Marraskuu
I Isiemme synnit
II Tytär, joka leikki tulella
III Äpärä, Noita ja Sotalordi
IV Maihinnousu Le-Metruun
V Äiti
VI Musta Käsi -finaali
VII To Be Contiuned 6
Oli sarastuksen toinen aamu, kun Vaeltaja heräsi. Oli loputtomat mannut, metsät ja aavikot. Oli tasangot, oli meret. Oli syksyn sade ja viilenneet ilmat. Sille tielle Vaeltaja astui. Sielu oli intoa täynnä. Hengitys kulki kevyesti ja askel oli varma.
Sillä vielä ei silloin Vaeltaja tiennyt, millaiset murheet tiellä odottaisivat. Hän vaelsi vain. Päämääränään vain se, mikä vastaan sattui tulemaan.
Sillä hän rakasti tietä. Rakasti tuntematonta. Rakasti kaikkea sitä, mikä oli vielä näkemättä. Hän rakasti sitä huolimatta siitä, kuinka paljon se häntä myöhemmin satuttaisi…
Metru Nui, kaksi vuotta Kohiki-salmen taistelun jälkeen
Vain hetkeä aikaisemmin Mustan Käden lastausalue oli ollut tyhjä. Se oli ollut tavallinen näky hiljattain. Sodan päätyttyä suurin osa järjestön henkilökunnasta oli palannut takaisin kotikonnuilleen. Metrut olivat täyttyneet jälleenrakentajista. Toat olivat matkanneet etelään kohti kotisaariaan – tai niiden kotisaaria, joiden toa-kivet olivat heille voimansa antaneet. Muukalaislegioonankin jäsenet olivat yksi kerrallaan lähteneet rakentamaan itselleen uutta elämää. Kaiken sen jälkeen Mustan Käden käytävillä vaeltelivat lähinnä koneet. Koneet, ja ne muutamat, jotka olivat yhä uskollisia kenraalille, joka oli kiskonut heidät Onu-Metrun mudista takaisin päivänvaloon.
Mutta metalliset käytävät kaikuivat sinä iltana taas askeleista. Tukikohdan lastausaluetta kohti matkusti joukko, jollaista ei oltu nähty kuukausiin, kun Nui-Kralhi marssitti tuhatpäistä koneiden pataljoonaa kohti Onu-Metrun kolkkoa yötä.
Ne harvat, jotka tukikohdassa tarvitsivat unta, olivat heränneet metalliseen marssiin. Moni pomppasi ylös hädän kirvoittama hiki otsallaan. Lastausalueen reunoille yksi kerrallaan kerääntyneet katseet pelkäsivät, että sota oli syttynyt uudestaan. Mutta he saapuivatkin todistamaan aivan toisenlaista käännekohtaa Metru Nuin historiassa. Nui-Kralhin mahtikäsky oli yksiselitteinen: Mustan Käden oli aika päättyä.
Vain yksi asia seisoi hänen, hänen koneidensa ja ulkona jylisevän sotalaivan tiellä. Valkoiseen takkiin hätäisesti kietounut veden toa oli asettunut täsmälleen kenraalin kulkuväylälle.
Nui-Kralhin käsi nousi pystyyn ja tuhat jalkaparia otti täsmälleen yhden askeleen eteenpäin kunnes ne taas pysähtyivät. Marssimisen jylyn lakatessa kuului ainoastaan tuhannen täydellisesti synkronoidun kellokoneiston tikitys.
Ne olivat pysähtyneet kauas toasta. Eivät siksi, että tämä olisi ollut varteenotettava uhka, vaan koska joukkoa johtava kralhi ei tahtonut nähdä tämän kasvoja läheltä.
Ulkona ujeltava tuuli puhalsi tukikohdan sisälle heiluttaen Nizin takin helmaa väkivaltaisesti. Hän laittoi kädet taskuihinsa pitääkseen sen kurissa. Hän oli onnistunut pyyhkimään surun hetkeksi kasvoiltaan. Siinä oli auttanut se perusteellinen röyhkeys, jota hänen aviomiehensä parhaillaan harjoitti.
”Sinun tulisi astua sivuun”, Nui-Kralhin korotettu ääni kaikui. Tuhannen ja yhden silmäparin läpitunkeva tuijotus ei kuitenkaan saanut Niziä edes värähtämään.
”Tai mitä? Marssit päältäni?”
”Jos minun täytyy”, Nui-Kralhi vastasi. Tämän äänestä paistoi ennenkuulumaton happamuus. Sanat lausuttiin raivoa pidätellen.
”Liiku”, hän jatkoi. Niz vastasi vain pudistelemalla hitaasti päätään.
Kralhin käsi nousi jälleen pystyyn ja tämän etusormi puristui koukkuun. Pataljoona hänen takanaan otti täsmälleen yhden askeleen eteenpäin. Jyly oli hiljaisuuden jälkeen korviahuumaava. Alueen laitamilta kuului tapahtumia seuraavien kauhistuneita parahduksia. Nizin katse pysyi kuitenkin lujana. Hän nosti katsettaan uhmaavasti ja tuijotti Nui-Kralhia nyt visiirinsä ali nenänvarttaan pitkin.
Kaksi sormea. Kaksi askelta lisää. Tällä kertaa kralhinkin täytyi liikkua pataljoonansa mukana estääkseen muutaman jalanmitan rakoa itsensä ja pataljoonansa välissä kuroutumasta umpeen. Hän erotti yksityiskohdat vaimonsa Rurulta nyt hieman tarkemmin. Ja niin myös tämän murheen murtaman, mutta päättäväisen ilmeen.
”Jatka vain. Minä en aio liikkua”, Niz tiuskaisi. Vastaukseksi siihen pataljoona otti kolme askelta lisää. Ja kun veden toa ei siihen reagoinut, ottivat ne taas kolme lisää. Hampaitaan kiristelevä Nui-Kralhi oli nyt jo niin lähellä vaimoaan, että tämän läpitunkevan katseen välttely oli muuttunut mahdottomaksi.
”Miksi sinä et väisty?” Nui-Kralhi parkaisi epäusko äänessään. ”Mitä sinä kuvittelet saavuttavasti sillä, että tallaudut jalkoihimme?”
”Näytän sinulle, millaiset seuraukset päätöksilläsi on”, Niz vastasi.
”Luuletko, etten tiedä?”
”Tiedän, ettet tiedä.”
”Liiku”, Nui-Kralhi vaati vielä kerran.
”En liiku.”
Miruaan sen otsasta hierova kenraali huokaisi syvään. Tämän ryhti huononi Nizin jokaisen sanan seurauksena.
”Etkä taaskaan suostu selittämään? Seisot vain siinä nokka pystyssä etkä anna minulle mahdollisuutta ymmärtää.”
”Sinä… et ole valmis”, Niz huokaisi, mutta silminnähden katui sanojaan heti ne suusta päästettyään. Nui-Kralhi irvisti naamionsa kasvosuojan takana. Hän oli kuullut ne sanat niin monta kertaa, että ne aiheuttivat hänessä välittömän inhoreaktion.
”Niin minä vähän arvelinkin.”
”Minä… en tarkoittanut –”
”Niinkö? Nytkö et sitten tarkoittanut? Mutta edellisellä sadalla kerralla, kun tivasin sinulta vastauksia ja vain suljit oven nenäni edestä –”
”KOSKA SINÄ TEET JOTAIN KAUHEAA, JOS MINÄ KERRON!” Niz kiljaisi keuhkojensa pohjalta sävähdyttäen Nui-Kralhin ottamaan askeleen taaksepäin melkein suoraan takanaan seisovan vahkin päälle. ”KOSKA SINÄ OLET AINA SELLAINEN! JOS MINÄ KERRON SINULLE EDES PIENEN MURUSEN SIITÄ, MITÄ MEILLE TAPAHTUU, SINÄ JUOKSET VÄLITTÖMÄSTI SITÄ PÄIN VÄLITTÄMÄTTÄ SEURAUKSISTA!”
Nizin sanat tukahtuivat viimein palaan hänen kurkussaan. Hänen aviomiehensä röyhkeä temppu oli toistaiseksi onnistunut pitämään kyyneleet loitolla, mutta pato, jonka hän oli mieleensä rakentanut, oli saavuttanut murtumispisteen.
”Miksi sinä edes välität, mitä tekisin?”
Nui-Kralhin sanat aidosti hämmensivät veden toaa, joka vastasi kuin lihasmuistista. Jostain niin syvästä automaattisesta olettamuksesta, että hän ei onnistunut estämään sanoja karkaamasta huuliltaan.
”Koska minä rakastan sinua.”
”Niin kuin rakastit Ficustakin?”
Pala Nizin kurkussa katosi samassa tahdissa, kun Nui-Kralhi lausui sanansa. Keltaiset silmät Rurun takana laajenivat sekä kauhusta että häpeästä.
”Tuo… tuo ei ole reilua.”
”Aika rohkeaa puhua reiluudesta sen jälkeen, kun hylkäsit meidät. Toivottavasti Tarkastajan helmoissa oli helpompaa. Hän nyt ainakin varmaan puolsi Ficusta -”
”Lopeta…”
”Ehkä ensi kerralla mietit kahdesti, ennen kuin jätät tyttäresi tuollaisella tavalla. Tiedän, että minä en siinä vaakakupissa paljoa paina, mutta voisit edes –”
”Ole kiltti ja lopeta…”
Nui-Kralhin suu oli jo auennut sylkeäkseen ulos lisää happamia syytöksiä. Sanat kuitenkin pysähtyivät jonnekin kralhin kurkkuun, kun tämä oli huomannut silmäkulmassaan tutun hahmon seisomassa lastausalueen reunalla.
Vahkityttö oli jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tilanne kuitenkin paiskasi itsensä uudelle vaihteelle välittömästi, kun vahki huomasi isänsä kääntyneen tuijottamaan tätä.
Xen liikkui nopeasti, mutta jalkansa maahan päättäväisesti juurruttanut Niz ei liikahtanutkaan, kun tämän käteen tartuttiin. Xen yritti kaikin voimin vetää äitiään pois Nui-Kralhin ja tätä sokeasti seuraavan pataljoonan tieltä, mutta sai käteensä ainoastaan valkoisen takin hihan, joka repeytyi irti Xenin riuhtaisusta.
Niz ei saanut sanaakaan suustaan. Hän vain tuijotti hädän vallannutta tytärtään tämän silmiin, kun tämä aneli häntä tulemaan mukaansa. Hän tiesi oikein hyvin, ettei Xen ollut se viaton pieni sielu, jolle hän oli elämän antanut. He molemmat tiesivät, että surun murtama Nui-Kralhi oli todella valmis marssimaan veden toan yli katkeruuttaan purkaakseen.
Ja Nizin mieli oli muuttumassa nopeasti. Itsevarmuus hänen asennossaan varisi jokaisen Xenin anelevan lauseen myötä. Veri kohisi hänen korvissaan niin lujaa, että hänen alkoi olla vaikea kuulla enää yksityiskohtia, mutta tyttärensä huuliltaankin hän sai luettua ne sanat, jotka hänet lopulta rikkoivat.
”En halua menettää sinuakin.”
Hänen jalkansa nousi. Sitten toinen. Hän ei ollut enää omien liikkeidensä ohjaksissa, vaan antoi itsensä seurata Xeniä, joka kädestä pitäen raahasi häntä sivummalle. Niz ei enää katsonut taakseen. Hänen rintaansa kuristava sydänkivi pamppaili niin kovaa, että se olisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää. Mutta hänen oli pakko keskittyä juoksemaan, jotta pysyisi tyttärensä hätääntyneiden askelien perässä.
Jos hän olisi silloin tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun hän koskaan näki hopeisen Mirun takana tätä seuraavaa katsetta, kenties hän olisi valinnut sanansa toisin. Tosin kenties hän ajatteli niin vain, koska hän ei ollut kuullut sitä, mitä Nui-Kralhi oli ärjäissyt hänen peräänsä.
Xen sen sijaan kuuli. Ja ne sanat paloivat lopullisesti hänen mieleensä.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän.”
Koko elämänsä ajan Xen oli ajatellut niitä sanoja paksuimman mahdollisen kaunan ja katkeruuden lävitse. Joka päivä pitkän vankeutensa aikana, joka päivä sen jälkeen. Ja kun hän viimein kohtasi isänsä uudelleen Onu-Metrun syvyyksissä, hänen mielessään kelautuivat vain ne myrkylliset sanat.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän…” Xen kokeili niitä omassa suussaan. Niiden maku oli muuttunut vuosikymmenien saatossa, mutta kaikkein suurimman osuman niihin oli tehnyt ne Nurukanin muistoissa vellovat hetket, jotka olivat viimein selittäneet hänelle, mistä Nui-Kralhin petos oli saanut alkunsa.
Metallisen kaiteen päällä jalkojaan roikottava Xen kelasi muistoa edestakaisin uudelleen ja uudelleen. Joka kerta hän pysähtyi samoihin hetkiin. Nui-Kralhin sanoihin, hänen äitinsä suruun ja viimeiseen hetkeen, kun hän oli juossut paikalle kiskomaan tämän pois isänsä marssin tieltä. Hän palasi uudestaan ja uudestaan takaisin muiston alkuun. Hän tiesi vallan hyvin, mitä sen lopussa tapahtui. Tukikohdan eteen parkkeerattu pieni laivasto lensi pois jättäen heidät suojattomiksi. Yksin Metru Nuille aina siihen asti, kunnes Bio-Klaanin sankarit katkaisivat siitä alkaneen murheiden ja tragedioiden kierteen.
Xen oli vältellyt muistoa tietoisesti jo pitkään. Kokemus oli myös hyvin erilainen siitä, millaista Nurukanin unenomaisissa muistoissa oli ollut. Xen muisti omistaan jokaisen yksityiskohdan valokuvantarkasti. Jokaisen äänen kuin hän olisi kuullut ne vain sekunteja sitten. Jokainen tunne, jonka hetki oli herättänyt, viilsi kuin hän olisi kokenut ne ensimmäistä kertaa.
Mutta siitä huolimatta hän ei tehnyt elettäkään muistosta irtautuakseen. Jo mittaamattoman pitkän ajan hän oli vain elänyt sen uudelleen ja uudelleen. Ja joka kerta viimeinen asia, minkä hän näki, olivat hänen omat nuoremmat kasvonsa täynnä hätää ja murhetta. Vaikkakin hän tiesi niiden olevan nuoremmat ainoastaan muutaman kolhun puutteesta.
”Olet yhä täällä.”
Yllättävä ääni sai Xenin sätkähtämään. Hän melkein tipahti lastausalueen yläpuolella kulkevan kävelytien reunalta, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Häntä ei erityisesti houkuttanut selvittää, mitä tapahtuisi, jos hän rämähtäisi naama edellä vahkirivistöihin. Hänellä oli huonoja kokemuksia pään sisällä syntyvästä kivusta.
Yllättävä äänen lähdettä ei tarvinnut kauaa etsiskellä. Kaiteelle hänen viereensä oli ilmestynyt pitkä hahmo, joka heilutteli jalkojaan miltei identtiseen tahtiin Xenin kanssa. Trynakasvoinen makuta tuijotteli alla avautuvaa näkyä ja erityisesti paikalleen jähmettynyttä veden toaa, jota muiston nuorempi Xen veti perässään. Hetken tuijoteltuaan tämä kuitenkin käänsi kasvonsa tätä suu ammollaan ihmettelevään vahkiin.
”Tuskin tämä on kuitenkaan muistoistasi murheellisin?”
”M- mitä?” Xen sai kakistettua. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta, mistä makuta oli hänen mieleensä ilmestynyt, tai mistä tämä oikein puhui.
”Tämä muisto”, Tarkastaja täsmensi. ”Onko se todella se, mikä kalvaa sinua kaikkein eniten?”
Xen onnistui työntämään lukemattomat kysymyksensä syrjään pieneksi hetkeksi. Hän tuijotti hetken aikaa omia hätääntyneitä kasvojaan, sitten äitiään ja lopuksi isäänsä, jonka ilmeestä sai naamion vuoksi kaikkein huonoiten selvää. Sitten hän nosti katseensa takaisin Tarkastajaan, joka katsoi yhä läpitunkevasti hänen silmiinsä.
”Onko… onko sillä jotain väliä?”
”Paljonkin. Niin kauan, kun vellot epäolennaisessa, olet jumissa täällä. Vankina omissa ajatuksissasi.”
”Jumissa täällä”, Xen toisti. Hän ei ymmärtänyt, millä tapaa hän oli ”jumissa”. Kaikki oli juuri niin kuin hän tahtoikin. Muisto, joka hänen allaan itseään toisti, täytyi olla vastaus hänen syvimpiin mietteisiinsä. Sen täytyi sisältää kaikki ne vastaukset, mitä hän kaikkein palavimmin tarvitsi. Miksi ihmeessä se olisi jumissa olemista? Tarkastajan sanoissa ei tuntunut olevan mitään tolkkua.
”Oletko edes hetkeksi pysähtynyt miettimään, miksi olet täällä?”
Xen tuhahti. Ei hän tietenkään ollut. Ainoa asia, millä juuri nyt oli väliä, olivat ne sanat, joilla Nui-Kralhi oli Nizin hyvästellyt. Se oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun hän oli herännyt Nurukanin vierestä pää täynnä menneisyyden kaikuja. Hänen oli pakko ymmärtää, oliko hän ollut väärässä kaiken aikaa. Oliko hänen äitinsä aivan sitä, mitä hän oli koko lapsuutensa kuvitellut?
”Xen, sinä olet täällä ikuisesti, jos et myönnä sitä itsellesi?”
”Myönnä mitä?”
”Kuten sanoin. Että tämä ei ole murheistasi suurin.”
”Miksi se on huono asia?”
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
Tarkastajan sanat upposivat Xenissä jonnekin syvälle. Ne kouraisivat häntä sydänalasta tavalla, jota hän ei odottanut. Kuin hän olisi unohtanut jotain ja nyt muisti yhtäkkiä uudestaan. Muisti, että…
”… kun me kuolemme.”
Se oli kuin tulppa olisi poistettu hänen muistojensa kuvainnollisen altaan pohjasta. Kaikki ne asiat, jotka hän oli epätoivoisesti yrittänyt työntää pois tajunnastaan tulvivat takaisin hyökyaallon lailla. Pakomatka tukikohdan syvyyksiin. Hirviöt hänen kintereillään. Kipu. Tuska. Makuta Abzumo…
Makuta Abzumo.
Hänen verensä seisahtui. Se, että hän oli kuollut, tuntui murheista pienimmältä. Hänen kurkkuaan kohti nouseva ahdistus ei ollut peräisin siitä, että makuta oli päättänyt hänen elämänsä, vaan siitä, mitä tämä oli tehnyt ennen sitä.
”Hän… hän…”
”Minä tiedän”, Tarkastaja vastasi ja laski kylmän kalmaisen kätensä Xenin olkapäälle. Normaalisti sellaisessa kosketuksessa ei olisi ollut mitään lohduttavaa, mutta Xen tarttui siihen kuin makutan kämmen olisi ollut maailman lämpimin takkatuli. Vanhan ystävän kosketus oli ainoa asia, joka esti häntä hyperventiloimasta itseään tukehduksiin. Hetket ennen hänen kuolemaansa vilisivät hänen silmissään yhtä valokuvantarkasti kuin muisto hänen edessäänkin. Hän näki kaiken. Tunsi kaiken. Maistoi ja haistoi…
Se tuntui epäreilulta. Jos hänen piti kerran olla kuollut, miksi hän muisti? Eikö olemattomuuden olisi pitänyt tuoda mukanaan rauha? Paniikki Xenin suonissa alkoi pisara pisaralta korvautua vihalla. Miksi hän ei olisi vain saanut kadota ajatuksineen ja muistoineen?
Tarkastaja ei sanonut mitään, vaan puristi lujempaa. Ele väänsi lopulta Xenin katseen väkisin omista jaloistaan takaisin ylös Tarkastajan tyhjäkatseiseen Trynaan.
”… miksi juuri minä?”
Tarkastaja ei selvästi halunnut vastata Xenin kysymykseen. Hänen piti tulla johtopäätökseen omin neuvoin. Kaikesta surusta ja tuskastakin huolimatta, Xenin piti ymmärtää se itse.
Mutta Makuta Abzumon läpitunkeva nauru ei jättänyt häntä rauhaan. Xen ei ymmärtänyt, miten kukaan – tai mikään – pystyi tekemään jotain niin hirveää ja nauraa samaan aikaan.
Jos hän ei olisi niin määrätietoisesti halunnut suojella Nimdaa… ehkä asiat olisivat menneet toisin. Ehkä Abzumo ei olisi…
Ei. Jos Matoro ei koskaan olisi antanut Nimdaa hänelle, ehkä Abzumo ei olisi…
Ei. Jos hän olisi vain sanonut ei.
Siitähän se kaikki oli lähtenyt. Ensin Bio-Klaanista saapuneet soturit olivat antaneet hänelle vapauden. Ja vapauden jälkeen Matoro antoi hänelle valinnan.
Siitähän se kaikki johtui. Helvetin valinnoista. Vapaus oli työntänyt hänet suoraan murheeseen.
Ei kukaan ollut kertonut hänelle, kuinka valita oikein. Ei varsinkaan hänen äitinsä, joka hänen muistoversionsa vanavedessä katosi jonnekin tukikohdan syövereihin.
Eikä hän voinut kuin arvailla, olisiko hänen isänsä opettanut hänelle toisin. Ei hän koskaan ollut edes harkinnut mahdollisuutta kysyä.
Koska, mitä Nui-Kralhi oli marssinsa päätteeksi sanonut, piti täysin paikkansa.
Hän oli aina välittänyt äidistään enemmän.
Ja nyt hän epäröi, oliko sekin ollut väärä valinta, kun hän tiesi, mitä tämä oli tehnyt saadakseen Nui-Kralhin sanomaan kaikki ne myrkylliset sanat.
”Minulla ei ole sanoja, jotka saisivat olosi tuntumaan paremmalta”, Tarkastaja vastasi viimein Xenin anelevilla silmillään esittämään kysymykseen.
Xen käänsi katseensa pettyneenä taas kohti maata. Hän vilkaisi kohti lastausalueen auki ammottavasta seinästä ulos Metru Nuin yöhön. Valosaaste piti kuitenkin huolta, ettei tähtitaivasta pystynyt paljain silmin juuri sillä hetkellä näkemään. Edes se kirkkaimpana loistava punainen pirulainen ei siunannut Xeniä läsnäolollaan.
”Miksi sitten edes olet siinä?” hän tiuskaisi. Vanhan ystävänsä näkeminen pitkästä aikaa ei ollut tuonut hänelle toivomaansa lohtua. Tarkastajan käsi nousi hitaasti hänen olkapäältään.
”Tuon vuoksi”, Tarkastaja kuitenkin vastasi kärsivällisesti ja osoitti sormellaan alaspäin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että tämä ei osoittanut alhaalla itseään kelaavaan muistoon, vaan Xenin omaan kämmeneen. Siihen, josta versosi jotain hentoa ja vihreää.
Kummallisinta oli, ettei hän ollut siihen saakka huomannut sitä laisinkaan, vaikka hän muisti oikein hyvin, mistä se oli peräisin. Hehkuva kasvi Mustan Käden tukikohdassa oli valinnut hänet uudeksi kasvualustakseen.
”Jokaisessa luomuksessani on pieni pala minua. Niin paljon minä pelkäsin kuolemaa. Vuodatin itseäni kaikkeen, jotta kaikuni saisi kärsiä ikuisesti.”
”Sinä olit todellisuudessa paljon parempi lohduttaja”, Xenin sai ajatuksensa viimein sanoiksi. ”Nyt saat kaiken kuulostamaan vain pahemmalta…”
”Mutta se on kaikki totta.”
Tarkastajan katseen oli vuoro harhailla kohti heikosti siintävää tähtitaivasta. Päätellen siitä, kuinka valo himmeni ja voimistui rytmikkäästi Trynan silmäkuopissa, Xen päätteli, että makuta näki siellä jotain, mitä hän ei.
”Tiedät varmasti sanonnan siitä, kuinka elämämme vilisee silmissämme, kun kuolemme. Se on aivan totta, mutta tuo miete saa sen kuulostamaan siltä kuin meitä siunattaisiin läpiluvulla elämämme parhaista hetkistä. Se on kuitenkin valhe, joka on keksitty lohduttamaan niitä, jotka jäävät elävien kirjoihin menehtyneitä suremaan.”
Xen huokaisi syvään, mutta makuta ei ollut aikeissa päästää tätä vielä sanojensa otteesta.
”Kun loppumme koittaa, näemme kaikki ne hetket, joita kadumme kaikkein eniten. Muistamme asiat, joiden sanominen satutti, ja kuulemme ne sanat, jotka jätimme sanomatta, vaikka olisi pitänyt. Kun elämä jättää meidät, maksamme hinnan jokaisesta virheestä.”
Xen pudisteli päätään. Hän ei enää halunnut Tarkastajan jatkavan. Hänen vanhempiensa kivulias keskustelukin oli ollut tätä parempi kohtalo.
”Ja siksi tiedän, Xen, että tämä ei ole se. Tämä muisto ei ole suurin katumuksesi. Äitisi pelastaminen marssivan Nui-Kralhin edestä ei ollut virhe. Eivätkä tuolla lausutut sanat koskaan olleet sinun vikasi.”
Vahkin katse nousi takaisin makutaan, jonka kasvot olivat kuitenkin yhä naulittuina yötaivaaseen.
”Joten mikä on?” Tarkastaja kysyi kääntäen samalla katseensa vastaten Xenin tuijotukseen. ”Mikä on se muisto, jota olet täällä pakoilemassa? Se asia, jonka vuoksi katsot mieluummin vaikka eroavia vanhempiasi.”
Xen puri hammastaan niin kovaa, että sattui. Hän nosti molemmat kätensä silmiensä eteen ja seurasi, kuinka halkeamia alkoi ilmestymään niissä sinne, missä Tarkastajan kasvi ei kukkinut. Hennot metallin raksahtelut kertoivat Xenille kaiken tarpeellisen. Hänen mielensä sisäinen minänsä oli alkanut ottamaan kiinni sitä, mitä hänen ruumiilleen oli tosimaailmassa tapahtunut.
”… kyllä sinä tiedät, mikä se on.”
”Niinkin paljon kuin se siltä ehkä näyttää, minä en ole pääsi sisäinen tuotos. Enkä todellakaan osaa lukea ajatuksiasi.”
Xen hymähti. Hän ei ollut laisinkaan varma siitä, kuinka rehellinen makutan kuvajainen hänen vierellään oikein oli. Räsähtely hänen raajoissaan kieli kuitenkin siitä, että Xeniltä oli loppumassa aika. Jos hän oli aikeissa vastata Tarkastajan kysymykseen, oli hänen toimittava nopeasti.
Yhdellä kevyellä loikalla Xen laskeutui kaiteelta lastausalueen metalliselle lattialle. Hänen molemmat jalkansa rutisivat uhkaavasti niiden tehdessä kontaktin maan kanssa, mutta ainakin toistaiseksi ne näyttivät olevan yhä ehjät. Tarkastaja lipui vilkkaasti tämän perään ja seurasi vahkia ulos. Siellä Xen pysähtyi, mutta tällä kertaa hän ei edes yrittänyt tähystää taivaalle, vaan suuntasi katseensa suoraan kohti eteläistä horisonttia.
Tarkastajan katse seurasi perässä. Mielimakutan yllätykseksi Ko-Metrun siluetti ei ollutkaan sellainen kuin sen olisi muiston kontekstissa kuulunut. Sillä Tiedon Torneista yksi puuttui käytännössä kokonaan ja kaksi sen viereistä näytti olevan edelleen ilmiliekeissä. Se hetki, jota Xen pakoili, oli siellä. Vain sykähdyksiä sen jälkeen, kun XMS Angonce oli jauhanut yhden torneista tomuksi.
