KooGeeBee istui seinää vasten miettien mitä tekisi, kunnes yhtäkkiä outo ääni herätti hänet mietteistään. Hän istui vielä hetken hiljaa paikoillaan kuunnellen nurkan takaa kuuluvia loittonevia ääniä. Hän kurkisti nurkan ympäri ja näki juuri ja juuri viimeisen zyglakin katoavan jonnekin. Hänen hetkensä oli koittanut. KooGeeBee nousi ja hiipi nurkan ympäri. Hän nosti selässään roikkuvan kaksipäisen yönmustan miekan selkäpidikkeestään ja puristi sitä pehmeällä, mutta raudanlujalla otteella.
KooGeeBee kulki pitkin heikosti valaistua kiviseinäistä käytävää. Hän hiipi ja hiipi yhä eteenpäin loivasti ylöspäin viettävässä tunnelissa. Kuljettuaan kymmenisen minuuttia hän näki edessään paistavan kirkasta päivänvaloa. Hän paransi nopeuttaan ja hölkkäsi kohti valoa, kunnes huomasi käytävän päässä odottavan zyglak-vartijan. Váhti katseli ulos aukosta, eikä huomannut kun KooGeeBee hiipi sen selkään ja kaatoi sen kuolleena maahan yhdellä tarkasti tähdätyllä lyönnillä.
Hän käveli hitaasti ulos auringonvaloon. ”Aaaah, ihanaa valoa, ei keinotekoista kuin sisällä! Ihanaa päivänvaloa! Lämmittää jäseniäni ja näyttää maailman paremman puolen”, KooGeeBee ihasteli hetken valossa ennen kuin tunki miekkansa tuppeen ja juoksi pois luolalta. Vähän matkan päässä KooGeeBee näki kirkkaan järven. Hän päätti käydä juomassa ennen kuin jatkaisi matkaansa. KooGeeBee polvistui veden ääreen ja kauhoi muutaman kourallisen suuhunsa kun yhtäkkiä veden pinta alkoi väreillä ja vähän matkan päässä pintaan pulpahti zyglak. KooGeeBee kaivoi teränsä esiin ja valmistautui taisteluun kun zyglakin ympärille ilmestyi kymmeniä muita. KooGeeBee päätti olla leikkimättä sankjaria ja pinkoi karkuun minkä jaloistaan pääsi vihainen zyglaki lauma kannoillaan.
Juostuaan useita kilometrejä putkeen KooGeeBee pysähtyi lepäämään. Zyglakin olivat jättäytyneet jahdista. KooGeeBeeta alkoi ramaista ja hän painautui maassa olevaan koloon nukkumaan puun juurien viereen.
Pieni Matoralainen kaivoi esiin valtavan, kellertävää nestettä sisältävän lääkeruiskun, ja ojensi sen Kupelle. Snowman katsoi sitä epäluuloisena. ”Miksi se on noin iso?” Kupe hymyili vaisusti. ”Ekstraiso annos. Tämä voi sattua.”
Silloin puiseen oveen koputettiin rauhallisesti kolme kertaa. ”Taitaa olla Kepe.” Make käänsi messinkisestä kahvasta, ja kaikille tuttu valkovihreä tiedemiestoa asteli sisään. ”Kaipasitte?” ”SPINNYMAN!” Snowie huudahti iloisena. ”Miten olet pärjäillyt?” ”Mitenkäs minä. Sinä se olet, jonka päästä kaivamme parasiittia. Sinun kuulumisia tässä pitäisi kysellä.”
”Loistavaa” Tawa puuttui keskusteluun. ”Nyt kun olemme kaikki täällä… Kepe, mikä Snowien pään sisällä oikeastaan on?”
Kepe astui lähemmäs Snowieta ja näytti tarkkailevan tätä hetken pohdiskelevana naamionsa kiikarisilmän läpi. Valkovihreä Toa raapi leukaansa. ”Totta puhuakseni en tiedä”, Kepe vastasi, ”mutta näin sellaisen jo aikaisemmin silloin yöllä. Niitä oli ilmeisesti toinenkin siinä paketissa, jonka kautta ensimmäinen päätyi Lumiukon pääkoppaan.”
Tawan kasvoille vääntyi kysyvä ilme. ”Miltä se näytti?”
