Oli aurinkoinen syysaamu. Talojen savupiipuista nouseva savu ja vesihöyry näkyivät auringon paistetta vasten. Yöllä ruohikkoon jäätynyt kuura suli aamuaurinkojen yhteissäteiden voimasta.
Renkaat kolisivat ja ritisivät kivettyä tienpintaa vasten, kun voimakkaat ja kynnelliset käsiparit lykkivät niitä.
Oli vielä varhainen aamu, jolloin korttelin asukkaat olivat joko lähteneet töihin tai nukkuivat vielä. Tie oli kuitenkin tyhjä, kun parivaljakko käveli sitä pitkin. Lopulta he pysähtyivät, kun havaitsivat etsimänsä katuosoitteen.
Kaksikko katsoi pientä mökkiä, sekä sen vieressä kohoavaa lasista kasvihuonetta, jonka katolle oli vedetty pressu.
”Onkohan tämä varmasti oikea talo?”
”Kuinka monella aiemmalla tontilla on ollut kukkakauppa. Tämä se on. Mene koputtamaan.”
Figa hääri hellan ääressä keitellen aamupuuroa. 273 istui ruokapöydässä ja kiillotteli rätillä Alinollaa. Hän oli laittautunut jo valmiiksi. Hänellä oli hänen valepukunsa, takki ja hame päällään. Hattu sekä kiillotettu Volitak odottivat pöydällä.
Kaksikon aamutoimet keskeytyivät, kun oveen koputettiin.
Valkoinen nazorak katsoi ensin valppaana ovea, sitten Figaa.
”Eihän sinulla ollut sovittuna muita takaamisia täksi aamuksi?”
”Eipä muistaakseni”, Figa sanoi ja käveli ovelle. 273 keräsi tavaransa pöydältä ja juoksi makuuhuoneeseen. Jäätutkija veti huoneita erottavan verhon kiinni. Figa katsoi taakseen ja odotti että oli hiljaista. Sitten hän loihti kasvoilleen tavaramerkki-ilmeensä ja avasi oven.
Ovella seisoi vihreää, Mahikin muotoista naamiota käyttävä kultavihreä Toa, sekä hieman kauempana ovesta pyörätuolissa istuva, hopeahaarniskainen ja terävähampainen skakdi. Vihreä Toa seisoi aivan oven edessä, mutta pyörätuolissa oleva skakdi ei päässyt lähemmäksi ovea portaiden takia. Molemmilla kaksikon jäsenillä oli aurinkolasit.
”Päivää. Olisiko herra Torakka tavattavissa?” Bladis kysyi ja laski aurinkolasit päästään. Hänen äänessään oli ironiaa, joskin hänen kasvonsa olivat vakavat.
Oven raossa oleva matoran vilkaisi taakseen hieman epävarmasti.
”Vieraita sinulle”, hän huusi makuuhuoneessa piilottelevalle ystävälleen.
Valkoinen nazorak kurkisti varovaisesti sermin takaa ovelle niin, että moderaattorit näkivät hänet oven suusta. Paacon ilmeessä käväisi hymy.
”Haa! Siinä hän on!”
273 ja Figa hätkähtivät taaksepäin, kun kultavihreä Toa rymisteli sisään vetäen oven selälleen. Toan askeleet jysähtivät lautaiseen lattiaan, kun hän marssi talon läpi silmät ymmyrkäisenä tuijottavan Jäätutkijan luo. Toa nappasi vyöllään olleen hyönteismyrkkypurkin, nosti sen 273:n silmien eteen ja painoi sumutinta. Ruskea suihku lensi vasten tiedemiehen kasvoja.
273 räpytti pari kertaa silmiään.
”Öh, aih?”
Moderaattorin kasvot vääntyivät vinoon, kun huomasi ettei hänen pilansa toiminut niin kuin oli toivonut. Hän yskäisi kiusallisesti nyrkkiinsä. Sitten hän otti vyöllään ketjussa roikkuvan, vihreän kiven.
”Moderaattorit Paaco ja Bladis Bio-Klaanin palveluksessa!” Paaco julisti virallisesti. ”Adminit määräsivät meidät noutamaan sinut ja viemään linnaan. Teillä on oikeus ja käsky vaieta. Kaikkia tekojanne voidaan käyttää teitä vastaan!”
Bladis pyöritteli silmiään. ”Leuka umpeen! Ei tämä ole mikään pidätys. Lisäksi tämä on arkaluontoinen tehtävä, joten viitsisitkö olla kuuluttamatta tästä koko korttelille!”
273 hätkähti, kun tutki moderaattoreita tarkemmin. Paacolla oli selässään mahdollisesti taisteluun tarkoitettu hakku ja oviaukosta näkyvän skakdin kainalossa pullotti revolverikotelo. He ovat kuitenkin varustautuneet siihen, että ovat valmiita toimimaan…
Bladis huokaisi kuuluvasti ulkona. ”Kerääs tavarasi. Meillä on kiireellisimpiäkin töitä tänään.”
273 nyökkäsi hitaasti. Paaco perääntyi takaisin ovelle, koska talossa oli hänelle aika ahdasta. Jäätutkija laskeutui polvilleen Figan sängyn viereen ja veti sängyn alta myttyyn käärimänsä työtakin. Hänellä ei ollutkaan paljoa tavaroita viedä mukanaan. Hän nousi takaisin seisomaan ja kantoi vaatemyttyään kainalossaan. Nazorak otti sängyn päällä olleen Volitakinsa ja naputteli kiristysremmin soljen kiinni takaraivoaan vasten.
Hän oli valmiina lähtöön.
273 asteli varovaisesti ja pienen näköisenä Paacon ohi ovesta. Rullatuolissa istuva, hopeinen skakdi huomasi valkoisen rievun nazorakin kainalossa ja nyökkäsi sitä kohden.
”Annapa tuo minulle”, Bladis käski ja ojensi kätensä.
273 pysähtyi. Hän huomasi puristavansa kääröään entistä tiukemmin. Jos he näkevät hanskani ja pistoolini, he varmasti takavarikoivat ne. Azrasta ei ole niin väliä, vaikka ottaisivatkin. Mutta hanskani on ainutlaatuinen, enkä tiedä, antavatko he sitä koskaan takaisin…
Bladis kohotti epäilevästi kulmiaan. ”Piilotteletko jotakin?”
273 hätkähti. ”E-en! Ei mitään sellaista. Tässä…” Hän ojensi myttynsä skakdin teräväkyntiseen kouraan. Figa ja Paaco seurasivat tilannetta oven suusta. Skakdimoderaattori laski nyytin syliinsä ja kääri vaatteen auki, jolloin sen sisästä paljastui Azra, Alinolla-hanska, 2905:n taskumatti ja linkkuveitsi.
”No nyt päästiin asiaan”, Bladis totesi ja nosti nazorakin kämmeneen sopivan pistoolin kasvojensa eteen ja käänteli sitä puolelta toiselle. ”Meinasitko salakuljettaa nämä linnaan?”
”En tietenkään!” 273 puolustautui närkästyneellä äänellä. ”Olisin antanut ne heti teille, jos olisitte vain kysyneet…”
Bladis irrotti kokeneesti lippaan zamorpistoolista ja tutkiskeli sitä. ”Vain kaksi kutia?”
Bladis yritti pidellä pistoolia kahvasta, mutta se ei soveltunut muodoltaan skakdin kouraan. Lopulta hän luovutti ja otti aseen piipusta kiinni. ”Lyömäaseeksiko tämä on tarkoitettu?”
273 ei sanonut enää mitään. Skakdi laski pistoolin takaisin syliinsä ja noukki rievun päältä hopeisen taskumatin. Kynnelliset sormet ruuvasivat pullon korkin auki ja moderaattori kurkisti astian sisään. Puteli oli kuitenkin tyhjä. Bladis laski matin ja alkoi käymään linkkuveitsen teriä läpi mietteliäs ilme hampaitten koristelemalla suullaan.
Tätä seurasi hetki, joka oli 273:a eniten huolestuttanut.
”Olet kuulemma aseseppä. Kertoisitko, mikä värkki tämä on?” Bladis piteli käsissään hopean harmaata jäähanskaa. Skakdi yritti työntää kättään hansikkaan sisälle, mutta se oli liian pieni moderaattorin käteen. Kylmät väreet kulkivat takkiin pukeutuneen torakan selkäkuorta pitkin, kun hopeinen skakdi tökki hanskan käsivarressa olevaa nappia samalla kun yritti keksiä laitteen käyttötarkoitusta.
”Se on- ööh. Alinolla-hanska. Se nystyy syöttämään elementtienergiaa, jolloin se aiheuttaa kohteen jäätymisen…” 273 myönsi. Hänestä tuntui, että nyt ei kannattanut valehdella.
Bladis lopetti hanskan räpläämisen ja hiljeni. Paaco käveli toverinsa vierelle ja kohotti epäilevästi silmäkulmaansa.
”Kuulostaa aika vaaralliselta. Kuinka tehokas se on?”
Bladis pyöritteli hanskaa käsissään, kunnes viskasi sen Volitak-kasvoiselle Jäätutkijalle. ”Anna esimerkki”.
273 katsoi ensin käsissään olevaa keksintöään ja sitten moderaattoreita. Hän pelkäsi sitä, että skakdi ja Toa ottaisivat ja ehkäpä jopa rikkoisivat hansikkaan heti, jos toteaisivat sen vaaralliseksi.
Mutta sitten tiedemies sai idean. Hän kääri varovasti ruskean takkinsa hihan ylös ja sujautti kätensä metallikäsineeseen. Tottunein ottein hänen laihat sormensa väänsivät käsineen rannetaitteessa olevan rullan yhden asteikon verran oikealle. Laite päästi sähköisen inahduksen ja hanskan kämmenessä olevaan, siniseen palloon syntyi energiakipunoita. 273 kastoi hanskan sormenpäitä kämmenessä, jolloin sininen energia tarttui metallisiin sormiin. Jäätutkija katseli ympärilleen hetken, että millä voisi demonstroida keksintöään.
Nazorak vilkaisi taaksensa ja huomasi Figan tonttia reunustavan lehtiaidan. Hän käveli sen viereen ja viittoi modekaksikkoa seuraamaan. Kaksikko seurasikin ja kumartui katsomaan, kun 273 osoitti hansikoidulla sormellaan yhtä lehdistä. Sormenpäässä ollut energia singahti pienen salaman lailla lehteen ja sekunnissa lehteä peitti valkoinen jääkerros.
”… Oliko siinä kaikki, mihin tuota voi käyttää?” Bladis kyseenalaisti.
273 näytti röyhentävän rintaansa, ”Kyllä!”. Salaa Jäätutkija toivoi, että lainvalvojat uskoisivat esityksensä.
Bladis katsoi ensin oudosti pukeutuneeseen torakkaan ja jälleen hanskaan. Sitten skakdi sulki suunsa tiukasti kiinni ja hänen poskensa pullistuivat. Hän päästi pitkän ”Pffffffffft”-äänen.
”Hieno jääkaappi sinulla siinä! Minusta tosin tuntuu että tuolla voi aiheuttaa korkeintaan vilunväristyksiä!” Bladis hohotti.
273 nyrpisti naamaansa naamionsa takana. Nyt hänestä tuntui, että olisi halunnut ampua täydellä teholla jääsalaman taivaalle.
Paaco kuitenkin pysyi kollegaansa vakavampana, ”Adminit käskivät ottaa kaikki mahdolliset aseet pois. Jopa huonotkin.”
273 puristi tiukasti hanskansa kättä nyrkkiin. Hän ei halunnut luopua siitä.
”V-voisitteko siinä talauksessa sentään antaa hanskan voimalähteen minulle? Alinolla toimii elementtikivellä, jota ilman hanskaa en pysty käyttämään. Sillä on minulle lähinnä tunnearvoa…” Nazorak aneli mahdollisimman hennolla ja viattomimmalla äänellä, jonka osasi samalla kuin katsoi suoraan moderaattoreita vuorotellen silmiin.
Tosin Paaco ja Bladis eivät nähneet sitä, koska naamion kapeat silmäreiät rajoittivat silmäkontaktia.
”Eeh, enpä nyt tiedä…” Paaco sanoi ja katsoi kysyvästi skakdiin.
”Huoh… Näytäs sitä kiveä”
273 irrotti hansikkaan käsivarressa olevan kotelon ja nosti sieltä noin nyrkkiin mahtuvan kiven, joka oli vielä johdoilla kiinni virtapiireissä. Sininen elementaalikivi näytti muodoltaan siltä, kuin kaksi epäsäännöllistä ja halkeillutta kartiota olisi liitetty yhteen pohjistaan. Skakdi napasi kiven kynsiinsä ja pyöritteli sitä hetken.
”Phyh, pidä helysi” hän totesi lopulta ja viskasi kiven nazorakille. ”Hanska sinun on kyllä annettava meille.”
273 luovutti keksintönsä kaihoisasti, mutta oli tyytyväinen että sai pitää sentään elementaalikivensä, sekä Juipin taskumatin.
Kolmikko oli viimein valmis lähtöön.
Pihatiellä valepukeutunut Jäätutkija kääntyi vilkuttamaan kukkakauppiaalle, joka edelleen seisoi ovensuussa.
”Nähdään! Kiitos kaikesta!”
Figa vilkutti takaisin, ”Eipä mitiä! Käy uudelleen kun ehdit. Tosin ei katosta, mieluiten!”
”Enköhän!”
Modet ja 273 lähtivät kävelemään Klaanin aamuisia katuja pitkin. Ilma oli kaunis.
Hieman aikaisemmin, tarkalleen ottaen edellisenä päivänä. Moderaattorien taukohuone
”Häh?” Bladis kysyi.
”Mitä persettä?” Paaco hölmisteli.
Konkreettisesti juuri sitä.
Visokki nyökkäsi, ”Kuulitte oikein. Hän liittyy klaaniin.”
Tällä hetkellä ainoat Klaanissa paikalla olevat moderaattorit vilkaisivat tosiaan.
”Mu-mutta jos se on vaikka vakooja?” Paaco kysyi. ”Petturitutkimuksetkin ovat vielä kesken ja nyt tänne tulisi vielä valepuvussa oleva nazorak, johon ei voi varmuudella luottaa. Mitä ihmettä nyt?!”
Visokki pyöritteli silmiään. ”Seurasin hänen ajatuksenkulkuaan pintatasolla, eikä hän valehdellut, kun kertoi aikeistaan. Minä ainakin luotan häneen. Lisäksi teimme päätöksen Tawan kanssa jo.” Visokki sanoi kantansa, niin kuin vahvan naisen kuuluikin. ”Jollei teillä ole vielä muita vastaväitteitä, niin annan teille tehtävänannon: menkää huomenna matoran Figan asunnolle ja tuokaa 273 linnoitukseen. Ottakaa häneltä kuitenkin kaikki aseet pois varmuuden vuoksi. Tutkikaa hänet ja näyttäkää hänellä hänen uusi huoneensa.”
Yhtäkkiä huoneen pöydällä ollut paperilehtiö nousi ilmaan ja taittoi tiensä kultavihreän Toan käsiin. ”Siinä on tarvitsemanne osoitteet ja Jäätutkijan jäsentodistus. Antakaa todistus hänelle.”
Paaco selasi paperit läpi ja nyökkäsi. ”Jos niin sanot, pomo”
Bladis tyytyi vain kohauttamaan olkiaan.
Visokki poistui huoneesta ja kipitti sulokkaasti käytävää pitkin, koristaen ankean harmaata käytävää punertavalla ihollaan ja kauniilla silmillään.
”Manu”
No mitäpä? ”En tiedä, mitä teet, mutta minusta tuntuu että sinun pitäisi lopettaa se…”
Kului hetken, ennen kuin Visu kuuli taas mairean äänen päässään. ”Äh, juuri kun olin oppinut uuden hauskan kikan.”
Köhköh! No huh huh, sepäs oli kammottava kokem- eikunsiis! Jatkakaamme…
Visokki astui sisään omaan huoneeseensa ja siirtyi makaamaan lattialla odottavalle tyynylle. Orastava päänsärky oli alkanut vaivata jo hetkeä aiemmin. ”En se minä ole, en minä sellaista tekisi”, Manu vakuutteli. Visokki huokaisi ja sulki silmänsä.
Visorakin mielenmaisemaan kuului tänään oleellisesti seesteinen valkea tila, jonka taustalla jossain kaukana näkyi kaunis luontomaisema, himmeänä ja huomiota viemättömänä. Suurimmaksi osaksi Visokin lähiympäristö oli tyhjä: hän makasi valkealla alustalla lepäävällä tyynyllä, joka oli oleellisesti sama tyyny kuin se, jolla hänen ruumiinsa todellisuudessakin lepäsi.
Jostain kaukaa, kuin sumun keskeltä, alkoi ilmaantua kuitenkin maiseman rauhaa hieman häiritsevä tumma hahmo. Visokki kohotti katseensa lähestyvään varjoon ja joutui kohottamaan kulmiaan, nähdessään, mitä oli tulossa: häntä kohti kipitti – kuin musiikin, jota hän ei kuullut, tahtiin jammaileva – toinen visorak. Tämän raajat olivat väriltään hopeaiset, ja mustanpuhuvaa ruumista koristivat hopeiset kuviot. Olennon pää muistutti epäilyttävästi Kanohi Kraahkania. Kun tämä tuli lähemmäs, Visokki huomasi, että tämän takaruumista koristava kuvio muistutti kovasti matoranin pääkalloa.
”Manu”, Visu sanoi monotonisen hämmentyneellä äänellä. ”Mitä sinä teet.”
”Ajattelin, että pitäisit tästä avatarista”, Manu vastasi ja virnisti.
”Ahaa.”
”Jännittäviä asioita tapahtuu, Visu-kulta!”
”Älä sano noin.”
”Tämä uusi hassu torakka, joka on nyt klaanilainen.”
”Sinä et tee hänelle mitään, Manu. Et koske, et konkreettisesti etkä abstraktisti.”
Pieni ja musta visorak näytti hierovan hopeisia etujalkojaan yhteen. Hänen kraahkanmaisilla kasvoillaan oli juonikas hymy.
”En kyllä olisi arvannut, että luomukseni jonain päivänä kävelisi luokseni. Todella mielenkiintoinen käänne.”
Visokki katsoi Manua yhä tuikeammin, ”Sain sen käsityksen, että halusit koko lajista eroon?”
Manu pudisti päätään. ”Vain suurimmasta osasta niistä. Mutta tuo valkoinen nazorak, 372… hän on erityinen. Poikkeustapaus. Kansalaisten vapauden puolesta taistelija…” Manu maiskutteli. ”Ja hänhän on kaiken lisäksi tiedemies! Omena ei ole pudonnut puusta kauas…”
”273”, Visu korjasi. ”Ja edelleen, sinun ei tarvitse sekaantua hänen elämäänsä. Hänellä on liikaa huolia muutenkin.”
”Kenen idea oli ottaa hänet Klaaniin?” Manu huomautti. Visu punastui hieman. ”Minä olen siinä suhteessa samaa mieltä, että kyllä hänet voidaan ottaa tänne turvaan. Koska sitähän Klaani tekee.”
”Niin tekee. Mitä Klaani sitten ei tee? Estä sen jäseniä sosialisoitumasta.”
”Salli minun nauraa. Milloin sinä olisit halunnut olla sosiaalinen? Ihan oikeasti?”
”Voi kuule”, Manu sanoi ja lipaisi huuliaan, ”minähän voin olla paljon sosiaalisempi kuin tiedätkään.”
Visokki nousi seisomaan ja perääntyi hieman Manun tultua hieman liian lähelle.
”Mitä sinä haluat siitä torakasta?” hän kysyi varovasti.
”Mitä isä nyt poikansa kanssa haluaisi tehdä”, toinen totesi hieman huvittuneena. ”Pelata vaikka akilinia.”
”Siinäkö kaikki?” Visu kysyi epäillen. ”Ethän suunnittele hänen varalleen jotakin kamalaa?”
”Totta kai suunnittelen. Työnnän hänet jyrkänteeltä alas mereen, kun hän vähiten sitä odottaa.”
”…”
”Usko huviksesi, että jos sinä et halua minun pääsevän hänen luokseen, hän kyllä haluaa jossain vaiheessa päästä minun luokseni. Sille et voi mitään, kultaseni.”
Visokki tajusi jääneensä sanaharkassa alakynteen.
”Suostun tapaamiseenne vain, jos 273 itse haluaa sitä. Muutoin pysyt päässäni, kunnes löydämme sinulle lopullisen sijoituspaikan.”
Visokki muisteli hetkeä, miten oli joutunut epämiellyttävään tilanteeseensa.
Vielä aikaisemmin, muutama päivä sitten
”Minä haluan sen pois”, Suga ilmoitti painavasti. ”Haluat sen pois”, Visokki toisti, ehkä aavistuksen verran epäuskoisesti. Suga nyökkäsi
”Oma ääneni on ainoa, jota haluan enää kuunnella. Manu on saanut jo tarpeeksi kurjuutta aikaan.” ”Mitä Gekolle oikeastaan tapahtui?”
”Hän pakeni meiltä. Kukaan ei ole nähnyt häntä sen koommin.” ”Kuulostaa pahalta.” ”Hei, minä sentään selvitin, onko Gekko petturi”, Manu puuttui puheeseen. ”No niin teit. Ja karkotit samalla koko liskoparan.” ”Kaikkea ei voi saada. Petturiehdokas vähemmän.”
”Visokki. Minä pyydän. Keksi Manulle jokin toinen paikka”, Suga melkein aneli.
Visokki mietti päänsä puhki keksimättä kuin yhden paikan, jonne Manu voitaisiin sijoittaa siten, ettei tästä olisi haittaa kenellekään.
Aikaisempi takauma
”Ha ha ha. Sinun oma pääsi, Visu-kulta.”
”En minä voinut sinua muuallekaan tunkea.”
”Et niin. Tiedän sen kyllä. Mutta en valita. Tämä on ensiluokkainen pääkoppa.”
”Mutta jos olisit kertonut heti, että Sugankin päässä on nyt loinen, en olisi ikimaailmassa ottanut sinua sisään”, Visokki ärähti.
”Ei Sugassa ole tartuntavaaraa. Voit miettiä sitä vähän kuin hassua virusta, jonka tarttumisreitti on -”
”Ei tarvitse kertoa enempää, kiitos.”
”Ei väkisin. Mutta Sugan mielessä oleva loinen vain murjottaa jossain tyhjässä nurkassa kuin Make kahviossa, koska se ei pysty tekemään siellä mitään hyödyllisempääkään. En silti suosittele menemään tutkimaan sitä, siitä ei saa enää mitään irti.”
Visokki huokaisi ja käveleskeli ympäri virtuaalista valkeaa tilaa.
”Ja olet sitä mieltä, että jokaisen petturiehdokkaan päässä on loinen?”
”Ehdottomasti olen”, Manu varmisti ja väänsi visorakmaiset kasvonsa häijyyn virneeseen. ”Muista, että myös Snow-paran aivot ovat saastuneet, vaikka luulitte pitkään, että hänen parasiittinsa poistui. Ei se mihinkään kadonnut, se vain monisti itsensä. Vähän kuin protodiitti jakaantuu.”
”Mutta Snow ei tiennyt loisesta itse!”
”Oletko varma?”
Kysymys oli yllättävän pysäyttävä.
”Mikäli Snökke todellisuudessa olisi petturi”, Manu lähes kuiskasi, ”hän ei kertoisi loisen jääneen mieleensä närhitapauksen jälkeen.”
Visokki pudisti päätään. ”En haluaisi uskoa, että se on Snow.”
”Et haluaisi uskoa, että se on kukaan ehdokkaista, höpsö.”
Se oli totta. Visokki ei halunnut uskoa pahaa kenestäkään. Mutta näinä aikoina ei voinut myöskään olla varma. Yhtään mistään.
”Ei niin.”
”Lopeta tuo.”
Niin juuri.
Viestin alun näkökulmasta muutama tunti myöhemmin, nykyhetki
Pyörätuoliskakdin, Toan ja nazorakin muodostama kolmikko kävelivät Klaanin linnan käytäviä. Moderaattorit opastivat uutta jäsentään kiemurtelevilla käytävillä. 273 oli jättäytynyt kaksikon taakse ja antoi heidän johdattaa häntä asuntosiivessä.
Jäätutkija risti kätensä lomittain vatsaansa vasten katsellessaan käytävien arkkitehtuuria ja vastaan tulevia olentoja. Valepukeutunut nazorak tunsi olonsa nyt paljon turvallisemmaksi modejen seurassa, kuin edellisenä päivänä. 273 syventyi ajatuksiinsa helpottuneena. Paaco ja Bladis olivat loppujen lopuksi ottaneet hänen liittymisensä hyvin. Matkalla tosin Bladis oli sanonut hänen numeronsa kolmesti väärin ja linnaan tultuaan Toa oli käskenyt turvatarkastuksessa turhan innoissaan 273:a riisumaan takkinsa ja hameensa outo pilke silmäkulmassaan, mutta tosin joutunut pettymään.
Mutta 273 ei välittänyt. He kuitenkin tuntuivat kohtelevan häntä kuin ketä tahansa muuta, eivätkä vain nazorakia.
”Päätepysäkki”, käsilihaksiaan tuolinsa liikkumiseen käyttävä skakdi totesi. He pysähtyivät seinän vieressä olevan oven eteen. Vaaleanruskeassa puuovessa oli messinkinen nimikyltti, mutta siinä ei lukenut vielä mitään. Paaco kaivoi haarniskansa taskusta pienen avaimen ja työnsi sen oven lukkoon. Avain käännähti ja lukko naksahti.
Ovi aukesi pieneen, hämärään huoneeseen. Huoneen lattia oli rakennettu mukulakivestä, mutta seinät oli taas muurattu kivitiilestä linnan teeman mukaisesti. Huoneen peräseinässä sijaitsi pieni ikkuna, jonka eteen oli vedetty vihreät verhot.
Tila oli vielä niukasti kalustettu, mutta siellä oli kaikki normaalit huonekalut mitä asumisessa tarvitsi. Ovesta katsottuna vasemmalla seinustalla sijaitsi korkea kirjahyllyn tapainen hyllykkö. Hyllyn takana, vasemman seinän ja peräseinän nurkassa sijaitsi sänky. Sängyn oikealla puolella, ikkunan alla oli taas puinen kirjoituspöytä ja tuoli. Huoneen oikealla seinustalla, oven lähellä oli taas ovellinen kaappi. Huoneen katosta roikkui vanha, merimieslampun tyylinen sähkövalaisin.
”Lukaalinne”, Toa-moderaattori totesi kiusoitellen ja heitti avaimen 273:lle, joka nappasi sen hansikoituun käteensä.
Hopeinen skakdi alkoi kaivelemaan vyökotelonsa taskuja ja veti esiin kokoon taitellun paperin.
”Hei ötökkäpoju”, aurinkolasipäinen skakdi rullasi lähemmäksi nazorakia, ”Visokki käski antaa tämän sinulle.”
273 otti Bladiksen ojentaman paperin ja taitteli sen auki. ”Mikä tämä on?” hän kysyi samalla, kun alkoi silmäilemään tekstiä.
”Juuriadminin mahtikäsky, eli jäsentodistuksesi. Jos joskus joudut pulaan muiden jäsenten kanssa, niin tuo todistaa että olet Klaanin leivissä. Sinua ei toisin sanoen tapeta, jos naamiosi tipahtaa jossain vaiheessa.”
273 luki todistuksen nopeasti läpi. ”Tämän asiakirjan hallitseva nazorak, 273, on Klaanin palveluksessa toimiva jäsen. Häntä sitoo siis samat säännöt ja hänellä on samat oikeudet kuin muillakin linnakkeen asukeilla. Hänellä on samanlainen oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja häntä vahingoittavaa jäsentä kohtaan aloitetaan rangaistavat toimenpiteet…”
Paperissa oli Tawan ja Visokin allekirjoitukset, sekä sininen Ussal-leima.
”Eipä kai meillä muuta”, Bladis totesi ja kääntyi pyörätuolillaan pois ovelta. ”Visokki pyysi sinua kuitenkin piakkoin käymään adminien puheilla. Ole kiltisti siihen saakka.”
Paacokin harppoi kollegansa vierelle. Hän kuitenkin kääntyi katsomaan ovensuussa nököttävään nazorakiin. Moderaattori nosti kaksi sormeaan osoittamaan silmiään ja käänsi ne sitten 273:n suuntaan, viestittäen sitä että torakka oli kuitenkin heidän valvonnan alainen.
Moderaattorikaksikko katosi käytävän päässä ja 273 jäi seisomaan ovensuuhun. Nazorak kääntyi katsomaan uutta huonettaan. Lopulta hän astui sisään ja sulki oven perässään.
Jäätutkija käveli huoneen peräseinälle ja raotti ikkunan edessä olevia verhoja. Kirkas valo pääsi sisään. Sitten nazorak istahti sängylle, jonka päiväpeitto oli samaa väriä kuin verhotkin. Hän laski kainalossaan kantaneen nyytin vierelleen ja kohotti kätensä niskansa taakse. Hän näpräsi Volitakinsa kiinnitysremmin auki ja laski naamion valkoisen rievun viereen.
273 hengähti syvään. Sinisten silmien katse harhaili uuden huoneensa nurkasta nurkkaan. Tiedemies otti rennomman asennon, nojaten kiviseinään. Kaikki tällä hetkellä tuntui 273:sta niin oudolta. Uskomattomalta. Hän oli nyt Klaanissa. Hän oli klaanilainen. Hänen pitkä pakomatkansa halki Vuoren rinteiden, Lehu-metsän ja ruohotasankojen oli viimein ohi.
Kun 273 tarkasteli huonetta tarkemmin auringonvalossa, se muistutti häntä hieman vanhasta huoneestaan Vuoritukikohdassa. Sänky ja kirjoituspöytä sijaitsivat samassa paikkaa. 273:a alkoi väkisinkin hymyilyttää. Hänet valtasi huojentunut tunne.
Nazorak nosti jalkansa sängynpäälle ja taittoi ne vatsaansa vasten, laskien leukansa polviin. Hän katsoi hymyillen ulos viereisestä ikkunasta ja auringon säteet tulvivat häntä vastaan. Voinko… voisinkohan kutsua tätä…
kodiksi?
Hämärää… Lämmintä.
Ympäröivä hämäryys oli kostea ja pehmeä. Läpi hämäryyden paistoi kaukainen valo, jonka säteet erottuivat vihreän meren halki.
Räpäytys. Maailma katosi ja ilmestyi uudelleen. Oli niin lämmin. Vihreitä valonsäteitä vasten erottui tummien asioiden liikettä.
Täällä hän oli turvassa.
Mutta sitten meren takaiseen seinämään ilmestyi särö. Kaikki velloi ja meri aaltoili. Hän syöksyi läpi näkemänsä maailman, kirkkaaseen, kylmään valoon.
Valoa seurasi pimeys.
Pimeys.
Mutta pimeydestä kajasti jotain. Valoa.
Mutta valo ei ollut samanlaista kodikasta, vihreää ja rauhoittavaa kajastusta, muttei myöskään kirkasta, kylmää ja maailman turmellutta valoa. Valo oli hämärän oranssia. Se maalasi himmeästi edessä olevaan pimeyteen kuvion epäselvillä ääriviivoillaan.
Se näytti tutulta. Joltakin, jonka hänen pitäisi muistaa.
Vaikkei hän ollut ehtinyt elämänsä aikana nähdä mitään samanlaista.
Bio-Klaani, Figan mökki
Nazorakin siniset silmät aukenivat. Hän kuuli oven paukahtavan ja pieniä askelia keittiössä. Tryna-kasvoinen matoran kurkisti pöydän takaa.
”Huomenta! Anteeksi jos herätin. Ehdin käydä jo kaupungilla.”
273 siristeli silmiään. Hänen toinen puoli kasvoista makasi tyynyä vasten. Jäätutkija muisti nähneensä unta, mutta oli juuri unohtanut sen.
Valkoinen nazorak kömpi ylös lattialle levitetyltä patjalta. 273 oli kyllä sitä mieltä, että nazorakien unikapselit olivat paljon mukavampia kuin matoralaisten patjat. Niissä sai helpommin nukutuksi.
Figa asteli keittiössä ja laski ostoskassinsa kaappirivin eteen. ”Aamiaistarvikkeet ovat vielä pöydällä, jos haluat.”
Uninen torakka asteli keittiöön ja istahti hänelle liian pienen pöydän ääreen. Nazorak otti pöydällä olevasta hedelmäkorista vihreän omenan ja alkoi pureksia sitä hajamielisenä.
”Nukuitko huonosti?”
”En ole tottunut täkäläisiin vuoteisiin. No, voittaa se kuitenkin koivussa torkkumisen ja diskossa asumisen” Jäätutkija totesi. ”Ja mietin yöllä sitä, mitä tänään käy. Hieman huolestuttaa, miten kaikki tulee menemään…”
”Siitä puheen ollen”, Figa sanoi ja nosti ostoskassinsa vanhoista puista tehdylle ruokapöydälle, ”Pyytämäsi valepuku. Jouduin keräilemään vaatekappaleita hieman eri liikkeistä, joten kokonaisuus saattaa olla hieman… no, tyylitön. Mutta uskon vaatteiden olevan tarpeeksi peittäviä, ettei sinua tunnisteta nazorakiksi.”
Valkoinen nazorak laski puoliksi pureskellun hedelmän pöydälle. Hän veti toisen paperisista pussukoista lähemmäksi ja kurkisti sen sisällä olevia, kankaisia vaatteita. Väri ei ole oikein mieleeni, mutta menkööt…
Hetken päästä, pienen matoralaisen avustuksella, Klaaniin soluttautumaan tullut torakka oli miltein täysissä pukeissa.
”Sinä siis kirjaimellisesti ostit jokaisen vaatteen eri liikkeestä?” 273 kysyi ja katseli jokaista eri vaateparia päällään vaatekaapin ovipeilistä. Nazorakin yläruumista peitti vaalean ruskea kangastakki, joka oli ainakin koon liian suuri torakalle. Takissa oli napitus kahdessa rivissä ja siinä oli vyö, mutta 273 oli jättänyt vyön suosiolla pois, koska se olisi puristanut takin alle piiloon jääviä alakäsiä. Takissa oli korkea kaulus, jonka Jäätutkija sai vedettyä ylös suojaamaan takaraivoaan ja ohimoitaan.
Päässään nazorakilla oli taas vaalea olkihattu, jonka mustan rusetin ja kruunun välistä roikkui jostain syystä tekovoikukka. Kukka sai hatun näyttämään naamiaisvaatekaupasta ostetulta. Hattu ja kaulus yhdessä peittivät Jäätutkijan tuntosarvet.
Nazorakin jalkoja peitti takkia astetta tummempi, raidallinen hame, joka ylsi tiedemiehen nilkkoihin asti. Häiritsevin yksityiskohta nazorakin asussa olivat pitkät, metalliset kengät, jotka kuuluivat ennemmin Toan haarniskaan kuin vaatekokonaisuuteen.
”Hei, kuusikätiselle on hankala ostaa mitään. Lisäksi sinä halusit peittää koko kroppasi” Figa puolustautui.
273 kääntyi ympäri ja katsoi kukkakauppiasta silmiin. Hänen ilmeensä oli kysyvä.
”Missä sitten naamioni on?” nazorak kysyi ja heilutti kättään paljaiden kasvojensa edessä.
Figa tuijotti hetken 273:n kysyviä kasvoja. Kukkakauppiaan suu vääntyi hieman vinoon. Sitten matoran läpsäisi itseään kasvoihin, peittäen silmänsä.
”Ehhehhe… juu, se hieman kuin unohtui…”
”…” Jäätutkija sanoi ensin. ”Miten voit unohtaa teidän matoranien oleellisimman osan…?”
”Ei minun ole tarvinnut hankkia uutta kanohia vuosiin. Välillä itse unohdan, että käytän sellaista.”
Figa pisti kädet puuskaan ja taputti jalallaan lattiaan miettien.
”Pitää käydä hankkimassa se erikseen. Tuletko mukaan?”
”Myyjä saisi kohtauksen, jos nazorak kävelisi ovesta sisään.”
”Vedä hattu silmille ja lue lehteä. Ja onhan sinun hyvä nähdä vilaus kaupungista.”
273:n ilme oli aluksi vastahakoinen, mutta tiedemies myönsi matoranin olevan oikeassa.
Figa käveli pirtin ulko-ovelle ja nappasi oman takkinsa, hattunsa ja huivinsa. Puettuaan ylleen Tryna-kasvoinen matoran kääntyi katsomaan odottavasti Jäätutkijaa.
”Odotas…” Nazorak pyysi vielä. Valkoinen torakka käveli takaisin pieneen makuuhuoneeseen. 273 polvistui patjalle ja noukki sen toisessa päässä myttynä olleen vaatteen. 273 oli käärinyt tavaransa vanhaan, riekaleiseen työtakkiinsa. Hän työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä violetin vaatteen. Jäätutkija oli saanut pestyksi vanhan plastroninsa käytyään Hattidissa. Nyt se oli kuin uuden veroinen, kun siinä ei ollut enää vihreitä veritahroja. Hän siveli haikeasti plastronia ja vanhaa takkiaan. Työtakista ei ollut enää mihinkään, 273:n piti myöntää.
Nazorak pujotti violetin huivinsa kaulaansa ja sitoi sen, työntäen solmukkeen pään uuden takkinsa kauluksen sisään. Sitten hän vilkaisi takkiin käärittyä Alinolla-hanskaa, Azraa ja taskumattia. Pitäisikö ottaa hanska tai pistooli mukaan siltä varalta, että tulee hankaluuksia, nazorak mietti. Ei. Pahentaisin vain tilannetta, jos jäisin kiinni. On vain pakko luottaa matoraniin.
273 kääri aseensa takaisin rievun sisään ja piilotti ne patjan alle. Nazorak harppoi bo-matoranin vierelle ja yhdessä he poistuivat mökistä.
Bio-Klaani, keskustori
Mustan ja violetin värinen onu-matoran seisoskeli hedelmäkojun edessä. Hunajamelonien hinta oli noussut. Samoin kranaattiomenienkin. Hinnat olivat liian suolaisia Rau-kasvoisen matoranin makuun, että kääntyi lähteäkseen. Onu-matoranin katse kuitenkin juuttui parin bion päässä kävelleeseen kaksikkoon. Toinen oli bo-matoran, mutta toinen, Toaa lyhyempi olento oli peittänyt itsensä kokonaan vaatteisiin, ettei hänen lajistaan voinut olla aivan varma. Omituisesti pukeutuneen henkilön kasvotkaan eivät näkyneet, kun tämä luki innokkaasti lehteä. Jopa niin innokkaasti, ettei katsonut eteensä, vaan käveli sokkona lehti kasvojensa edessä matoranin vieressä. Onhan täällä Klaanissa hieman omituista väkeä ollut, mutta viime aikoina täällä on alkanut liikkua ihme hiippareita…
”Tämä tuntuu todella tyhmältä.”
”Älä. Hyvin sinä vedät tähän asti.”
”En näe eteeni.”
”Seuraat vain minua sivusilmällä.”
Figa ohjasti sokkona kävelevää nazorakystäväänsä kohti torin laidassa olevaa puotia. 273 tunsi jalkojensa vapisevan hameen alla. Hänen ympärillään oli niin paljon klaanilaisia. Jos joku heistä huomaa minun olevan nazorak, lainvalvojat pidättäisivät tai tappaisivat minut alta aika yksikön. Olisinpa sittenkin ottanut hanskani. Sen kanssa en tuntisi oloani niin turvattomaksi. Ainoa mitä voin nyt on olla mahdollisimman normaali…
Se ei tosin ollut helppoa Jäätutkijan nykyisissä vaatteissa.
”Figa!” Kuului huuto läheltä. Kaksikko kavahti ja 273 hypähti askeleen kauemmaksi kukkakauppiasmatoranista. Väkijoukosta heidän luo käveli naispuolinen ba-matoran. Jäätutkija vilkaisi sivusilmällä matorania ja tunnisti tämän samaksi naiseksi, joka oli Figan yöpöydällä olleessa kuvassa. Pakari-kasvoinen matoran saapui Figan luo.
”H-hei Janime.” Figa tervehti hermostuneesti.
”Hei! Kuulin huhua että muurille oltiin hyökännyt lähellä sinun taloasi. Oletko kunnossa?”
”Ah, joo. Eipä minulla mitään hätää ole. Kuulin vain ammuskelua keskellä yötä. Muurin vartiosto sai hyökkääjät kai häädettyä. Varmaan vain joitakin kulkuvarkaita asialla…”
”Ehdin kysäistä naapuriltasi asiasta ja hän sanoi että kasvihuoneesi katto oli mennyt rikki?”
Figa yritti parhaansa mukaan pitää ilmeensä tyynenä, vaikka hän sisällään huusi kauhuissaan, kun yritti keksiä selitystä rikkoutuneelle katolle. Mutta sitten kukkakauppiaan mieleen palautui eräs keskustelu, jonka oli käynyt aikoja sitten. Ja siitä hän sai idean.
”Usko tai älä. Katon läpi putosi dermis-kilpikonna” Figa selitti mahdollisimman uskottavalla äänellä.
”…” Jamine katsoi bo-matorania epäuskoisesti. ”Figa. Dermis-kilpikonnat elävät järvissä, eivät ilmassa.”
”Kuulin kerran puhuttavan, että joku oli kuollut kun dermis-kilpikonna oli pudonnut hänen päähänsä taivaalta. Kahu oli kai napannut sen vedestä ja ollut viemässä pesäänsä, mutta jostain syystä linnun ote oli irronnut ja kilpikonna pudonnut alas.”
”… Ahah.”
Trynaa käyttävä matoran kurkisti Pakari-kasvoisen matoranin olan yli. 273 oli kaikonnut nais-matoranin ilmestyttyä ja nyt valepukeutunut nazorak käveli päämäärättömästi sanomalehti tiukasti kasvojensa edessä näkemättä mitään. Hän törmäili muihin torilla oleviin kaupunkilaisiin ja vaihtoi epävarmasti suuntaa, kuin sokea joka oli kadottanut opasburnakinsa.
”Eh. Anteeksi, minulla on hieman kiire. Nähdään myöhemmin uudestaan!” Figa huikkasi ja kiiruhti pois Jaminen luota. Nais-matoran katsoi kummastuneena poikaystävänsä loittonevaa selkää, kun kukkakauppias katosi pitkän skakdin ja matorankolmikon taakse.
Figa tavoitti pian ympyrää kävelevän Jäätutkijan ja tarttui tätä käsipuolesta.
”Täällähän sinä olet. Tule, opastan sinut kauppaan.”
”Minähän sanoin että tämä on huono idea.”
Figa talutti nazorakin kanohikaupan kiviportaat ylös. Kummallinen parivaljakko astui puuovesta sisään, jonka keskikohdan lasipaneelia reunustivat valurautaupotukset. Ovikello kilahti.
Kauppa oli mukava, pieni putiikki, jonka oven puoleisilla seinillä oli suuret ikkunat, joista aukeni hyvä näkymä torin keskustaan. Kaupan seinät olivat tapetoitu haalean vaaleanpunaisilla tapeteilla ja lattia oli vaaleaa parkettia. Katosta roikkui muutama kattokruunun muotoinen valaisin. Ulko-oven oikealla puolella oli pieni tiski, jonka takana istui lehteä lukeva le-matoran. Tiskin takaisella seinällä oli useita naamioihin liitettäviä lisävarusteita tai -asusteita.
Ovesta katsottuna vasemmalla puolella huonetta sijaitsi kanohihyllyt. Tummanruskeilla hyllyillä riippui useita eri kokoisia ja muotoisia naamioita. Suurin osa kanoheista olivat muodoiltaan Jaloja, mutta seassa oli myös Suurten kanohien muotoon taottuja. Hyllyjen vasemmalla puolella huoneen perällä sijaitsi kolme punaisin sermein muusta tilasta erotettua sovituskoppia.
”Siitä vain valitsemaan” Figa sanoi ja tönäisi Jäätutkijaa selkään. Hunaa käyttävä kauppias kohotti katsettaan hetkeksi lehdestään, mutta uppoutui jälleen lukemisen pariin. Onneksi putiikissa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta. 273 kierteli hyllyköiden välissä. Hänen ilmeensä oli epävarma, kun katseli ja vertaili erilaisia naamioita.
”Onko näissä siis jonkinlaisia voimia?”
”Ehei”, Figa naurahti hiljaa. ”Nämä kaikki ovat voimattomia. Voimallisia Suur-naamioita taotaan vain mittatilaustyönä Toille.”
”Eli ei ole mitään väliä, minkä valitsen?”
”Ei.”
273 nyökkäsi, mutta katsoi edelleen hämmentyneesti kanoheja hatun ja lehden välistä. 273 ei juuri tiennyt, oliko tietyillä kanohien muodoilla jonkinlaista symbolista merkitystä. Lopulta valkoinen nazorak kohotti hansikoidun kätensä hyllylle ja tarttui mallinuken irtopäälle puettuun, Jaloon Komauhun. Jäätutkija pyöritteli kanohia käessään tutkiskellen naamion kasvoja, silmäreikiä ja muuta koristusta. Lopulta nazorak marssi niska kyyryssä keskimmäiselle sovituskopille ja veti kankaan perässään kiinni. Limen vihreä kukkakauppias katseli itsekin hetken ajan kanoheita, jonka jälkeen asteli 273:n pukukopin eteen. kopista kuului liikettä ja kankaan hankaamisen ääntä.
”Miltä näyttää?”
Hansikoitu käsi ilmestyi sermin raosta. Nazorakin etusormi viittoi Figaa tulemaan lähemmäs. Matoran astui kehotuksen mukaan eteenpäin ja kurkisti sermin raosta pukukoppiin.
Nazorak piteli naamiota kasvoillaan. Se näytti omituiselta lähinnä sen takia, että naamio oli torakan kasvoihin liian pieni. Komau peitti arviolta puolet 273:n kasvoista, mutta jätti loput näkyviin. Lisäksi kyseisessä kanohissa oli niin pienet silmäreiät, ettei Jäätutkija edes nähnyt mitään.
” :I ”, Figa katsoi näkyä, ”Minusta tuntuu, että jokin menee nyt pieleen.”
”Näitä kapineita ei ole suunniteltu minunlaisteni kasvoille” 273 tuhahti. ”Annatko jonkin hieman isomman?”
Figa vilkaisi naamiohyllylle ja otti sieltä punaisen, Suuren kanohi Mahikin muotoisen naamion ja työnsi sen sermin läpi. 273 otti sen ja koetti naamiota kasvoilleen.
Onpa ruma, torakka ajatteli.
”Olisiko harmaata tai valkoista?” Nazorak kysäisi.
Figa pyöritteli silmiä päässään. Hän vilkaisi hyllylle. Juuri muita sopivan isoja naamioita ei ollut kuin harmaa Volitak. Matoran otti naamion ja työnsi sen sovituskoppiin. Jäätutkija otti kanohin käsiinsä ja nosti sen kasvoilleen. Volitak oli tarpeeksi iso peittämään ohimot ja päälaen ja siinä oli tarpeeksi pitkät silmäreiät, että valkoinen nazorak näkikin jotakin. Eihän tämä nyt niin paha ole… tiedemies ajatteli tutkiskellessaan itseään peilistä.
”Tämä kelvatkoon”, Jäätutkija ilmoitti astuessaan pois kopista. Figa hypähti kauemmas tieltä ja katseli Volitakia nazorakin kasvoilla.
”Hyvinhän se istuu”, kukkakauppias totesi.
Samassa kanohi luiskahti nazorakin kasvoilta.
”Karzh-”, 273 kuiskasi ja syöksyi heti nostamaan naamiota. Huna-kasvoinen myyjä kysyvästi kohotti katsettaan hyllyjen välissä kompuroivan kaksikon suuntaan, mutta Figa hypähti kahden hyllyn väliin, jolloin myyjä ei nähnyt 273:n kasvoja. Valkoinen torakka seisoi polvillaan ja asetti Volitakin takaisin päähänsä. Sitten hän nousi rauhallisesti seisomaan, kääntyi myyjään päin ja käveli tiskille.
”Kröhöm, ostaisin tämän…” Hän sanoi ja piteli kanohia toisella kädellään kasvoillaan. Myyjä oli yleensä tottunut siihen, että asiakas olisi antanut naamion hänelle, että olisi voinut irrottaa hintalapun. Mutta le-matoran päätti antaa tällä kertaa olla ja tyytyi naputtamaan kassaan hinnan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Figa otti takkinsa taskusta kukkaronsa ja maksoi myyjän antaman summan muttereita.
