystävällisyydestä eivät olleet liioiteltuja”, kani totesi ankeana ja katosi.
“Minä taidan mennä tekemään vähän bisneksiä. Oli ihan pirun hauska tavata, Jerejak. Toivottavasti löydät sodan ja sankariteot pian”, Labio nousi ja kippasi loput kaktusmyrkystä itsetyhjentyvään roskakoriin.
Skakdi lähti suunnistamaan läpi pohattojen. Ilmeisesti valtaosa väestä oli seurannut innoissaan jotakin tanssinäytöstä. Mitähän pirua siellä tanssittiin, kun kerran soi esisotalainen kansanmusiikki Zakazilta? No, ei hän välittänyt, hänen piti löytää eräs tietty – paitsi että mitä, vatukoita? Kiven skakdi pysähtyi ja nousi tuolille seisomaan nähdäkseen kaikkien häntä pidempien (eli lähes kaikkien) yli tanssin.
Esitys oli loppumaisillaan. Kolme vihreää naikkosta tanssivat kahden vatukan kanssa. Vatukoita, jumalauta! Ne olivat harvinaisuus! Labion oli pakko saada ne ennen muita!
“Durr”, vatuka vastasi, kun Labio tuli puhumaan tälle.
“Durr”, toinen vatuka kommentoi.
“Aivan, aivan! Hyvä, että olemme samalla aallonpituudella. Paljonko vortixx maksoi teille aikaisemmin?” Labio vapautti kaiken luontaisen charminsa ja viehätysvoimansa (eli lähinnä lompakkonsa) kivipaasien hurmaamiseen.
“Durr”, vatukoista hieman suurempi vastasi. Labio mittaili kivimiehiä innostuneena – ne olivat lähes tuhoutumattomia, ja universumin parhaita kädenvääntäjiä. Pienellä koulutuksella hän tekisi niistä kaikkeuden parhaat nyrkkeilijät. Tai nyrkittäjät, koska niillä oli vain yksi käyttökelpoinen nyrkki. Mutta sen iskut vastasivat pienikokoisen auringon supernovaräjähdystä, joten hän ei valittanut.
“Totta kai se sisältyy etuihinne. Mutta tässä työssä te pääsette myös oikeasti taistelemaan. Teidänkaltaiset legendaariset soturit varmasti haluavat tehdä elämällään muutakin kuin vain vartioida nirppanokkaisia vortixxeja.”
“Durr”, samainen kiviäyä vastasi. “Durr.”
“Loistavaa, se on sovittu! Teistä tulee vielä suuria nimiä… pahamaineiset Möykyttäjäveljekset!” Gaggulabio julisti.
Päivä oli aivan liian hiljainen. Sota-aikana se ei koskaan luvannut hyvää.
Mustan Käden tukikohdan suurimmassa taukotilassa istui vain yksi levottomasti jalkojaan vipattava sotilas. Killjoy ei ollut nähnyt ilmadivisioonaansa kokonaiseen viikkoon. Palovammat hänen vasemmassa kädessään olivat jo käytännössä parantuneet, mutta hänen lääkärinsä ei ollut vielä antanut hänelle lupaa palata Ko-Metruun.
Kahvi Killjoyn pahvisessa kupissa oli ollut kylmää jo pitkään. Ruskea kansio pyöreällä pöydällä oli luettu iltapäivän aikana jo ainakin kolmesti. Sininen arkistovahki oli vakuuttanut, että se sisältäisi kaiken julkisen tiedon Killjoyn tutkimuskohteesta. Mirukasvoinen soturi uskoi pientä apuriaan, mutta julkinen tieto ei ollut tällä kertaa tarpeeksi. Hänen täytyisi kaivaa syvemmälle.
Sekä tiskin takana työskentelevä le-matoran, että Killjoy nostivat molemmat katseensa kuullessaan ensimmäiset metalliset askeleet pitkään hetkeen. Mustahaarniskainen sotavahki pysähtyi, leuallaan molempiin käsiinsä nojaavan Killjoyn eteen tekemään kunniaa.
“Kenraalikapteeni Kralhi. Herra ottaa teidät nyt vastaan.”
Killjoy nyökkäsi vahkille, jotta tämä voisi poistua. Tovin voimiaan kerättyään hopeahaarniskainen mies väänsi itsensä ylös tuolista. Le-matoran jäi katsomaan kaikkoavan punahopeisen hahmon perään, kunnes tämä kääntyi kohti portaikkoa ja ulos matoranin näköpiiristä. Viinipullo aukesi tiskin takana. Oli pitkää päivää kahviossa viettävän ansaitun tauon paikka.
Päätös vetreyttää lihaksiaan käyttämällä portaita kadutti Killjoyta jo neljännen kiivetyn kerroksen jälkeen. Toiset neljä myöhemmin hän puri jo hammasta. Kahdenteentoista kerrokseen saavuttuaan hänen oli pakko pysähtyä hetkeksi. Paikka lepotauolle oli onneksi erinomainen. Lasinen seinä Herran toimiston ovea vastapäätä tarjosi henkeäsalpaavan näyn kohti pohjoista Onu-metrua ja sen miltei koskemattomia kallioita. Sota oltiin jo työnnetty pois heidän maisemistaan. Ainakin toistaiseksi.
Saatuaan hengityksensä tasattua iski Killjoy kolmesti nyrkillään puiseen tummaan oveen. Hiljaisuutta ei kestänyt kauaa, kun vankka miesääni oven takaa jo ilmoitti oven olevan auki. Killjoy käänsi kahvasta ja astui varmasti koko kompleksin tyylitellyimpään toimistoon.
Punainen sametti hallitsi toimiston tekstiilejä ja mahonkiset käsintehdyt huonekalut oli kaikki aseteltu täydelliseen linjaan toisiinsa nähden. Tavarat leveällä kirjoituspöydällä oli kaikki aseteltu siisteihin pinoihin. Ja luonnollisesti mies pöydän takana oli vähintäänkin yhtä tyylikäs.
Suuren Rurun alta työntyvä musta parta oli muotoiltu lyhyeksi ja pyöristetty siistiksi. Punainen laadukas nahka ja kiiltävät mustat haarniskanpalaset muodostivat toan päälle jylhän asustuksen, jonka Killjoy kuitenkin arveli olevan tarkoitettu edustamiseen enemmän, kuin taistelua kestämään. Kirkkaat silmät seurasivat Killjoyta, kun tämä asetteli itseään mukavammin Herran pöytää vastapäätä asetettuun tummaan nojatuoliin. Toan hymyilevät kasvot toivottivat hopeisen sotilaan tervetulleeksi.
“Näytät väsyneeltä, poika. Miten kätesi voi?”
Killjoy nosti vasemman kätensä vaakasuoraan eteensä ja puristi sen tiukasti nyrkkiin.
“Täysin kunnossa. Joskaan Kupe ei vieläkään suostunut päästämään minua kentälle. Minun täytyy odottaa huomiseen.”
“Ja sinuna kuuntelisin häntä. Asonai oli huomaavainen, kun lainasi häntä meille näinkin pitkäksi aikaa. Otat huomenna aamun ensimmäisen aluksen. Olet taas kentällä tuotapikaa.”
Killjoy laski kätensä ja murahti itsekseen. “Toki. En vain ole tottunut olemaan pois näin pitkään. En tahtoisi ottaa riskiä, etten olisi paikalla, kun Rautalaivasto iskee.”
“Xialaisia ei tunneta yllätyshyökkäyksistä. Tulevat, kun joukot ovat tarpeeksi suuret. He luottavat mieluummin matematiikkaan, kuin yllätykseen. En odottaisi mitään suurempaa vielä hetkeen. Nyt on tärkeintä, että Cody ja Aizen pitävät etelärintaman kurissa ja että sinä pidät aluksemme ilmassa.”
Killjoy nyökkäsi. Hän oli kuullut samat käskynjaot jo kymmeniä kertoja edellisien kuukausien aikana, mutta tieto laajoista laivastojen kokoontumisista piti miestä varpaillaan. Killjoyn vainu suurelle taistelulle oli pettämätön. Hän tiesi pitää koko divisioonsansa täydessä valmiudessa, eikä hänellä ollut luottoa, että kukaan muu pystyisi pitämään yllä samanlaista valmiutta kuin hän. Polte päästä takaisin Ko-Metrun lentotukikohtaan oli sietämätön.
Killjoy havahtui näppäimistön naputukseen, Väsyneenä ja ajatuksiinsa uppoutuneena hän oli vaipunut toviksi hiljaisuuteen. Herralla ei kuitenkaan ollut mikään kiire. Kaikessa huomaavaisuudessaan hän antoi Killjoylle rauhan edetä omaan tahtiinsa. Edeltävinä kuukausina maan toan asenne omiin joukkoihinsa oli ollut harvinaislaatuisen nöyrä. Vahvasta johtamistyylistään tunnettu Herra osasi antaa sympatiaa niille, jotka olivat valmiita uhraamaan henkensä kentällä, kun sodan mukanaan tuoma byrokraattinen helvetti esti häntä itseään osallistumasta taisteluhin. Toisin kuin turaga Dumen lähipiiri, Mustan Käden johto sentään aktiivisesti yritti parantaa kansalaistensa oloa, taistelukentällä tai ei. Se oli jotain, mitä Killjoy osasi arvostaa.
“Miten tiedeosastolla menee? Kaikki hyvin alhaalla?”
Killjoyn kysymys oli ilmiselvän johdatteleva. Herralla oli jo vahva aavistus siitä, mihin kenraalikapteeni oli keskustelua viemässä. Kohteliaisuudestaan hän kuitenkin päätti vain vastata kysymykseen.
“Nizin tutkimus Kirkkaiden kanssa etenee hurjalla tahdilla, jos sinä sitä kysyt.”
“Sen… sen minä tiesin jo. Vietimme hänen kanssaan eilisen Confine-projektin parissa.”
Killjoy ei ollut aivan varma oliko viisasta kertoa, että hän oli viettänyt sairaspäivänsä tukikohdan maanalaisella puolella lääkärin määräyksen vastaisesti. Herran ajatukset olivat kuitenkin jo väistämättömässä jatkokysymyksessä.
“Mistäköhän tiedeosastosta sinä sitten puhut?”
“Sinä… sinä tiedät kyllä”, Killjoy takelteli, “Ficuksen tutkimukset. Emmekö me ole muka menossa liian pitkälle? Tai siis… tilanne siellä melkein räjähti käsiin jo kerran. Mutta hän vain jatkaa armottomasti.”
Aihe meni kuin menikin juuri sinne, minne Herra oli odottanutkin. Hän antoi käsiensä levätä näppäimistön päällä ja soi Killjoylle miltei tavaramerkikseen muodostuneen saarnaavan katseen.
“Koetko, että ystäväni asenteessa on jotain väärää? Eikö hänen omistautumisensa ole ainoastaan ihailtavaa? Hän ei anna vastoinkäymisten pysäyttää itseään tai osastoaan.”
Killjoy irvisti. Hän tiesi epäilystensä ja epäluottamuksensa perustuvan pelkkään spekulaatioon. Kyllä hän tunsi Käden tiedepäällikön omistautuneisuuden, mutta se vain huoletti häntä entisestäkin enemmän. Asiat, joita Niz oli hänelle Ficuksen osastolla näyttänyt olivat syöpyneet hänen verkkokalvoilleen. Killjoy ei olisi halunnut murehtia oman kotinsa moraalista asemaa, mutta jatkuvat merkit Ficuksen omituisesta käyttäytymisestä alkoivat kalvaa häntä päivä päivältä enemmän.
Ei ollut kulunut montaa viikkoakaan siitä, kun tiedeosasto menetti yhden jäsenistään protokollia massoittain rikkovalle testille. Pian sen jälkeen Killjoy oli ensimmäistä kertaa ottanut aiheen puheeksi Herran kanssa. Hopeisen soturin suureksi harmiksi hänen johtajansa mielipiteet aiheesta eivät yhä edelleenkään tuntuneet ottavan tilannetta tarpeeksi vakavasti.
“Mutta Herra. Oletko sinä nähnyt, missä kunnossa hän on? Puhelee itselleen, kuin puhuisi jollekulle toiselle. Niz kertoi, että hän on alkanut siirtämään projektitietoja jonkun… Valkoisen nimiin. Mutta meillä ei edes työskentele ketään sen nimistä. Eikö KAL-projektin pitänyt olla arkaluotontoisin operaatio historiassamme? Kenraali Nurukan vaati sen-”
Herran syvä pettynyt huokaus keskeytti Killjoyn epätoivoisen yrityksen todistaa väitteitään. Mirukasvo tajusi liian myöhään Nurukanin nimen mainitsemisen olleen virhe. Kenraalin ja Herran pitkin sotaa kiristyneet välit olivat olleet jo hetken vaarassa katketa.
“Kuulehan nyt, poikaseni”, Herra aloitti varoen. Hän ei koskaan menettänyt malttiaan, eikä menettäisi nytkään, “Se, mitä Ficus tekee ei ole sinun, eikä enää Nizinkään murhe. Me olemme sodassa ja sodassa epätavalliset metodit ovat usein tie odottamattomiin ratkaisuihin. Ficus on sataprosenttisen vannoutunut päättämään tämän sodan. Hän lupasi minulle henkilökohtaisesti laittaa itsensä likoon vain tätä yhtä tehtävää varten. Ja se, mitä hän juuri nyt käy läpi on kuluttavaa ja äärimmäisen vaativaa. Joten ole kiltti, Kralhi. Anna hänen työskennellä rauhassa ja yritä keskittyä omiin tehtäviisi samanlaisella antaumuksella. Lupaatko sen minulle?”
Killjoy huokaisi syvään. Hän ei katsonut Herraa enää silmiin, vaan naulitsi katseensa johtajansa tummiin käsiin.
“Tiedät kyllä etten voi tehdä lupausta, jota en pysty pitämään. Sinä opetit minut tällaiseksi. Koko projektin olemassaolo on puhdas painajainen, eikä meidän pitäisi ottaa sen kanssa enää pienintäkään riskiä.”
Herra pudisteli päätään pettyneenä. Hän ei ollut tottunut vanhan oppipoikansa niskurointiin. Sota oli jättänyt jälkensä kaikkiin. Maan toa vilkuili lohtua pöytänsä reunalla olevasta kehystetystä valokuvasta. Hunakasvot kuvassa eivät kuitenkaan helpottaneet enää samalla tavalla, kuin ne joskus olivat tehneet.
“Minä en keskustele tästä aiheesta enempää. Projekti jatkuu ja sinä pysyt siitä erossa. Olisin koska vain valmis laittamaan oman henkeni Ficuksen käsiin, enkä halua kuulla noin syvästä epäluottamuksesta hyvää ystävääni kohtaan.”
Kaksikko tuijotti toisiaan lyhyen ja kiusallisen hiljaisen hetken. Killjoy puristi käsiään tiukasti nyrkkiin hillitäkseen itsensä. Hän tiesi astuneensa rajan yli, mutta hän ei ollut tottunut tilanteisiin, joissa hän joutui kyseenalaistamaan mentorinsa harkintakyvyn. Pirullisen kokenut Herra luki nämä ajatukset Killjoyn kasvoilta vaivatta. Musta Ruru nyökkäsi haikeana kohti huoneen ovea.
“Sinun lienee parempi mennä.”
“Niin minun taitaa”, Killjoy huokaisi masentuneesti, totellen Herran pyyntöä. Tuokio oli päättynyt juuri sillä tavalla, miten Killjoy oli pelännytkin. Sota oli joko väsyttänyt Herran tai Killjoy oli aina luottanut hänen harkintakykyynsä liikaa. Ovensuusta vielä kerran taakseen vilkaistessaan hän huomasi ettei Herra edes jatkanut työskentelyä. Tämä vain tuijotti sieluttomasti näyttöpäätettään, kädet yhä liikkumatta näppäimistöllä odottaen.
Killjoy sulki oven perässään ja suuntasi askeleensa tällä kertaa suoraan kohti hissiä. Oli hopeiselle sotilaalle kuin itsestäänselvyys ottaa kurssi kohti tiedekerroksia. Herran tuntien Ficuksen osastoa tultaisiin nyt valvomaan entistä tarkemmin, joten Killjoy ei edes ajatellut koetella onneaan. Nyt hänen oli vain pakko saada rentoutua. Ja Nizin osasto oli vielä auki muutaman tunnin.
Kenraalikapteenin piti nostaa katseensa vielä kompleksin selkeästi tyylikkäimmälle käytävälle sijoitettuun kaappikelloon varmistaakseen arvionsa.
“Tik, tok”, se sanoi.
Ja Killjoy katui vilkaisuaan hyvin nopeasti.
Soturi pakottautui teknisesti ottaen kaikkialta kaikuvan kellon paineen alla suuren ikkunan alle pultatulle puiselle penkille. “Tik, tok”, sanoi kello taas. Ääni oli niin kova, että kellon koneistokin kuului. Viisarien naksutus vei Killjoyn huomion hahmosta, joka käveli totutun pettyneen ilmeen kera Killjoyta kohti. Vihreähopeinen selakhi visiiri kasvoillaan oli saapunut päätään puristavan kralhisoturin eteen. Hetken hopeisen sankarin edessä varrottuaan selakhi viimein puhkesi puhumaan.
“Hei! Herra kenraali. Nyt olisi parempi nostaa nuppia.”
Killjoy katseli hämmentyneenä ympärilleen, Hän oli naisen kanssa kahden. Eivät hänen sanansa koskaan noin menneet.
“Miksi sinä minua oikein juuri kutsuit?”
“Hei! Kuuletko sinä? Nyt on aika herätä!”, tivasi selakhi, aivan kuin tämä ei olisi kuullutkaan Killjoyn kysymystä.
“Mitä sinä… sinunhan pitäisi olla…”
“Hei! Isopää! Minä potkaisen, jos sinä et nyt herää!”
Killjoy tuijotti selakhia suoraan tämän tuomitseviin silmiin. Katumus ja syyllisyys liittyivät aikaraudan luoman epämukavuuden aloittamaan kerhoon. Unenomainen epätodellisuus vääristi kenraalin muistoa kellokoneiston ajamalla voimalla.
”Olen pahoillani…”, mies yritti selittää, ”Minä en pystynyt estäm-AU,AU, MITÄ PIRUA SINÄ OIKEIN TEET?”, ulvahteli Killjoy, selakhin todistaessa ollessaan tosissaan uhkauksessaan. Killjoy piteli kipeää osumaa saanutta nilkkaansa hämmennys kasvoillaan.
”Enkö minä pirulauta sanonut, että aika herätä? Ollaan ihan kohta perillä.”
Killjoy havahtui siihen, että penkki hänen allaan alkoi tärisemään. ”Minä… en ymmärrä, mitä sinä yrität sanoa.”
Pudotusalus, Meri
”Minä… en ymmärrä, mitä sinä yrität sanoa.”
”No voi sun saamari nyt… Brez… Brez! Meidän kenraali on varmaan jotenkin rikki.”
Ja vasta silloin Killjoy oikeasti heräsi.
Ensimmäinen asia, mitä kenraalin oli tarkistettava olivat hänen kämmenensä. Rääväsuisin Brezeistä tuijotti, kun Killjoy huokaili pettyneenä mustille keinotekoisille käsilleen. Hetken ajan Killjoy oli luullut päässeensä takaisin vanhaan kehoonsa. Todellisuuden hämärtyminen oli kuitenkin vain yksi syy, miksi hän vihasi uneksimista.
”Kellotko taas?”, kuului kysymys aluksen ohjaamosta. Killjoy painoi kohoumaa kaulansa panssareissa ja kypärä hänen kasvoillaan vetäytyi levyiksi hänen harmaiden kasvojensa sivuille. Silmäluomiaan tiukasti kiinni puristava kenraali hieroi kasvojaan väsymyksestään. Mies murahti myöntävästi alusta ohjaavalle selakhille.
”Kun pysyisivätkin vain unissa.”
Harmaan pudotusaluksen matkustajatila koostui kahdesta pitkästä penkistä koneen molemmin puolin. Vain hieman pilvien yläpuolella kiitävä alus tärisi turbulenssin voimasta. Killjoyn nilkkaa potkaissut Brez astui sivuun entisen kenraalin noustessa pystyyn. Hän asteli ikkunalle vastapäätään nähdäkseen ainoastaan pilvien aiheuttamaa harmaata vilisevää massaa. Kellojen hiljainen kaiku vetäytyi takaisin kralhin alitajuntaan. Huolestunut, mutta kasvonsa peruslukemilla pitävä Brez asteli takaisin pieneen ohjaamoon, jossa kolmesta pilotintuolista oli vapaana oikeanpuoleisin. Killjoy kumartui hänelle aivan liian matalaan oviaukkoon vain nähdäkseen koko silmiä hämmentävän Brez-rivin. Jokainen oli vaihtanut päälleen samanlaisen hopeisen kevyen haarniskan, joiden helma piteni hohtaviksi, hopeisiksi, nilkkoihin asti ulottuviksi hameiksi.
”Sinunkin kannattaisi varmaan laittaa parempaa päälle”, totesi keskimmäisessä tuolissa alusta ohjaava Brez, ”Vai ajattelitko kävellä tanssiaisiin Makuta-cosplayssa?”
Killjoy ei edes vaivautunut kysymään, mitä ”cosplay” tarkoitti, mutta tajusi kyllä ettei hänen ulkoinen antinsa ollut tilanteeseen sopiva. Kenraali käänsi vasemman ranteensa tietokoneen esiin ja alkoi selaamaan Nascostolla asetettuja uusia valintojaan. Muutaman painalluksen jälkeen punaiset sotamaalaukset Killjoyn haarniskan päällä alkoivat haalenemaan. Ilma haarniskan ympärillä väreili. Oikeimmanpuoleisin Brez tuijotti suu ammollaan, kuinka kaikki väri haarniskassa häivyttyi ja mustan pohjamaalin päälle alkoi muodostumaan tyylikkäitä, puhtaanvalkeita linjoja. Lopulta Killjoyn koko olemuksen värähdeltyä kuin rikkinäinen data, hän painoi kypäränsä antennit syvälle sen sivujen sisälle. Lopputulos oli yllättävän tyylikäs KAL-haarniskaksi. Brez yritti yhä ymmärtää omituista teknistä tapahtumaa. Killjoy huomasi tämän tuijotuksen.
”Nyrkin vanhaa tavaraa. Selitän joskus.”
Brezin mielestä ”nyt heti” olisi ollut parempi, kuin ”joskus”, mutta selakhi tiesi heidän määränpäänsä olevan jo lähellä. Killjoy tunsi, kuinka alus käänsi jo nokkansa kohti alla odottavaa merta.
”Joten. Kertaus?”, vasemmanpuoleisin Brez tiedusteli. Killjoy tuijotteli jo ranteestaan kolmiulotteista hologrammia XMS Donovanista.
”Olen yhä käytännössä aseistamaton, joten yritetään hoitaa tämä mahdollisimman diplomaattisesti. Minä jututan vortixxia ja te pidätte huolen, etteivät hänen henkivartijansa pääse sotkemaan. Ensisijaisesti olette harhautus. Älkää käyttäkö voimaa, jos ei ole aivan pakko.”
Keskimmäinen Brez nyökkäsi ymmärtäväisesti. Oikeanpuolimmaisin ei ollut aivan vakuuttunut tehtävän luonteesta.
”Se pirun noita yritti ostaa palveluksiamme taannoin. Ja päätellen reaktiosta, hän ei ole tottunut saamaan ”eitä” vastaukseksi. Ollaanko tässä nyt ihan varmoja, että me tarvitsemme juuri häntä?”
Kaksi muuta Breziä vilkaisivat toveriaan hieman kyseenalaistavasti. Killjoy ei kuitenkaan ottanut kysymyksestä nokkiinsa.
”Neitimme on ainoa tuore lähde, jolla on huomattavaa valtaa Xialla. Yhteyshenkilömme Odinalla vahvisti hänen osallistuneen metsästäjien ohjelmiin. Asiamme luonne vaatii hieman hämäräperäisiä taustoja. Me tarvitsemme jonkun, joka tietää salaisuuksienkin salaisuudet.”
Brez hymähti ja käänsi katseensa takaisin kohti menosuuntaa. ”Entä mitä sinulla on tarjota hänelle tarvittavista tiedoista? En usko, että hänen kaltainen nousija vain sokeasti auttaisi meitä.”
”Voi olla vaikeaa”, Killjoy myönsi suoraan, ”mutta vanhan kansan pelottelu puree paremmin nuoriin.”
”Saavumme Donovanin ilmatilaan, Herra kenraali”, keskimmäinen Brez keskeytti, ”Toivottavasti ovimiestä ei haittaa, että plus ykkösesi saapuu kolmena kappaleena.”
Yöllinen meri ei ollut tyyni. Aallokko oli kova, joskaan vaaraa myrskyksi yltymisestä ei ennusteiden mukaan ollut. Aaltojen keskeltä kajasti loputon rivi pieniä valoja. Ikkunasta kauas eteen tuijottavat Brezit hidastivat vauhtia vasta havaitsessaan valojen keskeltä paistavan laskeutumisalustan. Ja siinä vaiheessa kolmikolle kävi selväksi ettei kyseessä oikeastaan edes ollut risteilyalus.
Ilmatukialuksen muotoinen kelluva kaupunki edusti sekä xialaisten suuruudenhulluutta että steltiläisten häiriintynyttä tyylitajua. Mustavioletin aluksen laskeutumisalueelle oltiin jo saavuttu sankoin joukoin. Rivistöjä maailman aatelin yksityiskoneita, pienoiszeppeliinejä ja yksityiskäyttöön muokattuja hävittäjiä odotti omistajiaan rautaisella kannella. Aluksen kyljessä, aivan vedenrajassa oli myös lukemattomia telakoita vesiteitse saapuneiden vieraiden pienemmille laivoille. Brezien hävittäjämäisen, nynrahvalmisteisen aluksen turbiinit hidastivat vauhtiaan ja kääntyivät kohti maata laskeutumista varten. Pehmeästi alus telakoitui ilmailurivin jatkoksi. Killjoy vilkuili ikkunasta aluksia ympärillään. Donovanin vieraat eivät koskaan nousseet laivaan maalta. Tarkoin varjeltujen salaisuuksien alus lipui aina hiljaa Steltin ja Xian välisten vesien turvissa.
Laskeutumisen aikana Killjoy muistutti tiimiään vielä ennalta sovituista valenimistä. Moottorien jyly lakkasi ja Brezit irroittivat otteensa aluksen ohjaimista. Luukku aluksen perällä aukesi ja Killjoyn johdolla juhlava nelikko asteli laivan kannelle, jossa heitä vastaan riensi jo rusettikaulainen po-matoran. Hengitystään hetken tasaava mahikikasvo vilkaisi ensiksi saapuneiden alusta ja kääntyi sitten puhuttelemaan mustavalkoiseen asettunutta Killjoyta.
”Saavuitte viime hetkellä. Illan emäntä valmistautuu pitämään pian puheensa. Saanen saattaa teidät sisään herra..?”
”Herrapa juuri. Herra.”, Killjoy valehteli. Matoran kaivoi takkinsa uumenista kämmentietokoneen ja tarkisti sille säädettyä vieraslistaa.
”Ah… ymmärrän. Kyllä vain. Täältähän se löytyy. Joten tämä hemaiseva neitokainen lienee siis… anteeksi mitä… mutta…”
”Olemme Saraji!”, keskeyttivät Brezit hämmentyneen matoranin. Yhdestä suusta lausuvat selakhit hämmensivät identtisellä käytöksellään ulkonäköääkin enemmän. ”Olemme herra Herran uskollinen avustaja!”
Matoran pyöritteli päätään epäuskoisena. Hän tuijotti hetken koordinoitua kolmikkoa ja kääntyi takaisin kohti Killjoyta.
”Ja he… he ovat plus ykkösesi, herra… öhm Herra? He?”
”Arvon Saraji on ollut uskollisesti rinnallani jo kymmeniä vuosia. Toivon, ettei hänen monimuotoinen ilmentymänsä koidu ongelmaksi.”
Matoran punnitsi Herraksi esittäytyneen Killjoyn sanoja hetken ja tuli ajatuksissaan tulokseen, että hän oli päästänyt varmasti läpi jotain oudompaakin, vaikkei hän esimerkkiä sellaisesta välittömästi keksinytkään.
”Eivät… tai siis… ei tietenkään. Tätä tietä”, matoran viittoili ja lähti kulkemaan kohti lukuisia porrasaukeamia keskellä laskeutumisaluetta. Brezit vilkuilivat toisiaan huojentuneena. Killjoy toivoi hartaasti, että Herra oli Xian vuosinaan pitänyt matalaa profiilia. Hän ei halunnut joutua odottamattomiin vaikeuksiin vanhan mentorinsa tekemisistä.
Kävelymatka laskeutumisalustalta portaita pitkin juhlasaliin tuntui ikuisuudelta. Brezit olivat tottuneet hienovaraisuutta vaativiin tehtäviin, mutta Killjoy oli jännittynyt vaikkei sitä myöntänytkään. He olivat valmiita astelemaan keskelle keinottelijoita, valtaapitäviä ja informaatiorikkaita. Killjoy ei edes halunnut ajatella tilannetta, jossa joku tunnistaisi hänet metsästäjien yhdeksi halutuimmista päistä.
Yksikään nelikosta ei ollut aivan varma siitä, millaisia tilaisuuksia aristokraatit vortixxien kanssa oikein pitivät. Huojennus kuitenkin levisi konkkaronkan kasvoille, kun matoran johdatti heidät viimeiselle käytävälle. He kuulivat musiikkia. He olivat valinneet erinomaisen illan.
Ei ollut epäselvää, kumpi juhlien johtavista osapuolista oli suunnitellut laivan sisätilat. Vaikka juhlasalin seinät ja katto olivat pelkkää violettia, ei niitä edes meinannut löytää siltä maalausten ja potrettien määrältä, mitä seinille oli ripustettu. Valtaatekeviä vuosisatojen takaa. Isoja nimiä ja tuttuja kasvoja historiasta. Killjoylle ja tämän erikoisen identtiselle joukkiolle alkoi vähitellen selviämään, kuinka suurta roolia saarien politiikassa Donovan oikein näyttelikään.
Lukemattomien pyöreiden lasipöytien ja niiden välissä pujottelevien samppanjaa tarjoilevien matoranien takana kohosi suuri puinen lava, jota parhaillaan hallitsi ryhmä orkesterin soittimin varustettuja aristokraatteja. Mahikikasvoinen opas viittoi Killjoyta seurueineen astumaan peremmälle. Nelikko otti suuntansa kohti lavaa. Killjoy skannasi katseellaan lukemattomia puheensorinan jäseniä. Vaikka suurin osa juhlasalin vieraista koostui Steltin tai Xian asukkaista, oli aivan salin reunalla väripilkku, joka kiinnitti Killjoyn huomion.
Seinän vieressä, viileyttä tarjoavan ilmanvaihtokanavan edessä, istui keltainen skakdi. Ilmeikäs olento näytti siltä, kuin hän olisi kompensoinut vaatimatonta harjaansa massiivisella leuallaan. Se ei kuitenkaan ollut näyssä erikoisinta, vaan sitä oli skakdin hyvin epätavallinen vaatetus. Violetti, skakdin ruumiinmuotoon pelottavasti mukautuva puvuntakki kiilsi salin kirkkaissa valoissa. Skakdin punainen solmio ja taskuliina sopivat täydellisesti tämän silmien vähintäänkin yhtä syvään väriin. Näky oli samanaikaisesti pelottavan tyylikäs ja ahdistavan huvittava. Killjoyn ja skakdin katseet kohtasivat hetkeksi. Molemmat olisivat voineet vannoa toisen näyttävän tutulta.
Nelikko jatkoi matkaansa halki salin. Ohikulkumatkallaan he kuulivat palasia mitä erikoisimmista keskusteluista. Kaapuun pukeutunut hahmo yritti vakuuttaa vortixx-seuralaistaan ”Steltinmeren Leviathanin” olemassaolosta. Näiden vieressä aristokraatit väittelivät syistä, miksi Voitto Korporaation edustaja oli jäänyt pois tapaamisesta. Se keskustelu, mikä Killjoyta kuitenkin kiinnosti, sisälsi ryhmän Xialaisia tieteilijöitä. Neljän ko-matoranin joukko vaikutti äärimmäisen huolestuneelta. Killjoy hidasti vauhtiaan heidän kohdallaan, kuultuaan yhden matoraneista mainitsevan ”Liigan”.
”Etkö ole kuullut? Niitä pirulaisia ei olla nähty sitten sodanjälkeisten kaaosten.”
”Mutta toisaalta…”, mietiskeli tämän vierustoveri, ”Xia ei ole vuosikausiin kokenut niin pahaa tunkeutumista, kuin se toien taannoinen operaatio. Jos metsästäjät ja Metru Nui kamppailevat meidän maaperälläm-”
”Mutta ne eivät edes olleet Mangai!”, ensimmäinen puhuja keskeytti, ”Kuuluivat kuulemma johonkin yksityiseen ryhmittymään. Mistä tiedämme, etteivät he vain halunneet tuhota metsästäjien läsnäoloa Xialla?”
”No jos niin, niin ainakin onnistuivat”, pohti kolmas, vanhempi miesääni, ”mutta tunnen oloni turvallisemmaksi, kun Liiga partioi rajoillamme. En mielelläni herää räjähdyksiin omassa naapurustossani.”
Neljäs ääni, tällä kertaa nuori naisääni ei allekirjoittanut kollegansa sanoja. ”Oletko sinä koskaan nähnyt niitä? Ne ovat hirviöitä. Jotain luonnotonta. Minä en luota mihinkään niin karmaisevaan.”
Jos Brezit olisivat nähneet Killjoyn kypärän taakse, olisivat nämä nähneet hyvin huolestuneen ilmeen. Ei Killjoyta Xian operaation paljastuminen ahdistanut tai yllättänyt (se kun oli muutenkin sisältänyt aivan liikaa räiskintää jopa Killjoyn ohjuksiseen makuun), vaan se, kuinka huhut ”Liigasta” olivat taas alkaneet konkretisoitua. Brezit olivat autuaan tietämättömiä aiheesta. Killjoy lähinnä toivoi, ettei olisi kuullut koko keskustelua.
Lopulta nelikko saapui aivan lavan edustalle, jossa heitä odotti vielä muutama tyhjä pöytä. Poppoo veti itselleen tuolit ja istuivat odottamaan. Killjoy skannasi yhä tilaa, etsien tietokonevisiirinsä avustamana kohdettaan.
”Juhlapukeutuminen on aina ollut jotenkin… hupsua”, Killjoyn vasemmalle puolelle istuutunut Brez pohti, hameensa helmaa sormin tunnustellen, ”tai siis, eiväthän tällaiset rääsyt suojaa edes tikarilta, saatika sitten tulitukselta.”
”Rikkaiden pröystäilyä”, ärjähti Brez hänen vieressään, ”luulevat olevansa niin hyväosaisia, ettei heille mitään pahaa voisi tapahtua.”
”Katsokaa nyt tuotakin”, kolmas Brez tuhahti, osoitellen lavan läheisyydessä notkuvaa harmaamekkoista vortixxia, ”kuvittelee olevansa niinkin viehkeä tekstiilisessä kuolemanloukossaan.”
”Ja näittekö te sen skakdin aiemmin? Pirulauta, kun meinasin revetä nauruun. Ei se ollut edes tyylikästä. Vain noloa.”
”En nyt tiedä… minusta se oli aika söpö…”
Killjoyn vasemman puolen Brez keräsi toteamuksellaan kahden muun pettyneet katseet itseensä. Naljailua olisi ollut luvassa, mutta sitten kolmikko huomasi Killjoyn nostaneen kätensä pystyyn. Kralhi nyökkäsi katsomaansa suuntaan ja Brezit näkivät, mitä Killjoy oli huomannut.
Lavan oikealla reunalla, purppuramustan aristokraatin kanssa, keskusteli huomattavan suurikokoinen vortixx-nainen. Toisin kuin miltei kaikilla muilla juhlaväestä, rajoittui mustahopeisen ilmestyksen juhlapukeutuminen raudanväriseen lanteille sidottuun huiviin. Muuten naisen päällä oli hyvin paljon hopeisia haarniskoita aivan, kuin tämä olisi aina varautunut ongelmiin. Myös vortixxin oikeassa kädessä oli jotain merkillistä. Sen sormet olivat aivan liian pitkät. He olivat löytäneet etsimänsä.
Tyytymättömän ja tylsistyneen vortixxin puuhia seurasi kuitenkin myös toinen osapuoli. Ja kun nelikko huomasi sen kaksi jäsentä, eivät he enää saaneet silmiään irti niistä.
”Ovatko nuo…”
”Jep…”, vastasi hämmästyneen selakhin sisko, ”…Vatukoita”
Väkijoukossa pöytien seassa seisoi kaksi toankorkuista tummaa möhkälettä. Humanoidit otukset näyttivät siltä, kuin ne olisivat koostuneet kivestä (kuka tiesi, vaikka olisivatkin) ja niiden kasvoissa paloi tuli siinä, missä yleensä olivat silmät ja suu. Lajin jäsenten erikoisin piirre oli kuitenkin niiden raajojen massiivinen kokoero. Kivijättien oikeat kädet näyttivät kuuluvan kooltaan enemmänkin steltinpeikolle, kuin jollekin toan kokoiselle. Jotta näky olisi vielä erikoisempi, olivat olentojen vasemmat käsivarret matoranienkin vastaavia hintelämpiä. Pienissä sormissaan kaksikko piteli oransseja, jonkinsortin pedon hampaista taottuja veitsiä.
”…mutta nehän ovat ihan mielettömän harvinaisia! Alle parinkymmenen ollaan nähty putoavan ja nekin ovat suojeltuja.”
”Ja mistä vetoa, että siinä ovat ne henkivartijat joita etsimme”, Killjoy murahti, ”ystävämme resursseilla ei näytä olevan rajoja.”
Nelikko tuijotti pitkään mitä erikoisinta näkyä. Killjoykaan ei ollut koskaan nähnyt Vatukaa, kuin biologiankirjoissa. Kivisissä tallaajissa ihmetytti vielä enemmän se, kuinka kukaan muu ei tuntunut kiinnittävän niihin mitään huomiota. Kuin kaikki olisivat tottuneet niiden läsnäoloon.
Samalla kun selakhi-siskokset keskittyivät tutkimaan omaa pelottavaa osuuttaan tehtävästä, oli Killjoy siirtynyt takaisin vortixx-kohteen tarkkailuun. Väkinäistä jutustelua pulisongikkaan aristokraatin kanssa käyvä lisko näytti siltä, kuinka tämä olisi tahtonut olla missä tahansa muualla. Kralhi vilkaisi myös naisen lähellä soittavaa orkesteria. Kappale oli jo loppunut ja bändin jäsenet keskustelivat nyt seuraavasta soitettavasta viisusta.
”Idea on myös hauska”, Killjoy puolustautui. Haarniska nousi ylös tuoliltaan ja otti lavan ja orkesterin suunnakseen. ”Minä hankin tytön luottamuksen. Pitäkää nuo möhkäleet poissa niskastani.”
Selakhit seurasivat, kuinka Killjoy asteli lavan reunalle jututtamaan bändin aristokraatteja. Kaksi näistä kumartui lähemmäs Killjoyn kypärää kuullakseen tämän ehdotuksen puheensorinan ylitse. Molemmat nyökyttelivät tälle innostuneena. Brezit joutuivat kääntämään katseensa taas Vatuka-kaksikkoon. Heidän osuutensa oli alkamassa, eikä yksikään heistä pitänyt tulevaisuudenkuvasta. Kolmikko oli noussut seisomaan ja yhteistuumin jalkaparit ottivat kivijätit suunnakseen.
”-enkä minä aio antaa sen pirun hammaslääkärin voittaa minua omassa lajissani.”
Vortixx pyöritteli silmiään purppuraisen, punaista drinkkiä naukkailevan aristokraatin jatkaessa turhauttavaa vuodatustaan. Hänen olisi pitänyt päästä pitämään puhettaan jo aikoja sitten, mutta pulisonkiensa alta puhkuvan miehen ylituttavallinen soperrus oli jumiuttanut vortixxin lavan edustalle. Hän tiesi suhteiden ylläpidon tärkeyden etenkin tähän turhamaiseen vallanpitäjään. Se ei kuitenkaan motivoinut häntä tarpeeksi oikeasti kuuntelemaan, mitä aristokraatilla oli sanottavana.
Orkesteri kaksikon takana oli alkanut soittamaan vortixxille hyvin tutun kappaleen alkumelodiaa. Liskonainen vajosi hetkeksi hiljalleen kasvaviin äänimaailmoihin. Tekosyyn aristokraatin lätinän huomiotta jättämiselle saatuaan vortixx ei edes tajunnut, ettei kappale edes kuulunut hänen hyväksymäänsä listaan. Epäilykset heräsivät vasta, kun mustavalkoinen haarniskoitunut hahmo lähestyi häntä lavan reunaa pitkin. Lisko vilkaisi kohti sivummalla odottavia henkivartijoitaan. Nämä olivat kääntäneet hänelle selkänsä. Hän olisi nyt omillaan. Metalli hänen oikean käden sormissa kirskui, kun nainen valmistautui puolustamaan itseään. Mikä tämä soturinomainen hahmo edes oli ja kuka hänet oli kutsunut?
”Neiti, olisiko teillä suoda minulle pieni hetki?”
Ei hyökkäystä? Ei piilotettua asetta? Oliko räjähdysherkkä tilanne vortixxin juonissa tehnyt hänestä liian vainoharhaisen? Ehkä kyseessä ei ollutkaan mitään uhkaavaa. Toisella vilkaisulla näytti myös siltä, että hänen henkivartijansakin olivat vain päätyneet keskustelemaan vihreänpuhuvan selakhijoukon kanssa…
…hetkonen.
Vatukat?