”Niljakas. Musta. Paljon silmiä. Paljon raajoja. Lisäksi se näytti olevan harmissaan, kun löin sitä vaahtosammuttimella” Lievät inhonväristykset kulkivat Kepen vartalon läpi. ”Olisin tutkinut sitä enemmän, mutta koko klöntistä ei löytynyt aamulla jälkeäkään.” ”En tahtoisi olla ilonpilaaja” Same aloitti ”mutta millä saamme sen pois Snowmanista?”
Kukaan ei osannut vastata, mutta Tawan ajatukset olivat astetta valmiimpia kuin muiden. ”Tarkoituksena olisi, että otamme siihen näin alkuun vain yhteyden. Jos ei onnistu, nukutamme Snowien ja yritämme yhteyttä sitä kautta. Onhan sekin jo edistysaskel.”
Kukaan ei keksinyt suunnitelmasta valitettavaa, ja kaikki huoneessa kerääntyivät sairasvuoteen ympärille. Pitkäksi venyvän odottavan hiljaisuuden vallitessa Snowie katseli muita hieman hämillään. ”…minun pitäisi tehdä jotain?” ”Muodostaa yhteys?” ”Tuota, miten?” ”Eh, jos vaikka ajattelisit sitä parasiittia oikein kovasti?”
Snowman sulki silmänsä, ja muut odottivat vierellä. Ei minkään tapahtuessa odottavat ilmeet vaihtuivat pikku hiljaa pettyneisiin.
Tawa kääntyi Kupen puoleen, joka nosti ruiskun kaikkien näkyville. ”Tämä nukuttaa lumiukon, mutta sen pitäisi pitää parasiitti hereillä. Luulisin, että näin saamme sen esiin.” ”Niin, hyvää yötä sitten kaikilleEEAAUH! Tuohan sattuiiiih…” Sitten Snowmanin silmät sulkeutuivat, ja hänen päänsä retkahti taaksepäin.
”Hän on niin soma nukkuessaan.”
Oli hetken hiljaista. Huoneessa olijat tuijottivat Snowmanin velttoa valkoista ruumista jonkin aikaa. Snowmanin ranteeseen kiinnitetty elintoimintoja tarkkaileva laite piippasi tasaiseen tahtiin. Kaikki oli kunnossa, mutta se tilanteessa olikin niin epäilyttävää. Tawa astui lähemmäs. Hän kumartui aivan Snowmanin pään viereen ja katsoi tätä pitkään. ”Snowman”, Tawa sanoi tyynesti. ”Kuuletko minua?”
Lumiukko ei vastannut. Hän oli selvästi tajuton. Huoneessa olevan tiimin yllätykseksi joku kuitenkin vastasi. Snowmanin suu raottui lievästi ja hiljaista hihitystä alkoi kuulua. Ääni ei kuitenkaan kuulunut valkoiselle Toalle. Se oli aivan liian hiljainen ja tunteettoman lohduton. ”Se nukkuu”, ääni sanoi Snowmanin suusta. ”Se nukkuu. Se uneksii.”
Snowmanin silmät aukesivat, mutta niiden katseessa ei ollut sitä varovaista optimismia, josta valkoinen toa oli tunnettu. Katse oli tyhjä ja lasittunut.
”Se näkee painajaista. Mutta se ei herää.”
Snowmanin pää kääntyi tuskaisan hitaasti kohti Kupea ja lääkintämatorania. Kaksikko katsoi erikoisen eloisaa potilasta epäuskoisina. Snowmanin tekohymy alkoi olla jo perin karmiva.
”Te ette anna sen herätä.”
Kepe katsoi huolestuneena Tawaa. ”Tätäkö me halusimme?” ”En… En tiedä vielä.”
”En tiedä, mikä olet”, Make huudahti oliolle ”mutta tiedän, ettet voi voittaa meitä sotkemalla Snoukan päätä! Lopeta tuollainen, ja näyttäydy:”
Olio hihitti kimeästi Snowmanin suulla hetken. Snowmanin pää nousi pian ylös, vaikka muu vartalo pysyi velttona. Pää kääntyi hitaasti kohti Makea pitäen saman tyhjän tuijotuksensa.
”Kummajainen. Tulilisko. Friikki.”
