Avainsana: Tohtori Delek

  • Tulinoidan oppipojat

    Aikana ennen aikaa ennen aikaa

    Matoralainen kansa oli kerääntynyt todistamaan ihmettä.
    Ihmeen loihtisi esiin noita.

    Noita seisoi kivikirkon portailla kansan edessä. Suuren dyynimuurin lailla po-matoralainen kansa ympäröi tulinoitaa, tulinoidan oppipoikaa ja ennen kaikkea tulinoidan ihmettä.
    Portaikon juurella oli pieni järvi, jonka muoto oli levinnyt täydellisen, virheettömän pyöreäksi. Noidan suuri taikarinki oli kuin vettä, mutta mustaa kuin enkelit.
    Noidan oppipoika, koristeelliseen tulenpunaiseen kaapuun kääritty matoralainen kierteli taikaympyrää heitellen käsissään olevasta kannellisesta laatikosta pyöreään ja täydellisen mustaan järveen… jotain. Pieniä hiutaleita, lumenkaltaisia ja kevyitä… mutta aavemaisen sinihohtoisia. Matoralaisen askeleet olivat ketteriä ja joustavia, mutta ennen kaikkea tottuneita.

    Hänelle tämä ei ollut teatteria. Hän teki vain, mitä tulinoita pyysikin hänen tekevän. Hän ei kyseenalaistanut noidan tahtoa, vaan seuraisi tätä kuolemaankin… ja minne tie sen jälkeen veisikään.
    ”Valmista, neiti.”
    Noita nyökkäsi syvään hymyillen, ja oppipoika astui sivuun.

    Vaikka noita ei ollut rodultaan matoralainen, nämä osasivat silti arvostaa tämän kauneutta samalla tapaa kuin tähtitaivaan ja hirmumyrskyjen taikaa. Liskotar punaisissa kankaissa avasi suuren kirjan ja katsoi sillä olevia taikamerkkejä, mustaa kiellettyä kieltä. Matoranit vavahtivat sen edessä nähdessään sen.
    Mutta ei, noidalle ne eivät olleet taikaa. Noidalle ne olivat numeroita, kirjaimia, laskelmia. Suuri liskonainen heilautti harjaansa, laski vasemman kätensä kirjan päälle ja luki hiljaa sanoja, joita matoralaiset eivät ymmärtäneet.

    Sitten hän katsoi heitä vaaleanpunaisilla silmillään.
    ”Oletteko koskaan miettineet”, tumma ääni sanoi hiljaa, mutta sai kansan silti haukkomaan henkeään. Tulinoita ei usein puhunut – useimmiten hän antoi oppipojan puhua puolestaan.
    ”Että yritätte turhaan etsiä taikuutta siitä, mitä pelkäätte”, hän jatkoi. ”Yritätte taltuttaa tuntemattoman tekemällä siitä paholaisen! Mutta minä olen tullut kertomaan teille, että taikuus elää teissä kaikissa.”

    Hän osoitti sormellaan orvokinsinistä otsaansa. ”Ajatelkaa, mihin kaikkeen pystytte vain ajattelemalla. Omassa mielessänne olette kaikki luojia. Siellä se, mitä ei koskaan ollut, voi muuttua todeksi.”
    Tulinoita sulki kirjan, mustan, synkeän loitsukirjansa, ja siinä samassa musta järvi syttyi tuleen. Kiven kansa kavahti taaksepäin pelokkaana, kun suuri lämpö tavoitti heidän kehonsa ja naamionsa.
    ”Olen lahjoittanut teille tulen, joka palaa kuukausia”, lausui portaita alas laskeutuva noita loimun yli. ”Talvi on tulossa, ja siitä tulee pahimpanne tähän asti. Kun routa pyyhkäisee mantereen yli-”
    Hän osoitti vapaalla kädellään rinkiin, joka oli ollut mustaa mutta oli nyt tulta. ”- tuo on pelastuksenne. Tuo on toivonne ja elämänne!”

    Varovainen pelokkuus muuttui vähitellen hurraukseksi. Lopulta yksi matoralainen uskaltautui huutamaan tulinoidan nimeä. Ja kohta huusivat loputkin.

    Selecius, Selecius, kaikui po-matoralainen ylistyshuuto. Tulentuoja, noita suuri.

    Ja tanhut ja juhlat iänikuisen loimun ympärillä jatkuivat myöhäisyöhön asti. Aurinkoin annettua kuille tilaa ja taivaan punakajon vaihduttua yön sinituikkeeksi istui noita hiljaa kivikirkon portailla katsoen suurta tulta väsymättä. Oppipoika istui tämän vieressä pää syvällä hupussa. Matoralaisesta ei voinut olla varma, nukkuiko tämä.

    Vain yksi po-matoran uskaltautui lähestymään taiantaitajia.
    ”Astu lähemmäs, poika”, noita sanoi saaden po-matoranin säikähtämään. ”Ja älä pelkää.”

    ”Arvon rouva tulinoita”, ruskea Rau-kasvo haparoi sanojaan. ”Voinko… voinko puhutella?”

    ”Ystävä hyvä”, tulentuojan oppipoika sanoi, ”et puhuttele noitaa laisinkaan. Vaan adoriumia.”

    Kielten lahjan naamiota kantava kylännuori hätkähti. ”Anteeksi, adorium, anteeksi, velho”, hän sai ulos. Vortixx-nainen ei voinut olla hymyilemättä tälle.
    ”Hänkään ei ole velho”, liskotar sanoi tyynesti, ”häntä kutsutaan ’tohtoriksi’, koska hän… hoitaa muita. Parsii haavat. Auttaa. Mikä on nimesi?”

    ”K-Kezen”, matoran sanoi varoen.

    ”Ilo tavata, Kezen”, nainen sanoi lempeästi.

    ”Minunkin puolestani”, ’tohtoriksi’ kutsuttu matoran antoi äänensä soljua.

    ”Niin, niin”, po-matoran takelteli. ”Se, mitä puhuitte tänään sai minut miettimään asioita…”
    Ruskea rau-kasvoinen nuorukainen näytti epävarmalta, mutta innokkaalta. Toisesta silmästä paistoi toivo, toisesta pelko. Lopulta toivo voitti, ja hän sai äänensä kuulumaan.
    ”… otatteko lisää oppipoikia?”

    Vortixx hämmästyi, ja sitten naurahti. ”En usko, että voit auttaa minua samalla tavalla kuin rakas tohtorini Delek, sillä hän on ainutlaatuinen siinä, mitä tekee. Mutta olet selvästi rohkea, ja minulla on käyttöä rohkeudelle. Haluaisitko olla toa?”
    ”Mu-mutta-” Kezen sopersi, ”eihän se vain toimi niin, arvon… adorium?”

    Tulinoita hymyili hetken. Vastauksena hän vain laski pitkäsormisen kätensä kaapunsa kankaisiin ja toi viitastaan esiin kiven, joka hehkui eloisaa, pyhää kajoa. Kezen haukkoi henkeään ja otti askeleen lähemmäs pientä lohkaretta.

    ”Se voisi toimia”, vastasi nainen, ja aikain yli palavan nuotion hehku heijastui tämän silmistä.

    Ja silti edes tuo punainen loimu, joka paloi kylän sydämessä – kuten Tulinoidankin – ei vanginnut Kezenin katsetta paremmin kuin toa-kiven hehku. Pala maaperää ja luontoa itseään, jonka sisällä paloi voima muokata luontoa – voima tulla itse luonnoksi.

    ”A-adorium”, Kezen änkytti ottaen tahtomattaankin yhä enemmän askelia kohti toa-kiveä noidan kauniissa kädessä. ”Arvon adorium, eihän sen pitäisi olla mahdollista? Toan… toan kuuluisi antaa tämä minulle, eikö niin? Koska niin on ennalta kirjoitettu. Koska se on… no, kohtaloni?”

    Siniharjainen nainen jakoi hymyä tihkuvan, mutta ymmärtäväisen katseen hupustaan pälyilevän matoralaistohtorin kanssa.
    ”Tarel-Koron Kezen”, tulinoita Selecius sanoi lempeästi, ”jos aiot astua nuo portaat ja vastaanottaa lahjani, sinun tulee hyväksyä, kuinka vähän tiedät… ja kuinka vähän voit edes tietää.”

    ”M-minä ymmärrän sen kyllä, suuri tulinoita”, nuori kiven mies sopersi, ”se, mitä näytitte tänään… en uskonut että se saattoi edes olla mahdollista. Ja… olen pahoillani, jos uskomukseni hämärtävät katsettani. Mutta teidän täytyy tietää, että tätä päivää ennen ne olivat kaikki, mitä minulla vielä oli. Te korjasitte asian, ja haluan tietää lisää. Haluan tietää kaiken, minkä voi tietää… vaikka sitä ei paljoa lopulta olisikaan.”

    ”Rehellisyytesi hurmaa minut”, sulava liskonsuu virkkoi. ”Olet herättänyt kiinnostukseni, matoran Kezen.”

    Tulinoita nousi kiviportailta ja antoi alas laskeutuvan mahtavan punaisen kankaan sivellä niiden pintaa astellessaan Kezeniä kohti. Matoran värähti ihmetys rau-kasvoillaan – noita oli läheltä vielä suurikokoisempi kuin hän oli väkijoukosta arvellut.
    Ja hetkessä pyhän hohteen toa-kivi laskeutui Xian naisen varmoista käsistä Tarel-Koron nuorukaisen huomaan.

    ”Toa”, Kezen sanoi kiven voima kourassaan ja henkeään haukkoen. ”Toanko te siis tarvitsette? Minä… ymmärrän, adorium, mutta mihin?”

    ”En ehkä tarvitse vain toaa”, liskonainen Selecius vastasi rauhallisesti. ”Mutta tarvitsen sankarin, joka auttaa viemään loppuun työni. Rohkean ja avarakatseisen soturin ja suojelijan, joka etsii käsiini jotain pyhää.”

    Tulinoidan äänenvoimakkuus laski.

    ”Naamioista voimakkaimman. Kanohin, jonka epätoivoinen soturi pirstoi kerran kuuteen osaan ja antoi sirpaleiden kulkea maailman tuulissa kauas sisaristaan. Jotain pyhää, joka kuuluu yhteen, ja, jos olen oikeassa, haluaa yhteen.

    Voitko kuvitella, mitä siihen metalliin on taottu, Kezen? Siihen metalliin on taottu totuus – kaikki totuudet. Toistensa kanssa ristiriitaiset totuudet. Totuudet, joiden totuus perustuu valheellisuuteen.
    Ja viimeinen totuus. Todellisin. Suurin. Puhtain. Kaikkinielevin.

    Kezen, haluan että sinusta tulee toani.

    Haluan että etsit minulle nämä sirpaleet. Haluan että autat minua rakentamaan uudelleen sen, minkä Ritari rikkoi. Ja, kun aika on kypsä, saavutat kohtalosi ja luovutat voimasi eteenpäin yhdessä tällaisista kivistä.

    Ja silloin kun sirujen sininen tuli on sinut karaissut ja kävelet vierelläni turagana, en voi enää kutsua sinua oppipojakseni.”
    Näitä sanoja. Tämän kaltaisia suuria sanoja Xian Noidalta. Mahtavalta keisarinnalta, jota kullasta tehdyt sotilaat suojelivat. Ja nämä sanat sanoi suuri sininen nainen Tarel-Koron nuorelle Kezenille. Noita oli luvannut hänelle jotain, mitä hän ei voinut kuvitella kenenkään voivan luvata.

    Noita oli luvannut hänelle oman tähden yötaivaalle.
    ”Tämä… tämä on niin paljon, oi ylistetty, oi adorium… en tiedä, mitä sanoa.”

    ”Siihen en usko, Kezen”, adorium Selecius vastasi. ”Sinä tiedät tismalleen, mitä sanoa. Kyllä vai ei?”

    ”… onko minulla lopulta vaihtoehtoja, suuri noita?” kysyi pieni olento suuressa ja pelottavassa maailmassa, messinkinen ratas kosmisessa koneistossa.

