Aihearkisto: Klaanon Rope

Retro

Pranae Pian

Kommentoi

Klaanin tilukset

Valtaisa töminä kaikui metsän siimeksestä saaden pikkulinnut lehahtamaan puista karkuun valtavissa parvissa. Puun hake lensi ympäriinsä jättäen selkeän polun jättihaarniskan kulkemasta tiestä.

Sana ”valtaisan saamarin ruman metallimöhkäleen vauhtivoittoisesta saapumisesta” oli kiirinyt Klaanin tiluksille ja muurin päällä valmistauduttiin pysäyttämään tunkeilija sillä sekunnilla, kun se irtaantuisi metsästä. Muurin päälle kasatut raskaat tykit olivat valmiina ja tutka jäljitti kohteen liikkeitä koko ajan.

Töminä kuului edelleen ja tykkimatoranien otsat hikosivat. Raporttien mukaan kohde liikkui nopeasti, olisi siis pakko osua ensimmäisellä laukauksella. Yhden vastavärvätyn matoranin kädet tärisivät niin pahasti, että tämän tykki heilui holtittomasti eestaas. Yllättävä puiden natina sai koko joukon hätkähtämään ja tykkien katse siirtyi kohti liikkeen lähdettä. Kaikki puut olivat alkaneet huojumaan.

Kaikkien yllätykseksi tilanteeseen asteli uusi muuttuja, Klaanin keskuskaiuttimista alkoi kuulumaan nopeatempoista teknorummutusta ja tämän päälle alkoi kuulumaan Paacon ääni:

”Joo, siis moro vaan kaikille ja hyvää iltapäivää. Samalla kun varoitan tätä helkutin tunkeilijaa tulemasta yhtään lähemmäksi meidän linnaketta, niin ajattelin että tässä olisi hyvä sauma mainostaa uutta Bite It Like A Bohrok –kappalettani. Jos tämä tunkeilija päättää olla röyhkeä ja varoituksestani huolimatta lähestyy meitä, niin tässä olisi sitten ihan kiva taistelumusiikki eikös? Että ei minulla mutta, jätän tämän biisin tähän soimaan.”

Pienen hihityksen saattelemana Paaco sulki yhteytensä ja jätti musiikkinsa soimaan. Hämmentyneet Matoranit näyttivät osittain huvittuneilta, mutta alhaalla valmistautuvien toien katseet palauttivat heidät maan pinnalle. Puiden heiluminen oli lakannut Paacon puheen ajaksi, mutta nyt se jatkui taas. Tykit olivat täydessä valmiustilassa.

”Varuillaan, se voi tulla hetkenä minä hyvänsä”, kuului käsky joukkion takaa. Täysi hiljaisuus laskeutui ja kaikkien silmät tapittivat metsikköön. Salamannopeasti jotain hyppäsi sen keskeltä ja kaikki tykit ampuivat samalla sekunnilla. Valtava rekyyli potkaisi kaikki muurilla seisseet kivuliaasti alas. Salamannopeasti vartiossa olleet toat juoksivat sinne minne lukuisat tykit olivat osuneet.

”Tuota, tyypit…”, yksi toista oli kumartuneena panoksista syntyneen kraaterin syvyyksiin ja vetäisi sieltä pikkuisen tuhkaantuneen luurangon. ”Me tuhlasimme juuri kalliita panoksia oravaan. Ettekö te tiedä, että maksaa neljäsataatuhatta ratasta ampua näillä aseilla kaksitoistasekuntimitähelkuttiaaaaaaaaaaaa?!”

Puiden heilunnan oikea aiheuttaja jyrähti suoraan puiden läpi juosten muutaman sentin päästä kumartuneen toan vierestä. Valtava apinamainen metallirobotti hyppäsi suoraan muurin yli yhdellä valtavalla loikalla ja lähti juoksemaan pitkin Klaanin pitkää pihatietä. Aseita ei oltu edes ehditty ladata uudelleen.

Paaco oli jälleen avannut yhteyden musiikin edelleen soidessa. ”Nyt nyt tunkeutuja, ei tämä näin vetele. Ottakaa tämä hullu kiinni, hän ei näytä siltä että osaa pysähtyä.”

Kaikkien odotusten vastaisesti metallihökötys vastasi kesken etukenoisen juoksennansa ja sen selkään kiinnitetyt kaiuttimet karjaisivat ilmoille merkillisen korkean äänen: ” MINÄ EN IHAN OIKEASTI OSAA PYSÄHTYÄ!”
Paaco hiljeni.

Linnoituksen sisäosat

Saraji juoksi linnoituksen portaita alas ottaakseen selville metelin aiheuttajan. Hän kykeni vannomaan kuulleensa tykkien kajahtelua. Hän oli ehtinyt juuri eteisaulaan, kun tuttu ääni mylvi läpi kaiuttimien: ”… EN IHAN OIKEASTI OSAA PYSÄHTYÄ!”

Sarajin silmät laajenivat hämmästyksestä ja hän ryntäsi kohti ääntä. ”Creedy?”
Saraji juoksi pihalle ja näki mustan pisteen liikkuvan huimaa vauhtia kohti linnoitusta ja vastaanoton sisäänkäyntiä. Vahki lähti juoksemaan vastaan kohti ilmaantuvaa pistettä, mutta matkansa aikana hän huomasi jonkin olevan pielessä. Hän ei nimittäin olettanut pienen matoranin olevan miltei sisämuurien korkuinen möhkäle. Saraji jämähti niille sijoilleen nähdessään mitä vastassa oli, hän ei voinut piilottaa ällistystään.

”SARAJI NYT JUMALEISSÖN VÄISTÄ! MINÄ EN TIEDÄ MITEN TÄMÄ PYSÄHTYY!”

”Uh-oh…”

Tämän jälkeen tapahtui hyvin monta asiaa yhtäaikaisesti. Ensimmäiseksi paikka jossa Saraji oli hetki sitten seisonut, oli nyt tyhjä ja tarkkasilmäisimmät kykenivät havaitsemaan vahkin siirtyneen takaisin etuoville. Hän riuhtaisi ovet auki ja ryntäsi sisään vaatien kaikkia poistumaan aulasta. Kirkuvat matoranit juoksivat ympäriinsä koettaen päästä tarpeeksi kauas Creedyn ”ajokin” tieltä. Kaikkien itsesuojeluvaisto ei ollut aivan niin terävä ja Ruki olikin jäänyt tiskinsä taakse suu ammollaan tuijottamaan lähestyvää kohdetta.

Saraji huomasi tämän ja syöksyi salannopeasti toan luokse ja tarttui tätä vyötäisiltä, juuri sillä hetkellä kun jättirobotti juoksi pahki vastaanoton seinään ja suoraan siitä läpi.

Kivenmurikat lentelivät kymmenien metrien päähän siitä mistä Creedy oli tullut läpi. Matkallaan tämä oli murskannut koko vastaanottopöydän ja uppoten huumaavalla vauhdilla sisälle sen takana olleeseen betoniin. Osuman jylinän jälkeen olisi saattanut muuten vallitta hämärä hiljaisuus, mutta pääalaspäin katosta roikkuva veden toa hieman söi tilanteen mahdollista draama-arvoa. Ainoa paikka johon Saraji oli ehtinyt pelastaa Rukin, oli luonnollisesti ainoa Creedyn tuhon tieltä säästyvä roikkumismahdollinen pinta, eli tässä tapauksessa kattokruunu. Tämä tarkoitti sitä, että Saraji roikkui siitä jalkojensa varassa ja samalla roikotti yhden kätensä varassa kurkku suorana kirkuvaa Rukia. Saraji laski tämän hellävaroen alas lattialle ja hyppäsi välittömästi nyt puoliksi betonin sisällä makaavan möhkäleen luokse.

”Mhauttaghaaa mhinut ulosh, täällä on phölyä..”