Make näytti hämmentyneeltä. Hän ei keksinyt vastattavaa. ”Näitä sinä kuulet. Ja vaikka et kuulisi, tiedät, että joku ajattelee.” Olento heilutteli Snowmanin päätä edestakaisin kuin testimielessä. ”Sinulla on paljon unia, peto. Paljon painajaisia. Paljon asioita, joita et ymmärrä. Yksinkertainen rahi.”
Snowmanin pää kääntyi hitaasti poispäin Makesta. ”Ja. Sitäpaitsi. Te sanotte, että me sekoitamme ’Snoukan’ päätä. Se ei ole totta. Me. Me näytämme hänelle. Valon.”
”Valon?” Tällä kertaa puhuja oli Same. ”Jos tämä on sitä, kuinka koetat saada meidät epäilemään tekojemme oikeudenmukaisuutta kertomalla asiat omasta kieroutuneesta näkökulmastasi, säästä itsesi vaivalta. Luuletko tosiaan, että saat uskomme Klaaniin horjumaan?”
Tavallisesti niin kurinalaisen Samen ote viikatteestaan kiristyi, ja Tawa laski kätensä pitkän moderaattorin olkapäälle. He vaihtoivat pikaisen katseen, ja keskittyivät sitten taas Snowmaniin.
”Mitä suotta. Teidän uskonne. Se horjuu jo.” Snowmanin pää rojahti takaisin veltoksi pöydälle, mutta pirullinen tekohymy ei kadonnut. ”Joku petti teidät. Ehkä tämä tässä. Ehkä joku muu.”
Kupe ja hoitajamatoran katsoivat toisia hämillään. ”Petti? Mitä… mitä tuo tarkoittaa?” Tawa kääntyi kohti kahta lääkintäeksperttiä. ”Pahoin pelkään, että meillä on joukossamme petturi. Yöllisen hyökkäyksen alku on vieläkin meille kaikille epäselvä, mutta ne eivät olisi päässeet sisään Klaaniin ilman avustusta sisäpuolelta.” ”Sitä paitsi” Kepe puuttui keskusteluun ”generaattorin räjäyttänyt pommi oli Verstaasta.” ”Emme tietenkään ole voineet kertoa kaikille” Same huomautti vastaukseksi kahden lääkintäosaston työntekijän ilmeisiin. ”Jos joukossamme on petturi, ei välttämättä ole kaikista viisain ajatus toitottaa sitä kaikille. Tilanne saattaisi kehittyä arvaamattomaksi.” ”Mutta… mutta…” puhuja oli ahdistuneen näköinen hoitajamatoran. ”Tämähän on kamalaa! Jos emme voi luottaa toisiimme, niin kehen sitten?”
Snowmanin veltosta ruumiista kuului jälleen kimeää hihitystä. Kun olio lumiukon sisällä puhui, se vaikutti yrittävän imitoida hoitajamatoranin ääntä pilkallisesti. ”Tääämääähän on kamalaaaa.” Hoitaja otti askeleen taaksepäin. Loinen puhui jälleen, tällä kertaa omalla lohduttomalla äänellään. ”Hoitsutoran. Pelkkä pikkutyttö. Halusi aina parantaa maailmaa. Halusi näyttää rohkealta. Pelkää enemmän kuin kukaan muu. Hih.”
Kupe astui sairaalasängyn ja Matoranin väliin, ja vastasi tuimasti Snowmanin tyhjään tuijotukseen.
”Ajat tällä varmasti jotain takaa” Tawa sanoi katse tiiviistii parasiitin riivaamassa valkoisessa hahmossa. ”Et sinäkään meitä kiusaisi ihan vain piruuttasi, oletan?”
”Ei, neiti”, loinen sanoi kohteliaasti. ”Tälle on tarkoitus, neiti.”
Tawa ei vastannut, tuijotti vain Snowmanin kasvoja.
”Teidät pitää saada pelkäämään, neiti”, loinen jatkoi. ”Kaikki teistä, neiti.”
Tawan täysin neutraali ilme muuttui jonkinasteiseksi hämmennyksen ja ärtyneisyyden välimuodoksi.
”Ehkä koputus lakkaa silloin. Ehkä se lakkaa.” Loisen ääni oli huomattavasti hiljaisempi. Kukaan ei keksinyt mitään vastattavaa pitkään minuuttiin. Kokoustilan yksinäisen seinäkellon raksutus ei antanut hiljaisuudelle rauhaa, vaan täytti sen tasaisella äänellään, kuin metronomi. Painostavan kovaääninen hiljaisuus oli matoran-paralle liikaa, ja lopulta hänen hermonsa pettivät. ”Mikä sinä olet!?”
