Avainsana: hoitajamatoran

  • Kansan mies

    Bio-Klaani
    Sairasosasto

    Kello oli kaksi.
    Päivän kirkkaus pilvistyisi pian. Juuri nyt hoitajan pieni käsi puhdisti kankailla vuotavaa haavaa skakdin kyljessä. Aamu oli alkanut vamman vuotamisella. Sen ei olisi kai pitänyt enää tehdä niin.

    ”Etkö tosiaan halua puudutusta? Muistat kuitenkin, miltä tämä tuntuu.”
    Skakdi istahti sängylle valmiina. ”En ymmärrä sellaisten päälle, lekuri. Auttaisiko se oikeastikin?”
    ”Hmh. Se kyllä riippuu annoksesta.”
    ”Minun pitää olla ilmaisukykyinen alle tunnin päästä.”
    ”No, luulen että pystyt ainakin huutamaan aika kovaa…”

    Silmäpuoli tuijotti valkopunanaamioista tohtoria.
    ”Jätän väliin”, skakdi murahti.
    ”Sitten en taida voida mitään.”
    ”Voit”, Guardian sanoi. ”Ole ihan skarrararrin nopea.”
    Toan ilme vakavoitui ja tämä jakoi pienen katseen hoitajamatoranin kanssa. Instrumenttisalkku aukesi.

    ”Tavalliseen tapaani, admin.”
    ”Musiikkia kuuloelimilleni! GNNNNGH.”

    Valkoiset torahampaat natisivat toisiaan vasten. Skakdin sormet puristuivat pedinreunoihin, kun tohtori Kupen työ alkoi.
    ”Kannattaa ajatella mukavia asioita”, lääkintä-toan rauhallinen ääni virkkoi. ”Minä pääsen sillä tapaa yleensä aika pitkälle.”

    Sssselvä pyy!”, skakdi ärähti.
    ”Niin, se on kuulemma mukava illanviettopaikka. Ajattele ihmeessä vaikka kivaa iltaa siellä. Fexia Nui Band taisi esiintyä siellä ihan vastikään? Aika jännää, että saivat niin ison profiilin orkesterin sota-aikana sisään. Xialaisomistajilla on kyllä temppunsa, sen myönnän…”

    ”GNNNNGH.”
    ”Mutta voithan sinä jotain muutakin miettiä. Mistä nyt vain tuleekin hyvä mieli. Miten olisi vaikka koiranpennut? Pörröiset energiavuhvelit isoine silmineen. Oletko koiratyyppejä?”

    ”GNNNNNNNNNNNNGH.”
    ”Eikö? Itse en kyllä ole, täytyy myöntää. Mukavia raheja, mutta hieman liian äänekkäitä makuuni. Kissoja sitten?”

    ”GNNGGGGH.”
    ”Ei?”

    Pikkuruinen neula sukelsi Vartijan kylkeen kuin haavalla leikitellen. Käsi joka kudosta kutoi ei tärissyt, mutta arka haavauma vihloi ja riipi kivun rankkasateena koko skakdin kyljen läpi. Guardian yritti vapauttaa padot ja löytää kivuttomia ajatuksia.
    Useamman kuin yhden löytäminen kivun keskellä oli haaste. Hyvä haaste. Sellainen haaste, joka piti aivot liikkeellä ja keskittymisen poissa pitkästä, jääkylmästä neulasta, joka möyri madon lailla hänen kyljessään… hetkinen, se minkä hän juuri tunsi saattoi olla itse lanka… e-hei, mitä se tuolla teki… ei kai sen pitänyt-

    ”GNNNNNGH.”
    ”Hyvin se menee”, tohtori Kupe kannusti sängyn vierellä. ”Tämä ei kestä enää kauaa!”

    ”GNNNNNNNNNNNNNGH.”
    ”Kas noin”, kanohi Kelaeta kantava mies sanoi reippaasti. ”Yilda, uusi side, kiitos.”

    Narujen liike kyljessä lakkasi. Tuore ja pinkeä lankamato vanhassa haavassa jännittyi kuin soittimen kieli. Kupe laski neulan käsistään, sulki silmänsä ja keskittyi. Pyöreä kanohi toan kasvoina alkoi hohtaa punahehkuisena kipua pois loihtien.
    Guardian hieroi otsaansa samalla kun po-matoralainen hoitajatar kiinnitti näppärin sormin hänen kylkeensä haavalapun ja puristavan siteen.

    ”Kiitos”, vesipullosta vettä hörppivä ja kasvojaan pyyhkeellä pyyhkivä Guardian henkäisi, ”Onko asia näin kunnossa?”

    Tohtori Kupe istahti Guardianin istumasijana toimivaa sänkyä vastapäiselle tuolille. Toa nosti kulmiaan katse papereissaan ja nyökkäili syvään kynällä leukaansa naputellen. Punainen pysty- ja poikkiviiva muodostivat miehen valkoiselle kanohille ristin.

    ”Ole varovainen tuon kanssa”, Kupe sanoi vilkaisten sidettä skakdin kyljessä. ”Vähän varovaisempi kuin aiemmin.”
    ”Sen verran kun pystyn, lekuri. En ole juuri ehtinyt lepäillä.”
    ”Sentään se ei ole ehtinyt tulehtua, siitä olet pitänyt huolen. Luulen että voit jatkaa tavalliseen tapaan, mutta yritä nyt ainakin olla nukkumatta sen päällä.”

    Vartija nyökkäsi. Pari hassua tapahtumantäyteistä kuukautta oli kulunut siitä, kun Nynrahilla räjähtänyt xialainen merimiina oli singonnut metallisen teräspalkin skakdin kyljen läpi. Siitäkin huolimatta, että luita ei ollut murtunut tai sisäelimiä vahingoittunut, ja Tongu oli antanut pikaista ensiapua, alkoi vamma taas ajoittain punoittaa ja vihloa.
    Guardian oli melko varma että niin kuuluikin tapahtua. Varsinkin moottoripyörän päältä putoamisen tai turaga Bakmein kivenkovien nyrkkien jälkeen.

    Joko adrenaliini peitti säryn aina alleen tai skakdi vältteli sen tajuamista tietoisesti. Eteenpäin oli mentävä, ja arvet olivat polulla takana.

    ”Voisin kyllä kirjoittaa sinulle tuosta päivän sairaslomaa”, lääkintä-toa totesi.
    ”No hyvä”, skakdi hymähti, ”lähetän ne pahiksille. Tietävätpähän olla hyökkäämättä silloin.”
    ”Ah”, Kupe huokaisi, ”ei sitten.”
    ”Ei, voisin minä ihan oikeastikin tehdä niin. Pidennän elämääni jokaisella sekunnilla, jonka tuhlaan pahan diktaattorikuoriaisen aikaa.”
    Lääkäri naurahti. ”Ehkä niin. Kirjoitan sinulle vielä viikon annoksen bonu-lerua kipuihin, jos…”
    ”Taidan pärjätä ilmankin.”

    Kupe napsautti kynänsä terättömäksi yllättyneen näköisenä ja työnsi sen rintapanssarinsa etutaskuun. ”No, ei väkisin”, hän sanoi ja nousi seisomaan. ”Sinulla lienee jo kiire seuraavaan taistoon?”
    Skakdi läimäisi kätensä polvilleen, naurahti ja nousi sängyltä. ”Heh ja hah. Et tiedäkään. Kiitos taas teille. Olette pitäneet minut hengissä hyvin tähänkin asti.”
    Hoitajamatoran Yilda hymyili hieman, ja niin hymyili Kupekin.

    ”Haavat eivät ole ongelma”, Kupe tokaisi. ”Kuolleita en osaa korjata.”
    ”Jos joku koskaan väittää osaavansa, kuuluu todennäköisesti selliin.”
    ”Heh.”

    Guardian napsautti varustevyönsä kiinni, ja sen kylkitaskut peittivät haavalapun lähes kokonaan alleen. Skakdi nyökkäsi tohtorille ja hoitajalle ja vilkaisi kelloa tohtorin toimistossa. Kiireisen iltapäivän tärkein tapaaminen oli edessä, eikä hän halunnut odotuttaa tätä kovin pitkään.

    ”Ensi kertaan, tohtori.”
    ”Toivottavasti ei liian pian”, Kupe hymyili.

    Niinpä niin, Guardian mietti astellessaan jo sairaalasiiven käytäviä pitkin. Kyllä sinuunkin mahtuu tuota uskoa aika paljon.

    Skakdi jatkoi matkaansa ala-aulan kuhinaa kohti. Tihkusade alkoi jo pestä käytäväin ikkunoita. Päivän seuraava kohtaaminen sisältäisi paljon paperityötä ja viiksivahaa.

    Ja ehkä jopa enemmän jälkimmäistä.


    Kello oli kuusi.
    Admin-tornia ruoskineet sateet lopettivat vihdoin työnsä. Kuten kaksi miestäkin.

    ”… mutta eiköhän tämä ollut tässä”, Harkel lausui viiksiensä alta ja tasasi paperinivaskan reunat kabinetin puupöytää vasten. Arkkien sivut asettuivat muodostelmaan kuin toivottavasti ne sotilasrivistötkin, joita asiapaperit koskivat. ”Selitän komentoketjun Siniviitoille heti huomisella.”

    Guardian murahti hyväksyvästi kaupungin karttoja katsellen. Viikon sisään Suurkylän poliisivoimat tulisivat olemaan itsenäinen mutta eheä osa Bio-Klaanin puolustusta. Hetki oli väsynyt, mutta ylpeä edellämainittujen toimijoiden nokkamiehille.

    Sininen skakdi tarkkaili, kun Nui-Koron po-matoran pakkasi papereita ja kuulakärkikynänsä siististi salkkuun.
    ”Älä kerro tätä Tawalle”, Guardian kähisi hiljaa, ”mutta olen ehkä vähän kaivannutkin sotilaallisen tarkkaa työskentelyä.”

    Faxon-kasvoinen ylikomisario hekotteli lyhyesti. Kaksikko oli löytänyt nopeasti yhteisen sävelen.
    Toimisipa tiimityö samoin poliisipäällikkö Arnopin kanssa, Harkel huokaisi sisäisesti. Sotaveteraani skakdi päihitti korruptoituneen siniviitan mennen tullen – entisestä pormestarista puhumattakaan.
    ”Olet varmaan kuullut”, skakdi jatkoi vielä, ”että huomenna Telakan tiloissa pidetään kriisipalaveri viidakkosaaren takia.”
    Viiksi-faxoninen nyökkäsi ja nosti salkustaan nahkaista muistikirjaa ja avasi sen kirjanmerkin kohdalta.
    ”Olen hyvinkin”, hän sanoi laukun sulkien. ”Arvoisa valtuutettumme liittyy myös seuraan.”
    ”Kuten kuuluukin. Ihailtavaa, kyllä. Oman kaupunginvaltuustomme edusmies ei koskaan vaivaudu sota-asioihin…”
    ”Valitettavaa, valitettavaa”, viiksekäs virkkoi.

    Jokin pysäytti zakazlaisen miettimään puupöytään nojaillen. Kiikarisilmän olemus puhui unettomuudesta, jota tämä ei edes yrittänyt piilotella. Poliisi ei tätä ihmetellyt – eihän tuuli ollut vielä ehtinyt hajottaa edes savupilveä horisontin yltä. Admineista sinisimmällä oli takuulla ollut muutakin mietittävää, ja olihan tämä kaupungin tällä hetkellä toisiksi vaikutusvaltaisin henkilö.

    ”Maistuuko ylikomisariolle viski?”

    Ja ilmeisesti toisinaan myös melkoisen väsynyt henkilö. Ylikomisario katseli adminin esiin nostamaa ruskeaa pulloa.
    ”Ilo huomata, että Rapujoen tässäkin päässä osataan arvostaa hyvää tavaraa.”

    Kallista litkua sisältävä puteli laskeutui pöytään. Viimekertainen eli Guardianin mielessä yhä kirkkaana ja niin kovaäänisenä ja hikisenä, mutta hän uskoi arvostelukykynsä pitävän. Eihän sotatilassa ja resurssien niukkuuden vallitessa kehdannut näin kallista tavaraa paljon juodakaan.
    Silloin Zakazilla, kun vartija ei vielä ollut oman komentoketjunsa kärjessä, se ei kyllä ollut ollut mikään este. ”Hulluhan sotaa kävisi selvinpäin!”, kaikui Warrekin motto muistojen sinessä.

    Miekkoset nostivat lasinsa ylös etsien jotain sanottavaa. Edes jotain, minkä kunniaksi niitä kilistää. Hetken kysyvän tuijottelun jälkeen uupunut skakdi totesi:
    ”Viiksillenne.”

    Harkel nyökkäsi hyväksyvästi – hän oli tottunut tähän.

    Kaksikko maisteli juomiaan hetken aikaa. Neste lämmitti suuta ja ruokatorvea. Guardianin yllätykseksi hiekankeltainen matoralainen kaivoi vyöltään pienen lehtiön ja rustasi siihen jotain. Poliisi huomasi skakdin kysyvän katseen.
    ”Teen makumuistiinpanoja. Kehittää makuaistia.”

    Zakazlainen hymähti kummissaan. ”Hauska idea. Mitä kirjoitat?”

    Harkel maiskutteli hetken verran viimeisiä makuja suussaan. ”Rikas ja roteva.”
    ”Ensimmäistä attribuuttia voisi olla enemmänkin”, Guardian analysoi ja tuijotti lasiinsa. ”Tongun ja Sugan hartiat ovat yhteensä varmaan kahdentoista torakan veroiset, mutta pelkkä rotevuus ei pudota Tulikärpästä. Lisäresurssit kyllä maistuisivat.”

    Poliisi laittoi muistiinpanovälineensä syrjään. ”Henkilökohtaiset pahoitteluni siitä.”