Saraji veti miekkansa esiin ja aloitti varovasti leikkaamaan auki jätin selkää. Ongelmaksi koitui se, että miekka ainoastaan naarmutti kymmenen senttiä paksua panssaria.
”Anna kun minä…” Ruki oli tasannut hengityksensä ja hoippui nyt kohti jättiä. Hänen kätensä alkoivat hehkumaan veden elementaalivoimista ja hän mumisi itsekseen muutaman vieraskielisen kuuloisia sanan. Tämän jälkeen hän iski kätensä yhdellä iskulla jätin selän läpi. Kädet edelleen hehkuen hän tarttui molemmin käsin reiän reunoilta ja repäisi aukon tarpeeksi suureksi, jotta omalaatuinen matoranin pää mahtui siitä läpi.

”Köhkguhghahaha, hui samperi, tuollahan tulee klaustrofobiseksi…” Creedy oli yskäissyt pölyt suoraan päin Rukin naamaa, saaden ensimmäisenä vastaansa vihasta punaiset veden toan kasvot.

Puolen tunnin kuluttua, edelleen sama aula, useaa raivokohtausta myöhemmin

”Hmh, no se selittää miksei sinua löydetty. Minua kyllä hieman epäilyttää ettei herra Killjoylla ollut rakennuslupia kaivaa maanalaista luolastoa…”

Valtava joukkio oli kerääntynyt törmäyspaikalle ja Tawa oli kiiruhtanut paikalle kuultuaan massiivisen metelin. Ruki seisoi nyt sivummalla naama edelleen punaisena, huudettuaan minuutteja siitä että Respa-toan työ oli aivan liian vaarallista kun kaiken maailman hullut juoksentelevat ympäriinsä ”terminaattoreina”. Paaco oli käynyt vain nopeasti tarkastamassa vauriot ja palasi sitten taas moderaattorien huoneeseen. Creedy seisoi nyt nöyränä joukon keskellä, Sarajin toimiessa hänen puolustajanaan.

”Noh, on kuitenkin huojentavaa kuulla ettemme saaneet pysyviä henkilövahinkoja hyökkäyksen takia. Sinut oli ehditty jo listata kuolleiden/kadonneiden listalle.”

Creedyn häpeäinen ilme muuttui yhtäkkiä toiveikkaaksi. ”Hetkonen, tarkoitatko sinä että… Killjoy on elossa?” Tawa heläytti vienon hymyn matoranille ja nyökkäsi Sarajia kohti. ”Ehkä ystäväsi voi valaista sinua.”

Creedy kumarsi syvään ja kiitti. Juostessaan Sarajin perään portaikkoon, hän huikkasi palaavansa pian korjaamaan omia jälkiään, vaikka korjaustiimi ei pitänytkään sitä tarpeellisena. ”Haavereita sattuu.”

Killjoyn huone

Puoliksi panssaroitu hahmo kohensi asentoaan sairasvuoteella. Killjoy oli menettänyt tajuntansa pian sen jälkeen kun hänen kypäränsä oli alkanut hälyttää. Nyt hän oli taas tajuissaan, sadatellen sitä miten heikoksi hän oli päätynyt. Pelkkä ajatusten hätääntyminen sai silmät mustenemaan. Huoneen oveen koputettiin. Killjoy teki kuten aiemminkin, eli sulki silmänsä ja esitti nukkuvaa.

Yleensä tässä tilanteessa oven takana ollut vain koputteli aikansa ja lopulta luovutti tajutessaan ettei kukaan vastaa. Tällä kertaa tulijalla oli avain ja valo tulvi pimennettyyn huoneeseen ensi kertaa päiväkausiin. Killjoy joutui peittämään silmänsä valon sokaisevan voiman edessä ja hän todisti kuinka kaksi kaksi hahmoa asteli sisään. Ensimmäisenä hän näki Sarajin hahmon joka käveli sängyn päädylle ja pysähtyi siihen. Toisen hahmon hän tunnisti Rukiksi, mutta tämä jäi seisomaan ovensuulle ilmeisesti avaimen kanssa. Killjoyn silmät alkoivat tottumaan valoon ja hän ottikin käden pois silmiensä edestä. Silmät sirrillään hän tuijotti huoneeseen ilmestynyttä porukkaa.

”Mnhang?”

Saraji virnuili Killjoyn ilmeelle ja Ruki oli peittänyt suunsa aivan kuin peittääkseen senhetkisen reaktionsa. ”Meillä on sinulle pieni vieras.” Ennen kuin Killjoy ehti sanoa mitään, hänen suunsa loksahti auki, hän ei ollut uskoa ääntä joka Sarajin selän takaa kuului.

”TAWA PUHUI TOTTA, SINÄ ELÄT!” Creedy väänsi itsensä Sarajin selästä tämän olkapäälle ja hyppäsi siitä Killjoyn jalkopäätyyn silmät loistaen. Killjoy ei osannut sanoa mitään. Hän tuijotti edessä seisovaa matorania, kaikkien muiden odottaessa Killjoyn reaktiota.

”Sinä… sinä… olisit voinut soittaa…”

Hiljaisuus vallitsi hetken, kunnes Creedy purskahti itkuun ja hyppäsi halaamaan täydellisen pöllämystynyttä Killjoyta. ”Minä luulin että sinä kuolit sinneeeee, kun pakenin alakertaan näin sinut maassa ja *niisk* kun paikka räjähti luulin että sinä menit mukanaaaaaah” Creedyn itkunpurkauksen aikana myös Ruki oli ryhtynyt kyynelehtimään ja mutisi jotain iloisesta jälleennäkemisestä. Tänä aikana Killjoy ei ollut liikahtanutkaan ja Creedyn lopulta irtaantuessa Killjoy koetti miettiä sanansa tarkkaan.

”He kertoivat… että koko talo meni… aivan kaikki ja kaikki sen sisällä.” Creedy nyyhkytti edelleen, joten Saraji päätti selittää: ”Se osa talosta josta Klaani tiesi. Tawalle tuli pienenä yllätyksenä se että olit kaivanut sinne tunneleita.”

Killjoy virnisti niin paljon kuin tikatuilla suunpielillään uskalsi: ”Hmh, tieto taisi jäädä pyörimään Visokilleeargh!” Killjoy piteli päätään aiheuttaen kaikkien huoneessa olleiden ryntäämään tämän ympärille. Killjoy koetti toppuutella näitä selittämällä vain olevansa hieman heikossa jamassa. Hän ei kuitenkaan itsekään ymmärtänyt äkillistä vihlaisuaan. Aivan kuin… hänen ajatuksiinsa olisi sattunut.

Saraji jatkoi tarinaa siitä miten Creedy oli löytänyt Zillan ja myöhemmin juossut suoraan eteisaulaan miltei murskaten Rukin. Killjoy ei voinut olla hymyilemättä tilanteelle ja muistuttikin Rukia, että työssään pitää olla varovainen. Creedy oli tällä valin saanut ajatuksensa kokoon ja kyseli nyt Killjoylta missä tämä aikoisi asua.

”Luultavasti täällä. Miettien Klaanin tilanteen ei välttämättä ole järkeä alkaa jälleenrakentamaan niin kauas. Pitänee tervehdyttyäni kaivaa sieltä kaikki pelastettava tänne.”

”Minä voin hoitaa, olen maannut täällä työttömänä jo ties kuinka pitkään. Homma se on pienikin homma.” Killjoy epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten Vahkille. Ruki päätyi avaamaan suunsa ensimmäisen kerran koko keskustelun aikana. ”Tuota… oletko katsonut korttiasi?” Killjoy hätkähti. Se kortti, hän oli jättänyt sen yöpöydälle edes kurkistamatta siihen. Nyt hän otti sen käteensä ja katsoi mitä se sisälsi.

Kortti oli itse piirretty, sen huomasi jo kaukaa, sillä verrattaen lapsellisesti piirretyt pikku-visorakit näyttivät siltä kuin Killjoyn alakerran ADHD-matoran olisi piirtänyt ne. Visorakit pitivät leuoissaan ilmapalloja, jotka muodostivat sanat: Pranae Pian. Killjoy pidätteli tirskahdustaan piirroksille ja kirjoitusvirheelle ja käänsi kortin kääntöpuolelle. ”Bio-Klaanon hoito –ja palveluhenkilökunta toivottaa pikaista paranemista ja kiittää avusta jonka olet meille antanut.”

