Kylmä.

Pimeä.

Öinen metsä oli ääniä vailla – yksikään levoton sielu ei äännellyt. Rahit käpertyivät omiin koloihinsa, käpertyivät ja odottivat viiman laantumista. Tuuli ja sen kuljettama lumi piiskasivat kasvustoa, leikkasivat näkökentän olemattomaksi.

Silti ainut kulkija metsässä ei pysähtynyt.

Olento hoiperteli eteenpäin niin nopeasti kuin vain mahdollista, teki epätoivoisen askeleen toisensa perään.

Metsä
Nimeämispäivä

Olennon taivaltamisen halki metsän teki hankalaksi se, että sen jalat upposivat syvään lumikerrokseen. Useamman kerran kulkija oli kaatua haparoidessaan seuraavaa askeltaan. Silti se jatkoi eteenpäin, jatkoi, vaikkei oikeastaan edes ollut varma, mihin oli menossa – eikä tosin juuri mistään muustakaan.

Kuka se oli? Se ei tiennyt.
Mistä oli tullut? Sekin tieto oli kadoksissa.
Ja miksi matkasi sitkeästi eteenpäin etäisen paniikin vallassa?

Siitäkään olennolla ei ollut tietoa, mutta vastausta oli silti mahdollista löytää.

Olento vilkaisi taakseen, muttei nähnyt (saati sitten kuullut) mitään. Saman se muisteli tapahtuneen niin pitkälle menneisyyteen kuin sillä ylipäätään oli muistikuvia. Silti oli varmaa, kyseenalaistamaton totuus, että metsässä oli jotakin.

Ja sillä jollakin oli nälkä.

Loputon nälkä.

Olento ravisteli lumia yltään – hyödytön tehtävä, koska kova lumisade korvasi poistetun lumen alta aikayksikön – ja jatkoi eteenpäin. Sen voimat alkoivat jo olla lopussa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei näkynyt. Se ei voinut jäädä sen saaliiksi, joka oli näkymättömyydestään huolimatta varmasti olemassa ja jota kuvasi parhaiten nimike Loputon nälkä.

Askel. Toinen askel.

Pysähtyminen ei ollut sallittua.

Lisää askelia, mutta puuduttavan raskaasti. Jokainen oli kamppailu itsessään, mutta silti minimaalinen osa kokonaisuutta.

Metsä ei tarjonnut ilmiselvää pakoreittiä. Joka puolella jatkui vain sama lajitelma lumen peittämiä puita, paksuja kinoksia, irtolohkareita. Ei piilopaikkaa tai tietä, jolla olisi ollut helpompi ja nopeampi tallustaa.

Nykyinen vyöhyke kuusia ja mäntyjä päättyi, ja olento pääsi puuttomalle aukiolle. Se haravoi aluetta katseellaan ja etsi merkkejä asutuksesta, mitä tahansa merkkejä mistään ystävällisestä, mutta niitä ei näkynyt.

Olento päätti kiertää ympäri pitkin puurajaa, koska aukion lumikerros saattoi olla odotettua paksumpi ja vangita hänet lopullisesti. Tai sitten vailla puiden suojaa hänet huomattaisiin välittömästi, ja huomaaja olisi tietenkin Loputon nälkä.

Loputon nälkä oli jossain hänen perässään.

Se uhkui kiistattomasti kaikesta. Rauhaton ilmapiiri täytti metsän, joka oli yleensä ollut niin tyyni. Sitäkään olento ei tiennyt, miten tuo tuli hänen mieleensä – muistihan se vain vasten kasvoja piiskaavan tuulen, paniikin, taivaalta satavan lumen.
Mutta silti sekin oli totta.

Loputtoman nälän lisäksi maisemasta oli puuttunut kaikki muukin elävä. Jopa puut tuntuivat kuolleilta, pelkiltä vasten taivasta kohoavilta kivipatsailta, vaikka se saattoikin olla enemmän talven tuotosta.

Toisaalta nekään seikat eivät sulkeneet toisiaan pois. Kylmyys oli nälkää, ja nälkä oli kylmyyttä – oli nälkää kulkea halki metsän ajojahdissa, jossa oli joko saalis tai saalistaja ja joka ei päättynyt milloinkaan.

Oliko olennolla itsellään kirjaimellinen nälkä? Taapertaessaan puolivälissä aukion reunaa se arvioi fyysisiä tuntemuksiaan ja päätteli, että saattoi olla, vaikka kylmyys ja hätääntyneisyys olivatkin vahvempia sen olotilaan vaikuttavia seikkoja. Metsässä ei luonnollisesti ollut minkäänlaista ravintoa, kun kaikki kasvit olivat jääneet vangeiksi taivaalta maahan lankeavan lumikerroksen alle.

Silti jonkinlainen suojapaikka, jonkinlainen tauko lepoa ja ravitsemusta varten tuntuivat jossain vaiheessa väistämättömiltä. Olento ei ollut lainkaan varma, kuinka selviäisi sellaisen järjestämisestä. Kaivaisiko itselleen kolon kinoksiin ja käpertyisi sinne, kuten metsän eläimet olivat varmasti tehneet? Se tuntui selvältä itsemurhalta, kun juoksi samanaikaisesti pakoon.

Nyt olento oli taivaltanut aukion halki turvallisesti pitkin metsän reunaa. Se jähmettäytyi, kun ahdistavuuden varjo laskeutui metsän ylle.

Taivaskin pimeni hetkellisesti, tai sitten se oli vain kuvitelmaa.

Varovasti se käänsi päätään ja näki sen toisella puolella aukiota.

LOPUTON NÄLKÄ
LOPUTON NÄLKÄ
LOPUTON NÄLKÄ

Kahvio, Bio-Klaani
Nimeämispäivä

Taguna istuutui pöytään ja ojensi toisen kahvin Takalekille. Poliisilaitoksen nimeämispäiväkahvit Kahviossa olivat niitä perinteitä, joista ei tingitty – niitä oli ollut niin kauan kuin Taguna muisti. Hän ei ollut ihan varma, oliko jokavuotisella tapahtumalla jokin sitä syvempi merkitys, mutta ehkä kaikella ei täytynyt olla. Ehkä joskus saattoi kokoontua koko poliisilaitoksen voimin Kahvioon ihan vain siksi, että sattui olemaan nimeämispäivä.