”Öh, anteeksi, mutta voisiko tähän saada jonkin kiristysremmin?” 273 kysäisi karkealla aksentillaan.
”… T-toki”, myyjä totesi ja kääntyi ympäri ottaakseen seinältä nahkaremmin. Samassa 273 laski kanohin pöydälle ja nappasi myyjän lukeman Kutonen-lehden ja nosti sen naamansa peitoksi. Myyjä kääntyi taas kaksikkoon päin. Hän rypisti otsaansa. Le-matoran ei osannut sanoa, pilailiko asiakas hänen kustannuksellaan vai oliko hänellä vain todella oudot käytöstavat. Myyjä katse siirtyi Figaan, joka tuijotti takaisin kukkakauppiaan tavaramerkiksi vakiintuneella ilmeellä. Lopulta myyjä huokaisi ja otti naamion kätösiinsä. Kauppias napsautti remmin palaset naamion reunoihin pienillä kiinnikkeillä ja lisäsi uuden hinnan remmille.
”Olkaa hyvä.” Matoran sanoi ja ojensi Volitak-viritelmänsä hattupäiselle muukalaiselle. 273 katsoi varovasti matorania lehden ja olkihatun välistä. Nyt meni kinkkiseksi.
Yhtäkkiä muukalainen käännähti ympäri, nappasi naamion myyjältä toisella kädellään ja laski lehden takaisin tiskille.
”Kiitos!” 273 huikkasi samalla kun paineli niska kyyryssä kohti sovituskoppia.
”…” Myyjä totesi ja katsoi Figaa. Figa hymyili.
”Hän on ulkomaalainen”
Lopulta kaksikko pääsi putiikin ovesta ulos, myyjän onneksi. Kanohi ei enää meinannut pudota, kun Jäätutkija oli kiristänyt kiinnitysremmin takaraivoaan vasten. Hän oli samalla ottanut matkaan pukukoppiin jättämänsä Klaanilehden. Nazorak aukaisi jälleen lehden ja nosti sen eteensä.
”Sinähän sait juuri uuden valenaaman. Mihin lehteä enää tarvitset?”
”Minulla jäi mielenkiintoinen artikkeli kesken.”
”…”
273:n suu värisi. He olivat kävelleet takaisin Figan mökille hakemaan juuriadminin tilaamat kukat. Figa oli jäänyt kotiinsa Jäätutkijan lähdettyä. Tiedemies oli vannottanut kukkakauppiasta säilyttämään hänen tavaransa piilossa.
Nyt Jäätutkija seisoi kaupungin sydämen, suuren kivitiilisen linnoituksen edessä. Klaanin linnan virtaviivaiset seinät kohosivat jykevinä taivaalle. Linnan kivisissä seinissä aukesi useita eri kokoisia ja värisiä ikkunoita. Suuresta linnakompleksista korkeimmaksi ylsivät muutamat tornit.
Ruskeaan paperiin kääritty kukkakimppu ratisi nazorakin käsissä. Hän oli tullut yhä epävarmemmaksi suunnitelmastaan. Hänhän voisi asua Figan luona, jos matoran antaisi torakan piilotella siellä. Mutta ei, tiedemies oli ajatellut. Asiat olisivat silloin hänen kannaltaan huonommin, jos jäisi joskus kiinni klaanilaisille. Lisäksi hän mahdollisesti vaarantaisi uuden matoranystävänsä, joka oli hyvyyttään tarjonnut suojaa. Ei kai tässä muu auta, nazorak yritti vakuuttaa itseään. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä. Metallinen naamio tuntui oudolta Jäätutkijan naamaa vasten. Lisäksi paksut ja peittävät vaatteet saivat nazorakin kehon tuntumaan tukalan kuumalta. Mutta hän oli tullut liian pitkän matkan kääntyäkseen takaisin.
273 asteli eteenpäin. Klaanin portailla pihalla näytti olevan paljon väkeä. Eri lajia olevat kansalaiset kävelivät sisään ja ulos. Ovien edessä seisoi muutamia matoran- ja Toa-vartijoita. Jotkut linnoituksen jäsenet olivat pysähtyneet portaille vaihtamaan kuulumisia ja nauttimaan viilenevästä syysilmasta.
Kivetyllä etupihalla valepukeutunutta nazorakia vastaan käveli ainakin kaksi kertaa 273:a pitempi Steltin peikko, jolla oli päässään ruskea huivi ja kantoi massiivisissa käsissään puisia tynnyreitä. Kävellessään peikon ohi 273 näytti kutistuvan puolet pituudestaan ja nopeuttavan vauhtiaan.
Jäätutkija katseli pihalla kulkevia, eri rotuisia klaanilaisia. Hän muisti, miten Imperiumin propagandaministeriö oli haukkunut Klaania ja väittänyt sitä kymmenien eri lajien muodostamaksi, sekasortoiseksi ja epätasa-arvoiseksi valtioksi, jolla ei ollut rodullisen kirjavuuden takia yhtenäisyyttä. Mutta kun 273 katseli klaanilaisia naamionsa takaa, hän saattoi nähdä matoranien puhuvan iloisesti skakdien ja vortixxien kanssa. Näky sai 273:n miettimään. Rodullisesta yhtenäisyydestä huolimatta Imperiumi itse on oikea sortokoneisto. Olen nähnyt sen. Mutta täällä vallanpitäjät ja kansalaiset, voimakkaammat ja heikommat elävät tyytyväisesti keskenään. Figakin otti minut avosylin vastaan ja tarjoutui auttamaan minua, vaikka minun rotuni on tappanut hänen kansaansa…
”Totuusministeriö” valehtelee. Olisihan minun pitänyt se aiemminkin osannut tietää.
Nazorak saapui pian portaille ja kapusi niitä nopeasti ylös. Osa klaanilaisista kääntyi katsomaan täysin itsensä peittäneen muukalaisen perään. Kypäriä ja keihäitä käyttävät vartijat vilkaisivat tulijaa, mutta päästivät hänet kuitenkin sisään.
273:n silmien eteen aukesi jonkinlainen aula. Aulan lattia oli vihreää marmoria ja huoneen holvikaaren muotoinen katto oli maalattu valkoiseksi. Huoneesta lähti kolme käytävää vasemmalle, eteenpäin ja oikealle. Eteenpäin menevän käytävän vieressä, huoneen yläoikeassa nurkassa lähti puiset portaat ylempiin ja alempiin kerroksiin. Huoneen ylävasemmassa nurkassa sijaitsi puinen vastaanottotiski, jonka yllä riippuvassa kyltissä luki matoran-kirjaimin ”Respa”.
273 vilkuili ympärilleen. Aulassa oli hänen lisäkseen muutama matoran, jotka juttelivat toisilleen aulan vasemmalla puolella. Huoneen sivuilla, leveillä penkeillä istui muutama sekalaisten lajien edustajia lukemassa lehtiä. Pitänee varmaan kysyä respasta, missä Pääadminin huone sijaitsee.
Nazorak käveli kohti puista tiskiä, jonka takana seisoi Miru-kasvoinen Ilman Toa. Toa pyyhki rätillään pöytäänsä, mutta keskeytti sen kun huomasi asiakkaan ilmaantuneen tiskin toiselle puolelle. Ilman Toan vihreät silmät kohtasivat takkiin, hameeseen, rautakenkiin, Volitakiin ja ruokohattuun sonnustautuneen muukalaisen, joka puristi käsissään petunia-puskaa. Toa ei juurikaan kummastellut asiakkaan pukeutumisvalintaa, koska Respa-Toan vaaralliseen työhön kuului kaiken maailman hiippareiden vastaanottaminen ja ohjeistaminen. Tuomion peltipurkkien ja kivenmurikoiden jälkeen hieman epäilyttävimpienkin vieraiden tapaaminen oli arkipäivää.
”Päivää. Voinko auttaa?”
”Anteeksi, mutta voisitteko neuvoa, missä admin Tawan toimisto on?”
”Onko teillä varattu aika adminin tapaamiseen?” Toa kysyi.
”Kyllä. Olen… matoran-Figan uusi lähetti. Tulin tuomaan adminin ostamat kukat”
”Aa”, Toa totesi ja kumartui tiskin yli osoittamaan portaisiin. ”Nouse kaksi kerrosta ylös, käytävän päähän, sieltä oikealle ja mene ovesta ulos muurille. Sieltä pääsee tornille”
273 kääntyi katsomaan Toan osoittamiin portaisiin ja nyökkäsi epävarmasti.
”K-kiitos. Hyvää säilänjatkoa”, Jäätutkija sanoi ja käveli portaisiin. Miru-kasvoinen Toa oli tarttumassa jälleen rättiinsä, mutta hänen liikkeensä pysähtyi seinään. Toa kääntyi katsomaan loittonevaan vieraaseen ja kurtisti kulmiaan. Varmaan kuulin väärin, hän ajatteli ja pudisti päätään.
Jäätutkija kipitti puisia portaita ylös. Hän saapui kolmanteen kerrokseen ja pysähtyi. 273 katsoi ympärilleen. Hän oli saapunut kahden käytävän risteykseen, josta lähti tie eteenpäin ja oikealle. 273 mietti hetken. Toa ei ollut sanonut, kumpaa käytävää olisi pitänyt mennä. No, en viitsi enää mennä takaisinkaan.
Lopulta tiedemies päätteli muurin ja linnan sijainnista kävellä eteenpäin. Sinimattoisella käytävän seinillä oli muutamia tauluja ja ovia toisiin huoneisiin. 273 ei ollut varma, mikä tämän kerroksen tarkoitus oli. Hän vain käveli ripeästi kukkapuska rapisten ja rautakenkien klonksuen jaloissaan. Kääntyessään käytävän päästä oikealle, hän ohitti Pakari-kasvoisen Painovoiman matoranin, joka kantoi kainalossaan pistaasipähkinäpussia ja lehteä ja toisessa kädessään kahvilasta mukaan otettua kahvia.
273 pysähtyi. Hän oli saapunut käytävän päähän. Mutta siellä käytävä haarautui taas kahdeksi toiseksi. Jäätutkija hieroi niskaansa takin kauluksen sisältä. Respa-Toa ei ollut puhunut tästäkään mitään. Jäätutkija katsoi ensin oikealle ja sitten vasemmalle. Hän lähti epävarmasti kävelemään vasemmalle. Käytävä kaartui taas oikealle. Lisää ovia ja muita käytäviä, sekä risteys, josta haarautui uudelleen käytäviä. Nazorak pysähtyi. Nyt hän oli varma että oli kävellyt väärään suuntaan. Hän kääntyi metallisten kenkiensä kannoilla ympäri ja kiiruhti nopeasti takaisin. Tiedemies kääntyi risteyksissä siihen suuntaan, mistä uskoi tuleensa.
”…”
273 katsoi tilaa mihin oli tullut. Hän oli jälleen portaikossa, mutta huone oli aivan erilainen. Lattiat olivat vaaleaa parkettia ja seinillä riippui punaisia seinävaatteita. Portaita vastaisella seinillä sijaitsi hissi. Pakko kai mennä takaisin respaan kysymään uudestaan tietä…
Nazorakin huonoksi tuuriksi portaat alempiin kerroksiin olivat korjauksessa ja niiden yläpäässä oli kieltokyltein varustettu barrikadi. Volitakin katse siirtyi hissiin. Jäätutkija vilkuili hetken ympärilleen ja odotti, että muutama ohikulkija oli ohittanut hänet. Takkiin pukeutunut nazorak asteli hissin ovelle ja hansikoutu sormi painoi oven vieressä olevaa nappia. Hissikuilusta kuului vaimeaa huminaa ja lopulta hissin saapumisäänenä toimiva kilahdus, kun hissin ovet aukesivat.
273:n suu vääntyi reilusti vinoon, mutta naamio ei onneksi mukautunut liikkeeseen. Hississä seisoi Tulen Toa. Jäätutkijaa hermostutti. Hän oli toivonut, että olisi saanut olla hississä yksin. Ajatus ahtaassa, lukitussa tilassa kahden ammattisoturin kanssa ei viehättänyt häntä. Toa-soturi loi odottavan katseen empivään takkihäiskään. 273 ei halunnut vaikuttaa epäilyttävältä jäämällä poiskaan hissistä.
Vastentahtoisesti nazorak laahusti sisälle ja hissin metalliovet sulkeutuivat sihahtaen.
273 painoi alinta kerrosta nopeasti ja asettui seisomaan Toan viereen. Nazorakista pelottavan lähelle.
Nazorakin siniset silmät mittailivat Tulen soturia naamion silmärei’istä. Toa oli vanttera ja hänellä oli kasvoillaan musta Hau. Hänellä oli lanteillaan vyö, josta roikkui huotrassa miekka ja selässään Toa kantoi varsijousta.
Kaksikko ei sanonut mitään. Ainoa ääni mikä kuului, oli 273:n käsissään puristaman kukkapuskan paperinen rapina, sekä hissin katossa olevasta radiosta kuuluva, ärsyttävä hissimusiikki.
Tulen Toa vilkaisi sivusilmällään kanssamatkustajaa. Hänellä oli Toasta omituiset vaatteet. Matoranien kulttuurissa oli omituista peittää itsensä kokonaan vaatteilla.
273 tuijotti hissin rautaovien yllä näkyvää kerrosten numeronäyttöä. He saapuivat näytön mukaan kakkoskerrokseen. Kerrokset tuntuivat matelevan kiusallisen hitaasti.
Tulen Toa paransi seisoma-asentoaan. Nazorakikin vaihtoi painonsa toiselle jalalle. Hänen hameensa kangas narisi ja kengät klonksuivat.
Lopulta hissimusiikin täyttämä kiusallinen hiljaisuus kävi Toalle kestämättömäksi. Hän kröhi kurkkuaan.
”Se on viilenemään päin”, Toa totesi.
”N-niin… mukavan viileää”, 273 myötäili hiljaa.
Hissi saapui ensimmäiseen kerrokseen. 273 huokaisi helpotuksesta. Nazorak astui ulos ja päätyi taas samanlaiselle käytävälle, kuin tullessaan linnaan. Hetken käveltyään muutamasta mutkasta, hän näki käytävän päässä kyltin ”Respa”. Ah, vihdoin.
Jäätutkija kipitti käytävän päähän ja tuli suureen aulaan.
Mutta aula ei ollut sama.
”… Mitä?”
Tämä aula oli sisustettu aivan erillä lailla kuin se, mistä hän oli tullut sisään ja puisen tiskin takana seisoi tällä kertaa Veden Toa. K-kuinka monta aulaa tässä linnassa on…?
Kysyttyään neuvoa Respa-Toa numero 2:lta ja saatuaan tältä kunnollisen kartan linnan pohjapiirroksesta, 273 löysi itsensä kävelemästä Admin-tornin käytävillä. Nazorak oli onneksi päässyt ylläpitosiiven vartijoiden ohitse ilman minkäänlaista ruumiintarkastusta.
Jäätutkija seurasi karttaa tiiviisti ja käveli ripeästi. Hänellä oli mennyt eksymisessä niin paljon aikaa, että häntä huolestutti oliko hän myöhästynyt adminin kanssa sovitusta ajasta. Sen 273 pystyi sanomaan, että Pesän toimitilat olivat paljon selkeämmässä järjestyksessä. Nazorakista näytti linnan karttaa seuratessaan, ettei arkkitehdit olleet ollut yksimielisiä linnaa suunnitellessa.
273 pysähtyi. Hän tutki karttaa ja nosti sitten katseensa käytävän seinustalle. Tässä osassa tornia sijaitsivat kaikkien neljän adminen toimistot. Nazorakin etsivä katse pysähtyi puiseen oveen, jossa luki matoranien teksti:
Admin Tawa.
Nazorak tuijotti nimikylttiä päättäväisesti. Hän tarkisti vielä, että kaikki oli kunnossa. Kukat ovat vielä ehjiä, kyllä. Naamio ja hattu ovat kunnossa, kyllä. Hame kunnossa, jollei oven väliin jäämistä lasketa, kyllä. Matoranien aksentti, parantamisen varaa.
Nazorak veti hetken syvään henkeä. Hän tunsi kuuman hengityksensä naamion sisäpintaa vasten. Okei, aloitetaan.
Jäätutkija otti pari askelta klonksuvissa metallikengissään. Hän seisoi nyt aivan oven edessä. Nazorak kohotti hansikoidun kätensä koputtaakseen.
Mutta sitten käsi vaipui. 273 muisti jotakin. Hän oli aiemminkin ollut samaisessa tilanteessa.
Meni syteen tai saveen, valkoinen nazorak ajatteli. 273:n valkoisen käden sormi painoi oven vieressä olevaa ovisummeria. Kului hetki. Ovisummeriin syttyi vihreä valo.
Nazorak astui sisään toimistoon. Häntä vastapäätä toimistotuolin takana istui tummahipiäinen torakka. Nazorakin ainoan silmän katse nousi pöydällä olevista papereista valkoiseen tiedemieheen.
”Päivää, 273. Ehdin jo odottaa sinua”, Arkkiagentti sanoi.
Nazorak perääntyi ovelta. Hänen sydämensä oli yhtäkkiä alkanut tykyttämään nopeasti. Jännitys palasi torakan jalkoihin ja ne alkoivat täristä. Kaikki meni silloinkin pieleen… Jos menen paljastamaan, kuka olen, minulla ei ole takeita että Klaanin johtaja kuuntelisi minua. Hän paiskaisi minut selliin tai tappaisi. Hän on kuitenkin Toa, kokenut soturi ja minä vain aseeton tiedemies. Etten vain tekisi samaa virhettä uudestaan…
Tiedemiehen mieleen palautui propagandaministeriön tekemät kuvat Klaanin johtajista. Mustavalkoisessa kuvassa Klaanin Pääadmin oli esitetty visiiripäisenä naisena, joka piileksi varjoissa ja johti sotaa ohuista siimoista vetäen nukkemestarin elkein. Samassa kuvassa etualalla oli ollut suuri visorak, jonka terävähampaisesta suusta tihkui myrkkyä. Kuvan alla oli ollut punainen teksti:
Tiedä vihollisesi.
273:n ajatukset puistattivat häntä. Hän ei ollut enää niin varma suunnitelmastaan.
Mutta sitten pieni ääni heräsi hänen päässään. ”Tawa on todella kiltti ja hyvä johtaja. Hän ajattelee liikaakin muita”
Tiedemies muisti, kun Figa oli sanonut niin aiemmin. Jäätutkija vilkaisi käsissään rutistamiaan petunioita. Hän huolestui, että oliko puristanut niitä liian kovaa.
Nazorak nosti katseensa takaisin oveen. Hän imi pienestä äänestä voimaa. Valheita, Nazorak ajatteli jopa vihaisesti. Kaikki mitä Imperiumi sanoo, on valheita.
273 astui jälleen oven eteen. Hän kohotti kätensä. Älä usko Imperiumin valheita.
Kop kop kop.
Kului hetki. Nazorak hengitti syvään.
”Sisään.” Kuului toimistosta.
Nazorak laski kätensä oven kahvalle ja painoi sen alas. Hän astui sisään.
Toimisto oli pieni mutta viihtyisä. Huoneen perällä olevien ikkunoiden edessä riippui syvän violetit verhot. Huoneen seinustoilla oli kirjahyllyjä. Toimistoa kuitenkin hallitsi keskellä oleva, mahonkinen pöytä. Pöydän takana istui keltainen Sähkön Toa. Toa-nainen nosti juuri edessään pitämän paperin ja asetti sen kääntöpuoli ylöspäin paperipinon päälle. Sitten Toan visiirin peittämät silmät kääntyivät katsomaan vieraaseen.
”Helei.”
273 nielaisi. Häntä pakostakin jännitti. Nazorak mittaili pääadminia päästä keskivartaloon, mitä näki naisesta toimistopöydän takaa. Juuriadmin näytti aivan erilaiselta, kuin 273 oli kuvitellut.
Tawa kallisti kysyvästi päätään. Vieras oli jo hetken seissyt oven suussa sanomatta mitään.
”Niin?” Toa kysyi.
273 hätkähti, kun tajusi, kuinka kauan oli ollut hiljaa. Hän irrotti katseen administa jalkoihinsa. Hän oli aivan unohtanut, mitä oli aikonut sanoa. Hänelle tuli yhtäkkiä kuuma ja tukala olo takkinsa sisällä.
”Öh, niin. Tuotah…”
Nais-admin tuijotti vielä kysyvämmin jaden vihreillä silmillään outoa tulijaa. Admin ei osannut sanoa tarkkaan, oliko vieras mies vai nainen. Lähinnä hameen takia.
Mutta sitten 273 muisti käsissään rapisevan kukkapuskan. Nazorak ojensi kukat hämmästynyttä Tawaa kohti.
”Tulin tuomaan tilaamanne kukat!” Hän huudahti hermostuneesti voimakkaalla aksentillaan.
Tawa katsoi ensin omituisesti pukeutunutta vierasta, sitten taas tämän käsissään pitämiä petunioita. Lopulta admin ymmärsi kummallisen tulijan sanat.
”Aa. Kiitoksia…”
Sähkön Toa nousi tuolistaan ja kiersi mahonkipöydän ympäri 273:n eteen. Nais-Toa tarttui Jäätutkijan ojentamiin kukkiin ja hymyili kohteliaasti.
”Olet siis Figalla töissä? Onko hän palkannut lisäväkeä?” admin kysyi asetellessaan kukkia vesivaasiin pöydällään.
273 edelleen mittaili juuriadminia. Toa oli häntä ainakin päätä pitempi.
”J-juuh. Olen vain lähetti…”
Tawa palasi istumaan toimistotuolilleen. ”Kiitoksia. Maksoin kukistani jo etukäteen, joten sinun ei tarvitse periä maksua”, Tawa sanoi. ”Voit mennä.”
Nazorak kohotti kätensä kaulalleen ja höllensi kaulaansa sidottua plastronia. Nyt oli Jäätutkijan aika tehdä siirto.
”Tuotah…”
Tawa kohotti jälleen katseensa papereistaan, joihin oli ehtinyt jo laskea katseensa. Lähetti ei ollutkaan lähdössä.
273 hermoili. Hän oli miettinyt useaan kertaan aiemmin, miten esittäisi asiansa. Hän kokosi ajatuksiaan, jonka lopuksi sai sanotuksi: ”Arvon neiti admin. Minun on valitettavasti myönnettävä teille, että kukat olivat tekosyy päästä teidän luokse. Minulla on teille asiaa…”
Tawa risti kätensä pöydällään ja katsoi muukalaista. Vasta nyt hän huomasi, että lähetissä oli muutakin omituista kuin pukeutuminen ja vahva aksentti. Hänen kasvoillaan oleva Volitak ei mukautunut omistajansa kasvojen liikkeeseen, vaan naamio näytti elottomalta lähetin liikkeisiin nähden. Tawa saattoi nähdä vain siniset silmät, jotka vilkkuivat naamion silmäreikien takana.
”Minä kuuntelen”
273 painoi hansikoidut sormenpäänsä yhteen ja katseli seinille, vältellen Toan katsetta.
”Olen… uusi täällä. Saavuin juuri Klaaniin ja… haluaisin mahdollisesti liittyä järjestön jäseneksi…”
”Ai”, Tawa sanoi. ”Yleensä rekisteröityminen tehdään respassa hakulomakkeen avulla, jonka jälkeen moderaattorit ottavat hakijan haastatteluun. Ei teidän minun luokseni olisi välttämättä tarvinnut tulla”
273 ei huomannut, kuinka Tawan pöydän takana omalla tyynyllään nukkunut, suurisilmäinen ussal-rapu kömpi ylös ja kurkisti mahonkisen pöydän takaa tulijaa tappisilmillään.
Nazorak kääntyi katsomaan Sähkön Toaa silmiin. Seuraavat sanat pelottivat häntä eniten.
”Minulla on ehkä yksi ongelma, minkä takia en voinut liittyä normaalisti. Minä en nähkääs ole aivan… tavanomainen hakija.”
Ussal-rapu kipitti seinänviertä lähemmäksi outoa tulijaa. Nöpö mietti, olisiko vieraalla tädillä tarjota jotakin syötävää tai vaikkapa silitystä.
”Mikä se ongelma on?”
273 nieleskeli. Hän mietti, olisiko voinut vielä selittää paremmin sanoin. Mutta ei. Hän ei pystynyt sanomaan sitä sanoin.
Tawa katsoi, kuinka lähetti kohotti kätensä niskalleen takin kauluksien taakse. Nazorakin kädet vapisivat. Pitkät sormet naputtelivat naamioon liitettyä solkea. Hihnan solki aukesi kilahtaen ja hän poisti naamionsa.
Jaden väriset silmät katsoivat suoraan nazorakin sinisiin silmiin.
Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. 273:n sydän tykytti, kun hän yritti etsiä adminin kasvoilta edes jonkinlaista muutosta. Tawa irrotti ristissä olevat kädet toisistaan ja asetti ne kämmenpohjat mahonkipöydän pintaa vasten.
”Jatka”, juuriadmin sanoi lopulta hiljaa. Mutta ei enää niin heleän lempeällä äänensävyllä. Nais-Toan ääni oli nyt täysin asiallisen neutraali. Sellainen, mikä peitti puhujan tunteet. Mutta nazoraktiedemies aisti huoneessa uudenlaista jännitteisyyttä.
273 yritti selvittää ääntään. Hänen kurkkuansa kuivasi jälleen.
”Antakaa minun selittää, ennen kuin teette mitään päätöksiä”, nazorak änkytti. Tawa tyytyi vain nyökkäämään tyynesti. Jäätutkijaa pelotti yhä enemmän se, että Toa saattaisi minä hetkenä hyvänsä käristää torakan tuhkaksi.
”En ole vakooja tai soluttautuja, jos sitä kuvittelette”, 273 sanoi. ”Kaikki mitä juuri äsken teille kerroin, on totta. En ole enää nazorakien riveissä. Olen karkulainen ja tulin hakemaan Klaanista suojaa.”
Nöpö kipitti 273:n jalkojen juureen ja nuuhki metallisia kenkiä.
Tawa ei vieläkään sanonut mitään. Hän näytti punnitsevan 273:n sanoja.
”Valitettavasti en voi vielä aivan luottaa sanoihisi…” Tawa sanoi rauhallisesti, mietteliäällä äänellä. ”Haluan kuulla asiasi kuitenkin loppuun. Mutta sitä ennen minun on kutsuttava tänne eräs henkilö.”
Tawan pehmeä ääni rauhoitti 273:a hieman. Mutta nyt Jäätutkijaa mietitytti se, ketä Tawa tarkoitti.
Visu.
Visokki havahtui telepaattiseen kutsuun omassa työhuoneessaan. Hän huomasi torkahtaneensa paperipinon päälle.
Visu. Tarvitsen hieman apuasi. Minulla on täällä… hieman hankala vieras.
Visorak ravisteli itsensä lopullisesti hereille ja hyppäsi alas pöydältä. Missä olet, Tawa? Kirmaan heti sinne.
Toimistossani. Kun tulet, odota ettei kukaan ole lähettyvillä. En halua, että joku näkee toimistooni, Visokki kuuli Tawan telepaattisen viestin. Ja kun tulet, niin älä tee hätäisiä tekoja. Vieraani saattaa aiheuttaa sellaisia.
Visokki astui varovasti Tawan toimistoon ja näki edessään takkiin pukeutuneen hahmon selin. Se oli ottanut naamionsa pois, mutta visorak ei tunnistanut hahmoa tästä kulmasta.
Ruskeaan takkiin pukeutunut hahmo kääntyi arasti ympäri katsomaan ovelle. Visokki sätkähti nähdessään vieraan muuten takin kauluksen ja hatun peittämät, valkeat kasvot. Nazorak kavahti yhtä säikähtäneenä taaksepäin nähdessään Visokin. Tiedemiehen hameen helmaa nykinyt Nöpökin kivahti takaisin Tawan pöydän taakse, koska olisi muuten jäänyt torakan jalkoihin.
Tässä kohtaa asiat muuttuvat vähintäänkin mielenkiintoisiksi, kultaseni.
Visorak huomasi, miten säikkynä nazorak oli ja otti sen huomioon puheessaan. ”Mikä on nimesi, ystävä?”
273 värähti. Hänen katseensa kierteli ympäri huonetta. Se kohtasi ensin Tawan rauhoittelevan ilmeen, joka oli noussut ylös tuoliltaan Visokin tullessa ja juuriadmin heilutteli käsiään jommallekummalle, ehkä molemmille, ettei ollut aihetta paniikkiin.
Sitten 273 kääntyi katsomaan sisään tulleeseen visorakiin.
”Si- sinä olet-t tele-leatti?”
Jäätutkija ei ollut koskaan ollut kohtaamisissa telepatiaa osaavien olentojen kanssa ja nyt Visokin mielensisäinen kommunikaatio sai 273:n hämmentymään.
”Jep”, Visokki vastasi tottuneena tällaisiin kysymyksiin. Useammallekin klaanilaiselle visorak oli aikoinaan ollut ensimmäinen telepatialla kommunikoiva olento.
”Mutta mikä on nimesi?” Visokki toisti kysymyksensä.
273 mietti hermostuneesti. Tai hän ei oikeastaan tiennyt, uskalsiko ajatella enää siltä varalta, että visorak kuulisi hänen ajatuksensa. Nazorak alkoi ymmärtää, miksi Tawa oli kutsunut Visokin tänne.
”Olen… Jäätutkija 273”, hän vastasi vastentahtoisesti.
Visokki nyökkäsi. ”Olen Visokki.”
Tawakin nyökkäsi. ”Nyt kun olemme esittäytyneet, niin mennään asiaan. Hän haluaa liittyä Klaaniin.”
Ohhoh ho!
”Ai?” visorak hämmästeli: ”Kerro meille toki lisää.”
273 nieleskeli. Hän tunsi olonsa entistä epämukavemmaksi Visokin kohteliaasta äänestä huolimatta. Ei hän ollut suunnitellutkaan valehdella Klaanin johdolle, mutta tieto siitä, että visorak kuulisi nazorakin ajatukset ja tietää kaiken ilman että 273 edes kertoisi itse, pelotti häntä.
”Öh. Anteeksi, mutta… jos osaatte lukea ajatuksia, niin… miksi edes haluatte minun kertovan? Miksette vain lue mieltäni…”
Visokki hymähti itsekseen. Ole hiljaa siellä. Tuo ei tarkoittanut, että sinulla olisi lupa tunkeutua 273:n päähän.
Punainen admin astui pari askelta lähemmäs nazorakia: ”Minulla on tapana kunnioittaa keskustelukumppaneitani. En kaivele mieliä, jos minulle ei anneta siihen lupaa. Haluan kuulla kaiken sinun kertomanasi. Sitä paitsi mielensisäiset ainekset ovat usein paljon sekavampia ja epämääräisempiä, joten siksikin pidän enemmän toisenlaisista väylistä saada asioita selville.”
Ja lisäksi joutuisit käyttämään väkivaltaa. Mutta älä sitten sano sitä ääneen.
273 katsoi Visokkia vielä hieman arvellen. Mutta lopulta hänkin nyökkäsi ja alkoi kokoamaan ajatuksiaan.
Tawa istuutui takaisin tuolilleen ja yskäisi nyrkkiinsä saadakseen keskustelukumppaniensa huomion ja palauttaakseen keskustelun raiteilleen.
”Minusta tuntuu, ett sinun kannattaisi aloittaa aivan alusta. Kerro kuka olet, sekä mistä ja miksi olet tullut tänne.”
273 mietti vielä hetken, mistä aloittaisi. Kerrottavaa oli paljon.
”Olin tiedemies, töissä nazorakien Tiedekunnassa. Asuin Keskusvuo- tai siis, teidän nimityksen mukaan Mt. Ämkool-”
”Guartsuvuorella”, Tawa keskeytti.
”…” 273 oli hetken hiljaa. ”Niin… toimin siis Vuoren sohjoisrinteellä sijaitsevassa salaisessa tutkimuskeskuksessa. Tein aseita Impeliumin laskuun”
Tawa kurtisti hieman kulmiaan, muttei keskeyttänyt.
”Ongelmani alkoivat, kun kohtasin erään kaivostyöläisen, hyljeksityn sekasilmäisen. Hän ehdotti minulle, että liittyisin hänen vallankumousta tavoittelevaan ryhmään. Meidän suunnitelmana oli salamurhata Tiedustelupalvelun johtaja, Arkkiagentti 007, ja lietsoa työläiset vastarintaan johtokunnan diktatuuria vastaan. Mutta… me emme onnistuneet. 007 jäi henkiin ja pakenimme maan alta Vuorelle. Arkkiagentti lähetti agenttinsa peräämme ja me jouduimme takaa-ajoon. He onnistuivat tuhoamaan ajoneuvomme ja kaikki muut toverini kuolivat. Vain minä säilyin hengissä syöksymällä rotkoon.”
Visokki hämmästeli 273:n kertomaa tarinaa. ”Entä miten päädyit Klaaniin?”
”Laskeuduin Vuoren rinteitä ja onnistuin sääsemään Lehu-metsän laidalle. Muutamista selkkauksista huolimatta ylitin eteläiset ruohokentät ja saavuin Saaren eteläisiin metsiin. Siellä kohtasin erään nazoraktiedustelijaryhmän, mutta onneksi sen niminen ryhmä kuin urogejeget ja Tiikeli auttoivat minua hoitelemaan heidät. Hattidissa, urogejegejen discossa mietin seuraavaa siirtoani, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin Klaani. Koska kuulin, että nazorakien armeija on marssimassa etelään. Klaani on siis viimeinen turvani.”
Tawa kohotti hieman kulmiaan. ”Se eilinen ammuskelu muureilla oli siis sinun aiheuttamaa?”
”N-niin, anteeksi siitä. En uskonut, että ottaisitte minua iloisesti vastaan.”
”Muurien sisällä kohtasin Tiikelin ystävän Figan, joka suostui auttamaan minut tänne. Mutta älkää olko vihaisia Figalle. Hän oli vain ystävällinen minulle…”
Urogejeget. Ne helvetin kivirotat yrittivät kerran varastaa laittoman discopallolähetykseni.
Visokki mietiskeli hetken nazorakin kertomaa tarinaa ja tajusi, että vielä jotakin puuttui. ”Sanoit, että Klaani on viimeinen turvasi? Mitä tällä tarkoitat? Oletko jäämässä tänne?”.
273 säpsähti. Hän mietti, oliko muotoillut sanansa väärin.
”Jos te annatte minun oleskella täällä, tietenkin. Ja käsittääkseni saarelta ei voi lähteä laivasaarron takia veneellä taikka lentokoneella. Ja näillä näkymin Klaani tällä hetkellä on voimakkain este Imleliumin armeijalle.”
”Vastineeksi saatte kaiken tietoni nazorakeista ja armeijan johtokunnasta.”
Visorak alkoi kävelemään edestakaisin mietteissään. ”Kieltämättä aika houkutteleva tarjous. Vaikka eihän Klaani sinulta mitään vastapalvelusta vaatisi, koska tarkoituksemme on ensisijaisesti tarjota suojapaikkoja. Emmeköhän me sinulle jotain pieniä hommiakin Klaanista löydä. Taidoillesi voisi olla hyötyä.”
Tawa näytti järkyttyneeltä Visun latoessa päätöksensä kysymättä häneltä yhtään mitään. Ai juuriadminin mielipiteellä ei ole mitään väliä…
Punainen visorak tajusi tyystin unohtaneensa kysyä toiselta adminilta tämän mielipidettä. ”Niin! Mitäs mieltä Tawa on?” Visokki oli varma, että minulla oli vaikutusta, sillä ilmoille heittämäänsä kysymykseen ei voinut vastata enää kieltävästi.
Tawa katsoi Visokkia hieman ärtyneesti. Mutta sitten adminin katse kääntyi epävarman oloisena seisoskelevaan nazorakiin. Tawa mietti, millainen ratkaisu tilanteeseen olisi parhain.
”Sinä selvästikin puhut totta”, Tawa aloitti, ”kun kerran olet saanut Visokin puolellesi. Mutta vaikka me luottaisimme sinuun, niin klaanilaiset ehkä eivät. Et voisi kävellä linnassamme ilman naamiota. Se aiheuttaisi pelkoa ja sekasortoa asukkaissamme. Lisäksi oma turvallisuutesi voisi olla vaarassa.”
273 nyökkäsi hyväksyvästi. ”Nooh, on minulla tämä valeasu, vaikkei se aivan huomiota herättämättömin ole.”
Tawa vilkaisi Visokkia. ”Älä huoli. Hän puhuu totta” Visokki sanoi. ”Ja turvallisuus- ja asumisjärjestelyt pystytään järjestämään.”
Tawa katsoi jälleen nazorakiin mietteliäästi. Admin ei ollut varma, pystyikö näinä aikoina luottamaan enää kehenkään. Ystäviin taikka vihollisten petturiin.
Tawa laski ääntään. ”Oletko siis valmis pettämään kansasi ja myymään tietosi meille?”
273 oli hetken hiljaa. Lopulta hän vastasi. ”Imleliumin johtokunta on todellinen viholliseni. Ainoa keino, jolla voin tehdä hallaa sille, on auttaa teitä.”
Tawa laski leukansa rintaansa ja sulki silmänsä. Huoneessa olijat katsoivat häntä.
Lopulta hän oli tehnyt päätöksensä.
”Hyvä on. 273, sinusta tulee klaanilainen. Valitettavasti emme siltikään voi antaa sinun kulkea aivan vapaasti klaanissa. Pääset koeajalle ja moderaattorimme vartioivat sinua sekä klaanilaisten että oman turvallisuutesi vuoksi. Lisäksi tulemme kuulustelemaan sinua vielä lisää myöhemmin.”
Jäätutkija oli hetken hämmästynyt, mutta pian hänen kasvoilleen nousi leveä hymy ja punastus. Nazorak kuitenkin säpsähti ja yritti peitellä helpotuksensa.
”Tuhannet kiitokset, neiti adminet!” 273 pyrki peittämään innostuksensa äänessään jäykällä asiallisuudella.
Visokki hymyili ja Tawankin kasvoile poiki vieno hymy.
”Et voi aivan heti tulla asumaan linnaan. Meidän täytyy järjestää huoneesi ja puhuttava moderaattoreille. Mene täksi yöksi vielä Figalle, mutta otamme sinuun yhteyttä huomenna.”
273 nyökkäsi. Hän sitoi Volitakinsa takaisin kasvoilleen ja asetti lätsänsä vinoon sen päälle.
”Kiitos vielä tuhannesti. Lupaan, ettette kadu tätä”, hän kiitteli. ”Näkemiin, sääadminit!”
273 huikkasi astuessaan ulos toimistosta.
Kauan sitten, Eteläisen Mantereen Pohjois-rannikko
Laivaston tykit sylkivät tulta. Niiden lennättämät lyijyammuksen vihelsivät ilmassa ja ilman täytti räjähdysten pauke ja ruudin ja savun katku. Taivaan peitti tummat pilvet, kun kivisen rannikon rantaan rantautuneet sotalaivat antoivat tulitukea laivoista alas työntyville ruskeille sotilaille. Metallialusten alapuolella meri velloi, kun rantaveteen hypänneet hyönteismäiset sotilaat kahlasivat kohti rantaa. Vedestä ylös kömpivillä rivisotilailla ei ollut muuta sotavarustusta kuin yksinkertaiset, puuseipäiden päissä olevat pistimet ja pitkät, kaksipäiset keihäät, sekä heidän päihinsä istutettu ajatus:
Vain he olivat puhtaita. He olivat Na Zora.
Arj Durun maihinnousu oli alkanut hyvin. Nazorakein laivasto oli päässyt ankkuroitumaan lonkeronomadien hallitsemalle rannikolle ja nazorakein armeijan etujoukko oli ehtinyt nousta rantakallioiden takaiselle tasangolle ennen kuin kalmarit olivat ehtineet kokoamaan puolustuslinjan. Mutta sitten nazorakien yllätyshyökkäys oli pysähtynyt kuin seinään, kun nousevan valloittajalajin etujoukko kohtasi vuosisadan vanhan maailmanvallan rippeet. Sillä vaikka nazorakit turvautuivat joukkovoimaan ja fanaattiseen taistelutahtoon, lonkeronomadien sotilaat olivat keränneet kokemusta kymmenien vuosien sotavoitoista ja –häviöistä. Lonkeronomadit olivat voimakas ja sotainen kansa, jotka olivat taistelleet historiansa ajan aina. Tämä taistelu ei olisi heille mitenkään erikoinen.
Ruskeahipiäiset torakat juoksivat joukoissa kohti rintamaa. Teräväkyntiset jalkapohjat tömisivät kiveä vasten, kun torakat juoksivat ja hypähtelivät epätasaisella kalliolla eteenpäin. Rivisotilaiden joukossa oli myös ryhmien johtajia, alikersantteja. Yksi heistä hypähti ketterästi kiviröykkiön yli ja nousi hieman korkeamman kallion reunamalle. Alikersantti oli sotilaita hieman paremmin varustettu: Hänellä oli varustevyö, josta roikkui huotrassa oleva miekka ja kerrasta laukeava, pitkä- ja leveäpiippuinen pistooli. Vyön sivussa oli myös kiikarikotelo, josta nazorak juuri kaivoi esiin pienen kaukoputken. Nazorakin pitkät ja laihat sormet vetivät kokoon taittuvan kaukoputken täyteen mittaansa ja aliupseeri nosti linssin silmälleen. Toista silmää hänen ei tarvinnutkaan sulkea.
Laivaston tykkituli ja Kalmahin urut pitivät ainakin huolen siitä, että savu ja räjähdykset peittivät rintamien molemmat puolet. Kiikarin kuva tärähteli, kun ryhmän johtajan kädet huojuivat samalla, kun tämä hengitti syvään. Hän näki, kuinka hänen lajitoverinsa syöksyivät suuna päänä kohti savua, tulta ja hävitystä. Ruskea nazorak kuuli, kuinka muut ryhmänjohtajat huutelivat käskyjä ryhmilleen juoksemaan kohti taistelutannerta ja ilmassa kiitävät tykinkuulat ulvoivat kimeästi. Edessäpäin kuului taistelun melskettä ja vihollisjoukkojen sotahuutoja. Toisinaan alikersantti saattoi erottaa savun yläpuolella liikkuvia mustia olentoja, joista nazorak ei ollut aivan varma, mitä ne olivat.
Aliupseeri laski kaukoputken silmältään. Hän mietti, mitä kautta johdattaisi ryhmänsä taisteluun ilman, että suurin osa kuolisi vihollisen ohjustuleen. Aliupseerin johtaman ryhmän sotilaat juoksivat johtajansa taakse. Osa heistä oli hengästyneitä, mutta heidän kasvoillaan paistoi vielä taistelutahto. Yksi keihästä kantava nazorak katsoi ryhmänjohtajaa ja uskaltautui kysymään:
”Herra alikersantti! Mihin jatkamme?”
Ruskea nazorak katsoi rintamaa hieman huolestuneen näköisenä. Mutta sitten hän pakotti kasvoilleen päättäväisen ilmeen, ettei ryhmän taistelutahto olisi kaikonnut. Hän kääntyi kallion kohoumalla ympäri nähdäkseen puhutellun sotilaan, joka puolestaan näki alikersantin oikean silmän päällä olleen silmälapun.
”Viestintämiehen piti tuoda tietoa rintamalinjasta. Odotamme vielä hetken, että jos hän tulee.”
Alikersantti tiesi aivan hyvin, että heidän viestimiehensä oli saattanut kuolla, mutta ryhmänjohtaja halusi toivoa, että tämä oli hengissä.
Mutta sitten alikersantti kuuli takaansa huudon ja hän kääntyi ympäri. Hän näki, kuinka ruskeaa sotilasvirtaa vastaan juoksi mustahipiäinen torakka. Silmälappuisen nazorakin kasvoille kohosi hetkeksi helpottunut hymy. Tiedustelija oli jäntevä ja laiha ja hänellä oli kevyt varustus. Päässään hänellä oli musta kypärä ja hänen reidessään oli kotelossa sahalaitainen veitsi. Tiedustelija huohotti raskaasti juostuaan ja väisteltyään tykkitulta.
Alikersantti hymyili vienosti ja totesi ”No, korpraali. Miten etulinjassa sujuu?”
Musta korpraali nojasi käsillään reisiinsä ja veti hetken henkeä. Sitten hän nosti toisen myrkyn vihreistä silmistään alikersantin ainoaan silmään. Korpraalin toisen silmän päällä oli alkeellinen kiikarilinssillä varustettu lisäosa.
”Lääh… meidän lännen puoleinen rintama on murtumassah… Nomadit pääsevät pian läpi.”
Tämän kuullessaan alikersantti vakavoitui. Hän vilkaisi savuavan länsirintaman suuntaan. Hän mietti hetken, jonka jälkeen hän käänsi katseensa jälleen korpraaliin.
”Vie viesti 35. komppanian johtaja majuri 933:lle. Tarvitsemme enemmän joukkueita, jos haluamme pysäyttää vihollisen etenemisen lännessä. Minä ja ryhmäni suuntaamme jäljellä olevien sotilaiden tueksi.”
Viestimies katsoi alikersanttia ensin hieman yllättyneenä. Musta nazorak näytti ensin siltä, kuin aikoisi sanoa jotakin vastaan, mutta alikersantin ainoan silmän katse sai korpraalin vaikenemaan.
”Käskystä…” hän sanoi lopulta ja lähti juoksemaan rantaa kohti.
Alikersantti katsoi sotilasvirtaa päinvastaiseen suuntaan juoksevaa mustaa nazorakia. Hän tiesi, että tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun he kaksi näkisivät toisensa. Mutta silmälappuinen torakka tiesi hyvin, että lajin yhteinen etu ylitti yksilön omat tarpeet. Sotilaat taistelisivat ja kaatuisivat sotatantereella Puhtaiden lajin vuoksi. Ruskea nazorak irrotti katseensa viestinviejästä ja katsoi edessäpäin savuavaa taistelukenttää. Pieni pelon tunne kävi hänen kurkussaan, mutta ryhmän johtaja karisti sen pois ja kääntyi sotilaidensa puoleen.
”Noniin, sotilaat! Nyt on seisoskeltu tarpeeksi! Työnnetään se kalmarikansa maanrakoseen ja näytetään, mistä nazorakit on tehty! Liikkeelle!” Hän huusi ja heilautti kädellään kohti lounasta.
”NA ZORA!” Sotilaat vastasivat ja pistimiä kantavat hyönteiset rynnistivät kohti rintamaa.
Satapäinen nazorak-armeija kiisi eteenpäin. Osa sotilaista kaatui kivikkoisessa maastossa, eikä maassa makaavat ruumiit ja ohjusten tekemät kraatterit auttaneet asiaa. Alikersantin johtama ryhmä liikkui ripeää vauhtia kohti lounasta. Silmälappuista torakkaa alkoi jo hengästyttää. Maassa makaavista nazorakien ja lonkeronomadien ruumiista saattoi päätellä, että nazorakit olivat onnistuneet työntämään kalmarikansaa jonkin verran taaksepäin. Sotilaiden oli välillä varottava maasta törröttäviä sapeleita ja torakkain pistimiä.
Mutta vaikein osuus oli vasta edessä.
Alikersantti nosti katseensa taivaalle. Edessäpäin läheni Kalmahin urkujen ohjustuli.
”Sotilaat! Jollette halua menettää ruumiinosianne, painakaa päät alas ja juoskaa niin kovaa kuin niistä vinovarpaisista jaloista lähtee!”
Ruskea nazorak katsoi ylös tummalle taivaalle. Yhtäkkiä tummasta savupilvestä lennähti joukko pienoisohjuksia, joiden savuavat perät piirsivät taivaalle valkoiset vanat, kun ne kieppuivat ja syöksähtelivät kuin Nui-Ramat jotka yrittivät päättää, mitä nazorakia pistäisi. Silmälappuinen alikersantti oli juuri huutamassa ryhmälleen jotain, kun läheltä kuului hetkessä voimistunut VIUUUUUH-ääni.
Jota seurasi suuri pamahdus.
Alikersantin silmä revähti auki, kun hänen taakseen osunut ohjus räjähti ja siitä seurannut paineaalto heitti torakan rajusti eteenpäin. Nazorak tömähti kontalleen maahan. Hän tunsi, kuinka irtokivet osuivat hänen selkään ja takaraivoon voimakkaasti, mutta nazorak syöksyi heti eteenpäin ja yritti vauhdissa päästä pystyyn. Mikään raaja ei tuntunut vahingoittuneen ja hän uskoi olevansa kunnossa.