    Siniset kulmat kohosivat. Harkel katsoi asiakseen selittää itseään enemmän.
    ”Jos olisimme kuunnelleet varoituksianne ajoissa, Nui-Koro olisi taatusti evakuoitu järkevämmin. Olisimme saaneet enemmän ruokaa ja muita tarvikkeita mukaamme.”

    ”Niin, no”, viskikurkusta sanoja puskeva skakdi sanoi, ”jos olisin ollut nuorena poikana vähän pitkäkatseisempi ja vähemmän naiivi, ei toista silmääni tarvisi pitää yöllä laturissa. Minkäpä tuolle enää voi.”
    ”Totta. Mutta kun katsoo katujen leipäjonojen pituutta… Pistää miettimään, mikä tilanne olisi, jos koko sato olisi saatu mukaan.”

    Pistipä se skakdinkin miettimään. Saaren lounaisosien hedelmälliset alueet kykenivät yhä ruoantuotantoon, mutta Allianssin ilmavoimien viimeisimmän tempun jälkeen Apajarannan alueet vaikuttivat yhä turvattomammilta.
    ”Sinun syytäsi se ei joka tapauksessa ole”, Guardian pysyi sanojensa takana. ”Kuuleman mukaan jopa edesautoit auktoriteettiongelmienne kanssa?”

    Harkel nyökkäsi varovaisen tyytyväisenä. Jossain Bio-Klaanin linnakkeen alla paha pormestari kirosi sellissään ylikomisarion nimeä.
    Skakdi siemaisi varoen lasistaan. ”Toivottavasti olet onnekkaampi meidän kanssamme. Tosin arvon turaga ei tainnut asettaa rimaa kovin korkealle, joten siihen ei varmaan paljoa tarvita.”
    ”Vanha Tahae…” Harkel huokaisi. ”Luulen, että hän oli vallan kahvassa liian kauan. Kellään ei ollut hänestä pahaa sanottavaa, kun hän oli vielä toa.”

    Guardian keskittyi kuuntelemaan – ylikomisario oli selvästi miettinyt asiaa pitkään ja hartaasti.
    ”Suurkylä on ollut jo vuosia rauhan tyyssija. Turaga Tahaen valtakausi oli hyvinvoinnin aikaa.”

    Viiksikyttä piti pienen paussin ja heitti loput viskit kurkustaan alas. ”Hän kävi ahneeksi, koska hänelle tarjottiin siihen liian helppo tilaisuus. Vuosikymmenet moraalittomuus kasvoi hänessä, mutta olin silti vilpittömän yllättynyt kun selvisi, että hän oli valmis käyttämään myrkkyjä ja palkkatappajia teitä vastaan.”

    Sininen admin ei ollut tähänkään päivään asti varma siitä, miten Kepe ja Snowie olivat selvinneet ammattimurhamiesten hyökkäyksestä. Harkel jatkoi mietteitään.
    ”Mutta hän ei ollut hirviö – moraaliton mies vain.”
    ”Raja on usein häilyvä, usko pois.”
    Harkel kurottautui laskemaan tyhjän viskilasin pöydälle. ”Sinulle tuo on varmasti totta. Mutta Suurkylän matoranit… Täkäläisetkin…”

    Ylikomisario naulasi katseensa sotaveteraaniin. ”Me tarvitsemme sinua. Sinä teet hirviöistä miehiä ja pahasta voitettavan. Minä ja Siniviitat, me olemme vain lainvalvojia. Hyviä siinä, mitä teemme, mutta Nazorakit ja Allianssi… Tämä on altaan syvä pää.”
    Faxon-kasvo teki kunnioittavan kumarruseleen. ”Sinä pidät meitä kaikkia pinnalla.”

    Sininen skakdi otti kunnianosoituksen vastaan kuin napakan vasurin leukaan – hämmentyneenä ja pöllämystyneenä.
    ”Kiitos kovasti, ylikomisario… mutta ei millään pahalla, emmehän me edes tunne? Asetat aika paljon luottamusta yhteen mieheen pyssyineen.”
    ”Heh heh, en minä oleta sinun niitä torakanretkuja omillasi rei’ittävänkään”, poliisisetä naureskeli. ”Mutta kaikki joille olen puhunut ja oma vainuni sanovat samaa – että edessäni istuu mies, jolla on langat tukevasti käsissään ja joka tietää mitä tekee. Äläkä väitä vainuni valehtelevan!”
    ”Ehkä olen vain mainio huijari.”
    ”Kenties. Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että moni täkäläinen olisi valmis laittamaan vaikka henkensä likoon puolestasi. Äläkä ota sitä liian henkilökohtaisesti – sinä nyt kuitenkin olet tämän sirkuksen paras sotatirehtööri.”

    Se tuntui pysäyttävän skakdin. Komisario Harkel ei ollut aivan varma, oliko Vartija todella kuullut hänen neuvonsa olla ottamatta asiaa liian henkilökohtaisesti. Tai oliko sillä ollut juuri väliä.
    Admin pyöritteli hetken aikaa ruskeankultavaa nestettä lasinsa pohjalla ennen kuin siemaisi kipakan juoman kokonaan.

    ”Olisin, tiedätkö, toisinaan mieluummin edes melko hyvä rauhantirehtööri.”
    ”Enkä yhtään ihmettele, miksi”, po-poliisi pohti. ”Mutta me rauhan ajan miehet olemme kaltaisillesi paljon velkaa… ja tulee olemaan kunnia vartioida sitä rauhaa, jonka voittonne saarelle tuo.”
    Gee hymähti hiljaa. Skakdi ei selvästikään tiennyt täysin, miten suhtautua itseään näkyvästi vanhemman herrasmiehen kunnianosoituksiin, mutta hänellä ei ollut virtaa taikka halua heittäytyä nokkeluuksiin. Olisiko komisario edes ymmärtänyt sellaisten päälle? Mies oli niin aito, että Guardian havaitsi itsensä haluttomaksi pilailla tämän kustannuksella.

    Sellaisia tapauksia oli yksi sadassa.

    ”Ylikomisario. Mitä te teette silloin harvoin kun ehditte heittää viitan naulakkoon?” skakdi pohti yhtäkkiä ääneen, ja lisäsi vielä: ”Onko teillä harrastuksia? Siis… viiksien lisäksi.”

    Poliisi suoristi ryhtiään. ”En tahdo ylpeillä, mutta rohkenen väittää olevani Suurkylän parhaita harrastelijakokkeja”, Harkel ilmoitti asialliseen sävyyn. ”Mikään ei maistu pitkän työpäivän jälkeen kuin itse paistettu munuaispiiras.”

    ”Uskon. Viimeksi kun itse ehdin valmistaa itselleni ruokaa, se taisi olla vielä osittain elossa. Tuli vähän kiire.” Raa’an viidakkoliskon maku palautui skakdin suuhun ja tämä puri hammasta. ”Ihan mielenkiinnosta, ylikomisario. Jos sinulla olisi tänä päivänä vaihtoehtoja, olisitko mieluummin poliisi vai kokki?”
    ”Kysyt vuosikymmeniä myöhässä – ei tällaisella vanhalla sedällä ole enää riittävästi näkökulmaa oman elämänsä hahmottamiseen minään muuna kuin mikä se on. Mutta entä sinä?”
    ”Luulen, että valmistamilleni zakazlaisille makuelämyksille ei olisi markkinarakoa näinkään monikulttuurisessa kaupungissa…”
    ”Sodan- vai rauhan tirehtööri? Jos voisit olla jotain muuta kuin mitä olet… Kuka olisit?”

    Skakdi rummutti pöytää sormillaan. ”Siinä, että on mies ilman nimeä on jännittäviä puolia”, hän hymyili hieman. ”Voisin olla kuka tahansa. Voisin perustaa pienen farmin ja herätä aikaisin aamulla lypsämään lehmät. Voisin perustaa pikku kanalan ja tarjoilla meheviä grillikoipia. Voisin aloittaa musiikkiharrastuksen…”
    ”Oletko sinä mies ilman nimeä?” viiksekäs kysäisi.
    ”Sinulle, ehkä. Suurimmalle osalle kyllä.”
    ”Hmh.”
    ”Mitä tulee siihen, mitä haluaisin tehdä”, Guardian haki sanoja.”Jos en eläisi tätä elämää, mitä nyt elän, käyttäisin varmaan aikani hiljaiseloon. Ilman sen kummempaa vastuuta kenenkään muun elämästä. Jossain luonnon keskellä ilman kuulevaa korvaa ajatuksilleni. Sepä se vasta olisi helppoa.”
    Miksi hän avasi sieluaan pohjoisen poliisisedälle? Ne olivat ne viikset, eikö niin? Viikset olivat lämpimän vastaanottavaiset. Tai ainakin vastaanottavaisemmat kuin valkoisen turagan ikimiekkoja terävämmät murhapuikot.

    ”Mutta en ole koskaan ollut kovin hyvä helpoissa asioissa”, skakdi sanoi ja vetäisi pikkuputelin korkin uudestaan auki. ”Kippis sille, ylikomisario.”

    Harkel hymyili. ”Vanhoille koirille vailla uusia temppuja.”

    Kaksi vanhaa hurttaa joivat juomansa kabinetin musteenhajussa ennen kuin jatkoivat tuttuja polkujaan.
    Guardian tiesi, että huominen päivä olisi tätäkin raskaampi. Sitä ennen olisi hengitettävä.


    Kello oli kahdeksan.
    Illalla kuitenkin, vasta. Pidemmälle skakdi ei ollut aivan vielä ehtinyt.

    Tummanpuhuva juoma höyrysi pöydällä, kun admin selasi viikkoja vanhaa Klaanilehteä pienen katukahvilan terassilla. Satamakadulla vieressä matoralaisten ja muidenkin kulku näytti tuulessa tanssivalta kukkakedolta. Värien myrsky puhui montaa eri kieltä ja murretta, ja kävi kauppaa ruokailusta ja majapaikoista.

    Älyllisissä olennoissa, etenkin matoralaissukuisissa, oli kumma suunnitteluvirhe, jota Guardian ei ollut koskaan osannut käsitellä. Matoraneilla koroissaan ja vahkeilla metruissaan oli polttava tarve asetella samanväriset palikat vierekkäin. Niin tuntui tapahtuvan ympäri sakaroita siitäkin riippumatta, mikä palikka todella sopi parhaiten mihinkin aukkoon.
    Yhtälö oli lopulta kovinkin helppo: kun samanvärisiä palikoita vain survoi tarpeeksi samaan paikkaan, oudoimman muotoiset rusentuivat muiden alle täyttämään pienemmät välit. Tärkeintä oli pitää yllä väriä. Kuninkaallinen ja ruhtinaallinen väri ei hypännyt silmään, kunhan se vain oli samaa väriä, ja siinä silmä lepäsi.

    Varsinkin jostain ylhäältä tornista katsottuna.

    Suunnitteluvirhe oli pääsyt kaivautumaan madon lailla niin syvälle heihin kaikkiin, että silloin kun asian näki toimivan toisin, silmät eivät pitäneet siitä. Miksi nuo palikat eivät olekaan pääväreissä? Miksi tämän värisiä palikoita on myös tässä päässä katua, jos suurin osa niistä on tuolla toisessa päässä? Eihän tällaisessa värimyrskyssä tiennyt, mihin katseensa laskea!
    Väriongelma oli jollain taikatempulla päätynyt olemaan maailman ongelmista vakavin siitäkin huolimatta, miten hyvin eri väriset palaset yhteen lopulta loksahtaisivat.

    Skakdi katseli hetken laivastolaisjoukosta otettua mustavalkokuvaa Klaanilehden takasivulla ja löysi maailman ongelmista vakavimmalle yksinkertaisen ratkaisun.

    Taas yksi asia, jossa koirat ovat meitä parempia, hän mietti sulkien lehden pöydälle. Mies joi haalentuneen kahvinsa loppuun ja nousi.

    Suuri bio-klaanilainen sotasankari astui kahvilakatoksen suojasta kadulle kansan keskelle. Punaisen admin-kiven puuttuminen ei huijannut kovin monia. Viimeinen Vartija tunnettiin ilmankin – olihan miehen mukaan nimetty vuori. Viimeinen Vartija teki hirviöistä miehiä, ja miehistä voitettavia. Viimeinen Vartija ja suuri pelastaja pitäisi heidät kaikki pinnalla maailman hirmutuulten satametrisissä aallokoissa.

    Voi, Harkel. Toivottavasti et ole ehtinyt puhua ajatuksistasi ihan hirveän monelle.

    Ja siinä nostikin päätään esiin toinen älyllisten olentojen, ja etenkin matoralaisen kansan suurista suunnitteluvirheistä: halu uskoa sankareihin. Näyttivät sankarit miltä tahansa.
    Guardian vilkaisi katua astellessaan katseita, jotka vilkaisivat häntä. Mies luki tuntemattomien kasvojen ja kanohien huulilla sen, mitä kansa luuli hänen nimekseen. Eversti, Vartija, Tuomari. Silmien tuikkeesta vanha sotilas näki saman sekoituksen kunnioitusta ja pelkoa, joka nousi syvistä riveistä esiin ajoista synkimpinä.

    Kupe korjaa eläviä olentoja, minä laitan sellaisiin luoteja. Meistä kahdesta minä olen suuri bio-klaanilainen sankari.

    Eikä hän halunnut vastata kunniaan, mutta tiesi että hänen täytyisi. Kättään heilauttaen maalasi nimetön mies kasvoilleen kuvan hymystä, jota kansa ei tuntenut tarpeeksi hyvin nähdäkseen sen läpi.
    Ja se sytytti liekin. Hetkessä jo pois kävellyt skakdi kuuli tuntemattomien suiden laulavan hänen nimellään.