Ulkona oli aika lumista, ja taisi tuullakin. Jos nimeämispäiväkahveille nyt jonkinlaista syytä halusi keksiä, niin hyvin lämmitetyssä Kahviossa oli varmasti miellyttävämpää kuin ulkona tekemässä sekalaisia poliisiasioita.

“Hei, et tainnut olla täällä töissä vielä viime vuonna”, Taguna muisteli. “Niinkö oli? Että nämä ovat ensimmäiset nimeämispäiväkahvisi?”
“Hm, ah joo. Olen aika tuore rikospoliisi. Työskentelin tätä ennen pitkään Klaanin Vartiostossa…”
Tagunan keskustelukumppani oli pöydän toisessa päässä istuva krikcit. Tämä oli sinivihreä, ja tämän silmiä peitti musta huntu aurinkolasien sijaan.
“Niinpä muistelinkin. No, tähän tilaisuuteen ei yleensä liity mitään erikoista, jos ei oteta huomioon kahvin ja leivonnaisten nauttimista. Tämä nyt on vain tällainen hauska perinne.”

Toa hörppäsi kahviaan. “No, miten sinä sitten päädyit rikospoliisiksi?”
“Oh, hmm. En mitenkään erikoisesti. Olen kotoisin Etelämantereen Suistosta. Tulin tänne jivhana-voxini, Najavoxin kanssa, koska paikallinen Ohjastavan Silmän seurakunta tarvitsi uutta pappia. Toimin hetken hänen kanssaan pappina, mutta lopulta halusin vaihtaa ammattia. Sitten sain työpaikan Vartiostosta.”
“Kuinka hyvin kotiuduit Klaaniin?” Taguna kysyi. “Minä ainakin muistan, että ero oli aika suuri verrattuna edelliseen elämäntyyliini. Lähinnä kiertelin ympäri maita ja mantuja pelaamassa korttia.”
“I-ihan hyvin”, hieman ujosteleva Takalek totesi. “Oli helppoa kotoutua, sillä bhaix-doxini asui täällä muutaman muun lajiseni lisäksi. Häneltä oikeastaan sain innostuksen järjestyksenpitäjän ammattiin, vaikka jivhana aluksi hieman paheksuikin alanvaihtoani. Suistossa kaikki oli todella luostarikeskeistä…”
Taguna kohotti kulmiaan nostaessaan kahvimukiaan huulilleen. “Nuo sanat, jivhana-vox ja bhaix-dox. Mitä ne tarkoittavat?
“Ah, niin. Käytän usein niitä, koska niitä ei voi kovin hyvin kääntää matoraniksi”, Takalek hymähti. “Jivhana on nimitys henkilölle, joka on luotu yhteen toisen krikcitin kanssa. Jivhanat muodostavat pareja, jotka ovat käsittääkseni verrattavissa matoranien avioliittoihin… tai niin Najavox on sanonut.”

“Okei”, sanoi Taguna ja silmäili himokkaasti leivosta tiskillä Kahvion toisella puolella. “Jatka toki.”
“Bhaixit taas ovat meille hieman kuin sisaruksia. Ehkä pikemminkin siinä mielessä kuin saman pesueen rahipoikaset toisilleen kuin te toat toisillenne. Sitä on hieman hankala selittää. Minun bhaix-doxini siis toimii Klaanin moderaattorina.”
“Hm, Doxko? Olet hänelle läheinen?”
“Jep.”
“Mitäs Doxille muuten kuuluu? En ole nähnyt häntä hetkeen poliisihommien ohessa.”
“Hän jäi jonkin aikaa sitten virkavapaalleen. En ole itsekään nähnyt häntä hetkeen…”

“No, toivottavasti mitään ei ole sattunut”, sanoi Taguna. “Vaikka sitä voi epäillä ihan siksi, että Klaani vaikuttaa aika turvalliselta paikalta. Olen nähnyt matkoillani paljon pahempaakin. Sotaa. Osallistunutkin pariin. Ja kaikenlaisia korruptoituneita oikeusjärjestelmiä. Täällä asiat ovat vain niin… hyvin, eikö?”
Sinivihreä hypnootikko näytti mietteliäältä nimeämispäiväkynttilöiden hohteessa. “E- en osaa sanoa. Matoran-kulttuurin, ja etenkin Klaanin, elintavat poikkeavat aika paljon Suiston luostariyhteiskunnista…”
Taguna kohautti olkiaan. “Voin mainita, että ainakaan siellä, mistä minä olen kotoisin, asiat eivät ole lainkaan niin hyvin. Mutta puhutaanpa jostain hauskemmasta. Minkälaisia eroja on Klaanin ja luostariyhteiskunnan välillä, ihan mielenkiinnosta?”
“Uskontomme on todella keskeisesti läsnä”, Takalek totesi maistaen glögiään. “Kaikki työskentelevät luostarin hyväksi. Papit ja meediot mietiskelevät…”
“Hmm, kuulostaa kyllä aika erilaiselta. Klaani nyt pyrkii olemaan aika uskonnollisesti sitoutumaton, vaikka tietenkään kaikkia matorankuulttuurin piirteitä, uskonto mukaanlukien, ei voi poistaa.”
“Toiset kulttuurit ovat kyllä mielenkiintoisia. Harmi vain, että olen ollut hieman, öh, arka joissakin sosiaalisissa tilanteissa. Olen tutustunut Klaaniin aste asteelta. Mutta jivhana-voxini on vielä jurompi”, Takalek naurahti heleästi. “Ei siis mitenkään pahasti hänelle. Najavox on todella ihana persoona. Meille krikciteille on ominaista pieni varovaisuus muita lajeja kohtaan…”

“Kyllä rikospoliisin virassa oppii”, vakuutti Taguna. “Minunkin piti vähän uudelleentarkastella suhtautumistani sosiaalisiin tilanteisiin. Mutta hei, sinulla ei taida olla taukoa seuraavaksi? Minulla on, jos muistan oikein.”
“Juuh, minun pitäisikin lähteä”, Takalek sanoi ja nousi seisomaan. Joku matoran olisi saattanut pudottaa piparin kahviinsa nähdessään tavan, jolla krikcitin jalat taittuivat seisoma-asentoon. “Hm, nähdään taas. Hyvää Nimeämispäivää.”
“Näkyillään ja hyvää nimeämispäivää”, huikkasi Taguna ja hörppäsi vielä kahviaan.

