Kaikki kirjoittajan Kapura artikkelit

kisa bio = tyän antaja :333
Klaanon Rope

Kaaoksen valtakunta

4 kommenttia

Metru Nui
Vuosia sitten

Tämänpäiväisen kävelyretken paikaksi oli valikoitunut Ko-Metru.

Vain he kaksi olivat paikalla – Desable ja Jouera –, vaikka tässä vaiheessa isompaan piiriin kuului jo parikymmentä henkilöä. Kaksin vietetyissä hetkissä oli silti vielä jotakin erityistä; he kaksi olivat kaiken aloittaneet ja siksi luottivat eniten toisiinsa.

Kuinka tuuli puhalsikaan! Ainuttakaan vierasta olentoa ei Ko-Metrun kohmeisilla kaduilla näkynyt. Muut ajattelijat olivat kätkeytyneet sisälle Tiedon torneihinsa, koluamaan pölyisiä arkistoja ja pohtimaan vanhoja ajatuksia, lyhyesti palauttamaan yhä uudestaan mieliinsä menneitä mietintöjä. Vain he, toa ja matoran, tuli ja jää, astelivat lumisadetta uhmaten kohti rannikkoa ja hautoivat päissään jotakin uutta.

Meri pilkahti esiin viimeisen tornin takaa. Kaksoisaurinkojen lasku hehkui Hopeisen meren yllä. Desablen suuri murhenäytelmä, se, ettei kylmiin oloihin tuotu juurikaan laivaliikennettä, piti yhä paikkansa. Oli näkymä toki kaunis näinkin, ilman sen suurempia merkkejä sivilisaatiosta.

Ja kuinka kauniimmaksi se muodostuisikaan, pohti Desable, kun täydellisyyden mekaaninen mahti vyöryisi kaikkeuden yli.

Hän osasi mainiosti kuvitella, miltä se kaikki näyttäisi. Aaltoileva meri jähmettyisi, sen hopeinen pinta sileytyisi ja omaksuisi täysin tasaisen muodon. Viimeinen lumihiutale laskeutuisi maahan ja katoaisi kuten olivat kadonneet nekin, jotka olivat tulleet sitä ennen. Ja kun koneet viimein saapuisivat ja murskaisivat Legendojen kaupungin, ei yksikään elollinen olisi enää katsomassa.

Tai jos olisi, ei yksikään välittäisi.

Tietenkin se näky oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Lipumassa nykyisyyttä kohti hitaasti, mutta varmasti. Ei Desable olisi mihinkään ryhtynytkään, jos ei olisi voinut vakuuttua uuden maailman toimivuudesta ja sen synnyn vääjäämättömyydestä.

Desable astui puulaiturille, jonka tolpille oli sidottu Ko-Metrun harvat veneet – yksityiskäyttöisiä. Hän ja Jouera olivat epätavallisen hiljaa; kahdenkeskeiset hetket olivat nykyään niin harvassa, että useimmiten kaksikko käytti jokaisen tilaisuuden hyväkseen innoittuneessa ajatuksenvaihdossa.

“Mitä mietit?” kysyi Jouera, kun heidän askeleensa olivat saavuttaneet puurakennelman pään. Hänkin oli huomioinut hiljaisuuden epätavallisuuden, mikä ei yllättänyt Desablea.

Matoran oli hetken hiljaa. Liikkeillä oli huhuja siitä, että nykyiseen kokoonsa kasvanut joukkio samanmielisiä ajattelijoita olisi alkanut kiinnostaa Metru Nuin viranomaisia, mutta ne olivat vain huhuja. Tylsiä mutta tarpeellisia aiheita, jotka eivät kuuluneet tähän erityiseen hetkeen.

Sen sijaan hän lausui ääneen ajatuksen, joka oli putkahtanut hänen päähänsä pari viikkoa sitten ja muhinut siellä, kunnes oli kasvanut tarpeeksi voimakkaaksi vaatiakseen päästä esiin.

“Minä mietin”, aloitti matoran, “olemmeko me kohottamassa maailmaa tasolle, jolla se ei ole aiemmin ollut, vai palauttamassa sen entiseen loistoonsa.”

Jouera, tottuneena siihen, että Desable kuvasi tarkasti ajatusprosessiaan ennen lopputuloksensa paljastamista, ei vastannut.

“Ymmärrettävistä syistä kaikkein aikaisimmista ajoista on vaikea haalia tietoa”, Desable sanoi, “mutta en osaa uskoa, että kaikki on ollut aina näin.”

Jouera, joka kesti kaksikosta huonommin kylmää, otti kysyvän askeleen takaisin kohti maata taistellakseen koleaa ilmaa vastaan jaloittelulla. Desable hyväksyi ehdotuksen tekemällä samoin.

“Miksi Suuret olennot olisivat luoneet maailman, jossa on mahdollista toimia vastoin Mata Nuin hyvää, jos se kuitenkin pitää maailman paikallaan?” jatkoi Desable. “Miksi tyytyä siihen, että minä hetkenä hyvänsä kaikki pyhä voi turmeltua, jos sen voisi triviaalisti estää? Miksi luoda Rakentajia ja Tuhoajia, jos vain Rakentaja voi maailman pelastaa?”

“Jotkut sanovat, että kaikkeuden historiassa tapahtui jonkinlainen kehitys”, sanoi Jouera. “Että me olimme ennen yksinkertaisempia, mekaanisempia.”

“Siihen minäkin päädyin tutkittuani asiantuntijoiden näkemyksiä”, myönsi Desable. “Mutta ei, tämä tulos ei ole täydellisen tyydyttävä. Mistä tuli siemen, joka synnytti vapauden – ja kaaoksen? Minun on yhtä vaikea uskoa, että luojat olisivat takoneet sen sisällemme, kuin että se olisi ollut osa heidän alkuperäistä visiotaan.”

Askeleet jatkuivat takaisin pitkin samaa polkua, jota ne olivat rantaan saapuneetkin.

“Tiedäthän, mitä Saritre sanoo?” sanoi Jouera lopulta.

“Tiedän”, sanoi Desable. “Hän kuitenkin edustaa athistienkin keskuudessa melko marginaalista suuntausta. Kaikilla myyteillä on mahdollisuus pohjautua johonkin oikeaan, mutta hänen sekavat kertomuksensa eivät herätä minussa kovinkaan suurta luottamusta.”

He kävelivät sään taantuessa hieman. Liikenne ulkona pysyi silti määrältään vähäisenä.

“Kuinka paljon tunnet matematiikkaa?” Jouera sanoi, kun alkoi käydä ilmi, ettei Desable ollut saattanut pohdintojaan päätökseen, josta voisi olla varma. “Onhan totta, että vaikkapa kompleksiset lukuarvot vaikuttavat olevan vaatimus kaikkeuden matemaattiselle kuvaamiselle, vaikka ne itsessään eivät kuvaa mitään todellista määrää. Voisiko kaaos olla samalla tavalla vain toinen puoli universumin järjestystä? Voiko samalla tavalla vaikuttaa siltä, että kaikki, mitä koemme, on osa järjestystä, mutta silti kokonaisuus on vajaa ilman kaaosta?”

“Pseudotiedettä”, lausui Desable paheksuen. “Matematiikka kuvaa fyysistä todellisuutta, jota voimme katsoa ja kosketella. Missä on ihmeiden valtakunta, jossa voin saada imaginäärisen määrän hattuja?”

Jouera ei vastannut.

“Jos tuollainen kaaoksen valtakunta olisi, on totta, että siitä seuraisi luontevasti, että sekä järjestys että kaaos ovat todellisuuden rakennuspalikoita”, arvioi Desable. “Mutta sellaista en ole nähnyt. On todennäköisempää, että jokin ulkopuolinen on tuonut maailmaan vapauden ja laukaissut prosessin, jonka seurauksena kaikkeus liukui kohti epäjärjestystä. Jokin, jota edes kaikista ylimmät jumalhahmot eivät voineet ottaa huomioon.”

“Tuon osoittaminen todeksi lienee yhtä vaikeaa.”

Desable huokaisi. “Oikeassa olet, Jouera! Parempaa syytä korvata maailma uudella ei olekaan kuin se, että uutta kaikkeutta voimme itse ymmärtää täydellisesti ja siten toimia sille edullisilla tavoilla.”

He olivat saapuneet risteykseen, josta Jouera tyypillisesti suuntasi kohti Ta-Metrua. Kumpikaan ei vaikuttanut halukkaalta nostamaan esille uusia ajatuksia, joten he erosivat.

Tallustellessaan takaisin syvemmälle Ko-Metruun Desable palasi mietteissään siihen, mitä oli sanonut.

Niin, onko olemassa kaaoksen valtakuntaa, missä piileskelee ihmeiden maa? Niin kauan, kuin vaikutti siltä, että moisia ei ollut, saattoi hän luottaa suunnitelmiinsa. Siihen, että mekaaninen täydellisyys oli ainut maailman luonteva olotila.

Aihe oli perin kiinnostava, mutta kysymys ei ollut sillä hetkellä oleellisin, joten tulevina päivinä Desable keskittyi konkreettisempaan. Suuret muutokset repivät heidän muodostamaansa ryhmää ja ohjasivat pois Metru Nuilta. Mutta vaikka tilanne saarella kehittyi nopeasti, hän ei kuitenkaan onnistunut joka hetkenä estämään ajatuksen esiinlipumista. Vaikka hän nukahti uudestaan ja uudestaan sama miete mielessään, se ei lakannut piinaamasta häntä eikä kulkeutunut lainkaan lähemmäksi ratkaisua.

Onko kaaoksen valtakuntaa?
Jos on, missä?

Klaanon Rope

Inspiraatio

3 kommenttia

Koneiden sali.

Halki toan mielen levittäytyvät Joueran koneet muodostivat ruudukkomaisen rakenteen, jossa jokaisen yksikön mitat sekä niiden välinen etäisyys olivat vakioita. Äärettömän korkeiden konerykelmien välissä kulki metallikehikko, jonka päällä tiedemies kulki halutessaan tarkistaa jonkun näytön lukeman tai käyttää jotakin laitetta.

Sumu peitti näkymää Joueran ollessa jokapäiväisellä tarkastuskierroksellaan. Ajalla ei mielessä ollut varsinaista merkitystä, vain sen ulkopuolella, mutta jonkinlaisista aikatauluista puhuminen toi tekoihin suunnitelmallisuutta ja järjestäytyneisyyttä.
Ne olivat arvoja, joista Jouera halusi pitää kiinni.

Valitettavasti toan psyyke ei ollut samaa mieltä. Täysin johdonmukaisesti rakennettu Koneiden sali putkahteli esiin eri osissa Kapuran mieltä ja rikkoi viimeisenkin odotuksen siitä, että tila olisi totellut fysiikan lakeja. Konerykelmä työntyi esiin ja kohosi kohti taivaita useissa kohdissa autioitunutta merta, mutta myös Joueralle tuntemattomammat osat olivat kietoutuneet koneiden verkkoon. Kaikissa tiedemies ei ollut vielä käynyt, mikä oli järkevää, koska koneiston leviäminen oli vain abstrakti kuvaus siitä, kuinka hän sulautti itsensä toan mieleen.

Joueran askeleet kulkeutuivat merelle. Hän katsoi taakseen ja näki kompleksinsa – valtavan metallikehikon, jota täyttävät tummanharmaat kojeet hurisivat, piirsivät monilla näytöillään käyriä, ääntelivät havaintojensa perusteella. Ja kun hän katsoi toiselle puolelle, työntyi rakennelma esiin toisesta kohtaa merta.

Mekanismi vyöryi halki Kapuran mielen ja peitti sen alleen.
Ja mitä tarkoittaisi sen valmistuminen, mitä todellista prosessia kaunis abstraktio silloin kuvaisi? Sitäkö, että Joueran valta toan mielestä olisi täydellinen?

Hän voisi romahduttaa sen.

Tiedemies voisi yhdellä liikkeellä pyyhkiä pois kaiken sen, mitä hänen projektiinsa oli vuosien varrella tarttunut. Leikata pois turhan. Niin hän oli tarkoittanut, niin oli hyvä.

Kuului ääni, joka syntyi siitä, kun ovi läimäistiin kiinni. Jouera katsoi jälleen taakseen eikä yllättynyt lainkaan nähdessään sulan leijuvan hiljaa kohti merenpintaa. Lähes yhtä säännöllisinä kuin hänen tarkastuksensa toistui linnun merkityksetön häirintä.

Mitä se yritti? Tutkimalla toan muistoja Jouera oli saanut varmuuden siitä, minkä oli tiennyt jo aiemmin – sekä linnun asettamisen toan päähän että saaren tuhon takana oli sama taho. Taho, jolla oli toalle muita suunnitelmia kuin olemassaolo Joueran kehona.

Psykologinen sodankäynti näytti kuitenkin olevan kaikki, mihin lintu pystyi. Se saattoi samalla myös toteuttaa myös jotakin Punaisen miehen synkkää suunnitelmaa, mutta Jouera arveli estäneensä moisen koneistollaan. Arvelut olivat kuitenkin vain häivähdyksiä totuudesta… ja vaikkei tiedemies sanoisikaan tilannetta huolestuttavaksi, oli lintu silti uhka.

Se voisi yrittää horjuttaa järjestelmää, mutta lopulta Joueran voitto oli samanlainen väistämättömyys kuin hänen polkunsa tähänkin asti.

Voittajien ei tarvinnut edes pelata.
Sen hän oli oppinut Metru Nuilla siltä, jonka olemassaolosta ei ollut varsinaisesti koskaan nähnyt todisteita, mutta joka oli kuitenkin ollut olemassa yhtä kiistattomasti kuin tähdet heidän yllään.

Täydellisyys on virheiden puutetta.

Jouera oli visionääri, ja visionäärit näkivät virheet, eivät täydellistä maailmaa. Visionäärit näkivät jotain, jota saattoi parantaa. Silti se, kuinka Metru Nuita vartioimaan asetettu langennut enkeli johti valtakuntaansa, oli monella tapaa ihailtavaa. Jumala ei voinut pysähtyä suremaan valtakuntaansa nyt, koska jumala ajatteli sen tilaa huomenna. Ei, jumala ei pysähtynyt, koska jumala ei ollut olemassa nyt – jumala näki koko aikajatkumon ja tiesi, kuinka kohtalon pyörät kulkisivat eteenpäin.

Täydellisyys on puutetta.

Siksi myös Metru Nuin makuta oli pysynyt vaiti, uskoi Jouera. Koska hänen hallitsemansa maailma oli yhtä saarta laajempi.

Makutat olivat olleet myös petturi Desablen mielessä, kun heidän pohdintansa olivat kuljeskelleet täydellisyyden luonteessa kauan sitten. Antidermis oli tapa olla vähemmän, mutta olla samalla paljon enemmän (joskin Jouera oli lopulta saavuttanut paremman lopputuloksen).

Ja kun he olivat arvioineet maailmanpolitiikan olosuhteita saadakseen selville, kuinka vyöryttää koneistonsa halki maailmankaikkeuden, oli makutoihin ja heidän suunnitelmiinsa palattu useasti. Teorioita oli esitetty. Huhuja oli vaihdettu. Vaikkei varmuutta mistään ollut, oli Jouera lopulta päätynyt ajatukseen siitä, että myös makutoilla oli visio.

Jumala käänsi katseensa pois, koska jumalalla oli jotain tärkeämpää kuin luomakunnan maallinen kärsimys.

Jumalilla ja niillä, jotka jumaluutta tavoittelivat, oli visio.

Ja lopulta, kun hulluuden juuret jauhavat hopeisen kaupungin…

Oli ja oli aina ollut.

… auringot sammuvat.
Ja KAIKKI LOPPUU.