    Liskotar hymyili ja nosti vaaleanpunaisten silmiensä katseen yötaivaalle seuraamaan siellä kiiluvaa valtavaa punasiirtymää, joka kulki vääjäämätöntä reittiään tähtikuvioista jokaisen läpi. Ja vaikka tähdet kuolivat pois toiensa mukana tai hajosivat uusien ryppäiksi, ei kohtalon punainen ratsu hidastanut vääjäämätöntä matkaansa.

    Vaan kykenikö se siihen itsekään?

    ”En tiedä”, tulinoita sanoi matoralaisille ja yölle itselleen, ”Otammeko yhdessä selvää?”


    Kirjojen keskellä

    Siinä se nyt oli.

    Kirja pöytää vasten, sen selkämys täydellisen suorassa linjassa puunsyitä pitkin.

    Vaehranin jämerä toakäsi pyyhki pölyt kannen mukaunnahkan päältä. GV oli noussut tuolilleen seisomaan ja tuijotti kirjaa kuin menneisyyden haamua, manan mailta palannutta. Jumalan nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa oli tuotu takaisin turvapaikkaansa Bioarkistoihin.

    ”Siinä se nyt sitten on”, hyönteisherra sanoi. ”Palapelin puuttuva pala.”

    ”Ehkä ei mitään niin dramaattista”, tulen toa sanoi hieroen suuren Hunansa leukaperiä. ”Mutta ehkä edes soihtu, jolla uskaltaudumme vähän syvemmälle tähän luolaan.”

    Gahlok Va kohautti olkapäitään avaten Jumalan nyrkin etukannen. ”Noh… Tulinoidan luolaan? Jumalten kammioon? Kuulostaa kyllä edelleen aika dramaattiselta.”

    Vaehran hymyili pientä hymyä. ”No, ehkä. Mutta voitko syyttää minua? Tämä tutkimus on muuttunut jokaisella uudella tiedonjyvällä yhä jännittävämmäksi. Kuvittele, kuinka vähän materiaalia meilläkin oli tästä aiheesta… ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea hyllyistämme löytyy, se on käsittämättömän kummallista!”

    Se GV:n oli pakko myöntää, vaikka hän ei sitä usein ajatellutkaan. Siinä missä Bio-Klaani suojasi muureillaan satojakin pakolaisia, karkureita ja kansojensa viimeisiä, oli Bioarkistoista tullut vaivihkaa pakolaisten ja etsintäkuulutettujen salatun tiedon turvapaikka. Vapaan sanan viimeisiä linnakkeita. Minkälaisia arkistoijia he olisivatkaan, jos he valikoisivat historiasta itseään miellyttävimmät osiot?
    Sininen kirjatoukka katsoi toveriaan jopa hieman maireana. ”No, myönnän… ja olethan sinä jonkinlainen tulivelho itsekin.”

    Vaehran hymähti. Hän oli jo muistuttamassa, ettei ollut sen enempää velho kuin kukaan muukaan tulen toa. Hän ei vain kanavoinut tulta, valoa ja lämpöä palavan miekan tai tulinuolien kautta. Vaehranin tulitaikuus ilmensi itsensä kirjoilla – sanoilla ja merkeillä. Yhdellä pergamenttiin raapustetulla ja ääneen lausutulla sanalla hän saisi sytytettyä vahakynttilän pöydällä. Toisella hän tukahduttaisi sen liekin.

    Vaan silloin Vaehran muisti, että GV:lle jokainen tulen toa oli yhtä lailla velho kuin hänkin. Taikuus oli niin helppoa unohtaa silloin, kun sitä eli ja hengitti. Mutta se oli aina läsnä.

    ”Heh… ehkä niin”, hän vastasi. ”Tarkoitatko, että kokisin jonkinlaista samaistumista Seleciusin tarinaan?”

    ”No, ehkä?” hyönteinen sanoi naputtaen sormillaan pöydän pintaa, ”en tiedä. Henkilöstä ja järjestöstä joita tutkimme on ollut vähän… ristiriitaista tietoa.”

    Vaehran hymähti. ”Niinpä. Sadut puhuvat tulinoidasta joka teki kaiken vain suojellakseen tiedon tulta. Xian historia ei puhu mitään. Suga puhui ystävästään, joka… oli järjestön kokeellinen sotilas?”

    ”Kyllä”, GV sanoi selaillen kirjaa läpi myrskytuulen lailla. Kultainen armeija, Selecius-joukot. Keinotekoiset toat identtisine naamioineen. ”Arvon adorium riisti ehkä viattomien tahdon luodakseen itselleen armeijan. Haluammeko varmasti samaistua häneen?”

    ”Vai riistikö?” Vaehran mumisi. ”Entä jos hekin olivat vapaaehtoisia?”

    GV ei ollut edes harkinnut tätä vaihtoehtoa, ja sen aiheuttama hämmennys näkyi hänen kasvoiltaan.
    ”Niin… ehkä.”

    ”Vaikka olemme molemmat hyvin lukeneita ja oppineita, GV, pelkään pahoin että emme ole itsekään aivan immuuneja stereotypioille. Nyky-Xia on tulkinnut Seleciusin tarinaa miten se on itse vain halunnutkin. Mutta jos nämä asiat ovat niin vanhoja kuin luulemme – uskomattoman vanhoja – ne pitää laittaa historialliseen kontekstiinsa.”

    Hyönteiskita huokaisi. ”Jota ei ole.”

    ”Ei ehkä ilmiselvässä paikassa…” Vaehran hymyili ja nosti selvemmin esiin muinaista satukirjaa vasemmassa kädessään, ”… mutta siksi etsimmekin rivien välistä.”

    ”No, onko siitä ollut jotain apua? Mitä tuo kirja edes kertoo Tulinoidan tarinasta?” GV:n ääni oli varovainen. Hän ei ehkä löytänyt itsestään tarpeeksi uskoa, mutta ei halunnut pilata arkistojen toan aitoa intoa.

    ”Olen ainakin… löytänyt lisää aukkoja täytettäväksi”, Vaehran sanoi ja käänsi esiin Tulinoidan kauniisti kuvitetun sadun. Käsinkirjoitettujen ympyräkirjainmerkkien yläpuolella oli kuva pitkäharjaisesta liskonkasvoisesta naisesta, joka laskeutui alas kalliota outoon valoon kourassaan avain, ja nousi sieltä ylös kädessään tulenliekki.

    ”Seeeeelvä”, GV tokaisi. ”Mitäs palikoita ajattelit näihin aukkoihin tunkea?”

    ”Vortixx laskeutuu jumalten luolaan, palaa sieltä noitana. Olen… miettinyt, että Nimda, tai ainakin yksi sen siruista saattaa olla tulkittu tässä sadussa avaimena.”

    ”… tai sitten tulena joka sieltä tuotiin?” GV:n ei tarvinnut esittää kiinnostunutta, vaikka hän ei osannut Vaehranin sanoihin uskoakaan.

    ”Sekin on kyllä mahdollista. Mutta se jättää meille aivan toisen kysymyksen…”
    Vaehran käänsi yhden sivun taaksepäin ja paljasti kuvan, joka oli vanhanaikaisuudestaan ja karusta ilmeestään huolimatta tietyssä yksinkertaisuudessan puistattava. Vortixx-nainen polvistui pimeyden edessä, ja pimeydestä muodostunut käsi ojensi hänelle avaimen.

    ”… mistä ihmeestä hän avaimensa sai? Tämä osa satua on puhuttanut xialaisia mytologiantutkijoita ilmeisesti jo aika pitkään.” Sitten hän laski sormensa yhden lauseen alle ja alkoi toistaa. ”Musta hahmo muodoton antoi etsijälle tehtävän: ”

    ”Ota vastaan avain, lapsi. Laskeudu kammioon Isien ja Äitien. Sieltä olet tulesi löytävä.”

    Vaehran nosti katseensa kirjasta ja sulki sen.

    GV:n suu loksahti auki.

    ”… musta hahmo muodoton… Syvä Nauru? ’Avde’? Hän joka käski petturia viemään kirjojamme?”

    ”Ehkä. Ehkei. En tiedä hänestä tarpeeksi sanoakseni mitään… mutta olen etsinyt pitkään linkkiä tämän tuntemattoman vihollisen ja adorium Seleciusin välillä. Visokki voisi tietää… mutta en ole vielä viitsinyt esittää hänelle kysymystä jota en aivan osaa kysyä. Ja tiedän ehkä, että meillä ei ole mitään todisteita siitä, että Selecius edes olisi tämä tulinoita. Mutta minusta tässä on jotain, ja haluan ehdottomasti kuulla sinunkin mielipiteesi.”

    ”Rehellisenkö?” GV sanoi pieni varovainen virne kasvoillaan.

    ”Ehdottoman.”

    Tuolillaan seisova GV nosti molemmat kätensä ilmaan dramaattisesti. ”Sinä olet ehkä sulattanut pääsi vahingossa jollain tuliloitsulla. Eikä minulla ole viikkoihin ollut aavistustakaan, mitä sinä kaivelet, tai mitä… viivoja piirrät asiasta toiseen. Mutta meitä kahta ei ole selvästi koskaan ohjelmoitu ihan samalla tavalla.”

    Jo se, että GV puhui ”ohjelmoinnista” sai Vaehranin hunalle hymyä. Hän ei ollut valinnut sinistä hyönteiskasvoa kakkosmiehekseen sen takia, että tämä olisi hänen kanssaan samaa mieltä.
    ”Ei. Ei ole. Tiedän että teen melkoisia harppauksia ajattelussa… mutta jokin tässä polussa tuntuu vain oikealta.”

    ”Jatka sinä sitten sitä”, Gahlok Va töksäytti laskeutuen taas istumaan ja veti kaksin käsin Jumalan nyrkin luokseen. ”Minä yritän parhaani mukaan hakea tuolle tästä opuksesta jotain järkiperusteita. Tästä ja niistä kymmenestä muusta, joista ei kyllä ole ollut tähänkään asti apua.”

    ”Kuulostaa siltä, että… saatat jopa uskoa siihen mitä sulaneella päälläni horisin”, Vaehran hymähti.

    ”Rehellisesti sanottuna en vieläkään”, GV sanoi, ”mutta kellot… tikittävät ja tuo on kaikki, mikä meillä on. Keskity sinä tulinoitaasi ja kaivelemaan menneisyyttä. Minä ajattelin keskittyä tiukasti nykyhetkeen. Ehkäpä haarukoimme sen totuuden vihdoin esiin sitä mukaa kun sinä myönnät olevasi väärässä ja lähestyt nykypäivää ja minä myönnän olevani väärässä ja lähestyn menneisyyttä.”

    Rusettikaulaisen pikkumiehen vakavan jupiseva sävy nauratti Vaehrania.

    ”Hyvä idea”, hän sanoi ja nousi tuoliltaan. ”Katsotaan, kumpi meistä on vähemmän väärässä.”

    ”Juuri oikea asenne, tuplasalama.”

    Ja palapeli alkoi ehkä kasautua vihdoin.
    Vaikka he eivät sitä itse tienneetkään..

    Se, mikä oli ollut musta ja hahmoton – se millä oli avaimet kaikkiin lukkoihin – alkoi saada vähitellen muotoa.

    https://www.youtube.com/watch?v=5kyvbBsH1Ww

    Nuori punainen arkistoija kaivautui menneisyyteen.
    Toan kädet levittivät menneiden kuukausien mietteet ja aatokset pöydälle. Yhdessä nuo sadunpätkät ja aukot tiedossa ehkä muodostaisivat kuvan Tulinoidasta. Sitä hän ei voinut tietää, mutta hänen täytyi saada uskoa.

