Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Valottujen suosekoilu osa 25: Kuinka Flygel menetti silmänsä

    Järvi

    Flygel oli kyllästynyt kirjoittamiseen. Hän avasi huoneensa ulko-oven, jolloin ilmakuplia karkasi veteen. Zyglak hyppäsi veteen, jatkaen kävelyään kotarykelmässä. Joskus kävely piristi hänen päiväänsä. Outo tykki oli osoittautunut vaikeaksi korjattavaksi Zyglakien tekniikoilla, niinpä Flygel päätti lähteä etsimään Skakdeja tai Nazorakeja joilta voisi saada teknologiaa ja korjausvälineitä tykkiin.

    Astellen vedenalaisen kylän autioita katuja, Flygel ihmetteli miksi täällä oli näinkin hiljaista. Yleensä kaupungin kaduilla olisi ollut ainakin muutama taistelu kala-apajan tai muun asian omistusoikeudesta tai siitä kuka sai uida missäkin. Flygel kuitenkin muisti että nyt oli erikoinen päivä. Tähdet olivat suotuisassa asennossa Rhak’elakkille ja suurin osa Zyglakeista oli mennyt palvomaan hirviöjumalaa suurimpaan kotaan, jossa he suorittivat palvontamenojaan.

    Flygel istahti pienelle penkille, jääden nuokkumaan veden virtauksien tahtiin. Tämä rentoutti Flygeliä niin että hän vaipui uneen, jossa muisteli sitä miksi oli tällainen, hullu…

    Orto Nui, tuhansia vuosia sitten

    Nuori Flygel katseli erään Zyglakien lippulaivan kannelta kuinka liskomaiset heimolaisensa lähtivät Zyxaxin johdolla taisteluun läheisen saaren alkuperäisasukkaiden kanssa. Saari oli pieni ja se koostui enimmäkseen Matoraneista, joille oli ominaista se että he tekivät taideteoksia valokivillä. Zyglakit eivät kuitenkaan olleet ottaneet huomioon että saarta vartioi kuudesta Toasta koostuva Toa-tiimi, joka oli vannonut suojelevansa kaupunkia ja saarta.

    Matoranit olivat nopeasti haivanneet vihollisensa, kun Zyglakit olivat ampuneet alas muutaman Gukko-voimien pilotin, jolloin linnut olivat palanneet tyhjin käsin tukikohtaan. Matoranit olivat tämän jälkeen pitäneet neuvoston hätäkokouksen, jonka seurauksena kaikille saaren asukkaille annettiin elementtiaseet, joita oli säilytetty lukkojen takana, ettei kukaan kävisi väkivaltaiseksi saarella.

    Nyt Zyglakit hyppivät laivoistaan rantaveteen. Satamakaupunkiin oli ollut helppo hyökätä ja monet Matoranien alukset ja hökkelit oli sytytetty tuleen. Musta savu nousi taivaisiin kun Matoranien kukoistava dynastia alkoi tuupertua barbaarien ikeen alla.

    Kuusi saaren Toaa olivat rientäneet nopeasti taisteluun. Elementtikiviensä avulla Toat olivat saaneet parannettua elementtivoimiensa käyttöä ja voimakkuutta, mutta nämä eivät silti tehneet suurempaa vahinkoa liskoihin.

    Zyglakien eturivissä marssi Zyxax, vihreäsininen johtaja, jonka viitta hulmusi taistelun tuoksinnassa. Hän tappoi julmasti vastaansa tulleita Matoraneja, useimmiten lyömällä näiden niskat poikki ja heittämällä näillä ruumiilla matoran-sotureita, jotka lähtivät juoksuun pakokauhun voimalla.

    Flygel oli joutunut taisteluun muutaman Toa Ortonin kanssa. Sinikeltainen salaman Toa iski miekastaan salamaa päin Flygeliä. Isku osui Zyglakin ihoon, tehden tuskin nimellistäkään jälkeä. Flygel otti keihäänsä ja riuhtaisi sillä iskun kohti naisToaa, rikkoen tämän olkapanssarin. Toa kaatui haavoittuneena marmorilattialle.

    Zyglakien joukot etenivät kokoajan syvemmäs, kohti saaren suurinta temppeliä, jossa saaren päättäjät elivät.