Nazorak käännähti vauhdissa ympäri. Vain muutama hänen ryhmästään oli kuollut räjähdykseen. Alikersantti kuuli sodan melskeen vain etäisesti, mutta hän näki sivusilmällä kuinka maa räjähti lieskoihin hänen ympärillään, kun Kalmahin infernaalisten urkujen syöksemät räjähteet tippuivat maahan kylväen tuhoa ja kuolemaa. Silmälappupäinen torakka hypähti vantterilla jaloillaan kylki menosuuntaan päin ja heilautti kättään eteenpäin merkiksi ryhmälleen, huutaen samalla jotain jonka hän itse uskoi olevan ”Eteenpäin!”
Taivas syöksi tulta nazorakein yläpuolella. Pienoisohjuksen tekivät julmaa terroria ruskeiden sotilaiden rivistöön. Mutta ne, jotka kaatuivat, joutuivat yliastutuiksi. Alikersantti johti ryhmäänsä taidokkaasti läpi tulisateen. He pääsivät jo pois tykkitulen kantamalta ja edessä siinsi taistelukenttä. Alikersantin ruumis tärähteli tasaisesti hänen askeltensa tömähtäessä maahan. Ilma oli synkkä savusta ja nazorakein silmiä kirveli. Maa paikoittaen paloi syösten hehkuvia kipinöitä tummalle taivaalle ja kivikossa oli syviä kuoppia räjähdyksistä. Ruskeat sotilaat työntyivät paksun savun läpi ja nyt vasta uudet, vanhojen sotilaiden avuksi tulleet joukot näkivät ensi kertaa vihollisensa:
Lonkeronomadit, Eteläisen Mantereen aavikoiden paimentolaiset ja pelätyt ratsastajat, jotka tarustojen mukaan turmelivat ja ryöstelivät pohjoisia maita kammottavien ratsujensa selistä. Eturintamassa olleilla nomadeilla ei ollut ratsuja, mutta silti he olivat kauhistuttavan taitavia. He taistelivat kilvin ja tummin sapelein ja päällään heillä oli heidän omien työläistensä tekemät haarniskat, jotka olivat nerokas sekoitus nahkaa ja metalleja. Monien lonkerosoturien punaisille ja raivosta vääristyneille kasvoille oli maalattu valkoisella maalilla sotamaalauksia.
Vanhojen joukkojen avuksi tulleet nazorak-sotilaat syöksyivät vihollisiaan päin. He juoksivat puristaen pistimiään ja keihäitään molemmin yläkäsin. Törmäys vihollisjoukkojen kanssa olisi raivoisa.
Keihäitä käyttävillä nazorakeilla oli rynnäkköetu. He syöksyivät vihollisiaan päin pistimet ojossa ja vaikka lonkeronomadit puolustautuivatkin kilvin ja vahvoin haarniskoin, aina yksi hyönteissotilas pääsi nomadin puolustuksen läpi. Punakasvoinen lonkerosoturi karjui ja irvisti tuskasta, kun torakan pistin upposi nomadin haarniskan läpi vatsaan.
Vain paria askelta vasemmalla toisen nazorakin sotahuuto ja pistin pysähtyivät huppupäisen lonkerosoturin kilpeen. Nazorak onnistui vetämään keihäänsä takaisin taakse. Hän yritti iskeä toisen kerran hieman ylemmäs, kohti lonkeronomadin olkapäätä, mutta vastustaja oli nopea ja ehti vetää kilpensä taas keihään tielle. Lonkeronomadi ei antanut torakalla uutta tilaisuutta, vaan yllättäen veti kilpensä kylkeään vasten ja syöksyi nazorakia päin kilpi edellä, koko ruhonsa voimalla. Nazorak ei ehtinyt väistää ja hän horjahti kilven osuessa hänen rintakehäänsä. Torakkasotilas otti muutaman horjahtavan askeleen taaksepäin hakiessaan tasapainoaan, mutta se oli kohtalokasta. Musta sapeli heilahti ilman halki, pysähtyi nazorakin ranteeseen ja viilsi tiensä sen läpi. Ruskea sotilas ehti nähdä vain vilauksen siitä, kuinka hänen keihään toista päätä pidellyt raaja tippui maahan. Mutta samassa lonkeronomadi heilautti jälleen veristä sapeliaan kaaressa. Sapelin terä sohahti nazorakin kasvoihin, viiltäen ja puhkaisten torakan molemmat silmät. Nazorak pudotti keihäänsä karjaisten tuskasta ja nosti vaistomaisesti kätensä suojaamaan kasvojaan, kuitenkin vain toisen sormet ylsivät silmille.
Sokeutunut torakka hoiperteli taaksepäin. Hän tunsi vain silmissään pistävän kivun. Hän ei tuntenut sitä, kuinka hänen lajitoverinsa tönivät häntä tieltään. Nazorak kaatui lopulta maahan, eikä hän nähnyt kuinka hänet tallattiin kuoliaaksi.
Kymmenisen bioa vasemmalla nazorakien eteneminen sujui paljon paremmin. Suhteellisen suurikokoinen nazorak kohotti pistimensä poikittain eteensä torjuakseen sapelin iskun. Häntä vastassa ollut lonkeronomadi oli menettänyt kilpensä, joka teki taistelusta tasaväkisempää. Nazorak ja hänen ryhmänsä taistelivat epätasaisessa kivikossa ja torakkasoturia vastassa ollut paimentolainen seisoi korkeammalla kiven päällä. Savu kohosi heidän ympärillään.
Nazorak torjui toisenkin miekan iskun käsitellen taidokkaasti pistoasetta. Nazorak liikahti nopeammin vastustajaansa kohti, lyöden nomadin miekkakäden kauemmaksi itsestään. Parrakas lonkerosoturi manasi jotain heidän karulla kielellään. Nomadi yritti lyödä hyönteistä nyrkillään, mutta nazorak pyörähti pyöräyttäen pistintään, jolloin pistimen puisen varren pää kolahti nomadin hampaisiin. Lonkeroinen irvisti ja painoi kätensä haljennutta huultaan vasten. Hänen tummansiniset silmänsä olivat revähtäneet ammolleen ja raivoissaan hän yritti lyödä torakkaa sapelillaan, mutta tämä kiersi sen alta ja potkaisi nomadia mahaan, jolloin tämä kaatui kiveltä maahan. Maassa makaava nomadi yritti kammeta itsensä ylös, mutta yhtäkkiä kynnellinen jalka ilmestyi hänen rintansa päälle. Nomadi yritti nousta käsiensä varaan kaikin voimin, mutta nazorak painoi tätä jalallaan ja paimentolainen lysähti takaisin maahan.
Lonkeronomadi katsoi yllään seisovaa hyönteissotilasta. Nomadin kasvot olivat vääntyneet irveeseen, mutta hänen sinisissä silmissään häivähti pelko. Hän kuitenkin kuiskasi torakalle: ”Suur-Kaan Kalmahin nimeen, te palatte!”
Nazorak ei näyttänyt välittävän siitä mitä nomadi sanoi, eikä hän varmaan ymmärtänytkään. Nazorak heilautti pistimensä vartta niin, että sai molemmilla käsillä siitä kunnolla kiinni. Sitten hän kohotti keihään ilmaan ja iski. Nomadi ei ehtinyt estää ja pistimen terä upposi lonkerosoturin rintapanssarin läpi. Nomadi yritti huutaa, mutta tämän ääni vaimeni korahduksiksi ja hän sulki silmänsä. Nazorak veti pistimensä irti nomadista niin, että tummansininen väri roiskui hänen kasvoilleen.
Nazorakin hengitys huurusi kylmässä ja savuisessa ilmassa. Sotilas katseli ympärilleen. Nazorakien uudet joukot olivat onnistuneet työntämään nomadeja takaisin. Hänen edessään muutama torakkasotilas seivästi lonkerokansaa. Kolme nomadisoturia perääntyivät kohti etelää pidellen kilpiään itsensä ja torakoiden välissä. Nomadit kääntyivät ja juoksivat edessäpäin siintävään savuun ja nazorakit syöksyivät perään.
Tänään on voitokas päivä, nazorak ajatteli ja hymyili.
Mutta sitten torakka kuuli jotain omituista. Hän katsoi edelleen edessään kohoavaan savusumuun. Nazorak kuuli maan tömisevän ja jonkinlaisia kumeita korahduksia ja nazorakein huutoa.
Ja silloin hän näki ne.
Syvältä harmaan usvan ja savun peitosta työntyi esiin Lonkeronomadien ratsumiehet.
Heidän ratsunsa olivat kuin ruumiillistuneita Tren Kromin legendoja sidottuina mustaan lihaan. Raheilla oli lihaksikkaan kavioeläimen keskiruumis, joiden rinta- ja pakaralihakset pullistuivat ja supistelivat vahvojen, kipinöitä tahkoavien kavioiden liikkeen mukaan. Niiden useista lonkeroista koostuva, piiskamaiset hännät liehuivat ilmavirrassa. Eniten kauhua herättävä osa näissä legendaarisissa raheissa oli kuitenkin niiden päät. Pitkän ja paksun kaulan päässä riippui Painajaiskalmarin pää. Merirahin suun ympäriltä roikkui kymmeniä pitkiä, mustia lonkeroita, jotka heilahtelivat lonkeromaisen harjan ja hännän tapaan ilmassa. Rahin suusta työntyi myös kaksi lyhyttä, ihosta koostuvaa putkea, joista kuuma vesihöyry puhalsi ulos lonkeroratsun hengittäessä. Takana mustassa kalmarinpäässä ammotti suuret, kekäleen punaisina hehkuvat silmät.
Nazorak-sotilas seisoi jähmettyneenä paikoillaan, kun sumusta häntä päin juoksevat ratsumiehet lähenivät. Torakka oli mykistynyt lonkeroratsastajien pelkoa ja kunnioitusta herättävästä ulkomuodosta. Jopa niin paljon, ettei hän väistänyt, vaikka yksi laukkasi suoraan häntä päin.
Lonkeroratsun selässä istuvan ratsastajan jänteikäs vartalo keinahteli täydellisen synkronoidusti allaan olevan rahin kanssa. Lihaksikas käsi puristi useista nahkaremmeistä koostuvaa ohjasta, pitäen sitä kireällä. Kromidin toinen käsi oli ojentunut sivulle, pidellen mustaa sapelia ilmassa valmiina iskemään. Nahka- ja metallipanssarit kolahtelivat punaisen viitan liehuessa kylmässä ilmassa. Lonkeroratsastajan parrakkaat kasvot tuijottivat turkishupun sisästä nazorakia. Hän ja hänen ratsunsa olivat aivan kuin revitty suoraan historiankirjoitusten kellastuneilta sivuilta tähän hetkeen.
Ennen kuin hyönteissotilas ehti käsittääkään, ratsu ja rahi syöksyivät hänen ohitseen. Musta sapeli heilahti ja torakan pää irtosi vartalosta.
Kromidit syöksyivät hajonneiden nazorak-rivistöjen läpi. Korkeat ratsumiehet kaatoivat torakkasotilaat helposti miekoillaan tai jyräsivät heidän ylitse ratsuillaan. Taistelu oli saanut uuden käänteen.
Hintelä torakka piteli pistintään tanassa. Hänen kasvonsa oli vääntynyt pelokkaaseen ilmeeseen. Lonkeroratsu laukkasi häntä päin. Koppoti koppoti. Kromidi sen selässä veti ohjaksiaan, jolloin kalmarin ja aikoja sitten kuolleen taruolennon hybridi pysähtyi sotilaan eteen. Ratsu hirnahti kumealla bassoäänellään ja torakan kauhistukseksi kohottautui seisomaan takajaloilleen. Rahi potki villisti ilmaa ja nazorak perääntyi, ettei saisi kaviosta päähänsä. Yhtäkkiä kromidi nytkäytti ohjuksiaan ja käskystä lonkeroratsu iski kavionsa aivan hyönteissoturin eteen. Vihreät silmät tuijottivat kauhuissaan, kun kekäleen lailla hehkuvat silmät olivat hänen kasvojensa edessä. Olennon hengitys höyrysi orgaanisista putkista. Rahin suuta ympäröivä, partamainen lonkerorivistö kohosi ja tarttui imukupeillaan torakan kasvoihin. Torakka ei ehtinyt huutaa, kun näki vilahduksen terävistä hampaista.
Rahi söi ötökän pään.
Viisi nazorakia asettuivat tiiviiksi riviksi paimentolaisten eteen. Ruskeat sotilaat kohottivat pistimensä eteensä, tarkoituksenaan seivästää rahit jos ne eivät pysähtyisi. Kolme lonkeroratsua laukkasi päättäväisesti ötököitä päin. Nazorakit joutuivat kokemaan karvaan pettymyksen, kun nomadit laukkasivat heidän ylitseen. Etumaisin ratsastaja ojensi pitkän keihäänsä nazorakia kohti, lävistäen torakan kitiinisen rinnan. Torakkasotilas ei kuitenkaan kromidin hämmästykseksi kuollut, vaan jäi sätkimään paimentolaisen vaivoin kannattelemasta seipäästä. Nazorakin jalkapohjat kolahtelivat kivikossa, hänen ruumiinsa roikkuessa sen läpi työntyneestä seipäästä. Sotilas huusi tuskasta. Hän kuitenkin puri pihtihampaansa yhteen, puristi raivoissaan omaa keihästään ja survaisi sen edessään juoksevan rahin rintaan. Lonkeroratsu hirnui, kun nazorak repi keihäänsä irti ja survoi sen taas kaviomerieläimen rinnassa ammottavaan haavaan. Lonkeronomadi yritti pysäyttää ratsunsa vetämällä ohjaksiaan, mutta rahi otti vielä muutaman laukka-askeleen ennen kuin sen etujalat petti ja lonkeroratsu romahti maahan, murskaten sekä kromidin että nazorakin.
Kauempana oikealla nazorakeilla meni paremmin. Silmälappupäinen alikersantti onnistui tyrmäämään hänen kanssaan miekkailleen nomadin. Alikersantti käännähti ympäri tekemään tilannearvion. Lännen rintama oli murtumassa. Joukkoja ei olisi tarpeeksi pysäyttämään kromidien vastahyökkäystä. Alikersantti ei itse edes tiennyt, oliko kukaan hänen ryhmänsä jäsenistä enää hengissä.
Nazorak kuuli ympäröivästä melusta erottuvan, kovan karjahduksen läheltään. Alikersantti käännähti katsomaan oikealle. Suurten, piikkimäisten kivien alla nazorak oli alakynnessä. Häntä vastassa oli KKL:n loisvuosien ajoilta Kalmahin joukkoja palvellut, mustaa kanohi Garaita käyttävä Kiven Toa. Tukeva torakkasotilas makasi istuen maassa käsiensä varassa. Hän piti toista kättään nilkkansa päällä, josta törrötti useita kivipiikkejä ja kitiinisäleitä. Torakka ei kuitenkaan näyttänyt pelkäävän, vaan osoitti Toaa keihäällään.
Kiven Toa näytti isolta paksussa nahkahaarniskassaan. Hän suki leuassaan olevaa pukin partaa. Sitten hän kohotti valtavan sotavasaransa antaakseen avuttomalle nazorakille viimeisen iskun.
Alikersantti puri hammastaan. Hän mietti mitä tehdä. Pelastaisiko haavoittuneen sotilaan varsin turhan hengen? Toa oli jo valmiina lyömään.
Alikersantti ähkäisi. Hän veti vyöllään olleen muskettipistoolin, painoi iskurin alas, tähtäsi Toaa ja painoi liipaisinta. Ruuti paukahti, syösten kuulan huippunopeudella ilman halki.
Garai-kasvoinen Toa oli heilauttamassa vasaraansa alas, kun lyijypanos kalahti hänen naamionsa läpi Toan ohimoon. Kiven Soturi karjaisi ja hänen koko ylävartalonsa horjahti oikealle. Toa puristi kädellään ohimoaan, joka sykki kivusta ja josta vuosi verta. Hänen oikeassa silmässään ei ollut näköä. Toan edessä maannut nazorak hivuttautui kauemmas keihäänsä avulla.
Samassa silmälappua käyttävä alikersantti syöksyi Toan kylkeen. Hän yritti lyödä yksiteräisellä miekallaan, mutta Toa ehti kohottaa vasaransa varren suojaksi. Toinen käsi ohimollaan Toa pyörähti ympäri, heilauttaen vasaraansa suuressa kaaressa. Vaikka Toan silmissä maailma horjui ja hänen päässään oli pyssyn panos, hän ei aikonut antaa pienten maanmatosten voittaa häntä. Toa käännähti ja sotavasara jysähti kiviseen maahan, mutta alikersantti ehti luikahtaa iskun alta. Nazorak löi miekallaan, mutta Toa horjahti taaksepäin. Keltaruskea Toa pyörähti, heilautti vasaraansa, joka kalahti nazorakin miekkaa vasten. Raskas vasara katkaisi miekan useiksi säpäleiksi. Alikersantti kirosi ja syöksyi Toan nyrkin tieltä. Toa irvisti ja samassa hänen vapaa kätensä alkoi hehkua ja kipinöidä keltaista energiaa. Alikersantti oli ensin ihmeissään, kunnes maa alkoi täristä. Kallio alikersantin edessä halkesi ja siitä työntyi kasvava kivipiikki. Alikersantti yritti väistää, mutta kiviseiväs nirhaisi hänen vasenta kyynärvartta. Nazorak parkaisi. Mutta samassa Toa heilautti vasaraansa, rikkoen muodostamansa stalagmiitin sirpaleiksi. Ruskea torakka kohotti kätensä kasvojensa eteen, mutta sirpaleet iskeytyivät kipeästi hänen kehoonsa. Alikersantti kaatui selälleen maahan.
Silmälappupäinen torakka selvisi pian iskusta, mutta kun hän avasi silmänsä, pitkä Toa seisoi hänen yllään vasara koholla. Toan kasvot olivat veressä ja hänen katseensa harhaili, mutta hän yritti pysyä tajuissaan. Kiven Soturi irrotti kätensä ohimostaan ja tarttui vasaraansa kaksin käsin. Hän kohotti aseensa ylemmäs, keräsi nopeutta ja iski alas.
Vasara kohtasi paljaan maan. Toa katsoi hämmentyneenä, kun torakka oli kadonnut. Mutta sitten hän tunsi terävän, raastavan kivun niskassaan. Toa karjahti. Hän horjui ensin muutaman askeleen, jonka päätteeksi hän romahti toisen polvensa varaan. Kiven Soturi yritti pysyä tajuissaan. Ja hengittää. Mutta sotatanner hänen edessään pimeni. Hän oli näytellyt osansa tässä taistelussa. Garai-kasvoinen Toa sulki silmänsä ja päästi viimeisen henkäyksensä, kaatuen maahan. Hänen selästään törrötti katkenneen miekan tynkä.
Alikersantti huohotti syvään. Onneksi hän oli ehtinyt kierähtää Toan jalkojen välistä, ennen kuin tämä oli ehtinyt lyödä. Yksisilmäinen nazorak juoksi kiireesti suuren siirtolohkareen alle ryömineen sotilaan luokse. Loukkaantunut sotamies oli vielä tajuissaan nazorakein sitkeyden ansiosta. Alikersantti laskeutui polvensa varaan sotilaan eteen ja ojensi tälle kätensä.
”Toivottavasti henkesi pelastaminen oli tuon arvoista. Tiedätkö kuinka paljon nuo kudit maksaa?”
Sotilas katsoi alikersantin kättä ihmeissään, mutta tarttui siihen. Silmälappupäinen torakka auttoi loukkaantuneen ylös.
”Miksi pelastit minut?” Loukkaantunut nazorak kysyi, kun alikersantti nosti tämän käden olkapäälleen ja tuki tätä kävelemisessä.
Alikersantti oli aluksi hiljaa. Hän tutki ympärillä käytävää taistelua. Kaksikko oli jäämässä nomadien puolelle rintamalla. Ryhmänjohtaja ei tiennyt, miten saisi heidät turvaan.
”Puhutaan sitten, jos selviämme hengissä.”
Loukkaantunut nazorak käytti pistintään kävelykeppinä, kun ontui toisella jalallaan. He yrittivät kulkea kyyryssä ja mahdollisimman huomaamattomina kivikossa, kun kromidien ratsastajat ja jalkamiehet juoksivat heidän ohitseen.
Mutta sitten maa tärähti kerran. Ja toisenkin. Tärähti vielä voimakkaammin kolmannella kerralla. Voimistui edelleen neljännellä.
Nazorakit pysähtyivät.
”Maajäristyskö?” Haavoittunut torakka kysyi.
Alikersantti kääntyi katsomaan olkansa yli. Hänen silmänsä suureni ja tuntosarvet painuivat luimuun.
”Ei… Jotain pahempaa…”
Tulesta ja savusta asteli jotain valtavaa. Kolossaalista.
Ensin näkyviin tuli valtava kalmarin pää, joka oli samanlainen kuin lonkeroratsuilla, mutta paljon isompi. Sitten sen perässä seurasi sitä kannatteleva ruumis. Ruumis oli paksu ja leveä. Neljä paksua jalkaa tärisyttivät maata, kun ne kannattelivat mustan rahin valtavaa ruumista sen liikkuessa eteenpäin. Viimein rahin takapäässä oleva lonkerohännät paljastuivat.
Alikersantti ja sotilas katsoivat kauhuissaan valtavaa rahia. Sen kaksi ammottavaa silmää leiskuivat vielä punaisempina kuin kromidien ratsujen silmät. Kolossaalisen rahin niskasta kohosi monia orgaanisia putkia, joista höyrysi rahin hengitys kuin Xian tehtaiden savupiiput. Sotarahi ei voinut olla mitään muuta kuin Makutan luomus.
Nazorakit näkivät nyt vasta kalmarimaisen pään takana olleen ison metallikorin, jossa rahin selässä ratsasti seitsemän lonkeronomadia. Yksi punainen kromidi heilautti ruoskaansa, jolloin rahi mylvähti. Rahin selässä olevan matkustamokorin keskellä kohosi aitiopaikalle asetettu ohjuspatteri, kuuluisa Kalmahin urku. Yksi matkustamon jäsenistä seisoi raketinheittimen takana. Samassa nazorakit näkivät, kuinka ohjuspatterista lennähti kuusi höyryvanaa vetävää pienohjusta kohti nazorakien rintamaa. Ohjukset kaartelivat ja poukkoilivat nazorakien yli vaimeasti suhisten.
Kolossaalisen lonkerorahin matkustamossa seisoi ruoskaa käyttelevä kromidi, jonka lonkerot oli sidottu paksulla narulla päätä vasten hännäksi. Hänen harmaansinisten silmiensä ympärille oli maalattu valkealla maalilla koukeroisia viivoja. Hän katseli allaan leviävää näkymää sotatantereesta. Ilma tuoksui savulta ja vereltä.
Nomadi kohotti toista silmäkulmaansa, kun huomasi maassa jotakin. Kaksi ötökän penikkaa. Ja vielä hengissä.
Ohjaamon johtaja virnisti.
”Kello yhdessätoista on kaksi punkkia! Ammu sinne yksi ohjus, niin niistäkin päästään!” Hän huusi olkansa yli uruissa olleelle nomadille.
Nazorakit näkivät, kun ohjuspatteri käännettiin osoittamaan heitä. Silmälappuinen alikersantti puri hammastaan. He eivät pääsisi ohjuksen tieltä kahdestaan. Ryhmänjohtajan mielessä kävi pudottaa loukkaantunut sotilas ja juosta itse suojaan pienoisohjuksen alta.
Ohjuspatterin takana oleva kromidi tähtäsi ja piti sormeaan laukaisimella. Sormi alkoi painua.
Kitiininen sormi painoi metallista liipaisinta. Käsiase paukahti. Lyijykuula lensi ilman halki, pysähtyen ohjuspatterin takana seisseen nomadin ohimoon.
Ruoskaa pitelevä lonkeronomadi käännähti katsomaan taakseen ja näki ampujansa kaatuvan kuolleena korin pohjalle.
Ruskeat sormet painoivat iskurin pohjaan. Sitten etusormi veti liipaisinta. Uusi kuula ampaisi piipun suusta.
Ruoskaa pitelevä nomadi oli juuri huutamassa miehistölleen jotakin, kun jokin raapaisi hänen leukaansa. Nomadi nosti kämmenensä leualleen ja sipaisi sitä. Kun hän näki sinisen veren sormillaan, hän tajusi leukalonkeroidensa katkenneen. Nomadin kasvot vääntyivät raivoisaan irveeseen, kun hän kääntyi katsomaan oikealle, josta luoti oli tullut.
Ja oikealla hän näkikin lonkerokatonsa aiheuttajan.
Maassa, kymmenisen bioa sotarahista seisoi nazorak, joka piteli kädessään savuavaa, kaksipiippuista piilukkopistoolia.
Nazorak oli ruumiinrakenteeltaan jänteikäs ja hänellä näytti olevan vahvat jalat. Hänellä oli lantiollaan varustevyö, josta roikkui vasemmalla puolella oudon ampuma-aseen kotelo. Nazorakin oikealla kyljellä siihen oli sidottu pitkä ja käyrä miekka, joka oli huotrassa. Ruskealla nazorakilla oli päässään vihreä kypärä ja hänellä oli kaulan ja kasvojen suojaksi sidottu pitkä, harmaanvihreä kaulahuivi, jonka päät riippuivat jopa nazorakin lantioiden yli. Huivin ja kypärän välistä pilkottivat vaaleanvihreät, tuimat silmät.
Ampuja seisoi pienen nazorakryhmän keskellä, jonka muut jäsenet taistelivat ympäröivää nomadivirtaa vastaan. Mutta kaulahuivia käyttävä torakka tuijotti vain valtavan sotarahin päällä seisovaa komentajaa. Hän näytti siltä, kuin ympäröivää sotaa ei olisikaan. Oli vain nazorak ja partansa menettänyt kromidi.
Raivostunut lonkerokomentaja otti nazorakin sanattoman haasteen vastaan.
”Vai luulee ötökkä olevansa hyväkin ampuja!? No, katsotaan kummalla on kovemmat panokset piipussa!” Nomadi karjui. Hän käännähti korissa ollutta muuta miehistöä. ”Mitä te siinä vielä tuijotatte! Joku toinen tykkiin ja ampukaa samalla koko satsi!”
Huivia käyttävä nazorak katsoi rauhallisesti, kun uusi lonkerokansalainen kipusi raketinheittimen taakse. Nazorak ei edes yrittänyt ladata muskettiaan, vaan painoi sen rauhallisesti vyökoteloonsa. Sitten hän levitti kätensä sivuilleen irti kyljistä ja kopsautti kantansa yhteen. Hän ei yrittänyt juosta, vaan kylmänrauhallisesti valmistautui johonkin. Torakan katse oli edelleen kiinni lonkerorahin miehistössä.
Sivussa tapahtumaa katselivat alikersantti ja loukkaantunut sotamies.
”…Mitä hän tekee?” Sotamies kysyi hammasta purren. Hänen haavansa vuosi yhä.
Alikersantti katsoi ilmestynyttä nazorakia.
”Ei mitään ideaa…”
Uusi kromidiampuja käänsi Kalmahin urkuja osoittamaan nazorakia. Hän tähtäsi ja veti laukaisinta. Pienoisohjukset ampaisivat ilmaan ja kakki kuusi kiertelevää ohjusta syöksyivät nazorakia päin.
Sitten nazorak lähti liikkeelle.
Kynnelliset jalat polkivat kivistä maata, kun nazorak ampaisi juoksuun. Hän juoksi sotarahin kyljestä katsottuna oikealle. Savuvanaa perässään vetävät ohjukset kaartuivat seuraamaan juoksevaa nazorakia. Ne olivat jo aivan torakan kannoilla.
Mutta sitten torakka käännähti jyrkästi. Hänen koko kehonsa kaartui oikealle ja torakan kynnet raapivat viistosti maata. Lämpöhakeutuvat ohjukset eivät selvinneet niin tiukasta käännöksestä, vaan törmäsivät maahan ja räjähtivät nyt päinvastaiseen suuntaan pinkovan torakan takana liekkeihin.
Vuotavaa leukaansa pitelevä nomadi oli raivoissaan. ”Ampukaa! Ampukaa vaikka kaikki ohjukset!”
Käskystä ohjuspatterista lennähti uusi satsi tuhovoimaisia ammuksia. Ne syöksyivät juoksevan nazorakin perään. Torakan huivin päät lepattivat ilmassa tämän juostessa ohjuksia perässään. Mutta sitten nazorak käännähti taas jyrkästi ja ampaisi jälleen päinvastaiseen suuntaan. Ohjukset räjähtivät hänen takanaan.
Nomadit ampuivat nyt lakkaamatta. Ilma oli pian sakeana höyryvanoista ja pienohjuksista. Mutta nazorak juoksi, käännähti ja juoksi jälleen toiseen suuntaan ohjukset perässään. Mystinen torakka juoksi jyrkkää siksakkia kohti sotarahia.
”Hä-hän-” Haavoittunut sotamies aloitti, mutta puraisi vahingossa kieltään, ”Hä-n väisää oh-hjuksia?”
”Aa. Olenkin kuullut hänestä…”
Sotamies kääntyi katsomaan silmälappupäistä alikersanttia.
”2. pataljoonan taitavin miekkamies. Koodinimi ’Terätora’.”
Lonkeronomadeilta loppuivat ohjukset uruistaan. Tässä vaiheessa huivikasvoinen torakka oli päässyt jo aivan kolossaalisen rahin viereen. Nazorakia kohti laukkasi sivusta yksi kromidiratsastaja lonkeroratsunsa selässä. Nazorak näki ratsastajan sivusilmällään, muttei näyttänyt välittävän siitä. Ratsu oli jo bion päässä.
Nazorak otti yhden hyppyaskeleen, laskeutuen pienen kiven päälle. Siitä hän ponkaisi ilmaan uskomattomalla ketteryydellä. Kromidiratsastaja hämmästyi, kun torakka oli yhtäkkiä hänen yllään. Nazorak laskeutui akrobaatin tavoin nomadin lonkeroiselle naamalle, josta hän ponkaisi vahvalla jalallaan jälleen ilmaan. Hän oli valtavan rahin kalmaripään toisella puolella. Nazorak aukaisi peitinsiipensä ja räpytti pari kertaa nopeasti läpinäkyviä siipiään, pysyen pitempään ilmassa. Miekkamies tarttui ilmassa rahin turpaa koristaneesta, pitkästä ja mustasta lonkerosta. Hän flengasi turvan pidentimellä mylvivän rahin pään toiselle puolelle. Nazorak väisteli muita lonkeroita, jotka yrittivät kiertyä torakan ympärille. Nazorak päästi irti pitelemästään ulokkeesta ja tipahti allaan luikerreelle, jonka päällä liukui ja hyppäsi toiselle. Nazorak kaarsi kohti rahin oikeaa vasenta kylkeä. Matkustamossa olleet nomadit eivät uskaltaneet käyttää muita ampuma-aseitaan, etteivät olisi satuttaneet vahingossa majesteettista lonkerorahia.
Nazorak syöksyi rahin kaulassa olevien hengitysputkien höyryn läpi. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään vyöllään kantaman miekan kahvasta. Kuului korkea raapimisen ääni, kun torakka veti käyrän miekkansa huotrasta. Nazorak kohotti kätensä päänsä ylle ja yhdellä sulavalla vedolla leikkasi pitelemänsä lonkeron irti. Lonkerorahin mylväisy tärisytti maata. Nazorak lensi ilman halki ja törmäsi rahin kylkeen. Hän sai sen pehmeästä ja ryppyisestä pinnasta kiinni käsillään ja jaloillaan. Terätora nosti miekkansa päänsä tasolle ja tarttui sapelinsa terästä paljastuneilla pihtihampaillaan. Sitten miekkamies tarttui rahin nahasta molemmilla käsillään ja polki jalkojaan. Nazorak suorastaan laukkasi kimmoisaa pintaa vasten ylös.
Kromidit kurkistelivat varuillaan korinsa kaiteiden yli. Yksi paimentolainen säikähti pahimman kerran, kun yhtäkkiä kaulahuivikaulainen torakka hypähti hänen kasvojensa eteen. Torakka laskeutui sulavasti kyykkyyn kaiteen päälle ja nappasi teräaseensa suustaan. Hän ojensi miekkakätensä sivulleen ja nosti toisen kätensä torjuvasti hänen ja nomadien eteen. Miekkamiehen kaulahuivi lepatti korkealla tuulessa. Ruoskaa pitelevä nomadi karjui käskyjä ja muut miehistön jäsenet vetivät sapelinsa esiin.
Yksi nomadi hyökkäsi. Hän heilautti mustaa sapeliaan sivuttain nazorakin torsoa kohti. Mutta nazorak oli jo tässä vaiheessa kadonnut. Punainen soturi äännähti kysyvästi. Kunnes näki liikettä yllään. Yhtäkkiä nomadi tunsi suuren painoin olkapäällään, kun kynnelliset jalat jysähtivät sitä vasten. Terätora laski oikean kätensä allaan horjuvan kromidin pään päälle, ottaakseen tukea tästä. Muut nomadit katsoivat kummastuksen ja raivon sekaisin ilmein, kuinka torakka leikitteli heillä. Toinen, huppua päässään pitävä ja hieman lyhyempi kromidi kohotti sapelinsa raivoissaan ja syöksyi nazorakia päin. Terätora pongahti allaan olevan soturin olkapäältä, kun tämä yritti kaataa nazorakin.
Torakka oli nopea ilmassa. Nazorak pyörähti ilmassa kaulahuivin päät heiluen spiraalimaisesti. Nazorakin vasemmassa kädessä oleva miekka heilahti kaaressa. Hyökkäävä lonkerosoturi tunsi vain nopean vihlaisun ja maailma hänen ympäriltään pimeni, kun kapea sapeli viilsi hänen pienet silmänsä. Nomadi karjui kauhusta ja tuskasta, kun ei nähnyt mitään. Hän horjahteli korin laidalle. Samassa lattialle laskeutunut torakka veti miekkansa rinnalleen ja pisti. Kaareva terä upposi kärsivän soturin vatsaan, lopettaen hänen kärsimyksensä.
Kuolevan soturin takaa hyökkäsi toinen lonkerokansalainen. Hän heilautti leveää sapeliaan sivuttain kaaressa torakan kasvoja kohti, mutta tuimakatseinen nazorak ei hievahtanutkaan väistääkseen. Sahalaitainen terä heilahti nazorakin silmien ylitse, kun Terätora taivutti selkäänsä taaksepäin kaarelle, limboten iskun ali. Terätora käännähti, asettaen miekkansa eteensä, torjuen takanaan olleen kromidin iskun. Nazorak astui eteenpäin ja potkaisi toisella jalallaan sivupotkun toisen nomadin rintaan, saaden itselleen lisää tilaa punaisten soturien välissä. Taistelu käytiin tykkitornin ja korin kaiteen välisessä, ahtaassa tilassa.
Miekat kalahtelivat, kun kromideja lyhyempi torakka torjui näiden iskuja. Leveä sapeli kalahti kapeampaa vasten. Torakka joutui nostamaan toisen kätensä sapelinsa selälle, kun nomadi painoi omalla terällään. Mutta sitten Terätora pyörähti sulavasti ja irrotti miekkansa nomadin terästä. Miekka heilahti kaaressa ja kalahti toisen soturin sapeliin, lyöden sen kauemmaksi.
Nazorakin miekka itsessään ei ollut mikään maailman parhain. Sen yksiteräinen terä kaartui liikaa taaksepäin ja miekan pinta oli epätasainen, aivan kuin sepän kokematon oppipoika olisi takonut sen huolimattomasti. Mutta nazorak käytteli sitä kuin yhtä maailman parhaiten valmistettua miekkaa. Terätora tunsi miekkansa pinnat ja kuhmut ja osasi iskeä uhriaan oikealla kohdalla terää. Nazorak survoi, pisti, viilsi ja raasti miekkansa virheiden mukaan.
Vihreää kaulahuivia käyttävä nazorak pyörähti jälleen ja löi nomadin miekan ylös. Nazorak käytti tilaisuuttaan hyväksi, astui askeleen eteenpäin ja pisti miekallaan. Terätoran miekka viilsi karkean haavan nomadin kyynärvartta pitkin. Lonkeroleukainen soturi irvisti painaen miekkakättään. Terätora käännähti ja kyyristyi, väistäen takanaan olleen nomadin iskun. Torakka syöksyi nomadin jalkoihin ja kierähti tämän jalkojen välistä kyyryyn. Terätora pyöräytti miekkansa toisin käsin kädessään, niin että terä osoitti taaksepäin. Hän laittoi miekkansa selkänsä taakse ja heilautti kättään kaaressa. Kromidi karjui, kun terä viilsi hänen polvinivelten jänteet poikki. Nomadi lyyhistyi maahan, kun hänen pohkeensa pulppusivat verta. Nazorak kohotti miekkansa ilmaan ja iski alas, lävistäen lonkerosoturin selän.
Tykkitornissa istunut nomadi laskeutui alas päällikkönsä käskemänä. Hän hyppäsi torakan eteen ja veti esiin vyöllään roikkuneen, pienen energiapistoolin. Pistoolin piipussa kimmelsi yksi ainoa energiakuula. Ennen kuin pyssynomadi ehti ampua, torakka syöksyi häntä päin. Lonkeronomadi yritti tähdätä nazorakiin, mutta havaitsi sen yhtä hankalaksi kuin Kalmahin urulla torakkaan osuminen. Terätora ilmestyi punaisen ampujan eteen ja tarttui tämän ampumakädestä. Vahva nazorak väänsi hänen ampumakätensä ylös, pistoolin osoittaessa taivasta. Nomadi yritti vääntäytyä irti sotilaan pihtiotteesta, mutta se osoittautui turhaksi. Nazorak pyörähti, kääntyen selkä nomadia vasten. Torakka väänsi pistoolin osoittamaan alas ja pakotti kromidin ampumaan ainoan zamorinsa miekkakätensä loukanneeseen lonkerosoturiin, joka yritti hyökätä uudelleen Terätoran kimppuun. Kuula osui nomadin rintaan, jolloin zamor aktivoitui. Ammus vapautti vihreän energiaräjähdyksen, räjäyttäen paimentolaisen palasiksi.
Ampujanomadi kiljui, kun nazorak väänsi tämän kättään ja puski kyljellään. Nomadin oli pakko hoiperrella taaksepäin nazorakin liikkeiden mukaan. Hän tunsi, kuinka korin kaide ilmestyi hänen selkänsä taakse. Terätora puski, jolloin nomadin oli pakko kallistaa selkänsä kaiteen yli. Nomadi nieleskeli, kun tunsi tasapainonsa heittelehtivän. Mutta sitten torakka liikahti äkisti. Hän potkaisi kromidin toista jalkaa, jolloin tämä irtosi korin lattiasta. Ampuja-raukka nytkähti taaksepäin ja makasi nyt vaakatasossa ohuen kaiteen päällä. Terätora irrotti otteensa ampujan kädestä ja töyttäisi tätä rintaan.
Nomadi horjahti ja tippui kaiteen yli.
Lonkeronsa päätä vasten sitonut päällikkökromidi oli ällistynyt. Oliko yksi ainoa torakka eliminoinut koko hänen miehistönsä? Nomadi irvisti vihaisena, kun Terätora kääntyi katsomaan häneen. Vain he kaksi seisoivat heilahtelevassa korissa valtavan rahin päällä. Kromidi sukaisi vuotavaa leukaansa, joka kihelmöi lonkeroiden puutteesta. Kromidi keräsi haavoistaan voimaa ja karjui viholliselleen.
”SINÄ KARZAHNIN KUVATUS USKALLAT TAPPAA LUOJAJUMALA TREN KROMIN LAPSIA! KUOLE, SINÄ MIEKKARUTTO!”
Terätoran vihreä huivi lepatti tuulessa. Hän seisoi aivan rauhallisesti paikoillaan, kädet kylkiä vasten. Sitten hän levitti jalkansa laajemmalle alueelle. Hän kohotti miekkansa sivulleen ja ojensi oikean kätensä johtajanomadia kohti.
Siniset silmät vääristyivät raivosta, kun ne näkivät, mitä torakka teki. Terätora heilautti sormiaan itseään kohti, provosoiden nomadia hyökkäämään.
Ruoskaa käyttelevä lonkeronomadi karjui raivoissaan. Hän kohotti ruoskansa ja kiepautti sitä ilmassa. Hän heilautti ruoskaansa, jolloin sen pää osui korin lattiaan ja kuului terävä napsahdus. Tällä ei ollut nazorakiin mitään vaikutusta.
Nomadi heilautti ruoskansa jälleen ilmaan. Hän heilautti ja iski. Nahkainen ruoska heilahti ilman halki suuressa kaaressa, kohti miekkatorakan naamaa.
Mutta nazorak ojensi oikean kätensä. Nomadi kiristeli hampaitaan.
Ruoska oli osunut nazorakin lihaksikkaaseen käsivarteen ja kiertynyt sen ympärille. Torakka tarttui ruoskan päästä nyrkillään. Torakka nykäisi voimakkaasti. Nomadi ei ehtinyt reagoida tarpeeksi nopeasti, jolloin ruoskan pidike kirposi hänen otteestaan. Nazorak heilautti oikean kätensä suoraksi ja ruoska lensi korin pohjalle. Sitten nazorak syöksyi nomadia kohti.
Johtajanomadi kavahti pelokkaasti taaksepäin. Hän tarttui vyöllään olevaan sapeliinsa ja veti sen esiin. Punainen rahiajuri näki kiiltävän vilahduksen ja sapeli irtosi hänen kädestään. Terätora oli nyt korkean ruoskanomadin edessä.
Hän veti miekkansa rinnalleen. Nomadi hengähti kauhuissaan.
Torakka pisti. Miekan terä nirhasi tiensä nomadin nahkapanssarin läpi ja porautui tämän vatsaan. Nomadi päästi syvän korahduksen. Hän painoi kämmenensä vatsaansa vasten, johon sattui. Torakan terä pakotti punaisen soturin kumaraan.
Nomadi yritti hengittää nopeasti, mutta veri nousi hänen kurkkuunsa. Johtajakormidi nosti sumeat silmänsä edessään olevan tappajan silmiin. Viimeiseksi yllätyksekseen rahiajuri huomasi jotain.
Torakan silmät eivät olleet vihaiset. Niissä ei paistanut taistelutahdon liekki. Terätoran silmät olivat kylmät ja välinpitämättömät. Aivan kuin tälle olisi ollut yksi ja sama, kuolisiko nomadi.
Nazorak astui askeleen taaksepäin ja veti miekkansa uhrinsa vatsansa. Nomadi pysyi hetken aikaa kyyryssä. Sitten hän kaatui kuolleena maahan. Terätora katsoi hetken sinisenä lonkeronomadien verestä olevaa miekkaansa välinpitämättömillä silmillään.
Mutta sitten hän lähti jälleen liikkeelle. Miekkamies juoksi korin päätyreunalle ja hyppäsi kaiteen yli. Hän laskeutui valtavan lonkerorahin selälle. Nazorak juoksi hyllyvällä nahalla, kun rahi liikkui eteenpäin. Torakka hyppäsi rahin kaulassa törröttävien putkien höyryn läpi ja seisoi nyt rahin pään päällä. Lonkerorahi tunsi pienen ötökän jalat nahallaan ja yritti ravistella torakan pois. Nazorakin kynnet upposivat paksuun nahkaan, jolloin miekkamies onnistui pysymään rahin päällä. Terätora tarttui käyrään sapeliinsa ja kohotti sen korkealle. Hän iski terällään alaspäin ja miekka upposi rahin päähän. Rahi mylvähti niin, että kaikki alhaalla olevat taistelijat kuulivat sen. Nazorak veti miekkansa ylös, jolloin syntyneestä haavasta purskahti mustaa ja höyryävää verta torakan päälle. Miekkamies upotti aseensa kerta toisensa jälkeen syntyneeseen haavaan. Rahi mylvi ja alkoi horjahdella. Paksut jalat pettivät ruhon valtavan painon alla.
Kivikossa piilossa seuranneet alikersantti ja sotamies näkivät, kuinka kolossaalinen rahi kaatui eteenpäin pienen miekkamiehen toimesta. Maa tärähti, kun mustan rahin ruho tömähti maahan. Nazorakit näkivät, kuinka mystinen miekkamies liukui yhtä rahin lonkeroa pitkin alas ja hyppäsi ilmaan. Terätora laskeutui kahden bion päähän kaksikosta. Valtava tomu- ja höyrypilvi kohosi kaulahuivia käyttävän torakan takana, saaden nazorakin asusteen lepattamaan. Terätoran ja kahden sotilaan katseet kohtasivat hetkeksi.
Mutta sitten miekkamies kääntyi katsomaan vasemmalle. Nazorakein uudet joukot olivat alkaneet puskemaan nomadeja takaisin. Laivaston tykkituli auttoi heitä. Kaksi nazorakia näkivät, kuinka uusi kolossaalinen rahi löntysti kauempana taistelukentällä.
Miekkamies työnsi käyrän aseensa takaisin huotraan. Alikersantti ja sotamies eivät ehtineet sanoa mitään, kun näkivät jo miekkamiehen juoksevan ja katoavan höyrypilveen.
”… No se oli jotain.”
Silmälappupäinen alikersantti auttoi loukkaantuneen sotilaan jälleen seisomaan. Kaksikko auttoivat toisiaan kävelemään ja he ontuivat ruskeaa nazorak-virtaa vastaan.
Nazorakit voittivat Arj Durun maihinnousun. He onnistuivat karkottamaan lonkerokansan asuinalueeltaan ja nuori valloittajalaji koki jälleen uuden, voitokkaan taistelun itseään suurempia sotamahteja vastaan. Ja näin, tästä nuoresta lajista kehittyi sotien ja taistelujen myötä imperiumi.
Muuri näytti isolta vihreälinssisten yökiikarien läpi. Sen päällä paloi soihtuja ja hehkui valokiviä. Siellä täällä kivisen suojarakennelmalla kohosi muurin arkkitehtuurista suuresti poikkeavia, teknisiltä näyttäviä ilmatorjuntatykkejä. Tykkien piiput osoittivat muurin ulkopuolelle kaikkiin ilmansuuntiin. Tasaisin väliajoin muurin huipulla näkyi kävelevän vartijoita vahdinvaihdossa.
273 laski silmiinsä epäsopivat kiikarit alas. Hän makasi vatsallaan kyynärpäittensä varassa. Urogejegeläisten lainaama musta kaapu peitti hänen riekaleisen työtakin alleen. Jäätutkija katsoi arvioiva ilme kasvoillaan Klaanin linnaketta.
Nazorakin oikealla puolella makoili Tiikeli, jonka hänkin piteli silmillään samanlaisia kiikareita. Tosin väärin päin.
”On Se Kyllä Pienentynyt Viimekerrasta.” Tiiksie hämmästeli.
Tiikeli oikealla puolella taas istui Joumah, joka valitteli sitä, miksei hän ollut saanut kiikareita.
Vielä samana iltana, kun Jäätutkija oli puhunut Hatidin väen kanssa, hän, Tiikeli ja Joumah olivat keränneet tarvittavat varusteet ja lähtivät Tiikelin menopelillä öiselle ajelulle. Tällä kertaa 273 oli pyytänyt matkamusiikiksi hieman klassisempia kappaleita, jonka johdosta urogejeget laittoivat soimaan kymmenen tunnin version kappaleesta ”Mitä on rakkaus?”. Jo toisen tunnin kohdalla 273 oli painanut kätensä ristiin ja ajatellut hiljaa: Mata Nui, Suuret Olennot, Äijärakk tai Qynen. Jos olette olemassa, pyydän, rikkokaa tuo radio…
Mutta yksikään mainituista jumaluuksista ei tehnyt taivaallista väliintuloa, eikä radiokaan siis mennyt rikki, mikä riitti ateisti-torakalle todisteeksi siitä ettei jumalaa ollut olemassa.
Kolmikko oli saapunut Klaanin kaupungin lännen ja lounaan välisille laitamille, jotka olivat ruohotasankoa. Kaupungin muurin tullessa näkyviin, Tiikeli oli sammuttanut radion ja ajovalot ja parkkeerannut kaaransa pienen mäen nyppylän taakse, ettei heitä nähtäisi. Nyt sekalainen trio tarkkaili muureja nyppylän laelta.