    Iätön sininen arkistoija kaivautui nykyisyyteen.
    Tämän kädet selasivat läpi historiallisen niteen ja yrittivät kalastaa historian myrskyisistä meristä selityksen nykyisyydelle. Samat nimet toistuivat uudelleen ja uudelleen. Samat nimet olivat muovanneet historiaa. Toiset tahtomattaan. Toiset tarkoituksella.
    ’Kelbuuno-Malcirem’.
    ’Noidan tyttäret’.
    ’Novaratas’.
    ’Voitto Korporaatio’.
    Pienokaisia, jotka olivat astelleet korkeuksiin nousemalla jättiläisen olkapäille. Yhdessä nykyisyyden rippeet ehkä todistaisivat, että adorium Selecius oli ollutkin olemassa.
    Ja ehkä oli myös Xian tulinoita. Sitä hän ei voinut uskoa, mutta hänen täytyi saada tietää.

    Aivan toinen punainen mies – liekkejä viljelevä kuoleman kone, jonka kohtalo ei antanut olla enempää – liisi meren yllä määränpäänään Tulinoidan vanha kotimaa.

    Sininen ja hopeinen mies – sininen kuin aavikon yö ja hopeinen kuin sen dyynit – täytti kuutta toa-kivestä taottua luotia ruudilla, joka sekin kantoi Tulinoidan vanhaa nimeä.

    Saman linnoituksen muureissa sininen ja valkoinen ritari kuunteli vain omatuntonsa ääntä, jonka oli antanut rappion enkelin hetkeksi hukuttaa alleen. Mutta ei antaisi enää ikinä.
    Nyt taistelun kovettama toa odotti uudessa kodissaan viestiä vanhalta ystävältä, joka saattoi olla viimeinen Seleciusin lapsi, äitinsä mukaan nimetty. Viimeinen kultaisen armeijan sotilas.
    Ystävältään toa halusi vastauksia.

    Punainen ja musta petonainen kuunteli rappion enkeliä, jonka oli kutsunut mieleensä, eikä edes kauan sen jälkeen kun oli karkoittanut petollisen shakkimestarin sieltä.
    Ja enkelinsä kanssa visorak mietti Punaista Miestä. Nukkeherraa, joka teki kaikkensa poistaakseen menneen ja sammuttaakseen tiedon tulen. Häntä, joka vei kirjat – ja muistotkin mukanaan.
    Enkeliltään visorak halusi vastauksia.

    Ja Xian etelärannikolla kahden auringon kauniiseen aamuun heräsi Tulinoidan jalanjälkien kulkija, tämän perillinen.

    Tohtoriksikin häntä kutsuttiin.

  • Satuhetki

    Moderaattorien taukohuone

    Kahvipannu porisi. Kaksi pitkää hahmoa ryysti vuorotellen kupposiaan. Paperi kahisi, kun skakdi käänteli sylissään olevan lehtisen sivuja. Aina välillä Bladiksen kasvoille nousi tämän naamaa leveämpi virne. ”Ha ha! Miten tuolla edes ammutaan?”
    Vaikka parin vuosikymmenen takainen Xian tehtaiden asekuvasto oli jo kärsinyt ja sen värit auringon syömiä, skakdille siitä oli loputtomasti iloa.
    Paaco seisoi pöydän toisella puolella rummuttaen sormiaan ikkunalautaa vasten ja nyökkäillen tahdissa. Kultavihreä toa tuijotti lasin läpi hämmentyneenä.
    ”Hei. Kuule.”
    ”Hmh”, Bladis mumisi nostaen katseensa lehtisestä kollegaansa.
    ”Mitä ihmettä tuolla satamassa tapahtuu.”
    ”Aha?”
    ”Ovatko nuo- ovatko nuo pingviinejä?”
    ”Se on meidän ongelmamme vasta kun ne syövät jonkun!” Bladis murahti. ”Nauti nyt tauostasi kun vielä voit.” Paacon oli myönnettävä – pingviinit eivät olleet syöneet ketään. Se ei välttämättä johtunut yrityksen puutteesta. Muusikko-toa kohautti olkapäitään ja kääntyi poispäin ikkunasta.
    ”Oho. Taukoa jäljellä minuutti.”
    ”No katsos, skarrararr”, pyörätuolikorsto sanoi kääntyen kohti kellotaulua. ”Kyllä se menee aina niin nopeasti.”
    He nauliutuivat katsomaan koneiston tanssia yhdessä pitkään. Viisareista pienin tikitti tiukan tasaisesti lähestyen kohti matkansa päätä. Kun se lopulta kosketti kullattua isoveljeään, siirtyi nuolista isompi voimakkaasti naksahtaen askeleen eteen.

    Tauko oli ohi.
    ”Tauko ohi”, Paaco totesi.
    ”Ohi on”, Bladis myönsi kääntyen toveriansa kohti.
    ”Eipä ole enää taukoa.”
    ”Tosi on. Aika ryhtyä rehkimään.”
    ”Jep. Hiki otsalle.”
    Ainoat kaksi paikallaolevaa moderaattoria tuijottivat kupposiaan. Ja sitten Samen työpistettä. Ja sitten ilmoitustaululla olevaa kymmenien valokuvien ja muistilappusten hirmumyrskyä. Ja sitten taas toisiaan.

    ”Tosin ensin tuo pannullinen muuten juodaan loppuun”, Bladis sanoi päättäväisenä.
    ”Jees”, Paaco virnuili. ”Miksiköhän Same päätti ottaa Maketuksen sinne reissuun mukaan, muuten?”
    Bladis naputti jalkojaan muhkeilla kasvoillaan ilme, joka viesti lähinnä ”mitäpä lottoat”.
    ”No joo, mutta eikö joku vähän veteraanimpi Toa olisi hoitanut homman?”
    ”Ai kuten sinä?” skakdi kysyi silmät puoliummessa.

    Molemmat räjähtivät nauruun yhtäaikaisesti. Paaco käkätti kovempaa.
    ”Ei, mutta oikeasti”, Paaco vakavoitui hieroen silmiään. ”Miksei vaikka Taguna? Siinä vasta asiallinen jätkä.”
    ”Minä en pelaa enää ikinä sitä vastaan ainuttakaan srekaja-peliä”, Bladis mutisi kahvikuppinsa takaa, ja Paacokin näytti muistavan olevansa plasman toalle pahasti velkaa. Kuka tahansa, joka oli pelannut Tagunaa vastaan oli tälle pahasti velkaa.
    ”Ja en minä haimiehen aivoituksista koskaan ole hirveän varma ollut”, Bladis jatkoi. ”Mutta kai se haluaa opettaa liskopojulle jotain. Tai ehkä tämä on Maken vihoviimeinen tulikoe? Ota vanhasta otsanauhankannattimesta nyt välillä selvää.”

    ”Joo”, Paaco myönsi. ”Mitenköhän se muuten suhtautuu siihen, että meillä on nyt näemmä torakka jäsenenä.”
    Bladiksen kasvoilla oli taas se ilme, ja se ilme oli ”mitäpä bingoat”.
    ”… no joo. Mutta jos Tawa ja Visokki siihen luottavat, niin sitten kai mekin?”
    ”Joo joo”, Bladis sanoi kyllästyneenä. ”Ja jos ne ovat väärässä sen suhteen, heitän koko ötökän kiertoradalle. Mutta skarrararrit siitä! Katso mitä täältä löytyy!”

    Bladis käänsi kuvastoa kysyvää kollegaansa kohti. Aivan aukeaman keskellä oli valtava mattamusta merimiina kuin suurena synkeänä tähtenä kylvämässä kuolemaa koko maailmaan.
    ”Eivätkö nuo ole ihan tajuttoman vaarallisia?”
    ”Totta karzahnissa!” Bladis hihkui innokkaana. ”Ja kuuntelepa mistä se johtuu!” Skakdin puhe muuttui innokkaasta vaahtoamisesta suorastaan virkamiesmäiseksi myyntipuheeksi tämän siteeratessa kuvaston kellastuneita sivuja..

    ”Yleisemmin vain xialaisina merimiinoina tunnettu hittituote ’K.R.A.B.L.A.M. 666k’, tai sotilasslangissa ’MATA NUI MEITÄ AUTTAKOON’ on palannut myyntiin! Viimeisen tehtaan tuhosta huolimatta meillä on vielä huomattavia määriä näitä modernin sodankäynnin todellisia ruhtinaita, jotka tappavat maalla, merellä, ilmassa ja kaikilla niiden välisillä alueilla!” Bladis nauroi. ”Joo, huomattu on!”
    Jos Paaco olisi halunnut luennon miinojen toiminnasta, hän olisi varmasti saanut sen kysymällä Bladikselta.

    Hän sai sen joka tapauksessa.
    ”Tiedätkö, miten nuo toimivat?”
    ”Öö. En?”
    ”No tiedäthän zamorit?” Bladis havainnollisti käsillään. ”Pikku kuulia tai luoteja tai vähän isompia kuulia, joiden sisälle saa paljon niitä isompia juttuja. No siitä se kai lähti. Jossain vaiheessa kuningaskuntien sotia joku neropatti Xialla keksi, että hei! Miinakenttä joka ei pidä ääntä kun viholliset räjähtävät siihen on muuten aika kätevä. Eivätpähän tiedä välttää sitä ensi kerralla! Niin ne sitten asettivat jonkun skarrararrin supistussäteen partioimaan koko aluetta ja supistamaan räjähdykset välittömästi jonkin sortin proto-zamorin sisälle.”

    Paacon leuat loksahtivat auki. ”Vau.”
    ”No eikö! Mutta kunnon vortixx tietää kyllä, että mitään ei saa heittää hukkaan. Kaikella voi tehdä rahaa. No nehän keksivätkin, että miinoja voi myydä uudelleen tuntuvalla alennuksella, jos niiden räjähdys on kesken!”
    ”Tuota. Mihin tämä on menossa.”
    ”No sehän se vasta keksintö oli!” Bladis nauroi. ”Jokaisen niistä ’zamoreista’ sisällä on sekunnin puolikkaaseen jäädytettynä joku piruparka Kuningaskuntien kärhämistä ja se keskeneräinen räjähdys, joka sen tappoi. Sitten ne valoivat aika lailla tuhat kappaletta sellaisia jäädytettyjä posauksia mustan merimiinakuoren sisälle.”
    ”…”
    ”Aina kun sellainen pamahtaa jossain päin maailmaa, ja ne muuten räjähtävät aika kovaa!” Bladis jatkoi huomioimatta Paacon ilmettä, joka oli lähinnä sitä mieltä että hyi saakeli, ”sieltä sataa aika lailla tuhat kappaletta tuhansia vuosia vanhojen sotien sotilaita tuhansina pikku osina ympäri taistelukenttää.”

    ”Jaa.”
    Bladis hörähti. ”Haha! Vortixxit!”

    Paaco nyökkäili typertyneenä. Bladis otti tämän lupana jatkaa. ”Tuotanto taisi loppua siinä vaiheessa kun niitä rakentanut tehdas räjähti. Se supistuskenttä miinojen sisällä on oikeastaan kai aika kökkö. Niihin mahtuu nykyajan zamoreja isompia juttuja, mutta ne luovuttavat sisältönsä aika pienestäkin tönäyksestä. Ja sitten muuten jytisee! Siinä kohtaa, missä niiden tehdas oli ennen, on nykyään vain kuoppa meressä.”

    ”Öö, Bladis.”
    ”Kirjaimellisesti kuoppa meressä! Siellä räjähti niin kovaa, että vesi ei ole vieläkään ehtinyt valua reunoilta täyttämään aukkoa!”
    Paaco ei kysynyt, miten se edes toimi. ”Bladis.”
    ”Mutta sitten yhdessä vaiheessa ne älykääpiöt tajusivat, että periaatteessa yhden miinakuoren sisälle saa supistettua myös tuhat xialaista merimiinaa-”
    ”Bladis”, Paaco sanoi epävarmana tuijottaen kuvastopinoa, josta skakdi etsi jo seuraavaa taukonsa viihdykettä. ”Eikö tuolla ole jotain rennompaa luettavaa.”