    Flygel oli päässyt eroon Toa-sotureista, mutta saanut vastaansa Toista voimakkaimman, Tulen Toa Ruthin, joka iski kahdella porallaan Flygeliä. Tuli-iskut eivät tehneet yhtään vahinkoa Zyglakiin, jolloin Ruth joutui vaihtamaan taktiikkaansa. Hypäten ketterästi ilmaan, Ruth heitti pyörivän poransa päin Zyglakin silmää.

    Pora pyöri vimmatusti Flygelin silmässä, Zyglakin huutaessa tuskissaan. Polttavan kuuma ja terävä pora porautui tiukasti Zyglakin kalloon, jolloin Flygel joutui riuhtaisemaan sen irti tuskissaan. Silmästä valui paljon verta jota roiskui marmorilattialle, värjäten kolmea hyvettä kuvaavan mosaiikin punaiseksi.

    Maailma Flygelin toisen silmän ympärillä pyöri. Verta valui paljon ja hänen edessään oli itse syyllinen, Tulen Toa joka oli mieltynyt poriin. Poran isku oli vahingoittanut pahoin Flygelin aivoja ja silmän puuttuminen teki asioista mutkikkaampaa, mutta nyt Flygel vannoi tuhoavansa saaren Toat…

    Flygel heräsi, kuullessaan ääniä herkillä korvillaan. Hän näki jonkin oudon Zyglakmaisen olennon muotoutuvan keskelle vedenalaista kylää. Punaruskea olento muistutti Zyglakia, mutta oli paljon isompi ja vaarallisemman näköinen.

    ”Onkohan tuo se olento joka tuli tykin mukana tähän maailmaan?” Flygel sanoi, alkaen hitaasti hiipiä kohti jättiläismäistä olentoa.

    Olennon punaiset silmät kiiluivat kun se skannasi ympäristöään voimiensa avulla. Jossain täällä oli pakko olla Glatorianking, olento ajatteli, huomatessaan valkomustan Zyglakin joka lähestyi häntä. Punaisen voiman auran ympäröimä olento skannasi Zyglakin mieltä ja sai tietää ulottuvuusporttitykistä, joka olennolla oli piilossaan.

    ”Jos haluan saada tuhottua veljeni, joudun tekemään liiton tämän mielenvikaisen tiedemiehen kanssa”, olento mutisi itsekseen, tervehtien Flygeliä joka tuli häntä vastaan.

    ”Oletko sinä tullut toisesta ulottuvuudesta tähän maailmaan?” Flygel kysyi suurelta jättiläiseltä kun oli päässyt tarpeeksi lähelle. Flygel tärisi innostuksesta ja pelosta sillä olento oli iso ja voimakas.

    ”Olen tykin käyttäjä ja kyllä saavuin toisesta maailmasta”, olento valehteli ilmeenkään värähtämättä. Varjo-olento alkoi pikkuhiljaa ottaa kiinteää muotoa itselleen. ”Tykkiä on tulossa etsimään kaksi olentoa, valkoinen Toa ja musta isohko Matoran”, olento kertoi. ”He eivät saa ottaa tykkiä käsiinsä”, olento kertoi.

    ”Tykki on minulla varmassa tallessa, mutta se ei toimi kunnolla”, Flygel kertoi. Jostain syystä häntä epäilytti tuo outo olento, mutta liittolainen oli tarpeen jos vastassa olisi Toa ja Matoran jotka olivat tarpeeksi tyhmiä tullakseen tänne.

    ”Voin auttaa sinua korjaamaan tykin, jos viet minut sen luokse”, punainen olento sanoi, jolloin Flygel lähti viemään uutta liittolaistaan mökkiään kohti.

    Umbra ja Glatorianking katselivat pilarien takaa Flygeliä ja Glatoriankingin pahaa kaksoisolentoa. Nyt heillä olisi vastassaan kaksi vihollista yhden sijaan, ja ulottuvuusporttitykki oli luisumassa vihollisten syliin.

