Aikana ennen aikaa ennen aikaa
Matoralainen kansa oli kerääntynyt todistamaan ihmettä.
Ihmeen loihtisi esiin noita.
Noita seisoi kivikirkon portailla kansan edessä. Suuren dyynimuurin lailla po-matoralainen kansa ympäröi tulinoitaa, tulinoidan oppipoikaa ja ennen kaikkea tulinoidan ihmettä.
Portaikon juurella oli pieni järvi, jonka muoto oli levinnyt täydellisen, virheettömän pyöreäksi. Noidan suuri taikarinki oli kuin vettä, mutta mustaa kuin enkelit.
Noidan oppipoika, koristeelliseen tulenpunaiseen kaapuun kääritty matoralainen kierteli taikaympyrää heitellen käsissään olevasta kannellisesta laatikosta pyöreään ja täydellisen mustaan järveen… jotain. Pieniä hiutaleita, lumenkaltaisia ja kevyitä… mutta aavemaisen sinihohtoisia. Matoralaisen askeleet olivat ketteriä ja joustavia, mutta ennen kaikkea tottuneita.
Hänelle tämä ei ollut teatteria. Hän teki vain, mitä tulinoita pyysikin hänen tekevän. Hän ei kyseenalaistanut noidan tahtoa, vaan seuraisi tätä kuolemaankin… ja minne tie sen jälkeen veisikään.
”Valmista, neiti.”
Noita nyökkäsi syvään hymyillen, ja oppipoika astui sivuun.
Vaikka noita ei ollut rodultaan matoralainen, nämä osasivat silti arvostaa tämän kauneutta samalla tapaa kuin tähtitaivaan ja hirmumyrskyjen taikaa. Liskotar punaisissa kankaissa avasi suuren kirjan ja katsoi sillä olevia taikamerkkejä, mustaa kiellettyä kieltä. Matoranit vavahtivat sen edessä nähdessään sen.
Mutta ei, noidalle ne eivät olleet taikaa. Noidalle ne olivat numeroita, kirjaimia, laskelmia. Suuri liskonainen heilautti harjaansa, laski vasemman kätensä kirjan päälle ja luki hiljaa sanoja, joita matoralaiset eivät ymmärtäneet.
Sitten hän katsoi heitä vaaleanpunaisilla silmillään.
”Oletteko koskaan miettineet”, tumma ääni sanoi hiljaa, mutta sai kansan silti haukkomaan henkeään. Tulinoita ei usein puhunut – useimmiten hän antoi oppipojan puhua puolestaan.
”Että yritätte turhaan etsiä taikuutta siitä, mitä pelkäätte”, hän jatkoi. ”Yritätte taltuttaa tuntemattoman tekemällä siitä paholaisen! Mutta minä olen tullut kertomaan teille, että taikuus elää teissä kaikissa.”
Hän osoitti sormellaan orvokinsinistä otsaansa. ”Ajatelkaa, mihin kaikkeen pystytte vain ajattelemalla. Omassa mielessänne olette kaikki luojia. Siellä se, mitä ei koskaan ollut, voi muuttua todeksi.”
Tulinoita sulki kirjan, mustan, synkeän loitsukirjansa, ja siinä samassa musta järvi syttyi tuleen. Kiven kansa kavahti taaksepäin pelokkaana, kun suuri lämpö tavoitti heidän kehonsa ja naamionsa.
”Olen lahjoittanut teille tulen, joka palaa kuukausia”, lausui portaita alas laskeutuva noita loimun yli. ”Talvi on tulossa, ja siitä tulee pahimpanne tähän asti. Kun routa pyyhkäisee mantereen yli-”
Hän osoitti vapaalla kädellään rinkiin, joka oli ollut mustaa mutta oli nyt tulta. ”- tuo on pelastuksenne. Tuo on toivonne ja elämänne!”
Varovainen pelokkuus muuttui vähitellen hurraukseksi. Lopulta yksi matoralainen uskaltautui huutamaan tulinoidan nimeä. Ja kohta huusivat loputkin.
Selecius, Selecius, kaikui po-matoralainen ylistyshuuto. Tulentuoja, noita suuri.