    Bladis näytti pettyneeltä. ”No, onhan minulla täällä näitä tyttökalenterejakin.” Tämä nosti vihreän Toan Mahikille vihdoin hymynkaaren. ”Oijoi. Näytä!”
    Skakdi liu’utti ohuen läpyskän pöydän toiselle puolelle ja Paaco nappasi sen kuin petolintu kivirotan.
    ”Työpeikon Unelma?” Paaco sanoi kummastuneena kääntäen sivua, ”mikä kalenteri se tämä onHYISAAKELI.”

    Skakdi nauroi niin että tämän koko hammasrivistö näkyi.


    Bio-Klaanin postitoimisto

    Posti. Posti oli ainoita asia, jolla oli vielä toivoa läpäistä merisaarto.

    ”Pahoittelen, päästäisittekö”, sininen pätkä mutisi kulmahampaidensa välistä. ”Kiireinen lähetys. Tietä, kiitos. Anteeksi, anteeksi…”
    Väenpaljouteen halkesi polku ja klaanikansaa väistyi tieltä kuin joku keskellä olisi aktivoinut ylitehoisen Kanohi Crastin. Nahkareppua kantava GV eteni väkijoukon läpi ja jonojen ohi administon punasinetillä leimattu kirjekuori hyönteiskäsissään. Punaista ussalia vilkaistuaan klaanilaiset väistyivät auliisti tieltä pois.

    Posti. Posti oli viimeinen asia, jolla raakalaisten saartama kansa sinkosi avunhuutonsa merelle odottamaan. Odottamaan, että joku sen näkisi.

    Ja ehkä, jos Mata Nui soi, siihen vastaisi.

    Vapaus. Järki. Oikeus. Kohteliaisuus. Mielenylennys. Täydellisyys.

    Posti.

    Töppöjaloillaan etenevä kirjastoherra asteli aivan vastaanoton äärelle ja loikkasi matoraneille ja matoranin kokoisille väsättyjä pikkuportaita ylös, kunnes näki vastaanoton takana häärivän…
    ”Voiiiii heiiii! Kukas se sinä olitkaan? Etkö sinä työskennellyt Arkistoissa, joo kyllä sinä taisit työskennellä! Sinä ja se komea toa autoitte minua silloin löytämään sen askartelukirjan!”
    ”Öh, kyllä”, GV keskeytti kaikella maailman pirteydellä häntä ampuvan ga-matoranin. ”Minulla olisi tässä tällainen adminien sinetillä varustettu-”
    ”Voi kun siellä olisi taas hauska käydä!” Dinem hihkaisi silmät tuikkien. ”Minä lainasin sieltä taas niin paljon kirjoja että en ole ehtinyt alkuunkaan, öö, heh, missään! Aina kun meinaan aloittaa yhden, tajuan että sitä toista olisi tosi kiva lukea, ja sitä onkin! Niitä kaikkia on, ja joskus luen niitä yhtäaikaa, tai vuorotellen! Yksi sivu toisesta, yksi toisesta! Luen niitä aika usein ääneen gukolleni Gilille, ja luin Napollekin kun sain hoitaa sitä tässä aika pitkään, mutta nyt sen isäntä on palannut ja -”

    Klaanilaiset olivat kyllä oppineet, milloin oli ga-matoranin työvuoro.
    Jonot Bio-Klaanin postissa eivät olleet koskaan pidempiä kuin silloin kun sinivihreä pikkuneiti hoiti vastaanoton.

    ”… ja voi kun minulla olisi aikaa lukea enemmän, mutta kun on niin paljon töitä! Mutta eihän se oikeastaan haittaa, koska tämä on töistä kivointa! En ole koskaan ollut tätä kivemmassa paikassa! Täällä näkee paljon erilaisia tyyppejä ja pääsee puhumaan vaikka minkälaisten hauskojen otusten kanssa, kuten vaikka sinun! Mikä sinä olet, muuten? Oletko sinä eräänlainen-”

    Osittain se johtui siitä, että Dinemin kanssa asiointi ei voinut olla tuomatta hymyä huuleen.

    ”… tai mitäpä se minulle kuuluu, hehe! Anteeksi jos tunkeilen, mutta on minun pakko olla utelias! Ei sinun kaltaisiasi ötököitä joka päivä näe, ja onhan se aika sääli! Oho hei! Onpa hieno reppu! Minulla on vähän samanlainen, mutta ei oikeastaan ollenkaan-”

    Ja osittain siitä, että Dinemin kanssa asiointi ei ollut varsinaisesti nopeaa.

    ”… niin sinä halusit tämän lähetettävän heti? Ykkösluokassa?” hyperaktiivinen tyttö lopulta hihkaisi. ”Käy oikein hyvin!”
    ”Kiitos kovasti”, GV köhäisi nyrkkiinsä. ”Tiedätkö, ne sinun myöhässä olevat kirjasi…”
    ”Ai, onko minulla myöhässä olevia? No minähän soitan tässä sitten heti Jindalle, hänellä on avaimet kotiini ja hän lähtee tuomaan niitä tänne sinulle vaikka heti-”
    GV ehti hetken visioida itsensä rusentuneena Dinemin kirjapinon alle.
    ”En minä oikeastaan sitä tarkoita”, hän sanoi äkkiä, ”Päädyimme Vaehranin kanssa tulokseen, että voit vaikka pitää ne. Olet tehnyt niin hyvää työtä, että halusimme-”

    Kaikkien maailman tähtien tuike siirtyi yötaivaalta ilmeisesti lopullisesti Dinemin silmiin. Tosin eihän GV sitä nähnyt, sillä ga-matoran oli loikannut pöydän yli ja puristanut hänet tuhannen tuhkakarhun halaukseen.
    Kiiiiitoooooos! Olet paras, Kirjatoukka! Paras paras paras paras paras!
    Arkistonhoitaja ei saanut henkeä, joten hän päätyi lähinnä taputtamaan postineitiä selkään.

    Dinemin otteesta irrottuaan GV poistui postista kiittäen kohteliaasti tieltä väistyviä klaanilaisia. Edetessään jonojen ohi tervehti häntä tuttu sininen Huna. Arkistoherra ja Suga nyökkäsivät toisilleen syvästi. GV:llä ei ollut aikaa jäädä juttelemaan syvällisemmin.
    Hän ehti kuitenkin nähdä jään toan käsissä kirjeen, jossa oli tieto vain lähettäjästä. Ei nimeä, jolle se lähtisi. Ei osoitetta, ei mitään.

    Sen paikalla oli vain pieni kultaisen Haun muotoinen sinetti.


    Lyhyenlännän kirjatoukan pienet askeleet johtivat tämän lopulta portaita alas Arkistojen kellariin. Siellä tunnelmallisessa kynttilänvalossa hyllyrivistöjen välissä oli nojatuoli, jolla Vaehran istui kirja käsissään siemaillen vesipulloa.
    ”Terve taas.”
    ”Hei vain”, toa sanoi nostaen katseensa opuksesta. Vanhasta opuksesta, jonka nahkaiset kannet olivat ajan haukkaamia. ”Sinullahan kuluikin hetki. Missä, tuota, satuit käymään?”
    ”Postissa vain. Valitsin vain näemmä vähän väärän ajan asioida”, rusettiaan kohentava menninkäinen haukotteli.
    Vaehran käänsi varoen yhtä kellanruskeaa sivua kirjassaan. Näytti siltä että vähänkin varomattomampi liike olisi hajottanut koko sivun tomuksi. ”Vai niin. Hakemassa vai lähettämässä?”
    ”Lähettämässä. Laitoin BS01:n väelle pitkästä aikaa kirjettä.”

    Vaehran näytti yllättyneeltä. ”Kas. Vieläkö sinulta sujuu xia?”
    GV nyökkäsi ylpeänä.
    ”No hienoa… mutta miksi ihmeessä heille?”
    Hymy hyytyi. ”Ai miksikö? Meidän oma materiaalimme vain loppuu!” pieni miekkonen sanoi lyyhistyen omalle tuolilleen. ”En vain keksi keneltä muultakaan kysyä. Olemme kalunneet kohta koko rakennuksen joka sivun läpi, emmekä ole yhtään lähempänä minkään sortin tietoa Seleciusista saati sitten Nimdasta. Ei meillä ole edes mitään millä avata niiden harvojen asiakirjojen salakieltä. Ja jos nyt rehellisesti sanotaan, minä en usko että Killjoyn mökin raunioilla on enää mitään löydettävää…”
    Vaehran nosti naamionsa visiirin, sulki nahkakantisen muinaisopuksensa hitaasti edessään ja laski kirjan pöydälle. Yhtäkkiä hänen sininen ystävänsä näytti huomattavasti alakuloisemmalta.
    ”Mitä nyt?” kysyi arkistonjohtaja empaattisena. ”Onko jokin hätänä?”
    ”Äh, ei… Killjoysta tuli mieleen taas Creedy. Tomera pikku kaveri.”
    Vaehran nyökkäsi surumielinen hymy kasvoillaan. Hän ei voinut olla hymähtämättä sille, että GV kutsui jotakuta muuta ’pikku kaveriksi’.
    ”En väitä tutustuneeni häneen, mutta… olihan se kauhean surullista”, toa sanoi vaitonaisesti.
    ”Niin oli. Minun piti käväistä vielä jättämässä kukkia hänen haudalleen. Siksi kesti vielä pidempäänkin.”

    ”Ymmärrän kyllä. Creedy, Creedy… muistathan, kuinka hän yritti kaivaa totuutta esiin vaikka se tuntuikin pelottavalta tai epätoivoiselta?” punahopeinen toa kysyi katse kynttilänliekissä. ”Meillä kaikilla olisi paljon opittavaa siltä pieneltä mekaanikolta.”
    ”Niin”, Gahlok Va melkein kuiskasi. ”Kuten se, milloin ehkä kannattaa lopettaa vanhojen kaivelu.”
    Vaehran ei viitsinyt sanoa siihen mitään, vaikka selvästi olisi halunnut.

    ”Mutta niin. Vielä se, että vaikka Kaya-Wahin kirja olisi koossa, mitä ihmettä me toisaalta voimme siitä löytää?” tokaisi arkistonjohtajista pienempi vielä.”Olkoonkin, että kirjailija on käyttänyt Valheen verhoa lähteenä. Entä jos se on muuten ihan yhtä tyhjän kanssa?”

    ”Ei, kyse ei suinkaan ole vain siitä kirjasta. Mutta olen kehitellyt teoriaa, jonka uusi lähteemme saattaa parhaimmillaan varmistaa”, Vaehran laski nahkakantisen muinaismuiston käsistään pöydälle. ”Tämä on oikeastaan aika uskalias arvaus, mutta entä jos meillä onkin jo kaikki, mitä tarvitsemme?”
    Hyönteispäinen matoran kyräili toan pöydälle jättämää nahkaista järkälettä. ”Vee-teeeee…” sanoi tämä hampaidensa välistä. ”Minä arvostan kyllä sitä, että ideasi ovat lennokkaita, mutta… sinä luet tuota. Tuo on… satukirja.”

    Tummanruskean nahkan keskellä ei ollut kirjaimen kirjainta. Ainoastaan kulunut piirroskuva suuresta taikurista, jonka hehkuva käsi piteli kristallipalloa.
    ”Niin oli Syvä Naurukin ja silti petturimme varasti sen”, Vaehran antoi sanojensa vapautua kuin salaisesta holvista.
    ”Olen pahoillani, mutta en vain… näe yhteyttä?” GV haparoi. ”Adorium Selecius, tohtori Delek ja turaga Kezen tutkivat Nimdan sirua joskus Xian vanhoihin hyviin aikoihin, en tiedä, joskus tosi kauan sitten? Selecius-säätiön nimellä myytiin kaikkea tankintorjuntapyssyistä Ussal-purkkikeittoon ennen kuin koko sirkus katosi maan alle. Mihin sinä saat tuohon satuolentoja?”

    Tulen toa, ”tuplasalama”-Vaehran laski kämmenensä suuren nahkaisen satukirjan päälle kuin tunnustellakseen sitä.
    ”Katsoin eilen uudestaan sen videon, jonka Tawalta saimme. Sen turaga Kezenin nauhoitteen, josta kaikki alkoi. Ja minua häiritsi jokin todella paljon.”
    ”Mikä niin?”
    ”Aika. Ajanlasku.”