273 kääntyi katsomaan vieressään olevaan Tiiksieen.
”Kerros vielä”, tiedemies aloitti ”millainen se sinun ystäväsi on?”
”Se On Ihan Makee Tyyppi. Mä Tutustuin Siihe Ku Oltiin Vielä Klaanilaisii. Kun Mä Ja Muut Urogejeget Häippästiin Klaanist, Mä Pyysin Sitä Mukaan Muttei Se Lähtenyt. Se On Rehti Yrittäjä. Joskus Vähä Liianki Rehti. Sano Että On Onnellinen Asuessaan Klaanis. Enhän Mä Ymmärrä Miksi, Mutta Kunnioitan Sen Päätöksiä.”
”Sanoit, että hän voisi mahdollisesti auttaa minua pääsemään Klaanin adminien puheille?”
”Joo. Hän Omistaa Kukkakaupan Ja Juuriadmin On Yks Hänen Vakioasiakkaitaan. Uskon Ett’ Hän Auttaa Sua, Kun Sanot Että Oot Mun Frendi.” Keltamusta kissa sanaili.
273 kääntyi taas katsomaan edessäpäin siintäviä muureja. Hän mietti vielä kerran, oliko tämä sittenkin järkevä ajatus. Ei tietenkään, hän mietti, mutta ainoa ajatus mikä oli.
”Noniin. Käydääs suunnitelma vielä kerran lyhykäisyydessään läpi. Te kaksi ajatte muurin juurelle ja kiinnitätte vartijoiden huomion. Sillä välin minä yritän kauempana kiivetä muurin yli kyhäämillämme varusteilla. Kun pääsen muurin päälle, laskeudun vaijerilla sen sisäpuolelle. Sen jälkeen soitan teille radiopuhelimella, että olen päässyt onnistuneesti sisälle ja te voitte palata takaisin Hatidiin. Loppu riippuukin minusta.
”Ok.” Tiikeli totesi.
273 käännähti kyljelleen napatakseen vieressään olleen pienen kassin. Hän vilkaisi sen sisälle ja kaivoi kaksi nyrkin kokoista laitetta. Laitteesta pilkotti johtoja sieltä täältä. Laite näytti olevan rakennettu liittämällä yhteen ohuen näytön, jossa oli kolme nappia kissan korviin sopivat nappikuulokkeet, ja radiopuhelimen.
”Oletko varma että nämä radiopuhelimet toimivat? Näyttävät aika mielenkiintoisilta.”
”Nää On Mun Omatekemät ÄmPeeKolme-Kommunikaattorit. Sillä Voi Soittaa Dubsteppiä Samalla Ku Soittaa. Joskus Tein Samanlaisen Johon Oli Sisäänrakennettu Pommi.” Tiikeli esitteli keksintöään. Ajatus musiikkisoittimen käynnistymisestä väärällä hetkellä ei miellyttänyt Jäätutkijaa. No ainakin sillä saisi hämättyä vartijoita. Nazorak ojensi toisen puhelimista urogejegelle.
Sitten 273 kääntyi katsomaan Joumahiin, joka hieroi innoissaan käsiään yhteen ja katsoi silmät kiiluen kohti Klaania.
”Ja muistakaa, ettei klaanilaisia saa vahingoittaa.” 273 suuntasi sanansa enemmän Ruru-kasvoiselle kuin Tiikelille.
Joumah näytti pettyneeltä. ”Saanks Mää Ny Ees Tappaa Yhen Pikku Mataronin?”
”Teidän tarkoitus on vain harhauttaa heidän huomionsa toisaalle. Klaanin johtajat eivät varmaan katsoisi sitä hyvällä, että joku klaanilainen olisi kuollut minun pyrkiessäni heidän puheilleen.”
”Saanksmää Sit Repiä Raajoja? Tai Pahoinpidellä?” Empi Joumah toiveikkaasti.
”Et.” Jäätutkija päätti keskustelun.
Joumah alkoi murjottaa, mutta 273 ei välittänyt siitä. Nazorak nosti yökiikarit takaisin silmilleen ja vilkaisi vielä kerran kaupungin muureja.
”Okei. Lähdetään?” Hän kysyi kahdelta kolmasosalta porukasta.
”Joo. Lähetään Viemään Sut Poliisivaltion Hoiviin.” Tiikeli totesi.
273 tarttui mustan kaapunsa huppuun ja veti sen valkean päänsä suojaksi. Valeasu ei ollut ehkä kaikista tyylikkäin, mutta se oli ainoa mitä Tiiksiellä oli ollut antaa. Ei asussa ollut juuri muuta vikaa kuin se, että se oli jonkinlainen naamiaisasu. Sillä asusteen hupusta törrötti kaksi isoa, violetteja silmiä muistuttavaa karvapalloa. Tiedemies ei kuitenkaan valittanut kuin sydämessään.
Kolmikko laskeutui mäen nyppylän taakse ja kiipesivät urogejegen autoon. Tiikeli hyppäsi ratin taakse ja käynnisti moottorin. Joumah istahti pelkääjän paikalle. Jäätutkija taas ei astunut autoon sisälle, vaan kiipesi nelinkontin ajoneuvon peräluukun päälle. 273 tarttui auton perässä olleista kahvoista käsillään, että pysyisi varmasti ajokin kyydissä. Hän oli nostanut tarvikekassin selkäänsä kantohihnasta.
Sitten Tiikeli avasi jälleen radion hiljaiselle ja painoi kaasua. Kaara ampaisi vauhtiin mäen takaa. Urogejegejen edessä siintävä Klaanin muuri ja sen valot alkoivat lähentyä. 273:n kaavun helmat lepattivat ilmavirrassa. Jäätutkija kurkisti ajoneuvon katon yli. Hän yritti katsoa, milloin oli aika hypätä pois. Muurit lähestyivät edelleen. Muurin vartiosto ei ollut onneksi vielä huomannut heitä.
Nyt, 273 ajatteli. Valkoinen torakka päästi irti kahvoistaan, laskeutui riippumaan auton takaosasta käsillään ja hyppäsi.
http://www.youtube.com/watch?v=2QlplayAjM4
Kuusiraajainen torakka tömähti ruohikolle ja kierähti vatsalleen. Eteenpäin kiitävä auto jatkoi matkaansa. 273 katsoi pari sekuntia auton perään, jonka jälkeen hän nousi kyyryyn ja juoksi autosta nähden kaarevasti vasemmalle.
Tiikeli istui rennosti ratin takana, toinen käpälä nojaten rennosti aukinaisen ikkunan reunaan. Nyt urogejeget pistivät radion isommalle. 273 saattoi kuulla tutun dupstepin hiipiessään kyyryssä ruohikossa. Hatidin omistajien auto kaarsi jyrkästi, kun se saapui muurien alle.
Bio-Klaani, muurin päällä
Tummaa kanohi Kakamaa käyttävä ta-matoran kurkisti muurin yli ihmetellen sen juurelta kuuluvaa melua. Matoranilla oli naamionsa päällä kypärä, jonka päässä kohosi yksi piikki ja käsissään keihäs. Matoran hämmentyi ensin, kun hän näki muurin viertä ajelevan, omituisen näköisen auton ja jossa istui vielä omituisemman näköiset matkustajat. Lisäksi autosta kuului omituista musiikkia.
Ta-matoranin viereen ilmaantui Kaukauta käyttävä le-matoran, joka hänkin oli kuullut melun alhaalta.
”Mitä siellä on? Hyökkäävätkö torakat yliääniaseilla?” Vihreä vartija kysyi.
”Eih, ne ovat… sunnuntaiajelijoita?”
Bio-Klaani, muurin alla
Oli aika aloittaa harhautus. Urogejege-kaksikko laittoivat heidän tavaramerkiksi muodostuneet aurinkolasit päähänsä. Tiikeli painoi auton kojelaudassa olevaa nappia ja auton katto irtosi ja vetäytyi taakse, jolloin kulkupelistä tuli avokattoinen. Joumah nousi seisomaan penkillään. Hän nosti jalkatilastaan korillisen lasipulloja ja muurin päällä seisseiden vartijoiden kummastukseksi alkoi heitellä niitä muuria vasten. Roskaaminen ja lasipullojen rikkominen maahanhan piti olla kiellettyä. Pullojen loputtua Ruru-kasvoinen urogejege viskeli valotikkuja maahan. Tiikeli otti jalkatilasta käsiinsä sumutorven ja päästi siitä valloilleen oikein kumean TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT:in.
Tiiksie työnsi yhden sormensa suuhunsa ja venytti poskeaan samalla kun työnsi kielensä ulos ja pärisytti sitä katsoen tuimasti muurin päälle. Joumah taas kääntyi ympäri, kumartui ja näytti vartijoille alaruumiinsa toista puolta.
Bio-Klaani, muurin päällä
Matoranit huokaisivat yhteen ääneen. ”Ai, ne on nuo. Trolleja, ei välitetä.”
Vartijat käänsivät katseensa pois ajurikaksikosta ja yrittivät unohtaa heidät rupattelemalla toisilleen.
Bio-Klaani, muurin alla
”Musta Tuntuu, Ettei Ne Huomioi Meitä.” Tiikeli totesi mietteliäästi.
Hän vilkaisi vieressään olevaan Joumahiin, joka oli kumartunut istuimensa päälle ja yritti nostaa jotain takapenkiltä.
”Joukka, Mitä Sä Teet?”
Urogejege piteli kynsissään sinistä, putken muotoista kapistusta, joka näytti siltä että sillä voisi ampua.
”Teen Meistä Huomattavia!” Joumah virnisti hullusti. Urogejege nosti putken olalleen, tähtäsi huolimattomasti muuria kohti ja painoi liipaisinta. Kuului vaimea suhahdus, kun putken sisästä lensi pienraketti, joka iskeytyi pamahtaen kivimuuriin.
Bio-Klaani, muurin päällä
Matoranien silmät suurenivat. Autosta oli ammuttu raketti Klaanin muuriin, irrottaen muutamia kivikappaleita siitä.
”Taivahan vallat! Tee hälytys!” Kakama-kasvoinen matoran käski. Samassa le-matoran tarttui vyöllään olleeseen käyrään simpukkatorveen ja nosti sen suulleen. Vartija puhalsi ja torvesta kuului manaatin vaikerrusta muistuttava ääni.
Pian muurilla kaikui usea samanlainen ääni, kun muurin muut vartijat vastasivat hälytykseen.
Bio-Klaani, hieman kauempana muurien ulkopuolella
Ruohikossa makaava nazorak näki kiikareillaan, kuinka vartijat jättivät vartiopaikkansa. Jäätutkija salli itselleen pienen hymyn. Suunnitelma oli alkanut niin kuin pitikin.
Jäätutkija laittoi kiikarit takaisin kassiinsa ja nousi kyyryyn. Hän vetäisi kassin selkäänsä ja lähti liikkeelle. 273 kipitti kyyryssä kohti Klaanin muuria. Valkoinen nazorak vilkaisi oikealle, jossa Hatidin autokaksikko väisteli ammuksia kolmenkymmenen bion päässä. 273 tiesi, että hänen olisi toimittava nopeasti, sillä hän ei uskonut Tiikelinkään pystyvän väistelemään kanokoja ja cordakeja autollaan loputtomiin.
273 vilkaisi muurin huipulle ja kun ei nähnyt kenenkään katsovan hänen kohdallaan alas, hän nousi kunnolla seisomaan ja ampaisi loppukirin muurille. Valkoinen nazorak saavutti suojarakenteen ja käännähti selkä tiukasti sitä vasten. 273 hengähti muutaman kerran syvään. Hän laski kassinsa selästään maahan ja avasi sen vetoketjun. Pitkulaisesta kassista paljastui jonkinlainen vyö, kela, harppuunan haka, ampuma-ase ja kerällinen teräsvaijeria. Tiedemies nosti nahkavyön kassista ja kiinnitti sen kaapunsa päälle lantiolleen. Sitten hän otti kelan ja kiinnitti sen vyössään vatsan kohdalle varattuun paikkaan.
Tiedemies nosti loputkin tavarat kassista. Hän sitoi vaijerikerän pään harppuunan silmukkaan ja työnsi harppuunan varren pitkän pyssyn piippuun.
Jäätutkija varmisti harppuunapyssynsä, jonka jälkeen hän otti kolme rivakkaa askelta poispäin muurista. Nazorak kohotti aseensa, tähtäsi sillä muurin huippua ja ampui. Haka lensi ilmanpaineen voimasta korkealle yötaivaalle vetäen teräsvaijeria mukanaan. Nazorak näki, kuinka harppuuna kaartui ilmassa ja vaijeri löystyi, kun haka putosi. Mutta kuten 273 oli laskenut kulman oikein, harppuuna putosi muurin päälle.
Jäätutkija tarttui maassa olevaan vaijeri kerään. Hän veti varovasti ilmassa riippuvaa vaijeria takaisin. Yhtäkkiä vaijeri kiristyi, eikä antanut enää myöten. Valkoinen nazorak riuhtaisi kerran vielä kovemmin, mutta haka ei irronnut. Hyvä. Haka on kiinni.
Nazorak asteli takaisin muurin viereen. Hän asetti vaijerin toisen pään vyössään olevaan kelaan. Jäätutkija napsautti kelassa olevan pienen kytkimen alas. Sitten tiedemies astui hieman eteenpäin, jolloin vaijeri löystyi hieman, mutta kelassa oleva rulla pyörähti vetäen teräsköyden taas kireälle. Vaijerin kelakin toimi. Se oli plussaa. Kaikki oli mennyt 273:sta yllättävän hyvin tähän asti.
Mutta sitten alkoi vaikein osuus. 273 nosti katseensa ylös. Muurin huipulle oli ainakin yli kahdenkymmenen bion matka. Hetken nazorak empi. Mutta 273:n huomatessa jalkojensa vapisevan, hän pudisti päätään. Hän ei saanut alkaa pelkäämään ja päästää epävarmuutta itseensä. Jäätutkija tarttui kaksin käsin vaijerista ja nosti toisen kynnekkäistä jaloistaan kiviseinää vasten. Mennään tuon muurin yli niin että heilahtaa…
Nazorak polkaisi maassa olevalla jalallaan ja veti käsillään. Hän irtosi maasta, mutta teräsvaijeri ei antanut hänen pudota maahan. Jäätutkija seisoi nyt kyykyssä molemmat jalat muuria vasten ilmassa. Hän suoristi jalkansa ja nousi seisomaan. Tiedemies otti varovaisen askeleen ylöspäin. Vaijeri ja kela kestivät hänen painonsa. 273 hymyili leveästi, kun hän käveli seinän pintaa ylöspäin. Osittain pilvessä oleva yötaivas ja muurin reunan takaa kajastava valo näkyi kun hän katsoi eteenpäin. Seinäkiipeily toi 273:lle mieleen ajat, jolloin hän vielä kiipeili Pesävuoren jäisillä rinteillä.
Kelan pyörä ja rattaat naksuivat, kun mekanismi pyrki vetämään löystyneen vaijerin sisäänsä sitä mukaa kun nazorak kiipesi ylös. Muurin reunalle oli enää vain vähän matkaa. 273:n jalkojen kynnet yrittivät löytäää seinän kivikuutioiden välistä rakoja, josta saisi jalansijaa. Jäätutkija pyrki pitämään kielensä keskellä suuta, sillä onnistuminen ei ollut vielä varma. Hän kuuli kaukaa oikealta puoleltaan pyssyjen pauketta. Tiedemies toivoi, että urogejeget sinnittelisivät vielä.
Mutta sitten kela räsähti ja vaijeri töksähti. Nazorak tunsi kuinka hän nytkähti hieman alaspäin. Mit-
Kelasta kuului metallin repeämisen ääni ja 273 nytkähti jälleen alemmas. Jäätutkija tarttui käsillään teräsköydestä. Ei kai vain-
Kuului kova kilahdus ja kela petti. Vaijerin päässä roikkunut nazorak putosi, kun vaijeriin kiinnitetty kela ei enää kantanut hänen painoaan. Jäätutkija tunsi hetken itsensä aivan kevyeksi, kun putosi kaksi bioa alemmas. 273 kuitenkin onnistui pitämään vaijerista kiinni. Valkoinen nazorak sai putoamisensa pysähtymään käsivoimillaan, jolloin vaijeri napsahti jälleen suoraksi ja tiedemies tömähti muuria vasten.
Jäätutkija hiljensi hampaitaan purren parkaisunsa. Sydän tykytti hänen rinnassaan säikähdyksestä. Tiedemies katsahti vyössään olevaa kelaa. Kelan rullan lukko, joka esti vaijerin liikkumisen ulospäin, oli mitä ilmeisesti rikkoutunut. Mutta eihän sen pitänyt olla mahdollista! Tein kelaan itse viimeiset säädöt ja tarkistin sen kahdesti, 273 ajatteli. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi irveeseen. Ellei…
Jäätutkijan mieleen nousi muisto Ruru-kasvoisen urogejegen viattomasta ilmeestä. … Se puutarhatonttu sabotoi tätä. Olisi pitänyt tajuta heti.
Mutta tiedemies ei voinut mietiskellä pitkään. Hänen käsiensä voimat alkoivat jo kulua. 273 vilkaisi empien ylös. Jaksaisiko hän kiivetä käsillään ylös asti?
Nazorak puri hampaitaan. Suunnitelmaa ei enää voinut peruakaan, kun hän oli jo näin lähellä maaliaan. Hänen ja Klaanin välissä oli enää vain sananmukaisesti pystysuora kiviseinä. Hänen oli pakko yrittää.
Bio-Klaani, parikymmentä bioa oikealle
Tiikeli pyöritteli auton rattia naama peruslukemilla ja toinen käsi ikkunan reunalla samalla, kun heidän takanaan räjähti. Oli myönnettävä, että urogejege oli hyvä ohjaamaan autoa silloinkin, kun se kulki vain kahdella renkaalla. Tiiksie väänsi rattia tiukasti, jolloin auto kääntyi jyrkästi ja kolahti takaisin alas kaikille neljälle pyörälle. He ajoivat mutkitellen samaa matkanpätkää jo seitsemättä kertaa. Oli myönnettävä, että maa oli alkanut kulua suhteellisen vaikeasti ajettavaksi cordakien räjähdyksien ja voimakanokojen seurauksesta.
Muurin päälle oli ilmestynyt matoranien seuraksi yksi maan skakdi, joka yritti tähdätä cordak-kiväärillään kiesiä ajavaan kaaraan. Lisää vartijoita oli tulossa avuksi häätämään vandaalit muurilta.
Joumah seisoi edelleen uhmakkaasti penkkinsä päällä ja ampui perunatykillään puolihuolimattomia laukauksia muurin pintaan. Urogejege olisi halunnut näyttää kunnolla ampujan taitonsa ja bläjäyttää yhden ammuksen muurin päälle, mutta Tiikeli oli vielä erikseen kieltänyt tämän Joumahin oman hengenmenon uhalla.
Cordak osui auton viereen, jolloin ajoneuvon toinen kylki irtosi jälleen maasta. Auto kulki taas hetken kahdella pyörällä.
”Mitenhän Jäätutkijalla Menee?! Tässä Alkaa Olla Jo Hieman Monttuista.” Tiikeli totesi.
Joumah virnisti. ”Jatketaan Ny Vähän Aikaa Viel! Eihän Nuo Osuisi Edes Kikanaloon Tältä Etäisyy-”
Kuului kova paukahdus, kun energia-aseen ammus osui auton kylkeen. Ajoneuvo pyöri hetken aikaa ympyrää, kun sen renkaat eivät enää pitäneet. Tässä vaiheessa Tiikeli hieman nyrpisti otsaansa pidellen kaksinkäsin ohjauspyörästä kiinni. Hän kuitenkin sai kaaran takaisin hallintaansa. He olivat pyörähtäneet ympäri aivan väärään suuntaan. Keltamusta kissa vaihtoi vaihdekepin pakille ja polkaisi kaasun pohjaan. Auto peruutti äkisti. Yhtäkkiä Tiikeli painoi käsijarrun päälle, jolloin auton eturenkaat pysähtyivät kuin seinään. Liike-energiaa oli kuitenkin niin paljon, että takarenkaat alkoivat luisumaan, jolloin auto pyörähti ympäri tehden käsijarrukäännöksen. Aurinkolasipäinen kissa vapautti käsijarrun, vaihtoi vaihdetta ja painoi kaasua. Auto syöksyi jälleen kohti muuria
Bio-Klaani, muurin pinnassa
273 hivutti hanskakätensä ylemmäs vaijeria pitkin ja veti loppua ruhoansa ylemmäs. Nazorakin sätkivät jalat yrittivät entistä kiperämmin etsiä jalansijaa, mutta kun sellaista ei löytynyt, torakka painoi jalkapohjansa seinää vasten ja potkaisi. Jäätutkija nousi jälleen hieman ylemmäs.
273 puri hampaitaan tuskasta. Hänen heiveröiset kätensä vapisivat jo ja hänen voimansa ehtyivät. Ylös ei kuitenkaan ollut enää pitkä matka. Jäätutkija kohotti jälleen vasenta kättään ja veti itseään ylemmäksi. Muurin reuna oli jo lähellä. Jäätutkija ei hengittänyt. Hän potki seinää jaloillaan ja hypähti ylemmäs. Nazorak irrotti jo oikean kätensä vaijerista ja kohotti sen kohti reunaa.
Alinolla-hanskan metalliset sormet tarttuivat seinän reunasta kiinni.
273 pysähtyi ja kuunteli hieman. Hän etsi tukea jaloillaan seinästä ja onnistui kohottamaan päätään ylemmäs. Hän vilkaisi muurin päälle. Tiedemiehen kohdalla ei ollut ketään. Torakka vilkaisi oikealle, josta kuului edelleen ampumista ja vihaisia huutoja. Vartijat olivat onneksi kaukana. Jäätutkijan vasemmalla puolella kohosi taas valtava ilmatorjuntatykki, jonka taakse hän ei nähnyt.
Reitti näytti selvältä.
273 työnsi ensin kunnolla oikean kätensä muurin harjan yli. Sitten hän päästi toisellakin kädellään irti vaijerista ja kohotti senkin reunalle, maaten nyt kivimuurin reunalla kainaloistaan. Nazorak keinautti lantiotaan edestakaisin ja heilautti oikean jalkansakin kaiteelle. Sitten hän työnsi käsillään ja keinahti selälleen muurin päälle.
Jäätutkija puuskutti hetken syvään. Hänen käsistään tuntui kadonneen voimat. Hän kuitenkin nousi äkisti istumaan ja katsoi vielä muurin molemmille sivuille. 273:n helpottunut hymy vääntyi alas, kun vasemmalta, kaareutuvalla muurilla käveli vartijoita häntä kohti. Valkoinen tiedemies nousi nopeasti kumaraan ja veti naurettavan huppunsa paremmin kasvojensa suojaksi. Hän veti muurin ulkopuolella roikkuneen vaijerin ylös ja irrotti harppuunan muurin laidasta. Nazorak harppoi muurin toiselle laidalle ja katsoi sen takana aukenevaa näkymää Klaanin kaupungista. 273:lla oli nyt uusi ongelma. Hitto! Ilman kelaa, en pysty laskeutumaan turvallisesti maahan. Siipenikään eivät ole tarpeeksi vahvat hidastamaan pudotusta…
Nazorak vilkaisi vasemmalle. Klaanin vartijat olivat saapumassa mutkaan. Kohta he olisivat suoralla ja näkisivät kaapuun pukeutuneen nazorakin. Jäätutkija yritti nopeasti keksiä jotain.
Sitten hän vilkaisi oikeaa kättään, jossa Alinolla-hanska kiilteli tumman hihan alta. Tiedemies sai ajatuksen. Hän kiinnitti nopeasti vaijerin hakan muurin sisäreunaan ja hypähti itsekin kyyryyn seinän laidalle. Jäätutkija kohotti vaijeria puristavaa hanskakättään katsoen hanskaansa. Älä nyt petä minua…
Sitten hän loikkasi.
Metallihanska kipinöi, kun teräsvaijeri hioi metallikämmenen sisäpintaa. Mustan kaavun helmat ja sen alla ollut valkoinen työtakki lepattivat, kun 273 syöksyi alaspäin.
”Aaaaaa!” Häneltä pääsi pakostakin pelästynyt ulvahdus.
Pimeys ja valopilkut liikkuivat nopeasti valkoisen torakan silmissä. Jäätutkija ei pystynyt tarkasti erottamaan, mitä hänen alapuolellaan oli. Onneksi hanska ja 273:n siivet hidastivat sopivasti hänen putoamisnopeuttaan. Jäätutkija tunsi jo kuumuuden hanskansa kuoren läpi. 273 toivoi, ettei vaijeri hioisi luomuksensa kämmenpohjaa piloille.
Sitten maanraja ilmestyi 273:n alle. Tai oikeastaan pusikko. 273 putosi siihen.
Siniset verkkosilmät tuijottivat hetken raukeina taivasta. Muurilla vilahti kaksi Toan kokoista vartijaa, mutta samassa ne katosivat 273:n näkökentästä.
Nazorak huokaisi.
Tiedemies kohotti päätään ja työnsi kätensä valeasunsa povitaskuun ja veti sieltä esiin omituisen radiopuhelimen. Liljan valkoinen sormi painoi vihreän luurin kuvittamaa painiketta, jonka uskoi soittavan urogejegen vastapariin. Sinänsä tilanteesta olisi vielä puuttunut se, että radiopuhelin yhdistäisi Klaanin vartiostoon. Mutta 273:n onneksi puhelin räsähti ja luurista kuului keltamustan kissan iloinen ”Päivää!”.
”Olen sisällä. Voitte lähteä nyt. Suunnitelma meni kuin menikin nappiin.” 273 kuiskasi puhelimeen.
Tiikelin taustalta kuului dubsteppiä ja etäisesti räjähdyksen ääniä.
”Jooh, Ok. Noh, Nähään Sitten Joskus Uudestaan Kun Nähään. Pidä Hauskaa Kapitalistisen Riistokoneen Orjana. Heppa!”
Puhelin räsähti taas ja hiljeni. 273 huokaisi ja laski päänsä nojaamaan oksiin ja lehtiin. Hän ei voinut uskoa päässeensä tänne asti.
Jäätutkija kohottautui istumaan ja yritti nousta viinimarjapuskasta. Nazorak tarttui ilmassa riippuvasta vaijerista ja yritti nykiä harppuunan mahdollisimman hiljaa alas. Nazorak riuhtoi ja lopulta muurin päällä ollut haka irtosi. Tiedemies kavahti kauemmas, kun monta kymmentä bioa pitkä vaijeri tippui hänen eteen. Huppuun pukeutunut nazorak piilotti teräsvaijerin muurin vieressä kasvavaan pusikkoon.
273 käännähti ympäri ja veti huppuaan enemmän kasvoilleen. Edessä siinsi pimeän kaupungin laitamat. Muutamista eri arkkitehtuurisuuntausta edustavista rakennuksista ja torneista kajasti valoa. Useimmista olivat kuitenkin valot jo sammuneet, kun asukkaat olivat menneet yöpuulle. Yöperhoset lensivät parvissa himmeiden katulamppujen ympärillä.
Nazorak lähti liikkeelle. Hänen piti vielä löytää tiensä Tiikelin ystävän talolle.
Jäätutkija käveli asuintalojen reunustamalla kadulla. Hän yritti näyttää mahdollisimman ei-huomiota herättävältä. Tosin hänen huppunsa ei ollut paras tähän tarkoitukseen.
Onneksi tiedemiehellä oli oiva lukumuisti. 273 muisti Tiikelin kertoman asuinosoitteen ja kadun nimen. Urogejege oli kehottanut etsiä kaupungin etelälaidalta kasvihuoneen tapaisen rakennuksen.
Kukaan ei ollut vielä tullut vastaan öisellä kadulla. Nazorak toivoi, että Tiikelin ja Joumahin harhautus oli aiheuttanut kaupungissa oleville vartijoille tarpeeksi päänvaivaa, että hän pääsisi rauhassa määränpäähänsä. Tie kaareutui oikealle ja nazorak tuli pienen puiston lähelle, joka oli lähinnä pieni nurmikkokaistale jossa kasvoi pari koivua. Puiston vieressä sijaitsi talorivi ja muista taloista erottui selvästi lasipaneeleista ja valkoisiksi maalatuista metalliputkista rakennettu kasvihuone. Kasvihuoneen lasiset seinät oli peitetty valkeilla harsoilla, mutta niiden ja peitteettömän harjakaton läpi paistoi valoa. Kasvihuoneen vieressä könötti varsin vanhan näköinen hirsimökki. Mökki näytti vanhemmalta kuin vieressä kohoava kasvihuone.
273 hiipi kivitalon kulman taakse piiloon. Talo sijaitsi kasvihuonetta vastapäätä kaksi rakennusta taaempana. Nazorak tarkkaili hetken lasirakennusta ja puista mökkiä. Mökin ympyrän muotoisesta ikkunasta kajasti valoa. Jäätutkijan siniset silmät kiiluivat pimeässä. Hänen katseensa kuitenkin siirtyi takaisin kasvihuoneeseen. Huoneen valkoisella kankaalla asteli varjo, joka syntyi siitä kun sisällä joku käveli valonlähteen tiellä. Hmm, ehkei minun kannata mennä koputtamaan ovelle ennen kuin tiedän, millainen kaveri on vastassa. Tiedä jos vaikka hän ei suostukaan auttamaan minua.
273 ei kuitenkaan nähnyt kankaan läpi, miltä kasvihuoneen omistaja näytti. Jäätutkija nosti katseensa lasihuoneen seinästä lasiseen harjakattoon, joka oli paljaana. Torakka mietti, että saattaisi kyetä vilkaisemaan sisälle katolta. Mutta lasirakennus oli korkea ja hänen pitäisi kiivetä sen päälle huomaamatta. Nazorakin katse liikkui rakennuksen pihapiirissä. Kasvihuoneen vasemmalla puolella näytti kasvavan lehdetön pihlaja. Tämä menee jo liian helpoksi.
Mustakaapuinen nazorak kipitti tien yli ja saapui lasihuoneen pihapiirissä kasvaneelle pihlajalle. Tiedemies taiteili itsensä puun haarautuville oksille. Puun oksat kahahtelivat, kun 273 laskeutui oksan tyngälle pidellen kiinni puun rungosta. Jäätutkija yritti kohottaa kaulaansa, muttei vieläkään nähnyt kunnolla sisälle. Nazorak ähkäisi hiljaa. Hän kohotti toisen jaloistaan ja hapuili sillä rakennuksen kattoa. Jalan kynnet koskettivat kasvihuoneen harjaa. Nazorak kiristeli hampaitaan. Hän sai jalansijan rakennuksesta. 273 laskeutui istumaan oksalle selkä kiinni puun rungosta. Hän kohotti toisenkin jalkansa rakennuksen katolle. Sitten hän nosti kätensä selkänsä taakse ja tönäisi itsensä irti rungosta.
Jäätutkija horjahti eteenpäin. Hänen jalkansa kuitenkin pysyivät metalliputkien päällä ja mustakaapuinen nazorak laskeutui sulavasti kyyryyn katolle kuin muoka.
273 seisoi nyt kolmion muotoisen katon keskikohdan toisessa päässä, jossa yksi metalliputki kulki koko katon halki. Siniset silmät katsoivat hupun sisästä lasikaton läpi. Hänen alapuolellaan avautui näkymä valokivin valaistuun, kauniiseen puutarhaan. Vaikka kyseessä olikin vain kasvihuone, kukat oli aseteltu kasvavaan kauniisti tilan molemmille seinustoille. Ruusut, petuniat, neilikat ja orkideat kukkivat vielä kauniisti. Muutamat vehreät köynnöskasvit kiipeilivät huoneen lasisilla pinnoilla.
Huoneen poikki kulkevan kävelyväylän keskellä kyyristeli matoran hoitaen ruusupenkkiään. Matoranilla näytti olevan kasvoillaan hopeinen Tryna. Muuten matoran oli väritykseltään limetin- ja oliivin vihreä. Hänellä oli päällään valkoinen esiliina ja puutarhahanskat
Nazorak tarkkaili matorania. Ulkopuolisen mielestä tämä olisi saattanut olla todella epäilyttävää, kuten se olikin. Onneksi valonlähde oli huoneen sisällä, jolloin 273:n varjo ei laskeutunut maahan. Jäätutkija yritti varovasti hivuttaa itseään putkea pitkin eteenpäin nähdäkseen, että oliko matoranilla mukanaan mitään asetta, jota hän mahdollisesti voisi käyttää torakkaa vastaan. Nazorak käveli nelinkontin pienen putken päällä, joka juuri ja juuri kannatteli hänen painonsa.
Mutta sitten tiedemiehen jalka lipesi. 273 horjahti ja hänen painonsa siirtyi melkein kokonaan lasiruudun päälle liukuneelle jalalle.
Kuului äänekäs lasin rikkoutumisen ja vaatteiden repeytymisen ääni, joita seurasi kova tömähdys.
Valkoinen nazorak siristeli silmiään. Hänen ympärillään kohosivat kauniit, vaaleanpunaiset ruusut ja niiden yläpuolella lyhdyissä sädehtivät valokivet, jotka roikkuivat valurautakettingeistä lasikatosta, josta yksi levy oli rikki.
273 makasi pöllämystyneenä kukkapenkissä. Hän kohottautui varovasti käsiensä varaan. Nazorakin ulkoinen kitiinitukiranka oli suojannut Jäätutkijaa teräviltä lasinsiruilta, mutta sekä hänen musta kaapunsa että sen alla ollut työtakin jämät olivat repeytyneet lopullisesti. 273 hieroi kolahtanutta päätään, jolloin hän huomasi jotain otsallaan. Nazorak tarttui siihen sormillaan. Se paljastui katkenneeksi ruusun nupuksi. Sitten 273 tajusi vilkaista ympärillään ja hänen katseensa kohtasi torakkaa tuijottavan matoranin.
Matoran oli edelleen polvillaan, pää kääntyneenä katsomaan olkapäänsä yli. Hänen silmänsä olivat suurentuneet lautasen kokoisiksi.
”Öh, tuota…” 273 koki oleelliseksi sanoa jotakin. Hänen sanavarastonsa oli varsin suppea tuolla hetkellä. Tryna-kasvoinen matoran aukaisi suunsa, kuin sanoakseen jotain.
”Ku-kuuntele minua ennen kuin teet mitään tyhmää…” 273 aloitti.
”Mi-” Kasvillisuuden matoranin leuka tärisi.
”En tullut tänne aikoen tehdä mitään ikävää. Olen Tiikelin ystävä ja hän sanoi että voisit ehkä auttaa minua.”
”Minun-” Matoran kakoi.
273 lopetti puhumisen, kun hän huomasi, ettei järkyttynyt matoran kuunnellut hänen puhettaan.
”Minun- MINUN RUUSUNI!” Hän kirkui kauhuissaan.
”…” Jäätutkija hiljeni.
Matoran kohotti kätensä poskilleen tyrmistyneenä. ”Kaikki minun omin käsin kasvattamani kauniit ruusut! Melkein kaikki liiskana! Senkin barbaari!”
273 tunsi olonsa epämukavaksi, kun matoran huusi. Ei niinkään syytöksistä, vaan siitä että hän piti liikaa meteliä.
Kukkakauppias toipui pian ensijärkytyksestään siihen pisteeseen, että tajusi kuka hänen kattonsa läpi pudonnut kukkien tuhoaja oli. Trynaa käyttävä kyläläinen kalpeni.
”Nytkö ne siis hyökkäävät? Niitä alkaa tippua jo taivaasta.” Matoran hypähti seisomaan ja perääntyi huoneen toiseen päähän. Siellä oli ohuilla seinillä eristetty myyntitila. Jäätutkijakin nousi äkisti seisomaan katsoakseen, mitä kauppias aikoi tehdä. Bo-matoran nappasi pöydältä raskaan kiekon ja heilutteli sitä näyttävästi käsissään.
”Älä tule lähemmäs! Olen taitava kanokan heittäjä!”
Nazorak katsoi levyä matoranin kädessä.
”Kai tiedät…” Tiedemies kaiveli matoran-kielen lauseoppiaan muististaan.
”Käskin sinua pysyä aivan hemmetin kaukana!”
”… että tuo on…”
”Kohta kutistan sinut punkiksi!”
”… savilautanen?”
Matoran hiljeni. Hän vilkaisi korkealla pitämäänsä lautasta sivusilmällä. Sitten hän ilmeettömästi laski lautasen takaisin pöydälle.
273 näytti todella suttuiselta repeytyneissä rievuissaan. Hän astui lähemmäs matorania katsoen häntä mahdollisimman anovan näköisesti. ”Kuuntele minua. En kuulu nazorakein armeijaan. Enkä edes ole enää Imperiumin riveissä. Minä anelen, kuuntele mitä minulla on sanottavaa.”
Matoran hämmentyi nazorakin ilmeestä ja hiljaisesta äänestä. Hän rauhoittui hieman.
”Minä kuuntelen.”
Valkoinen nazorak ja vihreä matoran istuivat lasisen kasvihuoneen lattialla. Tiedemies oli juuri kertonut kukkakauppiaalle pitkän tarinansa kapinasta, laskeutumisesta Pesävuoren juurelle ja kävelymatkasta halki saaren eteläisten alueiden.
”Ymmärsinkö nyt oikein,” bo-matoran aloitti ”sinä siis osallistuit kapinaan diktatuurivaltaanne vastaan, pakenit ilmatyynyaluksella vuorenrinnettä agentteja moottorikelkoissa, hyppäsit rotkoon vihamiehesi mukana, raahauduit puoliksi halvaantuneena vuoren rinnettä alas, elit viikon havuilla, samosit Lehu-metsässä ja pyydystit kanalinturaheja, kohtasit kummitustarinoista peräisin olevat torakat, opastit eksyneitä alligaattoreita, kuulit ison pamauksen, jäit kiinni nazorakpartiolle, joilta sinut pelastivat Tiikeli ja se yksi hullu urogejege ja jotka toivat sinut juuri äsken tänne hakemaan suojapaikkaa Klaanista?”
”Juuh, juuri noin se taisi suunnilleen mennä…”
Vihreä matoran näytti mietteliäältä. ”Tiikeli siis sanoi, että minä voisin auttaa sinua pääsemään admineiden puheille?”
”Kyllä. Ja olisin todella kiitollinen, jos voisit auttaa minua.” 273 sanoi vilpittömästi.
Matoran raapi mietteliäästi leukaansa. Sitten hänen kasvoilleen nousi oudoin ilme, jonka nazorak oli koskaan nähnyt. Tryna-kasvoisen matoranin huulet puristuivat tiukasti kiinni, jolloin hänen suunsa näytti vaakasuoralta viivalta. Se ylsi naamion suun molemmin puolin hymykuoppia muistuttaviin ulkonemiin. Matoranin suuret, siniset silmät näyttivät pienenevän pisteiksi kanohin suurissa silmäaukoissa. Kaiken kaikkiaan ilme oli kuitenkin jotenkin lempeä, hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen.
Kukkakauppias ojensi vihreän kätensä nazorakille.
”Olen Figa.”
273 katsoi matorania ensin hämmästyen. Sitten helpottunut hymy poiki hänen kasvoilleen. Jäätutkija tarttui matoranin käteen ja puristi sitä.
”Jäätutkija 273.”
Kaksikko luikahti pois kasvihuoneesta Figan mökkiin. Ilmeisesti lasin rikkoutuminen ja huudot olivat herättäneet muutamat naapurit, joten he tarvitsivat hieman hiljaisemman keskustelupaikan. Kasvillisuuden matoranin mökki oli alkujaan rakennettu pieneksi savupirtiksi, mutta kaupungin kehityksen myötä Figakin oli uudistanut kotiaan. Ulko-oven vasemman puoleisella seinustalla oli kaappirivi ja ruokakomero, jonka takana huonetta halkoi pieni ruokailupöytä. Ruokailupöydän oikealla puolella oli kivinen hella. Pöydän takana oli pienempi huone, jonka päässä sijaitsi kirjoituspöytä ja sen oikealla puolella sänky.
Vaikka huonekalut olivatkin uudempia, mökin seinät olivat edelleen tumman ruskeita, koska niitä ei oltu käsitelty maalein. Tosin vanhat hirret ja lankkulattia sopi huoneiden tyyliin. Talo valaistiin pöydillä olevilla lasilampuilla, joiden sisällä kimaltelevien valokivien hehkua sai säädeltyä.
”Ole kuin kotonasi.” Figa kehotti.
Taloa ei ollut rakennettu Toan kokoisille, mutta nazorak mahtui kävelemään siellä juuri ja juuri. 273 etsi tiensä makuuhuoneeseen ja istahti kirjoituspöydän tuolille, ettei olisi liiaksi matoranin tiellä. Kukkakauppias riisui valkoisen essunsa ruokapöydälle ja kumartui laittamaan lisää puita hellaan.
Jäätutkija katseli makuuhuoneen seiniä. Vanhoja hirsiä koristelivat niin lyijykynin kuin vesivärein tehdyt piirrokset.
”Oletko taiteilija?” Nazorak kysäisi.
”Näh. Amatööri muihin verrattuna.” Figa totesi vähätellen.
Jäätutkija katseli kirjoituspöytää, jolla oli levällään useita keskeneräisiä kuvia. Matoranin omista sanoista huolimatta hänen piirrostyylinsä näytti hyvältä. 273 uskaltautui kaivelemaan paperipinoa, jonka alimmaisimpana löysi vanhan tussityön. Se esitti Miru-kasvoista miekkamiestä, jolla oli harteillaan tumma viitta. Vihreän Mirun kasvoilla oli häiriintynyt virne. Miekkamiehellä oli dynaaminen hyppyasento. Jostain syystä hahmon kasvoille oli töherretty täysin toisella piirtotavalla tökeröjä yksityiskohtia.
”Öhm, mikä tämä on?” Hän uskaltautui kysymään.
Figa kohotti päänsä ruokailupöydän yli nähdäkseen 273:n pitelemän kuvan. Figan silmät kapenivat viiruiksi.
”Ai, tuo…”
Figa muisteli aikoja, kun oli piirtänyt kuvan. Hän oli ollut entisen Klaanin adminin, Ämkoon, suuri fanipoika. Kerran hän oli piirtänyt suosion osoitukseksi hänestä kuvan. Figa oli mennyt Klaanin kahvioon ja huomannut väsyneen näköisen adminin istuvan baaritiskillä drinkki edessään. Kukkakauppias oli ojentanut piirroksen ilmeettömälle Toalle ja katsonut häntä suurilla koiranpentusilmillään toivoen positiivisia kommentteja ja ehkä nimmarinkin. Ämkoo ei ollut vastannut mitään, vaan vain piirsi kuvaan paksulla tussilla itselleen koukerot viikset ja leveän lierihatun, sekä kielen pilkistämään ulos suusta.
Figalta oli päässyt tuolloin pieni kyynel ihan vain silkasta vatutuksesta.
Bo-matoran pudisti päätään.
”Ei mikään. En halua puhua siitä…”
273 laittoi kuvan takaisin pöydälle. Hän katseli pöydällä olevia mustepulloja ja kyniä, kunnes huomasi pöydän reunalla kehystetyn valokuvan. Kuvassa poseerasivat Figa ja nais-puolinen matoran lähekkäin toisiaan. Tiedemies päätteli nopeilla aivoillaan kukkakauppiaan seurustelevan.
”Eli. Mikä olikaan tarkalleen suunnitelmasi?”
”Jätin sen vielä hieman auki. Toivoin, että sinä itse asiassa voisit järjestää minulle tapaamisen pääadminin kanssa.”
Figa hymisi mietteliäästi. ”Sinänsä voisit päästä hänen luokseen minun kukkalähetykseni varjolla. Tosin sinä tarvitset hieman paremmat vaatteet.”
273 vilkaisi päällään olevia riepuja. Matoran oli oikeassa. Kaapukaan ei enää toiminut valeasuna, joten hän tarvitsisi uuden, ettei häntä tunnistettaisi.
”Minä voin aamulla käydä kaupungilla ostoksilla.” Figa vakuutti.
”Kiitos, olet aika ystävällinen.”
Figa hymyili. Sitten hän nousi ja käveli oven vieressä olevalle naulakolle ja nappasi sieltä takkinsa ja hattunsa.
”Menen kiinnittämään kasvihuoneen katolle pressun, etteivät kukkani palellu. Minun pitää myös siivota ruusupenkki lasin siruilta.”
”Ah, olen pahoillani siitä…”
”Näh, ollutta ja mennyttä. Sängyn alla on varapatja. Voit tehdä oman petisi lattialle.” Figa sanoi. Oli jo myöhä ja 273:a väsytti.
Nazorakin vetäessä patjaa sängyn alta. Samalla hän sattui katsomaan ympyrän muotoisesta ikkunasta ulos. Kaksi hopesita kuuta loisti yötaivaalla. Kaikki oli mennyt uskomattoman hyvin.
Satoi lunta. Se ei ollut mitenkään epätavanomaista näillä merialueilla, joissa virtasi kylmät vedet ja meri oli syvää. Taivas oli yhtä harmaan sininen kuin meri alapuolella, kun Nui-Kopenin siivet taittoivat nopeasti matkaa meren ja taivaan välissä. Suuren sinivihreän ampiaisen ruumiinrakenne oli mahdollistanut pitkien merimatkojen taittamisen ilman, että rahin oli tarvinnut pysähtyä kertaakaan.
Mutta tämä Nui-Kopen ei ollut villi. Sillä oli mukanaan matkustaja.
Mustan kaavun helmat lepattivat tuulessa. Siihen verhoutunut hahmo oli vetänyt vaatteen hupun kasvojensa eteen suojaksi kovalta tuulelta ja lumelta. Hahmo istui Kopenin selässä kyyryssä, jottei ilmanvastus olisi ollut liian suuri hänelle. Matkustajalla oli kylmä, vaikkei häntä ollutkaan lähetetty matkaan uiden.
Hän työnsi kaapunsa leveän hihan peittämän käden kaavun taskuun. Käsi tuli ulos taskusta pidellen omituista, sinistä kuulaa. Kuulan toisessa päässä oli hopean värinen, koristeltu nuppi, josta riippui ketjun pätkä. Kuulan keskikohtaan oli kaiverrettu kolmion muotoinen aukko. Aukko ei kuitenkaan ollut pallon pinnassa, vaan sen sisällä. Kristallipalloa muistuttava kuula välkähti sykähdellen sinistä valoa. Mustakaapuinen hahmo tuijotti herkeämättä kolmiota kuulan keskellä. Kun kuulan keskustaa katsoi, näytti aivan siltä kuin pallon reunoilla olisi ollut vaalea utu.
Mustakaapuinen hahmo tuijotti kuulaa herkeämättä. Tuuli ulisi hänen korvissaan, heiluttaen samalla matkustajan huppua. Mutta sitten hahmon katse tuntui terävöityvän, kun välkkyvässä kuulassa tapahtui muutos. Kristallipallon utuiselle, katsojasta poispäin olevalle ulkoreunalle ilmestyi jotain valkoista. Samassa hahmo nosti katseensa pallosta Nui-Kopenin pään yli merelle. Horisontissa siinsi maata.
Suuri Ampiainen saavutti nopeasti maata, joka paljastui saareksi. Kaapuun pukeutunut hahmo ei hypännyt lentävän ratsunsa selästä rantaveteen, vaan hän ohjasi Kopeninsa lumisen rannan takana leviävän metsän ylle. Nui-Kopen kierteli hetken ajan ilmassa, kunnes löysi sopivan aukion laskeutumiseen. Lumi pöllysi valkoisena puuterina maasta hyönteisen siipien aiheuttaman ilmavirtauksen takia. Limen vihreän ja turkoosin kirjavat teräväkyntisen jalat saavuttivat maan ja Nui-Kopen mörähti tyytyväisenä. Kopenin siipien lakattua lyömästä mustakaapuinen hahmo kapusi kömpelösti alas rahin selästä. Näytti hetken siltä kuin sekä hahmo että rahi olisivat venytelleet lentomatkasta puutuneita ruumiinosiaan.
Kaapuun pukeutunut hahmo kaivoi jälleen taskustaan kuulansa, joka oli tällä kertaa valkoinen maaston mukaan. Pallossa näkyi metsän puut mustina pisteinä. Nui-Kopen työnsi päänsä hahmon viereen ja murahti hiljaa. Kaapuun pukeutunut nosti vapaana olevan kätensä ja taputti rahia pari kertaa kevyesti vihreälle päälaelle, suomatta Kopenille sen suurempaa huomiota kuulastaan. Rahi murahti tyytyväisesti.