Ja tanhut ja juhlat iänikuisen loimun ympärillä jatkuivat myöhäisyöhön asti. Aurinkoin annettua kuille tilaa ja taivaan punakajon vaihduttua yön sinituikkeeksi istui noita hiljaa kivikirkon portailla katsoen suurta tulta väsymättä. Oppipoika istui tämän vieressä pää syvällä hupussa. Matoralaisesta ei voinut olla varma, nukkuiko tämä.
Vain yksi po-matoran uskaltautui lähestymään taiantaitajia.
”Astu lähemmäs, poika”, noita sanoi saaden po-matoranin säikähtämään. ”Ja älä pelkää.”
”Arvon rouva tulinoita”, ruskea Rau-kasvo haparoi sanojaan. ”Voinko… voinko puhutella?”
”Ystävä hyvä”, tulentuojan oppipoika sanoi, ”et puhuttele noitaa laisinkaan. Vaan adoriumia.”
Kielten lahjan naamiota kantava kylännuori hätkähti. ”Anteeksi, adorium, anteeksi, velho”, hän sai ulos. Vortixx-nainen ei voinut olla hymyilemättä tälle.
”Hänkään ei ole velho”, liskotar sanoi tyynesti, ”häntä kutsutaan ’tohtoriksi’, koska hän… hoitaa muita. Parsii haavat. Auttaa. Mikä on nimesi?”
”K-Kezen”, matoran sanoi varoen.
”Ilo tavata, Kezen”, nainen sanoi lempeästi.
”Minunkin puolestani”, ’tohtoriksi’ kutsuttu matoran antoi äänensä soljua.
”Niin, niin”, po-matoran takelteli. ”Se, mitä puhuitte tänään sai minut miettimään asioita…”
Ruskea rau-kasvoinen nuorukainen näytti epävarmalta, mutta innokkaalta. Toisesta silmästä paistoi toivo, toisesta pelko. Lopulta toivo voitti, ja hän sai äänensä kuulumaan.
”… otatteko lisää oppipoikia?”
Vortixx hämmästyi, ja sitten naurahti. ”En usko, että voit auttaa minua samalla tavalla kuin rakas tohtorini Delek, sillä hän on ainutlaatuinen siinä, mitä tekee. Mutta olet selvästi rohkea, ja minulla on käyttöä rohkeudelle. Haluaisitko olla toa?”
”Mu-mutta-” Kezen sopersi, ”eihän se vain toimi niin, arvon… adorium?”
Tulinoita hymyili hetken. Vastauksena hän vain laski pitkäsormisen kätensä kaapunsa kankaisiin ja toi viitastaan esiin kiven, joka hehkui eloisaa, pyhää kajoa. Kezen haukkoi henkeään ja otti askeleen lähemmäs pientä lohkaretta.
”Se voisi toimia”, vastasi nainen, ja aikain yli palavan nuotion hehku heijastui tämän silmistä.
Ja silti edes tuo punainen loimu, joka paloi kylän sydämessä – kuten Tulinoidankin – ei vanginnut Kezenin katsetta paremmin kuin toa-kiven hehku. Pala maaperää ja luontoa itseään, jonka sisällä paloi voima muokata luontoa – voima tulla itse luonnoksi.
”A-adorium”, Kezen änkytti ottaen tahtomattaankin yhä enemmän askelia kohti toa-kiveä noidan kauniissa kädessä. ”Arvon adorium, eihän sen pitäisi olla mahdollista? Toan… toan kuuluisi antaa tämä minulle, eikö niin? Koska niin on ennalta kirjoitettu. Koska se on… no, kohtaloni?”
Siniharjainen nainen jakoi hymyä tihkuvan, mutta ymmärtäväisen katseen hupustaan pälyilevän matoralaistohtorin kanssa.
”Tarel-Koron Kezen”, tulinoita Selecius sanoi lempeästi, ”jos aiot astua nuo portaat ja vastaanottaa lahjani, sinun tulee hyväksyä, kuinka vähän tiedät… ja kuinka vähän voit edes tietää.”
”M-minä ymmärrän sen kyllä, suuri tulinoita”, nuori kiven mies sopersi, ”se, mitä näytitte tänään… en uskonut että se saattoi edes olla mahdollista. Ja… olen pahoillani, jos uskomukseni hämärtävät katsettani. Mutta teidän täytyy tietää, että tätä päivää ennen ne olivat kaikki, mitä minulla vielä oli. Te korjasitte asian, ja haluan tietää lisää. Haluan tietää kaiken, minkä voi tietää… vaikka sitä ei paljoa lopulta olisikaan.”