Klaanon Rope

Painajainen merellä

10 kommenttia

Pimeä huone

Kapura sai pelipöydän tärisemään iskiessään sitä luvattoman paksulla sääntökirjalla. Opuksen päällä lojui sekavanoloinen paperipino sekä toan täsmävastaus tunnelmavalaistukseen – vanha taskulamppu, jolla oli myös kätevää osoittaa kanssapelaajia silmiin tarpeen vaatiessa. Pöydälle pinon viereen Kapura asetti pahvilaatikon, jonka mystinen sisältö toi pelaajien mieleen sanaparin “kokeellinen tarinankerronta”.

Lamppu naksahti päälle. Seppä silmäili hetken tämänkertaisen pelisession osanottajia.

“Huomaan, ettette ole kokoontuneet paikalle kovin sankoin joukoin”, Kapura lausui. “Se on harmi, sillä tänään on ainutkertainen tilaisuus nauttia varsinaisesta roolipelaamisen mestariteoksesta.”

“Vähyys johtuu Irutepin ryhmästä”, Kapuraa lähellä istuva ga-matoran kommentoi.
“Ai että mitä?”
“Sangen pitkän poissaolosi aikana hän perusti oman seuransa.”

“Petturi!” Kapura uhosi ja heristi nyrkkiään puoli-ironisesti. “En väitä tietäväni, kuka tiestä Irutep–”
“Se le-matoran”, ga-matoran huokaisi. Kukaan ei väittänyt tietävänsä, oliko toan kykenemättömyys heidän nimiensä muistamiseen seuraus välinpitämättömyydestä, vai sijaitsiko teko jollain ironian tasolla.

“Ai. No. Se le-matoran, Irutep, teki tietämättään palveluksen mestariteosta kohtaan, koska laatimani kampanja soveltuu parhaiten neljälle pelaajalle.”

Yleisössä heräsi välittömästi kysymyksiä.
“Emmekö pelaakaan loppuun Valaistusnaattia?” kysyi ga-matoran.
“Mitä olisit tehnyt, jos pelaajia olisikin ollut enemmän?” kyseenalaisti Kapuraa vastapäätä istuva vo-matoran.

“Valaistusnaatin pelaaminen loppuun on ikävä kyllä mahdottomuus”, sanoi Kapura. “Ellen pahasti erehdy, olet paikallaolevista ainut, joka oli koskaan pelissä mukana. Valitan. Ja mitä tulee pelaajamäärän harmilliseen ylimitoittumiseen… no, melkein ainahan puolet meistä vain seuraa tapahtumia.”

“Niin, koska kaikki kuolevat niin nopeasti”, sanoi ga-matoran.
“No, niin”, Kapura myönsi.

Toa teki taskulamppuosoituskierroksen.

“Ja teitä tosiaan näyttää olevan neljä. Hienoa! Mikäli pelkäätte hahmojenne ennenaikaista menehtymistä, voin rauhoittaa mieliänne vakuuttamalla, että tämä mestariteos edustaa roolipelaamisen kärkeä paitsi pelimekaniikoiltaan myös kokeellisen tarinankerronnan keinoiltaan. Tein teille hahmot. Laitapa kaavakkeet kiertämään, ga-matoran, niin selitän lähtötilanteen.”

“Xela”, mutisi matoran, mutta totteli pyyntöä.

“Ai nytkö minun pitäisi muistaa ulkoa nimennekin? Eivätkö hahmot riitä?” päivitteli Kapura. “Toisaalta ironia on taissut karista huomattavasti vuosien varrella. Ehkä te voitte esitellä itsenne hahmojenne lisäksi. Mutta! Nyt on aika tutustua kampanjaan tarkemmin. Teillä on tänään ainutkertainen ilo kokea suhteellisen nopean ilmalennon aikana ideoitu järkyttävä roolipelierä, joka kantaa nimeä…”

Kapura mitoitti dramaattisen taukonsa jonnekin ironian rajamaille.

“PAINAJAINEN MERELLÄ”

“Jotenkin osasin odottaa tuota”, naispuolinen sähkön matoran kommentoi.
“Ai miten muka?”
“Se lukee laatikossasi.”

Kapura osoitti valokeilan kohti tarvikelaatikkonsa edustaa ja havaitsi väittämän todeksi.

“Niinpä tietenkin. Varokaa kuitenkin jatkossa juonipaljastuksia. Tähän pelisessioon on pakattu herkullisen kuumottavia käänteitä, joiden järkyttävyysannista ette halua jäädä paitsi.”

“Sijoittuuko tarina siis merelle?” ga-matoran Xela kysyi. “Hahmokaavakkeessa ei mitenkään–”
“Ei, vaan mielisairaalaan.”
“… aha.”

“Miksi sen nimi on ‘Painajainen merellä’?” tiedusteli ko-matoran Kapuran oikealta puolelta.

“Sidon meren siihen temaattisesti, älkää huoliko”, Kapura sanoi. “Mikä muukaan, sitä paitsi? En keksi mielisairaalaan sijoittuvalle roolipelille parempaakaan nimeä.”

“Olisiko vaikka mielisairaalan nimi?” Xela ehdotti. “Mikä se muuten on?”

“Voin kertoa, jos lopetatte hetkeksi pedanttisen nimivalintaväittelyn”, Kapura sanoi. “‘Painajainen merellä’? En usko, että sitä parempaa on. Mutta siis. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Ba-Amanan mielisairaalaan, jossa eräs pian esiteltävä nelikko on kuullut säilytettävän erästä kallisarvoista aarretta. Mielisairaala on ollut pitkään hylättynä tuntemattomista syistä, joten seikkailijat livahtavat sisään ja huomaavat yhtäkkiä eksyneensä.”

“Eikö tuo ole se oikea mielisairaala Metru Nuilla?” peliporukan viimeinen, elementiltään po-matoran, kysyi.

“Ei ole. Kyllä minä tietäisin, juurihan kävin saarella.”

“Eikö ole vähän kliseistä ja epärealistista, että oletettavasti edes vähän pätevät sankarit eksyvät tuosta vain?” vo-matoran kysyi. “Onko tässä sääntömuunnelmassa suuntavaistoa?”

“Ei ole”, Kapura sanoi. “Hyvä on, se oli enemmänkin juonellisista syistä. Ehkä… ehkä he… pelästyivät variksia ja panikoivat.”

“Varikset eivät ole yhtään pelottavia”, po-matoran sanoi.
“PIAN OVAT”, Kapura kuiskasi dramaattisesti. “Ei kun mitä? Okei, se oli myös vähän typerää. Ehdotuksia?”

“Ehkä ryhmän sisällä kasvoi konflikti”, Xela ehdotti. “Yksi suutahti tai joutui muuten tunteittensa valtaan ja juoksi sisälle. Muut seurasivat perässä eivätkä ehtineet painaa reittiä mieliinsä.”

“Tuo on myös epärealistista”, ko-matoran sanoi. “Näidenhän piti olla ammattilaisia. Minun kaavakkeessani lukee, että hahmoni on työskennellyt vuosia Valaistusnaatti-nimiselle salaseuralle.”

“… Onko tämä samassa jatkumossa Valaistusnaatin kanssa?” Xela kysyi.

Kapura pudisti päätään.
“Ei nyt mietitä jatkumoa! Sillä ei ole mitään väliä. Sovitaan, että laiskistuin ja käytin aiemmin ideoimaani salaseuraa ollakseni edes vähän poliittisesti korrekti. Tarvitsemme vielä syyn siihen, että sankarimme ovat keskellä mielisairaalaa. Ideoita?”

Kenelläkään ei näyttänyt olevan.

“Hyvä on”, Kapura huokaisi. “Hyväksymme psykologiset syyt, koska minä olen täällä jumala. Sanotaan, että yhden seikkailijan salattu menneisyys Valaistusnaatissa oli liikaa muille. Mutta nyt he tekevät pikaisen sovun ja löytävät itsensä keskeltä Ba-Amanaa. Hahmokierros! Myös nimenne.”

Toa suuntasi taskulamppunsa vasemmalle puolelleen. Ele, joka oli lähellä hienovaraisuuden vastakohtaa, meni perille.

“Olen Xela, kuten tuli jo ilmi”, ga-matoran sanoi. “Huonolla hämäränäölläni en ole saanut luettua lappuani vielä, joten pidä valaistus siinä–”
“Tunnelma on tärkeintä!”
“– asennossa. Hahmoni on siis…”

Xelan kasvot täytti nopean lukutahdin mukana kulkeva tunnekuohu, joka heilui lievän huvittuneisuuden ja kaiken muun välillä.

“… hahmoni on Xentoro, vahva naisvahki, joka ei tarvitse mitään miestä. Ahaa.”
“Lue loppuun”, Kapura kehotti.

“Xentoro on… alun periin sotaan luotu vahki, joka kuitenkin ohjelmoitiin uudelleen rakastamaan… ei ilmeisesti kuitenkaan miehiä. Ja… joka sitten pakeni ulkomaailmaan… seikkailemaan? Syistä, joita ei hirveästi tässä selitetä. Ja on nyt täällä. Ahaa.”

Laskeutui hiljaisuus, joka oli Pimeän huoneen perinteitä mukaillen täynnä varsin erilaisia tunteita.

“Suoraan sanottuna”, Xela mutisi, “en tiedä, pitäisikö järkyttyä siitä, että tämä hahmo on täysi stereotyyppi vai siitä, että tämä hahmonkuvaus on niin… huono. Oikeasti, tässä ei ole mitään järkeä! Ei silkkaakaan johdonmukaisuutta. Onko tämä tehty leikkelemällä yhteen palasia useista muista hahmoja, vai..?”

“Ei tietenkään”, Kapura kielsi. “Suhtaudun hahmonluontiin vakavasti.”
“… ahaa.”
“Sitä paitsi”, toa jatkoi, “ettekö ole jo oppineet, että oikeasti huonot hahmot itse asiassa parantavat roolipelaamistanne ja siten koko kampanjaa?”

“Olet tainnut kertoa siitä joskus”, Xela sanoi. “En kuitenkaan väitä sisäistäneeni logiikkaasi.”

“Luin Metru Nuilla kokeellisesta tarinankerronnasta aina silloin, kun seikkailuissa oli joku tauko”, selitti Kapura, “ja päädyin johtopäätökseen, johon yksikään alan teos ei ihan uskaltanut astua: Aito roolipelaaminen syntyy vain pelaajien vahvoista tunteista. Ja helppo tapa saada aikaan tunnetta on saada pelaajat vihaamaan olosuhteita. Vihaamaan koko kampanjaa. Ehkä säälimään hahmoparkoja, jotka ovat joutuneet kurjaan tilanteeseen. Hahmojen tehtävänä on kapinoida jotakin kaikkea ohjaavaa pahaa voimaa vastaan, ja pelaajat voi saada tekemään samoin, jos kyseinen paha voima on itse kerronta. Ja pelaajat voivat vetää kerrontaa turpiin roolipelaamalla hyvin ja ohjaamalla hahmot voittoon.”

“… en väitä, että tuossa olisi vieläkään mitään järkeä”, Xela huokaisi.

“Siispä katsomme sitä käytännössä”, Kapura sanoi. “Eteenpäin, sillä aika on vääjäämättömästi vain rajallinen käsite, joka jumalten vihasta meitä kuolevaisia kohtaan lopulta kuluu loppuun ja katoaa, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Siis ei tuhlata aikaa purppuraproosaa tihkuvilla metafyysisillä monologeilla vaan siirrytään eteenpäin, ja… sinä, sähkön matoran? Esittäydy ja käske hahmoasi tekemään samoin.”

“Hei kaikille. Minä olen Randa”, vo-matoran sanoi ja ryki. “Minun hahmoni on Arukap, joka on–”

“Hei, eikö tuo ole se yksi merirosvo?” ko-matoran huomautti.

“Ei tietenkään”, Kapura vakuutti. “Muistat kai väärin. Jatka, Randa!”

“Arukap, joka on… meri–”
“Hei, älä tuota lue! Jätä väliotsikko ‘SALATTU MENNEISYYS’ välistä!”

“Okei, hyvä on… Arukap on… on tulirosvo. Mikä on tulirosvo? Ei kun tässä se lukeekin. Tulirosvo on joku, joka ryövää muita tulen avulla. Ja Arukap on tulen toa. Tässä ei ole hirveästi materiaalia… tai no, se on enimmäkseen salaista… joten saanko keksiä itse lisää?”

“Saat toki”, Kapura sanoi. “Ja näetkö, Xela? Näin kyseenalaiset alkuvalmistelut tuottavat uskomattomia tuloksia kokeellisen tarinankerronnan rintamalla.”
Xela näytti vieläkin skeptiseltä. Tai niin muut olettivat, sillä Pimeä huone oli yllättävästi pimeä.

“Ehdotus”, Randa sanoi. “Mitä jos Arukap ja Xentoro olisivatkin rakastavaisia?”

“Ei! Mi– ei kun… Arukap ei pidä Xentorosta”, Kapura protestoi. “Xentoron hahmolomakkeessa luki ensimmäisenä, että se ei tarvitse mitään miestä.”

“Ai. Okei. Kerron, jos tulee jotain parempaa mieleen.”

“Seuraavaksi taitaa ollakin po-matoranin vuoro”, Kapura sanoi ja suuntasi taskulampun valokeilan kohti mainitsemaansa pelaajaa. “Lue tietosi. Esittele itsesi.”

“Minä olen Lipes”, kiven kansalainen esittäytyi, “ja hahmoni on Daleva. ‘Reilu kaveri’, sanoo hahmokaavake. Plasman toa. Taustatarina: Pomppi pitkin maita ja mantuja, kunnes upposi juoksuhiekkaan. Mutta vain puoliksi. Toinen puoli saatiin pelastettua, ja hiekkaan menetetty korvattiin mekaanisella osalla.”

“Ai Dalevan jalat ovat mekaanisia?” tiedusteli ko-matoran.
“Ei, vaan kehon vasen puoli”, po-matoran sanoi.

“… miten voi pudota juoksuhiekkaan niin, että vasen puoli kehosta uppoaa siihen?” Xela ihmetteli. “Jäikö… jäikö sankarimme makaamaan kyljelleen juoksuhiekkaan odottamaan, että joku–”

“Hyvä on”, Kapura huokaisi, “jos haluatte välttämättä tarttua jokaiseen pieneen epäjohdonmukaisuuteen, voimme sopia, että Dalevalla on mekaaniset jalat. Se tosin aiheuttaa pelinsisäisiä vaikeuksia, sillä Aft-Uinuvassa on paljon portaita, ja niitä on tunnetusti vaike astella ilman täydellisesti toimivia jalkoja.”

“Ei välttämättä”, po-matoran sanoi. “Kuulin erästä matoranista, joka menetti toisen jalkansa, mutta oppi sitten käyttämään kävelykeppiä niin hyvin, että pystyi etenemään nopeammin kuin juokseva toa!”
“Miten edes…” Xela kyseenalaisti.

“Oikea asenne!” Kapura keskeytti. “Kunnialla kohti esteitä, jotka tosin ovat enimmäkseen portaita. Sitten viimeinen hahmo, jonka esittelee ko-matoran nimeltään..?”

“Ahuj”, ko-matoran sanoi. “Hahmoni on Urbam, valon toa, jolla on myöskin salattu menneisyys, mutta joka ilmeisesti paljastui jo. Urbam oli vuosia Valaistusnaatti-nimisen salaseuran jäsen ja… ja vuosi järjestölle tietoja tovereistaan. Seikkailijoiden onneksi heidän tietonsa vievät näemmä noin paperiarkin verran tilaa, joten mittavia menetyksiä tuskin tuli.”

