Kun raivoavan taistelun äänet alkoivat kaikua alempaan kerrokseen, Niz tiesi, että Musta Käsi oli saapunut tiensä päähän. Kun Toa Ficuksen ruumis repeytyi pala palalta pienemmäksi silpuksi, Niz otti loputtomilta tuntuvia hysteerisiä juoksuaskeleita kohti hangaaria. Hän oli lentänyt hävittäjää elämässään tasan kerran, ja tämä kerta olisi hänen toisensa. Veden toalla ei ollut aikaa ajatella sitä, että lennoista ensimmäiselläkään hän ei ollut laskeutunut itse. Hänen täytyi vain päästä pois.
Rúcioron tiheään metsään laskeutunut kone oli menettänyt vasemman siipensä yhteen siimekseen parhaiten maastoutuneeseen havupuun runkoon. Ohjaamosta ulos pinkonut veden toa piti valkoista takkiaan vyötäisille kiedottuna ja otti suunnakseen rantatörmän läheisyydessä kohoavan kartanon. Sydänvalo sykki naisen rinnassa vieläkin. Hän ei ollut saanut rauhoitettua itseään matkan aikana lainkaan. Järkytys siitä, mitä hänen kotonaan oli tapahtunut, oli muuttunut kauhuksi siitä, että hän ei ollut edes varma, kuinka laskeutua.
Aluksen nokan työntäminen kohti merta oli useamman kerran käynyt hänen mielessään. Vellovan veden pohjassa hän olisi voinut nukkua surunsa pois. Hän olisi voinut vain odottaa, että maailma tomuttuisi hänen ympäriltään. Mutta velvollisuudentunteen armoton piiskaus oli ajanut hänet taas vanhan ystävänsä porteille. Metalli väistyi tieltä hänen marssiessa kalpein kasvoin halki huolitellun pihamaan. Vastikään kylvetyt kurpitsaistutukset vasta puskivat ulos versojaan. Teräviksi trimmatut pensasaidat jäivät nopeasti taakse, kun kartanon ovet aukesivat itsestään päästämään järkyttyneen Nizin sisälle vielä kovin kolean kevättuulen kourista.
Rurukasvo ei tarvinnut opasta löytääkseen perille kartanon keisarin saliin. Kirjastossa hyllyjä täyttävä sininen, pieni olento käänsi oranssit, suuret silmänsä ohi rientävään toaan ja vilkaisi sitten pöydän ääressä vieressään istuvaa luurankoa, joka kohautti olkiaan ja jatkoi sitten taas paksun karttakirjan lukemista.
Akvaariohuoneessa Niz lausui ensimmäiset sanansa kahteen päivään, kun hän tervehti takaisin yhdessä tankeista hymyilevää vaaleansinistä olentoa. Sähkön ja hopeisen nesteen täyttämä salikin jäi nopeasti hänen taakseen, kun hän avasi ovet ystävänsä tyyssijaan.
Pitkä ja synkkä valtaistuinsali oli pimennetty aivan kuten viimeksikin, kun tiedenainen oli siellä vieraillut. Tuoli näennäisesti tyhjän salin päädyssä ammotti tyhjyyttään. Puoliväliin salia pysähtynyt toa käänsi katseensa vaistomaisesti kohti kattoa ja siellä kiiluvaa tähtitaivasta, joka toimi tilan ainoana aitona valonlähteenä.
Salin katon puuttuminen ja sen tilalla vellova kosmos nosti kylmät väreet Nizin selkäpiihin. Tähtien tuike otti hänet kuitenkin vastaan avosylin. Maiden muinaiset kuiskaukset voimistuivat hetkeksi, kun tähdistä useat lähtivät tippumaan taivaankannelta kohti salia itseään.
Tähtien valo iskeytyi lopulta salin ainoaan tuoliin ja alkoi piirtämään sille istuvan hahmon ääriviivoja. Selakhialainen Tryna sai hohtavan katseen taakseen ja hahmon rintakehä magentan hohteen kuulasta tämän sisuksissaan. Luiseva hahmo hengitti raskaasti ja hitaasti kiskoen keuhkoihinsa kartanon hyisevää ilmaa. Tämän katse kääntyi kuitenkin nopeasti tätä tapaamaan saapuneeseen toaan, joka ei vieläkään tiennyt, mitä sanoa.
”Niz…”
”Sinä olit… sinä olit oikeassa”, toa yritti parhaansa mukaan niellä kyyneliään. Tarkastaja oli noussut seisomaan. Tämän katse ei edes värähtänyt.
”Lähetti saapui ennen sinua. Minä tiedän.”
Aneleva katse kasvoillaan Niz lähestyi Selakhian makutaa. Tappio oli tukahduttanut toivon. Väsynyt ja jokaista elettyä hetkeään katuva nainen ei voinut tarjota mitään muuta kuin itsensä. Hänen mielessään kaikui yhä Ficuksen viimeinen kirkaisu, kun Nui-Kralhin terät olivat uponneet tämän lihaan.
Ja silti hän tiesi, että se ei ollut ohi. Että se kaikki tulisi tapahtumaan uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen…
Tarkastaja oli kertonut hänelle. Muinaiset ajat todistanut Rúcioron ruhtinas tiesi jo, kuinka syvälle sairauteen Ficus oli vajonnut. Niz ei ollut kuunnellut. Ja nyt hän ei enää osannut kuin kysyä, miksi. Oliko hänen rakkautensa opettajaansa kohtaan todella sokaissut hänet niin pahasti?
”Meillä on paljon työtä edessämme, Niz.”
Toa pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja havahtui siihen, kuinka kylmä ja kolkko käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Makutan katseesta oli mahdoton päätellä mitään tämän tuntemuksista, mutta tämän kosketus ei selvästi ollut pahantahtoinen.
Tähdet heidän yläpuolellaan tuikkivat ja tuonelasta kantautuvat kuiskaukset hyräilivät muinaista melodiaa, joka juhlisti uuden yhteistyön alkua.
Kuolleiden kartanossa alkaisi sinä päivänä uuden ylösnousemuksen aika.
Kalmaiset kädet yhdessä murtuneen sydämen kanssa uhmaisivat tuomiota.
Valkoinen käsi koputti oveen. Odotellessaan Matoro naputteli lattiaa jalallaan. Huoneesta kyllä kuului ääniä, mikä tarkoitti Kelvinin olevan kotona.
Lopulta ovi narahti auki ja raottui hieman. Tuttu nazorak kurkisti raosta.
”Öh, huomenta”, toa tervehti varovaisesti yrittäen sekä olla herättämättä liikaa huomiota Kelvinin suuntaan että puhumasta kaulavaltimoaan auki. ”Keskeytänkö jotakin?”
”Ah, hei! E-ei minulla mitään ollut. Tuota, tule sisään. En ole vielä pukeissa.”
Toa livahti sisälle juuri niin epäilyttävästi kuin salaa nazorakin kanssa juonitteleva henkilö livahtaisi. Tämä oli Matorolle ensimmäinen kerta nazorak-jäsenen huoneessa. Matoro yllättyi huomatessaan nazorakin olevan epäsiistimpi kuin oli luullut: lattialla ollut tavarakasa näytti siltä, kuin joku olisi alkanut siivoamaan kokoamalla kaikki tavarat yhteen, mutta jättänyt sen kesken.
”Hei vain Manullekin”, hän muisti ja tervehti noitaa ei-kovin-innostuneesti.
”Manu on oikeastaan tafaamassa Visokkia. Hän ei ole vielä tullut takaisin”, Kelvin sanoi, mutta siitä huolimatta kohotti katseensa kattoon. “… vai?”
Manumaisen piikikästä vastausta ei kuitenkaan kuulunut, joten kaksikko päätti nauttia harvinaisesta ajastaan ilman näsäviisasta kolmatta pyörää.
”Eläköön”, Matoro hymähti ääni vielä karheana. ”Haluatko sen kunniaksi pyörähtää kaupungilla? Olen menossa yhden tutun pajalle, ja taisit mainita tarvitsevasi jotain varustusta matkalle… Voisi katsoa sitä käsiasiaa samalla.”
273 näytti ehdotuksesta yllättyneeltä. ”Ah! Öhmm…”
Sekunnin liian pitkän tauon jälkeen nazorak kuitenkin sai kakistettua: “J-joo, voisin tulla!”
Matoro kohotti kulmiaan. ”Vai…?”
”Äh, tai siis…” 273 mutisi samalla kun alkoi etsimään luonnoslehtiötään kirjoituspöydän tavarapaljoudesta, ”Se sinun fyytämäsi froteesi on vielä vähän kesken. Minä vain… en ole varma, miten matoran-sukuisten lajien nivelet toimivat.”
”Älä siitä huoli”, toa vakuutti. ”Mitä jos nappaat mukaan mitä sinulla on, ja katsotaan asiaa paremmin tuttuni kanssa?”
273 löysi viimein lehtiönsä, jonka väliin hän työnsi hätäisesti nipun irtonaisia papereita. ”Niin, se voisi olla jofa faremfi”, hän nyökkäili.“Tuota, miten kurkku voi? Kannattaisiko sinun yhä käyttää Suletua?”
”Parin päivän mielipuhumisen jälkeen ei kiitos”, toa sanoi. ”Keskustelu, jossa vain toinen puhuu ääneen tuntuu kummastakin tyhmältä…”
Lisäksi hän piti puhumisesta, siitäkin huolimatta, että hänen äänensä oli yhä oktaaveja tavallista matalampi.
“Niin no, olen Manun kanssa tottunut siihen. Julkisella faikalla tietty ajattelen hänelle sanani. Tosin on aika ärsyttävää, kun hän aina fuuttuu monologeihini…”
”No, nyt voit kai sitten monologioida ihan vapaasti”, toa naurahti.
Kelvin poimi sängyltään viikatun hameensa ja katseli sitä jotenkin harkiten. Lopulta hän kuitenkin kietaisi sen ylleen takkinsa ja naamionsa kerä.
”No, niin kai. Mennäänkö?”
Aamupäivä oli kirkas. Kaupunki näytti melko tavanomaiselta, kunhan oli tottunut sotatilan tuomaan jännittyneeseen vilinään. Improvisoidut telttarykelmät puistoalueilla olivat pienentyneet päivä päivältä, kun väkeä oltiin saatu majoitettua parempiin paikkoihin. Torilla oli hieman hiljaisempaa kuin yleensä, mutta kaksikko päätti kuitenkin kiertää sen. Matoro oli kyllä huomannut, ettei Kelvin pitänyt väkijoukoista, eikä hänellä ollut mitään pidempää kävelyä vastaan.
”No, onko sinulla vielä paljon pakattavaa reissuun?” Matoro yritti lämmittää keskustelua. Jäätutkija tuntui tänään vielä vaitonaisemmalta kuin viime päivinä.
”Oikeastaan aika faljonkin. En ole saanut aikaiseksi hankkia rinkkaa.”
”Ai? Luulin, että Manulla oli kiire aikataulu.”
”Niin oli, mutta me lofulta fäätimme, että on faremfi levätä muutama fäivä”, Kelvin sanoi vaitonaisesti. ”En tiedä… on vähän felottavaa lähteä Klaanin ulkofuolella. Toisaalta on aivan kiva saada uutta ajateltavaa sen mieliseikkailun jälkeen…”
”Niin on. Minäkin yritän päästä tekemään jotakin mahdollisimman pian. Jotain, missä…. noh, tunnen itseni hyödylliseksi”, Matoro sanoi. ”Mistä teidän matkassanne on siis kyse?”
Kelvin vilkuili ympärilleen kadulle kuin vakoojia varoen kunnes vastasi. “No… Manu on vannottanut fitämään tätä salaisuutena, mutta en rehellisesti ymmärrä miksi salata tätä klaanilaisilta. Käsittääkseni Manulla on teoria Funaisesta miehestä – eli Avdesta? – minkä vahvistamiseen hänen on fuhuttava jonkin todella vanhan olennon kanssa. Ja meidän ilmeisesti fitää etsiä tuo olento…”
”Ihanko kahden Manun kanssa?”
Nazorak nyökkäsi. “Niin, sen takia en odotakaan mitään helffoa reissua…”
”Millainen teoria hänellä sitten on?” Matoro kysyi.
“En tiedä. Sitä hän ei ole kertonut.”
”Hmm. Toivottavasti löydätte jotakin. Jos joku tietää, mistä kaikessa tässä on ollut kyse, se on luultavasti Punainen mies…”
Kelvin vaikutti jäävän hetkeksi ajatuksiinsa. “Millainen henkilö Avde on? Hän on Allianssin liittolainen ja näiden loisten… komentaja?”
”Rehellisesti sanottuna en tiedä hänestä paljoa”, Matoro kohautti olkiaan. ”Hänen kätensä eivät tosiaankaan ole puhtaat, mutta luulen että hän uskoo tekevänsä maailmasta paremman paikan omalla tavallaan.”
“Aivan… niin meriharakkakin sanoi. On outo asia ajatella, että niin karmiva asia kuin loinen tahtoo farantaa mailmaa.” Kelvin sanoi.
”Niin, sanoo nazorak jolla on makuta päässään… ei mitenkään pahalla”, Matoro virnisti. ”Ja olen aika varma, että haluat siitä huolimatta parantaa maailmaa. Se on aika paljon enemmän kuin useimmista nazorakeista voisi odottaa. Suurimmalle osalle klaanilaisista käsitys nazorakeista on lähinnä… murhaa ja marssimista.”
Kelvin yskäisi. “Nazorakein Imferiumin maailmankatsomus on todella itsekeskeinen. Syntymyyttimme kertoo nazorakien karkoituksesta kotisaareltamme, jota olemme etsineet läfi historiamme. Nazorakit vähät välittävät muusta maailmasta. Fäin vastoin, useat tahtovat nähdä sen falavan.”
”Useat? Mutta eivät kaikki?”