Xenin kädestä kuuluva rasahtelu oli levinnyt nyt myös jalkoihin. Tarkastaja ei halunnut huomioida sitä ääneen, mutta tämä näki selvästi, kuinka Xenin vasempaan jalkaan ilmestyi ammottava halkeama.
”Sinun tulee kohdata se.”
”Miksi? Minä olen jo kuollut. Enkö minä saisi… levätä rauhassa?”
”Kenties sekin päivä koittaa, mutta tänään luomakunta tahtoo sinun vielä kärsivän.”
Xen vilkaisi ystäväänsä kulmat kurtussa. Tämän sanat olivat täydellisesti ristiriidassa koko heidän aikaisemmin käymän keskustelun kanssa.
”Mutta juurihan sinä sanoit –”
”Että olet täällä ikuisesti, jos et kohtaa katumustasi. Aivan. Sillä jos sinulla ei ole voimaa kamppailla elämästäsi, et saa tietoisuuttasi enää takaisin.”
Tarkastajan jähmettyneeltä naamiolta ei koskaan erottanut ilmeitä, mutta violettihopeinen savu sen takana velloi nyt kovempaa kuin se oli koskaan ennen Xenin läsnäollessa. Vahkin katse harhaili edestakaisin makutan ja palavan horisontin välillä. Sitten hän huomasi, että kasvin vihreä hohde hänen sormessaan oli myös kirkkaampi kuin vielä kertaakaan.
”Se pieni pala minua on ainoa asia, joka pitää sinua rajan tällä puolella, Xen. Mutta jos pysähdyt liian pitkäksi aikaa, niin sekin oljenkorsi on käytetty. Ja se, Xen, todellakin on, mihin sinun tarinasi päättyy.”
”Minun kai pitäisi olla onnellinen siitä, että kävi näin hyvä tuuri”, Xen sanoi happamasti. ”Että satuinkin löytämään sen sinun kasvisi sieltä kaiken kuolleen keskeltä.”
Jostain makutan haarniskan sisältä kuului vilpitön naurahdus. Xen ei edes ollut varma, oliko hän koskaan kuullut Tarkastajan nauravan.
”Tuuri, neiti Xen. Se, että uskot yhä tuuriin kertoo minulle luonteestasi paljon. Isäsi jätti sinuun paljon enemmän kuin luuletkaan.”
Xen ei tiennyt, kuinka suhtautua Tarkastajan huomioon. Ajatus siitä, että se olisikin ollut kohtalo, joka häntä elävien kirjoissa piti, ei lohduttanut häntä laisinkaan.
”Entä jos… minä en halua takaisin?”
”Sitten sinulla on oikeus istua alas ja luovuttaa. Et olisi meistä ensimmäinen.”
Xen ei saanut silmiään irti horisontissa palavista torneista. Hän tiesi täsmälleen, mikä muisto häntä niiden juurella odotti. Mutta vaikka hän tiesi, että hän ei välttämättä kestäisi sitä tuskaa, jonka sen kohtaaminen aiheuttaisi, olivat hänen ajatuksensa myös varmoja yhdestä asiasta: Se kipu ainakin harhauttaisi häntä niistä vielä kamalammista ajatuksista. Niistä ikuisuuksilta tuntuneista hetkistä, kun Abzumo oli-
”Ehkä minä menen sitten”, Xen sanoi yllättäen itsensäkin määrätietoisuudellaan.
”Ehkä sinä menet sitten”, Tarkastaja myönsi. Xenin hajoavista raajoista kuuluvaa natinaa alkoi olla jo vaikeaa jättää huomiotta. Vahkilla alkoi olla kiire. Tosimaailma otti tätä kiinni vauhdilla.
Xen otti muutaman askeleen eteenpäin. Niiden aiheuttama efekti sai hänet pyörälle päästään. Sen sijaan, että hän olisi itse lähestynyt Ko-Metrua, Ko-Metru olikin tullut lähemmäksi häntä. Tarkastaja oli sillä aikaa ristinyt kädet selkänsä taakse. Tämä nyökkäsi kannustavasti vahkille, joka oli kääntynyt hakemaan hyväksyntää ystävältään. Viimeisen varmistuksen siitä, että se, mitä hän oli tekemässä, oli oikein.
Nyökkäyksen rohkaisemana Xen otti taas muutaman askeleen eteenpäin, ja maasto liikkui jälleen. Hän seisoi jo Ko-Metrun rajalla. Hän erotti edessäpäin siintävän lentokoneen, joka oli parkkeerattu savuavien tornien juurelle.
”Kai sinä olet tulossa kanssani?” Xen ehti kysyä, mutta kun hän seuraavan kerran käänsi katseensa taakseen, oli Tarkastaja kadonnut kuin aave syystuuleen. Xen pälyili hetken ympärilleen, mutta hyvin nopeasti hän alkoi kyseenalaistaa, kuinka paljon hänen keskustelukumppanistaan oli alun alkaenkaan ollut läsnä. Vaikka toisaalta tämän naamion takaa oli purkautunut myös paljon sanoja, jollaisia Xen ei itse olisi koskaan osannut lausua.
Hän olisi voinut mainita Tarkastajalle jotain siitä, että hänellä oli ystäviä, jotka olivat silläkin hetkellä etsimässä tätä Kristallisaarilla. Sellaiset maalliset seikat tuntuivat kuitenkin piirun verran liian kaukaisilta. Makutan kaiun kaikotessa Xenin ajatukset täyttyivät selkäpiitä kylmäävästä ymmärryksestä. Siitä, mitä, tai ketä kohti hän oli jälleen kulkemassa.
Tulen kajo maalasi Ko-Metrun kristallit purppuran ja punaisen sävyillä. Lumi narisi Xenin jalkojen alla. Kylmässä tuulessa oli polttoaineen katku. Jään toa, joka istui tuhon juurella, vältteli selvästi Xenin katsetta.
Delta hehkui Matoron valkean, veren tahriman käden läpi. Miten sen vetovoima olikaan kasvanut muistoissa. Sinisen ja punaisen väreissä säkenöivä siru tuntui värjäävän koko ajatuksen.
Xen peitti valon omalla kädellään ja katsoi vaivalloisesti istuvaa miestä edessään. Hän ei ollut aivan varma, mitä he olivat sanoneet toisilleen. Se tuntui toissijaiselta. Hän vain tuijotti Matoron kasvoja ja rikki viillettyä naamiota. Tämän siniset silmät olivat kuolemanväsyneet, mutta silti Xen saattoi erottaa niistä heikon pilkahduksen jotakin inspiroivaa ja kaunista. Jotakin, mikä vakuutti sen olevan vain väliaikainen vastoinkäyminen muiden joukossa.
Vaaleansininen veri tahri Matoron leuan ja posket, ja oli sotkenut sekä tämän haarniskan jäänteet että Xenin omat kädet. Mies oli lysähtänyt raunio, tuhat vuotta vanhempi kuin heidän viime tapaamisellansa.
He sanoivat jotakin, yhdentekevää tiedon vaihtamista, mikä ei jättänyt suurta muistijälkeä. Xen vain katsoi surkeaa sotilasta hetkeksi muun unohtaneena. Mitä jos hän olisi vain halannut toaa tiukasti siinä paikassa eikä päästänyt irti?
Jossakin taustalla jotakin suurta romahti, mutta sillä oli tuskin väliä. Taustalla olevassa maailmassa välkkyivät hälytysvalot ja huudot. Bettyn moottorien ääni, kun se nousi jossain hänen takanaan.
”Ja sinä? Sattuiko se sinuun?” Matoro sai kysytyksi pehmeästi.
”Olisin mielelläni halkaissut kalloni”, Xen tapaili sanoja, jotka muisti kuin unesta.
”Niin… minä saatoin halkaista kalloni mielelläni.”
Sille oli pakko hymähtää. Siinäkö olivat kaikki sanat, mitkä vahki osasi siinä tilanteessa tuoda mieleensä? Se yksi typerä sananvaihto, mikä hänelle oli jäänyt mieleen lähtemättömänä viiltona?
Se sai hänet melkein unohtamaan, miten tähtitaivas hukkui purppuraan heidän ympärillään, ja maailmoja rikkova ärjäisy levitti verestävät lepakonsiipensä yli horisontin pimentäen tähdet ja kuut. Abzumon lihakone oli silloin ollut vain kammottava kuriositeetti, jotakin mistä Matoro oli vain ylimalkaisesti kertonut. Xen ymmärsi jo siinä hetkessä kaataneensa ensimmäisen purppuroista palikoista.
Taivaan pimetessä ja kaiken valon kadotessa vain Delta Matoron kädessä jäi valaisemaan heidän kahden kohtaamistaan.
Xen oli kysynyt, mitä helvettiä sieltä mielisairaalasta oli oikein löytynyt. Hänen ei tarvinnut kysyä muistossa. Matoro avasi nyrkkinsä yhtä kaikki.
Toinen palikka kaatui, kun Xen loi katseensa siruun. ”Tuo ase… olisitte jättäneet sen sinne”, hän protestoi, mutta ei kääntänyt katsettaan. Kuka ikinä käänsi katsettaan Nimdasta? Hän ei kuullut Matoron vastausta, vaan katsoi haltioituneena Deltaa: sen puhdasta, eheää hohtoa, ainoaa kaunista asiaa Ko-Metrussa sinä yönä.
Matoro tarttui hatarasti Xenin käteen. Delta heidän kämmeniensä välissä.
”Tämä on ensimmäinen oikea valintani tänään”, sanoi Matoro, ja veti eroon kätensä. Jos kivi oli kaikonnut yhdeltä sydämeltä, se oli juuri asettunut toiselle.
Xen katsoi sirua kädessään. Hän katsoi sitä ja katui. Hänen olisi pitänyt kieltäytyä. Ojentaa se takaisin. Heittää se hankeen. Parempaa, mereen. Suuren Ahjon syövereihin tai Arkistojen syvimpiin uumeniin. Haudata se kaiken muun mukana. Ampua se tähtiin. Mitä vain, mutta ei sulkea sitä omaan käteensä.
Mutta sitten hän kuuli sen viettelyksen ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut sairas tyranni eikä sinisilmäinen sankari. Ei hän yrittäisi sitä käyttää. Sitä paitsi oli satoja rationaalisia syitä, miksi Deltan oikea paikka oli juuri hänellä. Käden suojissa.
Ensimmäinen oikea valinta, Xen ajatteli katastrofaalista päiväänsä, ja sinetöi kohtalonsa sulkemalla sirun nyrkkiinsä.
”Pidä se”, sanoi Matoro. ”Sulje se jonnekin holviin Käden raunioihin. Ja lupaa minulle, ettet yritä käyttää sitä aseena.”
”En koskaan”, sanoi Xen, mutta hän tuskin kuuli sanojaan. Hänen rinnassaan kouristi tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Kuin hänen koko kehonsa olisi halunnut vääntyä väkisin mutkalle.
Hän oli käynyt sitä hetkeä mielessään läpi monta kertaa. Hän olisi voinut tehdä sirulle suurin piirtein mitä tahansa paitsi pitää sen aina mukanaan. Kai Matoro ymmärsi, miten vaarallinen siru oli. Eikö hän olisi voinut edes varoittaa sen voimasta? Oliko hän vain heittänyt sirun ensimmäiselle surkimukselle, jonka näki ymmärrettyään vaaran? Laittanut vahingon kiertämään?
Hän katsoi Matoroa vieressään ja tahtoi huutaa tälle. Kaikkien niiden huonojen valintojen jälkeen tämä oli vielä keksinyt yhden huonomman. Jotakin, joka alitti sen päivän surkeimmatkin hetket. Kaikista päätöksistä surkeimman ja ajattelemattomimman. Tokihan tämä tiesi…
Abzumosta ja kaikista muista vaaroista, mitä siruun sisältyi… Matoro, jos kuka, olisi ymmärtänyt!
Mutta silti Xen löysi itsensä siru kädessään. Sen lohduttava kajastus oli muuttunut vihaksi. Katkeruudeksi. Jään toan anelevia kasvoja tuijottaessaan hän ymmärsi, miltä hänen isästään oli tuntunut.
Hän ymmärsi, miksi ne myrkylliset sanat olivat valuneet tämän suusta. Ymmärsi, mikä sai veren kiehumaan sellaisella tavalla.
Ja kuten Nui-Kralhi oli vältellyt toa Nizin kasvoja, vältteli nyt Xen Matoron. Tilanteen ironia ei jäänyt Xeniltä tajuamatta. Se sama viha, joka oli katkonut hänen välit isäänsä, valui nyt hänestä jään toaan, jota hän oli luullut rakastaneensa.
”Rakastaneensa?”
He olivat tunteneet hädin tuskin viikkoa. Miten hän saattoi edes käyttää sellaista sanaa?
Delta nauroi hänen kämmenellään, mutta ei sillä irstaalla tai ivallisella tavalla, johon Xen oli tottunut. Sirun äänessä oli ensimmäistä kertaa koskaan jotain vilpitöntä.
Kolmas ja viimeinen palikka kaatui. Jossain kaukana Makuta Abzumo hukkui omaan jumalkompleksiinsa. Sillä siru puristui edelleen Xenin kourassa.
Huolimatta siitä, miten hän oli saanut siitä kärsiä, Matoro oli ollut oikeassa. Musta Käsi oli ollut oikea paikka jättää siru. Ja vaikka Xen kamppaili edelleen halusta paiskata se hankeen, hänen kätensä puristui entistä lujempaa sen ympärille.
Hän puristi. Kovempaa ja kovempaa. Matoron katse laajeni kauhusta, kun vahkin käsi mureni sormien päästä olkapäähän.
Liian kovaa. Hän oli puristanut liian kovaa. Polvilleen lumihankeen romahtanut Xen kuunteli kauhulla, kuinka hänen polvensa pettivät seuraavaksi.
Jalaton torso teki, minkä pystyi. Xenin ainoa ehjä käsi kurotteli kohti lumeen tipahtanutta sirua. Matoro oli jäätynyt paikalleen. Epätoivon valtaama rikkinäinen mieli ei enää tiennyt, kuinka auttaa. Hän oli tehnyt jo kaiken, minkä pystyi. Päivän ainoan hyvän päätöksen. Kun jään toan olemus haihtui Ko-Metrua riepottelevaan syysmyrskyyn, jäi jäljelle ainoastaan haljennut naamio, joka katsoi Xeniä lumihangesta. Ilman Matoroakin Cencord näytti tietävän, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
”Emme me voi luovuttaa…”
Xenin sormenpäät kurottelivat edelleen, mutta siru oli hänen ulottumattomissaan. Vihasta kihisten Xen yritti, mutta epäonnistui. Se oli senteistä kiinni…
… kunnes musta haarniskoitu käsi kaapaisi sirun maasta ja ojensi sen hellästi takaisin Xenin ainoalle ehjälle kämmenelle.
Viimeinen asia, jonka Xen näki, oli punainen kypärä, joka katsoi häntä korkeuksista. Matoro oli kadonnut. Tiedon tornit olivat tiessään. Lumi oli sulanut heidän altaan alkaneen vesisateen voimasta.
Killjoyn katse oli irtautunut sirusta. Tämä vilkaisi ensin taakseen maassa makaavaa kanohi Cencordia. Sitten katse nauliintui takaisin Xeniin.
Siru puristuksessaan hän voisi viimein luovuttaa. Uhrauksellaan hän oli varmistanut, että Matoron ainoa hyvä valinta pysyi sellaisena.
Kouristus, joka iski hänen rintaansa, oli kuitenkin eri mieltä.
Typerä tyttö.
Ei hyviä valintoja ollut koskaan olemassakaan…
Tarkastajan sanat olivat käyneet toteen.
Kuoleman kielissä Xenin elämä vilisi hänen silmissään.
Mutta eivät hyvät hetket.
Vaan ne kaikkein pahimmat.
Jokainen hetki, jota hän katui.
Jokainen teko, jonka hän olisi halunnut olla tekemättä.
Jokainen sana, jonka hän olisi voinut olla lausumatta…
I should have known
I’d leave alone
Just goes to show
That the blood you bleed is just the blood you owe
Sininen tähti taivaalla oli laskeutunut Matoron ojennettuun käteen.
Se paistoi tämän sormien välistä.
Katse miehen kasvoilla oli enemmän surua kuin helpotusta.
Oliko se ihastus vai jotain oikeaa? Muutakin kuin syntien siirtämistä kädestä toiseen?
Was I stupid to love you?
Was I reckless to help?
Was it obvious to everybody else?
That I’d fallen for a lie
You were never on my side
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Xenin käsi kurotteli Matoron haihtuvia kasvoja kohti.
Tarkastajan verso veteli viimeisiään hänen sormessaan.
Kuihtuvan kukan hiipuessa Xenin mieli vaipui syvälle mereen.
Hän oli valmis jättämään sen kaiken taakseen.
Jättämään kivun, tuskan ja katumuksen.
Muistot kaikista menetyksistään.
Ja jään toan haljenneen katseen…
… to learn
That I’d fallen for a lie
You were never on my side
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Mutta aika ei ollut vielä tyytyväinen Xenin suoritukseen.
No time to die
Kylmyys väistyi, kun tunto palasi hänen ruumiiseensa.
No time to die
Sillä myrsky oli nousemassa. Ja se kutsui Xeniä luokseen…
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Isiemme synnit
Elämän luomisen prosessi ei ollut lopulta lainkaan niin monimutkaista kuin Ficus oli teorisoinut. Sähköimpulssien ohjaaminen oikeisiin lohkoihin oli triviaali prosessi. Refleksien ohjelmointi oli keksitty jo niin monella robotiikan alalla, että sen kopioiminen olisi onnistunut amatööriltäkin. Havainnointiin ja informaation tallentamiseen liittyvät prosessit oli mahdollista lainata mistä tahansa lukuisasta Metru Nuita jo valmiiksi valvovasta järjestelmästä. Elämän aikaansaamisen mekaanisessa prosessissa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi tuottanut vaikeuksia. Se oli Ficukselle niin luonnollista, että olisi voinut luulla, että hän oli käyttänyt jonkin kauan sitten unohdetun elämänsä samanlaisen luomistyön parissa.
Mutta työn viimeinen askel oli se, joka osoittautui haastavimmaksi. Sillä pelkässä elämän luomisessa ei ollut enää mitään vaikuttavaa. Olivathan sen tehneet lukemattomat ennen häntäkin. Carnium Enten luomukset vaeltelivat jo xialaisten kaduilla. Selecius-säätiön holveista kaivetut kävelevät reliikit olivat huonoimmin pidettyjä salaisuuksia pohjoisen maailman tieteilijöiden keskuudessa. Jopa Metru Nui itse lakia valvovine koneineen oli liittynyt uuteen koneistettuun maailmaan. Mutta kaikista maailmassa vaeltavista ainoastaan yhdellä oli jotain, mikä teki hänestä muita todellisemman. Ainoastaan yhdellä oli sielu.
Ainoastaan Sarajilla.
Mutta edes poikansa kautta ei Ficuksen mieli tyyntynyt. Se ammottava, synkkä aukko, joka poltti sekä hänen tietoisuuttaan että yöllistä taivasta koordinaateissa 104;252.6, ei jättänyt häntä rauhaan.
Mutta vaikka Saraji ei koskaan saanut vanhemmaltaan kylmiä katseita tai kolkkoja määräyksiä enempää, oli hänen perintönsä enemmän kuin hän koskaan eläessään ymmärsi. Perintö, joka oli paljon enemmän kuin virtaviivaiset kehot, tuliterät aseet tai edes kanohi-naamioiden voima, joka muovattiin virtaamaan hänen suoniinsa. Hänen todellinen perintönsä oli inspiraatio. Kipinä, joka tarttui lopulta siihen ainoaan, joka Ficuksen alkuperäistä prosessia oli todistamassa.
Mutta se kipinä ei olisi muuttunut todelliseksi pelkästään toa Nizin tahdosta. Ja vaikka olisi, lopputulos olisi ollut jotain aivan muuta. Asia, joka siitä olisi syntynyt, ei olisi ollut Xen.
Xen vaati vielä yhden kriittisen ainesosan ollakseen hän. Ollakseen itsensä. Sillä Nui-Kralhi ei vuodattanut tyttäreensä ainoastaan omaa palavaa oikeudentuntoaan. Kaiken sen lisäksi hän oli antanut Xenille jotain, mitä ilman hänen elämänsä olisi varmasti päättynyt makuta Abzumon kynsiin.
Nimittäin huonoimman kaapelimanageroinnin, mitä yksikään teknologian parissa työskennellyt oli nähnyt.
Xenin sisällä risteilevä johtojen sekamelska oli kietoutunut toisiinsa niin tiukkaan, että tähän kohdistunut silmitön väkivaltakaan ei ollut onnistunut katkomaan niitä kaikkia. Toisiaan mytyssä kannatellen ne pitivät sisällään viimeisiä vahkin vanhan veren rippeitä.
Kuula, joka kohisi tytön sisällä, oli leikannut kiinni kolmen suurimman laskimon katketessa, mutta Tarkastajan kasvi oli kaapannut mukaansa juuri kriittisen määrän elintoiminnoille kriittisiä nesteitä, ja kierrätti niitä Nui-Kralhin tyttärensä sisään jättämässä kaapelien ja suonien mytyssä.
Sekään tuskin olisi riittänyt pelastamaan tyttöä, jos Nui-Kralhi ei olisi ollut paikalla. Jos kuka tahansa muu kuin Killjoy olisi saapunut leikkauspöydän äärelle.
Nuparu oli tehnyt voitavansa. Loput olivat kenraalin omissa käsissä. Ja hän muisti jokaisen johdon. Jokaisen suonen ja virtapiirin. Hän muisti ne, koska hän oli ne sinne alun perinkin laittanut.
Vyyhdin purkaminen oli vienyt silti tunnin. Sekin sen jälkeen, kun leikkaussalin lattialle nukahtanut Nuparu oli käyttänyt melkein kokonaisen kellon kierroksen Xenin elintoimintojen tasapainottamiseen ja uuden verenkiertojärjestelmän rakentamiseen. Koko sinä aikana Xen ei ollut osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Silmät olivat tyhjät ja pimeät. Hento valo, joka Tarkastajan versostakin oli vielä aikaisemmin kajastanut, oli kuihtunut pois leikkauksen aikana.
Killjoyn vuoroa pöydän ääressä oli kestänyt neljä tuntia, kun epätoivo oli alkanut hiipimään häneen. Siihen asti hän oli jaksanut pelkällä päättäväisyyden voimalla. Kymmeniä virtapiirejä odotti vaihtamista. Jokainen liikkumiseen vaadittava johto uusittava. Vaikka Xenissä olisi ollut edes piiru elämää jäljellä, ilman niitä hänellä ei ollut tapaa osoittaa sitä.
Mutta juotto juotolta isän huoli syveni. Tunti tunnilta Xenin herääminen näytti epätoivoisemmalta. Jotakin olisi pitänyt jo tapahtua. Mitä tahansa. Ihan mitä tahansa…
Intensiivinen keskittyminen oli ainoa asia, joka esti Killjoyta alkamasta paiskomaan tavaroita ympäriinsä. Xenin kehon nesteitä käsittelevä suodatin liitettiin piiriin 15C. Hän oli tehnyt niin aikaisemminkin. Täsmälleen kerran aikaisemmin, mutta kuitenkin.
Juottolinja oli Killjoyn henkisestä tilasta huolimatta siisti ja pitävä. Pieni valo Xenin avoimesta alaruumiista pilkottavan selkärangan tyvessä paloi moninaisissa eri väreissä ja viimeisin syttyvä sininen valo kertoi Killjoylle, että hän oli liittänyt suodattimen onnistuneesti takaisin piiriin.
Seuraavaksi vuorossa oli vasemman käden sormien puristusvoimaa säätelevä piiri, joka oli hölskynyt irrallisena Xenin sisällä. Yllättäen piirissä itsessään ei näkynyt fyysisiä vaurioita, mutta yksikään siitä juontava kuparijohto ei ollut pysynyt kasassa. Ne vaativat kaikki vaihtamista. Nuparun mukanaan tuoma laatikko lepäsi avonaisena Killjoyn jaloissa. Sieltä hän löytäisi kaiken tarvittavan.
”Minä en… tunne jalkojani…”
Johdot, jotka Killjoy oli ehtinyt kaapata kouriinsa, tipahtivat maahan. Ääni oli ollut hento. Niin hiljainen, että sitä olisi helposti voinut luulla vain väsymyksen mukanaan tuomaksi hallusinaatioksi. Mutta kun Killjoy katsoi pöydälle, paloi Xenin silmissä valo. Pieni, himmeä punainen häivähdys, jonka vaivoin erotti leikkaussalin sokaisevan kirkkaassa valossa. Xenin suu oli raollaan. Killjoy ei suostunut uskomaan, että ääni olisi tullut mistään muualta kuin hänen tyttärensä suusta.
”Se… se johtuu siitä, että sinulla ei ole jalkoja”, Killjoy pusersi sanat suustaan toivoen enemmän kuin mitään, että hän saisi niihin vastauksen. Ja että hän näkisi omin silmin, kun Xenin suu aukeaisi sen hänelle antamaan.
Ja kun se teki niin, Killjoyn jalat viimein pettivät.
”No se… se tietenkin selittää…”
Punamusta kypärä kolahti leikkauspöydän reunaan Xenin kasvojen vieressä. Killjoy oli raahannut itsensä siihen käsillään. Xenillä ei ollut voimia kääntää päätään kohtaamaan isäänsä, mutta tunsi kyllä tämän läsnäolon.
”Kuinka paha…”
”Älä kuluta voimiasi”, Killjoy aneli. Hän kaappasi Xenin ainoan ehjän käden puristukseensa. ”Ole rauhassa.”
Xenin huulien välistä pääsi pieni huvittunut tuhahdus. Hänen kasvonsa hädin tuskin liikkuivat edes puhuessaan.
Killjoy pakotti itsensä jalat yhä vapisten pystyyn. Hän kumartui tyttärensä yläpuolelle, jotta tämä näkisi hänet kunnolla. Silloin Xenin kasvoille nousi maailman hienovaraisin virne. Hänen ainoa etusormensa nousi osoittamaan kohti Killjoyn päätä.
”Et edes ottanut… kypärää pois.”
Killjoy naurahti. Hänellä oli sille hyvä syy, mutta sen kertominen ei siinä hetkessä tuntunut tärkeältä.
”Ovatko kaikki… mitä… mitä oikeastaan…”
”Kaikki olivat hengissä, kun viimeksi näin heidät”, Killjoy keskeytti Xenin puoliväkisin kakistamat sanat.
”Hyvä… hyvä… Ja… siru. Onko se –”
”Nurukanin kaulassa tälläkin hetkellä”, Killjoy vastasi. Xenin kasvoille levisi silminnähtävä huojennus. Killjoy ei halunnut pilata sitä menemällä yksityiskohtiin. Kaikki olivat totta tosiaan hengissä, mutta Mexxin tila ei ollut asia, jota hän juuri nyt olisi halunnut tyttärelleen kertoa.
Näennäisen tyytyväisenä saamiinsa vastauksiin Xen antoi itsensä vaipua taas tajuttomuuden rajamaille. Killjoy antoi sen tapahtua, mutta seurasi koko ajan tiiviisti Xenin hitaasti kohoilevaa rintakehää. Kirkkaan kuulan käynnistämä liike ei enää lakannut. Sen tiedon turvin Killjoy jatkoi työtään. Johto toisensa perään löysi paikkansa Xenin silvotun ruhon sisältä. Seuraavan tunnin ajan ainoat asiat, jotka leikkaussalissa kuuluivat, olivat lattialla seinää vasten istuvan Nuparun kuorsaus, Killjoyn työskentely ja Xenin ajoittaiset tuhahdukset, kun uusi palanen hänestä alkoi taas tottelemaan hänen käskyjään.