“Ihailtavaa ironiantajua”, kehui Kapura, “mutta nyt on aika esitellä muutama peliin liittyvä… yllätys.”

Toa tarttui pahvilaatikkoonsa ja ravisti sitä. Sanat “kokeellinen tarinankerronta” ilmestyivät jälleen pelaajien mieleen.

“Jokaiselle kuusi”, Kapura ilmoitti ja viskoi pelaajille laatikosta pieniä metalliesineitä pöydän halki. Tarkemmalla tarkastelulla ne paljastuivat jonkinlaisiksi kuutioiksi.”

“Mitä nämä ovat?” Ahuj kysyi.

“Älkää kiinnittäkö huomiota fyysiseen ulkomuotoon”, Kapura sanoi. “Olisin takonut meille jotain sopivampaa, mutta teknisesti ottaen en saisi käydä Pajassa. Käytännössä ovessa oli iso reikä. Mutta! Nämä metallikuutiot kuvaavat hahmonne fyysistä hyvinvointia. Vaalikaa niitä kuin omia lemmikkejänne, sillä kun tikku putoaa hahmon silmään tai tapahtuu jotain muuta ikävää…”

Toa otti yhden kuution laatikosta, pudotti sen takaisin ja synnytti kilahtavan äänen sen osuessa lajitovereihinsa.

“… te pudotatte pari ikkunasta. Kun kaikki ovat menneet, hahmonne KUOLEE.”

“… mutta miksi ne ovat..?” Xela mutisi yrittäen muodostaa jotain, joka muistuttaisi järkevää kysymystä. “… oikeita?”

“Tämä auttaa teitä immersoitumaan hahmonne kärsimykseen”, Kapura selitti.
“Ai se, että meillä on vähemmän kuutioita?” Randa kysyi.
“Juuri se.”

Jälleen laskeutui Pimeän huoneen ylle sille niin ominainen hiljaisuus.

“Tämä on sitä kokeellista tarinankerrontaa”, Kapura ilmoitti. “Sittenpähän näette! Nyt lienee järkevintä aloittaa. Tein tätä varten muutamia karttoja… aloitamme tuosta… ja teille pelimerkit.”

Kapura esitteli taskulampun valossa paperista leikattuja palasia, jotka muistuttivat etäisesto toia sekä vahkeja, jotka eivät tarvinneet mitään miestä.

“Nyt toivotan teidät tervettulleeksi Aft-Uinuvaan. Katselette ympärillenne huoneessa, ja huomaatte…”

Aft-Uinuva

“Joka puolella on portaita”, Daleva sanoi epäuskoisesti.

“Hmm?”

Arukap käänsi katseensa pois ovesta, joka saattoi olla tehty lyijystä tai muusta vastaavasta aineesta. Ja joka näytti olevan tiukasti kiinni.”

“Teknisesti ottaen minun ei pitäisi olla elossa”, Daleva sanoi. “Robottijalkani ovat olleet aika huonoja portaissa.”

“Ehkä ystävyyden voima auttoi sinua, toveri”, Urbam sanoi helpottuneena siitä, että muut olivat unohtaneet hänen Valaistusnaattitaustansa niin helposti.

“Mitä mietit, Xentoro?” Arukap kysyi. Vahki oli heistä kokenein seikkailija ja oikeastaan ainut, joka tiesi edes sen, miltä heidän etsimänsä aarre näytti. “Onko sinulla jokin suunnitelma?”

“On”, nainen totesi lyhyesti ja veti esiin lempiaseensa: Mustasta aukosta taotun miekan, joka pahoinpiteli vastustajan yhtä kovaa kuin se teki fysiikan laeille.

“Murretaan tuo lyijyovi.”

Pimeä huone

“Ette ole tosissanne”, Kapura mutisi.

“Mitä? Tuon oven takana on selvästi jotain tärkeää”, Xela puolustautui. “Ainakaan et kuvaillut muualle mitään erityisen mielenkiintoista.”

“Kuulepas nyt, hylätyissä mielisairaaloissa ei missään nimessä tungeta todennäköisesti syystäkin lukittujen ovien taakse. Hei, HYLÄTTY mielisairaala! Kuka tietää, mitä siellä takana on!”

“Eikö pelaajien pitäisi keskustella tästä?” Ahuj huomautti.

Aft-Uinuva

“Et ole tosissasi”, Arukap sanoi. “Hylätyissä mielisairaaloissa ei missän nimessä–”

“Noin minäkin ajattelin”, Xentoro sanoi. “Silloin, kun vielä tarvitsin jotain muutakin kuin seikkailua. Kuten miehiä.”

Vahki kohotti salpaansa. Mustien aukkojen voima osoitti kohti lyijyoven reunaa.

“Mutta jos tämä ei oikeasti ole mielestänne hyvä idea, voin ehdottaa muutakin. Puolet astuvat ovesta, ja loput jatkavat toisaalle.”

Pimeä huone

Kapura hautasi kasvonsa käsiinsä.

Aft-Uinuva

“En luota tuohon lyijyoveen”, Arukap sanoi. “Siispä tulen mukaasi ja varmistan, ettei mitään liian kamalaa taphdu.”

Xentoro nyökkäsi ja leikkasi lyijyoveen aukon, joka riitti toalle ja vahkille, joka ei tarvinnut mitään miestä. Maailman jokainen fyysikko huusi tuskissaan, kun ase teki työnsä onnistuneesti.

Kaksikko poistui. Urbam vilkaisi heidän peräänsä ja oli näkevinään jotain… jotain…

Pimeä huone

“Ei”, Kapura sanoi, “en oikeasti tehnyt tuolle huoneelle karttaa, koska en uskonut teitä noin tyhmiksi. Pelatkaa hetki noilla toisilla.”

Aft-Uinuva

Oli näkevinään… ei mitään erityisen mielenkiintoista.

“Minnekäs me suuntaamme”, Daleva pohti. “Olen niin reilu kaveri, että taidan antaa sinun päättää.”

“Hmm”, Urbam arvioi ja vilkaisi kohti huoneen monia portaita. Yksikään ei näyttänyt erityisen mielenkiintoiselta. Oikeastaan koko rakennuksen arkkitehtuuri oli melko kyseenalaista, sillä terveydenhuoltoon erikoistuneen laitoksen olisi järkevää ottaa huomioon myös liikunnallisesti rajoittautuneet potilaat.

“Ehkä me nyt vain menemme ylös noita portaita”, hän valitsi. Kun vastaväitteitä ei kuulunut, valon toa lähti nousemaan portaita. Nousemaan monia askelmia. Ja taas lisää askelmia. Hän ei muistanut, miltä rakennus oli näyttänyt ulkoa, mutta näin typerän arkkitehtuurin keskellä hän alkoi suuresti epäillä, ettei–

“Aaaahh!” kuului takaa. Urbam kääntyi ja näki järkyttävän näyn: Dalevan mekaaniset jalat heiluivat varsin epästabiilisti.

“Luulen, että…” Daleva sanoi. “Luulen, että… kaadun portaissa!”

Pimeä huone

“Heitä noppaa”, Kapura opasti. “Silmäluku määrää, kuinka monta… elämäkuutiota menetät.”

“Mitä? Oikeasti?” Lipes kysyi surkeana. “No tuohan on ihan kohtuutonta! Minähän voin kuolla portaissa!”

Oli Xelan vuoro haudata kasvonsa käsiin.
“Minä luulin, että hankkiuduit eroon satunnaisen typeristä kuolemista, Kapura!”

“Puolustuksekseni siivosin vanhan systeemin aika hyvään kuntoon”, toa vastasi syytöksiin. “Valitettavasti en muistanut päivittää ihan kaikkea – siinä oli noin kuusituhatta tapaa kuolla. En olettanut, että esimerkiksi kyky nousta portaita nousisi ratkaisevaksi esteeksi.”

Lipes näytti siltä, kuin voisi melkein alkaa protestoida, mutta vain melkein. Po-matoran alistui kohtaloonsa ja heitti noppaa.

Se pongahti takaisin ylös pöydästä, toisti tempun vielä kerran… ja kaatui kyljelleen.

Neljä.

Kapuran äänettömästi kehotuksesta matoran käveli huoneen päähän, avasi ikkunan ja viskoi alas neljä metallista kuutiota.

Portaikko

Urbam yritti parhaansa mukaan syöksyä apuun, mutta ei oikeastaan parhaansa mukaan, koska valon toalla oli todennäköisesti jokin ylivoimainen nopeustemppu. Mutta jos oli, ei hän sellaista järkytyksessä muistanut käyttää: Daleva horjui vielä yhden askeleen, kaatui taaksepäin ja kolautti päänsä äänekkäästi portaisiin.

Veri tahri lukuisat askelmat, kun plasmatoan ruhjo vyöryi alas portaikkoa. Kyllä, veri. Urbam ei ihan ollut varma, miten melko harmittomalta vaikuttaneesta onnettomuudesta oli seurauksena niin valta määrä verta, mutta niin oli kuitenkin tapahtunut.

Valon toa syöksyi alas ja yritti epäonnistuneesti napata kiinni ystävänsä ruumiista. Dalevan pää muistutti portaiden alapäässä lähinnä sadistin raatelemaa pieneläintä.

“Hei, Daleva! Oletko kunnossa?”

“Ööh, minä…”

Pimeä huone

“… en ole ihan varma”, Lipes sanoi lauseensa loppuun. “Siis miten ruumiillinen vahinko vaikuttaa tässä systeemissä?”

Kapura selasi raivokkaasti sääntökirjaa.
“Hmm”, tulen toa sanoi mietteliäästi. “Tämän ehdotukset eivät oikein pelaa yhteen muutamien… erikoissääntöjeni kanssa, joten saatte improvisoida. Olkaa hyvä!”

“Minkä erikoissääntöjen?” Xela tiedusteli.

“Näette sitten”, Kapura lupasi. “Mutta jos paikalle ilmestyy variksia, alkaa tapahtua.”

Veden matoran ei kommentoinut.

Portaikko

“Ööh… Olen… melko toimintakykyinen, mutta kuitenkin selvästi kuollut uuden porrasonnettomuuden sattuessa”, Daleva arvioi.

“Okei, tuossa onkin järkeä”, Urbam sanoi ei edes sarkastisesti, koska oli ollut koko elämänsä kahlittuna järjettömyyden absurdiin universumiin, jossa kaikki (paitsi ennalta-arvattavuus ja konsistenttius) oli mahdollista.

“Mitä nyt?” Daleva kysyi noustessaan ylös. Onneksi mekaaniset jalat kantoivat, ja onneksi hermosto ja aivot eivät olleet kärsineet, vaikka hänellä oli pää vain nimellisesti.
“Ehkä minun kannattaisi kantaa sinut ylös.”

Pimeä huone

“Kannattaako minun? Onko säännöissä mitään erityistä liittyen tähän?”

“Odotapa hetki”, Kapura sanoi ja selasi takaisin porrasvahinkotaulukkosivulle. “Ahaa. ‘Portaikon aiheuttama fyysinen vahinko kerrotaan kuljetettavalla massalla jaettuna normaalimassalla.’ En miettinyt sankareiden mittoja, joten sanotaan vaikkapa kaikkien painavan saman verran. Lisäksi vahinko lasketaan myös kuljetettaviin pelaajiin.”

Ahuj huokaisi. “Eli uusi kaatuminen tappaa Dalevan yhdestä poikkeavalla silmäluvulla ja tappaa Urbamin viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä? Kuinka todennäköistä on kaatua?”

“Siihen on myös oma taulukkonsa.”

Käytävä

“Tai oikeastaan ei ehkä kuitenkaan”, Urbam sanoi. “Uusi kaatuminen kuulostaa paitsi kuolettavalta myös todennäköiseltä, mikäli liikkuvuuteni kärsii sinua kantaessani.”

“Kai me sitten jäämme tähän ja odotamme Xentoron ja Arukapin paluuta?” Daleva ehdotti. “Ei erityisesti houkuta mennä tuohon kuumottavaan huoneeseen.”

“Ehdotus hyväksytty.”

Pimeä huone

“Siirrytään toiseen pelaajajoukkoon. Muistakaa huomauttaa, kun on kulunut pelinsisäisesti noin tunti”, Kapura sanoi. “Tästä tulee hienoa.”

Xela ei näyttänyt vakuuttuneelta. “Kai sinun pitäisi edes kertoa meille säännöt ennen peliä? Vai onko tuo joku kokeellisen tarinankerronnan lisäys?”

“Ei välttämättä tarvitse”, Kapura väitti. “Ei oikeassa elämässäkään neuvota, miten välttää kaikki esteet. Kuten portaat. Oikeastaan tällainen pelityyli voi olla jopa realistisempaa kuin mikään tylsä tarkasti määritelty sääntöjärjestelmä.”

“Realismi hukattiin siinä vaiheessa, kun portaissa kaatuminen voi tappaa”, Randa sanoi.

“Portaissa kaatuminen ei ole leikin asia”, Kapura huomautti. “Siitä voi jopa pyörtyä, joten teidän pitäisi olla tyytyväisiä minimaalisesta neljän… elämäkuution? Miksikä me niitä edes kutsumme? Mutta joo, siirrytään kuumottavaan maailmaan lyijyoven takana. Minulla ei ole tähän tökeröäkään karttaa, joten hyödyntäkää mielikuvitustanne.”

Lyijyhuone

Xentoro ei ollut eläessään ollut näin kuumottunut.

He olivat harhailleet puolisen tuntia halki lyijyisten ja tyhjien käytävien kuulematta edes yksiäistä varislinnun äännähdystä. Mutta lopulta heidän vastaansa oli tullut toinen lyijyinen ovi, jonka Xentoro oli murtanut yhä fysiikan lakeja räikeästi rikkoneella miekallaan.

Nyt heidän edessään näkyi pino erilaisia päähineitä.

“Kukahan nämä on tänne jättänyt”, Arukap pohti.

“Ilmiselvä selitys liittyisi mielisairaalan potilaisiin”, Xentoro huomautti, mutta häntä eivät kuumottaneet erinäiset päähän asetettavat esineet. Häntä kuumotti se, että huoneessa oli kuuma.

“Hei, onko täällä sinunkin mielestäsi kuumaa?”

“Ei, mutta minä olenkin tulen toa”, Arukap sanoi jättämättä huomiotta ilmeisen Puukkosilmäläisen lipsahduksen. “En välttämättä havaitse lämpötilaeroja niin selvästi, vaikka oikeastaan se onkin hemmetin tyhmää, koska minun pitäisi hallita kuumuutta.”

Pimeä huone

“Itse asiassa tiedemiehet luokittelevat kuumuuden voimaksi eivätkä elementiksi”, Ahuj huomautti.

“Hemmetistäkö minä välitän! Joidenkin tiedemiesten mielestä palanut metsä on elementti”, Kapura vastasi. “Lisäksi tämä keskustelu suuntaa vaarallisesti kohti elementaalipsykologiaa, joten poistutaan takaisin pelin maailmaan.”

“Itse asiassa elementaali-inversio on ehdottoman vakavastiotettava malli”, Randa sanoi.

Kapura katsoi vo-matorania teatraalisen järkyttyneenä.
“Elementaali-inversio on täyttä typeryyttä. Ei vastaväitteitä.”
“Hienosti argumentoitu.”

“Et kai sinä aio tosissasi käydä tätä keskustelua”, seppä kauhistui. “Tohtori Puukkosilmä on pseudotieteellinen idiootti, jonka teoriat eivät osu lähellekään todellisuutta.”
“Tohtori Puu–”
“Jos sanot enempää, tapan hahmosi.”

“Ai”, sähkön matoran mutisi. “En kai minä sitten.”