Tumma olento katseli hieman ympäröivää metsää, kunnes lopulta työnsi kätensä kaapunsa hihojen sisään ja lähti harppomaan syvässä kinoksessa. Hän ei sanonut sanaakaan rahille. Hän tiesi, että Kopen oli hyvin koulutettu ja että se odottaisi aukiolla matkustajansa paluuseen saakka.
Vasta nyt sivullinen katsoja olisi voinut huomata, kuinka luonnottoman laiha kaapuun verhoutunut henkilö oli. Kaapu myötäili ohutta keskivartaloa. Hahmolla näytti olevan pitkä kaula ja melkein olemattomat olkapäät, josta pitkät kädet liittyivät torsoon. Kaavun helmat laahasivat kinoksista, ja kankaan alta paljastuivat lumeen painautuneet, kynnellisten jalkojen jäljet. Hän oli normaalia Toaa hieman lyhyempi, mutta hahmon luiseva olemus sai hänet näyttämään pitkältä.
Metsä oli hiljainen. Puut olivat lehdettömiä, tumman ja valkoisen värisiä, kun lumi oli kerrostunut tummanruskeiden oksien päälle. Metsän hiljaisuus tuntui jopa aavemaiselta. Joku liikaa kauhutarinoita kuunnellut matoran olisi saattanut vähän väliä vilkuilla selkänsä taakse, tai kuvitella puiden taakse tarujen kauhuolennon seuraamaan hänen liikkeitään. Mutta huppupäinen hahmo ei tällaista pelännyt, vaan hupun alla olevat silmät jatkoivat välkkyvän kuulan tuijottamista. Kristallipallo näytti alueen ilmasta päin katsottuna, mutta siinä ei ollut haltijansa harmiksi karttamerkkejä. Hän pälyili ympäriinsä ja yritti erottaa puiden välistä jotain, muttei nähnyt etsimäänsä.
Paitsi kinoksessa olevan kivilaatan.
Hahmo katsoi kivipaasia hetken etäältä, jonka jälkeen hän harppoi sen eteen. Hän puhdisti taulun lumesta, jonka alta paljastui outoa kirjoitusta. Kaapuun pukeutunut henkilö kuitenkin osasi lukea tekstiä.
Ath-Koro.
Vaalea vesihöyry tuprusi hupun sisästä, kun olento hengitti. Mustakaapuinen olento katsoi kivikyltin osoittamaan suuntaan, ja erotti puiden välistä taloja. Hän nosti kuulansa kasvojensa eteen katsoakseen sitä tarkemmin. Sitten hän heristi sitä kuin lumisadepalloa. Lopulta hän tyytyi vain kohauttamaan olkiaan. Käy se näinkin…
Hän asteli kohti rakennuksia ja löysi lumisateen häivyttämän polunkin, joka johti kylään. Kun hän saapui kylän reunalle, lumisade oli jo loppunut ja taivaan harmaa pilvipeite kirkastui hieman. Hahmo katseli määränpäätään. Kylän puisten talojen ikkunoista näkyi valoa ja liikettä. Kylän jokaisesta talosta johti pieni, lumeen kaivettu polku pääkadulle, joka kulki koko kylän läpi. Talojen ja pääkadun välissä oli siellä täällä suuria nuotioiden sulattamia aukkoja lumesta. Kylän matoranit hakkasivat talojensa edessä puolijäisiä puuklapeja osiin, syöttivät puolijäisiä puuklapeja suuriin nuotioihin ja istuivat mahdollisimman lähellä kokkoja nautiskellen ruokahetkestä.
Huppupäinen hahmo nosti katseensa kylän taloista ylös rakennukseen, joka sijaitsi kylän keskellä. Suuri Temppeli seisoi edelleen ylväänä ja täysin erilaisena kuin ympärillään olevat puutalot. Kuin ylväs kuningas, jota kansalaiset ympäröivät.
Pääkatua pitkin käveli puuklapeja kantava matoran. Hänellä oli keltainen Jalo Komau ja hän oli kääriytynyt lämpimään, turkista tehtyyn takkiin. Hän oli käynyt hakemassa puunhakkaajalta lisää klapeja nuotion lämmikkeeksi, jonka lähellä muut kirjavat matoranit lämmittelivät. Matoran oli kääntymässä pienestä sivupolusta nuotiolle, mutta pysähtyi nähtyään jotain sivusilmällään. Komau-kasvoinen matoran kääntyi katsomaan kylän reunalle ja näki syrjässä seisoskelevan hahmon. Matoran kurtisti hieman kulmiaan ja laski sylistään pinollisen polttopuita lumiseen maahan, josta hänen ystävänsä alkoivat noukkimaan puita nuotioon.
Matoran seurasi, kuinka tuntematon kaapuun pukeutunut muukalainen katseli heidän kyläänsä. Muukalaisen puuhat tuntuivat hänestä epäilyttävältä ja matoranin mielessä kävi epäluulo.
Matoran käveli kiireesti nuotiolta pääkadulle ja ampaisi juoksuun. Hänen täytyi käydä kertomassa asiasta kylän Vartijoille. Hän juoksi kohti Suurta Temppeliä, mutta hänen ei tarvinnut juosta sinne asti, kun näki kylän johtajan rupattelemassa kahdelle muulle matoranille.
”Isä Gunei!” Komau-kasvoinen matoran huusi juostessaan heidän luokseen. Kolmikko kääntyi tulijaa kohti ja yksi heistä astui häntä vastaan.
”Mikä hätänä, ystävä?” Mustaa, punaisilla rukouskuvioilla koristettua Hauta käyttävä matoran kysyi.
”Minä näin kylän lähellä kaapuun pukeutuneen muukalaisen.” Kyläläinen sanoi ”Minusta hän näytti epäilyttävältä, kun hän vain katseli Koroamme. Halusin varoittaa teitä…”
Gunei katsoi lempeästi Komau-kasvoista ystäväänsä. ”Veisitkö minut hänen luokseen?”
Kyläläinen nyökkäsi ja lähti johdattamaan Isä Guneita ja kahta muuta Temppelin soturimunkkia pääkatua pitkin. Kävellessään ripeästi hyistä tietä pitkin Gunein mieleen nousi myös epäuskoisuus. Viimeksi kun Ath-Korossa oli käynyt vierailijoita, se lyhyt vierailu oli päättynyt katastrofiin, kyläläisten joukkohallusinaatioon ja kahden athismin pyhimmän artefaktin katoamiseen vierailijoiden käsiin. Lisäksi uutiset Isä Bartaxin petturuudesta saivat athistin varuilleen.
Soturimunkki ei ehtinyt enempää muistella menneitä, kun häntä johdattanut matoran pysähtyi äkkiarvaamatta. Niin teki Guneikin, ettei olisi törmännyt kyläläiseen. Hän katsahti ensin kysyvästi Komauta käyttävää ystäväänsä, kunnes huomasi katsoa edemmäs tielle.
Matoranin kertoma muukalainen käveli päätietä pitkin heitä vastaan. Tiellä ja talojensa edustalla työn touhussa olleet athistit tuijottivat nyt tulijaa yllättyneesti. Muukalainen käveli kuitenkin rauhallisesti kätensä piilottaneena kaapunsa hihojen sisään, aivan kuin ei olisi huomannut kyläläisten katseita ja supatusta.
Soturimunkit astelivat muukalaisen eteen, kaksi muuta hieman Guneita jäljessä. He pitelivät keihäitä käsissään. He eivät osoitelleet niillä muukalaista, mutta olivat valmiita käyttämään niitä jos tarve tulisi. Gunei oli parin askeleen päässä tulijasta, joka hänkin pysähtyi ja katsoi soturimunkkeja huppunsa sisästä.
Gunei kröhi hieman kurkkuaan. ”Ole tervehditty, tuntematon ystäväni, Ath-Koroon. Olen Isä Gunei, yksi tämän kylän Temppelin munkeista ja vartijoista. Olet tervetullut, mutta mielessäni orastaa huoli. Ystävä, kuka olet ja mistä tulet?”
Gunei tunsi, kuinka muukalainen katsoi nyt häntä kaapunsa sisästä. Sitten tulija vastasi:
”Olen vain matkamies kaukana kotoa. Kuljin pitkän matkan ja pysähdyin saarellenne lepäämään. Kuulin, että tässä kylässä on athistien pyhä temppeli ja minulle olisi kunnia käydä rukoilemassa siellä. Olen siis Isä Athin lapsi itsekin.” Hänen äänensä oli tyyni, mutta lipevä. Hänen sanoissaan oli aistittava hymyä.
Isä Gunein huomio kiinnittyi muukalaisen rinnalla roikkuvaan kaulakoruun. Hupun sisästä tuli kullatut ketjut, joiden päässä riippui kämmentä isompi ja leveämpi kolmio. Guneista medaljongin kolmiokuvio muistutti Athin Kasvojen symboloimaa kolmiota. Kolmion keskellä olikin myös silmä, mutta se oli erilainen. Athin Silmä kuvattiin usein pyöreänä tai kuusikulmaisena, mutta tässä silmä koostui kahdesta kultaisesta puoliaallosta, jotka muodostivat soikion, ja niiden sisällä oli punainen kuula. Isä Gunei ei ollut nähnyt ennen nähnyt, että Athin silmää olisi kuvattu näin.
Hau-kasvoinen munkki hätkähti, kun laiha matkalainen tarttui huppuunsa ja veti sen kasvojensa edestä.
Hupun alta paljastui kuultavan sininen päälaki. Hänellä oli pitkä ja kulmikas leuka ja korkeat poskipäät. Hänen alahuulessaan oli kaksi pitkää hammasta ja suu oli vääntynyt pieneen hymyyn. Kasvoillaan suurten silmien peitteenä hänellä oli erikoiset aurinkolasit. Lasien linssit olivat oikeastaan pallot, joiden etuosa ja silmäaukko olivat tasaiset. Kaksi pallomaista linssia kiinnittyivät toisiinsa ohuella metalliliittimellä ja lasien sangat painuivat käyttäjänsä ohimoille. Aurinkolasit muistuttivat hieman Ussal-rapujen pallosilmiä.
Gunei tunnisti, mitä lajia tulokas oli. Hän oli krikcitiläinen, rauhanomaista pappismiesten lajia, jotka omasivat hypnoottisia kykyjä.
Soturimunkin kämmenet puristautuivat happokeihään kahvan ympärille.
”Sinäkö väität siis olevasi athisti?” Gunei kysyi epäuskoisella äänellä.
Krikcitiläinen nyökkäsi. ”Kyllä. Olen kuullut Athin sanan.”
Gunei vilkaisi sivusilmällään kadun varsille ja pihoille kerääntyneitä, supattelevia matoraneita. Sitten hän mittaili luihua matkalaista päästä jalkoihin.
”Sinä olet krikcitiläinen.”
”Teillä on tarkat silmät.”
”En sano tätä mitenkään loukkaavasti, matkalainen, mutta pelkään etten voi luottaa sinuun. Viimeksi kun täällä kävi vierailijoita, he saivat aikaan aikamoisen sekasotkun. Ja muistaakseni athisteilla on ennestään huonoja kokemuksia sinun lajilaisistasi.”
Krikcitiläisen hymy laantui hieman ja hänen katseensa painui jalkoihin. ”On ikävää, että teille on muodostunut vääristyneitä ennakkoluuloja lajistani. Tiedän, että hän, jonka nimeä ei mainita, oli myös krikcitiläinen ja athisti. Hän tahrasi meidän molempien lahkojen nimet. Mutta voimmeko leimata toisiamme vain sen tähden, että yksi meistä oli tärviö? Eikö Ath itse ota kaikki hänen lapsikseen haluavat avosylin vastaan?”
Gunei punnitsi hänen sanojaan. Hän ei ollut varma, mitä sanoisi. Krikcitiläinen puhui totta suvaitsevaisuudesta, mutta pelko siitä, että kylä joutuisi jälleen vaaraan kaihersi häntä.
”Sinä siis haluat käydä Temppelissämme?” Gunei kysyi.
”Kyllä. Se olisi suuri kunnia.” Krikcitiläinen vastasi.
Gunei näytti hetken mietteliäältä, kunnes nyökkäsi hyväksyvästi ja kääntyi seurakuntansa puoleen.
”Ei hätää, ystäväni! Hän on vain matkalainen, joka haluaa vierailla Temppelissämme! Hän on kuullut Athin sanan ja on täten yksi meistä! Kohdelkaamme häntä siis kuin vertaistamme!”
Matoranit näyttivät aluksi hieman epäuskoisilta, mutta nähdessään soturimunkin rauhalliset kasvot, he rentoutuivat ja palasivat takaisin askareihinsa. Komau-kasvoinen kyläläinen katsoi edelleen hieman epäillen muukalaista, mutta hänkin palasi lopulta töihinsä ystäviensä luo.
Gunei katsoi hetken matoralaisten menoa, mutta hän lopulta luovutti huomionsa krikcitiläiselle. Tämä kumarsi syvään ja virkkoi:
”Olen kiitollinen vieraanvaraisuudestanne ja luottamuksestanne, Isä.”
Gunei silmäili edelleen tulijaa arvellen. ”Tulisin mielelläni esittelemään sinulle kylämme Temppeliä, mutta valitettavasti minulla ja munkkiveljillämme on muita kiireitä.”
Kuultavan siniset kasvot omaava krikcitiläinen nyökkäsi hymyillen. ”Ymmärrän. Rukoilen kyllä mieluummin yksin. Se auttaa minua rauhoittumaan. Mutta luultavammin tapaamme vielä myöhemmin, Gunei.”
Gunei nyökkäsi. ”Temppelissämme on toki vartijamme, mutta uskon etteivät he häiritse rukoushetkeäsi. He eivät ole kovinkaan puheliaita.”
Muukalaisen hymy hälveni vain niin lyhyeksi aikaa, ettei sitä kukaan huomannut.
”Mukava kuulla. Nähdään, arvon munkit.” Tämän sanottuaan kaapuun pukeutunut krikcitiläinen poistui soturimunkkien luota.
Krikcitiläisen loitottua Gunein takana seisseet soturimunkit astuivat lähemmäksi Guneita.
”Gunei. Oletko varma, että häneen voi luottaa?” Toinen heistä kysyi, laskien kämmenensä Gunein olkapäälle.
”Älkää pelätkö, veljeni.” Gunei sanoi itsevarmasti, ”Vaikka hän aikoisikin jotain pahaa tai varastaa jotakin Temppelistämme, Toamme kyllä pysäyttävät hänet.”
Mustaan kaapuun pukeutunut krikcitiläinen jatkoi matkaansa astellen pääkadun reunaa kohti kylän keskipistettä. Talojen pihoilla työskentelevät matoranit edelleen vilkuilivat häntä sivusilmällä, mutta muukalainen ei siitä välittänyt. Mutta kun hän oli ohittanut kylän ensimmäiset talot ja käveli erään mökin varjoon, eikä kukaan ollut näkemässä, krikcitiläisen hymy leveni. Okei, Gunein löytäminen olikin näin helppoa. Häntä ei tarvinnut edes etsiä…
Kun muukalainen oli saapunut kylään, oli vieno kylmä tuuli yltynyt ja se hajoitti hieman tummia lumipilviä niin, että sininen taivas näkyi paikoittain. Harmaus muuttui valkoisuudeksi kylmän tuulen lepattaessa krikcitiläisen kaavun helmoja, kun hän saapui kylän keskellä olleelle aukiolle.
Aukion keskustassa kohosi suuri, valkoinen temppeli. Temppelin seinät näyttivät olleen tehty kiiltävän valkoisesta teräksestä. Selkeytyvältä taivaalta kajastavat auringonsäteet taittuivat temppelin seinistä, saaden athistien pyhätön miltein hohtamaan.
Krikcitiläinen katseli aurinkolasiensa takaa Temppelin seiniin punaisella värillä kirjailtuja kirjailtuja kuvioita. Minä olen Ath, rakastava isäsi… krikcitiläinen luki mielessään, työskentelevä matoran on onnellinen matoran…
Krickitiläinen asteli kohti suurin kivipylväin koristeltua etuovea. Lumi narskui hänen jalkojensa alla. Hänen kävelynsä vaikutti rauhalliselta, mutta jokin hänessä oli muuttunut. Hän ei enää hymyillyt. Aivan kuin hän olisi vakavoitunut nähdessään Temppelin.
Hän oli juuri saapumassa kivipylväiden eteen, kun hän pysähtyi.
Aurinkolaseja käyttävän muukalaisen pää kääntyi katsomaan oikealle. Hän katsoi aukion oikealla ulkoreunalla kasvavalle, lehdettömälle puulle.
Oli kuin hän olisi nähnyt jonkun…
Kynnelliset jalat kääntyivät kannoillaan, kun laiha muukalainen vaihtoi suuntaansa. Krikcitiläisen aurinkolasien pallomaiset linssit toimivat hyönteisrahien verkkosilmien tavoin, jotka mahdollistivat laajemman näkökentän niin, että krikcitiläinen pystyi katsomaan melkein jopa selkänsä taakse.
Ja juuri äsken hän oli nähnyt vilauksen puun takana seisovasta, leveäasentoisesta hahmosta, jonka riekaleinen viitta oli liehunut tuulessa.
Krikcitiläinen asteli puun luo. Hän ei nähnyt ketään sen lähettyvillä. Muukalainen nojasi puun runkoon ja kumartui katsomaan sen taakse. Krikcitiläinen näytti nostavan kysyvästi kulmiaan.
Pieni kohta maasta puun takana oli palanut. Lumi oli tummunut noesta ja siitä erottui puuhiilen kappaleita.
Krikcitiläinen katseli palanutta maata kummissaan, mutta päätyi hymähtämään ja kohauttamaan olemattomia olkapäitään. Ei varmaan mitään…
Krikcitiläinen palasi Temppelin edustalle. Hän käveli suurten kivipylväsrivien muodostaman käytävän läpi ja saapui suuren oviaukon eteen. Hän astui maasta nousevalle, metalliselle kynnykselle ja asteli tummanruskeiden puisten oviparien luo. Puiset ovet nousivat korkealle ja kaareutuivat puoliympyrän muotoisessa holvikaaressa. Krikcitiläinen nosti molemmat kätensä ovia vasten ja työnsi ne auki. Hän saapui pieneen käytävään, joka johti Temppelin päähuoneeseen. Pyhätön pääkammio oli tilava, kahdeksankulmion muotoinen huone. Huoneen keskellä kohosi ympyrän muotoinen koroke. Korokkeen ympärillä oli neljä kaarevaa väliseinää, jotka kaareutuivat kohti korokkeen keskustaa lähestyessään kattoa. Huoneen seinillä oli ovia, jotka johtivat toisiin huoneisiin.
Krikcitiläinen asteli peremmäksi kammioon. Huone näytti valoisalta seiniin kiinnitettyjen soihtujen ja kynttilöiden vuoksi ja katossa olevasta aukosta lankesi päivänvaloa huoneen keskustassa olevalle korokkeelle. Laiha matkamies talsi lähemmäksi huoneen keskustaa.
Krikcitiläisen katse kierteli seinillä olevissa rukousteksteissä ja kolmion muotoisissa symboleissa. Hän nousi korokkeelle vieville portaille ja astui katosta lankeavaan valokeilaan. Hän kurtisti kulmiaan. Temppeli oli hiljainen ja tyhjä, vaikka Gunei oli sanonut, että vartijat olisivat Temppelissä. Pitänee katsoa muista huoneista, ovatko vartijat kokoontuneet sinne.
Tämän mietittyään krikcitiläinen vilkaisi lasiensa peilaaviin sivuihin.
Hänen lihaksensa jännittyivät ja krikcitiläinen oli hetken hengittämättä.
Muukalainen katsoi lasiensa kautta viistosti taakseen. Huoneen ainoassa hämärässä nurkassa. Seisoi nyt joku.
Krikcitiläinen kääntyi katsomaan hahmoon päin. Hän ei ollut varma, oliko tämä tullut juuri yhdestä huoneeseen johtavista ovista, vai oliko henkilö seissyt siellä koko ajan. Krikcitiläinen kuitenkin häivytti hämmästyksensä äänestään.
”Sinä siellä.” Krickitiläinen sanoi tulijalle, ”Tule esiin.”
Mustakaapuisen hypnotistin äänestä oli kadonnut kaikki nöyristelevyys ja kaunopuheisuus ja nyt hän kuulosti jopa töykeältä.
Näytti hetken siltä, kuin varjoissa seisonut hahmo ei olisi edes kuullut korokkeella seisovan muukalaisen käskyä. Mutta sitten hän liikahti.
Tilavassa huoneessa kaikui puinen kopsahdus, kun hahmon kädessään pitämän kepin pää osui lattiaan. Hahmo astui yhden askeleen lähemmäksi valoa, jolloin varjoista erottui maahan asti yltävä, vihreä kangas. Kuului toinen kopahdus, kun hahmo otti toisen askeleen, käyttäen puista sauvaansa kuin kävelykeppiä. Vasta nyt krikcitiläinen tajusi kepin olevan pitkä ja ehkä hieman lahonneen näköinen airo.
Kops kops kops kuului, kun hahmo käveli lähemmäksi. Hahmo oli myös verhoutunut kaapuun, kuten krikcitläinenkin. Vihreään sellaiseen. Kaavun huppu oli vedetty hahmon kasvojen suojaksi.
Ennen kuin krikcitiläinen ehti edes tajuta, vihreään kaapuun pukeutunut hahmo seisoi korokkeella aivan hänen edessään. Toaa muistuttava hahmo oli krikcitiläistä paljon pitempi. Temppelin vartija tuijotti suoraan huppunsa sisästä krikcitiläisen aurinkolaseihin.
Krikcitiläinen nielaisi hieman huomatessaan hahmon olevan häntä paljon pitempi. Se ei kuitenkaan syönyt tämän itsevarmuutta, vaan hän sanoi:
”Minulle kerrottiin, että tässä temppelissä majailee luvattomia vieraita. Onko se totta?”
Ei vastauksen vastausta. Vihreän kaavun sisältä kuului vain metallista narskuntaa, kun airoa kantava vartija huojui paikallaan. Matkamiestä häiritsi jokin. Minkälainen toa piiloutui kokonaan kaapuun?
Krikcitiläinen ei kuitenkaan luovuttanut. Hän röyhisti rintaansa ja kysyi lujemmalla ja tuimemmalla äänellä:
”Keitä sinä ja kumppanisi ovat ja miksi majailette Athin talossa?”
Vihreäkaapuinen ei vieläkään vastannut. Ainoa ääni jota hän päästi oli ruostunut nakse.
Krikcitiläisen kasvot olivat tuimat. ”Te ette ole tervetulleita tänne. Joten mitäpä jos vaikka kasaisitte kimpsunne ja kampsunne ja lähtisitte vetään jonnekin muualle?” Hän ehdotti kenties hieman pilkkaavalla äänensävyllä.
Nyt kaavusta kuului jotain, mutta pappi ei ollut aivan varma, mitä.
Se alkoi vaivalloisena naksahteluna. Sitten kuulosti siltä kuin ruosteinen metalli olisi raapinut puuhun syviä railoja. Lopulta saranoiden natinan alta tuli henkäys. Kylmä, eloton, tukahdutettu henkäys.
”Emme voi”, kuului lopulta kuivan ja heikon äänen vastaus.
Pappismies hämmästyi hieman vartijan heikosta äänestä. Mutta sitten hänen kasvoilleen muodostui hyväntahtoinen ja rohkaiseva hymy.
”No varmaan me voimme päästä asiasta yksimielisyyteen…” hän vastasi sovittelevalla äänellä, ”Mitäpä jos ottaisit tuon hupun pois? Minusta ainakin on mukavampaa puhua asioista kasvotusten.”
Taas hiljaisuutta.
Naks. Naks.
Vartija otti kaksi askelta kohti krikcitiläistä. Siihen se sitten pysähtyikin.
”Isämme tahto sanoo”, vartija sanoi, ”että emme voi.”
Krikcitiläinen katsoi huppupäistä hahmoa hetken. Sitten hän naurahti. hän pudisteli päätään huokaisten syvään. ”Välillä isän tahtoa on rikottava,” krikcitiläinen nosti kättään ja tarttui laihoilla sormillaan aurinkolasiensa sangasta, ”joko vapaaehtoisesti tai pakosta.”
Laiha pappismies katsoi vartijan hupun sisään siihen kohtaan, missä oletti tämän silmien olevan.
Sitten hän vetäisi aurinkolasinsa magentan väristen silmiensä edestä.
”Sillä nyt, minä komennan sinua.”
Krikcitiläinen ja vartija seisoivat hetken liikahtamatta. Krikcitiläisen silmät hehkuivat purppuraista hehkua, kun hän tuijotti vartijan hupun sisään. Airoa pitelevä hahmo ei liikahtanutkaan. Krikcitiläisen kasvoille nousi leveä virne ja hän rentoutui. Hän taittoi lasiensa sangat ja työnsi ne takkinsa taskuun.
”Katsotaas, millaiset kasvot sinulla on.”
Krikcitiläinen kohotti kätensä ja tarttui niillä vihreäkaapuisen vartijan hupunreunoihin.
Kun sinisen pappismiehen kädet painoivat huppua taaksepäin, hupun sisästä kuului ruostunut nakse. Aivan kuin mekanismi olisi virittynyt.
”Mit-”
LAPSI.. SINÄ SIELLÄ.. LAPSI..
EN PUHU PAPPISMIEHELLE. VAAN SINULLE.. PIENI SÄÄLITTÄVÄ LAPSI. VALONÄYTÖN TOISELLA PUOLELLA..
KATSO LAUTTURIN KAAVUN SISÄLLE.. KÄYTÄ NUOLTA JOLLA OSOITAT.. PAINA HUPPUA..
JA KATSO SILMIIN KUOLEMAA..
PAINA HUPPUA. TEE SE.
Krikcitin silmät suurenivat entisestään ja suu loksahti auki. Tummaviittainen kukkakeppi nytkähti irti huputtomasta vartijasta ja kompuroi kauemmas tästä.
Krikcitiläisen sydän jyskytti hänen rinnassaan, kun hän tuijotti magentan värisillä silmillään vartijan varsin groteskeja kasvoja. Jos niitä siksi saattoi sanoa.
Ruosteisen vieterin nokassa oleva vihreä pää heilui edestakaisin melkeinpä väärällä tavalla leikkisästi. Athisti ei voinut olla tuntemasta inhon ja hämmennyksen väristyksiä, kun hän näki, kuinka toinen vartijan tyhjäkatseisista silmämunista ammotti kahden, toisiinsa ommellun ihon riekaleen välistä. Toinen silmistä taas oli miltein kuin marmorikuula, joka oli uponnut syvälle kasvojen silmäkuoppaan. Vartijan suu taas oltiin ommeltu kiinni paksuilla langoilla. Kuitenkin airoa kantavan vartijan suu oli vääntynyt pelottavaan hymyyn.
Ja erikokoiset silmät tuijottivat takaisin pappismieheen.
Kun säikähtänyt muukalainen tutki vartijan paljastuneita ruumiinosia tarkemmin, hän tajusi vartijan ananaksen muotoisen pään olevan kuin parsitun räsynuken irronnut raaja, joka oltiin päätetty kiinnittää vieterirasiaan. Krikcitiläinen tajusi vasta nyt, ettei vartija ollut Toa.
Sinikasvoinen muukalaisen hämmästyksestä ammolleen auennut suu painui ensin tiukasti kiinni, kunnes päästi venyvän ja inhoa tihkuvan kysymyksen:
”… Mikä Athin ja vielä Atheonin pirun nimeen sinä olet?”
Vartijan sairaalloisen vihreä naama ei värähtänytkään. Se vain kiikkui ruosteisen jousensa päällä pitäen piinaavan raastavaa ääntä, joka sai krikcitiläisen värähtäämään inhosta. Jokin muljahteli olennon kasvoissa. Mustat ompeleet kiristyivät äärimmilleen, kun se yritti avata leukojansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta suusta joka oli ommeltu kiinni pakottautui ulos sanoja, jotka olivat lihan, langan ja metallin tukahduttamia.
”Jalka”, kuului vihlova, heikko hengitys, joka pääsi pakoon olennosta vain vaivoin. ”Jalka Miehen Punaisen.”
Se otti taas askeleen kohti pappismiestä.
Sydän krikcitin rinnassa hypähti jälleen, kun henkiin herännyt vieteriukko liikahti. Kullattua rukouskorua pienillä hartioillaan kannattava kavahti jälleen taaemmaksi. Krikcitiläinen ei ymmärtänyt. Hän tajusi, että kun hän oli ensi kerran yrittänyt hypnotisoida vartijan, hän ei ollut katsonut kaavun peitossa oleviin silmiin, koska huppu olikin tyhjä. Mutta juuri nytkin hän katsoi suoraan airoa kantavaan groteskiin. Punaisen Miehen Jalka ei vaikuttunut vaipuvan krikcitin hypnoottisten silmien transsiin. Hypnoosini ei tehoa… hänellä on oltava voimakkaampi mielentahto…
Krikcitiläinen seisoi nyt korokkeen peräseinän puoleisen seinän viimeisillä portailla ja vartija kohosi hänen yllään. Oli kuin auringot olisivat menneet taas Temppelin ulkopuolella pilviin, eikä huoneen katossa olevasta reiästä tulvinut enää päivänvaloa. Kahdeksankulmainen huone näytti ensi kertaa synkältä.
Hikipisara kulki pappismiehen otsalla. Lautturi seisoi hänen ja suoran pakotien välissä kohti Temppelin ulko-ovea. Krikcitiläinen ei tiennyt, mitä vartija aikoi tehdä, muttei hän myöskään meinannut jäädä ottamaan selvää.
Pitkät, ohuet ja vapisevat sormet työntyivät mustan kaavun takintaskuun. Muukalainen veti aurinkolasinsa esiin ja vapisevin käsin hän sovitti ne takaisin silmiensä eteen.
”Tuotah… Minusta tuntuu, että muutin mieltäni. Minun puolestani voitte kyllä majailla täällä niin pitkään kuin lystäätte… ” Krikcit sanoi hieman hermostuneella äänellä ”No, josko minä tästä… lähden?”
Airoa kantava vartija ei sanonut tähän mitään. Se vain katsoi athistia portaiden yläpäästä.
Krikcit naurahti hermostuneen kuivasti. Hän astui alas portailta ja käveli hitain askelin korokkeen viertä. Hänen kasvonsa näyttivät ulkopuolisen silmissä katsovan suoraan ulko-ovelle, mutta todellisuudessa krikcitiläinen seurasi herkeämättä vihreää vartijaa. Vartijan likaisen vihreät kasvot eivät seuranneet muukalaista, kun tämä asteli korokkeen välipilarin taakse. Krikcit nopeutti hieman askeleitaan. Valkoinen pilari siirtyi heidän välistään.
Krikcit hätkähti, kun vartijan vieterimäinen kaula oli vääntynyt ympäri, jolloin vartija porasi tuijottavalla katseellaan krikcitin selkää.
Sitten laiha hypnootikko ampaisi juoksuun. Hän syöksyi pienen käytävän läpi Temppelin etuovelle puskien puiset pariovet auki. Pitkä athisti päätyi takaisin lumeen ja pakkaseen. Hän juoksi valkoisen Temppelin kynnyksen yli ja kynnelliset jalat potkivat lunta altaan. Krikcit käänsi hieman päätään niin, että näki lasiensa peilauksen kautta Temppelin ovelle. Airoa kantavan vieteriukon pitkä hahmo näkyi ulos saakka, kunnes auki temmatut pariovet jysähtivät takaisin kiinni.
Kaapuun verhoutunut krikcit ei kuitenkaan hidastanut vauhtia. Hän harppoi pois Temppeliä ympäröivältä aukiolta takaisin pääkadulle. Hintelä pappismies liukasteli kiitäen pienen jäisen alamäen läpi. Mäkeä juuri ylöspäin kävelleet matoranit joutuivat väistymään nopeasti harppovan muukalaisen tieltä.
Krikcitiläisen sydän jyskytti. Räsynukkea muistuttavan vartijan kammottavat kasvot olivat varmaan ikuisiksi ajoiksi syöpyneet hänen hypnoottisille verkkokalvoille. Muukalainen ähisi ja hänen suunsa vääntyi vihaiseen irveeseen. Okei. Se ei toiminut niin kuin suunnittelin… Se kirottu vanhus! Hän olisi saanut varoittaa minua tuollaisesta. Äh! Pakko kai ottaa suunnitelma B käyttöön…
Kadulla seisseet ja pihoilla nuotioiden ääressä istuneet kyläläiset katsoivat kummissaan tiellä pinkovaa muukalaista. Krikcit vilkuili lasiensa avulla viereisille pihoille ja rakennusten taakse etsien jotakin. Sitten hän hymähti nähdessään vilauksen etsimästään. Muukalaisen pitkät koivet taittuivat menosuuntaan, jolloin hän jarrutti vauhtia jaloillaan. Hän juoksi tien vasemmalle reunalle, josta lähti lumeen tallattu polku kahden hirsimökin välistä. Mökkien takana seisoi osittain purettu tönö, jonka luona hääri kaapuihin pukeutuneita matoraneja. Soturimunkit auttoivat talon kunnostamisessa.
Krikcitiläinen kävi soturimunkkien naamioita läpi katseellaan. Lopulta hän erotti Gunein Haun. Gunei seisoi parhaillaan pienen lyhyen, laudoista kasatun telineen päällä ja naulasi kivisellä vasaralla lautoja hirsiin.
”Isä Gunei!” Hengästynyt krikcit huudahti saaden soturimunkin huomion käännettyä itseensä. ”Minusta tuntuu… että meillä on pieni… ongelma.”
Gunein kasvoille kohosi kysyvä ilme, kun hän laskeutui puiselta telineeltä jalkoihinsa käsillään nojaavan krikcitin eteen. ”Mitä nyt, vieras?”
Aurinkolasinen pappismies puuskutti. Hän veti pari kertaa syvään henkeä ja nosti katseensa lumisesta maasta Gunein silmiin. Krikcit aukaisi suunsa ja nosti kätensä eteensä, kuin aikoen kertoa jonkin todella uskomattoman jutun. Mutta sanat takertuivat kyyryssä seisovan krikcitin kurkkuun. Gunein kasvot olivat entistä kysyvämmät ja odottavammat.
Krikcit katsoi suu puolittain auki Guneita, kunnes hän luovutti. Pappismiehen kädet lopahtivat alas ja hän huokaisi syvään. Yhtäkkiä kaapuun pukeutunut muukalainen astui aivan soturimunkin eteen ja tarttui tämän ranteesta pitkällä kädellään. Kylän Isä ei hölmistyneisyydeltään ehtinyt reagoida, kun krikcitiläinen raahasi jo häntä perässään.
”M-mitä tämä on?” Gunei ärähti. ”Minne sinä viet minua? Päästä irti, senkin kirottu sirkkamies! Tiesin, että olemme oikeassa kaltaisistasi, TIESIN! Päästä irti tai murran käden jolla minua raahaat! IRTI!”
”Joo, joo. Ihan miten vain, kunhan nyt seuraat minua. Tämä on tärkeää.” Krikcit sanoi kiinnittämättä huomiota soturimunkin uhkauksiin. Muukalainen ei puhunut enää niin kunnioittavaan sävyyn Isälle kuin aikaisemmin.
Mökkiä kunnostaneet soturimunkit tuijottivat pöyristyneinä, millä lailla muukalainen retuutti kunnianarvoista Isää. Matoranit lopettivat työnsä ja poimivat karzahnilaiset keihäänsä ja kipittivät perään. Yksi munkeista nappasi Gunein oman happokeihään mukaan, jota Isä itse ei ehtinyt napata.
Jo kolmannen kerran kyläläisten katseet kääntyivät, kun krikcit ja jo hieman rauhoittunut, mutta edelleen muukalaista manaava Gunei kävelivät ripeätä vauhtia päätietä ylös. Päätiellä oli tänään vilske. Viisi rukousmerkein kirjailtuja naamioita käyttävää soturimunkkia yritti pysyä pitkillä jaloillaan harppovan krikcitiläisen perässä. Sininen sirkkamies näki kannoillaan pysyvät soturimunkit lasiensa avulla, muttei välittänyt heidän tuimista katseistaan ja käsissään puristamista keihäistään. Ehkä parempi, että he seurasivat.
Päivä tuntui muuttuneen entistä harmaammaksi, kun seitsikko asteli valkoisen Temppelin aukiolle. Gunei tivasi edelleen selitystä krikcitiltä, mutta päättäväisen näköinen muukalainen nousi Temppelin kynnykselle. Laiha athisti irrotti otteensa Isästään ja vetäisi Temppelin parioven näyttävästi auki. Krikcitiläinen ja häntä seuranneet matoranit astuivat pyhätön kahdeksankulmion muotoiseen, valkoiseen huoneeseen.
”Anteeksi, arvon Isä, mutta miksi teidän ’Toallanne’ on noin kieroon kasvanut kaula!?”
Gunei oli selvästi kysymässä jotain, mutta sitten hän katsoi suuntaan, johon krikcitiläisen sinisen läpikuultava sormi viittoi.
”MITÄ ATHEONIN-”
Rääkäisy kaikui temppelin akustiikassa. Ylipappi värähti taaksepäin, ja niin tekivät myös viisi soturimunkkia. Matoranien moniväriset hohtavat silmät nauliutuivat kymmenen metrin päässä könöttävään kaapuhahmoon, jonka epämuodostunut vihreä pää kiikkui ruosteisen jousen päällä. Ees ja taas. Ees ja taas.
Gunein huuli värisi. ”Mi-mi-MISTÄ TUO TULI?”
Hän katsoi sirkkamunkkia tiukkana. ”PÄÄSTITKÖ SINÄ SEN TÄNNE?”
”En.” Krikcitiläinen sanoi vakavoituneena ”Se oli jo täällä. Hän on yksi Toistanne…”
Gunei värähti kylmyydestä.
”Tiedätkö sinä, Krikcitin mies, mikä tuo on.”
”Tiedän vain, että mikä se ei ole ja mikä te sen uskoitte olevan. Sekä sen, että Luojan olisi pitänyt jättää se tekemättä…” Krikcit sanoi Guneille, kuitenkin aurinkolasien takana silmät nauliintuneena vihreäkaapuiseen vartijaan, joka katseli Temppeliin ilmiintynyttä porukkaa.
Groteski vieteriukko astui heitä kohti. Koko joukko värähti pelästyneenä taaksepäin, mutta olento ei edennyt yhtä askelta enempää.
”Tuo, muukalainen hyvä, on Nukke”, Isä Gunei lopulta sai ulos. Soturimunkit haukkoivat henkeään. ”Voi Ath. Voi Ath, Ath, Ath… meidän olisi pitänyt tietää. Minun olisi pitänyt tietää. Ensin Deltan temppeli… n-nyt täällä. Voi Ath, voi Ath…”
Sairaalloisen vihreä jalka astui taas toisen askeleen. Ja pysähtyi. Sen koko kaavun peittämä torso jäi värähtelemään. Ruosteinen jousi raastoi heidän korviaan.
”… Nihilisti hiljainen… s-s-soutaa halki merien…” Gunei lausui.
Soturimunkit vavahtivat. Krikcitiläinen ei tiennyt, mikä tässä lauseessa oli niin kauhistuttavaa, mutta hän ei voinut olla reagoimatta samalla tavalla.
”… jalka Miehen Punaisen… astuu läpi Ikuisen…”
Kaikki jäivät hiljaisiksi. Koko konkkaronkka tuijotti vieteriukkoa, joka taas astui yhden pitkän, vihlovan askeleen.
Krikcitin suu vääntyi jälleen huolestuneesti alaspäin. ”Mitä- Mitä Nuket ovat? Ja mitä ne tekevät? Ja miksi ne ovat täällä Temppelissä?!” hänen äänestään erottui pelko, kun Nihilisti liikkui heitä kohti.
”M-minä en tiedä, mitä ne ovat”, isä sopersi, ”N-ne etsivät s-siruja j-jollekulle. M-minä en tiedä, mitä ne täällä enää tekevät…”
Askel. Narahdus.
Ommeltu suu yritti taas puhua jotain. Nyt krikcitiläinen ei saanut siitä mitään selvää.
Krikcitiläinen irvisti hermostuneesti. Nukke otti jälleen uuden askeleen eteenpäin, jolloin kuului ruostuneiden mekanismien ja korvia särkevän jousen ritinä. Nihilistin pää heilahti sivulle ja jatkoi heilahdusliikettään edestakaisin. Aurinkolaseja käyttävä pappismies vilkaisi hermostuneesti takanaan oleviin soturimunkkeihin. Krikcitiläisen hämmästykseksi he näyttivät olevan vielä enemmän peloissaan kuin muukalainen itse. Hän oli uskonut, että Ath-Koron soturimunkit olisivat uskaltaneet häätää kummajaisen pyhästä Temppelistään, mutta matoranit vain tärisivät kauhuissaan.
Krikcitin aivosolut alkoivat raksuttaa. Jolleivät muut tekisi mitään, hänen pitäisi keksiä jotain. Riimusta kantava muukalainen pakotti kasvoilleen jälleen tutun, itsevarman virneen, kun kääntyi katsomaan vieteriukkoon. Krikcitiläinen levitti pitkät ja laihat kätensä sivuilleen, kuin esitelläkseen jotain Nukelle.
”Kuule, räsynukke! Mitäs muuten ajattelit tehdä, kun tänne asti ehdit laahustukseltasi?! Huomaa, että me kaikki seitsemän olemme koulutettuja Athin puolesta taistelijoita! Meillä on ylivoima!”
Nihilisti katsoi hiljaa liikkumattomilla helmimäisillä silmillään häneen. Suuta kiinni pitävät langat kiristyivät.
”En ole taistelija”, kuihtunut ääni sanoi hiljaa. Suorastaan myöntyvästi.
Nuken ääni sai krikcitin hymyn säröilemään. Hän yllättyi vastauksesta.
”Sitten… mitä sinä teet?”
Vihreä pää keinahti sivulle löysästi. Ruosteinen narahdus.
”Kuljetan.”
Nihilisti kääntyi ympäri ja asteli syvemmälle temppeliin. Sen pää kuitenkin pysyi samassa asennossa ja tuijotti heitä kaikkia olennon kaikotessakin. Vihreä kaapu valui kliinisen valkoista lattiaa pitkin, kun askel kerrallaan entinen vartija kaikkosi kulman taakse. Siellä kuului oven aukeamisen ääniä.
Ovi lyötiin kiinni. Se kaikui koko temppelin halki.
Temppeliin laskeutui hiljaisuus. Kätensä levittäneen krikcitin kasvoille nousi ensin hämmentynyt, sitten voitonriemuinen ilme. ”Ahhaha! Säikytimme sen tiehensä! Mörkö otti jalat alleen!”
Hetkeäkään epäröimättä yksi soturimunkeista, nuori fe-matoran juoksi nurkan taakse. Hän katsoi seinää ja hänen silmänsä pullistuivat.
”I-isä Gunei”, hän sopersi. ”E-ei tuossa seinässä ole mitään o-ovea.”
Isä Gunei kalpeni.
”Sirkkamies. Tiedätkö sinä. Tiedätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään.”
Voitonvirne karisi krikcitin kasvoilta. ”Öh, sain sen lähtemään?” Hän kysyi epävarmalla äänellä. Muukalainen ei ollut enää niin varma, oliko hänen uhkauksensa parantanut vai pahentanut tilannetta. Soturimunkin äänensävy viittasi jälkimmäiseen.
Gunei katsoi häntä tiukasti aurinkolasien takana oleviin silmiin.
”Ne kutsuvat tuota Nihilistiksi, tarina sanoo”, Gunei latoi sanojaan kolkkona, ”koska se on niin vailla jumalaa. Se on niin vailla jumalaa, että eräänä päivänä se vain lakkasi olemasta osa… t-tätä todellisuutta. J-ja kun ei ole osana t-tätä todellisuutta… v-voi toimia sen rajojen u-ulkopuolella.”
Soturimunkki tarttui tiukasti kiinni krikcitin jaloista ja ravisti tätä paljon voimallisemmin kuin niin pienen miehen olisi pitänyt pystyä.
”Se lähtee pois, sirkkamies! J-ja se ei kumma kyllä ole hyvä asia! S-se lähtee hakemaan v-v-v-veljiään ja s-s-siskojaan paikalle! Ja se tekee sen nopeammin kuin k-kukaan!”
Andiri astui lähemmäksi Guneita ja krikcitin pappismiestä. ”Isä. En halua olla jälkiviisas, mutta minä sanoin etteivät vartijat suojele meitä. Mitä me nyt teemme? Toat… tai siis Nuket. Ne tulevat takaisin?”
Isä Gunei näytti epätoivoiselta. ”N-niin. Ne palaavat. Minusta tuntuu, että olit aiemmin oikeassa. Ath-Koro on evakuoitava.”
Krikcitin suu vääntyi vinoon. No, ainakaan minun ei tarvinnut sitä ehdottaa.
Neljättä kertaa saman päivän aikana kylän pääkadulla kiiruhdettiin suuntaan kuin toiseenkin. Koko kylä oli paniikissa. Kuusi soturimunkkia ja krikcitin pappismies yrittivät vaivoin pitää orastavan sekasorron käsissään. Matoranit olivat liiankin vakavissaan nielleet selityksen Isä Bartaxin joukkojen tulosta Ath-Koroon.
Taivas näytti tummenevan samalla, kun tummat savupylväät kohosivat vartioitta jätetyistä nuotioista. Matoranit olivat hylänneet päivittäiset askareensa, jäisten halkojen pilkkomisen ja niiden polttamisen. He häärivät pienissä asumuksissaan ja yrittivät pakata mukaansa kaiken tarpeellisen, kuten soturimunkit olivat heitä kehottaneet. Kuitenkin monet kyläläiset yrittivät ahtaa laukkuihinsa heidän rakkaita tavaroitaan, uskonnollisia esineitään ja tarvetuotteita.
Valot loistivat varsin korkean hirsimökin sisästä. Mökin seinät olivat maalattu punaisiksi. Punainen väri loimusi vielä elävämmin huoneen nurkassa olleen tulisijan liekin vaikutuksesta. Keittiönä ja oleskelutilana toimiva huone oli varsin pieni ja ahdas. Huoneen toisessa päässä oli puinen pöytä, jonka jalat oli tehty pölkyistä. Pöydän yli kulki vasenta seinänviertä puiset rappuset yläparvelle, jossa oli matoranin kokoinen sänky porontaljoineen.
Juuri yläparvelta Suurta Kanohi Hunaa käyttävä ta-matoran kompuroi kiireesti alas. Hän syöksyi ruskean nahkarinkan kanssa keittiön oikealla seinustalla olevan kaapin luokse. Matoran kaatui polvilleen hyllykön eteen ja avasi karmiinpunaisilla sormillaan kaapin oven. Matoran kahmaisi kaapista kasan lasisia tölkkejä syliinsä ja sulloi ne rinkkaansa. Samassa Huna-kasvoinen matoran oli jälleen pystyssä ja syöksyi pöydälle. Hän nappasi pöydälle sijoitetut ruoka-aineet, leivät ja kuivalihat ja kaatoi nekin reppuun.
Hikipisarat virtasivat matoranin otsalla. Hän hengitti raskaasti ja epätasaisesti. Mitä hän vielä tarvitsisi? Oliko hän unohtanut jotain? Mitkä esineet hän raaskisi jättää taloonsa?
Samassa ta-matoran juoksi portaiden päähän ja kiipesi ne ylös takaisin parvelle. Sängyn viereisellä pöydällä oli pieni, Isä Athia esittävä patsas. Patsaan vieressä oli muutama haalistunut kuva matoranin ystävistä. Ta-matoran kaappasi koko pöydän päällystön ja kaatoi kuvat ja patsaan reppuunsa. Huna-naamioinen matoran suorastaan hyppäsi portaat alas huoneeseen. Hän sammutti lieden, juoksi ulko-oven vieressä olleelle naulakolle ja nappasi viittansa. Matoran loi vielä viimeisen silmäyksen pieneen mökkiinsä. Lähtö sattui. Matoran avasi ulko-oven ja jätti rakkaan kotinsa.