Keskustelemassa?
…
”Millä asialla olet saapunut?”, vortixx vastasi, tajuamatta keskeyttäneensä aristokraatin valituksen kesken lauseen. Molemmat kääntyivät katsomaan kohti haarniskoitua tulokasta. Ilmeetön katse virtaviivaisesta kypärästä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin aristokraatin selkäpiitä.
”Kai te tajuatte hyvä neiti, että vastuun ei tulisi mukanaan viedä hupia?”
Musiikki kolmikon taustalla kasvoi hitaasti. Haarniskoidun hahmon katse oli nauliintunut vortixxiin. Aristokraatin katse poukkoili hämmentyneenä molempien välillä.
”Minä… en ymmärrä, mitä haet.”
Haarniskoitu hahmo suoristi selkänsä. Kypäränsä takana harmaat kasvot vilkaisivat sivulleen, jossa mies havaitsi Brezien harhautuksen olevan onnistunut. Killjoy toivoi hartaasti lukeneensa vortixxin mielentilan oikein.
”Nämä ovat sinun pirskeesi, eivätkö vain?”, Killjoy jatkoi. Vortixx nyökkäsi myöntävästi, ”Ymmärrän toki, että olet kiireinen nainen ja, että sinulla on sovittu tapaaminen puolen valtakunnan kanssa, mutta silloin tällöin jokaisen pitää ottaa hieman irti. Nauttia illasta, eikä jumiutua koomaan tuollaisten vanhojen tanttojen seurassa.”
Killjoyn viittaus kohti aristokraattia aiheutti epäuskoisen korahduksen herrasmieheä itseään pitävästä suusta. Virne oli noussut vortixxin kasvoille. Tilanne oli yllättäen ottanut täyskäännöksen kutkuttavaan suuntaan.
”Mitä oikein ehdotat?”
”Aion olla nyt täysin rehellinen”, Killjoy lateli itsevarmasti, ”Minä olen mielenkiintoisin henkilö, jonka tulet tapaamaan tämän illan aikana. Ja siksi, aivan oman viihtyvyytesi vuoksi, toivon, että ottaisit vastaan tämän tanssin.”
Musta käsi ojentui kohti vortixxin pitkiä kynsiä. Nainen tuijotti tarjousta hymyssä suin. Tällaista vastaanottoa hän ei ollut odottanut. Tango vastausta odottavan Killjoyn takana oli pääsemässä viimein kunnolla alkuun.
Yhdellä väkevällä liikkeellä Killjoy heilautti vortixxin selkänsä puolelle, jonne haarniskoitunut hahmo kääntyi välittömästi tavatakseen vortixxin intohimoisen katseen. Vasen musta käsi tarttui vortixxin oikeaan. Oikean käden ote naisen lantiolla oli varma ja vankka. Sillä ensimmäisellä heilautuksella koko juhlasalin väen huomio kiinnittyi kaksikkoon. Tämä oli Killjoyn mekaanisten jalkojen ensimmäinen tanssi, mutta lihasmuistissa oli kyse muustakin, kuin fyysisestä materiasta. Kenraalin alitajunta tiesi välittömästi, mitä tehdä.
Vasen jalka astui eteen ja vortixxin oikea väistyi tieltä sitä odottaen. Oikea jalka eteen ja vortixxin vasen astui taakse. Kaksi nopeaa askelta. Nainen liukui, kuin tuulessa. Pyörähdys. Killjoyn ja liskon kasvot miltei kohtasivat kenraalin puristaessa vortixxia yhä tiukemmin. Tilanteesta aivan liikaa nauttiva nainen huokaisi vapautuneisuudesta. Hän antautui täysin tangon vietäväksi.
Uudet askelmat seurasivat ja Killjoy tiesi olevansa tilanteen tasalla. Sivusilmällään hän vilkaisi ympärillään pystyyn noussutta yleisöä. Jossain sen keskellä vatukat tuijottelivat toisiaan hämmentyneinä. Brezeistä kaksi näytti tyytymättömältä tilanteeseen. Kolmas oli peittänyt suunsa kädellään uskomattomasta tapahtumaketjusta. Lyhyt vilkaisu näihin ilmeisiin laittoi Killjoyn päässä alulle erikoisia ajatusketjuja. Lämmittely oli nyt takana. Tuli aika antaa yleisölle kunnollista viihdettä.
Tanssin pyörteeseen uppoutunut vortixx ei aluksi edes huomannut pehmeää nostetta jalkojensa alla. Ekstaasin pauloissa vellova lisko ajatteli askeleensa vain maagisesti keventyneen. Hän oli sulkenut silmänsä häntä huomattavasti suurikokoisemman haarniskasoturin viedessä. Vasta häneen naulitun yleisön kohahdus havahdutti hänet takaisin todellisuuteen. Silloin hän huomasi, etteivät hänen jalkansa enää koskeneet maata.
He tanssivat yhä. Jalkaparien liike jatkui muuttumattomana siitäkin huolimatta, ettei niillä ollut enää kosketuspintaa. Hiljaiset lieskat iskivät pienistä kääntyvistä apumoottoreista Killjoyn jaloissa. Miehen liike oli se, joka hitaasti liu’utti pyörivää kaksikkoa yli juhlayleisön päiden. Vortixxin ensimmäinen reaktio oli tarrata tiukemmin kiinni ilmoihin tanssin vieneestä kralhista, mutta valkomustan haarniskan taakse piiloutuva mysteeri tiesi tarkalleen, mitä oli tekemässä. Xian asukki oli täydellisen turvassa Killjoyn tiukassa otteessa.
Orkesteri soitti kappaletta nyt suoraan leijuen tanssaavalle kaksikolle. Yleisö oli muodostanut avointa tilaa keskelleen, paikkaan johon Killjoy laskeutuessaan liskoa tanssitti. Laskeutuminen oli aivan yhtä pehmeä, kuin naisen kokeneet askeleetkin. Killjoy aisti orkesterin saapuneen kohti loppusoittoa. Jousisoittimet ja pianot pauhasivat vielä hetken kovimmillaan. Ja juuri oikealla hetkellä Killjoy antoi vortixxin kaatua. molemmat kädet naisen selkää vankasti tukien. Lisko repsahti kohti lattiaa kaikkensa antaneena ja Killjoyn kypärä seurasi kapeita tummia kasvoja. Vortixxin keho pysähtyi musiikin kanssa. Kenraalin käsivarsilla dramaattisesti lepäävä xialainen naulitsi katseensa tanssittajansa kypärään. Kappale oli saapunut finaaliinsa. Hiljaisuus salissa kesti vain sekunnin.
Killjoy nosti partnerinsa pystyyn juuri oikealla hetkellä vastaanottamaan raikuvat aplodit ja yleisön lahjomattoman suosion. Killjoy kumarsi nöyrästi, vortixxin tarrautuessa tiukasti hänen kylkeensä. Juhlaväen äänekkäiden suosionosoitusten keskellä nainen toi kasvonsa aivan Killjoyn korvanjuureen. Viettelevä ääni halusi vain iltansa pelastuksen kuulevan ne sanat.
“Yläkerta. Baari. Kymmenen minuuttia.”
Vortixxin kynnet raapaisivat Killjoyn rintapanssaria liskon ottaessa suunnan kohti salin takaosaa. Killjoy seisoi paikoillaan tuijottamassa liskon perään, kunnes tämä viimein katosi henkilökohtaisiin tiloihinsa suuren puisen oven taakse. Lopulta kralhi itse käänsi askeleensa kohti lavan vasemmalta puolelta kohti yläkertaa vieviä portaita. Ohimennessään orkesteria kiitettyään mies painoi sormen samalle korvalleen, jolle lisko oli hetki sitten kuiskannut aikeensa.
“Se meni paremmin, kuin odotin. Antakaa Ässälle merkki ja jatkakaa sitä, mitä ikinä teettekin niiden kivimöhkäleiden kanssa.”
“Sinä nautit tuosta aivan liikaa”, kuului selakhin vastaus Killjoyn kypärässä. Kralhi ei vastannut, mutta virne hiiltyneillä kasvoilla olisi kertonut kaiken tarpeellisen.
Yläkerta. Baari. Kymmenen minuuttia.
Baari, johon Killjoy asteli, oli paljon pienempi kuin hän oli odottanut. Pimennetty, violettien halki tilan kiitävien valojen ja muutaman harvan punasamettisen tuoli-pöytä-rykelmän muodostama huone huusi jo olemuksellaan “VIP” jo kralhin ensiaskeleesta sen sisälle. Kymmenen minuuttia aristokratialaista taidetta tuijotettuaan baarin tarjoama barbaarisempi viihdyttävyys oli jopa Killjoyn mieleen.
Takaseinältä löytyvän baaritiskin edessä istui jo selin Killjoyyn tuttu hahmo. Tiskin takana kahta identtistä drinkkiä valmistava hiippari paljastui tarkemmalla vilkaisulla ga-matoraniksi, jonka väriä oli hyvin hankala erottaa baarissa leiskuvista värillisistä valoista. Astellessaan halki tilan, Killjoy laittoi merkille useita hahmoja istumassa pöytien ääressä. Ainoastaan vortixx istui tiskin itsensä äärellä. Killjoy huomasi tämän vaihtaneen haarniskansa tilalle punaharmaan, kauniisti laskostuvan leningin. Killjoyn olkapään haarniska teki miltei huomaamattoman liikkeen ohittaessaan kolmen tuijottavan hahmon rykelmän oikealla puolellaan.
Baarin vasemmassa takanurkassa istuva hopeiseen kaapuun kietoutunut hahmo seurasi silmät naulittuna Killjoyn askeleita. Jos liskonainen olisi kääntynyt juuri sillä hetkellä, olisivat vilistävät valot Killjoyn kypärän sisäosassa paljastuneet tälle hämäryyden keskeltä. Kohti tiskiä kulkiessaan kenraali myös huomasi hälyttävän yksityiskohdan tilan katonrajassa. Valaistun verhon takana tanssi vortixx-siluetteja. Huumaava liike yhdistettynä baarin rytmikkääseen musiikkiin herättivät kenraalin päässä muistoja Metru Nuin yöelämästä.
Toinen mustista drinkeistä liukui Killjoyn eteen tämän istuutuessa jakkaralle vortixxin viereen. Drinkeistä toinen oli jo nousemassa väriltään yhtä synkeille huulille. Lisko vilkaisi sivusilmällään Killjoyn kypärää, joka lähinnä vilkaisi omaa juomaansa.
“Ajattelin, että aloitamme jollain turvallisella.”
“Jos äskeinen oli mielestäsi turvallista, odotan innolla mitä ilta on tuomassa tullessaan.”
Jokainen sana ja jokainen ele, mitä valkomustan haarniskan takaa ilmestyi olivat niitä, mitä vortixx halusikin kuulla. Tunteiden tukahduttamisen vaikeus oli liskon päässä todellinen. Mies, jota hän tuijotti ahnaasti oli kylmänviileä joka sekunnin. Tai ehkä se oli vain tämän ilmeetön kypärä, joka loi efektin. Mutta oli kyse vortixxin heikosta kohdasta soturimieliin tai miehen kylmä ammattimais-
Hetkonen.
Ei.
Virhe. Kaiken kaikkiaan typerä virhe.
Kuinka edes…
Mies oli nostanut drinkin kasvojensa tasolle. Vortixxin juuri pohtima ilmeetön kypärä tuijotti nestettä samalla kylmyydellä, millä se oli tuijottanut vortixxiakin tanssin aikana. Omaa typeryyttään sättivä xialainen ei voinut uskoa, kuinka ajattelematon hänen suunnitelmansa oli ollut. Kuinka hänen odottamaton seuralaisensa muka joisi, senttimetrejä paksu rauta päätään peittäen.
“Taisit viimein tajuta virheesi.”
Vortixx irvisti. Suunnitelma A oli mennyt pahasti pieleen.
“Sen lisäksi, etten olisi koskaan valmis kittaamaan mitään Xialaista kurkustani alas, haluaisin huomauttaa, että en ole toa. Eivätkä mitkään näistä viidestä hermomyrkystä olisi toimineet minuun.”
Killjoy käänsi katseensa kauhistuneeseen naiseen jolla oli vaikeuksia uskoa, kuinka hänen tanssittajansa oli selvittänyt hänen suunnitelmansa pelkästään katsomalla.
“Lisäksi”, kralhi jatkoi, “Nuo kolme skakdia huoneen takaosassa. He eivät ole hereillä, eivätkä täten voi tähdätä takaraivoani, kuten ehkä olettaisit heidät tekevän. Lyijy on tehokkaampi tapa hoitaa tunkeilijat. Ihan vinkkinä.”
Tummanpuhuva lisko kääntyi hätääntyneenä kohti nurkkaa, jossa hänen joukkonsa toden totta vain istuivat paikallaan, kasvot kohti heidän välissään olevaa pöytää. Suunnitelma B ei koskaan ollutkaan.
“Aristosoturisi tuolla meidän oikealla puolellamme sen sijaan”, Killjoy aloitti taas. Kylmänhiki valui pitkin vortixxin kasvoja, “Hänelle ei ole käynyt vielä mitenkään. Ei nimittäin tarvitse. Hänen pukunsa on rautaa.”
“Miksi ihmeessä-”, ehti vortixx aloittaa, mutta Killjoy vain heilautti päätään kohti baarin vasenta takakulmaa, josta hopeiseen kaapuun kietoutunut hahmo edelleen tuijotti häntä.
“Koska hän. Sanopa iltaa ystävällemme, Seran.”
Hahmo laski sormensa korvaltaan Killjoyn toteamuksen jälkeen ja pudotti huppunsa. Haukasvoinen raudan toa virnisti vortixxille. Mies napsautti sormiaan ja aristokraatti baarin oikealla pulella alkoi kirkumaan kivusta. Metalli hänen jalkojensa ympärillä oli juuri rusentunut edellistä huomattavasti pienempään tilaan. Hetken kuluttua huuto vaimeni uikutukseksi ja Killjoy kääntyi nyökkäämään vanhalle tutulleen takapenkillä. Seran nosti hupun takaisin päähänsä ja jatkoi oleskeluaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kauhusta kankealla baarimikolla kesti tuskallisen pitkään tajuta Killjoyn osoittavan kohti ylähyllyä ja sen ruskeaa nestettä sisältävää vanhaa pulloa.
Lopulta pullo laskeutui kenraalin eteen. Vortixx katsoi typertyneenä, kuinka suunnitelmat hänen ympäriltään vaivatta murskannut kenraali painoi painiketta kaulallaan ja tämän kypärän palaset alkoivat siirtymään kralhin kasvojen sivuille. Korkki katosi nopeasti ruskean viskipullon päältä ja yhdellä karskilla liikkeellä Killjoy kaatoi mittavan määrän nestettä irvistävien hampaidensa taakse.
Lukemattomat vammat ja palaneet reiät Killjoyn kasvoista valuttivat tämän juuri kittaamaa juomaa. Ikuisen irvistyksen kallo naurahti lakonisesti naisen hänen vierellään peitellessä kauhistustaan. Nuo samat hirviömäiset kasvot olivat hetki sitten olleet hyvin lyhyen etäisyyden päässä hänen omistaan. Ja rautainen verkko niiden välissä oli tehnyt niistä hetkeksi jopa haluttavan. Tilanteen puistatus oli lähellä ottaa valtaa liskon kehossa.
“Odinalaista”, Killjoy ärjähti, nyt viimein paljain kasvoin, “Sopivan tujakkaa, mutta yllättävän maukasta.”
Xialainen tuijotti hetken groteskia näkyä kaikessa hiljaisuudessaan. Mies ei selkeästi aikonut avata keskustelua, joten vortixx päätti aloittaa arvauksella, jonka hän oli muodostanut jo tapaamista edeltäneen kymmenen minuutin valmistautumisen aikana.
“Killjoy.”
“Haarniska vai seuralaiseni?”, pohti kralhi, katse naulittuna pullonsa etikettiin.
“Haarniska”, lisko myönsi, “Olen nähnyt sinut aiemminkin. Turvakameratallenteista… en vain yhdistänyt asioita tarpeeksi nopeasti.”
“Mmh. Tosiaan. Taannoinen visiittini.”
Vortixx tuijotti Killjoyta taas hetken odottavaisesti. Hänen oikean kätensä sormet tekivät pyörittelevää, johonkin valmistautuvaa liikettä.
“Varjotemppusi eivät sitten toimi”, Killjoy keskeytti tylysti. Liskon sormet jämähtivät niille sijoilleen. Viimeinenkin oljenkorsi mureni naisen käsiin.
“Miten sinä-”
“Kokeile vaikka.”
“Mitä sinä-”
“Kokeile!”
Xialainen sätkähti Killjoyn äkillisestä korotetusta äänensävystä. Kauhuissaan lisko ojensi pitkät sormensa Killjoyn pään tasolle. Vapisevan kiertoliikkeen myötä mustaakin mustempi aalto matkasi silmänräpäyksessä metallisista sormista päin Killjoyta. Voima ja kohde kohtasivat. Reaktio oli jotain merkillistä. Kuin Killjoyn koko olemus olisi hetken aikaa ollut digitaalisen häiriön pauloissa. Vortixx erotti sekunnin ajan punamustan karun värimaailman valkomustan valheen alta. Killjoyn ilmekään ei ollut värähtänyt. Vortixxin luoma aalto oli yksinkertaisesti imeytynyt johonkin kenraalin haarniskaa ympäröivään.
“Mitä sinä oikein tahdot minusta…”
Killjoy aisti petetyksi tulemisen vapinan naisen äänestä. Illan uhkapelaaminen oli viimein tullut kralhin odottamaan pisteeseen.
“Sanovat sinua informaatiokuningattareksi. Vaikuttava saavutus, ottaen huomioon lyhyen urasi.”
“Minulla on tapana saada haluamani… tavalla tai toisella”, lisko mutisi pettyneenä.
“Tervetuloa takaisin maan pinnalle”, Killjoy totesi viskikulautustensa välistä, “Aika oppia pelaamaan isojen tyttöjen peliä. Eli peliä muidenkin kuin taiteeseen jumiutuneiden rahasampojen kanssa.”
“Minä kyllä tiedän, kuinka kaltaisesi metsästäjänpirulaiset toimivat. Mutta minua on turha uhkailla. Minun tietoni ovat kaikkea tämän maailman kultaa arvokkaampaa ja olen oppinut suojelemaan niitä.”
“Hyvä”, Killjoy totesi tyytyväisenä, “Koska minä tulinkin tekemään kanssasi sopimuksen.”
Hetken aikaa vortixx luuli olevansa joutumassa taas yhteen huijaukseen, mutta harmaiden kasvojen käännyttyä taas häntä kohti, ei lisko voinut olla uskomatta totisuutta metsästäjästä. Ehkä se oli vain hiiltyneeltä kallolta paistava kokemus, mutta jokin katseessa huokui rehellisyyttä. Eikä vortixx toisaalta nähnyt muutakaan tapaa pois inhottavasta tilanteestaan.
”Millaisen… sopimuksen?”
Killjoy laski pullon viimein käsistään ja pyyhkäisi viskistä leukaansa rannepanssarillaan.
“Sinä vastaat muutamaan kysymykseeni niin tarkasti, kuin pystyt ja vastineeksi minä lupaan sinulle sen, minkä perässä olet päätynyt järjestämään juhlia noiden alakerran maanvaivojen kanssa.”
“Ja mitä sinä luulet minun tavoittelevan?”, vortixx tiedusteli epäuskoisena Killjoyn kysymykselle.
“Xialainen metsästäjien riveissä tarkoittaa tänä päivänä käytännössä maanpetturuutta. Vain todellinen idealisti hakee valtaa ja voimaa Varjotun opeilla. Olen nähnyt rekisterisi. Odinan jälkeinen Xian ostorellestykseksi tyssäsi heti alkutekijöihinsä.”
Vortixx tuijotti suu ammollaan, kuinka Killjoy repi kylmänviileästi hänen menneisyyttään palasiksi. Kralhi ei kuitenkaan hidastanut tahtia.
“Olet ehkä Xian kuumin nimi tänään, mutta pian sinut unohdetaan, kuten kaikki muutkin. Se kaupunki kaipaa ensimmäistä kertaa vuosisatoihin oikeaa johtajaa. Ei suurta yrityspomoa. Jos haluat koko saaren, sinun täytyy pelata suurempaa peliä.”
“Ja sinä… sinä voit …auttaa?”, vortixx takelteli epäuskoisena. Hänen epäilyksensä jatkoksi, Killjoy vielä nyökkäsi myöntävästi.
“Parempaa. Olen valmis antamaan sinulle koko pirun Xian avaimet olettaen, että pystyt auttamaan minua.”
Liskonainen tiesi hyvin, että hänelle luvattu olisi luultavasti liian hyvää ollakseen totta. Jossain syvällä hänessä herännyt uteliaisuus ja se fakta ettei hänellä luultavasti ollut vaihtoehtoja vei kuitenkin xialaisen mielen kohti halukkuutta yhteistyöhön.
“Hyvä on… minä kuuntelen.”
Killjoy hymähti tyytyväisenä, Neljä metallista kolahdusta siivittivät Killjoyn paikalleen kasaantuvaa kypärää. Käännyttyään täysin vortixxin puoleen nainen ei enää joutunut tuijottamaan palanutta irvistystä.
“Tiedätkö sinä Purifierin?”
Killjoyn läsnäolo oli muuttunut kolmella sanalla loputtomasti pelottavammaksi. Pienen hetken vortixxin mieli olisi ollut valmis lopettamaan keskustelun siihen paikkaan, mutta kunnianhimo toi hänelle rohkeutta, Rohkeutta ja uteliaisuutta.
“…tiedän.”
“Mitä tiedät hänestä? Mitä hän oikein valmistelee?”
Lisko pälyili vielä kerran ympärilleen varmistaakseen ettei baariin varmasti ollut saapunut enää muita. Lattialla makaavalla aristokraatilla oli tarpeeksi kiireitä murskaantuneen jalkansa kanssa.
“Hän… hän rakentaa jotain. Suurta. Valtavaa. Koko luoteinen Xia on käytännössä hänen nimissään. Siellä tehtaissa tehdään jotain ympäri vuorokauden. Ollaan tehty jo pitkään.”
“Mitä hän rakentaa? Ja kuinka Xia antaa pimeyden metsästäjän toimia niin laajalti maillaan?”
“Xialla saa tehdä mitä vain, kunhan lompakkosi on tarpeeksi paksu”, lisko murahti jopa hieman pettyneenä, “Mutta en tiedä, mitä hän siellä valmistaa. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei uskalla kysyä.”
“Miksei?”, Killjoy tivasi. Viikkojen metsästämisen jälkeen hän oli viimein päässyt edes marginaalisen tiedon lähteille. Kralhi alkoi olla malttamaton.
“Koska hän on… hullu… tai outo. Eräänä päivänä hän saapuu paikalle kuin hienovaraisin bisnesmies ja viikkoa myöhemmin hän juoksee kaduillamme, kuolaten kuin eläin. Yhtenä kertana hän käyttäytyi kuin steltinpeikko ja seuraavana kuin kunniallinen sotalordi. Sen tyypin päässä tapahtuu jotain todella omituista. Kukaan ei enää suostu käymään hänen kanssaan kauppaa kasvotusten.”
“Kauppiaat ovat tehneet siinä viisaan valinnan”, Killjoy murahti, musta hammaskaaos piirtyneenä verkkokalvoilleen, “Mutta et kerro minulle vielä mitään uutta. Minä en hae sitä, mikä on jo julkisessä rekisterissä. Minä tahdon verhon taakse. Mitä oikein tapahtuu?”
Xian asukki oli jo arvannut, etteivät perustieto tai henkilökohtaiset mielipiteet tyydyttäisi haarniskamiehen tiedonjanoa. Valitettavasti se tarkoitti, että liskon piti siirtyä huhuihin ja arvailuihin.
“On… on muutama asia.”
Killjoy ei liikahtanutkaan. Ilmeetön tuijotus jatkoi vortixxin kasvojen skannaamista.
“Odinalla… kiertää huhuja. Että Varjottu ei olisi tyytyväinen Purifierin tekemisiin. Isolle kiholle on tainnut viimein selvitä, että hänen suosikkilemmikkinsä on kaiken aikaa puuhaillut salassa jotain valtavaa.”
Killjoyn tuijotus sanoi vain “Jatka”.
Välit Varjotun ja Purifierin välillä ovat kuulemma pisteessä, jossa tämä ‘salainen yhteistyö’ olisi tulossa päätökseensä. Tilannetta on kuvailtu aika räjähdysherkäksi.”
“Mitä Varjottu sitten oli saanut selville?”
“Noh… sen lisäksi, että Purifier oli ilmeisesti tasoittanut metsästäjien kaukaisimman eteläisten saarten vartioaseman, jotkut lähteet myös väittävät löytäneensä Purifierilta huolestuttavia jälkiä… yhtiökumppaneista.”
“Purifierilla on liittolaisia? Kuka suostuisi yhteistyöhön sen hullun kanssa?”, Killjoy parahti. Vortixx yllättyi Killjoyn äänen ensimmäisestä huomattavasta vivahteesta.
“Sitä minäkin aluksi mietin, kunnes kuulin eräästä pohatasta, joka on jo vuosia mobilisoinut valtavia määriä raaka-aineita tuntemattomalle metsästäjävastaanottajalle. Yhteenlasku oli melkoisen helppo.”
“Pohatta… kuka?”
“Oletko koskaan ollut tekemisissä Voitto Korporaation kanssa?”
Killjoy hiljeni täysin. Vortixx kykeni aistimaan ajatusten raksutuksen kralhin kypärän takaa. Hiljaisuutta kesti kiusallisen kauan.
“Se perkele.”
“Oletan, että tuo oli kyllä?”
“Se saamarin opportunisti Xialaisine periaatteineen. Olisi pitänyt arvata.”
“Rehellisesti en kyllä tiedä koko yhtymästä paljoakaan. Listoilla sadoittain matoran-työläisiä ja kymmeniä palkkionmetsästäjiä, mutta koko porukka on aiheuttanut viimeaikoina närää lähinnä markkinoilla, ei missään sen hämäräperäisemmässä.”
Killjoy pohti tilannetta tarkasti. Purifierin suunnitelmien laajuus oli asia, johon hän oli varautunut. Mutta edellisen viikon tutkimustöistä huolimatta Killjoy ei ollut saanut tietoonsa tätä palapelin palasta.
“Saanko kysyä”, Vortixx tiedusteli varovaisesti, “Tämä Purifier… kuka hän oikein on?”
“Hän on asia, josta jokaisen tulisi pysyä mahdollisimman kaukana.”
Kylmä vastaus ei tyydyttänyt liskonaista, mutta hän ymmärsi olla utelematta liikaa. Hän oli kuitenkin tarjonnut soturille jotain. Oli vortixxin mielestä aika vastavuoroisuudelle.
“Oletko nyt tyytyväinen?”
Killjoy pohti vielä hetken hiljaisuudessa, kunnes hän viimein tarjosi naiselle tätä tyydyttävän vastauksen.
“…miltei. Minulla on vielä yksi kysymys. Ja sen arkaluontoisuudesta huolimatta minun täytyy vaatia sinua vastaamaan rehellisesti. Meidän molempien kohtalomme riippuu vastauksestasi.”
Vortixx nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hän ei olisi uskonut kuulevansa vielä Purifieriakin pelottavampaa kysymystä. Soturin viimeinen tiedustelu kuitenkin aiheutti liskossa pelonsekaista pahoinvointia.
“Vuori. Sielläkö te pidätte sitä?”
“Sinä… sinä et voi…”
“Kuten juuri äsken totesin, meidän kohtalomme riippuu vastauksestasi. Toistan kysymyksen: Onko se siellä?”
Vortixxin mieli punnitsi kuumeisesti, oliko vastaus Xialaisten varjelluimpaan kysymykseen oman edun tavoittelemisen arvoinen. Vuosien työ oli tuonut naisen pisteeseen, jossa hän tarvitsi uuden koukun jatkaakseen vallan kalastamista. Nyt hänellä oli siihen mahdollisuus, mutta sen hinta saattoi olla liian suuri.”
“Sinä… tiedät jo vastauksen. Et kysyisi sitä, jos et jo tietäisi.”
“Neiti. Minä en aio mennä sinne uhraamaan omaa ja koko tiimini henkeä oletuksen perusteella. Kerro minulle vastaus. Sano se ääneen ja vanno sen nimeen. Auta minua tässä ja minä annan sinulle avaimet, jotka sinulle lupasin.”
Oli vortixxin vuoro istua hiljaa paikallaan. Pitkät varjosormet näpräsivät hermostuneena leningin punaista silkkiä, kun nainen punnitsi vastaustaan. Lievällä itseinholla ja pelonsekaisella äänellä hän kuitenkin viimein kakisti ulos vastauksensa.
“Kyllä. Se on siellä.”
Killjoy huokaisi syvään. Hän oli todellakin olettanut vastauksen oikein, mutta pieni varovaisuuden ripe kenraalin mielessä oli toivonut, että olisi mahdollisuus vähemmän tuhoisaan reittiin. Nyt hänen suunnitelmansa olivat kuitenkin selkeät. Hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä seuraavaksi.
“Mennään parvelle.”
“Anteeksi?”
“Mennään parvelle. Katsotaan, miten juhlaväen ilta on jatkunut pienen showmme jäljiltä.”
Vortixx ei ollut varma, mitä ajatella Killjoyn äkillisestä tarpeesta poistua. Tilanne oli kuitenkin rauhoittunut juuri sen verran, ettei lisko lähtenyt kyseenalaistamaan vieraansa päähänpistoa, vaan seurasi kralhia ulos baarin avonaisesta oviaukosta kohti kaidetta, jolta aukesi suora näköyhteys alas suureen saliin. Kulkiessaan vortixxin sydän hypähti kurkkuun. Hän oli unohtanut yhden osan vartiostaan.
“Vatukani…”
Kolme selakhia, jotka pitivät kivisten henkivartijoiden huomion tanssin aikana. Vasta nyt vortixx tajusi pelätä isoimpien möykyttäjiensä puolesta. Ja vasta nyt hän tajusi, keitä vihreät sisarukset oikein olivatkaan. Astuessaan baarista käytävän puolelle liskonainen kykeni jo erottamaan juhlayleisön kohahtelun. Xialainen pelkäsi astua Killjoyn vierelle kaiteella. Hän ei halunnut nähdä, kuinka selakhi-siskokset polkisivat hänen vartijoidensa ruumiita.
Mutta sitten vortixx kuuli jotain muutakin. Salissa soi taas musiikki, muttei sellainen musiikki joka olisi normaalisti kuulunut hienoston juhlamenoihin. Esisotalainen zakazlainen kansanmusiikki tarjosi illan toista merkillistä tapahtumaketjua seuraavalle yleisölle hurrattavaa.
https://youtu.be/XitUJxKVdBY
Selakhisten ja kivisten osapuolten yhteenoton sijasta salin keskellä tanssittiin innokasta piiritanssia. Musiikin tahtiin taputtava yleisö osoitti suosiotaan, kun kaksi vatukasta ja selakhista koostuvaa parivaljakkoa kieppui kolmannen paikallaan pyörivän selakhi-siskoksen ympärillä. Käsikynkässä kivijättien vankempien raajojen kanssa tanssaavat siskokset heittivät toisilleen ylävitoset jokaisella kerralla, kun parit ohittivat toisensa. Kolmas selakhi oli sulkenut silmänsä tanssin hurmoksessa hopeisen helmansa hulmutessa.
Killjoy hymähteli aidosti huvittuneena. Selakhi-siskosten harhautus ei ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut. Vortixx tuijotti suu ammollaan alhaalla aukeavaa näkyä.
”He…he ovat…”
”Kolmoset. Jep.”
”Kuinka sinulla oli…”
”Varaa? Katsos, juuri tuossa sinun ongelmasi on. Xian kasvatus tekee aina oletuksen, että kuka tahansa ja mikä tahansa on aina ostettavissa. Se, että kolmoset hylkäsivät sinun varmasti avokätisen tarjouksesi ei tarkoita, että hintasi ei ollut tarpeeksi korkea.”
”Joten… mitä sinä oikein…teit?”, vortixx mutisi katse naulittuna yleisön sydämiin kirmanneessa viisikossa. Legendaarisen statuksen menneinä vuosina saanut kolmikko oli ollut naisen tähtäimessä jo pitkään ja nyt tämä yksi hänet jo päihittänyt pimeyden metsästäjä vain sattui matkaamaan pohjoisten alueiden halutuimpien palkkionmetsästäjien kanssa.
”Tarjosin heille jotain rahaa parempaa.”
Vortixxin tuijotus kääntyi haarniskoituun seuralaiseensa. Hän antoi miehelle hetken aikaa tuijotella luutnanttiensa kieppumista. ”Näyttääkö tuo sinusta hyväntuuliselta tanssimiselta?”
“Entä oliko meidän tanssimme sinusta hyväntuulista?”
Liskonainen hiljeni pysähtyessään miettimään hetki sitten tanssittua tanssiaan. Ja sitä, kuinka jokaisen hetken siitä hän tiesi valmistautua haarniskamiehen väistämättömään petokseen. Mutta silti hän oli ottanut sen vastaan. Nauttinut siitä täysin rinnoin. Hän oli tullut onnelliseksi siitä ja vaikka Killjoy oli sen jälkeen kääntänyt tilanteen suvereenisti omaksi edukseen, muisteli vortixx omaa vuoroaan tanssilattialla merkillisellä kaiholla.
”He ovat uppoutuneet tanssiinsa… ovat unohtaneet kaiken muun ympäriltään. Siksi he näyttävät niin onnellisilta”, xialainen ymmärsi viimein, ”He murehtivat paljon. Heillä on jotain mielen päällään. Jotain, jonka he haluavat edes hetkeksi unohtaa.”
Killjoy nyökkäsi myöntävästi, ”Huomaan, mistä maineesi kumpuaa. Osaat ajatella hyvin, kun käytät siihen vain hieman aikaa.”
”Tai läsnäolosi saa minut hämilleni”, vortixx totesi hyväntuulisesti, “olen yleensä paljon tehokkaampi näissä.”
Liskolla ei enää ollut syytä olettaa olevansa hengenvaarassa. Mies, jonka kanssa hän asioi oli päättäväinen ja tuntui usein saavan haluamansa. Mutta ammattimaisuudestaan huolimatta hän ei ollut täysin kylmä. Häikäilemätön ja kiero, mutta ei täysin kylmä. Jokin vieraan katkerassa olemuksessa kiehtoi naista.
“Mutta se oli hyvä tanssi…”, vortixx jatkoi ja sai Killjoyn huomion taas alakerran viihteestä itseensä, “…onnellinen tanssi, kuten heilläkin. Joten miltä todellisuudelta sinä pakenet? Miksi sinä metsästät sitä hirviötä?”
Se oli ensimmäinen kerta illan aikana, kun vortixxin esittämä kysymys todella hiljensi Killjoyn. Vastaus ei ollut se, mitä mies pohti. Sen hän jo tiesi. Mutta kertoisiko hän sitä liskolle? Vai oliko sillä edes väliä?
“Kun metsästäjät kouluttivat sinut”, Killjoy aloitti varovaisesti, “olitko sinäkin korvaamaton? Kertoiko varjojen kummisetä sinullekin, kuinka suuressa arvossa hän sinua pitää?”
Vortixx nyökkäsi.
“Entä tunsitko sinäkin koko olemuksesi petetyksi, kun sinulle selvisi kuinka syvälle hänen valheensa menivätkään.”
Vortixx nyökkäsi uudestaan, joskin huomattavasti alakuloisempana.
“Minä maksoin siitä hengelläni. Mitä minä olen tämän haarniskan sisällä on vain kaiku siitä miehestä, joka vielä uskoi. Se usko paloi minusta pois. Minä opin kuinka sekin oli pelkkä yksi valhe. Tapa työntää päästäsi pois ongelmat toivoen, että joku ratkaisisi ne puolestasi.”
Vortixx ei sanonut sanaakaan. Ainoastaan kuunteli. Killjoy käänsi katseensa takaisin alas, jossa kaksi kivikasaa kumarteli riemastuneelle yleisölle. Brezit vaihtoivat tyytyväisiä katseitaan. Tanssi oli jo ohi. Killjoyn ajatukset olivat jumiutuneet aluksella näkemäänsä unenomaiseen muistoon ja naiseen, joka käveli hänen luokseen Killjoyn poistuttua Herran toimistosta,
“Heitä oli neljäs.”
Vortixx huokaisi syvään. Hän ymmärsi nyt niin paljon paremmin.
“Neljäs. Hän oli aina niin tunnollinen. Työskenteli mekaanikkona. Johti koko osastoa. Lähetti aina palkastaan siskoilleen kotiin.”
“Mitä tapahtui?”, uskaltautui vortixx viimein kysymään. Killjoyn oli irroitettava katseensa iloisesta kolmikosta. Hän kääntyi nojaamaan selällään parven kaiteeseen, tuijotellen kohti baaria josta kaksikko oli hetki sitten astunut ulos.
“Sota oli jo ohi. Sain soiton myöhään illalla. Otin lyhimmän reitin hänen asunnolleen. Istui tuolissaan, kuin olisi nukkunut. Mutta rintakehä kappaleiksi revittynä. Kaikki mitä hän oli vielä ollut, ryöstetty. Häpäisty.”
“Matkustin saarille heti seuraavana päivänä. Vein suruviestin henkilökohtaisesti. Seuraavana päivänä palasin kotiin ja pakkasin tavarani. Silloin matkasin Varjotun saleihin ensimmäistä kertaa.”
“Ja ainoastaan pahensit kierrettäsi”, vortixx totesi ja yllätti itsensäkin suorasanaisuudellaan. Kaikeksi hämmästyksekseen Killjoy hymähti karulle kommentille vain myöntävästi.
“Minä lupasin heille koston. Samana iltana, kun lupasin itselleni oppia.”
Kaksikko tuijotti toisiaan silmiin. Vortixxin hengitys oli entistäkin raskaampi, mutta syy ei ollut enää pelko.
“Jos haluat jotain, ota se. Jos tarkoituksesi on tappaa, tee se. Jos tavoitteesi on taivaissa, kasvata siivet. Opit kyllä, kun sinua on poljettu tarpeeksi. Lakkaat välittämästä vahingoista ja jätät huomiotta uhrit. Tajuat, että saat rauhan ainoastaan täyttämällä tehtäväsi. Siihen meidät on tarkoitettu… rauhaan. Keinolla millä hyvänsä.”
Eriskummallinen parivaljakko tuijotti toisiaan vielä hetken, kunnes Killjoy käänsi katseensa vasempaan ranteeseensa josta aukesi napinpainalluksella luukku. Kralhi nosti luukusta pienen esineen, jonka hän ojensi kohti liskonaista. Tämä antoi Killjoyn hitaasti asettaa esineen vortixxin pitkäkyntiselle kämmenelle. Hän nosti sen kapeiden kasvojensa eteen ja tuijotti sen yksinkertaisuutta.
“Se on taskukello.”
“Ei”, Killjoy korjasi, “Se on Xian avain. Aivan kuten lupasin.”
“Se ei edes käy”, vortixx tuijotteli pyöreää mustareunaista objektia, “Se on jumissa vartin yli yhdessätoista.”
“Se käy, mutta ei sillä tavalla, kuin luulet. Se ottaa harppauksia. Etenee vääjäämättömästi kohti keskiyötä.”
“Ja mitä silloin tapahtuu?”
“Silloin… silloin minä lakkaan häiritsemästä sinua.”
Nainen puristi kellon tiukasti nyrkkiinsä ja tuijotti Killjoyn kypärää kysyvästi. “Mitä minä teen sillä?”
“Kun kello lyö puoli kaksitoista koittaa sinun aikasi. Hetki, jolloin kaupunkisi tarvitsee jotain, mitä sillä ei ole ollut pitkään aikaan. Ole valmiina sillä rako ei ole suuri. Sinulla on yksi tilaisuus.”
Ote kellon ympärillä puristui. Vortixx ei ymmärtänyt miehen kryptistä selostusta, mutta viesti oli silti selkeä. Ja naisen usko merkilliseen vieraaseen selittämättömästä syystä vielä suurempi.
“Puoli kaksitoista. Selvä.”
Killjoy nyökkäsi ja käänsi vortixxille tylysti selkänsä. Miehen askeleet veivät kohti portaikkoa, mutta nainen ei kyennyt lähtemään hänen peräänsä, vaikka olisi kovasti tahtonut. Liskon jalat eivät yksinkertaisesti liikkuneet.
“Me emme tapaa enää”, Killjoy totesi astuessaan ensimmäiselle porrasaskelmalle, mutta pysähtyi, vortixxin huokaistessa syvään hänen takanaan.
“Hei… kun sinä sanoit, että olisit mielenkiintoisin henkilö, jonka tulisin tapaamaan tänä iltana…”
Killjoy kuunteli paikallaan.
“…olit oikeassa.”
Valkomusta kypärä oli alkanut muuttua punamustaksi. Karut sotamaalit tulivat esiin siistien linjojen alta digitaalisen häiveen väistyessä kralhin todellisten värien tieltä.
“Se tanssi”, mies myönsi tyytyväisenä, “Minäkin nautin siitä.”
Raskaat askeleet veivät miehen alakertaan, jossa kolme selakhi-siskosta odotti jo malttamattomana. Salin poikki talsiva nelikko ei enää kerännyt katseita puoleensa. Väen huomio oli sen sijaan kiinnittynyt kahteen vatukaan, jotka kömpelösti yrittivät selittää hitaasti portaita pitkin laskeutuvalle emännälleen tahtovansa toisenlaisiin työtehtäviin. Alas Killjoyn ja Brezien poistumista katsomaan saapunut vortixx määräsi kivijätit pois silmistään yhdellä tyytymättömällä kädenheilautuksella. Biologiset kummajaiset lähtivät tyytyväisen näköisenä lampsimaan kohti salin takaosaa, josta vatukoista marginaalisesti suurikokoisempi oli vilkuillut heille jo ikiomaa pöytää. Aivan sen hassusti pukeutuvan keltaisen skakdin vierestä.