Lyijyhuone

“Hetkinen, meillä taitaa olla kasassa ainekset mysteeriin”, Xentoro huomasi. “Miksi täällä on paljon hattuja, muttei yhtään muita vaatekappaleita? Jos nämä olivat potilailta, kai heillä olisi jotain muutakin ollut?”

“Ehkä”, Arukap sanoi skeptisesti. “Minä pidän todennäköisempänä sitä, että… että… hetkinen.”

Pimeä huone

“Onko meidän oikeasti tarkoitus ottaa tämä juoni vakavasti?” Randa kysyi.

“Pakko myöntää, että ei erityisesti sytytä”, Xelakin sanoi.

“Jatkakaa peliä”, komensi pelimestari. “Kyllä te vielä jotain tarpeeksi kuumottavaa löydätte.”

“Hyvä on”, Xela huokaisi. “Kaivelen päähinekasaa. Löytyykö sieltä mitään?”

Lyijyhuone

“Oho!” Xentoro hihkaisi. “Täältähän löytyi… radiopuhelin!”

“Näytä”, Arukap pyysi ja tuli itsekin tonkimaan pinoa. Vaikutti siltä, että kaikissa hatuissa oli samanlainen. “Eivät nämä olekaan hattuja, vaan… vaan jonkinlaisia kommunikaattoreita.”

Xentoro oli nähnyt tarpeeksi seikkailuelokuvia tietääkseen, mitä radiopuhelimilla kannatti aina tehdä. Naisvahki nappasi puhelimen käsiinsä ja painoi napista, joka välitti hänen puheensa halki verkon.

“Haloo? Onko siellä ketään? Me olemme toa ja vahki, joka ei tarvitse mitään miestä, Bauinuvassa.”

Pimeä huone

“Hienosti tehty, paljastit olemassaolomme kaikille!” Randa ähkäisi ja hautasi kasvonsa käsiinsä.

“Mitä pahaa muka voisi sattua?” Xela kysyi loukkaantuneena. “Sieltähän voi soitella vaikka joku ystävällinen!”

Lyijyhuone

Saatanallinen ääni kantautui radiopuhelimesta. Pelästynyt Xentoro kirkaisi ja pudotti sen lattialle. Arukap hautautui kommunikaattoripinoon.

“666 HAIL ATHEON“, ääni puhui. “KUUNNELKAA, TOA JA VAHKI, JOKA EI TARVITSE MITÄÄN MIESTÄ.”

“Nnniin?” Xentoro vastasi hiljaa.

“

JOS TULETTE YHTÄÄN SYVEMMÄLLE TEHTAASEENI…

MINÄ

TEEN

TEISTÄ

LAKKEJA

”

Arukap ja Xentoro, joka oli myös hautautunut kommunikaattoripinoon, tärisivät haarniskoissaan.

“666“, ääni vielä sanoi kuumottavasti ja vaikeni.

“Mitäs nyt?” Arukap kuiskasi.

“Ehkä kannattaisi palata takaisin”, Xentoro vastasi yhtä hiljaa. “Harmi vain, etten oikein ole varma, mitä reittiä me tulimme ja lisäksi harhailimme niin kauan, ettemme kai muutenkaan löydä enää takas. Mitä me teemme, Arukap?”

“mä voin näytää tien ulos heh”

Xentoro ja Arukap nousivat ylös ja katsoivat ovelle, jossa seisoi typerin asia, jota he olivat koskaan nähneet. Se oli eräänlainen pinkki jänis, joka oli tosin pukeutunut ihan siististi: Sen epämuodostunutta ruumista peittivät musta pikkutakki ja tulenpunainen rusetti. Kädessään se heilutteli kultaista kelloa.

Pimeä huone

“Entistä typerämpää”, Xela huokaisi. “Ja epärealistisempaa.”

“Hei, älkää kritisoiko ennen kuin näette, mihin tämä kaikki johtaa”, pelimestari puolustautui. “Lupaan, että pakettiin on ladattu tarpeeksi kuumottavia käänteitä.”

“Hei muuten, eikö tuo ollut se epämääräinen olento, joka aiheutti jotain sekamelskaa keskusaukiolla?”

Kaikki kääntyivät katsomaan kohti Ahujia.

“En usko. Vain Kuudessa päivässä on noin typeriä uutisia”, Kapura sanoi. “Siirrytään takaisin peliin.”

Hattuhuone

“Miksi meidän pitäisi luottaa sinuun?” Xentoro kysyi. “Olen nähnyt tarpeeksi monta seikkailuelokuvaa tietääkseni, että epämääräisten kanien seuraaminen koloihin johtaa harvoin järkeviin seikkailuihin.”

“no kun on kire ja hopu”, kani perusteli. “kotha lakin tekij ätulee!! ja pitsää meidät suihin sa!!! ja tekee lakeja!!”

“Minä ainakin olen vakuuttunut”, Arukap mutisi.

Pimeä huone

“… tosin vain siksi, että koska meillä ei ole karttaa, kanin seuraaminen tuntuu ainoalta tavalta edistää juonta”, Randa huomautti.

“Perustelu hyväksytty”, Xela huokaisi. “Seuraamme kania.”

“Tämä on hyvä kohta vaihtaa hahmoja”, Kapura arvioi. “Käykö, että on jo kulunut se tuntu ja, on aika astua kokeellisen tarinankerronnan valtakuntaan?”

Toa ei kuullut vastaväitteitä.

“Hienoa. Heitän noppaa, niin voimme jatkaa.”

Silmäluku kolme tuijotti Pimeän huoneen joukkoa.

“Hyvä on”, seppä sanoi pahaenteisesti. “Daleva ja Urbam istuvat yhä käytävällä, mutta yhtäkkiä…”

Käytävä

… jostain tuli kolme varista.

“Hui”, Daleva sanoi sarkastisesti.
“Minuakin kuumottaa”, Urbam naurahti.

“Kraa“, varis sanoi.
“666 Hail Atheon“, virkkoi toinen.

Urbam kohotti kulmiaan.

Yhtäkkiä Daleva nousi pystyyn ja huusi murhanhimoisesti.

Pimeä huone

“… anteeksi?” Lipes tiedusteli. “Miksi minä tai siis Daleva tekisi niin?”

“On tullut aika paljastaa eräs hauska lisäsääntö”, Kapura sanoi ja hymyili pahaenteisesti lampun valossa. “Mikäli elämäkuutionne miinus varisten määrä huoneessa saavuttaa nollan, hahmonne tulee hulluksi. Hah, yllätys! Elämäkuutiot olivatkin koko ajan mielenterveyskuutioita!”

Tämä käänne jätti kaikki aika sanattomaksi.

“Mutta…” Randa sai viimein mutistua. “Kun… kun Daleva kaatui portaissa… vähensikö sekin muka mielenterveyspisteitä?”

“Ne olivat tosi pelottavat portaat.”

“… okei.”

Jälleen laskeutui hiljaisuus.

“Lipes, heitä loputkin mielenterveyskuutiosi ikkunasta”, Kapura kehotti. “Ne menettää lopullisesti, mikäli ajautuu varispohjaiseen hulluuteen.”

Po-matoran näytti jälleen siltä, kuin olisi voinut protestoida, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä. Ulkoa kantautui kirosanojen virta.

“Taisin osua katonkorjaajaan”, matoran mutisi.

“Ei haittaa”, Kapura sanoi. “Takaisin peliin. Daleva on äkillisen psykokraatian uhri. Pallo on sinulla, Ahuj.”

Käytävä

Urbam, joka oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen varisten vaarallisen vaikutuksen, juoksi karkuun henkensä edestä.

Pimeä huone

“Mihin suuntaan?” Kapura tiedusteli.

Käytävä

Urbam säntäsi ylös portaita, mutta varisten infernaalinen mahti oli kasvattanut Dalevan nopeutta. Jotenkin. Entinen plasman toa, nykyinen plasman toa mutta hieman varismaisempi saavutti häntä koko ajan.

Pimeä huone

“Eikö Dale… Dalekraan pitäisi yhä tarkastaa kaatuminen portaissa?” Xela huomautti.

Kapura piti mietiskelevän tauon.
“Sääntöjen perusteella ihan perusteltu huomautus”, Kapura myöntyi heittäessään noppaa. “Mutta huomioikaa, että lintuhulluus antaa hieman bonuksia–”

Kuusi.

Portaikko

Urbam vilkaisi taakseen kuultuaan järkyttävän huudon kantautuvan portaiden alapäästä.

Puoliksi mekaaninen, puoliksi toa ja nollasta poikkeavan mutta pienen määrän varis oli kaatunut ja pyöri parhaillaan alas varsin tappavia askelmia.

Urbam riensi alas silläkin uhalla, että varisolento oli vain esittänyt revenneensä vähintäänkin kuuteen osaan. Mutta jo parin portaan päässä toa ymmärsi, ettei tämän varmistamiseen tarvittu patologia.

Sitten valon toa ehkäpä nyyhkytti hieman tai tuli muuten tunteelliseksi, jos hänessä oli enää kykyä ottaa tähän mennessä typerin käänne vakavasti.

Hetkinen. Ei ollut.

“Tämä roolipeli on ihan TYPERÄ”, Urbam julisti tyhjälle huoneelle.

Kun vastausta ei kuulunut, toa käveli varis-Dalevan kaikkien ruumiinosien luo ja keräsi ne yhteen. “Daleva, olet nyt hengissä”, hän ilmoitti.

“Oho. Niinpä olenkin”, Daleva sanoi välittämättä siitä, että jossain todellisuuden ylemmällä tasolla hänellä ei ollut ainuttakaan mielenterveyskuutiota. Joten Daleva on kuollut, onko selvä?

“Ei muuten ole”, Urbam sanoi ja havaitsi kaikilla aisteillaan, että Daleva suorastaan uhkui elinvoimaa.

Eipä uhkunut. Daleva oli kuollut. Daleva oli palasina halki huonetta. Ehkä Urbamin oma mielenterveys oli pettänyt. Heitäpä pihalle pari mielenterveyskuutiota.

“Enkä heitä”, Urbam sanoi, vaikkei hän oikeastaan ollutkaan tietoinen abstraktiosta hänen järjelleen. “Daleva on ihan kunnossa.”

“Kelle sinä puhut?” hämmentynyt Daleva kysyi. Olenko minä siis kuollut vai en?

Yhtäkkiä taivaasta laskeutui jumalallinen olento puhumaan Urbamille järkeä.

“KUOLEVAINEN”, sanoi tummanvihreään kaapuun puettu ilmestys. “MYÖNNÄ, ETTÄ TOVERISI ON KUOLLUT IÄKSI, TAI EN VASTAA SEURAUKSISTA.”

“En pysty ottamaan tuota vakavasti”, Urbam sanoi. Ja todistukseksi Dalevan elossaolosta otti tämän toverilliseen syleilyyn.

“Me teemme tämän, mies”, Daleva sanoi.

“VAITI”, jumaluus käski. “VAIN MINULLA ON OIKEUS SÄÄTÄÄ KOHTALONNE. MINKÄLAISEKSI MAAILMAKSI LUULETTE SEN, JOSSA EI OLISI SÄÄNTÖJÄ? OLEMASSAOLONNE MÄÄRITTÄÄ SE, MITÄ VOITTE TEHDÄ. MITÄ VÄITÄTTE OLEVANNE SILLOIN, KUN OLETTE KAIKKEA? KAIKKI ON EI MITÄÄN. VAPAUS ON TYHJYYTTÄ. OLEMASSAOLO ON RAJOITUS.”

“Jospa sinä vaikka kelaat aikaa hieman taaksepäin ja teet juonen vähän järkevämmin”, Urbam ehdotti.

“EI KÄY. JOS ET HALUA DALEVAN KUOLEVAN, OLISIT PELANNUT PAREMMIN!”
“Mitä minä muka olisin voinut tehdä?”
“SE EI OLE MINUN ASIANI.”

Urbam ei vieläkään suostunut myöntämään, että Daleva olisi kuollut. Siinähän Daleva oli. Ihan elossa.

“VIIMEINEN TILAISUUTESI.”

“En ajatellut.”

“HYVÄ ON. TAIVAALLINEN SALAMA LÄVISTÄÄ DALEVAN. LEPÄÄ RAUHASSA.”
Taivaallinen salama lävisti Dalevan. Ja Daleva hajosi miljooniksi palasiksi. Joina se oli oikeastaan ollut koko ajan.

Eihän ollut.
Olihan.
Eihän ollut.

“LISÄKSI. HEITÄ POIS VIISI MIELENTERVEYSKUUTIOTA.”

“Enhän heitä. Minä olen ihan terve.”

“SITTEN TEEN SEN ITSE! HUPS, ANTEEKSI, KATONKORJAUSMIES.”

“Mielenterveyskuutiotkin ovat vain valhetta”, Urbam huomautti. “Minun mieleni on eheä.”

“OLET TEHNYT PERISYNTIÄ, KUOLEVAINEN”, jumaluus varoitti. “POISTAN SINULTA NIMEN, JOKA ON LIIAN HIENO SYNNILLESI. TÄSTÄ LÄHIN SINÄ OLET…

RIKON SÄÄNTÖJÄ”

Urbam ei–
Rikon sääntöjä.
Ur–
Rikon sääntöjä.
Huokaus. Hyvä on. Rikon sääntöjä koki, että ehkä tämä riitti jo. Mitä juonessa tapahtuu seuraavaksi?

Itse asiassa en ole ihan varma. Siirrytään toisiin hahmoihin.

Lyijykäytävä

Maanisesti hihittävä kani johdatti Xelan ja Randan halki lyijyisen labyrintin. Välillä he näkivät naulakon, jonon oli ripustettu jonkinlainen päähine, mutta muuten kaikki oli autiota.

“Kai sinä tosiaankin johdatat meitä pois Lakintekijän alueelta?” Xentoro tiedusteli.

“ehk heh”

“Tuo täytti minut varmuudella”, Arukap mutisi.

Matka jatkui. Xentoro pohti, olivatko he oikeasti etenemässä mihinkään. Olivatko he?

Olivat kyllä, mutta ensin täytyi selvittää varistilanne. Ahaa. Kaksi varista ilmestyi seuraamaan heidän matkaansa halki Lakintekijän valtakunnan.

“Nuo varikset ovat vähän epäilyttäviä”, Xentoro kuiskasi Arukapille.

“666 KONE JAUHAA SINUT LIHAKSI 666”

“Miksiköhän”, pohti Arukap sarkastisesti.

“muten”, jänö sanoi. “ootex koskaa mieti neet miksi tääläei ole poti laita”

“Nyt kun sanoit, tuo kuulostaa ihan–” Xentoro aloitti.
“niin mäki heh”
Xentoro ja Arukap katsoivat toisiaan.

“läbbä oli oikeesti lakin tekijä jahuaa pottilat koneela ja tekeenistä lakeja”, kani virnuili.

“Tuohan on hirveää!” Xentoro henkäisi. “Mennään apuun, Arukap. Oletko sinä johdattamassa meitä sinne, jänö?”

“koht a”, kani sanoi mysteerisesti. “en sin pitää käydä erääsä paikasa heh”

Xentoro melkein halusi väitellä kanin kanssa arkkityyppisten sankarien pääprioriteeteista, mutta hän epäili, ettei olennon aivokapasiteetti riittänyt niin pitkälle. Siispä hän tyytyi olemaan hiljaa ja seuraamaan kania.

Arukap ei pitänyt jänön valitsemasta suunnasta. Hän tunsi sen hyvin.

Pimeä huone

“… sanoitko sinä tuon ääneen?” hämmentynyt Xela tiedusteli.

“En tiedä, miten muutenkaan harjoittaa tarinankerrontaa”, Randa puolustautui.

Lyijykäytävä

“peri lä olaan!”