    Kaappikello kirjahyllyjen synkeässä välissä raksutti hitaasti mutta varmasti. Heiluri liikkui tasaisesti kuin metronomi, kun koneistot puukuoren sisällä pyörittivät koko mekanismia kymmenine rattaineen.
    ”Suurten olentojen kuudes vuosi”, GV lausui lainaten. ”En kyllä ole ikinä kuullut sellaisesta ajanlaskusta…”
    ”Aivan. Sitä ei käytetä missään. Emme tiedä, milloin sitä käytettiin, mutta heillä oli ajanlasku, ja ehkä hyvin kehittynyt sellainen.”

    Tik. Tok. Tik. Tok. Niin puhui kello.

    ”Ja se siinä onkin. Miksi tiedämme Selecius-säätiöstä niin vähän, jos he olivat noin kehittyneitä? Muinaisia tiedemiehiä… se ajatus on minusta ihan liian absurdi. He vaikuttavat videossa hyvin nykyaikaisilta. Xian historia on pitänyt huolta, että muu maailma muistaa, jos muistaa, Selecius-säätiön vain Xian teollisuuden esikuvina.

    Mutta tiedämme, että he olivat olemassa aikana, jolloin käytettiin aivan toista ajanlaskua!

    Tik.

    ”Ja olivat vasta sen kuudennella vuodella”, sininen olento jatkoi raapien toista kättään.
    ”Niin. Mieti, kuinka kauan siitä on, GV”, Vaehran sanoi ääni melkein kiihdyksissä. ”Ja silti heille työskenteli ’tohtori Delek’. Tohtori? Missä yliopistossa hän mahtoi väitellä? Metru Nuilla, aikapäiviä ennen sen valmistumista?”
    ”… minä en nyt ollenkaan tajua, mitä haet.”

    Tok.

    ”Se kaikki kuulostaa niin arkiselta”, Vaehran suorastaan kuiskasi. ”Kuin eilen tapahtuneelta…”
    ”Siinä ei kieltämättä ole koskaan oikein ollut järkeä, mutta… miten sadut tähän liittyvät?”

    ”Vihollisemme on yrittänyt piilottaa sen, mitä säätiölle tapahtui… jo alusta asti”, toa sanoi vilkaisten synkeänä kadonneiden kirjojen listaa.

    Tik tok.

    ”On usein väitetty, että paras tapa piilottaa totuuksia on tehdä niistä tarinoita”, Vaehran lausui kuin horjuen jonkin suuren äärellä. ”Mutta kun ajattelen sitä tarkemmin… eihän se ole totta. Tarinat kulkevat eteenpäin, ja voitaisiin suorastaan sanoa, että ne jäävät ainoina henkiin. Satuja kerrotaan kylissä. Ne leviävät ja tarttuvat mielestä toiseen. Amaja-piireillä ja sen ulkopuolella. Aina kun satua kerrotaan eteenpäin, se muuttuu. Kaikki saavat oman henkilökohtaisen versionsa sadusta kertojasta riippuen.

    Mutta kertojat pitävät sadun hengissä.

    Jos haluaa oikeasti piilottaa jotain, siitä pitää tehdä arkista.”

    Tik. Tok. Tik.
    ”Siitä pitää tehdä vain yksi ratas historian koneistossa.”
    ”Vau”, GV mutisi. ”Sinäpä olet runollisella päällä.”
    ”Heh.”

    Voimakas naksahdus. Tasatunnin pirahdus.
    ”Joko se on jo kuusi?” Vaehran keskeytti hämillään. ”Välillä minusta tuntuu kuin se olisi aina kuusi.”
    GV tuhahti voimakkaasti. ”Sinä olit menossa johonkin pointtiin! Jatka sitä nyt!”
    Vaehran kääntyi häkeltyneenä poispäin ajannäyttäjästä. ”Tuota… kyllä, kyllä. Mihin jäin?
    ”Rattaat historian koneistoissa!” sininen otus ärähti tuohtuneen kärsimättömänä. ”Ja jotain saduista! En minä tiedä, hämmennät minua!”
    ”Aivan”, Vaehran sanoi painaen kädet mietiskelevän näköisenä toisiaan vasten. ”Olen tutkinut viime aikoina paljon varhais-xialaista mytologiaa. Satuja, loruja, lauluja, tarinoita vanhoilta ajoilta. Kovin paljoa siitä ei ole säästynyt, mutta se vähä, johon olen päässyt käsiksi… herättää minussa kysymyksiä. Silloin kun aloitimme työmme… silloin kun Tawa meille tämän työn antoi, oletimme että Nimda oli syvää tiedettä, josta historiamme on yrittänyt tehdä satua. Mutta entä jos huijaus ja harhautus oli aina eri suuntaan kuin olemme luulleet?”

    Punahopeinen tulen toa nieleskeli hetken ja avasi taas pöydällä edessään olevan nahkakantisen suurkirjan.

    ”Entä jos Selecius-säätiö oli satu, jonka joku on yrittänyt saada näyttämään tieteeltä?”

    Arkistonhoitajista sinisempi näytti melko tyrmistyneeltä. ”Velhoja. Taikureita. Henkiä… anteeksi, yritän vain saada pääni tämän ajatuksesi ympärille…”
    ”En minä usko, että tiede voi selittää kaikkea, GV”, punainen toa sanoi yhä innostuneempana. ”Tiede selittää, mitä olemme. Mutta ei tiede voi selittää kohtaloitamme, ja kyllä minä uskon kohtaloon. Uskon, että Mata Nui on tuolla jossain, ja uskon että hän välittää! Tiede ei kerro meille, mikä on tämän kaiken tarkoitus. Ehkä ratkaisu kaikkeen oli aina tieteen toisella puolella. Ehkä ratkaisu oli tarinoissa!
    Nyt Vaehran vihdoin alkoi etsiä nahkaisesta järkäleestä sivua, jota hän oli aiemmin tuijottanut pitkään nojatuolillaan. Sininen pikkumies hieroi suurikokoista littanaa päätään näyttäen kirjalla päähän läimäistyltä.

    Ja niin hänelle lähes kirjaimellisesti tehtiin. Vaehran avasi GV:n eteen satukirjan, ja sadun ensimmäinen sivu loikkasi hänen näkökenttäänsä.
    Satu oli kirjoitettu xiaksi hyvin vanhahtavalla tekstillä, ja matoraniksi käännettynä sen nimi oli ”Tulinoita”.

    Ja satu kertoi naisesta, joka laskeutui jumalten salaiseen hautaan eikä palannut sieltä samanlaisena. Gahlok Va ei ollut enää millään tapaa varma, mitä ajatteli ystävänsä ja kollegansa mietteistä.
    ”Oletko aivan varma tästä?”
    ”En, se ei ole vielä aivan aukotonta… mutta jos Same ja Make löytävät edes jotain, se saattaa kohta ollakin.”
    Huokaus. ”Toivotaan niin.”

  • Kaksi Seleciusta

    [spoiler=* * *]Suga teki tästä puolet.
    Minä menetin järkeni tämän kasaamisessa. Varatkaa aikaa ja kuppi kahvia.[/spoiler]


    RAPORTTI # 605
    POHJOISASEMA ”SUPEREGO”

    Kohteen ”NIMDA” tutkimuksissa huomattavia harppauksia.
    Löydetty tapa valjastaa sen voimat ilman fyysistä kontaktia.
    Voima isompi kuin odotettiin.
    Koehenkilöiden reaktioita tutkittu. Useimmissa aiheuttanut joko irrationaalisia häiriöitä mielenterveydessä tai suorastaan uskonnolliselle tasolle nousevaa pelkoa.

    Koehenkilöt tottelevat joka sanaa.
    Vain yksi vastustaa. Pakoyritykset kaksinkertaistuneet.

    Ylijohtaja Seleciuksella vaihtoehtoinen ratkaisu.
    Huomenna suuri päivä.

    Kihelmöi.

    Tohtori Delek
    Selecius-säätiö
    PVM 5-6-0006
    KLO 0931

    user posted imageuser posted imageuser posted imageuser posted imageuser posted imageuser posted imageuser posted imageuser posted image user posted imageuser posted imageuser posted imageuser posted image user posted imageuser posted imageuser posted image

    Klaani
    Arkistojen portit

    Summerganon lähestyi Arkistoja jokunen kirja kainalossaan. Ne on parasta palauttaa ennen matkalle lähtöä, tai arkistolaiset eivät ole mielissään, ajatteli Summerganon kävellessään kohti edessä avautuvaa Arkistojen sisäänkäyntiä. Nimda-tehtävän ryhmä lähtisi pian matkaan ja odotuksen tunne raukeaisi, mutta hetket ennen lähtöä olivat aina kihelmöiviä, täynnä hiljaista odotusta, joka tuntui vaimentavan jopa ympäröivän luonnon. Summerganon huokaisi ajatellessaan tulevaa matkaa. Hän oli totta vie innoisaan tehtävästä, mutta suhtautui siihen suurella vakavuudella ja jännityksellä; sotatila loi oman varjonsa normaalisti varsin iloisen Summerganonin elämään. Hän oli koko eilisen päivän kasaillut ja huoltanut varusteitaan; oli tavallaan karmiva ajatus, että esine, johon hän oli suuresti kiintynyt -hänen miekkansa- tulisi riistämään hengen vielä monelta olennolta.

    Summerganon ei kuitenkaan pystynyt kokonaan peittämään tulevan matkan synnyttämää riemua. Summerganon tunsi olevansa Klaanille paljon velkaa ja otti kunnia-asiakseen auttaa sitä aina kun mahdollista. Ja tulevan tehtävän kaltaiset operaatiot olivat erityisesti Summerganonin mieleen, ainakin siltä hänestä tuntui. Menneisyytensä haudanneelle soturille Klaani oli antanut paitsi kodin ja tavallaan työnkin, myös suonut mahdollisuuden tutustua mitä hienompiin henkilöihin, vaikka hän yhä suuresti arvosti palkkasoturiystäviään tuolla jossain.

    Arkistoihin saavuttuaan Summerganon palautti kirjat ja pysähtyi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Hän piti Arkistojen ilmapiiristä ja paikka tuntui rauhoittavalta. Hän näki Gahlok Van kävelevän ohi. Summerganon ei ollut koskaan ollut kovin läheisissä tekemisissä tämän tunnetun arkistolaisen kanssa, mutta hän kuitenkin tervehti tätä. Gahlok Va vastasi terhehdykseen kättään heilauttaen ja katosi hetkeksi pois näkyvistä. Hän oli arvatenkin mennyt penkomaan arkistoja, kirjaimellisesti. Pian hän saapui taas näkyviin, käsissään vino pino asiakirjoja. Uhkaavasti huojuva pino havahdutti ajatuksiinsa vaipuneen Summerganonin.
    ”Öh, voinko auttaa?”

    ”Ah, se sopii. Kiitos paljon.” Kuului Gahlok Van helpottuneelta kuulostava ääni asiakirjapinon takaa. Hän laski huojuvan pinon läheiselle pöydälle -paljon pidemmälle se tuskin olisi kaatumatta kestänytkään- ja kaksistaan Summerganonin kanssa he jakoivat pinon. ”Nämä täytyy viedä Vaehranin toimistoon. Seuraapa sitten minua”, Gahlok Va sanoi ja lähti matkaan, Summerganon perässään.