    GUARDIAN! GUARDIAN! GUARDIAN!

    Ja heidän huutonsa jatkuivat seuraten skakdia katuja pitkin, kunnes hän oli jo kaukana. Ylistyshuudot, joita hän muistelisi lämmöllä silloin, kun joutuisi laittamaan luodin parhaaseen ystäväänsä.

    No. Suurin osa maailman sankareista on varmaan oikeasti aika kamalia. Parempi kai työskennellä sillä, mitä annetaan.

    Taival iltapilvien alla ja kummastuneiden katseiden välistä jatkui sivukaduilla lännemmäs ja lähemmäs admin-tornia. Päivän päättyessä suuri bio-klaanilainen sotasankari päätti vielä mennä puhumaan sankareistaan suurimmalle.

    Omalle pelastajalleen.


    Kello oli liikaa.

    Kuninkaallista sängynpäätyä muistuttava rautakaide oli ainoa asia, joka erotti Tawan satametrisestä pudotuksesta. Nainen nojasi selällään kaiteen oksamaisiin tankoihin admin-tornin parvekkeen kivellä istuen. Korkeuksia viilsi kylmä tuuli, mutta lämmin violetti viitta lepäsi naisen päällä peittona ja verhosi hänet olkapäihin asti. Silmät visiirin takana heijastuivat tornin ikkunalaseista väsyneinä, kun toa kapusi katseellaan ylös rakennusta aina fuksian pilviselle taivaalle asti.

    Lasiovet aukesivat ja sulkeutuivat. Tutut kynsikkäät varpaat astelivat parvekkeelle. Toa ei kääntynyt katsomaan.

    ”Terve”, Guardian sanoi ylempää.
    ”Hei”, Tawa sanoi hiljaa, ja haukotteli.

    Skakdi istahti varoen Tawan vasemmalle puolelle nojaamaan samaan kaiteeseen ja antoi käsiensä levätä polvillaan. Juuriadmin tunsi metallin ottavan sinisen sotasankarin painon vastaan, ja tajusi vasta silloin kuinka kevyen asian varaan oli elämänsä jättänyt.

    ”Ajattelitko rikkoa tämän?”
    ”Tietenkin”, skakdi virnuili. ”Petokseni paljastuu sinulle vasta viime elinhetkilläsi, Valkoinen Kuningatar. Nojaamalla kaiteeseen juuri sopivan kevyesti syöksen sinut mukanani turmioon alas norsunluutornistasi! Ha ha!”
    ”Voih eih”, viittaan kääriytynyt toa näytteli huonosti mukana. ”Tähän se päättyy.”
    ”Na Zora!” skakdi karjaisi vähintään hieman epäkorrektisti. ”Crescendo! Shakkimatti!”
    ”Pirullinen shakkimestari”, Tawa inahti hiljaa, ”vapisen edessänne.”

    Guardian naurahti ja jäi hetkeksi hiljaa nojaamaan sulkien silmänsä.
    ”Siinäkö ajattelit nukkua?” toa tuhahti.
    ”Näh.”

    Klaanikaupungin äänet saavuttivat heidät korkeuksiinkin asti rautakaiteen läpi. Kaduilla heidän allaan kuhisi ääniä vuorokaudenajasta riippumatta. Pakolaiset teltoissaan, katukeittiöt tekemässä ruokaa yönkin läpi. Ja Fexia Nui Band esiintyi jo ties kuinka monetta iltaa Selvän Pyyn katon alla. Vaan oliko sillä toisaalta muutakaan paikkaa mennä.

    ”Vai kuningatar”, Tawa mutisi itsekseen muistellen Visokin sanoja ajasta Avden luona. ”Minä olen sillä laudalla kuningatar, Visu ratsu ja sinä kuulemma lähetti.”

    Guartsu avasi silmänsä ja rummutti polviaan. ”Voi pojat. Kuka onnekas on kuningas?”

    ”Kunpa tietäisin.”

    ”Onko se Ämkoo? En hirveästi luota siihen kuinka hyvin Punainen Nauru tai Syvä Mies shakkia tajuaa, jos kuningas on Ämkoo.”

    ”Ei”, Tawa kaiveli muistiaan, ”ei se ollut hän… Visun mukaan Ämkookin oli Avdelle lähetti.”
    ”Niinkö se toimii? Valkoisilla ja mustilla liikkuva lähetti… eivät koskaan voi kohdata taistelukentällä”, skakdi mietti. Hänen äänensä puhkui sarkasmia. ”Hyvin ennustettu, Avde. Hyvin ennustettu!”
    Pieni hiljaisuus.

    ”Ei se kyllä sitä tarkoita”, Tawa sanoi. ”Kaksi eri ruutujen lähettiä eivät vain voi tappaa toisiaan…”
    Guardian antoi sen upota hetken, ja Tawa antoi hänen miettiä. Adminit jakoivat katseen.

    ”Avdekin on näemmä optimisti”, skakdi lopulta iski.
    ”Toivon, että joskus sinäkin voisit olla.”
    ”Niin. Onneksi olen nimittänyt siihen hommaan sinut.”
    Tawa hymähti hiljaa.

    ”Se ei silti kerro meille”, skakdi pohti, ”kuka piru on olevinaan valkoinen kuningas.”
    ”Ei niin. Vaikka kyllä minua kiinnostaisi, kenelle Avde on luvannut käteni ja puoli valtakuntaa.”
    ”Mitä turhia”, G nauroi. ”Sittenhän näet alttarilla.”

    Kuninkaan kaatamalla voittaa pelin… kenet hän haluaa voittaa? Ketä ilman häviämme? vaelsi miete Tawan mielessä, jonka vasta Guardianin uudet yössä vaeltelevat sanat katkaisivat:
    ”Mutta niin… mitä sinä edes teet täällä ylhäällä?”

    Tawa haki sanoja hämillään.
    ”En nuku, lähinnä.”

    ”Vähän sama ongelma. Johtuuko se”, Gee osoitti etusormellaan kaiteen läpi heidän selkiensä taakse, sinne missä he molemmat tiesivät linnun muotoisen savupilven hajoavan päivä päivältä hiljaiseen tuuleen. Mutta ei tarpeeksi nopeasti.
    ”… tuosta?”

    ”Siitäkin”, Tawa päästi suustaan pyöräyttäen vihreitä silmiään taivaalta kivilattialle. ”Gee, minä yritän kyllä ajatella muuta, mutta… ne kaikki kasvit ja eläimet. Ne kaikki tuhannet käärmeet ja perhoset ja brakasit ja ravut, ranamat ja kuoriaiset…”
    Tawa nosti pitkän keltaisen kätensä violetin viittansa alta ja hieroi lannistuneena otsaansa. ”Kaikki poissa.”

    ”Jep… ei ole minusta yhtään outoa sanoa, että tuo on oikeasti kamalin asia minkä ne ovat tähän asti tehneet.”
    ”Eipä niin”, Tawa vastasi. ”Miten veljeskuntalaiset reagoivat? Oletko puhunut heille?”
    ”En. Mutta veikkaisin, että melko huonosti. He pitivät saarta kuitenkin kotinaan.”
    ”Ymmärrän kyllä”, nainen huokaisi. ”Entä Bakmei?”

    Guardian pudisti päätään. ”Jos osaisin nähdä tunnetta sen ukon silmissä, olisin sen sillä samalla rannalla nähnyt. Mutta tajuan kyllä edes, että on aika vaikeaa elää niin pitkään, että ehtii nähdä kaiken kuolevan ympäriltään. Ämkookin taitaa olla ainoa hänen oppilaansa, joka vielä elää. Ja sekin minun pitää ehkä korjata.”

    Tawa hymähti ilottomasti ja haki mukavampaa asentoa viittapeittonsa suojissa.
    ”En voi edes kuvitella sellaista elämää”, vo-toa mietti hiljaa.
    ”No… minä tavallaan voin.”
    ”Niin. Ja kyllä sinä siitä vaarista jollain tasolla taidat pitääkin?”
    ”Elin ukon kanssa viikon ajan”, Guardian myönsi. ”Skakdina minut on kai rakennettu pitämään mielivaltaisen väkivallan uhkaa äärimmäisen hurmaavana.”

    Kaiken synkeydenkin keskellä Tawa naurahti heleästi. ”Aika suloista.”
    ”Hiljaa, nainen”, väsynyt vartija vaikeroi.
    Hiljaa, nainen? Löisin sinua, mutta skakdit taitavat ottaa sellaisenkin sitten kai flirttailuna.”
    Gee puristi kätensä voitokkaana nyrkkiin. ”Ha-haa! Olen vihdoin löytänyt tawankestävän voimakentän!”
    Keltaisen haun vihersilmät kurtistuivat ja toa tuhahti. ”Kielsin itseltäni vain lyömisen. Olet aika huono muistamaan, että osaan myös ampua sähköä sormistani.”

    ”H-heh”, skakdi hymähti nostaen kulmaansa. ”Sata prosenttia kaikista johtajistani koko elämäni aikana on osannut tuon tempun. Sinä olet kyllä ainoa, joka on uhannut sillä.”
    ”Sata prosenttia?” Tawa sanoi epäuskoisena. ”Minä ja Warrek?”
    ”Sata prosenttia!”
    ”Ai minä ja Warrek olemme sata prosenttia?”
    ”Sata!”
    ”… osasiko Varjottu tehdä sen tempun…?”
    ”… sata prosenttia!”
    ”Hei, Varjottu oli minua ennen pomosi. Ei unohdeta sitä. Olen kuullut kyllä jotain propagandaa, että hänen katseensa tuhoaa kaiken, mutta…”
    ”… sata prosenttia…”
    ”Sinä tykkäät näistä omista kaavoistasi ihan liikaa”, Tawa virnuili. ”Silloinkin kun ne eivät ihan toimi.”
    ”Luuletko että koskaan pidin sitä isoa rumaa draakkia oikeasti johtajanani?” Guardian puolusteli uhmakkaasti suoristaen istuessaan selkänsä. ”Sata prosenttia! Varjottu oli monia asioita, mutta ei kovin miellyttävä tyyppi.”
    ”Uskon kyllä. Sinulla on ollut melkoinen onni pomojen kanssa…”

    ”Kieltämättä”, Guardian tokaisi salamaa nopeammin. ”Yksi on aika hassu keltainen juoppo…”
    Tawa tiesi välittömästi, mihin tämä oli menossa, ja halusi vain jo lyödä miestä etukäteen. Lauseen lopun lähestyessä kaksi kolmasosaa skakdin kasvoista muuttui pirulliseksi virneeksi.
    ”… ja se toinen on Warrek.”

    Toa oli vain hetken hiljaa. Tämän visiiri-Haulle piirtyi se ilme, josta ei voinut koskaan olla ihan varma, kuinka tosissaan se piti ottaa.

    ”Kaikki uskoisivat, että liukastuit, jos heittäisin sinut tuolta parvekkeelta alas.”
    ”Säästäkää minut, teidän korkeutenne”, skakdi vikisi hiljaa.
    ”En”, Tawa hekotteli pahaenteisesti. ”Pää poikki.”

    Pilailun jättämä hiljaisuus muuttui nopeasti lyijynraskaaksi, ja skakdi tiesi että vaadittaisiin melkoisia taikuuksia sen keventämiseen. Ja hän ei ollut taikuri. Hän ei ollut toa tai velho tai noita. Vaan silti hän tunsi sähkön toan tarpeeksi hyvin aistiakseen jonkin painon tämän yllä.

    Ja oli hänellä joidenkin asioiden suhteen aika hyvä muistikin.

    ”Siitäkin, sanoit”, G muisteli. ”Mistä muusta siinä oli kyse? Miksi et nuku?”

    Viittansa alla lepäävä toa nousi istumaan suorempaan ja violetti kangas valahti hänen syliinsä. Kullankeltaisilla kyynärpäillään hän otti polvistaan tukea ja nojasi hiemaan eteenpäin katseessaan piilossa väsymyksen takana tunteita, joita skakdi ei uskaltanut tulkita, tai osannut.

    ”On jotain muutakin. Tuho tuo minulle mieleen aina yhden henkilön”, Tawa sanoi hiljaa. ”Ja niin paljon kuin haluaisin ajatella päässeeni kauas hänen luotaan… joka päivä tuntuu enemmän ja enemmän siltä kuin eläisin hänen varjossaan.”
    Nainen huokaisi väsyneenä ja suojautui itseensä ristimällä käsivartensa.
    ”Ja olen tuonut teidät kaikki mukanani sinne.”

    Sävystä Guardian näytti tietävän, kenestä oli puhe, vaikka ei koskaan tulisi sitä ymmärtämään. ”Tawa… ei sinun tarvitse.”
    ”Kyllä minun tarvitsee”, toa lausui. Sähkön neito oli hetken hiljaa.

    ”Sillä minusta tuntuu, että se, mitä Sheelikalle tapahtui, oli”, nainen keskeytti. Kylmyys puri Tawaan ja hän hieroi käsivarsiaan pitääkseen sen poissa.

    ”Tarkoitan… siinä, mitä Sheelikalle tapahtui… ei ollut mitään sattumaa. Juuri silloin kun lähetimme hänet pois täältä…” Tawa vetäisi syvään henkeä ja sanoi toisen nimen, jota hän ei ollut aikoihin sanonut. Se nimi sai kylmyyden puremaan Guardianiinkin.

    Makuta sai hänet. Makuta teki hänelle hirveitä asioita. Makuta meni hänen päähänsä… ja käänsi kaiken siellä ympäri. Makuta teki Sheelikasta sellaisen kuin halusi. Tiedätkö, miksi hän teki sen, G?”

    ”En”, skakdi sanoi kasvoillaan kylmää ikijäätä. Toa Sheelikaa kohtaan jo vuosia jäätynyt viha ei säröillyt, mutta skakdi tiesi että oli olemassa paljon Arsteinin neitoa pahempaakin. ”En voi edes kuvitella.”