Killjoy tajusi tämän olevan Rukin tapa kiittää heidän viikkoja sitten tapahtuneesta juttutuokiosta. Killjoy nyökkäsi Rukille, joka nyökkäsi takaisin ja ilmoitti sitten jättävänsä huoneessa olevat ”ystävien kesken.”

Ovi sulkeutui ja kolmikko oli nyt keskenään huoneessa. Killjoy katsoi Visorakeja kortissa ja muisti silloin ettei kaikki ollutkaan niin hyvin kuin hän hetkellisesti oli kuvitellut. ”Onko Visokista muuten kuulunut, onko hänet löydetty?” Saraji pudisti päätään murheellisena. ”En ole kuullut mitään aiheeseen liittyen… mikä sinua oikein vaivaa?”

Kipu oli iskenyt jälleen ja Killjoy piteli nyt päätään.

Ole kiltti, kahden, ole kiltti.

”…menkää!”

Saraji ja Creedy vilkaisivat toisiaan, mutta Killjoy toisti sanomansa uudelleen, nyt kovemmalla äänellä. ”Menkää!, kutsun teidät takaisin… Minä pyydän, MENKÄÄ!” Killjoy ei tajunnut karjahtaneensa viimeistä sanaa niin kovaa, mutta kaksikon ilme kertoi muuta.

”Tämä on käsky Saraji…”

Epäilys jaloissaan Saraji vähitellen veti Creedyn pois huoneesta, jääden kuitenkin ovelle. Killjoyn jäädessä tuijottamaan Saraji käänsi päänsä lattiaan ja hitaasti sulki oven.
Killjoy yskäisi ja veri purskahti hänen rinnuksilleen. Hänen mielensä… jotain oli pielessä… mitä oikein tapahtui… mikä ääni häntä aneli?

Anteeksi Killjoy… en… en tiennyt että mielesi on näin heikkona.

Killjoy jähmettyi, hän ei uskonut häntä puhuttelevan äänen olemassaoloa.

Minä en halunnut vahingoittaa sinua, olen pahoillani, mutta minun on pakko käyttää tilaisuus hyväkseni, tämä on ainutlaatuinen hetki.

”Visokki?”

Retro

Abzumon laavatemppeli: Sssurffaamisssta

Kommentoi

Saari, pimeä käytävä maan alla

Harmaa Aine ja Abzumo olivat nyt tutkineet risteyksestä johtavat portaat sekä toisen suoran käytävän. Oli aika tutkia viimeinen, ja jos siellä ei onnistaisi, täytyisi palata takaisin edelliseen risteykseen ja jatkaa sieltä jonnekin. Kaksikko suunnisti pimeydessä viimeiseen käytävään puisten askeleiden kalahdellessa joko heidän takanaan tai heidän päidensä sisällä. Käytävän yksityiskohtiin ei tullut enää kiinnitettyä huomiota, kun kolme samanlaista oli käyty jo läpi. Tämän käytävän erityisominaisuus oli, että sen lopussa alkoi näkyä valoa. Lämpötila muuttui jälleen korkeammaksi.
”Sssiellä lienee laavaa”, Abzumo totesi. Aine nyökkäsi ja oli kiitollinen, että pääsisi pois pimeydestä, vaikkakin laavaa sisältäville alueille. Hän oli toisaalta saanut tarpeekseen hämähäkkeilystä.

Käytävä tosiaan loppui. Se loppui uuden luolan seinässä hieman laavan pinnan yläpuolella. Laava virtasi ohuessa tilassa alaviistoon käytävästä katsottuna oikealle. Ylävirtaan tunneli ei jatkunut kovinkaan pitkälle, vaan mataloitui lopulta niin matalaksi, että laavavirran lisäksi mitään ei päässyt läpi. Abzumo pudisti päätään hämmentyneenä.
”Menemmekö alavirtaan?” Aine kysyi toiveikkaana. ”Vai palaammeko takaisin?”
”Me menemme alavirtaan. Mutta miten, ssssanopa ssssinä ssssssse.”
Aine pohti hetken. Hänen päähänsä ei tullut ajatusta.
”Olisiko aika uudelle hämähäkkeilylle?” hän ehdotti.
”Ei. Tuolla ei mahdu kiipeämään kunnolla.”
”Hmm.”
Abzumokin mietti hetken. Sitten hänen kasvonsa vääntyivät irvokkaaseen virneeseen. Hän laittoi kätensä seinää vasten. Pian seinästä räjähti irti suuria palasia. Tunneli tärisi.
”Mmmmitä sinä teeet!” Aine huudahti. Abzumo virnisti edelleen.
”Minä hankin meille juuri kulkupelin.”
”Ja käytävä taitaa romahtaa, herra!”
”Niinpä tuo taitaa tehdä. Menkäämme siis nopeassssti.”
Hän heitti yhden kivenmurikoista laavaan, ja se jäi – ihme kyllä – kellumaan pinnalle; se alkoi ajelehtia virran mukana.
”Äkkiä nyt, Aine”, Abzumo sanoi hypähtäen kielle. Aine hyppäsi hänen perässään, ja kumpikin oli kaatua laavaan.
”Mutta varo nyt kuitenkin, ettet tökkää minua tuonne!” Abzumo huudahti. Käytävä heidän takanaan sortui, mutta he olivat jo kaukana virran mukana tunnelissa.

Kivi kellui tunnelissa alavirtaan kaksi hahmoa päällään keikkuen. Tunneli oli reilusti äskeisiä säkkipimeitä käytäviä valoisampi, sillä laavan hehku valaisi jotenkuten. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Abzumo ei kuitenkaan luonut salamapalloa hehkuttamaan tietä, vaan tyytyi yrittämään ohjata kiven kulkua. Se ei ollut helppoa. Heidän täytyi yrittää varoa kohtia, joissa laava oli erityisen kuumaa – sitä ilmeisesti pulppusi lisää maan sisästä niissä kohdissa, sillä kivi suli niissä kohdissa erityisen tehokkaasti. Suli se muutenkin laavaan koskettaessaan, mutta Zumo arveli heillä olevan vielä aikaa, ennen kuin tila loppuisi.

Aine ei pitänyt tilanteesta. Hän yritti mukailla mestarinsa liikkeitä, jottei olisi pudonnut laavaan kiveltä, jolla seilasi. Tunneli eteni kiemurrelleen, joten heidän piti myös varoa ajautumasta liian lähelle seiniä, mikä olisi voinut aiheuttaa helposti kaatumisen. Ja sitä he vähiten halusivat. Hetken tai ikuisuuden seilattuaan he huomasivat, että vasemmalle seinälle oli koverrettu pieni syvennys. He yrittivät päästä sen luokse. Aivan sen vieressä ollessaan Abzumo tarttui kiinni syvennyksen lattiasta, joka oli hänen päänsä yläpuolella. Aine tarttui hänen vyötäisiltään, ja kivi meni menojaan alavirtaan. He kiipesivät nopeasti kallioon koverretulle syvennykselle tarkastelemaan, mitä siellä oli.

Seinillä oli tavanomaisia kaiverruksia. Tällä kertaa ne esittivät laava-lautailevaa Toa-soturia. Abzumo kirosi. Tietysti tulen Toat pystyisivät lautailemaan tiensä laavakentän läpi. Tunnelissa ei pystynyt kiipeilemään tai lentämään, joten heidän tapansa oli oikea – joskin erittäin hankalasti toteutettu.
”Miten me jatkamme alavirtaan?” Aine kysyi varuillaan. Abzumo oli hiljaa ja tutkaili kaiverruksia. Juuri, kun Aine luuli, että Abzumo jättäisi vastaamatta, tämä sanoi:
”Me joudumme ilmeisssesssti tekemään uuden… laudan.”
Aine olisi nielaissut, jos olisi voinut. Abzumo räjäytti kaiverretut pinnat tuusan nuuskaksi. Häntä suututti, että hänellä ei ollut mukanaan laavalautaa. Eipä hän olisi kyllä osannut sellaista käyttääkään.