Snowien löysänä roikkuva pää kääntyi hieman kohti hoitajamatorania. Silmien tyhjä katse näytti etsivän jotain, jota se ei tulisi löytämään. ”Minä. Me. Sillä ei väliä. Et ymmärtäisi.”
”Joskus en minäkään”, parasiitti sanoi suorastaan tunnustavalla äänensävyllä.
Kepe kallisti hieman päätään tuijottaessaan parasiitin hallitsemaa ystäväänsä. Sitten hän käänsi katseensa Tawaan. ”Eikö tämä mene jo aika absurdiksi? Tai siis, onko meille tästä oikeaa hyötyä? Minusta ei ole mieluisaa katsella Snowieta tuollaisena.” ”En usko, että meistä kenestäkään on.” Tawa vastasi pitäen kuitenkin katseensa sairasvuoteella makaavassa hahmossa. ”Kupe, oletko saanut mitään irti?”
Klaanin lääkintäekspertti käänsi katseensa mittareista Tawaan. Hän pudisti päätään.
Mittarin lukemissa ei ollut mitään vikaa. Snowmanin elintoiminnot olivat samanlaisia kuin aiemminkin. Toisaalta lumenkaltaisesta aineesta käytännössä kokonaan koostuvan olennon elintoimintojen tutkiminen ei ollut erityisen helppoa edes Kupelle.
Loinen hihitti edelleen. Nyt se käänsi Snowmanin päätä ja katseli vuorotellen Snowmanin ruumista ympäröiviä klaanilaisia. ”Laboratorion erakko. Sankarin nahkaan pukeutuva hirviö. Pakenija. Te…te kaikki pelkäätte.”
Parasiitti väänsi kaikilla voimillaan Snowmanin kasvoille leveämmän hymyn. ”Ehkä siksi hän petti teidät”, loinen jatkoi.
Tawa räpytteli silmiään. ”Puhutko Snowmanista?”
”Ehkä”, loinen sanoi. ”Hän on kuitenkin yksi kuudesta. Punainen Mies sanoo, että niitä on viisi muuta.”
Normaalisti viileä Same harppoi kohti Snowmanin velttoa kehoa kasvoillaan poikkeuksellisen määrä ärtymystä. Valkoinen moderaattori katsoi Snowmanin silmiin pitkään. ”Sinä olet hänen kehossaan”, Same sanoi. ”Sinä puhut hänen suullaan. Ja silti kehtaat väittää, että hän petti meidät.”
Parasiitti oli taas hiljaa. Se hymyili. ”En minä osaa häntä ohjata”, olento sanoi. ”Jos Punainen Mies voisi vain ohjata häntä…tai ylipäätään ketään…sotaa ei olisi.” Snowmanin pää nytkähti kohti Samen kasvoja. ”Päätös on aina nuken. Nukke sitoo narunsa. Hihi.”
”Mata Nui soikoon, se on Snowman! Vanha, luotettava Snowman!” Maken ääni oli huomattavasti normaalia voimakkaampi. ”Hän ei ikinä tahdo kenellekään pahaa, on yksi meistä harvoista, joka ei meinaa suostua tappamaan edes teikäläisiä. Luuletko meidän todella uskovan, että hän olisi pettänyt Klaanin?”
”Hih. Hih. Ehkä arvonne menevät ristiin. Ehkä hän ymmärsi rauhan arvon Klaanin kustannuksella.” Parasiitti piti paussin, ja kaikki vain tuijottivat ääneti. ”Tai ehkä täällä ei ole enää riittävästi ’Snowieta’, ehkä tämä kävi liian ahtaaksi meille kahdelle.”
Tawan silmissä kirkastui, ja hänen ryhtinsä suoristui hetkessä. ”Ei kahdelle. Kolmelle. Snowie sanoi Visokinkin olevan yhteydessä teihin. Hän sanoi yhteyden avautuneen, kun hän oli kosketuksissa Nimdan sirun kanssa! Pian, menk-” ”Olen jo matkalla!” Make huikkasi, levitti siipensä, ja viiletti matalalentoa pois kokoustilasta, ja käytävää pitkin kohti Nimdan säilytystiloja.