Punainen valo Xenin silmissä muuttui kirkkaammaksi minuutti minuutilta. Jossakin vaiheessa niissä alkoi näkyä myös liikettä. Killjoyn suljettua Xenin puuttuvan käden aukko väliaikaisella tulpalla, tämä huomasi Xenin jo katselevan hiljaa ympärilleen. Tämän huomio oli kiinnittynyt viiteen lasiseen pulloon apupöydän sivulla. Niissä hohti yhä valkoisia rippeitä siitä, mitä ne olivat sisältäneet.
”Uusi veresi”, Killjoy vastasi, ennen kuin Xen ehti saamaan kysymystä ulos suustaan. ”Meillä ei ollut Eldaa, jolla korvata vanhasi, joten jouduimme vähän improvisoimaan.”
”Se tuntuu… lämpimältä”, Xen huokaisi. Tämän äänessä alkoi olla jo voimaa. Nuparu vaihtoi asentoaan lattialla reaktiona ääneen, mutta jatkoi yhä unten mailla.
Xenin tuntoaisti oli palaamassa, joten Killjoy varmisti vielä kertaalleen, että mikään kipureseptoreihin viittaava Xenin rangassa ei ollut vielä kytkettynä.
”Täällä on niin… valkoista”, Xen jatkoi ympäristönsä huomioimista. ”Missä me olemme?”
”Ko-Metrussa”, Killjoy vastasi. ”Lhikanin uusimpien lelujen parkkipaikalla.”
Xen sulatteli saamaansa informaatiota hetken. Hänellä oli yhä vaikeuksia muistaa, mutta pieniä välähdyksiä hänen lähihistoriassaan vilisi kuitenkin hänen silmissään.
”Ai… sitä se siis oli…”
”Mitä niin?” Killjoy ihmetteli, mutta piti katseensa tiukasti synteettisessä jänteessä, jota hän pingotti Xenin sisuksiin.
”Naho… Animus-paristoja… luuli etten hoksaisi.”
Killjoyn oli vaikea sulkea sisäänsä sitä riemua, jonka hän sai siitä, että Xen osoitti oman välkyn itsensä olevan yhä tallella. Kokonaisen laivastotukikohdan piilottaminen Xeniltä olisikin kuulunut olla mahdotonta. Varsinkin huomioiden, kuinka huono valehtelija Naho oli. Tai oli ainakin ollut vielä silloin, kun Killjoy oli edellisen kerran hänen kanssaan keskustellut.
He vaipuivat jälleen hiljaisuuteen. Xen ylitsepääsemättömästä väsymyksestä ja Killjoy työhön jälleen uppoutuen. Piirejä paikalleen asetellessaan Killjoy kuitenkin huomasi Xenin kuulan pinnalla liikkuvan hitaan kirkkaan pisaran. Hän kaappasi paperinpalasen sivupöydältä ja pyyhki sen pois. Verta se oli. Jossakin täytyi olla vuoto. Hän etsisi sen heti, kun Xenin sisustan paineistaminen muuttuisi ajankohtaiseksi. Yksi pisara ei ollut paljoa.
Killjoy jatkoi. Jälleen kerran he viettivät tovin aikaa hiljaa, kunnes Xen rikkoi taas hiljaisuuden tällä kertaa jo hieman voimaa äänessään.
”Minä tiedän, miksi sinä lähdit…”
”Sinun pitäisi säästää voimiasi”, Killjoy sanoi.
”Sinä olit niin vihainen hänelle.”
Killjoyn ruuvimeisseli pysähtyi ilmaan. Hän ymmärsi, ettei Xen puhunut siitä, kun hän oli viimeksi lentänyt Onu-Metrusta kohti Nascostoa. Tämä puhui siitä edellisestä kerrasta. Siitä, jonka oli tarkoitus olla lopullinen.
”Isä, minä näin… mitä äiti teki…”
Killjoyn täytyi laskea työkalut käsistään. Ei siksi, että se, mistä Xen puhui olisi järkyttänyt häntä. Häntä ei juuri sillä hetkellä edes kiinnostanut, oliko Xen todellisuudessa nähnyt jotain vai tulivatko tämän kuoleman kielissä näkemät houreet jotenkin läpi tosimaailmaan. Ei. Killjoy tarvitsi hetken, koska hän ei ollut kuullut Xenin kutsuvan häntä isäkseen kertaakaan sen jälkeen, kun kohtalo oli tuonut heidät takaisin yhteen.
Xen oli näennäisesti uuvuttanut itsensä jälleen tajuttomuuteen, mutta Killjoy seisoi huoneessa silti hetken paikallaan. Kenraalin ryhti oli kadoksissa. Valo kypärän sisällä oli himmeämpi kuin kertaakaan aiemmin sinä päivänä. Yhdellä sanalla Xen oli onnistunut riisumaan hänen päältään kaikki tämän rakentamat henkiset suojat ja jättämään jäljelle vain yksinäisen miehen, joka katui enemmän kuin mitään sitä, että oli koskaan jättänyt tyttärensä taakseen.
Xenin sanojen jäljiltä huoneessa seisoi Killjoyn sijasta Nui-Kralhi.
Sellaisia hetkiä ei kuitenkaan oltu tehty kestämään, sillä ensimmäistä kertaa vajaaseen vuorokauteen leikkaussalin ulkopuolelta kajahteli ääniä. Killjoy ei kuitenkaan olisi havahtunut pelkkään kolahdukseen tai tavalliseen keskusteluun. Käytävällä huusi joku. Ja se joku oli äärimmäisen tuohtunut.
”Ala mennä”, kuului unenpöpperöinen käsky leikkaussalin lattialta. ”Minä jatkan tästä.”
Nuparu venytteli jäseniään ja kampesi itsensä ylös käyttämällä yhtä työkaluja sisältävää apupöytää tukena. Killjoy vilkaisi Xeniin, joka yritti selvästi itsekin saada selvää siitä, mitä käytävällä tapahtui. Nuparun kyllästyneen näköinen murjotus kuitenkin kertoi Killjoylle, että tämän oli parempi vain mennä.
”Jossain saattaa olla vuoto. Voisitko vilkaista sitä?”
”Vilkaisen vilkaisen”, Nuparu ähkäisi. ”Ala jo mennä.”
Killjoy nyökkäsi kiitollisena, vilkaisi vielä kerran Xeniin ja läimäisi sitten kätensä napille, joka avasi leikkaussalin ovet. Hänelle teki hyvää päästä sieltä hetkeksi pois. Kellokoneistot hänen alitajunnassaan olivat käyneet hiljaisuudessa taas sietämättömän äänekkäiksi.
Käytävä salin ovien takana näytti olevan tyhjä, mutta aivan kulman takana selvästi tapahtui jotain. Äänieristetystä salista poistuttuaan Killjoy kuuli heti, kuka siellä meuhkasi.
”Te revitte sen hirviön ulos sieltä salista vaikka väkisin! Kenen helvetin luvalla te edes toitte sen maanpetturin tänne? Tämä on korkeimman suojausdirektiivin armeija-installaatio, eikä kenelläkään muulla kuin minulla ole valtuuksia myöntää kulkulupia!”
Lhikanin ääntä oli anteliasta kutsua enää edes korotetuksi. Puolihuutoa ärjyvän toan suu roiski sylkeä tämän jokaisella sanalla. Tämän tielle käytävälle asettunut kolmikko ei kuitenkaan ollut aikeissa päästää tätä ohitseen.
”Iso Kiho ottaa nyt ainakin kolmesti syvään henkeä ja käyttää vähän järkeään”, kätensä ryhmän kärjessä ristinyt Cody sanoi. ”Naho valtuutti koko Mustan Käden integroitumaan tänne siinä vaiheessa, kun –”
”Hitot Nahosta!” Lhikan karjahti ja työnsi syyttävän sormensa niin lähelle Codyn ehjää silmää kuin oli mahdollista koskematta siihen. ”Hänellä ei ole sellaista toimivaltaa! Täällä noudatetaan turagamme ja sen myötä minun käskyjäni. Te marssitte välittömästi perässäni sinne leikkaussaliin tai leikkaan tieni läpi teistä väkisin.”
”Suuri toa Lhikan valmiina tekemään jotain omilla käsillään. Kaikkea sitä eläessään näkee”, Killjoy huokaisi niin kovaan ääneen, että käytävän vielä toisessa päässä mekastava tulen toa varmasti kuuli. ”Olet tervetullut yrittämään.”
Mavrah ja Vakama siirtyivät välittömästi käytävän sivuille antaakseen sitä pitkin marssivalle kenraalille tilaa. Cody jäi kuitenkin seisomaan Killjoyn rinnalle pitääkseen huolta, ettei Lhikanille jäänyt millimetriäkään tilaa yrittää päästä heistä ohi. Muutama ko-metrulainen sotilas kultaisissa kaartin haarniskoissa oli saapunut Lhikanin mukana, mutta yksikään heistä ei ilmeiden perusteella ollut innokas seuraamaan toan esimerkkiä.
”Sinä… kehtaatkin näyttää naamaasi täällä. Varjotun sylikoira!”
Lhikanin käsi oli eksynyt tämän selälle, epäilemättä miekkansa kahvalle. Killjoy vain risti kätensä tylysti ja piti katsekontaktin tätä ainakin päätä lyhyemmässä toassa.
”Sotapoika on jäänyt jumiin menneeseen”, Cody huokaisi, mutta virnisti Killjoylle vähän leveämmin kuin olisi ollut tarpeen.
”En ole yllättynyt, että hän ei ymmärrä”, Killjoy myönsi kovaan ääneen. ”Dumen alaisuudessa tuskin oppii käyttämään tervettä järkeä.”
Sanat saivat Lhikanin näkyvästi hikoilemaan. Tämä puristi kättään selkänsä takana nyt entistä tiukemmin pitäen raivoa edessään seisovaa kaksikkoa kohtaan sisällään vain vaivoin.
”Ei”, Killjoy kuitenkin keskeytti, ennen kuin Lhikan sai seuraavaa vastalausetta huulilleen. ”Sinulla ei ole oikeutta olla vihainen. Saavuit paikalle niin myöhään, että olisit ihan hyvin voinut jättää näyttämättä naamaasi.”
”Ja antaa sinun räjäyttää toinenkin Metru? Sinä ja läpeensä mätä tyttösi olisitte saaneet korventua sen enkelin lieskoihin. Maailma olisi kiittänyt.”
Sanojensa päätteeksi Lhikan sylkäisi suoraan Killjoyn kypärälle. Codyn ainoa silmä laajeni kauhusta. Tämän kädet puristuivat nyrkkiin valmistautuen rytinään, jota hänen ja jokaisen muun käytävällä olevan yllätykseksi ei tullut.
Kenties se johtui Killjoyn ylitsepääsemättömästä väsymyksestä. Miltei vuorokauden leikkaussalissa vietettyään kuka tahansa olisi liian poikki kamppaillakseen Metru Nuin suojelijan kanssa. Mutta Cody tunnisti kenraalinsa ryhdistä muutakin kuin pelkkää fyysistä loppuunpalamista…
”Sinusta on tullut surullinen”, Killjoy huokaisi ja antoi käsiensä laskeutua rennosti sivuilleen. ”Mene kotiin ja lakkaa vaivaamasta meitä.”
”Tai muuten?” Lhikan kysyi. Kaartilaiset tämän takana vilkuilivat toisiaan huolestuneina. Jokainen heistä tiesi vastauksen toan kysymykseen ilman täsmennystäkin.
”Tai tiputan päällesi kymmenen sellaista pommia kuin tiputin Ficuksen päälle”, Killjoy vastasi.
Kaksikon tuijotuskilpailu jatkui hiljaisuudessa. Lhikanin takana sauvojaan puristavat matoranit pälyilivät kauhistuneina ympärilleen. Cody ja Mavrah vaihtelivat myös katseita. Lhikanin nyrkkiin puristetut kädet tärisivät. Killjoy kuitenkin tiesi, että jääräpäisyydestään huolimatta Lhikan ei ollut täysi idiootti. Kaikki käytävällä tiesivät, että toa käytännössä haastoi riitaa pienen valtion asevoimien kanssa.
Lopulta Lhikanin ote miekkansa kahvalta irtosi ja tämän hartiat lysähtivät. Hampaitaan kirskutellen tämä kääntyi ja sanaakaan sanomatta huitoi perässään kulkeneita matoraneja tekemään tietä. Cody huokaisi jo helpotuksesta. Valitettavasti Killjoy ei kuitenkaan voinut estää itseään heittämästä vielä yhtä herjaa vanhaa rintamatoveriaan päin.
”Pelkuri.”
Lhikanin käsi liikkui niin nopeasti, että edes iskua odottanut Cody ehti vain niukin naukin kumartua kaksiteräisen miekan ilmestyessä kuin tyhjästä ja sinkouduttua heitä kohti. Se kulki sellaisella vauhdilla heidän ylitse, että korviavihlovasti vinkuen se upotti itsensä syvälle käytävän perimmäiseen seinään. Codylta kesti tovi edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Lopulta hän kuitenkin tajusi, että Killjoy ei ollut ehtinyt väistää.
Miekka oli lävistänyt tämän täsmälleen kaulan kohdalta. Oli kuin aika itsessään olisi hidastunut, kun iskun voimasta hieman horjahtaneen Killjoyn pää kallistui riti tämän harteilta ja iskeytyi maahan tämän jalkoihin.
Kukaan ei sanonut mitään. Epäuskoisena tilannetta seurannut Mavrah nosti kädet suulleen estääkseen itseään parahtamasta ääneen. Jopa takaisin heitä kohti kääntynyt Lhikan näytti järkyttyneen omasta teostaan. Miekka oli lävistänyt Killjoyn kaulan kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Sitten, kaikkien jatkuvaksi järkytykseksi, Killjoyn irtonainen pää alkoi puhumaan.
”Tuota teidän ei ollut tarkoitus nähdä…”
Päätön haarniska kumartui nostamaan oman päänsä lattialta. Niin tehdessään Mavrah ja Vakama näkivät vilaukselta punaisen kypärän sisälle. Se ammotti pelkkiä vilkkuvia valoja ja tyhjyyttä.
Killjoy kaappasi tyhjän kypärän kainaloonsa samalla, kun Cody marssi takaisin tämän vierelle, kiskaisi tämän kovakouraisesti lähemmäs itseään ja vilkaisi Killjoyn avonaisesta kaulasta sisään. Haarniskan sisälläkin oli pelkkää sysimustaa tyhjyyttä, eikä merkkiäkään miehestä itsestään.
”Mitä helvettiä?”
”Ah, pieni varotoimi Ficuksen varalta”, Killjoy vastasi komentajansa perusteellisen järkyttyneeseen ilmeeseen. ”Tuli myös tarpeeseen. Kävi kerran aika lähellä, että hän olisi päässyt arkkikranaani käsiksi.”
Lhikan oli jähmettynyt täysin paikalleen. Tämän jokainen nivel oli mennyt lukkoon puhtaasta hämmennyksestä.
”Mitä… mitä sinä olet oikein tehnyt?” Cody sai suustaan käytävän ensimmäisen selkeästi muotoillun kysymyksen.
”Varastin sivun Biancan kirjasta”, kypärä Killjoyn kainalossa selvitti. Tämä nosti sen varovaisesti takaisin hartioilleen ja työnsi lujaa. Kuului mekaaninen naksahdus ja paineilman ininää, kun kypärä asettui takaisin anatomisesti korrektille paikalleen.
”Rakensin kellon”, Killjoy jatkoi, mutta yhä hämmentynyt ilme Codyn kasvoilla kertoi, että hänen oli selitettävä perusteellisemmin.
Nascosto
Hangaarin kaksi keskelle pystytetty monoliitti tikitti ja raksutti. Aivan yhtä mahtipontisesti se ei käynyt kuin Valkoisen Kuningattaren messinkinen koneisto, mutta se oli silti tarpeeksi, että sen läheisyydessä viettäneet selakhisiskokset olivat jo perusteellisesti ärsyyntyneet sen meteliin.
Hangaarin sivulle pystytetyn taisteluaseman luona päivysti enää kaksi nynrahlaista insinööriä, joista kumpikaan ei ollut vilkaissut näyttöjään muutamaan tuntiin. Se tauko keskeytyi, kun punaiset hälytykset soivat ja ilmoittivat, että heidän vartioimansa kohteen kimppuun oli hyökätty. Jokin oli lävistänyt Kal-haarniska 02:n täsmälleen kaulan kohdalta. Monoliitin sisältä tuli kuitenkin nopeasti rauhoitteleva viesti: Tilanne oli yhä hallinnassa.
Läsnä olevista Breznikovista nuorempi, kolmikon keskimmäinen, rynnisti monoliitin vasemmalle sivulle hälytyksen kuullessaan ja väänsi sivuun metallisen luukun kurkistaakseen sisälle. Siellä neljän metallista rakennetun sauvan varassa Killjoyn haarniskaton keho yhä roikkui kuin syvään uneen vaipuneena. Tämän ääni kuitenkin kajahteli hangaarin kaiuttimista, vaikka kenraalin suu ei liikkunut.
”Varastin sivun Biancan kirjasta. Rakensin kellon.”
Taisteluaseman näytöillä Metru Nuilta saapuva kuva nousi takaisin paikalleen, kun Killjoyn eloton haarniska nosti kypärän takaisin harteilleen ja painoi sen uomiinsa. Leukansa auki loksauttanut Lhikan ei saanut kuvan perusteella sanaakaan suustaan. Codyn kysyvä ilme sen sijaan vaati lisää vastauksia.
”Jos Bianca ja Ficus pystyvät yhdellätoista arkkikranalla ohjaamaan tuhansia vahkeja, ajattelin, että kaipa minä pystyisin ohjaamaan yhdellä, noh, yhtä”, Killjoy sanoi.
Breznikova vilkaisi monoliitin sivussa vilkkuvia Killjoyn elintoimintojen mittareita. Kaikki näytti olevan kunnossa, lukuun ottamatta koholla olevia stressitasoja, jotka varmasti johtuivat vuorokauden mittaisesta leikkausoperaatiosta ja siitä, että tämä oli juuri yritetty teloittaa Lhikanin toimesta. Brez sulki luukun ja jätti Killjoyn roikkumaan taas yksin pimeyteen. Selakhi kaappasi tuolin alleen, rojahti siihen ja vieritti itsensä kahden Nynrah-haamun seuraksi komentokeskukseen seuraamaan tilanteen kehittymistä.
Ko-Metru
”Sinä… et ole täällä? Et oikeasti?” Cody ähkäisi epäuskoisena. Killjoy kohautti olkiaan. Vastaus ei ollut aivan niinkään helppo.
”Minusta tuntuu kuin olisin”, Killjoy vastasi. ”Pakko antaa vihollisellemme hieman kunniaa, tämä linkki on täysin saumaton. Roikun oikeasti pienessä viritelmässä etelässä.”
”Mutta missä linkki?” Mavrahin uteliaisuus heräsi tarpeeksi karistaakseen viimein tämän järkytyksen. ”Valkoisen verkko toimii kranojen kautta. Sinulla pitäisi olla todella voimakas yhteyspiste siirtääksesi tietoisuutesi –”
”Pitkästä aikaa, professori Mavrah”, Killjoy keskeytti, ennen kuin onu-matoralainen ehti vallata koko keskustelua spekulaatiollaan. Vastauksena tälle Killjoy väänsi vasemman käden rannepanssarinsa auki. Mutta sen sijaan, että siellä olisi ollut samaa pimeyttä kuin muuallakin haarniskassa, pieni harmaaruskea lihaisa olento tuijotteli sieltä käytävän väkeä. Se heilutti pikaisesti pientä ulokettaan kuin tervehtiäkseen ja kiskaisi sitten luukun takaisin kiinni, ennen kuin Lhikan tekisi taas jotain hätiköityä.
”Moi oon Miksu”, kuului metallin puoliksi tukahduttama ääni.
”Sinä olet hullu”, Cody ähkäisi, vaikkakin peitteli vaikuttuneisuuttaan erittäin huonosti.
”Xen oli aivan oikeassa, kun moralisoi minua viime reissulla. Oli vaarallista tuoda viimeinen arkkikrana Metru Nuille, kun vihollisiamme oli läsnä. Tällä kertaa en ottanut riskiä.”
”SITÄ PAITSI TÄMÄ ÄÄLIÖ KÄVI UIMASSA EIKÄ OLE VIELÄKÄÄN TAISTELUKUNNOSSA!” kuului nuoren naisen ääni Killjoyn kypärän sisältä. Lhikan hätkähti näkyvimmin. Cody tunnisti jo äänen yhdeksi niistä selakheista, joiden kanssa hän oli aikaisemmin Nurukanin kanssa keskustellut.
”… kiitos, Brez”, Killjoy mutisi nyrpeänä.
Rattaat raksuttivat selvästi Lhikanin päässä, kun tämä vilkuili käytävän väkeä näitä mittaillen. Hänen katseensa pysähtyi lopulta Codyyn, joka virnuili tälle vahingoniloisena tämän hyökkäyksen nolosta lopputulemasta.
Sillä aikaa, kun kultahaarniskainen toa yritti epätoivoisesti keksiä seuraavaa liikettään, käveli Killjoy käytävän perälle ja kiskaisi Lhikanin miekan kevyesti irti seinän syövereistä. Sitten hän marssi takaisin toan eteen ja iski aseen maahan tämän eteen upottaen sen puoli metriä metallisen lattian sisään.
”Jokainen veteraani Metru Nuilla tietää, että olet pelkkää puhetta”, Killjoy kumartui Lhikanin viereen ja puhui miltei kuiskaten. ”He tietävät, että sota voitettiin Kohiki-salmella, kun sinä märehdit turagasi kanssa Ta-Metrussa. Joten mieti tarkkaan, ketä päin tuon miekkasi osoitat. Saatat yllättyä siitä, kuinka harva on valmis seuraamaan sen suuntaa.”
Killjoy suoristi selkänsä. Kypärän takana ei ollut kasvoja, jotka olisivat voineet irvistää Lhikanille, joka puri hammastaan. Mavrah ja Vakama odottivat jo kauhuissaan uuden konfliktin syntyä, ja sellaisen saivatkin, mutta eivät suunnasta, mitä he olivat odottaneet.
Lhikanin happama tuijotus Killjoyn suuntaan keskeytyi, kun leikkaussali ykkösen ovi räjähti auki käytävän Lhikanin puoleisessa päässä. Sieltä ulos marssiva veden toa oli yltä päältä veressä, mutta oli sen värin perusteella selvää, että ei hänen omassaan.
”LHIKAN!”
Tulen toa oli jo avaamassa suutaan tukea pyytääkseen, mutta nähdessään tätä päin marssivan Nahon ilmeen, tarttuikin miekkaansa puolustautuakseen. Killjoy oli kuitenkin upottanut sen niin syvälle lattiaan, että kaikin voimin kiskaistessaankaan se ei liikkunut. Hänen kätensä olivat yhä kiinni siinä, kun juoksuun kiihdyttänyt Naho potkaisi häntä suoraan rintakehään. Ilma pakeni Lhikanin keuhkoista, kun tämä mätkähti väkivaltaisesti maahan.
”PASKIAINEN!” Naho huusi ja hyppäsi maassa makaavan Lhikanin päälle vangiten tämän jalat niin, ettei tämä päässyt enää nousemaan. Nahon nyrkit takoivat kultaista Hauta ja täräyttivät tulen toalta tajun niin nopeasti kankaalta, ettei tämä kyennyt vastustelemaan.
”Sinä! Olisit! Voinut! Auttaa!”
Nyrkki löi jokaisen sanan jälkeen. Cody oli ottamassa askelta Nahoa kohti pysäyttääkseen tämän, mutta käytävän seinissä kulkevat vesiputket alkoivat natisemaan ja ryöppy vettä ilmaantui laastin saattelemana hänen ja veden toan väliin. Cody joutui pysähtymään paikalleen ja Naho valjasti veden nopeasti antamaan lisää voimaa iskuilleen. Lhikanin vartiosto oli juossut kauhuissaan paikalta suuntanaan lähin kenttälääkärin toimisto. Lhikan korisi veren täyttäessä tämän suun. Kultainen naamio alkoi menettää muotoaan.
”Olisit voinut auttaa… olisit voinut… muttet auttanut… hän voisi olla vielä… Mexxi voisi olla vielä…”
Nahon ääni särkyi Mexxin nimen mainittuaan. Hänen nyrkkinsä eivät kuitenkaan hidastaneet. Kultaisesta naamiosta lohkeili pois valtavia kappaleita. Sen sirpaleet upposivat syvälle omistajansa kasvoihin. Verinen mössö, joka hetki sitten oli vielä muistuttanut Lhikania, ei pystynyt enää edes anomaan armoa. Vakama uikutti kauhistuneena seinää vasten litistyneenä. Mavrah oli liian järkyttynyt sanoakseen mitään.
Yksikin lyönti enemmän ja kasvot olisivat antaneet myöten. Yksi lyönti ja Naho olisi läpäissyt haurastuneen kallon ja murskannut tulen toan pään. Killjoy kuitenkin tarttui Nahon kohotettuun käteen pysäyttäen sen. Sitten toinen Killjoyn käsistä laskeutui Nahon olkapäälle.
”Eiköhän hän ymmärtänyt jo.”
Se muutaman sekunnin pysähdys, johon Killjoy oli Nahon pakottanut, oli tarpeeksi. Naho tajusi yhtäkkiä, kuinka uupunut hän oli. Taistelu Onu-Metrussa, tuntikausia Mexxin parannuskuplan ylläpitoa, sitten Lhikan. Adrenaliinin kaikottua Naho ymmärsi, ettei hänen käsissään ollut enää piiruakaan voimaa. Hän nousi pystyyn ja irrotti Hunansa visiirin pyyhkiäkseen sen sisäpinnan kyyneleistä. Hän kuitenkin vain onnistui sotkemaan sen verellä, joten turhautuneena hän kompuroi kohti ensimmäistä tyhjää vastaanottohuonetta, minkä käytävältä löysi ja romahti äänekkäästi sen toiselle puolelle.
Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita juuri, kun Lhikanin kaartilaiset palasivat viiden valkotakkisen lääkintämatoralaisen kanssa. Kaksi niistä kiljahti ääneen. Kun henkilöstö alkoi kasaamaan paareja liikkumattoman Lhikanin alle, käänsi kolmas kaartilainen, se, joka näytti vähiten järkkyneeltä, katseensa kohti Killjoyta kuin käskyjä pyytääkseen.
”Tehkää voitavanne ja viekää hänet pois Ko-Metrusta niin nopeasti kuin voitte. Naho tarvitsee… aikaa.”
Kaartilainen nyökkäsi ja joukkio alkoi kantamaan johtajansa niukin naukin hengittäviä jäänteitä pois. Jäljelle jäi verinen läntti, valtava määrä pirstoutuneen Haun kappaleita ja keskellä lattiaa törröttävä miekka, jonka Killjoy päätti lopulta jättää paikalleen.
”Minä… puhun hänelle”, Killjoy tuumasi viitaten läheiseen huoneeseen kompuroineeseen Nahoon. Cody nyökkäsi, mutta tämän tuijotuksesta pystyi päättelemään, että Killjoy ei ollut vastannut siihen tärkeimpään kysymykseen, mitä kukaan ei ollut vielä ehtinyt esittää ääneen.
”Hän on hereillä”, Killjoy sanoi. Leveä virne nousi Codyn kasvoille. Mavrah näytti siltä kuin olisi voinut purskahtaa itkuun onnesta.
”Mutta hän tarvitsee aikaa. Nuparu jatkaa hänen kanssaan”. Killjoy jatkoi.
Cody nyökkäsi. Hän kuuli Killjoyn äänestä, että edellinen vuorokausi oli ollut tämän elämän pisin. Killjoy nyökkäsi takaisin ja lähti Nahon perään sulkien oven perässään. Vasta silloin tilannetta suu auki tuijottanut Mavrah kääntyi takaisin Vakaman puoleen. Tämä ei ollut vieläkään irrottanut katsettaan siitä, missä Lhikanin muussatut kasvot olivat hetki sitten maanneet.