Kani oli johdattanut toan ja vahkin, joka ei tarvinnut mitään miestä, oven luo. Eräänlaisen lyijyoven, siis. Mielisairaalan suunnitellut arkkitehti piti näemmä portaista ja lyijystä.

Heidän takaansa kuului askelia. Xentoro kääntyi katsomaan ja näki rakkaan toatoverinsa Rikon sääntöjä.

“Hei”, Riko sääntöjä sanoi.
“Hei”, Xentoro tervehti.
“… hetkinen, mistä lähin nimesi on ollut tuo?” Arukap kyseenalaisti.

“Se on aina ollut se”, Rikon sääntöjä sanoi ja rukoili enimmäkseen mielensisäisesti (ainakin tässä maailmassa), ettei typerää tilannetta yritettäisi roolipelata.

Saati sitä, että Daleva oli hävinnyt jonnekin.
Ehkä siltä unohtui liesi tulelle.
Hyvä idea.

“Lisäksi, miten Rikon sääntöjä ehti saada meidät kiinni?” Arukap kysyi. “Meillä oli melkoisesti etumatkaa.”

“olin huma lasa ja johhdin huo nosti heh”

“… aha”

Sillä välin kun toia ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä, pitivät kiireisinä epäkaanoniset pohdinnat, oli kani ehtinyt avata oven.

“si sään”, se kehotti.

“Minusta tosin tuntuu, että tämä on ansa”, Arukap sanoi. “Lakintekijää ei ole näkynyt missään. Sama pätee lakintekotehtaaseen. Mihin sinä olet meidät johdattanut, vemmelsääri?”

“john kin”, kani sanoi ja viittoi sisään vilkuillen kelloaan. “on kire ja hopu!! sis ään!”

Pimeä huone

“Muuten”, Xela sanoi, “kuka tässä viittauksessa on Liisarakk? Xentoroko?”

“Vähemmän kirjallisuusanalyysiä, enemmän roolipelaamista”, kehotti Kapura.

Lyijyhuone

Lyijyhuone oli nimensä mukaisesti varsin lyijyinen ja vähemmän nimensä mukaisesti täynnä merirosvoaiheista esineistöä. Oli puolityhjiä rommipulloja, oli salaisia merirosvoaarrekarttoja, oli erinäisiä varastettuja aarteita, oli merirosvomaksukortti sille varalle, ettei joku kauppa Metru Nuissa ottanut vastaan varastettuja merirosvokultakolikkoja.

“Aika paljon merirosvoaiheista esineistöä”, Xentoro huomautti. “Liittyyköhän tähän joku juonellinen käänne?”

Arukap hikoili.

“Hei, sinähän olit… tulirosvo?” Rikon sääntöjä sanoi tuliveljelleen. “Mikä edes on tulirosvo?”

“Hyvä on, minä myönnän kaiken!” Arukap parahti.

Pimeä huone

“Tässä vaiheessa lyön pelin poikki”, Kapura sanoi. “Seuraa pieni johdattelu käänteelle.”

“Kai sinä muistat, että me kuulimme tämänkin järkyttävän juonenkäänteen vahingossa pelin alussa?” huomautti Xela.

“Niin. Sen, että Arukap olikin merirosvo”, Kapura sanoi. “Täytyy myöntää, että se oli alkuperäinen suunnitelmani! Lisäksi siihen olisi kuulunut meritematiikan korostaminen halki matkan Aft-Uinuvassa. Mutta suunnitelmiin tulee usein muutoksia, ja niin on käynyt nytkin.”

“Onko Arukap sittenkin tulirosvo?” Randa kysyi.
“Ei! Tai siis on, mutta sekään ei ole se käänne.”

“Laita lappu tai kuiskaa, niin voin roolipelata”, Randa ehdotti. “Näin on vähän vaikeaa.”

“Valitettavasti sinun on melko mahdotonta roolipelata tätä käännettä”, Kapura sanoi ja piti dramaattisen tauon Pimeän huoneen pimeydessä. “Nimittäin…”

Merirosvohuone

“… Arukapia ei koskaan ollutkaan!” Rikon sääntöjä sanoi järkyttyneenä.

“… mitä?” Xentoro kyseenalaisti.
“heh”, kani hihitti.

Mutta totta se oli. He olivat huoneessa kolmistaan.

“Nyt menee yli ymmärryksen”, Xentoro sanoi. “Kani, onko sinulla jokin selitys?”

“o”, vemmelsääri totesi, “muta on kire! autakaa täsä en sin”

Nyt Xentoro huomasi jänön hyppelehtivän hermostuneesti puisen pöydän ympärillä. Ja sen päällä oli… jonkinlainen metalliputki, joka oli pahasti mutkalla. Se kohosi metallisesta tasosta, teki monta käännöstä ilmasta ja laskeutui sitten toiseen. Toisessa päässä oli myöskin metallista tehty rinkula, jonka päässä oli keppi.

“au takaa!” kani kehotti ja havainnollisti nostamalla esinettä lähtöpisteestä. Jänön käsien hillittömässä tärinässä se osui miltei välittömästi keskellä kulkevaan putkeen. Jostain kuului merkkiääni, ja kani sai sähköiskun, joka sai sen ähkäisemään ja pudottamaan kepin takaisin lähtöasentoon.

Xentoro käveli metalliradan luo ja siirsi kepin ensimmäiseltä metallialustalta toiselle. Ei hirveän vaikeaa, jos pystyi suorittamaan yksinkertaisia motorisia toimintoja.

“KITOS!!!” kani sanoi riemuissaan ja syöksyi huoneen toiseen päähän.

Osa seinästä vetäytyi taaksepäin ja paljasti kolon, johon kani tunki välittömästi kätensä.

“Mitä teet, epäselvä kani?” Rikon sääntöjä kysyi.

Jänö ei vastannut.

“Tämä ei vaikuta hirveän juonire–” Xentoro aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun. Jokin maanjäristystä muistuttava ravisutti rakennusta, ja tuhannet varikset raakkuivat yhtä aikaa.

Kani kääntyi kohti toaa ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä. Nyt sillä oli päässään sininen silinterihattu, jonka päällystä korosti huonosti täytetty varis.

“VIMEIN KIN SE ONMI NUN!!!” kani rääkyi. “KANO HI VARITSEN HALINAN HATU!!!”

“Onko tuo joku Lakintekijän aarre?” Xentoro huusi maanjäristyksen yli. Kani vastasi nauramalla.

“MMITEN SE VOI OLA LAKIN TEKIJÄN AARE..,..
..,

,…..
.,,.

,…,..,.
..,,,…,,…..

. ..
..,,..
…..
..

,
..,,,…

.,,..,.

,…..,..,…,,

JOS MINÄ OLEN LAKIN TEKIJÄ????????”

Xentoro myönsi yllättyneeensä tästä käänteestä.

Pimeä huone

“Sitten seuraa lopputaistelu”, Kapura ilmoitti. “Xentoro ja Rikon sääntöjä vastaan Lakintekijä. Tähän otamme käyttöön erikoissäännön.”

Toa veti tarvikelaatikostaan esille pinon kortteja, joiden toisella puolella oli kuva parrakkaasta turagasta.

“Joka vuoro tapahtuu satunnainen asia”, seppä ilmoitti. “Näiden pelikorttien kääntöpuolelle olen kirjannut erinäisiä hauskoja tapahtumia.”

“Miten tämä selitetään tarinallisesti?” Xela kyseenalaisti. “Vai unohdammeko me sen puolen tästä kaaoksesta suosiolla kokonaan?”

“Arukapilla oli naamio, joka sai aikaan satunnaisia tapahtumia”, Kapura sanoi, “jos kukaan luki sitä osaa hahmokaavakkeesta.”

“Mutta eihän Arupakia koskaan ollutkaan?” Lipes ihmetteli.

“Kaikki selittyy lopussa”, Kapura lupasi. “Sitten toisiin asioihin: Miksi täällä huoneessa on näin hemmetin kylmä?”

Xela osoitti vastakkaiselle seinälle. “Täällä on liikaa avonaisia laatikkopudotusikkunoita!”

“Laittakaa ne takaisin kiinni, kun olette heittäneet mielenterveyskuutionne”, Kapura pyysi. “Alkeellista laatikkopudotusikkunaetikettiä.”

“Ehkä jonain päivänä keksitään ikkuna, joka menee automaattisesti kiinni, kun sitä ei enää tarvita”, Randa sanoi.

“En usko, että teknologia koskaan edistyy niin pitkälle”, Kapura tyrmäsi. “Mutta siirrytään takaisin jännittävään lopputaisteluun ja ensimmäiseen tapahtumakorttiin, joka on…

KAS, KISSA”

Lyijyhuone

Yhtäkkiä huoneeseen ilmestyi kissa.

“Kissat ovat taruolentoja”, Xentoro huomautti ja mietti itsekin tarkemmin. Vai ovatko? Matoranmytologiassa oli harvoin järkeä taruolentojen suhteen.

“Matoranit keksivät aina tylsimmät sellaiset”, Rikon sääntöjä huomautti. Kissa, joka oli ulkonäöltään ehkä aavistuksen verran punertava, asettui lattialle makaamaan ja maukui.

Xentoro oli nähnyt tarpeeksi kissavideoita tietääkseen, mihin tämä tilanne oli menossa.
Ei mihinkään, siis.

Vai oliko?
Lakintekijän murhanhimoinen katse kahliutui kissaan.
Ai.

“Iske nyt, kun meillä on aikaa!” Rikon sääntöjä kuiskasi.

Pimeä huone

“Kapura. Me olemme rikkoneet sääntöjä”, Xela huomautti.

“Tietenkin olette. Siksi meillä on hahmo, jonka nimi on ‘Rikon sääntöjä’.”

“En tarkoittanut tuota”, ga-matoran sanoi. “Vaan erästä toista asiaa. Sankareita seuraa yhä ne kaksi varista, vai mitä? Kuinka monta mielenterveyskuutiota mistaa Rikon sääntöjä? Vain yhden. Eikö jotain pitäisi tapahtua.”

“… hyvä huomio.”

Lyijyhuone

Mutta sitten Rikon sääntöjä vajosi verenhimoiseen huutoon ja muuttui ainakin pari prosenttia varismaisemmaksi.

Xentoro perääntyi nurkkaan ja katsoi kohti Lakintekijää, joka huusi nyt jotain epäselvää kissalle. Se ei häntä häiritsisi.

Rikon sääntöjä…

Pimeä huone

“Nyt joku saa keksiä minulle hupaisan sanaleikin”, Kapura vaati. “Rikon munia? Rikon pesiä? Rikon käkiä?”

Kukaan ei vastannut.

“Hyvä on”, Kapura huokaisi. “Mennään sillä keskiverrolla.”

Lyijyhuone

Rikon käkiä lähestyi yhä uhkaavasti.

Xentoro veti päättäväisesti esiin miekkansa.

Pimeä huone

“… Hetkinen”, Kapura keskeytti. “Etkö oikeasti aio keksiä mitään muuta keinoa kuin parhaan ystäväsi puukottamista keskelle vatsaa?”

Xela kohautti olkiaan. “Kerro toki, jos näet jonkun muun ilmeisen. Se… se nyt vain tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.”

“Voi olla”, Kapura sanoi hiljaa.
Kiusallinen hiljaisuus laskeutui jälleen Pimeään huoneeseen.

“Takaisin peliin”, toa sanoi lopulta.

Lyijyhuone

Xentoro iski fysiikan lakeja rikkovan salpansa keskelle Rikon käkiä. Varisotus rääkäisi ja kaatui lattialle, koska sillä oli ollut ruhtinaalliset nolla mielenterveyskuutiota. Oikeastaan, Xentoro mietti, varisten juonet olivat aika kehnoja, koska ne samalla käytännössä tuhosivat uhrinsa, ei kun ei miettinytkään, koska ne olivat eri maailman asioita.

Lakintekijä oli saanut tallattua kissan veriseksi kasaksi ja nylki siitä parhaillaan karvalakkia.

“KUOLEL XEN TORO!!!” Lakintekijä huusi ja taikoi muinaisen (ja todennäköisesti typerän loitsun).

Huoneeseen laskeutui tunnelmallinen pimeys, joka olisi ollut hyvä esimerkiksi roolipelaamiseen, mutta se ei ollut päällimmäisenä Xentoron mielessä juuri nyt.
Sillä ovelle oli ilmestynyt jotain.

Xentoro oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen olennon.

Lähettien painajainen, iso lintu, joka ärsytti kuriireja nokkimalla kirjeet piloille.

“666 KRAA 666 HAIL ATHEON“, se rääkäisi.

Xentoro nielaisi.

Pimeä huone

“Hmm”, Xela mutisi pohdiskelevasti. “Jos Arukapin… henki on jotenkin vielä läsnä, saanko yrittää jotain luovaa?”

“Toki saat”, Kapura sanoi. “Nuo ovat juuri ne sanat, joita haluan pelimestarina kuulla.”

“Hyvä on.”

Lyijyhuone

“Arukap!” Xentoro henkäisi. “Jos olet siellä jossain… Tee tulen Nova-räjähdys!”

Pimeä huone

“… Ja nyt aiot polttaa koko mielisairaalan?” Kapura kyseenalaisti. “Tuolla voi yhä olla potilaita.”

“Se vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta”, Xela kohautti olkiaan.

“Hyvä on”, Kapura sanoi hiljaa. “Mutta… Nyt saattekin nähdä tosi kokeellista tarinankerrontaa! Nimittäin…”

Toa kurkisti jälleen tarvikelaatikkoonsa ja veti esille tulitikkuaskin.

“Tämäkin on upea immersiotapa”, Kapura selitti. “Kun hahmonne palavat, ne palavat oikeasti!”

Seppä osoitti kohti pöydän keskelle levitettyä karttaa, jonka päällä lepäsivät huonosti piirretyt pelimerkit.

“Etkö sinä ole tulen toa”, Randa kyseenalaisti. “Mihin tarvitset tulitikkuja?”
“Mitä jos vaikka sanomme, että ne ovat tunnelmallisia”, Kapura ehdotti ja sytytti tulen kartan keskiosaan. “Roolipelatkaa!”

Lyijyhuone

Nova-räjädys tapahtui – joskin lievempänä, kuin Xentoro oli odottanut – ja leikit alkoivat nuolla huoneen keskiosaa.

Rikon käkiä syttyi pian tuleen.

Valtavista “AAA AAA HH H AAA AAA A HHHHH 666 AAAAA HH H“-huudoista päätellen myös Lakintekijä syttyi tuleen.

Lähettien painajainen syttyi tuleen. Se oli nokkinut viimeisen kirjeensä.

Järkytyksekseen myös Xentoro huomasi syttyneensä tuleen.

Ja…

Hänestä tuntui, kuin koko todellisuus olisi syttynyt tuleen.
Perin outoa.

Pimeä huone

“SINÄ OLET TULEN TOA!” Xela huusi kyseenalaistaen.

Kapura nousi ja otti käsiinsä sääntökirjan. Vihdoinkin sivujen ja taas sivujen mittaisista taulukoista oli jotain hyötyä! Toa paiskasi opuksen pöydälle, joka oli haljeta.

Liekit hälvenivät.

Kapura nosti kirjan pois ja osoitti taskulamppua kohti kärventyneitä paperinpalasia, jotka olivat joskus olleet abstrakteja kuvauksia pelihahmoista. Xentorosta oli jäljellä enää pää.

“Minusta tuntuu, että voimme julistaa koko Aft-Uinuvan poltetuksi maan tasalle”, toa sanoi viimein. “Harmi, että ette ehtineet pelastaa Lakintekijän myssykoneeseen syötettyjä mielenterveyspotilaita.”

Illan viimeinen hiljaisuus otti huoneen valtaansa.

