Maan alla levittäytyvä pölyn täyttämä huone oli hämärä ja tunkkainen. Sen seinustoja koristivat mitä moninaisimmat aseet, puiset laatikot ja jokuset ruutitynnyrit. Tämän huoneen keskellä seisoi Ämkoo. Vierellään veljeskunnan johtajalla oli kaksi matoran-apulaista, jotka vuoron perään ojentelivat päällikölleen erinäisiä asioita.
Ämkoo puki parasta aikaa päällensä harmaasta nahasta valmistettua edestä avonaista lannepanssaria. Pitkä vaatekappale ylsi hieman adminin polvien alapuolelle, ja materiaalin kestävyyden johdosta se suojaisi miekkasankarin jalkoja varsin tehokkaasti erilaisilta iskuilta. Nahkavaatteen eteen oli ommeltu tummanvihreä kevyin kirjailuin koristeltu liinavaate, joka peitti panssarin avonaisen etuosan.
”Jos ne pirut valloittavat tätä saarta, on vain ajan kysymys milloin niiden lennosto hyökkää Klaaniin”, Ämkoo pohti pukeutuessaan. Samalla hän kiskoi ylleen toisen matoranin tarjoaman verenpunaisen hihattoman tunikan. Vaatteen väri toistui adminin hehkuvassa energiakourassa, ja yhdistelmä oli arvatenkin tarkoituksellinen.
”Vaikkemme ole vielä täysin paljastuneet viholliselle, meidän on päästävä pois täältä mahdollisimman pian”, jatkoi Ämkoo miettimistään. ”Torakat löytävät piilotukikohtamme ennen pitkää, emmekä kykene taistelemaan pitkään niitä kirottuja vastaan ilman yllätyksen suomaa etua…”
Ämkoon hohkaava energiakäsi syttyi täyteen loistoonsa tämän poimiessa vasemmalla puolellaan seisovan matoranin käsistä paksusta tummanharmaasta kankaasta tehdyn viitan. Viitta oli paljolti raskaampi kuin Ämkoon yleensä käyttämät, eikä se sisältänyt huppua. Viitan kaulus oli valmistettu mustasta ja karheasta turkiksesta, ja vaatekappale ylsi miltei kantajansa nilkkoihin asti adminin puettua sen ylleen.
”Voimme kääntää tämän tilanteen eduksemme ainoastaan tekemällä itse ensimmäisen siirron.”
Matoranit auttoivat johtajansa ylle tämän vasemman olkapään peittävän ruskean olkasuojan. Joskus kokonaiseen nahkahaarniskaan kuulunut kappale kiinnittyi Ämkoon kehoon paksulla nahkahihnalla, joka jatkui Ämkoon rintakehän yli. Hetken kuluttua viittamiehen rintaa koristivat useat erilaiset nahkaremmit, jotka yhdessä muodostivat epätavallisen, joskin kevyen, panssarin.
Lopuksi Ämkoo kiinnitti vielä yhden remmin vyötäisilleen miekkansa huotraa varten. Pian Alku roikkuikin omistajansa kehon vasemmalla puolella, miekan kahvan päätä koristavan punaisen jalokiven loistaessa kirkkaana pimeässä huoneessa. Näytti miltei siltä kuin Ämkoon sielussa kytevä taistelutahto olisi herättämässä miekan henkiin.
Veljeskunnan johtaja nyökkäsi kahdelle alamaiselleen ja matoranit poistuivat. Ämkoo jäi hetkeksi seisomaan huoneen pimeyteen, korjasi hieman viittansa asentoa ja lähti sitten itsekin.
[spoil]Vinkki: käytä kuulokkeita (musiikkiin saa paremman laadun kuuntelemalla YouTubessa) ja lue tämä viesti pimeässä. Ihan vain tunnelman vuoksi.[/spoil]
Saari, pimeä käytävä maan alla
Abzumo ja Harmaa Aine kävelivät pitkin kivistä, pimeää käytävää ainoana valonaan pieni salamapallo, joka leijui välillä heidän taakseen ja taas eteen pysyen koko ajan heidän vauhdissaan. Käytävissä oli nyt puisia tukipilareita, jotka mitä ilmeisimmin pitivät pystyssä koko rakennelmaa. He eivät olleet täysin perillä siitä, mihin olivat tulleet, sillä he olivat ohittaneet jo ainakin kolme risteystä. Yhtäkään soihtua ei ollut sytytetty, mikä oli tietysti odotettavissa, koska ketään ei tuntunut olevan paikalla. Silti Abzumo oli näkevinään ylimääräisiä varjoja valopallon kajossa, mutta ne saattoivat aiheutua valaistuksen suunnasta ja valonlähteen pallomaisuudesta.