Kun matoranien katseet kohtasivat, Vakama yritti parhaansa esittääkseen, että kaikki oli kunnossa. Sekä Mavrah että Cody kuitenkin ymmärsivät, että jokin oli pielessä. He jäivät kahdestaan tuijottamaan ta-matoralaisen perään, kun tämä rynnisti jotain kahvista mumisten samaan suuntaan, mihin Lhikania kantanut lääkintähenkilökunta oli hetkeä aikaisemmin kadonnut.
”Mikäs hänelle tuli? Poika ei ole tainnut nähdä verta ennen?” Cody ihmetteli. Mavrah kohautti olkiaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta päivän aikana, kun hänen takojatuttunsa oli käyttäytynyt merkillisesti.
Ennen kuin hekin poistuivat, Cody yritti ohimennen kiskaista Lhikanin miekkaa mukaansa, mutta turhaan. Se oli kuin vanhasta huonosta legendasta. Miekka kivessä, jonka vain sen arvoiset saisivat sen siitä kiskaistua.
Ironista huomioiden, kenen käsistä se oli siihen jäänyt.
Huoneessa, käytävän askeleiden kaikottua, Killjoy uskalsi viimein lähestyä veden toaa, joka oli haudannut kasvot käsiinsä välittämättä siitä, että ne olivat yltä päältä kahden eri tulen toan veressä. Vastaanottohuone oli käytännössä pilkkopimeä siihen asti, että Killjoy napsautti sinne valot. Matoran-kokoon mitoitetulle tutkimuspenkille romahtanut Naho pystyi melkein nojaamaan leuallaan polviinsa. Killjoy ei edes uskaltanut testata, mitä tapahtuisi toimistotuolille, jos hän laskisi edes jalkansa sen päälle. Hän jäi lopulta vain nojailemaan vasten näöntarkastukseen tarkoitettua julistetta ja risti kätensä.
”Jos tulit moralisoimaan minua siitä, mitä juuri tein, tahdon muistuttaa, että laukaisit eilen ydinaseen Metru Nuin maaperällä etkä edes soittanut siitä etukäteen”, Naho tuhahti.
Killjoy naurahti ääneen. Naho oli pyyhkinyt kyyneleet niin nopeasti, ettei tästä päällepäin pystynyt edes päättelemään, miten tuohtunut tämä oli vielä hetkeä aikaisemmin ollut. Se oli sellaista suoraselkäisyyttä, minkä Killjoy muisti hyvin. Veden toa oli aina ollut Metru Nuin todellinen selkäranka silloinkin, kun Lhikanin hyödyttömät pyristelyt aiheuttivat muille lähinnä naamion lakin harmaantumista.
”Edellisestä kerrasta on aikaa, Killjoy”, Naho jatkoi. Merkillisestä painotuksesta huolimatta hänen äänessään ei ollut pisaraakaan ivaa.
”Niin on.”
”Miten… sinulla on mennyt?”
Killjoy ei rehellisesti tiennyt, kuinka vastata. Naho oli viimein nostanut kasvonsa pois käsistään, mutta piti katseensa yhä visusti omissa jaloissaan.
”Kuolin. Kahdesti oikeastaan.”
”Mutta olet silti täällä”, Naho naurahti.
”Suuri Henki lienee yhtä kyllästynyt Ficuksen puuhiin kuin minäkin”, Killjoy pohti. Naho hymähti, käänsi kämmenensä kasvojaan kohti ja tuijotti niistä valuvaa sotkua. Killjoy uskaltautui viimein kysymään sen kysymyksen, minkä vuoksi hän oli Nahon perään rynnännyt.
”Mexxi?”
Naho ei vastannut. Ainoastaan tuijotti käsiään. Palanen kultaista naamiota oli uponnut hänen kämmeneensä. Hän tiesi, että jos hän repisi sen irti, kolmas veri, hänen omansa, tarhaisi hänet. Toistaiseksi hän vain sulki kätensä nyrkkiin ja jätti sirpaleen paikalleen.
”Olen pahoillani”, Killjoy jatkoi, mutta lopetti huomatessaan Nahon pudistelevan päätään.
”Kone hengittää hänen puolestaan. Hän on elossa vain teknisesti. Saimme pysäytettyä verenvuodon, mutta…”
Lauseen jatkaminen tuntui olevan Naholle ylitsepääsemättömän vaikeaa. Killjoy kuitenkin odotti kärsivällisesti.
”… selkäranka ja keskushermosto ovat riekaleina. Hän ei koskaan enää hengitä itse. Jos hän edes herää…”
Nahon kasvot romahtivat taas syvemmälle kohti maata. Hän hieroi otsaansa kuin migreenikohtauksen saaneena. Kasvoista näki, että hän pidätteli taas itkua, mutta jälleen kerran hän onnistui nielaisemaan tunteen jonnekin syvälle sisuksiinsa. Killjoy yllättyi, kuinka vähän toassa oli muuttunut sodan jälkeen.
”Jos Lhikan olisi tullut auttamaan. Lähettänyt jonkun… Paskiainen vain sulki linjan ja jätti Mexxin kuolemaan.”
”Sinut myös”, Killjoy huomautti, vaikka tiesi hyvin, että Nahon oma henki ei painanut sillä hetkellä paljoa tälle itselleen. ”Onneksi Cody ehti paikalle ajoissa.”
Naho hymähti myöntävästi. Killjoy uskaltautui jo astumaan hieman lähemmäksi. Hän siirtyi nojaamaan pöydän reunaan toan viereen ja huomasi nyt syyn sille, miksi Nahon katse oli yhä naulittuna jalkoihinsa. Hänestä valuvat veripisarat valuivat edelleen. Ilmastointilaitteen huminakin oli hieman hiljentynyt ja pisaroiden tipahtelun huomasi tarkkaan kuuntelemalla.
”Tätäkö vastaan sinä olet taistellut?” Naho nosti viimein katseensa Killjoyyn. Hän tiesi heti, että Nahon ”tätäkö” viittasi siihen mustaan möykkyyn lihaa, joka Mexxin oli pirstonut.
”Kokeilin eläköityä, mutta sirkus ei jättänyt minua rauhaan. Sitten sain tietää, että Xen elää.”
”… ja Xen?”
”On hereillä.”
Naho päästi pitkän huojentuneen huokauksen. Toa ei ollut valmis ottamaan toistakin uhria kontolleen.
”Hengen kiitos.”
”Ja Nuparun”, Killjoy täsmensi. ”Ilman häntä tämä ei olisi onnistunut.”
”Tyttösi on tehnyt häneen melkoisen vaikutuksen. Kuulin, että hän oli käytännössä laukannut Ko-Metruun, kun kuuli, mitä oli tapahtunut.”
Se tieto ei tullut Killjoylle yllätyksenä. Xenillä oli aina ollut uskomaton kyky hurmata kaikki vähänkään vastaanottokykyiset ympäriltään.
”Minä en enää ajatellut pahoinpidellä ketään tälle päivälle”, Naho jatkoi. ”Joten jos se on, mitä pelkäsit, voit kyllä jo mennä.”
”Tahdoin vain varmistaa, että olet…” Killjoy pysähtyi miettimään seuraavaa sanaansa. Hän ei ollut aivan varma, miksi. Sen sanominen olisi kuulunut olla helppoa.
”… kunnossa.”
Nahon Hunan vasen kulma kohosi ja utelias katse vaelteli jossain Killjoyn kypärän tienoilla.
”Sinä et kuulosta yhtään siltä kenraali Killjoylta, josta kaikki ovat puhuneet viimeiset viikot”, Naho naurahti. Killjoy kohautti olkiaan. Hän ei oikeastaan edes osannut spekuloida, mitä Xen oli hänestä kertonut.
”Toivottavasti Xen ei ole paljastanut mitään ihan hirveän noloa”, Killjoy tuumasi. Hän muisti yhä hätääntyneen puristuksen, jonka Naho oli hänelle antanut heidän teidensä erkaannuttua leikkaussalien ovilla.
”Aloitko henki paratkoon välittämään vanhoilla päivillä? Me todella elämme lopun aikoja”, Naho piikitteli. Se ei Killjoyta haitannut. Jokainen pirteyden ripe toan äänessä oli voitto.
”Xenillä on sellainen vaikutus”, Killjoy myönsi ensimmäistä kertaa koskaan ääneen. Se sai hymyn nousemaan Nahon kasvoille, vaikkakin vain hetkeksi. Sen jälkeen toan katse valui taas kohti maata. Syy, miksi hän oli olettanut Killjoyn jääneen huoneeseen hänen kanssaan, palasi hänen mieleensä. Ja vaikka oli jo selvää, ettei Killjoy ollut hänen luonaan kaivelemassa menneitä, Nahon oli vaikea siirtää ajatuksiaan muualle.
”Joten… sinä et oikeasti ole täällä murjomassa naamiotani ruttuun siitä, mitä tapahtui?”
Killjoy oli hämmentynyt. Hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, mistä toa puhui.
”En ymmärrä.”
”Jos olisin tehnyt jotain”, Naho myönsi. Tämän ääni oli muuttunut mutinaksi. Killjoyn piti todella keskittyä ymmärtääkseen Nahon sanoja.
”Jos olisin vain tehnyt jotain… olisin voinut estää, mitä tapahtui.”
Killjoy oletti Nahon puhuvan edelleen edellisestä päivästä. Hän ei kuitenkaan löytänyt skenaariota, jossa tämä olisi voinut estää sitä, mitä Mexxille ja Xenille oli tapahtunut. Ei sellaisia vihollisia vastaan.
”Naho, jos luulet, että syytän sinua jotenkin siitä, mitä Xenille tapahtui, en-”
”En tarkoittanut Xeniä…” Naho keskeytti. Hän nieleskeli edelleen sanojaan, mutta suoristi lopulta selkänsä, käänsi katseensa Killjoyyn ja lausui ne sanat, joita hän oli koko keskustelun ajan pelännyt.
”… vaan Niziä.”
Nascoston hangaari kakkosessa tikittävässä monoliitissakin oli hetken aikaa hiljaista. Kuin kellokoneisto itsessään olisi reagoinut Nahon sanoihin. Lukematon määrä ajatuksia sinkoili Killjoyn päässä. Yksikään niistä ei ollut niin eheä, että niitä olisi saanut puettua vielä sanoiksi.
”Minä… mitä?”
Naho seurasi Killjoyn reaktiota silmät pyöreinä. Hän alkoi vähitellen harkitsemaan mahdollisuutta, että tämä ei tosiaankaan ollut tiennyt. Että edes Varjotun riveissä hän ei ollut kuullut…
”Se päivä, kun hän kuoli.”
”Niin?” Killjoy vastasi kihisten halusta ymmärtää, mitä Naho tarkoitti.
”Sinä päivänä, kun Mustaan Käteen hyökättiin…”
”Niin”, Killjoy tivasi malttamattomana.
”Me tiesimme… minä tiesin, että he olivat tulossa. Olisimme voineet estää sen, mutta…”
”Dume kielsi teitä, minä tiedän”, Killjoy täydensi. Järkytys levisi Nahon kasvoille. Killjoy oli tiennyt. Totta kai hän oli tiennyt… joten miksi hän…
”Miksi ihmeessä syyttäisin sinua?”
Killjoyn kysymys iski Nahoon sellaisella voimalla, että hänen jo hetken sisuksissaan pidättelemä ilma karkasi viimein hänen keuhkoistaan. Killjoy antoi Naholle hetken, mutta päätti lopulta istua lattialle toan viereen. Kal-metallinen haarniska kipinöi vasten metallista lattiaa, kun Killjoy väänsi itsensä risti-istuntaan varoen kuitenkin Nahon edessä kiiltelevää verilammikkoa.
”Jos Metru Nuilla olisi joku, jonka pään haluaisin pölkylle, se olisi Dume, mutta kaiken sen jälkeen, mitä Ficus teki, on vaikea syyttää edes hänen haluaan siivota Musta Käsi takapihaltaan.”
Killjoyn katse oli naulittu vastakkaiseen seinään, jossa kiilteli kehystetty juliste. Sen värikäs piirros esitti joukkoa vahkeja seisomassa sankarillisesti aurinkojen laskun edessä. Teksti sen alla kannusti Metru Nuin kansalaisia ottamaan yhteyttä viranomaisiin epäilyttävää kansalaistoimintaa havaitessaan. Täydellinen esimerkki todellisuudesta, jollaista ei olisi päässyt syntymään, jos Musta Käsi olisi saanut jatkaa Metru Nuin maaperällä. Tai niin Killjoy ainakin itselleen uskotteli.
”Mutta syy sille, miksi en syytä edes Dumea on se, että todellisia syyllisiä Nizin kuolemaan on täsmälleen ja ainoastaan yksi.”
He käänsivät katseensa toisiinsa. Naholle ei tarvinnut edes kertoa ääneen, että Killjoy tarkoitti itseään.
”Kun aika minusta viimein jättää, se on se asia, jonka joudun näkemään, ennen kuin Suuri Henki minut hylkää.”
Naho ei tiennyt, mitä sanoa. Killjoy itsekin hiljeni hetkeksi. Hän oli elänyt sen tapahtumaketjun ajatuksissaan niin monta kertaa, että jopa hänen päässään loisiva kellonainen oli kyllästynyt sen uusintoihin. Nizin surun musertamat kasvot. Xenin paniikin täyttämä ilme. Jokainen sana, jonka hän oli itse suustaan päästänyt. Ne kaikki olivat syöpyneet valokuvantarkasti hänen mieleensä.
”Minä olin unohtanut, että te tunsitte toisenne”, Killjoy sanoi keskeyttäen huomiolla kierteen, johon oli ajatuksiaan punomassa. Naho nyökytteli hitaasti.
”Metru Nuilla syntyneitä veden toia ei ollut alun perin montaa. Sodan alettua emme enää nähneet usein. Hän oli Mustassa Kädessä tutkimuspöydän ääressä ja minä rintamalla… mutta me olimme ystäviä.”
”Ga-Metrun ritari kiiltävässä haarniskassaan ja se… nörtti”, Killjoy naurahti. ”Te olette olleet melkoinen näky.”
Nahokaan ei voinut olla hörähtelemättä huomiolle. Toan muistot ajalta ennen sotaa olivat hämärtyneet tuhkan ja tulikiven alle, mutta hän muisti silti elävästi, millaista oli kulkea lampien ja purojen täyttämillä kampusalueilla häntä yli päätä lyhyemmän rurukasvoisen akateemikon kanssa. Toa Niz oli muodonmuutoksensakin jäljiltä ollut vain vastaväitellyt neurotieteilijä. Autuaan ymmärtämätön toauden mukanaan tuomasta taakasta.
”Hän oli nörtti, totta tosiaan”, Naho hekotteli ja leukaansa epähuomiossa koskettaessaan tahrasi sen kuivuneella verellä. ”Miten te kaksi oikeastaan… tai siis, sinäkin olit aina toiminnan mies. Kun taas Niz oli sellainen… toimistorotta.”
Killjoy kohautti vaistomaisesti olkiaan, mutta pysähtyi hetkeksi miettimään. Hän muisti heidän ensikohtaamisensa kuin eilisen. Muisti, miltä se oli tuntunut. Siinä oli ollut kyse hyvin vähän järjestä ja hyvin paljon sellaisesta lohdun tunteesta, millaista hän ei ollut koskaan kokenut kenenkään muun kanssa. Heti ensimmäisestä kosketuksesta ikuisesti kilkattavat kellokoneistot hänen mielensä perukoilla olivat hetkeksi vaimenneet.
”Jos tietäisinkin vastauksen tuohon”, hän vastasi lopulta kierrellen hieman totuutta. ”Alussa se vain tuntui oikealta. Ja silloinkin, kun asiat tuntuivat vaikealta, meillä oli Xen. Hän piti meidät yhdessä pidempään kuin olisimme koskaan muuten pysyneet.”
Naho oli viimein alkanut hahmottaa kokonaisuutta. Xenin puolen tarinasta saatuaan olisi ollut helppoa kuvitella, että Killjoy oli oman tyranniansa vuoksi lapsensa hylännyt sekopää. Mutta mitä enemmän palasia Naho sai, sitä paremmin hän ymmärsi, millaisessa tunteiden myllerryksessä kaikki oli tapahtunut. Killjoyn katseen harhaillessa pitkin huoneen seiniä, Naho ymmärsi, millaista vaikeiden asioiden kimppua Killjoy edelleen piilotteli.
”Sinäkö vain aiot pitää tuon päässäsi?” Naho paukautti ääneen. Killjoy havahtui takaisin nykyhetkeen yrittäen epätoivoisesti miettiä, kuinka kertoa tällä kertaa, ettei hänen kypäränsä alla ollut yhtään mitään. Hän ei kuitenkaan saanut siihen mahdollisuutta, kun Miksun päällä sijaitseva paneeli alkoi vilkkumaan keltaisena. Naho kuunteli vierestä, kun Killjoy avasi radioyhteyden nappia painamalla ja Codyn ääni alkoi puhuttelemaan heitä.
”Öh, anteeksi, jos häiritsen, mutta meillä on pikku tilanne täällä.”
”Antaa tulla vain.”
”Se peltipurkki, jonka toit mukanasi. Tuota… sillä ei ole kohta kaikki hyvin.”
Yhteyden taustalta kuului jotain muutakin. Naho irvisti ja loi katseensa Killjoyyn, joka nyökkäsi vahvistaakseen kuulleensa saman. Puhelun taustalla karjuttiin suoraa huutoa.
”Nurukan?” Killjoy ihmetteli.
”En ole koskaan nähnyt hänen kilahtavan tuolla tavalla.”
”Kaksi minuuttia”, Killjoy vastasi ja sulki yhteyden. Hän lähti marssimaan pitkin askelin ulos huoneesta, kunnes huomasi Nahon lähtemässä hänen peräänsä.
”Sinä jäät lepäämään. Minä hoidan tämän.”
Naho oli jo siirtämässä vastalausetta ajatuksista huulilleen, mutta pelkkä levon mainitseminen sai hänet tajuamaan, miten lopen uupunut hän oli. Eikä hän lopulta oikeasti edes tahtonut asettaa itseään vielä yhteen konfliktiin, vaikka osana Amajikaa hänellä olikin sellaista ymmärrystä Nurukanista, mitä kovin monella muulla ei ollut. Hän kuitenkin antoi lopulta itsensä luovuttaa ja romahti takaisin penkille.
Killjoy nyökkäsi ja marssi ulos. Naho jäi tuijottamaan suljettua ovea, jonka taakse kenraali oli kadonnut. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän saisi nukuttua, mutta hän päätti sulkea silmänsä siitäkin huolimatta. Kirurgien armeija, jonka hän oli jättänyt Mexxin rinnalle saisi pärjätä vielä pienen hetken ilman häntä. Tärinä, joka oli hiipinyt hänen käsiinsä viesti, että ainakin toistaiseksi hän oli tehnyt kaiken voitavansa.
Ko-Metrun alla risteilevän laivastotukikohdan tuoreudesta kertoivat parhaiten sen lukuisat varastohallit, joita aika ei ollut vielä onnistunut täyttämään rojulla. Lähimpänä maan pintaa olevan kerroksen isoimman hallin reunalla oli ainoastaan kaksi tyhjää konttia ja muutama avaamaton ammuslaatikko. Varasto oli siis omiaan Mustan Käden väistötiloiksi. Sen kylmää lattiaa koristivat nyt lukuisat makuupussit ja pieni määrä niitä käyttävien irtaimistoa.
Mikäli Nurukan olisi saanut asiasta päättää, yksi vierailijoista ei olisi kuitenkaan ollut sinne tervetullut. Killjoyn mukana saapunut nelikätinen vempele oli leijaillut varoittamatta sisään etsien paikkaa, johon pysäyttää itsensä. Edellisen yön alusta loppuun valvonut maakenraali ei enää onnistunut pitämään tunteita sisällään ja paikalle lipunut Feterra oli ollut täydellinen kohde niiden purkamiselle.
Ja vaikea häntä oli syyttää. Varaston oven toisella puolella kuunteleva Cody ymmärsi Nurukanin tuskan. Vaikka Xenin ja Mexxin tilanteet olivat syösseet toan jälleen stressin ja huolen äärirajoille, painoi tämän vaakakupissa myös paljon vanhempi ystävä, jonka kohtalon koukerot häneltä oli tähän saakka evätty.
“Minne veitte Valotun? Missä on Toa Umbra?” Nurukan tivasi jo ainakin kolmatta kertaa. Tämän ääni oli alkanut rahisemaan rasituksen voimasta.
“VASTAUS: Valottu on vapautettu. Mestari Z.M.A. takaa hänen turvallisuutensa.”
“Näitte kaiken tuon vaivan hänen nappaamiseksi ja päästitte hänet menemään? Ja minun pitäisi muka uskoa, rautaäpärä? Pah!”
Nurukanin sormet puristuivat nyrkkiin. Hänen teki valtavasti mieli runnoa Feterraa tämän tuhoutumattomaan eksokutikulaan. Ja jos peltipurkki jatkaisi röyhkeää valehteluaan, hän myös tasan tarkkaan niin tekisi.
”Ehdotus: Valotun ystävän adrenaliinitasot ovat huomattavasti koholla. Yleisen turvallisuuden nimissä syvät hengenvedot ovat suositeltavia.”
Kenties Nurukan olisi vielä sietänyt peltipurkin kyvyttömyyttä tarjota todenmukaista informaatiota, mutta monotonisesta sävystä huolimatta toa oli varma, että Feterran ääni tihkui ivaa. Nurukanin kohoavan verenpaineen mukana varaston seinät alkoivat konkreettisesti värähtelemään. He olivat sen verran syvällä maan alla, että hän olisi voinut rutistaa koko kerroksen kasaan heidän ympäriltään. Värähtely ei jäänyt Feterraltakaan huomaamatta. Se katseli ympärilleen niin huolestuneena kuin ilmeetön sylinteri suinkin pystyi.
”Pyyntö: Valotun ystävä keskeyttää tarpeettomat aggressiot ja luopuu irrationaalisista tunnetiloista, jotka vaarantavat hänen itsensä lisäksi-”
Nurukan oli kuullut tarpeeksi. Viha, jota hän oli padonnut sisäänsä pääsi jälleen irti. Yhdelläkään Umbraan kajonnella ei ollut lupaa vaatia häntä rauhoittumaan.
Kynnet iskivät kipinää Feterran haarniskaan. Iskun tehnyt mies muistutti enemmän raivoisaa tuhka-ahmaa kuin jaloa toaa. Jo muutaman sivalluksen jälkeen hän kuitenkin pysähtyi. Hän ei ollut saanut Z.M.A:n koneeseen naarmuakaan. Se ei ollut myöskään laittanut lainkaan hanttiin, vaan ainoastaan lukitsi kätensä selkänsä taakse ja otti iskut vastaan sanaakaan sanomatta.
Hampaitaan yhteen kiristelevä Nurukan keräsi kaiken voimansa ja iski Feterraa kohti tämän keskussilmää. Tällä kertaa kone joutui väistämään. Se leijaili taaksepäin toan iskuja vältellen. Se ojensi raajansa eteenpäin estääkseen Nurukania tulemasta lähemmäksi. Turhautunut kenraali sai leikistä nopeasti tarpeekseen. Järinä tutkikohan ympärillä palasi. Jos hän ei saisi upotettua Feterraan kunnollista iskua, hän täräyttäisi sitä jollain, jota ei voisi väistää. Koko metru heidän yläpuolellaan saisi riittää…
Hän tuli järkiinsä vasta, kun varastohallin kattoon asennetut loisteputkivalot tipahtivat miltei hänen päälleen. Totuutta olisi vaikeaa selvittää, jos hän ei onnistuisi jotenkin estämään katon romahtamista myös hänen itsensä niskaan. Tärinä lakkasi hitaasti Nurukanin hengitystä mukaillen.
“Kerro. Minulle. Totuus!” Nurukan äyski raskautuneen hengityksensä alta.
“VASTAUS: Valottu on vapautettu. Mestari Z.M.A. takaa hänen turvallisuutensa.”
“Valehtelet!” Nurukan raivosi. Itseään toistavan koneen jääräpäisyys turhautti. Kredipselleeniseikkailun jälkeen Nurukan oli muuttunut. Vanha sotilas oli syntynyt uudelleen ja sen mukana paloi jälleen kyky ja tahto käyttää voimaa. Jos hän kiskoisi edes paakun maa-ainesta käsiinsä… Feterran haarniskassa täytyi olla rakoja. Jos hän vain täyttäisi sen ja puristaisi ulos sen, mikä sen sisällä asusti. Räjäyttäisi sen sisältäpäin. Se ei toisi Umbraa takaisin, mutta se tuntuisi varmasti silti hyvältä…
”Se ei valehtele, Nurukan”, uusi ääni huomautti hänen takaansa. Nurukan ei ollut raivonpurkauksensa keskellä huomannut, kuinka varaston ovi oli auennut ja punamustaan haarniskaan pukeutunut jättiläinen oli astellut hänen rinnalleen.
“Minä tiedän, miltä tämä näyttää, mutta minulla on eläviä todisteita siitä, että Umbra on vapaalla jalalla”, Killjoy jatkoi.
Nurukanin hengitys tasaantui hieman. Vaikka hänellä ei ollut varsinaisesti syytä uskoa Killjoyta yhtään sen enempää kuin Feterraakaan, ainakin kralhikenraali osasi ilmaista sanansa ivailematta.
”… todisteita?” Nurukan puuskutti. ”Parempi iskeä niitä pöytään tai jatkan kynsieni kiillottamista tuohon rautaäpärään.”
Killjoy huokaisi syvään, mutta käänsi kätensä poikittain eteensä ja avasi pienen projektoidun kartan itsensä ja Nurukanin väliin pitäen kuitenkin turvallisen etäisyyden toaan.
”Miksu, näytä Lunariuksen raportti.”
Kartta zoomasi itseään, kunnes se saavutti pohjoisen mantereen kaakkoisrannikon. Välisaaria kohti piirretyt kauppareitit kulkivat aivan pienen punaisena hohtavan pisteen vierellä.
”Rannikkopartiomme ovat pitäneet heitä silmällä jo muutaman päivän. Vene on aika muinainen, mutta Umbra on matkannut tasaisesti kohti Välisaaria. Hän on menossa kotiin ja hänellä vaikuttaisi olevan seuraa.”
Nurukan tuijotti pistettä silmät kiiluen. Hän oli toivonut kuvaa. Jotain konkreettista todistetta siitä, että hänen ystävällään oli kaikki hyvin, mutta Killjoyn latelema informaatio oli alku.
Nurukan hengityksen tahti alkoi lopulta rauhoittua ja viimein hän tarttui kynsiinsä ja veti ne takaisin kehikkonsa sisään. Hän antoi hartioidensa lysähtää väsymyksestä. Maakin oli lakannut värähtelemästä heidän ympäriltään.
”Se oli ensimmäinen asia, mitä kysyin, kun sain kuulla, että hänet oli viety”, Killjoy vakuutteli. ”Hän oli minunkin ystäväni.”
Nurukan ei pysähtynyt kyseenalaistamaan, miksi Killjoy puhui ystävyydestään menneessä aikamuodossa. Hän vilkaisi takanaan leijailevaa Feterraa, joka ei ollut uskaltanut sanoa enää sanaakaan. Sitten hän tuijotti taas karttaa aina siihen asti, että Killjoy sulki sen ja risti tietokoneen sisältämän kätensä toisen kanssa.
”Olette pitäneet heitä silmällä?” Nurukan toisti kysyvästi.