Bio-Klaani
Toinen nimeämispäivä

Muu juhlaväki poliisilaitoksen nimeämispäiväkahveista oli jo kaikonnut toisaalle työasioissa, mutta Tagunalla oli edessään tauko, joten hän oli jäänyt istumaan pöytään ja katselemaan komeaa lumisadetta ulkona.

Tällainen paikalleen pysähtyminen ei ollut lainkaan plasman toan tapaista – maailmassa oli joka puolella korttipelejä, jotka vaativat tulla pelatuksi, rikollisia, jotka vaativat tulla kiinniotetuksi, ja toisinaan kumpiakin samaan aikaan.
Ehkä häneen oli iskenyt jonkinlainen nimeämispäivän mietteliäisyys.

Olihan siinä pyhässä pohdittavaa – antamista, kiitollisuutta, vaikka mitä. Taguna kuului kuitenkin niihin, joiden mielestä maailmaa ei pohtimalla pelastettu, joten hän joi kahvinsa loppuun, nousi pöydästä ja kiitti Kahvion kiireistä tarjoilijaa.

Nimeämispäivän arvojen mukaisinta saattoi olla juurikin jonkin konkreettisen hyvän tuominen maailmaan, mietti Taguna suunnatessaan kohti taukohuonetta. Korttipelikin menisi, mutta kaikilla työtovereilla vaikutti olevan jotain tekemistä, kun olivat kerran lähteneet Kahviostakin. Kahvinhimo, tuo useimmiten Tagunan taukoja ohjaava peto, oli myös tyydytetty ainakin hetkeksi.

Ehkä hän voisi käydä moikkaamassa bännittyjä.

Siinäpä vasta loistoidea! Taguna kääntyi kesken matkan ja suuntasikin kohti sellejä. Useimmat suostuivat joskus jopa lätkimään pari erää korttia, mikä piristi tietenkin aina toan päivää. Muutenkin… olihan nyt sentään nimeämispäivä.

Kävellessään ohi ikkunan toa huomasi taas, kuinka paljon lunta oli tullut. Valkea peite nielaisi alleen koko maiseman, ja vaikka kinokset lopulta sulaisivatkin, oli näky Tagunasta silti jollakin kauniilla tavalla jylhä.

Olikohan bännittyjen tiloissa kunnon lämmitys? Jos ei, hänen täytyisi ottaa asia puheeksi jossakin kokouksessa – edustihan toa sentään oikeudenmukaista ja vangittujaan inhimillisesti kohtelevaa oikeuslaitosta.
Edusti ainakin nyt.

Vilkutettuaan Geeteelle ja aukaistuaan metalliovet Taguna oli tyytyväinen siitä, ettei poliisilaitoksen työntekijänä joutunut selvittämään tavanomaisia byrokratian koukeroita. Turvatoimet olivat ymmärrettävästi aika kovia, koska osa bännityistä oli luonnollisesti vaarallisia, mutta toasta tuntui silti ikävältä vaikeuttaa niiden elämää, jotka halusivat käydä tervehtimässä vankeja.

Joskus se oli kuitenkin ainoa vaihtoehto. Niin oli myös sen erään kohdalla.

Loisteputkien tarjoama valaistus oli kliinistä, samoin kova kivilattia. Taguna käveli pitkin haarautuvia käytäviä, kunnes pääsi perille ja katsahti kalterien taakse.

Häkin perällä lojui epämääräinen kani.

“Hei”, Taguna tervehti.

“päätsä mut pois tymä”

Hyvin alkoi.
Plasman toa istahti kalterien eteen, sillä oli varmasti kohteliainta odottaa, että jänö päätti itse tulla häntä tapaamaan. Ja pelaamaan korttia. Taguna oli aika varma, ettei se oikeasti osannut sääntöjä ja lisäksi useimmiten söi kortit, mutta eivätköhän he silti saisi peliä aikaan. Jos ei muuten niin nimeämispäivän kunniaksi.

Lopulta kani raahautui toaa kohti häkin perältä. Useimmiten sen ilmeillä oli mahdottoman leveä virne – jopa täällä sellissä – mutta nyt vemmelsääri ei hymyillyt. Se vain katsoi eteenpäin tuimasti ja… väsyneesti?

“Kuinkas on sujunut… ei, et ole edes tainnut kertoa koskaan nimeäsi. Tai sitten unohdin sen, mikä on myös mahdollista. Pahoittelut, jos on niin”, Taguna puheli ja sekoitti korttipakkaansa. “Kiinnostaisiko erä jotakin?”

“ei”

Hyvin myös jatkui.

Taguna päätti suosiolla laittaa kortit sivuun.

“Kuule, otan vastaan kaikki ehdotukset siitä, kuinka piristää eloasi sellissä”, toa sanoi. “Että kerro toki, jos sinulla sellaisia on. Valitettavasti päästämisesi pois on… no, mahdottomuus.”

“mi tenniin”

“Emme me sinua täällä siksi pidä, että haluaisimme kostaa, vaikka kaksoismurhan yritys onkin vakava rikos”, Taguna sanoi. “En ole yhteiskuntafilosofi, mutta jos minulta kysytään, niin oikeuslaitoksen tehtävä on estää rikosten tapahtuminen. Ja sinä… no, joka kerta, kun joku tulee keskustelemaan kanssasi, yrität joko purra tai raapia kalterien läpi. Huudat järjettömyyksiä ja vetäydyt sitten sellin perälle hihittämään. Olet kyllä hyvä malli siitä, kuinka päästä pois vankeudesta – kunhan tekee kaiken täsmälleen toisin.”