He kävelivät jälleen uusiin portaisiin, jotka tällä kertaa veivät alaspäin. Portaat olivat risteyksen eteenpäin vievä haara. Sekä vasemmalle että oikealle johti portaaton käytävä. ”Jatkammeko yhä eteenpäin?” Zumo kysyi tylsistyneenä. Aine taas ei ollut yhtään tylsistynyt. Pimeydessä oli jotain outoa, jotain luonnotonta. Ja heidän takaansa kuului epäilyttävää rapinaa. ”Jatketaan vain”, Aine sanoi. ”Kuuletteko te muuten jotakin?” ”Minä en kuule mitään. Ehkä sinä kuulet ääniä päässäsi, rakas Aine?” Aine ei vakuuttunut.
He jatkoivat portaissa – mikä oli luonnollisesti vaikeampi maasto kulkea rullaluistimilla. Valopallon himmeä valo ei paljastanut, että portailla retkotti jotain, ja Zumo kompastui siihen. Hän lensi portaat alas ja iski päänsä lattiaan. Voihkaisten hän nousi ylös ja katsoi, mihin oli kompastunut. Aine ei ollut liikahtanut paikaltaan, johon oli jäänyt Zumon kompastuessa. Hän katsoi ruumista, joka makasi portailla pää portaiden alapäätä kohti. Zumokin oli yllättynyt tapauksesta. Ruumis kuului Matoranille. Se oli Po-Matoranin, ja sen päällä oli runsaasti kuivunutta verta. Murtuneet naamionpalat lattialla ja tyhjät silmäkuopat näyttivät Aineen mielestä kammottavilta. Veri kieli siitä, ettei ruumis voinut olla kovin vanha.
”Mmmmmistä tuo tuli?” Aine sanoi ja yritti peittää järkytystä äänessään. Abzumo hiveli leukaansa kiinnostuneena. ”Ruumissss kertoo, että täällä on joku – tai jokin, tai ainakin on ollut.” ”Niinpä tuo tai-taitaa tehdä…” ”Jatkakaamme eteenpäin.” He jatkoivat portaiden jälkeiseen käytävään jättäen ruumiin taakseen. Pian vastaan tuli puinen ovi, jonka kahvaan Abzumo tarttuikin hetimiten. Aine kuuli karmivan narahduksen, kun ovi avautui. Pimeä huone valaistui pallon mentyä sisään, sillä se oli pieni komero, joka riitti vangitsemaan kaiken valon. Abzumo katsahti seinälle, jossa oli kiinnitettynä soihtu, ja sytytti sen. Valopallon hän kadotti, astui sitten sisään Aine vanavedessään ja sulki oven takanaan. Hän katseli ympärilleen ehkäpä kahdenkymmenenviiden neliömetrin alaisessa huoneessa. Joka seinää verhosi hyllyrivi, ja hyllyt olivat täynnä tavaraa, joihin ei ollut pölykerroksien paksuudesta päätellen koskettu vuosikausiin. Keskellä huonetta oli pieni kirjoituspöytä. Sen päällä ei ollut muuta kuin pölyä ja mustepullo, joka oli tahmautunut kiinni pöytään hämähäkinseittien ja rihmojen verhottua sen.
Harmaa Aine tutkiskeli vasemmanpuoleista hyllyä ovelta katsottuna Zumon katsellessa oikeanpuoleista. Vasen hyllykkö sisälsi monenlaisia esineitä patsaista hopeaisiin astioihin ja pieniin lippaisiin, jotka sisälsivät koruja. Hyllyn takimmaisista syövereistä Aine löysi myös rahaa muutaman rattaan verran. Abzumon puolella hyllyllä oli kirjoja ja paperikääröjä. Hänen mielenkiintonsa herätti jakoavaimella lävistetty opus, joka oli paiskattu muiden kirjojen taakse. Hän katseli hetken kirjoja kiinnostusta tuntematta, kunnes löysi käärön, jossa luki: ”Atheonille uhraaminen”. Silloin hänen mielenkiintonsa heräsi. ”Mitä siinä on?” Aine kysyi. Zumo heilautti käsiään vähäpätöisyyttä ilmaisten, mutta alkoi lukea tekstiä.
Atheon on jumalistamme armottomin ja anteeksiantamattomin. Hän vartioi tuonpuoleista ja rankaisee niitä, jotka hänelle uhrataan Athin nimeen. Tässä käärössä on ohjeita uhrilahjan toimittamiseen, jotta Athin pyhyys säilyisi ja Teksti loppui. Siitä puuttui osa. Abzumo kohotti kulmaansa huomatessaan, että joku oli selvästi polttanut kääröä. Hän selasi kääröä eteenpäin. ri on myös syytä sitoa alttariin prototeräsketjuilla. Viimeisessä vaiheessa katuminen on mahdotonta, sillä Atheon on jo läsnä. Hän ottaa suoraan vastaan uhrin auki sivalletun kurkun kautta ulos tulevan sielun. Viilto on tehtävä oikeanlaisella uhriveitsellä, jolle on pyhä isä antanut siunauksensa. Myös sapeli kelpaa, jos tarkoituksena on iskeä pää irti heti.