    ”Mitä teemme?” Glatorianking kysyi, kun heidän pällensä putosi kolmikulmainen verkko jossa oli kiinni ankkureita. Joukko Zyglakeja ui Umbran ja Glatoriankingin luokse ja otti verkon mukaansa. Zyglakit olivat napanneet heidät helposti ja alkoivat viedä heitä kohti pintaa…

    ”Menimme ihan liian helppoon ansaan”, Umbra mutisi kun oli pää alaspäin pahnan pohjimmaisena ja katseli kuinka hökkelirakennelma loittoni heistä koko ajan. Sinne meni tykki ja tie kotiin, Umbra ajatteli…

  • Eksynyt gorilla

    Outo tila

    Oliolli käveli edelleen. Hän ei vieläkään ymmärtänyt mistä kaikki ne ylimääräiset nollat olisivat tulleet hänen laskuihinsa askelten määrästä.

    ”Menneitä palautuu mieleeni välähdyksinä. Lähimuistini on iän myötä heikentynyt, mutta kaukomuisti sen kuin terästyy” hän mietti. ”Menneitä palautuu mieleeni välähdyksinä. Lähimuistini on iän myötä heikentynyt, mutta kaukomuisti sen kuin terästyy” hän mietti uudelleen, jo äskeisen mahdollisesti unohtaneena.
    Tämän jälkeen hänen mieleensä pulpahti sana ’arkkitehdin’, syistä joita hän ei osannut selittää.

    Edessään hän näki liikettä. Hän ei nähnyt tarkasti, alueella oli liikaa sumua. Päästyään lähemmäksi hän tunnisti mikä sumussa oli liikkunut. Ainoa asia, jonka hän yhä muisti kunnolla. Hän oli tavannut sen jo monesti aiemmin, erittäin monesti. Ensimmäistä kertaa noin puoli biljoonaa askelta sitten. Oliolli tiesi, että se oli seurannut häntä kaiken aikaa sen jälkeen. Se tiesi hänestä kaiken. Kaiken. Jo pieni määrä niistä asioista, jotka se tiesi olisivat liikaa, mutta tämä olento tiesi kaiken. Se oli hänen ikiaikainen vihollisensa, ja Oliolli tiesi, ettei se voisi päihittää sitä. Hän tiesi, että jossakin olisi joitain, jotka pystyisivät, mutta jos he tietäisivät Oliollin menneisyydestä edes pieniä ripauksia, he eivät suostuisi auttamaan.

    Lentävä kalauikku

    Oliolli perääntyi pois hitaasti ja hiljaa.

  • Viittatilaus

    Eteläinen matorankylä

    Summerganon saapui kävelymatkansa päätteeksi viimein kylään. Matoranit olivat tietysti työn touhussa, kaikki iloisella mielellä. Matoranit nauttivat elämän pienistä asioista ja heidän innokkuutensa ja ystävällisyytensä teki Summerganoniin vaikutuksen. Muutamia puhuteltuaan Summerganon sai selville mistä hän löytää kankaankäsittelyä taitavia kyläläisiä ja suuntasi meren äärelle, ga-matoranien alueelle.

    Siellä häntä oli vastassa reipas ga-matoran, joka tervehti ja kysyi ystävällisesti: ”Mikä tuo toan tänne suuresta linnakkeesta?”.
    ” Hei vain. Pyytäisin pientä palvelusta. Tarvitsisin sinisen viitan ja etsin sille tekijää täältä.”, Summerganon vastasi. ”Seuratkaa minua.”, matoran huikkasi ja vei Summerganonin aivan veden äärellä sijaitsevan majan luo. ”Täällä majailen ystäväni kanssa. Taidamme kankaankäsittelyn ja autamme mielellämme. Tulehan, niin otamme mitat.”, matoran touhotti iloisesti ja Summerganonia ilahdutti matoranin iloisuus ja innokkuus työhön. ”Kiitos paljon! Korvaan tämän kyllä kunnolla…”, Summerganon aloitti, mutta matoranit olivatkin jo mittoineen Sugan kimpussa. ”Kyllä me tästä jokusen mutterin veloitamme.”, ne sanoivat iloisesti ja etukäteen maksettuaan Summerganon marssi kiitellen pois majasta odottelemaan. Viitan pitäisi olla saman päivän aikana valmis, joten Summerganon jäi kylään tutkailemaan matoranien puuhia ja joitakin hän auttoi tavaroiden kantamisessa ja muussa pikku puuhassa. Rentouttavaa oli Summerganonin tuossa kylässä oleilla, sillä vaikka sieltäkin oli lähtenyt matoraneja Klaaniin ja sen telakalle töihin, ei suurten taistelujen varjo ollut vielä siihen näkyvästi vaikuttanut ja kansa tuntui olevan huoletonta.