“Durr?”, toinen kysyi.
“Durr”, toinen vastasi itsevarmana.
Kun taas vortixx tunsi olonsa yksinäiseksi. Ilman haarniskaansa, ilman henkivartijoitaan, ilman metsästäjää, joka häntä tanssitti. Ensimmäistä kertaa hän todellakin tunsi olevansa yksin. Halveksuvin katsein nainen vilkuili juhlavieraitaan. Hänen päänsä pysähtyi vain hetkeksi hänen alkuiltaansa tylsistyttäneen aristokraatin kohdalla. Hänelle hän vielä puhuisi.
Mahikikasvoinen po-matoran rusetteineen oli saapunut vortixxin vierelle vaivihkaa. Lisko kuitenkin huomasi tämän. Hänellä oli jo käsky valmiina.
“Taitaa olla aika pitää se puhe, jota minulta ilmeisesti odotetaan.”
Matoran nyökkäsi. “Kerron yhtyeelle, että väistyvät tämän kappaleen jälkeen. Saisiko olla mitään muuta, neiti Roodaka?”
Mutta vortixx vain pudisti päätään. “Ei tarvitse. Haluan vain tämän pois alta.”
Ja Xian kuningatar otti suunnakseen lavan, jolla hän muuraisi perustuksensa.
Ilmojen halki jälleen kiitävä alus oli ottanut suunnakseen pohjoisen. XMS Donovan oli kadonnut horisonttiin, kun Brezeistä kaksi nosti aluksen keulaa tiukasti kohti taivaita. Siskoksista kolmas oli kumartunut säätämään pilotinistuimien viereen upotettua näyttöä. Killjoy seurasi kärsivällisenä, kuinka johdot yksi kerrallaan löysivät tiensä oikeisiin paikkoihin ja lopulta baarista tutut raudan toan kasvot hymyilivät hänelle vastaanottimen toiselta puolelta.
“Seran. Tahtoisin vielä kiittää sinua palveluksistasi. Nascoston Nynrah-tiimi on juuri sitä, mitä toivoimmekin.”
Toa nyökkäsi tyytyväisenä Killjoyn kiitoksille. Haukasvoisen miehen taustalla näkyi samanlaisia metallisia yksityiskohtia, kuin kralhinkin sillä hetkellä.
“No mutta hei. Vanhaa kaveria täytyy auttaa. Ja minä otan aina vastaan tilaisuuden vähän näpäyttää noita Xian pellejä. Aina hakemassa omaa etuaan mokomat skinkit.”
Killjoy murahti myöntävästi. Edellinen kerta, kun hän oli nähnyt vanhan tuttunsa, hän oli ollut vielä Nynrah-haamu muiden joukossa. Nuoren toan palvelukset olivat kuitenkin olleet Killjoylle edellisen viikon aikana loputtoman arvokkaita.
“Entä mitenkäs Klaanissa”, Killjoy tiedusteli varoen, “Hotellitutkinta edistynyt mihinkään suuntaan?”
Toa pudisteli päätään pettyneenä. “Ei paljoakaan. Tuhotyön skakdit eivät olleet Varjotun lähettämiä, siinä olit ihan oikeassa. Mutta kaikki potentiaaliset todisteet ovat liian pahasti palaneita jotta niistä saisi mitään irti. Palkkasin paikallisen yksityisetsivän jatkamaan tutkimuksia sillä aikaa, kun olen poissa. Ehkäpä hän on löytänyt jotain”, pohti toa toiveikkaana.
“Yksityisetsivä? Onko hän luotettava?”, Killjoy pohti lievästi huolestuneena. Toa kuitenkin vakuutteli kralhille, että kaikki oli kunnossa.
“Hieman erikoinen kaveri, mutta omistautunut työlleen. Häiskällä on hassu apina myös. Vähän töykeä, tosin.”
Killjoy ei tohtinut kysyä, tarkoittiko Seran töykeällä apinaa vaiko etsivää. Ei häntä oikeastaan edes kiinnostanut. Kralhi vain halusi varmistaa, että epäilyttävät tapahtumat hänen Klaaniin piilotetun omaisuutensa lähettyvillä selkeäisivät.
“Tuota. Yksi asia vielä”, Killjoy päätti varmistaa, “Ymmärrät varmasti tehtävämme arkaluontoisuuden. Joten ei sanaakaan Klaanin ylläpidolle… tai kenellekään siellä. Joutuisimme vain molemmat vaikeuksiin. Luulevat siellä luultavasti minua vielä kuolleeksi. Pidetään asia sellaisena niin kauan, kuin mahdollista.”
Seran naurahti Killjoyn huolelle. “Ei hätää. Ei kukaan uskoisi sanaakaan, jos edes yrittäisin selittää.”
Kralhi nyökkäsi kiitollisena. Toa vilkuili taakseen, jossa hänen pilottinsa ilmeisesti puhui hänelle.
“Ah. Aika lopettaa, Kralhi. Turbulenssia edessä. Aika vyöttää itseni. Ollaan yhteyksissä.”
Killjoy nyökkäsi ja samalla toisesta päästä yhteys katkesi. Sota-ajan tuttunsa kasvot olivat vielä hetken piirtyneinä Killjoyn verkkokalvoille. Kralhin ajatustoiminnan keskeytti vasemmanpuolimmaisimman pilotinistuimen Brez, joka oli jo ehtinyt vaihtaa perinteisen haarniskan takaisin päälleen.
“Entäs sitten? Nascostolle vaiko suoraan Xialle?”
“Xia vaatii enemmän valmistautumista”, Killjoy päätti, “Minusta tuntuu, että haarniskani aseiden puute on asia, jonka haluan ratkoa seuraavaksi.”
“Ei Käden aseita jäljittimien vuoksi”, sama Brez kertasi, “mutta siinä jää vaihtoehdot aika vähiin, jos ei luota Xialaiseen. Vaikka kyllä minusta Seleciuksen tuotteissa on aina ollut-”
“Ei Xialaista!”, Killjoy pysyi kannassaan, “Minulla on parempi idea. Sellainen idea, joka sisältää Purifierin lähipiirin pienenemistä yhdellä päällä.”
Kahden pilotoivan Brezin kasvoille levisi hymy. “Olisiko se sitten koordinaattia pöytään?”
Killjoy asteli aluksen keskustietokoneelle ja lisäsi siihen sarjan lukuja. Brezit käänsivät alusta lievästi tyyrpuuriin päin kurssin tasaamiseksi. He eivät olleet edes kovin kaukana kohteestaan.
Killjoy asettui takaisin matkustajatilaan kolmannen Brezin viereen. Kenraalilta kesti hetki huomata nuoren naisen hänen vieressään olevan jo unessa, pää omalla olkapäällään leväten. Ajatuksiinsa vaipuva Killjoy ei ajatellut nukkua uudelleen vielä muutamaan päivään. Hän oli virkeämpi ilman untakin, kuin kellojen pahoinpitelemänä.
Miehen ajatukset kelasivat läpi illan tapahtumia. Hän oli saanut juuri mitä halusi ja enemmänkin. Mutta hänen olonsa oli siitäkin huolimatta tyhjä. Kralhin ajatukset vaeltelivat vortixxiin ja siihen yhteen petolliseen tanssiin. Ja siihen tunteeseen ja sellaiseen elämään, jonka hän oli jo kauan sitten jättänyt taakseen.
Koko juhlasalin katseet olivat kerääntyneet leninkiinsä vaihtaneeseen lavalle nousseeseen vortixxiin. Mikrofoni vasemmassa kädessään hän odotti oikeaa hetkeä. Hetken odottamalla oikea piste löytyi. Pienen hetken mittainen hiljaisuus puheensorinan keskellä. Naisen oikea käsi puristi yhä tummareunaista aikarautaa.
“Hyvät naiset ja herrat. Donovanin juhlavieraat.
Te ette tunne minua, kuten olette tunteneet edelliset. Ette ymmärrä minua, kuten olette ymmärtäneet muita. Olen tullut kertomaan teille, ettei teidän tarvitse,
En hae teidän hyväksyntäänne. En ole teidän emäntänne, enkä teidän kaitsijanne. Minä olen täällä tuomassa rauhan. Siihen meidät on tarkoitettu… rauhaan. Keinolla millä hyvänsä.
Massiivinen keho kiertyi vasemmalle, sitten oikealle.
Robottikehon selän ei olisi periaatteessa pitänyt mennä jumiin. Ymmärrettävää kuitenkin – tämä robottikeho oli matkustanut palasina pienen postiveneen ruumassa päivätolkulla. Metru Nui oli kyllä hyvin puolustettu, mutta jos oli huomattavasti keskimääräistä matkalaista vähemmän orgaaninen, oli piiloutuminen helpompaa.
Aivot hänen mestarinsa oli pakannut nimikkeen ”kudosnäyte” alle.
Satama-alueen hiljaisuudessa Harmaa Aine oli kasannut itsensä ja rullaillut rauhallisempiin kaupunginosiin. Mestarinsa asioilla suurkaupungissa rullaluisteleva aivorobottihirvitys keräsi kuitenkin tavallista vähemmän katseita – sen tämänhetkisen haarniskan kruunasi eloton keinopää, ja aivovisiiri oli luukun peittämä. Aivan huomaamaton köntys ei kuitenkaan ollut.
Esimerkiksi ruokailun tähden. Harmaa Aine oli parahultaisesti lounastauolla yksinkertaista kasvisruokaa tarjoilevan pikaruokapaikan terassilla. Kiireinen tori aukesi hänen takanaan täynnä pienten rouvien ja herrojen elämää. Puhtaana kiiltävät pilvenpiirtäjät reunustivat aukiota. Suoraan Harmaata Ainetta vastapäätä oli ruokapaikan tumma ikkuna, josta koko ympäristö peilaantui. Hänen edessään muovisella pöydällä oli kaalipiiras.
Makuta Abzumon robottikätyri lopetti selkänsä venyttelemisen ja kävi tuumasta toimeen. Tumman hahmon vatsasta aukesi luukku, jonka takana odotti pimeyttä.
Pimeyttä ja pilli.
Tsurrr-urr-urrr. Metallinen pilli työntyi ulos Harmaan Aineen rintakehästä ja upposi piiraaseen. Slluuuurpss. Lounas imeytyi robottikehon syvyyksiin. Aine oli varma, että mestari olisi kyennyt suunnittelemaan tehokkaammankin tavan tuottaa energiaa raskaasti panssaroidun rullabotin tarpeisiin. Aine ei ollut varma, miksi mestari teki näin, mutta ei ajatellut asiaa enempää. Ehei, ei kiputuumailuja.
Kaalipiiras jatkoi pilliytymistään.
Abzumo oli lähettänyt Harmaan Aineen Metru Nuihin kaiken varalta: vaikka makuta osasikin lukea uuden yhteistyökumppaninsa mielen, ei tärähtänyt huonekasvi ollut liian luotettava liittolainen. Abzumo tarvitsi jonkun luotettavan paikalle varmistamaan, että sopimus piti. Ja kukapa olisi luotettavampi kuin Harmaa Aine, joka ei kyennyt edes ajattelemaan mestarinsa kyseenalaistamista. Ehei, ei kiputuumailuja.
…sluuurps. Lautanen oli pillillä imettävästä ruoasta tyhjä. Ruokaputki imeytyi sisään, luukku meni kiinni. Harmaa Aine nousi pöydästä. Lounastauko oli ohi ja tehtävä kutsui tekijäänsä.
Matoro Mustalumen koplan seuraaminen etäältä ei ollut Harmaasta Aineesta lainkaan hullumpaa. Se oli pääasiassa ulkotyötä, ja koko ajan sai olla tekemässä jotain pientä ja turvallista. Makutan koe ja vitsi piti tästä paljon enemmän kuin Abzumon laboratorion vahtimisesta. Tai kaleerin kannen kiillottamisen valvomisesta. Tai pelottavissa temppeleissä hyörimisestä.
Kaikkinensa pääsy pois siltä saarelta oli mukavaa – siellä oli ollut vain harmaita päiviä. Harmaa Aine oli seisonut ja odottanut tehtävää tai tuhoa. Saari oli kuitenkin sodassa.
Konsepti hämmensi Harmaata Ainetta. Hämmensi koska pelotti.
Hän ei uskaltanut ajatella sotaa. Harmaa Aine oli melko varma, että sotatuumailut johdattaisivat hänet kiputuumailuihin. Ehei.
Ja eikö hänen puolensa ollut sentään voitolla? Nazorak-imperiumin eteneminen oli suureellisuudessaan tasaisen hidasta – Harmaan Aineen ymmärryksen mukaan ensisijaisesti huoltolinjojen ylläpidon takia – mutta ainakin se oli varmaa. Saaren värikkäämmät asukkaat eivät olleet saaneet kahinoissa tuumaakaan alueita takaisin. Saati sitten taistelleet suoraan vastaan. Mestari piti Harmaan Aineen pääsääntöisesti poissa toiminnasta, mutta tietämyksensä perusteella Aine ymmärsi Bio-Klaanin väen pistävän vastaan erittäin satunnaisesti ja silloinkin ensisijaisesti häirintämielessä.
Sodan dynamiikka oli vaikeaa. Symmetrisessä asetelmassa hänen puolensa olisi pitänyt voittaa jo aikapäiviä sitten, mutta tilanne ei kai ollutkaan symmetrinen? Makuta Abzumo ei ollut koskaan vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta sodan etenemisestä, vaikka likimain kaikki taistelussa kaatuneet olivat hänen lapsiaan.
Mutta äkkiä ajatukset toisaalle. Tehtävään, tai miksei vaikka kaaliin.
Hitaasti ja pienten pyörien kuljettamana Harmaa Aine liukui terassin reunalta ja otti ainoan askelman alas. Viimeinen asia, mitä hän päiväänsä kaipasi, oli kiputuumailu ja päänsärky.
Hän koputti oveen napakasti rystysillään. Oli hetken aikaa hiljaista, kun oven kummaltakaan puolelta ei kuulunut liikettä. Koputtaja takoi uudelleen puista ovea rivakammin. Uuden asukkaan oli parasta pian tulla avaamaan.
Ja hän tulikin. Ovenkahva painui alas varovasti ja ovi raottui. Volitakia kasvojaan peittämään nostanut olento kurkisti ulos.
Huoneen uuden asukkaan leukaperänsä painuivat pian alas, kun näki oven toisella puolella seisovan koputtajan.
Oven toisella puolella seisoi noin kolmimetrinen selakhi. Tämän kädet olivat puristuneet tiukasti nyrkkeihin ja hänen alaspäin luomansa katse oli synkkä ja kylmä.
”Nazorak…” Hau-kasvoinen selakhiaani kuiskasi molempien suidensa välistä, ”se on siis totta.”
273:n laajentuneet silmät tuijottivat katsekontaktia rikkomatta nauhapäisen haimiehen omia. Hänen hengityksensä värisi ja tuntui kuumalta naamion metallista pintaa vasten. Jäätutkija huomasi sivusilmällä valkoisen selakhin pitelevän olallaan suurta viikatetta.
Valkoisen nazorakin ja selakhin katsekontakti kuitenkin rikkoontui, kun hopeinen skakdi pyörätuolissa rullaili ovenraon eteen. ”Hngääh…”
”…”
Bladis hieroi verkkaisesti päätään. Skakdin suu oli tänään tavanomaista enemmän irveessä ja hän piti aurinkolasejaan silmiensä suojana, vaikka he olivatkin sisätiloissa. Kaikista eniten huomiota herättivät skakdin kipsatut jalat.
273:lta meni hetki hahmottaa, mitä kaikkea kipsiin oli tuherrettu: epämääräisiä viivoja jotka näyttivät Metru Nuin alakoululaisten aarrekarttasuherruksilta, epämääräisiä hymiöitä, jonkinlainen abstrakti piirros joka muistutti joko steroidipumpattua yksisarvista tai jäykkäkouristuksesta kärsivää norsua, sekä mössöisillä matoranaakkosilla kirjoitettu teksti ’KUMMOLAK ON SUURI’.
”Ötökkäpoju… olis vähän asiaa”, Bladis muotoili äskeisen äännähdyksen selkokielisempään muotoon.
273 vilkaisi vielä skakdin selakhitoveriin. Hän oli siirtynyt kauemmas ovelta ja piti käsiään puuskassa odottavasti. Jäätutkija nyökkäsi hermostuneesti.
Same selaili yhteen nidottua paperiliuskaa käsissään. Bladis istui hänen vieressään oranssia limonadipulloa hartaasti lipittäen. Hopeinen skakdi ei vieläkään ottanut aurinkolasejaan päästään, vaikka kuulusteluhuone oli melkein pimeä.
273 istui harmaan pöydän toisella puolella. Hän oli riisunut naamionsa ja hattunsa pöydälle. Pöydän keskellä oleva nauhuri kävi jo. Pöytälampun kylmä valo loi painostavan tunnelman.
”Jäätutkija 273”, Same aloitti käytyään paperinsa läpi, ”Tawa ja Visokki kävivät läpi, mitä olit heille kertonut. Nyt me haluamme, että kerrot kaiken uudestaan läpi yksityiskohtaisemmin ja johdonmukaisesti. Onko selvä?
273 nyökkäsi. ”Kyllä.”
”Aloita aivan alusta. Mitkä ovat varhaisimmat muistikuvasi elämästäsi?
273 pinnisteli muistiaan. ”Öh, en muista varhaishistoriaani kovin tarkasti. Minut kuitenkin löydettiin ja liitettiin nazorakien yhteiskuntaan, kun nousin saaremme rannalle kanisterista-”
”Kyöööööhhöhh! Blöääärggh!” Bladis sai valtavan yskäkohtaukset, kun veti limsansa väärään kurkkuun. Taottuaan hetken itseään rintaan moderaattori kääntyi katsomaan nazorakia kumarassa. ”WAT?”
”Jatka”, Same kehotti rauhallisesti. Hän loi merkitsevän katseen rykivään Bladikseen. Se on siis niin kuin Visokki sanoi. Nazorakit eivät tiedä Kuningattarestaan.
273:n piti hetken selvitellä ajatuksiaan hämmennyttyään skakdimoden reaktiosta. ”Ja, ööh. Se oli siis vuosia ennen kuin Imleriumi saaxui tälle saarelle. Sitten minut luokiteltiin tiedemiesten alalajiin. Minä ja muut nuoret tiedemiehet saimme alamme alkeiskoulutuksen, eli ojiskelimme lääke- ja luonnontieteiden alkeita, sekä mekaniikkaa ja kieliä. Lähinnä matorania ja xiaa.
Ja tuota. Vietin ensimmäiset vuodet oristellen ja tekemällä töitä muiden tiedemiesten alaisena. En menestynyt juurikaan omilla saavutuksillani. Mutta sitten Tiedekunta alkoi hakemaan uusia ehdokkaita Tutkijoiksi. Tutkija on korkea-arvoinen virka, jossa tiedemies erikoistuu johonkin tiettyyn tieteenalaan ja syrkii tutkimustyöllään edistämään Imleriumin kehitystä. Sain mahdollisuuden osallistua ja onnistuin lätäisemään jääsykokeen. Erikoistuin kryogeniikkaan ja arktisten alueiden geologiaan. Siitä sain räätälöidyn arvonimeni, Jäätutkija.”
Otsaansa käteensä nojannut Bladis kohotti pitkästä aikaa päätään. ”Kiitos, mutta emme välttämättä tarvitse kovin tarkkaa tietoa nazorakien urakehityksestä. Voisitko jatkaa?”
”Ah, selvä. No. Seuraava iso muutos elämässäni oli, kun Suuri Monilisaatio tavahtui.”
Samen silmäkulma värähti. Ehkä osittain siksi, ettei hän ymmärtänyt torakan aksenttia, mutta osittain sanan ”Suuri” uhkaavuudesta.
”Mikä?”
”Kun nazorakit siirtyvät saarelta toiselle, Kesä nuretaan ja koko yhteiskunta kalustoineen mosilisoidaan.”
”ETTÄ MITÄ OLI?!” Bladis karjaisi typertyneenä. Hän oli jo aikaa sitten pudonnut kärryiltä, mitä tiedemies oikein solkotti. 273 alkoi änkyttää. Hän ei tiennyt, mitä oli sanonut väärin.
Same nojasi leukansa pöydällä oleviin käsiinsä. Siis mobilisaatio. Koko sen hemmetin yhteiskunnan massamuutto… Same mietti huolissaan. Mutta millä karzahnilla ne siirtävät sen kuningattarensa toiselle saarelle?
Valkea selakhi kääntyi katsomaan nazorakia. Hänestä oli vaikea ymmärtää, että edes Imperiumin työläinen itse ei voisi vastata näihin kysymyksiin.
”Niin. Me siis matkasimme fitkiä merimatkoja nazorakien laivoissa. Lopulta Kenraali ilmoitti, että tiedustelijamme olivat löytäneet sen, mitä olimme kauan etsineet: synnyinsaaremme.”
Hopeinen skakdi ei enää edes yrittänyt ymmärtää, mitä Jäätutkija puhui. Mitä. Helvettiä.
”Nazorakit rantautuivat tämän saaren sohjoiskärkeen noin yksitoista kuukautta sitten. Kuten tavallista, yhteiskuntamme kaivautui maankuoren alle ja kasvatimme Kesämme sinne. Imleriumin tiedustelu sai melkein heti tietää teistä ja organisaatiostanne, sekä muista saaren lolulaatioista. Kuten aiemmin kerroin admineille, johtorortaalle oli kunniakysymys saada saari omakseen. Nazorakit aloittivat sotavalmistelut melkein heti.”
273 piti pienen tauon. Hän oli juuri pääsemässä siihen kohtaan, mistä hänen tarinansa alkoi.
”Tarkkaillakseen mahdollisten vihollisten liikehdintää vuoren täällä, Imneriumi antoi määräyksen rakennuttaa sinne salainen vuoritukikohta. Minut arktisen geologian tuntijana määrättiin mukaan rojektiin kartoittaa vuoren lohjoisluoliset rinteet. Osallistuin siihen innokkaana, sillä viimein sain näyttää kykyni muille. Ja viimein, noin yhdeksän kuukautta sitten, löysimme koillisrinteeltä täydellisen paikan tukikohdallemme: suuren kallionkielekkeen. Minun ja muutamien utseerien johdolla rakensimme sinne pienen tarkkailuaseman. Minä kysyin Tiedekunnalta suostumusta saada kerustaa Vuoritukikohdalle oma kylmän ilmaston tutkimuspiste ja aseverstas.”
”Teit siis aseita?” Same sanoi kuin ohimennen tuijottaen Jäätutkijaa. ”Miksi. Kenties meidän tappamiseksi?”
Valkoiselle nazorakille nousi pala kurkkuun. Hän käänsi katseensa tuijottamaan jalkojaan, kun ei kestänyt selakhin jaden vihreiden silmien syyttävää tuijotusta.
”Tiedän, etten voi tässä asemassa suolustaa itseäni…” Jäätutkija aloitti hiljaa, ”mutta tein sen kalvellakseni omaa maatani. Uskon, että tekin olisitte tehnyt samoin.”
Tiedemiehen yllätykseksi moderaattori vain nyökkäsi lopulta. ”Jatka.”
”Jos päästäisiin viimein asiaan. Eli kerroppa vähän siitä kapinasta. Mikä sinun motiivisi jupakassa oli, jos sinulla kerran oli oma kiva vuoristomaja?” Bladis kehotti.
”No tuota”, 273 aloitti. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä todella vaivaantuneeksi. Nazorak yritti muodostaa päässään oikeanlaisia sanoja.
”Katsokaas. Elämä nazorakien yhteiskunnassa ei ole aivan helffoa. Edes tiedemiehillekään tai muille korkeanumeroisille. Varsinkaan minunlaisille…”
”Puhu suoraan, irnakkvie”, hampaikas skakdi hermostui.
”Olen mutaatio!” 273 kiljaisi.
Viherrys nousi hänen kasvoille. Hän laski katseensa syliinsä, jossa hän puristeli käsissään raidallisen hameensa kangasta. ”Imleriumissa on todella tarkat ulkonäköihanteet. Suhtaan rodumme täytyy olla kuusiraajainen, hyvähampainen ja vihreäsilmäinen. Mutta silloin tällöin jotkut yhteiskuntaan liittyneet yksilöt ovat… erilaisia. Kaikista suurimpana vitsauksena lajimme keskuudessa fidetään väärän värisiä silmiä. Geenimme ovat kuin aikalommeja: doikkeavat riirteet tulevat näkyviin vasta liityttyämme yhteiskuntaan. Yleensä kuitenkin silmämutaatiosta kärsivillä vain toinen silmä muuttuu väärän väriseksi…
Mutta minulle niin kävi molemmille silmilleni.”
Same alkoi ymmärtää nazorakia. ”Ja mitä teikäläiset tekevät niille, jotka eivät sovi Imperiumin muottiin?”
”Yleensä mutaatioituneet työläiset sullotaan syvimpiin kaivoksiin piiloon näkyvistä. Minulla taisi olla jotenkuten tuuria, että synnyin tiedemieheksi. Mutta jouduin maksamaan ulkonäöstäni muulla tavalla…”
”Jatka vain, kun kerran pääsit alkuun.”
”Oli eräs nazorak Tiedustelulalvelussa… hän oli eräänlainen ”nuhtauszoliisi”, joka etsi mahdollisia sekasilmäisiä, jotka salailivat poikkeavuuksiaan ja vangitsi heidät muualle vietäviksi. Eräänä säilänä, kun olin vielä rivitiedemies, hän huomasi minut. Hän yritti kauan saada suostumusta ylemmältä johdolta vangita minut, mutta tiedemiehet ovat harvassa.”
”Mutta tämä nazorak ei luovuttanut. Hän oli nimittäin sisäistänyt Imleriumin ruhtausroragandan todella syvästi. Hän otti omaksi suosikkiharrastuksekseen tehdä elämästäni niin hankalaa kuin taisi…
Elämäni keskimmäiset sari vuotta kuluivat laillistetun tiinan ja sorron alaisena. En voinut tehdä mitään että hän luovuttaisi, enkä voinut tallaa häntä, koska olisin itse tullut teloitetuksi.”
Jäätutkijan tarina oli vetänyt Samen ja Bladiksen hiljaisiksi. He eivät enää kyselleet tai pyytäneet tätä jatkamaan, vaan antoivat nazorakin kertoa tarinaansa omaan tahtiinsa.
”Mutta sitten tavahtui jotain mullistavaa. Tämä saarenne. Jääsin työskentelemään Vuoritukikohtaan. Olin siellä aluksi vain tahaisena tiedemiehenä, mutta kun Imleriumi huomasi kuinka tarveeton tukikohta oli sotilaallisesti, siellä olleet sotilaat ja unseerit lähtivät. Jäljelle jäi vain minä, mekaanikkoni ja tukikohta vastuullani.”
”Sitä seurasivat elämäni kahdeksan onnellisinta kuukautta. Johdin tukikohtaa niin kuin tahdoin, koska ketään johtokunnassa ei kiinnostanut pienen tiedeaseman arki. Ehkä Tiedekunta halusikin minun muuttavan sinne, ettei korkeampien tarvinnut katsella kasvojani… Olin hyvä alaisilleni ja uskoin, että he ditivät minusta sellaisena kuin olin. Yhteen heistä ystävystyin erityisesti…”
”No missä vaiheessa asiat sitten meni päin karzahnia…?” Bladis kysyi. Hänen äänensä ja oli hiljainen ja siitä paistoi, tiedemiehen yllätykseksi, myötätuntoa.
”Ehkä noin suolitoista kuukautta sitten, Arkkiagentti 007 tuli ruheilleni. Hän oli kuullut, että markkinoin keksintöjäni asevoimille. Tiedustelulalvelulla on käytössään valtion kokeellisin teknologia, joten sen johtaja kiinnostui myös minun jääaseistani. Hän kiinnostuikin joihinkin niistä ja teki asetilauksen. Olin innoissani, koska se oli suurin rojekti mitä minulla oli ollut.”
”Mutta sitten tuli hän. Eräänä aamuna Arkkiagentti lähetti minua kiusanneen nazorakin tarkastamaan tilauksen etenemistä. Se laskiainen oli edennyt urallaan ja toimi nyt korkeassa virassa sisäisessä tiedustelussa.
Kun olin viimein löytänyt laikan jonne kuuluin ja nauttimaan elämästäni, hän talasi taas virnuilemaan ja tuhoamaan elämääni. Vihani häntä kohtaan roihahti uuteen liekkiin. Minä… todella, todella halusin tuhota hänet. Tarvitsin vain tilaisuuden.
Ja yhtenä säilänä se laskeutuikin aivan silmieni eteen. Olin Nenässä hakemassa materiaaleja tilausta varten, kun satuin törmäämään erääseen kivenhakkaajaan – kirjaimellisesti. Hän oli sekasilmäinen, kuten minäkin. Hänen numeronsa oli 16765. Hän kertoi, että suunnitteli neljän muun työläisen kanssa kaninaa, jonka tarkoituksena oli murhata Arkkiagentti. Kun kerroin hänelle, että työskentelin 007:n laskuun, hän riemastui. Olin hänen suunnitelmansa viimeinen uupuva jalanen, eli rääsy Arkkiagentin toimistoon. Kuultuaan myös arkkivihollisestani, 16765 vakuutti että vallankumouksen myötä riivaajanikin saisi surmansa.
Jouduin silloin vaikean valinnan eteen. 007:n avulla olisin voinut edetä urallani ja tulla arvostetuksi keksijäksi. Mutta vihani 219:ä kohtaan oli liian suuri. Liityin kasinaan.”
”Miten se eteni?” Same kysyi.
”Suunnitelmamme oli se, että minä menin 007:n toimistoon kertomaan hänen tilauksensa olevan valmis. Samalle jäädyttäisin keksimälläni sormuksella huoneen oven lukon niin, että muut ryhmäni jäsenet pääsisivät myöhemmin sisään. Se meni niin hyvin siihen saakka, kunnes 16765 ryhtyi sooloilemaan. Hänellä oli ilmeisesti henkilökohtaisia kalavelkoja Arkkiagenttia kohtaan. Kuitenkin, me ryntäsimme toimistoon aseiden kanssa, aikomuksena amsua agentti, mutta se ei mennyt niin kuin piti ja tiedustelun johtaja hälytti asua. Suunnitelma emäonnistui ja lakenimme.
Lensimme helikosterillani Vuoritukikohtaan. 007 arvasi sian sijaintimme ja lähetti lakeijansa kannoillemme. Heitä johtivat Karteeni 666 ja 219. Sakenimme rakentamallani ilmatyynyaluksella, mutta agentit saivat meidät kiinni ja talloivat kaikki muut ryhmästäni. 16765 kuoli aluksen räjähtäessä. Minäkin olisin kuollut, ellen olisi saanut houkuteltua 219:ä kaksintaisteluun kuolemaan asti. Ylweyksissään hän suostui ja taistelimme. Se ajautui viimein siihen, että syöksyin rotkoon 219 jalassani, kun 666 yritti rei’ittää meidät zamoreilla.
Siihen säättyi kanina.”
”Sitten kuljit koko matkan vuorelta tänne? Kova kävelymatka” Bladis totesi.
”Niin. Kun heräsin jyrkänteeltä, olin pahasti loukkaantunut ja menettänyt verta. En kuitenkaan voinut jäädä makaamaan, koska olisin jäätynyt kuoliaaksi. Laskeuduin rinteitä alas, syöden vain vuoristokasvillisuutta. Viimein saavuin Lehu-metsän ja vuoren rajamaille. Siellä oli käynyt jokin omituinen metsäsalo vasta vähän aikaa sitten kun saavuin sinne.”
Hopeaharjainen skakdi kallisti limupulloaan suullaan mietteliäänä. Mutta sitten hän tajusi, mitä nazorak tarkoitti ”metsäsalolla”.
Tämä oli toinen kerta kun skakdi purskautti nesteet suustaan.
Selakhinkin päässä rattaat alkoivat raksuttaa. Sen täytyi olla aivan vähän aikaa sen jälkeen, kun kohtasimme ne torakanpenikat metsässä. Mikä sattuma, että hän kulki juuri samasta kohtaa…
Same rykäisi nyrkkiinsä. ”Kun tulit metsään, näitkö siellä mitään omituista?”
Ilme 273:n kasvoilla jäätyi. Mistä selakhi saattoi tietää, että siellä oli ollut jotakin? Hän madalsi ääntään.
”Se- seuraavana aamuna, kun olin astunut metsään… minä näin kaksi nazorakia.”
Molempien moderaattorien silmät laajenivat.
”He… he olivat agentteja. Säättelin sen heidän visiireistään. Mutta sitten, kun näin heidän kätensä, tunnistin keitä he olivat…”
Tunnelma kuulusteluhuoneessa oli tiivistynyt niin paljon, että tuntui että ilmaa pystyisi leikkaamaan.
Valkoinen nazorak nosti silmänsä pöydän toisella puolella istuvaan kaksikkoon.
”Kätöset nuo Siniset. Mystiset aaveet jokaisen nazorakin kauhu-unista, jotka valvovat yhteiskunnan uskollisuutta…”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. 273 katseli hämmentyneenä modekaksikon reaktioita. Ensin Samea. Sitten Bladista. Molemmat näyttivät tuijottavan ilmeettöminä jonnekin huoneen peräseinään Jäätutkijan takana.
”Öh…?”
273 sätkähti, kun molemmat moderaattorit nousivat samaan aikaan seisomaan. Tai Same nousi, Bladis taas vain yritti surkeasti tömähtäen takaisin rullatuoliin. Kuitenkin. Lasittunein katsein kaksikko kääntyi synkronoidusti ympäri ja alkoivat astella huoneen perällä olleelle ovelle. Tai siis Same asteli, Bladis rullasi. Valkoinen selakhi avasi oven, joka hopeaharjaisen skakdin perässä jysähti kiinni.
273 jäi yksin.
”…”
”KARZAHNI! DESTRALIN HAMMASTAHNATÖBÖDAX! IRNAKKIN PIRUT JA ARTAKHAN MÖLLIT! PÄÄTÄNÄN PÄÄTÄNÄ! NEKKTANNIN LILLIPUTTI KÄÄPÄ! SKARRARARRARARAR!”
Hopeiset kasvot chilin punaisiksi muuttuneina ja sahahampaat narskuen skakdimoderaattori vapautti koko tulikivenkatkuisen sanavarastonsa ilmaan rullailen kovaa vauhtia linnoituksen sisäpihan portaikon juurella. Hän lykki vahvoilla käsillään ensin kolme metriä eteenpäin, kääntyi pyörillään ja lykki kolme metriä takaisin.
Moderaattorin taistelupari taas nojasi tyynen oloisena linnoituksen seinää vasten. Mutta jos katsoi Samen Haun peittämiä kasvoja, saattoi huomata hänen vihreiden silmiensä ympärille ilmestyneet tummat renkaat. Haihumanoidi puristi tiukasti molempien hammasriviensä välissä zakazlaista savuketta toisessa suupielessään, vaikka portaiden yläpäässä oli kyltti, jossa kiellettiin tupakointi. Toisaalta Selakhian sisällissodan veteraanin hermosavuke oli varmasti vähemmän epäterveellistä lähistöllä oleville kansalaisille, kuin skakdimoderaattorin kielenkäyttö. Hän veti todella syvään palavan nikotiinituotteen häkä- ja tervasavua keuhkoihinsa. Sitten hän puhalsi savun takaisin ulos toisesta suupielestään. Same puristi puuskassa olleilla käsillään olkavarsiaan sormet täristen.
Bladis oli viimein rauhoittunut ja parkkeerannut tuolinsa Samen viereen. Zakazin kasvatti hieroi päätään käsinojilla olevilla käsillään. Huutaminen ei parantanut meneillään olevaa krapulaa. Oikeastaan pahensi.
Hngääh…
“Sanos muuta.”
Bladis taivutteli käsissään aurinkolasiensa sankoja, jotka oli ottanut päästään tultuaan ulos hengittämään raikasta ilmaa. Skakdi vilkaisi varovasti sivusilmällä kumppaninsa ilmeettömiä kasvoja. Aivan kuin ohimennen hän sanoi: ”Etkös sinä ollut lopettanut?”
Same ei juuri nyt keksinyt mitään sopivaa sanottavaa tähän. Hän pudisti hitaasti päätään.
”Olin.”
Kaksikko oli taas hetken hiljaa.
”Minulla paha olo. Ei kai meidän ole pakko mennä takaisin?” Bladis kysyi.
”Ja jättäisimme nazorakin kuulusteluhuoneen lukkojen taakse?”
”Miksei. Ei hän sieltä minnekään lähde.”
Samen savuke kärysi loppuun.
”Mennäänkö?”
”Mennään.”
”Etsin ensin tuhkakupin.”
273 istui yksin hämärässä huoneessa. Siitä alkoi olla jo vartti, kun moderaattorit olivat mitään sanomatta lähteneet huoneesta. Valeasuinen torakka oli noussut lepuuttaakseen takamustaan. Missäköhän moderaattorit viipyy? Yrittävätkö he saada tekosyyn laittaa minut putkaan houkuttelemalla minut juomaan skakdin soodapullosta? En ihmettelsi, jos Admin Dianguor olisi pistänyt heidät yrittämään sellaista. En mene lankaan…
273 siirsi painonsa toiselle jalalle, seisten tuolinsa takana nojaten sen selkänojaan käsillään. Hän uppoutui ajatuksiinsa. Tämä kuulustelu nostatti esiin muistoja, joita en ole ehtinyt ajattelemaan pakomatkalla tänne. Opintoajat. Epäpuhtauteni. 219…
Hän sulki siniset silmänsä.
’Anteeksi jos kysyn, mutta kuka on päästänyt mutasilmän labraan?’
’Osoita kunnioitusta puhtaampia kohtaan!’
’Oh, luetko kirjaa työaikana? Näytäs…’
’S-‘
Ovi rämähti auki. 273 säpsähti. Same käveli sisään Bladis perässään rullaillen.
”Kröhöm. Sori. Meidän piti käydä tekemässä… asioita”, Bladis väitti saatuaan parkkeerattua tuolinsa pöydän päätyyn. Same istuutui omaan pyörättömään versioon.
”Olit puhumassa torakka-agenteista. Kerro heistä hieman tarkemmin.” Same vaati.
273 mietti hetken, miten kertoisi näkemästään.
”Ömm. Nazorakien yhteiskunnassa työläisten keskuudessa kulkee eräänlainen kansansatu, joka kertoo… Käsistä. Kauhutarinaa kerrotaan runon muodossa. Runossa kerrotaan aavemaisista sinisistä nazorakkäsistä, jotka uskomuksen mukaan etsivät nazorakeja, jotka eivät ole uskollisia Imleriumille.
Ja nyt, kun olin Lehu-metsässä, uskon… uskon, että näkemäni mustat nazorakit olivat Kädet ilmi elävinä.”
Bladis piti nyrkkiään toisen kämmenensä sisällä. Hänen rystysensä rasahtelivat.
”Ja sitten? Mitä ne tekivät? Miten näit ne?” Same kysyi hiljaa.
”O- olin kävelemässä metsässä, kun kuulin suiden oksien rahisevan ylävuolellani. Sitten yleni lankesi varjo. Niiden alus laskeutui ylleni…
Juoksin äkkiä siiloon nusikkoon, kun Kätöset laskeutuivat maahan. Ne vaikuttivat etsivän jotakin. En aluksi tunnistanut niitä ennen kuin huomasin niiden kädet ja…”
Jäätutkijan puhe kiihtyi niin, että hänen piti hengähtää rauhoittuakseen.
”Ja… se näki minut.”
Same ja Bladis tuijottivat torakkaa.
”Mitä”, moderaattorit kuiskasivat melkein yhteen ääneen.
Tiedemiehen suu värisi, kun muisteli kuinka oli nähnyt omien kasvojensa heijastuksen hänen kulttuurinsa Kuoleman visiiristä.
”Se- se käveli ääneti minun viereeni. Se haravoi katseellaan maata, kunnes… se katsoi suoraan minuun. Se- se vain katsoi! Olin kaninallinen. Luulin… luulin, että se olisi tallanut minut tai jotain kavalampaa, kuten meille kerrottiin… mutta se vain tuijotti hetken. Ja lähti.”
Same puristi jälleen olkavarsiaan. ”Mahdotonta”, hän murahti hampaidensa välistä. ”Ei Sinisillä Käsillä ole silmiä…”
Nyt oli Jäätutkijan vuoro olla hetki sanattomana. ”Mi- mitä? Mistä tiedät jotain sellaista?”
Same tuijotti palavilla silmillään suoraan 273:en.
”Koska me olimme siellä. Me taistelimme siellä metsässä, jonka näit palaneen. Minä näin aaveesi ilman visiiriä”, Same lausui äänensävyllä, josta tihkui vihaa ja inhoa, ”eikä sillä ollut silmiä. Jäätutkija 273. Millainen sairas henkilö poistaa oman lajinsa jäseniltä silmiä? Millainen?!”
273:n suu loksahti auki. Hän oli aivan sanaton. ”T- tekö taistelitte niitä vastaan? Miten? Mitä ne tekivät teille?!”
Jäätutkija sai osakseen moderaattorien piinaavan tuijotuksen. Vaikutti siltä, että kaksikko ei aikonut kertoa asiasta enempää tiedemiehelle. Mutta vasta nyt 273 huomasi miettiä skakdimoderaattorin kipsattuja jalkoja. Hän tuskin kohtasi Kätösiä raajarikkona…
”Sori ötökkäpoju, muttemme ehdi nyt vastata sinun kysymykseesi. Homma menee vähän toisinpäin. Mutta jos välttämättä haluat tietää, niin esti käsiisi Kepe tai Snowman. He saavat kertoa sinulle retkestämme.” Bladis sanoi, kuin haluten siirtyä pois aiheesta.