Tawa kääntyi taas kohti parasiitin riivaamaa Snowieta. ”No niin. On aika hakea lisää pelaajia areenalle.”
[spoil]Kiitokset Guartsulle, joka kirjoitti tästä varmaan enemmän kuin minä.[/spoil]
Se mitä oli juuri tapahtunut tapahtui melko nopeasti, itseasiassa Glatorianking ei ollut varma mikä tuo jätti zyglak oli, mutta hänellä oli kuitenkin siitä iso aavistus ja aavistus itsessään järkytti häntä enemmän kuin kahden Zyglakin puheet illallisesta: ”Kerrankin jotain muuta kuin iänikuista Ortonia ja Matorania”, toinen sanoi, Zyglakien kuljettaessa kaksikkoa Flygelin luo oli Quewa säikähtynyt ja joutunut erilleen Umbrasta, Gekon mahan päälle. ”Sitten vielä jokin kiva kastike tuosta hämähäkistä”, zyglakien hymyilessä GK oli hitaasti sahaamassa miekallaan verkkoon reikää, heillä voisi olla mahdollisuus voittaa, nämä koska Toa oli massaltaan näitä hiukan suurempi, Umbra seurasi Gekon esimerkkiä ja puolet köydestä alkoi olla poikki, nopeutta ei olisi hyvä lisätä tai kieltään lipovat otukset huomaisivat sen. Verkon yksi kohta repesi ja zyglakit eivät huomanneet sitä ja Umbran saadessa omansa poikki, Gekko huitaisi miekallaan koko verkon auki, ongelmallista oli, että vedenpinta alkoi jo näkyä, rannalla he olisivat zyglakeille kuin kala ilman vettä. Umbra mietti vain tykkiään, GK halusi lähinnä päästä tuhomaan pahan minänsä lopullisesti ja Quewa: ”Nälkä”.
[spoil]Minua häiritsee kun KGB on aikomassa hutkia Zyglakeja melkein kuin kärpäsiä.[/spoil]
Notfun, pukeutuneena mustanhopeaan jalon Hunan näköiseen maskiin, rähjäiseen nahkaviittaan, kolmikolkkaan ja asevyöhön johon oli kiinnitetty tikari, piilukkopistooli ja vihreää kemikaalia sisältävä putkilo, käveli kohti Rumisgonen kaupungin satamaa. Siellä odotti hänen uusi laivansa, jonka perämies Jardirt oli hankkinut hänelle yön aikana. Laiva oli hieman palaneen ja rähjäisen näköinen, ja siinä oli mustat purjeet. Kylkeen oli kaiverrettu teksti ”Yön Timo”, laivan nimi. Notfun käveli lankkua pitkin laivaan..
”Haha, tämä nimi on melko vitsikäs. Rasistinen, mutta vitsikäs.. Hienoa työtä, Jardirt. Ota takkini ja kolmikolkkani, heitä ne ruumaan ja mene ohjaamaan laivaa. Menen hyttiini tutkimaan karttoja”, Notfun sanoi perämiehelle, ojensi tavaransa tälle ja käveli hyttiinsä. Laiva oli lähtenyt liikkeelle.
Matoro oli saapunut Klaanin lähettyvillä sijaitseviin Arkistoihin, kirjastoon josta löysi käytännössä kaiken tiedon universumista. Maanlainen rakennus haarautui kymmeniin sivukäytäviin, ja edes arkistonhoitajat eivät olleet aivan varmoja kaikesta syrjäosiin säilötyistä ikivanhoista dokumenteista, joita Klaaniin oli aikojen saatossa kertynyt.
Mustavalkea Jään Toa oli tullut etsimään tietoa kahdesta asiasta. Ensinnäkin hän halusi tietää tästä ”Makuta Itrozista” joka kaiken järjen mukaan oli hänen naamionsa takoja. Toiseksi hän halusi selvittää mikä häntä vaivasi. Hän oli jo alkanut kuulla kuiskauksia päässään ja mietti jatkuvasti Nimdaa.
Nopea haku kirjaston erikoisella tietokoneella paljasti vähemmän tietoja mitä Matoro olisi halunnut; ”Itroz” löytyi vain muutamasta dokumentistä ja ”Nimda” vain parista jos unohdetaan nykypäivän dokumentit.