    Vaikka viime päivät olivatkin olleet rauhallisia, tuntui jokin uhkantapainen leijuvan saaren yllä. Kaikki rauhan päivät tuntuivat autuudestaan huolimatta vastaavan Summerganonin käsitystä sanonnasta ”tyyntä myrskyn edellä” ja hänen aavistuksensa olivat yksi syy, miksi hän lähti viittaa teettämänä. Pelkkä Epäähänpistohan se oli, Suga kaipasi vain vaihtelua, mutta hän tuntui koko ajan kuin valmistautuvan johonkin. Johonkin, joka oli pian oven takana. Tai sitten vielä kaukana. Mutta aavistus jostakin oli vaivannut häntä jo pidemmän aikaa, aina Xian matkan jälkeen, jolloin Matoro oli todennut, että kaiken takana on jotain suurta.

    Summerganon istui ajatuksiinsa vaipuneena rannalla pitkään ja kun aurinko alkoi viimein laskea, hän havahtui ja lähti takaisin käsityöläisten majaa kohti. Siellä häntä oli vastassa matoraneja, jotka pitelivät kaunista, sinistä viittaa käsivarsillaan. Se oli viikattu vielä paketoitu jonkinlaisella köydellä. Kiiteltyään vuolaasti ja vielä hetken rupateltuaan lähti Summerganon talsimaan Klaania kohti. Kun hän astui ulos kylästä, antoi aurinko vielä viimeiset säteensä sen päivän aikana, saaden kylän kiiltävät koristeet kattojen ja kallioiden päällä hehkumaan hämärtyvän maailman keskellä. Vaivasi maailmaa millainen pimeys tahansa, ei se ollut vielä tähän kylään ehtinyt. Summerganon asteli alkavaan yöhön uusi viittaa kainalossaan, hieman haikeana jättäessään rauhaisan ja huolettoman kylän taakseen.

  • Alusta kohtasi häiriö

    Avomeri, keskellä ei mitään

    Oli aamu. Hyvin nukutun yön jälkeen Toa Samol huomasi, että he eivät enää olleet kurssissa. ”Autopilotti! Mitä sille on käynyt?”, Samol huusi. Kuinka ollakkaan, Samol oli yön aikana kierinyt kuin pippuri, ja murskannut autopilotin. ”Mitäs sinä melskaat?”, Turaga Thowron kysyi.
    ”Autopilotti hajosi yön aikana. Tässä sitä ollaan keskellä ei mitään.” Sanoi Samol. Heidän on otettava uusi kurssi ja äkkiä, sillä ruokavarantoja ei otettu kauheasti mukaan. ”No, kuten aina sanon, annetaan kohtalon määrätä tiemme!” Thowron vastasi. ”Sinä seniili höppänä ja sinun kohtalosi! Kohtalo on päättänyt että minä murskaan autopilotin, ja nyt olemme keskellä merta! Kohtalosta ei ole kuin haittaa!” Samol ärjyi. He ottivat pikaisesti uuden kurssin, ja toivoivat ettei ruoka lopu. Näin hienosti Samolin päivät merimiehenä alkoi…

  • Parasiitti

    Sisällä

    Kuulen ne.

    Hi.

    Kuulen niiden äänet. Kauniit, kauniit äänet.
    Astukaa peremmälle. Kyllä tänne mahtuu.

    Niin, niin paljon ajatuksia. Niin, niin paljon tunteita. Niin paljon heikkouksia.

    Kaikkialla.
    Joku on päässäni. Joku koputtaa.

    Kop.
    Kop.
    Kop.
    Kop.

    Se on enkeli.
    Kaunis, kaunis enkeli. Sillä on siivet. Se on kaunis.
    Enkeli puhuu minulle.

    Sillä on siivet, mutta ei kasvoja.

    Se koputtaa.

    Kop.

    Taukoamatta.
    Joka päivä.
    Joka hetki.
    Sekunnin tarkkuudella.
    Ei rauhaa.