”Rehellisyytesi hurmaa minut”, sulava liskonsuu virkkoi. ”Olet herättänyt kiinnostukseni, matoran Kezen.”
Tulinoita nousi kiviportailta ja antoi alas laskeutuvan mahtavan punaisen kankaan sivellä niiden pintaa astellessaan Kezeniä kohti. Matoran värähti ihmetys rau-kasvoillaan – noita oli läheltä vielä suurikokoisempi kuin hän oli väkijoukosta arvellut.
Ja hetkessä pyhän hohteen toa-kivi laskeutui Xian naisen varmoista käsistä Tarel-Koron nuorukaisen huomaan.
”Toa”, Kezen sanoi kiven voima kourassaan ja henkeään haukkoen. ”Toanko te siis tarvitsette? Minä… ymmärrän, adorium, mutta mihin?”
”En ehkä tarvitse vain toaa”, liskonainen Selecius vastasi rauhallisesti. ”Mutta tarvitsen sankarin, joka auttaa viemään loppuun työni. Rohkean ja avarakatseisen soturin ja suojelijan, joka etsii käsiini jotain pyhää.”
Tulinoidan äänenvoimakkuus laski.
”Naamioista voimakkaimman. Kanohin, jonka epätoivoinen soturi pirstoi kerran kuuteen osaan ja antoi sirpaleiden kulkea maailman tuulissa kauas sisaristaan. Jotain pyhää, joka kuuluu yhteen, ja, jos olen oikeassa, haluaa yhteen.
Voitko kuvitella, mitä siihen metalliin on taottu, Kezen? Siihen metalliin on taottu totuus – kaikki totuudet. Toistensa kanssa ristiriitaiset totuudet. Totuudet, joiden totuus perustuu valheellisuuteen.
Ja viimeinen totuus. Todellisin. Suurin. Puhtain. Kaikkinielevin.
Kezen, haluan että sinusta tulee toani.
Haluan että etsit minulle nämä sirpaleet. Haluan että autat minua rakentamaan uudelleen sen, minkä Ritari rikkoi. Ja, kun aika on kypsä, saavutat kohtalosi ja luovutat voimasi eteenpäin yhdessä tällaisista kivistä.
Ja silloin kun sirujen sininen tuli on sinut karaissut ja kävelet vierelläni turagana, en voi enää kutsua sinua oppipojakseni.”
Näitä sanoja. Tämän kaltaisia suuria sanoja Xian Noidalta. Mahtavalta keisarinnalta, jota kullasta tehdyt sotilaat suojelivat. Ja nämä sanat sanoi suuri sininen nainen Tarel-Koron nuorelle Kezenille. Noita oli luvannut hänelle jotain, mitä hän ei voinut kuvitella kenenkään voivan luvata.
Noita oli luvannut hänelle oman tähden yötaivaalle.
”Tämä… tämä on niin paljon, oi ylistetty, oi adorium… en tiedä, mitä sanoa.”
”Siihen en usko, Kezen”, adorium Selecius vastasi. ”Sinä tiedät tismalleen, mitä sanoa. Kyllä vai ei?”
”… onko minulla lopulta vaihtoehtoja, suuri noita?” kysyi pieni olento suuressa ja pelottavassa maailmassa, messinkinen ratas kosmisessa koneistossa.
Liskotar hymyili ja nosti vaaleanpunaisten silmiensä katseen yötaivaalle seuraamaan siellä kiiluvaa valtavaa punasiirtymää, joka kulki vääjäämätöntä reittiään tähtikuvioista jokaisen läpi. Ja vaikka tähdet kuolivat pois toiensa mukana tai hajosivat uusien ryppäiksi, ei kohtalon punainen ratsu hidastanut vääjäämätöntä matkaansa.
Vaan kykenikö se siihen itsekään?
”En tiedä”, tulinoita sanoi matoralaisille ja yölle itselleen, ”Otammeko yhdessä selvää?”
Kirjojen keskellä
Siinä se nyt oli.
Kirja pöytää vasten, sen selkämys täydellisen suorassa linjassa puunsyitä pitkin.
Vaehranin jämerä toakäsi pyyhki pölyt kannen mukaunnahkan päältä. GV oli noussut tuolilleen seisomaan ja tuijotti kirjaa kuin menneisyyden haamua, manan mailta palannutta. Jumalan nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa oli tuotu takaisin turvapaikkaansa Bioarkistoihin.