“Miehistö on kasvatettu kahteen asiaan: taffamaan ja kuolemaan.”
Siinäpä vasta synkkiä sanoja kivaan aamupäivän aurinkoon, Matoro mietti.
”Ja näitä kahta fiirrettä vahvistetaan felolla kaikesta ulkofuolisesta sekä aimo annoksella fanaattista uskollisuutta imferiumille”, Kelvin huokaisi ankeana. “Varmasti sivistyneistössä ja ufseeristossa on niitäkin, jotka ainakin näkevät ulkokansojen hyödyn, mutta siitä harvoin kehdataan fuhua suoraan.”
”Eli ne, jotka eivät halua polttaa ulkomaailmaa, haluavat lähinnä orjuuttaa sen? Kumpaan joukkoon sinä kuulut?” Matoro hymähti.
“Fff… no mitä olen offinut teitä tuntemaan, niin olettehan te klaanilaiset aika ferseestä,” Kelvin tuhahti hyväntuulisesti.
Matoroa huvitti suunnattomasti nazorakin aksentti tämän yrittäessä kiroilla. ”Niin, ehkä me olemme”, hän naurahti. ”Mutta olen silti aika varma, että teidän Allianssinne on sitä vielä enemmän.”
“Niin, nazorakit ainakin…” Kelvin myönsi. ”Entäs se Allianssin skakdi-kenraali? Mikä hänen nimensä oli?”
”Ai Labio, vai? Oh, en ajatellutkaan että olet ehkä tavannut sen säkin. Pyytäisin lähettämään terveisiä, mutta epäilen, että päädyt takaisin pohjoiseen hetkeen.”
“Eeen ole tavannut häntä, mutta mistä sitä ikinä tietää. Osaatko sanoa hänestä jotain kiinnostavaa?”
”Viimeisin kerta, kun törmäsin hänen temppuihinsa taisi olla se, kun hänen väkensä kaappasivat aluksen, jolla matkasimme. Notfun-parka menetti kaiken ryöstösaaliistaan miehistöönsä. Olen aivan varma, että Labio teki sen vähintään puoliksi siksi, että tiesi minun olleen mukana. Että joo, meillä on historiaa.”
“Ahaa. Onko hän niin vaarallinen kuin väitetään?”
Matoro vilkaisi sivuilleen ja tuli hieman lähemmäksi toveriaan. Hän aloitti kuiskaten. ”Labio on hiton vaarallinen. Kenraalinne ei palkannut häntä vain, koska hän oli halvin. Hän on verenhimoinen saalistaja ja armoton tappaja-” tässä vaiheessa Matoron pokka ei enää kestänyt ja hän hajosi nauramaan. Kelvin kohotti tuntosarviaan hattunsa alla.
”Se mies on korkeintaan kiusaksi. Käyttäytyy kuin olisi voittanut Zakazin sisällissodan henkilökohtaisesti, mutta enemmän hänessä on liikemiestä kuin soturia”, toa kertoi vakavoiduttuaan. ”Mutta hänellä kyllä on palveluksessaan oikeastikin vaarallista väkeä.”
“Aivan. Fesässä liikkui tornari, että skakdit olisivat vain rahan ferässä, eivätkä falvelevassa suurta nazorak-kansaa. Missäköhän heidän lojaaliutensa raja menee.”
Matoro ei ollut aivan varma, oliko se vitsi vai ei.
”Palvelemassa suurta nazorak-kansaa?” hän nauroi. ”Upea huhu, aivan kuin joukko rahasta tappavia rikollisia olisi puolellanne jostakin muusta syystä kuin lojaaliudesta…”
Kelvin huokaisi, “Klaanissa oloni aikana olen huomannut, että meillä fäin tiedolla on taifumus muuttua matkalla. Kumma juttu…”
”On taitanut olla aika shokki, miten näkökulma melkein kaikkeen on täällä niin erilainen. Miten olet pärjännyt?”
1034, matoranit haudoilla, Guardian. Kelvin räpytteli silmiään väsyneenä.
“Tämä… on ollut vähän vaikeaa. Klaanissa asuminen on kyllä fistänyt koko ajatusmaailmani uusiksi, mistä olen tietty tutkijana kiitollinen. Oikeastaan… ennen olin vielä kyynisemfi nazorakeja kohtaan”, Kelvin totesi mietteliäästi.
”Uskoin, että on vain nazorakien luonnollinen tila olla vihamielinen kaikkea ja etenkin toisiaan kohtaan. Vahva syö heikomman, maailmamme luonnollisin laki. Mutta täällä Klaanista olen löytänyt toivoa Imferiumiinkin. Ehkä meitä on vain johdettu harhaan…” Äänessä oli hyppysellinen haikeutta.
“Se on vain haastavaa auttaa sodassa ilman, että aiheutan nazorakeille kuolemaa. Haha… miten ironista, että aseseffä kasvattaa moraalin.”
”Olet selvästi… ajatellut näitä paljon”, toa vastasi hiljaa. ”Tiedätkö, Kelvin, jo se että olet huolissasi tällaisista asioista kertoo minusta, että nazorakit eivät ole täysin tuomittuja. Jos se yhteiskunta on pystynyt kasvattamaan jonkun sinun kaltaisesi vastoin kaikkia sen ihanteita… ette te lajina voi olla vailla toivoa, yhteiskuntana vain”, Matoro sanoi.
“Hehe, noh, kiitos…” Kelvin hieraisi niskaansa.
”En minäkään kyllä olisi tätä mieltä ollut ennen kuin tapasin sinut, että hyvää työtä”, toa sanoi.
“Aa. No, millaisena fidit keskiverto-nazorakia ennen minua?”
”Aika yksinkertaisena? En oikeastaan ajatellut asiaa kovin paljoa. Pelkkä numeroiden käyttäminen saa teidät tuntumaan identiteetittömältä massalta, ei millään pahalla.”
Kelvin kohotti sormensa sanoakseen jotain vastaan, mutta ei lopulta keksinytkään mitään. “Oikeastaan… en syytä sinua.”
He olivat hetken hiljempaa, kun ohittivat matoralaisjoukon ahtaalla kujalla hieman liian läheltä. Kun he olivat jälleen kaksin, Kelvin palasi aiempaan aiheeseen.
”Numerosysteemin vuoksi nazorakeille on aina selvää, miten valtahierarkia toimii. Mutta entä Klaanissa? Ja mihin adminien ja moderaattorien auktoriteetti oikeastaan ferustuu?”
Se oli oikeastaan aika hyvä kysymys, sillä Matoron piti miettiä sitä hetki. ”Kai siihen, että me kaikki kunnioitamme Tawaa ja muita ja hyväksymme heidät johtajina?” toa ehdotti.
”Ja siihen, että Tawa ferusti Klaanin?”
”No, totta. Mutta en usko, että Klaanista olisi tullut samanlaista jos perustajat olisivat olleet Guartsu ja Ämkoo…”
Matoro ei ollut aivan varma, olisiko hänen juuri luomansa hypoteettinen Klaani enemmän totalitaarinen ninjakultti vai merimiinasta jäljelle jäänyt reikä meressä.
”No, niin… mutta entä sitten jos joku ei kunnioita admineita? Onko Klaanissa ollut kafinointia? Millä adminit ylläfitää valtaansa? Tawa ei vaikuta henkilöltä, joka turvautuu voimakeinoihin.”
”Ööh, no se yksi porukka perusti metsään oman yökerhon kun sai tarpeekseen Klaanin ’fasismista’, mitä he sitten ikinä tarkoittivatkaan”, Matoro muisti. ”Oikeasti tyypit jotka eivät ole samaa mieltä yleisen ilmapiirin kanssa vain lähtevät muualle, esimerkiksi pohjoisempiin kyliin. On tietysti vähän ironista, että nyt ne ovat kaikki taas täällä. Vähänkö Tiikeliä tulee hajottamaan, kun nazorakit etenee sen yökerholle ja koko joukko joutuu tulemaan takaisin.”
Kaikista niistä katukuvassa näkyvistä pohjoisen matoraneista sellaiset kohtalon oikut eivät olleet lainkaan yhtä hauskoja.
”Voi ei, Tiikeli…” Kelvin sihahti.
”Ai, oletko kuullut hänestä? Sellainen outo tyyppi, puhui aina-”
”Joo, olen tavannut hänet.”
”Voi ei! Otan osaa.”
”Ei sillä, olen tavallaan jofa velkaa sille katille, kun hän auttoi minut Klaaniin. Mutta se, miten faljon hän saarnasi yhteiskuntaideologioista olessaan samalla täysin sokea oman faikkansa faskuudelle oli vain raivostuttavaa!”
”En ole itse käynyt siellä sen klubilla, mutta kuulin Bladikselta juttua että se on aika… kokemus”, Matoro kertoi. ”Mitä tietty voi odottaa siitä porukasta… sille on ihan syynsä, miksei jokaisen epämääräisen tiikerin ja tontun anneta päättää, miten yhteiskunta pyöritetään.”
”Mm, niin. Toisaalta miten arvioidaan se, kuka on fätevä johtamaan ja tekemään fäätöksiä”, Kelvin mietti. ”Sillä, että johtajat kasvatetaan johtajiksi? Vahvimman tai viisaimman valta?”
”Matoran-kulttuurissa kai sanottaisiin, että ikä ja viisaus tekee johtajan. Tai että tulen toat ovat luonnollisia johtajia. Kapura ei lämmennyt ajatukselle”, Matoro naurahti. ”Oikeasti kai pätevä johtaja on sellainen, joka inspiroi… noh, lojaaliutta. Saa muut seuraamaan tätä. Vähän niin kuin Tawa.”
He eivät ehtineet fanittaa salamatarta kovin paljoa, sillä Mustalumi laukaisi satunnaisvälikohtauksen olemalla liian tunnettu klaanilainen.
”Hei, Toa Matoro!” kuului hihkaisu kadun toiselta puolelta. Tummanpuhuva matoran syöksyi tien yli hämmästyttävällä nopeudella. Matoro pysähtyi ja vain katsoi hölmönä matoralaista, jonka muisti pian olevan ehkä joku Klaanilehden väestä? Bio-joku? Se tyyppi, joka oli tehnyt neljän aukeaman jutun saaren erilaisista puutarhatonttutraditioista? Biotonttu?
”Niin hyvä, että löysin sinut”, matoralainen sanoi hengästyneenä. ”Bionui, tosiaankin. Lehdestä. En kai häiritse?” Ah. Biotonttu oli kai joku muu, Matoro mietti. Kaikki ne biot yhden katastrofaalisen nimeämispäivänseremonian seurauksena olivat jättäneet lähtemättömän jäljen Bio-Klaanin nimistöön.
Matoro vilkaisi ensin matorania ja sitten Kelviniä. No häiritsethän sinä vähän, kun olin juuri keskustelemassa jonkun muun kanssa, Matoro ajatteli.
”Eiköhän minulla ole aikaa” hän kuitenkin vastasi. Jos hän olisi nähnyt Kelvinin silmät kunnolla tämän naamion takaa, hän olisi huomannut nazorakin pyöräyttävän silmiään.
”Mainiota! Sinua on ollut vaikea saada kiinni viime aikoina. Passaako kysyä muutama polttava kysymys, mitä koko linnake on miettinyt viime päivät?”
Bionui oli jo kaivanut jonkinlaisen äänityslaitteen, jonka laittoi päälle sen kummempia kyselemättä. Samalla tämän taskusta oli pudonnut maahan useita cobs-nuilaisia suklaapatukoita.
”No siis, toki… Nyt heti?”
”Olisi tietysti erinomaista päästä pureutumaan asioihin oikein ajan kanssa, mutta näen, että olet kiireinen juuri nyt, mutta sehän on tietysti selvä”, Bionui selitti. Hän puhui hieman liian nopeasti, että ääntä olisi ollut miellyttävä kuunnella. ”Joten pari kysymystä vain. Ensi alkuun.”
Hieman sivumpana Kelvin huokaisi sille, kuinka hänet oltiin jälleen sivuutettu täysin. No, ainakin valeasu tuntui toimivan. Tai sitten hän oli vain tylsä…
”Mitä sinun ja Toa Kapuran välillä on tapahtunut? Aiheesta liikkuu aika synkkiä huhuja”, Bionui menikin sitten suoraan asiaan.
”Öh”, Matoro mietti hieman kiusaantuneena. ”Se on… monimutkaista. Olemme ihan väleissä nykyään. Mitä jos et vaikka kyselisi aiheesta enempää?”
Matoro näki jo mielessään sen sivun, jossa hän julisti isolla printillä ”olemme ihan väleissä nykyään.” Ehkä Kapura osaisi arvostaa sitä ironisesti?
”Liittyykö tämä ’monimutkaisuus’ Metru Nuin katastrofiin?” Bionui jatkoi selvästi välittämättä pätkääkään toan yksityisyydentarpeesta.
Sillä nimelläkö ne Metru Nuihin viittasivat? No, onhan se aika kuvaava.
”Osa siitä, kyllä”, Matoro vastasi ja samalla ei vastannut. ”Tuota… mitä tapauksesta edes tiedetään täällä yleisesti? Tai minun osastani?”
Matoralainen näytti hieman hämmentyneeltä, mutta vastasi kuitenkin. ”Enimmäkseen mitä sikäläiset uutisoivat. Että joku liskomies yritti räjäyttää torneja. Ja me tiedämme, että sinä vissiin yritit estää sen.”
Noin sanottunahan se kuulosti melkein sankarilliselta.
”No, jotakin sellaista”, Matoro myönsi.
”Onko totta, että Toa Kapura on pahamaineinen Klaanin petturi? Onko se syy sille, miksi hänen pajansa on suljettu?” Bionui kysyi. Matoro alkoi olla varma siitä, että matoranin pitäisi vain keskittyä niistä saamarin puutarhatontuista kirjoittamiseen.