“kule sen kin psolisi”, kani ärähti ja vilkaisi kohti Tagunaa. Toa oli näkevinään sen katseessa jonkinlaisen häivähdyksen järjestä. Oliko tämä yksittäinen selkeä hetki kanin sekavassa yleismielentilassa?

“halun ARRTEET”, jänö sanoi. “oletet kaiki ihan TEKO PYHIÄ. jot kut halovavat ra haa. toi set vatlaa tai rakauta. muta, kun MINÄ halun arrteet, nin se on VÄRIN!”

“Et sinä siksi täällä sellissä ole, että joidenkin ‘aarteiden’ haluaminen on rikos”, Taguna sanoi epätoivoisesti. “Mutta se on, että yrittää murhata jonkun luistimella ja –”

“ON NÄL KÄ”, kani melkein huusi. “LOPU TON NÄ LKÄ.”

Taguna ei sanonut mitään.

Kun vemmelsääri vilkaisi jälleen häntä kohti, toa näki sen katseessa hälyttävää itsetietoisuutta ja jonkinlaista etäistä riutuneisuutta. Tällaisia aikoja on ollut ennenkin, joskus minä olen vielä ollut järjissäni, katse kertoi.

Mutta ne päivät ovat jo menneet.
Kadonneet johonkin.

“Paikalla olleiden mukaan huusit jotain jostain kellosta”, Taguna lopulta sanoi. “Mutta voin vakuuttaa, ettei kumpikaan ollut koskaan kuullutkaan siitä. Sinulla oli väärät kohteet, eikä sen takia kannata virua vankilassa loppuelämäänsä.”

“se RASTAA”, kani mutisi itsekseen ja katsoi johonkin Tagunan ohi. “se SYÖ. JO KA päivvä. kun on vaan NÄL KÄ ei kä ARTEITA. kun ne VARRASTETAAN. ja VIEDÄN POIS. vaika ne o vat MINUN. MINUN.”

“Hei, minähän sanoin, ei sillä tulen toalla ja oudolla kissalla ollut mitään…”

“VARSKAITA!” kani huudahti ja katsoi jälleen kohti Tagunaa. “PETUREITA! SYYLISIÄ! ne VARRASTAVAT arrteet ja muuta kin mikä on KOKO se ASIA MI TÄ EDES ON! kisan SYN TIÄ ei voi koskan hyvitä, muta aina voi KOS TAA!”

Taguna huokaisi. “Jätä se epäselvä kissa rauhaan. Juuri tuon takia me emme voi vapauttaa sinua. On aika selvää, että sillä sekunnilla kun sellin ovi aukaistaan, ryntäät vain tekemään lisää pahaa. Etkö voisi edes yrittää toimia vähän… vähemmän tuhoisasti?”

“envoi. on NÄLKÄ.”
Kani hengitti nyt raskaasti, ja sen koko keho hytkyi. Jänö katsoi Tagunaa suoraan silmiin ja sai kasvoilleen virneen, mutta siinä ei ollut kanille tyypillistä huvittuneisuutta.

“ja sninä kin olet SYLINEN.”

“Mitä?” Taguna älähti. “Hei, minä olen vain palvellut Bio-Klaanin poliisilaitosta. Voit toki olla eri mieltä sen oikeudenmukaisuudesta, mutta usko minua, kani – olen nähnyt, kuinka huonosti asiat jossakin ovat, ja sinua kohdellaan täällä hyvin. Olenko muka poliisina tehnyt vääryyttä sinua kohtaan?”

“sitä ENEN”, kani sanoi ja hymyili leveästi. Sellaista hymyä, joka syntyi, kun tiesi jotain mitä joku muu ei tiennyt.

“Häh?”

“äläväi tä etet muista BRO-KOROA”, jänö sähähti. “se kin on sylinen. sen kin tätyy PALAA. kun koi taa TOMION PÄIVÄ.”

Sitten kani revähti valtaisaan nauruun, eikä Taguna ehtinyt vastata.

“voi TOMION PÄIVÄÄ! kaiki PETURIT ja VARSKAAT PALAVAT. kai ki muu kin PALAA. trurmion LIEKIT nousevat YLÖS ja pol tavat myös NÄLÄN! hah HAH, siloin NÄLKÄ LOPUU ja SLULAA POIS!”

Kani tavoitteli äkillisellä liikkeellä korttipakkaa, jonka Taguna oli asettanut lähelle kaltereita, mutta tällä kertaa plasman toa oli nopeampi. Epäonnistuminen ei kania haitannut; se rysähti selälleen sellin lattialle ja nauraa räkätti entistä kovemmin.

Taguna nousi ylös lähteäkseen. Hän ei uskonut saavansa kanista enää irti mikään, mikä muistuttaisi järkevää keskustelua saati kummallekaan miellyttävää kanssakäyntiä.

“ME NE!” kani huusi hänen peräänsä. “MENE, KOS KA KUN TULEE TOMION PÄIVÄ NIN SINÄ KIN PALAT! SI NÄ PALAT!”

Plasman toan askeleet loittonivat ja hän toivoi, ettei vemmelsääri häirinnyt liikaa muita bännittyjä.

“JA NIN PALAA MYÖS TYMÄ KAU PUNKI SI!”

Taguna sulki metallioven ja kuuli naurun raikuvan vielä niidenkin läpi… tai sitten hän vain kuvitteli kaiken.

Bio-Klaani
Nykyhetki

Takalek selaili normaaliin tapaan almanakkaansa taukohuoneessa. Hänellä ei juuri nyt ollut kenttätöitä, kun uusia tutkittavia tapauksia ei ollut ilmestynyt. Jään matoranin kuoleman ja luistelevan jäniksen tapauksen tutkimuksissakaan ei ollut selvinnyt mitään uutta.
“Takalek!”
Krikcit nosti päätään. Huoneen ovelle oli ilmestynyt rurukasvoinen po-matoran, jolla oli sininen olkanauha.
“Sairasosastolta soitettiin. Sanoivat että Taguna on heräämässä.”