Matoro käveli himmeästi valaistuja käytäviä, selaten jatkuvasti hyllyjen numeroita. Pian hänen silmiinsä osui kirja nimeltä ”Makutan Veljeskunta ja sen jäsenet”. Toa selasi tietokoneen ilmoittamaan sivuun, jossa oli kalpea kuva valkoisen ja mustan sävyisestä Makutasta.
Makuta Itroz oli Makutojen tiedemies ja oli erikoistunut naamioiden ja psyykkisten aseiden kehittämiseen. Hän oli syrjäytynyt ja omistautui täydellisesti projekteilleen. Harvojen tietojen mukaan hän näki erääsn voimakkaan mielensisäisen aseen käytössä jonka jälkeen sulkeutui laboratoriosaarelleen. Projekti ei tietojen mukaan ikinä tullut valmiiksi, sillä Itroz teloitutettiin saamattomana 34 500 vuotta sitten.
Hän tutki vielä muut lähteet aiheesta eikä saanut selville juurikaan mitään uutta. Maininta siitä, että laboratoriosaari oli trooppinen, ei auttanut häntä yhtään.
Matoro selasi lisää kirjoja. Ikivanha opus nimeltä ”Myyttiset artekraftit” tiesi jotakin.
Nimdan nimellä tunnettu myyttinen artekrafti on palvottu kohde syrjäseuduilla. Nimdasta ei tiedetä juuri mitään, paitsi että se koostuu useammasta sirpaleesta ja sillä uskotaan olevan myyttisiä voimia. Ath-Koron soturimunkit palvovat jumalaansa Athia ja Nimdaa.
Ei mitään uutta. Matoro tiesi itse enemmän. Hän halusi selvittää naamionsa mysteerin.
KGBio avasi silmänsä hitaasti, hänen päätänsä kivisti. Hän nousi ylös ja katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli pimeää. Hän ei muistanut mitään, ainoastaan kuka oli. Pimeässä oli ainoastaan yksi valonlähde, korkealla yläpuolella pienen pieni rako, josta suodattui valoa juuri sen verran että KGBio erotti paikan reunat. Paikka jossa KGBio oli oli muutaman metrin leveä ja useita kymmeniä metrejä pitkä, päähän asti ei valo edes enää yltänyt. KGBio selvittii päänsä ja lähti tarpomaan pitkin käytävämäistä onkaloa.
Hetken tarvottuaan KGBio kuuli ääntä edestä. Edestäpäin paistoi myös hieman valoa. KGBio kuunteli ja hiipi hiljaa eteenpäin. Lopulta hän saapui äänen- ja valonlähteen luo. Hän katsoi nurkan takaa ja näki lauman zyglakeja. KGBio istuutui nurkan taa miettimään, mitä tekisi.
Flygel oli kyllästynyt kirjoittamiseen. Hän avasi huoneensa ulko-oven, jolloin ilmakuplia karkasi veteen. Zyglak hyppäsi veteen, jatkaen kävelyään kotarykelmässä. Joskus kävely piristi hänen päiväänsä. Outo tykki oli osoittautunut vaikeaksi korjattavaksi Zyglakien tekniikoilla, niinpä Flygel päätti lähteä etsimään Skakdeja tai Nazorakeja joilta voisi saada teknologiaa ja korjausvälineitä tykkiin.
Astellen vedenalaisen kylän autioita katuja, Flygel ihmetteli miksi täällä oli näinkin hiljaista. Yleensä kaupungin kaduilla olisi ollut ainakin muutama taistelu kala-apajan tai muun asian omistusoikeudesta tai siitä kuka sai uida missäkin. Flygel kuitenkin muisti että nyt oli erikoinen päivä. Tähdet olivat suotuisassa asennossa Rhak’elakkille ja suurin osa Zyglakeista oli mennyt palvomaan hirviöjumalaa suurimpaan kotaan, jossa he suorittivat palvontamenojaan.
Flygel istahti pienelle penkille, jääden nuokkumaan veden virtauksien tahtiin. Tämä rentoutti Flygeliä niin että hän vaipui uneen, jossa muisteli sitä miksi oli tällainen, hullu…
Orto Nui, tuhansia vuosia sitten
Nuori Flygel katseli erään Zyglakien lippulaivan kannelta kuinka liskomaiset heimolaisensa lähtivät Zyxaxin johdolla taisteluun läheisen saaren alkuperäisasukkaiden kanssa. Saari oli pieni ja se koostui enimmäkseen Matoraneista, joille oli ominaista se että he tekivät taideteoksia valokivillä. Zyglakit eivät kuitenkaan olleet ottaneet huomioon että saarta vartioi kuudesta Toasta koostuva Toa-tiimi, joka oli vannonut suojelevansa kaupunkia ja saarta.