Heitettyään kivenpalasen laavaan ja hypättyään sen päälle Abzumo ja Aine lähtivät jälleen ajelehtimaan alavirtaan tietämättä, mitä siellä kohtaisivat. Tämä oli epäilemättä oikea suunta.
He olivat ehtineet ajelehtia kymmenisen minuuttia, kun jotain tapahtui. Seinässä heidän oikealla puolellaan alkoi levitä murtuma. Se levisi ehkä metrin levyiselle alueelle. Sitten seinään repesi aukko, josta tuli esiin musta lonkero. Se oli ainakin kaksi metriä pitkä ja viuhui edestakaisin yrittäen tarttua Zumoon ja Aineeseen. Harmaalta Aineelta pääsi tukahtunut parkaisu. He ajelehtivat nopeasti lonkeron ohi.

Se ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan katossa räsähti melkein heti heidän ohitettuaan lonkeron. Katosta työntyi esiin uusi lonkero, joka kouri ilmaa koettaen saavuttaa kaksikon. Vasemmalta työntyi myös lonkero. Lisää murtumia ja aukkoja räsähti esiin heidän yllään ja sivuillaan. Heidän oli yhä vaikeampi väistellä niitä. Yksi sivalsi terävästi haavan Zumon käteen. Tämä oli horjahtaa laavaan kiven päältä. Lonkeroita tuli yhä enemmän, ja näytti siltä, että mitä enemmän heidän taakseen jäi lonkeroita, sitä enemmän niitä tunekutui esiin edestäpäin. Zumo kirosi ja alkoi ammuskella niitä varjoenergialla. Varjoiskuilla ei näyttänyt olevan vaikutusta, joten Zumo otti esiin miekkansa ja alkoi sivallella lonkeroita poikki. Niitä tuli yhä vain lisää, seinät murtuivat niiden voimasta. Maa alkoi vavahdella. Kiviä putoili katosta ja irtoili seinistä. Kaiken hässäkän keskellä Aine huomasi heidän ajautuneen kohtaan, jossa erityisen kuuma laava pulppusi pintaan. Heidän kivensä katosi huomattavan nopeasti heidän altaan, ja heillä oli enää hädin tuskin tilaa seistä.

Tilanne oli toivoton. Mutta sitten Abzumo huomasi, että he olivat jo lähellä päämääräänsä: tunneli päättyi seinään, jossa oli uusi oviaukko. Oviaukon kummallakin puolella laavan tasalla oli reikä, joista laava pääsi ulos. Harmaa Aine oli pulassa: lonkero oli saanut otteen hänen vyötäröstään. Abzumo tarrautui nopeasti aineen käteen, hakkasi lonkeron poikki ja teleporttasi. Aine ehti koskettaa laavan pintaan ja parkaista, ennen kuin teleporttautui Makutan mukana oviaukolle. Oviaukolle tultuaan Abzumo kysyi Aineelta, oliko tämä kunnossa.
”Niin kunnossa, kuin olla voi pudottuaan laavaan”, Aine tiuskaisi. Lonkero tunkeutui esiin aivan heidän vierestään. Maa vavahteli edelleen ja sortuminen jatkui.
”Peräänny, minulla on idea”, Zumo sanoi, ja Aine perääntyi. Abzumo lisäsi katon painovoiman kaksinkertaiseksi ja kiirehti alta pois, kun katto romahti lonkeroiden päälle. He juoksivat nopeasti eteenpäin käytävällä, etteivät jäisi itsekin sortuvan katon alle. Uusi oviaukko. He tulvahtivat suureen saliin. Aine pysähtyi ja istahti maahan. Ovi heidän takanaan sortui kasaan.
”Tuota reittiä me emme taida palata takaissssin, vai mitä, Aine.”
Aine nyökkäsi hitaasti. Hän lupasi itselleen, ettei enää ikinä lähtisi mukaan laavaa sisältävään tehtävään.

Retro

Profeetan polkuu: Kirjastohölinää

Kommentoi

Nui-Koro, kirjasto

Kepe ja Snowman olivat kahden kirjaston pitkän, soikean puupöydän ympärillä. Eteensä he (Kepe) olivat kasanneet pinon kirjoja, kääröjä ja muita kirjoituksia, joiden he (Kepe) ajattelivat auttavan Profeetan ja Nimdan yhteyden selvittämisessä.
”Sanopas” Snowie pähkäili ääneen kahlatessaan muuannen punaisen tiiliskiviteoksen läpi. ”Olenko minä meistä kahdesta ainoa, jota tuo pormestari-häiskä epäilyttää?”
”Et” vastasi Kepe, joka parhaillaan tulkitsi pienen käsikirjansa perusteella erästä hauraan näköistä tekstirullaa.
”Haa. Sitä minäkin. Siinä tyypissä on jotain epäilyttävää.”
”Muistatko, mitä kävi, kun sanoit noin viimeksi jostain tyypistä?”
”Minulla oli ihan hyvät perustelut sanoa niin.”
”Se oli Guartsu.”
”Siitä huolimatta.”
”…”
”…”

Äänetöntä lukutyötä kesti ennätykselliset kaksi ja melkeinpuoli minuuttia, kun lumiukko avasi taas suunsa.
”Mutta mieti nyt, olihan siinä jotain selvästi-”
”Yritän keskittyä, okei!”
”…no sori, tarkoitan vain, että oloni olisi paljon turvallisempi, jos Make olisi kanssamme.”
”Hm. Mikähän hänelle edes tu-”

Kepen lausahdus keskeytyi aulan suunnalta kuuluvaan, korviariipivään rääkäisyyn.
”…ehkä me kuitenkin menemme tarkistamaan.”
”Joo.”

Retro

Kahvioneuroosi

Kommentoi

Klaani

Gekko oli turhautunut, hän tiesi, että tuolla jossain tarvittaisiin kipeästi osaavaa ja voimakasta toaa, mutta ei, hän ei voinut kuin istua paikallaan kahviossa kaiket päivät tekemättä yhtään mitään klaanin hyväksi.
”Pahimassa tapauskessa hyökkäys voi alkaa koska tahansa ja nämä eivät ole edes erityisen hermostuneita, turhan luottavaisia”, Toa mietti itsekseen ja joi limonaadin loppuun. Laitettuaan lasin pöydälle hän huomasi oikean kylkensä pilkottavan kaavun alta turhan näkyvästi ja kietaisi kaapua tiukemalle peittääkseen olemattoman kätensä.

Gekko nousi pöydästä ja lähti tutkailemaan käytäville.
Musiikin pauhetta kuului ja tanssiva Moderaattori ilmestyi hänen eteensä.
Gekolla oli jotain sanottavaa:”Paaco”.
Dum dum dum
”Paaco!”

Vihreä toa nosti kuulokkeitaan ja vastasi: ”Mitä asiaa?”
”Oletko tutkinut mistä voisin nopeasti saada sen proteesin?”, GK kysyi.
”Eh, en ole oikein ehtinyt, tällaisina aikoina modeilla on kiirettä, en ehkä ehdi hoitamaan sitä asiaa ollenkaan. Uskon, että pystyt hoitamaan sen itsekkin, nyt suo anteeksi minulla on kiireitä”.
Paaco laittoi kuulokkeet takaisin korvillensa ja tanssi läpi käytävän.

”Jossain tarvitaan apua ja minä en voi tehdä yhtään mitään”, GK tuhahti.

Retro

Profeetan polku: Pormestari + 003:n suunnitelma

Kommentoi

Nui-Koro

Kepe, Snowie ja Make heräsivät anivarhain. He eivät olleet saaneet nukuttua kunnolla, sillä markkinahuuma ja mekkala oli jatkunut pitkälle yöhön. Nyt aamulla mukulakivin päällystetyillä teillä kulki vain rottia, koiria ja muutama vartija rutiinikierroksillaan.