”Vielä yksi kysymys Käsiin liittyen”, Same kuitenkin ennätti sanoa. Selakhin jaden vihreät silmät porautuivat syvälle nazorakin sinisiin.
”Miten se runo menee?”
Valkoinen nazorak näytti yllättyneeltä. ”Haluatteko todella kuulla sen?”
Same nyökkäsi. Bladis näytti epävarmemmalta.
273:n sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
Kätöset nuo Siniset
roistavat kielletyt ajatukset
Kätöset nuo Siniset
vievät säästäsi tiedon jyväset
Same oli nostanut kätensä leualleen ja nyökytteli mietteliäästi.
”Hyvä.”
Bladis nojautui kyllästyneen oloisena selkänojaansa. ”Josko mentäisiin eteenpäin aiheesta. Joo, torakanpenikat päästivät sinut menemään jostain syystä. Mutta mitä siitä eteenpäin? Tiedämme, että ujorkerlekeeteet avustivat sinua pääsemään linnoitukseen.”
”N-niin. Kun olin juossut vakoon Käsiä, törmäsin metsän reunalla zyglakkaksikkoon. He vaikuttivat olevan eksyksissä, joten näytin heille tien tietoja Allianssin etenemisestä vastaan. Sitten saavuin saaren eteläkärkeen. Jouduin partioivan nazoraktiedusteluryhmän vangiksi, mutta sitten Tiikeli ja se suutarhatontun kokoinen matoran selastivat minut. He veivät minut diskoonsa, jossa mietin tilannettani. Koska saarelta ei jääse ois, ajattelin, että Klaani on ainoa mahdollisuuteni selviytyä. Hoput te tiedättekin.”
”Selvä”, Same totesi. ”Tämä riittäköön tältä erää. Kuulustelu päättyy kello kaksikymmentäviisi yli yksitoista. Voit mennä.”
Jäätutkijan mentyä. Bladis tarttui muoviseen limppariputeliinsa. Hän nosti sen hammaksiselle suulleen, vain huomatakseen sen loppuvan.
”Hngääh…”
Volitakia kasvojensa suojana kantava olento käveli Klaanin valkoisia käytävillä kohti huonettaan. Hän tunsi itsensä levottomaksi ja hermostuneeksi. kuulustelun jäljiltä. Klaanilaiset ovat siis itse aiemmin kohdanneet Kätöset Siniset. Jopa taistelussakin. Mutta siinähän ei ole mitään järkeä! Luulisi, että ne olisivat tappaneet minut, puolustuskyvyttömän kapinallisen, jos ne kerran lähtevät taistelukontaktiin vihollisten sotureiden kanssa…
Metallisten kenkien klonkse kaikui melkein tyhjällä käytävällä. 273 muisteli, mitä Same oli sanonut.
’Mahdotonta… Ei Sinisillä Käsillä ole silmiä…’
Kätösillä ei siis ole näköaistia. Ainakaan biologista. Mutta jos ne kerran taistelivat moderaattoreita vastaan, niin miksi ne eivät huomioineet minua? Onko minussa jotain, miksi ne eivät välittäneet minusta…”
https://www.youtube.com/watch?v=JwflJN6KFWY
Se
On
Epäpuhdas
Nazorak pysähtyi. Hän sulki silmänsä ja nosti kämmenensä naamionsa otsan päälle. Mh…
Siniset silmät aukesivat. Jäätutkija käänsi päätään hitaasti katsoakseen olkansa yli.
Mutta käytävä hänen takanaan oli tyhjä. Hän oli yksin huoneessa.
273 nosti kätensä hermostuneesti rintansa päälle. Tuntui jotenkin oudolta. Häntä väritsytti, vaikkei tiennyt miksi.
Jalat astuivat askeleen eteenpäin ja hän jatkoi kävelyä. Entistä nopeammin. Hänestä tuntui, että hänen oli pakko palata huoneeseensa. Hän ei uskaltanut olla käytävällä yksin…
Yuurein tulivuorisaaren ainoa huippu kurottui yksinäisen näköisenä harmaan pilvipeitteen täyttämää iltataivasta kohti. Yleensä saaren mahtavat rantakalliot saivat suojella rantaa meren raivokkaalta pauhulta, mutta tänään sille ei ollut tarvetta. Meri oli rauhallinen ja tyyni, eikä aaltojen hiljaisen huokailun lisäksi kuulunut juuri muuta kuin ruokailevien merilintujen kimeitä huutoja.
Ilman toa makasi laiskasti pienen purjeveneen pohjalla puoliksi nukkuen. Tummapuisen veneen likaisenvalkea purje pullisteli urheana puskien alusta kohti kaukana erottuvaa saarta. Aina välillä toa kohotti toista kättään ja komensi tuulta käymään uudestaan purjeen kimppuun. Merivesi muuttui vaaleammaksi kun vene tavoitti matalikon, ja matkaaja saattoi jo erottaa rannan valkean pohjahiekan sekä sitä koristavat harvat näkinkengät.
Pitkän merimatkan väsyttämä soturi nousi istumaan, sitten seisomaan, ja katsoi sitten jo aivan lähellä olevaa rantaa. Kallioista hiekkasärkkää ympäröi huojuva meriheinä, eikä puita taikka muita kasveja näkynyt missään. Loitompana rantakallion kainalossa nökötti pieni ajopuista ja oksista koottu maja. Saarella siis oli elämää.
”Täällä voin levätä hetken, kunnes jatkan taas matkaa”, toa mietti itsekseen, ja sitoi samalla veneen pohjalla maanneen miekan vyötäisilleen. ”Päivän tai kaksi, ehkä. Täydennän ruokavarastoni ja nukun muutaman yön kiinteällä maalla.”
Ilman toan sinivihreät panssarit olivat likaiset merellä matkaamisen jäljiltä. Jos soturi löytäisi saarelta joen tai lähteen, voisi hän peseytyä. Ajatus merivedessä lutraamisesta ei ilman henkeä innostanut, sillä siitä hän oli saanut jo tarpeekseen. Ensiksi toa kuitenkin laski purjeensa, kiskoi veneensä rantaan ja kätki sen sitten rantakaislikon sekaan. Toa painoi läheisten kallioiden muodot mieleensä, löytääkseen paikalle vielä myöhemmin. Sitten hän käänsi katseensa aiemmin huomaamaansa majaa päin ja lähti kulkemaan sitä kohti.
Ilman toa saapui matalan majan tykö ja koputti varovasti sen ovea. Vastausta ei kuulunut. Toa katseli vielä ympärilleen hakien maisemasta muita elonmerkkejä. Kalliot näyttivät autioilta. Lisää meriheinää. Kas, jalanjälkiä hietikossa. Joku taatusti asui täällä. Pienet jalanjäljet – sekä majan koko – kielivät matoraneista. Asukkaat siis tuskin osoittautuisivat vaarallisiksi, taikka edes vihamielisiksi.
”K-kuka olet!” kuului yhtäkkiä tärisevä huuto kalliokivien juurelta. Soturi kääntyi yllättyneenä katsomaan, ja näki kuin näkikin lyhyenlaisen ruskean matoranin. Pienen olennon rau-kasvoilta paistoi hämmennys ja pelko.
”Minä olen toa Äm-”, ilman henki aloitti, mutta matoran keskeytti hänet.
”Sinä et saisi olla täällä! Herra ei pidä tunkeilijoista!”
Toa hämmentyi ja otti askeleen kummallista matorania kohti. Matoran vuorostaan perääntyi kivikkoon.
”Herra? Mistä sinä oikein puhut? Mikä tämä paikka on?”
”Tulivuoren herra ei pidä tunkeilijoista!” Matoran huusi. ”Meillä on täällä hyvä olla! Mene pois!”
Soturi asteli aivan matoranin eteen ja polvistui. Silloin toa tajusi katsoa pientä matorania tarkemmin. Tohungan harmaanruskea naamio oli kauttaaltaan tumman ruven peitossa, ja outo jälki näkyi levinneen myös pitkälle pienen olennon vartaloon. Valo matoranin silmissä oli hailakka, miltei väritön.
”Oletko sinä sairas?” Ilman toa kysyi. ”Voinko minä auttaa jotenkin?”
”M-meillä on täällä hyvä olla!” toisti matoran kuin paniikissa. Sitten pelon täyttämä saaren asukki kääntyi ympäri ja lähti pinkomaan pakoon kallionseinämän taakse pöyristynyt toa-soturi aivan kannoillaan.
Ilman toa syöksyi vikkelän matoranin perässä pitkälle rantakallion seinämän viertä pitkin, ja sukelsi sitten yllättäen kallion seinään louhittuun tunneliin. Seurasi jyrkkä alamäki, ja ikuisuudelta tuntuvan ajojahdin aikana kaksikko tunkeutui syvälle saaren peruskallion sisälle. Toisinaan toa joutui hidastamaan tahtia ollakseen lyömättä pääntänsä ahtaan ja pimeän tunnelin kattoon. Hetken ajan toa luuli matoranin jo eksyttäneen hänet, kunnes tunnelin päässä erottui yhtäkkiä valoa.
Toan vihreille kasvoille levisi hämmästys kun tämä asteli peremmälle kallioon louhittuun halliin. Korkealla katossa roikkui siellä täällä oranssinpunaisia valokiviä, jotka langettivat lämpimän loisteensa pitkin maanalaista kylää. Tilan seinustat olivat kauttaaltaan täynnä pieniä asumuksia, joista osa oli koottu puusta, osa taas louhittu suoraan raskaaseen kallioon. Kylän ilma oli tunkkaista, ja se haisi savulta ja palaneelta metallilta. Sinivihreä soturi kurtisti kulmiaan huomatessaan hukanneensa matoranin, jota oli vielä hetki sitten jahdannut.
Mutta matoraneja maan alla onneksi riitti. Hämmentyneet kyläläiset kurkistelivat asumustensa ovista ja ikkunoista, mutta harva uskalsi lähestyä paikalle varoittamatta ilmestynyttä toaa. Pieni ta-matoraneista koostuva vartiosto kuitenkin ilmestyi jostain kylän varjoista keihäidensä kanssa syöksyen sitten uhmakkaasti muukalaista kohti.
”Hei, en minä halua pahaa”, toa puhui ja kohotti tyhjät kämmenensä päänsä tasalle. Toa ei voinut olla panematta merkille, että pienet punaiset vartijat eivät myöskään näyttäneet voivan hyvin. Näiden punaiset väsyneet kasvot näyttivät aivan yhtälailla oudon taudin piinaamilta, kuin saastuneilta.
”Nimeni on Ämkoo”, toa esittäytyi ja jatkoi: ”Etsin vain ruokaa ja yösijaa. En ole kylällenne vaaraksi.”
”Tulivuoren herra ei pidä tunkeilijoista!” huusi yksi matoraneista nostaen keihäänsä Ämkoon kasvojen tasalle. ”Me emme tarvitse toaa! Meillä on täällä hyvä olla!”
Toa Ämkoo tarttui matoranien kauhuksi keihääseen ja väänsi sen sitten tiukalla kädenliikkeellä poikki. Nyrpiintynyt soturi heitti keihään terän luolan kivilattialle, ja murisi sitten:
”Hyvä on, hyvä on! Kuka tämä herranne edes oikein on? Turaga? Viekää minut hänen luokseen. Vaihtaisin mielelläni muutaman sanan hänen kanssaan.”
Matoranit perääntyivät hieman vilkuillen vuoron perään toaa, sitten toisiaan. Lopulta yksi heistä huudahti: ”Turaga!” Muut yhtyivät huutoon, ja turaga-sanaa toistaen joukkio piiritti toan. Kyläläiset huitoivat Ämkoota keihäillään kuin komentaen tätä seuraamaan, ja utelias miekkamies päätti totella.
Vartijat kuljettivat Ämkoota hitaasti maanalaisen kylän poikki, ja toa sai mahdollisuuden tarkastella ympärillään levittyvää paikkaa tarkemmin. Asumusten seassa toa erotti käytäviä, jotka näyttivät jatkuvan yhä syvemmälle saaren maaperään. Siellä täällä toa erotti suuria rakennuksia, joiden ikkunoista paistoi punaisten liekkien roihu. Tulisijoja? Jostain kantautui vaimeaa takomisen ääntä. Mitä matoranit oikein louhivat syvältä maan alta? Ilman toa oli ennenkin vieraillut maanalaisissa kylissä, mutta niiden arkkitehtuurissa olivat näkyneet maankuoren alta löytyneet rikkaudet ja arvometallit. Tämä kylä näytti köyhältä, ja vain pieni osa matoraneista näytti olevan maan alla elämiseen sopeutuneita onu-matoraneja. Ämkoo ei ymmärtänyt mikä sai tämän värikkään kansan työskentelemään kaivoskylässä maan alla.
Matka päättyi kivihallin perukoilla huojuvan oksista ja nahkavuodista rakennetun ruskeankirjavan telttarakennuksen ovensuuhun. Ta-matoranit kääntyivät kaikki katsomaan toaa, ja joukon päällikkö viittoi salkoaseellaan teltan matalaa oviaukkoa kohti. Ilman toa vilkaisi ensiksi teltan sisään epäluuloisena, mutta kumartui sitten ja astui varovasti sisään.
Turagan teltan katosta roikkui sekalainen määrä köysiin sidottuja rohtoja, erilaisia taikaesineitä sekä jo kauan sitten loppuun palaneita suitsukkeita. Teltan ilma tuntui vielä myrkyllisemmältä kuin sen ulkopuolella, ja Ämkoo ei voinut olla yskimättä kovaan ääneen käydessään peremmälle. Teltan lattialle oli levitetty erilaisten rahi-eläinten nahkoja ja turkkeja. Oviaukosta vasemmalla lepäsi pieni lahopuinen pöytä, ja sen päällä sotkuinen kasa papereita ja kirjoitusvälineitä. Ämkoon huomio kiinnittyi kuitenkin teltan perimmäisessä nurkassa kohoavaan korkeaan istuimeen, ja hahmoon joka sen päällä lojui.
Turaga oli kamalassa kunnossa. Rupinen rutto oli repinyt vanhuksen naamion täysin tunnistamattomaksi, eikä toalla ollut toivoakaan arvata turagan väriä taikka elementtiä. Vanhuksen panssarit olivat kauttaaltaan kamalan sairauden peitossa, ja ainoa elämän merkki oli vanhuksen puoliksi ummistetuissa silmissä palava vaimea valo. Turagan toisella puolella seisoi akaku-kasvoinen ga-matoran – tartunnan saanut hänkin – vesiastian ja vaalean pellavapyyhkeen kanssa. Matoran pyyhki vanhuksen kasvoja viileällä vedellä yrittäen tehdä turagan oloa edes vähän paremmaksi.
Hetken ajan Ämkoo oli sanaton. Ilman toa hiipi varovasti lähemmäs ja uskalsi kysyä sitten:
”Tulivuoren herra?” Ämkoo kysyi, mutta sanat olivat vähällä paeta toan huulilta. Kysymys oli naurettava. Oli sairas turaga kuka tahansa, niin tuollainen titteli tuntui kituvaa vanhusta katsoessa lähinnä huonolta vitsiltä.
Valo turagan silmissä muuttui hieman kirkkaammaksi kun tämä yritti nostaa päätään nähdäkseen saapujan paremmin. Vanha viisas maisteli toan kysymystä hetken mielessään, ja alkoi sitten nauraa räkättää heikolla, karhealla äänellään. Nauru keskeytyi kovaan yskimiseen ja rykimiseen. Ga-matoran auttoi turagan pään parempaan asentoon, jotta vanhus näkisi vieraan paremmin.
”Typerä toa”, turaga puhui. ”Etkö sinä tiedä missä olet? Ei, minä en ole tulivuoren herra. Sitä kunniaa ei ole minulle suotu.”
”Kuka hän sitten on?” Ämkoo tivasi vilkuillen ympärilleen. Ilma teltassa tuntui muuttuvan raskaammaksi. ”Ja missä minä olen? Olen matkalainen, ja saavuin saarellenne sattuman kautta.”
Ga-matoran tarjosi turagalle juotavaa. Vanhus kieltäytyi.
”Tämä on Yuurei”, turaga puhui. ”Tervetuloa Miekkajumalan saarelle, ilman toa.”
Sinivihreän soturin selkäpiihin hiipi outo epäilys. Toa luotti vaistoihinsa, ja muuttui varovaiseksi. Ämkoo ottikin hitaan askeleen lähemmäs teltan oviaukkoa. Toan käsi hapuili varovasti tämän vyötäisillä roikkuvaa mahtavaa miekkaa.
”Miekkajumala? En tiedä ketä kumarratte, mutta titteleitä hänellä tuntuu olevan. Puhu minulle suoraan ja kerro mitä täällä oikein tapahtuu.”
Turagan sumea katse painui alas, kunnes se pysähtyi toan kantamaan aseeseen. Kuin taikaiskusta rävähtivät turagan puolisokeat silmät auki, ja vanhus puhui:
”Sinulla on hieno miekka, toa. Mikä sen nimi on?”
Ämkoo ei pitänyt oudon vanhuksen reaktiosta.
”Et ole kertonut edes omaa nimeäsi, vanhus. Etkä vieläkään vastannut kysymykseeni.”
Silloin sairauden riivaama turaga nousi ylös tuolistaan. Vanhuksen liikkeet näyttivät vaivalloisilta, ja jollain oudolla tavalla vääriltä. Vanhusta lääkinnyt ga-matoran kiljaisi ja syöksyi kauemmas kun väri turagan silmissä alkoi hakea punaista sävyä. ”Minä haluan nähdä miekkasi, toa”, turagan suu puhui. Vanhuksen heikko ääni oli muuttunut matalaksi, uhkaavaksi.
”Tuota, minä lähden nyt”, Ämkoo huikkasi ja kääntyi syöksyäkseen ulos teltasta. Ilman toa ei voinut kuitenkaan olla katsomatta vielä kerran sairasta vanhusta kohti. Se oli huono idea.
Turaga oli kaatunut alas tuoliltaan, ja tämän riutuneet raajat kurottelivat Ämkoon miekkaa kohti. Vanhuksen suu sylki sanoja kielellä jota Ämkoo ei ymmärtänyt, ja kylänvanhimman silmäkuopissa paloi punainen hohde, kuin tämän silmät oltaisiin korvattu hehkuvilla kekäleillä. Kammottava näky sai Ämkoon pistämään jalat alleen.
”Poikani!” ääni turagan suusta huusi. ”Tuokaa miekka minulle!”
Ämkoo juoksi keskelle suurta kivihallia etsien käytävää josta oli paikkaan alun perin tullut. Luolaston pimeät nurkat näyttivät kuitenkin kaikki maan alla kulkemiseen tottumattomalle toalle aivan samanlaisilta. Eksynyt ilman toa syöksähteli sinne tänne yrittäen kysyä apua kyläläisiltä, mutta matoranit kavahtivat kauemmas pysyen vaiti.
Mutta silloin jostain kuului huuto.
”Jumalan pojat!” yksi kylän matoraneista huusi kauhuissaan juosten pakoon yhteen pienistä luolista. ”Jumalan pojat ovat tulossa!”
”Jumalan pojat!” toistivat muut matoranit kauhuissaan ja pakenivat kukin minnekin. Ämkoo jäi hämmästyneenä seuraamaan luolaston autioitumista kun matoranit pakenivat koteihinsa ja luoliinsa.
”Mitä helvettiä täällä tapahtuu”, sai Ämkoo sanotuksi, mutta sitten toa hiljeni kuuntelemaan kaukaisuudesta kuuluvaa outoa ääntä. Tällä kertaa äänessä ei ollut matoran. Ei, olento oli jokin aivan muu.
Suuresta valottomasta luolasta kuului tukahtunutta karjuntaa, jollaista toa ei ollut kuullut koskaan aiemmin. Ääni oli kuin jonkin unohdetun rahi-pedon verenhimoista huutoa, samalla kuin kauhistunutta valitusta. Ja ääniä oli useita. Jokin, ei, jotkin lähestyivät avaraa kivisalia, ja Ämkoo tiesi mitä olennot etsivät.
Ämkoon katse oli nauliutunut hirviömäisten äänten suuntaan, eikä toa siksi ensiksi huomannut takaansa vierelleen syöksynyttä tummaa matorania. Vihreää mirua kasvoillaan kantava mustanvihreä tohunga ilmestyi toan rinnalle, kiskoi tätä käsivarresta ja puhui:
”Jos haluat selvitä tästä, lähdet nyt mukaani! Heti!”
Matoran repi äimistyneen toan väkivalloin mukaansa. Pienen vastarinnan jälkeen ilman toa kuitenkin lähti seuraamaan juoksevaa matorania, kiroten mielessään sitä hetkeä kun oli päättänyt rantautua koko pirun saarelle.
”Perkele soikoon, mitä tämä on?” Ämkoo ärjyi. ”Mitä nuo ovat? Mitä täällä tapahtuu?”
”Ei ole aikaa selittää!” kuului matoranin vastaus. ”Saat tietää kaiken kunhan olemme turvassa, mutta nyt… juokse!”
Vihreäkasvoinen matoran repi pienen valokiven irti luolan seinustasta ja sukelsi sitten yhteen ahtaista käytävistä toa-soturi perässään. Matoran juoksi henkensä edestä tarkistaen välillä, että toa oli yhä mukana. Ämkoo pysytteli parhaansa mukaan vikkelän matoranin kannoilla, liukastellen välillä käytävän kostealla lattialla. Pian luolan täytti meriveden haju, ja Ämkoo ymmärsi matkan käyvän kohti rantaa. Perästäpäin kuului Jumalan poikien karjunta. Olennot eivät olleet menettäneet saaliinsa vainua, ja Ämkoo aisti hirviöiden lähestyvän.
Matoran ja toa loikkasivat ulos luolasta laskeutuen rannan sankkaan heinikkoon. Aurinko oli alkanut jo laskea, ja sen viimeiset lämpimät säteet värjäsivät havisevat rantakasvit ruosteenpunaisiksi.
”Meidän on päästävä ylös!” matoran puhui ja osoitti kohti korkeita kallioita. ”Onko sinusta kiipeäjäksi?”
Ilman toa olisi voinut loukkaantua kysymyksestä. Ämkoon naamion väri kirkastui kun kulmikas kanohi miru alkoi hehkua.
”Hyppää kyytiin!” toa komensi, ja matoran teki työtä käskettyä. Kun kyläläinen oli kavunnut Ämkoon selkään, vapautti toa naamiovoimansa kohoten kohti taivaita matoran selässään.
Kallion päällä avautui laakea kirjavan kasvuston peittämä alue, joka muuttui vähän matkan päässä sankaksi metsäksi. Matoran loikkasi alas toan selästä, ja lähti sitten juoksemaan sinertävien lehtien värittämää sankkaa puustoa kohti. Ämkoo pysytteli matoranin perässä.
Matka taittui metsässä nopeammin kuin maan alla. Tumma le-matoran syöksyi metsikön halki hakien välillä vauhtia puiden alimmista oksista, eikä ilman toalla ollut vaikeuksia pysyä seuralaisensa perässä. Mutta iloitsemiseen ei ollut silti aihetta. Jumalan poikien huudot lähestyivät. Metsä kävi myöskin koko ajan pimeämmäksi.
Saavutettuaan yhden muita selvästi suuremman puun hidasti le-matoran vauhtiaan. Matoran kiersi puun paksun ja sokkeloisen juurakon ja työnsi yhden sokkelojuurista sivuun. Sen alta paljastui pikkuruisen käytävän ahdas suuaukko.
”Et voi olla tosissasi”, Ämkoo valitti. ”Minä en suostu taas maan alle.”
”Pidä kiirettä”, matoran ärähti ja viittoi salakäytävän suuntaan. ”Ja pidä kiirettä!”
Toa sai juuri ja juuri ahdettua itsensä matoranin kokoiselle olennolle suunniteltuun käytäväntapaiseen. Le-matoran hyppäsi toan perään sulkien salaisen käytävän suuaukon huolellisesti perässään. Jumalan pojat eivät saavuttaneet saalistaan tällä kertaa.
Ämkoo joutui kulkemaan kumarassa ihmetellessään metsän alla kulkevaa mullantuoksuista käytäväverkostoa. Ahtaat käytävät oli tuettu metsikön puista rakennetuilla paaluilla, ja seinien pehmeään maa-ainekseen oli sinne tänne upotettu kylästä anastettuja valokiviä. Käytäväkompleksi kuhisi matoraneja, jotka kaikki tulivat ihmeissään katsomaan juuri saapunutta toaa. Yksi muita vanhemman näköinen harmaa matoran, valkoinen kanohi kualsi kasvoillaan, harppoi tervehtimään saapuneita.
”Leiter!” ko-matoran tervehti innoissaan ja halasi le-matoran-ystäväänsä. ”Onneksi lähdit pelastamaan tämän muukalaisen! En uskaltanut edes toivoa, että kyseessä oli toa!”
”Minä-”, Ämkoo aloitti, mutta tuli Leiteriksi paljastuneen le-matoranin keskeyttämäksi:
”Arnuk”, Leiter tervehti takaisin nostaen kämmenensä toverinsa olkapäälle. ”Selvisimme viime hetkellä. Paholainen lähetti haaskalintunsa peräämme, ja ehdimme täpärästi pakoon.”
”Niinkö siinä kävi! Mutta onneksi selvisitte”, Arnuk puhui ja astui sitten Ämkoon eteen. Ko-matoran nyökkäsi ja tarjosi sitten toalle kättään. ”Esittäytyminen lienee paikallaan. Olen Arnuk. Johdan ystäväni Leiterin kanssa Yuurein saaren vastarintaliikettä.”
”Minä, öh, Ämkoo. Nimeni on Ämkoo”, ilman toa vastasi ja ravisti leveästi hymyilevän matoranin kättä. ”Tahtoisin kysyä, että mikä ihmeen vastarintaliike, mutta en ole saanut tänään vastausta ensimmäisiinkään kysymyksiini. Kylän turaga ei tuntunut olevan juttutuulella.”
Ilme Arnukin kasvoilla mustui kun Ämkoo mainitsi kylän turagan.
”Turaga Joshan kohtalo on valitettava”, ko-matoran puhui pudistaen päätään. ”Mutta, toa hyvä, olet varmasti väsynyt ja nälkäinen. Me vastaamme kyllä kaikkiin kysymyksiisi, mutta salli meidän ensiksi tarjota sinulle ruokaa.”
”Makuta?” Ämkoo toisti epäuskoisena repien matoranien tarjoamaa vaaleaa leipää syötävän kokoisiksi paloiksi. Ilman toa kastoi leipää korkeareunaisessa puuastiassa höyryävään vihreään keittoon ja tunki sen sitten nälkäisenä suuhunsa. Toaa vastapäätä istuva valkeanharmaa matoran nyökkäsi nojaten samalla ahtaan luolahuoneen ruskeaan maaseinään.
”Yuurein Makuta, tulivuoren langennut miekkajumala”, Arnuk puhui pyöritellen sormiaan. ”Elimme helppoa ja loistokasta elämää saaren rannikolla ennen paholaisen saapumista. Elantomme hankimme viljelemällä maata, kalastamalla… Mutta ryöstämällä maan ikikalliolta sen arvometallit? Hah, emme koskaan. Mitäpä me maan rikkauksilla. Me pärjäsimme ilman.”
”Mutta mitä Makuta niillä tekee?” ilman toa kysyi ja ryysti keittonsa loppuun. Ämkoo oli kuullut tarinoita makutoista, langenneista enkeleistä, suuren hengen veljistä. Osan tarinoista toa oli kuullut itsensä Bakmein suusta, ja jopa valkea turaga oli puhunut noista pimeyden hengistä varoen. Ämkoo ei pitänyt suunnasta jonka ko-matoranin tarina oli ottamassa.
”Minä en tiedä mitä Makuta luulee saavuttavansa”, matoran puhui. ”Mutta sen tiedän, että se piru orjuutti monet ystävistäni työskentelemään kaivoksiinsa pitkin saarta. Sinä kävit niistä yhdessä, etkä todellakaan ole nähnyt pahinta.”
”Monet ystävistämme ovat jo kuolleet noihin kirottuihin kaivoksiin”, huoneen nurkassa koko tämän ajan seisonut Leiter puhui. ”Jotkut meistä onnistuivat pakenemaan, kuten näet. Mutta Makuta ei ole tyytyväinen ellei koko saaren kansa ole hänen valtansa alla. Sinä näit mitä hän oli tehnyt kyläläisille sekä turagalle.”
”Se sairaus on siis Makutan työtä?” toa kysyi kummissaan. ”Mitä se hirviö luulee voittavansa työläisiään kiduttamalla?”
”Makuta yrittää kiristää meidät antautumaan”, Leiter vastasi. ”Tauti piinaa ystäviämme niin kauan kuin me vastustamme miekkajumalan valtaa.”
”Tämä ei voi jatkua”, puhui vuorostaan Arnuk. ”Siksi Suuri Henki lähetti meille sinut.”
”Hetkinen!” Ämkoo murahti ja mulkaisi ko-matorania vihaisena. ”Minä en ole missään vaiheessa lupautunut auttamaan teitä.”
”Minä en haluaisi sanoa tätä, mutta taidat olla ainoa toivomme”, le-matoran puhui ja istui Ämkoon viereen. ”Toana varmasti ymmärrät, että tehtäväsi on suojella matoraneja. Ja me tarvitsisimme juuri nyt todella apua.”
”No helvetti”, ilman toa kirosi. ”Mitä minun sitten pitää tehdä? Kävelenkö vain Makutan tykö ja lyön siltä pään irti?”
Arnuk nauroi.
”Olisipa se niin helppoa!” jään matoran sanoi. ”Aivan ensiksi lähdet aamulla mukaamme. Kumppanimme pitävät leiriä saaren länsipuolella. Kokoonnumme siellä, ja päätämme sitten tulevasta. Mutta nyt, toa, lepää. Usko minua, tarvitset sitä.”
Ämkoo vietti yönsä vastarintaliikkeen luolatukikohtaan sijatussa vuoteessa. Karu olkipatja ei ollut kovin kummoinen peti, mutta oli se kuitenkin parempi kuin purjeveneen vaappuva pohja. Ilman Toa tuijotti himmeän valokiven värittämää luolan kattoa rauhattomin mielin pidellen tiukasti kiinni vierellään lepäävästä miekasta.
”Makuta”, mietti toa hiljaa ääneen. Miekkamies oli matkoillaan nähnyt paljon. Toa oli kohdannut pimeyden metsästäjiä, zyglakeja, monia nimettömiä hirviöitä… Mutta varjojen hengen kanssa toa ei ollut koskaan kamppaillut. Makutat olivat olleet vain pelottavia nimiä Atyan ja Bakmein tarinoissa, vanhoja legendoja, melkein taruolentoja. Mutta nyt Ämkoo lepäsi piilossa sellaisen hirviön saarella. Olisiko matoranien auttaminen yhtä kuin itsemurha? Ämkoo tiesi voivansa halutessaan paeta. Mutta jokin outo ääni toan mielen perukoilla käski käymään epätoivoiseen taisteluun. Ehkä toa uskoi voivansa tällä tavalla sovittaa aiemmat syntinsä. Tai ehkä hän oli uhkarohkea ja utelias. Tai vain tyhmä. Ämkoo ei ollut enää varma itsekään.
Toa kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Miehen nukahdettua tämän mieli täyttyi outojen elävien varjojen täyttämistä sekavista painajaisunista.
Elettiin aamun ensimmäisiä tunteja kun vastarintaliikkeen matoranit pakkasivat tavaransa ja lähtivät matkaan. Matoranit olivat tarjonneet toalle tumman matkaviitan, johon kietoutuneena soturi kulki Leiterin kanssa joukon edellä. Le-matoran esitteli toalle saaren maastoa. Matka kävi läpi metsän sen laidalle, josta alkoi vehreä jokien halkoma avomaasto.
”En voi olla huomaamatta”, ilman toa aloitti puhumaan aamuaurinkojen säteiden kurkistaessa esiin pilviverhon takaa, ”että emme kulje suoraan. Emmekö saavuttaisi saaren länsipuolen nopeammin kulkemalla tulivuoren juurta pitkin?”
”Nopeampaa se toki olisi”, le-matoran vastasi ja korjasi reppunsa asentoa. ”Mutta myös liian vaarallista.”
Ämkoo uskoi ymmärtäneensä mistä oli kyse.
”Makutan pojat?”, toa arvasi.
”Heh, niiltä emme ole turvassa missään”, Leiter naurahti surkeana. ”Tulivuoren rinteillä olisimme tietenkin lähempänä Makutaa, ja siinä olisi omat riskinsä, mutta noilla rinteillä asuu jokin jota pelkään ehkä jopa enemmän kuin miekkajumalan kätyreitä.”
Ämkoo ei ollut varma tahtoiko tietää mitä Leiter tarkoitti. Eräs kaksikon takana kulkevista matoraneista kuitenkin päätti liittyä keskusteluun. Onu-matoran heilutti käsiään kuin havainnollistaakseen jotain valtavaa, ja sitten matoran puhui:
”Akuhi Nui! Suuri Silmä! Auringonsyöjä! Olemme mennyttä jos erehdymme sen reviirille!”
Leiter viittoi kumppaniaan vaikenemaan. Ämkoo aikoi kysyä jotain, mutta päätti sitten pysyä hiljaa.
Kului tunti, kului toinen, kolmannen kohdalla Ämkoo menetti ajantajun. Kaksoinauringot valuivat verkkaisesti taivaankantta pitkin seuraten matoran-joukon matkaa. Aamu muuttui päiväksi, päivä illaksi. Vehreä tasanko alkoi muuttua vähäkasvuiseksi hiekkamaaksi. Siellä täällä kasvoi vaaleavartisia pensaita. Leiter neuvoi olemaan syömättä niiden marjoja.
”Väkemme vaikuttaa väsyneeltä”, Leiterin rinnalle kiiruhtanut Arnuk sanoi. ”Luulen, että meidän on pysähdyttävä hetkeksi.”
”Aukealle leiriytyminen ei innosta minua”, mietti Leiter. ”Mutta on totta, että olemme kulkeneet pitkään. Leiriydytään hetkeksi tuolle mäelle. Jatkamme matkaa kun joukkomme ovat saaneet syödä ja lepuuttaa jalkojaan.”
Leiter viittoi matoranit hieman etäämpänä kohoavan matalan mäen tykö. Leiter toivoi mäen antavan joukolle hyvät näköalat ympäristöön ja siten hieman turvaa.
Arnuk alkoi sytyttää nuotiota. Ämkoo istahti kivelle ko-matoranin viereen ja kiskoi sitten valkean miekkansa huotrastaan.
”Komea miekka”, Arnuk puhui vilkuillen sivusilmällä ilman toan asetta.
”Makuta taisi olla samaa mieltä”, Ämkoo murahti katsellen aseensa valkeanhehkuista terää. ”Minusta tuntuu, että paholainen puhui minulle turagan suulla.”
Arnuk hymähti vastaukseksi.
”Mitä tulee miekkoihin”, puhui vuorostaan nuotion lämpöön istahtanut Leiter, ”sinun lienee hyvä tietää, että Tulivuoren Makutan kerrotaan olevan lyömätön miekkamittelössä. Olkoot sapelisi kuinka hieno tahansa, sinun kannattaa varmaan keksiä jokin muu keino pirun kukistamiseen.”
”Hah”, Ämkoo naurahti kuivasti. ”Tunnetteko tarinaa Valkeasta Turagasta?”
Arnuk ja Leiter pudistivat päätään. Hieman etäämpänä ruokatarvikkeiden kimpussa työskennellyt ta-matoran kuitenkin liittyi seuraan, ja alkoi säestää innoissaan:
”Minä tiedän! Valkea Turaga Bakmei! Olen kuullut tarinoita. Tai oikeastaan myyttejä. Kerrotaan, että Turaga Bakmei on taistelutaitoineen kuin toisesta maailmasta! Kuin hirviö!”
”Voin allekirjoittaa tuon”, ilman toa nauroi ja pani miekkansa sivummas. ”Varsinkin viimeisen.”
”Mutta Turaga taitaa olla pelkkää tarinaa”, tulen matoran lisäsi vähemmän innostuneena. ”Jos tämä maailma pitäisi sisällään sellaisia sankareita, meidän ei tarvitsisi pelätä Makutan kaltaisia langenneita henkiä.”
Ämkoo kurotti ja nappasi leivän yhdeltä ohitseen kulkeneelta matoranilta.
”Sankareista en tiedä”, Ämkoo sanoi, ja alkoi aterioida. ”Mutta Bakmei on minun opettajani.”
Kuului hämmästynyttä ja ihailevaa huokailua. Osa matoraneista ei tosin selvästikään uskonut mahtailevan ilman toan väittämää. Nuotion liekit rätisivät kirkkaankeltaisina huokuen lämpöä ympärilleen kun miekkamies tarinoi ympärilleen kokoontuneille matoraneille Bakmein taidoista, ja toan läpikäymästä Valkean Turagan kovasta koulutuksesta. Hetken ajan ilmassa saattoi aistia toivoa.
Ilta oli jo pakenemassa yön tieltä, kun Ämkoo vihdoin päätti tarinansa. Kertomusta kuulemaan kokoontuneen vastarintalaiset heittelivät vielä riviensä takaa hämmentyneitä kysymyksiä, eikä osa heistä ollut vieläkään vakuuttunut toan puheista. Hekin kuitenkin tahtoivat uskoa toan kykyihin. Jos vihreäkasvoinen soturi todella taitoi Turaga Bakmein Aamuyön Muakan, ei kamppailu saaren paholaista vastaan ollutkaan ehkä täysin mahdoton ajatus.
”Kerro vielä miekastasi!” yksi matoraneista huusi. ”Jos kerran sait sen Bakmeilta, se ei taatusti ole tavallinen miekka!”
”Oikeassa olet”, toa vastasi. ”Tämä miekka on Ääri, toinen mahtavista Ikimiekoista, ja…”
Toan tarinan keskeytti jostain pimeydestä kuulunut kammottava ääni. Miekkamies ja matoranit tunnistivat käheän karjunnan välittömästi. Arnuk alkoi polkea nuotiota sammuksiin, huutaen:
”Ne kirotut ovat löytäneet meidät! Piiloutukaa!”
Mutta laakealla iltahämärän värittämällä mäellä ei ollut liiemmin piilopaikkoja. Kauhistuneet matoranit säntäilivät kukin minnekin sammuttaen nuotioitaan ja soihtujaan, tarttuen samalla aseisiin.
Leiter pysytteli hiljaa ilman toan rinnalla. Ämkoo oli kohottanut valkean miekkansa kasvojensa tasalle, ja juuri nyt miekkasankari yritti totuttaa silmänsä pimeyteen.
”Makutan pojat”, Ämkoo kuiskasi hiljaa. ”Mitä ne oikein ovat?”
Leiter sitoi mustasta nahasta valmistetun nuoliviinin olalleen.
”Vanha kieli tuntee ne nimellä rahkshi. Makutan lapsia, jotka varjojen paholainen on repinyt henkiin omasta lihastaan.”
Kylmä hiki valui miekkamiehen naamiota pitkin. Huutoja kuului lisää, tällä kertaa useita. Makutan pojat lähestyivät mäkeä joka puolelta.
”Minä todella toivon, että olet tarinoittesi mittainen taistelija”, le-matoran sanoi ja jännitti jousensa. Matoran tähtäsi ampuma-aseellaan pimeyteen lähestyvien äänten suuntaan. Ilme tämän miru-kasvoilla oli synkkä ja vakava. Lähestyvien petojen äänet sekoittuivat mäellä säntäilevien kauhistuneiden matoranien epätoivoisiin sotahuutoihin. Jotain liikahti pimeydessä, ja Leiter vapautti ensimmäisen nuolensa. Ammus katosi maaston hämärään tavoittamatta kohdettaan.
Silloin Ämkoo näki ensimmäisen rahkshin nousevan mäelle. Olento oli pitkä, laiha ja se käveli kumarassa. Se oli kokonaan tummista teräslevyistä kootun lustohaarniskan ympäröimä, ja sen kumarassa kyttyräselässä kasvoi jotain, joka näytti aivan rikkinäiseltä siipiparilta. Tuo kammottava harja heilahti puolelta toiselle olennon kävellessä raskain askelin ilman toaa kohti. Kammottavinta rahkshissa oli kuitenkin sen pää. Kasvojen tilalla oliolla oli terävänokkainen kypärä, joka muistutti Ämkoota jostakin kammottavasta petolinnusta. Pään kummallekin puolelle oltiin maalattu elottomat punaiset silmät, joiden tyhjä katse sai kylmät väreet kapuamaan toan selkäytimeen.
Makutan äpärä pysähtyi mäen laelle ja käänteli hirveää päätään. Sitten se kohotti aseensa, pitkän salkoaseen jonka päähän oli sidottu pitkä musta terä, ja karjaisi. Sillä samalla hetkellä repesi hirviön nokkakypärä auki neljään osaan, paljastaen kypärän alla piileskelevän kuvottavan iilimatomaisen olennon.
”Kraata”, sai Leiter pelkonsa seasta sanotuksi. ”Rahkshin ainoa heikko kohta.”
Ämkoo oli jo aikeissa syöksyä kauhean hirviön kimppuun, mutta silloin loputkin Makutan pojat nousivat mäelle. Matoranit ja toa olivat nyt viiden sihisevän hirviön ympäröimät. Tulivuoren paholainen oli antanut lapsilleen vain yhden tehtävän: tappakaa matoranit, ja anastakaa toalta tämän kantama miekka.
”Helvetissä tavataan, pojat!” Arnuk huusi ja syöksyi raskasta sotavasaraa kantaen ensimmäisen rahkshin kimppuun. Hetken ajan varjojen hirviö näytti tuijottavan höykkäävää valkeaa matorania hämillään, kuin yllättyen siitä, että pieni olento uskalsi tehdä vastarintaa. Sitten rahkshi kuitenkin käänsi keihäänsä ko-matorania kohti, ja vastasi hyökkäykseen.