Matoranit olivat nopeasti haivanneet vihollisensa, kun Zyglakit olivat ampuneet alas muutaman Gukko-voimien pilotin, jolloin linnut olivat palanneet tyhjin käsin tukikohtaan. Matoranit olivat tämän jälkeen pitäneet neuvoston hätäkokouksen, jonka seurauksena kaikille saaren asukkaille annettiin elementtiaseet, joita oli säilytetty lukkojen takana, ettei kukaan kävisi väkivaltaiseksi saarella.
Nyt Zyglakit hyppivät laivoistaan rantaveteen. Satamakaupunkiin oli ollut helppo hyökätä ja monet Matoranien alukset ja hökkelit oli sytytetty tuleen. Musta savu nousi taivaisiin kun Matoranien kukoistava dynastia alkoi tuupertua barbaarien ikeen alla.
Kuusi saaren Toaa olivat rientäneet nopeasti taisteluun. Elementtikiviensä avulla Toat olivat saaneet parannettua elementtivoimiensa käyttöä ja voimakkuutta, mutta nämä eivät silti tehneet suurempaa vahinkoa liskoihin.
Zyglakien eturivissä marssi Zyxax, vihreäsininen johtaja, jonka viitta hulmusi taistelun tuoksinnassa. Hän tappoi julmasti vastaansa tulleita Matoraneja, useimmiten lyömällä näiden niskat poikki ja heittämällä näillä ruumiilla matoran-sotureita, jotka lähtivät juoksuun pakokauhun voimalla.
Flygel oli joutunut taisteluun muutaman Toa Ortonin kanssa. Sinikeltainen salaman Toa iski miekastaan salamaa päin Flygeliä. Isku osui Zyglakin ihoon, tehden tuskin nimellistäkään jälkeä. Flygel otti keihäänsä ja riuhtaisi sillä iskun kohti naisToaa, rikkoen tämän olkapanssarin. Toa kaatui haavoittuneena marmorilattialle.
Zyglakien joukot etenivät kokoajan syvemmäs, kohti saaren suurinta temppeliä, jossa saaren päättäjät elivät.
Flygel oli päässyt eroon Toa-sotureista, mutta saanut vastaansa Toista voimakkaimman, Tulen Toa Ruthin, joka iski kahdella porallaan Flygeliä. Tuli-iskut eivät tehneet yhtään vahinkoa Zyglakiin, jolloin Ruth joutui vaihtamaan taktiikkaansa. Hypäten ketterästi ilmaan, Ruth heitti pyörivän poransa päin Zyglakin silmää.
Pora pyöri vimmatusti Flygelin silmässä, Zyglakin huutaessa tuskissaan. Polttavan kuuma ja terävä pora porautui tiukasti Zyglakin kalloon, jolloin Flygel joutui riuhtaisemaan sen irti tuskissaan. Silmästä valui paljon verta jota roiskui marmorilattialle, värjäten kolmea hyvettä kuvaavan mosaiikin punaiseksi.
Maailma Flygelin toisen silmän ympärillä pyöri. Verta valui paljon ja hänen edessään oli itse syyllinen, Tulen Toa joka oli mieltynyt poriin. Poran isku oli vahingoittanut pahoin Flygelin aivoja ja silmän puuttuminen teki asioista mutkikkaampaa, mutta nyt Flygel vannoi tuhoavansa saaren Toat…
Flygel heräsi, kuullessaan ääniä herkillä korvillaan. Hän näki jonkin oudon Zyglakmaisen olennon muotoutuvan keskelle vedenalaista kylää. Punaruskea olento muistutti Zyglakia, mutta oli paljon isompi ja vaarallisemman näköinen.
”Onkohan tuo se olento joka tuli tykin mukana tähän maailmaan?” Flygel sanoi, alkaen hitaasti hiipiä kohti jättiläismäistä olentoa.
Olennon punaiset silmät kiiluivat kun se skannasi ympäristöään voimiensa avulla. Jossain täällä oli pakko olla Glatorianking, olento ajatteli, huomatessaan valkomustan Zyglakin joka lähestyi häntä. Punaisen voiman auran ympäröimä olento skannasi Zyglakin mieltä ja sai tietää ulottuvuusporttitykistä, joka olennolla oli piilossaan.