Aamu-usva peitti katedraalin koristeellisen tornin harmaasta kivestä rakennetun huipun. Ilma oli vielä kolea ja utuinen kun kolmikko saapui puiselle, suurelle ovelle, jolta he edellisenä päivänä olivat kääntyneet. Talonmies, tai kuka ovesta vastuussa olikaan, oli jo avannut sen ja kolmikko pääsi sisään, lämpimämpään, muttei kuitenkaan yhtään uneliaampaan ilmaan. Punainen matto kulki halki tilavan, tyhjän eteishallin, jonka seinustoilla roikkui maalauksia ja pienillä pöydillä oli antiikkivaaseja. Valokivinen kattokruunu valaisi huonetta. Kyltti ovenpielessä kehotti hiljaisuuteen.

Hallista lähti kolme käytävää; yksi suoraan eteenpäin, katedraalin kirkko-osaan. Jättimäinen Mata Nui -lasimaalaus paistoi ovesta hallinkin puolelle. Kaksi symmetristä sivukäytävää haarautuivat rakennuksen muihin osiin. Vasemmanpuoleisen yläpuolella roikkuneessa kyltissä luki kultakirjaimin niin ”Kirjasto” kuin ”Pormestarin toimisto”:kin.

”Liekö hän paikalla näin aikaisin aamulla”, Kepe epäili.

Hän oli. Tämän sihteeri päästi klaanilaiset hänen pakeilleen, sillä tällä ei ollut kiireistä menoa aamulla. Pian he istuivat tämän toimiston punaisella kankaalla päällystetyillä tuoleilla sihteerin tuomaa teetä nautiskellen. Mahonkisen pöydän takana istuva pormestari, Rurua kantava tulen turaga, ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vieraanvaraiselta.

”Epäilette siis että kirjastossamme on tätä Profeettaa käsitteleviä tekstejä?” pormestari kysyi klaanilaisten passien aitoutta tutkiskellen. Tämä heitti muutaman epäilevän katseen kuhunkin klaanilaiseen. Puolieläin, valkoinen möntti ja höpsönoloinen toanrääpäle. Bio-Klaanilla oli kuitenkin tapana (josta pormestari ei pitänyt) ottaa mukaan jokainen vastaantuleva otus, oli tällä naamio tai ei.

”Kyllä”, toa vastasi. Pormestari murusti pullaa tämän passin päälle. ”…Lienette kuulleet Nimdasta? Epäilemme, että tällä Profeetalla oli jokin yhteys siihen.”
”Niin, Nimda. Se mistä Bio-Klaani ja Allianssi niin kärkkäästi sotivat.”
Mielessään pormestari lisäsi osapuolten nimien eteen kuvaukset ”ällöttävän kiltti” ja ”typeryksistä koostuva”.

”…jotain hyödyllistä selville.” Puolet (Kerosiinipellen? Kenellä muka on moinen nimi?) puheesta valui toisesta korvasta ulos.
”No hyvä on, tonkikaa pois”, pormestari myöntyi. Kyseessä oli sentään Nimda ja tiedot siitä saattaisivat hyödyttää häntäkin.
”Kiitos, herra pormestari.”

Kolmikko suuntasi pormestarin opastuksella kohti kirjastoa.

”Minä taidan käväistä vessassa”, Make sanoi hieman huonovointisen näköisenä. ”Saatoin syödä jotain pilaantunutta.”

Tulikärpäsen komentosilta, Ämkoon veljeskunnan saaren rannikon yllä

003 oli tyytyväinen valtauksen etenemiseen. Karttapöydän torakkajoukkoja kuvaavia nappuloita työnnettiin pikkuhiljaa eteenpäin. Suuri osa saaresta oli jo nazorakein miehitetty. Tämän valtausretken jälkeen kukaan ei voisi kyseenalaistaa ilmavoimien merkitystä.

Nappuloiden eteneminen oli muutamassa kohtaa edennyt odotettua hitaammin. Syyksi tähän oli osoittautunut poikkeuksellisen aggressiivinen paikallinen fauna, ja jotkut takaisin leiriin suunnilleen yhtenä kappaleena selvinneet sotilaat kertoivat jopa nähneensä näiden läheisyydessä matoraneja. Saarella siis oli puolustautumiseen kykenevä kansa, mutta missä se piileskeli?
003 päätti lähettää matkaan lisää tiedustelijoita ja antoi tästä käskyn läheiselle upseerille.

Ilmavoimien komentaja tallusteli leveän komentosillan toiselle laidalle. Kävellessään hän kiristi hieman punaista kaulaliinaansa. Toinen karttapöytä, jonka ympärillä hääräsi vähemmän henkilökuntaa, näytti alueesta paljon suuremman kuvan. Pöydällä näkyi koko Klaanin (Nazorakien) saari ja lisäksi sitä ympäröivät pienemmät. Ruskeat pelimerkit kartan lounaisnurkassa sijaitsevan saaren ympärillä kuvasivat ilmalaivoja ja yksi suurempi Tulikärpästä. Siinä ei kuitenkaan olleet kaikki ilmavoimat. Nazorak-tukikohdassa Klaanin (Nazorakien) saaren pohjoisosassa odotti muutama vastavalmistunut ilmalaiva. Kolmas joukko lipui verkkaisesti halki ilman hieman saaren itärannikon toisella puolen, Bio-Klaanin tutkien kantaman ulkopuolella. Jo aluksia kuvaavissa nappuloissa oli jotain uhkaavaa.

Tämä ryhmä, etunenässään raskaasti aseistettu Koi, oli matkalla tehtävälle.

Tehtävälle Bio-Klaanin linnakkeeseen.

003 hymyili.

Retro

Numeroita ja nimiä

Kommentoi

[spoiler=Ehe.]Olen tosissani pahoillani, minä en muista, mistä minä olen tämän pätkän pohdintaosion vahingossa plagioinut. Se on vain yksinkertaisesti liian tuttu. Mutta kertokaa joku ihmeessä, mistä mieleni sen on lainannut. [/spoiler]

Bio-Klaanin saari, luoteisrannikko

Kivimurskan ja hiiltyneiden puiden keskeltä nousi savua. Talonrauniot ja kaadetut aidat peittivät parinkymmenen neliömetrin alueen, sen jälkeen alkoi joko autio tundra tai vaahtoipäiden täyttämä meri. Kuolleen kylän keskellä liikkui parikymmentä hahmoa, jotka osoittelivat eri suuntiin kantamillaan metalliaseilla.

Nazorakit liikkuivat järjestelmällisesti vahinkoja tutkien. Teräväkyntiset hyönteisjalat jättivät jälkensä hiiltyneisiin kodinrippeisiin ja potkivat syrjään entiset arjen pikku esineet, jotka olivat nyt osa murhenäytelmää.

Suuri sininen viitta maata laahaten ja pölyä ilmaan nostaen Amiraali 002 linkutti muuannen paikallaan seisovan seinän viereen ja katsoi sen lasittoman ikkunan läpi. Toisella puolen jatkui samaa lohdutonta näkyä, aina rantakallioille asti. Hän pudisti päätään alkeelliselle infrastruktuurille, ja kääntyi muita pitemmän Nazorakin puoleen.
”Paljon ilmoititkaan ruumita löytyneen?” Amiraali kysyi Eversti 437:lta katsellen ympärillään savuavaa entistä kylää.
”Neljä, sir.” kyborgitorakka vastasi asialliseen sävyyn.
”Hmh”, Amiraali päästi arvoituksellisen äänen ja lisäsi itseään seuraavalle sinibarettiselle torakalle: ”Kirjoita se raporttiin.”

Nuori Nazorak kirjoitti luvun paperiin. Neljä.

Hän painoi kynän päätä ja kirjoituskärki vetäytyi sisään. Hänen olisi pitänyt sulkea kansio viimeisteltyään raportin, mutta jäi tuijottamaan äsken piirtämäänsä numeroa. Neljä.