    ”Koska sillä tapaa hän pääsisi minun ihoni alle. Siitä siinä oli aina kyse. Hän otti isoimman virheeni ja teki siitä… en tiedä… monumentin kaikelle missä olen epäonnistunut.”

    Skakdi katsoi toaa pitkään ja yritti nähdä ja kuulla kaiken, mitä raottuvan salaisuuksien arkun kannen alta hehkui. Siihen arkkuun hänellä ei ollut avainta, eikä hän tiennyt saisiko hän sitä koskaan.

    ”Hän teki Sheelikalle niin, koska tiesi että se sattuisi minuun.”

    ”Jos vaadittiin joku niin paha tekemään Sheelikasta sellainen”, Guardian lopulta sanoi katsellen taivasta, ”mikään siitä ei ole sinun syytäsi. Mikään siitä ei koskaan ollut.”
    Johtajansa katseesta mies ei nähnyt, miten paljon sanat todella upposivat. Sähkön toa avasi visiiriään ja hieroi silmiään sen alla.

    ”Niin kai. En vain… tiedä. Hetken aikaa kaikki ehti näyttää taas valoisalta. Hetken aikaa vaikutti siltä että meillä on mahdollisuus, ja sitten tuho nosti taas päätään.”

    ”Minä olen vähän tottunut siihen.”
    Tawa kääntyi miestä kohti, ja odotti selitystä. Skakdi jatkoi.
    ”Aina kun jälkeenpäin mietin elämääni, huomaan keskittyväni siihen, kuinka paljon paremmin kaikki joskus ennen oli. Jokainen päivä tässä pimeydessä muuttaa yhden päivän lisää muistoissani menneisyydessä niin paljon valoisammaksi. Ja kaikki ne päivät pimeässä muuttuvat vain synkeäksi usvaksi, joka lopulta haihtuu pois.”
    Sinisen taa, Tawa mietti.

    ”Ja jokainen askel eteenpäin pimeydessä saa minut muistamaan, kuinka paljon paremmin kaikki aiemmin oli”, Gee jatkoi, ”mutta viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että mikään ei koskaan oikeastaan ollut paremmin.”

    ”Gee…” Tawa voihkaisi.

    ”Älä ymmärrä minua väärin”, Guardian yritti pelastaa. ”Ehkä elämä vain ylipäätään on sitä? Ehkä sen ei kuulu tästä oikeasti muuttua paremmaksi. Ehkä elon tie on pitkiä kävelyjä pimeydessä kahden pienen valotuikun välissä. Menetyksiä ja niistä toipumista, vanhojen haavojen nuolemista. Elämä on niitä pikkuruisia ilon hetkiä kahden tragedian välissä.

    Ja siinä piileekin se syvin tragedia, jota emme oikein osaa laittaa sanoiksi taikka oikeastaan edes älytä. Suunnitteluvirhe meissä kaikissa. Kun käännymme katsomaan polkua, jonka olemme kulkeneet, emme näe sitä kaikkea pimeää, jossa vaelsimme jalkamme verille…

    … vaan vain ne valonpilkkeet, joita kohti kävelimme kaiken aikaa.”

    Tawa käänsi päänsä katsomaan fuksiaa taivasta.
    ”Niin kuin tähdetkin.”
    ”Niinpä niin. Vähän kuin tähdet.”
    ”En ole kyllä viime aikoina osannut katsoa tähtiä”, Tawa huokaisi tuskastuneena. ”Vain tuota kaikkea pimeyttä niiden ympärillä. Minusta on tuntunut jo hetken, että se on edelleen voittamassa.”

    ”Tietenkin on”, Guardian sanoi varmana. ”Niin se on tainnut olla aina.”
    Ja jälleen keltainen toa katsoi ystäväänsä shokissa.
    ”Lopussa tuo pimeys taitaa vain tulla alas taivaankannelta ja syödä meidät kaikki. Minä vain yritän hyväksyä sen, ja kävellä valopisteitä kohti niin kauan kuin niitä on.”

    ”Minä… minä en käsitä, miten sinä saat tuon kaiken pessimismin kuulostamaan niin hyvältä”, Tawa kuiski aidosti hämillään.
    ”Olen kai vain sillä tapaa hurmaava, että huijaan itseänikin. Mutta siksi teillä optimisteilla on meitä. Koska vaikka sitä kuinka yrittäisi kierrellä, maailma on täynnä pahoja mulkeroita. Ja ilman minun kaltaisiani sinun kaltaisesi syyttäisivät itseään siitä kaikesta pahasta. Koska satut nyt vain olemaan sellainen.”
    ”Millainen?”
    ”No. Noin… hyvä.”
    ”Älä viitsi. Sinäkö et ole?”
    ”Sinun kaltaisiesi kuuluu pysyä hyvinä, koska minun kaltaiseni eivät ole”, skakdi sanoi, ”ja minun kaltaiseni tarvitsevat sinun kaltaisiasi, koska, en tiedä, laittaisimme varmaan kuulan omiin kalloihimme ilman.”

    Tawaa ei se juuri naurattanut, ja sen Guardian näki. Mutta ei hän ollut sitä vitsiksi tarkoittanutkaan.
    ”Anteeksi, en ole kovin hyvä tässä rohkaisussa. Muille osaan valehdella… en sinulle.”

    ”Ei se”, Tawa sanoi ja alkoi sitoa viittaa taas olkapäilleen. ”Ei se mitään.”
    Skakdi ponnisti itsensä ylös parvekkeelta ja ojensi kätensä auttamaan toankin seisomaan. Tawa nosti kätensä, kieltäytyi kohteliaasti ja nousi itse.

    Hetken aikaa he seisoivat parvekkeella ihaillen kaupungin valoja.
    ”Kiitos kuitenkin”, Tawa sanoi, ”Siitä että yrität.”
    ”Näh, olen aika kamala siinä. Mutta ajatus siitä, että jokin satuttaa sinun optimismiasi saa minut rehellisesti sellaiselle päälle, että voisin vaikka heittää koko helvetin saaren aurinkoon.”
    ”Rauhoitu, Reidak”, Tawa naurahti.
    ”En ikinä.”









    Kello oli aivan liikaa.

    ”Painu pehkuihin, Tawa”, Guardian lopulta sanoi.
    ”Ehkä pitäisi, Guardian”, hän vastasi. ”Ehkä pitäisi.”
















    Vasta skakdin mollotuksesta Tawa päätteli, että oli vastauksena tälle sanonut aivan jonkun muun nimen kuin ”Guardian”.





  • Metamorfoosi

    Klaani, sairasosasto

    Kauttaaltaan siteisiin kääritty le-matoran makasi hiljaa sairaalavuoteessaan kuunnellen lepohuoneen raksuttavaa seinäkelloa. Tik. Tok. Tik. Tok. Huoneessa oli le-matoranin lisäksi muitakin potilaita. He kaikki nukkuivat. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä ei kuitenkaan saanut unta. Aina silmänsä ummistettuaan Tedni näki sielunsa silmin raivohullun valkean turagan lähestyvän nyrkin. Le-matoran ei ollut nukkunut silmäystäkään sairasosastolle joutumisensa jälkeen.

    ”Minähän vain autoin”, Tedni murisi ääneen. ”Pingviinikyyti ei ehkä ollut mukavin mahdollinen kulkutapa, mutta minä sentään autoin!” Matoranin kärsineille kasvoille levisi myrtynyt ilme. Toden totta, kukaan muu ei ollut edes yrittänyt lähteä pelastamaan Guardiania ja Bakmeita torakoiden valtaamalta viidakkosaarelta. Tämä saattoi tosin osittain johtua siitä, että Tedni oli pitänyt adminin ja turagan ahdingon muilta veljeskuntalaisilta salassa, mutta silti!

    Enki oli käynyt aamulla kääntymässä sairasosastolla. Tednin toveri oli tuonut sairaalavuoteen viereiselle pienelle yöpöydälle rasian tummaa suklaata, ja läjän sarjakuvia. Tedni olisi lukenut noita sarjakuvia tosi mielellään jos olisi voinut liikuttaa käsiään. Suklaakin kelpaisi. Oikeastaan mikä tahansa huomion kellon raksutuksesta vievä asia kelpaisi.

    Vaan silloin saapui sairaalahuoneeseen pelastus! Tarkalleen ottaen ruskeankirjavan matatu-kasvoisen naismatoranin muotoinen pelastus. Tedni kohotti tuskaisasti kasvojaan saapunutta hoitajaa kohti, ja koitti sitten saada äänekkäästi rykimällä neidin huomion. Hoitaja kuitenkin lähti käymään sairaalavuoteita läpi yksi kerrallaan, ja Tedni sai odottaa vielä hetken.

    ”Kuinka täällä jaksellaan”, hoitaja huikkasi rutiininomaisesti saavuttuaan vihdoin turkoosinvihreän muumion tykö. Tednin naamalle levisi välittömästi leveä virne. Virne, josta puuttui muutamia hampaita.
    ”Heti paremmin kun sinä tulit, beibi”, Tedni aloitti tuijottaen hoitajaa aivan liian tarkkaan. Sairasosastolla työskentelevä po-matoran käänsi kasvonsa pois ja koitti olla välittämättä Tednin lähentely-yrityksistä.
    ”Onko olossasi tapahtunut mitään muutoksia?” hoitaja kysyi varovasti tarttuen Tednin sängyn vierellä pönöttävään metalliseen telineeseen. Matoran poisti telineestä tyhjän lääkepussin, ja vaihtoi sen tilalle uuden.
    ”Kaikki sattuu”, kuului Tednin vastaus. ”Vain säkenöivä seurasi tuntuu auttavan kipui-…”
    ”Vaihdamme sinulle nyt vahvemmat lääkkeet”, hoitaja keskeytti ja toi tippaletkun lähemmäs Tedniä. Hoitaja tökki hetken Tednin kättä etsien sopivaa kohtaa, ja tökkäsi sitten letkun paikoilleen.
    ”Koita viimein nukkua”, hoitaja neuvoi kun vihreä lääke alkoi valua Tednin elimistöön. Le-matoran koitti keksiä jotain nasevaa sanottavaa aiheesta ’yksin on niin ikävä nukkua’, mutta hoitaja ehti jo kipittää tiehensä. Tedni jäi kuuntelemaan naisen loittonevia askeleita. Jossain kaukana jyrähti. Ulkona alkoi sataa.

    Tedni painoi siteisiin käärityn päänsä sairasvuoteen kuhmuraiseen tyynyyn hieman myrtynyt ilme kasvoillaan. Oliko valkean turagan antama karmiva turpasauna lyönyt le-matoranista tämän ylitsepursuavan karisman pihalle, vai miksi ihmeessä äskeinen viettely-yritys ei tuntunut tehoavan? Tednistä tuntui miltei siltä, kuin hän ei olisi ollut tilanteessa täysin mukana. Kuin jokin olisi häirinnyt hänen suoritustaan. Tunne, melkein kuin…

    Yhtäkkiä Tedni hätkähti ulos omituisista ajatuksistaan. Matoran nosti kipeää päätään hieman koholle, ja huomasi sitten peittonsa päällä tanssivan pikkiriikkisen Guardianin.


    OOOOOO


    ”Twist twist!” pieni sininen skakdi huikkasi ketkuttaen itseään villisti puolelta toiselle oudon musiikin tahdittamana. Sitten se jatkoi: ”Liike lähtee lantiosta!”
    ”Öh, herra Guardian”, Tedni puhui varovasti. ”Miksi te-”
    ”Miten pestään hampaat kun ei ole sormia!” kääpiöadmin huusi jatkaen tanssiaan. Hikipisarat valuivat Tednin naamaa pitkin, eikä matoran tiennyt mitä vastata.
    ”Kysy siltä! Kysy kysy!” Guardian jatkoi.
    ”Keneltä minun pitää…” Tedni koitti puhua, mutta Gee keskeytti tämän olemalla yhtäkkiä monta Geetä.


    OOOOOO


    ”Twist twist!” Huusivat kaikki Guardianit iloisessa kuorossa. Pienet siniset miehet tanssahtelivat Tednin päällä tarkasti samassa tahdissa, ja outo musiikki tuntui voimistuvan. Tedni tunsi kuinka hänen vartalonsa alkoi muuttua ihmeen kevyeksi. Sairaalahuone tuntui yhtaikaa suunnattomalta, ja samalla niin pieneltä. Guardianit olivat samaa mieltä. Ne lukivat Tednin ajatukset, ja puhuivat yhteen ääneen:
    ”Tämä huone on liian suuri pieni meille kaikille! Twist twist! Lähde mukaamme!”
    ”Mutta enhän minä voi liikkua tässä kunnossa!” le-matoran parkaisi. Silloin Tedni kuitenkin ymmärsi pienten Guardianien tarkoituksen. He olivat tulleet parantamaan Tednin taianomaisella tanssillaan! Ja kyllä, kuin taikaiskusta Tedni tunsi murtuneiden luidensa korjaantuvan aivan itsestään, ja matoran huomasi olevansa taas täysin terve. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä syöksyi ohjuksen lailla (kirjaimellisesti) ylös sängystään, ja lähti lentämään kohti sairaalahuoneen kattoa. Katossa matorania odotti keltaista valoa ympärilleen loistava ulottuvuuksien välinen portti. Tednin oli päästävä porttiin ennen kuin se sulkeutuisi. Portin takana odotti totuus maailmasta. Ikuinen valo ja onni.

    Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo

    Vihreä kuu kiersi vaaleanpunaisena hehkuvaa taivasta kuin eksynyt ilmapallo. Tednin kirkkaanpunaiset kasvot heiluivat luonnottoman villisti ympäriinsä kun matoran ihaili ympärillään avautuvaa taianomaista maailmaa. Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo levittäytyi horisontissa. Vuorten lumihuiput eivät olleet lunta. Ne olivat sitä erittäin herkullista kiisseliä jota Tedni oli kerran päässyt jossain maistamaan. Sitä sellaista vaaleaa hyvää sellaista sellaista.
    ”Spiff! Odota!” huudahti pieni Guardian liidellen Tednin ohi keltaisella pilvellä ratsastaen. Le-matoran pysähtyi katsomaan taskukokoista kumppaniaan kysyvänä, ja pikku-G, tuo kuudennen todellisuuden henkiopas, alkoi kertoa:
    ”Meidän täytyy pysäyttää sielunvihollinen! Hän on liittäytynyt vihullisen leiriin ja aikoo viedä meiltä nenät!”
    ”Mutta eihän meillä ole-”
    ”AIVAN! Ja katso, tuolla hän on!”
    Tedni kääntyi katsomaan suuntaan johon pikku-G osoitti, ja matoran kauhistui.
    ”Siellä hän on! Mämkoo!”


    OOOOOO


    Valtava Mämkoo osoitteli tosi rumasti valtavalla varjoraajallaan hyvien puolella olevaa kaksikkoa kohti.
    ”Tosi rumaa hei! Twist twist!” pieni Guardian torui ja leijaili pilvellään ylemmäs. Skakdi viittoi Tedniä lentämään perässä, ja matoran päätti olevansa lentokone ja nousi taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle


    PORSUNÄÄSTÄINEN


    OOOOOO


    Tedni istui punaisella taivaalla laukkaavan Porsunäästäisen selässä kuunnellen maailman joka nurkasta soivaa outoa musiikkia. Porsunäästäisen laihat jalat hakkasivat ilmaa vieden astraalirahia suunnattomalla vauhdilla eteenpäin kohti todellisuuden todellisinta luonnetta.
    ”Huh huh”, Tedni mietti.
    ”Minä syön sen!” Porsunäästäinen vastasi karvaisella äänellä.
    ”Mitä sinä aiot syödä?”
    ”Maailman!” Porsunäästäinen jatkoi. ”Kikanalon vuosi! Maailmankierto alkaa alusta!”
    ”Oletko sinä jumala?” Tedni kysyi.
    ”Olen!”
    ”Eikö Mata Nui ole jumala?”
    ”Minä söin sen!”

    Tedni tunsi outoa huminaa aivoissaan. Sitten matoran huomasi näkevänsä kaiken, mutta samalla ei yhtään mitään. Hän oli kaiken aikaa ollut suuri Porsunäästäinen itsekin. Me kaikki olemme olleet Porsunäästäisiä kaiken aikaa! Kaikessa oli yhtäkkiä järkeä! Aivan mahtavaa!

    ”Mᴀʜᴛᴀᴠᴀᴀ!”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.


    OOOOOO


    ”OooOooOooo!!” matoran ihaili.
    Tedni ei ollut uskoa silmiään. Kaikki oli niin valoisaa ja kaunista. Violettina hohtavat kaikkivaltiaat sielupingviinit leijailivat maailman kauneuden miltei sokaiseman matoranin ympärillä. Tapiiri sanoo ammuu.
    ”Aᴍᴍᴜᴜ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
    Rauhan ja rakkauden tunne valtasi le-matoranin. Sielupingviinit kasvoivat suuremmiksi ja räjähtivät sitten yksi kerrallaan liekehtiviksi pyrstötähdiksi. Valoisa maailma Tednin ympärillä sai aivan uudenlaisia muotoja. Matoran näki niissä menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden. Rauha oli kaikkialla. Maailmassa ei ollut enää sotia. Oli vain hassuja värejä, ja rauha. Rauha. Rauha.


    OOOOOOOOO

    Klaani, sairasosasto

    Tedni sai viimein nukuttua.

  • Kenraali Killjoy kuulee loisista

    Killjoyn huone

    Yleensä Killjoy piti hiljaisuudesta. Hiljaisuus antoi tilaa ajatuksille. Hiljaisuus antoi rauhan, tilaisuuden olla oman itsensä herra. Killjoy kuitenkin tiesi että on olemassa myös toisenlaista hiljaisuutta, nimittäin tietämättömyyden hiljaisuutta. Hiljaisuutta jonka haluaisi loppuvan jotta kysymyksiin voitaisiin vastata.

    Tämä oli niitä tilanteita joissa Killjoy vain halusi hiljaisuuden loppuvan, hän kuitenkin tiesi että hänen päässään puhuva Visorak puhuu vain silloin kun hän itse on niin päättänyt. Se on mielenvoimien etu ja ehkä myös kirous. Kirous ainakin sille joka kuuntelee. Joy käänsi katseensa lattialle, jonne kynänpalaset olivat tipahtaneet. Muutama puunsäle törrötti sormien nivelpalasten välistä. Killjoy vetäisi ne irti ja heitti niillä pöydällä nojanneen kortin kumoon. Hän havaitsi äänen päässään aktivoituvan.

    Et halua tietää enempää vai?

    Killjoy ei koskaan ollut kovin hyvä mielensä sulkemisessa, joten Visokki oli huomannut tämän tunteen luultavasti ilman sen kummempia tutkimisia. ”Enpä kai… mutta minun täytyy tietää, eikö? Et sinä olisi aloittanut jos et aikoisi kertoa loppuun.

    Minä en uskalla ottaa yhteyttä muihin… en enää kun Snowiekin saatiin vaivalla kuntoon.

    ”Snowie, miten hän tähän liittyy?”

    Punainen Mies… hän ei ole telepaatti kuten monet teistä tuntuvat luulevan, itseasiassa en ole varma onko hän perillä mielenvoimien käytöstä lainkaan. Hän on kuin hakkeri, hakkeri joka levittää viruksia tietokantaan. Kun se tämä virus valtaa yhden kohteen, se pääsee siitä automaattisesti kaikkialle minne tie avautuu.

    Jälleen pieni hiljaisuus. Tällä kertaa hiljaisuus miellytti Killjoyta, hän sai vastauksia ja nyt hän käsitteli niitä. Ongelmana oli ettei hän osannut yhdistää palapelin palasia.

    Ei valkene? Minäpä selitän tarkemmin: Sinähän olet tietoinen Snowiesta ja hänen taannoisesta ongelmastaan?

    Killjoy hymähti myöntävästi. Sama hoitajamatoran, joka oli hoitanut tapausta, oli mukana Killjoyn ensihoidossa. Hän oli yhdessä Samen avustuksella saanut kerrottua Killjoylle kaiken tarpeellisen.

    Siinä tapauksessa tiedät, että Snowien päässä oli jonkinlainen loinen. Mitä sinä et tiedä, on että jollain tapaa, se elää myös minussa. Joka kerta kun avaan yhteyden johonkuhun, avaan tien tälle virukselle. Hän tarvitsi minut, hän tarvitsi minut levittämään varjojen verkkoaan.

    Killjoy nousi pystyyn, mutta Visokki rauhoitteli tätä: Älä huoli, loinen vaatii levitäkseen sen mestarin läsnäolon. Tämän takia kerroin tilanteen olevan ainutlaatuinen. Punainen Mies on… tällä hetkellä varattu. Minun täytyi käyttää tilaisuus hyväkseni.

    Killjoyn aivoissa alkoi julmettu raksutus: ”Hetkonen, sinähän onnistuit ottamaan siinä tilassa oleviin yhteyttä, kuinka sinä sen teit?”

    Loinen, se vaati silloin Punaisen miehen kaiken huomion. Onnistuin lähetämään lisäksi viestejä tavallaan Snowien läpi, minulla ei ollut pelkoa tartuttaa jotakuta jolla loinen jo oli. … Killjoy, vie viestini eteenpäin. Jos Tawa on täällä vie se hänelle pian. Minä koetan auttaa teitä, niin kuin tein Umbran kanssa, mutta en voi tulla lähelle teita, olen pahoillani.

    ”Hetkonen, miten Umbra tähän liittyy?”

    Anteeksi, anteeksi kun joudun vaivaamaan sinua näin, mutta en voi viipyä, en voi ottaa riskiä että minut huomataan.

    ”Visokki nyt sinä kerrot missä sinä ol-”

    Ja kiitos…

    Killjoy tiesi Visokin kadonneen. Pieni miltei huomaamaton kohina hänen päässään oli vaimennut. Pienen hiljaisuuden jälkeen Killjoy potkaisi seinää ja kirosi. ”Ei voinut edes kertoa missä on…”

    Joy mietti kaikkea mitä oli juuri saanut kuulla. Hän ei ymmärtänyt, ei kaikkea. Mutta hänen täytyisi viedä tieto eteenpäin. Killjoy nappasi kypäränsä ja istutti sen päähänsä. Hänellä ei olisi aikaa ruveta asentamaan rintapanssariaan, kypärä saisi riittää. Hän nappasi petturilistan pöydältä ja lähti astelemaan kohti ovea. Hän kuitenkin pysähtyi, pysähtyi tuijottamaan listaa.

    Yksi sivallus ja alin nimi repeytyi irti paperista ja syttyi tuleen. Palanen tuhkaantui ilmassa, jättäen maahan vain pienen kasan nokea. Killjoy katsoi paperia ja sen viittä jäljelläolevaa nimeä: Tämän jälkeen hän taitteli sen ja asetteli tarvikelokeroonsa.

    ”Tawalle siis.”

    [spoiler=Infoa]Gurvana on edelleenkin tämän kaiken taustapiru[/spoiler]

  • Zairyhin saari 15: Se pahuksen saari

    Luola

    Nimetön hahmo seisoi yhä. Vanha, metallinen laite oli jo hiljentynyt.
    ”Mene”, hahmo sanoi. Yksi huoneen varjoista liikahti.

    Varjo lähestyi nimetöntä hahmoa hitaasti. Se muistutti etäisesti Matorania. Kävellessään hahmoa kohti varjo vähitellen sai muotoa. Se piteni. Se kasvatti siivet. Se piteli kädessään kirvestä. Eikä se ollut enää pelkkä varjo.

    ”Mene”, huoneen toinen henkilö toisti ja katsoi ainoata asiaa huoneessa joka muistutti häntä ajasta, jolloin hänet tunnettiin vielä nimellä Jouera. Ja Gande, hänen lajinsa mytologinen jumalhahmo, työntekijän turva ja työttämän tuhoaja seisoi hänen edessään.

    ”Tiedät, ketä etsiä”, entinen Jouera sanoi ja katsoi lievästi vapisten hahmoa, jota hänet ja kaikki muut oli opetettu pelkäämään. Gande jatkoi matkaansa ja katosi hiljalleen, jättäen jälkeensä vain Matoranin varjon. Varjo katosi seinän läpi. Nyt yksin luolamaisessa huoneessa seisova henkilö vaipui ajatuksiinsa.

    Kumpa voisin unohtaa.

    Bio-Klaanin linnoitus

    ”…Ja sinä löysit hänet käytävältä?” epäuskoinen hoitajamatoran toisti. Summerganon nyökkäsi.
    ”Tilanne on aika vakava”, hoitajamatoran toisti hiljaisena. ”Elimet saamme kyllä korvattua, öh… jotenkin. Voi olla, että joudumme siirtymään mechapukuun. Mutta en puhu siitä. Kehossa ei vaikuta olevan… ketään. Elintoiminnot yrittävät epätoivoisesti toimia. Mutta jotain mätää tässä on.”

    Summerganon katsoi ulos hoitajamatoranin leikkaussalin ikkunasta.

    ”Se pahuksen saari.”

    [spoil]Toivottavasti Sugaa ei haittaa hänen hahmonsa käyttö.[/spoil]

  • Infernaalinen närhi

    [spoiler=Krhm.]Kyllä niin aivan, G on tässä vähintäänkin yhtä paljon kirjoittajana kuin minä.[/spoiler]

    Admin-siiven kokoushuone

    Make sulki oven perässään, ja ja kääntyi voitokkaana kohti huoneen klaanilaisia. Nyrkissään hänellä oli Nimdan siru.
    ”Tilauksenne” hän hymähti ojentaessaan pienen metalliesineen Tawalle.
    ”Kiitos” keltainen Toa vastasi, ja kääntyi kohti parasiitin riivaamaa Snowmania. ”Viimeksi kun Snowie koski tätä sirua, hän sai yhteyden Visokkiin. Miten tällä kertaa?”

    Hän nosti Snowmanin kättä, ja asetti sirun sen keskelle. Tawa puristi lumiukon käden nyrkkiin. Kaikki huoneessa katsoivat keskittyneinä sairasvuoteella makaavaa klaanilaista ja odottivat.

    Snowmanin kasvojen tekohymy hyytyi hieman. Lumiukon sisällä olevan hahmon äänensävy kuitenkin pysyi samana. Snowmanin ja parasiitin äänen epäpyhä yhteensulautuma nauroi ivallisesti.
    ”Hihii. Vai niin. Mitä luulette saavuttavanne?”

    Tawa ei vastannut loiselle. Muut huoneessa olijat tuntuivat ottavan tämän ikään kuin käskynä olla hiljaa. Snowmanin pää kääntyi klaanilaisesta toiseen löysin liikkein, mutta kaikki tuntuivat välttävän katsekontaktia.
    ”Hämähäkki pääsi tänne aiemmin juuri ja juuri”, loinen sanoi. ”Ja se pieni pää melkein käristyi sisältäpäin siinä kontaktissa. Miksi se pystyisi parempaan ny-”
    Loisen puhe keskeytyi. Snowmanin kasvot menivät täysin tunteettomaksi.
    Same osoitti lumiukon kättä sormellaan. Muut kääntyivät katsomaan. Kämmen puristi Nimdaa tiukasti ja voimakkaasti. Siru hohti sinistä, aavemaista valoa. Vähitellen valo alkoi toistua myös lumiukon silmissä.