”Mitä? Ei. Silleen jos hän olisi, hänet olisi varmaan pidätetty… Kuule, jos olet lähinnä kiinnostunut Kapurasta, niin mikset vain etsi tätä käsiisi?” Olisi kiehtovaa nähdä, sanoisiko takoja suoraan ”no ei kartsahnissa” vai antaisiko hän vain niin ironisen haastattelun, että siitä voisi sulattaa rautaharkkoja.
”Hyvä on! Minä vain kyselen niitä polttavia aiheita, mistä kansa janoaa tietoa!” toimittaja puolustautui. ”Mutta ehkä on parempi mennä johonkin kevyempään.”
Joko toimittaja huomasi Kelvinin vasta nyt, tai sitten huomasi tämän kiinnostavaksi vasta nyt, sillä seuraava kysymys koski tätä.
”Kuka seuralaisesi on?” tämä kysyi Matorolta. Matoro vilkaisi Kelviniä.
”Kysyt minulta etkä häneltä?” toa ihmetteli.
Bionui huokaisi. ”Joo, tietty.”
273 jäykistyi, kun toimittaja kääntyi häneen. ”Ööhmm… minä… ууси. Харашоо. Растуи.”
Bionui kohotti kulmiaan. ”… anteeksi?”
”Öh, hän on…” Matoro katsoi Kelviniin ilmeellä, joka sanoi suurinpiirtein ”kiitos kauheasti että laitat minut keksimään jotain hätävalheita.”
”Hän on sieltä shasaalien maasta, tullut… Klaaniin juuri ennen saartoa. Aika kätevä ajoitus, eikö. Matoran ei vielä luonnistu hirveän hyvin.”
Ai, ei siis kukaan tärkeä. Bionui menetti kiinnostuksensa aiheeseen välittömästi. Kuin mitään sivupolkua ei olisi ollutkaan, hän palasi pommittamaan toaa kysymyksillä… tai siis sillä viimeisellä, mikä Klaanilaisia kiinnosti taatusti kaikkein eniten!
”Miten kuvailisit suhdettasi Uuden Käden kenraali Xenin kanssa?” Bionui kysyi selvästi ylpeänä siitä, miten hyvin hän oli tehnyt taustatyön. Matorolla oli hieman huono omatunto siitä, että hän olisi halunnut lyödä matoralaisen ärsyttävän virneen tämän naamalta.
Huokaus. Taasko? Eikö tällä linnakkeella ollut mitään muuta tekemistä, kuin spekuloida hänen parisuhteillaan? Tämän siitä kai sai, kun oli vuosikymmenet tunnettu poikamies, jolla ei oikein sanojensa mukaan ”ollut aikaa sellaiseen…”
Kun vastausta ei kuulunut muutamaan sekuntiin, Bionui jatkoi pommitustaan.
”Onko totta, että hän hurmasi sinut antamaan Nimdan hänelle? Siksikö menetit Klaanin hallussa olleen sirun?”
Ei mitä, tämä on ehkä typerin versio tarinasta, jonka Matoro oli kuullut toistaiseksi. Vaikka mielikuva olikin aika… kiinnostava.
”En edes tiedä mistä aloittaa”, Mustalumi parahti. ”Ei, hän ei hurmannut minua antamaan sirua.” Paitsi ehkä ihan vähän? ”Jätin sen Metru Nuille, koska uskon sen olevan vaarallinen Klaanissa. Ja mitä tulee suhteeseeni hänen kanssaan, se olisi ihan kiva. Sääli vain, että olen esimerkiksi täällä linnakkeessa yrittämässä tehdä jotain hyödyllistä enkä esimerkiksi Metru Nuilla tai nuuskimassa typeriä parisuhdejuoruja xialaisista uutisista.”
Bionui oli hiljaa hetken.
”Tajuan kyllä”, hän sanoi ehkä jopa hieman pahoillaan. ”Tuota, olit varmaan kiireinen… ehkä tämä kannattaisi jättää tähän. Mutta jos haluat kertoa pidemmin…”
Matoro otti vastaan käyntikortin enimmäkseen kohteliaisuudesta, kun matoran luikahti pois yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
”… oliko tuo nyt sitä vafaata lehdistöä?” totalitaristisen yhteiskunnan kasvatti tuhahti.
”Joo. Sen siitä saa, kun kaikki oikeat toimittajat ovat sotilaita tai jotain.”
”Meilläfäin tuollaiset laitettaisiin kaafelitehtaalle.”
Matoro ei ollut ihan varma, saiko sille nauraa. Hän nauroi kuitenkin.
”Ehkä nazorakit tekevät sittenkin jotain oikein.”
”Hah. Yleisradio Ylra on nazorakien kolmanneksi fahin organisaatio heti fuhtausfoliisin ja yliofistollisen kirjallisuusseuran jälkeen.”
Hän olisi avautunut Ylran pahuudesta pidempäänkin elleivät he olisi juuri saapuneet Klaanin… noh, tehdasalueelle.
Ruuhkaa ei ollut. Zeruelin tehtaan varjossa olevat hämärät pajat eivät olleet vapaa-ajanviettäjien tavanomaisia kohteita – olivathan ne enimmäksi rumia, öljyisiä ja täynnä vaarallisia asioita. Savun haju leijaili kapealla kujallakin.
”Tämäkö on Klaanin tehdasalue?”
Hyönteisinsinööri ei näyttänyt kovin vaikuttuneelta katsoessaan yhtä vanhaa teollisuushallia ja korttelia erilaisia työpajoja ja romuvarastoja, jotka sitä ympäröi. Mahdollisimman epävirallisen ulkomuodon viimeisteli suuri kyltti, jotta luki jonkun yrityksen sijaan vain ”Zeruelin tehdas.”
”Ööh, joo. Tai enimmäkseen… tehdas”, klaanilaisista kokeneempi kertoi.
”Aa. Missä ne muut on?”
”No siis… ei meillä ole enempää?” Matoro puoliksi vastasi ja puoliksi kysyi. ”Teillä taitaa olla vähän eri tavalla, vai?”
”Ei enemfää?” 273 kysyi äänessään hämmästystä. ”Kun siis… nazorakien sotamahti perustuu vahvaan teollisuuteen. Minä jotenkin oletin, että Klaani olisi ainakin sodan alkamisen jälkeen lisännyt tuotantokafasiteettiaan…”
”No siis olemmehan me”, kokeneempi klaanilainen puolustautui. ”Ennen sotaa asetuotantomme oli… noin nolla. Nyt se on edes jotain!”
”Tuota… ei fahalla, mutta… millä te meinaatte sotia?” Kelvin sanoi. ”Tai siis… me?”
Matoro kieltämättä jäi miettimään sitä hetkeksi. ”Öh, vähän työn alla vielä? Kyllä meillä on ihan hyvin pyssyjä. Teidänkin ilmavoimat ottivat kuitenkin turpiin!” Kun toa sanoi sen niin innokkaasti, se kuulosti melkein lohdulliselta.
”Ja no… kai meidät toatkin voidaan laskea jonkinlaiseksi aseistukseksi”, hän jatkoi haikeampana. ”Niin kuin silloin Metru Nuilla…”
”Mmh. Nazorakit felkäävät juuri toien fääsemistä laivasaarron läfi, sillä he uskovat toien aina falaavan toa-armeijan kanssa”, Kelvinille tuli mieleen. ”Onko se totta?”
Matoron oli pakko hymähtää. ”Sääli, ettei saaremme täällä taida vetää vertoja sodalle Suuren Hengen sielusta. Muuten meillä varmaan olisikin apuvoimia…”
”… sielusta?”
”Anteeksi, unohdan ihan, ettei teille opeteta näitä juttuja”, toa pahoitteli. ”Metru Nui on Suuren Hengen pää… hyvin konkreettisesti. Kauan aikaa sitten siellä oli sisällissota, joka lähestulkoon johti koko maailman pimenemiseen. Sen takia niin moni toa tuli auttamaan, kun Varjottu yritti vallata Metru Nuin ja syrjäyttää Suuren Hengen.”
Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Maailman fimeneminen kuulostaa aika dramaattiselta.”
”No, niin kyllä kuulostaa”, Matoro sanoi. ”Pitää jatkaa tästä joskus toiste, sillä olemme perillä!”
He tulivat tehtaan kyljessä olevaan kaupantapaiseen, joka oli joskus ollut jonkinlainen varastohalli. Nyt sen oven päällä komeili teksti:
Eihän se kovin kummoiselta asekaupalta tuntunut, sillä hyllyt olivat sangen autiot. Niillä oli enimmäkseen lyömäaseita ja pienempiä pistoolintapaisia. Yhdellä seinällä oli rivi keskeneräisiä cordak-tykkejä. Lähes kaikki järeämmästä kalustosta meni Klaanin puolustajille yhtä nopeasti kuin asesepät saivat niitä koottua. Naamioita sen sijaan oli kunnioitettava rivi yhdellä seinällä, ja toiselle oli aseteltu hyllyköllinen haarniskanosia. Paikkaa pyörittävä Toa Bloszar olikin juuri näpertelemässä vaarallisen näköisen pikakiväärin koneiston kanssa, kun kello ilmoitti asiakkaista.
”Ai hei! Hetki vain”, tämä hihkaisi ja pyyhki käsistään liiat aseöljyt. Toa näytti Kelvinistä yllättävän nuorekkaalta, mutta silmät tämän harmaan naamion takana kertoivat toista tarinaa. Punaharmaa soturi oli tarpeeksi harteikas näyttääkseen sotilaalta, mutta jokin tämän katseessa kertoi, että tämä oli tyytyväisempi pajassaan kuin taistelukentällä. Hän työnsi kivääriprojektinsa sivummalle ja suoristi ryhtinsä.
”Niin joo, lupasitkin käydä”, mekaanikko muisti.
Matoro nyökkäsi ja vilkaisi matkatoveriinsa.
”Kelvin, Bloszar”, hän esitteli tuttavansa toisilleen lyhyesti ja sysäsi nazorakia hieman eteenpäin.
”T-tervehdys”, 273 sanoi varovasti. Hän tarttui Bloszin ojentamaan käteen, joka vastasi puristamalla jämäkästi.
”Terve!” hän sanoi ja vilkuili Kelvinin päästä varpaisiin arvatenkin arvuutellen tämä lajia, mutta ei kehdannut kysyä. ”Ei ollakaan taidettu nähdä ennen.”
”Niin, olen melko uusi täällä”, Kelvin toisteli tutuksi käynyttä mantraansa. ”En tosin ole Shasalgradista, jos kuulet jostain toista.”
”Pidän mielessä”, Bloszar sanoi hieman hämmentyneenä.
”Kiva paikka”, Matoro katseli ympärilleen. ”Tämä taisi olla ihan tyhjillään vielä vähän aikaa sitten?”
Tulen toa nyökkäsi. ”Niin oli. Mutta no, minulla alkoi olla itselläni ihan liikaa tavaraa kotona, Kepen pajassa oli jotain hämminkiä ja täällä tarvittiin osaavaa väkeä… vaikka enemmän tämä on kyllä tehtaan tilausten käsittelyä kuin mikään oikea kauppa.”
”No sinähän olet ehtinyt tekemään vaikka mitä sillä välin, kun minä olen juoksennellut ties missä”, Matoro mietti.
”Niin kai…” Bloszar vastasi ja pälyili ikkunan suuntaan. ”Kyllä tähän kaupunkiin on alkanut juurtua. Tuntuu, että olen ehkä löytänyt tässä työssä vihdoinkin edes jonkun paikan.”
”No hyvä”, Matoro vastasi, vaikka kuulikin miehen äänessä alakuloisen pohjavireen. Epäilemättä tämä suri edelleen Tronieta ja muita. Hän oli vain oppinut paremmaksi sen peittämisessä.
”Tuota, sinulla oli jotain hommaa minulle, eikö?” asekaupanpitäjä kysyi.
”No ensinnäkin”, Matoro mutisi mutta piti pienen tauon, kun ei saanutkaan teleskooppisilmäänsä irti tarpeeksi elegantisti, että se olisi toiminut dynaamisesti keskellä lausetta. Tulen toa seurasi monta kiusallista sekuntia, kun suletukasvo yritti irroittaa silmäkettään. ”Mmh, ensinnäkin-” toa toisti, veti liian kovaa ja sai silmät viimein irtoamaan ikävän naksahduksen saattelemana. Lepää rauhassa, kiinnityspultti. Toan otsassa näkyi pieni irronnut metallinpala siinä kohdassa, missä silmät kiinnitettiin naamioon.
”… ensinnäkin, tämä on kärsinyt aika paljon. Alin silmä ei ole edes toiminut viikkoihin. Olen vain ottanut siitä linssin kokonaan pois. Ja kuten näit…” mies ojensi silmiään sepälle. ”… kiinnityskoneistokin taitaa olla hajalla.”
Bloszar otti teleskooppisilmät vastaan. Jos uusi naamio ei ollut tehnyt jää-toasta aivan toisen näköistä, kolmisilmän puuttuminen vähintään teki.
”Eli silmät kuntoon?” Bloszar varmisti.
”Oikeastaan voisit irroittaa sen alimman kokonaan. Onpahan vähemmän painoa, ja se skanneri oli muutenkin aina vähän liian korkealentoista teknologiaa toimiakseen koskaan kunnolla.”
”Heh, niin usein on tapana. Parempi tehdä kaikesta mieluummin pomminvarmaa kuin hienoa.”
”Niin, mitä nuo muut linssit muuten tekevät?” hiljaa hyllyjä tutkiskellut Kelvin kiinnostui.
Matoro oli suorastaan riemastunut siitä, että joku joskus kysyi.
”Tämä on vähän tällainen ko-matoranien tapa”, hän aloitti. ”Minulla on tavallisen kiikarin lisäksi yönäkö ja lämpönäkö… ja totta puhuakseni olen pitänyt tätä niin pitkään, että en usko oikean silmäni edes näkevän kovin hyvin ilman.”