”Ilmakuvamme ovat aika huonoja ja tosi kaukaa, mutta Umbralla on seuraa. Joku hattupäinen. Huomioiden, että he ovat matkalla kohti Klaania, veikkaan Domekia, Etsivää tai Notfun-Gusia. Tosin… oikeasti veikkaan lähinnä Domekia”, Killjoy selitti.
Nurukan huokaisi syvään. Toisen Valotun läsnäolossa oli sinällään järkeä. Ehkä he olivat paenneet yhdessä.
“Tuo kartta valaa minuun toivoa, mutta ihmettelen, miksi Z.M.A päästi Umbran lähtemään. Ei käy yksiin sen kanssa, että hän etsii käsiinsä Valottuja”, Nurukan puhisi. “Olisit voinut kertoa tästä minulle aikaisemmin. Olisimme voineet tehdä jotain…”
”Kenties”, Killjoy myönsi, ”mutta Xen tarvitsi etäisyyttä. Hän olisi paiskannut metallisen ahterini mereen, jos olisin jäänyt päällepäsmäröimään. Minäkin sain tietää Umbrasta vasta sen jälkeen, kun hän oli jo vapaalla jalalla.”
Nurukan huokaisi syvään. Vaikka tämän ryhti valui, olivat tämän silmät yhä naulittuina Killjoyyn. Tältä ei jäänyt huomaamatta, kuinka paljon Nurukanin olemus oli muuttunut sitten heidän edellisen tapaamisensa.
”Xen?” Nurukan kysyi lopulta. Killjoy oletti sen olevan merkki siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä enää hautautuvansa spontaanin maanvyöryn alle.
”Hereillä.”
Nurukan nyökkäsi. Uutinen lohdutti hieman. Ensimmäinen multakasaan paistava aurinko oli Umbran oletettu vapaus. Toista aurinkoa edusti Xen. Kenties elämä jatkuisi vielä…
“Yritin opettaa tyttärellesi kaiken, mitä muistan ja osaan. Sääli, että olen ollut oma itseni vasta hetken. Meillä olisi voinut olla enemmänkin aikaa.”
Killjoy rentoutui jo hieman. Feterra heidän takanaan oli kaikessa hiljaisuudessa leijaillut syrjemmälle.. Nurukanin sydänkiven syke oli hidastunut jo lähelle normaalia.
”Xen mainitsikin ohimennen…” Killjoy tarttui keskusteluun ilmestyneeseen oljenkorteen. ”Jotain… muistoissasi matkustamisesta.”
Vaikka se ei ollut kysymys, Killjoyn toteamus oli selvästi muotoiltu sellaiseksi.
“Xen avasi muistoni, jotka Ficus oli sulkenut. Sai sellaisen annoksen sotaa, että en ole varma itsekään, oliko se täysin hyvä idea”, Nurukan muisteli seikkailuaan. Hänellä oli ikävä tyttöä. Naho ei ollut ainoa tukikohdassa märehtivä toa, joka toivoi, että olisi kyennyt tekemään enemmän.
”Ficus oli sulkenut? Oliko hänellä siihen joku metodi? Luulin, että hän oli kolauttanut sinua vain tosi lujaa päähän”, Killjoy ihmetteli. Hän ei voinut olla tarttumatta tiedonjyväsiis siellä, missä niihin törmäsi.
“Sininen koneellinen käsi”, Nurukan sanoi lyhyesti. “Jäljitimme sitä vielä tukikohdassa seikkailumme jälkeen.”
Nurukanilta ei jäänyt huomaamatta, kuinka Killjoy jäätyi sanoista paikalleen. Toalle ei tullut yllätyksenä, että Killjoy tiesi aiheesta jotain. Vielä vähemmän yllätyksenä hänelle tuli, että Killjoy ei sanallakaan selitellyt reaktiotaan, vaan ainoastaan loi merkitsevän katseen omalle rannepanssarilleen, jonka sisältä kuului hiljainen huolestunut ulahdus.
”Ettekä ilmeisesti saaneet kiinni?”
“Emme. Oletettavasti se tuhoutui tukikohdan mukana. Mitä sinä tiedät siitä?”
”Tarpeeksi huolestuakseni.”
Killjoy vilkaisi rannetietokoneensa kelloa varmistaakseen, että hänellä oli vielä aikaa. Nuparun vuoroa oli vielä runsaasti jäljellä. Jos he liikkuisivat nopeasti, siinä ajassa ehtisi tekemään yhden nopean menopaluun.
”Mennään.”
”Mennään minne?”
”Onu-Metruun”, Killjoy vastasi. ”Jos olet valmis hautaamaan sotakirveen hetkeksi, tahtoisin käydä tonkimassa niitä raunioita. Tahdon sinut mukaan.”
Nurukan pysähtyi miettimään hetkeksi. Se, että Killjoy oli valmis irtautumaan Ko-Metrusta toivottavasti tarkoitti sitä, että Xenillä alkoi todella olla asiat paremmin. Mexxistä hän ei ollut edes vielä kuullut, eikä hän ollut aivan varma, tahtoiko hän enempää suru-uutisia. Hän oli nähnyt jäljen, minkä Puhdistajan isku oli Mangai-sisarukseen jättänyt. Ehkäpä Onu-Metru oli tosiaan hyväksyttävä harhautus kaikista niistä ajatuksista.
“Mennään siis. Ehkä se vietävä sininen rakkine on jossain raunioissa”, Nurukan sanoi. Hän myöntyi Killjoyn mukaan siitäkin huolimatta, että linkki Z.M.A:han oli käytännössä yhä selittämättä. Hän puristaisi lisää tieto ulos myöhemmin. Killjoyn voisi aina vain painaa kanveesiin, jos tämä ei vastaisi kysymyksiin.
Nurukan muistutti omaa vanhaa itseään niin paljon, että Killjoyn selkäpiitään kylmäsi. Olemuksen vaihdos kuumapäisestä sotilaasta maanläheiseen neuvottelijaan oli tyypillinen sille Nurukanille, joka oli johtanut häntä vielä sodan aikaan.
”Käydään katsomassa Lhikanin autotalliin, josko sieltä irtoaisi jotain nopeaa.”
Purppuran piiparin jälkeensä jättämä tuho levittäytyi valtavana kraatterina Onu-Metrun karulta pinnalta kohti sen synkkiä syvyyksiä. Mikään näyssä ei viitannut siihen, että vain päivää aikaisemmin siinä oli sijainnut vanhan Metru Nuin uljain sotilastukikohta. Niin perusteellinen oli Pimeyden valtiaan työn jälki. Ja se oli pelkkää esisoittoa siitä, mitä tapahtuisi, jos lisää siruja jotenkin valuisi tämän käsiin.
Myrkyllinen paksu kerros tuhkaa peitti alleen hajanaiset betonin ja metallin kappaleet, joita oli jäänyt rotkon pohjalle. Se ei ravinnut maaperää, vaan kuristi sitä. Nurukan aisti jo kaukaa maan organismien kuolleen perusteellisesti. Se ei ollut pelkkä vapauden liekki, joka maassa kyti. Varjot itsessään olivat jättäneet metruun pysyvät jälkensä.
Nurukan oli laskeutunut monttuun edeltä. Matkustaminen sedimenttiaallonharjalla oli tuntunut suorastaan terapeuttiselta, vaikka matkan kohde olikin täynnä murhetta ja romahtaneita muistoja. Matkansa aikana toa oli nähnyt paljon. Aukon seinämistä törröti katkenneita putkia ja kaapeleita. Osasta valui edelleen vettä. Osa kipinöi sähköä. Suurin osa tukikohdan varsinaisista kerroksista oli kuitenkin pyyhkiytynyt niin perusteellisesti olemattomiin, ettei niissä ollut mitään tutkittavaa. Jos sininen käsi oli ollut tukikohdassa räjähdyshetkellä, sen selviytymisen mahdollisuudet olivat täydellinen nolla.
Suihkumoottorien lähestyvä ääni sai Nurukanin kääntämään katseensa ylös. Sitä seurasi metallinen jysähdys, kun Killjoy laskeutui tämän vierelle. Tämä ei ollut havainnut ylilentonsa aikana minkäänlaista elämää tai edes liikettä tukikohdan raunioista. Viimeiset lämpöjäljetkin olivat peräisin vain viimeisistä sinisistä liekeistä, joita aamupäivän sadekuurot eivät olleet vielä tukahduttaneet.
Pohjallakaan hävityksen keskeltä ei aluksi tunnistanut enää mitään muuta kuin suurimpien tukipilarien pirstaleet. Räjähdys oli jauhanut tukikohdan päällimmäiset kerrokset niin hienoksi tomuksi, että niitä ei käytännössä ollut enää olemassa. Ainoa kerros, josta oli jäljellä mitään tunnistettavaa, oli pohjimmainen. Mutta vähän aikaa sen sisällä vaelleltuaan Nurukan ja Killjoy molemmat yllättyivät, että pieni osa kerroksen seinistä oli yhä pystyssä. Vaikka kerroksen niskaan oli romahtanut yhdentoista muun verran materiaa, oli erityisesti pohjakerroksen luoteiskulma yhä häkellyttävän eheässä kunnossa.
Nurukan oli painanut kämmenensä vasten maata ja silmät suljettuna kuunteli sen kuiskauksia. Killjoy seurasi sivusta sanaakaan sanomatta. Hän odotti kärsivällisesti toan analyysiä.
“Ei sinistä kättä missään. En aisti sen sielua kylmäävää koleutta. Sen pitäisi säteillä tämän materiaalin alla, jos se on enää olemassa.”
Nurukan pysähtyi taas hetkeksi kuuntelemaan. Tämän seuraavat sanat tulivat ulos miltei kuiskaten.
“Voimakas esine.”
Killjoy ei ollut yllättynyt. Hän toivoi hartaasti, että heidän jäljityksen kohteensa olisi vain rusentunut jonkin tukikohdan kerroksista mukana.
Hän jätti Nurukanin vielä kuuntelemaan maaperää ja käänsi askeleensa kohti itää. Hän ei ollut paljastanut Nurukanille vielä todellista syytä sille, miksi hän oli tahtonut kaivelemaan raunioita. Nurukan kuitenkin ymmärsi seurata, kun Killjoy vei heidät keskelle pohjakerroksen sokkeloita. Päivä paistoi sielläkin sisään, vaikka kerroksen päälle romahtanut romu olikin muodostanut kerrokselle melkein kuin uuden katon. Yksi tukikohdan tukipilareista törrötti siinä, mistä Killjoy oli Xen käsivarsillaan ampaissut kohti pintaa.
Kun paikalla ei näkynyt jälkiäkään mistään elävästä tai… epäkuolleesta, Killjoy oli viimein valmis paljastamaan korttinsa.
”Kerro, Nurukan, miten hyvin tunsit toa Lhekon?”
Maakenraali pysähtyi. Se ei ollut kysymys, jota hän oli odottanut.
“Hän… kuuli Metru Nuin kutsun, kun toia tarvittiin. Otin hänet vastaan itse, kun hän saapui saarelle”, Nurukan muisteli. ”Hän oli aika naiivi. Saarnasi usein valoista ja varjoista, mutta ne muutamat päivät paraakeissa ennen rintamalle lähtöä kuluivat silti hyvässä hengessä. Valitettavasti hän kaatui ensimmäisten toain joukossa.”
Killjoy kuunteli tarkkaan, vaikka hänen katseensa harhailikin koko ajan ympärilleen.
”Me annoimme hänelle vain hautapaikan. Ruumista ei koskaan löydetty. Tai niin luulimme… kunnes Lheko, Svarle ja muut väännettiin vääriksi.”
Nurukan muisti sen kuin eilisen, kiitos Xenin, joka oli hiljattain kokenut Lhekon hautajaiset hänen muistoissaan.
“Umbra kertoi kohdanneensa hänet silloin, kun he olivat täällä Matoron kanssa. Hänen toa-kivensä oli Lhekolta. Paljoa muuta hän ei jälkeensä jättänytkään.”
Killjoy ei ollut löytänyt sillä aikaa mitään mainitsemisen arvoista. Valottu ei ollut jättänyt peräänsä jälkeäkään läsnäolostaan. Tämä ja muut kuolleet laahustajat olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Lhekon viimeiset sanat kuitenkin kalvoivat yhä Killjoyn päässä.
”Hän oli täällä”, Killjoy paljasti.
”Tiedän”, Nurukan vastasi. ”Xen avasi heihin neuvotteluyhteyden ihan vähän aikaa sitten.”
Killjoy murahti. Hän ei suoraan sanottuna osannut olla yllättynyt tyttärensä rohkeudesta.
”Ne pelastivat hänet. Odottivat minua Xen kourissaan, kun saavuin.”
Nurukan ei keskeyttänyt Killjoyn selityksen hidasta etenemistä.
Hän ei tiennyt tarkalleen, mitä Killjoy oli Xenin pelastaessaan nähnyt, mutta tämän vaitonaisuus kertoi aivan tarpeeksi.
”Pystytkö aistimaan niiden metallin? Onko siinä mitään sellaista, jota pystyt tuntemaan?” Killjoy kysyi.
“Metalleihin jää aina hiukan epäpuhtauksia maaperästä, mutta Kaleissa niitä hädin tuskin on. En ole raudan tai magnetismin taitaja, mutta voin yrittää.”
Nurukanin mieli yritti tunnustella maaperää ympärillään. Hän kyllä aisti metallit maaperässä. Muinaisten sotien jälkeensä jättämiä panssareita ja hylsyjä. Rautaioneja, savea. Lyijyä. Nurukanin mielikoura siivilöi kuoppaa ja sen lähialueita. Mutta vaikka hän löysi paljon, hyvin vähän siitä muistutti häntä siitä, mitä hän yritti etsiä.
“Liikaa erilaisia palasia. Me maan toat emme erottele partikkeleita ja ioneita yhtälöstä. Puunjuuret, metallit, kivet ja hiekat tottelevat ja kuuntelevat meitä kaikki yhdessä. Sieltä on vaikeaa erottaa mitään kovin yksityiskohtaista.”
Killjoy murahti ymmärtäväisesti. Hän oli usein kuullut Herralta samanlaisia mietteitä maan muovaamisesta.
”Jos niissä olisi jotain edes piirun vertaa modernimpaa, kenties niiden jäljittäminen muilla keinoilla olisi mahdollista”, Killjoy tuhahti.
Nurukan nosti kämmenensä irti maasta, nuuhkaisi tuhkaista ilmaa ja suoristi selkänsä. Hän pälyili ympärilleen samaan tapaan kuin Killjoykin oli hetki sitten tehnyt, mutta tuho ja hävitys oli peittänyt kaikki ilmiselvät jäljet. Silloin uusi ajatus nosti päätään Nurukanin Kakaman takana. Ilmiselvät jäljet, totta tosiaan.
“Minulla voi olla yksi kikka”, hän sanoi ja vihreä hohde hänen silmissään voimistui. Toa alkoi skannata maaperää sen suhteen, mistä oli kaivettu viimeksi. Oli helppo jättää huomiotta mikro-organismeista kuollut maa-aines, kun hävitystä oli ympärillä niin paljon. Se kuitenkin tuotti tulosta nopeasti. Näivettynyttä maa-ainesta oli tosiaan jo pidemmältä ajalta kuin ainoastaan edelliseltä päivältä. Ne johdattivat heitä kohti länttä.
Killjoy ymmärsi seurata, kun Nurukan lähtikin äkillisesti liikkeelle. Heidän tiensä vietti ensin takaisin avoimelle ja sen jälkeen kohti ahtaampaa romun peittämää koloa onkalon seinässä.
“Tuolla on jotain jälkiä. Hienovaraisempaa mylläystä kuin tämä, missä nyt seisomme”, Nurukan totesi ja alkoi kiskomaan kolon päälle kasautuneita putkia ja betonia syrjään. Killjoy liittyi tämän seuraan ja lopulta maan toa väistyi kolossin tieltä, sillä näytösti, että tavaran siirtely sujui Killjoylta paljon vaivattomammin.
Killjoylta kesti silti useampi minuutti raivata tie Nurukanin osoittamaan suuntaan. Siihen romahtanut kerroksen yksitoista hiiltynyt irtaimisto antoi lopulta myöten Killjoyn rannetykin sulattaessa viimeiset niiden jäänteet. Nurukan oli ristinyt kätensä ja seurasi sivusta, kunnes uteliaisuus otti vallan ja hänkin siristeli silmiään Killjoyn kypärän sytyttämän valokeilan paljastaessa pyöreäseinäisen onkalon, joka näytti jatkuvan nopealla vilkauksella loputtomiin.
Nurukan painoi kätensä taas maahan ja sulki silmänsä.
”Se jatkuu merelle asti.”
Nurukan oli oikeassa. Reikä haisikin merivedelle ja johti täsmällisesti kohti Onu-Metrun rannikkoa.
Kaksikko asettui seisomaan sen eteen samalla, kun Killjoy ampui olkapäistään pienen valopallon tunnelin sisään. Se vain yksinkertaisesti katosi. Jos se joskus osui johonkin, he eivät sitä kuulleet eivätkä nähneet. Se vain valaisi tunnelin sileät seinät hetkeksi ja katosi.
”Kalit taisivat olla lähdöllään kaiken tämän aikaa. Tätä ei ole kaivettu lyhyessä ajassa”, Killjoy päätteli.
“Ei ainakaan ilman, että olisimme huomanneet”, Nurukan myönsi. “Seuraammeko tunnelia vai oletammeko sen vain päätyvän rantaan?”
Killjoy tuijotti tunnelia hetken sanaakaan sanomatta. Hän jauhoi Lhekon hyvästiksi jättämiä sanoja edelleen päässään. Ne palasivat hänen mieleensä jatkuvasti, ja joka kerta kellokoneiston korviahuumaavan raksutuksen kanssa.
”Me tapaamme hänen haudassaan”, Killjoy toisti sanat ääneen. Nurukan kohotti kulmiaan. Hän oletti sanojen kuuluvan Lhekolle, mutta hän ei silti ymmärtänyt niiden merkitystä.
”Kenen haudassa?”
”Silvotun äidin”, Killjoy mutisi.
”Ja silvottu äiti on..?”
Mutta siihen Killjoy ei enää vastannut. Rehellisyyden nimissä hän ei ollut vastauksesta myöskään aivan varma, mutta hetki ei tuntunut oikealle selittää koko Steltinmerellä tapahtunut episodi muutaman päivän takaa. Hän tietoisesti yritti olla ajattelematta sitä, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen, että Killjoyn ei kirjaimellisesti olisi kuulunut ajatella yhtään mitään muuta.
Se asia meressä, joka oli kutsunut itseään Killjoyn äidiksi, oli varoittanut häntä siitä, että Xen oli vaarassa, Ja kun hän oli seurannut tämän asettamaa polkua, oli sen toisessa päässä ollut Lheko. Xen käsivarsillaan, silvotun äidin nimi kalmaisilla huulillaan.
Se oli auttanut häntä pelastamaan tyttärensä. Ja nyt hänet oli kutsuttu sen hautaan.
”Jätämme loput Naholle, jahka hän saa myös hieman unta alleen”, Killjoy murahti. Nurukan ei vastustellut ideaa. Ajatus vedessä möyrimisestä ei innostanut häntä sen enempää kuin Killjoytakaan. He kuitenkin jäivät seisomaan aukon eteen vielä toviksi. Nurukan maaperää herkästi kuunnellen, Killjoy ajatuuksiinsa uppoutuneena.
”Mitä seuraavaksi?” Nurukan lopulta rikkoi hiljaisuuden.
”Minulla on muutama idea”, Killjoy myönsi. ”Valitettavasti suurin osa niistä sisältää sellaisessa paikassa käymistä, mitä yritän normaalisti vältellä.”
Nurukanin kulmat kohosivat. Hän oli melko varma, että tiesi täsmälleen, mistä Killjoy puhui. Hän ei olisi halunnut sinne itsekään. Valkoisen valtakunta oli kuitenkin melkein kirjaimellisesti murskannut hänet alleen edellisellä visiitillä.
He keskustelivat paluumatkan aikana vielä vähemmän kuin saapuessaan. Killjoyn olisi ollut paljon helpompi lentää takaisin kuin jumittaa Nurukanin kanssa metrujen välisien putkiliittymien liikenneruuhkissa. Hän kuitenkin toivotti toimettomat hetket tervetulleeksi. Nurukanin keskittyessä ajamiseen, Killjoy risti kätensä, antoi päänsä valahtaa ja mietti.
Kellokoneistot raksuttivat. Oli mahdotonta sanoa, oliko Bianca uskaltautunut taas kuuntelemaan. Varmuuden vuoksi Killjoy täytti hetkeksi ajatuksensa törkyisimmillä sanoilla ja mielikuvilla kuin suinkin osasi. Näytettyään mielessään keskisormea mahdollisille vakoojille, hän huokaisi syvään ja vaipui jälleen syvemmälle alitajuntansa syövereihin.
Hän vihasi Valkoisessa valtakunnassa vierailemista. Sen tyhjyys ja tapa taivuttaa aikaa hallitsemattomilla tavoilla turhauttivat häntä. Hän oli jo aikoja sitten luvannut itselleen, että se ei olisi rintama, jota hän suostuisi avamaan – murehdittavaa oli tarpeeksi omassakin maailmassa. Mutta mitä syvemmälle kaninkoloon hän upposi sitä selvempää oli, että Biancan valkoinen todellisuus oli murhe, johon hän vääjäämättä vielä törmäisi.
Hänen edellinen vierailunsa ei ollut suunniteltu. Kenraalinsataman yläpuolella tehty päätös kiskoa Sarajin mieli hetkellisesti valkoisiin syövereihin oli ollut nopea. Hän ei kuitenkaan poistunut sieltä tyhjin käsin. Hän oli pohtinut sitä paljon Sarajin hautaamisen jälkeen. Miten Biancan maailma oli näyttänyt vielä vähän vähemmän aidolta kuin sitä edeltäneillä kerroilla.
Killjoylla oli aina ollut kyky matkustaa sinne. Toki vain sielullaan, eikä ruumiissaan. Jo sotilasakatemiassa vietettyinä vuosinaan siitä oli tullut hänelle pakopaikka. Tyhjyys, jossa vaellella silloin, kun todellinen maailma kävi liian raskaaksi. Jo silloin hänelle oli ollut selvää, että se oli hänen tajunnassaan raksuttavien kellokoneistojen lähde. Hän oli alkanut välttelemään paikkaa heti, kun oli tajunnut, että jokainen tienviitta siellä johti Biancaan.
Bio-Klaanista poistumisen jälkeen hän ei ollut käynyt siellä kertaakaan. Niinkin suureksi riskiksi kuin Killjoy sen tiesi – takaportiksi Biancalle vakoilla häntä – oli pakko myöntää, että valtakunnalla oli käyttönsä. Muutama viesti oli kulkeutunut hänelle sen läpi edellisten viikkojen aikana. Nyt oli aika purra hammasta ja ottaa kontaktit käyttöön.
Tämä matka olisi lyhyt. Vain yhden viestin viennin mittainen. Sitten hän odottaisi. Hänen kontaktinsa toisessa päässä tarvitsisi aikaa valmistellakseen asioita.
Nurukanista näytti siltä, että Killjoy nukkui, mutta hän aavisteli kyllä, mitä todellisuudessa tapahtui. Liikennevalojen vaihduttua vihreäksi hän viimein käänsi Lhikanin omistuksista anastetun auton kohti Ko-Metrua ja kiihdytti ohituskaistalla tämän edessä hidastelleen tavarakuljetuksen ohitse.
Hän purki omia ajatuksiaan kaasupolkimeen ja rattiin. Niinkin vähän kuin piti siitä, että Killjoylla oli ideoita, hänen oli pakko myöntää, että oli hyvä, että edes jollakulla oli. Sillä vaikka kralhinkenraalin seuraavat liikkeet upottaisivat heidät syvemmälle murheen suohon, ainakin he olisivat yrittäneet tehdä jotain toimettomaksi jäämisen sijasta.
Seuraavana päivänä
Se, mitä Killjoy oli yön aikana kokenut, oli hädin tuskin tuntunut unelta. Nascoston monoliitin kylmässä pimeydessä hänellä oli ollut aikaa velloa ajatuksissaan. Hän oli torkahtanut korkeintaan tunniksi, mutta unessa hän tunsi viettäneensä kokonaisia viikkoja. Hän oli herännyt hämmentyneenä ja turhautuneena.
Mustan Käden väistötilan lattialle seinää vasten istahtanut kenraali – tai tämän haarniska – väänsi itsensä ylös. Hänen todellisuudentajunsa oli hämärtynyt sen verran, että hän ei enää tiennyt, johtuiko hänen selkänsä kolotus Nascostossa roikkuvan itsensä kivuista vaiko Ko-Metrussa torkkuneen haarniskan surkeasta asennosta. Se, missä hänen tuntoaistinsa konkreettisesti sijaitsi, oli mysteeri hänen itsensä lisäksi Miksulle, joka ei ollut puhunut sanaakaan tuntikausiin. Killjoy havaitsi pohtivansa, tarvitsivatko kranat unta samalla tavalla kuin muut.
Kolme MNS Kikanalon miehistön jäsentä nosti kätensä lippaan Killjoyn laahustaessa heidän ohitseen käytävällä. Hän havahtui viimein siihen, ettei ollut ehtinyt kiertää tukikohtaa läpi niin tarkkaan, että olisi tiennyt, mitä kaikkea se piti sisällään. Miehistön läsnäolosta päätellen laivat oli kuitenkin telakoitu jonnekin heidän alapuolelleen sinä aikana, kun Killjoy oli viettänyt elämänsä stressaavimman kellonkierron leikkaussalissa.
Hän kääntyi jälleen salia kohti, mutta yllätyksekseen tapasikin pakarikasvoisen insinöörin laukut käsissään sen ovella. Tämän puuskaan ristityistä käsistä ja tuimasta ilmeestä pystyi päättelemään tämän tyytymättömyyden Killjoyn saapumisen ajankohtaan.
”Väitetysti nopean toiminnan mieheksi sinua saa kyllä odottaa”, Nuparu tuhahti. Killjoy ei ottanut matoranin sanoja kuuleviin korviinsa, vaan osoitti tämän selän takana kiiltelevää leikkaussalin ovea.
”Oletko valmis?”
”Niin valmis kuin voin näillä välineillä. Liitoskohdat on siistitty ja tyttö höpisee niin paljon, että keskittymisen ilot saa unohtaa. Elintoiminnoilla kestää ainakin vuorokausi palautua entiselleen, mutta muuten häntä pidättelee enää raajojen puute.”
”Kiitos, Nuparu”, Killjoy lausui vilpittömästi. Nuparun niskat olivat taittua kun tämä tuijotteli kohti Killjoyn kypärää. Insinööri huokaisi syvään, suoristi selkänsä ja käänsi katseensa vastakkaiseen seinään, jolloin hänen rankansa ei yrittänyt vääntää tietään ulos hänen ruumiistaan. Matoranin kasvoilta oli valahtanut väri. Killjoy tuijotti tätä hetken kummastuneena. Nuparu ei näyttänyt aivan itseltään.
”Onko jokin pielessä?”
Nuparu jatkoi seinän tuijottamista. Tämä haki sanojaan paljon tavanomaista pidempään.
”Olit kytkenyt putket ihan oikein”, matoran sanoi. Killjoy hymähti. Tieto yllätti hänet. Hän oli ollut varma, että oman urakkansa loppupäässä hänen kätensä olivat olleet jo niin väsyneet, että jotakin olisi jäänyt kiristämättä.
”Hyvä. Ja hyvä, että tarkistit.”
”Nui-Kralhi”, Nuparu jatkoi. Tämä sai katseensa nostettua seinästä. ”Siellä ei ollut vuotoja.”
”No niin voisi päätellä siitä, että kaikki olikin kunnossa.”