    Se käskee minua. Ja silloin kun Se käskee, minä kuuntelen.
    Kop.

    Kuulen sen.
    Aina.

    Päästäkää minut.
    Päästäkää ulos.

    Äiti.

  • ”Snowien sisällä elää jotain”

    Bio-Klaanin linnake, Admin-siiven kokoustila

    Tawa laski sisäpuhelimen luurin.
    ”Hän sanoi tulevansa niin pian kuin pääsee, vaikka harmittelikin jotain ’ensimmäisen kahvitaukonsa päiväkausiin’ keskeyttämisestä.”
    ”Hienoa. Eli alamme olla valmiita?” Same kysyi huoneen nurkasta.
    ”Siltä näyttää. Olisin kyllä halunnut johtoportaasta enemmän väkeä, mutta niillä on mentävä, mitä on.” Tawa totesi harmittelevaan sävyyn.

    Huoneessa oli kuusi henkilöä, kuten Guardian olisi varmasti noteerannut. Tawan ja Samen lisäksi paikalla olivat jonkinlaisella siirreltävällä sairaalapedillä makaava Snowman, vieressä mittareita tutkailevat Kupe ja muuannen avustava hoitajamatoran, sekä ovensuussa seisova Mahriking.

    Snowie irrotti juuri päästään otsanauhaa, ja heitti sen Samelle.
    ”Osaat käsitellä näitä.”
    Same nyökkäsi vastaukseksi.

    ”Tuota… Missä muut modet ovat?” Make ihmetteli.
    ”Visokki, Guardian ja Ämkoo ovat kaikki muualla. Jonkun täytyy hoitaa käytännön asiat.” Tawa selitti rauhalliseen äänensävyyn.
    ”Selvä homma. Toinen kysymys: Mitä me oikeastaan teemme täällä?”
    Tawa mietti sanojaan hetken.
    ”Vihollisemme on tehnyt Snowielle jotain…”
    Lumiukko vilkutti iloisesti.
    ”…ja me tahdomme tietää tarkalleen mitä. Mitä ikinä onkaan, se liittyy läheisesti Avdeksi kutsumaamme viholliseen, joten tämä saattaa osoittautua hyvinkin kriittiseksi. Kepe on tutkinut asiaa tarkemmin, ja kun hän saapuu, voinemme aloittaa.

    ”Öh, tyypit?” Kupe nousi ryhtiinsä sängyn säätimien äärestä. ”Kepe oli oikeassa. Snowien sisällä elää jotain.”

  • Feterra-tutkimus jää tauolle

    Verstas

    Dox katseli lähestyviä olentoja. Ne erottuivat yhä selvemmin; ne olivat kaikki robotteja tai biomekaanisia. Ulkonäöltään ne vaihtelivat suuresti; osalla oli kaksi pitkää, huteraa jalkaa joilla ne vaappuivat, toisilla taas oli useita pareja lyhyempiä jalkoja. Kovinkaan monella ei ollut mitään käsiä muistuttavaa, vain joillain yksittäinen tarttumaelin, erinäisillä jopa kaksi. Kooltaan ne vaihtelivat metrisestä yli kymmenmetrisiin. Yksikään niistä ei kuitenkaan näyttänyt miltään, minkä hän olisi tunnistanut.

    Ne vaelsivat äärettömässä, valkeassa, tyhjässä tilassa. Mutta miksi? Mitä ne tekivät täällä?

    Lauma oli jo lähes tavoittanut Doxin, kun hän tajusi, ettei ollut varma siitä, olivatko ne huomanneet häntä. Hän ei kuitenkaan olisi ehtinyt väistää kummallekin sivulle levittäytyvää suurta joukkoa.

    Lauma kuitenkin pyyhälsi hänen ohitseen häneen mitenkään reagoimatta. Dox kuitenkin joutui väistämään erään jättimäisen, koppakuoriaiselta näyttävän olennon jalkaa välttääkseen murskatuksi tulemisen. Tuon väistöliikkeen seurauksena hän puolestaan törmäsi toiseen, pienempään, mutta kuitenkin hieman häntä suurempaan olentoon. Olennolla oli kaksi kättä ja kaksi jalkaa, ja siten näytti muita inhimillisemmältä. Se kantoi kädessään jonkinlaista Toa-välinettä muistuttavaa esinettä, joka näytti kiväärin ja kilven yhdistelmältä. Dox katsahti olentoa kasvoihin ja koetti välittää anteeksipyyntönsä tönäisyn johdosta. Keltaisissa, hopeisten, kanohittomien kasvojen ympäröimissä silmissä ei näkynyt tunteenpilkahdustakaan. Olento ei kuitenkaan vaikuttanut uhkaavalta, vaan jatkoi matkaansa hänestä piittaamatta.