”Aa, kätevää. Naz- öh, meillä fäin on melko alkeellisia tuollaisia”.
Naamion takana Kelvinin kasvoille nousi irvistys. ”Näyttävät fiksummilta kuin sen skakdiadmin tuutti.”
Matoro mutisi jotakin, joka saattoi kuulua ”öh kiitos.”
”Ja näyttävät vielä fiksummalta, kunhan saan ne kuntoon”, mekaanikko-toa vastasi jättäen livahtaneen ”naz”-alun omaan arvoonsa. Bloszar laski teleskooppisilmät pöydällensä ja kirjoitti nopeasti lapun viereen muistuttamaan häntä siitä, mitä niille piti tehdä. Samaisia värillisiä lappuja oli tämän pöydällä oikeastaan aika monta.
”Sitä paitsi, ihan mukava tehdä välillä jotakin muuta kuin vain pyssyjä”, hän jatkoi. ”Kyllä niitäkin on ihan kiva väkertää, mutta kyllä se silti aina välillä tuntuu vähän väärältä. Että rakennan niin paljon asioita, joita käytetään toisten tappamiseen.”
Matoro oli vähällä sanoa ”no, ne ovat vain nazorakeja!” kunnes muisti, kuka trenssitakin takana piileskeli.
”Hmm, niin”, Kelvin sanoi hiljaa katsellessaan rivistöä keskeneräisiä cordak-tykkejä. ”Öh, minäkin olen siis aseseffä.”
Bloszar vilkaisi naamio-nazorakia yllättyneesti. ”Saitko tarpeeksesi siitä, kun olet tänne päätynyt?” toa naurahti. ”Klaani ei ole varsinaisesti aseseppien ensikohde. Yleensä tänne tullaan aseita pakoon eikä tekemään niitä…”
”Niin voisi kai sanoa. Nykyään lähinnä mietin, onko taidoistani avuksi missään muussa.”
”No, mitä kaikkea olet tehnyt?” Bloszar kysyi kaartaen kauemmaksi surullisilta vesiltä. ”Mitään hienoja omia keksintöjä?”
”No… suunnittelin lämföfuvun kiifeilijöille, mutta se jäi lähinnä luonnostasolle. Ja sellaisen elementtikivihanskan.”
”Suunnittelit elementtikivihanskan?” toa kysyi vaikuttuneena.
”Ja rakensin. En ihan tiedä miten elementtikivet toimivat, mutta sain hanskan toimimaan.”
”No, se tekee sinusta heti minua astetta fiksumman”, Bloszar naurahti. ”Minulla itse asiassa on jotakin, mikä saattaa sitten kiinnostaa sinua”, hän kertoi ja kääntyi ottamaan tiskin vieressä nojaavan pitkävartisen vasaransa esille. Se näytti vuosisatoja vanhemmalta kuin mikään muu asia huoneessa.
”Tässä on kiven voimat”, toa kertoi ylpeänä. ”Mutta en ole uskaltanut viritellä tätä kovin paljon, kun en tiedä miten se toimii. Vaikuttavaa, jos olet päässyt kivistä yhtään jyvälle.”
”Oh…” 273 katsoi hämmästellen vasaraa. ”Voitko näyttää miten se toimii?”
”Toki!” toa tokaisi. Hän ojensi salkoaseen kaksikon väliin ja painoi jotakin sen varresta. Vasaran pää alkoi hehkua. Sen pinta kipinöi hetken oranssina, kunnes tyhjään ilmaan materialisoitui karkeareunainen kivi. 273 katsoi näkyä hämmästyneenä, Matoro ei niinkään.
Bloszar tasapainotteli pientä kiveä vasaransa päässä ja alkoi pomputella sitä.
”Taisteleminen tällä toimii vähän niin kuin pesäpallomailalla löisi palloa”, hän kertoi pomppauttaessaan kiven melkein katonrajaan ennen viimeistä, ratkaisevaa lyöntiä…
… ja taikakivi lensi kaaressa aivan liian kovaa. Bloszar tajusi virheensä nanosekunti liian myöhään, ja seuraava ääni oli pirstoutuvan ikkunan rääkyminen.
”VOI SAAKELI TÄTÄ ELÄMÄÄ!!” kuului ikkunan suunnasta. Ilmeisesti lasi ei ollut edes ainoa uhri spontaanille pesäpallolyönnille.
”Blos, joku kolahti!” huusi setä jonka toat tunnistivat Äksäksi. Miehen hölmistynyt naama ilmestyi rikkoutuneeseen ikkunaan. Hän väänteli osuman ottanutta paikkailtua Hauta takaisin asentoonsa.
”Anteeksi kauheasti. Ei kai se osunut pahasti?” tulen toa kysyi nolona.
”No minulla on kova pää”, Xxonn kertoi ja asteli muina miehinä särkyneestä näyteikkunasta läpi. Hän selvästikin yliarvioi aukon koon, sillä titaanin keho ei aivan mahtunut siitä ilman, että vielä hieman lisää lasia irtosi. Mutta ikkunasta perääntyminen muiden edessä ei tietenkään käynyt päinsä, joten mies jatkoi sisään toisesta räsähdyksestä huolimatta.
”Öh, moi”, Matoro sanoi hölmistyneenä Äksän suuntaan ja meni auttamaan tätä lasinsirpaleiden siivoamisessa. Typerästä välikohtauksesta harmistunut Kelvin ei kuitenkaan antanut moisen keskeyttää hänen akateemista keskusteluaan elementtikivistä.
”Öh, niin… sinä Floszar et siis ole tehnyt tätä vasaraa?”
”Bloszar!” Toa korjasi, ”Ja joo. En vain kyllä… ole ihan varma mistä olen saanut tämän. Kuulostaa vähän hullulta, mutta en vain muista sitä.” Hän kuulosti… varovaiselta. ”Seran – öh, hän on yksi seppä tuosta naapurista – veikkasi että tämä olisi jotakin Nynrahilta, vaikka en ole kyllä koskaan käynyt siellä.”
”Nynrah. Oliko se se yksi saari Kristallisaarilla?” Kelvin kysyi.
”Samasta sakarasta”, Blos korjasi. ”Joo, toinen vaihtoehto on, että selakhit teki tämän. Vaikka vasara ei kyllä ole ihan mitä kuvittelen niiden takoneen.”
Naamionsa takana Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Anteeksi, mutta sanoitko että et muista?”
Bloszar vaikutti hieman vaivaantuneelta. ”Sanoin. En… en ihan ymmärrä itsekään. Lähinnä olen tajunnut viime aikoina, että menneisyydessäni on paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään muistikuvaa… eräänlainen salattu elämä. Olen itse asiassa rakennellut yhtä laitetta, mikä voisi auttaa. Voidaan katsoa sitä myöhemmin, jos haluat.”
”Okei… j-joo, mieluusti!” Kelvin sanoi yhtäkkiä niin innokkaasti, että jätti Bloszarin miettimään sanoiko outo klaanilainenkaan kaikkea.
Lasinsirut siivonnut titaanitalonmies marssi lopulta muina miehinä kassalle Kelvinin ja Bloszarin keskusteluun.
”Hoi! Ei sinulla sattuisi olemaan aseita?” Xxonn huudahti.
”Häh? Onhan tässä näitä… Tuota, mitä saisi olla?” Bloszar kysyi epävarmana siitä, millä vakavuuden tasolla talotaikuri liikkui.
Äksä mittaili vaativana puolityhjiä hyllyjä. ”Eei nämä nyt oikein”, hän sanoi pyöritellessään erilaisia pistooleita isoissa kourissaan. Ne näyttivät kieltämättä hieman hullunkurisilta hänellä. Xxonn kuitenkin oli ainakin kaksi Kelviniä leveä.
”Ai jaha, entäs jotain tällaista?” Bloszar ehdotti ja nosti laatikosta lattialta miltei valmiin plasmakonekiväärin.
”Ei kiitos… jotakin vielä isompaa?”
”Jaa jotakin sinkoa vai? Mitä sinä oikein olet menossa ampumaan?” Keskustelun sävystä saattoi päätellä, että tilanne oli kaksikolle hyvin tyypillinen.
”Kas niiiin”, Äksä venytti. ”Nyt puhutaan asiaa, Bate. Sinkoa pöytään!”
”Öh, kaikki järeämpi on jo myyty. Laivasto ja vartiosto ostavat kaiken”, seppä pahoitteli.
”No pannahinen”, titaani mutisi. ”No ei kai sitten mitään. Minä olisin vain yrittänyt murtautua Puustiselle, mutta pitää keksiä jotain muuta.”
”Öh, mitä?” Matoro kysyi kaupan toiselta puolelta. Ikkunan tila oli liian toivoton jopa hänelle.
”Näitä työjuttuja”, Äksä sanoi. ”No, mitäs tänne kuuluu?”
Oli kuin vasta tyhjyys siitä, ettei hän saisikaan sinkoa, sai hänet heräämään tilanteeseen. Ja esimerkiksi siihen, että oli ilmeisesti keskeyttänyt jotakin. Kelvin esiteltiin nopeasti uudelle tulijalle. Ilmeisesti Xxonnilla ei ollutkaan mikään erityisen suuri kiire, sillä hän vain jäi hengaamaan pajalle varmaankin uskoen, että Blosz vielä loihtisi hänelle singon jostakin, jos hän vain odottaisi tarpeeksi sitkeästi.
”Sinulla oli jotain muutakin?” Bloszar lopulta kysyi Matorolta yrittäen palata edes illuusioon normaalista asekaupan arkipäivästä.
”Joo. Tämä on vähän isompi… mutta tarvitsen käden. Tai Kelvinillä oli jotain suunniteltuna, mutta hän on aika kiireinen rakentamisen suhteen…”
”Jos saan kysyä, niin miksi vasta nyt?” Bloszar kummaksui. ”Käsi, siis.”
”Öh, pitkä juttu. Kai minä yritin todistaa itselleni jotakin… mutta siis, en tarvitse mitään kovin hienoa juuri nyt. Ihan vain perusproteesin. Ei mitään hienoja tuntoaisteja.”
”Hmm, katsotaanpa”, Bloszar sanoi mietiskellen ja vilkaisi Kelviniä kysyvästi.
Jäätutkija kaivoi povitaskustaan luonnosvihkonsa. Hän oli ojentamassa sitä Bloszarille, mutta veti kätensä nopeasti takaisin.
”O-odotas!” Kelvin pläräsi kuumeisesti vihkoaan läpi, kunnes löysi oikean sivun. Sellaisen, jolla ei ollut zankzoran aakkosilla tehtyjä muistiinpanoja. Blosz kohotti kulmiaan, mutta toisaalta, olihan hänkin melko tarkka keskeneräisistä projekteistaan. Ihan perus juttuja heidän alallaan.
Lopulta nazorak ojensi toalle piirroksen proteesikädestä. Blosz raapi leukaansa mietteliäänä. ”Ihan hyvä, ihan hyvä. Mielenkiintoisia ratkaisuja sormien nivelissä… en olekaan nähnyt tällaista ratkaisua kuoren kanssa ennen. Onkos se aivan itse keksimäsi?”
”No siis…” Kelvin irvisti naamionsa takana. Bloszarin ilmeestä päätellen tämä oli alkanut epäillä jotain. Kannattaisiko hänen puhua edes osittain totta?
”Minä olen oikeastaan tutkinut torakoiden mekaniikkaa, ja olen huomannut osan heidän tekniikoistaan, öh, faremmaksi. Olen ajatellut, että siitä voisi olla afua.”
”Ah! Joo, älä siitä huoli! Minäkin olen oikeastaan tutkaillut sitä romua, mitä torakoilta putosi pommituksen aikaan. En tahtoisi kehua niitä hirviöitä, mutta kyllä niillä on kyllä joitain hyviä keksintöjä”, Bloszar selitti. ”Oikeastaan, voisin näyttää teille jotain! Mennään takahuoneen puolelle.”
Bloszarin tilaratkaisu oli siitä hieman kiusallinen, että takahuoneeseen päästäkseen heidän piti kulkea tämän kollegan pajan kautta. Toa Seranin työpiste ei ollut sen järjestellympi kuin Blosinkaan, mutta tavarasta päätellen ex-haamu keskittyi paljon enemmän komponentteihin kuin konetuliaseisiin.
”Ai hei!” nuorukainen hihkaisi. Odotettavasti ääni kuului raudan toalle, jonka miltei aina väsyneeltä näyttävät kasvot pilkahtivat esiin laatikkopinon takaa.
”Emme kai keskeyttäneet?” Bloszar kysyi pajanaapuriltaan tulijoiden kävellessä syvemmälle. Matoro huomasi pian, mitä raudan toa oli ollut tekemässä. Tämän takana lattialla oli korkea pino täydellisiä rautaharkkoja, jotka näyttivät olevan pikemminkin erittäin huolellisesti kasvatettuja kuin valettuja. Ne olivat lähestulkoon ainoita kiiltävän upouusia asioita siinä hieman nuhjuisessa metallisälän meressä. Mies itse istui harkkopinon päällä lounastamassa.
”Ei, olin juuri tankkaamassa”, Seran sanoi ja pyyhki imelän hajuista sokerijuomaa huuliltaan. ”Melkoisen rankkaa puuhaa tuo raudan valmistus”, hän sanoi ja meni hakemaan toista pullollista kuluneesta jääkaapista työnurkkauksensa kulmassa. Suurimmaksi osaksi jo tyhjäksi syödyn kaapin ovessa oli Klaanin toille melko tuttu teksti:
donitseja
Seranista teksti tuntui lähinnä surulliselta, sillä linnakkeella ei tosiaankaan ollut enää varaa tarjota yhtä paljoa sokerileivoksia elementtisankareiden latailemiseen kuin mitä yleensä oli ollut tapana. Eihän sillä Klaanissa ollut mitään uskonnollista merkitystä – enemmän kyse oli käytännön tavasta. Kerrottiin, että perinne oli alkanut aivan ensimmäisistä pikku matoran-heimoista, jotka olivat palkinneet suojelijansa jättämällä näiden suvien luo kaikenlaista makeaa.