”Niin, mutta se neste…”
Killjoyn sydänkuula oli pysähtyä. Hän oli yhtäkkiä tajunnut, kuinka Nuparu yritti johdatella tätä. Tai oikeastaan, mihin asiaan.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minullakin oli pisaroita. Vain muutama, mutta niiden ei olisi kuulunut olla siellä lainkaan, kun kaikki venttiilit oli tiivistetty. Tutkittuani sitä ymmärsin, että se ei edes ollut verta. Kanohimassa on paksumpaa. Tämä oli kiiltävämpää. Sitä kondensoitui kuulan pintaan, josta sitä aika-ajoin tippuu.”
Killjoyn läpitunkeva tuijotus vaati Nuparua jatkamaan, vaikka hän ei olisi oikeasti halunnut kuulla enää yhtään enempää huonoja uutisia.
”Xenin kuulan pinta on täynnä hiusmurtumia. Niitä ei näe paljaalla silmällä, mutta niitä on paljon. Kuinka kauan luulet, että hän vietti aikaa ilman vertaan?”
”Ainakin tunnin, ennen kuin saimme kytkettyä hänet koneistoon”, Killjoy sanoi. Hän tiesi jo, mitä Nuparu yritti hänelle kertoa. Hän ei ollut koskaan ottanut osaa sielukuulien valmistukseen, mutta tiesi kyllä, miksi Xenin kaltaisten vahkien veren täytyi sisältää kanohi-naamioiden voimaa. Ilman sitä kuulat olivat valtavan epävakaita.
”Kuulan rakenne on pysyvästi vaurioitunut”, Nuparu jatkoi. ”Huolimatta Xenin uudesta verestä, emme voi estää sen fyysisen kuoren haurastumista ajan mittaan. Kun katsoin sitä mikroskoopilla, näin yhden halkeaman ilmestyvän silmieni edessä.”
”Eli meidän täytyy korjata se kuori. Kauanko meillä on aikaa?” Killjoy kysyi. Hänen äänensä pysyi vielä kasassa. Kyseessä olisi vain mekaaninen prosessi. Nuparu osaisi varmasti tehdä sen.
”Nui-Kralhi, minä en edes tiedä, mitä materiaalia se on. Pelkästään sen selvittämiseen voi mennä viikkoja. Xenillä ei ole niin pitkään… enkä minä muutenkaan ymmärrä Mustan Käden taikakalujen päälle. Minä olen insinööri, en noita.”
”Kuinka pitkään?” Killjoy tivasi. Nuparu huokaisi syvään.
”En ole varma… tuolla vauhdilla viikko. Ehkä kaksi. Kuulan materiaali on onneksi aika sidoksista. Se ei vaikuta asialta, joka pirstaloituisi omasta painostaan, joten puhkeamaa tuskin syntyy, ennen kuin halkeamia on tarpeeksi.”
Killjoy ei enää katsonut Nuparua silmiin, vaan tuijotteli leikkaussalin ovea tämän takana.
”Mutta minun on varoitettava sinua”, Nuparu jatkoi. ”Jos ette toimi nopeasti, kuula varmasti murtuu. Jonka jälkeen Xen on pelkkiä automatisoituja prosesseja ja robotiikkaa. Jos teidän tiedeosastostanne on vielä jotain jäljellä, suosittelen valjastamaan heidät nopeasti.”
Killjoy ei irrottanut katsettaan ovesta. Koko maailmassa oli koskaan ollut ehkä kolme kolme henkilöä, jotka tiesivät, kuinka kuulat todella toimivat. Ja ne kaikki kolme olivat osa sitä mustaa massaa, jonka päälle Killjoy oli vain päivää aikaisemmin tiputtanut ydinaseen.
”Helvetti…”
”Olen… pahoillani, ettei minulla ole parempia uutisia”, Nuparu sanoi. Sanat kuulostivat olevan matoranille aidosti vaikeita. Hienotunteisuus ei ollut insinöörin vahvimpia puolia, mutta jostakin tämä sitä nyt oli onnistunut puristamaan.
”Minulla on muutama idea paikkausnesteeksi”, Nuparu myönsi. ”Se ei estä kuulan kuorta haurastumasta, mutta jos jokin niistä toimii, voimme ainakin estää sitä vuotamasta enempää, ennen kuin kriittinen vaihe ylitetään.”
Killjoyn asennosta oli kadonnut viimeisetkin ryhdin rippeet. Hän ei vielä ollut täysin sisäistänyt kuulemaansa. Se oli kai jonkinlainen shokki, joka häntä sillä hetkellä esti ymmärtämästä. Hän ei kyennyt tai halunnut uskoa, että kaiken sen pyristelyn jälkeen Xen oli edelleen kuolemanvaarassa.
”Kiitos”, hän sitten lopulta sanoi. Matoran näytti kiitoksesta hieman nolostuneelta, mutta Killjoyn ääni kuulosti kyllä vilpittömältä. Nuparusta kuitenkin tuntui, että jättiläisen sanat olivat pääasiassa käsky poistua.
Matoran murahti hyväksyvästi, mutta ennen poistumistaan naulitsi vielä kerran katseensa Killjoyn kypärään. Yksi asia oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun Killjoyn pyyntö tulla auttamaan Xeniä oli saapunut.
”Siellä sisälläsi ei taida olla mitään jäljellä omasta kädenjäljestäni”, Nuparu mietti. Killjoy tuhahti ääneen. Killjoy ei ollut aivan varma, tarkoittiko kysymys sitä, että Cody oli kertonut tälle Killjoyn läsnäolon kummallisuuksista. Kysymyksessä tosin oli kaiketi järkeä kummin vain.
”Ei, eipä taida olla”, Killjoy myönsi.
Nuparu mutristi suutaan hieman pettyneenä ja käänsi katseensa lopulta pois Killjoyn visiiristä näkyvästä omien kasvojensa heijastuksesta. Hän nappasi laukkunsa kainaloon ja lähti marssimaan työtunteihinsa nähden yllättävän virkeän näköisenä kohti hangaaria.
”Sääli. Olit paras asia, minkä olen koskaan rakentanut.”
Insinöörin sanat jäivät kaikumaan tyhjän käytävän lisäksi Killjoyn mieleen. Oli kulunut vuosisata siitä, kun hän oli viimeksi vaihtanut sanoja luojansa kanssa. He eivät koskaan olleet erityisen läheisiä, Nuparu oli irrottanut otteensa hänestä pian sen jälkeen, kun Herra oli pelastanut Killjoyn Metru Nuin kaduilta Mustan Käden palvelukseen. Mutta oli ollut aina selvää, että insinööri oli ollut ylpeä kädenjäljestään.
Hän työnsi leikkaussalin oven auki. Vaihtoehtoja ei ollut paljoa. Vaikka hänen olisi oikeasti tehnyt mieli lyödä tukikohdan jokainen seinä hajalle, tiesi hän, että oli vielä asioita, jotka hän voisi tehdä tyttärensä hyväksi. Hänen olisi pakko unohtaa Nuparun sanat vielä hetkeksi.
Xen makasi silmät suljettuina, mutta yläselkä tyynyllä tuettuna sängyssä, jonka henkilökunta oli käynyt vaihtamassa pian sen jälkeen, kun tämä oli herännyt. Hiljaisesta tuhinasta Killjoy päätteli, että Xen nukkui tajuttomuuden sijasta. Hän ei tohtinut herättää tytärtään, vaan tarttui mutterinvääntimeen ja ryhtyi tarkistamaan tämän raajantynkien liitoskohtia.
Nuparu oli tehnyt loistavaa työtä. Jokainen sauma oli virheetön ja jokainen liitin mikroskooppisen suorassa. Xenin kasvoissa kiilteleviä naarmuja lukuun ottamatta tämän yläruumis kiilteli uutuuttaan. Viimeinen vaihe oli uusien raajojen liittäminen. Puuttuva käsi ja jalat olivat kuitenkin jääneet Killjoyn kontolle. Vanha insinööri ei ollut suostunut temppuilemaan ”tarpeettoman taikametallin” kanssa.
Killjoyta se ei erityisesti haitannut. Kal-metallisten hopeisena kiiltelevien raajojen liittäminen tuntui helpolta kaiken aikaisemman jäljiltä.
Tietokoneen näyttö röntgenkuvineen kertoi Killjoylle sen, minkä hän oli unohtanut Nuparulta varmistaa. Raajojen liittimet oli oikeaoppisesti laitettu suoraan Xenin tukirankaan. Se oli ollut tarpeellinen toimenpide. Muuten metallilla oli vaarana vääntää hajalle itseään paljon hauraampi protodermispolymeri.
Killjoy nosti ensimmäisen hopeisen jalan pöydältä Xenin vierestä, tutkaili hetken sen lantioon kiinnittyvää tyveä ja alkoi töihin. Hermoston virkaa ajavat johdot pitäisi kiinnittää ensin, ennen kuin vahkin uusittua verenkiertoa pystyi ohjaamaan niihin. Rakenne oli sama, millaista Mustan Käden insinöörit olivat harjoittaneet iät ja ajat, mutta Kal-metalli ei antanut myötä piiruakaan, mikä tarkoitti, että suurin osa kiinnityksistä tulisi vaatimaan paljon normaalia enemmän työtä. Xen ansaitsi kuitenkin vain parasta. Killjoy korvaisi menetetyn sellaisella, mitä ei helposti uudelleen rikottaisi. Siitäkin huolimatta, että ne jäisivät lyhyeksi iloksi…
Killjoy puri hammastaan Nascoston syvyyksissä. Niille ajatuksille ei vielä ollut sijaa, vaikka hän kävikin läpi päässään jo listaa kaikista niistä, jotka hän etsintäkuuluttaisi löytämään ratkaisua kuulaongelmaan. Brosni, Aderidonian mukana Nascostolle saapunut insinööri, se Slizer, joka vastasi lajinsa tiedeosastosta. Turaga Siuksen kautta hän saisi kiinni pohjoisen mantereen parhaat. Xialla ja Odinalla oli paljon kontakteja. Nynrah-aaveilla oli varmasti joku. Sitten oli Kepe, mutta hän ei ollut varma, olisiko hänellä edes mahdollisuuksia saada yhteyttä Bio-Klaaniin Metru Nuin meriporttien lävitse.
Ensin pitäisi kuitenkin selvittää, millaisen ongelman kanssa he edes kamppailivat. Kenestäkään ei olisi hyötyä, ennen kuin hän selvittäisi, mistä kuulien pinta koostui.
Hän huokaisi ääneen. Se siitä ajatusten rauhoittamisesta. Hän oli kestänyt ehkä viisi sekuntia ja hänen ajatuksensa olivat taas livenneet pahimpaan mahdolliseen skenaarioon.
Hän oli päässyt noin puoleenväliin ensimmäisen jalan kiinnitämistä, kun tyynyn päällä tuhisevien huulien välistä mongerrettiin jotain sekavaa. Killjoy lopetti työskentelyn hetkeksi ja huomasi, että Xenin silmät olivat auki. Niiden kelmeää hehkua oli kuitenkin vaikeaa erottaa leikkaussalin kirkkaassa valaistuksessa. Killjoy jatkoi työskentelyä hetken tyttärensä tilaa tarkkailtuaan.
”Tulit… takaisin”, Xen pihahti. Killjoy murahti myöntävästi ja kiinnitti jälleen yhden hermopidikkeen paikalleen.
”Nuparu oli täällä”, Xen jatkoi.
”Niin oli”, Killjoy myönsi.
”Hän ei tainnut pitää siitä, että juttelin hänelle koko ajan.”
Killjoy hymähti. Hän ei epäillyt sitä laisinkaan.
”Minua ei haittaa, jos puhut”, hän lohdutti.
Xen huokaisi syvään ja antoi niskojensa rentoutua. Hänen katseensa nousi salin kattoon, joka tuntui hänen vinkkelistään olevan mahdottoman korkealla matoraneille mitoitetuksi.
”Minä en tiedä, mitä sanoisin”, Xen myönsi. Hän joutui odottamaan Killjoyn vastausta hetken. Tämän Xenin jalan sisältä kiskomat pihdit olivat melkein kiskoneet yhden vastavedetyn hermon mukanaan.
”Mistä sinä puhuit Nuparulle?”
”Kyselin tyhmiä”, Xen myönsi. ”Kuten sitä, onko hänellä nättiä puolisoa… tai sitä, mistä hän ostaa työkalunsa nyt, kun se Reisrakkin kauppa Vanhassa Onussa suljettiin.”
”Ne sulkivat sen?” Killjoy esitti hieman yllättyneempää kuin oikeasti oli.
”Lhikan pidätti hänet odinalaisena vakoojana”, Xen huokaisi. Killjoy murahti turhautuneena. Hän oli varma siitä, ettei Reisrakk ollut koskaan Varjotun leivissä. Hän kuitenkin myös tiesi, ettei Lhikan välittänyt faktoista.
”No, mistä muusta te keskustelitte?” Killjoy yritti pitää Xenin ajatukset liikkeellä. Hän ei halunnut jäädä jumiin Metru Nuin politiikkaan, vaikka tiesikin, että ennen makuta Abzumoa se oli ollut Xenille aktiivinen huolenaihe.
”Noh, niitä näitä”, Xen pinnisteli muistoja mieleensä. ”Kyselin, miten kaivauksilla menee. Ja yritin udella, mistä hän oli saanut sen nätin koristekallon, mikä sillä on hyllyssä.”
”Kaivauksilla?”
”Minä löysin… asioita. Luola Onu-Metrun alla… enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.”
”Olet pitänyt itsesi kiireisenä.”
”Niin varmaan olen”, Xen hieman epäröi sanoissaan. Hän ei halunnut miettiä edellisiä viikkoja enempää, joten hän väänsi katsettaan niin alas kuin suinkin pystyi vakoillakseen, mitä hänen isänsä oikein puuhasi.
”Ne ovat kauhean tönkön näköiset”, hän kommentoi uusia jalkojaan. Niskojen pitäminen sellaisessa asennossa kävi kuitenkin raskaaksi, joten hän antoi päänsä rojahtaa takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä.
”Sitä äidin metallia?” hän sai kuitenkin vielä kysyttyä. Killjoy hymähti myöntävästi, eikä kommentoinut Xenin hieman pettyneen kuuloista reaktiota. Hetken päästä salissa alkoi taas kuulua tuhinaa, kun Xen vajosi jälleen uneen. Se tarkoitti, että Killjoy sai työskennellä jälleen ainoastaan omien ajatuksiensa kanssa.
Sitä kesti melkein tunnin. Eikä hän voinut lakata koko aikana ajattelemasta, kuinka paljon Xenin uusien raajojen asennus muistutti sitä, kuinka hän kasasi aina itseään. Hänen elämäänsä Bio-Klaanin saarella oli kulunut lukemattomia tunteja raajojen ruuvailun parissa.
Oli pakko myöntää, että hän kaipasi mökkiään Kaya-Wahissa. Sen tuhoutumisen jälkeen hänellä ei ollut paljoakaan aikaa hengähtää. Mikä tarkoitti sitä, ettei hän ollut ehtinyt käsitellä sen menettämistäkään. Jostain syystä juuri nyt häntä harmitti sen hökkelin menetys enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Sen mukana oli palanut paljon muistoja. Vaikka hän tiesikin, että vääjäämättä se olisi kuitenkin jäänyt nazorakien jalkoihin. Ellei ollut jo jäänytkin.
Kun Xen seuraavan kerran heräsi, oli Killjoy ilmestynyt hänen vierelleen. Sen täytyi tarkoittaa, että jalat olivat jo paikallaan.
”Mistä sinä edes kaivoit nämä?” Xen herätteli kysymyksellä lähinnä itseään. Killjoy ei halunnut vastata liian tarkkaan. Cody oli ollut näkemässä, kun Killjoy oli ruuvannut kypäränsä irti – tällä kertaa omaehtoisesti – ja oksentanut Xenin uudet raajat kaulanreiässään ammottavasta tyhjyydestä. Codyn ilme olisi ollut näkemisen arvoinen. Killjoyn ilahtuneet kommentit Brosnin työskentelyn nopeudesta olivat menneet ohi korvien.
”Muuannen hyväntekijän varastoista”, Killjoy vastasi. ”Ostin aluksi omiin tarpeisiini, mutta näistä on ollut hyötyä pitkin matkaa.”
Xen pudisteli päätään kuin olisi yrittänyt häätää päänsä ympärillä pörräävää kärpästä. Todellisuudessa hän yritti saada paremmin selvää Killjoyn sanoista. Hän alkoi epäilemään, että hänen kuuloaistissaan oli jäänyt jotain kytkemättä, kunnes hän kuuli sen taas. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut merkillisen sivuäänen päälle ja Xen kuuli sen paremmin.
”Sotatyttö ihan hajalla. Kamalaa. Ihan hirveää.”
”Mitäh?”
Killjoy nosti katseensa Xeniin, joka näytti pöllämystyneeltä.
”Kuka se oli?”
”Kukaan ei sanonut mitään”, Killjoy murahti. Hän päätteli tytön olevan yhä tajunnaltaan hauraassa tilassa. Tämä kuuli varmasti vain omiaan. Tai ainakin toivottavasti.
Hetken aikaa vallitsi taas hiljaisuus. Killjoy työskenteli. Xen hengitti raskaasti. Sitten se kuului taas. Ja tällä kertaa Xen oli varma, että todella kuuli sen. Kuin joku kolmas olisi puhunut huoneessa aivan hänen korvansa juuressa.
”Sotatytön uudet sotajalat on kyllä aika hienot.”
”Hei, minä kuulin sen taas!”
”Kukaan ei ole pihahtanutkaan”, Killjoy tuhahti jo hieman kärsimättömänä.
”Ei, kun minä kuulin sen!” Xen kivahti. ”Puhui… sotatytöstä. Tarkoittiko se minua? Kuka hitto se oli?”
Killjoy laski työkalunsa kummastuneena. ”Sotatyttö” saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa, mutta miten se oli muka edes mahdollista. Oliko hän keskittynyt niin intensiivisesti, että ei ollut kuullut, kun olento hänen haarniskansa ranteessa oli avannut suunsa.
Vastauksia kuumeisesti etsiessään hän kuitenkin tajusi jotain. Ajatus oli vieraillut hänen mielessään kerran aikaisemminkin, mutta se oli jäänyt suurempien murheiden alle. Hän näki Matoron kasvot sielunsa silmin.
”Sinun veresi”, Killjoy tajusi ja käänsi diagnostiikkanäytön itseään päin. Mittari dialyysikoneen näytöllä ilmaisi sataprosenttista kanohi-integraatiota.
”Matoron naamio”, Killjoy ähkäisi. Xen tuijotti isäänsä silmät pyöreänä. Hän ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä tapahtui, kunnes ääni kuului taas.
”Voi kun nyt ei vaan sattuisi–”
”Miksu, taitaa olla taas aika esittäytyä”, Killjoy keskeytti. Xen tuijotti ihmeissään, kun pienen epäröinnin jälkeen Killjoyn vasen rannepanssari aukesi, pieni lihatyyppi heilutteli siellä ulokettaan ja sulki luukun välittömästi takaisin säppiin.
”Moi oon Miksu.”
”Täh?” Xen yskäisi.
”Hän on autellut siellä täällä”, Killjoy selitti ottamatta kantaa epärelevantteihin yksityiskohtiin, kuten siihen, että Miksu mahdollisti hänen ruumiillisen läsnä olemattomuutensa.
”Ja hänen pitää näemmä opetella ajattelemaan pikkuisen hiljempaa”, Killjoy jatkoi. Miksu ulahti hieman huolestuneena. Xen ei näyttänyt viisastuneen selityksestä paljoa.
Hän oli laittanut kuudennen aistinsa puutteen hirvittävien vammojensa piikkiin. Hänen kykynsä tuntea aina, missä muut olivat, oli loistanut poissaolollaan. Valveilla vietetyt tunnit, vaikkakin sumuiset, olivat silti tuntuneet jotenkin väärältä. Kuin häneltä olisi viety puolet näöstä tai tunnosta pois. Kanohi Eldasta koostuva veri oli aina ollut osa häntä, ja sen puuttumisen oli huomannut.
Sen tilalle oli kuitenkin kasvanut uusi tunne. Hän ei ollut aikaisemmin osannut selittää sitä, mutta nyt hän ymmärsi sitä paremmin.
”Cencord…” Xen haukkoi henkeään. Killjoy nyökkäsi.
”Joko tässä tukikohdassa ei ole suvaa tai Naho ei tahtonut verottaa omaansa. Tarvitsimme jonkin aika voimakkaan naamion korvaamaan sen vanhan Eldasi, ja Vakama oli pilkkonut Cencordin jo sopivan pieniksi palasiksi…”
Xen kuvitteli Matoron hymyilemässä. Se oli se naamio, joka toalla oli ollut kasvoillaan, kun he olivat tuijottaneet toisiaan silmiin ensimmäisen kerran.
Se oli myös se naamio, joka Matorolla oli ollut kasvoillaan, kun tämä ojensi Nimdan sirun hänelle Ko-Metrun hangessa.
Lämmin ajatus yritti paeta Xenin ruokatorven kautta. Killjoy tarttui hätääntyneenä tytärtään tämän olkapäistä, kun oksennusreaktio ravisteli tämän koko ruumista. Mitään ei tietenkään tullut ulos, mutta vahkin koko keho, myös ne osat, joissa virtasi jo veri, valahtivat jääkylmäksi. Hiki oli kirvonnut Xenin otsalle ja Killjoy pyyhki sitä pois pahimpien kouristuksien mentyä ohitse.
Xen rojahti takaisin tyynylle. Sen lisäksi, että hän vapisi, hänen sydämeensä sattui. Sitä kivisti. Tuntui kuin se olisi halkeamassa keskeltä kahtia. Killjoylta ei jäänyt huomaamatta, kuinka vahki oli hetkellisesti puristanut rintaansa vanhalla kädellään.
”Xen?” Killjoy kysyi. Vahki oli sulkenut silmänsä ja valahtanut veltoksi.
”Minä… taidan taas levätä pienen hetken.”
Killjoy seisoi voimattomana tyttärensä vieressä. Hän jäi seuraamaan Xenin rintakehän kohoilua. Ei kestänyt kauaa tajuta, että Xen ei ollut nukahtanut, sillä tälle ominainen tuhina loisti poissaolollaan. Hän ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa liian huolestuneelta… tai tivata liikaa tyttärensä olotilasta. Vaikka todellisuudessä hänellä olisi ollut miljoona asiaa, jotka hän olisi tahtonut tälle kertoa.
Toistensa tietämättä he molemmat tekivät samoin. Kumpikaan ei halunnut sanoa toiselle sitä asiaa, mikä kalvoi heidän mieltään eniten. Killjoy jatkoi työskentelyä hiljaisuudessa. Xen makasi silmät kiinni, mutta ilmiselvästi valveilla samalla, kun Killjoy kiinnitti uuden hopeisen käden hermo ja suoni kerrallaan paikalleen. Intensiivinen keskittyminen antoi hänelle rauhaa aina muutaman minuutin pätkissä, mutta aina, kun hän herpaantui, palasivat ajatukset siihen yhteen asiaan, joka hänen olisi pitänyt sanoa ääneen.
Hän ei todellakaan tiennyt, kuinka Xenin kuula olisi pitänyt korjata, ja mitä pidempään hän oli sanomatta sitä, sitä enemmän hän pelkäsi, että Cencordin avulla Xen kaivaisi sen hänen päästään.
Pitkät illat admintornissa Visokin kanssa oli pakko palauttaa mieleen. Tasaa hengitys. Tyhjennä mielesi. Keskity, mutta älä keskity samaan aikaan. Älä kuvittele asiaa, vaan tila. Anna mielen levätä sellaisessa paikassa, mitä ajatukset eivät läpäisisi.
Visokin kuvittelu ei kuitenkaan parantanut Killjoyn oloa lainkaan. Hän kuuli hämähäkin syyllistävät sanat kuin ne olisi lausuttu hänen edessään.
”Lopeta turha salailu”, oli tämä sanonut jo vain muutama viikko sen jälkeen, kun hän oli saapunut Bio-Klaaniin. ”Jos peittelet sen noin huonosti, valat ympärillesi pelkkää epäluottamusta.”
Xen inahti hiljaa, kun Killjoy kytki uuden käden tuntoaistin päälle. Hän säikähti ensin, oliko jokin hermoista puristuksissa, mutta Xenin hengitys tasaantui sen verran nopeasti, että hän päätteli kaiken olevan kunnossa.
Hän laski ruuvimeisselin käsistään kiristettyään viimeiset niveltuet vielä kertaalleen. Hänen tyttönsä näytti taas kokonaiselta. Hopeiset osat vaativat vielä maalipintaa, mutta se ei ollut kovin korkealla prioriteettilistalla.
Viimeisten osien ruuvaamisen aikana Xen oli viimein nukahtanut. Killjoyn olo alkoi olla tukala. Kiusallinen tunne huomioiden, ettei hän voinut edes ottaa kypärää päästään viilentyäkseen.
Ennen poistumistaan hän nosti kytkintä Xenin vanhassa ranteessa. Tämän rintakehä aukesi kahden luukun väistyttyä sivuun. Killjoy oli epätoivoisesti kuvitellut, että kenties ongelma kuulassa oli vain pahaa unta, mutta jälleen kerran sen pintaan oli kondensoitunut pisara. Hän pyyhki sen pois samalla rätillä, mihin oli pyyhkinyt edellisetkin. Sitten, kun hän oli jättämässä sen jälkeensä, hänen nyrkkinsä sulkeutui sen ympärille ja hetken päästä rätti löysi paikkansa Killjoyn reisipanssarien sisältä.
Niinkin vähän kuin hän halusi sitä ajatella, ne pisarat olivat Xenin sielua. Ja ajatus siitä, että se valui pisara kerrallaan pois oli viedä hänen jalkansa alta jo toista kertaa siinä huoneessa…
”Tervetuloa kello kahdentoista uutisiin. Minä olen Ronka ja tässä viimeisimmät uutiset Onu-Metrun tapahtumista. Toimittajamme Meshu on paikan päällä Mustan Käden kraaterin reunalla. Meshu, miltä siellä näyttää?”
Lähetys leikkasi mikrofonia pitelevään le-matoraniin, joka joutui huutamaan melko kovaäänisesti tuulenpuuskien huminan ylitse.
”Kiitos, Ronka! Kuten näette, aamun sateet ovat sammuttaneet loputkin kytevistä liekeistä. Raporttien mukaan Mustan Käden henkilöstöä on vieraillut jo aiemmin kraaterissa, mutta tuho on ollut sen verran perusteellista, että on epätodennäköistä, että kukaan tukikohdassa mahdollisesti ollut olisi selviytynyt. Arkistoista kraateriin valuneet kerrokset ovat myös suureksi osaksi tuhoutuneet, mutta arkistopäällikkö Kajin eilen illalla pitämän tiedotustilaisuuden perusteella arkistot evakuoitiin jo ensimmäisen, pienemmän räjähdyksen jälkeen, joten niiltä osin henkilövahingoilta vältyttiin.”
”Kiitos, Meshu”, Ronka vahvisti. Kuva Onu-Metrusta oli katkennut ja palannut takaisin studioon.
”Silminnäkijähavainnot tapahtumista tuntuvat vahvistavan epäillyn pimeyden metsästäjän ja Metru Nuin entisen kenraalin Killjoyn olleen paikalla tapahtumien aikaan. Emme ole vieläkään tavoittaneet Lhikania kommentoimaan asiaa, mutta toa Nahon eilinen ulostulo vahvistanee Killjoyn läsnäolon saarella.”
Kuva vaihtui jälleen pois studiosta jo edellisenä päivänä kertaalleen esitettyihin silminnäkijähaastatteluihin.
“… sillee, olin palaamas kaupoist, ja sit kuulin räjähdyksen ja tärinää ja kaaduin. Sen jälkeen näin vaan kaikki pakenemas siit toisest pääst”, ko-matoralainen kertoi haastattelijalle.