Yksi varjon äpäristä lähti harppomaan ilman toaa kohti. Ämkoo heilautti tyhjää kättään kahdesti päänsä yläpuolella, ja osoitti nyrkillään sitten hyökkäävää hirviötä kohti. Taivaan voimat vastasivat ilman toan kutsuun, ja mahtava tuulenpuuska heitti rääkyvän olennon kauemmas. Toinen rahksheista oli kuitenkin ehtinyt jo toan rinnalle, ja Ämkoo ehti juuri ja juuri väistää mustan keihäänkärjen, joka tavoitteli miekkamiehen kasvoja.
Leiter oli kierähtänyt kauemmas, ja le-matoran yritti tarjota suojatulta pakeneville ystävilleen. Pienet nuolet tuskin edes läpäisivät varjo-olentojen väkivahvoja panssareita, ja Leiterin ainoa toivo oli saada osuma rahkshin kraataan. Panssareiden peittämän limahirviön surmaaminen ei kuitenkaan ollut lainkaan helppoa, varsinkaan kun pedot pysyivät jatkuvassa liikkeessä saalistaessaan karkuun juoksevia matoraneja.
Arnuk taisteli urheasti kuin välittämättä tilanteen epätoivoisuudesta. Raskas sotavasara iskeytyi kerta toisensa jälkeen rahkshin keihääseen, mutta pienen matoranin ase ei käynyt lähelläkään vihollisen panssareita. Lopulta ko-matoranin puolustus petti, ja Makutan pojan tumma keihäs pakotti itsensä matoranin rintakehän läpi.
Leiter huusi kauhuissaan ja lähti juoksemaan osuman saanutta ystäväänsä kohti. Silloin kuitenkin toinen rahksheista huomasi vihreänaamioisen tarkka-ampujan, ja hyppäsi tämän kimppuun. Ämkoo kuitenkin ennätti väliin, loikaten koko painollaan pitkäraajaisen hirviön päälle kaataen tämän alleen. Raivostunut rahkshi sähisi vihaisena hakien pitkillä sormillaan Ämkoon kasvoja ja kaulaa. Ilman toa teki väkivaltaista vastarintaa painaen vihreät nyrkkinsä rahkshin ruskeanharmaan kypärän läpi, ja repien tämän sitten auki. Myrkynvihreä kraata rääkyi sylkien läpikuultavaa limaa ympärilleen. Rahkshin kädet ylettivät lopulta toan kurkulle, ja hirviö alkoi kuristaa.
Silloin musta nuoli lävisti varjomadon toisen silmän ja tunkeutui tämän aivoihin. Leiter päästi irti nuolesta, ja Ämkoo repi itsensä irti kuolevan rahkshin otteesta. Miekkamies nousi yskien seisomaan tönäisten le-matoranin olkapäätä kiitokseksi. Kumpikin käänsi katseensa kauempana makaavan ko-matoranin suuntaan tietäen, että oli jo liian myöhäistä.
”Meidän on paettava ennen kuin kuolemme kaikki”, toa ähisi katsellen ympärilleen. Mäki oli jo kauttaaltaan täynnä vastarintaa tehneiden kyläläisten ruumiita. Neljä saalistuksen huumaamaa rahkshia juoksi viimeisten selviytyjien perässä valmiina tekemään näistäkin selvää.
”Minne me pakenisimme”, le-matoran sanoi, eikä edes odottanut vastausta. Avomaastossa pakeneminen tarkoitti vain hieman hitaampaa kuolemaa, eikä le-matoran nähnyt enää muuta mahdollisuutta kuin yrittää viedä mahdollisimman monta varjojen herran kätyreistä mukanaan.
”Kokoa selviytyjät yhteen”, miekkasankari komensi käynnistäessään naamionsa. Kanohi miru alkoi hehkua ja ilman toa kohosi naamionsa voimin taivaalle.
Leiter kutsui viimeiset selviytyjät luokseen häiriten vihollisia viimeisillä nuolillaan. Hätääntyneet matoranit lähtivätkin juoksemaan ystäväänsä kohti, mutta matoraneja paljon suuremmat pedot pysyivät helposti näiden kintereillä.
Silloin taivaalta iskeytynyt puhuri kuitenkin halkaisi joukon. Makutan pojat iskivät keihäänsä kiinni saviseen maahan yrittäen pysyä paikallaan kun ilmamassat alkoivat raivota näiden ympärillä. Matoranit ehtivät väistyä syntyvän pyörremyrskyn tieltä, ja lopulta tuuli repi kyläläisten kammottavat viholliset mukaansa. Ilman toa puristi tärisevät nyrkkinsä yhteen ja pakotti myrskytuulen matkoihinsa rahkshit mukanaan.
Laskeuduttuaan alas huohottava toa putosi polvilleen ja oli vähällä pyörtyä. Soturi kuitenkin pakotti itsensä seisomaan miekkaansa nojaten, ja käskytti luokseen juosseita kumppaneitaan:
”Pelasin meille vain aikaa! Seuratkaa!”
Himmeät tähdet kiipeilivät pitkin taivasta kun surun ja kauhun murtamat selviytyjät seurasivat väsynyttä toaa. Tasanko oli muuttunut epätasaiseksi, ja siellä täällä pimeydessä saattoi erottaa hietikosta pilkistävää huokoista laavakiveä. Jostain kaukaa kantautui pöllön huhuilu.
”Tämä on huono idea”, joukon ainoa po-matoran puhui. ”Etkö ymmärrä minne olet johdattamassa meitä!”
Toa murahti vastaukseksi ja kiristi vauhtiaan. Makutan poikien karmiva valitus oli toistaiseksi kadonnut, mutta soturi oli varma, että hirviöt eivät olleet kovin kaukana.
”Olemme Akuhi Nuin mailla”, po-matoran jatkoi. ”Jos emme tule Makutan poikien tappamiksi, saaren vanha jumala syö meidät.”
”Kertokaa toki jos teillä on parempia ideoita”, Ämkoo ärähti lopulta. ”Mikä tämä Akuhinne sitten ikinä onkaan, hyvällä tuurilla saamme usutettua hirviöt toistensa kimppuun.”
”Sinä et ymmärrä!” ruskea kyläläinen jatkoi. ”Kukaan ei ole uskaltautunut Auringonsyöjän reviirille sen jälkeen kun Makuta langetti valtansa saaren ylle! Saaren muinainen kansa palvoi suurta Akuhia jumalana, ja hekin pelkäsivät hirviötä! Mieluummin antaudun rahksheille kuin ryhdyn Suuren Silmän ateriaksi!”
Kuhmuraisesta maasta kohosi yksi muita suurempi kivenlohkare. Uupunut toa istahti sen juurelle, ja neuvoi matoraneja tekemään samoin. Kukaan ei uskaltanut sytyttää tulta, ja joukkio istui hiljaa pimeydessä kuunnellen maisemasta kantautuvia pelottavia ääniä.
Tuon pienen hetken ajan toa yritti levätä. Miekkamiehen katse käväisi taivaalla, ja sen omituisissa tähtikuvioissa. Ämkoo koitti kerätä itselleen rohkeutta miettien entistä opettajaansa, väkivahvaa veden toaa joka olisi varmasti selvinnyt tästäkin tilanteesta.
”Mitä sinä tekisit nyt, Atya”, Ämkoo kysyi mielessään, kun tämän mentorin kasvot palautuivat toan mieleen. Vastaus tuntui selvältä. Atya ei tuntenut pelkoa. Joukkonsa pettänyt ilman toa ei tiennyt miten Atya oli saavuttanut mahtinsa, mutta yksi asia oli selvä. Turaga Bakmein kovasta koulusta selviytyneelle olisi häpeä kuolla tällä Mata Nuin hylkäämällä saarella, vaikka vastassa olikin itse paholainen ja tämän linnunkasvoiset demonit.
Ämkoo havahtui ajatuksistaan kun jostain tulivuoren rinteen korkeuksista kajahti ääni. Ääni muistutti toaa vanhasta vaskitorvesta, ja hetken ajan soturi oli valmis uskomaan, että lähellä oli apujoukkoja. Matoranien kauhistuneet katseet kuitenkin saivat toivonkipinän oitis kaikkoamaan toan mielestä.
”Auringonsyöjä”, Leiter kuiskasi. ”Se on lähellä.”
Ja toden totta, tulivuoren rinnettä kapusi alaspäin hirvittävä menneiden aikojen petoeläin. Suuri Akuhi Nui oli haistanut matkalaiset, ja näitä jäljittävät Makutan äpärät. Tarkkakorvainen saattoi kuulla kuinka tulivuoren laavahiekka rapisi rahi-pedon neljän vahvan jalan alla.
”Me kuolemme”, po-matoran valitti. ”Me kaikki kuolemme!”
”Hiljaa!” Leiter komensi, mutta turhaan. Pakokauhu sai kiven matoranin lopullisesti pois tolaltaan, ja tämä alkoi huutaa:
”Minä antaudun Makutalle! Parempi sekin, kuin tulla Auringonsyöjän syömäksi!”
Ruskea matoran lähti juoksemaan kauhuissaan pimeyteen. Ämkoo oli vähällä syöksyä perään, mutta silloin pimeydestä kuulunut tukahtunut karjunta sai toan pysähtymään aloilleen.
”Idiootti”, Leiter kirosi ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä. ”Paljasti meidät kaikki!”
Rahkshien huudot kiihtyivät ja lähestyivät. Kuului pimeydessä heilahtaneen keihään vihellys ja pienen matoranin kuolinhuuto kun Makutan pojat löysivät saaliinsa. Ämkoo komensi viimeiset matoranit aseisiin ja veti miekkansa jälleen esiin. Jos nyt oli todella aika kuolla, niin toa ainakin kuolisi taistellen.
Rahkshien askeleet lähestyivät. Toa ja matoranit pidättivät hengitystään kun ensimmäisen pedon askeleet kuuluivat jo aivan piilopaikan toiselta puolelta. Ämkoo kuuli kuinka rahkshi haisteli ilmaa, ja kuinka saalistaja kutsui sitten veljensä luokseen.
Silloin toa erotti pimeydessä hehkuvat valtavat silmät. Ne eivät kuuluneet rahkshille. Ei, ne eivät kuuluneet millekään Ämkoon tuntemalle olennolle. Suuri tumma hahmo valui rinnettä pitkin matoran-joukon piilopaikkaa kohti, mutta rahin punaisena loistava katse ei osoittanut toaan taikka kyläläisiin. Akuhi Nui tuijotti reviirillensä tunkeutunutta Makutan äpärää, ja petoeläimen suunnattoman suurissa silmissä loisti alkukantainen viha.
Kaikki tapahtui sekunneissa. Yhtäkkiä rahi-peto ilmestyi aivan Ämkoon vierelle, syöksyi toan ohi, ja sitten se oli rahkshin kimpussa. Kuului kauhistunutta varjo-olennon huutoa, kun rahi-peto riepotteli Makutan lasta puolelta toiselle ja repi sen sitten kappaleiksi. Rahkshin kuollut ruumis kieri vähän matkaa kivikkoista rinnettä pitkin kun Akuhi Nui päästi ilmoille vihaisen röhkäisyn.
Kuunvalo päätti tuona hetkenä valaista tulivuoren rinteen, ja ilman toa uskalsi vilkaista ihmeellistä rahi-eläintä tarkemmin. Näky järkytti ilman toaa, ja tämä älähti ääneen:
”Tuoko on… Auringonsyöjä?”
Ensimmäisenä Ämkoo tuijotti Akuhi Nuin pitkää karvaista kärsää, joka värisi hermostuneen näköisesti punaruskean olennon haistellessa rahkshin etovankatkuista raatoa. Rahin punakarvainen pää oli valtava, eikä siinä siltikään tuntunut olevan tarpeeksi tilaa olennon verestäville punaisille jättiläissilmille. Pään laella heiluivat pienet karvattomat korvat, jotka näyttivät kuuntelevan valppaina ympäristöä. Eläimen ruumis oli roteva ja pitkän karvan peitossa, ja sitä kannattelivat neljä laihaa lihaksikasta jalkaa. Rahin takana heilui köysimäinen karvaton häntä, joka näytti elävän aivan omaa elämäänsä.
Auringonsyöjä nosti hohtavan katseensa Ämkoota kohti ja örähti. Koko rahin ruumis nytkähteli hermostuneena kun petoeläin ihmetteli reviirilleen eksyneitä häirikköjä. Yleensä kukaan tai mikään ei ollut tarpeeksi tyhmä eksyäkseen Akuhi Nuin reviirille. Tänä kohtalokkaana yönä tulivuoren rinteellä kuitenkin riitti väkeä. Tilanne hämmensi ja ahdisti Akuhi Nuita. Yrittikö joku valloittaa sen reviirin?
”P-paikka!” yritti toa käskeä, mutta turhaan. Karvainen auringonsyöjä syöksyi siinä samassa toaa kohti kaataen tämän kumoon. Rahin pitkä kärsä seikkaili pitkin toan vihreitä kasvoja kun eläin koitti päättää olisiko soturista syötäväksi.
Matoranit lähtivät juoksemaan pakoon kukin omaan suuntaansa. Silloin kuitenkin kolme Makutan poikaa ilmestyi huutaen pimeydestä. Ne olivat huomanneet toverinsa kuoleman, ja niillä oli nyt vaikeuksia päättää hyökätäkö matoranien vaiko tuhisevan kärsäperkeleen kimppuun. Yksi rahksheista avasi karmivan kotelokypäränsä ja sähisi uhkaavasti. Sitten se syöksyi rahia kohti ja iski keihäänsä tämän takaruumiiseen.
Rahi rähisi vihoissaan ja loikkasi pois Ämkoon päältä. Ilman toa haukkoi henkeä ja repi itsensä istumaan. Toa katseli epätoivoisena ympärillä leviävää kaaosta, ja huusi:
”Auringonsyöjä? Tuohan on jonkinlainen norsu!”
Leiter auttoi Ämkoon ylös ja ojensi tälle tämän miekan. Le-matoran osoitti alas rinteeseen ja puhui:
”Suunnitelmasi toimii! Paetaan alas kun vielä voimme! Akuhi Nui vei rahkshien huomion!”
Mutta silloin yksi varjo-olennoista pääsi yllättämään kaksikon. Rahkshin keihäs oli vähällä lävistää pienen Leiterin, mutta Ämkoo onnistui potkaisemaan matoranin syrjään. Valkea ikimiekka välähti kuun loisteessa, ja hohtava terä tavoitti rahkshin kaulan juuri oikealla hetkellä. Kraatan hajotessa kappaleiksi elo Makutan pojan ruumiissa sammui, ja varjo-olento lyyhistyi elottomana maahan.
Toinen rahkshi oli kuitenkin ennättänyt Ämkoon taakse. Se potkaisi toan pitkällä koivellaan kumoon, ja kohotti keihäänsä viimeistelläkseen vastustajansa. Leiter huudahti ja syöksyi toan avuksi, mutta rahkshi huitaisi matoranin vaivattomasti sivuun.
Auringonsyöjä repi paraikaa päätä irti kolmannelta rahkshilta. Kärsäeläin kääntyi katsomaan Ämkoon ja terävänokkaisen varjolapsen kuolintaistelua, ja sitten se huomasi maassa makaavan Ämkoon tappaman rahkshin. Pienet rattaat rahin pikkuruisissa aivoissa alkoivat pyöriä. Auringonsyöjä mietti.
Matoranit juoksivat ja kierivät minkä pienistä jaloista pääsivät kauas alamäkeen. Maassa makaava Leiter ei tiennyt seuratako matoraneja vai yrittääkö vielä auttaa taistelevaa toaa. Valinnanvaikeus repi pienen soturin mieltä, ja tämä päätyi heittämään rahkshia mustalla laavakivellä. Kivi kolahti rahkshin lintunaamioon, ja paholaisen kätyrin huomio siirtyi hetkeksi toasta matoraniin. Ämkoo oli aikeissa toimia, mutta silloin tapahtui jotain hyvin odottamatonta.
Suuren Auringonsyöjän pyöreistä silmistä sinkoutunut kirkas valopatsas oli vähällä sokaista toan. Akuhi Nuin kaksoisaurinkojen paisteesta keräämä energia sinkoutui yhtenä mittaamattoman kirkkaana säteenä kauas taivaanrantaan pitäen mennessään korvat täyttävää huminaa. Osuman saanut Makutan poika ei ehtinyt edes huutaa. Rahkshin haarniska paloi hetkessä harmaaksi tuhkaksi, eikä kraatasta jäänyt mitään jäljelle.
Rahkshin pölyiset jäänteet ropisivat maassa makaavan toan päälle, eikä tämä saanut sanaa suustaan. Ämkoo nousi varovasti ylös räpyttäen silmiään, ja pian kirkkaan valon aiheuttamat harhakuvat pakenivat ja toa näki ympäristönsä paremmin. Kaikki rahkshit olivat mennyttä. Matoranit Leiteriä lukuunottamatta olivat jo paenneet, ja yksinäisen le-matoranin hämmästynyt katse kävi vuoroin Ämkoossa, vuoroin suurisilmäisessä pedossa.
Akuhi Nui kuopi maata toisella eturaajallaan ja murisi vihaisesti. Se puhalteli ilmaa ulos kärsästään ja heilautteli piiskamaista häntäänsä ylös ja alas. Ämkoo ymmärsi vihjeen ja nousi seisomaan.
”Norsu”, toa puhui hiljaa ja liikkui Leiteriä kohti. ”Ihan selvä norsu.”
Leiter perääntyi yhdessä Ämkoon kanssa ollen yhä epäuskoinen siitä mitä oli juuri tapahtunut. Pienet kivet kierivät alas rinnettä kun kaksikko valui varovaisin liikkein suuntaan jonne muut matoranit olivat paenneet.
”Tai päästäinen”, Ämkoo pohti. ”Norsu… päästäinen… Norsupäästäinen!”
Mahtava Norsupäästäinen katseli hetken kaksikon pakoa, ja alkoi sitten kaivella rahkshien raadoista syötäväksi kelpaavia osia.
Päästyään alas vuoren rinteeltä joukko lepäsi erään yksinäisen puun juurella, pitäen kukin vuorollaan vahtia. Matoranit nukkuivat levottomasti, ja heidän unensa täyttyivät viime taistelussa kuolleiden kumppanien tuskanhuudoista. Ämkoo taas uneksi koko yön kahdesta valtavasta silmästä, joiden polttava hehku paahtoi jopa hirviömäisen rahkshin hetkessä harmaaksi kasaksi luita ja tuhkaa.
Aamulla vastarintaliikkeen selviytyjät jatkoivat matkaa. He päätyivät taas metsään, jonka vehreä puusto toi aurinkojen loisteen kanssa ainakin hieman turvaa. Matka taittui hiljaa, ja hiljaisuuden rikkoi vain Leiterin ja toan satunnainen sananvaihto. Keskipäivällä joukko pysähtyi syömään, jonka jälkeen he kiirehtivät ehtiäkseen liittolaistensa luo ennen kuin yön pimeys toisi taas uudet vaarat mukanaan.
Metsän reunalla luikerteli syvä joki joka muuttui kuohuvaksi koskeksi. Sen nähdessään Leiter oli vähällä hymyillä, ja matoran huudahti Ämkoolle kosken pauhun yli:
”Vastarintaliikkeen tukikohta on aivan lähellä! Meidän täytyy vain ylittää joki, ja olemme perillä!”
Matoranit kahlasivat joen matalimman kohdan yli kiireellä, sillä kuut olivat jo nousseet tummenevalle taivaalle. Yö teki taas tuloaan, ja jokainen selviytyjistä tahtoi nyt painua maan alle turvaan lepäämään ystäviensä luo.
Joen toisella puolella maasto muuttui jälleen kerran harmaaksi. Maasta nousi joka puolelta korkeita teräviä kivenlohkareita, eikä joidenkin kivien pinnassa elävän sinertävän sammaleen lisäksi missään näkynyt elonmerkkejä. Muutama lintu viisti kujertaen pitkin taivasta, mutta kosken pauhun jäädessä taaemmas oli aivan hiljaista. Leiter asteli joukon edellä, mietteliäs ja hieman huolestunut ilme kasvoillaan.
”Tämä on outoa”, le-matoran puhui. ”Ystäviemme luulisi jo huomanneen meidät. Miksei kukaan ole vastassa?”
Ilman toa pysyi hiljaa. Paha epäilys täytti toan mielen, kun tämä laski mustan viittansa hupun päästään ja vei kätensä varmuuden vuoksi miekkansa kahvalle. Leiterin epävarmuus kieli siitä, että jotain pahaa oli tekeillä. Olivatko Makutan kätyrit ehtineet tänne ennen heitä?
Mutta rahksheja tai muitakaan pimeyden olentoja ei näkynyt, kuten ei myöskään matoraneja. Kaikkialla oli täysin hiljaista, ja kuun kylmä valo maalasi pimeän kalliomaiseman sinertäväksi.
Ämkoo tunsi, kuinka ilma tuntui muuttuvan tukahduttavan raskaaksi. Toa muisti tämän tunteen. Saman tunteen, jonka hän oli tuntenut kuolemaa tekevän riivatun turagan maanalaisessa majassa. Toa kiskaisi miekkansa näkyville ja komensi matoranit piiloutumaan kallioiden taakse. Jokin oli tulossa.
Ämkoo tiesi, että hänen tulisi itsensäkin piiloutua, mutta jokin voima sai toan nauliutumaan niille sijoilleen. Ämkoo laski miekkansa rinnalleen, pidellen tiukasti kiinni sen kahvasta. Toa hengitti kiivaasti ja tämän kasvot hikoilivat. Yhtäkkiä taivas näytti mustemmalta kuin koskaan, ja tuntui kuin ympäröivän kivisen maiseman varjot olisivat heränneet eloon. Varjot liukuivat maata pitkin yhteen Ämkoon edelle, ottivat muodon ja nousivat sitten ylös yön täyttämää taivasta kohti. Leiter ja muut matoranit katsoivat piiloistaan kauhuissaan, kun Langennut miekkajumala ilmestyi toan eteen.
”Onnittelen sinua, toa”, Tulivuoren Makuta lausui pehmeällä äänellä, jossa kuului koko yön mustuuden paino. ”Lähetin poikani perääsi, mutta seisot silti siinä. Myönnän, että saatoin aliarvioida sinut.”
Ämkoo vapisi katsoessaan edessään seisovaa paholaista. Makuta oli valtava, ainakin kaksi kertaa Ämkoon pituinen. Varjojen herran vartalo oli laiha, ja se oli kokonaan samanlaisten panssareiden peitossa kuin mitä Ämkoo oli rahksheilla nähnyt. Nämä panssarit olivat kuitenkin väreiltään mustaa ja punaista, ja ne kiiltelivät uhkaavasti taivaan kuunsirppien loisteessa. Makutan kasvoilla lepäsi pitkä punainen naamio, jollaista Ämkoo ei ollut aikaisemmin tavannut. Oudon naamion otsasta työntyivät ulos kammottavat pitkät sarvet, jollaiset työntyivät esiin myös naamion poskien aukoista. Naamion silmäaukot olivat pitkät matalat viirut, ja niiden takaa paistoivat kirkkaanpunaisina hehkuvat silmät. Naamion takaa valui Makutan selkäpuolella hopeanharmaana hohtava harja, kuin metalliset hiukset.
Makuta asteli pitkin askelin toaa kohti kohottaen suurten harmaiden sormiensa pitelemää valtavaa mustaa miekkaa. Miekka oli kuin varjo itsessään. Se näytti pelkältä punahehkuiselta tyhjyydeltä Makutan valtavassa kourassa, ja toaa pelotti edes ajatella, että mitä tuollaisen valtavan aseen osuma saattaisi saada aikaan. Miekka Ämkoon kourassa vastasi Makutan varjoterän mustaan hehkuun syttyen palamaan entistäkin kirkkaammin valkoista valoaan, ja ikimiekan hohde sai Makutan pysähtymään aivan Ämkoon eteen.
”Minä olen Yuurein Makuta, Tulivuoren Jumala”, Makuta puhui. ”Tunnistan tuon miekan. Mistä olet saanut sen, toa?”
”Missä matoranit ovat?” kysyi vuorostaan Ämkoo väistäen varjojen herran kysymyksen. Toa toi miekkansa hitaasti itsensä ja Makutan väliin yrittäen pitää edessään kohoavaan miekkademoniin edes jonkinlaisen etäisyyden.
”Meillä kaikilla on heikkoutemme”, varjodemoni puhui raskaalla äänellään. ”Tohungojen heikkous on loputon tyhmyys. Ystävänne antautuivat minulle jo kauan ennen saapumistanne. Joskin se oli heiltä viisas päätös. Te sen sijaan… Kaivoitte oman hautanne kun päätitte kääntyä minua ja poikiani vastaan. Jos olisitte hyväksyneet paikkanne, olisitte säästäneet henkenne.”
Pelko oli vähällä saada toan sekoamaan kun tämä katsoi suurta Makutaa suoraan silmiin. Atyan ja Bakmein armottomat opit kuitenkin alkoivat vilistä Ämkoon mielessä, ja tämä sai kerättyä rohkeutensa kuin ihmeen kaupalla kokoon. Toa puristi miekkaansa molemmin käsin ja kohotti sen sitten öistä taivasta kohti.
”Kyläläisten paikka ei ole pimeissä kaivoksissa”, Ämkoo puhui Makutaa uhmaten ja alkoi pyörittää miekkaansa päänsä yläpuolella. ”Lähetä saastaiset lapsesi tekemään kaivuutyöt puolestasi!”
Makuta nauroi hidasta naurua nostaen toisen kätensä kasvojensa tasalle. Maa tuntui jyrisevän kun yön varjot kokoontuivat herransa ympärille.
”Minä en tarvitse enää maan aarteita, kiitos sinun”, Makuta sanoi. ”Työni mahtavimman miekan äärellä päättyi, kun sinä toit Ikimiekan saarelleni. Nyt minun tarvitsee vain kiskoa se kuolleista sormistasi, kunhan kerrot ensin missä sen sisar on.”
Ämkoo ymmärsi vihdoin kaiken. Sen, miksi saaren matoranit oltiin pakotettu kaivamaan metalleja saaren ikikalliosta. Ja sen, miksi Makuta oli aloittanut raivoisan ajojahdin Ämkoon löytämiseksi. Ilman toa pysäytti miekkansa, ja vihreä elementtivoima alkoi kipinöidä soturin ympärillä.
”Minä olen toa Ämkoo”, miekkamies lausui. ”Turaga Bakmein viimeinen oppilas. Valmistaudu kuolemaan.”
Makutan silmät laajenivat tämän kuullessa Valkean Turagan nimen. Sitten varjojen herra kuitenkin nauroi taasen:
”Bakmei! Hah, kuinka sopivaa! Näytä minulle, toa! Näytä minulle Valkoisen Turagan taistelutekniikka!”
Ilman toaa ei tarvinnut pyytää kahdesti. Ämkoo heilautti ikiterällä kerran valtavaa Makutaa kohti, ja silloin toan keräämä ilmapatsas hyökkäsi saaren hallitsijan kimppuun. Hetken ajan näytti siltä, että Makuta olisi kaatunut, mutta yön varjot tukivat herraansa ja nostivat tämän takaisin pystyyn. Makuta vastasi hyökkäykseen valtavan miekkansa väkevällä iskulla.
Matoranit tekivät hidasta pakoa takaisin kohti jokea ja sen takana kasvavaa metsikköä. Leiter kuitenkin pysytteli paikoillaan, osittain pelon kangistamana, osin halusta auttaa toaa tämän mahdottomassa mittelössä. Vihreänmusta matoran tiesi, että yö oli kaikista huonoin aika haastaa Makuta taisteluun, ei niin, että se olisi päiväsaikaankaan ollut millään tapaa hyvä idea. Mutta näinä yön pimeinä tunteina luonnon varjot vahvistivat valtiastaan, eikä ilman toalla ollut taidoistaan huolimatta mahdollisuuksia pärjätä tuossa taistelussa. Kaikesta huolimatta Ämkoo kuitenkin taisteli urheasti. Tulivuorisaarellekin kiirinyt Bakmein maine herätti toan sisimmässä pientä toivoa voitosta. Jopa Makuta tunsi Bakmein nimen, ja Ämkoo tunsi vanhan turagan taistelutaidon salat. Ja mitä Atya sanoisikaan kuullessaan Ämkoon vapauttaneen saaren Miekkapaholaisen vallasta! Tämä oli Ämkoon mahdollisuus sovittaa aiemmat virheensä. Hänen täytyi ainoastaan kukistaa jumala.
Makutan varjomiekan väkivaltaiset sivallukset muistuttivat toaa siitä, että tehtävä ei ollut helppo. Makuta liikkui aivan liian nopeasti kokoisekseen, ja Ämkoosta näytti siltä kuin Makuta olisi kaiken aikaa muuttanut muotoaan. Välillä Makuta oli valtava, ja iski Ämkoota kohti korkealta yläilmoista. Yhtäkkiä hänen edessään seisoikin paljon nopeampi ja pienempi olento, joka pisti miekallaan tappavan tarkasti toaa kohti. Yö tanssi villinä Makutan ympärillä, eikä Ämkoon taisteluun valjastamat tuulen voimat tuntuneet saavan paholaisesta lainkaan otetta.
Mutta yhtä asiaa Yuurein makuta varoi ja pelkäsi, ja se oli Ääri. Miekkajumala tunsi Ikimiekan terässä piilevän muinaisen voiman, ja osuma siitä olisi kohtalokas jopa Makutalle itselleen. Siksi paholainen varoi visusti jotta ei saisi pienintäkään haavaa ihmeellisestä miekasta. Pian tuo muinainen ase olisi Makutan hallussa, ja Miekkajumalan kauan jatkunut etsintä mahtavimman miekan löytämikseksi kävisi päätökseen.
”Asekätesi on vahva!” Makuta kehui lyöden toan miekallaan kauemmas. Ämkoo sai varjoterästä osuman, ja kaatui kierien kallioiselle pientareelle. ”Mutta se ei riitä minun nujertamiseeni. Anna miekkasi minulle, niin säästän henkesi ja saat palvella minua!”
Ämkoo nousi ylös ja sylkäisi Makutan suuntaan.
”Minä en kumarra sinulle”, toa sanoi ja pyyhkäisi verta suupielestään. ”Etkä sinä saa tätä miekkaa. Valkoinen Turaga kaivaa luuni ylös ja tappaa minut uudestaan jos erehdyn antamaan tämän terän kaltaisellesi viholliselle.”
Makuta syöksyi pikimustan liekin lailla lähemmäs Ämkoota muuttuen tällä kertaa pienemmäksi ja solakammaksi. Varjo pysähtyi aivan miekkatoan eteen, ja painoi sitten aseensa Ämkoon miekkaa vasten.
”Sinun heikkoutesi on ylpeys”, Makuta ja painoi toan miekkaa koko voimallaan alaspäin. ”Onko etelän toien koodi todella henkeäsi tärkeämpi?”
Ämkoo antoi Makutan painon alla periksi ja kierähti täpärästi sivuun varjomiekan tieltä. Toa huudahti huitaisten avokämmenellään Makutaa kohti, ja silloin terävä tuulenpuuska onnistui yllättämään varjo-olennon. Ilman toa loikkasi hieman kauemmas.
”Puhu vain omasta puolestasi”, toa puhui uhmakkaaseen sävyyn. ”Sinä tässä ylpeä olet. Pidät itseäsi voittamattomana, vaikka olet samanlainen kuolevainen kuin me muutkin. Jos kerran olet voittamaton, miksi väistät noin hanakasti miekkani terää?”
Jos Makutan naamio olisi kyennyt ilmeisiin, se olisi nyt hymyillyt. Miekkademoni nousi seisomaan, ja nosti oman varjonsa olkapäilleen mittaviksi mustiksi siiviksi.
”Typerä etelän soturi”, Makuta pilkkasi. ”Minun ainoa heikkouteni on kaksoisaurinkojen loiste. Se heikentää minua, mutta nyt on yö. Ja minä olen yö.Kukaan ei kykene peittoamaan minua niin kauan kuin aseenani on yön hämärä ja sen loputon tyhjyys.”
Makuta löi kerran siivillään ja lehahti Ämkoon eteen. Miekkamies iski terällään siivekästä pirua kohti, mutta Makuta onnistui väistämään lyönnin. Sitten Makutan pitkä käsi ojentui Ämkoota kohti ja tarttui tätä kasvoista. Toisella kädellään Makuta tarttui Ämkoon miekkakäteen koittaen vääntää Ikimiekan toan otteesta. ”Valkoisen Turagan opit eivät pelasta sinua, toa. Saatat olla vahva, mutta sinä et ole Bakmei.”
Leiter hyppäsi esiin kiven takaa ja lähti juoksuun auttaakseen uutta ystäväänsä. Mutta matoran tiesi, että ei voisi tehdä mitään. Epätoivossaan matoran ampui viimeisen nuolensa Makutaa kohti, mutta varjojen herra ei tehnyt elettäkään piskuisen iskun torjumiseksi. Makutan ei tarvinnut.
Mutta aivan toinen isku tuli Miekkajumalalle yllätyksenä. Ämkoo avasi suunsa, yski ja kakoi, ja toan suusta työntyi esiin lyhyt molemmin puolin teroitettu tikari. Makuta irrotti nopeasti otteensa toan naamiosta, ja tämä antoi Ämkoolle tilaisuuden tarttua tikariin ja iskeä sillä Makutaa kohti. Tikari pureutui syvälle Makutan kaulaan, ja kivusta huutaen varjo-olento pudotti toan maahan.
Pudottuaan alas miekkamies iski vielä kerran miekallaan Makutaa kohti. Ilmavirta heitti yllätetyn paholaisen kauemmas, ja toa sai tilaisuuden lähteä nopeaan syöksyyn Leiteriä päin. Soturi tarttui matoran-kumppaniaan ranteesta, juoksi minkä jaloistaan pääsi etäämpänä pauhaavalle joelle, ja hyppäsi sitten kuin salamana virran vietäväksi.
Tulivuoren Makuta kirosi tuntemattomalla kielellä ja repi tikarin irti kaulastaan. Sitten Makutan sarvipäinen naamio alkoi palaa kirkkaanpunaisena ja tikarin aiheuttama haava sulkeutui. Siivet Makutan selässä surkastuivat ja katosivat, ja pian varjodemoni liukeni itsekin yöhön. Makuta tiesi, että taistelu ei jäisi tähän.
Ämkoo ja Leiter olivat pitkään pauhuavan virran vietävinä. Vältettyään täpärän hukkumiskuoleman kaksikko nousi lopulta maihin. Aamu sarasti, ja he olivat taas metsässä, mutta tämän metsän puut olivat korkeampia, ja niiden lehdet olivat palavan oranssit. Metsä näytti kauniilta, ja maisema oli jollain oudolla tavalla rauhoittava kaiken kaksikon kokeman kamaluuden keskellä.
”Missähän muut ovat”, Leiter mutisi huoli ystävistään äänessään.
”Varmasti turvassa”, miekkatoa koitti lohduttaa. ”Saavuttivathan he metsän.”
Kaksikko oli hiljaa. Molemmat tiesivät, että Makutan läsnäolo saattoi hyvinkin tarkoittaa, että metsä kuhisi verenhimoisia rahksheja. He saattoivat vain toivoa, että muut matoranit olivat ymmärtäneet piiloutua.
”Minua kiinnostaisi myös tietää”, toa aloitti vuollen katkaisemastaan puunoksasta itselleen keihästä. ”Että missä oikein olemme. Ja mitä teemme seuraavaksi.”
Leiter hymähti katsellessaan kuinka ilman toa kahlasi joen rantavedessä puukeihäänsä kanssa. Le-matoranin katse siirtyi sitten ympäröivään satumaiseen metsään, ja matoran vastasi:
”Tunnen tämän metsän, mutta en ole käynyt täällä aikoihin. Alue oli meille joskus pyhä. Saaren toa asui täällä.”
Ämkoo oli hetken vaiti, kunnes epäonninen kala erehtyi uimaan toan lähelle. Puukeihäs käväisi kerran vedessä, ja sitten toa heitti saalistamansa karpin rannalla istuvalle toverilleen.
”Toa?” Ämkoo kysyi. ”Miksi kuulen tästä vasta nyt?”
Leiter otti kopin ja alkoi tehdä tulta.
”Toa on ollut kuollut jo pitkään. Ajattelin, että tiedolla ei ole nykyhetken kannalta merkitystä.”
Miekkamies nappasi vielä toisen taimenen, hieman aikaisempaa suuremman, ja kahlasi sitten rantaan. Hetken kuluttua kalat paistuivat iloisesti kipinöivän nuotion yllä.
”Makuta siis tappoi hänet”, Ämkoo sanoi pahoittelevaan sävyyn. Toan yllätykseksi Leiterin kasvoilla käväisi kuitenkin outo virne, ja matoran korjasi:
”No… Ei. Sinä näit mihin Auringonsyöjä pystyy. Toamme menehtyi jo ennen kuin Makuta saapui saarelle.”
Ämkoo tiesi, että Leiterin kertomalle ei olisi saanut nauraa. Kaikkien viime päivien kamalien kokemusten keskellä mielikuva valtavan Norsupäästäisen käristämästä huono-onnisesta toasta oli kuitenkin niin typerä, että ilman toa ei voinut olla repeämättä nauruun. Ja ihme kyllä tuohon nauruun yhtyi myös Leiter.
”Teillä on aivan kamala saari”, Ämkoo räkätti ja upotti hampaansa paistettuun kalaan.
”Niin on, mutta se on meidän saaremme”, matoran vastasi ja alkoi itsekin syödä.
Ruokailun ajan kaksikko koitti olla kevein mielin, ja ajattelematta makutaa tai metsässä ehkä vaanivia hirveyksiä. Leiter koitti jopa kertoa toalle vitsin. Ämkoo ei uskaltanut myöntää kuinka huono Leiter oli siinä.
Aamupäivä kului vanhan toan metsässä samoillessa. Kaksikko löysi polun, ja he päättivät seurata sitä. Välillä he pysähtyivät kummastelemaan joihinkin puihin kaiverrettuja outoja merkkejä. Kun niitä katsoi tarpeeksi pitkään, saattoi niissä uskoa erottavan naamioita. Metsä tuntui muutenkin omituiselta. Metsän ilma tuntui raskaalta, mutta ei samalla tavalla raskaalta kuin Makutan ahdistava läsnäolo. Tuntui siltä, kuin metsä olisi koko ajan tunnustellut ja tarkastellut kulkijoita. Ämkoo oli melkein valmis uskomaan, että metsällä oli sielu, ja että ikivanhat puut tahtoivat suojella kovia kokenutta parivaljakkoa.
Aika kului, ja metsä muuttui tiheämmäksi. Puiden lehdet alkoivat saada tummemman, syvemmän värin ja puut muuttuivat paksummiksi. Leiter uskoi heidän saapuneen metsän vanhimpaan osaan. Korkealla kasvava oksisto kahisi hiljaa, ja metsän pohjalla liikkui outoja hyönteisiä, jotka kipittivät pakoon matkalaisten tieltä. Korkealla puissa hyppi myös pieniä apinoita, jotka huutelivat varoitushuutojaan seuraten tarkkaavaisina toan ja matoranin kulkua.
Yhtäkkiä tiheä metsä avautui auringonvalon täyttämäksi aukeaksi. Ämkoo juoksi aukiolle ihmeissään, ja huomasi sitten alueen keskellä kohoavan oudon rakennelman. Se oli miltei kokonaan kuolleiden oksien ja lehtien peitossa, eikä Ämkoo siksi voinut nähdä mikä se oli. Toa kuitenkin tunsi rakennelmasta sykkivän alkukantaisen voiman, eikä toa voinut olla ryntäämättä lähemmäs.
”Mikä se on?” Leiter kysyi kummissaan ilmestyen itsekin aukiolle. Toa kiersi löytämäänsä laitetta hämmästyneenä ja vastasi sitten:
”Suva! Vanhan toanne suva!”
Ämkoo kutsui tuulta luokseen ja puhalsi sitten lehtipeitteen pois ikivanhan suvan yltä. Ja kyllä, se oli todellakin kanohi suva. Pyöreän kivilaitteen keskelle hakattu ikiaikaisen näköiset toa-kasvot tuijottivat ilman toaa tyhjillä harmailla silmillään. Samanlaisia kasvoja oli suvan ympärille hakattu kuusi kappaletta, ja Ämkoon yllätykseksi joitakin niistä koristivat naamiot.
”Minä tunnen nämä naamiot”, Ämkoo puhui innoissaan kiertäen suvaa ympäri. ”Tuo tuossa on kanohi hau, tuo taas kakama, tämä taas rau. Matatu Ja vielä pakari.”
Voimanaamiot olivat Leiterillekin tuttuja. Matoran ei voinut olla ihmettelemättä sitä, että ikivanhat kanohit olivat yhä paikoillaan. Leiter asteli Ämkoon vierelle ja painoi pienen kätensä suvaa vasten. Matoran hätkähti.
”Sinäkin tunnet sen?” Ämkoo kysyi. Matoran vastasi nyökkäämällä, ja toa jatkoi: ”Suva toimii yhä. Metsän, ei, ehkä koko saaren voimat koskettavat meitä sen kautta. Tätä on vaikea selittää, ja en ymmärrä sitä ihan täysin itsekään. Mutta toana minun kai kuuluukin aistia se. Ja oli tuo voima peräisin mistä hyvänsä, se tuntuu vihaiselta.”
Leiter tunsi samoin. Suvaa koskettaessa tuntui kuin koko saari olisi puhunut matoranille, käynyt raivostunutta sanatonta keskustelua. Mutta saaren raivo ei kohdistunut matoraniin, taikka sen enempää tämän vierellä seisovaan toaan. Yuurei vihasi makutaa. Metsien, kallioiden ja vuoren henget tahtoivat vapaaksi pahan hengen vallan alta.