    * *

    Valtavat kirjahyllyt peittivät Arkistojen ylimpään kerrokseen piilotetun toimiston seinät, eikä tilaa jäänyt edes pienille tauluille tai peileille. Monivärisiä niteitä lojui hyllyissä sadoittain, ehkä tuhansittain. Ilmassa leijaili vahva pölyn ja vanhan paperin haju, vaikka toimiston ikkuna oli auki ja syystuuli puhalsi sisään.
    Arkistojen johtajahahmo, suurta Hunaa kantava tulen Toa Vaehran istui ryhdikkäästi mahonkisen pöytänsä takana keikkuvalla työtuolilla. Tulen Toan monen yön läpi valvoneet oranssit silmät liikehtivät vikkelästi, kun hän luki tärkeiltä vaikuttavia asiapapereita ja selaili valtavan kirjapinon läpi. Pöydän pintaa ei näkynyt arkistonhoitajan työurakan alta.
    Vasemmalla kädellään Vaehran selasi vauhdikkaasti monenlaisten kirjojen läpi, kun taas oikealla hän täytti keskittyneesti pientä muistilehtiötä magmasorsansulkaisella mustekynällä. Työhönsä askeettisesti paneutunut arkistonhoitaja ei edes huomannut, että kokonaisen kirjaston verran opuksia kantavat Summerganon ja Gahlok Va hiippailivat toimiston ovesta sisään.

    ”Huomenta sinullekin”, kuului Summerganonin ääni paksun kirjapinon takaa. Suga asetti monivärisen pinon varovaisesti Vaehranin pöydälle Gahlok Van esimerkkiä noudattaen.
    Tuplasalama-Vaehran hätkähti ja melkein sotki allekirjoituksensa mustekynällään. Arkistonhoitajan väsynyt oranssihehkuinen katse siirtyi monen tunnin, ehkä jopa monen päivän jälkeen ensimmäistä kertaa pois työpöydältä. Valvominen ja raskas työ hehkuivat Vaehranin silmistä, kun hän räpytteli niitä hetken hämääntyneenä.
    ”… tervehdys, Summerganon”, tulen Toa sanoi väsyneenä. ”Mikä sinut tänne tuo?”
    ”Palautin lainaamani kirjat ennen kuin… lähden joksikin aikaa”, Summerganon vastasi salamyhkäisesti ja suuntasi katseensa Vaehranin edessä lojuviin papereihin ja hajanaisiin kirjoihin. ”Kiirettä pitää, vai?” Summerganon kysyi kohteliaasti.

    ”Kuten aina,” väsynyt VT huokaisi hymyillen.”Kävin juuri läpi viisituhatta sivua tutkimusraportteja etsien edes pientä viittausta johonkin, joka edes teoriassa voisi olla Nimda. Mutta joo, kiitos teille.”
    Nimdan mainitseminen muistutti Summerganonia pian koittavasta matkaanlähdöstä. Miten kaikki tuntuikaan nykyään pyörivän tuon muinaisesineen ympärillä.
    ”Toivotan kuitenkin onnea tutkimukseen”, Summerganon sanoi. Vaehran nyökkäsi vastaukseksi selaillessaan hyvin summittaisesti Summerganonin ja Gahlok Van tuomien kirjojen läpi. Suga silmäili samoja kirjoja ja irtonaisia lehtisiä, joita työhuone tuntui olevan pullollaan. Varomaton kulkija voisi kompastua johonkin lattiallekin pursuavista kirjakasoista.
    ”Toivottavasti uurastuksenne palkitaan pian”, Suga lisäsi hymyillen.

    Sininen puolibohrok Gahlok Va puolestaan kiipesi hyvin hitaasti valtavilla puutikkailla kohti Vaehranin toimiston ylintä kirjahyllyä. Puiset tikkaat oli tarkoitettu yleensä Toan kokoisille olennoille, mutta se ei Gahlok Vata tuntunut pahemmin hidastavan. Sininen kääpiö heilautteli itseään kohti katonrajaa puhtaasta tottumuksesta. Myös sininen kiipeilykoukku auttoi.
    ”Ei sitä palkita”, GV vastasi Sugalle yläilmoista myrtyneenä.
    ”Vähän parempi asenne, ystäväiseni”, Vaehran lausui katse kirjoissa. Gahlok Va murahti hiljaa vastaukseksi.
    Summerganon hymähti itsekseen ja seurasi hetken sivusta arkistolaisten touhuja. Gahlok Va vaikutti kaivavan tikkaiden päässä jotakin pitkään ja hartaasti kirjahyllystä. ”Mitä oikein etsit, jos sopii kysyä?” kuului Summerganonin lievää uteliaisuutta tihkuva ääni.

    ”Taianomaisia kristallikalloja”, GV mumisi sarkastisesti kirjojen ja pölyn keskeltä. Puolibohrokin äänen sarkastinen pirteys nousi selostuksen loppua myöten koomisiin sfääreihin. ”Jokapäiväistä täällä Arkistojen jännittävyydessä!”
    Summerganon kuunteli hetkisen hämmentyneenä, mutta naurahti lopulta. ”Niinpä tietysti”, hän sanoi huvittuneena tarkkaillen samalla uhkaavasti alaspäin laskeutuvaa pölypilveä. Gahlok Va kääntyi Summerganonia kohti kädessään pieni kirja. Hän köhi keuhkoistaan kiloittain pölyä ilmoille. ”Nyt minä myönnän sen”, pieni puolibohrok sanoi. ”Joskus minä kadehdin teitä Toia.” Suga vastasi tähän vain kysyvällä katseella.
    ”Te luotte historiaa!” GV huudahti mahtipontisesti, miekkaillen pienellä pokkarilla näkymätöntä vihollista vastaan. ”Minä yskin historiaa ulos keuhkoistani.”

    ”Jaa-a…” Summerganon sanoi velmusti nyökkäillen. ”No, meistäkin -tai ainakin minusta- olisi joskus mukava tutkia tällaista tiedon aarreaittaa sen sijaan että halkaisen vihollisten kalloja. Ei sen puoleen, pidän työstäni”, Toa totesi ja vaipui lausahduksensa loppupuolella lyhyeksi hetkeksi muistoihin. ”Niin paljon kuin tutkimustyötä arvostankin, on seikkailuntäyteisessä elämässä puolensa”, hän lisäsi enemmän itselleen kuin GV:lle ja Vaehranille.
    Gahlok Va huokaisi. ”Kun torakat iskevät, meidät täällä arkistoissa piilotetaan maan alle.” Puolibohrok viuhtoi jälleen ilmaa kirjalla osittain puhdistaakseen ilman pölystä ja osittain päästääkseen irti höyryjä. Jos arkistonhoitajan edessä olisi ollut vihollinen, se olisi ollut täysin mennyttä. Sen säälittävä elämä olisi musertunut täysin arkistonhoitaja Gahlok Van armottomassa hyökkäyksessä. Se olisi ottanut rankasti turpaan.
    Ainakin jos kohde olisi ollut jonkinlainen kärpänen.
    ”Minä haluan sinun elämäsi, Suga. En halua tutkia näitä homeisia opuksia!” Gahlok Van äänen innokkuus kiihtyi vauhdilla. ”Minä haluan seikkailuja ja vaaroja! Jännitystä. Yllättäviä tilanteita!”
    Aivan liian hyvin sanomaansa sopivasti Gahlok Va sai kokea jännitystä, kun aggressiivisen viuhtomisen horjauttamat huterat puutikkaat heilahtivat kohtalokkaasti taaksepäin. Puolibohrok ei ehtinyt edes huomata, kuinka painovoima muutti vähitellen suuntaa.

    ”Mitä sinä…” Vaehran aloitti ja kääntyi tuolillaan. Kuului melkoinen rysäys ja valtava määrä pölyä pöllähti ilmaan ydintuhoa muistuttavassa sienipilvessä. Samalla hetkellä Summeganon huudahti ”VARO!” aivan liian myöhään.
    Gahlok Va retkotti kirjapinon päällä lattialla suihkien jokaisella yskäisyllään pölyä kattoon asti. ”Onneksi nuo ovat pehmeäkantisia”, totesi Vaehran puoliksi järkyttyneenä, puoliksi huvittuneena. ”Koit juuri enemmän vaaroja ja jännityistä kuin minä kuluneen viikon aikana”, Summerganon totesi ja sai peitettyä naurunsa vain vaivoin.

    Gahlok Va oli pitkään hiljaa ja räpytteli hyönteismäisiä silmiään tuijotellen kattokruunua.
    ”Ehkä minä vain palaan sen käännöstyön pariin”, GV pihisi kirjapinon päältä.
    ”Se voi olla ihan hyvä idea”, VT sanoi virnistäen. Tulen Toa nousi tuoliltaan ja ryhtyi poimimaan lattialle pudonneita kirjoja käsiinsä. ”Suga, auttaisitko?”
    ”Mielelläni”, kuului vastaus ja yhdessä kaksi Toaa alkoivat kasaamaan pudonneita kirjoja jonkinlaiseen järjestykseen. ”Näitähän on montaa sorttia…” Summerganon mutisi tutkaillessaan lukuisten kirjojen kansia ja irronneita lehtisiä. Gahlok Va pyyhkäisi pölyjä päältään ja nousi pystyyn. Hän vaappui lopulta kauemmas kirjakasasta vilkuillen sitä kuin pahinta vihollistaan.

    Summerganon räpytteli silmiään hämmentyneenä.
    ”Sinä varmaan tiedät, mihin tämä tiiliskivi kuuluu?” Toa kysyi osoittaen puolibohrokille valtavaa mustaa opusta, jonka kansi oli täynnä monenkielistä tekstiä. Kaikkia kieliä ei edes maailmaa nähnyt Summerganon tunnistanut.
    ”Ah”, Gahlok Va äännähti. ”Se on vain… käännöstyötä varten.”
    ”Tuossa opuksessa on kaikki tämän maailman tunnetut kielet”, VT sanoi asetellen kirjoja takaisin hyllyihin ja pyyhkien pölyä. ”Eräänlainen ’manuaalinen Rau’, jos näin voi sanoa”. Tulen toa hymähti.
    ”Lisäksi se painaa enemmän kuin minä”, GV täydensi tympeästi. Hän potkaisi valtavaa opusta, mutta jätti potkuvoiman kevyeksi. Joku oli joskus murtanut jalkansa.
    ”Autatko tuomaan sen pöydälle?” GV kysyi Sugalta. Summerganon nyökkäsi ja tarttui itsevarmasti opukseen. Jopa voimakas Toa joutui kuitenkin vapisemaan kielenopiskelun massiivisen painon alla.
    ”Tämä on tosiaan painava”, jään toa totesi. ”Se, joka väittää että ette tee ruumillista työtä on kyllä väärässä! Tikapuita, tällaisia tiiliskiviä… jösses” Summerganon mutisi. Hetkellisen ponnistelun jälkeen kirja tömähti pöydälle päästäen äänen, joka muistutti pienikokoisen kranaatin räjähdystä.
    ”Kiitos tuosta”, Gahlok Va lausui vilpittömän kohteliaasti ja kapusi Vaehranin pöydän päälle. ”…vaikka tästä alasimesta ei ollut viimeksikään mitään hyötyä.”
    GV nousi työpöydän päälle seisomaan ja potkaisi joitakin Vaehranin papereista alas lattialle. Hän tarttui valtavan kirjan mustan kanteen koukkumaisella kädellään ja poimi pöydältä toisella kädellään kansiollisen papereita. Summerganon ehti nähdä kansion kannessa punaisen merkin, joka muistutti matoran-kielen S-kirjainta. Mutta vain vähän.

    Summerganon silmäili GV:n puuhia uteliaana. Hän ei voinut hillitä kieltään. ”Minkä käännöksen parissa työskentelet?”
    Gahlok Va avasi kansion ja näytti Summerganonille suuren paperikasan ensimmäistä sivua. ”Todella hyvä kysymys”, GV sanoi vilkuillen punaisella kynällä siististi kirjoitettua, mutta täysin käsittämättömistä kirjaimista koostuvaa tekstiä. Muodoltaan kirjaimet näyttivät hieman matoran-kirjaimilta, mutta olivat paljon kulmikkaampia. ”Tämä voi olla ihan mitä kieltä tahansa. Juuri nyt toivon, että löytäisin edes jonkinlaisen sukulaiskielen…”

    Kirjahyllyllä työskentelevä Vaehran kääntyi hieman. ”Me tiedämme kyllä enemmänkin”, hän sanoi vaatimattomasti vilkuillen taaksensa, ”mutta se on tavallaan… luottamuksellista tietoa.”
    ”Ah, ymmärrän. Siinä tapauksessa…” Summerganonin lausahdus jäi kuitenkin kesken, sillä vaivaannus väistyi uteliaisuuden tieltä. Toa jatkoi GV:n työskentelyn tarkkailua ja kysyi aivan kuin ohimennen: ”Jos kuitenkin saan udella, niin mitä asia koskee?”
    Vaehran vilkaisi jälleen ovea. Sitten hän vilkaisi ikkunaa. Sitten GV ja Vaehran katsoivat toisiaan hetken silmiin. Gahlok Va viittoi pian pienellä kädellään Vaehrania luokseen. Kun tulen Toa oli kävellyt puolibohrokin viereen, heidän puheensa oli laskenut epäselviksi kuiskauksiksi. Summerganon yritti olla kuuntelematta tarkemmin, mutta lopulta uteliaisuus voitti.