”Eivät tainneet ne hyönteisäpärät tajuta minkä tekivät, kun murhasivat Toworun”, Äksä murahti hieman taaempaa. ”Syö miestä, kun ei ole enää ääretöntä määrää sokeriruokoa kasvamassa.”
”Sokeri taitaa olla murheistamme pienin, kun kaikki muukin on kortilla”, Matoro hymähti. ”Tänne palaaminen Metru Nuilta herätti jotenkin ihan eri todellisuuteen.”
Bloszar vilkaisi tätä ja naurahti. ”Saat minut melkein katumaan, etten tullut mukaan.”
”Olisit tuonut tuliaisia”, Äksä totesi. ”Ettekös te tulleet peräti jollain lentokoneella?”
”Hah, olisinkin tajunnut”, Matoro myönsi. ”Ei ihan käynyt mielessä ihan silloin.”
Seran työnsi roskikseen toisenkin tyhjän tölkin epämääräistä energiajuomaansa. Hän ei ollut vieläkään varma, pitikö mausta.
”Mata Nuin täytyy vihata meitä. Saarrettuna vähällä sokerilla, taistelemassa sokerileipuria vastaan”, hän mutisi.
”Oletteko kuulleet, että jotkut Ruki-Korossa ovat vissiin ostaneet skakdeilta leivoksia?” Äksä kysyi. Kuulijajoukko ei ollut erityisen varma siitä, oliko kyseessä alku vitsille vai tositarinalle. ”Kuulemma leipurin leivoksia on päätynyt ihan meidänkin torille asti.”
Matoro näytti melko skeptiseltä. Niin näytti Kelvinkin, vaikka sitä ei hänen naamionsa takaa nähnytkään.
”Eikö hän ole kuullut kauppasaarrosta vai eikö hän vain välitä?” toa kysyi.
”Sano sinä”, Äksä vastasi. ”Sinähän sen pulisonkisedän parhaiten tunnet.”
Mustalumi kohautti olkiaan. ”Kumpikin kuulostaa mahdolliselta”, hän myönsi. ”Muistan, kun Labio myi yhden donitsierän tänne ennen kuin sota varsinaisesti alkoi. Ehkä hän vain haluaa tehdä rahaa meidän epätoivollamme.”
”Pätevä bisnesmies kieltämättä!” Äksä myönsi ja sai lohkaisustaan vastaukseksi väsähtänyttä naurua.
”Hei, Seran”, Bloszar sen sijaan yritti keskittyä hetken bisnekseen. Raudan toa katsoi kollegaansa kysyvästi.
”Onko sinulla vielä niitä käsikomponentteja? Muistan nähneeni sinulla niitä puolivalmiita proteeseja”, Bloszar kysyi.
”Takuulla”, Seran vastasi ja vilkaisi Matoroa.
Kelvinin piirrustuksia katsottiin ja sanoja vaihdettiin klaanilaisten kesken, ja työnjako oli melko pian selvä. Bloszar lupasi käden mitä pikimmiten, mihin Matoro yritti vastata kohteliaalla ”joo, ei sillä nyt niin suuri kiire ole”-väistöllä.
Millä sen sijaan on kiire? Sillä luvatulla takahuoneella.
Bloszarin asetehtaanmyymälän – ja Seranin pajan – ”takahuone” oli itse asiassa suuri tehdashalli. Muuten se oli kuin mikäkin romuvarasto, mutta ilmatilaa hallitsi jokin, mitä kukaan heistä ei ollut odottanut: katosta roikkui parin metrin korkeudessa Nazorak-pommikoneen surkea luuranko, jonka siipien väli vei kuitenkin suurimman osan varaston leveydestä. Suurin osa sen panssarilevyistä oli irroitettu, ja moottorit näyttivät raadelluilta. Kone oli kuin ansaan jäänyt haukka, jonka haaskalinnut olivat kynineet puhtaaksi.
”Woah…” Kelvin äimisteli näkyä.
”Näyttääpä se isolta näin läheltä”, Matoro sanoi vaikuttuneena.
”Useimmat me purimme osiksi, mutta olen saanut pitää tämän tutkiakseni sen systeemejä”, Bloszar kertoi ja opasti seuruetta lähemmäs. Sali oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Siellä täällä näkyi selvästi nazorakeilta peräisin olevaa tavaraa – rivisotilaiden aseistusta, panssarilevyjä, jopa hajonnut unikapseli, joka oli eittämättä pudonnut aikanaan Koista. Hyönteisteknologia oli kuitenkin vain osa kaikesta romusta, mitä siellä oli. Matoro erotti suurimmaksi osaksi hajonneen Nöpö-kävelijän luurangon yhdessä nurkassa.
Matoro vilkaisi hyönteistoveriaan, muttei voinut tietenkään nähdä, mitä tämä ajatteli kaiken sen tappoteknologian näkemisestä. Sen perusteella, mitä hän Kelviniä tunsi, hän varmaan saisi siitä omantunnontuskia…
”Tämä…” Kelvin kuiskasi.
Matoro kurtisti kulmiaan.
”… tämä…”
”TÄMÄ ON JUNCKHE-ZHO VERSIO 2C KIINTEÄSIIFINEN SYÖKSYFOMMIKONE!” 273 huudahti innoissaan. ”Olen kuullut näistä niin faljon, mutta en ole koskaan fäässyt näkemään sellaista itse!”
… tai sitten ei, Matoro myönsi. Innostunut insinööri suorastaan syöksyi tutkimaan teknologiaa tarkemmin.
”Tämä on ensimmäinen kaksimoottorinen fommikone omalla tähtäystutkalla ja fimeätähtäimillä! Folttomoottori käyttää aivan ufouutta syöttötekniikkaa, joka estää moottoria sammumasta koneen miltei fystysuorissa syöksyissä, mikä tekee siitä faljon tarkemman kuin kaikista edeltävistä malleista! Ja tämä feräsinjärjestelmän tarkkuus, joka on jäljiltelty nazorakien siifien toiminnasta! Se mahdollistaa faljon hienovaraisemman ohjaamisen kuin missään aiemmassa mallissa!”
Muut klaanilaiset näyttivät hieman hämmentyneiltä.
”Jaa että mitä oli?” Äksä kysyi.
”Sinä… taidatkin olla aika perillä näistä”, Bloszar sanoi kummaksuen.
Hieman taaempana oleva Matoro oli aivan varma, että tulen toa epäili jotakin. Onneksi kaikki olivat niin harhautuneita naamionazorakin yllättävästä imperiumifanituksesta, etteivät he huomanneet Suletun nopeaa hehkua.
”Hei rauhoitu vähän, kenraali”, Kelvin kuuli Matoron äänen päässään. ”Ah, joo! Pahoittelen…”
”Tästä jäbästä olisi kyllä ollut hyötyä jo aiemmin”, Äksä mietti. ”Mistä sinä olet oppinut niin paljon nazorakeista?” hän kysyi.
”Niin”, Bloszar komppasi vähintään yhtä epäilevä katse kulmillaan.
”Khrm. No, on nazorakit aiheuttaneet tuhoa muuallakin kuin täällä”, Kelvin yritti kuulostaa vakuuttavalta. ”Ennen tuloaan tänne torakat fitivät fesäänsä saarella mitä sanotaan Cofs-Nuiksi-”
”Ai Cobs-Nui?” Äksä möläytti väliin. ”Niin sehän on tässä ihan lähellä. Koobee on puhunut siitä joskus… kuulemma asui siellä ennen kuin nazorakit tuli. Kirotut ötökät.”
”… niin. Olen sieltä fäin. Tämä tavara on kyllä tullut tutuksi. Olen tutkija. Jef”, Kelvin mutisi.
”Öh, katsotaanko niitä nazorak-juttuja vähän tarkemmin?” Bloszar kysyi ja viittoi lähinnä Kelviniä pidemmälle. Hän johdatti joukkion pitkän pöydän ääreen, jolla Kelvin erotti etenkin imperiumin aseiden huoltoon ja rakentamiseen tarvittavia työkaluja. Hän tunnisti puoliksi puretun pneumaattisen zamor-konekiväärin ja tämän haljenneen paineilmakanisterin pöydän toisessa päädyssä. Kelvinin sormia syyhytti päästä näpräämään laitetta.
”Nämä ovat aika nokkelia, nämä nazorakien aseet”, Bloszar selitti tarttuessaan yhteen hyönteismallin zamor-pistooliin, jonka koneiston hän oli avannut. Kelvin oli häntä kuitenkin selvästi jo ainakin askeleen edellä.
”Tuota, onko teillä nazamoreita?” 273 kysyi käyden läpi aseita.
”Hmm, eli mitä?” Bloszar kysyi.
”Nazorakien valmistamia zamoreita. Niitä, jotka ovat vain lasia ilman mitään tasku-ulottuvuustekniikkaa. Tarvitsisin fistooliini 11mm kaliiferin ammuksia.”
”Katsotaas!” Bloszarin hihkaisi. Hän kumartui pöydän alle ja veti sieltä esiin puisen arkun. Toa pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan arkun kyljessä ollutta lappua ennen kuin nosti sen pöydälle. Hän näpräsi avaimella munalukon auki, ja arkun sisältä paljastui useampi Imperiumin heptagrammilla varustettu pahvilaatikko.
”Tässähän niitä olisi. Nämä oli yksitoistamillisiä”, toa ojensi rasian Kelvinille. ”Varovaisesti niiden kanssa, ne on aika- no sinä varmaan tiedät. Tujua tavaraa se torakoiden happo.”
”Jef. Teillä ei ole tyhjiä tällaisia?”
”Ei tällä hetkelle.”
”Okei. Voisin sitten ottaa kaksi askia. Olen tottunut täyttämään zamorini itse, ja saatan tyhjentää osan näistä. Ah, ei teillä sattuisi olemaan alijäähdytettyä tyffeä?”
”Öh, alijäähdytettyä… typpeä? Siis sitä, mitä käytetään asioiden jäädyttämiseen?” Blosz varmisti kuulleensa oikein. ”Eipä taida, ellei Zeruelilla ole jotain tynnyriä jossain… hetkinen, osaisiko tuo yksi jään toa sanoa asiasta jotakin?” hän vilkaisi Matoroa. Niin teki Kelvinkin.
”Tuota”, kyseinen jään toa mietti. ”Ai alijäähdytettyä typpeä? Kuulostaa… aika vaikealta. En ole koskaan kokeillutkaan mitään sellaista. Minä mikään kemisti ole.”
”Luulen että se on aika vaikeaa ilman laforatorio-olosuhteita”, Kelvin totesi. ”Ehkä voin kysyä Kefeltä aiheesta.”
”Hyvä idea”, Bloszar tokaisi. ”Saisiko olla vielä jotain muuta?”
”Hmm. Myyttekö toista 11mm fistoolia? Toinen varalle ei olisi koskaan fahitteeksi.”
Äksä vilkaisi naamionazorakia. ”Mitäs sää niin kuin suunnittelit tehdä?” hän kysyi… ja pienen ahdistavan hetken jälkeen alkoi nauramaan. ”Joku on tainnut saada aika pahan vihamiehen, kun on jo toista happopyssyä ostamassa.”
”Ah, noh… menossa Klaanin tehtävälle”, Kelvin sanoi, eikä nyt edes valehdellut ihan liikaa.
”Joo siis ne on kyllä melkoisia”, Äksä kertoi. ”Oltiin tuon yhden kanssa aika monella”, hän vilkaisi Matoron suuntaan, ”Meikeläisen veneellä, on muuten Välisaarten nopein! Käytiin ihan siellä yhdessä Makuta-kirjastossa asti. Vaikka yleensä törmättiin enimmäkseen merirosvoihin. Vaikka ihan kivoja tyyppejä ne yleensä oli. Paitsi se yksi… Mato, muistatko sitä yhtä merirosvokapteenia, sitä, alkoiko se koolla?”
”Ööh, olemme tavanneet aika monta merirosvokapteenia”, Matoro puolustautui. ”Kuka niitä kaikkia muistaa.”
”Totta!” Äksä nauroi. ”Muistatkos sen yhden jäbän, sen Koogeebion? Mitäköhän sille tapahtui.”
”Mmh, joo, Klaanin tehtävät on kyllä toisinaan aika yllättäviä”, Matoro vastasi ympäripyöreästi.
Bloszar kääntyi Kelvinin puoleen ja ojensi tälle vielä kaupan päälle aseenpuhdistussetin pistoolia varten. ”Jos se on kerran Klaanin hommia niin älä huoli maksusta”, hän kertoi. ”Klaania vartenhan täällä hommissa ollaan.”
Kelvin kiitteli hieman vaivaantuneena ja sulloi varusteet laukkuunsa.
”Sinulla ei siis tosiaankaan ole minulle toimivaa sinkoa? Sekin tulee tärkeälle Klaanin tehtävälle”, Äksä palasi varovaisesti vielä tärkeään tehtäväänsä nähtyään, että ei, edes zamor-laatikossa ei toden totta ollut sinkoja.
”No ei oikein. Etkö sinä saa sitä ovea nurin tuolla tykillä kädessäsi?” Bloszar kysyi.
”Jaa”, Xxonnin katse kirkastui. ”Hei, aika hyvä idea kieltämättä. Voisin kokeilla. Puustinen varokoon. Moikka, lähden nyt. Ja hei, Martti, älä karkaa taas ennen kuin ollaan ehditty jutella!”
Niin lähti tomera talotaikuri takaisin töihinsä. Matoro huikkasi perään laiskan ”joo”-huudahduksen.