”Mitä luulet”, Leiter pohti. ”Pystyisitkö sinä… käyttämään tätä? Tarkoitan, että sinä olet kuitenkin toa.”
”Jaa”, Ämkoo vastasi. ”Kai se on mahdollista. Tuskin helppoa, mutta suva tuntuu yhteistyökykyiseltä.” Toa siveli ikivanhaa kivirakennelmaa sormillaan. Näytti melkein siltä, että suva olisi vastannut kosketukseen hohtamalla heikkoa vihreää valoa.
”Naamioista olisi taistelussa hyötyä”, le-matoran jutteli toiveikkaana ja irrotti yhden naamioista suvasta. Leiter hankasi suurimmat liat kanohi raun pinnasta ja tarkasteli sitä.
”Mutta en minä sitä hirviötä niiden turvin päihitä”, ilman toa mutisi onnettomana. ”Ellei joku näistä satukin aivan sattumalta olemaan Varjopaholaisen tuhoamisen mahtinaamio…”
Leiter naurahti ja ojensi puhdistamansa naamion Ämkoolle.
”Meidän tuurillamme ei”, matoran sanoi. ”Mutta tuskin näistä haittaakaan on.”
Ilman toa kävi mielessään läpi Makutan kanssa käytyä taistelua pyöritellen vanhaa kanohia käsissään. Mietteliään näköinen toa oli jo painamassa naamiota takaisin paikoilleen, kunnes tämä näytti saaneen idean.
”Minä tiedän mitä me teemme”, Ämkoo nauroi puristaen kanohia tiukasti käsissään. ”Mutta meidän täytyy houkutella Makuta piilostaan juuri oikeaan aikaan.”
Le-matoran katseli toaa kysyvästi. Tajuttuaan, että toa tuskin kertoisi suunnitelmaansa, matoran vastasi:
”Tuota, jos olet varma tästä, niin Makutan houkuttelu tuskin on ongelma. Miekkapaholainen tahtoo sinut. Minä voin hoitaa sen pirun luoksesi.”
”Tekisitkö sen?” Ämkoo kysyi kiitollisena. Jännitys valtasi toan, ja tämä tarttui Leiteriä kämmenestä.
”Minä lupaan, että tämä toimii”, toa lupasi. ”Tai jos ei, niin ainakin lähdemme tyylillä.”
”Voin vain luottaa sinuun”, matoran virnisti. ”Ei minulla ole muutakaan vaihtoehtoa.”
Parivaljakko lupautui tapaamaan toisensa uudestaan kolmen päivän kuluttua paikassa jossa taistelu Makutan kanssa oli tapahtunut. Leiter ei voinut olla pelkäämättä tulevaa, mutta matoran keräsi viimeiset rohkeutensa rippeet ja lähti toimittamaan toan tälle antamaa tehtävää. Ämkoo taas jäi ikivanhan suvan luo etsimään yhteyttä saaren muinaisiin voimiin. Toa tosin tiesi, että hän ei tulisi oleilemaan paikalla kauaa. Hänellä olisi muutakin tekemistä.
”Minulla on viesti toalta!” huusi jyrkälle kalliolle noussut le-matoran pimenevän illan varjoista nousseille Makutan pojille linnunkasvoisten demonien piirittäessä matorania salkoaseidensa kanssa. ”Viesti Tulivuoren herralle! Antakaa minun puhua Makutalle!”
Makutan lapset tarttuivat matoraniin ja lähtivät kuljettamaan Leiteriä herransa luo. Le-matoran saattoi vain toivoa, että selviäisi Ämkoon suunnitelmasta hengissä.
”Haastaa minut?” mustalla valtaistuimellaan istuva Tulivuoren valtias toisti katsellen eteensä tuotua pientä kyläläistä. Leiter piti katseensa visusti Makutan tulivuoren seinämään louhitun valtaistuinsalin tummassa lattiassa, ja puhui:
”Toa Ämkoo haluaa haastaa teidät. Kaksitaistelu kosken varrella auringonlaskun aikaan. Voittaja vie Ikimiekan.”
Tulivuoren Makuta nojasi toiseen nyrkkiinsä tuijottaen matorania.
”Tämä on ansa”, Miekkajumala puhui sitten. ”Mutta hyvä on. Haluan nähdä mitä Bakmein nulikalla on mielessä. Vie vastaukseni toalle, tohunga.”
Le-matoran kumarsi teennäisen nöyrästi ja kääntyi Makutan äpärät kannoillaan. Makuta kohotti kättään ja rahkshit antoivat Leiterin mennä.
”Syteen tai saveen”, matoran mietti hiljaa mielessään lähtiessään laskeutumaan alas tulivuoren rinteeseen hakattuja portaita.
https://www.youtube.com/watch?v=Z1fTbDJiyrM
”Minä syön sinut jos yrität huijata minua” ”En minä yritä huijata sinua” ”Voin silti syödä sinut” ”Tee miten haluat sitten kun tämä on ohi”
Taivaan vähät pilvet loistivat kullanruskeina ilta-auringon valossa. Koski kuohusi jossain kauempana. Tulivuoren Makuta seisoi suorassa nojaten edessään pitämäänsä mustaan miekkaansa. Välillä varjo-olento taivutteli niskaansa kärsimättömän näköisenä. Lopulta Miekkajumala kyllästyi seisomaan hiljaa kivien ympäröimällä taisteluareenalla, ja tämän raskas ääni rikkoi hiljaisuuden:
”Toasi on myöhässä, tohunga.”
”Ei huolta, hän saapuu kyllä pian”, Leiter vastasi aukean alueen perältä. Ämkoota ei näkynyt missään, ja Leiter alkoi hermostua.
”Toivottavasti. Muuten typerä kujeilunne maksaa henkesi.”
”Se tuli minun reviirilleni”
”Tiedän”
”Kukaan ei saa tulla minun reviirilleni. Sinäkin tulit minun reviirilleni!”
”Tein sen vahingossa”
”Se ei tehnyt sitä vahingossa”
”Ei niin”
”Minä syön sen”
”Pidän ajattelutavastasi”
Makuta harkisti jo vakavissaan pienen le-matoranin teurastamista, mutta silloin jostain kuului nopeita askelia kun neljä tavattoman nopeaa koipea hakkasivat maata allaan. Makuta käänsi katseensa pois kosken suunnasta, kauas harmaiden kivipaalujen täyttämään horisonttiin, ja silloin Makuta näki mikä häntä lähestyi.
”Onko tuo-”
Tulivuorisaaren vanhan jumalan silmät leimusivat vihasta ja katkeruudesta kun se ravasi kohti saaren demonista valloittajaa. Suuren ja mahtavan Norsupäästäisen selässä istui toa Ämkoo, kasvoillaan Rau, kääntämisen naamio. ”Minä syön sen”, Norsupäästäinen uhosi kiihdyttäen vauhtiaan. Ämkoo piteli toisella kädellään tiukasti kiinni päästäisen niskavilloista. Toisessa kädessään toa piteli miekkaansa, jonka terässä välkkyi Norsupäästäisen silmien punainen leimu. ”Syö ihmeessä!” Ämkoo vastasi Päästäiselle nauraen. ”Mutta muistathan mitä sinun täytyy ensiksi tehdä? Muistatko mitä kerroin sinulle?” ”Minä syön sen”, Norsupäästäinen toisti kuuntelematta sanaakaan siitä mitä toa puhui.
”Tämä on typerintä mitä olen koskaan nähnyt”, Makuta julisti miltei pettyneenä. Varjojen herra kutsui mielessään poikansa luokseen, ja jossain kauempana rahkshit vastasivat isänsä kutsuun. Makuta kohotti miekkansa ja valmistautui lyömään lähestyvän rahi-pedon kappaleiksi.
Leiter ei tiennyt mitä sanoa. Matoran kuitenkin tiesi mitä oli tulossa, ja kyläläinen tiesi piiloutua välittömästi lähimmän kiven taakse.
”Minun ainoa heikkouteni on kaksoisaurinkojen loiste”, toisti toa Ämkoo Miekkajumalan sanat mielessään.
Makuta ei ymmärtänyt väistyä ajoissa pois ilmaan hypänneen Norsupäästäisen katseen tieltä. Maailman täytti jälleen kerran korvat rikkova humina, kun taivaan aurinkojen polttava energia vapautui Norsupäästäisen valtavista silmistä suoraan kohti pimeyden olentoa. Makuta huusi ja karjui kun valtava valopatsas pakotti tiensä kohteensa läpi. Tuon pienen – mutta Miekkajumalan mielestä ikuisuudelta tuntuneen – hetken ajan maailma oli kirkas, ja varjo sai väistyä valon tieltä. Lopulta viimeinen valonpisara pakeni Norsupäästäisen silmistä, ja kärsäeläin putosi jaloilleen maahan Makutan rinnalle.
Ämkoo hyppäsi alas rahin selästä, ja naamio toan kasvoilla muutti muotoaan. Väkevyyden naamion ilmestyttyä toan kasvoille iski tämä nyrkkinsä maahan lyyhistyneen Makutan riekaleen kasvoihin. Savuava varjohenki älähti tuskasta ja tarttui miekkaansa. Ilman toa kuitenkin onnistui torjumaan Makutan iskun.
”Säälittävä pelkuri”, Makuta kirosi ja haki uudestaan muotoaan. Rahkshit huusivat taisteluhuutojaan jossain kaukaisuudessa. Norsupäästäinen haisteli vihaisen näköisenä ilmaa ja lähti juoksemaan Makutan lapsien lähestyviä ääniä kohti.
Ilman toa ei vastannut Makutan syytökseen muuten kuin iskemällä miekkansa uudestaan varjo-olentoa päin. Silloin Makuta kuitenkin kokosi itselleen savuavat siivet, ja heittäytyi niiden voimin kauemmas.
”Niin lähellä, toa… Mutta minä kostan tämän. Ja usko minua, sinä et odota innolla sitä päivää!”
Makuta nousi taivaalle kuin suurena savuavana peittona, ja lähti sitten liitämään taivasta pitkin tulivuorella sijaitsevaan luolaansa. Ämkoo huusi hetken karzahnia varjoperkeleen perään, ja käynnisti sitten naamionsa.
”Leiter!” toa huusi. ”Pysy hengissä! Ja jos en palaa, ei muisteta pahalla!”
”Odota!” kuului matoranin vastaus kivikon takaa, mutta liian myöhään. Toa oli jo kohonnut ilmaan naamionsa voimin, ja puskenut itsensä tuulten siivin kiivaaseen takaa-ajoon.
”Kirottu Auringonsyöjä!”, Tulivuoren Makuta karjui laskeutuessaan korkeakattoisen valtaistuinsalinsa kiviselle portille. Savuava varjokasa otti jälleen tunnistettavamman muodon, mutta entistä pienemmän ja heikomman. Auringonvalo oli repinyt osan Makutan voimasta mennessään, ja paholaisella kestäisi aikansa koota itsensä taas täysiin voimiinsa. Makuta astuikin nyt luolansa pimeyteen nuolemaan haavojaan, odottamaan tilaisuutta seuraavaan iskuunsa.
Mutta Makutan kauhuksi myös ilman toa laskeutui taivaalta tulivuoren rinteelle. Makuta kääntyi katsomaan rinnettä pitkin syöksyvää soturia, ja hyökyi sitten pakoon luolan pimeyteen.
”Odota perkele!” Ämkoo karjui samalla kun naamio toan kasvoilla otti taas uuden muodon. Ämkoo lähti nopeuden naamion siivittämänä kiitämään luolan suuaukkoa kohti.
Hikipisarat lensivät pitkin pimeässä kiviluolassa juoksevan toan kasvoja, kun tämän naamio muuttui takaisin kulmikkaaksi miruksi. Makutan koruttomassa hallissa oli vaikea hengittää, mutta taisteluhurmoksen täyttämä miekkatoa ei enää jaksanut välittää. Ämkoo syöksyi valtaistuinsalin pimeyteen, miekkansa vaimea hohde ainoana valonaan. Pikimustat varjot ahdistelivat toaa joka puolelta, mutta hullua intoa ja taistelutahtoa puhkuen sinivihreä sankari pakotti itsensä eteenpäin, valmiina haastamaan varjojen herran viimeisen kerran.
Makutan riutunut hahmo hyökkäsi esiin luolan pimeydestä. Varjoterä ja Ikimiekka jakoivat tappavia kosketuksia kun väsyneet taistelijat ottivat toisistaan mittaa. Ämkoo komensi Makutan kimppuun hirmuisen myrskytuulen. Makuta vastasi tähän käskyttämällä koko luolan mustuuden toaa päin. Miru vaihtui suojelun naamioksi, ja toa sai hyökkäyksen torjuttua. Miekat tavoittelivat vastustajiaan, ja lopulta taistelijat väsyivät.
”Valkoisen turagan taistelutaito…”, Makuta ähisi pysyen hädin tuskin pystyssä. ”Myönnän, että sen voima on uskomaton. Mutta sinä olet silti vain toa.”
Ämkoo huohotti raskaasti polvillaan nojaten käsiinsä. Valkoinen ikimiekka makasi salin lattialla toan vieressä.
Sinä hetkenä Makuta pelasi viimeisen korttinsa. Tummanpunainen varjokoura räjähti esiin Makutan rintakehästä, ja lähti luikertamaan sitten väsynyttä toaa kohti. Ämkoo yritti väistää, mutta toan väsyneet jalat eivät enää kannatelleet tätä.
”Sinusta tulee osa minua!” Miekkajumala jylisi. ”Saan sekä miekkasi että taistelutaitosi itselleni!”
Yllätetty Ämkoo yritti kiskoa itsensä irti varjokouran kynsistä, mutta vastustelu oli turhaa. Makutan ote oli vahva, ja toa lähestyi sekunti sekunnilta ahnetta paholaista. Häviö näytti varmalta, mutta sitten naamio toan kasvoilla vaihtui viimeisen kerran. Telekinesian kanohivoima tarttui lattialla lojuvaan ikiterään ja nosti sen ilmaan.
https://www.youtube.com/watch?v=1qsgBF7ZIsk
Makuta päästi tukahtuneen tuskanhuudon kun Ikimiekka syöksyi läpi tämän rintakehän juuri ennen yhdistymistä. Yhtälailla huusi myös kauhistunut ilman toa, joka yritti vielä viimeisillä voimillaan repiä itseään irti pelkäksi hyökyväksi varjomassaksi muuttuvan Makutan otteesta. Ämkoon naamion muoto vilisi villisti kanohista toiseen ja päällekäiset naamiovoimat yrittivät väkisin irroittaa toaa ympäröivästä pimeästä energiasta. Myös Ämkoon panssarit alkoivat vaihtaa väriään ja muotoaan, samalla kun kaikki ympärillä mustui.
”Minä olen Makuta!” Miekkajumalan ääni huusi kaikkialla. ”Minä olen varjo! Tyhjyys! Pelkkä toa ei kukista minua!”
Makutan ääni muuttui hetki hetkeltä heikommaksi. Ämkoo ei enää tiennyt lainkaan mitä ympärillä tapahtui. Kaikki oli mustaa. Toan päähän sattui. Vielä hetki sitten taistelukenttänä toiminut kiveen hakattu sali oli kadonnut, ja sen tilalla oli yötäkin pimeämpi tila, kuin suonien täyttämä elävä huone. Tila sykki ja liikkui, ja vaikka kaikkialla oli pimeää, näki toa selvästi eteensä.
”Mitä”, Ämkoo kysyi käheällä äänellä, ja katsoi käsiään. Panssarit toan käsivarsissa olivat ottaneet terävämmän muodon, ja ne kiiltelivät kirkkaanmustina. Miekkamies kuuli ääniä, jotka tuntuivat yrittävän repiä toan pään kappaleiksi. Kipu päässä paheni.
Makutan raivoisa karjunta kantautui Ämkoon takaa. Toa kääntyi otsaansa pidellen katsomaan, ja näki järkytyksekseen Makutan pienen, riutuneen hahmon muurautuvan kiinni outoon mustaan seinään. Seinä söi Miekkajumalan sisäänsä, ja punainen hohde paholaisen silmissä muuttui valkeaksi, sitten mustaksi. Makutan karjunta kaikui vielä huoneessa, mutta se kuulosti hetki hetkeltä kaukaisemmalta, menneeltä, kuin vanhalta muistolta.
Ja sitten Miekkapiru avasi ensimmäisen kerran punaiset silmänsä. Ympärillä oli taas Makutan autio valtaistuinsali. Korkea ja kulmikas kivinen tuoli odotti tyhjänä valtiastaan, joka ei siinä enää koskaan istuisi. Salissa kuului ainoastaan entisen ilman toan verinen oksentaminen ja yskiminen, kun tämä lyyhistyi maahan pudonneen miekkansa viereen ja menetti vapisten tajuntansa.
Oli kulunut kuusi päivää Tulivuoren paholaisen kukistumisesta. Merilinnut kirkuivat taivaalla sukeltaen aina välillä kuohuavaan mereen rannan kalojen perään. Mustaan viittaan kääriytynyt hahmo asetteli pienen veneensä purjetta Yuurein saaren rannalla, valmistautuen lähtemään.
”Kyläläiset ymmärtävät kyllä, jos annat heille aikaa”, Leiter sanoi nojaten veneen reunaan. Ämkoo vastasi matoranille happamalla katseella, pysyen hiljaa.
”Koita ymmärtää heitä. Taistelit Makutan kanssa, ja palasit sieltä… tuollaisena. Heillä on aivan hyvä syy uskoa, että sinä olet Makuta itse.”
”Ja siinä on minulle todella hyvä syy lähteä”, Ämkoo vastasi vihaisena ja tarttui veneensä reunaan. Le-matoran katseli kuinka tämän uusi kumppani teki lähtöä. Leiterin vierellä tonki maata Norsupäästäinen, joka kaiketi kuvitteli pääsevänsä veneeseen miekkamiehen mukaan.
”Oli kiva tavata”, Ämkoo murahti hypätessään rantaveteen. Toan kokoinen mustanpuhuva kasa pettymystä ja peitettyä vihaa työnsi veneensä liikkeelle, ja koitti olla katsomatta vielä kerran tulivuoren suuntaan.
”Minä olen sinulle paljon velkaa!” Leiter huusi rannalta kaikkoavalle soturille. Matoran tiesi, että sanoivat kyläläiset sitten mitä tahansa, oli Ämkoo pelastanut heidät kaikki.
Norsupäästäinen lyyhistyi lepäämään vihreänmustan matoranin rinnalle kun tämä katseli kauas merelle katoavan toantapaisen perään. Leiter huokaisi syvään, ja kääntyi puhumaan kärsäeläimelle:
”Kyläläiset uskovat minun olevan mukana Makutan juonessa, kun puollan Ämkoota. Täällä tuskin on sinullekaan enää paljon mitään, joten… Mennäänkö?”
Matoran ei ollut varma ymmärsikö hirmuinen Norsupäästäinen sanaakaan. Suuri rahi kuitenkin röhisi äänekkäästi vastaukseksi, ja lähti ravaamaan kohti rantavettä. Leiter ehti tarttua olentoa hännästä, ja kiivetä sitten sen selkään.
Matoran ei koskaan enää palannut Tulivuorisaarelle.
Kylmä viima puhalsi lumihiutaleita agentin visiirille. Musta visiiri suojasi nazorakin silmiä viimalta ja lumelta, mutta näkyvyys oli silti huono. Tumman nazorakin hengitys höyrysi tuulessa, joka kuljetti sen pian pois.
Agentti nousi varovasti jäisessä kivikkoista. Hän vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei hänen parinsa ollut liukastunut tai eksynyt lumimyrskyssä. Heidät oli pistetty haravoimaan vuoren luoteen ja lännen välisiä rinteitä ja nyt he olivat pienessä rotkossa rinteen alla. Tuuli oli kerryttänyt kinoksia rotkon pohjalle ja agentit joutuivat välillä kahlaamaan lumessa reisiä myöten.
Agentti huokaisi visiirinsä takana. Hän oli aivan jäässä haarniskansa alla ja hän hytisi. Musta nazorak ei ymmärtänyt, miten Tukikohdassa asuvat nazorakit saattoivat elää ikuisen lumen keskellä.
”Näkyykö mitään!?” kuului agentin parin huuto, joka vaimeni tuulessa.
”Tutkin vielä rotkon pään!”
Nazorak jatkoi eteenpäin, jolloin rotkon seinämät alkoivat lähestyä toisiaan ja kulkuväylä käymään yhä ahtaammaksi. Rotkon päätyseinä näkyi jo, mutta sen edessä oli iso lumikasa.
Agentti ei ollut mielissään tästä työstä. Etsinnät vuorella olivat jatkuneet jo viikkoja, eikä muutamaa ruumista oltu vielä löydetty. Vuoren jatkuvat lumisateet alkoivat jo kyllästyttämään agenttia.
Nazorak onnistui kahlaamaan peräseinän luokse. Hän ei vieläkään ollut löytänyt lumessa mitään erikoista. Tumma agentti kääntyi vielä seinämän vieressä olevan lumikinoksen luo ja alkoi kaivamaan sitä taitettavalla lapiollaan. Agentti ei uskonut löytävänsä täältäkään mitään.
Kunnes lapio osui johonkin kovaan.
Nazorak pysähtyi. Hän laskeutui lumeen polvilleen ja alkoi varovaisesti kaivamaa kinoksia käsillään.
”Taisin löytää jotain!”
Agentin pari saapui hänen luokseen, kun torakka oli juuri saanut siirrettyä lumen löytönsä päältä.
Lumesta pilkisti esiin käsi.
Pesävuori, Vuoritukikohta
Nazorak katsoi harmaaseen kaukaisuuteen. Tai ainakin näytti katsovan. Päivä oli kääntymässä illaksi, mutta sitä ei erottanut lumimyrskyn läpi.
Vaikkei vartija edes pystynyt sitä muutenkaan näkemään.
Ruskea nazorak seisoi Vuoritukikohdan kielekkeen laidalla. Hänen väritystään ei olisi saattanut uskoa ruskeaksi, koska suoraan häntä kasvoihin puhaltava tuuli oli peittänyt vartijan lumeen ja jäähän. Hän puristi kankeissa käsissään puista pistimen vartta.
Nazorak ikävöi todella paljon karvahattuaan. Tiedustelupalvelun agenttien otettua tukikohdan johto käsiinsä, vanhoilta vartijoilta oltiin otettu heidän takkinsa ja kiväärinsä, jotka Vuoritukikohdan entinen johtaja oli heille antanut. Vartija ikävöi myös todella paljon valkeaa tiedemiestä.
Nazorakin silmäluomet olivat jäässä, eikä hän uskaltanut räpäyttää niitä, etteivät ne jäätyisi kiinni. Hänen eripituisista hampaista ja tuntosarvista roikkui jääpuikkoja. Vartija kyllä tiesi miksi hänet oli käsketty seisomaan liikkumatta ja tuijottamaan kaukaisuuteen, jonne hän ei edes nähnyt. PST halusi näyttää tukikohdan asukeille, kuka loppupelissä oli pomo.
Ja sen se oli tehnyt hyvin.
Vartija nielaisi vaivalloisesti kuivaa kurkkuaan. Hän taivutti jäistä kaulaansa alaspäin. Suuren kalliokielekkeen, jonka päälle paikan rakennukset oli perustettu, alla oleva rinne näkyi vain vaivoin. Mutta torakan ei tarvinnut siristellä silmiään, koska tiesi, mitä siellä oli.
Kymmenittäin vuorella asuneiden nazorakien ruumiita virui puoliksi hautautuneina kinoksiin.
Kapteeni Puhtaus oli itse henkilökohtaisesti teloittanut monia tukikohdan mekaanikkoja, epäiltyinä Imperiumin vastaisesta toiminnasta tai vain pelkkänä varoittavana esimerkkinä. Sen jälkeen ruumiit oli heitetty kallionkielekkeen laidalta alas. Tulevan talven jatkuvat lumimyrskyt ja vuorella elävät raadonsyöjärahit kyllä ennen pitkää piilottaisivat todisteet tapahtuneesta.
Mutta nyt nazorak kuuli etäisesti voimistuvan äänen, joka erottui tuulesta. Vartija käänsi kohmeista päätään hitaasti vasemmalle, jolloin lumi hänen päältään varisi. Tuiskusta alkoi erottua tumma kohde. Musta armeijatason helikopteri lähestyi tukikohdan helikopterialustaa. Mekaaniset hyönteisjalat kolahtivat jäiselle betonille ja samalla hetkellä ilma-aluksen liukuovet aukaistiin. Kuusi visiiripäistä nazorakia laskeutuivat ulos. Neljä heistä kantoi mukanaan jotakin pitkää, kahvoilla varusteltua säkkiä. Helikopterin propellit alkoivat hidastua kunnes kolme siivekettä lukittuivat toistensa päälle tilan säästämiseksi. Agentit ohittivat vartijan ja raahasivat säkin betoniportaat ylös ja menivät sisään työpajarakennukseen.
Nazorakvartija jäi taas yksin. Hetken ajan hän kuuli taas vain tuulen. Hän muisteli vielä kuukauden takaisia aikoja, kun kaikki Vuoritukikohdalla oli suhteellisen leppoista. Vartija tiesi omasta kokemuksestaan, että tällaisina hämärinä myrskyiltoina saattoi kaukaa vuoren ylärinteiltä kuulla jonkin muinaisen pedon ulvontaa. Ulvontaa, joka muistutti hohotusta.
Puolijäässä olevan nazorakin ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli askelia takanaan. Toinen pistintä kantava torakka oli ilmestynyt hänen vierelleen.
”Vahdin vaihto!” toinen vartija huusi tuulen yli.
Tämä oli mukava uutinen. Ruskea nazorak olisi halunnut kiittää, mutta hänen suunsa oli liian jäätynyt auetakseen. Hän sai kuitenkin päällään tehtyä hitaan liikkeen, jota vain tarkasti katsottuna saattoi pitää nyökkäyksenä. Kohmeinen vartija liikutti hitaasti jalkojaan, jotka rasahtivat irti jäisestä maasta. Hän aloitti hitaan kävelemisen kohti päärakennuksen ovea.
Paksu rautaovi sulkeutui mekaanisen sihahduksen ja kolahduksen saattelemana. Ihana lämpö huokui jäistä nazorakia vastaan.
Jäinen vartija oli saapunut päärakennuksen aulaan. Suoraan ovea vastapäätä alkoivat metalliset ritiläportaat, jotka veivät tornimaisen rakennuksen ylempiin kerroksiin ja nukkumatiloihin. Portaiden oikealla puolella aukeni ovi ruokailutiloihin. Laattalattialla kierteli mustia johtoja ja piuhoja portaikon alle sijoitettuun suureen generaattoriin, joka tuotti sähköä rakennuksen tarpeisiin.
Ruskea nazorak käänsi varovasti päätään. Oli ruoka-aika. Hän alkoi laahustamaan ruokailutilan sisäänkäyntiä kohti. Aukinaisen oven molemmilla puolilla seisseet, aseistautuneet mustat agentit katsoivat tukikohdan entistä järjestyksenpitäjää alaspäin visiiriensä takaa. Jäätynyt vartija ei tosin heistä välittänyt. Hän halusi nyt vain ison lasin kuumaa vettä.
Vuoritukikohta oli alkujaan noin yhdeksän kuukautta sitten perustettu sotilastukikohdaksi vartioimaan vuorella tapahtuvaa liikehdintää. Tukikohdan perustuksiksi valitun kallionkielekkeen rajallisen tilan takia päärakennus oli täytynyt rakentaa tornimaiseksi. Sen vuoksi rakennuksen sisätiloissa oli päädytty hieman erikoisiin ratkaisuihin.
Ruokailutila oli korkea huone. Se oli oikeastaan korkeampi kuin leveämpi. Tilaan saapuessa katsojasta saattoi näyttää, kuin ensimmäisen ja toisen kerroksen välinen katto olisi purettu. Ruokailutilaa oli hankittu lisää rakentamalla katonrajaan aidattu parvi. Katosta roikkuvat vanhat hehkulamput saivat tilan lattian ja seinät näyttämään keltaisilta kelmeällä valoillaan.
Korkea tila oli täynnä ensimmäistä kertaa seitsemään kuukauteen mekaanikkojen rauhaisan yksinelon jälkeen. Huoneen ovenpuoleiselta seinustalta oman ruokavatinsa ja vesilasinsa hakenut vartija siristeli silmiään auki. Tiedustelupalvelun väki ja johtohenkilöt olivat asettuneet illallistamaan parvelle. Vuoritukikohdan asukkaat taas istuivat yhdessä rykelmässä huoneen keskellä olevien pöytien ääressä.
Ruskean nazovartijan katse siirtyi huoneen sivuille. Mustat agentit seisoivat huoneen jokaisella seinustalla vartioiden työläisiä. He olivat Tiedustelupalvelun jatkuvan tarkkailun alaisina.
Vartija käveli pöytärivien luokse ja istuutui tyhjänä olevan pöydän reunaan. Hänen vasemmalla puolellaan toisessa pöydässä istui kolmikko mekaanikkoja, jotka tökkivät ja pyörittelivät ruokahaluttoman näköisinä lautasillaan olevaa vihreää massaa lastamaisilla ruokavälineillään. Yksi heistä nojasi päätään nyrkkiinsä ja huokaisi. Sitten nazorak lausui hiljaa tovereilleen:
”Olemme jo kohta kuukauden kököttäneet toimettomina. En uskonut sanovani tätä, mutta haluaisin jo päästä tekemään jotakin.”
Pöydän toisella puolella istuva, pitkähkö nazorak kaapaisi vihreää mössöä lastallaan, vain nostaakseen sen ilmaan ja tiputtaakseen takaisin lautaselle. ”Tiedustelupalvelu haluaa pitää meidät tiukasti valvonnassa ja poissa tieltä, kunnes tutkimukset ovat ohi. He varmasti haluavat varmistaa, ettemme yritä tehdä mitään laitonta tai vastaavaa.”
Nyrkkiinsä nojaavan mekaanikon vieressä istunut nazorak kumartui hieman lähemmäksi toisia. ”Agenttijepet ovat jatkuvasti kyselleet Jäätutkijan olinpaikasta. Mitäs luulette, mihin laittomuuteen pomomme on syyllistynyt?” hän kuiskasi.
Kolmikosta pisin pudotti ruokailuvälineensä lautaselle ja risti molemmat käsiparinsa rinnalleen. ”En tiedä. Jotain todella vakavaa sen on täytynyt olla. Olin silloin paikalla, kun tiedemies rymisteli sen viisikon kanssa rakennushalliin ja pakeni ilmatyynyaluksella-”
Kolmikko vaikeni äkisti, kun mustaan haarniskaan sonnustautunut agentti käveli pöytärivien välissä heitä kohti. Konetuliasetta pitelevä nazorak pysähtyi hetkeksi kolmikon taakse, mutta jatkoi sitten matkaa kun nämä eivät pukahtaneetkaan.
Visiirinaaman loitottua kauemmaksi pitkä mekaanikko kumartui lähemmäksi pöydän toisella puolella istuvia kavereitaan.
”Kuukausi sitten täällä asui viitisenkymmentä mekaanikkoa ja tusina vartijoita. Saimme elää suhteellisen vapaasti 273:n johtaessa. PST:n tultua meitä työläisiä on enää kolmekymmentäyksi ja vanhoja vartijoita neljä…”
Hän piti pienen tauon ja madalsi ääntään vielä entisestään. Toisten piti melkein lukea hänen sanansa nazorakin suulta.
”Minä luulen, että tätä menoa yksikään meistä ei säily hengissä…”
”He lähtevät tänään.”
Mekaanikot kääntyivät nopeasti katsomaan oikealle. Viereiseen pöytään istuutunut vartija oli kuunnellut hiljaa työläisten keskustelua.
Vartija tarttui tarjottimellaan höyryävään lasiin vettä. Hän kohotti sen päänsä päälle ja antoi kallistua niin, että vesi valui ohuena virtana päälleen. Lumi- ja jääpeite oli jo osittain sulanut pois hänen kasvoiltaan. Kuuma vesi kuitenkin sulatti ja irrotti viimeiset jääliuskat hänen ohimoiltaan. Nazorakin hampaista roikkuneet puikot napsahtivat poikki ja tippuivat pöydälle, paljastean ruskean torakan Imperiumin kauneusihanteiden kannalta rumasti eripituisiksi kasvaneet hampaat. Aiemmin muhkeasta karvalakista tunnistettu vartija 2832 laski lasin pöydälle.
”Agentit ovat koonneet tavaroitaan ja kalustoaan koko päivän. He lähtevät tänä yönä.”
Musta kassi laskettiin varovasti metalliselle pöydälle. Vetoketju vedettiin auki hitaasti niin, että katon putkilampun kylmän valkoinen valo valaisi kassin sisällön. Mustat kasvot kumartuivat pöydän ylle. Kapteeni 666 seurasi jadenvihreillä silmillään, kun pöydän ympärillä häärivät agentit aukoivat mustaa, pitkulaista kassia. Lopulta kassin reunat oli levitetty auki niin, että sen sisältö näkyi kokonaisuudessaan. Kapteeni raapi leukaansa.
Pöydällä makasi nyt nazorakin ruumis.
666 mittaili katseellaan ruumista päästä jalkoihin. Se ei ollut säilynyt aivan kokonaisena. Pää huusi tuntosarvien poissaoloa. Vasemman puolimmaisesta kädestä puuttui suurin osa sormista, oikean puoleisesta taas koko kämmen. Oikea jalka oli täynnä halkeamia ja se oli vääntynyt ympäri lantiosta. Vatsan repeytyneistä kitiinilevyistä saattoi päätellä, että nazorakin ruumis oli jossain välissä taittunut kaksinkerroin.
Jäisestä ruumiista saattoi vielä erottaa torsoa joskus peittäneen vaatteen tummia riekaleita.
”Kapteeni. Yritimme irrottaa ruumiin mahdollisimman hellävaraisesti, mutta se oli jäätynyt kiinni kallioon. Suurin osa kehon vahingoista on kuitenkin varmaan tullut kuollessa”, musta torakka sanoi Imperiumin keulakuvalle ja ihannenazorakille.
666:n katse palasi vainajan päähän. Pää oli kääntyneenä vasemmalle niin, ettei Kapteeni Puhtaus nähnyt nazorakin kasvoja kunnolla tältä puolelta pöytää.
666 tuhahti. Hän ojensi kätensä ja tarttui haarniskoiduilla sormillaan riuskasti ruumiin leukaperistä. Kuului jäinen rasahdus, kun 666 väänsi päätä väkivalloin. Agentit säpsähtivät. He melkein luulivat että Kapteeni yritti tarkoituksella vahingoittaa tutkimusaineistoa. Jäätyneet kaulalevyt rasahtelivat muutaman kerran, ennen kuin 666 sai vainajan pään katsomaan itseensä päin.
Ruumiin kasvot olivat jotenkuten tunnistettavissa. Pää oli litistynyt aavistuksen verran törmätessään pudotuksessa johonkin. Suusta puuttui hammas. Vihreät silmät tuijottivat vainajan omia. Ruumiin silmät olivat mustat ja tyhjät.
Pideltyään vainajan päätä hetken hän hymähti. 666 päästi irti kalmosta, jolloin ruumiin takaraivo jysähti takaisin pöydälle.
”Hah! Typerys itse”, musta sotilas sanoi ja hymyili. Ruumis oli tunnistettu. ”Hän sai maksaa idiotismistaan karvaan hinnan.”
Kapteeni 666 käveli huoneen laidalle ja poimi mustan viittansa, jonka oli laskenut sivupöydälle.
”Pistäkää pillit ja kalmot pussiin. Tehtävänne on tehty!” hän ilmoitti sitoessaan viittaa harteilleen. Agentit ottivat asennon ja alkoivat sen jälkeen käärimään nazorakin jäänteitä uudelleen pakettiin.
Mustahaarniskainen supersotilas astui ulos huoneesta pitkälle käytävälle. Sinisenharmaalla käytävällä oli vilskettä. Tummakuorisia nazorakeja käveli sisään ja ulos käytävän ovista eri huoneisiin. Suurin osa torakoista kantoi pienemmistä huoneista ulos teknisiä laitteita ja muita esineitä. Agentit kiikuttivat laitteistoa käytävän päähän, josta he veivät ne rakennushalliin. Kapteeni 666 taas ei seurannut agentteja sinne. Hän asteli metallisen ulko-oven luo ja painoi terävällä kynnellään paneelia oven vieressä. Raskaat ovet aukesivat ja päästivät lumituiskun lyömään Puhtautta silmiin. Nazoraksoturi vastusti viimaa ja marssi ulos.
Tuuli hulmutti suuren nazoraklaisen sotasankarin viittaa. Oli tullut jo täysin pimeä, mutta lumimyrsky ei ollut lakannut. Rakennusten seinissä olevat valaisimet ja katulamput olivat syttyneet ja valaisivat arktista pimeyttä.
666 laskeutui työpajarakennuksen betonisia portaita. Hän vilkaisi ilmeettömästi ulkona työskenteleviä nazorakeja.
Tukikohdan työläisistä vain Jääpartion annettiin jatkaa töitään, koska Tiedustelupalvelun väki ei alentunut lumenluontiin. Kylmissään värisevät ruskeakuoriset torakat aukoivat rakennuksia yhdistäviä polkuja lunta lapion ja kolia käyttäen. Rapujaloilla varustetut, punaiset lumilingot suihkuttivat valkoista puuterilunta ympäröiviin kinoksiin.
Työläiset huomasivat mustan nazorakin ja alkoivat hiljaa supista keskenään. Suuri Imperiumin sotasankari herätti huomiota haarniskassaan ja kilvellään. 666 ei katseista välittänyt. Päärakennuksen puolipallomaisen yläkerroksenikkunoista kajasti valoa.
Lasinen pinta kilahti toista vasten. Ruskea käsi kallisti neliskulmaista lasipulloa, jolloin kirkkaan ruskea neste valui pullosta lasiin. Pullo laskettiin pöydälle. Ei aikaakaan kun lasi nostettiin hampaikkaalle suulle ja lasi tyhjeni.
273 laski tyhjän viskilasin pöydälle ja röyhtäisi. Hän istui leveästi epäryhdikkäässä asennossa vanhalla sohvalla. Niin epäryhdikkäässä, että laskettiin jo makoilemiseksi.
Pöytä, jolla viskilasi makasi ja sohva, millä tiedemies makasi sijaitsivat päärakennuksen vanhassa upseeritilassa. Huoneen oikealla seinustalla koreili kaksi suurta karttaa Saaresta itsestään, sekä tarkempi kartta Pesävuoren alueesta. Huoneen vasemmalle puolelle taas oli kasattu iso tietokonenäyttö, pitkä näppäimistö ja radiolaitteisto. Tilan pääty oli puoliympyrämäinen uloke tornin ulkoseinästä ulospäin, joka osoitti kohti koillista. Kaarevassa päätyseinässä oli useita leveitä ikkunoita, jotka itsekin muodostivat melkein puoliympyrän.
Pöydälle asetetusta, vanhasta gramofonista soi steltiläinen peikko-ooppera. Vaalean ruskea nazorak katseli ympäröivää huonetta ankean näköisenä. Huoneen oikea nurkkaus, jolla sohvakalusto sijaitsi, oli yritetty tapetoida beigen ruskealla tapetilla viihtyisämmäksi. Tiedemiehestä siinä oltiin onnistuttu surkeasti. Vihreät silmät kiertelivät tilaa. Lopulta ne pysähtyivät huoneen päädyssä olevaan flyygeliin. Millä ihmeellä tuo on edes saatu tänne ylös…
Ainoat asiat joista hän huoneessa piti, olivat pöydällä olevat viskipullo ja gramofoni. Ne olivat harvoja asioita työpapereidensa lisäksi jotka hän oli saanut tuotua vuorelle. 273 päätti kaataa lasiinsa lisää alkoholipitoista juomaa.
Ruskea tiedemies oli kärsinyt kroonisesta huonosta tuulesta siitä lähtien, kun oli ensikertaa saanut kuulla alennuksestaan nykyiseen arvoonsa. Hänet oltiin nakitettu Vuoritukikohdan johtoon byrokraattisista syistä, koska paikalle tarvittiin uusi johtaja tyhjää sarjanumeroa täyttämään.
Uusi 273 huokaisi syvään ja nojasi päänsä nahkaisen sohvan selkänojaa vasten. Tämä on niiiiin perin väärin! Raadoin monia vuosia rivitiedemiehenä, ennen kuin sain mahdollisuuden suorittaa Tutkija-tutkinnon. Opiskelin ja tein tutkimustyötä pitkään, kunnes sain arvostetun Kauppatieteiden tutkijan tittelin. Sain omat työtilat sekä ruhtinaallisen tutkimusmäärärahan. Jopa muutaman avustajankin. Vapaa-aikani saatoin käydä lasillisella kollegojeni kanssa siellä viihtyisällä upseeristoklubilla…
Kauppatieteiden tutkija otti välissä taas ryypyn lasistaan. Mutta nyt! Nyt olen jumissa täällä karzahnin vuorella! Täällä on kylmää, ankeaa ja yksinäistä. Pesäänkin pääsen vain harvoin…
Hän paransi ryhtiään sen verran katsoakseen olkansa yli, että saattoi nähdä huoneen päädyn ikkunasta ulos. Lumituisku yltyi entisestään. Kyllä muiden tiedemiesten kelpaa. Heillä on omat tilavat huoneensa ja pajansa. Kuten vaikkapa sillä johtavalla tutkijalla… hmm, Päätutkijako hänen tittelinsä oli? Kyllä. Hänellä on varmaan kokonainen siipi rakennettu Pesän sisimpiin osiin.