“Oliko sinulla vielä joku käänne liittyen siihen, että Arukap olikin muttei ollut?” Randa kysyi viimein.

“Hyvä kysymys”, Kapura sanoi. “Ja oli. Käänne oli se, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, koska roolipeli ei perustunut reaalimaailman tapahtumiin vaan oli täysin fiktiivinen. Kun sanoin, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, vain tarkoitin, ettei Arukapia ollut oikeassa maailmassa.”

“… aha”, Ahuj sanoi. “Erittäin järkevää. Nähdään toiste.”

“Jos Irutepin ryhmä on täynnä, siis”, mutisi Lipes poistuessaan.

Kapura huokaisi ja jäi siivoamaan jälkiään. Pelimerkit olivat valitettavasti menehtyneet hirvittävässä tulipalossa, mutta ehkä hahmoista luopuminen olisi ihan järkevää. Kovan kohtalon olivat kokeneet myös pöydälle levitetyt kartat – nyt sepän täytyisi piirtää uudet, jos hän mielisi pitää porras- tai lyijytäyteisiin ympäristöihin sijoittuvia kampanjoita.

“Mikä tämän oikea pointti oli?”

Kapura kääntyi ja näki ovella Xelan, joka napsautti valot päälle huoneeseen.

“Mikä oli narratiivisi teema?” veden matoran toisti kysymyksen.

“Jos odotat hauskaa opetusta, taidat joutua pettymään”, Kapura sanoi. “Mutta voimme vaikka sopia, että roolipelin opettavainen teema käsitteli ystävyyden tärkeyttä tai jotain muuta sellaista.”

“Ei, oikeasti”, Xela kysyi.

Kapura ei vastannut.

“Sinä olet pitänyt meille vaikka kuinka monta peliä, ja kaikki liikuskelevat edes vähän typeryyden rajamailla. Aiotko väittää, ettei kaiken tämän takana ole mitään ajatusta? Ei minkäänlaista?”

“Voi tässä ollakin”, toa sanoi.

“Kerro.”

“Narratiivit ovat huijausta”, Kapura sanoi. “Me vain uskottelemme itsellemme, että sekä elämässä että roolipelissä on jotain järkeä. Jokin päämäärä. Jokin suunta. Että joku on säätänyt tarinan juuri sellaiseksi, että sillä on tyydyttävä ja miellyttävä alku, keskikohta ja loppu.”

“Et taida olla erityisen kohtalouskoinen.”

“En taida”, sanoi seppä. “Koska minä olen nähnyt sen, mitä tapahtuu, kun uskoo liikaa. Kun on niin varma kaikesta, että jatkaa liian pitkälle eteenpäin. Ja kuinka vaikeaa on kerätä itsensä kasaan palasista, joita ei lopulta koskaan ollutkaan.”

“Kai sinussa edes vähän toivoa on”, Xela tiedusteli. “Miten voi elää ilman hitustakaan optimismia?”

Kapura oli hetken hiljaa.

“Minä uskon todisteisiin”, toa sanoi lopulta. “En siihen, että aina olisi totuus, jota tavoitella. Mutta siihen, että joskus on. Tai ainakin yritän uskoa. Onhan kaikki pohjimmiltaan mahdollista, mutta jokainen teoria voi murtua.”

“Tuo kuulostaa silti aika ankealta”, ga-matoran sanoi. “Kuinka voi elää varautuen siihen, että kaikki voi olla valhetta? Mistä tietää, mitä täytyy tehdä? Mistä tietää, mikä suunta täytyy elämässään valita?”

Kapura keräsi tavaransa ja asteli kohti ovea. Veden kansalainen seurasi.

“Sitä minäkin välillä mietin”, Kapura huokaisi ja napsautti valot kiinni.

Klaanon Rope

Diskurssia luottamuksesta

4 kommenttia

Bio-Klaani
Kapuran huone

Kävi kuten Kapura oli veikannutkin: Hänet herätti olosuhteista huolimatta kohteliasti oveen koputtanut Takalek. Seppä avasi oven vieraalleen ja istui sängylleen.

“… tilannetta myöhemmin jatkokuulusteluissa… ”

Lekin asia oli varmasti tärkeää, eikä Kapura tuntenut erityisesti fyysistä väsyneisyyttä, mutta silti hänellä oli vaikeuksia keskittyä. Mutta syy siihen ei ollut poliisissa.
Syyllinen oli pieni yksityiskohta, jota Kapura ei ollut huoneessaan huomannut eilisyön huonossa valaistuksessa.

“… kuunteletko sinä, Kapura?”
“Anteeksi. Taidan olla vielä puoliunessa.”

Se pieni yksityiskohta oli lappunen Cehayan kirjasen päällä. Vieraan silmään ei vaikuttanut mahdottomalta, että se olisi niteestä irronnut, mutta Kapura tiesi enemmän. Tiesi, ettei ollut lappua itse siihen jättänyt.

“Kuten jo kerroin, sinua kuulustellaan vielä. Tagunan poikkeuksellisen tilanteen vuoksi en osaa sanoa sen tarkemmin. Pysy Klaanissa, Kapura.”
“Minä pysyn”, toa lupasi.

Sitten Takalek lähti.

Ovi sulkeutui. Kun askeleet olivat häipyneet pois, Kapura nousi ja otti askeleen kohti työpöytäänsä. Hän havaitsi lisäsyyn sille, ettei vieras kyseenalaistaisi lapun olemassaoloa: Se vaikutti olevan peräisin Pajasta. Luonnos moottorisahasta.

Seppä nosti paperin käsiinsä ja tutki huolellisesti, näkyikö sillä puolella mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Etsintä oli tulokseton, joten hän käänsi paperin.

Sillä puolella oli jotain.

Tämä tiesi visiittiä Arkistoihin, Kapura arveli ja sujautti paperinpalan kirjan väliin.

Bio-Klaani
Matoron huone

Matoron huoneen ovi avautui. Tulija oli Kapura, joka yhtäkkiä muisti, ettei ollut nähnyt Matoroa sitten eilisen outojen tapahtumien. Minkälaisen tulkinnan toa oli tehnyt siitä, että hän oli kadonnut rikospaikalta?

“Ööh, hei”, seppä aloitti varovasti.

“Helei?” sotilas laski vanhan kirjan, jota oli ollut lukemassa. Hän näytti enemmän yllättyneeltä kuin ärtyneeltä.

“Taisin vähän kadota eilen”, Kapura mutisi astuessaan peremmälle huoneeseen. “Mikäli se kiinnostaa, en saanut epäselvää jänistä kiinni. Kello lienee sinulla?”

“Olisikin ollut outoa sinulta kertoa totuus katoamisestasi”, Matoro tuhahti. Hän asetti kultakellon pöydälle.

“Tuo oli pahimmillaan puolitotuus”, Kapura sanoi. “Retkeni päätarkoitus oli katsoa, liikenisikö Zairyhiltä tietoja, mutta en edes nähnyt koko kasvia. Kanin yllättävä saapuminen olisi myös kelvannut.”

“Sinä siis yritit kaikesta huolimatta tehdä yhteistyötä sen kasvin kanssa?” jään toa nousi selvästi tuohtuneena. “Zairyh on yksi niistä karzahnin juurista, joiden takia Metru Nuista tuli katastrofi! Zairyhin takia se alus putosi! Zairyh käytti meitä kumpaakin nukkeinaan!”

“Yhteistyöstä en puhunut mitään”, Kapura huomautti. “Vain tiedosta. Olen ihan kykynevä puukottamaan selkään vähemmän kirjaimellisissa merkeissä. Tarvitsen tietoa, sillä tällä hetkellä kahden sirun kohtalo on tuntematon. Pitikö kasvi ne itse? Veikö Abzumolle? Vai… Sinulle on varmaan selvää, etteivät mielenvoimaiset kasvit ilmesty itsestään. Zairyhillä oli ilmeisesti tavoitteena metsästää kiinni luojansa, mutta sen onnistumisesta en ole niin varma. Sirut voivat olla vaikka missä.”

“Kapura”, Mustalumi varoitti. “Lopeta. Jos sinulla ei ole mitään asiaa, voit painua karzahnille huoneestani.”

“Itse asiassa minulla on”, Kapura sanoi. “Tämä varmaan kuulostaa aika tyhmältä… ja epäluotettavalta… mutta kävitkö eilen huoneessani tai tiedätkö kenenkään käyneen?”

“Onko sieltä kadonnut jotakin?” Matoro kysyi vailla katsekontaktia tai kiinnostusta. Hän asetti lukemansa kirjan hyllyyn.
“Ei. Pikemminkin sinne tuotiin jotakin.”
“No?”

“Viesti seinälle ja toinen lapulle”, Kapura sanoi mahdollisimman neutraalisti.

“… ja otaksun, että et aio kertoa näiden viestien sisältöä? Sehän olisi ihan liian helppoa meille kummallekin.”

“Lappu on minulle täysi mysteeri”, Kapura sanoi. “Yritin koluta arkistoja, mutta toistaiseksi ilman tuloksia. Seinä on helpompi selittää… mutta ei varmaankaan vahvista luottamustasi mielenterveyteeni. Minä tietenkin liikun hypotettisessä maailmassa, vaikka kertoisinkin, mutta haluatko edes kuulla?”

Matoro nyökkäsi. Ärtyneesti.

“Hyvä on”, Kapura sanoi hiljaa ja piti pienen tauon.

“Hei, Arupak. Toivoo Tarip.”

Matoro kieltämättä yllättyi.
“Tietääkö joku muu Klaanissa lisäksemme sinusta ja Taripista?”

“Ei, en usko.”

“Jos et ole kertonut, kirjoittaja siis on Zairyh. Tai sinä itse.”

“En uskonut näkeväni päivää, jolloin minä olisin meistä kahdesta optimistisempi”, Kapura huokaisi. “Minulla on mielessäni muitakin vaihtoehtoja. Pidän lapun sisällön vielä salaisuutena, koska… koska en tiedä lainkaan, mikä se on tai mitä se tarkoittaa. Luulen, että se on kuitenkin jonkinlainen vihje. Jolla löydän totuuden.”

“Kapura, sinuna kertoisin asiasta ylläpidolle.”

Seppä piti pienen tauon. “Matoro… Suo anteeksi seppävertaus, mutta rautaa täytyy takoa silloin kun se on kuumaa. Minä… minä haluan ensin selvittää, onko tässä mitään perää. Ennen kuin moderaattorit tulevat tonkimaan huonettani ja mitä todennäköisimmin epäilemään mielenterveyttäni.”

“Asenna itsellesi valvontakamerat”, Matoro jatkoi. “Tai jotain. En minä tiedä. Jutussa ei tunnu olevan järkeä.”

“Valvontakamerat ovat hyvä pointti. Ainakin kellon haluan pitää hyvässä tallessa”, Kapura sanoi. “En ota vielä kantaa siihen, onko jutussa mitään järkeä… En, ennen kuin lapun sisältö on selvitetty. Sen täytyy olla avain kaikkeen. Selvitän sen, ja… lähden tarkistamaan.”

“Tee miten haluat”, Mustalumi totesi.

“Minä vain…” Kapura huokaisi ja oli hetken hiljaa. “Matoro. Olet oikeassa siinä, kun syytät tilannetta vähintäänkin epäilyttäväksi. Silti… Ne ennakkoaavistukset, joita minulla tästä on, eivät ainakaan lupaa mitään hyvää. Jos… jos käykin ilmi, että lappu johdattaa minut johonkin tiettyyn paikkaan… Lähtisitkö mukaani?”

“En.” Vastaus oli välitön ja jääkylmä.

“Matoro, minä… ” Kapura mutisi ja katsoi kohti jään toan ikkunaa.

“Minä yritän… yritän osoittaa sinua kohtaan luottamusta. Sinä… sinä luultavasti tiedät, kuinka paljon tämä merkitsee minulle. Mitä todennäköisimmin olet myös käsittänyt, että minulla on… Aft-Amanasta asti ollut osittain perusteltuja ja osittain perustelemattomia… luottamusongelmia. Joten minä kysyn uudestaan. En halua mitään muuta kuin osoituksen kahdenkeskeisestä luottamuksesta. Lähtisitkö mukaani, jos käy ilmi, että viestit johtavat jonnekin?”

“En usko, että meidän välillämme oli koskaan kahdenkeskistä luottamusta. Ainakaan sinä et luottanut minuun tarpeeksi kertoaksesi totuutta tehtävästämme. Enkä minä ole sen jälkeen luottanut mihinkään, mitä sanot. En etenkään, kun sain tietää miten tiukasti kasvi kontrolloi sinua.”

“Tehtävää ei ole. Vielä”, Kapura sanoi. “On sama, joka saattaa olla erisnimi, mutta jota ei ainakaan ollut karttakirjan hakemistossa. Tietenkin minä kerron, jos saan jotain selville. Tällä hetkellä haluan pitää asian salassa, jotta tiedän, mistä muut maininnat ovat tulleet. Jos antaisin sen levitä, vanha tieto voisi sekoittua uuteen. Ja mitä tulee kasviin… Se ei ainakaan ollut imaginäärinen.”

“Kapura, minä tiedostan omat ongelmani”, Matoro tuohtui. “Tiedostan myös sen, että en kykene luottamaan sinuun, etkä sinäkään todennäköisesti minuun. Sinunkin kannattaisi. Todellisuudella on tapana tulla aika kovaa vastaan.”

“Miten itse muka määrittelisit luottamuksen?” Kapura heitti. “Ai siten, että luottaa toiseen, kunhan tietää kaikki faktat sadan prosentin varmuudella?”

“Älä jaksa semantiikkaasi. Minä en luota sinuun, ja se tarkoittaa sitä, että en lähde kanssasi ainoallekaan tehtävälle.”

“Luottamus on sinulle selvästi vain ideaali, johon tarraudut kaiken muun pettäessä”, Kapura ärähti. “Meidän välillämme ei ole luottamusta, eikä ole koskaan ollutkaan, mutta sitä ei myöskään voi synnyttää mitenkään? Ai onko kaikki luottamus ollut olemassa maailman alkuhetkistä lähtien, ja sen määrä voi vain pienentyä? Jos minä en haluaisi olla kanssasi missään tekemisissä tai luottaa sinuun, en olisi tullut tänne oma-aloitteisesti. Voit vastata eleeseen, mutta jos et, luottamuspulasta valittaminen on aika epäloogista.”

“Minä en jaksa tätä nyt”, Matoro huokaisi. “Minä yritän korjata ensin oman luottamuksen itseeni, Kapura. En aio riskeerata ketään ennen sitä. En tule mukaasi, koska en luota sinuun enkä itseeni. Minä yritän, mutta viime aikoina se on osoittautunut aika hedelmättömäksi.”

“Kyllä minä sen ymmärrän”, Kapura huokaisi. “Minä vain… Viime aikoina kaikki on tuntunut sortuvan käsiin. Nimda on ties missä. Zairyh on ties missä. Sain kellon, mutta epäselvä jänis haluaa sen itselleen. Eikä menneisyyteni tunnu jättävän minua rauhaan. Oloni ei ole koskaan ollut näin voimaton… Näin kykynemätön vaikuttamaan omaan asemaani… E-enkä minä missään nimessä toivo, että kaiken lisäksi kariutuvat myös viimeisetkin ystävyyssuhteeni. Kyllä minä tiedän, että sinä tarvitset aikaa.”

“Minä vain haluan aikaa käsitellä tämän”, Matoro vastasi yllättävän hellästi. “Sinunkin pitäisi. Hiiteen kuuman raudan takominen. Et voi ajaa itseäsi mahdottomiin asti.”