Ylikersantti 1034 koetti saada ajatukset pois mielestään, epäonnistuen siinä kuitenkin surkeasti.

Ennen heillä oli elämät. He tekivät työtä, puhuivat ystävilleen. Nyt he olivat neljä. Neljä sodan uhria, neljä ruumista. He olivat numero.

1034 suoristi hattuaan ja koetti olla katsomatta takavasemmalleen, jossa tiesi yhden kuolleen Matoralaisen makaavan.

Nyt he ovat numero. Ennen heillä oli nimet.

Seuraavaa ajatustaan 1034 erityisesti pelkäsi. Hän tiesi sen olevan kielletty.

Millaista on elää nimen kanssa?

Sinihattuisen torakan ajatus kuitenkin keskeytyi, kun Amiraalin puheille kipitti muuannen kiireisen näköinen, lyhyenläntä Nazorak
”Sir! Sir!”
Laivastoa komentava 002 kääntyi tulokasta kohti ja kohotti kulmiaan laiskan kysyvästi.
”Sain kaapattua hätäviestin, sir. Se lähetettiin kukkuloilta, vajaan kilometrin päästä länteen.”
Amiraalin ilme muuttui kiinnostuneemmaksi.
”Tahdotteko minun virittävän oikealle taajuudelle. sir?”
”Olisin kiitollinen.”
Lyhyt torakka painoi mukanaan olevan metallilaatikon kyljessä olevaa nappulaa, käänsi erästä mittaria, ja pian pienet kaittumiet päästivät ilmoille kohisevaa keskustelua.
”…a olette varmoja, että ne ovat Nazorakit? Eihän laivasto ole ampunut laukaustakaan Harmaansaaren länsipuolella, ja nyt sanot, että mokomat olisivat aloittaneet täysimittaisen tykistökeskityksen asutuskeskukseen?”
”Aivan varmoja, herra Paaco. Pääsimme hädin tuskin evakkoon. Muodostimme radioyhteyden heti, kun pääsimme turvallisen välimatkan päähän.”

Muutama paikalle tullut Nazorak virnisti sanalle ”turvallinen”.

”Hyvä on, lähetämme jonkun vastaan. Koettakaa päästä Mt. Ämkoon luo, sinne torakoiden on vaikeampi seurata.”
”Hyvä on. Pidämme jatkuvan yhteyden yllä.”

Radioa käyttelevä torakka aloitti puhumisen.
”Lähetämmekö miehiä joukkion perään, sir?”
”Emme.” Amiraali vastasi rauhallisesti. ”Muodostakaa yhteys Rautasiipeen.”
”Sir?”
Amiraali ei vastannut.

Tilannetta hämillään seuraava 1034 ei tiennyt, mitä Amiraali aikoi, ja katseli kun hänen esimiehensä nilkutti hieman syrjemmälle radiopuhelimen kanssa. Hetken kuluttua meren suunnalta kuului yksi, valtaisa jysäys. Sitä seurasi ulina ja sen jälkeen idässä mosahti oikein kunnolla.

Amiraali käski kääntää taas Klaanin ja evakkojen käyttämälle kanavalle. Keskustelu oli kuitenkin muuttunut sangen yksipuoliseksi.
”Haloo? Kuuluuko mitään? Hei? Haloo? Haloo?”
Hetken hiljaisuus.
”Pomo, taisimme menettää Va-Ba-Koron.”

Retro

Veljeskunnan saari: Ensimmäinen siirto

Kommentoi

Varastohuone, Ämkoon veljeskunnan tukikohta

Maan alla levittäytyvä pölyn täyttämä huone oli hämärä ja tunkkainen. Sen seinustoja koristivat mitä moninaisimmat aseet, puiset laatikot ja jokuset ruutitynnyrit. Tämän huoneen keskellä seisoi Ämkoo. Vierellään veljeskunnan johtajalla oli kaksi matoran-apulaista, jotka vuoron perään ojentelivat päällikölleen erinäisiä asioita.

Ämkoo puki parasta aikaa päällensä harmaasta nahasta valmistettua edestä avonaista lannepanssaria. Pitkä vaatekappale ylsi hieman adminin polvien alapuolelle, ja materiaalin kestävyyden johdosta se suojaisi miekkasankarin jalkoja varsin tehokkaasti erilaisilta iskuilta. Nahkavaatteen eteen oli ommeltu tummanvihreä kevyin kirjailuin koristeltu liinavaate, joka peitti panssarin avonaisen etuosan.

”Jos ne pirut valloittavat tätä saarta, on vain ajan kysymys milloin niiden lennosto hyökkää Klaaniin”, Ämkoo pohti pukeutuessaan. Samalla hän kiskoi ylleen toisen matoranin tarjoaman verenpunaisen hihattoman tunikan. Vaatteen väri toistui adminin hehkuvassa energiakourassa, ja yhdistelmä oli arvatenkin tarkoituksellinen.

”Vaikkemme ole vielä täysin paljastuneet viholliselle, meidän on päästävä pois täältä mahdollisimman pian”, jatkoi Ämkoo miettimistään. ”Torakat löytävät piilotukikohtamme ennen pitkää, emmekä kykene taistelemaan pitkään niitä kirottuja vastaan ilman yllätyksen suomaa etua…”

Ämkoon hohkaava energiakäsi syttyi täyteen loistoonsa tämän poimiessa vasemmalla puolellaan seisovan matoranin käsistä paksusta tummanharmaasta kankaasta tehdyn viitan. Viitta oli paljolti raskaampi kuin Ämkoon yleensä käyttämät, eikä se sisältänyt huppua. Viitan kaulus oli valmistettu mustasta ja karheasta turkiksesta, ja vaatekappale ylsi miltei kantajansa nilkkoihin asti adminin puettua sen ylleen.

”Voimme kääntää tämän tilanteen eduksemme ainoastaan tekemällä itse ensimmäisen siirron.”

Matoranit auttoivat johtajansa ylle tämän vasemman olkapään peittävän ruskean olkasuojan. Joskus kokonaiseen nahkahaarniskaan kuulunut kappale kiinnittyi Ämkoon kehoon paksulla nahkahihnalla, joka jatkui Ämkoon rintakehän yli. Hetken kuluttua viittamiehen rintaa koristivat useat erilaiset nahkaremmit, jotka yhdessä muodostivat epätavallisen, joskin kevyen, panssarin.

Lopuksi Ämkoo kiinnitti vielä yhden remmin vyötäisilleen miekkansa huotraa varten. Pian Alku roikkuikin omistajansa kehon vasemmalla puolella, miekan kahvan päätä koristavan punaisen jalokiven loistaessa kirkkaana pimeässä huoneessa. Näytti miltei siltä kuin Ämkoon sielussa kytevä taistelutahto olisi herättämässä miekan henkiin.

Veljeskunnan johtaja nyökkäsi kahdelle alamaiselleen ja matoranit poistuivat. Ämkoo jäi hetkeksi seisomaan huoneen pimeyteen, korjasi hieman viittansa asentoa ja lähti sitten itsekin.

Retro

Abzumon laavatemppeli: Palava kauhu

Kommentoi

[spoil]Vinkki: käytä kuulokkeita (musiikkiin saa paremman laadun kuuntelemalla YouTubessa) ja lue tämä viesti pimeässä. Ihan vain tunnelman vuoksi.[/spoil]

Saari, pimeä käytävä maan alla

Abzumo ja Harmaa Aine kävelivät pitkin kivistä, pimeää käytävää ainoana valonaan pieni salamapallo, joka leijui välillä heidän taakseen ja taas eteen pysyen koko ajan heidän vauhdissaan. Käytävissä oli nyt puisia tukipilareita, jotka mitä ilmeisimmin pitivät pystyssä koko rakennelmaa. He eivät olleet täysin perillä siitä, mihin olivat tulleet, sillä he olivat ohittaneet jo ainakin kolme risteystä. Yhtäkään soihtua ei ollut sytytetty, mikä oli tietysti odotettavissa, koska ketään ei tuntunut olevan paikalla. Silti Abzumo oli näkevinään ylimääräisiä varjoja valopallon kajossa, mutta ne saattoivat aiheutua valaistuksen suunnasta ja valonlähteen pallomaisuudesta.