Abzumo heitti käärön menemään. Millaista roskaa. Sieluja ja pyhyyttä. Harmaa Aine oli saanut tutkittua myös ovea vastapäätä olevan kaapin. Se oli sisältänyt louhimistyökaluja, joilla olisi voinut jatkaa tunneleita. Aine oli kuulevinaan vinkaisun laskiessaan kuokan takaisin hyllylle. Hän vilkaisi sen suuntaan, mutta ei nähnyt mitään. Abzumo katseli häntä kuin hän olisi ollut hullu. Ehkä minä hieman olenkin, Aine mietti. He avasivat huoneen oven ja poistuivat. Zumo sytytti pallosalamansa jälleen. He nousivat kiviset portaat takaisin ylös ja katselivat jälleen risteytyvää käytävää. Jostain kuului naismaisen äänen heikkoa vaikerrusta. Harmaan Aineen läpi olisi kulkenut puistatus, ellei hän olisi ollut androidi. Zumo nyrpisti nenäänsä. ”Haissseeko täällä palaneen käry?” hän kysyi. ”Ehkäpä… se johtuu laavasta?” Aine vastasi. Kumpikin tiesi, että laavavirta oli jo kilometrien päässä.
He jatkoivat oikeanpuoleiseen käytävään. Pian vastaan tuli toinen samankaltainen ovi. Aine katsoi Abzumon olan takaa, kun Makuta avasi oven. Hänen näkökenttänsä sumeni hetkeksi oven avauduttua. ”Mikä sssinua vaivaa?” Abzumo kysyi närkästyneesti. ”Olisssiko minun pitänyt jättää ssssinut laivaan?” ”Ei, ei suinkaan”, Aine sanoi värisevällä äänellä. ”Tässä paikassa vain on jotain… jotain, mikä saa selkäpiini karmimaan.” Abzumo kohautti harteitaan ja jatkoi huoneeseen. Huoneessa oli pöytä, joka päällä seisoa törrötti yksinäinen, palava kynttilä. Aivan kuin joku olisi sytyttänyt sen vastikään. Abzumo katseli huonetta huolestuneena. Oliko heillä sittenkin seuraa synkissä käytävissä? Huoneessa oli kolme muuta ovea sen lisäksi, josta he olivat tulleet. Aine laittoi oven kiinni – varmuuden vuoksi. Zumo oli jälleen kuulevinaan kalahtelevia ääniä, kuin puukeppiä olisi isketty kiveä vasten. Ääni oli hyvin vaimea. Palaneen käry haiskahti voimakkaana. Zumo uskaltautui valaisemaan huonetta hieman lisää sytyttämällä seinillä olevat kaksi soihtua.
Nyt he näkivätkin huoneen kunnolla. Keskellä seinää, joka oli vastapäätä heidän tulosuuntaansa, oli puinen ovi, samanlainen kuin muutkin ovet. Myös toiset kaksi ovea olivat keskellä seinää, samoin ovi, josta he olivat tulleet. Kaksin puolin heidän vastapäistään ovea oli kirjahyllyjä. Pöytä, jolla kynttilä seisoi, oli vasemmanpuoleisen seinän oven vieressä. Toisella puolella kyseistä ovea oli soihtu, jonka Zumo oli sytyttänyt. Sitä vastapäätä oli taulu, jonka yksityiskohtia he eivät erottaneet synkässä valaistuksessa. Pöytää vastapäätä oli toinen soihtu, mutta ne ja kynttilä eivät riittäneet valaisemaan jokaista pimeää soppea.
Zumo vilkaisi, mitä muuta pöydällä oli. Vanha, pölyinen käärö oli kynttilän vieressä, hyvä, ettei syttynyt liekkeihin kynttilän kuumentaessa ympäristöään. Aine otti käärön ja yritti lukea sitä soihdun valossa. ”Tässä… tässä on lista. Siinä luetellaan… joitain… vientituotteita?” ”Pyh”, Zumo sanoi ja heilautti kädellään Ainetta kohti kääntyen maalausta päin. Hän loi valopallon jälleen valaisemaan hieman tarkemmin. Maalaus esitti jonkinlaista synkeää olentoa, jolla oli demoniset siivet – Samanlaiset kuin minulla… ja Makuta Nuilla, Zumo pohti. Olento oli melko massiivinen, punamusta väritykseltään. Sillä oli kasvoillaan rautainen naamio, josta kasvoi myös sarvet, ja naamion silmäaukoista hohti aavemaista punaa. Ei vain kuvassa, vaan Abzumosta näytti, kuin taulussa olisi ollut oikeasti himmeää hehkua. Hahmo taulussa piteli käsissään viikatetta. Taustalla oli musta alue, josta saattoi erottaa heikosti pylväitä. Pylväsrakennelman keskellä seisovaa demonia Abzumo ei tunnistanut nähneensä koskaan aiemmin, vaikka oli vieraillut Athin temppelissä saarella, jossa hän oli vanginnut sen kirotun Matoran Bartaxin. Hän kääntyi pois kuvasta, ja valopallo sammui. Aine oli näkevinään silmien hehkuvan vielä sen jälkeenkin, kun valo oli sammunut.