“Olin tosiaan merellä siihen aikaan ja olin purjehtimassa Onu-Metrua päin. Näin sitten ison valonvälähdyksen siellä kauempaa, kun olin laittamassa verkkoja veteen, ja hyökyaalto melkein kaatoi koko veneen nurin”, ga-matoralainen kalastaja hieroi ohimoaan muistellessaan päivän tapahtumia.
”Anteeksi, voisitteko tehdä tietä. Täältä on paareja tulossa!”
po-matoralainen järjestysmies työnsi kameraa ja sen pitelijää syrjään. Onumetrulaisen tehdashallin poikki kannettiin useita loukkaantuneita. Jonon ensimmäisenä kannettavan matoranin kämmenselät olivat täynnä lasinsirpaleita.
”Emme ole nähneet tällaista laukaustenvaihtoa sitten metsästäjien perääntymisen”, asiallisesti pukeutunut tametrulainen ”asiantuntija” selitti kolmoskanavan aamutelevisiossa.
”Jos kenraali Killjoy aikoo sotia sotaansa Metru Nuin maaperällä, tulisi meidän ensi töissä varmistaa, että vahkit saadaan mahdollisimman pian takaisin kadulle!”
Lähetyksen äänet katosivat, kun punaisen turagan käsi painoi kaukosäätimen painiketta. Asiantuntijan haastattelu jäi pyörimään ruudulle, mutta liikkuvien huulien sanat eivät enää kuuluneet.
“Mitä se karzahnin äpärä kuvittelee tekevänsä!?” Dume kirosi pöydän päässä. Soikean muotoisen pöydän äärellä istui ryhmä kaupungin matoralaisia vakavat ilmeet kasvoillaan. Titteleistään huolimatta heidän merkityksensä kaupungin hallintoelimessä oli aktiivisesti pienenemään päin, mutta Turagan käskyn alla he olivat jälleen kerran vastanneet velvollisuuden kutsuun.
Jokainen matoralainen pöydän äärellä istui vaiti. Kukaan ei halunnut olla ensimmäinen, joka keskeyttäisi Dumen, kunnes kuljetuskapteeni Tuuli päätti kokeilla onneaan.
“Arvon Turaga, tiedustelumme mukaan tämä oli yksilön toimintaa, eikä suinkaan Metsästäjien sponsoroimaa isku, mutta –”
“Tiedustelijat kehtaavat spekuloida motivaatiota, mutta eivät osanneet ennustaa iskun saapumista?” Dume ähkäisi. Tuuli oli loukussa.
“… no siis, kaikki on vielä spekulaatiota, mutta voin vannoa, arvon Turaga, että minulla on parhaat mieheni asi-”
“Ja miksi minä haluaisin tietää jostain saatanan arvauksista? Olitko ajatellut sanomaasi ollenkaan, ennen kuin avasit lärvisi?”
Tuuli luhistui tuoliinsa.
“Kuolleita on toistaiseksi viisi. Ensimmäisen räjähdyksen paineaalto pirstoi ikkunat aika isolla säteellä tapahtumapaikalta. Kuolonuhrit ovat peräisin toisesta räjähdyksestä, joka ylikuormitti reaktorit Vanhan Onun elektroniikkatehtaalta. Totaalinen tuho on kuitenkin keskittynyt suhteellisen pienelle alueelle”, Arkistopäällikkö Kaj hyppäsi keskusteluun. Tämän sanat olivat paljon tuulispäistä toveriaan harkitumpia. Dumen nykivä otsa ei muuttunut ainakaan paljoa tummemmaksi tämän selostuksen aikana.
“Yleinen mielipide on vielä hallinnassa, mutta verkkokeskustelussa on muutamia huomattavia Killjoylle sympatiaa kerääviä julkaisuja”, Pääkaivertaja Pekka käänsi kansionsa papereita.
Dume hieroi leukaansa.”Kuinka moni niistä julkisuushenkilöitä?”
“Vain kaksi, arvon Turaga. Molemmat sotaveteraaneja.”
“Kutsukaa heidät teelle. Muut jääkööt tarkkailtavaksi. Jos he yrittävät jatkaa linjallaan, varoittakaa massapaniikista ja huhujen leviämisestä. Metru Nuin täytyy tuomita nämä iskut yhdessä.”
Tohtori Jaa istui pöydän Turagaa kaukaisimmassa päässä tuijotellen Dumen virneen alkua.
“Valitettavasti Mexxin tapausta emme voi peitellä yhtä helposti. On vain ajan kysymys, että Turaga Pedro vaatii meiltä selvitystä hänen sijainnistaan.”
Turaga ei katsonut kuin hetken Jaata päin, kun muut taas pitivät katsettaan pöydän pinnassa tai papereissaan.
“Kannattaako meidän huolehtia Meksi-Koron reaktiosta? Meillä ei ollut mitään osallisuutta tapahtumien kanssa. Kantakoon Mustan Käden väki vastuun”, Marka kommentoi.
“Niin, mutta kansa tulee vaatimaan, että otamme vastuuta”, Tiribomba vastasi tiukasti. “Mexxi on suosittu sankari sotaa kokeneiden keskuudessa. Ja erityisesti Ga-Metrussa, jossa Nahon mielipiteitä kuunnellaan tarkkaan.”
“Siksi meidän on osoitettava, että olemme tilanteen tasalla”, Dume pamautti nyrkkinsä pöytään, ”Oli Naholta oikein vaatia Mexxille hoitoa Yliopistollisesta. Se ei vie meidän resurssejamme paljon, mutta näyttää, että teimme kaikkemme hänen pelastamisekseen.”
“Onko meillä varaa myöntää julkisesti, mitä hänelle on tapahtunut?” Jaa kysyi tyytymättömästi. ”Meksi-Koro on juurtunut tiukasti Metsästäjien vaikutuspiiriin. Jos aiomme sekä syyttää Killjoyta tapahtumista että pahoitella Mexxin tilaa…”
“Se on ristiriita, jonka kanssa meidän on elettävä”, Dume ärjähti. ”Teemme myönnytyksiä tapahtumista vain sen verran kuin on pakko. Minua ei kiinnosta, mitä Varjotun fanit ovat asiasta mieltä. Tärkeintä on, että lähin naapurimme ei pääse käyttämään tapahtumia aseena meitä vastaan.”
Pöydän ympäriltä kuului hyväksyvää mutinaa. Jopa Jaa, jonka tyyliin kuului Dumen pitäminen varpaillaan, myöntyi ajatukseen. Mexxin vammat olivat ulkopoliittisista uhkista kauaskantoisimmat. Valumestari Tiribombaa kuitenkin kalvoi edelleen ajatukset siitä, mitä Lhikan oli tälle radiossa kertonut. He kaikki tiesivät sen. Vieraiden valtojen agentit olivat todellisuudessa hyökkäyksen takana. Ja raportit siitä, että enkelin ja pimeyden metsästäjän riveissä oli taistellut vahkeja, oli tarpeeksi syödäkseen kenen tahansa neuvoston jäsenen yöunet.
Dume joko ei välittänyt, tai oli aidosti niin keskittynyt Metru Nuin julkisuuskuvaan, ettei tämä yksinkertaisesti ajatellut asiaa. Tiribomba kuitenkin tiesi, mitä muuta turagan agendaan kuului. Kadut olivat olleet ilman lainvalvojiaan jo liian monta viikkoa. Kokouksen alussa pidetty äänestystulos oli kuitenkin selvä. Dumen johdolla oli päätetty, että vahkit palaavat kaduille. Jaa oli Tiribomban lisäksi ainoa, joka olisi halunnut antaa Mustan Käden jatkaa tutkintansa loppuun.
”Entä mitä tiedämme Lhikanin tilasta?” Marka kysyi. Häntä ei ole tuotu ainakaan MNYOsiin.”
”Saimme järjestettyä hänelle ensiapua Ko-Metrussa”, Jaa vahvisti. ”Ta-Metrun ja kaartilaisten edustajat ovat siellä hänen rinnallaan.”
“Mitä helvettiä hänelle oikein tapahtui?”, Dume kirosi. Hän tiesi vallan hyvin, ettei kenelläkään läsnäolevalla ollut siihen sellaisia vastauksia, mitä hän ei jo tiennyt.
“No siis”, Tiribomba aloitti, “se on ainakin varmaa, että hän ei enää ole kriittisessä tilassa. Mitään tietoa ei myöskään ole vuotanut. Hänen mukanaan olleet kaartilaiset väittävät, etteivät olleet paikalla, kun Lhikan sai vammansa.”
Dume osasi kyllä tehdä mielessään useita valistuneita arvauksia totuudesta. Turagan naamalta näki, että tapahtumaketjusta tämä oli ainoa seikka, joka oikeasti huolestutti häntä. Ei ollut salaisuus kenellekään, että toa Mangain virallisen hajottamisen jälkeen Lhikan oli ollut hänen kultapoikansa.
“Varmistakaa, että asia pysyy pois julkisuudesta. Pitäkää hänet jatkuvan tarkkailun alaisena”, Dume teroitti. ”Jos joku kyselee, hän on tutkimassa ulkovaltojen osallisuutta Onu-Metrun tapahtumiin ja palaa lehdistön eteen sen jälkeen.”
Neuvoston jäsenet nyökyttelivät. Elektroninen summeri piippasi jossain kokoushuoneen ulkopuolella merkiksi siitä, että tunti oli täynnä.
”Voitte poistua”, Dume sanoi. Neuvostolaiset kaappasivat pöydälle tunnin aikana levinneet tavaransa ja poistuivat yksi kerrallaan. Dume jäi istumaan huoneeseen yksin. Kun ovi sulkeutui viimeisenä poistuneen Pekan perästä, tarttui turaga takanaan olevan valtavan näytön ohjaimiin. Mykistetty uutislähetys oli jo päättynyt ja kanavalla esitettiin jo uusintoja Skakdinavia’s got Talentista. Dume käänsi monitorin lähetystaajuudelle, valitsi pitkästä listasta oikean kohteen ja painoi vihreää painiketta.
Neuvoston selonteot eivät olleet valaisseet tilannetta paljoakaan, mutta se ei estänyt turagaa laskemasta kaikkea tapahtunutta suosikki-syntipukkiensa harteille.
Selontekoa oli kestänyt jo pienen hetken, kun Cody käveli kokoushuoneen ovesta sisään. Keskellä huonetta seisova Nurukan hieroi otsaansa silminnähden turhautuneena. Nahon kanssa he seisoivat suoraselkäisinä kokoushuoneen valtavan videonäytön edessä. Cody asteli Nurukanin rinnalle näytöltä syljettyjä sanoja kuunnellen. Siihen saakka se ”selonteko” oli muistuttanut enemmän ”yksipuoleista huutokilpailua”.
Kaupungin turaga oli puhunut – tai ehkä oikeaoppisemmin ärjynyt heille jo minuutteja yhteen hengenvetoon. Tämän kasvot täyttivät koko kometrulaisen kristallinäytön. Tämän naama punoitti silminnähden jopa tämän verenpunaisen naamion lävitse.
”– te saatanan tunarit olisitte voineet edes räjähtää sen paskakasanne mukana! Metru Nui on seissyt vailla hyökkäyksiä maaperällemme jo vuosisadan ajan, mutta teidän valuaivojen paluun jälkeen meillä on ollut niitä kaksi kuukauden sisään!”
Dumen kasvot olivat niin suuret ja lähellä omaa kameraansa, että tämän lentelevät sylkipisarat näki selvästi.
“Arvon turaga”, Naho viimein ahtautui Dumen sanojen väliin, vaikka tiesi ettei mikään, mitä hän voisi sanoa, pelastaisi tilannetta.
”Pyydän hartaasti, että ymmärrät tilanteen olevan vaikea. Me emme ole kohdanneet tällaista vihollista ennen.”
Nurukan ei ollut kuullut Dumea näin vihaisena sitten sota-aikojen. Turaga ei säästellyt sanojaan. Nurukanista näki, miten pahalta Dumen epäreilu höykytys tuntui. Naho oli arvaillut aikaisemmin ääneen, että Musta Käsi saisi syyt niskoilleen Abzumon ja Puhdistajan hyökkäyksestä. Se tuntui maakenraalista silti petokselta heitä kohtaan.
“Piipari ja Puhdistaja tämän attentaatin saivat aikaan. Menetimme koko tukikohtamme ja kenraali Xen –”
“Teidän säätiöllänne oli täsmälleen yksi tehtävä ja se oli tämän saaren suojeleminen, Nurukan! Pah! On meillä siinä kasa suojelijoita”, Dume ärjyi. Codyn olisi koko ajan tehnyt mieli sanoa jotain todella rumaa, mutta hillitsi itsensä poikkeuksellisen taitavasti.
“Edes Varjottua vastaan emme kutsuneet pyhää Kaitaa apuun”, Nurukan huomautti, vaikka olisi tahtonut huutaa. “Tilanne oli todella niin vakava. Jos kenraali Killjoy ei olisi tuonut mukanaan apuvoimia, olisimme riskeeranneet koko Metrun menettämisen. Moista voimain ponnistusta ei ole koettu Legendojen kaupungissa vuosikausiin.”
Nurukanin muhkeat termit ja kaupunkiin kohdistuvat ylistykset eivät näyttäneet paljoa Dumen verenpainetta laskevan. Naho oli ensin ollut aikeissa keskeyttää Nurukan ja tämän puolustuspuhe, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että turagan tunteisiin vetoaminen saattoi itse asiassa olla hyvä veto.
“Tulin Legendojen kaupunkiin Lhikanin pyynnöstä jo Kanohikäärmeen aikoihin”, Nurukan tilitti. ”Suojelin kaupunkia Mustan Käden kenraalina ja suojelen sitä vastaisuudessakin! En suostu antamaan Mustaa Kättä medialle syntipukiksi, kun todelliset roistot ovat edelleen –”
”Minua ei kiinnosta Mustan Käden perintö, Nurukan!” Dume sylkäisi. ”Minua kiinnostaa se, kuinka magneetin lailla te vedätte Pimeyden Metsästäjiä puoleenne. Huolimatta siitä, miten uskollinen väität olevan kaupungillemme, se ei muuta sitä faktaa, että tuhoutunut infrastruktuuri tuhoaa turvallisuudentunnetta ja luottamusta kykyyni pitää Suuren Hengen lapsia turvassa!”
Ei sanaakaan kuolonurheista. Naho ei ollut yllättynyt. Ei myöskään siitä, että turagaa kiinnosti enemmän oman uskottavuutensa ylläpitäminen kuin totuuden puolustaminen. Dumen katse näytöllä kääntyi hitusen. Aivan kuin tämä olisi jotenkin kuullut Nahon ajatukset.
”Entä kuinka kauan te meinasitte piilotella minulta sitä, mitä Lhikanille tapahtui? Kaikki tietävät, että hän palasi tehtävältä kunnossa. Jos te jatkatte valehtelua tällä tavalla, kaartilleni ei jää muuta vaihtoehtoa kuin sulkea koko operaationne terroriuhan nojalla.”
Nahon nielaisu oli niin kuuluva, että Nurukankin kääntyi tämän puoleen. Veden toa oli osannut odottaa aihetta. Silti hän ei ollut täysin valmistautunut puolustautumaan.
Oli selvää, että Musta Käsi oli heikoilla jäillä. Ainoa asia, mitä hän pystyi asialle tekemään, oli myöntää osallisuutensa. Seurauksista välittämättä hän päätti yrittää olla rehellinen. Se oli kenties ainoa keino saada edes rahtunen huonosta karmasta jonnekin muualle kuin Nurukanin niskaan.
”Turaga Dume, minä –”
”Me emme tiedä sen vatipään liikkeistä mitään”, Cody ärjähti Nahon päälle. Veden toa katsoi vahkia kummastuneena, mutta joutui väistymään, kun Cody valtasi puheenvuoron itselleen.
”Ehkä sinun täytyisi pitää häntä hieman lyhyemmässä hihnassa, niin hän ei pääsisi kompastelemaan naamalleen omia aikojaan. Hyvällä tuurilla hän kolautti päänsä niin kovaa, että emme joudu kuuntelemaan tuota samaa mussutusta enää hänenkin suustaan.”
Toat katsoivat Codya kauhistuneena. Dumen silmäkulmassa väpätti. Turaga ei edes vetänyt henkeä. Sanat vain lipesivät tämän suusta kuin käärme kiven alta.
”Pois minun kaupungistani.”
”Sinun kaupungistasi?” Cody naurahti. ”Paksua puhetta mieheltä, joka ei olisi heittänyt tikkua ristiin sodan aikana, jos ei olisi itse hyötynyt siitä.”
”Ulos. Minun. Kaupungistani”, Dume ähkäisi. Tämän jokainen sana sai kuvan tärisemään entistä pahemmin. Oli mahdotonta sanoa, oliko se peräisin kamerasta vai vapisiko turaga todella niin paljon.
”Jos yksikään teistä Mustan Käden maanpettureista on yhä täällä huomenna, minä käsken laivastoa ampumaan teitä sellaisella määrällä tulivoimaa, että se roisto Killjoy saa tuntea kateutta viimeisinä hetkinään.”
”Wau. Pelottaa ihan”, Cody naurahti.
”POIS MINUN KAUPUNGISTANI SAATANAN ÄPÄRÄT!”
Turagan nyrkki iskeytyi johonkin tämän kameran lähistölle, sillä kuva keikahti kallelleen ja tästä näkyi nyt ainoastaan kaistale kaapua.
”Saamasi pitää”, Cody myöntyi. ”Mutta lähdemme sellaisella tahdilla kuin tilanne sallii. Jos se ei sinulle sovi, ymmärrät varmasti, että joudumme ottamaan uhkauksesi melko vakavasti. Kenraali Killjoylla on onneksi niitä ydinaseita vielä vaikka joka metrulle. Tai yhden itseään täynnä olevan turagan toimistolle…”
Raivosta karjuva Dume oli saanut tarpeekseen. Kuva katkesi, mutta ääni kuului yhä. Narskuvasta äänestä päätellen turagan nyrkit olivat uponneet syvälle oman päätynsä näyttöruutuun.
”Vahkit syököön teidät elävältä”, turaga sopersi.
Kun yhteys lopulta katkesi, laskeutui huoneeseen kiusaantunut hiljaisuus. Naholla erityisesti oli vaikeuksia löytää sanoja.
”Sinun… ei olisi pitänyt sanoa noin.”
”Ja sinun on ihan turha uhrata itseäsi meidän vuoksemme. Arvostan, mitä yritit tehdä, mutta fakta on, että meidän ovemme on sulkeutumassa joka tapauksessa. Parempi lähteä omilla ehdoilla kuin häntä koipien välissä.”
Naho huokaisi syvään. Hän oli melko varma, että väliintulollaan Cody oli lähinnä suojellut hänen ylpeyttään. Dume tuskin olisi voinut tehdä hänelle paljoakaan. Ilman Mustaa Kättä saarella olisi kaksi toaa. Hän ja Lhikan. Se olisi varmasti antanut Naholle edes jonkinlaisen immuniteetin.
Nurukankaan ei näyttänyt erityisen iloiselta Codyn tempusta. Hän yritti pitää naamansa kovana, vaikka hänen sielunsa itki vuolaasti. Koti, jonka hän oli Avra-Nuin jälkeen taas löytänyt, oli osoittanut kasvonsa hänelle. Ei ollut Codyn vika, että heidät karkotettiin. Fakta oli, että sadan vuoden poissaolonsa aikana Metru Nui oli muuttunut. Nurukan tuskin olisi saanut siitä enää uutta kotia, vaikka hän oli sitä niin hartaasti toivonut.
”Kiitos”, Naho sopersi. Sanat oli osoitettu Codylle, mutta se oli Nurukan, jonka olkapäälle hän lopulta laski kätensä. Amajikan kutsuessaan hän oli hetkellisesti tuntenut Nurukanin syvimmät toiveet. Dume oli juuri iskenyt meriportin verran metallia niiden päälle rusentaen ne.
He astuivat lopulta ulos kokoushuoneesta. Naho läimäisi oven voimalla kiinni perässään.
”Jos vahkit ovat palaamassa kaduille, meiltä loppuu pian aika toimia salassa viholliseltamme”, Nurukan mutisi. ”Valkoisen kuningattaren katse vainoaa meitä jokaisella kadulla.”
Cody ja Naho tiesivät sen molemmat. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ehtinyt sanoa Nurukanin huomioon mitään, kun käytävää pitkin heitä laahusti harvinaisen väsyneen näköinen punamusta jättiläinen.
”Mikä ihmeen torikokous teillä täällä on?” Killjoy ihmetteli. ”Ja miksi Nurukan näyttää siltä kuin maailmanloppu olisi tullut etuajassa?”
”Meidät karkotettiin juuri Metru Nuilta”, Cody selitti. Killjoy tiesi, kenen kanssa näiden palaveri oli käyty. Hän oli jättäytynyt siitä pois aivan tarkoituksella.
”Dumella on varmaan kiire saada meidät pois, mutta toistaiseksi en usko, että hän uskaltaa hoputtaa meitä hirveästi”, Cody jatkoi.
”Cody myös uhkasi, että käyt tiputtamassa ydinaseen Dumen päälle, jos hän yrittää jotain”, Naho tarkensi. Killjoy ei osannut olla hykertelemättä sille.
”En voi väittää olevani hirveän yllättynyt”, Killjoy myönsi. Nurukanin oli valitettavasti yhdyttävä tämän huomioon.
”Meidän täytyy alkaa valmistelemaan. Tarvitsemme kyydin. Varusteita. Paikan, jonne jatkaa täältä.”
”Minulla on siihen liittyen idea”, Naho sanoi. Toien katseet kohtasivat. Naho yritti selvästi viestiä jotain muutakin kuin sen, minkä sanoi.
”Tule, Nurukan. Minulla on sinulle jotain näytettävää.”
Maakenraalin mielenkiinto oli selvästi herätetty. Nurukan lähti marssimaan Nahon perään jonnekin tukikohdan päähissin suuntaan jättäen Codyn ja Killjoyn tuijottamaan näiden perään.
”Ehtisitkö vaihtamaan muutaman sanasen?” Cody lopulta kysyi.
Killjoy nyökkäsi. Kummallakaan heistä ei ollut kulkulupaa lähimpänä maan pintaa olevaa hangaaria alemmaksi, joten he eivät olisi voineet seurata toia, vaikka olisivat tahtoneetkin. Cody viittoili kenraalia kävelemään kanssaan MNS Kikanalon hangaariin, joka näin iltaa vasten alkoi olla hiljainen kaikkien muiden paitsi päivystyshenkilöstön lähdettyä koteihinsa.
Hyvä ja hiljainen paikka löytyi lopulta Kikanalon yläpuolella kulkevalta kävelysillalta, jonka kaiteeseen Killjoy rojahti välittömästi nojaamaan. Cody asettui hieman suoraryhtisempänä kenraalinsa vierelle ja tuijotteli uudenkiiltävää alusta jakaen kenraalin selvän mielenkiinnon sitä kohtaan.
”Oletan, että et tiedä tästä paikasta enempää kuin minäkään”, Killjoy mietti. Cody pudisteli päätään.
”Tätä paikkaa kutsutaan Nivawk-asemaksi. Oli kai vain ajan kysymys, että Dume korvaisi Mustan Käden laivaston omallaan. Silti aika vaikuttavaa, että Naho ei lipsauttanut mitään, vaikka olemme olleet samoissa hommissa jo kuukausia.”
Xenin kommentti Nahosta ja animus-paristoista palasi Killjoyn mieleen.
”Luuletko, että se kapteeni Ronvoyan epäonnistunut tutkimusretki oli täältä peräisin?” Cody jatkoi ajatustaan. Killjoy kohautti olkiaan. Hänkin oli kuullut tapauksesta. Ko-Metrun viimeinen Mangai oli jäänyt aluksensa neitsytmatkalle ja kadonnut kuin tuhka tuuleen. Huomioiden, kuinka paljon infraa heidän ympärillään oli, Killjoy uskoi kyllä, että se kaikki oli ollut valmisteilla vuosikymmeniä.
”En missään vaiheessa ehtinyt kysymään, kuinka voit”, Cody sitten paukautti Killjoyn hiljaisuuden kestettyä tarpeeksi pitkään. Kenraali ei nostanut katsettaan Kikanalosta, vaikka hänen komentajansa vilkuilikin ehjällä silmällään jatkuvasti tätä päin.
”Xen on edelleen kuolemanvaarassa”, Killjoy sanoi. Häntä helpotti vähän sanoa se Codylle, joskin häntä kalvoi edelleen huono omatunto siitä, ettei ollut kertonut sitä välittömästi Xenille itselleen
”Päättelinkin jotain sellaista”, Cody myönsi. Merkit olivat olleet ilmassa. Edes väsynyt Killjoy ei ollut niin poissaoleva kuin se tyhjä kuori, joka nojaili kaiteeseen hänen vierellään.
”Täytyy löytää keino korjata kuula nopeasti”, Killjoy jatkoi. ”Kasailin jo alustavaa listaa sellaisista, joista voisi olla apua.”
”Hyvä. Cody nyökkäsi. ”Ja ymmärrän, missä ajatuksesi ovat, mutta minä kysyin sinun voinnistasi, enkä Xenin.”
Killjoy vilkaisi komentajaansa kuin olisi tullut loukatuksi.
”Sillä ei ole väliä. Vain Xenillä on.”
”Killjoy”, Cody aloitti. Hän tiesi, että aihe oli herkkä, mutta siitä oli pakko puhua. ”Meitä on tässä taistelussa aika vähän. Jokaisella on väliä. Tiedän, että sinä laitat nyt kaikki paukut Xenin terveyteen, mutta minun työtäni on ajatella, kuinka jatkamme sen jälkeen.”
”Me emme jatka, jos menetämme Xenin”, Killjoy sanoi. Cody huokaisi syvään. Hän oli alkanut arvelemaan, että oli ehkä liian aikaista avata keskustelua heidän tulevaisuudestaan.
”Sinä saavuit tänne ydinaseilla varustautuneena täydessä sotamoodissa. Kai sinulla oli joku ajatus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu? Me emme ole ottaneet turpaan tällaisella tavalla… koskaan. Pitää kartoittaa resurssit. Miettiä, kuinka siirrämme selviytyneen kaluston pois Metru Nuilta. Täytyy laittaa pyyntöjä uuden tukikohdan perustamiseksi. Ota-Metrussa olisi ainakin –”
”Cody”, Killjoy keskeytti. ”Minun ainoa suunnitelmani on ensin etsiä Matoro, tappaa hänet hitaasti, ja sen jälkeen suunnata joka helvetin ase Nascostossa kohti Makuta Abzumon päätä.”
Codyn suu jäi auki Killjoyta kuunnellessaan.
”Tuossa… tuossako järjestyksessä?”
Killjoy ei vastannut, mutta siitä, kuinka kovaa tämä puristi kaidetta, saattoi päätellä jotain.
”En tiedä vitsailisinko itse sen poikarukan surmaamisella.”
”Minä en vitsaillut”, Killjoy sanoi. Hän käänsi katseensa Codyyn vahvistaakseen, että hän oli tosissaan.
”Se ei auta mitään…” Cody yritti argumentoida, mutta Killjoyta ei olisi vähempää kiinnostanut kuunnella komentajan järkipohjaisia mielipiteitä, kun hänen tyttärensä henki oli edelleen vaakalaudalla.
”Ei myöskään auttanut, että sinä et ollut täällä”, Killjoy sylkäisi. Codyn silmä ja silmäkuoppa laajenivat. Tästäkö tässä olikin kysymys.
”Mitä sinä yrität sanoa?”
”Sinä vannoit minulle katsovasi Xenin perään. Minä pyysin sinua suojelemaan häntä. Missä sinä olit, kun Abzumo hyökkäsi?”
Cody oli täysin pöllämystynyt Killjoyn syytöksistä. Ne olivat niin paksuja, että hän oli valmis tiputtamaan sotilasarvot laittaakseen samalla mitalla takaisin.