He kävelivät jälleen uusiin portaisiin, jotka tällä kertaa veivät alaspäin. Portaat olivat risteyksen eteenpäin vievä haara. Sekä vasemmalle että oikealle johti portaaton käytävä.
”Jatkammeko yhä eteenpäin?” Zumo kysyi tylsistyneenä. Aine taas ei ollut yhtään tylsistynyt. Pimeydessä oli jotain outoa, jotain luonnotonta. Ja heidän takaansa kuului epäilyttävää rapinaa.
”Jatketaan vain”, Aine sanoi. ”Kuuletteko te muuten jotakin?”
”Minä en kuule mitään. Ehkä sinä kuulet ääniä päässäsi, rakas Aine?”
Aine ei vakuuttunut.

He jatkoivat portaissa – mikä oli luonnollisesti vaikeampi maasto kulkea rullaluistimilla. Valopallon himmeä valo ei paljastanut, että portailla retkotti jotain, ja Zumo kompastui siihen. Hän lensi portaat alas ja iski päänsä lattiaan. Voihkaisten hän nousi ylös ja katsoi, mihin oli kompastunut. Aine ei ollut liikahtanut paikaltaan, johon oli jäänyt Zumon kompastuessa. Hän katsoi ruumista, joka makasi portailla pää portaiden alapäätä kohti. Zumokin oli yllättynyt tapauksesta. Ruumis kuului Matoranille. Se oli Po-Matoranin, ja sen päällä oli runsaasti kuivunutta verta. Murtuneet naamionpalat lattialla ja tyhjät silmäkuopat näyttivät Aineen mielestä kammottavilta. Veri kieli siitä, ettei ruumis voinut olla kovin vanha.

”Mmmmmistä tuo tuli?” Aine sanoi ja yritti peittää järkytystä äänessään. Abzumo hiveli leukaansa kiinnostuneena.
”Ruumissss kertoo, että täällä on joku – tai jokin, tai ainakin on ollut.”
”Niinpä tuo tai-taitaa tehdä…”
”Jatkakaamme eteenpäin.”
He jatkoivat portaiden jälkeiseen käytävään jättäen ruumiin taakseen. Pian vastaan tuli puinen ovi, jonka kahvaan Abzumo tarttuikin hetimiten. Aine kuuli karmivan narahduksen, kun ovi avautui. Pimeä huone valaistui pallon mentyä sisään, sillä se oli pieni komero, joka riitti vangitsemaan kaiken valon. Abzumo katsahti seinälle, jossa oli kiinnitettynä soihtu, ja sytytti sen. Valopallon hän kadotti, astui sitten sisään Aine vanavedessään ja sulki oven takanaan. Hän katseli ympärilleen ehkäpä kahdenkymmenenviiden neliömetrin alaisessa huoneessa. Joka seinää verhosi hyllyrivi, ja hyllyt olivat täynnä tavaraa, joihin ei ollut pölykerroksien paksuudesta päätellen koskettu vuosikausiin. Keskellä huonetta oli pieni kirjoituspöytä. Sen päällä ei ollut muuta kuin pölyä ja mustepullo, joka oli tahmautunut kiinni pöytään hämähäkinseittien ja rihmojen verhottua sen.

Harmaa Aine tutkiskeli vasemmanpuoleista hyllyä ovelta katsottuna Zumon katsellessa oikeanpuoleista. Vasen hyllykkö sisälsi monenlaisia esineitä patsaista hopeaisiin astioihin ja pieniin lippaisiin, jotka sisälsivät koruja. Hyllyn takimmaisista syövereistä Aine löysi myös rahaa muutaman rattaan verran. Abzumon puolella hyllyllä oli kirjoja ja paperikääröjä. Hänen mielenkiintonsa herätti jakoavaimella lävistetty opus, joka oli paiskattu muiden kirjojen taakse. Hän katseli hetken kirjoja kiinnostusta tuntematta, kunnes löysi käärön, jossa luki: ”Atheonille uhraaminen”. Silloin hänen mielenkiintonsa heräsi.
”Mitä siinä on?” Aine kysyi. Zumo heilautti käsiään vähäpätöisyyttä ilmaisten, mutta alkoi lukea tekstiä.

Atheon on jumalistamme armottomin ja anteeksiantamattomin. Hän vartioi tuonpuoleista ja rankaisee niitä, jotka hänelle uhrataan Athin nimeen. Tässä käärössä on ohjeita uhrilahjan toimittamiseen, jotta Athin pyhyys säilyisi ja
Teksti loppui. Siitä puuttui osa. Abzumo kohotti kulmaansa huomatessaan, että joku oli selvästi polttanut kääröä. Hän selasi kääröä eteenpäin.
ri on myös syytä sitoa alttariin prototeräsketjuilla. Viimeisessä vaiheessa katuminen on mahdotonta, sillä Atheon on jo läsnä. Hän ottaa suoraan vastaan uhrin auki sivalletun kurkun kautta ulos tulevan sielun. Viilto on tehtävä oikeanlaisella uhriveitsellä, jolle on pyhä isä antanut siunauksensa. Myös sapeli kelpaa, jos tarkoituksena on iskeä pää irti heti.

Abzumo heitti käärön menemään. Millaista roskaa. Sieluja ja pyhyyttä. Harmaa Aine oli saanut tutkittua myös ovea vastapäätä olevan kaapin. Se oli sisältänyt louhimistyökaluja, joilla olisi voinut jatkaa tunneleita. Aine oli kuulevinaan vinkaisun laskiessaan kuokan takaisin hyllylle. Hän vilkaisi sen suuntaan, mutta ei nähnyt mitään. Abzumo katseli häntä kuin hän olisi ollut hullu.
Ehkä minä hieman olenkin, Aine mietti. He avasivat huoneen oven ja poistuivat. Zumo sytytti pallosalamansa jälleen. He nousivat kiviset portaat takaisin ylös ja katselivat jälleen risteytyvää käytävää. Jostain kuului naismaisen äänen heikkoa vaikerrusta. Harmaan Aineen läpi olisi kulkenut puistatus, ellei hän olisi ollut androidi. Zumo nyrpisti nenäänsä.
”Haissseeko täällä palaneen käry?” hän kysyi.
”Ehkäpä… se johtuu laavasta?” Aine vastasi. Kumpikin tiesi, että laavavirta oli jo kilometrien päässä.

He jatkoivat oikeanpuoleiseen käytävään. Pian vastaan tuli toinen samankaltainen ovi. Aine katsoi Abzumon olan takaa, kun Makuta avasi oven. Hänen näkökenttänsä sumeni hetkeksi oven avauduttua.
”Mikä sssinua vaivaa?” Abzumo kysyi närkästyneesti. ”Olisssiko minun pitänyt jättää ssssinut laivaan?”
”Ei, ei suinkaan”, Aine sanoi värisevällä äänellä. ”Tässä paikassa vain on jotain… jotain, mikä saa selkäpiini karmimaan.”
Abzumo kohautti harteitaan ja jatkoi huoneeseen. Huoneessa oli pöytä, joka päällä seisoa törrötti yksinäinen, palava kynttilä. Aivan kuin joku olisi sytyttänyt sen vastikään. Abzumo katseli huonetta huolestuneena. Oliko heillä sittenkin seuraa synkissä käytävissä? Huoneessa oli kolme muuta ovea sen lisäksi, josta he olivat tulleet. Aine laittoi oven kiinni – varmuuden vuoksi. Zumo oli jälleen kuulevinaan kalahtelevia ääniä, kuin puukeppiä olisi isketty kiveä vasten. Ääni oli hyvin vaimea. Palaneen käry haiskahti voimakkaana. Zumo uskaltautui valaisemaan huonetta hieman lisää sytyttämällä seinillä olevat kaksi soihtua.