Ta-matoran kiiruhti talonsa ulkoportailta hankeen tallatun polun läpi päätielle. Hän kohtasi tiellä sankan joukon kyläläisiä, jotka kantoivat vähäisimpiä tavaroitaan, jotka he ottaisivat mukaan evakkoon. Matoranit kulkivat poispäin kaupungin keskustasta kohti luodetta. Huna-kasvoinen näki tien vastapäässä kahden le-matoranin astumasta pois omasta mökistään, kantaen kepeistä kasatuille paareille omia säkkejään ja pussukoitaan.
Ath-Koron kyläläiset kävelivät sankassa jonossa, pyrkien auttamaan toinen toisiaan lähdössä. Harmaata Zatthia käyttävä po-matoran paimensi risukolla kaupungin toista veto-mahia. Mahin selkään oltiin lastattu painavia vesitynnyreitä ja ruokasäkkejä.
Isä Gunei seisoi päätien laidalla viimeisten mökkien ja metsän välissä. Hau-kasvoinen soturimunkki viittoi karzahnilaisella keihäällään tietä matoraneille, kohti metsää.
”Kiiruhtakaa, ystävät! Meillä ei ole aikaa hukattava! Muistakaa, että Ath suojelee meitä!” Hän huusi pelokkaiden ja epäröivien näköisille kyläläisille. Gunei sattui nostamaan katseensa pakenevien matoranien virrasta ja pääkadusta kohti valkoista Temppeliä. Gunei ei erottanut sen juurella ketään, mutta paha aavistus ja pelko siitä, mitä Nuket saattaisivat tehdä, ahdistivat häntä. Mutta tällä hetkellä soturimunkille tärkeintä oli saada athistit turvaan.
Kylän koillisen puoleisilla kaduilla lyhyiden matoranien virrassa harppoi pitkä krikcitin pappismies. Aurinkolasipäinen muukalainen viittoi pitkillä käsillään ja ohjasi matoraneja kuin liikennepoliisivahki Le-Metrun liikenneruuhkassa.
”No niin! Liikkukaa ripeästi ja rauhallisesti! Ei ole syytä paniikkiin! Hei, sinä. Mitä sin- ei, ei, ei. Ei laivassa ole tilaa keinutuolille! Se on jätet- hei, minne sinä kalpit!? ÄH! Olkoot! Ja se herra siellä vihreässä Calixissa, älä heiluttele sitä kirvestä tuolla lailla!”
Krikcit käännähti kannoillaan katsellen ympärilleen. Hän piti koko ajan lähiympäristöä silmillään lasiensa avulla. Ainakaan vielä hän ei ollut nähnyt jälkeäkään vieteriukkopataljoonasta.
Mustakaapuisen muukalaisen katse kierteli ympäröiviä hirsitaloja, kunnes pysähtyi. Kadun kulmassa seisoskeli kolme hyvin iäkkään puoleista matorania. Yksi Rode-kasvoinen de-matoran, yksi Jalo Mahiki -päinen po-matoran ja kolmas oli Pehkui-kasvoinen ga-matoran. He olivat käyneet jo hitaiksi ja väsyneiksi, eivätkä pysyneet nuoremman väestön vauhdissa. Vanhukset eivät näyttäneet halukkailta astua väentungokseen.
Krikcitiläinen pyöritteli silmiään ja huokaisi syvään.
Seuraavaksi nuori pappismies löysi itsensä harppomassa kyläläisten joukossa kohti metsää. Kolme vanhaa matorania roikkuivat reppuselässä athistin pitkässä, mutta varsin laihassa selässä. Kuultavakasvoinen muukalainen puuskutti kantaen käsissään kaikkien kolmen matkasäkkejä. Krikcitin piti myöntää itselleen, että nämä hommat alkoivat käydä kunnon päälle.
Viimeisetkin evakkoon lähteneet athistit poistuivat heidän rakkaasta kylästä jättäen nuotiotkin vielä roihuamaan ja astuivat metsään. Perässä tulleet onneksi pääsivät astumaan edessä kulkevien syvään lumeen tekemiin jälkiin. Kyläläiset kompastelivat korkeissa nietoksissa, mutta onneksi muut matoranit auttoivat kaatuneet pystyyn.
Soturimunkit olivat asettuneet pakolaisjoukon reunoille suojelemaan puolustuskyvyttömiä athisteja. Valkoista, punaisin rukouskuvioin koristeltua Mirua käyttävä munkki harppoi keihäänsä avulla kyläläisten vierellä, tarkkailen samalla karua metsää.
Kolmea matorania selässään kantava krikcit asteli protoflamingon ohuilla jaloillaan hangessa. Välillä hän meinasi kaatua lumeen, mutta onnistui hammasta purren pitämään tasapainonsa.
Lehdettömien puiden metsä päättyi luoteessa olevaan, lumiseen rantaan. Vaaleanharmaa meri huuhtoi aalloillaan rannan sileäksi hioutuneita kiviä. Osa athisteista oli jo rannalla. Työmiehet ahkeroivat rannan ja metsän tuntumassa olevien lumikasojen luona. He lapioivat lunta pois, jonka alta paljastui kankainen huopa. Athistit tarttuivat huovan reunoista ja onnistuivat siirtämään lumen alle painuneen kankaan pois. Sen alta paljastui pitkä, puinen vene.
Riuskimmat työmiehet ja vähäiset laivankävijät nostelivat pyöreitä tukkeja lumesta esiin kaivettujen laivojen eteen. Kylän toinen veto-mahi oli apuna. Kun tukit oltiin saatu aseteltua rannan poikki vedenrajaan asti, matoranit siirtyivät yhdessä veneen taakse. Kymmenkunta käsiparia työnsivät yhtä aikaa veneen perää. Aluksi vene ei liikahtanutkaan, mutta lopulta veneen pohja alkoi liukumaan pyöreiden puiden yllä. Yhteisvoimin työnnetyt veneet liukuivat yksi kerrallaan kohahtaen veteen.
Veneissä kuusi matorania asettelivat pitkää ja paksua puuta veneet keskiosaan. Köysin ja lihasvoimin he saivat nostettua maston pystyyn ja asetettua sen tukevasti sille varattuun paikkaan. Sitten merenkävijät kantoivat kangaskääröt veneeseen ja nostivat köysillä kiskoen ne mastoihin.
Veneet olivat valmiita lähtöön.
Loputkin kyläläiset saapuivat lumisille rannalle todistamaan näkyä. Kuusi puista purjevenettä rivissä valmiina jättämään tämän lumisen saaren, joka oli ollut vuosikausia heidän kotinsa. Haikein mielin matoralaiset nousivat veneisiin johtavia lankkuja pitkin puisiin paatteihin. Yksi soturimunkki kussakin laivassa auttoi kyläläisiä nousemaan veneisiin ja lastaamaan heidän tavaransa. Joukon perimmäisenä krikcitiläinen laski kantamansa matoranvanhukset rannalle ja auttoi heidät veneeseensä.
Krikcit hengähti hetken, jonka jälkeen hän meni keskimmäisen veneen viereen. Isä Gunei seisoi huolestuneen näköisenä veneen peräpäässä. Hän laskeskeli, kuinka monta kyläläistä hänen veneessään oli ja tarkisti kaiken olevan valmista lähtöön. Gunei kuitenkin huomasi muukalaisen seisovan edelleen rannalla. Soturimunkki lausui hänelle:
”Sirkkamies. Lähde meidän mukaamme! Saarella on liian vaarallista jäädä!”
”Valitan, Isä, mutta minun oma kulkupelini on yhä saapumispaikassani. Sanotaan vaikka, että sen vuokraajat eivät olisi kovin iloisia jos jätän sen tänne.”
Gunei katsoi ensin vastustelevasti krikcitin pappismieheen, mutta lopulta myöntyi. Lopulta hän sanoi:
”Olin ehkä väärässä sinusta aluksi. Tapahtuneen jälkeen luottamukseni koki kovan kolauksen. Mutta kaikista henkilöistä sinä olet osoittanut olevasi luottamukseni arvoinen. Ath sinua siunatkoon!”
Krikcit heilautti vähättelevästi kättään. ”Eipä mitiä. Alkakaa jo mennä. Teillä on varmaan jo kiire.”
Gunei nyökkäsi. Hän heilautti happokeihästään merkiksi muissa viidessä laivassa olleelle soturimunkille. Samanaikaisesti, suuret, kolmion muotoiset purjeet aukesivat. Kolmen laivan purjeet olivat taivaansiniset ja niiden keskellä oli koristeena valkoinen kolmio. Kolmessa muussa laivassa taas purjeet olivat valkoisia ja niissä oli suuri punainen kolmio.
Yltynyt tuuli tarttui purjeisiin ja laivat irtosivat kivikkoisesta rantavedestä. Guneille tuli juuri mieleen eräs asia. Hän kääntyi takaisin rannalla yksikseen seisovaan muukalaiseen.
”Muuten! Et vastannut vielä! Kuka sinä olet!?”
Krikcit hymyili tuttua virnettään.
”Kuten sanoin, olen vain matkamies kaukana kotoa! Mutta, arvon Gunei, uskon sinun vielä kuulevan minusta!”
Luminen ranta jäi kuuden veneen taakse ja hiljalleen ne lipuivat kohti horisonttia taivaan ja meren välissä.
Krikcit jäi hetkeksi seisomaan rannalle. Hänen hymynsä laski hieman. No niin. Tehtävä on kai suoritettu?
Merituuli heilautteli muukalaisen takinliepeitä samalla, kun harmaa meri työnsi aaltojaan rantaan.
Oli hiljaisempaa kuin koskaan.
Krikcitin pappismiehen hymy hyytyi kokonaan. Ai joo…
Siltä seisomalta hän lähti juoksuun.
Krikcitistä tuntui, että hän vihasi juoksemista.
Muukalainen harppoi pitkillä jaloillaan hangessa niin, että lumi lensi taaksepäin. Onneksi päivällinen lumisade ei ollut pyyhkinyt hänen aiempia jalanjälkiään pois. Hänen Nui-Kopenin laskeutumispaikan löytäminen pelkän karttakuulan avulla olisi ollut tarpeeksi hankalaa.
Athisti hengitti kiivaasti. Hänen magentan väriset silmät heilahtivat villisti puolelta toiselle. Hän ei ollut vieläkään nähnyt vilaustakaan Nukeista. Kumminkin Gunein sanat Nihilistin kyvystä matkata pitivät krikcitin vauhdissa. Muukalainen ei tiennyt, mikä Nukkejen pääprioriteetti tällä hetkellä oli. Jahtasivatko ne Ath-Koron kyläläisiä vai häntä, vai jäivätkö ne vain rauhassa autioituneeseen Temppeliin? Krikcit ei tiennyt. Hän halusi vain päästä pois saarelta.
Jälkiään seuraten muukalainen löysikin tiensä takaisin pienelle aukiolle, jossa sinivihreä Nui-Kopen häntä kärsivällisesti odotti. Hyönteisrahin hengitys huurusi, kun hengästynyt athisti pääsi sen viereen.
”Lääh, puuh. Noniin… Lähdetään ja vähän äkkiä.”
Krikcit oli juuri nostamassa jalkaansa noustakseen Kopenin selkään, kun rahi yhtäkkiä mörähti kumeasti. Krikcitiläinen melkein kaatui hankeen hyönteisen kavahtaessa kauemmas.
”Noh, mikä sinulle nyt tu-”
Krikcitin lause jäi kesken. Hän katsoi lasiensa heijastavasta pinnasta taakseen.
Kaukana lumisten puiden lomassa seisoivat ne.
Krikcit tunsi veren karkaavan raajoistaan ja hänen selkäpiitään kylmäisi muukin kuin ilman kylmyys.
Puiden lomassa, kuusi kaapuihin verhoutunutta hahmoa seisoivat hiiren hiljaa. Kaikki kuusi olivat likimain Toain mitoissa. Osa pitempiä. Osa lyhyempiä. Osa leveämpiä. Osa kapeampia.
Ne eivät tehneet mitään muuta, kuin tuijottivat krikcitiläistä tämän takana.
Krikcit nielaisi. Sitten hän syöksyi Nui-Kopeninsa selkään ja vääntäytyi istuma-asentoon niin nopeaa kuin ehti. Sitten muukalainen vilkaisi jälleen taakseen. Hän meinasi niellä oman kielensä säikähdyksestä.
Liikkumatta ollenkaan, Nuket olivat liikkuneet lähemmäs. Nyt ne seisoivat rivissä aukion reunalla. Krikcit näki nyt, että hahmojen kaavut olivat erivärisiä. Krikcitistä katsottuna oikeanpuoleisimman ja toisiksi pisimmän Nuken kaapu oli harmaa. Tämän vasemmalla puolella krikcit tunnisti Nihilistin vihreässä kaavussaan ja airossaan. Nyt tällä oli kuitenkin huppu jälleen päättömän pään suojana. Nihilisti näytti rivistä pisimmältä. Krikcitistä kuitenkin näytti, että se oli pitempi kuin ennen. Nihilistin vasemmalla puolella taas seisoi tummanruskeaan ja hieman palaneeseen kaapuun verhoutunut Nukke. Tämän asento vaikutti leveältä. Tämän vasemman puoleisen Nuken kaapu oli jonkinlaista säkkikangasta. Säkkikankaisen jälkeen tuli leveä, kokonaan mustaan huppuun pukeutunut hahmo. Hänen rinnallaan seisoi vielä leveämpi Nukke, tummaan viittaan, jonka hihat oltiin kirjailtu punaisin kolmion.
Krikcitin kädet tärisivät. Hän yritti hengittää tasaisesti, mutta ilma jäi kurkkuun. Nuket tuijottivat häneen.
Sitten krikcit huomasi jotain tapahtuvan nukkerivin ympärillä. Kuin Toain taikaiskusta, lumiset puunoksat heidän ympärillä sulivat ja syttyivät punaoransseihin liekkeihin. Liekit kuumensivat ilman epätavallisen kuumaksi, jolloin ilma Nukkejen ympärillä väreili.
Ja silloin krikcit näki Nihilistin kohottavan pitkän, nitisevän kätensä. Erilaisista osista parsittu sormi osoitti Kopenin selässä istuvaan muukalaiseen.
”Lennä…” krikcit sai kuiskattua ”Lennä nyt perkele…”
Nui-Kopen mörähti jälleen pelästyen liekkejä. Sen siivet alkoivat lyömään ilmaa ja sai lumen pöllyämään. Rahi irtosi maasta nousten nopeasti ilmaan matkustajineen, suunnaten pois päin athismin mytologian taruolennoista.
Kopenin kääntyessä pois aukiolta, krikcit vilkaisi taakseen.
Nuket olivat kadonneet.
Suuri ampiainen ylitti eteläisen saaren itäisen rannan. Krikcit huohotti syvään. Hän oli sittenkin selvinnyt. Huh huh… Sen hemmetin vanhuksen on parasta arvostaa tekojani, kunhan kuulee tästä.
Nui-kopen lensi matalalla vedenpinnan yläpuolella. Se kiiti kohti pohjoista horisonttia nopeaa vauhtia. Krikcitin pappismies huokaisi syvään huojentuneena. Voisin pitää pikkuisen taukoa pari päivää.
Magentan väriset silmät tuijottivat edessään vilisevään veteen, kiinnittämättä siihen juurikaan huomiota. Ajatukset virtasivat hänen päässään ja hän antoi niiden lipua ohitse tuulen kohinassa. Krikcitiläinen sattui kohottamaan katsettaan edemmäs mereen.
Hän kurtisti kulmiaan.
Krikcit räpytteli silmiään pari kertaa ja kurotti sitten kaulaansa edemmäksi.
Vaaleanharmaassa meressä oli valkoinen piste. Krikcit ei osannut kunnolla sanoa, mikä se oli. Nui-Kopen kuitenkin lensi suoraan sitä kohti ja vaalea piste lähestyi lakkaamatta.
Krikcit erotti pisteen liikkuvan. Itsekin. Se oli jonkinlainen olento, joka… juoksi.
Krikcitin silmät suurenivat lasien takana. S-se juoksee veden päällä…
Hahmo lähestyi yhä nopeammin. Krikcit erotti pitkät, edestakaisen liikkeen vomasta heilahtelevat raajat ja epäsopusuhtaisen vartalon.
Ennen kuin krikcit ehti muuttaa kurssia, hahmo hyppäsi.
Krikcit erotti edessään vilahduksen pitkästä, valkoisesta hahmosta, jonka kohotetut kädet pitelivät kiiltelevää ikimiekkaa. Kasvottomat kasvot tervehtivät athistia.
Tiiksie siristeli silmiään. Hän oli nukkunut noin kaksi tuntia, kunnes oli herännyt tanssisalista kuuluvaan bassojytinään. Mutta Tiikeliä tämä ei haitannut. Ei hänellä ollut tarkoituskaan nukkua pitempään.
Tiikelin huone olisi saattanut ulkopuolisen silmissä näyttää karulta sekä sotkuiselta, mutta Tiikelille se oli rakas ja toi monia hyviä muistoja mieleen. Tiikelin sänky oli hieman vinossa ja patja oli sotkeutunut kuraan ja kenties vaikka mihin mömmöihin. Peittona toimi repaleinen Klaanin lippu, jonka pöllimisestä Tiikeli oli erittäin ylpeä. Tyyny taas oli ihan märkänä rahien verestä, koska Joumah pyyhki siihen taistelukyntensä aina tapettuaan jonkun. Tiikeli ei nähnyt tässä mitään väärää. Hänestä se tuoksui ja maistui hyvältä.
Tiikelin huoneen seinät olivat täynnä kaiverruksia sekä töherryksiä, joista vain harvat ymmärsivät, mitä ne tarkoittavat. Seinillä oli myös joitain Uroigejegeläisiä talismaaneja. Huoneessa ei ollut sängyn lisäksi muita huonekaluja kuin yksi lipasto, joka oli täynnä Tiikelille tärkeitä esineitä. Sekin oli toki täynnä naarmuja ja tahroja, mutta Tiikeli ei välittänyt tästä yhtään. Tärkeintä Tiikelille oli se, mitä oli sen sisällä. Huoneen nurkassa oli kahdentuhannen valotikun hätävarasto. Lattialla taas oli paljon käytettyjä valotikkuja ja muuta roskaa, joiden siivoamiseen Tiikeli ei nähnyt mitään vastuuta.
Kaikkein huomattavin ja ulkopuolisen silmissä ehkä järkyttävin asia tässä huoneessa oli kattolampun paikalla roikkuva, koukussa riippuva Toan irtopää. Tiikeli katsoi tätä soturin ruhosta revittyä jäsentä hymyillen.
”Suurin Osa Toista On Ihan Älyttömän Tylsiä Ja Ja Ylimielisiä Idiootteja. Luulee Olevansa Niiden Huijausvoimiensa Takia Jotain Voittamattomia Yliherroja. Kyllähän Ne Aika Imbalta Vastukselta Vaikuttaa, Mut Oikee Taktiikka, Oikee Aseistus Sekä Täydellinen Ajoitus Niin Kyllä Ne Siittä Lakoo…” Ajatteli Tiikeli itseksään.
Tämän jälkeen Tiikelin huomion vangitsi tanssisalista kuuluva musiikki:
http://www.youtube.com/watch?v=cnCZ9TAoY0g
”Tää Kipale Kuulostaa Tärkeeltä, Mikäs Tää Oli?”
Ajatteli Tiikeli noustessaan sängystä.
”Daruderakk – Hiekkamyrsky?”
Tiikeli käveli puoliunisena Hatidin takahuoneen käytäviä pitkin kohti tanssisalia. Pian Tiikeli kuitenkin tunnisti kipaleen ja hänen kissamaisille huulilleen levisi kummallinen hymy. Hän sai samassa suuren adreanaliinipurkauksen.
”Mua Tarvitaan Tanssilattialla!” Tiikeli hihkaisi itselleen ja nopeutti vauhtiaan.
Tiikeli juoksi kohti tanssisalia ja suorastaan täpisi innosta. Tiikeli avasi takahuoneen oven ja näki, kuinka tanssilattialla olevat asiakkaat olivat kokoontuneet rinkiin, jonka keskellä oli varattu paikka hänelle.
Koska kaikki tiesivät, ettei Tiikeli koskaan jättäisi tanssilattiaa rauhaan, kuin tämä kipale soisi.
Tiikeli juoksi ringin keskelle. Hän heilautteli käsillään merkkejä kohottaakseen hypeä. Kohta tulee droppi.
Ja kun Basso putosi.
Niin putosi kaikkien leuatkin.
Oli yksikertaisesti vain fakta, että Tiikeli oli yksi maailman parhaita Jumpstyle-tanssijoita. Kyse ei tietenkään ollut Tiikelin ylimielisyydestä. Tiikeli oli vain ihan uskomattoman hyvä tanssija, sekä Jumpstyle oli hänen suosikki tyylinsä.
Kumminkin aina hän kohtasi haastajan. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus, kun ringin ulkopuolelta hoiperteli sienissä oleva sudenkorentohumanoidirahi, joka huusi kovaan ääneen Tiikelille ”1V1 ME!”
Tiikeli piti haasteista ja hän oli valmis kyseennalaistamaan tittelinsä.
”Mää Oon Valmis Eeben Tanssimittelöön, Ookko Sää?” Sanoi Tiikeli joka heilui bröystäillen haastajansa edessä.
Kun Tiiksien haastaja aloitti tanssimisen, ei Tiikeli voinut kieltää ettei tämä olisi ollut taitava. Tiikelin ilme kumminkin pysyi itsevarmana, kun hän odotti omaa vuoroaan. Kun Tiikelin pääsi takaisin tanssilattialle, niin ei voittajasta ollut mitään epäselvyyksiä. Tässä lajissa Tiikeli vain oli ylivoimainen. Tietämistään tanssijoista paras, jota saarelta löytyy. Ja tätä kukaan tuskin pystyi kyseenalaistamaan.
Tiiksie mittaili haastajaansa. Tiikeli oli ollut hänen kanssaan aiemminkin tanssimittelössä ja puhunut hänelle monia kertoja. Tiiksiellä ei vain ollut pienintäkään hajua siitä, mikä hänen nimensä oli. Hänen tanssiessa tämä sudenkorentohrahi oli lentänyt kattoon ja tarrannut siitä tahmeilla raajoillaan kiinni.
Tiikeli kysyi häneltä: ”Ketä Se Sun Nimes Ny Taas Olikaan?”
”En pysty vastaa, mää oon liian korkealla!” Katossa oleva rahi vastasi äänensävyllä, jota ei voi kuvata miksikään muuksi kuin sieniseksi.
Tiikeli mietti hetken, että kumpaa korkealla oloa tämä nyt tarkoitti, mutta sitten Tiiksie tajusi, että hän oli kysynyt samaa useammankin kerran aiemmin. Ja vastaus oli ollut aina sama.
Tämän tajuttuaan Tiikeli otti naamansa taas peruslukemille.
”Tuliksää Tonne Tiskin Puolelle?” Sanoi Tiikeli ja rupesi pian kävelemään tiskiä päin Sudenkorentorahin seuratessa Tiikeliä. Heidän saavuttua tiskin luo Sudenkorentorahi iski päänsä pöydälle ja alkoi pitämään todella epämääräiseltä kuulostavia ääniä. Tiikeli tiesi, ettei kyseinen otus ollut ihan kommunikointitaajuudella. Hän tilasi itselleen kalliin drinkin ja vajosi omiin ajatuksiinsa.
”Kyllä Nää Tanssimittelöt On Aina Hauskoja. Toisaalta, Milloin Mulla Ei olis Hauskaa? Mää Asun Ja Elän Vapaaherran Elämää Niin Siistissä Yökerhossa, Et Tästä Paikasta liikkuu Tarinoita Jopa Muilla Saariketjuilla. Mää Oon Joka Päivä Mun Ystävien Seurassa Ja Tässä Paikassa Kaikki On Mun Ystävät. Mullon Aseita, Aineita Ja EDM:ää, Sekä Paljon Hyvää Seuraa Joiden Kanssa Jakaa Ne. Täällä Kukaan Ei Oo Käskyttämässä Ketään, Eikä Kukaan Elä Tyrannian Alla. Kaikki On Saman Arvosia Ja Säännöt On Sovittu Yhdessä.”
Tiikeli mietti itsekseen. Sitten Tiikelin ilme muuttui hetkeksi aikaa. Samassa hän kaatoi jälleen kerran drinkkinsä maahan ja kilkutti drinkkitikulla lasia kuin mahinkelloa, keräten suurimman osan salin huomiosta.
”PÄIVÄÄ VAAN KAIKILLE! MÄÄ TÄSSÄ JUST MIETIN, ET EIKS SEKIN OO AIKS ALISTAVAA, ET MEILLON TÄÄLLÄ JOTAIN SÄÄNTÖJÄ? EIHÄN NY VAPAUDEN NIMISSÄ PITÄIS MÄÄRÄILLÄ KETÄÄN, JOTEN TÄSTÄ LÄHTIEN MEIL’ EI OO EES SITÄ YHTÄ SÄÄNTÖÖ, JOOKOS KOOKOS?” Tämän huudettuaan Tiikeli meni takaisin istumaan ja Hatidin väki vastasi myönteisesti nostamalla drinkkejään ja kehumalla Tiikelin päätöstä. Tiikeli taas tunsi olonsa erittäin tyytyväiseksi ja tunsi saavuttaneensa jotain suurta.
Tiikeli ei ollut koskaan tajunnut, mihin yksikään olento tarvitsisi johtajaa. Siksi Tiikeli oli aina unelmoinut täydestä auktoriteetittomuudesta ja sääntöjen puutteesta. Ja nyt hän oli onnistunut saavuttamaan sen. Tiiksie halveksi kaikkea auktoriteettivaltaa, eikä hän nähnyt erityisemmin suuria eroja Torakoiden Monialayhtymän taikka Klaanin välillä.
Kapitalistisia järjestelmiä molemmat. Molemmissa on luokkia, joissa toiset ovat toisiaan ylempiä. Aivan sama, onko kyse rivimiehistä ja kenraaleista vai jäsenistä ja admineista, Tiikeli ajatteli.
”Klaani Väittää Niin Kovaa Suojelevansa Jäseniään. Miltä Se Niitä Oikeasti Suojaa? Siltä Ettei Heillä Ole Koskaan Hauskaa!”
Tämä sai Tiikelin muistamaan aikansa kuin oli klaanin jäsen. Tiikelin silmät laajenivat hieman, sen jälkeen hänen kätensä alkoivat täristä ja hänen ilmeensä näytti järkyttyneeltä. Hän rupesi melkein itkemään.
Kissarahi oli muistanut jotain, jota Tiikeli ei halunnut muistaa. Hetken aikaa täristyään Tiikeli läpsäisi itseään.
”Kokoo Ittes Tiikeli” hän tokaisi itselleen ja läimäytti itseään toisen kerran. Tämän jälkeen Tiikeli kokosi ajatuksensa kasaan ja mietti, mitä hänen olikaan pitänyt tehdä.
”Ainiin, Mun Piti Testata Mun Uutta Taikatemppua.” Tiikeli otti pöydällä olleen tyhjän drinkkilasin ja nousi pystyyn. ”…Vois Tosiaan Myös Joumahin Päästä Sieltä Takaluukusta Pois.”
Joten Tiikeli päätti hoitaa kaksi nazorakia yhdellä ammuksella ja meni esittelemään taikatemppuaan Joumahille.
Mustakeltainen rahi asteli vetreästi Hatidin etuovella ja tönäisi molemmat oviparit auki niin, että ruosteiset ovet paukahtivat vanhan varastorakennuksen seiniin. Tiikeli asteli ulos, jossa aamupäivä oli aurinkoinen ja ilma oli vielä kostea ja viileä. Rakennusta ympäröivä metsä heitti varjon pihalle. Hän laskeutui betoniportaat alas ja asteli Hatidin julkisivun eteen hakatun pienen aukion reunalle, johon Tiikeli oli eilen parkkeerannut hänen yliviritetyn autonsa.
Tiikeli asteli auton takaosassa olevan peräkontin eteen ja painoi päänsä ajoneuvon peltiä vasta.
”Kuulen Kuorsausta” hän totesi kuunneltuaan hetken. Tiikeli kuitenkin potkaisi lujaa kulkupelin perää, jolloin auton peräluukku aukesi kolahtaen. Takakontista paljastui sininen kääpiömatoran, joka oli juuri herännyt.
”Hei Äiä, Haluukko Nähä Taikatempun?” Kysyi Tiikeli.
”Sisältääks Se Sisäelimiä?” Joumah kysyi siristellessään silmiään, kun kirkas auringonvalo osui suoraan hänen silmiinsä.
”No Ei, Mut Hieno Se Silti.” Sanoi Tiikeli ja nosti Joumahin ylös takakontista.
Joumah katsoi innostuneena Tiikeliin, kun tämä piteli juomalasia kädessään.
”Näekkö Tän Lasin?” Tiikeli kysyi. Sen tehtyään hän kuitenkin heitti pitelemänsä lasin koreassa kaaressa yökerhon seinään.
”NO EPPÄ NÄE ENÄÄ!”
Joumah oli täysin haltijoissaan ja kysyi Tiikeliltä toiveikkaana: ”Pystyyks Ton Tekeen Jonkun Kallolle?”
”Sää Et Vaan Taida Olla Tarpeeks Taika-Äiä Tehdäkses Sitä.”
”Varmasti Oon! Anna Mulle Vaan Pää Jonka Voin Murskata!”
Joumah katsahti autossa olleisiin taistelukynsiin ja murahti lopulta Tiikelille:
”Taino. Nappaan Mieluummin Ite.”
Jouman nappasi taistelukyntensä ja juoksi metsään näyttäen edelleen täydeltä idiootilta. Tiikeli kohautti olkiaan ja palasi Hatidiin. Hän päätti käydä katsomassa, oliko Jäätutkija jo hereillä.
Tiikeli käveli ruosteisista ovista sisään. Tanssilattialla hälinä ei ollut vähentynyt ollenkaan. Mustakeltainen kissarahi kulki seinän viertä hyräillen samalla hetkellä soinutta kappaletta. Hän ohitti baaritiskin ja meni DJ-pöydän takana olevalle ovelle, kun hän huomasi jotakin. Tiikeli käänsi kissamaista päätään ja katsoi diskosalin oikeanpuolimaiseen nurkkaan. Nurkassa oli pari pöytää ja yhden niistä ääressä istui valkoinen hahmo.
Tiikelin suipot korvat heilahtivat ja samassa hän rynnisti nurkkapöytää kohti. Leveän pöydän ääressä istui valkoinen nazorak. 273:lla oli väsynyt ja jokseenkin ärtynyt ilme kasvoillaan. Hän tuijotti herkeämättä pöydällä makaavia karttoja, jotka suorastaan peittivät pöydän alleen. Jäätutkijan kasvot vastasi hieman shakkipelaajan ilmeitä, joka yritti kuumeisesti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta. Jos tarkemmin sanotaan, hän näytti shakkipelaajalta, joka ei ollut nukkunut kuin pari tuntia yössä ja jonka ympärillä raikui tärykalvoja jyskyttävät ääniaallot samalla, kun hän yritti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta.
Tiikeli ei kuitenkaan osannut näitä merkkejä lukea, vaan hän hyppäsi tiedemiehen vieressä olleelle tuolille ja huusi melkein hänen kuuloaistinsa vieressä:
”Päivää!”
273:n silmät liikahtivat hitaasti ja ne kääntyivät hänen viereensä istuneeseen Tiikeliin. 273 suu liikahti hiukan, kuin sanoakseen jotain, mutta hänen sanat hukkuivat ympäröivään poppiin. Kissarahi tulkitsi tämän tervehdykseksi.
”Mitäs Puuhailet?!” Tiikeli kysäisi pirteänä ja kääntyi katsomaan uteliaasti pöydälle levitettyjä karttoja. 273:n puolelta katsottuna pöydän toisessa päässä oli iso Pohjoisen- ja Eteläisen Mantereiden välistä merialuetta kuvaava kartta. Sitten oli pöydän oikean reunan yli kohta tippuva merikortti, joka kuvasi hieman tarkemmin Mantereiden välisiä saaria. 273:n edessä oli taas kartta pelkästään yksityiskohtaisesti Klaanin saaresta.
Nopealla vilkaisulla Tiiksie näki, että jokaiseen karttaan oli töherretty tasolla makaavalla punaisella tussilla ympyröitä, viivoja, nuolia ja erilaisia koukeroita, jotka muistuttivat Tiikelistä kirjoitusta. Pöydällä oli myös valkoisen torakan edessä kirjoituslehtiö, josta oli revitty jo neljä sivua ja rypistetty palloiksi pöydälle. 273 itse nojasi poskensa kahden sormensa päihin samalla, kun hänen kyynärpää lepäsi pöydänlaitaan. Jäätutkijan edessä lepäsi myös osittain Klaanin saaren kartan reunan päällä puolillaan oleva drinkki. Juoman pinnalla kellui useita sulaneita jääpalojen jäänteitä.
”Lainasin karttoja Gamnshulta.” 273 sanoi ja viittoi peukalollaan baaritiskille. ”Hän sanoi, että nämä kartat olisivat muutenkin joutaneet ruokaliinoiksi.”
”Mitä Sä Suunnittelet?”
273 vaihtoi asentoaan tuolissa ja nojasi nyt ryhdittömästi tuolin selkänojaan. Hän napautti pitkällä etusormellaan kartassa saaren ympärille piirrettyä, isoa punaista ympyrää.
”Puhelin lisää Paimenesi kanssa tänä aamuna. Hänen ja omien tietojen perusteella arvioin, millä etäisyydellä rannikosta Imperiumin Laivaston saartorengas sijaitsee. Uskon, että nazorakein laivat ovat niin tarkkaavaisia, ettei saartorenkaan läpi pääse huomaamatta edes pienveneellä. Joten meritie on poissuljettava mahdollisuuksistani päästä saarelta…” 273 totesi masentuneena.
Tiikeli katsoi hetken valkoista tiedemiestä ymmällään. ”Sitä Mä En Oo Oikein Kässännyt, Miks Sä Haluut Veks Täältä, Ku Sähän Voisit Jäädä Tänne! Sä Oot Hyvää Seuraa Ja Susta Vois Tulla Mun Oikee Käsi Tän Paikan Johdossa.” Kissarahi totesi hilpeästi.
273 katsoi toveriaan hetken silmiin. Hän oli hetken hiljaa, kunnes aloitti vakavasti.
”Tiikeli. En sano tätä millään pahalla. Olen todella kiitollinen antamastanne turvasta ja siitä, että pelastitte minut aiemmin. Mutta vaikka sinä ja toverisi olette osoittaneet osaavanne taistella nazorakeja vastaan, en silti kuitenkaan usko, että tämä paikka pystyisi puolustautumaan kovinkaan pitkään Imperiumin Maavoimien rynnistäessä etelään.” Jäätutkija siirsi valkoisen sormensa kartalla saaren yli länsi-itä suunnassa kulkevalle viivalle.
Viiva kulki Kummitusten suon pohjoispuolelta Pesävuoren länsirinteeltä vuoritukikohdan kautta itärinteille, josta se viimein laskeutui etelän tasangoille ja mutkitteli lopulta itäiselle rannikolle. Kynällä piirretyn viivan yli kulki pohjoisesta etelään osoittavia nuolia.
Tiikeli loi epäilevän katseen Jäätutkijaan. ”Ai Ei Pystyttäis Puolustaan Vai?”
273 huokaisi syvään. ”Usko minua. Minä tunnen lajini. Eikä silloin ole kysymys vain ryhmästä tai parista, vaan satapäisestä sotajoukossa. Lisäksi Laivaston lippulaiva, Rautasiipi, pystyy tuhoamaan kaupunkeja yhdellä täyslaidallisella.”
”Zyglakeilta kuulemani mukaan nazorakeja häärii jo vuoren eteläpuolella. Lisäksi eilinen partio osoitti, että Imperiumi on kasvattanut aktiivisuuttaan. On vain ajan kysymys, kun maavoimat hyökkäävät täydellä voimalla tänne. Viimeistään Imperiumin kanssa liittoutuneet skakdit käyvät läpi jokaisen kylän etelässä ja ryöstävät ja polttavat ne maan tasalle. En tiedä sinusta ja ystävistäsi, mutta minä uskon, että minulla on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä jossakin muulla saarella, kuin tällä.”
”Njaa, Jos Kuolemaa Niin Paljon Pelkäät Nii Tee Mitä Haluut.” Vastasi Tiikeli.
273:n ilme muuttui hieman tuimaksi, kun hän laski kyynärpäänsä edessään olevalle pöydälle ja painoi kitiiniset sormenpäänsä toisiaan vasten. Urogejegeläinen hämmästyi, kuinka paljon torakan sormet taipuivat siihen suuntaan, mihin niiden ei olisi pitänyt taittua.
”Minä jotenkin ymmärrän ajattelumaailmasi…” 273 alotti ”Sinulla on ystäväsi, kotisi ja kaikki mitä olet aina halunnut. Mutta minulla, Tiikeli, ei ole muuta kuin hanskani ja elämäni. Minä selvisin kapinasta, mutta menetin kaiken. Kun heräsin kallionkielekkeeltä, tajusin, ettei minulla ollut enää kotia… Ei ystäviä… Ei mitään. Ei mitään muuta kuin henkeni.”
Jäätutkijan ääni nousi hieman.
”Mutta vaikka minulla ei ollut enää mitään, en halunnut jäädä kuolemaan vuorelle. Minä en siis laskeutunut puolikuolleena kalliorinnettä alas, elänyt viikkoja havuilla, katsonut Aavetta silmiin enkä tappanut omaa lajilaistani vain sen tähden, että voisin kuolla jossakin muualla! Turhan tähden. Sen takia haluan selviytyä, koska minulla ei ole muutakaan. Minulla ei yksinkertaisesti ole varaa hävitä.”
Tiikelin suu vääntyi hieman mutruun, kun hän yritti käsitellä pääkopassaan 273:n sanoja. Valkoisen nazorakin siniset silmät olivat taas eksyneet pöydillä oleviin karttoihin. Niiden ruskea väri muuttui diskovalojen värien mukaan. Ne vaihtuivat juuri sillä hetkellä sinisiksi, kun torakan katse osui kartassa kuvatun saaren länsiosaan.
273 katsoi hetken karttaan tehtyjä kuvioita ja omia merkintöjään. Lehu-Metsään oli merkitty zankrzoralainen kysymysmerkki.
Jäätutkija nojasi huulensa taivuttamiinsa sormiinsa ja vajosi omiin mietteisiinsä. Metsän tapahtumat palasivat yhtä karmivina hänen mieleensä. 273 tajusi, ettei ollut zyglakien tapaamisen jälkeen ehtinyt miettiä, mitä silloin oli tarkalleen tapahtunut. Oliko hän tietoisesti sivuuttanut ajatuksen, pyrkiessään vain mahdollisimman nopeasti merelle? Tähän kysymykseen hän itsekään ei osannut vastata. Mutta nyt kun valkoinen tiedemies tuli puhuneeksi elämästä, heräsi hänen mieleensä kysymys, joka oli päiviä vartonut hänen mielensä perukoilla.
273:n silmissä välähti muisto. Se hetki, kun Jäätutkija näki oman peilikuvansa Kätösen Sinisen visiiristä. Miksi se säästi minut…?
Tiedemiehenä 273 oli osannut päätellä jotakin Kätösten olemuksesta: ne olivat jonkinlainen Tiedustelupalvelun salainen yksikkö. Kätöset nuo Siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo Siniset, vievät päästäsi tiedon jyväset…
Jäätutkijan selkäkuorta kylmäisi, kun hän pakottautui muistelemaan lorua, joka tuntui nyt entistä uhkaavammalta. Tiedustelupalvelu itse keksi runon ja alkoi levittämään sitä propagandatarkoituksissa. Säkeistöistä käykin ilmi, että Kätösten Sinisten tehtävä on eliminoida Imperiumin vastaiset ajattelijat ja hankkia tietoa. Mutta silloinhan kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla jo kuollut…
273:n mieleen muistui vielä toinen yksityiskohta runosta. Runon väitettiin kertovan aavemaisista, sinisistä käsistä, jotka vaanivat niitä, jotka eivät osoita kuria maatansa kohtaan. Väitettiin, että kädet tulivat öisin naputtelemaan pitkillä, kalman sinisillä sormillaan niiden nazorakien unikapseleiden kansia, joilla oli pahat mielessä. 273 tiesi tämän yksityiskohdan hyvin vain senkin takia, että hänen parhaalla ystävällä oli tapana käydä pelottelemassa muita työläisiä koputtelemalla näiden kapseleita tämän tarun varjolla.
Jäätutkija mietti tätä yksityiskohtaa samalla, kun pyöritteli muita mahdollisia tietojaan Aaveparista. Kun olin joskus vielä apulaistiedemiehenä Pesässä, kuulin ylempien tutkijoiden mainitsevan koodi Sinisen. En kuunnellut sen enempää, mutta se kuulosti siltä, että kyseessä oli todella salainen tieteellinen projekti.
Kun hän oli piilotellut mustia nazorakeja pusikossa, valkoinen tiedemies oli ehtinyt nähdä vilauksen visiiripäisen kauhun kädestä. Kämmen oli 273:sta näyttänyt jotenkin mekaaniselta. Ja kyllä, se oli sininen. Kädet, jotka on valmistettu mahdollisesti Imperiumin salaisimmalla teknologialla. Ovatko he… kyborgeja?
Kätöset nuo Siniset, Koodi Sininen, Mustat Aaveet ja Imperiumin salaisuudet. Nämä kaikki kietoutuvat yhteen noiksi kahdeksi valtionsalaisuudeksi, joista jokainen nazorak on kuullut, mutta kukaan ei tiedä niistä mitään.
Ja silti se ei tappanut minua, vaikka olisi voinut…
Tiikeli ja 273 olivat molemmat olleet jo viitisen minuuttia aivan hiljaa – mikäli sitä hiljaisuudeksi saattoi sanoa. Tiiksie itsekin oli hiljentynyt ajattelemaan jotain. Varmaankin miten timantista saisi tehtyä smaragdin.
273 osoitti sen verran elonmerkkejä, että nosti kätensä drinkkilasilleen, tuijottaen kuitenkin jonnekin kartan paperin syvyyksiin. Tiiksie seurasi pää hieman hytkyen ympäröivän musiikin tahdissa, jonka 273 oli ilmeisesti onnistunut karistamaan päästään, kuinka Jäätutkija oli nostamassa drinkkiä huulilleen. Mutta nazorakin käden liike jäi kesken ja hänen silmiensä katse vaihtui, aivan kuin hän olisi muistanut jotain tärkeää.
Valkoinen tiedemies laski lasin pöydälle ja työnsi hanskakätensä jo hieman rispaantuneen takkinsa povitaskuun. Tiikeli seurasi silmät lautasen kokoisina uteliaisuudesta.
Jäätutkija veti takkinsa sisässä olleen, hopeisen taskumatin.
”Jaa, Eiks Meitin Boolit Kelpaa Vai?” Keltamusta kissarahi totesi hieman närkästyneen oloisesti.
273 ei kuitenkaan huomioinut Tiiksien sanoja, vaan hänen katseensa oli nyt nauliutunut juomaputeliin. Diskosalin valot heijastuivat sen kiiltävästä pinnasta. Matin etupintaan oli piirretty hopeisella ulotuksella ympyrä, jonka sisällä oli symmetrinen, seitsensakarainen tähti, jonka sisällä koristeli taas nazorak-siluetti. Putelin korkki oli kullan väristä metallia. Korkki oli kiinni salvalla, joka esti korkkia putoamasta vaikka se ruuvattaisiinkin auki. Pullo näytti kalliilta ja hienosti koristetulta. Ei sellaiselta, jonka mekaanikko voisi omistaa.
”Ja sen lisäksi…”
Tiikeli tuijotti taas odottaen nazorakia, joka katsoi omituisesti hopeista taskumattia.
”Ennen kuin kaikki alkoi mennä suoraan päin karzahnia… Taisin mennä tekemään lupauksen.”
273:n hiljaisessa äänessä oli nyt uudenlaista hiljaisuutta ja hänen kasvoilleen nousi vieno hymy. ”Mikäli tämän pullon oikea omistaja on vielä hengissä, hän olisi varmaan todella iloinen saadessaan tämän takaisin.”
Liljan valkoiset sormet puristuivat arvometallisen kuoren ympärille.
”En siis voi tuottaa hänelle pettymystä.”
Tiikelin suu oli vääntynyt vielä enemmän mutruun, kun hän mietti mitä sanoa. Sitten hän napsautti sormiaan ja päästi ulos sen, mitä oli aikonut kysyä.
”Mikset Sä Lennä?”
Jäätutkija hieman hätkähti urogejegeläisen suoraviivaista tapaa palata alkuperäiseen puheenaiheeseen. 273 työnsi Juipin taskumatin takkinsa sisään ja nojasi tuolillaan vielä enemmän taaksepäin niin, että jakkara seisoi nyt vain kahdella jalalla. Torakka nosti kätensä niskansa taakse ja katsoi kattoon.
”Se olikin toisena vaihtoehtonani. Tosin tietääkseni ainoat ilma-alukset ovat Klaanin Telakalla ja niitä tuskin pystyn varastamaan.” 273 kertoi ”Lisäksi Imperiumin laivoissa on varmaankin tehokkaat ilmatorjuntatykit, joten vähänkin vihollisaluksen näköinen lentävä asia ammutaan mereen.”
”No Jos Se Ei Olisi Alus,” Tiikeli sanoi mystisesti ”Jos Se On… Lintu?”
273 hymähti hieman Tiikelin ehdotukselle.
”Kuka sellaisilla muka lentää…”
”Ei Se Ny Niin Vaikeeta Voi Olla! Ja Jos Se Ei Toimi, Ainhan Klaanilta Voi Pölliä Tavaraa.” Sanoi Tiikeli, alkaen kuitenkin heti empiä.
”…No Okei, Molemmatkin Vaan Nouscopetettaisiin Alas Taivaalta. Tymät Imppearilistit.”
Tiikelin katse kierteli 273:n karttaan tekemiä rinkuloita ja merkintöjä. Sitten hän käännähti ja katsoi taas valkean torakan kasvoja.
”No Hei, Mä Muistin Yhen Lainin Jonka Mun Cooli Oppiäiti Joskus Opetti Mulle, Tosin Hieman Epäonnistuneesti. ’Jollet Sä Voi Kukistaa – Vai Oliks Se Kuristaa – Vihollista, Niin Koeta Liittyy Siihen’!”
”Mitä tarkoitat tuolla tässä yhteydessä?”
”No Vaikken Mä Yleensä Klaania Kehukkaan Enkä Siitä Etenkään Piä, Mutta Jos Susta Hatidi Ei Pysty Vetämään Torakoita Lättyyn Etkä Sä Pääse Täältä Poiskaan, Niin En Mä Näe Sulle Muuta Vaihtoehtoa Ku Liittyy Klaanii. Onhan Se Aika Poliisivaltio ja Muuta Vastaavaa Eikä Siellä Saa Tehdä Mitään Kivaa. Mut Pitäskö Sun Liittoutuu Niiden Kaa, Jos Sä Haluut Pysyä Hengissä?”
273 kiikkui hieman tuolillaan edes takaisin mietteliäänä. ”Ideassasi on vain muutama aukko. Ensiksi: minä olen nazorak. Klaani on sodassa nazorakeja vastaan. Minut varmaankin tapettaisiin heti, kun olen kolkuttamassa heidän porteilla. Jos edes pääsisin sinne asti kärventymättä. Toisekseen: Klaani on Imperiumin lopullinen kohde. Olisin siis menossa suoraan sinne, minne nazorakein armeija on nopsaa vauhtia marssimassa. Mielestäni se olisi loppujen lopuksi aika heikko oljenkorsi.”
”Mut Onko Sulla Muuta Vaihtoehtoa?” Tiikeli kysyi äänessään salaperäisyyttä.
273 lopetti baarijakkaran käyttämisen keinutuolina ja pysähtyi normaaliasentoon. Jäätutkijan oli myönnettävä itselleen, että urojegeläinen oli oikeassa. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Mutta silti 273:a kalvoi epäilys ja pelko: voisiko tiedemiehen vihollisen vihollinen olla hänelle ystävä?
Tiikeli joutui jättämään valkoisen nazorakin tämän kysymyksen kanssa yksin. Keltaisella tanssimestarilla oli monia velvollisuuksia hoidettavana aamu-, päivä-, ilta- ja yöklubin omistajana. Lisäksi häntä kiinnosti nähdä, oliko Joumah oppinut hänen taikatemppunsa.