”Kai sinä nyt tiedät, miksi. Sinä tiedät, kuka vei klaanilaiset kotiin. Ja tiedät varmasti, miksi siellä kesti niin pitkään.”
”Sinä lupasit”, Killjoy äyskäisi.
”Entäpä sen sijaan, että sysäät syyt minun niskaan, olisit itse jäänyt Metru Nuille?”
”Xen ei halunnut minua luoks-”
”Mitä siitä?” Cody keskeytti. ”Olisit voinut silti jäädä. Kohdata vaikean tilanteen pakenemisen sijaan.”
”Olet typerys, jos ajattelet, että se olisi noin helppoa”, Killjoy huokaisi.
”Ja sinä olet lyhytnäköinen ääliö, joka ei joko ymmärrä tai välitä tekojensa seurauksista!” Cody ärjäisi. Killjoyn hiljaisuus kertoi vahkille tarpeeksi. Kenraali oli todella niin puupäinen, että ei ymmärtänyt, mitä Codylle oli Bio-Klaanissa tapahtunut.
”Haloo?” Cody tivasi. ”Onko siellä tyhjiössä yhtään aivosolua jäljellä vai joko pääsi unohtumaan, millaiseen tilanteeseen sen saaren jätit?”
Killjoy ei saanut sanaakaan suustaan. Codya tämän tyhjä tuijotus alkoi vain ärsyttää entistä enemmän. Vahki levitteli käsiään kummastuneena siitä, kuinka ulapalla Killjoy oli.
”Kaksi viikkoa”, Cody tilitti. ”Minä olin jumissa siellä kaksi viikkoa, koska HE halusivat kuulustella MINUA kaikesta siitä, mitä SINÄ olit tehnyt! Arvaa vaan raastoiko hermoja odottaa telakalla päivästä toiseen ja odottaa kuulustelua, jonka pointti ei edes ollut se Metru Nuille jäänyt siru, vaan se, miten helvetin tyhmiä valintoja sinä olit mennyt tekemään.”
Killjoy olisi tahtonut puolustautua, mutta Cody ei antanut tälle siihen sijaa.
”Ja kyllä, minä juttelin Bladiksen kanssa. Ei vaatinut kovin montaa tuopillista, kun sain kuulla koko tarinan siitä, mitä siellä linnakkeessa oli tapahtunut. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että se väistötiloissa suriseva peltipurkki näyttää kovasti niiltä asioilta, jotka modejen mukaan hyökkäsivät Bio-Klaaniin. Ja arvaa, kuka joutui selittelemään senkin parhain päin. Jokaisen mahdollisuuden tullen sanoin sinusta jokaisen positiivisen asian, minkä keksin, ja usko pois, se kävi tylsäksi aika äkkiä. Se ei ole kovin pitkä lista.”
Killjoy oli nostanut sormensa pystyyn, mutta Codya ei vieläkään kiinnostanut tämän palannut tahto sanoa jotain.
”Joten ensi kerralla, ennen kuin syytät minua siitä, mitä tapahtui, pidä ensin huolta, että en jää jumiin siivoamaan jälkiäsi, kun et suostu ikinä puhumaan kenellekään suoraan. Tiedätkö, millaista on selitellä kaupungilliselle sotaa pelkääviä tyyppejä, että kenraali Killjoy tulee kyllä takaisin suojelemaan kotianne, ja sitten lukea seuraavana aamuna lehdestä, että olet räjäyttänyt jonkun helvetin hammaslääkärin kiinteistön kuin pahainen terroristi. Millaiset helvetin prioriteetit sinulla oikein on?”
Killjoy oli luovuttanut puheenvuoron saamisen suhteen. Cody sen sijaan pysähtyi viimein haukkomaan henkeään. Itseään tyynnytelläkseen hän käänsi katseensa pois kenraalista ja otti tämän paikan metallikaiteen puristajana.
”Minä ansaitsen tietää”, Cody huokaisi, ”otitko sinä sen Avden diilin vastaan? Minulle on ihan yksi hailee, teitkö sen vaiko et, mutta ansaitsen tietää, valehtelinko minä sinun puolestasi, kun sanoin, että et koskaan pettäisi Bio-Klaania.”
”Keskustelitko sinä lainkaan Visokin kanssa?” Killjoy yritti pyristellä, mutta Cody ei suostunut lähtemään mukaan tämän iänikuiseen kiertelyyn ja kaarteluun.
”Killjoy, otitko sinä sen helvetin diilin vastaan vaiko et?”
”NO EN TIETENKÄÄN OTTANUT!” Killjoy karjaisi. Cody hiljeni viimein.
”Helvetti soikoon, Cody, se saari oli ainoa paikka, mikä koskaan tuntui…”
”Niin?” Cody tivasi. Killjoyn kesken jäänyt lause kuristi keskustelua jokaisen hiljaisen sekunnin ajan.
”… kodilta”, Killjoy mutisi lopulta luovuttaneena.
Cody nyökytteli hiljaa. Hän ei epäillyt Killjoyn sanoja, mutta sen myöntäminen hänelle ei ollut se, mitä hän halusi.
”Sinun pitäisi kertoa tuo heille.”
Killjoy ärjähti ja romahti kaidetta vasten kyynärpäillään molemmat kädet kypäräänsä puristaen.
”Visokki tietää…”
”Mutta he muut eivät”, Cody huomautti. ”Kuule, minä olen viettänyt edelliset neljä vuosikymmentä Xialla ja sen jälkeen kuukausia tämän sirkuksen keskellä. Vaikka se niiden selakhi leikki pahaa kyttää aika epähienovaraisesti, oli se paikka silti tuulahdus ihan erilaisesta maailmasta. Justiinsa sellaisesta, jonka puolesta me tähän sotaan ylipäätään ryhdyttiin.”
”Bio-Klaanin pelastaminen ei pelasta Xeniä.”
”Ei, mutta minä en yritä pelastaa Xeniä. Se on sinun heiniä. Minä yritän pelastaa sinut.”
Codyn katse ei värähtänytkään. Sivusilmälläänkin vilkaisten Killjoyn huomasi sen.
”Vaikka saisinkin Xenin kuntoon…” Killjoy väläytti toivoa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana, ”meillä on silti valtavasti tehtävää, ennen kuin Bio-Klaani muuttuu taas aiheelliseksi.”
”Vielä kaksi päivää sitten olisin ollut kanssasi samaa mieltä, mutta asiat ovat nyt toisin. Katso nyt meitä! Me hävittiin tämä. Me hävittiin tämä lujaa. Tässä ei ole kyse enää Ficuksesta. Ja ollaan nyt rehellisiä, hänenkin päihittäminen oli aina enemmän haave kuin realistinen todellisuus. Mutta tämä Makuta Abzumo kääntää vaakakupit niin törkeästi meitä vastaan, että olisi sama heiluttaa valkoista lippua.”
Killjoy ei ollut odottanut sellaista tappiomielialaa Codylta. Tämä oli tietenkin oikeassa. Ja oikeastaanhan he olivat asiasta samaa mieltä. Ei Killjoykaan ollut enää edellisiin tunteihin elätellyt toivoa heidän vastarintansa suhteen.
”Ole rehellinen itsellesi”, Cody jatkoi painostamista. ”Meillä olisi mahdollisuus kasata se, mitä jäljelle jäi. Lähteä ojentamaan käsi Tawalle, ennen kuin on liian myöhäistä. Pelastetaan maailma sitten sen jälkeen. Tai kokeillaan ainakin.”
”Sinä todella taisit rakastua siihen paikkaan”, Killjoy huokaisi.
”Ja sinäkin niiden vuosien aikana, jotka vietit siellä. Ja tiedätkö, ymmärrän hyvin, miksi. Sinäkin varmaan huomasit, kuinka paljon se paikka muistuttaa Mustaa Kättä.”
Killjoy huokaisi. Heidän nykyinen tilanteensa ei toivottavasti vertautunut vielä Bio-Klaaniin.
”Enkä tarkoita tätä katastrofia, missä nyt olemme, vaan niitä hyviä vanhoja päiviä”, Cody tarkensi. ”Kun Herra istui vielä adminin paikalla ja välitti siitä, millaista tulevaisuutta me yritettiin täällä rakentaa. ’Tunteet johtavat’ ja sitä rataa.”
Killjoy ymmärsi kyllä, mitä Cody tarkoitti. Ei ollut vaikea kuvitella Metru Nuita, jossa Musta Käsi olisi edelleen vaikuttamassa. Olisipahan ollut joku äänekäs pistämässä Dumelle hanttiin. Olisi ollut väkeä pitämässä huolta, että Lhikanin kaltaiset sylikoirat eivät olisi päässeet pysyvästi lainvalvonnan kahvaan kiinni.
”Tämä koko homma taisi mennä päin helvettiä”, Killjoy myönsi. Cody kohautti olkapäitään. Niinhän se oli mennyt, mutta se ei tarkoittanut, että epätoivoon vaipumisesta oli mitään hyötyä.
”Ja menee vielä enemmän, jos luulet, että Mustalumen nirhaaminen saa olosi yhtään paremmaksi.”
Killjoy ei sanonut taas hetkeen mitään. Miljoonaa eri ajatusta varjosti koko ajan ajatus Xenistä. Vaikka hänellä oli huono omatunto siitä, että oli syyttänyt Codya tämän kohtalosta, hän ei kuitenkaan löytänyt oikeita sanoja anteeksipyyntöä varten.
”Kaipaan raitista ilmaa”, Killjoy sanoi ja lähti kävelemään pois. Cody levitteli käsiään hämmentyneenä.
”Miten niin raitista ilmaa? Ethän sinä edes oikeasti ole täällä!”
Killjoy jätti komentajan turhautuneet huudot tylysti taakseen ja jatkoi kävelemistä. Hänen oli pakko päästä jonnekin muualle. Pakko edes hetkeksi nähdä jotain muuta kuin ko-metrulaisille ominaiset valkoiset seinät. Vahkin anelevat pyynnöt vaimenivat Killjoyn kallossa raksuttavien kellokoneistojen alle. Sumu hänen aivoissaan oli viedä tasapainonkin mennessään. Sydänkuula tykytti tavalla, jollaista hän ei ollut tuntenut vuosiin.
Seinistä tukea ottaen hän kuitenkin sai haparoitua itsensä hangaarin komentotornin portaikkoon. Niiden nouseminen oli kuitenkin työlästä. Kesti useita minuutteja kavuta ne, sillä Killjoyn vinkkelistä ne kaartoivat koko ajan kummallisesti hänestä poispäin. Aistiharhat peitottuaan häntä kuitenkin odotti Ko-Metrun ulkoilma ja sen raju syystuuli.
Sitä horisonttia hän oli suurimman osan elämästään tuijottanut. Pilvenpiirtäjät kajastivat sumun takana aurinkojen valoa vasten. Coliseumin ja Ta-Metrussa kohoavan vahkien komentotornin siluetit hallitsivat näkyä idässä. Pyöreän tornin huipulla saattoi kuitenkin valita, mihin katsoi, joten Killjoy valitsi tuijottaa Matoro Mustalumen perintöä. Tiedon torneja, joista yhden rippeet oli vasta hiljattain purettu maan tasalle.
Hän katsoi mieluummin sitäkin murheenkryyniä kuin kaupunkimaisemaa. Huolimatta siitä, että se oli pystyssä isoilta osin hänen ansiostaan, se ei ollut tuntunut kodilta enää vuosikymmeniin. Verrattuna siihen jopa Odinan kattohuoneisto tuntui nyt kutsuvammalta, vaikka hän muistikin kuinka raskaaksi jatkuva hiekan lapioiminen alas parvekkeelta oli käynyt.
Mutta kaiken sen jälkeen, mitä Cody oli sanonut, ikävöi hän kaikkein eniten välisaarilla sijaitsevaa linnoitusta, jota hän ei ollut edellisellä käynnillään osannut arvostaa tarpeeksi. Tietäen – tai ehkä enemmänkin uumoillen – mitä tulevaisuus toisi mukanaan, hänen ajatuksensa lipesivät väkisinkin miettimään, näkisikö hän niitä muureja enää koskaan… tai näkisikö Xen niitä koskaan.
Kului minuutteja. Kylmä tunne hiipi Killjoyn selkäpiitä pitkin koko tämän ruumiiseen. Häneltä kesti hetki tajuta, että musta piste lumihangessa, jota hän oli jo hetken kaukaisuudessa tuijotellut, katsoi häntä takaisin.
Hän suoristi selkänsä ja yritti siristellä silmiään. Siitä ei ollut tietenkään mitään hyötyä, sillä hänen silmänsä sijaitsivat fyysisesti Nascostossa ja todellisuudessa kaikki hänen kokemansa suodattui kypärän visiirin lävitse. Hän oli kuitenkin vakuuttunut, että mikä, tai kuka ikinä se piste olikaan, tuijotti häntä yhtä intensiivisesti kuin Killjoy oli tuijottanut sitä.
Hän oli valitsemassa kypärästään digitaalista zoomia, kun rautainen luukku hänen takanaan aukesi äänekkäästi narahdellen. Killjoy kääntyi odottaen näkevänsä Codyn, mutta järkyttyikin aivan toisen vahkin kammetessa itseään ulkoilmaan.
”Xen, helvetti soikoon”, hän parkaisi ja juoksi haparoivan tyttärensä tueksi. Tytön jokainen askel oli vino ja likellä astua harhaan. Xen naurahti heikosti isänsä loikalle, mutta otti avun silti vastaan. Lopulta Xen rojahti istumaan tornin metallista seinää vasten uupuneena huokaillen. Matka ylös oli ollut paljon pidempi kuin hän oli alun perin arvellut.
”Sinun ei missään tapauksessa kuuluisi olla vielä ylhäällä”, Killjoy sanoi tuimasti.
”Jos et halua, että kävelen, miksi asensit minulle jalat?”
Xenin hieman pihisevä, mutta hyväntahtoiseen sävyyn esittämä kysymys osui ja upposi. Aito hörähdys keskeytti Killjoyn ajatuksenjuoksun ja saarnaamisen sijasta tämä päätti rojahtaa tyttärensä vierelle tornin katon lattialle. Sitä ennen hän kuitenkin vilkaisi vielä Ko-Metrun hankiin huomatakseen vain, että häntä tuijotellut musta piste oli kadonnut.
”Miten Cody ei estänyt sinua?” Killjoy ihmetteli. ”Hän oli aivan siinä matkan varrella.”
”Hän ei huomannut minua. Livahdin huonon silmän puolelta”, Xen naurahti.
Tornin reunojen kaiteet olivat sen verran ohuet, että he näkivät Tiedon Tornit edessään istuma-asennossakin. Xen tuijotti niitä hetken hiljaa, sitten hänen rintaansa kouristi taas. Hän peitti sen hyvin, mutta se ei jäänyt Killjoylta huomaamatta. Sen jälkeen Xenin katse pysyi omissa jaloissaan. Tornien näkeminen oli nostanut jotain pintaan.
He istuivat hiljaa vierekkäin tovin. Xen tasaili yhä hengitystään eikä Killjoylla ollut mikään kiire hoputtaa tytärtään. Oikeastaan, elleivät kellokoneistot olisi pauhanneet hänen mielessään, olisi kaikki kiireen tuntu sulanut tiehensä. Vaikka Metru Nui ei ollut koti Killjoylle, se oli sitä Xenille. Ja niin kauan kuin se oli koti Xenille, Killjoy tiesi, että se oli, missä hänen kuului olla.
”Kun olin… kuollut, minä… ajattelin paljon sitä päivää, kun lähdit.”
Xenin katse ei ollut noussut jaloistaan, mutta ääni oli löytänyt jostain rahtusen voimaa.
Killjoyn sydänkuula tykytti. Hänenkin katseensa laskeutui pois torneista. Xen kuitenkin jatkoi, ennen kuin hän sai mahdollisuutta muodostaa anteeksipyyntöä.
”Silloin siis, kun olimme kaikki viimeistä kertaa yhdessä ”, Xen täsmensi.
Killjoy tiesi. Kuvat vahkeja täynnä olevasta lastausalueesta piirtyi elävänä hänen mieleensä. Hän näki koneiden rivistöt, joilla hän olisi ollut valmis marssimaan Nizin ylitse, jos Xen ei olisi viime hetkellä saapunut pelastamaan äitiään. Hän oli edelleen varma siitä, ettei hän olisi pysähtynyt ilman väliintuloa.
”Muistan myös, mitkä olivat viimeiset sanat, jotka sanoit, ennen kuin katosit”, Xen jatkoi. Huolimatta siitä, että todellinen Killjoy oli meriporttien takana etelässä, hänen haarniskansa kädet tärisivät.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän”, Xen toisti sanat, ennen kuin Killjoy ehti sanoa mitään. Itsensäkin yllättäen Xen onnistui sanomaan ne sanat ääneen ilman happamuuden häivähdystäkään. Killjoylla hänen vieressään olisi tehnyt mieli heittäytyä alas tornista häpeästä.
”Kaikki ne vuodet siellä alhaalla jumissa minä aina kuvittelin, että jos saisin sanoa ne sanat joskus sinulle takaisin, tekisin ne hyppypotkun ja kuristusotteen kera. Näyttää vain pahasti siltä, että sata vuotta jumissa ei ole läheskään niin tehokas antamaan perspektiiviä kuin… kuoleminen.”
Killjoy ei enää ollut varma, millaista reittiä Xenin ajatukset kulkivat. Hän päätti, että tässä kohtaa ei enää kannattanut sanoa mitään, joten tytärtään imitoiden hän käänsi katseensa syvemmälle maahan ja antoi tämän jatkaa.
”Vaikka minä tiedän, että sanoit niin, koska olit vihainen, ymmärsin viimein, että… olit myös aivan oikeassa”, Xen huokaisi. ”Minä rakastin äitiä niin paljon…”
”Tiedän”, Killjoy sanoi. Heidän katseensa eivät olleet kohdanneet kertaakaan keskustelun aikana, mutta nyt Xen oli nostanut omansa.
”Rakastitteko te oikeasti toisianne joskus?”
Killjoy vastasi katseeseen, joskin lähinnä hämmennyksestä. Hän oli viettänyt edelliset vuosikymmenet yrittäen parhaansa mukaan olla miettimättä vastausta siihen kysymykseen. Päällimmäinen tunne oli ollut jo pienen iäisyyden katkeruus, joka maistui yhä niin tuoreelta, että se pilasi kaiken, mihin koski.
Siitäkin huolimatta sinä päivänä, kun tieto Nizin kuolemasta oli saapunut Odinalle, hänen oli tehnyt mieli heittäytyä alas asuntonsa ikkunasta. Vaikka hän oli aina valehdellut itselleen surreensa lähinnä Xeniä, oli todellisuus jotain aivan muuta.
Hänen riutunut rankansa Nascostossa oli siitä elävä todiste. Hän oli ollut valmis polttamaan kaiken koston vuoksi. Jälkikäteen mietittynä se oli tietenkin ollut typerää. Rakkautta ei olisi saanut takaisin, vaikka toa ei koskaan olisi kohdannut loppuaan. Killjoyn suru koski enemmän sitä, minkä hän oli menettänyt jo kauan ennen lähtöään Metru Nuilta.
Mutta Xen ansaitsi vastauksen kysymykseensä. Ja sen löytämiseksi oli pakko puskea läpi harmaasta ja katsoa sen taakse. Ja kun hän niin teki, löysi hän jotain muutakin kuin petetyksi tulemisen karvauden.
Siniset hymyilevät kasvot olivat olleet hänen ensimmäinen lämmin muistonsa. Killjoyn ensimmäinen elinvuosi Po-Metrun syrjäkujilla oli nyt lähinnä sumua, mutta kaikki oli muuttunut, kun Niz oli löytänyt hänet. Hän oli sitonut Killjoyn haavat ja sen jälkeen antanut hänelle kodin. Ne vuodet ennen sodan alkamista olivat täynnä hyviä muistoja. Sellaisia, joiden takaisinsaamiseksi Killjoy olisi ollut valmis tekemään mitä vain.
Xen odotti hiljaa Killjoyn vastausta. Kralhin haaveileva katse oli noussut takaisin horisonttiin. Onu-Metrun rakennukset eivät olleet kovin korkeita verrattuna sitä ympäröiviin metruihin, mutta muutama teollisuusalueen piippu näkyi komentotornin lattiallekin asti.
”Ainakin minä rakastin”, Killjoy myönsi. Hän ei halunnut sanoa ääneen, miksi oli muotoillut sanansa niin. Xen ei kuitenkaan tarvinnut niitä ymmärtääkseen.
”Sitten teimme sinut”, Killjoy jatkoi. ”Enkä usko, että olisimme pysyneet yhdessä niin pitkään ilman sinua. Olit paras asia, mitä kumpikaan meistä oli koskaan tehnyt.”
Sanat olivat kiltit, mutta sitä ei Xenin reaktiosta olisi huomannut. Hän huokaisi syvään Killjoyn odottaessa taas kärsivällisesti. Vahki harkitsi seuraavia sanojaan tavallistakin tarkemmin.
”Minä en syytä sinua siitä, että lähdit.”
Killjoy joutui tarttumaan omaan vasempaan käteensä estääkseen sitä vapisemasta. Hän käänsi katseensa tyttärensä surullisiin silmiin etsien niistä syitä sille, miksi tämä oli sanonut niin.
”Sinun pitäisi.”
”Eikä pitäisi”, Xen kivahti. ”Voisin ehkä olla vihainen siitä, että et tullut etsimään minua aiemmin, mutta… minä ymmärrän nyt, miltä tuntuu, kun tahtoo vain luovuttaa.”
Heidän katseensa kohtasivat viimein. Kaikki ne asiat, mitkä Killjoy olisi halunnut sanoa, takertuivat hänen kurkkuunsa.
”Isä… minä tiedän, että olen yhä kuolemassa.”
Killjoyn kuula jätti useamman kohahduksen välistä. Hän oli iloinen, että hän oli jo istuaaltaan. Xenin paljastus oli muuttanut kaikki raajat velliksi.
”Xen… minä…”
”Osaat pitää ajatuksesi aika hiljaa, mutta… Miksu ei tosiaankaan osaa. Kuulin… koko jutun.”
Xen pakotti kasvoilleen hymyn, jonka hän suuntasi kohti Killjoyn rannepanssaria. Kuului ulahdus ja kiireisiä anteeksipyyntöjä. Normaalisti vain Killjoy olisi kuullut ne, mutta Cencordilla salakuunteleva Xen kuuli ne myös.
He tuijottivat toisiaan hetken. Killjoy etsi vieläkin oikeita sanoja, kun Xenin alaleuka alkoi väpättämään. Kaikkien tämän sanomien asioiden painolasti rysähti kerralla tämän harteille. Väkisillä ylläpidetty tyyneys pirstoutui lopulta, kun kyyneleet alkoivat valumaan Xenin silmistä.
”Sinun olisi pitänyt vain antaa minun kuolla.”
Sanojensa päätteeksi Xenin pää romahti käsiinsä. Killjoy lakkasi välittämästä siitä, että ei tuntunut löytävän oikeita sanoja, ja syöksyi tyttärensä tueksi. Vahki romahti punaista haarniskaa vasten ja vaistomaisesti Killjoy kiersi kätensä tyttärensä ympärille ja puristi niin kovaa kuin uskalsi.
”Se ei ollut vaihtoehto”, Killjoy sanoi. Xen valui hänen otteessaan ja hänen täytyi pitää kiinni koko ajan lujempaa estääkseen tätä valumasta pois.
”Sinun olisi pitänyt”, Xen parahti kyynelten välissä. ”Joka kerta, kun ajatukseni harhautuvat… minä tunnen sen, mitä tapahtui…”
Killjoy puristi kovempaa ja kovempaa. Xenin sanat katosivat puoliksi hänen haarniskaansa vasten.
”Hän teki minulle asioita”, Xen parkui. Jokaisesta lauseesta sai selvää hieman huonommin, kun suruun vajoava tyttö menetti kontrollin sanoistaan. ”Hän… koski minuun… ja satutti… ja joka kerta, kun suljen silmät… se tapahtuu uudestaan.”
Xenin kuulasta lähti jälleen uusi kouristus, mutta se ei päässyt vääntämään hänen lihaksiaan isänsä tiukan otteen ansiosta. Killjoy kuitenkin tunsi, kun kouristuksen voima yritti väkisin vääntää hänen tyttärensä kasaan.
Hänen ei tarvinnut tietää, ketä Xen tarkoitti ”hänellä”. Abzumon vahingoniloinen katse Mustan Käden tukikohdan suulla oli kummitellut hänen ajatuksissaan kaiken aikaa.
Killjoy olisi tavallisesti tehnyt sen, minkä osasi parhaiten; aseistanut puoli maailmaa polttaakseen makutan ja kaikki ne, jotka olivat satuttaneet hänen tytärtään. Mutta sellaiseen tarvittava voima oli edellisten päivien aikana piiskattu hänestä ulos. Ainoa asia, josta Killjoy välitti, oli tyttö, joka veti itkunpurkausten välissä niin hysteerisiä hengenvetoja, että Killjoy pelkäsi tämän tukehtuvan.
Mutta silti hän puristi. Kovempaa kuin koskaan ennen.
”Kaikki järjestyy”, hän hyssytteli. ”Me keksimme jotain… minä lupaan…”
Sen sanottuaan Killjoynkin oli pakko lopettaa puhuminen. Pala hänen kurkussaan oli muuttunut liian suureksi. Hänen päänsä romahti tyttärensä päätä vasten, kun he vähitellen hiljenivät toistensa otteeseen.
Kuului kumahdus. Ta-Metrusta kajahteli valtavien kellojen äänet. Hitaasti toisiaan seuraavat helähdykset kuuluivat yhteensä kaksitoista kertaa. Kumpikaan heistä ei sitä nähnyt, mutta valtavan rakennuksen siivekkeet horisontissa heidän takanaan aukesivat.
Vahkitorni ilmoitti Metru Nuille, että koneet olivat palaamassa kaduille. Killjoy tiesi, mitä se tarkoitti. Viimeisetkin rippeet turvallisuuden tunteesta olivat tiessään, kun vihollisen loputtomat silmät levittäytyivät jälleen pitkin metruja. Dume oli toteuttanut uhkauksensa, ja Killjoy tiesi, että saari, joka oli ollut hänen ensimmäinen kotinsa, oli viimein hylännyt hänet ja hänen perheensä.
Aikaa kului. Xenin itkettyä kaikki voimansa isäänsä vasten, tämä oli hiljentynyt rauhattomasti tajuttomuuden rajamaille. Mutta Killjoyn ote piti. Xenin kuoleman rauhaa anelevat sanat olivat raastaneet ikuiset jäljet.
Mutta vaikka hän katui niin paljoa ja niin montaa asiaa menneisyydestään – erityisesti sitä yötä, kun hän oli miltei marssinut Nizin ylitse ja jättänyt hätääntyneen tyttärensä murheen murtamana jälkeen – hän tiesi, että oli tehnyt yhden asian oikein.
Hän oli siinä ja nyt. Tyttärensä kanssa, kun tämä tarvitsi isäänsä kaikkein eniten. Ja vaikka Killjoylla ei ollut paljoa lohduttavia sanoja, oli heltymätön puristus tehnyt enemmän kuin hän osasi edes arvailla.
Sillä Xen ei ollut tullut torniin Killjoyta seuratakseen. Oli ollut kohtalon ivaa, että minuuttien tuskallisen kiipeämisen jälkeen se oli juuri hänen isänsä, johon Xen oli huipulla törmännyt. Kylmän pudotuksen sijasta hän oli löytänyt täsmälleen sen asian, mitä hän siihen hetkeen tarvitsi. Siinä, isäänsä vasten, Xen kuunteli kellojen sointia, ja antoi puristuksen pitää hänet kaiteiden sillä puolella.
Oli marraskuu…