    Dox oli hämmentynyt. Todettuaan vielä kerran lauman olevan ainoa kiintopiste, joskin liikkuva sellainen, keskellä tyhjyyttä, hän päätti seurata sitä. Jonnekinhan sekin oli menossa.

    Lauman viimeiseksi jäänyt hopeinen humanoidi huomasi tämän ja käännähti ympäri.

    ”,  ”, se sanoi kysyvästi.

    VERSTAAN LOKI

    …tuloksia Feterran suhteen.jätän kohta koko homman sikseen, kunnes saamme lisätietoja näistä olennoista.

     – Kerosiinipelle

    Kepe laski kynän kädestään, ja kääntyi tuolissaan katsahtamaan Feterraa vielä kerran. Hän peitti sen valkoisella kankaalla ja asteli ulos huoneesta ja koko Verstaasta. Hän oli ensi kertaa auringonvalossa päiväkausiin. Portaat ylös, kohti kahviota.

  • Valottujen suosekoilu osa 24: Märkä uudelleensyntymä

    Järvi, Zyglak linnoituksen yläpuolella

    Tähän mennesä onnistuneesti mennyt matka aalkoi tuntua jo liiankin helpolta, Zyglakien ohi saattoi päästä naurettavan helposti, ongelmia oli tulossa vasta kun alettiin lähestyä tornia joka yltää pinnalle asti, vartio oli melko tiukkaa mitä lähemmäs sitä pääsi, saattoi olla, että torniin yrittäminen yläkautta voisi olla tappiollista. ”Mitäs nyt tehdään?”, Gekko kysyi hämmentyneenä. ”Meidän on mentävä… kylän läpi, monia zyggejä”, Umbra sanoi. ”Olen onnekas kun olen joutunut kahnauksiin näiden kanssa ”maan päällä”, siellä Mt. Ämkoon alapuolella.”, GK sanoi mietteliäänä.
    ”Onkohan meidän tosiaan pakko mennä rynnäköllä koko hökkelikasan läpi…”, Umbra mietti.

    ”Minulla ei ole harmainta aavistusta mitä tehdä”, Umbra sanoi mietteissään.

    Jossakin päin järveä

    Kala ui synkässä vedessä, se tunsi yhtä äkkiä suurta kipua, sitten se rauhoittui. Sen saattoi tunnistaa pieneksi rukiksi, se yritti parhaansa mukaan väistellä karhuahiden hyökkäksiä, kala saavutti järven ehkä synkimmän paikan, jota kutsutaan hautuumaaksi, sinne oli jätetty monia luita, raatoja ja kaikkea muuta kuollutta, se uiskenteli karhuhain luurangon välistä, sitten kala repeytyi ja jotakin valui ulos siitä, kalan vaivuttua kuolleena maahan,luuta alkoivat liikkua, muodostaen ensin pieniä liitoksia, sitten yhdistyen ja lopulta kehiittäen kehon joka oli Karhuahiatakin suurempi, se kasvoi ja ylettyi kahden toan mittoihin, sitten se alkoi muotoutua, Terävät kynnet kasvoivat sen jalkoihin, kahlitun ortonin luurangon ketju kietoutui sen vatsan ympärille, Sille kehittyi kädet, valtaisa häntä ja pää. Juuri syntynyt olento notkautteli niskaansa ja nosti häntänsä pystyyn, valmiina huutamaan korvia särkevästi, Zyglakmainen olento kuitenkin keskeytti sen kun Karhuahai lähestyi tätä, Olento rusensi sen kuoliaaksi, sitten se lähti kävelemään verkkaasti kohti Zyglakien linnoitusta…

    [spoil]Keksi oikeasti jotakin Umbra, en osaa jatkaa tuosta.[/spoil]