    ”…hei, tyypit?” Snowmanin ääni ehti sanoa, kunnes toinen ääni peitti sen alleen. Snowmanin suulla huudettiin, mutta huutaja oli parasiitti. Se karjui petomaisesti usealla äänellä, mikä sai monet huoneessaolijat peittämään korvansa ja etenkin puolirahi Make näytti erityisen ahdistuneelta. Oli kuin hän olisi kuullut jotain, mitä muut eivät. Epäinhimillistä, sielua riipivää karjumista kesti aivan liian pitkään. Karjunnan alta kuului häiritsevää rikkinäistä radiota muistuttavaa kohinaa, joka pureutui hiljattain Tawan ja moderaattorien päihin.

    Pian huuto lakkasi, mutta riipivä kohina jäi häiritsemään kaikkien huoneessaolevien ajatuksia. Yhä pöydällä makaava Snowman räpytteli nyt silmiään ja tiiraili ympäristöänsä. Lumiukko ei näyttänyt tietävän, missä oli, mutta Toan vilpittömästä katseesta kuitenkin näki, että hän oli paikalla. Hän ei ollut enää joku muu.
    Tawa katsoi lumiukon kasvoja helpottuneena, mutta helpotuksessa oli pieni ripe epäröintiä. Admin lähestyi vuodetta hitaasti.
    ”Snowie?”
    Lumiukko katseli ympärilleen, huomaten olevansa tuttujen kasvojen ympäröimä.
    ”Kaverit? Mitä… Mitä tapahtuu?”
    ”Yritämme selvittää, mitä pääsi sisällä tapahtuu” Kepe vastasi virnistäen. ”Vaikka minusta moinen tutkimus olisi pitänyt aloittaa jo vuosia sitten.”
    Lumiukko hymyili takaisin. ”Sinä tiedät, mitä minä sinun mielipitäistäsi ajattelen.”
    ”Rationaalisia ja tieteellisen näkökulman antavia?”
    ”Uskottele sinä vain itsellesi noin.”
    ”…”
    ”…”

    Kupe tarttui Snowien kädestä, ja katsoi tämän ranteeseen kiinnitetyn piippaavan laitteen mittareita.
    ”En millään tahtoisi keskeyttää rakentavaa juttutuokiotanne..” lääkintätoa aloitti ”…mutta tämä ei oikein lupaa hyvää.”

    Kepe ja Snowman kääntyivät katsomaan. Kupe käänsi elintoimintoja skannaavan koneen näyttöä hieman. Snowmanin ruumiinlämpö oli vaarallisen korkealla ja elintoiminnot poukkoilivat hallitsemattomasti.
    Lumiukko nielaisi hiljaa. ”Ööööh. En ole mikään ekspertti näissä. Voisitteko…selittää?”

    Kupe pudisti päätään. Hän nosti kättään varovaisesti ja osoitti sormellaan Snowien käden suuntaan. Kaikki kääntyivät katsomaan.
    Snowmanin nyrkki oli puristunut yhä tiukemmin sokaisevan sinisenä hohtavan Nimda-sirun ympärille. Käsi tärisi halllitsemattomasti, vaikka Snowman oli muuten täysin rauhallinen.
    ”Ööööh.”

    Sitten tapahtui jotain muutakin. Sänkyyn kiinnitetyn näytön lukemat välkkyivät hetken, ja alkoivat sitten järjestäytyä uudelleen. Kupe, hoitajamatoran ja Kepe syöksähtivät varmistamaan johtojen liitoksia, mutta missään ei tuntunut olevan vikaa. Kupe kääntyi Snowien puoleen, joka vaikutti holtitonta kättään lukuun ottamatta aivan normaalilta.
    ”Mitä tapahtuu?” Make ihmetteli hieman hätääntynyt ilme kasvoillaan. ”Onko kaikki okei?”

    Juuri kun Kupe oli vastaamassa, monitori rauhoittui. Lukemat palasivat mittaamaan lumiukon elintoimintoja, kaikki paitsi yksi.
    ”A-aivotoimintoja mittaava käyrä…” hoitajamatoran aloitti. ”Miksi se… pysähtyi?”
    ”Hehe”, rehellisyyden nimissä erittäin huolestunut Kepe kuiskasi katsoen Snowieta silmiin. ”Minä en ainakaan huomaa mitään ero-”
    Kepen puhe keskeytyi, kun Samen valkoinen käsi peitti hänen virnuilevan suunsa. Kaikki tuijottivat mittareita ja havaitsivat kauhukseen Snowien ruumiin kaikkien elintoimintojen hidastuvan. Aivotoimintokäyrä oli jo täysin pimeänä.

    ”Snowman”, Kupe sanoi katsoen elintoimintomittaria huolissaan.
    ”Niin?”, vielä typertyneenä hymyilevä lumiukko kysyi.
    ”Olethan tosi rauhassa juuri nyt?”
    ”…ainakin yritän.”
    ”Okei, tosi hyvä että olet rauhassa. Tämä seuraava lause on nimittäin vähän pelottava.”
    ”Antaa palaa.”
    ”Sinun elintoimintosi ovat pysähtymässä.”

    Snowmanin hymy hyytyi lopullisesti. Hän sanoi ”apua”, mutta niin hiljaa, että se oli vain luettavissa lumiukon huulilta.

    ”Mutta…” Tawa aloitti. ”Miksi Visokki ei tee mitään?”

    ”Ehkä hän ei pysty”, Snowman sanoi. Kaikki kuitenkin huomasivat, että nyt suusta tulevat sanat eivät olleet lumiukon omia. Lohduttomien äänten kuoro puhui jälleen.
    ”Hi hi. Ehkä täällä ei ole tarpeeksi tilaa. Hyvä yritys, hämähäkki.”

    Snowman räpytteli silmiään. Hän avasi suunsa puhuakseen taas, mutta nyt kuului vain hänen oma äänensä.
    ”Aaaah! Kuka tuo oli? Puhuinko minä juuri?”

    Sitten yhdessä silmänräpäyksessä lumiukon ilme muuttui jälleen tyhjäksi ja ääni vaihtui.
    ”Hiii. En olekaan kokeillut näitä osia hänen päästään aiemmin. Saisinkohan sydämen pysäytettyä jostain kokonaan…”
    Ruumiin ohjaus vaihtui välittömästi takaisin Snowmaniksi. Hän ei vaikuttanut kovin iloiselta sanomastaan ja kuulemastaan.

    Kupe nielaisi. Hän nyökkäsi lääkintämatoranille ja osoitti laukkua, jossa leikkaustarvikkeet olisivat.
    ”Same ja Make! Voisitteko pidellä Snowmania paikallaan?”
    Moderaattorit tarttuivat tuumasta toimeen äärimmäisen epävarmoina, kun Kupe ja lääkintämatoran valmistelivat leikkausvälineitä.

    Loisen ääni hihitti jostain Snowmanin sisältä. Lumiukko itse näytti poikkeuksellisen ahdistuneelta. Lääkintäskannerin hiljenevä piippaus ei auttanut tilannetta yhtään.

    ”Naiset ja herrat”, loinen sanoi lumiukosta, ”tänään teemme tieteelliseen kokeen: Voikohan pelkoon kuolla?”

    Tawa ja Kepe jäivät ainoina tuijottamaan lääkintäskannerin ruutua.
    ”Onkohan tämä ihan turvallista?” Kepe kysyi epäröivänä katsellen leikkausoperaation valmistelua. ”Parasiitti on kuitenkin vielä täysin kunnossa, entä jos se-”
    Kepe vaiennettiin tänään jo toista kertaa. Tällä kertaa käsi kuului Tawalle. ”Mmmph rmmmgh?”
    Tawa katsoi tarkkaan lääkintäskannerin ruutua. Hän ei ymmärtänyt näkemäänsä aluksi, mutta sitten se valkeni.

    Näytölle muodostui sanoja.

    Älkää.

    Leikatko.

    Parasiitti.

    Vahva.

    ”Kaverit? Miksi te hiljenitte?” Snowman oli hämillään, ja huolestuneen näköinen. Sanat jatkoivat ilmestymistään monitorin ruudulle.

    Snowman.

    Kuolee.

    ”Heeeei. Mitä tapahtuu?”

    Same lois Snowmaniin tylyn katseen, ja lumiukko tajusi vaieta.
    ”Visokki?” Tawa kysyi hiljaa, pitäen katseensa monitorissa.

    Minä.

    Oma.

    Elegantti.

    Itseni.

    ”Jos emme voi leikata parasiittia isti Snowmanista, niin mitä voimme tehdä?”

    Voisitte.

    Kuunnella.

    Kohinaa.

    Klaanilaiset katsoivat toisiaan yllättyneinä, eivätkä oikein tienneet, mitä tehdä. Kaikki koettivat olla hiljaa, ja kuunnella, mutta parasiitti piti huolen, ettei se ollut helppoa.
    ”Hih. Tein juuri kiintoisan havainnon. Ilmeisesti pelkojen syntymiseen vaadittavia ärsykkeitä voi muovata melko vapaasti.”

    Kuunnelkaa.

    Kohinaa.

    ”Mutta mitä tapahtuu” parasiitti jatkoi ”jos niitä ärsykkeitä keksii lisää. Ja lisää. Ja lisää.”

    Kohina.

    Same sulki silmänsä ja mielensä, koettaen keskittyä aivoissaan kuuluvaan taustameluun. Visokki yritti ottaa heihin yhteyttä, ja parasiitti teki parhaansa estääkseen sen.

    Snowmanin hengitys kiihtyi, ja kuulosti kaikin puolin ahdistuneemmalta. Lisäksi hänen katseessaan tapahtui jotain. Asteittan, mutta selkeästi lumiukon silmissä näkyi kauhu.
    ”Snowman?” Kepe kiinnitti huomionsa vuoteella makaavassa klaanilaisessa tapahtuviin muutoksiin.
    ”Same! Make!” Tawa korotti ääntään huomattavasti. ”Tiukentakaa otteitanne.”
    ”Mitä te… Mitä täällä tapahtuu? Miksi-” Snowmanin ääni säröili hieman hänen katseensa harhaillessa ympäri huonetta äkkinäisin liikkein.
    ”Hän on menossa paniikinomaiseen tilaan” Kupe ilmoitti kohotettuaan katseensa mittareista. ”Parasiitti ei pelleile. Hän näyttää pelkäävän… kaikkea.”

    Parasiitti aloitti naurunsa. Se ei kuitenkaan jäänyt vaimeaksi hihittelyksi, vaan siihen tuli lisää ääniä mukaan. Ei kestänyt kauaa, kun hohottamassa oli jo kokonainen kuoro ääniä, jotka eivät kaikessa monipuolisuudessaan kuulostaneet siltä, kuin olisivat voineet lähteä samasta eliöstä. Make ja Same painoivat tosissaan vastaan Snowmanin aloittaessa hätäisen rimpuilun, vaikka Mahrikingin kasvoista näki, että äänet aiheuttivatkin hänessä pahoinvointia. Hoitajamatoran kääntyi selin sairasvuoteeseen ja peitti korvansa koettaen sulkea naurun päänsä ulkopuolelle. Kupe tuijotti silmä kovana näyttöä, ytittäen saada tilanteeseen jotain järkeä.

    ”Tawa!” Same huusi nauravan kuoron yli. ”Sulje mielesi, meillä on jo yhteys Visokkiin! Se on heikko, mutta on kumminkin.”
    Sähkön Toa noudatti vinkkiä parhaansa mukaan. Hän yritti olla keskittymättä nauruun, olla keskittymättä holtittomasti rimpuilevaan klaanilaiseen, tai hiljaa nyyhkyttävään matoraniin. Hän sulki silmänsä, ja painoi päänsä alas. Ja kuuli yhä demonisen kuoron, kuuli hädässä olevat klaanilaiset.

    Tawa istuutui lattialle, ja laittoi jalkansa ristiin. Visokki, nyt olisi hyvä hetki, hän sanoi mielessään. Olet hyvä tässä. Klaanin paras. Nyt, tee taikasi, ja sano minulle jotain.

    Kohina oli silti liian vaimeaa verrattuna huoneen muihin ääniin. Parasiitti lopetti naurunsa hetkeksi, vain aloittaakseen puheensa.
    ”Tämähän paljastui oikeaksi pelkuriksi. Ei minun tarvinnut kuin vain vähän nostaa muutamia tunteita pintaan, ja heti tämä meni aivan hysteeriseksi. Miten käykään vihan kanssa?”
    ”Huono kohde” Kepe vastasi ”Snowie ei ole niinkään kova ärsyyntymään kuin ärsyttämään. En edes muista, milloin olisin nähnyt hänet oikeasti vihaisena.”
    ”Hih. Kuulehan tiedemies. Sinun lienee parasta pysytellä koneiden parissa jatkossakin, mielen toiminnasta et ymmärrä pätkääkään. Kiltit ja rauhalliset, heitä vasta täytyykin varoa. Mutta ei sinua voi syyttääkään, tiedemies. Eihän sinulla ole kunnollista kontaktia muihin, käytät kaiken aikasi yksin pimeydessä, koneiden parissa.”

    Sitten parasiitti vaihtoi taas omaan ’naurava piinallinen kuoro’ -repertuaariinsa, ja jätti Kepen tuijottamaan melko mitäänsanomattomana takaisin. Kupen oli pakko kääntyä hoitajamatoranin puoleen, jottei tämä olisi täysin vaipunut epätoivoon. Kaoottisessa tilanteessa moderaattorit saattoivat vain keskittyä rimpuilevan Snowmanin pitämiseen vuoteessa.