Nyt he näkivätkin huoneen kunnolla. Keskellä seinää, joka oli vastapäätä heidän tulosuuntaansa, oli puinen ovi, samanlainen kuin muutkin ovet. Myös toiset kaksi ovea olivat keskellä seinää, samoin ovi, josta he olivat tulleet. Kaksin puolin heidän vastapäistään ovea oli kirjahyllyjä. Pöytä, jolla kynttilä seisoi, oli vasemmanpuoleisen seinän oven vieressä. Toisella puolella kyseistä ovea oli soihtu, jonka Zumo oli sytyttänyt. Sitä vastapäätä oli taulu, jonka yksityiskohtia he eivät erottaneet synkässä valaistuksessa. Pöytää vastapäätä oli toinen soihtu, mutta ne ja kynttilä eivät riittäneet valaisemaan jokaista pimeää soppea.

Zumo vilkaisi, mitä muuta pöydällä oli. Vanha, pölyinen käärö oli kynttilän vieressä, hyvä, ettei syttynyt liekkeihin kynttilän kuumentaessa ympäristöään. Aine otti käärön ja yritti lukea sitä soihdun valossa.
”Tässä… tässä on lista. Siinä luetellaan… joitain… vientituotteita?”
”Pyh”, Zumo sanoi ja heilautti kädellään Ainetta kohti kääntyen maalausta päin. Hän loi valopallon jälleen valaisemaan hieman tarkemmin. Maalaus esitti jonkinlaista synkeää olentoa, jolla oli demoniset siivet – Samanlaiset kuin minulla… ja Makuta Nuilla, Zumo pohti. Olento oli melko massiivinen, punamusta väritykseltään. Sillä oli kasvoillaan rautainen naamio, josta kasvoi myös sarvet, ja naamion silmäaukoista hohti aavemaista punaa. Ei vain kuvassa, vaan Abzumosta näytti, kuin taulussa olisi ollut oikeasti himmeää hehkua. Hahmo taulussa piteli käsissään viikatetta. Taustalla oli musta alue, josta saattoi erottaa heikosti pylväitä. Pylväsrakennelman keskellä seisovaa demonia Abzumo ei tunnistanut nähneensä koskaan aiemmin, vaikka oli vieraillut Athin temppelissä saarella, jossa hän oli vanginnut sen kirotun Matoran Bartaxin. Hän kääntyi pois kuvasta, ja valopallo sammui. Aine oli näkevinään silmien hehkuvan vielä sen jälkeenkin, kun valo oli sammunut.

Abzumo päätti avata seuraavan oven: oven, joka oli demonisen maalauksen vieressä. Hän nosti kätensä kahvalle, antoi sen hitaasti painua alaspäin kahvan naristessa ja veti sitten oven hitaasti auki. Aine pelkäsi katsoa, mitä siellä oli. Huoneeseen ei kuitenkaan nähnyt. Aine luisteli lähemmäs Zumoa, joka loi valopallon sisään huoneeseen. Ensimmäisenä aineen huomio kiinnittyi lattiaan keskellä huonetta. Siinä lojui kasa ruumiita. Suurin osa oli Toia, mutta myös Matoraneja näkyi siellä täällä. Koko huone lainehti tuoreessa veressä.

Aine vilkaisi järkyttyneenä Abzumoa. Tämän kasvot olivat kivenkovat, mutta pieni järkytyksen pilkahdus oli havaittavissa tämän silmissä. Sitten sekin katosi. Abzumo astahti huoneeseen. Aine tyytyi tuijottamaan ruumiskasaa ovensuusta. Valopallo valaisi huoneen, ja Zumo tarkasteli sitä kokonaisuudessa. Huone oli pelkkää kiveä. Yhtäkään puista tukipalkkia ei ollut. Keskellä oli syvennys, joka aiheutti sen, että verta ei ollut huoneen reunamilla. Toain ja Matorain kuolleet katseet olivat tyhjät. Monilla Toista ei ollut panssarinpalastakaan yllään, ja jokaiselta huoneessa olevalta ruumiilta oli riistetty kanohi. Ruumiita oli silvottu pienemmiksi palasiksi, joista suurin osa oli ihonriekaleen tai parin varassa kiinni entisessä omistajassaan. Zumo katseli irvokasta näkyä hetken, kääntyi sitten takaisin ovelle ja astui kynnyksen yli. Aine sulki oven kiireesti. Zumo pudisti päätään ja avasi toisen oven. Huone oli samanlainen, mutta tyhjä. Se oli täysin typötyhjä, vain hämähäkit olivat saaneet valtaa. Kolmas ovi johti uuteen käytävään. Abzumo ja Aine astuivat sisään jännittyneinä.

Käytävä oli pidempi, kuin he olivat odottaneet. Keskellä käytävää valopallon tuomassa valossa he ehtivät huomata pitkin pituuttaan makaavan ruumiin, ennen kuin kompastuivat siihen. Se makasi käytävässä poikittain ja sen yli oli astuttava, jos halusi eteenpäin. Abzumo kyykistyi ruumiin viereen tarkastelemaan, mikä se oli tappanut. Ruumis oli Toan kokoinen ja muotoinen sekä täysin tunnistamaton: se oli palanut melkein kokonaan mustaksi, ja sieltä, mistä se ei ollut musta, se oli punainen ja verinen. Ruumis haisi vahvasti palaneelta.
”Mikä tekee tällaista jälkeä?” Aine pohti puoliääneen.
”Joku, tai jokin, on…” Abzumo aloitti.
”… polttanut sen?” Aine jatkoi.
”Mitä ilmeisssimmin”, Zumo totesi.
”Ja entä ne ruumiit siellä huoneessa…”
”Jos emme puhu niistä”, Abzumo kuiskasi. Aine kuuli hänen sihisevän äänensä viiltävän ilmaa kuin ruoska ja päätti olla mainitsematta ruumiita.
”Jos puhumme ruumiista, minä saatan tulla murhanhimoisssselle tuulelle, yssstävä rakasss.”
”Y-ymmärrän.”
”Ei, et sinä taida. Jatkakaamme eteenpäin.”
He jättivät uhrin lojumaan lattialle.

Käytävän päässä oli uusi ovi. Abzumo avasi sen entistä enemmän varuillaan. Missä vain saattaisi vaania vihollinen, joka oli teurastanut Toat ja Matoranit. Oven takana ei ollut vihollista. Eikä siellä ollut mitään muutakaan. Sen takana oli vain synkkää pimeyttä. Abzumo oli astunut mustuuteen. Valopallon tuottamat valonsäteet katosivat synkkyyteen kuin muste imupaperiin. Paitsi, että tämä imupaperi ei vettynyt täyteen. Abzumo kulki hetken ajan eteenpäin. Hän oli nyt täysin pimeässä keskellä ei mitään. Sitten hän kääntyi ympäri. Aineen kasvot tuijottivat valopallon vieressä oviaukon lähellä. Makuta hiippaili takaisin kätyrinsä luokse ja astui oven toiselle puolelle. Aine ei kuullut pientä huokaisua, joka pääsi Makutan keuhkoista; hänellä oli liian kiire sulkea ovi, joka johti ei minnekään.

”Siellä…” Abzumo kuiskasi. Aine odotti hieman peloissaan.
”Mitä siellä oli?” hän kysyi jännittyneenä.
”Ei… mitään”, Abzumo myönsi. ”Ja sehän tässä karmivaa onkin.”
”Ei… mitään…” Aine sanoi katkonaisesti. Abzumo nyökkäsi. Hän huohotti hetken, ja sai sitten itsehillintänsä takaisin.
”No niin, vätys. Eteenpäin, meillä on töitä.”
”Eh, mitä, tarkalleen?”
”Minä etsin erästä esinettä. Se joko on täällä, tai sitten ei. Ja minulla on vahva epäilys, että sssssse on.” Aine ei kyseenalaistanut. He jatkoivat käytävään. Käytävän toiseen päähän päästyään Aine tajusi jotain: poltettu ruumis oli poissa.