”Siinä se nyt sitten on”, hyönteisherra sanoi. ”Palapelin puuttuva pala.”
”Ehkä ei mitään niin dramaattista”, tulen toa sanoi hieroen suuren Hunansa leukaperiä. ”Mutta ehkä edes soihtu, jolla uskaltaudumme vähän syvemmälle tähän luolaan.”
Gahlok Va kohautti olkapäitään avaten Jumalan nyrkin etukannen. ”Noh… Tulinoidan luolaan? Jumalten kammioon? Kuulostaa kyllä edelleen aika dramaattiselta.”
Vaehran hymyili pientä hymyä. ”No, ehkä. Mutta voitko syyttää minua? Tämä tutkimus on muuttunut jokaisella uudella tiedonjyvällä yhä jännittävämmäksi. Kuvittele, kuinka vähän materiaalia meilläkin oli tästä aiheesta… ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea hyllyistämme löytyy, se on käsittämättömän kummallista!”
Se GV:n oli pakko myöntää, vaikka hän ei sitä usein ajatellutkaan. Siinä missä Bio-Klaani suojasi muureillaan satojakin pakolaisia, karkureita ja kansojensa viimeisiä, oli Bioarkistoista tullut vaivihkaa pakolaisten ja etsintäkuulutettujen salatun tiedon turvapaikka. Vapaan sanan viimeisiä linnakkeita. Minkälaisia arkistoijia he olisivatkaan, jos he valikoisivat historiasta itseään miellyttävimmät osiot?
Sininen kirjatoukka katsoi toveriaan jopa hieman maireana. ”No, myönnän… ja olethan sinä jonkinlainen tulivelho itsekin.”
Vaehran hymähti. Hän oli jo muistuttamassa, ettei ollut sen enempää velho kuin kukaan muukaan tulen toa. Hän ei vain kanavoinut tulta, valoa ja lämpöä palavan miekan tai tulinuolien kautta. Vaehranin tulitaikuus ilmensi itsensä kirjoilla – sanoilla ja merkeillä. Yhdellä pergamenttiin raapustetulla ja ääneen lausutulla sanalla hän saisi sytytettyä vahakynttilän pöydällä. Toisella hän tukahduttaisi sen liekin.
Vaan silloin Vaehran muisti, että GV:lle jokainen tulen toa oli yhtä lailla velho kuin hänkin. Taikuus oli niin helppoa unohtaa silloin, kun sitä eli ja hengitti. Mutta se oli aina läsnä.
”Heh… ehkä niin”, hän vastasi. ”Tarkoitatko, että kokisin jonkinlaista samaistumista Seleciusin tarinaan?”
”No, ehkä?” hyönteinen sanoi naputtaen sormillaan pöydän pintaa, ”en tiedä. Henkilöstä ja järjestöstä joita tutkimme on ollut vähän… ristiriitaista tietoa.”
Vaehran hymähti. ”Niinpä. Sadut puhuvat tulinoidasta joka teki kaiken vain suojellakseen tiedon tulta. Xian historia ei puhu mitään. Suga puhui ystävästään, joka… oli järjestön kokeellinen sotilas?”
”Kyllä”, GV sanoi selaillen kirjaa läpi myrskytuulen lailla. Kultainen armeija, Selecius-joukot. Keinotekoiset toat identtisine naamioineen. ”Arvon adorium riisti ehkä viattomien tahdon luodakseen itselleen armeijan. Haluammeko varmasti samaistua häneen?”
”Vai riistikö?” Vaehran mumisi. ”Entä jos hekin olivat vapaaehtoisia?”
GV ei ollut edes harkinnut tätä vaihtoehtoa, ja sen aiheuttama hämmennys näkyi hänen kasvoiltaan.
”Niin… ehkä.”
”Vaikka olemme molemmat hyvin lukeneita ja oppineita, GV, pelkään pahoin että emme ole itsekään aivan immuuneja stereotypioille. Nyky-Xia on tulkinnut Seleciusin tarinaa miten se on itse vain halunnutkin. Mutta jos nämä asiat ovat niin vanhoja kuin luulemme – uskomattoman vanhoja – ne pitää laittaa historialliseen kontekstiinsa.”
Hyönteiskita huokaisi. ”Jota ei ole.”