“Taidat olla oikeassa”, Kapura huokaisi. “Ehkä minä keskityn nyt tutkimustyöhön. Kaiken tutkimustyöhön. Esimerkiksi sen hemmetin typerän kanin ja sen selittämättömän kellon.”
Kumpikin toa pysyi hetken vaiti.

“Mutta hei, iloisemmissa uutisissa, tänään olisi tiedossa roolipeli-ilta. Paikat taitavat olla jo täynnä”, Kapura sanoi lievän kiusaantuneesti, “mutta voin varata sinut johonkin toiseen. Kiinnostaako nopanheitto ja varisaiheisten traumojen käsittely ironian keinoin?”

“Onpa typerä idea”, Matoro vastasi. “Olen mukana.”

“Tiesin, että voisin luottaa sinuun”, Kapura sanoi ja aloitti poistumisliikkeen kohti ovea. “Anteeksi häiriö. Näkyillään.”

Klaanon Rope

Punaiset sanat

5 kommenttia

Kapuran huone
Bio-Klaani

Hetkeen ei tulen toa voinut muuta kuin katsoa seinälle kirjattua viestiä. Sanoja, jotka huusivat



ja niitä, jotka huusivat



Seppä oli tilassa yksin – se oli onnekasta, koska juuri tällä hetkellä Kapura ei olisi pystynyt reagoimaan minkäänlaiseen uhkaan. Hänen työpöytänsä ja sänkynsä lepäsivät juuri niillä paikoilla kuin viimeksikin.

Sekunnit (vai minuutit?) kuluivat, ja toan tajuntaan hiipi ymmärrys siitä, ettei hän voisi kelata aikaa taaksepäin ja välttää kokonaan astumista huoneeseen. Välttää punaisen sanojen näkemistä. Välttää tunnetta siitä, että koko hänen maailmankuvansa hajosi palasiksi.
Jotain oli tehtävä, eikä hänen odotettu vain hyväksyvän tilannetta. Kapuran tulisi myös reagoida tapahtuneeseen järkytyksen lipuessa hiljaa pois.

Reagoida miten?
Mihin tilanteeseen?


Siihen, että hänen seinälleen oli jätetty punaisilla vedoilla kirjoitettu viesti. Siihen tilanteeseen hänen tunnekuohun turruttamien aivojensa oli vastattava asianmukaisella tunnetilalla. Tähän kellonaikaan vaatimus tuntui liian suurelta. Aft-Amana? XMS Angonce? Epäselvä jänis? Kaikki toan rutiinihommia verrattuna tähän.

Kapura astui askeleen eteenpäin.

Hän teki uuden tarkastelun tuntemuksistaan. Halusiko hän kenties juosta pois? Ovi oli yhä auki. Pako oli mahdollinen, mutta Kapura ei halunnut karata. Halusiko hän käydä makaamaan sängylleen ja kieltäytyä huomioimasta seinän viestiä? Kaluste oli vain muutaman harppauksen päässä, mutta sitäkään ei seppä aikonut tehdä.

Hän otti toisenkin askeleen. Varovaisen, mutta ehkä aiheellisen varovaisen. Jos hän aikoisi uskoa tähän, olisi järki virallisesti poistunut maailmasta. Yhtä hyvin voisi hän pudota läpi lattian kuin kuollut perämies jättää punaiset kirjaimet seinälle.

Askel toisensa perään kolahti lattiaan. Hän oli puolivälissä huonettaan. Sänky nojasi seinään Kapuran oikealla puolella entistä houkuttelevammin… mutta tähän mennessä toa oli jo oppinut, etteivät epämiellyttävät asiat poistuneet sillä, että sulki silmänsä.
Se olisi tosin helpottanut kaikkea.

Puolimatkassa tuntui oikealta vilkaista nopeasti takaisin ovelle. Seppä oli näemmä sulkenut sen kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota. Se oli hyvä. Vai oliko? Halusiko hän muiden näkevän sisään? Puuovi oli ollut äskettäin raollaan, oliko se epäilyttävää?

Toa huomasi ylianalysoivansa ovea ja kääntyi jälleen kohti seinää.



Viesti oli siellä vielä.


Kuinka kauan aikaa oli kulunut siitä, kun hän oli avannut oven ja nähnyt ensi kertaa kirjaimet seinällä, nuo punaiset kirjaimet, joista muodostui kuolleen perämiehen viesti? Kapura ei osannut arvioida. “Sekunteja” ja “minuutteja” kuulostivat kummatkin hyvältä arvaukselta.

Aikaa oli kuitenkin kulunut liikaa. Enää hän ei voisi lykätä reaktiota tulevaisuuden Kapuran tehtäväksi. Jotenkin hänen oli aloitettava tilanteen käsittely, jotenkin hänen oli suhtauduttava seinältä silmiin paistavaan jälkeen.

Toa otti vielä yhden askeleen kohti seinäänsä ja päätti valita analyyttisen näkökulman. Se oli helppo – havaintojen lista piirtyi välittömästi hänen mieleensä. Viesti oli jätetty punaisella maalilla. Kapura ei vielä ollut valmis myöntämään, että käsiala täsmäsi Cehayan kirjaakin koristavaan (se täsmäsi). Teksti oli piirretty päivän aikana, sillä seinän paljas pinta oli vielä ollut puhdas hänen käväistessään huoneessa nopeasti Guardianin kuulustelun jälkeen. Tätä väitettä tuki myös se, että ovi oli ollut raollaan.

Oli tietenkin vielä yksi ilmiselvä todiste, jota hän ei edes tarvinnut. Silkka muotoseikka.

Kapura otti viimeiset tarvitsemansa askeleet ja kumartui. Hän kohotti kätensä ja yllättyi siitä, kuinka vakaana hän sai sen pidettyä pelkällä tahdonvoimalla. Vielä oli varmistettava, oliko maali kosteaa kuten sen kuuluisikin olla.

Seppä epäröi hetken matkan viimeisellä etapilla. Eteenpäin kumartuvat sormet jähmettyivät ilmaan kuin harkiten vielä pakoa kauas pois.

Kapuran sormet koskettivat maalin jättämää jälkeä.

Maali oli yhä kosteaa.
Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa, aivan kuin sen kuuluikin olla.

Yksittäinen kyynel vieri pitkin kanohi Shania.

Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa, ja se oli tärkeintä.




Kenen käsi oli piirtänyt kirjaimet hänen seinälleen?
Oliko se todella ollut…










Kapura murtui ja vajosi seinäänsä vasten. Toan koko keho vapisi tämän nyyhkiessä ja sotkiessa seinään painamaansa kanohia maaliin – kaikista maailman asioista sillä oli vähiten väliä juuri nyt.

Jälleen kului tuntematon määrä aikaa. Rahoituttuaan sen verran, että kykeni
minkäänlaiseen ajatteluun, seppä huomasi koskettavansa yhä alemman rivin sanoja. Kuin voisi siten syrjäyttää seinän kiven ja kaivaa sen takaa esiin sen, joka oli jättänyt punaiset sanat.

Tarip oli yhä elossa. Tarip oli siellä jossain. Tarip oli… Tarip oli elossa ja oli jotenkin jättänyt viestin hänen seinälleen.

Tämä herätti useita epämiellyttäviä kysymyksiä – niitä Kapuralla olisi aikaa miettiä aamulla. Tai vielä myöhemmin.

Nyt hän halusi säilyttää tuntemuksistaan vain orastavan toivon.
Tarip oli yhä elossa. Tarip oli siellä jossain.

Siispä Kapura etsi rauhallisesti kadotetun tasapainonsa, nousi ylös yhä nyyhkyttäen ja suuntasi kohti sänkyään. Uni ei ollut koskaan vaikuttanut niin houkuttelevalta.

Päästyään makuulle toa salli itselleen vielä yhden vilkaisun kohti punaista viestiä, vain varmistaakseen, että se oli yhä siellä. Sanat eivät olleet olleet näköharhaa tai hallusinaatiota. Ne olivat yhä siellä. Sanat olivat yhä siellä kuin oli Tarip jossain muualla.

Kapura sulki silmänsä hitaasti ja avasi ne heti uudelleen. Viesti oli yhä seinällä. Kaikki ei ollut ollut harhaa.
Hän sulki ne uudestaan.
Ja vaipui uneen.

Aamu


Aamuaurinkojen valo paistoi ikkunasta ja valaisi koko huoneen. Yhä avonaisen leikekirjan, sängyllään makaavan toan sekä tietenkin punaisilla sanoilla kirjatun viestin. Kukaan ei ollut häirinnyt rauhallisesti nukkunutta toaa.

Todellisuuden tyyneys rikkoutui. Kapura avasi silmänsä hitaasti ja näki jälleen sanat.




Sanat, jotka hän oli jättänyt.

Hämmästyksekseen toa tunsi olonsa paremmin levänneeksi kuin pitkään aikaan – ehkä jopa vuosiin. Ainakaan lähiaikoina ei hän muistanut joutuneensa näin äkillisen ja täydellisen tyyneyden valtaan. Sepän keho ei liikahtanutkaan. Kapuralle riitti nyt se, että hän näki valonsäteiden hellivän seinälle kirjattuja sanoja ja ymmärsi niiden olemassaolon.

Tunne oli häkellyttävän mukava. Kapura painoi sen tarkasti mieleensä, sillä seuraavaksi hänen olisi laskeuduttava alas todellisuuden tasolle ja oikeasti pohdittava tapahtuneen merkityksiä.

Mutta ei ehkä ihan vielä.

Kellonajasta ei toalla ollut tietoakaan, mutta kovin myöhäinen se ei voinut olla. Linnoituksen äänimaailmassa vallitsi yhä tyyni hiljaisuus, ja lisäksi jonkinlaisen lainvalvojan luulisi tarkistavan hänen tilanteensa mahdollisimman nopeasti. Se ja kaikki muu, mitä oli tapahtunut viime päivien ja viime viikkojen aikana, tuntui mahdottoman kaukaiselta. Myös tulevaisuus oli tavoittamattoman etäällä. Jäljelle jäi vain nykyhetki, jona hän oli ehkä vihdoin löytänyt suunnan.

Siitä huolimatta, että Kapuran psyykkinen tila oli kaikkia odotuksia vastoin erinomainen, vaati hänen kehonsa rauhallisella äänellä lisää lepoa. Toa ymmärsi ja antoi itsensä lipua takaisin uneen. Hänen täytyisi tavata Matoro, hänen täytyisi selvittää poliisien suhtautuminen eilisen tapahtumiin, mutta sitä kaikkea saattoi lykätä. Hän voisi vielä nukahtaa pariksi tunniksi ja herätä siihen, kun Takalek tai joku muu repisi hänet ylös sängystä ja vaatisi selityksiä.

Sekin tuntui liian kaukaiselta huolenaiheeksi.


Nyt tärkeää olivat seinän sanat ja tieto siitä, että hän oli siellä jossain.


Yksi kyynel valui tyynylle Kapuran vaipuessa takaisin uneen.

Klaanon Rope

Ilmiö aution meren yllä

6 kommenttia

Laboratorio

Sininen valo täytti laboratorion, ja Joueran koneet hurrasivat jo tavalliseen tapaansa. Ainoa ero työpajan tavalliseen olotilaan oli se, että keskeneräisiä projekteja yleensä pitelevät koeputket olivat tyhjillään. Koneet vilkuttivat valojaan ja päästelivät ääniään tavanomaisesti, vaikka niitä olikin nyt sovellettu hyvin erilaisiin tehtäviin.

Ja huolellisesti järjestellyn tilan keskellä seisoi Jouera. Hänen mekaaninen kehonsa ei sisältänyt ainuttakaan muotoiluvirhettä tai epäkohtaa – tummansiniset metallilevyt mukailivat millilleen oikeita paikkojaan, nivelet ja johdot olivat siististi piilossa niiden alla. Raajojen mitat eivät täysin vastanneet keskivertoista toaa tai skakdia, mutta niiden mitat oli laskettu tarkasti liikkuvuuden maksimoimiseksi.

Jouera otti askeleen, mutta fyysinen toiminta laboratoriossa oli vain muotoseikka. Työtila ei enää ollut hänen mielensä jatke vain kuvainnollisesti. Nyt se oli hänen piilopaikkansa toan psyykessä.

Abstrakti ja konkreettinen menettivät merkityksensä mielessä. Ne sulautuivat yhteen, peilasivat toisiaan. Siksi Jouera ei täysin osannut arvioida, mitä merkitystä laboratorion pystyttämisellä oli toan mielelle. Lopulta sillä ei kuitenkaan ollut väliä, sillä toan kohtalo oli jo lyöty lukkoon. Zairyhiin asetettu tauti oli tarttunut. Virus paitsi tuhoaisi toan elementaalivoimat, myös musertaisi hänen mielensä. Joueran täytyi vain odottaa.

Merkkejä rappiosta oli jo näkyvissä. Merta halkovat laivat olivat kadonneet toan mielestä ja jättäneet jälkeensä vain ankean tyhjyyden. Miten kehitys jatkuisi? Tiivistyisikö merikin lopulta kiinteäksi pinnaksi, haalistuisiko taivas valkeaksi kankaaksi? Vai mukautuiko mielen fyysinen kuvaus muutoksiin vain sattumalta? Aihe oli monimutkainen ja vähän tutkittu, mutta nyt Joueralle avautui oiva tilaisuus havainnointiin.

Mutta toistaiseksi hän voisi käyttää aikansa hyödyksi toisin. Oleilu toan mielessä tarjosi tilaisuuden tiedonkeruuseen. Kuinka moni taho lieni kiinnostunut havainnoista Bio-Klaanin sisäpolitiikasta? Edelliseen yhteistyökumppaniinsa Jouera ei aikonut ottaa yhteyttä (hän oli lopulta päätynyt siihen lopputulokseen, että harjaton skakdi oli myynyt hänen tietonsa öiselle hyökkääjälle), mutta potentiaalisten ehdokkaiden lista ei ollut lyhyt.

Tietenkin suunnitelma myös vaati toan tietoisuuden laajempaa hallintaa. Se piste oli lähellä, sillä toan mielen heiketessä Jouera tottui paremmin uuteen, täydelliseen olemukseensa. Aika oli hänen puolellaan. Arvokkaampaa liittolaista ei ollut, sillä jokaisen taiston voitti vääjäämättömästi se, joka kesti pidempään.

Ainut todellinen uhka oli Desable. Pikainen hetki, jonka Jouera oli viettänyt koluten toan uusimpia muistoja, paljasti varsin epäilyttävän ko-matoranin olemassaolon. Desablea ei ollut koskaan voinut syyttää hienovaraiseksi, mutta mielenvoimilla kerskailu ylitti kaiken edellisen.

Eikö juuri Desable ollutkin vuosia sitten se, joka herätti Metru Nuin viranomaisten kiinnostuksen heitä kohtaan?

Niin Jouera oli aina arvellut, mutta kiinteitä todisteita ei ollut koskaan sattunut eteen. Lopulta kaikki mennyt oli merkityksetöntä. Väliä oli sillä, että Desable oli elossa arveluttavan kaniolennon ruumiissa. Sirujen kanssa hän olisi todellinen uhka, mutta vielä ei ollut syitä olettaa kilpailevan tiedemiehen saaneen ainuttakaan haltuunsa.

Sitä paitsi Nimda oli vain uusi kahle. Uusi käyttäjänsä vangitseva naru.

Joueran ajatukset keskeytyivät koputtavaan ääneen. Vai oliko se koputus? Ainakin jokin iskeytyi useasti oveen pitäen muutaman sekunnin tauon iskujen välissä.

Koputus.
Maailma seisahtui pieneksi hetkeksi.
Ja sitten se toistui.