    Tawa istuutuii huoneen keskelle ja risti jalkansa, koettaen keskittyä telepaattiseen yhteyteen vanhan ystävänsä kanssa. Visokki. Kerää voimasi. Olen kuulolla.

    ”Kas kas kas” parasiitti puheli. ”Hänellä on kyllä kärsivällisyyttä, myönnetään. Tai ehkä vain vertaan sitä hänen urheuteensa, joka loppui huomattavasti nopeammin kesken.”

    Kupe vilkaisi olkansa yli lumiukon elintoimintoja kuvaavia mittareita. Hän ei pitänyt näkemästään.
    ”Tyypit… Snowien ruumiinlämpö huolettaa minua. Se kohoaa. Nopeasti.”

    Tawa koetti olla välittämättä kaikesta ympärillään. Keskittyä vain kohinaan. Keskittyä vain yhteyteen.

    Tawa.
    Visokki?
    Mata Nuin kiitos, luulin ettei tämä ikinä onnistuisi. Nyt, kuuntele tarkkaan. Saatan tietää, miten saamme Avden parasiitin pois Snowmanin ruumiista.
    Tawa nielaisi.
    Antaa kuulua.
    Snowman rimpuili moderaattorien otteessa, mutta silti Make ja Same näyttivät keskittyvän sisimpäänsä mahdollisimman hyvin. Kepekin näytti keskittyneemmältä kuin aikoihin.
    Se ei kuule meitä nyt, Visokin ääni sanoi. Siksi tarvitsin tämän yhteyden. Tähän asti se on kuunnellut teitä. Se lukee teitä ja käyttää reaktioitanne hyväksi.
    Mutta tämä yhteys on sitten turvallinen?
    Same ajatteli.
    On. Olen tarkkaillut sitä. Ja en usko sen edes yrittävän tappaa Snowmania.

    …mitä tarkoitat? Tawa pohti.

    Miettikääpäs. Miksi tuo otus haluaisi tappaa Snowmanin? Mikä taktinen hyöty siitä olisi Allianssille ja Avdelle?

    Tuossa on järkeä, Tawa pohti. Jostain kaukaa kuitenkin kaikui yksi Kepen ajatuksista, joka oli harvinaisen pysäyttävä:
    Entä jos…se on vain sen mielestä kivaa?

    Kaikki katsoivat hetken Snowmania, jonka sisällä hihitti jokin.
    Niin, Visokki ajatteli. En ole ollenkaan varma tästä, mutta jotain on tehtävä! Tawa, luulen, että Snowman ei ole sen oikea kohde.

    Tawa pysähtyi hetkeksi pohtimaan. Se…haluaako se minut?

    Visokki oli hiljaa hetken. En tiedä. Siinä olisi järkeä. Välillä kuulen, kuinka Avde ja Se puhuvat. Ne…ne haluavat ’syödä valkoisen kuningattaren’.

    Tawa ja moderaattorit katselivat toisiaan epäroivinä.
    Me olemme siis siirtämässä sitä minuun. Nättiä.

    Täytyy edes yrittää, Visokki sanoi, mutta olkaa valmiina. Se vaihtaa kohdetta heti kun sinä…avaudut.

    …?

    Se pääsi Snowien sisään, kun Snowie nukkui, Visokki sanoi. Mielen täytyy olla avoin. Pahaa-aavistamaton. Sinun pitää näyttää pelokkaalta ja anovalta.
    Tawa nyökkäsi ja katsoi muita ajatusyhteydessä olevia. He näyttivät ymmärtäneen asian täysin.

    Olkaa valmiina, Visokki viesti. Huomaatte kyllä, jos se on tulossa ulos. Mutta teidän pitää olla tosi nopeita.

    Entä jos emme ole?, Kepe kysyi, ja sai vastauksensa kirjaimellisesti ajatuksen nopeudella: Sitten se saa Tawan.

    Hyvä on, Tawa sanoi. Ei tässä muutakaan voi. Kaikki, olkaa valmiina nappaamaan se heti kun Visokki antaa merkin.

    Visokki puhui taas, mutta hämähäkin ääni oli nyt suorastaan epävarma. Anteeksi, Tawa, mutta se ei toimi. Heti kun parasiitin ote Snowmanista ja Nimdasta herpaantuu, en voi puhua teille enää.

    Kepe ei pitänyt kuulemastaan. Eli…nappaamme sen fiilispohjalla? Ehhhh.

    Tawa kurtisti kulmiaan. Visokki. Ennen kuin katoat lopullisesti, kerro edes missä olet.

    En voi. Anteeksi.

    Miksi et? Pyydän, kerro!

    Visokki tuntui väistävän kysymystä. Hän sanoi vielä vain jotain pientä:
    Napatkaa se.

    Kohina kaikkien mielissä vaimeni. Nyt oli jäljellä enää vain epätoivoisesti rimpuileva Snowman, parasiitin riipivä nauru ja seinäkellon jätättävä ääni.
    Tawa nielaisi. Hänen täytyisi olla uskottava. Hänen täytyisi näyttää oikeasti pelokkaalta.
    Klaanin pääadmin sulki silmänsä ja keskittyi. Hän kulki ajatuksissaan jonnekin kauas menneisyyteen ja kaivoi esiin sanoja, jotka hän luuli jo unohtaneensa.

    Sinä olet turha.
    Sinä olet hyödytön.
    Sinä olet tyhjä.

    Minä voin tehdä sinusta täyden.

    Kylmä hiki nousi pintaan. Jotkin asiat oli tarkoitettu unohdettaviksi. Niiden kaivaminen esiin toi myös ylös tuntemuksia, jotka oli haudattu jonnekin syvälle.

    Et voi tuhota minua. Minä olen itse tuho.
    Sinä? Et mitään.

    Tawa avasi silmänsä ja katsoi Snowmania silmiin. Klaanin pääadminin kasvoilla oli jotain, jota kukaan ei ollut nähnyt niillä koskaan aikaisemmin. Se oli pelkoa.
    ”Pyydän. Jätä hänet rauhaan. Ota…ota minut.”

    Snowmanin kasvot vääntyivät virneeseen, jossa oli jotain tyhjää. Loinen katsoi sähkön Toan kasvoja.
    ”Kyllä, neiti”, se sanoi, pitäen tyhjän katseensa Tawassa. ”Sinä olet parempi, neiti. Sinut haluamme, neiti.”

    Sitten Snowmanin pää retkahti veltosti taaksepäin, ja oli aivan hiljaista. Tawa, Same, Make, Kupe, hoitajamatoran ja Kepe tuijottivat kaikki ääneti vuoteella makaavaa hahmoa.

    Yllättäen lumiukko aloitti hillittömän vapisemisen. Moderaattorikaksikko syöksyi äkkiä paikoilleen pitelemään valkoista hahmoa aloillaan, kun Snowien heiluminen muuttui täysin hysteeriseksi, ja hän alkoi yskiä ja kakoa. Muutkin vuoteen vierellä auttoivat lumiukon paikallaan pitämisessä, ja elintoimintoja tarkkailevat monitorit heittäytyivät aivan villeiksi.

    Äkkiseltään se kuitenkin loppui. Snowie jähmettyi paikalleen merkilliseen asentoon, rintakehä eteenpäin työntyneenä. Klaanilaiset irrottivat otteensa hänestä.

    Lumiukon vartalo nyki muutaman kerran luonnottoman oloisesti, ja valkoisen rintakehän läpi työntyi jotain mustaa.

    Ja mustaa se oli. Lumiukon elastisesta rintakehästä ulos tiensä raapiva olento oli musta kuin pimeys tähtien välissä. Se liikkui letkeästi kuin ilman luiden tai ulkoisen tukirangan tuomaa rajoitetta. Kun tarpeeksi sen mustasta ruumiista oli tullut ulos Snowmanin kehosta, se avasi kaksi verestävän punaista silmää, jotka sijaitsivat pikimustan pään vastakkaisilla puolilla. Ne katselivat ympärillä olevia klaanilaisia liikkuen kuopissaan villisti.
    Pian olennon koko pää tuli ulos. Paksu kaula työnsi sen pientä ja pyöreää päätä ulos lumiukon rintakehästä. Keskellä päätä olennon silmien välissä ulkoni terävä nokka, joka napsahteli saksimaisesti auki ja kiinni. Pitkä, pieniä punaisia silmiä täynnä oleva kieli höllyi nokan sisällä.

    Klaanilaiset katsoivat vähitellen ulos tunkeutuvaa olentoa epäuskoisina ja hieman kauhuissaan. Kukaan ei tiennyt tarkalleen, miksi olentoa olisi pitänyt kutsua. Kaikille tuli mieleen yksi äärimmäisen sopiva sana, mutta sen käyttäminen olisi liian absurdia.
    Olento nousi Snowmanin rintakehään kaivamastaan kuopasta kokonaan. Pyöreän pään alla oli isompi pyöreä vartalo, jossa oli terävä pyrstö. Olentoa kannattelivat pitkät ja laihat jalat, jotka olivat vielä osittain Snowmanin sisällä. Olento käänteli nyt pyöreää ja terävänokkaista päätään ympäri luonnottomasti, tarkkaillen ympäröiviä klaanilaisia.

    Lääkintämatoran oli kohdannut tänään jo monenlaisia asioita. Pelottavuudessaan ja absurdiudessaan tämä kuitenkin ylitti kaiken.
    ”Mi-mi-mi-mik…” matoran aloitti. Hänet kuitenkin keskeytettiin.
    Musta ja groteski loinen avasi terävän nokkansa ja puhui kirkkaalla ja pirullisella äänellään. Ääni sai huoneen lasiesineet resonoimaan voimakkaasti.
    ”Mi-mi-mikä se oooooon”, hirviö kirkui pilkallisesti. Sitten sen ruumiissa avautui jotain.

    Olento paljasti siipensä. Se avasi ne täyteen mittaansa. Siivet olivat hyvin lintumaiset, mutta niiden molempien sisällä oli kolme verenpunaista silmää, jotka tarkkailivat ympäristöä nykien. Siipien kärjissä oli myös vähän sinistä hohtoa. Se oli ainoa kohta hirviön ruumiissa, joka ei ollut musta tai punainen.

    Yönmusta olento kääntyi kohti Tawaa ja räpytteli siipiään kuin valmistautuen lentoon. Se nauroi.
    Infernaalisen närhen nauru täytti koko huoneen.

  • Kohtaaminen loisen kanssa

    Admin-siiven kokoustila

    Pieni Matoralainen kaivoi esiin valtavan, kellertävää nestettä sisältävän lääkeruiskun, ja ojensi sen Kupelle. Snowman katsoi sitä epäluuloisena.
    ”Miksi se on noin iso?”
    Kupe hymyili vaisusti.
    ”Ekstraiso annos. Tämä voi sattua.”

    Silloin puiseen oveen koputettiin rauhallisesti kolme kertaa.
    ”Taitaa olla Kepe.”
    Make käänsi messinkisestä kahvasta, ja kaikille tuttu valkovihreä tiedemiestoa asteli sisään.
    ”Kaipasitte?”
    ”SPINNYMAN!” Snowie huudahti iloisena. ”Miten olet pärjäillyt?”
    ”Mitenkäs minä. Sinä se olet, jonka päästä kaivamme parasiittia. Sinun kuulumisia tässä pitäisi kysellä.”

    ”Loistavaa” Tawa puuttui keskusteluun. ”Nyt kun olemme kaikki täällä… Kepe, mikä Snowien pään sisällä oikeastaan on?”

    Kepe astui lähemmäs Snowieta ja näytti tarkkailevan tätä hetken pohdiskelevana naamionsa kiikarisilmän läpi. Valkovihreä Toa raapi leukaansa.
    ”Totta puhuakseni en tiedä”, Kepe vastasi, ”mutta näin sellaisen jo aikaisemmin silloin yöllä. Niitä oli ilmeisesti toinenkin siinä paketissa, jonka kautta ensimmäinen päätyi Lumiukon pääkoppaan.”

    Tawan kasvoille vääntyi kysyvä ilme. ”Miltä se näytti?”

    ”Niljakas. Musta. Paljon silmiä. Paljon raajoja. Lisäksi se näytti olevan harmissaan, kun löin sitä vaahtosammuttimella” Lievät inhonväristykset kulkivat Kepen vartalon läpi. ”Olisin tutkinut sitä enemmän, mutta koko klöntistä ei löytynyt aamulla jälkeäkään.”
    ”En tahtoisi olla ilonpilaaja” Same aloitti ”mutta millä saamme sen pois Snowmanista?”

    Kukaan ei osannut vastata, mutta Tawan ajatukset olivat astetta valmiimpia kuin muiden.
    ”Tarkoituksena olisi, että otamme siihen näin alkuun vain yhteyden. Jos ei onnistu, nukutamme Snowien ja yritämme yhteyttä sitä kautta. Onhan sekin jo edistysaskel.”

    Kukaan ei keksinyt suunnitelmasta valitettavaa, ja kaikki huoneessa kerääntyivät sairasvuoteen ympärille. Pitkäksi venyvän odottavan hiljaisuuden vallitessa Snowie katseli muita hieman hämillään.
    ”…minun pitäisi tehdä jotain?”
    ”Muodostaa yhteys?”
    ”Tuota, miten?”
    ”Eh, jos vaikka ajattelisit sitä parasiittia oikein kovasti?”

    Snowman sulki silmänsä, ja muut odottivat vierellä. Ei minkään tapahtuessa odottavat ilmeet vaihtuivat pikku hiljaa pettyneisiin.

    Tawa kääntyi Kupen puoleen, joka nosti ruiskun kaikkien näkyville.
    ”Tämä nukuttaa lumiukon, mutta sen pitäisi pitää parasiitti hereillä. Luulisin, että näin saamme sen esiin.”
    ”Niin, hyvää yötä sitten kaikilleEEAAUH! Tuohan sattuiiiih…” Sitten Snowmanin silmät sulkeutuivat, ja hänen päänsä retkahti taaksepäin.