Abzumo päätti avata seuraavan oven: oven, joka oli demonisen maalauksen vieressä. Hän nosti kätensä kahvalle, antoi sen hitaasti painua alaspäin kahvan naristessa ja veti sitten oven hitaasti auki. Aine pelkäsi katsoa, mitä siellä oli. Huoneeseen ei kuitenkaan nähnyt. Aine luisteli lähemmäs Zumoa, joka loi valopallon sisään huoneeseen. Ensimmäisenä aineen huomio kiinnittyi lattiaan keskellä huonetta. Siinä lojui kasa ruumiita. Suurin osa oli Toia, mutta myös Matoraneja näkyi siellä täällä. Koko huone lainehti tuoreessa veressä.
Aine vilkaisi järkyttyneenä Abzumoa. Tämän kasvot olivat kivenkovat, mutta pieni järkytyksen pilkahdus oli havaittavissa tämän silmissä. Sitten sekin katosi. Abzumo astahti huoneeseen. Aine tyytyi tuijottamaan ruumiskasaa ovensuusta. Valopallo valaisi huoneen, ja Zumo tarkasteli sitä kokonaisuudessa. Huone oli pelkkää kiveä. Yhtäkään puista tukipalkkia ei ollut. Keskellä oli syvennys, joka aiheutti sen, että verta ei ollut huoneen reunamilla. Toain ja Matorain kuolleet katseet olivat tyhjät. Monilla Toista ei ollut panssarinpalastakaan yllään, ja jokaiselta huoneessa olevalta ruumiilta oli riistetty kanohi. Ruumiita oli silvottu pienemmiksi palasiksi, joista suurin osa oli ihonriekaleen tai parin varassa kiinni entisessä omistajassaan. Zumo katseli irvokasta näkyä hetken, kääntyi sitten takaisin ovelle ja astui kynnyksen yli. Aine sulki oven kiireesti. Zumo pudisti päätään ja avasi toisen oven. Huone oli samanlainen, mutta tyhjä. Se oli täysin typötyhjä, vain hämähäkit olivat saaneet valtaa. Kolmas ovi johti uuteen käytävään. Abzumo ja Aine astuivat sisään jännittyneinä.
Käytävä oli pidempi, kuin he olivat odottaneet. Keskellä käytävää valopallon tuomassa valossa he ehtivät huomata pitkin pituuttaan makaavan ruumiin, ennen kuin kompastuivat siihen. Se makasi käytävässä poikittain ja sen yli oli astuttava, jos halusi eteenpäin. Abzumo kyykistyi ruumiin viereen tarkastelemaan, mikä se oli tappanut. Ruumis oli Toan kokoinen ja muotoinen sekä täysin tunnistamaton: se oli palanut melkein kokonaan mustaksi, ja sieltä, mistä se ei ollut musta, se oli punainen ja verinen. Ruumis haisi vahvasti palaneelta. ”Mikä tekee tällaista jälkeä?” Aine pohti puoliääneen. ”Joku, tai jokin, on…” Abzumo aloitti. ”… polttanut sen?” Aine jatkoi. ”Mitä ilmeisssimmin”, Zumo totesi. ”Ja entä ne ruumiit siellä huoneessa…” ”Jos emme puhu niistä”, Abzumo kuiskasi. Aine kuuli hänen sihisevän äänensä viiltävän ilmaa kuin ruoska ja päätti olla mainitsematta ruumiita. ”Jos puhumme ruumiista, minä saatan tulla murhanhimoisssselle tuulelle, yssstävä rakasss.” ”Y-ymmärrän.” ”Ei, et sinä taida. Jatkakaamme eteenpäin.” He jättivät uhrin lojumaan lattialle.