Jäinen saari
Menneisyys

Jänö astui ylös kivisiä portaita ja oli liukastua miltei joka askelmalla. Talvikunnossapidosta ei ollut tietoakaan, sillä jokaista kivenmurikkaa peitti kerros lunta ja jäätä.

Vemmelsääri olisi jättänyt vuoren kapuamisen sikseen takuuvarmasti, jos se matoran ei olisi sanonut olleensa aivan varma siitä, että oli nähnyt oudot siniset korvat huipulla. Ja jos kalastaja oli valehdellut, kani voisi aina palata takaisin ja kuristaa valehtelevan kaukaukasvon.

Ja useamman kerran hän oli vahingossa jo siirtymässä lähemmäs sen tekemistä, sillä kun liukas portaikko eteni vuoren reunustalle, oli vemmelsääri vähällä liukastua ja lentää suoraan valtamereen.

Ankara lumisade piiskasi epämuodostunutta kania sen päästessä viimein huipulle. Niin monia vuosia oli kulunut, ja vain yhtä rakkaista aarteistaan se oli saanut pidellä – ja senkin petturimerirosvo oli häneltä anastanut. Viimeisenkin saaminen oli ollut lähellä, tuskallisen lähellä, mutta ehkäpä kaikkein tärkeintä hän ei ollut nähnytkään pitkään, pitkään aikaan.

Korvia.
Sinistä kruunua.

Hyödyllisin juuri se aarre oli siksi, että sen loistava taika johdattaisi hänet nopeasti muidenkin jäljille. Viimeisen olinpaikan hän tiesi, mutta tällä kalustolla sen vieminen ei ollut mahdollista. Kellossa oli päinvastainen ongelma: kapteeni oli varmasti kätkenyt sen yhtä hyvin kuin itsensä, eikä kukaan kanin haastattelema ollut kuullut mitään Arupakin olinpaikasta.

Pettureita. Varkaita. Valehtelijoita.
Niitä maailma oli täynnä.

Tuomionpäivä ei voisi tulla yhtään liian aikaisin.

Kani otti muutaman haparoivan askeleen – huipulla oli kovin tuulista – ja näki sitten puoliksi lumeen hautautuneena sen, minkä oli halunnutkin nähdä. Innostunut vemmelsääri syöksyi kohti rakasta aarrettaan (ja liukastui useasti) eikä melkein voinut uskoa, että oli viimein löytänyt sen.

Ja kun oli lukemattomien tuskaisten päivien jälkeen viimein saanut takaisin kallisarvoiset korvat, ei kani aikonut kadottaa niitä enää koskaan.

Lähes yhtä tuskaista kuin aarteiden etsintä oli ollut uuden motorisen taidon opettelu, mutta nyt vemmelsääri oli varma onnistumisestaan. Se otti kantamastaan säkistä pari esinettä – vasaran ja kaksi kappaletta ruosteisia nauloja.

Kani pyyhki lumet pois korvista ja asetti ne päänsä päälle.

Ja naulasi.

Operaatio onnistui täydellisesti, kani hykerteli mielissään ja pyyhki pois vaaleanpunaisen mössön vanaa silmiltään. Vemmelsääri viskasi vasaran alas hyiseen mereen ja muisti sitten, että suunnitteli tekevänsä saman toimenpiteen muillekin aarteille, mutta se oli pieni häviö.

Paljon suurempi voitto oli se, että hänellä oli viimein Sininen kruunu, lyömätön jäljitin, joka osoittaisi välittömästi paitsi muiden aarteiden paikan myös ärsyttävien petturien nykyisen sijainnin. Toki oikeutta jaettaisiin yllin kyllin tuomionpäivänä, mutta koska etukäteinen kosto oli muka haitannut ketään?

Kani keskittyi mytologiseen yhteyteen aarteeseensa ja ajatteli muita. Kello oli kadonnut pysyvästi, kiitos merirosvon. Surullista, muttei yllättävää. Ja viimeinen oli siellä, missä kani oli luullutkin sen olevan.

Mutta miltä näyttikään petturitilanne?

Mieluisalta.
Varsin mieluisalta.

Tietenkin koko maailma oli täynnä niitä, joille kani halusi erinäisistä syistä antaa turpiin, mutta herkullinen keskittymä pahiten syntisiä oli havaittavissa eräällä tietyllä suunnalla, eräässä tietyssä linnakkeessa.

Sinne siis!

Vemmelsääri heittäytyi jäisen vuoren päältä suoraan mereen eikä jaksanut välittää mistään kivusta. Niin kauan kuin oli pettureita, oli myös nälkä, ja ainut keino sen taltuttamiseen oli rankka koston annostelu.

Bio-Klaani
Nykyhetki

Taguna vääntyili tavallista levottomammin sairaalavuoteella, jolta hän ei ollut sen jälkeen poistunut, kun epäselvä kani oli toaa ampunut.

Viereisellä pöydällä oli kukkia Tawalta.

Huoneessa ei ollut ketään muuta. Lääkärit olivat jo todenneet, ettei toassa ollut fyysisesti mitään pielessä – ongelmat olivat syvempänä, johtuivat arveluttavista jäniksistä eivätkä olleet hoidettavissa nykylääketieteen tuntemin keinoin. Ainoat merkit siitä, että Tagunalla ylipäätään oli jotakin pielessä, oli se, ettei toa herännyt unestaan ja mutisi toisinaan houreisia lauseita.

Mutta vaikkei sitä pystynytkään ilmaisemaan, Taguna näki.

Ja kuuli.

Arkistot
Nykyisyys

Kapura sulki Saritren runokirjan ja päätti lopettaa tutkimukset tältä päivää.

Ei filosofin runoudessa mitään – Saritren tuotanto oli niin mielenkiintoista ja monitulkintaista, että se kesti varmasti vähintään kolmannen lukukerran – mutta tällaiselle sivupolulle asteleminen oli ainakin merkki siitä, ettei Taripin jättämän mysteerin selvittäminen edistynyt lainkaan.

Mutta eikö juuri se ollutkin tutkimustyössä antoisinta? Ensiksi haravoi maailmankarttoja löytääkseen erään tietyn nimen, seuraavaksi kahlasi läpi runoutta.