    ”Onko hän…” GV kuiskasi.
    ”… yksi niistä ’ehdokkaista’?” Vaehran täydensi. ”Ei… ei Tawan mukaan.”
    Arkistonhoitajat ilmehtivät toisilleen hetken merkillisesti, kunnes nyökkäsivät yhdessä. Sitten he kääntyivät kohti Summerganonia.
    ”Kerromme sinulle”, VT sanoi hiljaa. ”Sillä ehdolla, että et sitten levitä sanaakaan eteenpäin.”
    ”Vannon sen”, Summerganon sanoi hieman kuiskausta kuuluvammalla äänellä.
    Vaehran yskäisi nyrkkiinsä ja nielaisi. Hän etsi sanoja hetken. ”No… muistatko sen, kun väitimme Klaanilehden haastattelussa, että emme tiedä Nimdasta emmekä sen menneisyydestä enempää kuin kukaan muukaan?” Vaehran sanoi hymyillen ja kumartuen hieman kohti Sugaa.
    ”Muistan lukeneeni jotain sellaista”, Summerganon vastasi ja jatkoi vielä: ”Mutta salamyhkäisyydestänne päätellen asia ei olekaan aivan niin yksinkertainen, eikö vain?”
    ”No…” Vaehran sanoi hymyillen yhä kiusallisemmin. Hän nojasi työpöytäänsä hieman ja risti jalkansa. ”Se oli eräänlainen… ’muokattu totuus’, heh.”
    ”Tarkoitus pyhittänee tuossa tapauksessa keinot”, Summerganon myhäili. ”No, mitä te siis tiedätte?”
    Vaehran sulki suunsa kuin vetoketjun ja antoi puheenvuoron varoittamattomasti Gahlok Valle. Puolibohrok rykäisi ja nuoli huuliaan. Summerganonin ilme muuttui äärimmäisen jännittyneeksi. Hän melkein tunsi ilmassa jotain salaista, joka odotti, että voisi räjähtää silmille. Viimein Gahlok Va nosti katseensa Summerganonia kohti.

    ”Me emme ole ensimmäisiä, jotka ovat tutkineet Nimdaa”, GV sanoi. ”Matoron retkikunta löysi pieneltä ja hyvin häiritsevältä ’Rozum’-nimiseltä saarelta vanhan videopätkän, joka kertoi… jonkinlaisista muinaisista tiedemiehistä.”
    ”Todella muinaisista”, VT pisti väliin. ”Niin vanhoilta ajoilta, että ainoat niiltä peräisin olevat historiankirjat ovat… vanhoja heimolegendoja. En ymmärrä, miten heillä on voinut olla näin hyvä luonnontieteiden tuntemus aivan universumimme alkuaikoina.”
    ”Se on täysin käsittämätöntä”, GV sanoi viuhtoen käsiään. ”Tuhansia vuosia sitten on ollut olemassa joku, joka on meitä tieteelliseltä tuntemukseltaan vain askeleen jäljessä. Yhden askeleen.”
    ”Kuulostaa mielenkiintoiselta”, hämmästeli Summerganon täysin vilpittömästi. ”Mitä luulette, saivatko he selville jotain, mitä emme tiedä? Ja kenen leivissä he mahtoivat olla, mikäli minkään tuntemma järjestön juuret ulottuvat niin kauas?”

    ”Niin paljon emme kai voi sanoa”, Gahlok Va vastasi huokaisten. ”Järjestöstä itsestään ei ole minkäänlaisia jälkiä.”
    Sen sanottuaan puolibohrok piti tauon, mutta nosti yllättäen vasemman kätensä etusormen pystyyn ja ilmehti merkillisesti. GV nosti pöydältä yhden papereista. Kellertävä ja hyönteisten syömä paperi oli täynnä punaisella kirjoitettua tuntematonta kieltä. ”… näitä lukuunottamatta.”
    ”Noissa papereissa seisovat merkit eivät tosiaan tarkoita mitään millään tuntemallamme kielellä”, VT sanoi turhautuneena. ”Se sai minut epäilemään, että kyseessä voisi olla jonkinlainen salakieli. Jotain, jolla tutkimuksen salaisuudet pidettäisiin näkymättöminä ulkopuolisen silmille.”
    ”… ja se ei tietenkään tosiaan helpota meitä jäljittämään tätä järjestöä”, Gahlok Va ärähti. ”Meillä on vain pari yhdentekevää työntekijänimeä ja pari täysin käsittämätöntä asiakirjaa. Siinä se.”
    ”Ahaa. Käsitän. Mistä olette saaneet käsiinne nuo lähteet, jos saan udella? Ja minkä nimisiä nuo työntekijät ovat, voiko niistä päätellä mitään esimerkiksi lajin suhteen?” uteli Summerganon innoissaan. Juttu kiehtoi häntä.

    ”Lähteet olivat kaiken aikaa Arkistossa, mutta onnistuimme yhdistämään ne näihin tutkijoihin vasta nähtyämme tämän nauhan”, Vaehran sanoi heilutellen paperipinoa käsissään. ”Ja en sanoisi niitä yhdentekeviksi, GV”, arkistonhoitaja jatkoi kohottaen kulmaansa. ”Ei sillä, että niistä olisi ollut paljon apuakaan.”
    Gahlok Va huokaisi ja tarttui yhteen muistiinpanolappuseen. ”Ei tosiaan. Nämä tyypit ovat tätä turagaa, ’Kezeniä’ lukuunottamatta historian unohtamia”, hän sanoi tiiraillen nimiä. ”Joku kuuluisa toisinajattelija, ’tohtori Delek’ vaikutti eteläisellä mantereella kauan sitten. Siinä ne, jotka ovat tehneet tämän Nimda-tutkimuksen suhteen jotain konkreettista.”
    ”No hei”, Vaehran keskeytti osoittaen kynällä yhtä nimeä GV:n muistiinpanolapussa. ”Tämän operaation rahoittajan nimellähän me löysimme nämä käsittämättömät tutkimusraportit.”
    Summerganon nojautui kiinnostuksen vetämänä huomaamattaan lähemmäs papereita. ”Kukahan tämä rahoittaja mahtaa olla? Joku isokin kiho? Ja onko tyypin motiiveista mitään tietoa?” Toa jatkoi väsymätöntä kyselyään. Asia tuntui jostain syystä todella tärkeältä.
    Gahlok Va siirsi uupuneen katseensa Sugaa kohti ja pudisti päätään. ”Minusta tuntuu, että tämä henkilö, kuka hän sitten onkaan… pitää yksityisyydensuojasta. Meillä on vain nimi.”
    Vaehran tihrusti muistiinpanopaperia. ”Adorium Selecius. Johtaa Selecius-säätiötä. Siihen se sitten jäikin.”

    Silloin Summerganon mykistyi täysin ja jäi hetkeksi tuijottamaan tyhjyyteen.
    Hän muisti. Vuosia, vuosia sitten hän toimi palkkasoturina jossain kaukana, toverinaan soturi, nimeltä Selecius.
    Epäuskoisuus valtasi hänet. ”Minä… minä tunsin kerran erään Seleciuksen. Onko tämä vain jokin omituinen yhteensattuma?” Hän kysyi kuivalla äänellä. Kaikki tuntui äkkiä kovin epätodelliselta.
    Gahlok Va ja Vaehran naurahtivat ensiksi yhdessä. Sitten he ymmärsivät, että äskeinen ei ollutkaan vitsi. Kaksikko tuijotti Summerganonia sanomatta sanaakaan.

    ”Mitä nyt?” kysyi Summerganon. Vilunväristyksiä kulki jään Toan ihon läpi. Muuta hän ei suustaan sillä hetkellä ulos saanut.
    Vaehran ei vastannut. Hän otti hätäisesti käteensä kansion, joka oli täynnä Selecius-säätiön tutkimusraportteja. Hän tuijotti kansion kantta hetken. Sitten tulen Toan katse siirtyi Sugan hämmentyneisiin kasvoihin. Vaehran ojensi kansion Sugalle. Sen kannessa oli punainen leima, joka muistutti hieman matoran-kielen S-kirjainta.

    *

    Summerganon palasi ajatuksissaan vuosien taakse. Aikaan, jolloin hän toimi palkkasoturina toverinsa Seleciuksen kanssa. Ja hän palasi muistoissaan yhä kauemmas, hetkeen jolloin hän oli tavannut toverinsa ensi kertaa. Hän muisti, miten Selecius oli kullanvärisessä panssarissaan ja auringon valossa leimuavan miekkansa kera matkannut Summerganonin kanssa kauan. Ja nyt Summerganon muisti jotain, mitä ei ollut aiemmin huomioinut. Hän muisti, punaisen, paikoitellen haalistuneen ja kuluneen merkin Seleciuksen haarniskan rinnuksessa. Merkin, jonka Summerganon nyt muisti olevan matoran-kielen S-kirjainta muistuttava. Hän muisti, miten Selecius oli heidän ensi tapaamisensa hetkellä ollut karkumatkalla ja että häntä jäljitettiin. Yhdessä he kukistivat Seleciusta jäljittäneet metsästäjät, sillä Summerganon luotti toverinsa vilpittömyyteen alusta asti, mutta menneisyydestään Selecius ei koskaan paljastanut paljoa.

    ”Menneisyyteni on synkkä, täynnä katkeruutta”, Summerganon muisti Seleciuksen sanoneen. ”Mutta nyt olen vapaa ja se tulee aina olemaan suurin voittoni ja varhaisesta menneisyydestä huolimatta oikean elämäni alku.” Ja muuta hän ei menneisyydestään koskaan kertonut. Seleciuksen sanat kaikuivat Summerganonin päässä, kun hän havahtui ajatuksistaan. Hänestä tuntui, että hän viimein ymmärsi, mutta hänen mielensä ei vielä ollut jostain syystä sitä hyväksynyt. Oliko hän viimein perillä Seleciuksen historiasta?

    * *

    Summerganon tuijotti kansion kantta pitkään ja hartaasti, muistoihinsa vaipuneena. Miksei Selecius koskaan kertonut? Miksi hänen nimensä oli sama kuin tuolla järjestöllä ja sen johtajalla? Nämä kysymykset vaivasivat Summerganonia, joka kuitenkin pakottautui nostamaan katseensa Vaehraniin ja Gahlok Va’aan päin. ”Niin… Selecius oli ystäväni. Hän oli soturi. Hyvä soturi. Hänellä oli tuo merkki, ainakin luulen niin.” Sen sanottuaan Summerganon kääntyi ikkunaan päin, miettien toveriinsa liittyvää mysteeriä.
    Hetken vaikutti siltä, että Gahlok Van ja Vaehranin päissä tikittäisi jotain. Ymmärryksen verho laskeutui vähitellen arkistonhoitajien päälle. Lopulta jotain napsahti.
    Vaehranin silmät pullistuivat. Hän ryntäsi vauhdilla työpöytänsä taakse ja tarttui kaksin käsin valtavaan käännösopukseen.
    ”Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä!” Vaehran hoki selaten kovakouraisesti läpi kirjan. ”Adorium… Adorium Selecius! Adorium ei ole nimi, tyhmä!”
    Gahlok Va oli hetken hiljaa, mutta pian hänkin näytti ymmärtävän kokonaiskuvan. ”Tyhmä, tyhmä!” puolibohrok sanoi läimäyttäen itseään kasvoille toisella kädellään niin kovaa, että toimisto kaikui.
    Summerganon havahtui ja katsoi ihmeissään, kuinka Vaehran selasi kuumeisesti kirjaa ja Gahlok Va näytti puulla päähän lyödyltä. ”Mitä? Saitteko selville jotain?”
    Vaehranin silmäkulma tärisi psykoottisesti hänen selatessaan vauhdilla läpi valtavan tiiliskiven. Arkistonhoitaja pysäytti monen monta sivua taittaneen selailun jälkeen yhden sivun kohdalle ja katsoi sitä pitkään ärtyneenä omasta sokeudestaan.
    Adorium, adoria, adorius”, Vaehran luetteli sanamuotoja raskaan hengityksen alta. ”Xian kieltä. Vortixx-kieltä!”
    ”Se ei ole mikään etunimi! Se tarkoittaa johtajaa!” Gahlok Va rääkäisi läimäisten nyt myös toisen kätensä kasvoilleen. Sinisen puolibohrokin kasvot alkoivat punertaa sekä läimäisyistä että raivosta. ”Tarkemmin sanottuna xialaista asetehtailijaa.”