Käytävän päässä oli uusi ovi. Abzumo avasi sen entistä enemmän varuillaan. Missä vain saattaisi vaania vihollinen, joka oli teurastanut Toat ja Matoranit. Oven takana ei ollut vihollista. Eikä siellä ollut mitään muutakaan. Sen takana oli vain synkkää pimeyttä. Abzumo oli astunut mustuuteen. Valopallon tuottamat valonsäteet katosivat synkkyyteen kuin muste imupaperiin. Paitsi, että tämä imupaperi ei vettynyt täyteen. Abzumo kulki hetken ajan eteenpäin. Hän oli nyt täysin pimeässä keskellä ei mitään. Sitten hän kääntyi ympäri. Aineen kasvot tuijottivat valopallon vieressä oviaukon lähellä. Makuta hiippaili takaisin kätyrinsä luokse ja astui oven toiselle puolelle. Aine ei kuullut pientä huokaisua, joka pääsi Makutan keuhkoista; hänellä oli liian kiire sulkea ovi, joka johti ei minnekään.
”Siellä…” Abzumo kuiskasi. Aine odotti hieman peloissaan. ”Mitä siellä oli?” hän kysyi jännittyneenä. ”Ei… mitään”, Abzumo myönsi. ”Ja sehän tässä karmivaa onkin.” ”Ei… mitään…” Aine sanoi katkonaisesti. Abzumo nyökkäsi. Hän huohotti hetken, ja sai sitten itsehillintänsä takaisin. ”No niin, vätys. Eteenpäin, meillä on töitä.” ”Eh, mitä, tarkalleen?” ”Minä etsin erästä esinettä. Se joko on täällä, tai sitten ei. Ja minulla on vahva epäilys, että sssssse on.” Aine ei kyseenalaistanut. He jatkoivat käytävään. Käytävän toiseen päähän päästyään Aine tajusi jotain: poltettu ruumis oli poissa.
Vanhukset Welsix ja Olthal tallustivat poispäin kokoontumispisteeltä. Palaveri oli ollut lähinnä kertaava tilannekatsaus, mutta ilmeisesti pian aloitettaisiin hyökkäys Klaanin linnakkeeseen. Kuitenkin kaksi veteraani-Zyglakia kommetoivat hieman paheksuvaan sävyyn operaation johtajia.
Pian he pääsivätkin erääseen yleisimmistä puheenaiheistaan, eli ”nuoren johtajan vaisuun puolisoon”, Alinneliin. Kahden vanhuksen harmiksi tämä ”vaisu” Zyglak sattui olemaan kuulomatkan päässä, eikä edes oikeastaan ollut niinkän vaisu kuin lyhytpinnainen ja tuliluontoinen.
Ja Welsix ja Olthal, ”vanhat jäärät”, saivatkin kuulla kunniansa.
Hetken kuluttua, kun Alinnel oli jo lopettanut ”kurinpalautuksensa”, Vasell-niminen naaras-Zyglak liittyi hänen seuraansa. Alinnel kihisi vieläkin, mutta Vasell tunsi Alinnelin vuosien takaa, ja tiesi tämän paitsi suuttuvan, myös leppyvän nopeasti.
Vasell hymyili ystävälleen. ”Oli jo aikakin, että joku pistää nuo vanhukset hiljaisiksi. Edes viideksi minuutiksi.” ”Kiitosta, inhottaa moinen tyhjänpäiväinen jauhanta.” ”Mutta muista kuitenkin, että pitää ’senioreillakin’ olla hupinsa.” Alinnel virnisti Vasellille. Hän tiesi, että jos äärimmäisen kurinalaiselta Vasellilta irotsi hymy ja ystävällisiä sanoja, ne todella tarkoittivat jotain.
Nui-Koro, ”Tämähän näyttää vähän majatalolta, vai mitä tyypit?”
Kaikki kolme klaanilaista näyttivät hieman eksyneiltä suurehkossa aulassa. Jokin sen paikan sisustuksessa vain hieman karmi poppoota. Mitä luultavimmin olkikaton palkeista roikkuvat rumat lamput, jotka muistuttivat/olivat silakkarahinpuolikkaita puettuna mekkoon tai seinälle ripustettu villisian irvistävä ja yksisilmäinen pärstä aiheuttivat oudot tuntemukset ja sisustussilmän puistatukset.
Kuitenkin nurkassa seisovan pienen punaisen pöydän äärelle oli kerääntynyt joukko Matoralaisia keskustelemaan niitä näitä, ja takkatulen räiskyessä tunnelma oli hieman kuin kotoisassa Klaanin kahviossa.