”Jos haluan saada tuhottua veljeni, joudun tekemään liiton tämän mielenvikaisen tiedemiehen kanssa”, olento mutisi itsekseen, tervehtien Flygeliä joka tuli häntä vastaan.
”Oletko sinä tullut toisesta ulottuvuudesta tähän maailmaan?” Flygel kysyi suurelta jättiläiseltä kun oli päässyt tarpeeksi lähelle. Flygel tärisi innostuksesta ja pelosta sillä olento oli iso ja voimakas.
”Olen tykin käyttäjä ja kyllä saavuin toisesta maailmasta”, olento valehteli ilmeenkään värähtämättä. Varjo-olento alkoi pikkuhiljaa ottaa kiinteää muotoa itselleen. ”Tykkiä on tulossa etsimään kaksi olentoa, valkoinen Toa ja musta isohko Matoran”, olento kertoi. ”He eivät saa ottaa tykkiä käsiinsä”, olento kertoi.
”Tykki on minulla varmassa tallessa, mutta se ei toimi kunnolla”, Flygel kertoi. Jostain syystä häntä epäilytti tuo outo olento, mutta liittolainen oli tarpeen jos vastassa olisi Toa ja Matoran jotka olivat tarpeeksi tyhmiä tullakseen tänne.
”Voin auttaa sinua korjaamaan tykin, jos viet minut sen luokse”, punainen olento sanoi, jolloin Flygel lähti viemään uutta liittolaistaan mökkiään kohti.
Umbra ja Glatorianking katselivat pilarien takaa Flygeliä ja Glatoriankingin pahaa kaksoisolentoa. Nyt heillä olisi vastassaan kaksi vihollista yhden sijaan, ja ulottuvuusporttitykki oli luisumassa vihollisten syliin.
”Mitä teemme?” Glatorianking kysyi, kun heidän pällensä putosi kolmikulmainen verkko jossa oli kiinni ankkureita. Joukko Zyglakeja ui Umbran ja Glatoriankingin luokse ja otti verkon mukaansa. Zyglakit olivat napanneet heidät helposti ja alkoivat viedä heitä kohti pintaa…
”Menimme ihan liian helppoon ansaan”, Umbra mutisi kun oli pää alaspäin pahnan pohjimmaisena ja katseli kuinka hökkelirakennelma loittoni heistä koko ajan. Sinne meni tykki ja tie kotiin, Umbra ajatteli…
Oliolli käveli edelleen. Hän ei vieläkään ymmärtänyt mistä kaikki ne ylimääräiset nollat olisivat tulleet hänen laskuihinsa askelten määrästä.
”Menneitä palautuu mieleeni välähdyksinä. Lähimuistini on iän myötä heikentynyt, mutta kaukomuisti sen kuin terästyy” hän mietti. ”Menneitä palautuu mieleeni välähdyksinä. Lähimuistini on iän myötä heikentynyt, mutta kaukomuisti sen kuin terästyy” hän mietti uudelleen, jo äskeisen mahdollisesti unohtaneena. Tämän jälkeen hänen mieleensä pulpahti sana ’arkkitehdin’, syistä joita hän ei osannut selittää.
Edessään hän näki liikettä. Hän ei nähnyt tarkasti, alueella oli liikaa sumua. Päästyään lähemmäksi hän tunnisti mikä sumussa oli liikkunut. Ainoa asia, jonka hän yhä muisti kunnolla. Hän oli tavannut sen jo monesti aiemmin, erittäin monesti. Ensimmäistä kertaa noin puoli biljoonaa askelta sitten. Oliolli tiesi, että se oli seurannut häntä kaiken aikaa sen jälkeen. Se tiesi hänestä kaiken. Kaiken. Jo pieni määrä niistä asioista, jotka se tiesi olisivat liikaa, mutta tämä olento tiesi kaiken. Se oli hänen ikiaikainen vihollisensa, ja Oliolli tiesi, ettei se voisi päihittää sitä. Hän tiesi, että jossakin olisi joitain, jotka pystyisivät, mutta jos he tietäisivät Oliollin menneisyydestä edes pieniä ripauksia, he eivät suostuisi auttamaan.