”Mutta niin minun piti näyttää sinulle jotain niihin muistoihin liittyvää”, Bloszar muisti viimein heidän jäätyään kolmistaan. ”Mennään alas. Minulla on nykyään ihan oma, vähän salainen paja täällä kellarissa”, Bloszar kertoi ja johdatti klaanilaiskaksikon alas kapeita betoniportaita. ”Missä voin pitää… omia projektejani. Tein tätä ennen Kepen pajassa, mutta hänestä minun kannatti siirtyä ihan omaan paikkaan, kun hänen verstaassaan oli sattunut jotakin.”
”Näin olen kuullut”, Matoro vastasi enemmän vastaamisen kohteliaisuudesta ja yritti varoa lyömästä päätään matalaan ovenkarmiin. Karmin kunnosta päätellen siihen oli lyönyt pään moni ennen heitä.
”Sikäli sääli, kun en ole nähnyt Gjarkeakaan hetkeen – näin hänet usein Kepen pajassa, en oikein tiedä asuiko tämä siellä vai mitä – mutta hän auttoi minua rakentamaan… noh, monia laitteita. Ehkä menen joskus kysymään Kepeltä, tietääkö tämä jotakin hänestä”, Bloszar puheli. Hän löysi pimeästä tottuneesti valokatkaisimen ja loihti kellaripajaan hieman kirkkautta.
Kellari oli melkolailla aivan yhtä kaaoksessa kuin kaikki muutkin mekaanikon työtilat, mutta etenkin täällä kaaos oli sellaista järjestettyä kaaosta, josta näki, että joku ja vain joku löytäisi sieltä mitä vain hetkessä. Sitä tosin auttoivat monet kirkkaat muistilaput, joita oli kiinnitetty ympäri kellaria.
Kellarin isäntä oli johdattamassa kaksikkoa syvemmälle pieneen pajaan, mutta huomasi pian Matoron käytännössä jäätyneen tuijottamaan keskeneräisistä projekteista kookkainta.
”Onko tämä…” Mustalumi aloitti.
”Öh, joo! Se on uusi versio minun taisteluhaarniskastani, se on vielä aika kesken”, Bloszar kääntyi.
”Mutta…” Matoro ei saanut sanaa suustaan. Hänen edessään kohosi haarniska, joka muistutti hälyttävästi jotakin, mitä toa oli nähnyt aiemminkin. Suuria osia siitä oli vain kehikkoa vailla panssareita, mutta muoto oli silti selvä. Naarmuista päätellen osa panssarilevyistä oli joskus ollut punaista. Oikeastaan koko pinta näytti olevan kasattu hukkapalasista jostakin tutusta.
”… äh, unohda. Tämä vain muistutti minua, jostakin, mitä olen nähnyt”, Matoro sanoi ja asteli hieman lähemmäksi.
”Tämä on vaikuttavaa työtä… Ovatko nuo palaset Killjoyn haarniskasta?” hänen oli kuitenkin pakko kysyä. ”Siksikö niistä on raaputettu punainen väri pois?”
”En ole varastanut niitä jos sitä tarkoitat”, mekaanikko hätääntyi. ”Ne ovat siitä haarniskasta, joka tuhoutui Feterroita vastaan. Sekin kärrättiin tänne, kuten kaikki muukin.”
”Miksi juuri siitä? Tai siis, onko sille jokin erityinen syy?” Matoro mietti.
”En ole aivan varma, totta puhuakseni”, Bloszar kertoi epäröiden. ”Mutta… jotenkin minulla on ohjeet päässäni. Kun rakennan tätä, minä vain tajuan, mitä osia tarvitsen… ”
”Hmm, kuulostat aika… insfiroituneelta?” Kelvin tuumi.
”Niin kai”, Bloszar myönsi. ”Ja tämä metalli mitä, öh, Killjoyn haarniskassa on, en ole löytänyt samanlaista mistään muualta… Minun piti kysyä siitä siltä kenraalin luona asuneelta tontulta, mutta, noh…”
Hän ei ollut ehtinyt edes puhua Creedylle.
”Ehkä olen jotenkin alitajuisesti inspiroitunut Killjoysta… hän lupasi minulle, että pelastaisimme Rautasiiven vangit joskus yhdessä.”
Jos se mies vain elää niin pitkään, Matoro mietti haikeana.
”Se mitä sanoit minulle silloin Hildemarilla”, Bloszar kertoi hiljaa. ”Että murehtimisen sijaan pitäisi yrittää keksiä, mitä voi tehdä saadakseen tilanteen paremmaksi… no, tämä haarniska on vähän sitä. Ehkä tällä olen tarpeeksi vahva, että voin pelastaa Tronien. Luulen, että minulla on nämä… muistonpalaset tarkoituksella.”
Kelvin vilkaisi taas Bloszaria vaivihkaa silmikkonsa takaa.
”Olinpa minä silloin optimisti”, Matoro hymähti miettiessään matkaa. ”Yritä olla hätiköimättä Rautasiiven kanssa… mutta sitten kun joskus menette sinne Joyn kanssa, kutsu minutkin.”
Bloszar naurahti kaukaiselle haavehankkeelleen. ”No taatusti. Sitten joskus. Juuri nyt haluan vain auttaa Klaania. Tuntuisi kai jotenkin itsekkäältä vain keskittyä yhden pelastamiseen, kun olemme kaikki ihan yhtä hädässä.”
”Niin…” Matoro nyökkäsi vaitonaisesti. ”Kärsivällisyys näissä jutuissa kieltämättä on valttia…”
”Hah, ainakin kaverisi on kärsivällinen”, Bloszar nauroi ja läimäisi Kelviniä olkapäälle. ”Anteeksi kauheasti, me vain juutuimme muistelemaan! Vaikka täällä oltiin näyttämässä sinulle sitä muistimasiinaa.”
”Uhh!” Kelvin inahti läimäyksestä. ”Ni-niin…”
Matoron oli pakko katsoa haarniskaa lähempää. Hän ei ollut tekniikan asiantuntija, mutta jopa hän näki KAL-haarniskojen – tai yleensäkin Mustan Käden mystisten muinaishaarniskojen – tyylin.
”Minä, tuota, kutsun sitä Nui-haarniskaksi”, tulen toa jatkoi vaatimattomana. ”Mutta sen tekeminen on hidasta. Ehkä sitten muistan paremmin, kun saan kasattua muistojeni sirpaleet… no, joksikin konkreettiseksi.”
Matoro huokaisi enimmäkseen epäuskosta. ”Sinun olisi niin pitänyt tulla Metru Nulle”, hän parahti ja kääntyi mekaanikkoa kohti. ”Kerrohan… sanooko nimi Musta Käsi sinulle mitään?”
”Öh”, Bloszar mietti. ”Ei kovin paljoa? Sitä samaa mitä kenelle tahansa muulle? Vahkiarmeija, teknologiafirma, jänniä keksintöjä? Niin Killjoyn lisäksi siis…”
Toa piti pienen tauon. ”Vaikka… olen kyllä viime aikoina nähnyt outoja väläyksiä Metru Nuin sodasta… äh, parempi selittää kun pääsemme siihen. Tulkaa!”
Hän ohjasi kaksikon pajan kauimpaiseen nurkkaan, jota vasten oleva pöytä oli täynnä hienoelektroniikkaa ja mitä omituisimpia komponentteja. Datakristalleja ja hermoyhdistimiä. Ehdottomasti tärkeimpänä esineenä pöydällä oli kuitenkin paljon puhuttu muistinpalautuslaite. Se oli rakennettu pieneen salkkuun, joka näytti enemmän radion ja likaisen pommin yhdistelmältä kuin miltään, minkä kukaan haluaisi kytkeä päähänsä. Siinä oli kuitenkin mukana omituinen pään ympäri asetettava neuronisensori, joka oli Bloszarin mukaan ”ihan turvallinen.” Kelvin huomasi muistinaattorin kyljessä vaaleankeltaisen muistilapun, jossa luki ”hanki lisää zyglakia?”
”Minä, tuota, kutsun sitä muistinaattoriksi”, Blosz sanoi hieman nolona. ”Versio 5.9, tarkkaan ottaen…”
”Hetkinen, tämä oli se, mitä rakentelit Hildemarilla?” Matoro muisti. ”Et kertonut silloin kovin paljoa.”
Tulen toa nyökkäsi. ”Aiempi versio. Se… se oli oikeastaan ensimmäinen, joka toimi.”
”Toimi?” Kelvin kohotti kulmiaan kiinnostuneena.
Bloszar nousi istumaan pöydälle muistilaitteensa viereen ja katsoi maahan. ”Niin. Toimi”, hän kertoi. ”Aika pitkään se vain… no, näytti muistoja. Jostakin syystä sain sen pyörimään kunnolla vasta, kun lisäsin sen dataytimen ympärille zyglakinluisen kuoren. Ehkä se torjuu elementtisäteilyä tai jotain.”
”Tarkoitan, saitko sillä todella… kadonneita muistoja takaisin?” nazorak kysyi. Matorokin näytti kiinnostuneelta – eikä hän voinut olla ajattelematta Xenin mainitsemaa ”tosi outoa projektia”; jolla Nurukan uskoi saavansa muistonsa takaisin.
”No… ainakin monesta asiasta tuli selvempiä”, Bloszar kertoi vaitonaisesti ja mietti hetken, haluaisiko hän avautua jollekin niinkin uudelle tuttavuudelle kuin mitä nazorak-tutkija oli.
”En varsinaisesti saanut salatusta elämästäni kuin väläyksiä”, Bloszar kertoi lopulta. ”Sirpaleita. Metru Nuin sota, Hopeinen nyrkki, punainen hirviö… salainen haarniskaprojekti. Ne ovat vain sumua. Tämä oli se, miksi olen suunnitellut Metru Nuilla käymistä”, toa kertoi.
”En ole kuullut Hopeisesta nyrkistä, mutta voin kyllä kysellä Metru Nuin päässä. Minulla on sinne… kontakteja”, Matoro sanoi. ”Se, että olet unohtanut nuo… ei edes kuulosta kovin oudolta.”
Bloszar kohotti katseensa. ”Eikö? Onko muitakin?”
Matoro mietti hetken… ja tajusi trendin.
”Hetkinen… milloin sait ensimmäisiä palasia kadotetuista muistoista?” Mustalumi kysyi.
”Öh, vähän ennen sitä Hildemarin retkeä. Ja sen aikana etenkin.”
… se täsmäsi Nurukanin kanssa. Ja Sarajin, ellei Matoro muistanut asiaa aivan väärin.
”… minun pitää tosiaankin kysellä tästä parilta tutulta. Metru Nuin johtolankasi on luultavasti juuri oikea”, jään toa sanoi, vaikka ei vielä aivan ymmärtänyt laajempia implikaatioita.
”Hetkinen”, Kelvin keskeytti. ”Jos sait muistoja takaisin jo ilman tätä… muistilaitetta, mitä se sitten tekee?”
”Öh, toivoin että olisin saanut selvyyttä niihin muistojen sirpaleisiin”, Bloszar kertoi. Katse arthronin takana vakavoitui. ”Se ei ihan toiminut… mutta kävi ilmi, että suurin osa menneisyydestäni olikin valemuistoja.”
Blosz piti hetken tauon ja jäsenteli ajatuksiaan.
”Vielä pari kuukautta sitten luulin olleeni eräältä saarelta pohjoisessa, Gulz Nuilta… missä johdin toa-tiimiä hyvän ystäväni Shalun kanssa. Minä… menetin heidät, ja päädyin pitkän matkan jälkeen Klaaniin.”
”Mutta se ei ollutkaan totta?” Matoro kysyi varovaisesti.
”Ei. Saari on olemassa, olen tarkistanut, mutta en ole koskaan ollut siellä oikeasti. En usko, että Shalua ja Shaldokia on lainkaan olemassa. Kun käytin tätä laitetta ensi kertaa” – hän taputti muistiaparaattiaan – ”se vain jotenkin kirkastui minulle. Että ne muistot eivät ole totta. Joku on laittanut ne päähäni. En ole vielä varma oikein mistään muusta… mutta aion ottaa selvää.”
Hän piti pienen tauon ja päätti toistaa mantransa, jota hän oli toistellut itselleen tutkimuksiensa aikana satoja kertoja.
”Kukaan ei voi koskaan tietää, mikä on unta ja mikä totta. Se raja voi joskus olla näkymätön.”
”Bloszar…” Matoro aloitti. ”Mitä jos kerron, että tämä kuulostaa pelottavan tutulta? Että on olemassa laite, jolla voi vain pyyhkiä menneisyyksiä – ja ehkä luodakin niitä?”
Sekä Bloszar että Kelvin sähköistyivät.
”Oletko koskaan kuullut Sinisistä käsistä?” Matoro kysyi.
Kelvin kääntyi katsomaan Matoroon. ”…mitä?”
”Niin mitkä kädet?” Bloszarkin kysyi.
”No siis… en ole ekspertti, mutta niitä käytetään muistojen pyyhkimiseen”, Mustalumi selitti hieman epävarmana, miten paljon haluaisi sanoa Ritarikunnasta.
Kelvinin silmät pyörivät nopeasti naamion takana, kun hänen aivonsa alkoivat raksuttaa.
Siis… mitä?
”… Siis, siniset kädet? Kätöset nuo siniset? Nazorakien aavekädet? Fuhummeko me samasta asiasta?”
Matoro näytti ihan yhtä yllättyneeltä itsekin. ”Ehkä? Tai siis… ne on sellaisia… sinisiä mekaanisia käsiä? Jotenkin en usko, että olisi kovin monia eri sinisiä käsiä, jotka pyyhkisivät muistoja…”
”Fyyhkivät muistoja… näitkö ne missä? Mitä ne agenttinazorakit olivat tekemässä?”
Bloszar näytti olevan täysin ulalla keskustelusta.
”Öh, en edes tiennyt, että nazorakeilla on niitä”, Matoro vastasi.
”Miten niin- äh! Odota…” Kelvin nosti kätensä naamionsa otsalle. Hän pysyi hetken hiljaa yrittäen jäsennellä ajatuksiaan.