    ”Mistä on kyse?” Summerganon kysyi rynnäten työpöydän ja käännösopuksen luo. ”Miten xialainen asetehtailija liittyy Nimda-tutkimuksiin? Mitä… mitä hänellä on tekemistä ystäväni kanssa?”

    Gahlok Va läimäytti itseään kasvoille molemmilla käsillä vielä kerran. Ääni oli korviahuumaava. ”Summerganon”, GV mumisi kämmeniensä alta. ”Haluatko etsiä sieltä hyllystä… vanhimman xialaisen asekuvaston? Vanhimman, jonka löydät?”
    Summerganon nyökkäsi eikä jäänyt kyseenalaistamaan pyyntöä. Hän syöksyi kaivelemaan kirjahyllyjen läpi. Toalla oli hyvä tuuri, sillä kuvasto osui melkein heti hänen eteensä. ”Tämähän se on?” Suga varmisti nostaen aseiden kuvilla ja erilaisilla symboileilla koristeltua lehtistä. Hän sai vastaukseksi Gahlok Van nyökkäyksen ja ojensi kuvaston tälle. Summerganon janosi vastauksia.

    Gahlok Va selaili nopeasti aakkosjärjestyksellisen kuvaston läpi kauhistellen välillä xialaisten hilpeän opportunistista käsitystä sodankäynnistä. Lopulta hän pysähtyi tietylle sivulle.
    ”Selecius-säätiön investoinnit”, Gahlok Va lausui inhoten. ”Selecius 2K7 -plasmalaukaisin: tähtää sydämeen, niin mikään ei enää liiku. Kratablammakh-kivääri suursiivoukseen: tuhoaa kaiken materian kolmen metrin säteeltä. Kredipsyteeni-hermokaasu: näin poistat kaikenkokoiset loiset tehokkaasti.”

    Silloin Gahlok Va piti tauon. Vaehrankin tuijotti sivua. Gahlok Va nielaisi ennen kuin jatkoi.
    ”Tulossa tänä keväänä: Selecius-joukot.”

    ”Selecius… on siis johtajansa mukaan nimetty aseteollisuusyritys? Mutta miksi entisen toverini nimi on sama, kuin tuolla säätiöllä, varsinkin kun hän ilmeisesti kantoi säätiön merkkiä panssarissaan?” Kysymykset ryöppysivät Summerganonin suusta, mutta juuri kun hän oli tivaamassa lisää tietoa, hän viimein tajusi. Seleciuksen välttelevät vihjaukset menneisyydestään, suhteista, jotka vainoaisivat häntä ja joiden takia hän oli karkumatkalla. Haluttomuus puhua varhaisista vaiheista olikin kenties häpeilevää tietämättömyyttä. Oliko hän sittenkin vain yksi suuren asetehtailijan monista nukeista?
    ”Hän oli järjestön koekaniini, väkisin taivuteltu soturi, joka pakeni”, sanoi Summerganon lopulta. ”Minusta vain tuntuu siltä”, hän jatkoi ja ilman sen erikoisempia perusteita hän oli vakuuttunut.

    ”Selecius-joukot, tässä lukee”, Vaehran toisti. ”Itse joukoista ei ole minkäänlaista tietoa missään. Suurin osa oletti, että kyseinen projekti jäi vain kesken.”
    ”Sinänsä loogista”, Gahlok Va sanoi istahtaen pöydällä lojuvan jättikirjan päälle. ”Selecius-säätiö on ollut epäaktiivinen jo vuosisatoja.”
    ”Niin”, VT sanoi nyökäten. ”Mutta mitä luulet, Suga? Oliko se ystäväsi oikea nimi?”

    ”Luulin niin, mutta juuri kuulleeni perusteella en voi olla varma. Haluaisin uskoa muuta, mutta minusta tuntuu, että ei; se ei välttämättä ole hänen oikea nimensä.” Summerganon sanoi. ”Muistan, että hänen käsivarttaan peittävässä panssarissa oli haalistunut numerosarja, jonka edessä oli tuo näyttämänne S-merkki”, Summerganon jatkoi hitaasti. ”Tarkoittaisiko se, että hän oli… yksi niistä?” Summerganon lopetti ja silmäili nyt Gahlok Van kädessä olevaa kuvastoa inhoten.

    ”Se taitaa olla ilmiselvää”, Gahlok Va sanoi hiljaa. ”ystäväsi on… yksi tämän säätiön massatuotantosotilaista.”
    Gahlok Va vaikeni. Vaehran huokaisi ja heitti kuvaston paperiroskikseen. Tulen Toa käveli pöytänsä taakse ja vilkuili ulos ikkunasta. Arkistonhoitajan väsyneet silmät tarkkailivat pihamaan varhaisaamuisia tapahtumia.
    ”Koko Nimdaan perustuva aivotutkimus oli siis vain kulissia”, Vaehran sanoi katsomatta Sugaan ja Gahlok Vahan. ”Kaiken aikaa tietämättään nämä tutkijat työstivät siitä muinaisesineestä asetta. Asetta myytäväksi Vortixx-markkinoilla.”

    ”Mitä veikkaatte, oliko järjestön motiivi vain taloudellinen voitto, vai onko taustalla jotain muuta?” Kysyi Summerganon, joka halusi kiepästi tietää kaiken Selecius-mysteeristä.
    ”Mieli on tämän maailman vaarallisin ase”, Vaehran sanoi kääntyen hieman. ”Niin joku viisas joskus sanoi. En välttämättä haluakaan tietää, mikä vortixx-Seleciuksella oli mielessä.”

    ”Tärkeintä lienee se, että hän epäonnistui siinä”, Vaehran sanoi vielä.
    ”Miksi meitä rehellisiä tiedemiehiä on niin vähän?” Gahlok Va mietiskeli kirjan päältä istuen.
    ”Tuota… niin”,sopersi Summerganon. Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Hän huomasi, että ikkunan takana, ulkona oli jo melko valoisaa. ”Minun pitää ilmeisesti pian lähteä, matka odottaa, enkä haluaisi myöhästyä”, hän sanoi. ”Kiitos kun kerroitte minulle kaiken tämän. Arvostan sitä”, Summerganon sanoi ja todella tarkoitti sitä. Hän oli pakoillut menneisyyttään Klaanissa aika tavalla. Tavallaan sen harmaiden läikkien selviäminen sai hänet tuntemaan itsensä valmiimmaksi kohtaamaan tulevan.

    ”Suga”, Vaehran sanoi vielä. ”Kiitos avustasi. Minusta tuntuu, että pian saamme avattua myös tuon salakielen. Pyydän vain, että et…”
    Vaehran piti tauon ja kääntyi poispäin ikkunasta. Hän tuijotti Summerganonia pitkään silmiin.
    ”… jakaisi mitään täällä oppimaasi eteenpäin.”
    ”En tietenkään, kuten jo aiemmin lupasin. Voitte luottaa minuun.” Summerganon sanoi. ”Mutta nyt minun täytyy tosiaan tehdä lähtöä, kiitos vielä kerran teille”, Summerganon sanoi iloisesti, vaikka äskeittäinen tietotulva häntä vielä hieman vaivasikin. ”Ensi kertaan siis, näkemiin!” Hän vielä sanoi kättään heilauttaen.

    ”Ole varovainen”, Gahlok Va sanoi heilauttaen kättään. ”Toivottavasti ystäväsi on löytänyt itselleen uuden elämän.”
    Vaehran hyvästeli Summerganonin sanattomasti ennen kuin palasi töihin.
    Summerganon nyökkäsi Gahlok Valle, sillä totta vie hänkin toivoi Seleciuksen -joksi hän tätä paremman nimen puutteessa yhä kutsui- löytäneen uuden elämän itselleen. Summerganon kääntyi kannoillaan ja käveli ulos.

    Toimiston ovi sulkeutui kolahtaen ja Vaehran rojahti väsyneenä työtuolilleen. Tulen Toa raapi leukaansa ja haukotteli. Hän kaipasi jotain kofeiinipitoista.
    Gahlok Va istui yhä valtavan käännösoppaan päällä ja yhdisteli asioita.
    ”Melkoinen sattuma”, puolibohrok sanoi silmät pyöreänä. ”Se siis, että Suga tiesi tuon.” Vaehran huokaisi vastaukseksi.
    ”Sattumat ovat Mata Nuin tapa pitää hauskaa”, Vaehran sanoi väsyneenä.
    ”Kaunis ajatus”, Gahlok Va hymähti, mutta kääntyi pian kohti Vaehrania katse vakavampana. ”Mutta ole rehellinen minulle. Uskotko tuohon.”
    Vaehran ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi. Arkistonhoitajan äänensävy pysyi sataprosenttisen neutraalina. ”Niin on miellyttävämpää ajatella”, Vaehran sanoi. ”Sillä jos oletamme, että sattumia ei ole olemassa, edessämme on valtava pimeyden verkosto, jonka kourat ulottuvat kaikkialle historiaan.”
    Vaehran oli hetken hiljaa. ”Ja jos kaivaudumme liian syvälle siihen, se syö meidät.”

    Gahlok Van hymy hyytyi hetkeksi. Hän mietti vastausta pitkään.
    ”Mutta ystävä”, GV sanoi. ”Jos kaikella on yhteys kaikkeen, se tekee meidän tehtävästämme tuplasti helpompaa.”
    Vaehranin vakaville kasvoille levisi vähitellen hymy. ”Me murramme tämän mysteerin kuin munankuoren.” Gahlok Va nyökkäsi pitkään voitokkaana. Joskus kirjastonhoitajan työ oli hyvin palkitsevaa.

    ”Heti kun saan kahvia”, Vaehran sanoi hieroen silmiään.
    GV:n ilmeellä olisi voinut tappaa vauvahylkeitä.

    Arkistojen aula

    Mietteliäs Summerganon suuntasi askeleensa ulos Arkistoista, kohti Satamaa, jossa hänen matkatoverinsa todennäköisesti jo odottivat. Miksei Selecius koskaan kertonut kaikesta kokemastaan? Mitä kaikkea muuta salattavaa hänellä oli? Tuo vanhan toverin historiaan liittyvä yksityiskohta linkittyi Klaanin nykyisiin tutkimuksiin. Ensimmäistä kertaa Summerganon tunsi Klaaniin saapumista edeltävän harmaan ajan liittyvän nykyhetkeen ja elämään Klaanissa. Summerganonin kaksi maailmaa kohtasivat ja ne yhdisti toiseensa aseita tehtaileva säätiö.

    Hiljaisuuden vallitessa hän saapui Satamaan ja asteli laiturille numero kuusi. Matoro tuli häntä vastaan ja ohjasi Summerganonin laivaan, jossa muu seurue jo odotteli. BKS Hildemar lipuisi pian satamasta aamun usvaan.