Tiedemiehen askeleet kopahtivat lattiaan niin keveästi kuin oli fyysisesti mahdollista. Jouera ei aikonut sietää häiriöitä hänen nukkensa tai kenenkään muunkaan toimesta. Koputus toistui kunnes hän seisoi vain muutaman sentin päässä ovesta. Viimeinen isku metalliin tuli aiempia nopeammin, ja sitten ääni lakkasi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Pelko oli yksi niistä tunteista, jotka Jouera oli poistanut ensiksi.
Tiedemies käski teräsovea väistymään mielellään.

Ovi avautui keskelle tyyntä ja täysin autiota merimaisemaa. Oviaukko oli vain reikä todellisuudessa – laboratorio sijaitsi syvemmällä toan mielessä.

Auringonlasku värjäsi osan taivaasta uhkaavan punaiseksi. Muu oli kirkkaina hohtavien tähtien peitossa. Yksikään aalto ei rikkonut merenpinnan rauhaa. Alukset, jotka olivat aiemmin kulkeneet läpi tilan vailla päämäärää, olivat nyt kadonneet.

Mutta yhden ilmiön Jouera havaitsi.

Yksi huolestuttava ilmiö leijaili taivaista hänen eteensä.

Se oli sulka, musta kuin yö.

Ainut merkki vierailijasta laskeutui hennosti veteen, synnytti äärettömyyksiin karkaavan väreen ja jäi paikoilleen.

Lintulajia ei Jouera osannut sulan perusteella päätellä, mutta hän teki paljon tärkeämmän havainnon.

Leikattuaan mielensä täydelliseksi tiedemies oli huomannut tehostaneensa ajatuttelukykyään. Hänen äärimmilleen hiottu mielensä analysoi dataa, teki yhteyksiä ja hylkäsi virheelliset päätelmät hämmästyttävällä nopeudella. Mutta Jouera ei ollut luonnostaankaan tyhmä. Hän ei tarvinnut korotettua päättelykykyään tehdäkseen yhteyden taivaista laskeutuneen sulan ja saaren öisten tapahtumien välille.

Sama taho, joka oli lähettänyt saaren pirstoneet hahmot, oli myös tämän takana. Ja mitä päätelmiä saattoi siitä tehdä? Oliko toaa tarkkailtu jo pitemmän aikaa Bio-Klaanin saarella… vai vielä aiemmin?

Se oli merkityksetöntä.

Joueran lyhyiden havaintojen perusteella yön olentojen pääasialliset toimintatavat olivat psykologisia. Yksi oli käyttänyt miekkaa, mutta ne eivät halunneet tappaa toaa – niillä oli ollut siihen useita tilaisuuksia. Ei, ne halusivat toasta jotain muuta.

Sitä ei Jouera aikonut sallia.
Hänen toansa?
Hänen projektinsa?
Hänen kehonsa?

Jouera oli muovannut toan omin käsin. Harjaton skakdi oli avustanut projektissa, mutta Jouera oli pitänyt piilopaikkansa visusti salassa ja siten välttänyt uudet välikohtaukset. Kenelläkään muulla ei ollut oikeutta hyödyntää hänen työnsä hedelmiä.

Tiedemies palasi laboratorioon ja sulki oven perässään. Jos lintu pystyisi tuhoamaan hänet, se olisi jo tehnyt niin. Vierailu oli ollut vain surkea yritys hänen pelästyttämisessään.

Vierailija oli valinnut väärän tavan Joueraan vaikuttamisessa. Jos tuo oli kaikki, mihin se pystyi, oli ongelma jo ratkaistu.

Lintu saisi katua asettumista Joueran tielle – ja sama koski sitä, joka oli sen lähettänyt.

Klaanon Rope

Loppupeli

7 kommenttia

Metsä

Vuorokaudenaika oli vaihtunut kanin juostessa halki metsän hänen uuden valtiaansa tahdosta. Desablella ei ollut harhailemiselle erityistä päämäärää – tiedemies halusi vain väsyttää oudon jänön ja lannistaa tämän tahdon.

Kelpo suunnitelma, mutta aamun sarastaessa Desable alkoi epäillä mahdollisuuksiaan.

Aamuauringot värjäsivät tiheän kasvillisuuden vihreän ja keltaisen sävyillä. Kani kulki hitaasti läähättäen äänekkäästi ja rojahti lopulta eräälle aukiolle.
Pää edellä.
Sentään vältti kiven kymmenisen senttiä vasemmalle.

Desable kokeili jälleen tunkeutua olennon mieleen ja saavuttaa muutakin kuin pelkän kyvyn hienovaraisiin suggestioihin, mutta yritys epäonnistui. Palkkioksi hän sai vain kovan pääsäryn ja aistimuksen, joka vastasi tuijotusta televisioon ilman ohjelmaa tai kasettia. Pitkää tuijotusta. Tiedemies oli matkojensa aikana tutustunut monenlaisiin mielenvoimien käyttäjiin, mutta yksikään ei ollut saanut aikaan vastaavaa.

Mieli jänön päässä huokaisi (vain kuvainnollisesti) ja punnitsi vaihtoehtojaan. Jos tietoa ei saanut omin avuin, kai hänen oli kokeiltava jotain muuta.

Kani itse yritti nousta ylös maasta ja ehkä etsiä makoisan pieneläimen. Jokainen yritys päättyi entistä kivuliaampaan kaatumiseen (viimeisellä kerralla kanin pää kolahti läheiseen kiveen), joten se tyytyi ulisemaan hiljaa paikallaan kaikki raajat sojottaen tavoin, jotka olivat vastoin kaikkia anatomian perussääntöjä.

Purppuraa mönjää valui yhä maahan, mutta vuoto oli enimmäkseen tyrehtynyt. Desable oli saattanut tehdä viisaasti laittaessaan lainakehonsa juoksemaan päättömästi ympäri maita ja mantuja, sillä pienemmällä nopeudella massa olisi ehkä jättänyt selvät jäljet mahdollisille takaa-ajajille.

Vemmelsääri harkitsi vakavasti runonlausuntaa. Ehkä se saisi sedän mielessä leppymään? Jänö ei ollut ihan varma, sillä se tiesi arveluttavista äänistä päässään suunnilleen yhtä paljon kuin kohteliaasta käyttäytymisestä puolijumaluuksien teekutskuilla.
Ja se ei ollut hirveän paljon.

Mutta yhdestä asiasta kani oli varma: Paha mielisetä oli pilannut (ainakin omasta mielestä) hyvin menneen kellonkähvellysyrityksen. Paha mielisetä oli pakottanut jänön pudottamaan aseen ja juoksemaan metsään ilman kelloa! Ilman aarretta! Voitto oli ollut äärimmäisen lähellä, ja kellon metallinen kosketus karvalla oli tuntunut suunnilleen yhtä hyvältä kuin luistimen iskeminen varastelevan merirosvon päähän.

Mutta pitkäaikaisen nälän aarteita kohtaan voitti lyhytaikainen oikea nälkä, sillä puussa ylhäällä hyppeli herkulliselta näyttävä lintu. Kani ryömi kivuliaasti kohti puuta ja örisi tarpeeksi kovaa pelästyttääkseen pois paitsi näkemänsä linnun myös kuusi muuta.

Desable teki vielä nopean tilannearvion. Kuolemansa lavastamisella hän oli toivottavasti aiheuttanut ongelmia toalle, mutta vielä suurempi hyöty oli se, ettei Kapura tietäisi hänen olemassaolostaan. Ja silloin sama koskisi Joueraa.

Suunnitelmaa uhkasi vain yksi tekijä: Hän oli ehkä käyttänyt mielenvoimiaan liian innokkaasti Metru Nuilla. Jouera saattaisi pystyä päättelemään asioiden todellisen laidan… mutta siinäkin tapauksessa he olisivat tasoissa. Jouera toansa kehossa, Desable epäselvän kanin ruumiissa. Mutta Desablella oli yksi yllättävä etu: Sirut.

Metru Nuilla oli ollut liikaa muuttujia ja liikaa pidettäviä salaisuuksia epäilyttävään toimintaan, mutta kani oli jo valmiiksi tarpeeksi epäilyttävä kummankin puolesta. Ja mikäli entinen jään toa tulkitsi jänön höperöä yksinpuhelua oikein, saattoi sillä olla jo hallussaan yksi aarteista. Mitä voisi Jouera sille? Zairyh oli tuomittu epäonnistumaan epätäydellisen olemuksensa vuoksi, mutta Jouera ja Desable lähtivät samasta alkupisteestä. Kummankin mielen oli Jouera käsitellyt parhaansa mukaan. Kumpikin oli sen ansiosta saavuttanut kuolemattomuuden.

Desable alkoi vakuuttua siitä, että loogisin suhtautuminen Joueraan olisi aggressiivinen. Tiedemies oli ovelalla poliittisella pelillä välttänyt teloituksen tiedemiesten käytöntöjen mukaisesti ja vain toistanut virheensä. Joueran oli kuoltava. Tähänhän se kaikki oli johtanut. Kapura, Zairyh, Joueran projekti – kaikki olivat vain pelinappuloita. Todellista peliä pelasivat ainoat jäljellejääneet tiedemiehet. Voittajan visio olisi vahvempi, voittaja rakentaisi uuden maailman ja nousisi sen jumalaksi.

Oliko voittaja jo selvillä? Kanin siru yhdistettynä muihin, jotka Desable saattaisi saada käsiinsä. Mitä mahdollisuuksia olisi Joueralla sen jälkeen?

Loppupelin suuntaa uhkasi enää kanin yhteistyöhalukkuus.
Ja kyvykkyys, mikäli olisi tarpeen suorittaa yksinkertaisia motorisia toimintoja ilman Desablen apua.

Joten tiedemies valmisti itsensä henkisesti ja puhui.

Vemmelsääri.

Kani oli sillä välin keksinyt hauskaa tekemistä itselleen. Se hakkasi päätään puuhun ja ulisi pettymyksestä.
Puuhun ei jäänyt yhtäkään lintua.

Vemmelsääri. Lopeta typeryys ja kuuntele.

Jänö lopetti. Yksi este päihitetty.
“trurpa kii mieli setä noob tymä paha setä”

Tai sitten ei.

Etkö ymmärrä, että minusta et noin vain pääse eroon? Kuuntele, kun minä puhun. Ja lopeta kehosi pahoinpitely, sillä se on nyt minunkin kehoni.

“pa ha mielisetä!!” kani murahti itsekseen. “knun saan artteet vedän trurpin mieli setiä ja meri rovsoja ja vrarkaita ja kisoja ja rofeettoja ja flilo sofeja ja ja ja tuleee TOMION PÄIVÄ”

Kuinka monta sinulla on?

Kani käänsi katseensa taivaalle ja yritti prosessoida kysymystä parhaansa mukaan.

Aarteita, mikäli haluat käyttää niistä sitä nimitystä.

“ai”, jänö totesi. “yk si snenkin noob et kö näe”

Miten niin näe? Desable aavisti pahaa. Kanin keho oli epäsäännöllistä ruskeaa karvoitusta lukuunottamatta täysin paljas, eikä tiedemies ollut vielä keksinyt pätevää teoriaa sille, mihin kani oli mahdollisesti sirunsa tunkenut.

Nimdan siru, kani. Näytä se minulle.

Kanin ilme ei ollut erityisen hämmästynyt, joskaan Desable ei osannut päättää, oliko todennäköisempi selitys alituinen hämmästyneisyys vai rajoittunut tunteidenilmaisukyky.
“ei mimula ole sen kin tymä mieli setä”

Miten niin sinulla ei ole?

“srirut on tymiä. eiole”

MITEN NIIN SINULLA EI OLE NIMDAA? Älä valehtele minulle, saasta. Onko se piilossa jossain?

“tymä mieli seti. ninda on noobeille. arrtet o parempia.”

Vaiti, kani. Minua et huijaa noin helposti. Miksi muuten haluaisit sen kellon? Mitä muuta muka tarkoitat “aarteilla”? Keräätkö siruja jollekin toiselle… vai kerätäänkö niitä sinulle? Oletko epäselvyydessäsi ainut, joka osaa niitä käyttää? Vai onko niillä sinulle vain tunnearvoa? Näytä minulle sirusi.

“senkin mie li setä”, kani lauloi omahyväisesti. “mieli se tä eied es tiedä mitä aaaaarteet o vat! mieli setä on ty mä heeeeeeeeeeeeeh”

VAITI, SAASTA! NÄYTÄ SIRU TAI SAAT KATUA!

“mieli setääääääääää on nin tymääääääää etä se luullee etä srirut ovat parrempia kuin arteeeeeeeet!!”

Desable nieli raivonsa ja päätti lähestyä tilannetta järkevästi. Oleskelu kanin mielessä ei selvästi tehnyt hänelle hyvää. Ehkä kyse oli vain väärinkäsityksestä? Kani oli kovin epämääräinen, mutta se ainakin oli selvää, ettei sitä oltu siunattu liialla järjellä.

Hiljene. Mitä sinä tarkoitat aarteilla, kani? Mikä aarre sinulla on nyt?

“lol mieli setä”, kani sanoi ja kohotti luotien runtelemaa kättään. Työläällä liikkeellä otus laski sätkivän raajansa päälaelleen.

“korrvat”

Mitä?

Tämä käänne jätti Desablen melko sanattomaksi.

“siten on kelo”, vemmelsääri selitti. “mikä on syy y sihen etä YRITIN OTAA SEN SEN KIN TYMÄ SETÄ. ja siten o–”

Minua ei kiinnosta, mitä aarteesi ovat. Miksi kuvittelet niitä siruja vahvemmiksi?

“heh se on slalai suus”, kani sanoi. “muten han kaiki varrastaisivat arteet niin kuin mreri rovso varras.”

Minä pyydän, vemmelsääri. Kerro tai en vastaa seurauksista.

“en kero”, jänö sanoi ja piti dramaattisen tauon. Joskin vain noin sekunnin mittaisen.
Olihan tässä kire ja hopu.

“muta… voin näytää”

Näytä.

Maa oli mustaa kuin terva ja kauttaaltaan palanutta. Desable seisoi keskellä korventunutta heinikkoa ja tunsi jaloissaan maaperän kuumuuden. Ilma peittyi tuhkaan, ja joka puolelta kantautui inhottava palaneen lihan haju. Taivas hehkui punaisena.

Horisontti oli tulessa. Metrien korkuiset liekit nuolivat rakennuksia ja saivat ne yksi toisensa jälkeen sortumaan. Paniikin ominaisäänet kantautuivat etäältä.

Jostain hänen takaansa vyöryi mylvivä huuto.

“silä koitaa TOMION PÄIVÄ“, ääni karjui. “ja MERI ROVSOT…. ja ROFFEETAT JA FILOLOFIT ja KISAT JA VARRSKAAT…… saavat TURRRRRRRPIIIIIIIIIIIIIIN!!!!”

Aistimus päättyi ja Desable sai osakseen päänsäryn, joka kohtasi väistämättömästi jokaista jänön päähän kurkistavaa.

Tuonko sinä saat aikaan parilla huonosti tehtyjä kaninkorvia, käymättömällä kellolla ja…. ja…

“se vimenen o–”

Älä keskeytä. Tuonko väität saavasi aikaan?

Kani nyökkäsi innokkaana. “kani saa artet ja laulaa tomion päivä lauln ja tulee tomion päivä ja peturit saa trurpiin!!”

Desable piti mietiskelevän tauon. Hän piti yhä todennäköisimpänä sitä vaihtoehtoa, että kani valehteli sirustaan, mutta pinkin otuksen olemassaolon hyväksyminen ei asettanut kamalan kovia kriteerejä muunkaan tiedon järkevyydelle.

Olettaen, että tämä ei ole vain yksi iso vitsi… loppupelini ei ehkä ole täysin pilalla.