273 pyöritteli kädessään lasia. Tilkka nestettä pyöri lasin pohjalla, yrittäen sopeutua liikkuvaan tilaan. Noh, ei minun onneksi tarvitse oleskella noiden likaisten ja sivistymättömien työläisten kanssa. Siitä ei muuten tilanne pahene.
Kauppatieteiden tutkija 273:n ajatukset keskeytyvät, kun ovi kolahti. Häntä vastapäiseltä seinältä sisään rymisteli Kapteeni 666.
”Hyviä uutisia! Agenttitolvanat löysivät tänään viimein muutakin kuin ilmaan jäätyneitä nivwkeja.”
273 ei näyttänyt ilahtuvan mahtailevan supersotilaan ilmestyksestä. Hän kaatoi lisää juomaa lasiinsa. Tai olisi kaatanut, ellei musta koura olisi napannut sitä hänen kädestään. 666 kohotti pullon ronskisti suulleen. Tiedemies tyytyi vain heittämään ikävän katseen supersotilaan selkään. Päin naamaa hän ei uskaltanut, koska olisi hyvinkin voinut menettää päänsä.
”Tutkimukset on päätetty lopettaa. Pesän Sisäinen Tiedustelu on pistänyt välineistönsä kasaan ja varmistanut 007:n asetilauksen. Tunnin kuluessa ilma-alus vie meidät takaisin Pesään ja sinä saat tämän vihoviimeisen muakankolon itsellesi”, 666 sanoi ja laski viskipullon pianon päälle.
Terve menoa, ruskea tieteilijä ajatteli. Hänen ryhtinsä rapistui entisestään sohvalla.
”Huomaan, että nautit olostasi. Oletan, että pidät uudesta työstäsi uutena… jäätutkijana, arvoisa 273.”
”Olen Kauppatieteiden tutkija.”
666 hymähti. ”Kauppatieteet ovat turhuutta. Meidän ei ole tarkoitus käydä kauppaa, vaan me otamme, mitä tarvitsemme – ja mitä haluamme. Aivan kuten sinä haluat tämän työn.”
273 huokaisi, ”Miksei tätä paikkaa voitu lakkauttaa? Ei täällä ole edes tiedemiestä jonka tarvitsee tutkia lämmön puutetta kuono lämpömittarissa kiinni!”
”Arkkiagentti haluaa pitää vaarallisen aineksen kasassa ja eristyksissä Pesän työläisistä. Hän ei kaiketi halua huhujen tämän paikan tapahtumista leviävän. PST toivoo, että hiljalleen ja ajan myötä mekaanikkojen sanaiset arkut aukeavat ja lipsauttavat tietoja siitä, mitä me emme vielä saaneet selville. Ja siihen saakka, sinä leikit Vuoren Jäätutkijaa ja pidät yllä kuria ja kulissia.”
Tiedemies oli sanomassa tähän jotakin, mutta sitten kommunikaattori Kapteenin vyöllä piippasi. 666 nosti Zokia-merkkisen laitteen päänsä tasalle ja veti puhelimen päässä olevan antennin ylös.
”Niin?” 666 vastasi osoittamatta erityistä mielenkiintoa soittajalle.
”Kapteeni. Saimme viestin että Leppäkerttu on saapumassa laskeutumispaikkaan tunnin kuluttua.”
666:n suu vääntyi hymyyn, ”Hyvä. Aloittakaa joukkojen ja tavaran siirto kohtaamispaikkaan.”
Kapteeni painoi punaista nappia ja puhelu katkesi. Hän nappasi pullon flyygelin päältä ja otti taas hörpyn.
”Hyvästi, Tutkija 273! Emme todennäköisesti tapaa enää”, hän huudahti marssiessaan huoneen ovelle.
Tiedemies suoristautui ensimäistä kertaa melkein tuntiin. ”Hei! Se pul-”
Ovi jysähti kiinni.
273 tuijotti hetken ovea. Sitten hän lysähti jälleen makaamaan sohvan selkänojaa vasten. Päivä ei tästä pahenisi.
Mustat nazorakit juoksentelivat ripeästi mutta järjestelmällisesti ympäri suurta rakennushallia. Suikkapäinen agentti huuteli megafoniin ohjeita katonrajassa olevalla sillalla. Kasvonsa peittäneet nazorakit kantoivat vielä viimeisiä tavaroita, laatikoita ja varusteita hallin perällä odottaviin pitkulaisiin aluksiin. Ilmatyynyalusten kansille oli kasattu riveittäin Imperiumin ja Tiedustelupalvelun logoilla varustettuja laatikoita, jotka oli kiinnitetty tukevasti toisiinsa remmeillä.
666 saapui hallin reunalle. Kaikki näytti alkavan olevan valmista. Ruskeaa nazorakia talutettiin toiseen ja mustaa ruumiskassia toiseen alukseen. Ilmatyynyalusten moottorit humisivat.
Kapteeni Puhtaus juoksi etummaisena olevan kulkuvälineen luo ja kiipesi sen kannelle. Miehistö teki kunniaa, kun 666 asteli ohjaamoon.
”Noniin. Älkää sitten kolhiko näitä. Arkkiagentti pulitti aluksista sievoisen summan.”
Aluksen kannella seissyt agentti heilautti kättään merkiksi. Hallin ulkoseinällä odottanut torakka nyökkäsi ja painoi vinssiä laskuoven vieressä. Vinssi alkoi pyörittämään oven yläpäähän asti yltävää kettinkiä ja ovi alkoi nousta. Mitä enemmän hallin ovi nousi, sitä enemmän ulkoa puhaltava tuuli toi lunta sisään.
Käynnissä jyrisevät ilmatyynyalukset sytyttivät ajovalonsa. Ne leijuivat yksi toisensa jälkeen pimeään myrsky-yöhön. Ulkona niiden letkaan yhtyivät ulkona odottaneet alukset, jotka oli parkkeerattu työpajan taakse tilasyistä. 18 kulkupelin letka laskeutui suuren kalliokielekkeen vasenta reunaa alas loivemmalle rinteelle. Tykkitornein varustetut leijualukset laskeutuivat aluksi rinteitä varovasti alas. Heidän onnekseen ajoneuvot oli tehty pärjäämään lumisessa maastossa.
Lumimyrsky ujelsi, kun saattueen ainoa ruskea nazorak istui aluksen kannella laatikon päällä ja katsoi kuinka ylempänä Vuoritukikohdan valot loittonivat.
Ilmatyynyalusten jono kääntyi lopulta oikealle ja alkoi kipuamaan loivia mäkiä ylös kohti luodetta. Lopulta se saapui kohtaamispaikalle: ennen kallionrinnettä aukeni suurempi tasainen alue. Lumikenttää valaisivat valonheittimet, jotka etukäteen paikalle moottorikelkoilla ajaneet agentit olivat asettaneet.
Lumi pöllysi, kun melkein kaksikymmentä tankista käyvää alusta muodostivat rivin jyrkän pudotuksen ja kiviseinämän väliin. Kansilla seisovat nazorakit yrittivät huutaa tuulen yli kelkkojensa päällä odottaville agenteille.
666 istui kädet puuskassa aluksen ohjaamossa. Hän katsoi punaisena hehkuvaa näyttöä koelaudassa. Kello oli kaksi yöllä. Supersotilas ei pitänyt odottelemisesta. Hän nousi ylös seinästä taitettavasta tuolilta ja käveli ohjaamon ovelle. Hän painoi kahvan alas ja työnsi ovea. Hänen täytyi työntää ovea koko painollaan, koska myrsky pisti vastaan.
Lopulta Kapteeni sai työnnettyä oven auki ja hän astui ulos. Tuuli lepatutti hänen tummaa viittaansa. Jaden vihreät silmät yrittivät siristellen etsiä tuiskuavalta yötaivaalta jotakin.
Ja pian hän löysikin sen. Jotain isoa lähestyi vuorenrinnettä. Agentit käänsivät muutaman kohdevaloista sitä kohti. Yksi valokeiloista osui Pyhään heptagramiin.
Suuri ilma-alus työntyi myrskyseinämän läpi kohti laskeutumispaikkaa. Lumeen laskeutuneet agentit viittoilivat ja ohjastivat sen laskeutumista. Tuisku sai aluksen välillä vavahtelemaan ja poikkeamaan kurssistaan, mutta lopulta se osui oikealle kohdalle. Aluksen pohjasta erottui liikettä. Jotain mustaa tippui alas. Lukuisten ketjujen päissä olevia ankkureita jysähti lumiseen kallioon. Monet agentit riensivät tarttumaan niihin. He kiinnittävät ne tukevammin maahan ja ilmalaiva alkoi laskeutua.
Leppäkerttu ei ollut Tiedustelupalvelun tiedustelukone eikä Ilmavoimien pommikone, vaan PST oli saanut sen Pesäasiaministeriöltä lainaan. Punaharmaa rahtizeppeliini oli tarkoitettu erinäisten sotakaluston ja ajoneuvojen siirtämiseen paikasta toiseen.
Leppäkerttu leijui nyt jyrkänteen reunalla. Kumean kolahduksen ja mäntien surinan saattelemana aluksen pohja aukesi ja työntyi maata kohti rampiksi. Kirkas keltainen valo laskeutui lumikinoksiin. Ilmatyynyalukset alkoivat välittömästi työntymään sisään jättimäiseen lentokoneeseen. Moottorikelkat pärisivät, kun niiden ajurit ajoivat viimeisinä metallista ramppia ylös.
Ankkurit nostettiin taas ylös. Vuoren rinne hiljeni.
Leppäkerttu
”Ääää!”
Juippi kaatui kivuliaasti metalliselle lattialle. Visiiripäinen nazorak lukitsi kalterioven hänen takanaan.
2905 kompuroi välittömästi ylös. Hän syöksyi takomaan kaltereita käsillään. ”Hei! Minne minut viedään! Haluan kuulla oikeuteni!”
Oven toisella puolella seisova agentti tuhahti. ”Jollet ole sattunut huomaamaan, olet syntynyt Nazorakein Imperiumiin. Sinulla ei ole oikeuksia.”
Mekaanikko oli hetken hiljaa.
”Ai niiin…”
Molemmat hieman eriväriset nazorakit tunsivat aluksen tärähtävän. Ilmalaiva nousi taas korkeammalle.
Agentti painoi ohimoillaan olevaa mikrofonilla varustettua kuulokkeita, joihin visiiri oli kiinnitetty.
”Vanki on sellissään. Kuuntelen.”
Agentti oli hetken aikaa kuunnellen ohjeitaan. Sitten sanaa sanomatta hän lähti kävelemään selliosaston käytävää poispäin.
”No perhana…” Juippi totesi itsekseen. Hän istahti sellinsä metalliselle lattialle. Tässäkään vankihuoneessa ei ollut muuta kuin oikealla sivulla oleva nukkumiskapseli. Joidenkin seinien metallilevyjen välistä pilkotti johtoja ja putkia, samoin käytävän puoleisella seinällä. Höyry kohisi jossakin putkessa.
2905 nojasi leukansa kämmenpohjaansa. Vaikutti siltä, että kitiinisen pikkurikollisen ura oli tullut päätökseensä. Äsh. Lakunazot hoitavat työnsä tiukemmin kuin luulin. Lahjominen ei tehoa heihin.
Juipin katse kiertelin sellin kulmissa.
Vuoritukikohta oli ollut Juipille, niin kuin monille muillekin paikan mekaanikoille, melkein oma koti yhdeksän kuukautta. Nyt pakollinen lähteminen sieltä tuntui nazorakista yllättävän raskaalta.
Oispa kaljaa, alkoholisti mietti haikeana. Hän oli ollut pakostakin muutaman päivän selvin päin, sillä häntä oli pidetty muutaman päivän eri sellissä, kuin missä yleensä lusi. Mekaanikon salakätkö sijaitsi hänen vakioputkansa lattialevyn alla.
Ja taskumattinikin on jossakin hukassa. Voi kurjuutta.
Lopulta nazorakin aatteet siirtyivät muuhunkin kuin maallisiin asioihin. Ja missähän se 273:kin on. Siitä on kauan kun viimeksi sitä näin… Onkohan kuollut…
Juippi nousi hitaasti seisomaan. Hän käveli kalterioven eteen ja vilkuili käytävän molempiin suuntiin. Kettään vartijaa ei näkynyt. Hm, Pesään menee lentäen varmaan parisen tuntia. Minun on siis yritettävä karata ennen sitä.
Mekaanikko tutkaili ovessa olevaa lukkoa. Avain oli mennyt agentin mukana, mutta se ei haitannut. Moisen lukon tiirikoiminen ei ollut hänenlaiselle kahlekuninkaalle temppu eikä mikään.
Tarvittiin vain tiirikka.
Juippi käveli kauemmaksi ovesta. Hän meni sellinsä nurkkaan unikapselin viereen ja avasi sen kannen. Hän laskeutui toisen polvensa varaan ja kumartui kapselin ylle. Tämä on aina inhottavin osuus…
Sitten hän aukaisi suunsa ja survaisi sormensa kurkkuun. Hänen vatsansa painui sisään ja tuntosarvet nousivat pystyyn oksennusrefleksin aiheuttamina. Nazorak köhi kurkkuaan ja veti kätensä pois hetkeksi. Hän veti syvään henkeä.
Sama toistui muutaman kerran, ennen kuin työläinen antoi ylen punkkaansa.
Juipin pää värisi inhosta. Hän sylki mahanestettä suustaan ja räpytteli silmiään. Suu irveessä hän noukki sössöstä, joka vielä äsken oli ollut hänen sisällään, jotakin. Pienen rautalankakerän. Onneksi kokki oli minulle velkaa, neuvokas torakka mietti taitellessaan lankaa sopivaan muotoon. Sitten hän hiippaili takaisin ovelle ja varmistuttuaan ettei kukaan nähnyt, alkoi tiirikoimaan lukkoa tekemällään avaimella.
Kului muutama minuutti, ennen kuin rautainen lukko napsahti. 2905 tönäisi oven auki.
Kellarin puuovi narisi auki ja mustavioletti onumatoran rynni huohottaen sisään kirjahyllyrivien välistä. Vaehranin ja Gahlok Van kummastuneet katseet kohdattuaan kuriiri käänsi heille selkänsä salaman vauhdilla ja juoksi takaisin puuovelle, tällä kertaa koputtaakseen sitä.
Kop kop.
”Tuotaaa… sisään?” GV ryki hampaikkaiden hyönteisleukojensa välistä.
Nyt onumatoralainen asteli sisään vaatimattomammin yhä kuitenkin huohottaen ja Calixiltaan hikeä pyyhkien. Kuriiri noteerasi vasta nyt käsissään olevan paperipinon sekaisuuden ja ryttyisyyden ja piilotti mytyn selkänsä taakse.
”Herrat Va ja Vaehran”, matoralainen köhi ja joutui odottamaan että keuhkoissaan oli tarpeeksi ilmaa jatkaakseen, ”pikaviestiä moderaattorisiivestä.”
Tulen toan ja eräänlaisen hyönteistontun leuat laskivat sentin lähemmäs näiden rintakehiä.
”Niiiiiiin?” GV ähisi silmät innosta tuikkien.
”Jatka, ole hyvä?” toa sanoi asiallisena.
”Moderaattorit Same ja Make ovat palanneet vihollisrintaman takaa”, kuriiri läähätti, ”Kaya-Wahista kirjajahdiltaan.”
Molemmat arkistoherrat hengittivät syvään ja raskaasti sanoja odotellen. Punaisempi ja pidempi näytti kylmän rauhalliselta, kun taas sininen pikkumies vapisi innoissaan. Mustavioletti matoran näytti hieman ahdistuvan näiden tuijotuksesta ja haparoi selkänsä takana piilottelemaansa paperipinoa.
”He… he… löysivät ’Killjoyn’ mökin rauniot, ja…”
Jännittynyt hiljaisuus. GV halusi ilmeestään päätellen kärsimättömyyksissään heittää kuriiria päähän käännösopuksella.
”… ja he toimittavat kirjan teille. Se on… täysin kunnossa.”
Pitkä toa ja pätkä ötökkäukko katsoivat toisiaan kaksi sekuntia ja molempien kasvoille vääntyi virneistä hulvattomin. Parissa sekunnissa Vaehran oli kaapannut lyhyen kollegansa tiukkaan halaukseen ja pyöritti tätä ilmassa ympäri huonetta.
Asiallisuudestaan tunnettu arkistojen päämies nauroi nyt riemukkaammin ja kovempaa kuin kukaan oli koskaan kuullut.
”Kyllä! Kyllä! Kyllä!!!”
”HEEEEEEE-E-HE-HEEE”, ilmassa viuhuva Va vastasi siihen.
”Minä tiesin että se löytyisi!” Vaehran riemuitsi kieputtaen GV:tä yhä kovempaa. ”Miiinäää tiesiiiin!”
”EEEEEEE-HEHEHEH-EEEEEEEHRIIITTÄÄÄÄÄ”, sinisen otuksen äänessä oli samanaikaisesti sekä yletöntä riemua että puhdasta kauhua.
Kun kuriiri tajusi, että häntä ei enää ylitsepursuavan ilakoinnin keskellä juuri huomioitu, livahti hän hyllyjen välistä ovelle.
Bio-Klaani, admintorni
Uuttera ja jaksava talonmies Toba uitti moppiaan hetken vesisangossaan jatkaen admintornin käytävän lattian luuttuamista. Säyseän ba-matoranin vain lievästi nuotin vierestä menevä vihellys kaikui lievästi tyhjillä avoimilla käytävillä. Aina kun linnakkeen käytäviltä kuului omaperäistä ja sympaattista vihellystä, moni kykeni tunnistamaan Toban olevan työvuorossa.
Talonmies oli päättänyt avata yhden käytävän ikkunoista antaakseen raikkaan syysilman virrata rakennuksen läpi. Niin maanläheinen kuin Toba olikin, Klaanin linnakkeessa maanpaossa asuminen ei ollut niink-
“KHÄÄÄK!” Toba lennähti säikähtäneenä selälleen valkomustan selakhin lennähtäessä tyylikkäästi sisään avoimesta ikkunasta. Matoran toipui pian säikähdyksestään tunnistaen hahmon nopeasti yhdeksi järjestön moderaattoreista. Toinen, punaoranssi siivekäs puolirahi seurasi pian perässä.
“Anteeksi häiriö, työläinen”, Make yritti kuulostaa viralliselta, “olisimme voineet käyttää oveakin, mutta meillä on hieman kiire.” No, eihän siinä mitään… Toba nyökkäili.
Moderaattorikaksikko lähti kävelemään muina miehinä käytävällä modesiipeä kohti.
“No huhhuh, olipa siinä reissu…” Make totesi hieman tekopirteällä äänellä tunnelman keventämiseksi. Vaikka hieman optimistinen puolirahi kykeni varsin hyvin myöntämään kuinka ristiretki oli suurilta osin aika perseestä.
Same ei kuitenkaan vastannut. Mutta se ei tullut Makelle niinkään yllätyksenä. Hänen esimiehensä oli ollut yhtä vaitelias ja melkein jopa välinpitämätön koko paluumatkan. Siitä asti, kun kaksikko oli mökiltä poistuessaan nähnyt… sen.
Make itse oli ollut halukas peittämään näkemänsä mieleensä jonkinlaisena harhana. Puolirahin aistit tai vaistot eivät olleet sen koommin värähtäneetkään koko loppumatkan aikana, vaan hän näki itse Kaya-Wahin samana asumattomana erämaana kuin aiemminkin. Mutta Samen reaktio sai Maken itsensäkin jonkin verran epäileväksi. Moderaattoriurallaan hän oli oppinut luottamaan Sameen ja muihin jopa enemmän kuin itseensä, ja jos Samella oli hätä panssarissa niin silloin saattoi olla piru merrassa…
Samea puistatti henkisesti. Hän ei ollut saanut hetkeäkään sielunrauhaa epämääräisen kohtaamisen jälkeen. Hän ei ollut nukkunut tai syönyt. Hän ei ollut tuntenut voivansa laskea huomiotaan hetkeksikään. Hänellä oli ollut kova tarve päästä takaisin Klaaniin niin pian kuin mahdollista. Hän ei ollut päässyt eroon siitä tunteesta, että häntä ja Makea olisi tarkkailtu mökiltä lähtien. Joku… Jossain…
Taukohuoneen ovi paukahti auki ja matkalaiset havahtuivat ilmeisestikin tauolla olevaan Bladikseen ja Paacoon. Hetken Makea ja Samea huomioimatta korsto pyörillä ja valvontakameroiden kiistaton kuningas viskoivat paperipalloja rivistöön kahvikuppeja Samen pöydällä.
Plop, sanoi ruttuinen paperi solahtaessaan kupin sisään.
”Jes! JES! KYL-LÄ!” Paaco hihkaisi nyrkkejään puiden.
”Skarrararr!” skakdi manasi. ”Ei kuule kelpaa! Meni seinän kautta!”
”Ai häh, mistä lähtien se oli muka kielletHEI SAME!”
”Hei”, kuului alavireisen otsanauhasissin hammasrivien takaa. ”Tauollako olette?”
”Jep”, sanoi Paaco, mutta tismalleen samalla hetkellä Bladis taas: ”Ei?” Kaksikko vilkaisi toisiaan kulmat kurtussa.
Same sulki oven takanaan. ”Asia selvä. Voisitte siirtää nuo kahvikupit jollekin toiselle pöydälle.”
Sen sanottuaan selakhi asteli vaitonaisena omalle pöydälleen, jota Paaco ja Bladis alkoivat jo tyhjentää kupeista. Valkean haimiehen taistelupari näytti kovasti siltä, että olisi halunnut heittää tälle jotain vähintäänkin puolipirullista, mutta hillitsikin itsensä. Same ei näyttänyt olevan huumorituulella.
”Pentele kun te palasitte nopeasti”, Bladis sanoi siirtäen katseensa vielä ovella seisoskelevaan Makeen.
”Make, moi!” Paaco sanoi hymyillen. ”Mitä mies?”
“Mikäpä tässä, siipiä ja kinttuja väsyttää ja on vähän nälkäkin. Kahviosta nopeasti haetut minisämpylät oli vähän laihoja eväitä…”
“No pentele, eihän sellainen käy päähän!” Bladis torasi hampaat irvessä. “Tuollaista leivosvajautta ei voi kompensoida kuin kunnon munkkikahveilla!”
“Jee!” Paacon railakas hurraus täytti ilman.
“Jee.” Make yhtyi vähän vaitonaisemmin.
Puolirahi annosteli metallilusikallaan Ojoy- kaakaojauhetta vähän tavallista isompaan maidolla täytettyyn kuppiinsa hämmennellen kunnes juoma oli sopivan ruskeaa. Make laski lusikan syrjään siemaisten aikailematta. Maken lempijuoma ei ollut menettänyt merkitystään.
“Muistuttakaa etten lähde uuteen reissuun ihan heti”, liskopoju älähti nautittuaan kunnon kulauksen.
“Sopii, täällä alkoi olla vähän tylsää kun seurana on ollut vaan jalkarikko”, Paaco totesi ennen kuin puraisi donitsiaan.
Bladis vilkaisi toaa maireasti “Jaa.”
*NUMS*”Ei pahalla.”*NUMS*
“Onkos täällä tapahtunut mitään erityisen mielenkiintoista”, Make kysäisi.
“Noh, Gee on palannut.”
Make ja kyökin puolella seikkaileva Same nostivat näkyvästi kulmiaan pyörätuoliskakdin toteamukselle.
“Aijaa…?” Make hämmästeli. Puolirahi itse ei ollut viettänyt Klaanin tällä hetkellä ainoan miespuolisen adminin kanssa niin paljoa aikaa että olisi erikseen huomannut tämän olevan poissa. Hän kun ei ollut tulleeksi nopean Geen lähtömaininnan lisäksi huomannut noteerata koko asiaa.
“Jjep”, Bladis varmisti. “Se toi sieltä korpiseikkailultaan tuliaisena jonkin kra mangai -viiksivallun.”
“Entä onko kaduilla tapahtunut enään minkäänlaisia levottomuuksia? En haluaisi enää tinatölllejä päähäni…” Make hieroi hieman otsaansa.
“Niinno, ehditte olla poissa lähinnä kolmisen päivää, joten mitään erityistä ei ole ehtinyt tapahtua. Ainakaan mitään kovin rajua ei ole ehtinyt tapahtua että itse moderaattoreille oltaisiin ilmoitettu mitään. Toat ja muut lienee valvoneen järjestystä tarpeeksi. Onneksi ei täällä sentään niinkään tylsää ole ollut.”
“Nii-iiin”, Paaco viisasteli, “räjähtävät naiset ja seksikkäät moottoripyörät ovat pitäneet sinulle seuraa.”
“No et sinäkään erityisemmin valitellut.”
Make tuntui hetken yrittävän olla nauramatta – ja tukehtumatta siinä samalla leivokseensa. Vakavoiduttuaan noviisiraattori oli esittämässä jatkokysymyksiä, mutta taukohuoneen ovelle ilmestyneellä henkilöllä oli selvästi kiireisempiä sellaisia.
”Tepä kiireellä takaisin tulitte”, Guardianin karhea ääni kaikui. Kukin moderaattori käänsi hämmästyneenä katseensa, kun hieman väsynyt mutta tomerasti harppova sininen skakdi ilmestyi näköpiiriin. ”Kaya-Wahiin ja takaisin kolmessa päivässä?”
Make yski hetken pullanmuruja kurkustaan yrittäen keksiä jotain sanomista.
“Niin, ööh, tuota, herra admin, söör, me tuotanoin, öm, löysimme sen kirjan ja että tuota noin…”
“Löysimme Killjoyn mökin jäänteet ja siinä samassa kadonneen kirjan. Makea toki saamme kiittää kirjan nopeasta löytymisestä.” Same raportoi asiallisesti. “Kävimme jo toimittamassa kyseisen kirjan suoraan GV:lle ja Vaehranille.”
Puolirahin pää laskeutui hieman sekä imartelun että esimiehen edessä iskeneen sanapulan seurauksena.
“Mutta kirja ei ollut ainoa merkittävä löytö”, selakhi jatkoi kaivaen laukustaan likaisen, hopean, suorakulmaisen esineen, jonka hän laski moderaattorien taukohuoneen keskelle.
Sininen skakdi otti kolme pitkää askelta pöydän luokse ja katsoi kulmat hieman kurtistuen pientä laitetta, jonka kyljestä hän erotti selvästi kirjaimet ”ZMA”.
Same jatkoi. ”Yritin saada sitä toimimaan paluumatkalla, mutta nauha sisällä on taidettu peittää jonkinlaisella salauskoodilla.”
Kahvikuppiaan tiiviisti loppuun ryystävä Paaco nosti toisen kätensä letkeästi ylös kuin vuoroa pyytäen. ”Kokeilen availla sitä tuossa myöhemmin kun saan ohjelmistot uudelleenasennettua”, toa tokaisi. ”Ei se nyt kovin kova homma voi olla.”
Guardian näytti tuijottavan laitetta hetken intensiivisesti mietiskellen. Moderaattoreille ei ollut salaisuus, että admin oli kohdannut mysteereihin verhotun ”ZMA:n” jo kerran taistelussa henkilökohtaisestikin.
Yhtä hyvin he tunsivat sinisen skakdimiehen ja Kaya-Wahin erakko Killjoyn kireät välit. Se, että tämä noilla kolmella kirjaimella sinetöity mekaaninen laite oli löytynyt punaisen jättiläisen mökistä herätti aivan uudenlaisia kysymyksiä.
”Hyvä on. Ryhdy availemiseen heti kun voit”, Gee sanoi ojentaen suorakulmion toalle. ”Sitä ennen haluan tämän todistusaineistoholviin puolen metrin lyijykerroksen suojaan, okei?”
”Okei.”
”Okei.
”Okei.”
”Njees.”
”Ja heti kun olette tehneet sen valtavan urakan”, Gee sanoi päästäen kasvoilleen jo hieman virnettä, ”minä olen vähän sillä tapaa hurjalla päällä, että tänään voisitte pitää vapaaillan.”
Leukansa pöydälle painaneen Maken naamion päälaen taakse kääntyvät ulokeasiat laskeutuivat hieman taaksepäin puolirahin kulmien kohotessa.
Viherkultaisen toan kumpikin kämmen lämähti pöydälle ajan nopeudella toan viestiessä suurilla silmillään “Et ole hiivatti tosissasi!?”
Bladis nosti omaa kulmaansa kädet niskan taakse taiteltuna. “Eikös meillä ole ollut niitä tässä viime aikoina jo vaik-”
“HYST HYST!” Paaco pisti äkkiä väliin.
”Saatte ihan itse luvan päättää, missä kuppia nostatte”, Guardian naurahti. ”Tarjoan tänään koko lystin.”
Bladiksen olisi ilmeestä päätellen saanut tätä riemastuneemmaksi vain moottoripyörillä ja ilmatorjuntaohjuksilla ja näiden yhdistelmillä. ”Ylistetty olkoon Viimeinen Vartija!” tämä lausui kuin turaga seurakuntansa edessä.
”Joo joo”, Gee tokaisi. ”Päättäkää jo paikka tai muutan mieleni.”
”Selvä pyy!” Bladis ja Paaco huusivat yhteen ääneen.
”Selvä pyy”, Guardian vastasi.
”… selvä pyy?” Make sanoi epävarmana.
Selvä Pyy
https://www.youtube.com/watch?v=GaogGMfvDEA
Admin oli antanut moderaattoreille tälle illalle vain yhden käskyn:
”Jos teillä ei ole hauskaa, saatte turpaan.”
Hiljaisuus meni Selvään Pyyhyn kuolemaan. Rytmi ja svengi biojärisyttivät maailmaa kun illan yhtye Fexia Nui Band antoi palaa eksoottisilla soittimillaan. Kattovalaistuksen punaisen ja oranssin välke herätti henkiin kaupungin toiseksi isoimman tanssilattian, vaikka meno ja meininki olikin vielä alkuillasta vaatimattomampaa.
Järjetön jumputus tärisytti ikkunalaseja.
Neljä moderaattoria rysähti baaritiskille ja sai välittömästi tuoppeja pinoavan naisvortixxin huomion.
“Än yy tee nyt” Paaco antoi merkin. Kolme moderaattoria iskivät oikeat kyynärvartensa yhteen tahtiin poikittain baaritiskin reunalle.
“Skrerrere”, Bladis äksyili ollessaan liian lyhyt.
”Onko tämä nyt sellainen poliisitapaus?” tarjoilijatar kysyi modekööriä hymysuin tarkkaillen.
”Ei! Pahempaa!” viidenneksi rämähtävä sininen skakdi sanoi riemuissaan nyrkkiään tiskiin puiden. ”Ylläpidon piikkiin tuopit neljälle!”
Make nosti sormensa hieman kiusaantuneena ylös. “Öööh, itse voisin aloittaa jollain vähän kevyemmällä.”
Hana vapautti mallasjuoman puutuoppiin yksi kerrallaan ja punaharjainen liskotar liu’utti juoman Paacolle, Samelle, Makelle ja Bladikselle. Skakdi ja toa nappasivat omansa ahnaasti kouraansa, selakhi lähinnä kohteliaisuutena ja puolirahi aukaisi Krikcit- päärynälimonadipullonsa korkin.
”Hei! G-mies!” Paaco haki adminin huomiota kovaäänisesti. ”Lupa litkiä?”
Tiskiin kyynärpäällä nojaileva silmäpuoli katsoi alaisiaan hymyillen hieman ja nosti molemmat peukalonsa pystyyn. ”Antakaa mennä.”
Bladis ja Paaco katsoivat toisiaan ja molempien suupielet repesivät valtaviksi virneiksi. Kuin yhteismielen ohjaamana kaksikko veti rankansa suoriksi, vapaat kätensä lippaan ja antoi palaa duettona:
”SELVÄ PYY!”
Make joi makeaa (höhöö) virvokettaan melko tyytyväisen näköisenä. Samen selakhi-Haulla oleva ilme viesti, että tästä tulisi pitkä ilta.
Paikan tanssilattia oli jotenkin ilmaistuna villiintynyt. Bladis veteli ujoo kulmaa rullaistuimensa kahdella isommalla takarenkaalla. Paacon joraamiseen liittyi paljon lanteiden heiluntaa ja kyynärpäiden vispaamista. Tämä oli yksi moderaattoritoan itse keksimiä tanssiliikkeitä, jonka hän oli ristinyt tyyliin “Haikara kutemassa”. Vaikka viherkultainen toa olikin nauttinut ehkä puolitoista tuopillista, alkoi alkoholilla olla jo vaikutuksia moderaattorin hieman heikkoon viinapäähän.
“Camoon evribodi let’s tuuusi muuuusi!” Toan lantio vauhkoili kuin viidakko sähkön voimalla.
Make nojaili vaiteliaana seinää vasten siemaillen välillä limonadiaan. Ehkä hänessä oli jotain väärin, mutta puolirahi ei ollut ikinä erityisemmin päässyt sisälle lattialla satunnaisesti höllymisen konseptiin. Yhtä lailla mallasjuomaa vailla oleva sininen skakdi käppäili tiskiltä puolirahin luokse ja nojasi tämän vierellä seinään.
”Eikö sinua huvita mennä mukaan…” skakdi kysyi rahimiehestä yllättävän tuttavallisesti, ”… siihen mitä helvettiä tuo sitten onkaan.”
Gee keskittyi vastausta odotellessaan tuijottelemaan hämmentyneenä Paacoa, joka ilmeisesti joko imitoi tuhonkyyn soidinkiemurtelua tai sai jonkinlaista sairaskohtausta lattialla.
“No ööh…” Make aloitti vaiteliaasti, osittain miettien pitäisikö hänen viherkultaista kollegaansa varten tilata ensiapua, sekä adminin kasuaaliudesta. “…en en rehellisesti ihan tajua mikä tuossa on niin kivaa. Tyypit tulevat pieniin pitopaikkoihin viemään itseltään kontrollin pois ja heilumaan satunnaisesti.”
Samaan aikaan Bladis rikkoi fysiikan lakeja keksittyään xialaisen moonswalkingin pyörätuolisovituksen.
”Kontrollin?” Guardian kysyi kuin haluten kommentoida sanavalintaa. ”Ei, kyllä minä ymmärrän. Vähän liiankin hyvin. Ehkä ihan hyvä että joku varmistaa että nämä kaksi pääsevät hengissä kotiin.”
Puolirahi ei myöntänyt miettineensä sanavalintansa takana vähän jotain muuta. Make veti uudet huikat limonadipullostaan. Samalla hän huomasi ensimmäistä kertaa, kuinka admin vilkuili varovasti hänen vatsa-arpeaan.
”Tuo on minulle uusi”, hän sanoi osoittaen sormella. ”Tohdinko kysyä, mitä tapahtui?”
Maken suu kääntyi alassuin melkein välittömästi. Hän oli ahdistuksensekaisella jännityksellä odottanut milloin skakdi olisi tullut kysyneeksi aiheesta…
Vaan sillä hetkellä sinisen skakdin ilmeestä näki, että hän tajusi mitä oli tekemässä. Ja Make uskoi johtajansa tietävän, että jokaisella arvella oli tuskainen syntytarina.
”Hetkinen, mitä skarrararria minä utelen?” admin ärähti itselleen kovaäänisesti. ”Hauskaahan tänne tultiin pitämään! Pitääkö minun kohta antaa itselleni turpaan?”
Puolirahin oli kieltämättä hankala pitää ikävää naamaa adminin vieressä. Hän oli usein pyrkinyt paikkaamaan mielipahaansa ottamalla pienistäkin asioista mahdollisimman paljon naurua irti.
“Hehheh…” Make totesi puoliaidosti.
”Kyllä me sinulle täältä hupia tai edes henkevää juttuseuraa revimme”, Guardian totesi itsevarmuutta uhkuen, ”vaikka pitäisi käydä koko juottola läpi. Eikö niin?”
Maken oli hieman hankala suhtautua adminin toverillisuuteen, hän itse kun oli pyrkinyt pitämään oman suhtautumisensa jämäkkään entiseen sisällissotaeverstiin mahdollisimman ammatillisena. Ehkä koska Bladikselta ja Samelta kuullut sotajutut olivat täyttäneet hänen päänsä hatarilla mielikuvilla.
“En oikein tiedä…” puolirahi vastasi. “Suurimman osan ajasta olen päätynyt juttelemaan ventovieraiden kanssa silloin kun he ovat tarvinneet apua. Moderaattorihan kun sentään olen, tai ainakin nimellisesti, kai se on kuitenkin velvollisuuteni.” Makella oli saapumisestaan lähtien ollut oma hankaluutensa sopeutua Klaanin tapaiseen sosiaaliseen konstruktioon. Hänellä oli muiden moderaattorien lisäksi ehkä kourallinen muita Klaanilaisia joita hän kykeni kutsumaan ystävikseen, ja niidenkin suhteiden hierominen oli ollut omalta osaltaan hankalaa ja kivikkoista.
”No ei sinulta ainakaan tunnollisuutta puutu”, Guardian hymähti ja tökkäsi puolirahia kevyesti nyrkillä olkapäähän. ”Kappas. Katso kuka sieltä tulee.”
Sieltä tuli Bladis. Tapansa mukaan pyörätuolipilotti hidasti vauhdikasta rullailuaan lähinnä tömähtämällä seinään adminin ja moderaattorin välissä.
”Miiiikäää meininkiiiiii!” hopeinen irvihammas huusi aivan liian äänekkäästi ollakseen vielä täysin selvinpäin.
Maken rahinkorvat saivat toipua hetken desibelivyörystä. Rullailijaskakdin huomio kiinnittyi heti punamustaan moderaattoriin ja siihen kuinka tämä ei ollut vielä siirtynyt pois sokerihapponesteistä.
“Ota tuosta, liskopoju”, kaikkien janoisten sankari tarjosi lasista tuoppia puolimatelijan näppeihin. Make siirsi epäröivän katseensa siniseen adminiin. No maista nyt ainakin kun kerran tarjotaan.
Make tarttui vankasti tuopin alapäähän ihan vain ettei pudottaisi sitä. Puolirahi nosti kirkasta juomaa sisältävän lasin kasvojensa tasalle. Neste oli hyvin terävän hajuista. Hän epäröi hetken. Hän oli kuullut paljon jälkimaininkeja siitä mitä kaikkea humalatila yleensä teki keholle ja mielelle. Hän ei useinkaan henkilökohtaisista syistä pitänyt niistä tarinoista. Noh, ei kai yksi kulaus sentään…
Make veti yhden nopean huikan tuoppilasista. Moderaattori nielaisi.
Liskopoju alkoi täristä ja yskiä juoman vahvan ja katkeran maun seurauksena. Moderaattori puistatteli hetken päätään vahvasti roikotellen kieltään. Vierestä seuraavat skakdit hohottelivat.
“Ööh, ei ehkä ole minun juttuni tämä…” Make ojensi lasin takaisin Bladiksen käteen.
”Se on tottumuskysymys, kuule!” tämä vastasi nauraen hänelle. ”Kyllä minä sinut opetan siitä vielä tykkäämään.”
Hän kääntyi pyörillään Geetä kohti. ”No mutta miksi sinä et juo?”
”Ah”, Guardian vastasi hämillään. ”En toissapäiväisen jälkeen.”
”Ai, miten niin?” Bladis virnuili epäuskoisena. ”Mitä tapahtui?”
Pitkä, merkitsevä katse.
”Et sinä oikeasti!” raudan skakdi riemastui.
”Joo minä oikeasti.”
”Matanauta!” moderaattori nauroi ratkiriemukkaasti. ”Luulin Viimeisen Vartijan Vihoviimeistä Viinapäätä vähän paremmaksi!”
Guardian pudisti päätään poikkeuksellisen huumorintajuttoman näköisenä. ”Varo ettet ole itse huomenna samassa tilassa.”
”Hah! Älä kuule huoli. Koodinimi Partaterä on huomenna ihan yhtä terävänä kuin aina!”
”Varmasti.”
Make seurasi skakdien sanavaihtoa huvittuneena – ja helpottuneena siitä, että hänen oma maistaisensa ei sentä- “…oho.” puolirahi ehti kauhistella ehkä alle sekunnin.
”HRÖÄÄÄÄÄÄÄÄGH.”
Kirkas ja lämmin leimahdus syöksyi yllättäen ulos Maken kurkusta. Viereiset skakdit sekä muutama lähettyvillä oleskellut illanviettäjä havahtuivat äkilliseen esitykseen.
Lievästi kauhistunut Make peitti pelästyneenä suunsa reaktionomaisesti. Hän tuntui hetken odottavan miten ihmeessä muut reagoisivat.
“…oho”, Bladis totesi vaisusti. “Siinä taisi tosiaan olla riittävästi sinulle.”
Make nosti kätensä hiljaa suunsa edestä imaisten piilotetun hätäisesti limonadipullonsa lopun sisällön. Varmuuden vuoksi…
”Jooooo”, Guardian sanoi hampaat yhdessä. ”Ei sovi kaikille ei. Käypäs sinä nyt kuitenkin hakemassa itsellesi lisää. Minä ajattelin vähän puhua vielä pojan kanssa.”
Rautapoju kääntyi pyörillään vetäen kätensä lippaan.
”SELVÄ PYY!” hän karjaisi nauraen omalle vitsilleen. ”SELVÄ PYY!” jostain tanssilattian keskeltä Paaco vastasi.
Guardian tuhahti hyvämielisesti kääntäen päänsä takaisin puolirahia kohti. Melunkin keskeltä hän kuuli Bladiksen törmäävän tiskiä päin.
”Oliko tulista?” hän kysyi ottaen äskeisen Maken mielestä astetta liian kevyesti.
Mutta liskopoju ei tahtonut pilata esimiehensä juhlamieltä. Hyväähän tämä vain tarkoitti.
“Nooh, ehkä hitusen…” noviisiraattori totesi vaimeliaasti. Nyt häneltä oli kuitenkin juoma lopu.