Kapura muisti, että silloin, kun oli vielä ollut Arupak, hän oli nauttinut runoudesta muutenkin kuin Taripin tuottamana taiteentyylinä. Jostakin syystä kiinnostus runouteen oli jäänyt, kun hän oli vaihtunut Arupakista Kapuraksi. Joku Tohtori Puukkosilmän ylianalysoivia oppeja mukaileva psykologi olisi varmasti huomauttanut, että ehkä runous toi mieleen vain kipeitä muistoja, mutta Kapura itse ei tulkinnut asiaa aivan niin typerästi.

Juuri nyt hän päätti kuitenkin tulkita vain seuraavaksi näkemiään unia. Toa oli jo kärrännyt pois karttakirjat, joten hänen tehtäväkseen jäi vain Saritren viisauksien palauttaminen runoushyllyyn. Sen jälkeen saisi kutsua uni.

Jos siitä ei mitään muuta hyötyä ollut, niin tutkimustyö oli ainakin loistava tapa edes esittää tekevänsä jotain hyödyllistä. Maailmassa oli yhä paljon ongelmia, ehkä jopa enemmän kuin äskettäin. Epäselvät pinkit kanit juoksentelivat vapaalla jalalla hautomassa pahoja suunnitelmiaan.

Tosin mitä tuli kelloon, itse vemmelsäärtä suurempi ongelma saattoi olla eräs, jonka Kapura oli vasta huomannut: saattoi olla vaikeaa suostutella Klaanin johto asettamaan sirut sen sisään.

Ainakin lehdistön perusteella kansa pikemminkin toivoi, että administo käyttäisi Nimdaa hyväkseen.

Kapura arvioi kaikkea sitä, mitä oli Klaaniin palattuaan kuullut. Guardian vaikutti halukkaalta tekemään järkevän ratkaisun ja tuhoamaan sirut, mutta suosi paljon epävarmempaa tapaa. Lopun kahden kanssa Kapura ei muistanut muutenkaan puhuneensa erityisen paljon, mutta skakdin älyvapaan suunnitelmankin kannattaminen tuottaisi ongelmia.

Kello oli ilmiselvästi paras ratkaisu, jos se toimi, kuten oli loogisinta olettaa: kätki sisäänsä asetetut esineet niin kauan, kuin niiden sinne laittaja toivoi.

Tietenkin tuokin tulkinta avasi rajatapauksia. Jos Kapura pani Nimdan kaikki kuusi sirua sisälle kelloon, voitaisiinko häntä kiduttaa tarpeeksi, että toan mieli muuttuisi ja kello aukeaisikin vihollisen käsissä? Entä mitä kävisi sitten, jos hän kuolisi?

Varminta oli tuhota koko kello. Sekään ei tosin ollut helppoa ainakaan niin kauan, kuin lähes jokainen sodan osapuoli ja pari sen ulkopuoleltakin, kuten epäselvä kani, halusi saada sen käsiinsä. Epämääräinen vemmelsääri oli kaiken lisäksi jotenkin löytänyt hänet Klaanista, ja oli oletettavaa, että se voisi tehdä saman toistekin.

Kaiken lisäksi Kapuran oli jatkuvasti pelättävä, että jänö suunnitteli kellon anastamista koko ajan, kun ei tyhmyydessään tajunnut, ettei sen sisällä ollut ainoatakaan Nimdan sirua. Kuinka helppoa kaikki olisikaan, jos hän voisi vain selittää rauhallisesti kanille, ettei sen kaipaamassa kellossa ollut pidetty siruja sitten…

Hetkinen.
Kapura tunsi aivojensa nyrjähtävän silkasta typeryydestä.

Mistä se oli edes tiennyt, että Aft-Amanasta noudetussa aikaraudassa oli sisällä Nimdan siru?

Tulen takoja yritti kelata muistissaan niihin päivään, joina hän oli vielä ollut Arupak, mutta se oli vaikeaa – suurin muistikato oli temppelin tapahtumien ja Aft-Amanan välissä. Hän saattoi kuitenkin olla aika varma siitä, ettei kani ollut koskaan kuullut hänen säilöneen viemänsä sirun kelloon ja jättäneen sen painajaisten parantolaan.

Saattoiko se olla totta? Jos kani olisi jotenkin löytänyt Aft-Amanaan, se olisi varmasti poiminut kellon sisältöineen mukaansa. Sen äly ei riittänyt niin pitkälle, että jänö olisi ensin odottanut Kapuran saapuvan avaamaan ajannäyttäjää.

Joten…
Se… se ei ollut koskaan edes halunnut Nimdaa?

Kapura muisti selvästi ainakin sen, kuinka kani oli saapunut Klaaniin ja lyönyt turpiin häntä sekä erästä epäselvää kissaa, joka ei edes liittynyt mitenkään tapaukseen. Silloinkaan vemmelsääri ei ollut edes maininnut siruja.

Pakko asioiden oli olla niin… mutta tämäkin herätti lähinnä lisää kysymyksiä.

Kapura päätti jättää ne myöhemmäksi ja painua nukkumaan.

Bio-Klaani
Menneisyys

Monien matkojensa jälkeen Kissabio oli viimein päätynyt johonkin, joka näytti kelpaavan pysyväksi asutukseksi. Kissan oli vaikea peittää iloaan – niin pitkään hän oli joutunut harhailemaan vailla päämäärää, niin monta vuotta täynnä vain kylmyyttä ja pimeyttä.

“Nimi tuohon”, ohjeisti vastaanottomatoran.

Kissabio päätti käyttää sitä ainoaa, mikä hänellä oli koskaan ollut.

“Laji tuohon.”

Siitä Kissabio ei ollutkaan niin varma.
Hetken mietittyään hän raapusti siihen “ki sa :3” ja ojensi kaavakkeen takaisin.

Tärkeintä oli se, ettei Loputon nälkä löytäisi häntä täältä.

Arkistot
Menneisyys

Pinkki jänö luisteli Kissabioa kohti katseella, joka uhkui murhaa.