Sosiaalisesti lahjakkaana (hänen sanansa)/hieman tungettelevana (Kepen sanat) tapauksena Snowman meni tiskin luo hoitamaan yösijan varaamisen. Hän katseli lämpimästi hymyillen tiskiä, johon sai vedettyä pieniä raiteita pitkin toisen ”kerroksen” pidemmille asiakkaille. Tätä ominaisuutta hyödynnettiin, ja kultasininen, suurta Rauta kasvoillaan kantava Matoralainen hyppäsi vielä korokkeen päälle. Nyt asiakas ja työntekijä saattoivat katsella toisiaan kasvotusten tiskin eri puolilta ilman kyseistä universumia kiusaavaa pituusongelmaa. ”Hei vaan. Tahtoisin varata yösijan yhdeksi yöksi. Kolmelle, kiitos.” ”Asia selvä. Tahdotteko myös mannermaisen kuuluisan ja maistuvan aamiaisemme vain kolmen rattaan lisähintaan per naamio?” Matoralainen vastasi äänensävyyn, joka ei saanut mannermaisen kuuluisaa ja maistuvaa aamiaista kuulostamaan niin houkuttelevalta kuin se ehkä yritti. ”Ai että tahdommeko” Snowie hihkaisi kuitenkin innoissaan. ”No tahdotteko?” ”…eh. Joo?”
Taaempana Kepe pyöräytti silmiään.
Hetken kuluttua kolmikko kapusi hieman epäluuloisen näköinen Make etunenässään puisia rappuja ylös, etsien huonetta numero 27. Tai 21, kukaan ei oikein ollut varma siitä, mitä avaimenperässä luki. Ainakaan täkäläisten Matoralaisten kaiverruspuukot eivät olleet turhan teräviä.
Hetken kulutta kolmikko petasi vuoteitaan huoneessa 25.
Peittojen välistä he vielä toivottelivat toisilleen hyviä öitä. ”Kauniita unia, kaverit.” ”Juu, nukkukaa makoisasti. Huomenna on paljon vanhoja kirjoituksia tutkittavana.” ”Hih hei.” ”…” ”…” ”Öitä.” ”Öitä.” ”Öitä.”
[spoil]Manu silpoi viime Nynrah-viestinsä lopun ristiriitaisuuksien takia. Ette ole lukeneet sitä ettekä muista siitä mitään.
Tämän alussa on uusi versio.[/spoil]
Nynrah, raunioituneen Takomon edusta
Valtavan räjähdyksen paineaalto heitti Keetongun ja Matoranit selälleen. He olivat katselleet Zorakin rautarobotti-imperiumin tuhoa kaikessa rauhassa kahden betonilohkareen välistä. Kaiken tehtaissa koetun ahdistuksen jälkeen oli hauskaa nähdä sen tornien ja sulattamoiden luhistuvan punaista auringonlaskua vasten. He eivät olleet kuitenkaan odottaneet veden ja virran lisäksi pommeja.
”Ternok, mikä oli se musta möykky, joka sinulla oli kun hyökkäsitte pannuhuoneeseen”, Tongu kysyi selvittyään tällistä. ”Taisi olla merimiina, pomo”, Ternok vastasi. ”Ja minne sinä jätit sen?” ”Taisi jäädä pannuhuoneeseen. Piti paeta veli Feterraan, tiedäthän.” ”Eikö olisi parAAAGPXLFT.”
Tongu, G on loukkaantunut. Joku räjähti. Olemme takomon puoleisella rannalla lähellä jokea, joka näemmä palasi. Feterrat pakenivat tulvaa. Tarvitsemme apua.
Aaargh. Joo. Tulen. Tiedätkö, nuo mieliyllätykset tuntuvat siltä, kun joku ampuisi Kalmahin Uruilla pääni sisällä.
Ah, olen pahoillani.
”Eversti on pulassa, pojat”, Tongu sanoi, nousi ja otti Matoranit harteilleen, ”Ja nyt hän on minulle taas yhden pelastamisen velkaa”. Keltainen jättiläinen otti paikalle lentäneen rautapalkin ja käyttäen sitä vipuvartena hän vieritti kaksi suurta lohkaretta Takomoon vievään lisäuomaan sillaksi. Hän hyppi niitä pitkin toiselle puolelle ja lähti joentörmää pitkin kohti viidakkoa. Väsymyksestä huolimatta hän otti pitkiä harppauksia ja näkikin pian Manfredin tähyilevän taivasta puusta käsin. Makuta laskeutui alas ja opasti Tongun puuta vasten lepäävän Adminin luo. Manu kertoi pilapuhelu-välikohtauksesta ja Rahkshi-partiosta.
”Ai jai”, Tongu sanoi ja tutki Guardianin sidottua kylkeä, ”Mutta kyllä minä sanoisin tätä positiiviseksi kehitykseksi. Zorakin imperiumi taitaa olla lopussa eikä meitä ammuta.” ”Sinun kyljessäsi ei olekaan arkistomyyrän mentävää aukkoa”, G vastasi vaivoin. ”No mutta, kai te olette kuulleet ”keltaisten jättiläisten” parannuskyvyistä?” Tongu kysyi ja työnsi kouransa yhteen kylkipanssarinsa halkeamaan. Ku hän veti sen takaisin, käsi oli yltä päältä kellertävässä rasvassa. Tongu siveli sitä Guardianin kyljessä olevaan haavaan. Lääke kirveli ensin, mutta mikroskoopilla olisi voinut havaita arpeutumisen jo alkaneen. Hoidettuaan haavaa kykynsä mukaan Keetongu pisti siteen takaisin paikoilleen, pyyhki kätensä aluskasvillisuuteen ja nosti Gurvanan olkapäälleen. Matoranit kävelivät heidän vierellään.