”Kun siis… Kätöset nuo Siniset ovat nazorak-kulttuurissa oleva urfaani legenda. Kerrotaan, että siniset aavekädet tulevat öisin ja vievät väärinajattelevat nazorakit mennessään… ei kerrota, minne. Tähän liittyy runo.”
Kelvin hiljeni vetääkseen henkeä. Molemmat toat näkivät tämän leukojen tärisevän.
”Kätöset nuo siniset, foistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, vievät fäästäsi tiedon jyväset.”
Hassu ääntäminen ei edes juuri vähentänyt runon karmivuutta. Matoro luuli ymmärtävänsä sen implikaatiot yllättävän nopeasti.
”Ja… ne tosiaan osaavat tehdä niin?” Bloszar varmisti.
Kelvinin katse kävi ensin Bloszarissa ja sitten taas Matorossa. ”En osaa sanoa. Minä itse en uskonut Käsiin fitkään aikaan. Mutta… kun olin tulossa Klaaniin Lehu-metsässä, m-minä…”
”… minä näin ne. Mustat nazorakit, joilla oli käsien tilalla siniset froteesit. Ja… he näkivät minut. Tai niin minä luulin… teoriani on, että ne nazorakit käyttävät lämfönäkövisiirejä nähdäkseen. Minun elementtikiveni esti heitä näkemästä minua.”
”Kuulostaa ihan hyödylliseltä tiedolta, jos joskus kohtaan ne”, Matoro mietti. ”En kyllä odottanut, että niitä olisi… täälläkin.”
Hän näytti miettivän tarkkaan, mitä sanoisi seuraavaksi. Ex-Ritarikuntaa tai ei, näistä asioista puhumisella oli taipumus olla vaarallista.
”Törmäsin näihin käsiin kauan sitten ihan eri yhteydessä”, toa kertoi. ”Eräs salainen organisaatio käytti niitä peittääkseen jälkensä… ja sain tietää siitä oikeastaan vasta Nimdalla.”
Hetken ajan hänen päänsä yllä pyöri latauskuvake, kun hän tajusi toisenkin kerran käsien kanssa.
”… näin myös yhden Metru Nuilla. En ollut ajatellut sitä ennen, mutta… ääh, sehän selittää Nurukanin tilan täydellisesti, ja ehkä monta muutakin asiaa…” hän jatkoi enemmän itselleen. ”Bloszar… muistonsirpaleesi Metru Nuilta saattavat hyvinkin johtua siitä, että sinun Metru Nuin -muistosi on pyyhitty.”
Kumpikaan kaksikosta ei kysynyt, kuka ihme Nurukan oikein oli.
”Pyyhitty?” tulen toa pohti. ”No… jotakin sellaista olenkin ajatellut. Mutta miksi ihmeessä?”
Mustalumi kohautti olkiaan. ”Vaikea sanoa. Sinä selvästi tiesit joskus jotakin, mistä… joku halusi eroon.”
Bloszar henkäisi syvään ja veti kätensä puuskaan. ”Kuulostaa ihan järkevältä”, hän myönsi. ”Vaikka en tiedä, antaako tämä minulle enemmän uusia kysymyksiä kuin vastauksia.”
”Hetkinen, hetkinen! Mikä salainen organisaatio?” Kelvin huudahti väliin.
Matoro oli aivan varma, että Cyrenda teleporttaisi välittömästi hänen taakseen ja murhaisi toan partaveitsenterävällä katseellaan, jos hän sanoisi mitään.
”Tuota… en tiedä, onko minun turvallista sanoa mitään. Turvallista itselleni tai teille”, hän kiemurteli.
Totuuden etsijästä tuntui, että saatuaan viimein yhteen kysymykseen vastauksen hän oli samalla saanut nipullisen uusia. Nazorak-tutkija ei voinut enää olla tyydyttämättä tiedonjanoaan.
”Äh! Jos sinä et voi kertoa, anna minulle vihje. Minä kysyn sitten vaikka Manulta, joka varmasti kertoo!”
Eipä sille voinut hirveästi vastaankaan sanoa. ”Hyvä on”, toa luovutti melko nopeaan. ”Sano vain, että se kerta kun Manu oli Mäksän kanssa pelastamassa Visokkia”, hän huokaisi. Ainakaan hän ei ollut maininnut Ritarikuntaa suoraan, vaikka se olisi varmaan vähän laiha lohtu sitten joskus, kun hän päätyisi ongelmiin näiden kanssa uudelleen.
”Okei… kiitän”, Kelvin nyökkäsi. ”Eli sinä näit yhden näistä nazorakeista Metru Nuilla?”
”Ei, se oli vain… irtokäsi”, Matoro vastasi, mikä kieltämättä kuulosti vieläkin epäuskottavammalta vaihtoehdolta.
”… irtokäsi?” Kelvin toisti epäuskoisesti.
”Joo. Irtonainen sininen käsi. Vipelsi viidellä sormellaan ympäri ilmastointikanavia Onu-Metrussa.”
”VIIDELLÄ?! Mutta eihän nazorakeilla ole kuin kolme sormea!”
”Ööh, oletko harkinnut mahdollisuutta, että ehkä ne eivät ole vain tei- siis joku nazorak-juttu?” Matoro kysyi.
Bloszar seurasi keskustelua sivussa kuin lentopallo-ottelua. ”Te vissiin… tiedätte tästä aika paljon…” muistinaattorin kehittäjä mutisi. ”Eikö tämä nyt näytä vähän siltä, että kaikki nämä eri tahot ovat mahdollisesti saaneet näitä… sinisiä käsiä samasta lähteestä?”
”Hmm, ehkä”, Kelvin kuiskasi. ”Ja… te olette varmoja, että Siniset kädet voivat fyyhkiä muistoja?”
Matoro nyökkäsi. ”Se… taitaa olla niiden koko tarkoitus.”
Kelvin pysyi hetken hiljaa. Lopulta hän kuiskasi värisevällä äänellä:
”Kun… minä efäilen, että minultakin saattaa fuuttua muistoja…”
Bloszar kohotti kulmiaan. ”Ai, siksi olit niin kiinnostunut aiheesta?” hän kysyi. ”Selittää.”
Kelvin nyökkäsi. ”Tai tämä on teoriani. En ollut kovin varma siitä, mutta nyt se kuulostaa aika todennäköiseltä…”
Kaikkien kolmen katse kääntyi samaan aikaan saaren ainoaan laitteeseen, joka oli rakennettu nimenomaan salattujen elämien esiin kaivamiseen.
”Tuota… tämähän voisi tietysti tepsiä” Bloszar sanoi ja tarttui oudon aivokoneensa kypärään. ”En tiedä, miten koneeni liittyy näihin käsiin, mutta on se minulla palauttanut… joitakin palasia.”
”Miten se siis toimii?” Matoro kysyi hieman varovaisena Kelvinin puolesta. ”Luulin, että vain Nimda pystyisi avaamaan Sinisten käsien lukkoja.”
Tulen toa kohautti olkiaan. ”Tämä alkoi ihan vain laitteena, joka… no, tavallaan auttaa keskittymään omiin muistoihinsa eri tavalla. Ensimmäisellä kerralla, kun käytin tätä, päädyin ensimmäiseen muistooni – ensimmäiseen oikeaan muistooni, jota minulta ei ole pyyhitty. Siihen miten huuhtouduin rantaan Eteläisellä Mantereella täysin eksyneenä. Vasta silloin tajusin, että kaikki sitä edeltävä… puuttui. Että kaikki sitä edeltävä oli valetta, jonka joku oli istuttanut päähäni. Olen nähnyt sen verhon takaa vain… pieniä väläyksiä. Mutta se on ihan turvallinen! Sain siitä pientä päänsärkyä vain, ei sen pahempaa…”
Kysymys pääsi yllättävän helposti nazorakin suusta. Normaalisti häntä olisi arveluttanut käyttää matoranien outoa mieliteknologiaa, mutta hänen aivonsa kävivät juuri nyt aivan liian kovilla ylikierroksilla harkitsemista varten.
”Toki. Otahan hattu vain päästä”, Blosz sanoi siirrellessään laitteen piuhoja pois jaloista.
”Selvä”, Kelvin sanoi laskiessaan hattunsa pöydälle ja irrottaessaan naamiotaan. ”Tuota, älä sitten säikähdä.”
Tulen toa vilkaisi naamion alta paljastuneita kasvoja ja meinasi kavahtaessaan kaataa koko muistinaattorin mukanaan lattialle. Matoro seurasi sitä hieman varautuneena. Mekaanikko kuitenkin sai tasapainonsa takaisin ja jäi hölmistyneeseen painiasentoon. Hän yhdisteli langat yllättävän nopeasti, ja säikähdys muuttui lähinnä virnistykseksi siitä, että hänen epäilynsä ei ollut turhaa.
”Jaa että nazorak-tutkija oikein”, Bloszar tuijotti valkeita hyönteiskavoja. ”No… tämä kieltämättä selittää… hah, arvelinkin jotain tällaista!”
”Joo, hei… Jäätutkija 273. Klaanilaiset kutsuvat Kelviniksi. Olen loikkari, jos sitä vielä mietit.”
”Näin vähän päättelin…” Bloszar mutisi edelleen hieman varuillaan. ”No, enpähän odottanut että pääsisin tapaamaan tänään ihkaelävän nazorakin. Anteeksi vain, että säikähdin vähän. Nazorak pajassani, hah, tuntuu enemmän painajaiselta kuin tällaiselta mukavalta juttutuokiolta”, tämä päivitteli ja vilkaisi Matoroa, joka yritti näyttää mahdollisimman viattomalta.
Kelvin naurahti varovaisesti. ”Niin, ei se mitään. Säikähtäminen on enemmän kuin terveellistä. Mutta, se muistiafaraatti.”
”Tosiaan”, Bloszar sanoi ja yritti palata takaisin masiinansa pariin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän nosti kypärämäisen osan, jossa ei tosin ollut pään päällä mitään – kaipa sitä saattoi jonkinlaiseksi kruunuksikin kutsua – ja ojensi sen Kelvinille.
”Tämä tulee päähän… vaikka varoituksen sana, en ihan tiedä mitä se tekee nazorakeille. Luulisi, että samaa kuin meillekin, mutta aina ei voi olla varma. Ai niin, ja istu toki, tämän käyttäminen ei luonnistu pystyssä.”
Kelvin istuutui kulahtaneeseen nojatuoliin pöydän vieressä. Tämän kasvoille kohosi ensimmäistä kertaa epävarmuus. Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? ”Noin.”
”Jep. Edellisillä kerroilla olen menettänyt tajuni… pariksi minuutiksi? Mutta olen sittemmin parannellut tätä”, tulen toa kertoi ja kääntyi itse laitteen lukuisten nappien puoleen. ”Tätä ei voi oikein hallita… mutta yleensä se paikka, mihin päädyn ensimmäisenä, on tosiaan ensimmäinen muistoni, jota minulta… noh, ei ole pyyhitty. Oletko valmiina kurkistamaan verhon taakse?”
”V-valmis!”
Hienoisesta epävarmuudesta huolimatta mekaanikko käänsi kytkintä, ja toivoi, ettei laite kärventäisi nazorak-aivoja. Samalla hetkellä Kelvin valahti veltoksi vasten tuolia. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja tuntosarvet kääntyivät levollisesti alaspäin.
Kuului vain koneen hiljainen kohina.
”Tuota… toimiiko se?” Matoro kysyi hiljaa.
”Luulisin”, Bloszar sanoi ja katsoi silmä kovana koneen kuoressa olevaa kellotaulua. Sekunnit kuluivat, eivätkä toat voineet tehdä muuta kuin jännittää.
”Miten kauan tässä yleensä kestää?” jään toa kysyi. Hän huomasi, kuinka nazorakin tuntosarvet jäykistyivät ja alkoivat kohota ylöspäin.
”Riippuu ihan siitä, mitä hän löytää… ja miten kauan hän haluaa sitä tutkia”, Bloszar kertoi. ”Vaikka aika toimiikin muistoissa nopeammin.”
Matoro yritti näyttää rennolta, mutta toinen toa kyllä huomasi, miten tämä naputteli hermostuneena pöytää.
”Älä huoli”, Bloszar vakuutti. Aikaa oli kulunut hädin tuskin minuuttia.
”Joo… äh, meillä on vain huonoja kokemuksia… mieliseikkailuista”, Matoro selitti. ”Ettei nyt vain sat-”
Valkoisen nazorakin silmät rävähtivät auki. Kumpikin katsojista säpsähti. ”AAAAAAAAAAAAHK!”
Kelvin räjähti pystyyn tuolistaan ja riuhtaisi kypärän päästään, melkein samalla paiskaten sen lattialle. Blosz kuitenkin ehti napata keksintönsä ilmasta. ”E- ei älä! Mitä sinä-”
Bloszin katse pysähtyi nazorakin kasvoihin. Vaikka toa ei tunnistanut hyönteisten kaikkia ilmeitä, välittyi tutkijan ilmeestä silkkaa kauhua.
Aurinkoinlasku lähestyi jo. Havumetsikön suojiin rakennettujen kiskojen päätepiste oli pieni puinen asemalaituri ja sen takana siintävät kaksi suurta varastohallia, joiden pääasiallinen tarkoitus oli tarjota katto asemalla työskenteleville lastausvälineille ja ajoneuvoille. Syysmyrskyn jälkeisenä päivänä edelleen kuohuava meri velloi ainoastaan muutaman sadan metrin päässä, mutta sitä oli mahdotonta silmin havainnoida tarkoituksella paksuksi jätetyn puuston vuoksi. Gendopoliksen kaupungin eteläisimmällä reunalla eivät paljoa liikenteen ääneet vaivanneet. Alue oli otollinen sen pitkäaikaisen omistajan tarkoitusperille.