Kissabio veti kyntensä esiin ja valmistautui iskuun, mutta hänellä oli myös aikaa tajuta pääkoppansa perukoilla jotain tärkeää…

Loputon nälkä oli löytänyt hänet.

Klaanilehden toimitus
Menneisyys

Kissabio haukotteli ja laski lyijykynänsä alas.

Huomisen sarjakuvasta oli valmiina vain ensimmäinen ruutu – kuva, jossa äärimmäisen huonosti piirretty kissa istuu pöydällä kera kukkaruukun. Epäselvä kissa leikitteli päässään suunnilla, joihin hän voisi juonen viedä – ehkä kissa työntäisi ruukun alas pöydältä, ehkä SE OLIKIN OIKEASTI TOINEN KISSA! – mutta päätti lopulta painua pehkuihin ja laittaa lehteen jonkun vanhan sarjakuvan arkistoista.

Ei nukkumisessa muuten mitään vikaa ollut – Kissabio yritti nukkua ainakin parikymmentä tuntia vuorokaudesta – mutta hän oli viime aikoina nähnyt lisää niitä painajaisia. Ne olivat alkaneet sen jälkeen, kun se outo kani oli käynyt vierailulla, ja samalla hänen päässään oli alkanut pyöriä se outo sana.

Kissabio huokaisi sulkiessaan toimituksen oven. Oliko se todella ollut Loputon nälkä, joka oli kaikkien näiden vuosien jälkeen onnistunut jäljittämään hänet? Hän ei ollut varma, mutta jos oli, asia kannattaisi ehkä ottaa puheeksi jonkun kanssa.

Ei heti tietenkään – admineilla ja moderaattoreilla oli parempaakin tekemistä. Oli puhetta sodasta saarella asuvien hassujen torakoiden kanssa.

Ja kanihan oli sitä paitsi turvallisesti vangittuna. Mitä se sellistä käsin muka saisi aikaan?

Taguna

TELOITUS TELOITUS TELOITUS

HEI TOA
HEI NOOB TOA

KUOLE

JOS SE, MITÄ BRO KOROSSA TAPAHTUI OLI OIKEUTA????
NO SITTEN ON SEKIN, ETTÄ

KUOLE
KUOLE
KUOLE

Kissabio

Kissabio juoksi hädissään halki lumisen metsän.

Hänen kulkuaan seurasi vain puussa istuva kissa.

Notkea eläin hyppäsi oksalta toiselle ja pysyi aina Kissabion edellä. Sen ilkikurinen virne ei jäänyt jälkeen, vaikka maassa tarpova Kissabio juoksi kuinka kovaa.

Ja sitten metsä syttyi tuleen.

Kapura

Kapura tunnisti ilman valveillaolon tuomaa selkeyttäkin käytävät, joilla hänen askeleensa kävivät.

Kuinka monta kertaa hän olikaan palannut Aft-Amanaan! Mielisairaalan kauhukuvat, loputtomat mietinnät siitä, mitä hän olisi voinut tehdä toisin, ja linnut, linnut – kaikki ne pyörivät alituiseen hänen mielessään eivätkä suostuneet jättämään rauhaan.

Tosin oli virheellistä puhua vain hänen omista askelistaan, sillä luonnollisesti tässä unikuvassa oli mukana myös Matoro. Niin oli aina, ja vaikka särkynyt jään soturi pistikin häntä useimpien lopussa miekalla, oli tilanteen kataluus toisaalla. Kapura tiesi mainiosti, mitä merkitsi se, että hän joutui katsomaan toan petosta yhä uudestaan ja uudestaan.
Pelkkää alitajunnan ilkkumista siitä, ettei hän ollut vieläkään kyennyt poistamaan epäluottamuksen muuria heidän väliltään.

Tämä kyseinen käytävä, kuten ne usein olivat, oli juuri se, jonka päässä seisoi lyijyinen ovi. Yksi niistä mysteereistä, joihin he eivät olleet kajonneet. Kuinka paljon arvokasta tietoa heiltä oli jäänyt keräämättä? Siitä Kapura oli varma, että hänen merirosvomenneisyydessään oli yhä aukkoja.

Kuvitellut paluut painajaisten parantolaan eivät kuitenkaan niitä paikanneet. Mitä sitten, vaikka unet olisivatkin päättyneet onnellisemmin? Todellisuus oli jossain nukahduksen rajan toisella puolen, eikä se välittänyt lainkaan toan valheellisista voitoista.
Ei sillä, että nämä unet olisivat sellaisia tarjonneet.

Toat jatkoivat kulkuaan.
Ja pian heidän edessään oli lyijyovi.

Pakko mennä sisään, ilmoitti Matoro, joskin pikemminkin ilmaisi sanattomasti kuin sanoi ääneen. Ja syykin oli selvä. Kapura ei viitsinyt kääntyä katsomaan, kuinka lähelle heitä se oli tällä kertaa päässyt, koska hän piti hengityksestään enemmän kulkevana unissakin.

Mutta ovi ei liikkunut senttiäkään. Tyypillistä. Kapura oli unen tavanomaisen kaavan vanki riippumatta siitä, kuinka hyvin tilanteen tiedosti.

Ääni keskeytti hänen mietteensä.
“Haluaisitko selvittää salaisuuden?” kysyi Matoro.

Seppä kääntyi katsomaan kohti jään toaa. Tuo ei ollut sellaista unenomaista puhetta, joka ei oikeasti kuulu.

Puhuja ei ollut Matoro, mutta sen todellinen identiteetti ei pysynyt arvoituksena kauan. Se oli Kapuran päähän pesiytynyt loinen, jonka olemassaolon hän pikemminkin tiedosti alitajuntaisesti kuin tiesi totuudeksi. Huhut siitä, mitä oli tapahtunut Snowielle, oli toa toki kuullut, mutta lintu oli puhunut hänelle jo sitä ennen.

“Mikä on salaisuutesi?”