”Meidän lienee parasta pysyä piilossa”, Manu sanoi kun he kävelivät kohti järveä, missä Takomo oli joskus sijainnut, ”Rahkshien takia ja muutenkin. Epäilen, josko Feterroja voidaan hukuttaa. Onko meillä sopivaa lentopeliä?”
”Eipä ole ei”, Keetongu vastasi synkeästi, ”Noissa joen toisella puolella olevissa varastoissa on tilaamani aluksen runko. Se on kuulemma loistavaa tekoa, mutta siinä ei ole moottoreita, navigointilaitteistoa tai muuta elintärkeää. Mutta sen on puinen, ja ajattelimme, että voimme laskea koskea merelle asti ja soutaa Kirikori toisen raadolle. Sieltä saamme tarvittavat lentotarvikkeet. Meidän tuskin kannattaa ryhtyä patikoimaan ilman päämäärää.”
”Vai niin. Onko missään siltaa tai vastaavaa? Virta on kova, eikä ainakaan Geverstistä ole uimariksi”, Manu kysyi ja katseli läheneviä varastorakennuksia metsän suojasta.
”Minä taisin ikään kuin rikkoa ne”, Tongu vastasi. Joesta oli tullut vihollinen.
Nidhiki vilkuili sivuilleen, katsoi eteensä ja ylöspäin. Mihin hän katsoikin, Nazorakeja ilmaantui esiin. Hänen mieleensä hiipi ajatus, ettei tästä selvitä taistelematta. Mutta miksi ihmeessä Nazorakit haluaisivat iskeä sinappialuksen kimppuun? Mitä oli tapahtunut Nidhikin poissaollessa? Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan, ja pamautti lähenevän Nazorakin kuoliaaksi haulikollaan.
Turaga onnistui keppinsä avulla läpäisemään tien ruumanluukulle. Omasta mielestään hän oli yhtä ketterä kuin Toanakin. Harmobod könysi esiin ruumasta kahden muun miehistön jäsenen kanssa. Harmobod ja kaksi matorania hyökkäsivät Nazorakien kimppuun huutaen raivokkaasti. ”Ei noista mitään hyötyä ole”, Nidhiki mutisi, ”täytynee taas kerran mennä itse.” Hän ampui muutamaa Nazorakia haulikollaan, ja iski lähelle päässeitä kepillään. Toinen miehistön jäsen makasi maassa loukkaantuneena, toista raateli kolme Nazorakia yhtä aikaa. Harmobod oli taistellut tiensä laivan kokkaan. Samassa laivan keskeltä pamahti Zamor-ammus, ja Nidhiki käännähti katsomaan paapuurin puolelle, mihin oli seilannut suuri sota-alus. Vanha papparainen näki myös pitkän, sinivalkoisen Toan suuri katana kädessään. ”Toivottavasti tuo hönelö osaa auttaa”, Nidhiki huudahti Harmobodille sysätessään erään Nazorakin kauemmas kepillään.
Samassa jysähti taas. Uusia Zamor-ammussarjoja ammuttiin jatkuvasti Nazorakeja päin. Ei kauaa kestänyt, kun laivat olivat vieri vieren, ja Toa hyppäsi laivaan ja sivalsi samalla katanallaan Nazorakia. Toa iski tiensä Turagan luokse. ”Mitä teillä on kyydissä?” Toa kysyi. ”Kuka saamari sinä olet?” ”Olen Toa. Toa Hai.” ”Mitä täällä on tapahtunut poissaollessani?” ”Ääh, liian pitkä tarina selittää… tämä taitaa kuitenkin olla kauppasaarto.” ”Olemme kuitenkin pian Klaanissa, yritetään karistaa nuo ötökät pois kimpustamme.” ”Teidän on parasta tulla laivaamme, Turaga”, Hai sanoi. Nazorakeja ei ollut enää paljoa jäljellä, mutta ilmeisesti hänen mielessään kynti pelko lisäjoukoista. ”Ja en helkkuri tule! Mitä teidänkaltaistenne päässä liikkuu, kun tässä laivassa – TÄSSÄ LAIVASSA on kyydissä elintärkeää ravintoainetta!” Turaga hermostui. ”Mene alukseesi ja pistä hinaukseen. Eivät nuo torakat saarelle tule.”