    ”Hän on niin soma nukkuessaan.”

    Oli hetken hiljaista. Huoneessa olijat tuijottivat Snowmanin velttoa valkoista ruumista jonkin aikaa. Snowmanin ranteeseen kiinnitetty elintoimintoja tarkkaileva laite piippasi tasaiseen tahtiin. Kaikki oli kunnossa, mutta se tilanteessa olikin niin epäilyttävää.
    Tawa astui lähemmäs. Hän kumartui aivan Snowmanin pään viereen ja katsoi tätä pitkään.
    ”Snowman”, Tawa sanoi tyynesti. ”Kuuletko minua?”

    Lumiukko ei vastannut. Hän oli selvästi tajuton.
    Huoneessa olevan tiimin yllätykseksi joku kuitenkin vastasi. Snowmanin suu raottui lievästi ja hiljaista hihitystä alkoi kuulua. Ääni ei kuitenkaan kuulunut valkoiselle Toalle. Se oli aivan liian hiljainen ja tunteettoman lohduton.
    ”Se nukkuu”, ääni sanoi Snowmanin suusta. ”Se nukkuu. Se uneksii.”

    Snowmanin silmät aukesivat, mutta niiden katseessa ei ollut sitä varovaista optimismia, josta valkoinen toa oli tunnettu. Katse oli tyhjä ja lasittunut.

    ”Se näkee painajaista. Mutta se ei herää.”

    Snowmanin pää kääntyi tuskaisan hitaasti kohti Kupea ja lääkintämatorania. Kaksikko katsoi erikoisen eloisaa potilasta epäuskoisina. Snowmanin tekohymy alkoi olla jo perin karmiva.

    ”Te ette anna sen herätä.”

    Kepe katsoi huolestuneena Tawaa.
    ”Tätäkö me halusimme?”
    ”En… En tiedä vielä.”

    ”En tiedä, mikä olet”, Make huudahti oliolle ”mutta tiedän, ettet voi voittaa meitä sotkemalla Snoukan päätä! Lopeta tuollainen, ja näyttäydy:”

    Olio hihitti kimeästi Snowmanin suulla hetken. Snowmanin pää nousi pian ylös, vaikka muu vartalo pysyi velttona. Pää kääntyi hitaasti kohti Makea pitäen saman tyhjän tuijotuksensa.

    ”Kummajainen. Tulilisko. Friikki.”

    Make näytti hämmentyneeltä. Hän ei keksinyt vastattavaa.
    ”Näitä sinä kuulet. Ja vaikka et kuulisi, tiedät, että joku ajattelee.”
    Olento heilutteli Snowmanin päätä edestakaisin kuin testimielessä.
    ”Sinulla on paljon unia, peto. Paljon painajaisia. Paljon asioita, joita et ymmärrä. Yksinkertainen rahi.”

    Snowmanin pää kääntyi hitaasti poispäin Makesta. ”Ja. Sitäpaitsi. Te sanotte, että me sekoitamme ’Snoukan’ päätä. Se ei ole totta. Me. Me näytämme hänelle. Valon.”

    ”Valon?” Tällä kertaa puhuja oli Same. ”Jos tämä on sitä, kuinka koetat saada meidät epäilemään tekojemme oikeudenmukaisuutta kertomalla asiat omasta kieroutuneesta näkökulmastasi, säästä itsesi vaivalta. Luuletko tosiaan, että saat uskomme Klaaniin horjumaan?”

    Tavallisesti niin kurinalaisen Samen ote viikatteestaan kiristyi, ja Tawa laski kätensä pitkän moderaattorin olkapäälle. He vaihtoivat pikaisen katseen, ja keskittyivät sitten taas Snowmaniin.

    ”Mitä suotta. Teidän uskonne. Se horjuu jo.”
    Snowmanin pää rojahti takaisin veltoksi pöydälle, mutta pirullinen tekohymy ei kadonnut.
    ”Joku petti teidät. Ehkä tämä tässä. Ehkä joku muu.”

    Kupe ja hoitajamatoran katsoivat toisia hämillään.
    ”Petti? Mitä… mitä tuo tarkoittaa?”
    Tawa kääntyi kohti kahta lääkintäeksperttiä.
    ”Pahoin pelkään, että meillä on joukossamme petturi. Yöllisen hyökkäyksen alku on vieläkin meille kaikille epäselvä, mutta ne eivät olisi päässeet sisään Klaaniin ilman avustusta sisäpuolelta.”
    ”Sitä paitsi” Kepe puuttui keskusteluun ”generaattorin räjäyttänyt pommi oli Verstaasta.”
    ”Emme tietenkään ole voineet kertoa kaikille” Same huomautti vastaukseksi kahden lääkintäosaston työntekijän ilmeisiin. ”Jos joukossamme on petturi, ei välttämättä ole kaikista viisain ajatus toitottaa sitä kaikille. Tilanne saattaisi kehittyä arvaamattomaksi.”
    ”Mutta… mutta…” puhuja oli ahdistuneen näköinen hoitajamatoran. ”Tämähän on kamalaa! Jos emme voi luottaa toisiimme, niin kehen sitten?”

    Snowmanin veltosta ruumiista kuului jälleen kimeää hihitystä. Kun olio lumiukon sisällä puhui, se vaikutti yrittävän imitoida hoitajamatoranin ääntä pilkallisesti.
    ”Tääämääähän on kamalaaaa.”
    Hoitaja otti askeleen taaksepäin. Loinen puhui jälleen, tällä kertaa omalla lohduttomalla äänellään.
    ”Hoitsutoran. Pelkkä pikkutyttö. Halusi aina parantaa maailmaa. Halusi näyttää rohkealta. Pelkää enemmän kuin kukaan muu. Hih.”

    Kupe astui sairaalasängyn ja Matoranin väliin, ja vastasi tuimasti Snowmanin tyhjään tuijotukseen.

    ”Ajat tällä varmasti jotain takaa” Tawa sanoi katse tiiviistii parasiitin riivaamassa valkoisessa hahmossa. ”Et sinäkään meitä kiusaisi ihan vain piruuttasi, oletan?”

    ”Ei, neiti”, loinen sanoi kohteliaasti. ”Tälle on tarkoitus, neiti.”

    Tawa ei vastannut, tuijotti vain Snowmanin kasvoja.

    ”Teidät pitää saada pelkäämään, neiti”, loinen jatkoi. ”Kaikki teistä, neiti.”

    Tawan täysin neutraali ilme muuttui jonkinasteiseksi hämmennyksen ja ärtyneisyyden välimuodoksi.

    ”Ehkä koputus lakkaa silloin. Ehkä se lakkaa.” Loisen ääni oli huomattavasti hiljaisempi. Kukaan ei keksinyt mitään vastattavaa pitkään minuuttiin. Kokoustilan yksinäisen seinäkellon raksutus ei antanut hiljaisuudelle rauhaa, vaan täytti sen tasaisella äänellään, kuin metronomi. Painostavan kovaääninen hiljaisuus oli matoran-paralle liikaa, ja lopulta hänen hermonsa pettivät.
    ”Mikä sinä olet!?”

    Snowien löysänä roikkuva pää kääntyi hieman kohti hoitajamatorania. Silmien tyhjä katse näytti etsivän jotain, jota se ei tulisi löytämään.
    ”Minä. Me. Sillä ei väliä. Et ymmärtäisi.”

    ”Joskus en minäkään”, parasiitti sanoi suorastaan tunnustavalla äänensävyllä.

    Kepe kallisti hieman päätään tuijottaessaan parasiitin hallitsemaa ystäväänsä. Sitten hän käänsi katseensa Tawaan.
    ”Eikö tämä mene jo aika absurdiksi? Tai siis, onko meille tästä oikeaa hyötyä? Minusta ei ole mieluisaa katsella Snowieta tuollaisena.”
    ”En usko, että meistä kenestäkään on.” Tawa vastasi pitäen kuitenkin katseensa sairasvuoteella makaavassa hahmossa. ”Kupe, oletko saanut mitään irti?”

    Klaanin lääkintäekspertti käänsi katseensa mittareista Tawaan. Hän pudisti päätään.

    Mittarin lukemissa ei ollut mitään vikaa. Snowmanin elintoiminnot olivat samanlaisia kuin aiemminkin. Toisaalta lumenkaltaisesta aineesta käytännössä kokonaan koostuvan olennon elintoimintojen tutkiminen ei ollut erityisen helppoa edes Kupelle.

    Loinen hihitti edelleen. Nyt se käänsi Snowmanin päätä ja katseli vuorotellen Snowmanin ruumista ympäröiviä klaanilaisia.
    ”Laboratorion erakko. Sankarin nahkaan pukeutuva hirviö. Pakenija. Te…te kaikki pelkäätte.”

    Parasiitti väänsi kaikilla voimillaan Snowmanin kasvoille leveämmän hymyn.
    ”Ehkä siksi hän petti teidät”, loinen jatkoi.

    Tawa räpytteli silmiään. ”Puhutko Snowmanista?”

    ”Ehkä”, loinen sanoi. ”Hän on kuitenkin yksi kuudesta. Punainen Mies sanoo, että niitä on viisi muuta.”

    Normaalisti viileä Same harppoi kohti Snowmanin velttoa kehoa kasvoillaan poikkeuksellisen määrä ärtymystä. Valkoinen moderaattori katsoi Snowmanin silmiin pitkään.
    ”Sinä olet hänen kehossaan”, Same sanoi. ”Sinä puhut hänen suullaan. Ja silti kehtaat väittää, että hän petti meidät.”

    Parasiitti oli taas hiljaa. Se hymyili.
    ”En minä osaa häntä ohjata”, olento sanoi. ”Jos Punainen Mies voisi vain ohjata häntä…tai ylipäätään ketään…sotaa ei olisi.”
    Snowmanin pää nytkähti kohti Samen kasvoja.
    ”Päätös on aina nuken. Nukke sitoo narunsa. Hihi.”

    ”Mata Nui soikoon, se on Snowman! Vanha, luotettava Snowman!” Maken ääni oli huomattavasti normaalia voimakkaampi. ”Hän ei ikinä tahdo kenellekään pahaa, on yksi meistä harvoista, joka ei meinaa suostua tappamaan edes teikäläisiä. Luuletko meidän todella uskovan, että hän olisi pettänyt Klaanin?”

    ”Hih. Hih. Ehkä arvonne menevät ristiin. Ehkä hän ymmärsi rauhan arvon Klaanin kustannuksella.” Parasiitti piti paussin, ja kaikki vain tuijottivat ääneti. ”Tai ehkä täällä ei ole enää riittävästi ’Snowieta’, ehkä tämä kävi liian ahtaaksi meille kahdelle.”

    Tawan silmissä kirkastui, ja hänen ryhtinsä suoristui hetkessä.
    ”Ei kahdelle. Kolmelle. Snowie sanoi Visokinkin olevan yhteydessä teihin. Hän sanoi yhteyden avautuneen, kun hän oli kosketuksissa Nimdan sirun kanssa! Pian, menk-”
    ”Olen jo matkalla!” Make huikkasi, levitti siipensä, ja viiletti matalalentoa pois kokoustilasta, ja käytävää pitkin kohti Nimdan säilytystiloja.

    Tawa kääntyi taas kohti parasiitin riivaamaa Snowieta. ”No niin. On aika hakea lisää pelaajia areenalle.”

    [spoil]Kiitokset Guartsulle, joka kirjoitti tästä varmaan enemmän kuin minä.[/spoil]

  • ”Snowien sisällä elää jotain”

    Bio-Klaanin linnake, Admin-siiven kokoustila

    Tawa laski sisäpuhelimen luurin.
    ”Hän sanoi tulevansa niin pian kuin pääsee, vaikka harmittelikin jotain ’ensimmäisen kahvitaukonsa päiväkausiin’ keskeyttämisestä.”
    ”Hienoa. Eli alamme olla valmiita?” Same kysyi huoneen nurkasta.
    ”Siltä näyttää. Olisin kyllä halunnut johtoportaasta enemmän väkeä, mutta niillä on mentävä, mitä on.” Tawa totesi harmittelevaan sävyyn.

    Huoneessa oli kuusi henkilöä, kuten Guardian olisi varmasti noteerannut. Tawan ja Samen lisäksi paikalla olivat jonkinlaisella siirreltävällä sairaalapedillä makaava Snowman, vieressä mittareita tutkailevat Kupe ja muuannen avustava hoitajamatoran, sekä ovensuussa seisova Mahriking.

    Snowie irrotti juuri päästään otsanauhaa, ja heitti sen Samelle.
    ”Osaat käsitellä näitä.”
    Same nyökkäsi vastaukseksi.

    ”Tuota… Missä muut modet ovat?” Make ihmetteli.
    ”Visokki, Guardian ja Ämkoo ovat kaikki muualla. Jonkun täytyy hoitaa käytännön asiat.” Tawa selitti rauhalliseen äänensävyyn.
    ”Selvä homma. Toinen kysymys: Mitä me oikeastaan teemme täällä?”
    Tawa mietti sanojaan hetken.
    ”Vihollisemme on tehnyt Snowielle jotain…”
    Lumiukko vilkutti iloisesti.
    ”…ja me tahdomme tietää tarkalleen mitä. Mitä ikinä onkaan, se liittyy läheisesti Avdeksi kutsumaamme viholliseen, joten tämä saattaa osoittautua hyvinkin kriittiseksi. Kepe on tutkinut asiaa tarkemmin, ja kun hän saapuu, voinemme aloittaa.

    ”Öh, tyypit?” Kupe nousi ryhtiinsä sängyn säätimien äärestä. ”Kepe oli oikeassa. Snowien sisällä elää jotain.”