Tunnelma muuttui hetkessä ahdistavammaksi, mikä johtui kai siitä, että Painajaisten lähetti liukui heitä kohti hitailla askelillaan. Kun Kapura katsoi sitä kohti unissa, se ei liikkunut, näytti todellisuuden vastaistesti pikemminkin pysäytetyltä kuvalta. Nukuksissa vihollinen ei ollut Ruttotohtori itse vaan se, ettei pakokeinoa ollut – Kapuran oli pakko elää kaikki uudestaan, halusi tai ei.

Loinen puhui jälleen, ja sen ääni tuntui kantautuvan joka puolelta.

“Keillä kaikilla on loinen?”

Jokaisella kuudesta petturiehdokkaasta, kuului ilmeinen vastaus. Siten Avde merkitsi valittunsa tai toteutti jotakin toista hämärää suunnitelmaansa.

Kun tulen toa vilkaisi jälleen kohti Matoroa. Toan Cencordin keskelle oli ilmestynyt tummempi kohta.
Kuin vähä vähältä aukeva reikä.

Ruttotohtorin loputon äännähtely kuului etäältä, mutta vaimeana ja epätodellisena.

Reikä keskellä Matoron kasvoja alkoi laajeta. Sen mustuus levisi pitkin Cencordin pintaa ja tuntui vääntyvän sisäänpäin paljastaen jonkinlaisen kolon.
Ja sen keskeltä Kapuraa tuijotteli punainen silmäpari.

Toa katsoi eteenpäin epäuskoisena.

“Matorolla on loinen, Kapura.”

Painajaisten lähetti vaikeni.
Linnut vaikenivat.

Aft-Amanan ääriviivat alkoivat sumentua. Kiintopisteeksi vääristyvään maailmaan jäi kolo Matoron kasvoissa, johon oli pesiytynyt pikimusta lintu.

“Haluaisitko selvittää salaisuuden?”

Kaikki romahti, ja Kapura hätkähti hereille sängyssään.

Ikkunasta kantautuvan valon perusteella oli korkeintaan aamuyö, mutta toa hoiperteli siitä huolimatta ylös.
Aikaa ei ollut hukattavaksi lainkaan, sillä jatkuvasti Kapuran päässä vahvistui pelottava ajatus siitä, että jotain oli pahasti pielessä.

Toa avasi ovensa ja astui ulos. Hänen oli löydettävä Matoro. Pian.

Tagunan huone

Sairaanhoitajamatoran sulki oven ja jätti Takalekin yksin sängyllä makaavan toan kanssa. Hetkeen krickit ei ollut aivan varma, miten reagoida, mutta sitten toa puhui hiljaisella äänellä.

“Heippa, Takalek.”
“Taguna!”

Krickit ryntäsi Tagunan viereen ja asetti kätensä tämän olkapäälle. “Oletko kunnossa? Lääkärit sanoivat, että–”

“Joo. Ei fyysisiä vammoja, pelkästään helkkarin kova jäniskuume.”
“… jäniskuume?”
“Joo.”

Takalek ei kyennyt vastaamaan mitään järkevää.

“Oli kuule aika tsaikkedeelista.”
“… ai?”
“Minulle puhui kani… No, aika monta kania. Lopulta puhui yksi erilainen kani, ja sitten heräsin. Ja kaikki oli tietenkin täynnä päänsärkyä aiheuttavia kuvan ja äänen multimediasekamelskoja. Se jänö laittoi pääni aika sekaisin.”

Takalek istuutui tuolille. “Mutta nyt olet kunnossa?”

“Täydessä. Yksi… yksi juttu tuli vain mieleen siitä kanista. Kuule, ovatko tutkimukset edistyneet mitenkään? Kummassakaan tapauksessa, epäselvän kanin tai jostain ilmestyneen ko-matoranin?”

Lek päätteli, että se, että Taguna alkoi heti puhua työasioista, oli hyvä seikka. “Ei mitään uutta kummassakaan.”

“Okei. Koska minulla voi olla aika kova johtolanka liittyen siihen kaniin.”
“… ai? Kerro toki.”

Taguna katsoi ulos ikkunasta. “Minä… minä näin helkkarin kovassa jäniskuumeessa asioita. Asioita kotipaikastani. Bro-Korosta.”
“Bro-Korosta?”
“Hei, älä kyseenalaista nimeä, minusta se on xiaksi yhtenäisyys tai jotain. Mutta siis. Minä olin siellä joskus keisarillisen vartion jäsen. Siellä minä muutuin toaksi. Ja… ja lopulta lähdin, koska… no, se ei ollut hirveän kiva paikka, jos edes halusi yrittää toimia oikeudenmukaisesti.”

“Ymmärrän”, sanoi Takalek. “Entä se kani?”

“No. Se kani on ilmeisesti sitä mieltä, että sitä kohtaan on tehty jonkinlaista vääryyttä Bro-Korossa, ja ilmeisesti se myös tunnisti minut keisarillisesta vartiosta. Oikeastaan tämä ajatus heräsi jo eräänä nimeämispäivänä, kun kävin huvikseni jututtamassa kania, mutta tietenkään en voinut selittää sitä jäniskuumeessa. Mutta nyt olen ainakin vielä varmempi. Ajan tässä takaa sitä, että vaikka se kani näyttää toimivan tosi satunnaisesti ja jopa järjenvastaisesti, ehkä… ehkä sen tekosissa on kuitenkin jotain säännönmukaista.”

“Ehkä se haluaa kostaa?”
“Juuri niin.”

Takalek piti pohdiskelevan tauon. “Kuulostaa asialta rikospoliiseille.”

“Jep. Käydään katsomassa, saako siitä toasta vielä jotain irti, ja etsitään käsiimme se epäselvä kissa, jonka kani yritti murhata.”

“Tuo ei valitettavasti taida onnistua”, Takalek sanoi ja katsoi puolestaan ulos ikkunasta.

Hautausmaa
Bio-Klaani

Yksinkertainen hautakivi, yksinkertainen arkku, johon oli säilötty kaikki räjähdyksen jäljiltä löydetyt osat.
Kaiverrettu maininta siitä, että vainaja oli toiminut sarjakuvataiteilijana.

Siinä oli Kissabion viimeinen lepopaikka.