Heidän saapuessaan rantaan, Nazorakit olivat häipyneet raivoavan Turagan laivalta. Sekä Nidhiki että Hai astuivat pois aluksistaan, mutta miehistöt jäivät laivoihin köyttämään tajuttomia Nazorakeja, joita oli muutama. Kahden tusinan Nazorakin hyökkäyksestä oli selvitty, liekö sitten onnella vai Hain nopealla saapumisella apuun. ”Saanko kysyä, mitä tuossa laivassa on niin elintärkeää?” Hai kysyi väsyneenä. ”TURKANEN-sinappia. Ei tässä maailmassa muuta elintärkeää olekaan”, Nidhiki sanoi hymyssä suin. ”Saat tietysti korvaukseksi pari kymmentä purkkia tästä avustasi.” Turaga Nidhiki lähti kulkemaan kohti Klaanin linnaketta väsynein jaloin, mutta onnellisena siitä, että sinappi oli saatu pelastettua.
Ahtaalla ja mullankatkuisella käytävällä parveilevat vihreät matoranit tekivät oitis tietä huomatessaan käytävää pitkin astelevan tumman hahmon. Johtaja Ämkoo oli viimein saapunut paikalle, ja vakavoitunut admin harppoi kiireesti kohti maanalaisen piilotukikohdan kokoushuonetta. Otlek ja Enki olivat jääneet adminin jälkeen, toinen hoitamaan Ämkoon ratsua ja toinen kätkemään juuri käytettyä tukikohdan salaista sisäänkäyntiä.
Kokoushuoneen ovi pamahti auki Ämkoon kiirehtiessä sisään. Hatarin lautaseinin varustetussa kynttilöiden valaisemassa huoneessa jo hetken odottaneet kolme matorania nousivat arvokkaasti seisomaan Ämkoon nähdessään, kumarsivat kevyesti ja istahtivat sitten takaisin alas. Niin teki myös Ämkoo. Sitten miekkamies uppoutui tutkimaan tämän ja kolmen matoranin välissä sijaitsevan pöydän päälle levitettyä karttaa ja siihen tehtyjä merkintöjä.
”Niitä tuntuu olevan paljon”, Ämkoo murahti ja kurtisti kulmiaan. ”Näkyvät valloittavan saarta järjestelmällisesti rannalta käsin. Ovat lähettäneet tiedustelijoita joka suuntaan”, selvitti keskimmäinen, Johtajana tunnettu matoran. Mustan kehon omaava vihreää naamiota kantava veljeskuntalainen kuulosti vierellään istuvien palvelijoidensa mielestä pahoittelevalta. ”Oletteko jo ilmoittaneet tästä Klaanille?” Ämkoo kysyi ja katsoi Johtajaa suoraan silmiin. ”Emme”, matoran vastasi. ”Ajattelin, että tahdot tehdä sen itse.” ”Oletan, että olette kuitenkin tehneet valmistelut.” ”Luonnollisesti”, Johtaja sanoi ja viittoi kädellä toisen apurinsa suuntaan.
Johtajan vasemmalla puolella istuva Kaukau-kasvoinen turkoosi matoran oli koko tämän ajan pidellyt sylissään tiheäreikäistä mustaa häkkiä. Nyt matoran nosti häkin pöydälle, avasi sen ja nosti pöydälle häkin sisällä levänneen nyt äänekkäästi sirkuttavan olion.
”Kiitäjälintu”, Ämkoo sanoi ääneen katsellessaan eteensä nostettua olentoa. ”Fiksu valinta.”
Pöydällä eestaas hyppelehtivä harmaa lintu oli muodoltaan kuin pieni ohjus. Siipiä sillä oli yhteensä kuusi, ja sen peräsintä koristi pieni äänenvaimentimella varustettu suihkumoottori. Rahin virtaviivainen vartalo päättyi verrattain pienikokoiseen päähän, jota koristivat tiukalla hihnalla kiinnitetyt lentäjänlasit. Linnun matala joskin leveä nokka avautui ja sulkeutui tasaisesti sen haukkoessa innostuneen näköisenä henkeä.
Johtajan oikealla puolella istuva mustaa Kakama-naamiota kantava keholtaan vaaleanvihreä matoran tarjosi Ämkoolle pienikokoisen nauhurin. Ämkoo nyökkäsi matoranille, otti nauhurin vastaan ja painoi sen reunaan sijoitettua pientä nappia. Sitten hän alkoi sanella.
– – –
Eipä aikaakaan kun viestillä varustettu kiitäjälintu lähetettiin matkaan tukikohdan edustalta. Ämkoo katseli mietteliäästi yli kolmensadan kilometrin tuntinopeudella taivaalle katoavan viestilinnun perään, kääntyi sitten takaisin kohti maan alle vievää käytävää ja lähti auttamaan valmisteluissa.