Päivä kului ja ilta alkoi laskeutua yökerhon ylle, jonka sisäiseen toimintaan ei selkeästi vuorokauden ajat vaikuttaneet. Reivit jatkuivat yläkerrassa ja basson jytke kuului selkeästi alakerroksen huoneisiin. Tämä harmitti erittäin paljon maanpakolaista, joka oli vetäytynyt piskuiseen koppiinsa rauhallisemman miettimispaikan toivossa.
Jäätutkija huokaisi syvään tuijottaessaan kattoa. Hieman huonosti kiinnitetty öljylamppu heilui katon rajassa. 273 makoili pitkässä sängyssään, jonka nazorak oli huomannut olevan jalkopäästä korkeammalla kuin toinen pääty. Jäätutkija arveli sängyn jalkojen napsahtavan poikki heti, jos joku laihaa tiedemiestä hieman massiivisempi kaveri istuisi siihen. Alinollahanska, 2905:n taskumatti, linkkuveitsi ja Azra-zamorpistooli lojuivat pienellä pöydällä, joka sekin oli ihan vino ja termiitin syömä.
Nazorak oli yrittänyt koko päivän keksiä, miten pääsisi pois meneillään olevasta pattitilanteesta, mutta jokainen suunnitelma ja pakenemisidea vesittyi jollain tavalla. 273:sta alkoi tuntua, ettei saarelta oikeasti päässyt pois. Ilma- ja meritiet olivat mahdottomuus. Tiedemiehen mielessä käväisi myös maanalaiset Ma Wetin tunneliverkostot, mutta sekin tuntui liian epätodennäköiseltä reitiltä. Imperiumin omat tunnelit yltävät laajalle tämän saaren alla ja nazorakit pitävät tarkkaan silmällä maanalaista liikehdintää. Lisäksi ilman kunnon karttaa ja luolavarusteita nääntyisin joko kuoliaaksi tai päätyisin luolissa asuvien villirahien kitaan harhaillessani tunneliverkostossa.
Kun 273:n ajatukset alkoivat käydä epätoivoisiksi, hiipi hänen mieleensä taas se, mitä Tiikeli oli ehdottanut. ”…Liittyy Klaanii.”
273 piti ideaa edelleen yhtä vaarallisena kuin ennenkin. Vaikka onnistuisin pääsemään Klaaniin, minulla ei ole mitään takuita siitä, etteivätkö he tappaisi tai vangitsisi minua. Olenhan nazorak. Minun lajini on sodassa heitä vastaan ja moni heidän läheisistään on voinut kuolla Ilmavoimien pommituksissa. Kuten varmaan onkin. Miksi he ottaisivat suojiinsa olennon, jonka lajia he vihaavat? Lisäksi olenhan minäkin kantanut oman korteni kekoon sodassa heitä vastaan. He eivät ainakaan ilahtuisi, jos tietäisivät minun olevan aseseppä, joka suunnitteli aseita juuri heidän kansalaistensa päänmenoksi.
Ja vaikka he eivät tappaisikaan minua, he voisivat vain vangita minut ja lypsää minusta kaikki tietoni ulos. Toilla on kyllä varmasti keinonsa.
Nazorakin oloa kuitenkin karhensi se, ettei hänellä ollut parempaakaan suunnitelmaa. Nazorak nosti mietteliäästi sormensa suunsa eteen. Tietty, jos onnistuisin tekemään sopimuksen Klaanin johdon kanssa. Voisin myydä tietoa turvapaikkaa vastaan. Ainoa keino, jolla tällä hetkellä pystyisin aiheuttamaan mahdollisimman paljon hallaa nazorakein johtokunnalle olisi se, että pistäisin hynttyyt yhteen heidän vastustajan kanssa…
Toisaalta on taas se, että pääsisinkö edes puhumaan linnakkeen johtajiston kanssa. En tiedä, kuinka herkkiä klaanilaiset ovat ampumaan vihollisensa – edes aseettoman sellaisen. Suora lähestyminen ei välttämättä ole paras kaikista…
Mutta kuitenkin. Imperiumin armeija on vääjäämättä tulossa, enkä pääse pois saarelta. Klaaniin meno olisi siinä mielessä typerä liike, koska nazorakit ryntäävät suoraan sinne. Tosin kaikista etelän asutuskeskittymistä varmaan pisimpään Klaanin linnake pystyisi torjumaan Imperiumin iskut.
Ainoat vaihtoehtoni ovat siis joko yrittää liittoutua Klaanin kanssa tai jäädä tänne. Asiaa pitää harkita tarkkaan…
Jäätutkija 273:n kasvot olivat ilmeettömät, kun hän tuijotti maatessaan huoneensa kattoa.
Öljylamppu heilui yllä olevan tanssilattian musiikin ja parinkymmenen asiakkaan jalkojen vaikutuksesta.
Tanssilattian parketin, ohuen multakerroksen ja lahojen kattolautojen läpi porautuva, muakan pennun kidutusta muistuttava kitarasoolo tunkeutui 273:n aivoihin.
Katosta varisi pölyä musiikin äänenvoimakkuuden johdosta. Nazorak joutui räpäyttämään muutaman kerran silmiään saadakseen hiukkaset pois niistä.
273:n ilme ei värähtänytkään. Joo. Eiköhän tämä ole selvä.
Jäätutkija nousi ja nappasi maahan myttäämänsä työtakin raadon. Hän keräsi pöydällä olevat esineensä ja työnsi taisteluhanskansa käteensä. Hän oli valmis lähtöön.
Tiikeli oli jälleen kilisyttänyt drinkkilasiaan ja muutkin urogejegeläiset olivat kerääntyneet saman pöydän ääreen. Vain DJ:nä toimiva, mekaaninen S1rl ei ehtinyt juttutuokioon, koska jonkun piti pitää musiikit soimassa ja Paimen ei taas vaivautunut yökerholaisten joukkoon.
Tiikeli istui pitkän, neliskanttisen pöydän päässä. Hän rummutti käsillään pöydän kantta ja heilutti päätään musiikin tahdissa niin, että hänen päässään olleet aurinkolasit meinasivat vähän väliä tipahtaa lattialle.
Pöydän toisesta päästä katsottuna Joumah istui pöydän vasemmalla sivulla lähinnä Tiiksietä. Hänen kielensä oli noussut sinisen Rurun poskella, kun Joumah tökki uskomattoman nopeasti pienellä veitsellä tyhjää tilaa urojegeläisen varsin pienten sormien välissä.
Viherruskea ja isosilmäinen Gamshu näytti pälyilevän jotenkin pelokkaasti ympärilleen Joumahin vieressä.
Pöydän oikealla puolella taas istui soturi hopeahaarniskassa. Hän oli ottanut rennon asennon ja hänen kätensä lepäsi tuolin selkänojalla. Soturi pureskeli suussaan meripihkasta ja vaaleanpunaisesta jauheesta sekoitettua purukumia, puhallelleen siitä välillä hienoja purkkapalloja.
Hieman pidemmän urogejegeläisen vieressä istuva Amshu yritti koota pelikorteista korttitaloa. Hän oli varma, että saisi rakennettua hienon tönönsä tällä kertaa valmiiksi.
Gamshu päätti aloittaa uinuksissa olleen keskustelun varsin kovaäänisesti: ”SitÄ Mä Mietien Et MIKS Sä Menet Poistauaun Meidan Ai!noan Sääntö????????”
Tiikelin pää hytkyi edelleen basson tahdissa. ”Juu Niin Mä Tein. Musta Tuntu, Että Tää Paikka Ois Vielä Siistimpi Jos Täällä Ei Olisi Sääntöjä. Ja Onhan Se Hianoo Et Jokainen On Oman Itsensä Herra Eikä Kukaan Oo Komentelemassa Muita.”
”Mut Ei,kö Jääätutkeijo Ole Vaarassa Nyt En!?!??1?” Gamshu jatkoi hieman huolestuneeseen sävyyn. Veitsellä taiteileva Joumah kuitenkin käänsi katseensa häneen.
”Mää Kyllä Oon Valmis Saattaan Sen Jäätutkijan Vaaraan Jos Tulee Hyvä Hetki…” Sanoi Joumah ja kohotteli kulmakarvojaan vihjailevasti.
”Jos Sää Teet Jotain Jäätutkijalle, Taiat Itse Joutua Klaanin Muurien Sisäpuolelle…” Tiikeli totesi hiljaa.
Joumah järkyttyi ja hän lopetti tykkänään Jäätutkijan ajattelun. Samaan aikaan Joumahia pöydän toisella puolella istuva soturi naurahti.
”Yritäksää Joukka iskee jonkun noilla sun tappo-jutuillas? Taino, etsää pystyis iskemään ees kirveellä ladon seinään, joten turha haaveilla et sää saisit perääs ketään.”
Tämän kuultuaan Joumah löi veitsensä entistä voimakkaammin keskisormen ja nimettömän väliin niin, että oli lähellä, ettei jompikumpi olisi jäänyt veitsen alle. Pöytä tärähti kuitenkin niin, että Amshun juuri valmistumassa ollut korttitalo romahti kasaan ja säikähtänyt Gamshu näytti siltä kuin aikoisi itkemään
”Katotaanko!?” Joumah uhosi.
”’Kattotaanko!?’? Emmää ees viittis yrittää noilla silmillä. Jätkä kattoo niin kieroon.” Purkkaa puhaltava urogejege solvasi.
Vaikka keskustelu pöydässä uhkasi kärjistyä puukkotappeluksi, Tiikeli ei tuntunut huomioivan sitä. Hän vain naputteli sormenpäillään pöytään ja hyräili musiikin tahtia. Keltamustan kissan katse kierteli hytkyvässä tanssikansassa. Mutta sitten Tiiksie huomasi salin reunalla tutun hahmon, joka lähestyi heidän pöytäänsä hyvää vauhtia. Tulija yritti parhaansa mukaan väistellä häntä pidempiä tanssijoita ja diskon muita vieraita. Tulija saavutti Tiikelin jengin pöydän ja 273:n kasvot erottuivat paremmin violetin ja turkoosin sävyisissä vilkkuvaloissa.
Tiikelin kasvoille nousi hymy ja Joumahkin ja soturikin lopettivat kinastelunsa.
”Päivää, Aarijudmin! Varsinaista Eeben-Puuta, Että Liityt Seuraamme!” Tiikeli huudahti riemuissaan.
Ennen kuin 273 ehti vastata, hopeinen soturi heitti oman tervehdyksensä päin nazorakin naamaa: ”Sulla on pisimmät kuteet ja rumin naama”
Jäätutkija joutui taas aivan sanattomaksi tällaisen sopimattoman kielenkäytön edessä, mutta hän puisti päätään ja palautti mieleen oman asian, josta oli tullut puhumaan.
”Minä mietin hieman asioita ja uskoisin nyt keksineeni ratkaisun.” Jäätutkija aloitti ”Olen todella kiitollinen teille siitä, että pelastitte minut ja että tarjositte minulle turvaa-”
273:n puhe keskeytyi, kun hänen katseensa eksyi Joumahiin, joka edelleen tökki tikarillaan sormiensa väliin. Tiedemies oli varma, että Ruru-kasvoiselta urogejegeltä katkeaisi kohta sormi.
”Mutta kuten sanoin aiemmin, uskon, että minun lähdettävä täältä.”
Tiikeli nousi pöydän ylle kiinnostunut ilme kasvoillaan. ”Minne Sä Aiot Mennä?”
”Sanotaan vaikka, että minulla on uusi suunnitelma.”
273:n katse kulki hitaasti jokaisen pöydässä istuvan, omituisen otuksen yli: Tiikelin pään heiluminen oli aiheuttanut hänen aurinkolasiensa valahtamisen Tiikelin kuonolle. Joumah kirosi ja parkui, koska hän oli kuin olikin viiltänyt sormeensa suuren haavan. Gamshu ei enää näyttänyt surulliselta vaan oli onnistunut nukahtamaan. Hopeisen soturin puhalteleman purkkapallo oli räjähtänyt hänen kasvoilleen. Amshu oli varastanut vierustoveriltaan palan purukumia ja tilkitsi sillä korttitaloaan vakaammaksi.
273 huokaisi syvään.
Zankrzoralainen huuto kajahti äänenvahvistimesta suuressa rakennushallissa. Iso huone sijaitsi rakennuksen kaakkois-kulmassa. Sen eteläis- ja itäseinä toimivat rakennuksen ulkoseininä ja eteläseinän ikkunasta aukesi suora näkymä Vuoren huipulle. Kaksikerroksinen työpaja, joka oli aiemmin tarkoitettu isompien kulkuvälineiden ja teknisten koneiden massatuotantoon oli nyt tyhjennetty keskeneräisistä koneista. Hallin keskellä seisoi useassa rivissä satapäinen nazorakjoukko. He olivat tuon paikan hyönteismäisiä mekaanikkoja. Mutta nyt he eivät olleet töissä.
Heitä ei päästetty töihin.
Päiviä sitten tapahtuneen välikohtauksen vuoksi Imperiumin Tiedustelupalvelun mustat agentit olivat ottaneet hallinnan vuoritukikohdassa. Vuoritukikohdan työntekijät olivat nyt jatkuvan tarkkailun alaisia.
Kului hetki, mutta sitten mekaanikkojen ruskeiden rivien välistä erkani kuulutuksesta sarjanumeronsa tunnistanut. Nazorak oli laiha ja tällä oli pitkät sormet. Hän käveli epävarmoin askelin, koska hän tiesi, että häntä tarkkailtiin. Mekaanikko vilkuili hätäisesti ympärilleen. Korkean rakennushallin seinustoja kiertävillä metallisilloilla seisoi mustanpuhuvia torakoita, jotkä pitelivät automaattiaseita ja tummia naamioita kasvoillaan. Sitten mekaanikko katsahti huoneen sivuille. Agentit valvoivat jokaista ulospääsyä. Huoneen itäpäädyssä oleva suuri nostoportti oli kiinni. Epäonninen mekaanikko ei voinut muuta kuin kävellä huoneen poikki.
Astellessaan seinustalle nouseville rappusille hän seisahtui empien. Mutta sitten yksi seinustalla olleista tummista agenteista käveli rivakasti hänen taakseen. Ruskea mekaanikko sai kovan töytäisyn automaattiaseen tukista selkäänsä viivyttelystä. Mekaanikko pyyteli kovasti anteeksi ja nousi metalliset portaat selkäänsä pidellen. Kuului kova metallinen kolina, kun kynnelliset jalat astelivat rautaritilästä tehtyjä portaita ylös.
Portaat johtivat sillalle. Mekaanikko erotti nyt selvemmin kuuluttajan, joka oli huutanut hänen nimensä. Kuuluttaja oli pulskahko agentti, joka oli pukeutunut mustaan sotilasmantteliin ja piti päässään suikkaa. Hänellä oli jopa muutama arvomerkki rinnassaan. Kuuluttaja ei vaivautunut edes katsomaan mekaanikkoon, vaan hän silmäili arvokkaan näköisenä käsissään pitämää paperiluetteloa. Kuuluttaja seisoi erään oven vieressä yhdessä toisen, hieman laihemman agentin kanssa.
Laihempi avasi seinässä olevan oven mekaanikolle. Työläisnazorak katsoi avattua ovea epävarmasti, mutta kun hän vilkaisi taakseen, hän huomasi toisen visiiripäisen agentin ilmestyneen taakseen. Mekaanikko nielaisi kuuluvasti ja lopulta astui ovesta sisään.
Alhaalla huoneen lattialla rivissä seisovat työläiset katsoivat, kuinka jälleen yksi heidän tovereistaan katosi huoneeseen. Niin kuin pari heistä aikaisemmin.
Mutta yksikään heistä ei ollut koskaan tullut ulos.
Kului noin vajava vartti, kun huoneen ovi viimein raottui hieman. Oven raosta kurkisti visiirikasvoinen agentti, joka sanoi kuuluttajatorakalle neutraalisti: ”Seuraava.”
Kuuluttaja nyökkäsi ja veti alemmassa käsiparissaan pitämällä kynällä viivan sen mekaanikon sarjanumeron yli, joka oli hetki sitten astellut ovesta sisään. Sitten hän katsoi listassa seuraavan sarjanumeron.
”Kaksi, yhdeksän, nolla, neljä!”
Hetken kuluttua nazorakrivistä irtosi jälleen oman sarjanumeronsa harmikseen kuulut mekaanikko. Edeltäjänsä lailla hän käveli vastentahtoisesti portaat ylös ja agentti aukaisi hänelle huoneen oven. Mekaanikko astui pelokkaasti sisään.
Huone oli pieni. Sen seinät olivat yhtälailla metallinsiniset, kuten kaikki muutkin rakennuksen seinät. Oven vastakkaisella seinällä oli yksi ikkuna, joka toi valoa muuten hämärään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pieni pöytä, jonka edessä oli kaksi tuolia. Vain toinen tuoleista oli tyhjä. Mekaanikko silmäili hermostuneesti huoneessa olevia henkilöitä. Huoneen vasemmassa päässä, joka oli lähempänä mekaanikkoa, seisoi mustavisiirinen agentti. Hän ilmeisesti oli se, joka ilmoitti kuuluttajalle seuraavan vuorosta. Huoneen oikeassa päässä seisoi myös toinen visiiripäinen agentti, joka piteli myös jonkin sortin lehtiötä kädessään.
Mutta sitten mekaanikon katse osui nazorakiin, joka istui pöydän päässä häntä vastapäätä. Limen vihreät silmät tuijottivat takaisin.
Kapteeni 666 istui kädet puuskassa, oikea jalka ristissä nojaten vasempaan polveen. Hänellä oli päällään musta haarniskansa, joka itsessään viesti siitä kuinka korkea-arvoinen upseeri hän oli. 666:n musta viitta oli laskettu tuolin selkänojalle. Kapteenin vihreät silmät katsoivat tuimasti mekaanikkoa.
”Istu, ole hyvä.”
Mekaanikko tiesi, että lause oli ollut enemmän käsky kuin kehotus. Ruskea nazorak vilkaisi pöydän edessä olevaa tuolia, joka oli vapaana. Mutta sitten hänen katseensa siirtyi lattiaan tuolin ympärillä. Lattialla oli muutamia lammikoita vihreitä veriroiskeita.
”No niin, arvoisa nazorak 2904. Kerro minulle, missä jäätutkijanne on”, kapteeni sanoi maireasti tuijottaen suoraan mekaanikon silmiin.
2904 nielaisi hermostuneena. Hän vastasi värisevällä äänellä ”E- en tiedä. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kun te tulitte tänne…”
Nazorakupseerin suu vääntyi epämiellyttävään hymyyn.
”Vai niin. Oletteko osallinen kapinaan?”
”En! E- en missään nimessä! Rakastan Imperiumia ja haluan palvella sitä. En tiedä mistä puhutte!” Nazorak-mekaanikko hätääntyi.
”Minä haluan uskoa sinua, poikaseni”, kapteeni totesi ja siirtyi tutkailemaan kynsiään, ”mutta me emme ole edelleenkään löytäneet 273:a. Hänellä ei ole paikkaa ulkomaailmassa. Hän ei voi palata minnekään muualle kuin tänne. Meillä on siis vahvat perusteet uskoa, että hän on täällä ja piilottelee.”
”M- mutta Tiedustelupalvelu on ollut täällä monta päivää! Miten t-te ette olisi jo löytäneet häntä? Uskokaa, en tiedä mitään. Minä pyydän…”
”Ei”, 666 sanoi vahvasti ja iski nyrkkinsä pöytään. ”Te olette sen petturin saastuttamia. Ja te valehtelette.”
666 laski kätensä tuolinsa käsinojilla ja huokaisi syvään. ”Valitettavasti emme päässeet sen pidemmälle kuin viimeksikään”, Kapteeni sanoi ”Teidät tuomitaan kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.”
Ennen kuin 2904 ehti käsittää upseerin sanoja, Kapteeni nousi seisomaan ja veti miekkansa huotrasta. Mekaanikko kerkesi nähdä vain vilauksen kiiltävästä terästä. Sitten huone heilahti hänen silmissään. Huone lakkasi pyörimästä, kun nazorak löi otsan lattiaan. Hän tunsi kaulassaan hirvittävää kipua.
Tai siinä kohdassa, missä ennen oli ollut kaula.
2904 kuuli, kuinka hänen loppuosa ruumiista jysähti maahan, kun tuoli kaatui selälleen. Työläinen saattoi vain katsoa sivusilmällä, kuinka toinen agenteista tarttui hänen velton ruumiinsa kainaloista ja retuutti sen ikkunan viereen. Sitten musta nazorak avasi ikkunan. Agentti nosti päättömän ruhon ensin riippumaan ikkunankarmiin ja lopuksi tarttui tämän jaloista. Nazorak työnsi jalkoja ja mekaanikon ruumis tippui ikkunasta näkymättömiin.
2904 aukoi suutaan, muttei saanut mitään sanotuksi. Se saattoi osin johtua järkytyksestä tai osin siitä, että hänen olematonta kurkkuaan kuivasi.
Mutta sitten ikkunan edessä seissyt agentti kääntyi katsomaan lattialla makaavaa irtopäätä. 2904 kakoi suustaan sanoja, kun mustavisiirinen nazorak tarttui irtopäätä tuntosarvista ja nosti tämän ilmaan.
”E- ei. Älkää…” irtopää sai sanotuksi. Mutta avunpyynnöt eivät hetkauttaneet agenttia, vaan tämä heitti pään lopun ruumiin seuraksi.
Irtopää tippui tömähtäen jäiseen maahan. Rakennuksen ulkopuolella oli kirkasta. Vielä jotenkuten tajuissaan oleva 2904 näki, kuinka kaksi agenttia poimivat hänen ruumiinosansa verisestä lumesta ja kantoivat ne jäisen kielekkeen reunalle. Ruumis ja irtopää heitettiin reunan yli isoon pudotukseen.
666 kuivasi miekkaansa kankaanpalaseen. ”Monesko se olikaan?”
Lehtiötä pidellyt nazorak luki muistiinpanojaan. ”Kahdeksas.”
666 pyöritteli silmiään. ”He eivät tosiaan näytä tietävän mitään. Kuka on seuraava?”
Agentti silmäili omaa listaan tukikohdan nazorakeista. ”Seuraava on myös mekaanikko. 2905.”
Kapteeni lopetti miekkansa kiillottamisen.
”Aah, sen tiedemiesäpärän kaveri. Käske tuoda hänet sisään.”
Ovi raottui taas ja ruumiin ulos heittänyt agentti sanoi tukevahkolle kuuluttajalle ”Seuraava”.
Kuuluttaja veti kynällään viivan edellisen sarjanumeron yli. Sitten hän lausui kuuluvalla äänellä:
”Kaksi, yhdeksän, nolla, viisi!”
Korkea-arvoinen agentti katseli ruskeiden työläisten tekemiä rivistöjä odottaen.
Kukaan ei astunut pois rivistä.
”Kaksi. Yhdeksän. Nolla. Viisi.” Kuuluttaja toisti jämerämmällä äänellä.
Kukaan ei vieläkään näyttänyt tulevan esiin. Ruskeiden mekaanikkojen rivissä alkoi kuulua pientä supinaa, vaikka puhuminen oli kielletty.
”Missä se nyt on…”
”En tiedä. Se hommaa kohta meidät kaikki liriin!” Kuiskivat kaksi työläistä toisilleen rivien keskellä.
Tukeva suikkapäinen nazorak alkoi näyttämään jo kärsimättömältä. ”Jos joku tietää, missä nazorak 2905 on, suosittelen kertomaan sen heti!”
Kukaan mekaanikoistakaan ei näyttänyt tietävän, missä kyseinen työläinen oli. Mutta lopulta hallin perällä tapahtui liikettä. Mutta ei mekaanikkojen riveissä. Hallin peräseinältä juoksi ruskea nazorak. Hän oli ollut yksi vuoritukikohdan vartijoista, ennen kuin agentit olivat miehittäneet vartiopisteen. Vartijalla oli päällään beigen ruskea talvitakki ja päässään paksu karvahattu. Vartija oli muutoin normaalin näköinen, mutta hänen hampaansa olivat vinot ja ylikasvaneet.
Nazorak kipitti kovaa vauhtia seinän viereisille rappusi ja kiipesi metallisillalle. Saapuessaan kuuluttajan luo hän repi hattunsa päästään ja teki kunniaa agentille.
”Olen 2832, paikallinen vartija. Minä tiedän, missä kyseinen nazorak on.”
”No missä?” Kuuluttaja kysyi nyrpeänä. Hän ei edes yrittänyt peittää inhoaan vartijan epämuodostuneista hammasriveistä.
”No, minä…” 2832 aloitti hieman kiusaantuneesti, ”vangitsin hänet toissa päivänä hänen oltuaan humalassa. Hän on selliosaston huone 1:ssä.”
Kuuluttaja katsoi nazorakia kärttyisesti. ”No miksette kertoneet siitä aikaisemmin?!”
”Ku- kukaan ei kysynyt…”
Musta nazorak pyöritteli silmiään päässään. ”Te kaksi. Hakekaa nazorak 2905 selliosastolta.” Kuuluttaja sanoi kahdelle visiiripäiselle agentille, ”Ja sinä. Palaa sinne mistä tulitkin.” Hän sanoi huonohampaiselle vartijalle.
2832 puristeli karvahattuaan käsissään laskeutuessaan portaita alas agenttien jäljessä. vartija poistui jälleen huoneen peräseinälle, kun kaksi mustaa agenttia astuivat pois rakennushallista kapealle käytävälle. Käytävä oli synkkä ja sen seinät ja katto oli yhtä lailla tumman sinistä metallia kuten kaikki muukin rakennuksessa. Käytävän varrella oli useita ovia eri työpisteisiin. Kaksi agenttia kävelivät yhden huoneen ohi, jonka ovi oli auki. Pienellä vilkaisulla toinen agenteista näki, että huone oli sisältä päin palanut.
Kaksikko saapui rakennuksen aulaan, joka oli hieman leveämpi ja laajempi kuin aikaisempi käytävä. Lattialla kulki muutamia jatkojohtoja ja katossa roikkui kelmeitä loistelamppuja. Huoneesta oikealle avautui toinen käytävä ja seinän vierestä kulki toiset metallirappuset ylmpään kerrokseen. Portaita vastapäätä oli kuitenkin jykevät metalliovet. Torakkakaksikko asteli ovien eteen ja ne aukesivat sihahtaen, kun toinen heistä painoi pitkällä sormellaan paneelia ovien vieressä.
Nazorakit astuivat kylmään ilmaan. He olivat olleet monta tuntia sisällä hämärässä, ja nyt visiirit tulivat tarpeeseen heidän astuessaan kirkkaaseen valoon. Agentit kääntyivät ovilta vasemmalle ja laskeutuivat liukkaat betoniportaat jäiselle polulle, joka vietti lievästi alaspäin. Polku vei neljän vastaavan risteykseen. Eteenpäin, eli tukikohtaa edestäpäin katsoen oikealle jatkava polku vei päärakennukselle, eli isoon torniin jossa asukkaiden nukkumakapselit ja ruokatila sijaitsivat. Risteyksestä mäkeä ylöspäin jatkui kaartuva polku, joka vei päärakennuksen takana olevalle pienelle varastolle. Risteyksestä pienen mäen alaspäin laskeutui toiset betoniportaat, jotka johtivat suuren kielekkeen reunalla olevalle helikopterikentälle. Mustat nazorakit kuitenkin jatkoivat suoraan päärakennukselle.
Agenttien hengitys höyrysi ilmassa mustien visiirien alta. Taaempana kävellyt agentti ärähti, kun hän joutui pyyhkimään visiirinsä pinnasta muodostuneen huurun.
”Että minä vihaan kylmää.” Hän totesi lopulta toverilleen.
”Älä valita” edessä kävellyt sanoi, ”Me olemme vain töissä täällä, emme huviretkellä.”
”Mutta ei se silti muuta suhtautumistani kylmästä.”
Kaksikko hiljeni jälleen, kun he saapuivat päärakennuksen seinustalle. Mutta he eivät astelleet pääovelle, vaan laskeutuivat seinustan vieressä olevia portaita alas maassa olevaan betonisyvennykseen maanpinnan alapuolelle. Rakennuksen seinässä oli yksi paineovi ja numerokoodilla varustettu paneeli. Kaikille vuoritukikohtaan tulleille agenteille oltiin kerrottu oven avauskoodi, joten etumainen nazorak naputteli heti oikeat numerot paneeliin ja teräsovi aukesi.
Nazorakit astuivat pieneen selliosastoon, joka sijaitsi päärakennuksen kellarissa. Selliosasto oli ehkä pienin, mitä tuossa Imperiumissa löytyi. Vain seitsemän vaivaista putkaa. Eikä suurinta osaa niistä oltukaan käytetty moneen vuoteen. Paitsi yhtä.
Agentti painoi nappia selli nro. 1:n oven paneelissa. Oven lukitus meni pois päältä ja tumma nazorak aukaisi oven. Ensi näkemältä sellissä ei ollut ketään eikä mitään kalusteita – muuta kuin oikeassa nurkassa oleva unikapseli. Kapseli oli pystysuunnassa nazorakia pitempi ja leveämpi, hieman soikion muotoinen. Kapselissa oli vihreä lasikansi ja kapseliin johti johtoja ja putkia lattialevyjen alta.
Toinen agenteista koputti sormellaan laitteen kanteen, kun toinen jäi seisomaan oven eteen ase valmiina. He odottivat hetken, mutta kapseli ei vieläkään auennut. Agentti vilkaisi ovella seisovaa kollegaansa, joka kohautti harteitaan. Nazorak kääntyi kuitenkin takaisi katsomaan kapseliin. Hän tarttui kapselin reunassa olleeseen kahvaan ja väänsi sitä. Kapselin kansi raottui sihahtaen ja vihreä kaasu tuprusi sen sisältä huoneen ilmaan. Agentti nosti kapselin kannen kokonaan ylös. Unikapselin sisältä paljastui kyljellään kuorsaava mekaanikko.
”Ylös!” Agentti komensi tätä. Mutta mekaanikko käänsi hieman kylkeään ja mumisi jotain unissaan. Musta nazorak katsoi hetken ruskeaa mekaanikkoa. Sitten hän tarttui tiukalla otteella tämän tuntosarvesta ja vetäisi 2905:n kapselin reunan yli. Hintelä nazorak rojahti lattialle.
Ruskea nazorak heräsi viimein ja totesi hiljaa: ”On se kumma kun ei edes putkassakaan voi nukkua..”
Hän hieroi unisia silmiään ja kohotti katseensa vain huomatakseen automaattiaseen piipun silmiensä edessä.
”Jaha…”
”Oletko sinä 2905?” Agentti kysyi ihan vain muodollisuuden vuoksi tältä.
”Mhh… En ole nyt aivan varma. Ota nyt noista numeroista selvää.” Juippi totesi hieroen kolahtanutta päätään. Isku lattian kanssa ei yhtään parantanut hänen krapulasta kärsivää päätään.
”No oletetaan, että olet” visiiripäinen nazorak lausui hieman ärtyneenä, ”Me viemme sinut nyt kuulusteltavaksi.”
”O- onko nyt aivan pakko? En niin millään jaksaisi.” Mekaanikko sopersi kammetessaan itseään ylös, ”Voisitteko odottaa huomiseen?”
2905 astui muutaman laiskan askeleen, mutta jäi ottamaan tukea sellin ovesta. Agentti ei enää jaksanut komentaa juopunutta mekaanikkoa vaan survaisi tätä automaattiaseensa tukilla takaraivoon.
”Nyt karzahnin vetelys liikettä siitä!”
Ruskea nazorak ei kuitenkaan astunut enää askeltakaan, vaan alkoi hiljalleen kallistua eteenkäsin. Oven toisella puolella seissyt nazorak joutui väistämään, kun mekaanikko rojahti toistamiseen naamalleen lattialle.
”…”
”…”
”Perkeleen tunari!” Ovella seissyt agentti huusi, ”Millä me nyt tuo saadaan hereille?!”
”No en minä tiedä! Työnnetään sen pää vaikka lumihankeen, jos ei muu auta…”
Ja näin he tekivät.
Saatuaan unisen mekaanikon jälleen jaloilleen, agentit lähtivät taluttamaan häntä kohti työrakennusta. Toinen agenteista käveli Juipin edessä, toinen takana. Noustessaan betoniportaita ylös, taaempi mustista nazorakeista liukastui jäisissä portaissa ja kaatui takamukselleen maahan.
”Voi skarrarin skarrar!” huusi kaatunut agentti, joka oli sama joka aiemmin oli valittanut lumesta.
Portaisiin pysähtynyt 2905 totesi hieman huvittuneesti: ”Jaa. Jääpartio ei ole näemmä hoitanut hommiaan…”
”Mika karzahnin jääpartio?” Ylöskömpivä musta nazorak katsoi kiukkuisesti mekaanikkoon.
”Jäätutkija asetti pari työntekijää pitämän huolen tukikohdan lumitöistä ja jäiden poistosta. Mikäköhän heillä on kun eivät ole hoitaneet hommiaan…”
Juipin edessä seissyt agentti tökkäsi aseellaan mekaanikkoa olkapäähän merkiksi siitä, että tämä jatkaisi matkaa.
Kolmikko astui takaisin aulaan. He kävelivät samaa hämärää käytävää pitkin. Nazorakien ohittaessa yhden aukinaisen oven, Juippi ehti nähdä sivusilmällä huoneeseen. Huoneessa hääri kuusi valkotakkista tiedemiestä pitkän pöydän ympärillä. Juippi ehti juuri ja juuri nähdä puretun ampuma-aseen pöydällä. Mekaanikko tunnisti sen yhdeksi 273:n luomukseksi. Enempää aikaa hänellä ei kuitenkaan ollut kurkkia, kun agentit jouduttivat häntä jo eteenpäin.
Kun he astuivat rakennushallin ovesta sisään, monien mekaanikkojen katseet kääntyivät heidän toveriinsa. Moni heistä ajatteli näkevänsä hänet viimeistä kertaa. Juippi talutettiin portaat ylös ja tukevahkon kuuluttajan ohitse kuulusteluhuoneeseen, jossa 2905 istutettiin tuoliin. Hän katsoi ensin vihaisesti agentteja, kunnes huomasi pöydän päässä istuvan Kapteenin. Juipin silmät paisuivat hieman. Ennen kuin 666 ehti aloittaa, mekaanikko huudahti: ”Oletteko te Kapteeni Puhtaus?”
”… kyllä. Sillä nimellä ne kaiketi markkinoivat”, kapteeni tuhahti yllättyneenä.
Juippi ei meinannut enää pysyä kitiinisessä tukirangassaan. ”Olen nähnyt kaikki teidän elokuvanne ja julisteenne! Mielestäni parhain tarina teistä on se, jossa te voitatte Toista, Zyglakeista ja Steltinpeikoista tehdyn hybridin!”
666 hymähti ja nojasi poskensa nyrkkiinsä huvittuneena. Hän päätti piruuttaan leikkiä mukana kiinnostunutta. ”Ai niinkö! Mukava kuulla.”
2905 hymyili leveästi.
”ja yksi parhaimmista julisteista- mitä tässä tuolissa on? Takamus tuntuu liimaantuvan kiinni.” Nazorak liikahti hieman tuolillaan, muttei huomannut lattiassa olevaa verta, ”Yksi suosikkijulisteistani oli se, jossa seisoitte sen valtavan matoranpääkallokasan päällä!”
Juippi nauroi innoissaan ja Kapteeni liittyi mukaan hänen nauruunsa. Mutta sitten Kapteenin ilme muuttui hetkessä haudanvakavaksi.
”Joko lopetit?”
Juippi hekotti vieläkin, mutta hänen naurunsa hyytyi nopeasti nähtyään 666:n muuttuneen ilmeen.
”Sinä olit käsittääkseni”, 666 lausui myrkyllisesti, ”Jäätutkija 273:n ystävä. Pitääkö tämä paikkansa?”
”Niin taidan olla. Tuli sen kanssa tehtyä asioita yhdessä.” Juippi myönsi.
Musta nazorakupseeri veti esiin koristeellisen tikarin ja alkoi pyöritellä sitä käsissään. ”Kuten suunniteltua kapinaa Imperiumia vastaan?”
Juippi näytti rehellisesti hämmentyneeltä. ”Jaa siis mitä kapinaa?”
”Ystäväsi osallistui kapinointiin Nazorakein Imperiumia vastaan. Hän on yhteiskunnan vihollinen numero yksi. Jos sinulla on jotakin informaatiota hänen olinpaikastaan, puhu nyt, tai voin luvata, että sinä kuolet”, kapteeni sanoi ja heitti tikarin päin Juippia. Tikari osui tuolin selkänojaan aivan torakan pään vieressä. ”Hyvin tuskallisesti.”
2905:n pää kääntyi hitaasti katsomaan tikaria ohimonsa vieressä. ”Sinänsä, kun asian noin ilmaiset… Mutta en ole nähnyt 273:a moneen päivään. Viimeksi, kun näin hänet, taisin olla… Öhm, uninen. Lisäksi minulla on nyt kamala päänsärky, joka ei auta muistamistani. Ja minua harmittaa myös se, että olen hukannut yhden asian.”
”Ainoa kadoksissa oleva asia, joka minua kiinnostaa, hyvä kansalainen”, kapteeni naurahti, ”on torakka kaksi. Seitsemän. Kolme.”
2905:n suu vääntyi hieman hermostuneeseen hymyyn kuultuaan Kapteenin äänenpainon. ”Öhm. Kuulin jotain huhua mekaanikkojen keskuudessa, että Jäätutkija oli häipynyt täältä pari päivää sitten muutaman tyypin kanssa ilmatyynyaluksella…”
Kapteeni Puhtauden takana seisova agentti kirjoitti muistiin kaiken, mitä 2905 kertoi.
”Tiedän kyseisen yksityiskohdan jo. Olin itse paikalla”, 666 sanoi ja huokaisi. ”Kerrohan, poikaseni, olitteko läheisiäkin?”
Ruskea nazorak katseli ympäri huonetta puhuen samalla vähättelevällä äänensävyllä. ”Nooh, tuli sen kanssa tunnettua pitkään… ja joskus saatettiin kertoilla hauskoja juttuja toisillemme. Ja kerran se tais estää minua tippumasta alas päärakennuksen katolta. Kuis niin?”
”Uskotko hänen välittävän sinusta, poikaseni?” 666:n ääni kuulosti lähestulkoon isälliseltä, mikä sai upseerin vaikuttamaan vain entistä uhkaavammalta. Kapteenin silmät sen sijaan hehkuivat kuolemaa. Juippi ei pitänyt tilanteesta lainkaan. Juippi vetäytyi syvemmälle tuoliinsa nojaten selkänojaansa vasten.
”Jaa… Hankala sanoa. Ehkä?”
”Toivottavasti hän välittää sinusta tarpeeksi, jotta sinut on hyödyllistä pitää hengissä, vai mitä sanot?” Kapteeni nauroi julmasti ja napsautti sormiaan, jolloin agentit tarttuivat Juipin isompiin käsivarsiin ja nostivat hänet ylös tuolista.
”Öh, minne minut nyt viedään?” Mekaanikko kysyi varovaisesti.
”Sinut viedään vielä väliaikaisesti takaisin tukikohdan selliosastoon – eri selliin kuin viimeksi. Sen jälkeen pääset A-luokan vankihelikopterilla suoraan tiedustelupalvelun vartioiduimpaan selliin.” 666 naurahti.
Kun agentit retuuttivat Juipin huoneen ovesta ulos, 2905 totesi hiljaa itselleen: ”No saanpahan nukkua vielä hetken…”
Alhaalla hallin lattialla seisseet nazorakit hämmästyivät, kun agentit retuuttivat mekaanikkoa takaisin alas portaita. Hän oli ollut ainoa, joka oli poistunut elävänä tuosta huoneesta. Tuolla nazorakilla oli mitä ilmeisemmin maaginen kyky selvitä kaikista ongelmista.
Saatuaan käskyn lopettaa kuulustelut korkea-arvoiselta Kapteenilta, tumma kuuluttaja keskittyi tarkastelemaan papereitaan. Kuitenkin portaita ylös noussut alempiarvoinen agentti asteli kiireesti hänen luokseen.
”Tutkijan helikopteri on saapunut.”
Kuuluttaja sulki kädessään pitelemänsä kansion mietteissään. Ah, tutkijamme…
Tukevahko agentti antoi alempiarvoisemmalle luvan mennä ja laskeutui itsekin portaat alas hallin lattialle, josta hän käveli käytävän kautta aulaan ja astui ulos.
Lumi pöllysi ja punaiset tuuliviirit ja tuulipussit lepattivat voimakkaasti, kun musta helikopteri laskeutui helikopterikentälle. Lentovälineestä laskeutuvat mustat rapujalat kiinnittyivät jäiseen asfalttiin helikopterin alla. Helikopterin ikkunat olivat tummennetut ja koneen kyljessä oli tummanpunaisella värillä maalattu Imperiumin heptagrammi.
Helikopterin ovi liukui sivuun ja sen matkustamosta laskeutui paksuun talvitakkiin pukeutunut torakka. Tämän perässä koneesta laskeutui kaksi uutta agenttia, jotka kantoivat vaaleanruskean nazorakin matkatavaroita.
Tukevahko agentti laskeutui varovasti betoniportaat laskeutumiskentälle ottamaan tulijoita vastaan. Hän asteli vaaleanruskean nazorakin eteen ja veti käden lippaan.
”Tervetuloa vuoritukikohtaan”, musta agentti toivotti ylpeästi aurinkolaseja käyttävälle nazorakille.
”arvon 273.”
Vaaleanruskea tiedemiesnazorak riisui aurinkolasit vaaleanvihreiltä silmiltään. Hän katseli vuoritukikohtaa hapan ilme kasvoillaan. Hän ei ollut ollut erityisemmin riemuissaan siitä, kun hän oli kuullut että hänet alennettaisiin ja pistettäisiin tämän paikan johtoon. Vain sen takia että hänen edeltäjänsä oli kuollut oltuaan osallisena Imperiumin vastaisessa toiminnassa. Ja nyt hänet pistettäisiin täyttämään petturin paikka.
Tiedemies kääntyi katsomaan kuuluttajaan päin tervehtimättä tätä takaisin. ”Missä huoneeni on?”
Agentti kääntyi katsomaan tornimaista päärakennusta ja osoitti sen ylintä kerrosta. ”Upseeriston tilat ovat yläkerrassa. Työtilanne onkin sitten toisessa rakennuksessa.”
Vaaleanruskea nazorak vastasi hiljaisella nyökkäyksellä. Ainakin hän saisi olla rauhassa alempiarvoisemmista torakoista yläkerrassa. Saisikohan täältä edes kunnon ruokaa?
Juippi makasi selli nro. 2:n unikapselissa. Sen kansi ei kuitenkaan ollut kiinni, eikä nazorak nukkunut. Hän vain tuijotti harmaata kattoa yläpuolellaan. Hänen täytyi myöntää, että vaikka hän oli selvinnyt useista vaikeuksista pälkähästä, tästä tilanteesta hän ei nyt noin vain luistaisi.
”Missähän taskumattini on…”
273 huokaisi syvään. Hänen kynnellisiä jalkojaan särki. Mutta se, mitä hänen silmiensä edessä kohosi nosti tiedemiehen mielialaa. Hän oli juuri saapumassa Saaren eteläpäässä olevan lahden länsirannalla kasvavalla metsäalueen ja tasangon rajalle. Vaikka Jäätutkija tiesi, että hän alkoi olla vaarallisen lähellä Klaania, hän oli silti helpottunut että pääsisi viimein suojaisaan metsään.
273 oli juuri astumassa eteenpäin, kun hän kuuli aseen varmistimen kilahtavan hänen takanaan. Jäätutkijan takaa kuului matalalla äänellä sanottu, zankrzoran kielinen käsky: ”Kädet ylös.”
Valkoista nazorakia kylmäisi.
”Käänny ympäri. Hitaasti…” ääni jatkoi.
Kaikki kävi niin nopeasti. 273 ei edes kunnolla käsittänyt, mitä oli tapahtumassa. Jäätutkijan valtasi vain jälleen se sama pelonsekainen tunne, jonka hän oli päiviä sitten tuntenut Lehussa katsottuaan itse kuolemaa silmiin. Aluksi hän luulikin, että mustat agentit olivat jäljittäneet hänet. Mutta hänen takanaan oleva nazorak puhui jälleen.
”Ne kädet ylös nyt!”
Vasta silloin 273 havahtui sokistaan ja kohotti kätensä hitaasti ylös.
”Käänny!” ääni jatkoi. Valkoinen tiedemies kääntyi hitain askelin ympäri huomatakseen omaksi helpotuksekseen, ettei nazorak ollut tarujen Kätönen.
Tiedemiestä tähtäsi Ab Strurmgzwehzerr 55 ”Myrskyn tuoja” –zamorkiväärillä aseistautunut ruskea nazorak. Kun 273:n silmät ehtivät tutkia torakan pikaisella katseella päästä varpaisiin, Jäätutkija havaitsi hänet tiedustelijaksi maastoutumispuvun, kevyen asevyön, kasvomaalin ja kypärässä olevien heinänpätkien perusteella.
Vaikka tiedustelija osoittelikin lajitoveriaan tuliaseella, Jäätutkija saattoi huomata että ruskea nazorak oli yhtä hämmästynyt yllättävästä kohtaamisesta.
Tiedustelija katsoi 273:a hetken arvioiden ja tivasi sitten yhtä tiukalla äänensävyllä: ”Mitä teet täällä?”
Jäätutkija ajatteli hetken hätääntyneesti, mutta tajusi nopeasti että hän ei voinut selvitä tilanteesta muuten kuin oveluudella. Joten Jäätutkija pakotti kasvoilleen iloisesti häkeltyneen ilmeen.
”Ah, vihdoinkin! Olen etsinyt nazorakeja jo pari päivää!” 273 huudahti, kun mitään muuta hätävalhetta ei siihen tilanteeseen keksinyt.
Tiedustelijan toinen silmäluomi kohosi epäuskoisesti.
273 oli jo muodostanut päässään pienen sepustuksen. ”Minua ja tiedemiesryhmääni kuljettanut kone ilmeisesti ammuttiin alas. Olen harhaillut täällä tasangoilla jo useamman päivän ja alan olla hieman nälkäinen…”
273 oli jo laskemassa käsiään alas, mutta ruskea tiedustelijatorakka teki kiväärinsä piipulla liikkeen, joka viittasi siihen että tiedemiehen kannattaisi pitää käsiään vielä hetki ylhäällä.
”Valitettavasti en voi täysin luottaa sanoihinne vielä.” Tiedustelija aloitti hieman vähemmän määräilevällä sävyllä siltä varalta, että Jäätutkija olisikin puhunut totta, ”Minun on vietävä teidät partiomme luo ja ilmoittaa Pääesikunnalle tästä. Ja jos puheenne pitävät paikkaansa, niin teitä hakemaan lähetetään kyllä kuljetus.” Nazorak lupaili.
”Niin, tietysti. Tehdään niin kuin protokolla sanoo. Voisitko johdattaa minut leiriinne?”
Tiedustelijanazorak viittoi kiväärillään pohjoiseen päin, mutta antoi 273:n kävellä edessään. Jäätutkija kirosi mielessään, sillä hän oli suunnitellut voivansa nujertaa nazorakin takaapäin. Lievä jääenergialataus niskan tai takaraivon tuntumaan olisi hoidellut sotilaan hiljaisesti pois kantelemasta. Mutta karkulaisen epäonneksi tiedustelija ei ollutkaan niin tyhmä. 273:sta tuntui, ettei hänen pitäisi aliarvioida sotilaiden älykkyyttä.
Maastoutumisvarusteisiin pukeutunut torakka ohjasi lajikumppaninsa metsän ja tasangon reunaa pitkin kahdenkymmenen bion verran ja partion leiri alkoi näkyä. 273:lta alkoi olla jo ideat vähissä. Hänen oli pakko pitäytyä keksimässään juonessa.
Leirissä häärivät nazoraksotilaat kääntyivät ihmeissään katsomaan tulijoita.
”Vieras alikersantille!” tiedustelija ilmoitti.
Sotilaiden tullessa paremmin näkösälle, 273 laski pikaisesti partion kokoonpanon. Seitsemän. Kolme sotilasta, kaksi tiedustelijaa, radiomies ja ilmeisesti johtaja. Perhana! Heitä on liian monta.