Admin näytti keskittyvän tuijottamaan taas tanssilattiaa. Hän tökki teräväkyntisellä sormellaan Makea olkapäähän. Puolilisko yritti noukkia katseellaan hytkyvien raajojen ja torsojen kaaoksesta sitä, mitä hänen esimiehensä yritti hänelle näyttää.
Osoittiko Gee kenties Paacoa? Paacon löytäminen tuntui entistä vaikeammalta. Toa oli viimeistään tässä vaiheessa iltaa niin pitkällä suoniensa alkoholipesussa, että oli jo saattanut alkaa käyttää naamiovoimaansa. Pelkkä ajatuskin pelotti.
”Tuossa lähempänä”, Guardian sanoi kääntäen kirjaimellisesti Maken päätä kourallaan. ”Katso. Löysin sinulle juttuseuraa.”
Kauempana bilehileiden suurimmasta keskittymästä tanssi epävarman näköisenä räikeän …vaaleanpunainen tulen toa. Hetken mietittyään puolilisko tunnisti tytön yhdeksi selliosaston vartijoista. Geetee. Geetee oli tämän nimi.
Vaaleanpunaisen Haun ilmeenä oli hermostunut hymy, aivan kun tämä ei olisi aivan varma oliko oikeassa paikassa. Tanssiseuraa tällä ei ainakaan ollut.
“Öööh…” Make käänsi katseensa takaisin skakdiin epäluuloisena.
”Et sinä oikeasti minun seurassani koko iltaa halua viettää”, skakdi sanoi ilkikurisesti taputtaen moderaattoria olkapäälle. ”Anna mennä. Se voi olla hauskaakin.”
Liskoäyän katse siirtyi alassuin tämän pyöritellessä etusormiaan toistensa ympärillä. “Mmmutta ehkä hän ei kaipaa seuraa…”
”No ehkä kaipaakin? Kuka tulee tähän läävään tanssiakseen yksin? Kokeile nyt. Hän on vanginvartija, sinä moderaattori. On teillä varmasti paljon tylsiä yhteisiä työasioita puhuttavaksi.”
“En ihan tiedä. Tuskin nyt kukaan varsinkaan haluaa tällaisessa paikassa sen enempää työas-”
”On se nyt saatana!”
Sinisen skakdin hahmon ottanut raivotornado syöksi Maken kaksin käsin suoraan vaaleanpunaista tulen toaa päin.
“Iik!” vaaleanpunaisen toan suusta pääsi vaimea pelästynyt kiljaisu.
Melkein rähmälleen suoraan tytön päälle kaaduttuaan Make tajusi pian katsovansa tulen toan pelästyneitä kasvoja vähän turhankin läheltä. Harva osasi sanoa erottuiko puolirahin poskilta lisäpunaisuutta.
Moderaattori hengähti nolostuneesti suoristaen asentonsa.
“Öööh…” Make vilkuili sivuilleen. “Hyvää iltaa…”
“…terve.” Geetee vastasi rauhallisesti.
”Olkaa hyvät!” admin karjui marssien kaksikon ohi kuin sotaan lähtien.
No voi nyt hemmetti Make kirosi päässään.
Geetee seurasi uteliaana kuinka Gee katosi väkijoukkoon. Nais-toa kääntyi vaiteliaasti hermostuneen näköistä siivekästä hahmoa päin. Tämä yritti pakottaa hermostuneelle naamalleen hymyä.
“…joten”, Make aloitti, “oletko käynyt usein tällaisissa paikoissa viime aikoina?”
“Noh, tuota, aina välillä.” Geetee totesi yhtä vaimeliaasti kuin aiemmin. Tulen toa hieroi ujona toista käsivarttaan.
Make yritti kehitellä jonkinlaista jatkumoa päässään.
“Niin, siellä vankien seassa varmaan on usein aika ankea mieli…?” puolirahi keksi kysyä.
“Totta. Mutta onneksi te urheat moderaattorit olette auttamassa meitä turvaamaan rauhan.”
Make hieroi niskaansa. Häntä alkoi vähän kiusaannuttaa. “Jjep. Me teemme kyllä parhaamme. Jos joku pahantekijä pääsee valloilleen, pidämme huolen että saat lisää vartioitavaa.”
Tulen toan kasvoille levisi nätti hymy tämän kikatellessa liskopojun lauseelle Maken yllätykseksi.
“Haluatko tanssia?” Geetee kysyi.
“Ööh, tuota, en minä… taino, miksei.”
Moderaattori alkoi seurata vierestä nais-toan vaikuttavia tanssiliikkeitä. Puolirahin keinotekoinen jämäkkyys alkoi pikku hiljaa kadota tämän alkaessa itsekin päästä rytmiheilumisen sisään lähinnä olkapäitään heilutellen Geeteen sulavien, suorastaan taipuisien liikehdintöjen rinnalla.
Kello oli liikaa.
Kohta se olisi ihan helvetin liikaa.
Bladis rullaili kohti kollegaansa. Jos häneltä itseltään kysyttiin, hänen renkaansa menivät luotisuoraa viivaa pitkin. Renkaan alle jäänyt bilehiletoran saattoi olla eri mieltä.
“Mmmmuiten yollain woi olla kaks shamanlaista Bluadista sheinällä…” Paaco örisi tiskiä vasten nojaten.
”Mmmmhitä skrallarallarallalleitä sää shoperrat”, Bladis argumentoi.
Sitten intellektuaalisen keskustelunavauksen viljellyt kaksikko keräili ajatuksiaan jumputuksen keskellä pienen hetken.
Bladis ei ollut ihan varma, mutta hänen mielestään Paacon naamio ei yleensä hohtanut kirkkaan vihreänä. Ja Paaco ei sitä näyttänyt huomaavan.
Zium. Kanohi Mahikin ikiaikainen magia sai muusikkotoan näyttämään yhden sekunnin ajan hemaisevalta vortixx-kaunottarelta.
Toisen sekunnin ajan suurelta ja lihavalta vesijyrsijältä.
Kolmannen ajan jonkinlaiselta nahkasohvalta.
Yläkerroksen parvekkeella saattoi hetken levähtää. Mieletön jumputus kuului vaimeampana, mutta ei paljoa. Same ei siitä valittanut, vaan seisoi kaiteen äärellä lepuuttaen yöeläinmäisiä silmiään taivaan tummissa pilvissä.
Selakhin katse laskeutui läheiseen melko täyteen tuhkakuppiin. Hänen oli melkein hankala muistaa milloin oli itse viimeksi päätynyt polttamaan. Niin hän oli tehnyt usein enimmäkseen kovan paineen alla. Viime aikoina moderaattori oli kuitenkin kyennyt pitämään tupakkatarpeensa kurissa, mutta viime ajan tapahtumat olivat tuntuneet saavan Samen melkein väkisinkin miettimään taas sauhujen siemaisemista.
“Tupakka tappaa.”
Selakhi kääntyi oven suuntaan nähdäkseen ovenpieleen rennosti nojaavan sinisen skakdin. Hän nyökkäsi tälle asiallisesti tervehdyksenä.
”Siksipä olen yrittänyt vähentää”, hoikka valkohai vastasi.
”Voi olla ihan tervettä.”
Guardian käveli moderaattorien varajohtajan vierelle juuri tätä katselematta ja nojasi kyynärpäät edellä ja kädet ristissä kaiteeseen. Skakdin katse keskittyi myöskin jonnekin kauas.
Selakhian luutnantti ja Etelä-Zakazin nimetön eversti eivät juuri puhuneet. Molemmat olivat tulleet hakemaan viileästä syysilmasta lähinnä happea ja tilaa ajatuksilleen. Meluisa yökerho ei ollut ajatusten paras kehto.
Eivät kahden sodan kasvatin välit muutenkaan kovin lämpimiä olleet. Kumpikin muistutti toistaan joka päivä oman verisen sisällissotansa ajoista.
Mutta Same oli yksi parhaita ellei paras siinä, mitä teki, ja skakdi kunnioitti tätä siitä hyvästä.
”No”, zakazilainen lopulta kysyi, ”miten poika pärjää?”
Same hämmästyi äkillistä kysymystä, ja mietti liiankin pitkään, kuka ’poika’ oli. ”Hm? Ah. Hyvin tähän asti.”
”… mutta?” Guardian kysyi.
Same yritti löytää tapaa sanoa asiansa hienotunteisesti.
”Mutta pelkään, että hän on liian kiltti.”
”Onko se huono asia?” skakdi kysyi hymähtäen. ”Tarvitsettehan te hyviäkin kyttiä.”
Same ei kieltänyt esimiehensä väitettä, mutta tämä näki selvästi hänen ilmeestään että jotain oli yhä pielessä. ”Sota ei ole hänen kaltaistensa paikka”, selakhilaani totesi lopulta.
”Kenen paikka se on?” Gee naurahti siihen ironisesti. ”Meidän?”
Same tiesi, että sanojen taisteluun ei tämän sotilaan kanssa kannattaisi lähteä. Osittain, koska tämä oli oikeassa. Mutta silti hän ei voinut olla samaa mieltä.
”En vain tiedä, onko hänestä siihen mitä aiemmin ajattelimme. Ei muuta.”
Guardian rummutti hetken mietiskelevänä sormiaan kaidetta vasten. ”Se ei välttämättä ole huono asia”, hän heitti merkitsevän katseen otsanauhasankarille. ”Huolestuisit enemmän Yeetutkija 162:sta.”
”Hmh?” Same sanoi aidosti hämmentyneenä. Skakdi jatkoi rupattelua sitä huomaamatta.
”Onhan siitä valittaminen aika ristiriitaista, tiedän. Tawa perusti tämän paikan ihan vain että juuri hänen kaltaisensa saisivat turvaa. Mutta voiko minua syyttää, että en luota nazorakiin mekossa aivan välittömästi?”
”-ja Manunkin voisi muuten saman tien lukita johonkin pikkelssipurkkiin ihan kaiken varalta, mutta-”
”Nazorakiin.”
Guardian katsoi Samea.
Same katsoi Guardiania.
Guardian Samea.
Same Guardiania.
Sininen skakdi tajusi astetta liian myöhään, että kaikki informaatio ei välttämättä kulkenut moderaattorien varajohtajallekaan asti.
Hän tajusi myös, että hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa selittää koko asiaa tässä ja nyt.
Hymy hyytyi. Guardianin katse laskeutui viereisellä tasolla olevaan tuhkakuppiin.
”Nazorakiin”, Same sanoi. Enempää hän ei sitä ehtinyt toistella.
Suuren skakdikouran riuhtaisemana tuhkakuppi irtosi alustaltaan. Sen savuisa sisältö singahti ilmojen halki valtavana pilvenä mustaa varjoa, joka peitti Samen johtajan kokonaan alleen.
”…”
Mustaa pölisevä hahmo väänsi kasvoilleen mielenvikaisen virneen.
”TAPAAMME KESKIMMÄISTÄ KERTAA IKINÄ!
”. . .”
Ja sitten hän meni, hei hei.
Hiljalleen laskeutuva tuhkapilvi ja suuri musta kädenjälki kaiteessa jäivät Samen ainoaksi seuraksi parvekkeella.
Tummakasvoinen hahmo loikkasi moderaattorin suureksi hämmennykseksi terassin kaiteen yli viereisen talon tiilikatolle asti. Kuin takapuskuriin ammuttu fosforigaselli hahmo loikki pitkin ja kepein askelin kattojen pimeyteen.
Aamu sarasti ja skakdiin sattui. Ensimmäinen tunne oli kuin pieni ja viheliäinen biomenninkäinen, joka koputti hänen päätään.
Kop. Kop.
Hngääh, oli ensimmäinen miete.
Tum. Tum.
Tältä skakdin päässä kuulosti.
Mies palaili todellisuuteen usvasta. Kirkkaus rämähti päälle kuin kasa tiiliskiviä. Verhot eivät juuri pysäyttäneet aurinkoja, jotka polttivat yhdessä lasin läpi.
Osaltaan se saattoi johtua siitä, että Guardian oli unohtanut vetää verhot kiinni. Hngääääääh, toinen miete nosti päätään.
Bäng. Bäng.
Tältä tuo ääni kuulostaisi, jos kuuntelisimme sitä nyt.
Bäng.
Jyskytys ei ollut hellää. Mikä sitten halusikin sisään, sillä oli kiireistä asiaa. Jos siniseltä skakdilta kysyttiin, jyskyttäjä voisi hänen puolestaan vaikka tehdä näin: Hngääh.
Sanalla hngääh hän tarkoitti, että jyskyttäjä voisi lakata jyskyttämästä hänen aivokuorensa sisällä, jos siitä ei olisi liikaa vaivaa. Ja oikeastaan joka tapauksessa.
Vaan jyskyttäjä ei hellittänyt. Skakdi haki kituvana asentoa, mutta vuoteen petivaatteet taistelivat vastaan. Gee oli aika varma, että ne eivät olleet siellä, missä niiden piti olla.
Hän ei ollut aivan varma, missä itse oli, mutta toivoi että petivaatteet olisivat edes samassa paikassa. Jopa silmän avaaminen sattui jo ajatuksena. Aamutaivaan korventavat kaksoset tunkeutuivat luomenkin läpi polttavina ja tuomitsevina.
Skakdi päätti, että ei tarvisi näköä. Hän nosti kättään, ja- Hngäääääääääääääääääh.
Tuhat vihaista rottaa pureskeli skakdin raajoja sisältä päin. Liikkuminen sai ne vihaisemmiksi. Guardian kokeili etsiä asentoa, jossa kaikkialle ei sattunut, ja samalla yritti erottaa tyynyjään ja peittoaan mahtavaksi haarniskakseen kietomastaan kangasmassasta. Hngääh. Ei enää ikinä.
Jyskytys jatkui, mutta yhtäkkiä se kuului muualtakin kuin otsan ja takaraivon välistä. Jonkun rystyset rummuttivat ovea varoen. Koputtaja odotti joitakin sekunteja ennen kuin saranat narahtivat hiljaa.
Ovi ei ilmeisesti ollut edes kiinni. Guardian teki parhaansa sanoakseen jotain saapujalle, vaikka kaikki mitä hän suustaan päästi siivilöityi ainakin kahden tyynyn ja peittolabyrintin läpi.
”Mmmh”, Guardian sanoi.
”Helei.”
Toa tepasteli hiljaa sängyn luokse. Tawan käden vetämänä kilpi verhojen hahmossa pysäytti auringot. Kipu skakdin silmässä hellitti.
”… kii-tooos.”
”Ole hyvä”, Tawan ääni vastasi äärettömän väsyneen kuuloisena. ”Paaco taisi kysellä sinua siihen strategiakokoukseen.”
”Eääärgh. Mitä vastasit?”
”Ei kun kysyi sitä sinulta”, Tawa naurahti heikosti. ”Etkö sinä muka muista?”
”Eääärgh. Mitä vastasin?”
”En ihan tiedä. Mitä ’skarrararr’ oikeastaan tarkoittaa?”
Yhtäkkinen yskäkohtaus pakeni skakdin suusta. ”A-aika moniakin asioita!” hän nauroi kunnes sattui, eli ei kovin montaa sekuntia.
”Jos en vain kysy”, toa tokaisi.
”Joo älä. Eikö… minulla ollut joku herätyskin?”
”Sinä heitit Paacoa sillä.”
”No se selittää aika paljon.”
Tawa ravisti jotain rapisevaa ja narskuvaa käsissään. Guardian raotti varoen peittoa kasvojensa päältä ja sitten silmäluomeaan. Ensiksi pisti esiin tuska, sen hellitettyä sumu. Sumun hälvettyä huone pyöri ympäri ja mies voi pahoin.
Ja kun maailma rauhoittui, skakdi vihdoin näki jotain, ja kaikki oli taas pienen hetken hyvin. Verhojen välin valoviiva piirtyi väsyneen sähkön toan koko pituutta pitkin. Tawa piti valkoista viittaa olkapäällään ja nosti hymyillen molemmat kätensä päänsä tasalle. Niissä hän esitteli ylpeänä kahta pussia täynnä pikkuruisia jääpaloja.
”Kyllä”, skakdi ähki tuskaisena. ”Kyyyyyyllä.”
”Nämä ovat tässä sitten kun kaipaat”, toa hymähti laskien jäät skakdin yöpöydälle. ”Yritä muistaa kun ovat vielä kiinteitä.”
”Kiitos.”
Tawa ei siihen vastannut, vaan nosti omat kätensä hiljaisena ohimoilleen, sulki silmänsä ja hieroi päätään kahdella sormella. Vuoteenoman Vartijan silmään valon heijastus alkoi taas maalaamaan tuskaa, mutta hän ei sitä sulkenut.
Jyskytys tuntui vaimenevan. Tai ainakin pään sisällä. Sinisempi admineista yritti avata suunsa ja herätellä keskustelua.
”Hngääh”, hän sai aikaiseksi.
Tawa virnuili hiljaisena ja nappasi Guardianin konesilmän pöydältä. Skakdin tuijottaessa nyrpeänä toa nosti kiikarin vasemman silmänsä päälle ja teki niskaansa ”harjan” toisen kätensä sormilla.
”Ei tämä neste ole minulle koskaan ollut ongelma”, sanoi toa ääntään hölmösti mörentäen. ”Miten meni noin omasta mielestä?”
”Hngääääääh”, mies pudisti päätään tyynyluolien uumenista. ”Joskus toiste.”
Tawa naurahti hiljaa kiikarin silmältään laskien. ”Nyt tai ei koskaan.”
Heikko kurahdus. ”En minä edes puhu noin!”
”Puhutpas!”
”Kukaan ei puhu noin!”
Tawa tökkäsi kiikarin taas vasemman silmänsä eteen ja väänsi naamansa vakavaan irveeseen. ”Plasma. Päälle!”
”… ei sitä sanota ääneen!”
Nainen ei edes enää yrittänyt matkia ääntä. ”Vahtikoira on irti – takapuolenne ovat mureita!”
”Hngäääääääääh”, skakdi totesi kivuissaan. ”Toivottavasti olet tosi ylpeä itsestäsi.”
Tawa vain nauroi. ”Anteeksi”, hän lopulta sanoi myötätuntoisena ja laski kiikarin pöydälle. ”Kuinka myöhään sinulla edes meni?”
Tuska oli hellittänyt sen verran, että sininen mies yritti ensimmäistä kertaa nousta istuma-asentoon. Peitot ja tyynyt valahtivat tämän kasvojen tieltä, mutta tokkurainen torahammas sai lopulta vain päänsä nojaamaan sängynpäätyä vasten. Onnistuttuaan edes siinä silmäpussiskakdi jakoi toan kanssa katseen, jonka perusteella tämä ei ollut juuri rekisteröinyt kysymystä.
”Selvä.” Tawa hieroi silmiään ja haukotteli. ”Ehkä minä lakkaan häiritsemästä sinua.”
”Älä”, kuihtunut ääni pakottautui ulos.
”…”
”Älä ihan vielä.”
”Okei. Haluatko, että haen sinulle jotain, vai…”
”En.”
”… vai haluatko puhua jostain?”
”En.”
”… No minä sitten vain seison tässä.
”Tee niin.”
Ja sitten Tawa vain seisoi siinä pienen hetken.
”Sinä olet vähän outo”, Tawa sanoi pienen hetken päästä.
”Joo.”
Ja toisen pienen hetken.
”Voit mennä”, Guardian lopulta sanoi. ”Kiitos.”
”… ei se mitään. Älä huolehdi työjutuista tänään, okei? Älä nouse siitä ollenkaan.”
”En vaikka reaktori räjähtäisi.”
Tawa naurahti ja käveli ovelle. ”Pärjäile.”
”Kuten myös”, skakdi yritti sanoa, mutta sanoikin ”hngääh”.
Ovi sulkeutui Tawan poistuessa. Guardian koetti asettautua jotenkin paremmin vuoteelleen epäonnistuen epämukavasti. Hngääääh. Jos vain – jotenkin edes voisin –
Ohimolta toiselle tiensä poraava päänsärky teki selväksi, että liika liikehdintä ei ollut vaihtoehto. Gee ei ymmärtänyt, miten oli päätynyt tähän tilanteeseen. Ei hän ollut juonut liikaa, eihän? Ei hän yleensä juonut. Hän oli joutunut raahaamaan Warrekin sammunutta ruhoa vihaisen känniläiskasan keskeltä aamuyön pikkutunteina aivan tarpeeksi usein tietääkseen, milloin liika oli liikaa.
Ja minä muistan vielä kaiken, skakdi järkeili painaen tyynyä naamaansa vasten. No en nyt ihan kaikkea. Mihinköhän se lasi jäi? Ehkä Tawa ei huomaa.
Kaipa se jäi tuohon pöydälle? hänen päänsä vastasi hänelle. Hän oli melko varma, ettei sen olisi ollut tarkoitus tehdä niin.
Hän oli myös melko varma, että hänen sisäinen äänensä ei kuulostanut yleensä Makuta Nuilta.
”Manu”, Guardian murisi jopa ääneen. ”Ei nyt.” Ha. Nyt juuri. Et voi väittää, että sinulla olisi parempaa tekemistä.
”Elimistössäni on tarpeeksi myrkkyjä jo ilman sinuakin.” Tarkoitukseni ei, valitettavasti kylläkään, ole nyt päivitellä sitä, miten et osoittanutkaan vääräksi oletustani siitä, että kaikki skakdit ovat alkoholisteja.
Guardian pudisti hitaasti päätään tyynyn alla ja päätti olla käyttämättä liikaa sekunteja sanan ”alkoholisti” käytöstä valistamiseen. Hänellä oli aivan tarpeeksi sanottavaa aiheesta. Ja kun hän sanoi itselleen ”tarpeeksi”, hän halusi sanoa ”liikaa”.
”Mitä sinä täällä teet”, skakdi huokaisi, ”kutsuiko vanhan viskin haju itse Krapula Nuin paikalle?” Olen melkein yllättynyt, miten kyvykkääseen verbaliikkaan kykenet tuossa tilassa, selvästi huvittunut makuta vastasi. Minä olen täällä, koska meidän pitää puhua. Viime kerrasta onkin aikaa.
”Joo. On.”
Skakdi odotti että järkyttävä tykinjyske pääkopassa heikkeni ennen kuin yritti kehitellä jatkokysymyksiä. Hän ei ollut aivan varma, kuinka kauan kesti.
”Viimeksi… viimeksi kun kuulin, jätimme sinut Sugan hellään huomaan. Se ei tainnut mennä ihan putkeen.” Taisin rikkoa Gekon ja tartuttaa Sugaan loisen.
”Olen pahoillani, mutta sinä et taida olla hirveän hyvä tuossa. Mitä pirua se sitten onkaan.” Sinä halusit ampua minun poikani, senkin hirviö, Manu totesi kylmästi. Aiheenvaihto ei ollut kovinkaan sulava.
Skakdi nosti tyynyn kasvoiltaan ja katseli kattoon epäuskoisena. Auringot eivät raapineet hänen aivojaan riekaleiksi enää nyt kun verhot olivat paikoillaan.
”Poikasi”, Gee toisti. Nazorak numero 732. Vai oliko se 237. Minä en muista näitä numeroita. Ehkä kutsun häntä Manchesteriksi.
”Sinä et voi vain heitellä tuollaisia termejä seinälle ja olettaa, että kaikki tajuavat. Poikasi?”
Näyttää siltä, että olen välillisesti luonut mukavan tiedemiesveikkosen. Väitätkö, ettei minulla ole oikeutta perheeseen?
Viimeinen Vartija sai itsensä ujutettua houreiden ja kivunkin läpi istuma-asentoon. Jostain kumman syystä se tuntui auttavan nyt.
”Ai perheeksikö te ne loitte?” hän kysyi jähmeästi. Minä aion pitää hänet, toinen vastasi jättäen kysymyksen tylysti huomiotta, joten sinä et tapa häntä.
”Siihen kompromissiin minä suostuin jo. En sanonut mitään… ’poikaasi’ luottamisesta.” Sinun ei tarvitse luottaa häneen, sillä minä aion pitää huolen siitä, että hän tietää, kenen puolella taistelee tässä sodassa. Gee ei tiennyt, mitä, mutta jotain todella kammottavaa huokui Makuta Nuin äänensävystä. Tai ajatuksensävystä. Jostain.
”Puhu Visokin kanssa jos et ole jo niin tehnyt”, skakdi sanoi. ”Ja miten niin poika?” Hän ei voinut olla miettimättä torakan päälle vedettyä prameaa hametta. Niin, no, skakdi mietti. Enpä minä tuomitse. Tai tuomitsen, mutta en siitä.
Voi kuule, Manun ajatus sanoi, ja Guardian kykeni täysin kuvittelemaan kamalan virnistyksen kraahkanmaisille kasvoille. Minä ja Visokki olemme tällä hetkellä paljon läheisempiä kuin uskotkaan.
Skakdi pudisti päätään yhä selkeämmin ja antoi kämmeniensä valua kasvojaan pitkin.
”Älä kerro sanaakaan”, skakdi mumisi käsiensä alta. Jos vaadit. Joka tapauksessa, suunnitelmissani on sijaa pienoiselle torakalleni. Myös monelle muulle klaanilaiselle. Hemmetti, missähän Kepe laahustaa tällä hetkellä. Ja saisi se Mäksä jo palata tänne. Ei torakkapesissä ole oikeasti mitään mielenkiintoista.
Se sai skakdin hieman pysähtymään paikoilleen.
”Nyt hei. Etkö sinä oikeasti tiedä?” hän lausui kovempaa kuin tarkoitti. Ajatuksin viestintä tuntui tässä tilassa lähinnä kivulliselta. Ai että ’Miekkapiru vaihtoi puolta’? Anna minun nauraa. Se murmeli ei tekisi tätä ihan oikeasti, jos ei luottaisi minuun. Minä voisin räjäyttää sen sisukset palasiksi, eikä se voisi tehdä asialle mitään.
”Minä en ole nyt oikeasti varma, yritätkö olla hauska esittämällä tyhmää”, sinihopeinen soturi lausui. ”Sääli päänsärkyistä. Tule vähän vastaan.” Siis minähän postitin sille pseudoluopiolle kivan pikku paketin sen jälkeen, kun se mokoma soitteli perääni saareltaan. Kai siellä oli invaasio menossa tai jotain, mutta minulla oli vähän turhan kiire ajatella asiaa tarkemmin. Ei ehkä olisi pitänyt olla, koska kuolin pari päivää myöhemmin. Mutta aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta. Eh heh.
Guardian ei ymmärtänyt tai muistanut tai välittänyt muistaa, mitä tilannetta Manu tarkoitti kuolemisella. Mutta se ei ollut hänessä eniten kysymyksiä herättävä sanavalinta.
”Ai ihan pseudoluopio. Olen yrittänyt toistella samaa itselleni. Että se onkin kaikki vitsiä. Sepä vasta skarrararrin helppoa olisikin.” Mieheen sattui taas. Hän nojasi kyynärpäillään polviinsa ja sulki silmänsä. Se on, kuulehan, teoria, jossa on kaikista eniten järkeä. Että Miekkapirumme ei missään vaiheessa lakannut olemasta meidän vaan haluaa vain kallisarvoiset miekkansa, jotka eivät sinänsä ole edes niin erikoisia. Joka tapauksessa sen paskiaisen on pakko luottaa minuun henkensä kaupalla. Voiko kukaan tehdä niin? Onko se ihan tervettä, hei? Ja miksi kyseenalaistan sen itsekin?
Jotain harvinaista tapahtui. Gee pystyi tunnistamaan Makuta Nuin äänestä epävarmuutta.
”Mitä sinä hänelle toimitit”, skakdi kysyi kivuissaan, ”ja milloin? Oikeastaan myös miksi. Oliko muita kysymyssanoja? Anti olla. Mene asiaan.” Hmm, katsotaanpas, kuului pohdiskeleva sävy. Milloin. Ennen kuin poistuin Klaanista – ei vaan ennen kuin minut poistettiin, kirottu olkoon Botar ikuisesti. Vaikka itse minä sen järjestin, tavallaan. Sain samalla vapautettua U-paran tietyistä kahleista. Ja miksi? Liittyy vahvasti siihen, mitä toimitin. No sinä saatat tietää, jos kerran Valkean Turagan kanssa puhelit, että Mäksä halusi hallita sisäistä makutaansa. Kukapa häntä paremmin auttamaan kuin minä.
Oli hetken hiljaista.
Tosi hiljaista.
Nyt, kun miettii, niin voit periaatteessa syyttää minua myös Mäksän petoksesta.
Se olisi liian helppoa, Guardian ajatteli.
”Jatka.” Jos todella haluat tietää, mitä minä hänelle lähetin, aloitan siitä, että olen jo vuosikymmeniä työstänyt erästä projektia, jonka pääasiallinen tarkoitus on litteroida eräs kokonaisuus, jota ei voi eikä ole tarkoitus ikinä muuttaa tekstiksi. Suhteellisen haastava tehtävä, mukava kirjoitusharrastus. Ja vielä paperille. Mutta en ole ihan varma, pystynkö selittämään. Voisin periaatteessa näyttää sen sinulle, mutta en tiedä, haluatko oikeasti.
Yleensä Guartsu ei juuri perustanut kyseenalaisen taistelutoverinsa poikkitieteellisistä löydöistä. Mutta tässä oli kyse jostain muusta.
Hänen kolmanneksi vanhimmasta ystävästään. Ja pedosta jonka tämä oli sisälleen vanginnut. Yuurein Makuta. Tulivuoren paholainen. Langennut miekkajumala.
Vai oliko siinä kuitenkin käynyt toisin päin?
”Kyllä minä taidan haluta.”
Hyvä on. Yritän pakata kolmiulotteisen version.
Gee ei halunnut välttämättä tietää, kuinka monessa ulottuvuudessa alkuperäinen oli ollut, muttei ehtinyt ajatella asiaa kauan, kun jokin jo kolkutti hänen tietoisuutensa rajoja. Hän jollain vaistomaisella tavalla päästi informaatiovirran sisään, ja sitten–
k͏͢U̵N͠ ̸̧͡j͜͡U̕͝M̕À̕L̸͞͝A͏͘ ͞҉p̶U͡T̕͞OA̴̧Á
̴͢k͠ ̶͝à̶͜ ̡į͡ ̛͜͢ḱ͟͞ ̵̀k i
̛l̴ ǫ̀ ͘ṕ̶̧ ̵͜p͝ ́u̴͡ u̓̑̊̕͠͡
ja l o p u l l a on nimi
H O V I M E S T A R I
SAMMION VARTIJA, IÄNIKUINEN PALVELIJA JA EDUSTAJA.
PIISPA JOKAISESSA ENKELIEN RISTIÄISISSÄ.
KAKSINAAMA
A R K K I E N K E L I
M A N N E R T E N P I R S T O J A
I T S E L O P P U
K E N E L L E K E L L O T S O I V A T ?
N͡͠E̷̷̢ ̸̢SƠ̧͝I̷̷V̴̢ĄT̵̸ H O V I M E S T A R I L L E
T̶YH̷JY͠YS̶ ON͜ ͝I͞Ä͏T̸ÖN̵
T͘YH̴JYY͝Ş ̶ÉI KUO͘ĻÈ
̀T̴Y̴H͢J͝YY͜S̡ ĘI͠ TU̕HO͢UDU
́T Y ̴H ͜J Y ̧ÝS̕ ̸V̸ O I ́T̛ ͘T A ̶A L O P͘ U͜ ̡S ͜S̨ A͞
Guardian vaihtoi kanavaa.
Niin oli ehkä tervettä tehdä silloin kun vatsan sisältö oli vielä sisältöä eikä sisustusta.
Vartija painoi Tawan tuomaa jääpussia naamaansa vasten ja katui kaikkea. Kivut palasivat samanlaisina kuin aiemmin. Skakdi oli ensi töikseen kysymässä mitä helvettiä, mutta tajusi välittömästi että kirjaimellisesti sitä.
”Mitä jos sinä vain selität tämän jutun ilman mitään hienompia visualisointeja”, karhea ääni mutisi jään takaa.
Hiljaisuus oli käsinkosketeltava.
Lopulta kuiskauksen kaltainen ajatus pyyhkäisi Guardianin mieltä: Voit pitää sitä vaikkapa makutain voimain teoriana, jos ajatus tuntuu mukavammalta käsittää. Ja mikäli Mäksä on edelleen hengissä, hän lienee omaksunut siitä mahdollisesti runsaan osan.
”Miksi hän sitä sinulta pyysi? Mihin hän sitä tarvisi?” Vai että Yuurein Makuta. Olisi pitänyt arvata.
Gee ei juuri nyt välittänyt siitä, ettei varsinaisesti ollut vapaaehtoisesti maininnut kyseistä seikkaa Manulle, vaan tämä oli ilmeisesti onkinut sen jotenkin hänen päästään. ”Vastaa kysymykseen.” Eikö se ole ilmiselvää? Se pirulainen haluaa hallita sisäisen petonsa, kuten sanoit itsekin. Vai sanoitko? Välillä on vaikeaa tulkita. No, hän haluaa hallita Yuurein Makutaa eikä tahdo sen hallitsevan häntä. Ja miten tämä toimii? Jos tietää mitä tekee, on kenties helpompi onnistua.
”Tiedätkö sinä, mitä teet?” kysyi Guardian kysymyksen, joka määritti hänen ja kieroutuneen kerubin koko ystävyyden.
Manu mietti hetken, ennen kuin vastasi: Minä en tiedä, mitä en tee.
Sininen skakdi päätti olla tarttumatta tähän, vaikka oli kaikkea muuta kuin samaa mieltä. Ensimmäistä kertaa viikkoihin joku yritti tarjota hänelle mahdollisuutta, että Ämkoossa oli vielä pelastettavaa. Jääpussi laskeutui sinisiltä kasvoilta jättäen ne kosteiksi, ja vielä kivuliaasti valoon suhtautuva punainen silmä pääsi katsomaan sekalaisia tavaroita täynnä olevalle työpöydälle.
Vielä metallisessa pinnassaan vähintään puoli kiloa metsäainesta kantavan zamor-revolverin rumpu oli ulkona ja koko ase nojasi huomattavasti puhtaamman Vartija-kiväärin piippua vasten. Niiden välissä pöydän keskellä seisoi kuusi kappaletta kiiltävän vihreitä patruunoita, joiden ruudilla täyttäminen oli vielä kesken.
Patruunoita, joiden oli tarkoitus tappaa Yuurein Makuta.
Gee ei usein sitä ajatellut, mutta entä jos Ämkoo olikin vielä jossain siellä sisällä?
Entä jos liipaisimen vetämisen jälkeen peto kuolisi, mutta hänen ystävänsä olisikin vielä hengissä?
Ajatus oli pelottava, koska se loi toivoa.
Eikä toivo turhaan ollut Annonan lippaassa muiden pahuuksien kanssa. Toivo riudutti.
”Miekoistako vain siinä on sinustakin kyse?” skakdi kysyi kysymyksen, johon hän ei tarvinnut enää vastausta.
Jos se ei luottaisi minuun, minähän voisin toimittaa sille ohjeita, kuinka räjäyttää oman päänsä, puettuna joksikin aivan muuksi, ja pam! Ei olisi enää Ämkoota! Hah!
Hetken tauko. Skakdi pudisti päätään. Ne miekat ovat ilmeisesti aika tärkeitä hänelle. En väitä tietäväni asiasta tarkemmin, mutta niissä on kieltämättä jotain tosi epäilyttävää… Mutta rehellisesti sanottuna en totta tosiaan usko, että Ämkoo pettäisi Klaanin edes niiden takia.
”Mikä syy sinulla on luottaa häneen? Ette vaikuttaneet erityisen läheisiltä. Onko tämä joku makuta-juttu?” Tämä voi kuulostaa ehkä hieman pessimistiseltä, mutta toisinaan olen vahvasti sitä mieltä, etten voi luottaa kehenkään tässä universumissa. Enkä itseeni edes eniten. Mutta luulin sinun tietävän, että minulla ja Mäksällä oli… yhteistä historiaa.
”Näin käsitin. Kävitte vähän suututtamassa Ritarikunnan rakkeja”, ’Vahtikoira’ räksytti. Toisinaan hän mietti, oliko koskaan mennyt maan alle tai jättänyt entistä elämäänsä. Mata Nuin ritarikunta, Pimeyden metsästäjät, Makutain veljeskunta. Samaa roskaa eri paketissa, hän sanoi itselleen. Mutta hetkinen. Pimeyden metsästäjät?
Samassa krapulaisessa tajunnanvirrassa skakdi muisti taas hetken olevansa koilissakaran Kummisedän tappolistan ensimmäisenä. Ainakin jos Killjoyhyn oli luottaminen. Mikäköhän pentele silläkin on ongelmana, hän kysyi itseltään eikä ollut ihan varma, kumpaan viittasi.
Riemusta ei muuten taida olla mitään uutta informaatiota? Manu kysyi, ja jälleen kerran Guardian mietti, pystyikö tämä jotenkin lukemaan hänen ajatuksensa. Nimittäin viimeisin asia, mitä hänestä kuulin, oli, että Abzumo myi hänet jollekin palkkionmetsästäjälle. Mahdollisesti Pimeyden Metsästäjille. Kävisi järkeen. Se sairas idiootti on aina kaveerannut vähän väärän porukan kanssa. Kuten vaikka minun.
”Oliko sinulla oikeasti vielä jotain asiaa?” skakdi tokaisi ärtyneenä silmäänsä hieroen. ”Osaat olla ihan kivakin tyyppi, mutta nyt ei ole todellakaan oikea hetki.”
Teeskentelen, etten loukkaantunut. Jos minulla oli vielä jotain asiaa, olen unohtanut sen.
Guardian kurtisti kulmiaan ja keskittyi hetkeksi seisomisen yrittämiseen. Ei. Ei. Se ei kannattanut. Kipupiikki pisti ensiksi hänen kantapäidensä läpi ja sitten valtasi koko kehon.
Sänky. Keho kaipasi nyt sänkyä.
”Jos se, mitä yritit näyttää minulle”, hän mähmi ja oli yökätä muistikuvalle, ”on edes Ämkoon kierossa päässä järkeenkäypää… mitä luulet että hän yrittää sillä?”
Minä en rehellisesti sanottuna ole ihan varma, mitä haluat minun sanovan. Ämkoo todennäköisesti käyttää voimiaan pahaan, kunnes saa miekkansa. Siitä eteenpäin lienee kysymys pelkästään siitä, merkitseekö Klaani hänelle mitään. Helposti torakat häntä eivät ainakaan hengiltä ota. Mutta olen elänyt käsityksessä, että Ämkoon makuta on lähinnä aivokuollut, joten tuskin se hallitsee hänen mieltään. Toki poikkeuksiakin on, kun miettii esimerkiksi Itrozia, joka piileskeli pitkään naamiossa, vaikka häntä luultiin kuolleeksi.
Admin käytti hetken ruumiittoman toverinsa mietteiden pureksintaan.
”Et kuulosta ollenkaan yhtä varmalta tästä kuin aluksi.” Ehkä teen tässä selväksi sen, että se oli minun mielipiteeni ja vakaa uskomukseni. Todellisuudessahan kaikki on todennäköisyyksiä.
”Oli miten oli, kiitos mietteistä. Voit mennä.” Koeta olla tuhoamatta liian monta aivosolua seuraavalla baarikierroksella. Minä tarvitsen aivojasi vielä, makuta hörähti ja mitä ilmeisimmin katkaisi telepaattisen yhteyden. Guardianin oli pakko miettiä, että juuri loppuneen keskustelun aikana aivan liian moni Manun lausuma asia oli kuulostanut aivan liian pahaenteiseltä.
Ja aina välillä skakdin oli pakko miettiä, minkälaiseen seuraan oli hankkiutunut.
Istuskelu jatkui pitkän hetken. Sängystä nouseminenkin oli kivusta tehty muuri, ja aina kun G yritti ylittää sen, hänen oma elimistönsä nousi barrikadeille. Jalkojen sisällä pureskelevat jättiläisrotat olivat korvautuneet tuhkakarhuilla. Hngääh.
Tarkemmin ajateltuna nämä karhut taisivat olla yhä tulessa.
Kärsimyksen myrskyn tyyntyessä Guardianin mieli jäi tanssimaan ajatuksilla, jotka Manu oli ilmaan heittänyt. Tiesikö hän vieläkään, mikä Ämkoota ajoi? Oliko Gee koskaan itse todella tuntenut toaa sen enempää kuin tämän suonissa virtaavaa makutaakaan? Ja eikö hänen kolmanneksi vanhin ystävänsä ansainnut vielä mahdollisuuden?
Eikö kuka tahansa ansainnut?
Jotain vaarallista oli heräämässä skakdin sisällä. Toivo nosti päätään kielletystä rasiastaan.
Puhuminen oli aina ollut helppoa Guardianille. Mutta se kaikki oli vain naamiota. Harhautusta. Oikeiden sanojen löytäminen oli vaikeaa. Ehkä kaikista vaikeinta.
Väsynyt katse lepäsi toa-kivestä tehdyissä patruunoissa. Skakdia ei pelottanut miekkapirun kohtaaminen – tai edes tappaminen – ollenkaan niin paljoa kuin se, että hän saattaisi joutua vielä sanomaan tälle jotain.
Gee oli puhunut Ämkoosta Tawalle, Visokille, Enkille, Makuta Nuille ja jopa itse Valkoiselle Turagalle.
Mutta se kaikki oli vääjäämättömän väistelyä ja aseistautumista sellaiseen taisteluun, johon ei voisi syöksyä valmistautuneena. Ennemmin tai myöhemmin hänen olisi puhuttava Ämkoolle itselleen. Joko liipaisimen vetämistä ennen tai sen jälkeen.
Mutta entä jos sitä ei tarvisi koskaan vetää?
Skakdi hymähti. Sehän se helppoa olisi.
Hän laski tuskaisen otsansa jälleen vasten jään helpottavaa syleilyä. Juuri nyt se oli hänen peruskallionsa ja turvapaikkansa.