”Ei ehkä ilmiselvässä paikassa…” Vaehran hymyili ja nosti selvemmin esiin muinaista satukirjaa vasemmassa kädessään, ”… mutta siksi etsimmekin rivien välistä.”
”No, onko siitä ollut jotain apua? Mitä tuo kirja edes kertoo Tulinoidan tarinasta?” GV:n ääni oli varovainen. Hän ei ehkä löytänyt itsestään tarpeeksi uskoa, mutta ei halunnut pilata arkistojen toan aitoa intoa.
”Olen ainakin… löytänyt lisää aukkoja täytettäväksi”, Vaehran sanoi ja käänsi esiin Tulinoidan kauniisti kuvitetun sadun. Käsinkirjoitettujen ympyräkirjainmerkkien yläpuolella oli kuva pitkäharjaisesta liskonkasvoisesta naisesta, joka laskeutui alas kalliota outoon valoon kourassaan avain, ja nousi sieltä ylös kädessään tulenliekki.
”Seeeeelvä”, GV tokaisi. ”Mitäs palikoita ajattelit näihin aukkoihin tunkea?”
”Vortixx laskeutuu jumalten luolaan, palaa sieltä noitana. Olen… miettinyt, että Nimda, tai ainakin yksi sen siruista saattaa olla tulkittu tässä sadussa avaimena.”
”… tai sitten tulena joka sieltä tuotiin?” GV:n ei tarvinnut esittää kiinnostunutta, vaikka hän ei osannut Vaehranin sanoihin uskoakaan.
”Sekin on kyllä mahdollista. Mutta se jättää meille aivan toisen kysymyksen…”
Vaehran käänsi yhden sivun taaksepäin ja paljasti kuvan, joka oli vanhanaikaisuudestaan ja karusta ilmeestään huolimatta tietyssä yksinkertaisuudessan puistattava. Vortixx-nainen polvistui pimeyden edessä, ja pimeydestä muodostunut käsi ojensi hänelle avaimen.
”… mistä ihmeestä hän avaimensa sai? Tämä osa satua on puhuttanut xialaisia mytologiantutkijoita ilmeisesti jo aika pitkään.” Sitten hän laski sormensa yhden lauseen alle ja alkoi toistaa. ”Musta hahmo muodoton antoi etsijälle tehtävän: ”
Vaehran nosti katseensa kirjasta ja sulki sen.
GV:n suu loksahti auki.
”… musta hahmo muodoton… Syvä Nauru? ’Avde’? Hän joka käski petturia viemään kirjojamme?”
”Ehkä. Ehkei. En tiedä hänestä tarpeeksi sanoakseni mitään… mutta olen etsinyt pitkään linkkiä tämän tuntemattoman vihollisen ja adorium Seleciusin välillä. Visokki voisi tietää… mutta en ole vielä viitsinyt esittää hänelle kysymystä jota en aivan osaa kysyä. Ja tiedän ehkä, että meillä ei ole mitään todisteita siitä, että Selecius edes olisi tämä tulinoita. Mutta minusta tässä on jotain, ja haluan ehdottomasti kuulla sinunkin mielipiteesi.”
”Rehellisenkö?” GV sanoi pieni varovainen virne kasvoillaan.
”Ehdottoman.”
Tuolillaan seisova GV nosti molemmat kätensä ilmaan dramaattisesti. ”Sinä olet ehkä sulattanut pääsi vahingossa jollain tuliloitsulla. Eikä minulla ole viikkoihin ollut aavistustakaan, mitä sinä kaivelet, tai mitä… viivoja piirrät asiasta toiseen. Mutta meitä kahta ei ole selvästi koskaan ohjelmoitu ihan samalla tavalla.”
Jo se, että GV puhui ”ohjelmoinnista” sai Vaehranin hunalle hymyä. Hän ei ollut valinnut sinistä hyönteiskasvoa kakkosmiehekseen sen takia, että tämä olisi hänen kanssaan samaa mieltä.
”Ei. Ei ole. Tiedän että teen melkoisia harppauksia ajattelussa… mutta jokin tässä polussa tuntuu vain oikealta.”
”Jatka sinä sitten sitä”, Gahlok Va töksäytti laskeutuen taas istumaan ja veti kaksin käsin Jumalan nyrkin luokseen. ”Minä yritän parhaani mukaan hakea tuolle tästä opuksesta jotain järkiperusteita. Tästä ja niistä kymmenestä muusta, joista ei kyllä ole ollut tähänkään asti apua.”