He kävelivät parista teltasta koostuvan leirin keskelle, johon oli kyhätty karttapöytä ja öljyllä toimiva tulisija. Karttapöydän ylle kumartunut lippapäinen nazorak osoittautui partion johtajaksi. Tiedustelija kopautti kantansa yhteen heinäiseen maahan ja veti käden lippaan.
”Alikersantti. Löysin hänet kävelemästä tasangolta metsään. Väittää olevansa eksyksissä oleva tiedemies.” Tiedustelija raportoi partion johtajalle.
Alikersantti nyökkäsi ja kääntyi katsomaan 273:a. Hän katsoi repaleiseen työtakkiin pukeutunutta valkoista nazorakia ensin hieman arvioiden. Lopulta hän sanoi:
”Olen alikersantti 1775 ja tämä Maavoimien tiedustelupartio nro. 376. Kuka olette, mistä tulette ja mistä syystä?” Ruskea nazorak kuulusteli valkoista aivan niin kuin tiedustelija aikaisemmin.
”Olen… 327, tiedemies. Olin tiedemiesryhmäni kanssa tulossa lännen saarilta lentoaluksellamme, mutta jostain syystä siihen tuli jotain vikaa ja syöksyi maahan Saaren länsirannikolle. En tiedä, oliko joku Veljeskunnan saaren mahdollisista matoransisseistä sabotoinut konetta vai ampuiko joku Klaanin liittolainen sen alas. Kaikki kävi niin nopeasti…” 273 jatkoi keksimänsä peitetarinan suoltamista. ”Mutta selviydyin kuitenkin törmäyksestä, vaikka taidankin olla ainoa. Olen harhaillut nyt pari päivää tasangolla ja yrittänyt päästä jonnekin suojaisempaan maastoon. Lehuun en ole uskaltanut mennä, koska on huhuttu että siellä on vaarallisia villiraheja.”
Keskustelua seurannut nazoraktiedustelija, joka oli napannut 273:n, kuunteli esimiestään hiljaa. Mutta sitten hän kohotti vaistomaisesti tuntosarviaan ja kääntyi katsomaan metsän sisuksiin.
Alikersantti kuunteli tiedemiehen kertomusta nyökytellen. ”Anteeksi, mutta minun on ensin soitettava Pääesikuntaan varmistaakseni kertomuksenne. Mutta jos kerran olette eksyksissä, niin teitä ei varmaan haittaa jos pyydän jonkun hakemaan teidät takaisin Pesään?” Nazorakkapteeni sanoi.
273 pakotti hiljaisen ”Juuh, tehkää se…” –lauseen hampaittensa välistä. Voi hitto voi hitto voi hitto! En saanut ostettua lisäaikaa. Jos hän soittaa Pesään, pakoni on ohi. Mutta mitä muka voin tehdä? En pysty taistelemaan heitä kaikkia vastaan…
Alikersantti käveli radiokalustoa värkänneen hintelän nazorakin eteen ja käski tätä asettamaan puhelun osoitteeksi Pääesikunnan. Vaikka alikersantti oli kuullut, että Arkkiagentti oli asettanut valkoisen tiedemiesnazorakin etsittäväksi, hän halusi silti varmistaa pitikö nazorakin kertomus paikkaansa. Jos hän vangitsisi korkea-arvoisen tiedemiehen syyttä, alikersantti itse saattaisi menettää päänsä.
273:n kurkkua kuivasi taas. Valkoinen tiedemies tiesi, että hänen pitäisi toimia pian. Jäätutkija tunsi ladatun zamorpistoolinsa painavan takkinsa rintataskussa. Oli ollut tuuri, ettei tiedustelija arvellut tiedemiehen kantavan aseita.
Alikersantti tarttui paksuun kommunikaattoriin ja nosti sen ohimolleen.
273:n vasen käsi työntyi varovasti hänen työtakkinsa rintataskuun. Hänen ilmeensä oli jännittynyt. Nyt tai ei koskaan…
”Alikersantti!”
Ruskea johtajanazorak kääntyi katsomaan hieman kiukustuneen näköisenä häntä huutaneeseen tiedustelijaan, joka oli uskaltautunut keskeyttää hänen alkamattoman puhelinkeskustelunsa.
”No mitä?!”
”Metsästä kuuluu jotain ääntä”, nazoraktiedustelija vastasi. Alikersantti laski kommunikaattorin kädestään ja kääntyi katsomaan alaistaan kiinnostuneemmin. 273 huokaisi hiljaa helpouksesta.
”Jaa niin mitä ääntä?”
Tiedustelija tähysti silmillään syvemmälle metsään.
”En saa selvää. Mutta se voimistuu koko ajan.
Muidenkin leirissä olevien nazorakien huomio kiinnittyi, kun hekin alkoivat erottamaan metsästä kantautuvan mölyn. Sotilaat tulivat kummissaan tiedustelijan taakse katsomaan samaan suuntaan. Myös 273:kin huomio kiinnittyi siihen.
Nyt he erottivat mitä ääni oli: se oli musiikkia.
”Mitä karzahnia…?”
Musiikin voimistuessa myös sen lähde tuli puiden siimeksestä esiin:
Jonkinlainen ajoneuvo lähestyi nazorakpartiota tuhatta ja sataa, eikä näyttänyt siltä että aikoisi pysähtyä.
Ajoneuvon ohjaamossa istuva rahimainen olento vilkaisi pelkääjän paikalla istuvaa toveriaan.
”VALMIINA?” hän huikkasi infernaalisella äänenvoimakkuudella stereoista jytäävän musiikin yli.
Pelkääjän paikalla istuva, matoraniakin pienempi olento latasi pulttilukolla varustettua, melkein norsukivääristä käyvää tarkkuuskivääriään. Massiivinen kivääri olisi ollut normaalin kokoiselle matoranillekin liian iso ja vielä pienemmän käyttäjän käsissä se näytti lähinnä naurettavalta.
nosti sen tähtäysasentoon ja katsoi kovaa vauhtia lähestyvää nazorakpartiota kiväärinsä kiikarin läpi.
”TORAKAT HOLLILLA!” kiväärimies vastasi musiikin yli.
Tämän kuultuaan keltamusta kissarahi nappasi penkkinsä jalkatilassa kolahdelleen katkaistun energiahaulikon vasempaan käteensä, pidellen ohjaussauvaa edelleen oikealla kädellään ja painaen toisella alatassullaan kaasupoljinta niin, että ajoneuvon moottori jyrähteli yhtä kovaa kuin kajarien basso.
Musiikin aiheuttamasta hämmennyksestä hetkessä selvinnyt alikersantti 1775 tajusi, että uhkaavaa vauhtia lähestyvä ajoneuvo oli mitä ilmeisemmin vihollisjoukkojen hallussa ja että he olivat hyökkäyksen alaisia.
”Sotilaat, taisteluasemiin! Tuo mölymasiina ei aio pysähtyä!”
Kaikki kolme sotilasta, kaksi aseistautunutta tiedustelijaa ja taistelukoulutuksen saanut radiomies asettuivat riviin alikersanttinsa eteen ja ottivat tukevan asennon jaloillaan. Kitiiniset sormet napsauttivat mekaanisen synkronoidusti rynnäkkökivääriensä varmistimet pois päältä ja tähtäsivät ympyrän muotoisten tähtäinten läpi lähestyvää vihollista.
Alikersantti kohotti hitaasti kätensä ylös merkiksi.
Ajoneuvoa ohjannut mustakeltainen olento katsoi Nazorakein Imperiumin taisteluvalmiina olevia sotilaita huolettomasti. Kulkuneuvo oli enää parinkymmenen bion päässä torakoista. Ohjaaja vilkaisi toveriaan, joka myös käänsi katseensa kuskiin. Rahimainen olento nyökkäsi merkiksi. Molempien ajajien kädet laskeutuivat heidän penkkien välissä olevaan tavarasäiliöön ja kaivoivat sieltä itselleen lasit. Yhtä aikaa molemmat tekivät pienen ranneliikkeen, joka sai tummennettujen lasien kullanväriset sangat taittumaan auki. Sen jälkeen molemmat nostivat leveälinssiset aurinkolasit hitaasti silmiensä eteen.
”Swag…” toinen heistä kuiskasi.
1775 heilautti kätensä alas ”Tulta!” –komennuksen saattelemana.
Sekunneissa metsän rajan täytti laukausten äänet ja tulikuumana, noin 2,4:n kion sekuntivauhdilla lentävä lyijy ja zamorit vilisivät ilman halki. Ammukset eivät kuitenkaan olleet kovin tehokkaita, kun ne lähinnä kimposivat liikkuvan laitteen keulasta, joka oli kovaa, kivimäistä materiaalia. Sen verran nazorakein ammukset hätkäyttivät ajoneuvon ohjaajia, että älysivät työntää päänsä hieman alemmas, koska he eivät uskoneet että zamorin reikä kalloissaan näyttäisi kovin hyvältä.
Sotilaiden aseet naksahtelivat tyhjyyttään. Sotilaat olivat juuri tarttumassa reisikoteloissaan oleviin lisälippaisiin, kun huomasivat ajoneuvon olevan vain vajaan kymmenen bion päässä. Lievä pakokauhun aalto iskeytyi sotilaisiin tykinkuulan nopeudella suoraan heitä kohti syöksyvän koneen johdosta. Rivistön takana seisseen 1775:n hampaat vääntyivät irveeseen tajutessaan sotilaittensa tavoin, ettei ajoneuvoa enää pystyisi pysäyttämään.
Alikenraaliakin taajempana seissyt, koko tämän ajan vain sivusta tapahtumaa seuranneen 273:n huulet muodostivat hiljaa lauseen.
”Voi hitsi…”
Ajoneuvo iskeytyi nazorakrivistön läpi. Neljä kuudesta nazorakista onnistui syöksymään juuri ja juuri kulkuneuvon alta, mutta yksi jäi kivuliaan näköisesti mekaanisen koneen alle ja toinen kaatui maahan ajoneuvon puskurin töytäisyn saattelemana. 1775 kerkesi myös syöksyä häntä päin kaartaneen automobiilin alta, mutta kulkupeli repi yhden teltan kiinnitysnarun maasta ja kangaskasa kaatui alikersantin päälle. 273 oli ehtinyt jo juosta toisen teltan taakse piiloon seuraamaan eskaloituvaa tilannetta.
Yksi maahan heittäytynyt sotilas kaivoi reisikoteloaan. Hän sai uuden lippaan käteensä ja työnsi sen rynnäkkökiväärinsä tyhjään lipaskoloon. Sotilas latasi aseensa jälleen toimintavalmiuteen. Sitten punaisenruskea nazorak nousi nopeasti ampuma-asentoon kivääri ojossa ja kasvoillaan raivokas ilme. Tosin se ilme ja tukeva ampuma-asento katosivat, kun ilman halki valtavan jysäyksen saattelemana lentävä ammus pysähtyi keskelle sotilaan rintaan. Ammus repi tiensä nazorakin luontaisen kitiinipanssarin läpi ja muutti sen pieniksi tukirangan säleiksi ja verisen vihreäksi solumössöksi. Tarkkuuskiväärin ammuksesta sydämeensä osuman saanut sotilas kaatui huutaen heinikkoon silmät lautasen kokoisina.
Kun sinistä rurua päässään pitävä kääpiömatoran latasi järkälemäistä kanuunaansa, keltamusta kissarahi antoi tälle suojatulta. Kuljettaja ohjasi ajoneuvoa kääntelemällä toisella kädellään ohjaussauvaa ja ampui ulos työntämässä kädessään olevalla, katkaistulla energiahaulikolla nazorakeja päin. Rahi käänsi ohjaussauvaa ja ajoneuvo kaarsi jäljellä olevien telttojen taakse niin, että teltat olivat heidän ja nazorakien välissä.
Jäljelle jääneet, toimintakykyiset sotilaat ja tiedustelijat saivat ladattua aseensa onnistuneesti ja suuntasivat omat aseensa telttojen välistä vilahtavaan kaaraan. Menopelin sijainnista ei suinkaan voinut erehtyä, sillä siitä lähtevä musiikki kuului edelleen täydellä teholla. Ilman johtajansa (joka edelleen rimpuili itseään vapaaksi telttakankaasta) käskyjä, partion sotilaat eivät keksineet mitään muuta menettelytapaa kuin avata tuli telttojen läpi automobiilia kohti.
Telttojen välissä piilossa kyykkinyt Jäätutkija jouti painamaan päänsä nopeasti alas, ettei nazorakien suojatuli olisi rei’ittänyt häntäkin. 273 kuuli kuinka ajoneuvo ajoi hänen takaa ohi ja ehti silmäkulmastaan nähdä, kuinka sinistä rurua käyttävä kiväärijeppe tähtäsi kanuunallaan häntä. Valkoinen tiedemies ehti juuri kierähtää pois tarkkuuskiväärin hohtavan ammuksen alta.
Automobiilin töytäisemä tarkkailija makasi loukkaantuneena maassa. Hän oli loukannut oikeanpuoleisen kätensä kaatuessaan heinikkoiseen maahan, eikä kulkuneuvon ruhjomassa kyljessäkään ollut kamalasti kehumista. Kivusta huolimatta tarkkailija puri pihtihampaitaan yhteen ja yritti nousta parempaan asentoon. Hän piteli zamorkivääriään ladattuna. Kun hän makasi maastoutumisvarusteissaan matalana, hyökkääjät eivät välttämättä erottaisi häntä ruskean ja vihreän kirjavasta ruohosta. Vihreät silmät olivat valppaana, kun mölymasiina ajaisi seuraavan kerran ohitse.
Keltainen kissarahi väänsi ohjaussauvaa ja kaara kääntyi jyrkästi taas. Ajajat vetivät jälleen päänsä alemmas suojaan, kun nazoraksotilaat ampuivat heitä kylkeen. Valitettavasti kulkuneuvon kyljet eivät olleet tehty samasta aineesta kuin keula, joten automobiilin sivuihin jäi rivi zamorien reikiä. Kuljettajan paikalla istuva olio närkästyi siitä, että hänen vaivalla tuunattuun kulkupeliinsä jäi jälki. Siitä hyvästä kissarahi ampui energiahaulikollaan muutaman laukauksen torakoita päin. Keltamustan olennon täytyi myöntää, että nazorakit olivat hyviä väistelemään.
Huippuvauhtia nazorakien leiriä kiertävä kulkuneuvo kaarsi jälleen yhden kierroksen, mutta silloin haavoittunut tarkkailija oli valmiina. Hän kierrähti selälleen ja avasi tulen kärryä kohti. Tarkkailijan zamorit onnistuivat rikkomaan kaaran pohjassa olleen letkun ja tämän seurauksena kulkuneuvon ohjaajan täytyi vaihtaa äkkiä suuntaa. Maksaakseen kalavelkansa heti pois, kissarahi onnistui sivupeilinsä kautta tähdäten osumaan kituvaan tarkkailijaan. Sininen energiapanos räjäytti nazorakista sisälmykset pihalle.
Alikersantti 1775 onnistui viimein repimään itsensä vapaaksi häneen kietoutuneesta telttakankaasta. Hän oli juuri nostamassa päänsä, kun nazorakin ruskean kallon yli vilahti zamor ja alikersantti painautui heti mahdollisimman litteäksi maata vasten. Jollei partionjohtajalla olisi ollut suurempiakin huolenaiheita, hän olisi varmasti kiidättänyt kyseisen ammuksen ampuneen sotilasnazorakin välittömästi sotilasoikeuteen. Mutta siihen ei nyt ollut aikaa. Alikersantti pääsi kierimään vatsalleen ja onnistui tekemään pienen tilannekatsauksen:
Hyökkääjät olivat onnistuneet hyvin yllättämään partion. Joukkueen radiomies oli jäänyt ajoneuvon alle, kun se oli ensikertaa ajanut rivistön läpi. Yksi sotilas ilmeisesti vuoti parhaimmillaan kuiviin saatuaan luodin rintaansa ja toinen tarkkailijoista oli ilmeisesti juuri räjähtänyt taustalla. Heistä ei siis enää ollut kamalasti hyötyä. Kolme muuta partion jäsentä sinnittelivät vielä väistellen hyökkääjien laukauksia.
Alikersantti punniskeli hankalaa tilannetta. Hyökkääjien ajoneuvo oli ottanut jo hieman osumaa, mutta nazorakkomentaja ei ollut varma, pystyisivätkö hänen sotilaansa pysäyttämään hyökkääjiä. Oli voimasuhteet mitkä hyvänsä, hänen oli ilmoitettava muille partioille meneillään olevasta hyökkäyksestä.
1775 vetäisi päässään olevan lipan tiukemmin päähän ja hiipi kyyryssä leirinjäännösten toiseen päähän. Hän pysähtyi repeytyneen telttakankaan taakse, kun ilmeisesti ajoneuvosta ammuttu energia-ammus räjähti maassa ja ilmassa kaikui edelleen soivan musiikin yli rynnäkkökiväärien pauke ja sotilaiden huutoja toisilleen. Alikersantti kurkisti varovaisesti telttakankaan takaa ja näki maahan kaatuneen radiolaitteiston ja kommunikaattorin. Ne eivät nazorakin onneksi olleet mennyt rikki. 1775 juoksi kyyryssä laitteiden luo ja kaappasi halon kokoisen kommunikaattorin käpäläänsä. Pääesikunnan numero oli jo valmiiksi näppäilty siihen. Alikersantilla kävi mielessä, että olisiko ollut etiketin mukaan sopivampaa ilmoittaa päärintamalle hyökkäyksestä, mutta tajusi ettei etikettisäännöille ollut aikaa. 1775 painoi nappia ja kommunikaattori alkoi hälyttää.
Mutta siinä samassa kommunikaatiolaite nazorakin käsissä hajosi palasiksi. 1775 kavahti ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän näki takanaan seisovan valkoisen nazorakin, joka piteli zamorpistoolia ojennettuna kädessään. 273:n kasvoilla oli yllättävän päättäväinen ilme. 1775:n kasvot vääntyivät irveeseen.
”Ai perhana, olin unohtanut sinut.”
273 käännähti ja onnistui pyörähtäessään survaisemaan kyynärpäänsä taaksensa hiipineeseen sotilaan suuhun, joka oli juossut leirin jäännösten keskelle etsimään alikersanttiaan. Jäätutkija jatkoi liikettään, laski painonsa toisen jalan varaan, joka mahdollisti ripeän pyörähdyksen. Kääntyessään sulavasti ympäri valkoinen nazorak tiputti pistoolinsa alemmalle vasemmista käsistään saaden ylemmän vapaaksi. Jäätutkija tarttui vasemmalla kädelleen oikeassa pitämäänsä Alinollahansikkaaseen ja väänsi sen rannekohdassa olevaa, renkaan muotoista käynnistysosaa. Renkaan kääntökulma määritti halutun energian määrän, eli hanskan tehon. Käynnistysosan mekanismien lähettämä impulssi käynnisti voimalähteenä toimivan jään elementaalikiven, josta lähti energiakanavia pitkin elementaalienergia hanskan kämmenpohjassa olevaan laukaisimeen. 273 kosketti hanskan metallisilla sormenpäillä laukaisinta, ja sinertävä sähkön tapainen energia tarttui hänen käteensä.
Kesken pyörähdyksen 273 heilautti kättään, ja hanskan sormiin kerääntynyt energia kaarsi liikkeen voimasta ja osui maahan muodostaen terävistä jääpiikeistä koostuvan vanan energian liikkeen mukaisesti kohti alikersanttia.
1775 hämmästyi maanpakolaisen yllättävästä hyökkäyksestä, mutta onnistui juuri hyppäämään pois jääpiikkien alta. Alikersantti kirosi mielessään, kun ei ollut tajunnut hanskan olevankin ase. Partion ja eritoten sen johtajan asiat alkoivat nyt kunnolla mennä päin hemmettiä.
Kahta muuta nazoraksotilasta edelleen härnäävä moottoriajoneuvokaksikosta myös kuljettaja huomasi, mitä leirissä tapahtui. Kissarahia hieman hämmensi se, miksi nazorakit tappelivat keskenään. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi seuraavan kerran estää kivääritoveriaan tappamasta valkoista ötökkää.
273 ehti tällä tempullaan ostamaan sen verran aikaa, että pääsi syöksymään iskusta toipuneen sotilaan puukoniskun kantamalta pois. Sotilas syöksähti eteenpäin ja heilautti uudelleen teräänsä, mutta lähitaisteluase pysähtyi valkoisen tiedemiehen hanskan kämmenpohjaan. Sotilas väänsi ja sai puukosta kaksin käsi pitelevän Jäätutkijan selän kaartumaan taakse. 273 näki silmäkulmastaan, kuinka alikersantti oli napannut pistoolinsa vyöltään ja tähtäsi teräaseesta kamppailevia nazorakeja. Jäätutkijan oli toimittava nopeasti. Valkoinen nazorak irrotti vasemman kätensä otteen taistelukumppanin ranteesta ja tarttui vasurillaan hanskaansa ja käynnisti aseen. Sininen energia välähti 273:n kämmenestä ja sotilas kiljaisi tuskasta. Lataus ei ollut niin iso kuin viime kerralla, mutta se oli tarpeeksi iso jäädyttääkseen terästä pitäneen nazoraksotilaan käden kyynärpäätä myöten. Jäätutkija tarttui kivusta lamaantuneen sotilaan jäätyneeseen käteen ja käännähti niin, että vaikeroiva nazorak jäi hänen ja 1775:n väliin. Ruskea sotilas-parka sai viimeiset naulat arkkuunsa, kun hänen johtajansa ampumat zamorit osuivat torakan selkään.
1775 karjaisi ammuttuaan puolet lippaastaan nazorakin kitiinirankaan. Hän vetäisi vyössään olleen kaarevan miekan ja juoksi petturinazorakia kohti. 273 päästi irti kuolleesta ruhosta käsissään ja valmistautui torjumaan aliupseerin iskun. Aliupseeri kohotti miekkansa korkealle ilmaan raivokas ilme kasvoillaan. 273 latasi hansikkaansa pitäen katseensa tiukasti partionjohtajan kalvassa.
Sitten yhtäkkiä molemmat näkivät sinisen välähdyksen ilmassa ja maa molempien välissä räjähti. Multaa lensi ympäriinsä. Valkoinen tiedemies kääntyi hämmästyneenä katsomaan vasemmalle puolelleen. Kaarakaksikko oli tehnyt selvää lopuista nazorakeista ja nyt oli ilmeisesti heidän vuoro, 273 ajatteli. Energiapanos oli kuitenkin yllättänyt 1775:n niin, että tämä oli horjahtanut ja kamppaili nyt saadakseen tasapainonsa takaisin.
Tämä oli 273:n tilaisuus.
Jäätutkija käännähti kylki horjuvaa aliupseeria kohti. Sitten hän otti kaksi ripeää askelta, pyörähti kokonaan ympäri ja heilautti kättään. Siniset energiasalamat osuivat maahan 273:n vieressä ja nostattivat jääpiikit 273:n liikkeen mukaisesti.
1775 kerkesi nähdä vain 273:n anteeksipyytävät kasvot. Sitten aliupseerin suu avautui ammolleeen, kun tunsi pistävän kivun vatsassaan. Jääpiikit lävistivät nazorakupseerin vatsan. Torakan sätkivät jalat irtosivat maasta jäisten stalagmiittien yhä kasvaessa elementaalienergian vaikutuksesta. 1775 kakoi järkyttyneenä. Hän yritti saada itseään irti piikeistä, mutta se oli mahdotonta. Sätkivä ruskea nazorak saattoi vain katsoa, kun 273 käveli avuttoman upseerin eteen. 1775 katsoi suoraan Jäätutkijan sinisiin silmiin ja yritti sanoa jotain, mutta sanat jäivät rahisevan hengityksen ja kurkusta lähtevien korahdusten alle. 273 katsoi nazorakia silmiin ja saattoi nähdä ennen niin määrätietoisen nazorakin silmissä pelon ja avuttomuuden.
Valkoinen tiedemies tunsi hieman sääliä lajitoveriaan kohtaan. Jäätutkija katsoi kituvaa upseeria hetken empien, mutta sitten hän myönsi itselleen, ettei mitään ollut tehtävissä. 273 loi vielä kerran anteeksipyytävän katseen suoraan aliupseeri 1775:n silmiin. Vaikka nazorak kiemurteli tuskissaan, hän näytti huomaavan lajikumppaneillensa harvinaisen ilmeen vihollisensa kasvoilla. Sitten 273 kohotti hanskakättään. Hän käänsi ranteessa olevaa rullaa ja latasi pienen määrän energiaa hanskaansa. 1775 hiljeni täysin.
Sitten Jäätutkija 273 tarttui hanskallaan aliupseerin päästä.
Kuului vain hiljainen zap-ääni ja torakan ruumis lopetti sätkimisen.
”Anna anteeksi…” tiedemies kuiskasi hiljaa.
Valkoinen nazorak kääntyi ympäri. Hän katsoi hanskakättään ja painoi vasurinsa sormella hanskassa olevaa nappia. Samassa hänen takanaan nazorakruumista kannatteleviin jääpiikkeihin ilmestyi tuhansia säröjä. Kuului rikkoontuneen lasin ääni, kun jää pirstaloitui palasiksi.
Mutta sitten 273 katsoi eteensä, kun autokaksikko porhalsi hänen eteensä niin, että Jäätutkija meinasi horjahtaa selälleen. Sitten ajoneuvon ovi aukesi.
Pieni mataronia muistuttava olento hyppäsi ulos kaarasta. Hän oli ehtinyt vaihtaa tehokkaan kiväärin ruostuneisiin taistelukynsiin ja heiluttelee niitä ilmassa ja näyttää täydeltä idiootilta, hän juoksee nopeinta vauhtia, jota naurettavan pienistä jaloistaan pääsee, ilmeisimmin Jäätutkijaa kohti, sekä huutaa ”NYT TULEE VIELÄ LOPPUHUIPENNUS!”
273 kavahti kauemmaksi. Hän latasi hanskansa valmiiksi pysäyttääkseen tuon pienen hyökkääjän.
Musiikki loppui ja autosta nousi heti sen perään kelta-musta kissarahi, joka huomattavan nopeaa vauhtia rynnisti minimatoronia kohti. Hän otti tätä höyrypäätä niskasta kiinni ja nosti ilmaan sanoen;
”Mitä Mää Sanoin Tosta Albiinotorakasta?”
”MUTTA MÄÄ EN OO KOSKAAN ENNEN TAPPANUT VALKOISTA NAZORAKKIA!” Mataronimainen ilmestys vastasi huutaen, ”Ja Sitä paitsi. Sää Kielsit Ampumisen, Et Suolistamista. Pelle”
273 kohotti toista silmäkulmaansa hieman kysyvästi.
”Aiotteko te hyökätä vai ette?” Hän piti hanskakättään kuitenkin valmiina heittämään jääpiikkiaallon kaksikkoa päin, jos häntä ikävästi katsova pikkumatoran tekisi äkillisen liikkeen.
”KYL-” huusi pikkuotus rahin keskeyttäessä hänet poskiläpsäytyksellä.
”Miksi Mää Ikinä Tekisin Mitään Sellaista, Kaksiseitenkolme?” Vastasi Kissarahi.
Tässä vaiheessa valkoisen tiedemiehen silmät suurenivat hiukan. Hän näytti hölmistyneeltä.
”Mi- mistä tiedät, kuka olen?”
”’Joidenkin Asioiden On Tarkoitus Olla. On Olemassa Loputtomat Määrät Todellisuuksia Rinnakkain. Eläviä Olentoja On Loputtomasti. Yhteiskuntia On Loputtomasti. Kaikkea On Loputtomasti. Silti Olennoilla On Kohtalo. Silti Yksikään Näistä Olennoista Ei Ole Turha. Jokaisella Elämällä Jokaisessa Universumissa On Tarkoitus, Vaikka Näitä Onkin Loputtomasti.’ Nämä Sanat Sain Kuulla Oppi-Äidiltäni, Joka Vasta Opetteli Tekemään Coolilta Kuulostavia Lainauksia, Ja Meidän, Jäätutkija, Kohtalo On Tavata Tasan Tänä Päivänä!” Sanoi kissarahi katsoen hieman kieroon. Hän näytti hieman siltä, että oli itsekkin mennyt sekaisin äsken sanomiastaan.
Sekä valkoinen nazorak että sinistä rurua käyttävä kääpiömatoran katsoivat epävarmasti hymyilevää kissarahia yhtä kysyvästi.
273 yritti kaivella lisää matoranin kielen sanavarastoaan. ”En ole nyt aivan varma, mitä tarkoitat… mutta ilmeisesti emme ole vihollisia. Keitä te olette?”
”Nimeni On Tiikeli. Tai Tiiksie, Millä Nimellä Haluatkaan Sitten Kutsua” sanoi Tiikeliksi itsensä tunnustanut kissamainen olento. Tämä ojensi vapaana olevan kätensä kätelläkseen, kun taas toisessa kädessä oleva pieni matoronmainen olento rimpuili niin kovaa, että onnistui raapaisemaan omaa silmäkulmaansa
”Ainiin, Ja Toi Verenhimoinen Urpo On Joumah. Tarpeetonta Kai Sanoa, Mutta Se Pitää Tappamisesta” sanoi Tiikeli.
273 katsoi eriskummallista parivaljakkoa ensin hieman arvioiden, mutta vakuuttui Tiikelin kissamaisten silmien hyväntahtoisesta katseesta. Hän väänsi hanskansa käynnistysrullan takaisin nolla-asentoon ja ojensi sen sitten kissarahia päin. Jäätutkijan silmät kuitenkin tarkkailivat häntä verenhimoisesti silmäilevää Joumahia, joka oli viimein lakannut rimpuilemasta. Tiikeli tarttui epäröimättä metalliseen hanskaan ja ravisti lujaa.
”Olen Jäätutkija 273.” Nazorak esittäytyi sinisellä kääpiömatoranillekin.
”Hauska tutustua!” Tiikeli vastasi toverinsa puolesta.
Sen jälkeen 273 osoitti kysymyksensä kissarahille:
”Asutteko te täälläpäin, kun noin ärhäkkäästi hyökkäsitte partion kimppuun?”
Ruosteisiä taistelukynsiään pyörittelevä Joumah kuitenkin keskeytti Jäätutkijan kysymyksen. ”Mikä Sä Olet Meiltä Kyselemään?! Ja Mä Olen Kyllä Ihan Pihalla Tästä! Ja Miksi Sä Torakka Hyökkäsit Omies Kimppuun!?” Kääpiömatoran vaati tietää.
Tiedemies hieroi päätään hieman vaivaantuneesti. ”Se on pitkä tarina.”
”Me Lähetään Ny Hatidiin. Ja Tuu Ihmeessä Meidän Mukaan, Se On Upea Paikka” Sanoi Tiiksie viittoen ajouneuvoonsa päin.
”Tarkkuuskiväärillä Saa Kyllä Tehokkaasti Räjäyteltyä Päitä Kappaleiksi, Mutta Miekoilla On Kiva Kun Pääsee Tuntemaan Kärsimystä Ihan Läheltä Käsin…” Sanoi Joumah vihjailevaan sävyyn tiedemiehelle.
”Toi Tyyppi Kyllä Saa Luvan Viettää Kyllä Automatkansa Takakontissa Ihan Kaikkien Yhteiseksi Eduksi.” Sanoi Tiiksie katsoen Joumahiin. 273:sta tuntui, että oli ihan hyvä pitää etäisyyttä pyssysankariin.
Matka sujui rauhallisesti Tiikelin ajaessa ja Jäätutkijan uskoutuessaan uudelle liittolaiselleen matkastaan samalla, kun Joumah kolisteli levottoman oloisesti takakontissa. Uroijegelaiseksi itseään nimittänyt kissarahi vaikutti tiedemiehestä luotettavalta, eikä hän uskonut Tiikelin aikovan kannella 273:sta kenellekään. Ainakaan nazorakeille, päivän aikaisempien tapahtumien perusteella.
Lopulta ilta alkoi hämärtyä metsän puiden yllä, auton lähestyi päämääräänsä. Tiikelille tutun oloinen musiikki alkoi jo soida.
Tiikelin pää pomppi kaukaa kuuluvan bassojytinän tahtiin ja hänen sormensa hakkasivat rattia. Ajoneuvo pysähtyi koruttoman näköisen, osittain maan alla olevan varastorakennuksen eteen. Rakennuksessa oli vain yksi ovi ja yksi tukittu ikkuna. Iloisen näköinen humanoidisudenkorentorahiparivaljakko istui juttelemassa tukitun ikkunan alla. Harmaita seiniä koristeli kyseenalaisilta vaikuttavat spray-maalaukset, joista yksi oli valtavan kokoinen. Siinä luki suttuisilla matorankirjaimilla: ”Huonoa musiikkia sekä huonoa seuraa :DD”. Tiiksie hymyili leveästi.
”Nyt Si Ollaan Perillä! ” Hän sanoi. Pysäköidyttyään auton aurinkolaseja silmillään pitävä kissarahi hyppäsi alas autosta. Valkoinen nazoraktiedemies avasi hieman epävarmasti oven, mutta asteli Tiikelin perään.
Tiiksie käski Jäätutkijaa seuraamaan häntä ja jättämään Joumahin takakonttiin. Molemmat kävelivät metallin harmaille parioville. 273 huomasi toisen oven olevan hieman vinossa ja ovien kahvoissa oli ruostetta.
Tiikeli avasi oven ja molemmat astuivat sisään. Jäätutkija melkein sokaistui hänen silmiään päin lentävästä valokeilasta. Siristellessään silmiään auki, nazorak saattoi erottaa edessään salin. Salissa oli noin sata epämääräisen näköistä olentoa tanssimassa. Jotkut olivat matoraneja, mutta joitakin 273 ei tunnistanut.
Nurkissa oli puisia penkkejä, joissa kyykki muutama vähemmän riehakkaan näköinen asiakas. Salin takana oli kohotettu tiski, jonka takana istui mekaanista rahia muistuttava olento, joka väänteli para-aikaa jonkinlaisen mekaanisen koneen nappeja musiikin muuttuessa sen mukaan. Tiskin takana oli myös valtava äänikoneisto, joista lähti vieläkin kovempi ääni kuin Tiikelin ajoneuvon stereoista. Siellä täällä katossa oli erinvärisiä kohdevaloja ja salin nurkissa oli utuista savua puhaltavia koneita.
Salin vasemmalla seinustalla oli mitä ilmeisemmin baaritiski, joka kumma kyllä nyt oli täysin autiona.
”Sori Et Nyt On Vähän Tällästä Lama-Aikaa, Normaalisti Meillois Kolme Kertaa Enemmän Asiakkaita. Nyt On Vaan Ja Ainoastaan Nää Vakiot. Tymät Klaanilaiset Ja Niiden Sodat Aina Pilaamassa Kaiken Hauskan…” Tiikeli sanoi kovemmalla äänellä pauhaavan teknomusiikin yli Jäätutkijalle.
273 siristeli silmiään ja katsoi salia hieman hermostuneesti. Tänä päivänä hän oli kohdannut enemmän olentoja kuin viimeisinä kahtena viikkona yhteensä. Lisäksi Jäätutkijalle tuli Tiikelin sanoista huono olo. Valkoinen nazorakhan oli itsekkin ollut osallisena tuossa sodassa. Nämä omatunnon syytökset kuitenkin haihtuivat pikaisesti. Heidän kävellessään baaritiskille Jäätutkija tunsi monia pistäviä katseita selässään.
Hieman pelokkaalla äänellä tiedemies kysyi edessään rennosti kävelevältä kissarahilta; ”Onko vakioasiakaskunnallanne kovinkin nazorak-vastainen…?”
”Saattaa Olla Että Ny Vähän Ennakkoluuloja Löytyy, Mutta Ei Oo Syytä Pelätä. Meill’ On Yhteiset Säännöt Ja Niiden Mukaan Mää Oon Ainoo Joka Saa Tappaa Mun Sisään Tuomia Vieraita”, Tiikeli sanoi leppoisalla äänensävyllä, ”Ainiin. Ja Muita Sääntöjä Meill’ Ei Sitten Ookkaan.”
”Ai. No sepä hyvä…” 273 sanoi äänellä, joka ei kuulostanut kovin vakuuttuneelta.
Keltamusta uroijegenilainen hyppäsi tiskin edessä olevalle baarijakkaralle.
”Mää En Oo Tainnu Esitellä Sua Vielä Talon Väelle.” Tiikeli totesi ja kääntyi katsomaan tanssilattialle päin. Tiikeli tilasi itselleen kalliin drinkin baarimikolta, mutta kaatoi sen melkein heti lattialle. Sitten hän otti siinä olleen juomansekoitustikun ja alkoi kilisyttämään sillä lasia kuin lehmänkelloa.
”HEI TYYPIT! MULLOIS VÄHÄN NIINKU VIERAS, NII OIS VÄHÄN NIINKU KOHTELIASTA TAI JOTAIN VÄHÄN NIINKUIN TULLA EES TERVEHTIIN SITÄ! PELLET!” Huusi Tiikeli.
273 säikähti, kun monien huomio kääntyi häneen. Suurin osa tanssilattialla olleista ei kuitenkaan ollut kuullut Tiikelin huutoja musiikin yli. Mutta salin laidoilta alkoi lähestyä muutama hahmo.
Ensiksi Jäätutkijan luokse tuli käveli Joumahin kokoinen ja saman näköinen kääpiömatoran. Olento oli väriltään ruskeavihreä ja hänen käsiensä tilalla oli sakset.
”Jos Toi Ei Ny Osaa Sitä Sanoo, Niin Ton Nimi On Sitten Gamnshu, Kun Se Ei Ite Taida Osata Esittäytyä.” Sanoi Tiikeli Jäätutkijalle.
”MÄÄÄ HALUSIN VAN KäTELLÄ SUA, MUTTEI OO KÄSII!” Parkui Gamnshu melkein itku silmässä.
Sen jälkeen Jäätutkijan luokse käveli samaan lajiin kuuluva, raskaasti panssaroitunut olento, sanoi ”No Hei Ny Sullekkin, Oon Amnshu.” hän yritti ojentaa naurettavan lyhyttä kättään kätelleksäänsä, mutta epäonnistui fataalisesti, ja kompastui omaan lyhyytensä. Noustessaan ylös hän sanoi Jäätutkijalle ”Ja Ihan Pikku Muistutuksena, Kuolema Ei Oo Mikään Kuolemanvakava Asia”
Valkoinen nazorak katsoi oudon näköistä olentoa epävarmasti. Hän kuitenkin kätteli ja totesi sekavasti: ”Njaa, hauska kuulla…”
Sen jälkeen käveli toinen olento raskaassa panssarissa, mutta tämä olento ei ollut lyhyt, vaan suurikokoinen ja ja pelottava soturi. Hän katsoi huvittuneen näköisenä Jäätutkijaa
”No moi hetero, hehheh läppä oli et sää mikään hetero oo.” Ja lähti takaisin penkilleen vielä huvittuneemman näköisenä.
273:n pää kääntyi hitaasti hölmistynyt ilme kasvoillaan, kun soturi käveli poispäin. Tämä porukka alkoi vaikuttamaan yhä enemmän hämärämmltä.
Sen jälkeen DJ:n paikkansa hylännyt mekaaninen olento tuli Jäätutkijan luonkse. Hänellä oli erittäin häiriintyneen näköinen hymy kasvoillaan, hän ojensi kavionsa Jäätutkijalle ja sanoi ”nO oN sE kAI nY hIENOO kU sAADAAN tÄNNEKKIN tUORETTA aSIAKASTA nÄIN lAMA aIKANA. hEI vAAN tÄÄLTÄKIN T.s1RL” Sanoi kyseinen olento ja palasi DJ:n pöydälle.
Tämä rikoi hiljaisuuden pistämällä seuraavan levyn, ”Disko Kituu Vielä”, pyörimään.
”En Kyllä Vieläkään Tiedä Miks Toi Painottaa Aina Vääriä Kirjaimia” Sanoi Tiikeli hieman itsekkin hämmentyneenä
Jäätutkija huokaisi syvään.
”Sattuisiko joku tässä rakennuksessa tietämään mitään Saaren meritilanteesta?” Hän kysyi jo kyllästyneesti poppimusiikkiin ja epämääräisiin tanssijoihin.
”Sitäks Sää Halusit Tietää? No Sitten On Parempi Et Mennään Puhuun Paimenelle, Se On Toi Tyyppi Joka Yrittää Näyttää Tosi Syvälliseltä Ja Synkältä Tossa Kaavussaan” Sanoi Tiikeli ja alkoi kävellä kyseistä ”tyyppiä” kohti
Jäätutija seurasi Tiikeliä, kun hän käveli kaapuun sekä suuhuiviin pukeutunutta mysteeristä henkilöä kohti. Kyseinen henkilö alkoi katsoi Tiikeliä ja sanoi:
”Miksi Sinä Kutsuit Minut Tänne Maallistuneiden Olentojen Joukkoon, Judmin?”
Tiikeli näytti tyynen rauhalliselta kuten aina ja sanoi ”No Vhohhou. Jos Klaanilaiset Tai Pimeyden Pimeä Liiga Aikoo Krashata Tänne, Nii Onhan Se Hyvä Et Meillon Ton-Tyypin-Jonka-Nimeä-Ei-Mainita. Lisäks On Hyvä Olla Joku Joka Oikeesti Osaa Antaa Kunnolla Turpii” Sanoi Tiiksie, ”Ainiin Ja Tällä Albiinolla Ois Kuulemma Sulle Asiaa.”
273 yrittin katsoa kaapuhenkilön hupun sisään, muttei erottanut silmiä sen alta. Tällä kertaa Jäätutkija päätti olla esittäytymättä ja meni suoraan asiaan.
”Sinä siis tiedät, miten tältä saarelta pääisisi pois veneellä?”
Paimenena tunnettu olento pudisti päätään ja tuhahti: ”Tältä Saarelta On Nykyään Mahdotonta Päästä Pois Merelle. Torakoiden Laivat Ovat Saartaneet Koko Saaren, Eikä Niiden Ohi Pääse Tulematta Ammutuksi.”
273 kirosi mielessään hiljaa saamastaan tiedosta. Hän oli laskenut sen ainoan toivon varaan, että etelään päästyään hän pystyisi purjehtimaan pois Saarelta hväljemmille vesille.
”Olet siis aivan varma, ettei saarelta pääse laivalla? Edes pienveneellä?” 273 varmisti.
”Olen. Teikäläisten Laivapiiritys On Tiukentunut.”
Tiikelikin päätti liittyä merikeskusteluun. ”Joo. Se on Hieman Ikävä Juttu. Meikäläistenkin Asebisnekset Hankaloituu, Ku Torakat Piirittää Saarta Eikä Asiakkaat Pääse tänne.”
273 kääntyi katsomaan Tiikeliä.
”Öh, asebisneksiä?” Hän kysyi varovasti.
”Pieni Sivutoimibisnes. Tuottaa Hyvin.” Tiikeli hymähti. Sitten kissarahin huomio kiinnittyi 273:n hanskaan.
”Tuo Hanska Näytti Olevan Aika Voimakas. Mistä Oot Sen Saanut?” Tiikeli kysyi.
273 katsoi alas hanskaansa, josta diskovalot taittuivat. ”Tein sen itse. Olin.. aseseppä.”
”Olikko Hyväkin Siinä? Itekkin On Tullu Viriteltyy Kaikenlaisii Kivääreitä, Moottorisahoja, Autoja, Sekä Kaikkea, Mitä Saa Viritettyy Siihen Kuntoon, Että Se On Klaanin Sääntöjen Mukaan Laiton…” Sanoi Tiikeli ja naurahti vienosti.
”Noh. Omasta mielestä kyllä, mutta minua ei osattu oikein arvostaa…”
”Ei Se Mitään, Ei Minuakaan, Ainakaan Silloin Kun Räjäytin Ison Reiän Klaanin Kahvilan Neljänteen Seinään”
”Oikeastaan voin ymmärtää sen…”
Tiikelin silmissä pilkahti pienoinen innostus. ”Hei. Haluukko Nähä Meiän Asevaraston? Siellä On Paljon Siistejä Aseita.”
Vaikka päivä oli ollut pitkä Jäätutkijalle, tämä päätti suostua. Ja olihan aseiden tutkiminen hänestä kiinnostavampaa kuin korvarääkkäyksen kuuntelu.
Tiikeli vei Jäätutkijan DJ-tiskin takaisesta ovesta. Sieltä johti portaikko käytävään maan alle, jossa oli runsaasti ovia. Tiiksie vei Jäätutkijan muutaman kymmentä metriä vasemmalle ja avasi oven avaimella. Oven takaa paljastui huone, jonka yksi seinä oli täynnä korjailtuja ampuma aseita. Nopealta arviolta siellä roikkui noin parikymmentä ampuma-asetta. Toinen seinä oli taas täynnä lähitaisteluaseita, joita niitäkin oli ilmeisimmin viritelty. Keskellä oli erilaisia tynnyreitä sekä laatikkoja, joissa oli normaalimman näköisiä aseita.Huoneen perällä oli pieni paja, jossa oli täydet varusteet aseiden muokaamiseen ja valmistamiseen, sekä erilaisia aseen osia.
”Vaikka Ite Sanonkin, Tää Huone On Aika Eeppinen, Mutta Mun Suosikki On Kumminkin Mun Musiikkikokoelmahuone. Osa Mun Vinyyleistäkin On Viritetty Klaanin Sääntöjen Vastaisesti.” Sanoi Tiiksie kehuskellen.
273 katseli ammattimaisesti erillaisia tuliaseita seinillä.
”Olet siis muokannut näitä alkuperäisistä aseista?”
”Joo, Haluukko Että Tutustuu Johonkin Aseeseen Tarkemmin?” Vastasi Tiikeli.
”Mikä näistä ampuu zamoreita?”
”Mullon Useampiakin, Mutta Paras On Varmaan Kolmesataakuuskymppinen, Mää Onnistuin Kerran Ampuun Tällä Kolme Nazoa Yhellä Osumalla. Pitää Joskus Yrittää Parantaa Ennätystä” Sanoi Tiiksie ottaessaan suuren tarkkuuskiväärin seinältä ja ojensi sen Jäätutkijalle.
273 loi hieman moittivan katseen Tiikeliin.
”Vaikken pakoilenkin Imperiumia ja nazorakeja, en silti pidä siitä kuinka kerskailet lajilaisteni tappamisella.” Valkoinen tiedemies sanoi tuimalla äänellä.
”Aa Joo. Sori Sori.”
273 nosti kiväärin ampuma-asentoon ja katsoi kiväärin tähtäimen läpi.
”Tämä on hieman painava”, hän totesi, ”tällä on hankala tähdätä, koska se on liian pitkä. Lisäksi tähtäin näyttää olevan hieman vinossa.”
Tiikelin suu vääntyi hieman vinoon.
”Jaa.”
Jäätutkija laski kiväärin takaisin seinustalle ja kääntyi puhumaan talon isännälle.
”Alkaa olla myöhä. Olisin todella kiitollinen, jos voisit tarjota yömajan.”
”Totta Kai Sä Jäät Yöks. Tuu, Mä Näytän Huonees.”
He poistuivat asevarastosta ja Tiikeli johdatti nazorakin käytävän risteykseen, josta kaartui useampi käytävä eri suuntiin. Tiikeli käveli parin oven ohitse. Sitten hän pysähtyi yhden oven eteen ja huikkasi Jäätutkijalle:
”Tää Huone On Vapaa. Saat Majoittua Sinne. Hyvää Päivää!”
Tämän epäloogisen hyvästelyn jälkeen Tiikeli jätti 273:n huoneensa ovelle ja katosi kulman taakse. 273 avasi kevyehkön puuoven ja astui sisään. Huone oli pieni ja siellä oli vain sänky, pieni pöytä ja öljylamppu katosta.
”… on tämä parempi kuin puu.”
Väsynyt nazorak riisui repaleisen työtakin päältään ja laski sen pöydälle. Tiedemies istahti syvästi huokaisten sängylleen. Oli ollut pitkä päivä.
273 päätti antaa väsymyksensä voittaa ja asettui makaamaan selälleen. Huoneen yläpuolelta kuului kuitenkin edelleen basson jytinä ja 273:n huoneen katosta varisi tomua. Jäätutkija ei kuitenkaan antanut sen haitata.
”Eihän sänky yhtä hyvä ole kuin oma unikapseli, mutta…”
Tämän sanottuaan valkoinen nazorak vaipui syvään uneen. Unta hän tarvitsikin, sillä huomenna hän tarvitsisi uuden suunnitelman.