”Kuulostaa siltä, että… saatat jopa uskoa siihen mitä sulaneella päälläni horisin”, Vaehran hymähti.
”Rehellisesti sanottuna en vieläkään”, GV sanoi, ”mutta kellot… tikittävät ja tuo on kaikki, mikä meillä on. Keskity sinä tulinoitaasi ja kaivelemaan menneisyyttä. Minä ajattelin keskittyä tiukasti nykyhetkeen. Ehkäpä haarukoimme sen totuuden vihdoin esiin sitä mukaa kun sinä myönnät olevasi väärässä ja lähestyt nykypäivää ja minä myönnän olevani väärässä ja lähestyn menneisyyttä.”
Rusettikaulaisen pikkumiehen vakavan jupiseva sävy nauratti Vaehrania.
”Hyvä idea”, hän sanoi ja nousi tuoliltaan. ”Katsotaan, kumpi meistä on vähemmän väärässä.”
”Juuri oikea asenne, tuplasalama.”
Ja palapeli alkoi ehkä kasautua vihdoin.
Vaikka he eivät sitä itse tienneetkään..
Se, mikä oli ollut musta ja hahmoton – se millä oli avaimet kaikkiin lukkoihin – alkoi saada vähitellen muotoa.
https://www.youtube.com/watch?v=5kyvbBsH1Ww
Nuori punainen arkistoija kaivautui menneisyyteen.
Toan kädet levittivät menneiden kuukausien mietteet ja aatokset pöydälle. Yhdessä nuo sadunpätkät ja aukot tiedossa ehkä muodostaisivat kuvan Tulinoidasta. Sitä hän ei voinut tietää, mutta hänen täytyi saada uskoa.
Iätön sininen arkistoija kaivautui nykyisyyteen.
Tämän kädet selasivat läpi historiallisen niteen ja yrittivät kalastaa historian myrskyisistä meristä selityksen nykyisyydelle. Samat nimet toistuivat uudelleen ja uudelleen. Samat nimet olivat muovanneet historiaa. Toiset tahtomattaan. Toiset tarkoituksella.
’Kelbuuno-Malcirem’.
’Noidan tyttäret’.
’Novaratas’.
’Voitto Korporaatio’.
Pienokaisia, jotka olivat astelleet korkeuksiin nousemalla jättiläisen olkapäille. Yhdessä nykyisyyden rippeet ehkä todistaisivat, että adorium Selecius oli ollutkin olemassa.
Ja ehkä oli myös Xian tulinoita. Sitä hän ei voinut uskoa, mutta hänen täytyi saada tietää.
Aivan toinen punainen mies – liekkejä viljelevä kuoleman kone, jonka kohtalo ei antanut olla enempää – liisi meren yllä määränpäänään Tulinoidan vanha kotimaa.
Sininen ja hopeinen mies – sininen kuin aavikon yö ja hopeinen kuin sen dyynit – täytti kuutta toa-kivestä taottua luotia ruudilla, joka sekin kantoi Tulinoidan vanhaa nimeä.
Saman linnoituksen muureissa sininen ja valkoinen ritari kuunteli vain omatuntonsa ääntä, jonka oli antanut rappion enkelin hetkeksi hukuttaa alleen. Mutta ei antaisi enää ikinä.
Nyt taistelun kovettama toa odotti uudessa kodissaan viestiä vanhalta ystävältä, joka saattoi olla viimeinen Seleciusin lapsi, äitinsä mukaan nimetty. Viimeinen kultaisen armeijan sotilas.
Ystävältään toa halusi vastauksia.
Punainen ja musta petonainen kuunteli rappion enkeliä, jonka oli kutsunut mieleensä, eikä edes kauan sen jälkeen kun oli karkoittanut petollisen shakkimestarin sieltä.
Ja enkelinsä kanssa visorak mietti Punaista Miestä. Nukkeherraa, joka teki kaikkensa poistaakseen menneen ja sammuttaakseen tiedon tulen. Häntä, joka vei kirjat – ja muistotkin mukanaan.
Enkeliltään visorak halusi vastauksia.
Ja Xian etelärannikolla kahden auringon kauniiseen aamuun heräsi Tulinoidan jalanjälkien kulkija, tämän perillinen.
Tohtoriksikin häntä kutsuttiin.