Sopivan suojaisa sijainti suuren asutuskeskuksen kyljessä oli jo vuosikaudet toiminut liitospisteenä asemalle pysähtyneen tavarajunan ja yhden Pohjoisen Mantereen suurimpien satamien välillä. Rautaisen, harmaan ja muotoilultaan vanhanaikaisen junan luona ei kuitenkaan parveillut samanlaista rahtaajien laumaa, kuin normaalisti. Kahden viikon välein syvemmältä mantereelta raaka-aineita kuljettava vaunukäärme oli saapunut käytännössä tyhjänä. Tutkimusta johtamaan saapunut tummanpuhuva skakdi oli kuitenkin nopeasti päätynyt tarkempien havaintojen tekemisen olleen hänen päättelykykynsä ulkopuolella. Terävää leukaansa raapiva nainen ei edes hätkähtänyt, kun toinen skakdinomainen otus, joskin häntä kaksin verroin leveämpi, saapui hänen taakseen tuijottamaan junan umpinaista veturia.
”Minä en ymmärrä vieläkään, miksi murtautumisen jälkiä on näin paljon. Onko osa vain hämäystä vai onko se ryöstetty useampaan kertaan saman matkan aikana?” tutkimusta johtava leuakas ärisi ääneen. Hänen takanaan seisova skakdi ei vastannut mitään, vaan ainoastaan jatkoi tyhjäkatseista tuijotustaan.
Heidän ohitseen kulkeva ryhmä suojakypäräpäisiä matoralaisia lähti kiertämään kaksikkoa kaukaa näistä kärjessä kulkevan huomattua, mitä skakdikaksikossa oli ilmiselvimmin pielessä. He olivat jo oppineet tuntemaan pohjoisesta tunkeutuvan lihan, joka monen Zakazilta saapuvan kehoissa kasvoi ja levisi. Musta massa peitti jo melkein kokonaan henkivartijan roolissa toveriaan seuraavan korsto-skakdin kropan. Tämän hampaat olivat jo paljon pidemmät ja terävämmät, kuin tämän lajille oli ominaista.
Tutkimusta johtavan Rakvan tilanne ei ollut vielä niin vakava. Hänen kasvojaan pitkin kurottelevat lihavanat näyttivät kuin juurilta, jotka vielä etsivät rehevää maaperää. Leukaansa yhden sellaisen suonen kohdalta yhä raapiva skakdi oli jättänyt jo useamman pistoksen väliin huomaamattomuuttaan. Hän oli kuitenkin levollisin mielin siitä, että hänen työnantajansa tuskin saisi koskaan tietää, että hän oli laiminlyönyt ohjeitaan. Hän tunsi olonsa jo nyt paremmaksi, kuin koskaan aikaisemmin vammautumisensa jälkeen. Päivittäisten pistosten ottaminen oli alkanut unohtumaan nopeasti sen jälkeen, kun hänen jalkansa olivat kasvaneet takaisin paikaten sen, mitä vuosikymmeniä sitten räjähtänyt sirpalekranaatti oli hänelle kotisaarellaan aiheuttanut.
Isomman skakdin taustoista Rakva ei edes tiennyt. Ilmiselvä ampumavamma tämän polvessa oli kiinnittänyt monen huomion jo henkivartijan komennuksen alussa, mutta kukaan ei uskonut, että mikään hänen kokoisensa olisi alkujaan vammautunut pysyvästi sellaisesta. Tutkija-nainen ei kuitenkaan edes tohtinut kysyä. Kaksikon suhde oli läheinen, joskin puhtaasti työtoverillinen, eivätkä he paljoa toisiaan nähneet iltaisin, kun asema-alue suljettiin ulkopuolisilta.
”Tarkistitko sydämen?” Rakva lopulta heräsi hiljaisista pohdinnoistaan ja kääntyi viimein katsomaan korstoa hänen takanaan. Vastaukseksi hän sai ensin hyväksyvän murahduksen ja lopulta hitaasti ja varoen tuotettua puhetta, joka yritti välttää ylipitkiä hampaita pureutumasta tämän omiin leukaperiin.
”Säiliö oli avattu, mutta sydän on ehjä.”
”Eli sen lisäksi, että meidät on ryöstetty, tunkeutujat ovat olleet uteliaitakin. Satunnaisen rosvojoukon epäileminen alkaa kuulostaa koko ajan vähän turhemmalta”, Rakva puhisi ja kaiveli lanteille ulottuvan, avonaisen takkinsa sisätaskusta valmiiksi käärityn sätkän ja asetti sen tottuneesti vasten henkivartijansa kummallisena hohtavaa, kirkasta rintakehää. Ei kulunut kauaa, kun skakdin kehosta panssarien ja lihan läpi pakeneva kuumuus sytytti tupakan ja Rakva siirsi sen sitten suunpieleensä.
”Ilman tarkempia laitteita on kyllä ihan mahdotonta sanoa, miten kaikki saalis on saatu ulos. Viisitoista tonnia teollisuusluokan timanttia ilman ainuttakaan toaa suurempaa aukkoa runkoon. Jos tämä todella on jonkun teleporttaajan aikaansaannosta, tarvitsemme ainakin hiukkasluvut vaunujen sisältä varmistaaksemme.”
”Välineitä?” korsto tiedusteli niin vähäsanaisesti, kuin suinkin oli mahdollista.
”Tohtorin lähetys saapuu vasta ensi viikolla. Meidän pitäisi pystyä kasaamaan jotain hänen luotaimistaan, mutta se tarkoittaa, että tämä juna ei poistu asemalta siihen asti… enkä usko, että Puhdistaja antaa sille suostumusta.”
Tohtorin edellisestä lähetyksestä oli jo aikaa. Melkein oman pituutensa levyinen korsto muisti, kuinka hän oli joutunut yksin purkamaan tältä saapuneen lastin merenalaisia miinoja. Läheisen Tae-Wehmuen sataman puolustus oli käytännössä kokonaan pohjoiseen joukkoineen matkanneen meribiologin aikaansaannosta. Skakdi pystyi vieläkin haistamaan kuolleiden merenelävien löyhkän, joka tämän lähetyksen mukana oli kulkeutunut. Hän toivoi hartaasti, että saapuvien luotaimien haju ei olisi yhtä hirvittävä.
Rakva huokaisi syvään junan yhtä perimmäisintä vaunua tuijotellessaan. Aseman päivittäistä toimintaa pyörittävät työntekijät olivat löytäneet korkeintaan matoranin mentävän kolon ja kuraisia jalanjälkiä sen katolta. Rakvan teoria siitä, että kuljetuksen kimppuun oli käyty useiden eri varkaiden toimesta vaikutti koko ajan todennäköisemmältä. Näytti myös täysin mahdolliselta, että junan sisällä kohdanneet ryhmät eivät välttämättä työskennelleet yhdessä. Ainakin yksi vaunujen ovista oltiin revitty voimalla irti jonkin paljon matorania voimakkaamman toimesta.
”Mikä helvetin sotku. Eikä Everstiä tunnu edes kiinnostavan…”
Voimakas tuulenpuuska miltei lennätti tupakan Ravkan suusta. Korstokin nosti kätensä suojaksi heidän ympärillään pöllyävältä hiekalta. Epätavanomaisesti metsän suunnasta kulkeva puhuri sai Rakvan kaipaamaan jo sisälle. Hän oli viivytellyt raporttinsa eteenpäin saattamista jo aivan liian pitkään. Syvään huokaisten hän lähti lampsimaan kohti kaukaisempaa varastorakennusta ja siellä odottavaa esimiestään. Nainen heilautti kättään mennessään jättäen suurikokoisen ystävänsä tuijottamaan junasta ohi kohti Gendopoliksesta pohjoiseen johtavaa metsäaluetta. Hänellä oli tapana tehdä niin aika ajoin. Koskaan ei voinut olla varma, milloin Haamukunnan vakoojat lurkkisivat puiden lomassa, tai milloin pohjoisen maailman konesoturit käyttäsivät niitä suojanaan yllätyshyökkäykselle.
Tälläkään kertaa mitään ei kuitenkaan näkynyt. Skakdi hieroi hetken väsyneitä leukaperiään muistellen haikeasti aikoja, jolloin hän pystyi vielä sulkemaan suunsa ilman, että hän vuodattaisi omaa vertaan. Kun hänkin viimein kääntyi lampsimaan takaisin aseman taukotiloihin, mistä oli alunperin Rakvan luokse tullutkin, puhalsi puhuri uudestaan nostaen taas valtavan annoksen pölyä ilmaan junan ympärillä. Ja nyt, kun kukaan ei enää katsonut metsän suuntaan, lipui sieltä asemaa tuijottava hahmo askeltakaan ottamatta viimein esille. Katsetta ei ollut. Ymmärrettävä muotokin vain hädin tuskin. Kirkkaanpunainen kaapu verhosi taakseen yhdistelmän olemuksia, joita ei oltu tarkoitettu toisilleen.
Rakva joutui astumaan pikaisesti syrjään, kun varastorakennuksen kylkeen pystytetyn valtavan teltan ovet pelmahtivat auki ja esiin marssi kaksi raskaasti haarniskoitua olentoa, joiden keskinäisestä puheesta skakdi ei saanut sanaakaan selvää. Kuparihaarniskaiset olennot kurlasivat ensin jotain toisilleen, vilkaisivat sitten tieltä pois hypänneeseen Rakvaan, jonka sätkän viimeiset sentit tipahtivat hänen suustaan, ja lopuksi sanoivat jotain, minkä skakdi osasi ainoastaan tulkita anteeksipyynnöksi. Panssariensa sisältä kurkistavat pitkäkuonoiset, hieman liskomaiset kasvot kääntyivät kohti kauempana, puiden lomassa siintävää satamaa, jossa näiden sotalaiva odotti. Rakva jäi hetkeksi seuraamaan, kuinka olennot lähtivät marssimaan sitä kohti metsän halki suut edelleen vaahdoten.
Teltasta muutaman metrin päässä seisovat konevartijat seurasivat Rakvaa katseellaan tämän astuessa viimein sisälle. Skakdista oli aina ollut merkillistä, kuinka asema-alueelle myönnetyistä niukoista sotilasjoukoista suurin osa seisoi aina vartioimassa Everstin kenttätoimistoa sen sijaan, että nämä olisivat olleet komennuksella jossain hyödyllisemmässä paikassa. Zadakhien sinisten silmien hohde valaisi muuten hämärää varastorakennuksen kulmausta ja Rakva yritti aina kuin mahdollista pitää katseensa poissa niistä. Hän tiesi, että niiden silmien takana oli paljon enemmän, miltä päällepäin näytti.
Teltan sisällä Rakvaa odotti kartan yläpuolelle kumartunut pitkähkö, käsipuoli po-matoran, jonka sotilastakin lukuisat kunniamerkit kilahtelivat toisiaan vasten, kun tämä nosti katseensa saapuneeseen skakdiin. Miehen Huna oli päälaelta vanhan, Metru Nuin vartioston muinoin käyttämän koppalakin peitossa. Everstin Rakvalle suoma katse oli tyytymätön, mutta ei skakdin tekemisien tai niiden puutteen vuoksi.
”Frostelukset”, mies puhkui. ”Opettelisivat matorania ja käytöstapoja. Yksikin päivä vielä noiden kanssa ja pääni halkeaa.”
”Laivan kunnosta päätellen ovat varmaan jo lähdössä kohteeseensa”, Rakva yritti tyynnytellä esimiestään ja istui hieman skakdin pakaroille liian pienelle jakkaralle matoranin ja tämän karttapöydän viereen. ”Sitä paitsi, he osaavat kyllä kieltä vähän. Sitä ei vain ole oikein tarkoitettu heidän… kurkuilleen.”
”Niin, niin”, Eversti myöntyi vain puoliksi Rakvaa kuunnellen. Telttaan asennettu komentokeskus ja Everstin henkilökohtaiset tilat olivat viimeisien viikkojen aikana alkaneet sulautumaan toisiinsa. Jääräpäistä linjaa pitävän toiminnanjohtajan petivaatteet olivat levällään teltan nurkassa ja tämän tiskaamattomat kahvikupit täyttivät kaiken muun pinta-alan pöydältä, joka ei ollut sille levitetty kartta tai pieni näyttöpääte näppäimistöineen.
”Noh, antaa tulla. Minä luin jo kirjallisen raporttisi. Onko siihen jotain lisättävää?”
”Lähinnä liittyen sen viimeiseen huomioon”, Rakva suoristi selkäänsä ja etsi katseellaan edellisenä päivänä Everstille jättämää paperinippua sitä kuitenkaan löytämättä. ”Meidän… pitäisi varmaan lähettää tieto siitä, että juna ei pääse aloittamaan paluumatkaa ennen kuin olemme saaneet tarvittavat tutkimusväl-”
”Hölynpölyä!” Eversti keskeytti niin, että sylki lensi hänen suustaan. Hänen käsitynkänsä pamautti pöytää niin kovaa, että yksi kupeista oli lentää sen reunalta. ”Juna lähtee huomenna takaisin ja tällä kertaa se suorittaa tehtävänsä kunnialla, niin kuin lukemattomia kertoja aikaisemminkin.”
”Mutta Eversti, mikä estää ryöstäjiä vain iskemästä uudelleen? Jos emme selvitä ensin, kuinka tunkeutuminen tapahtui, emme voi-”
”Niin ei tapahdu uudestaan!” matoran ärjähti järkkymättömästi ja nosti viimein katseensa kartasta hänen edessään istuvaan skakdiin, jonka silmät tollottivat pyöreinä ja pöllämystyneinä. Eversti siirsi putoamisvaarassa olleen astian lähemmäksi pöydän keskustaa ja kopeloi sitten jostain syystä pöytänsä alareunaa tovin, ennen kuin sai rauhoitettua itsensä. Hän hengitti syvään ja puhutteli sitten Rakvaa jo huomattavasti lempeämmällä äänellä.
”Innostuksesi leikkiä etsivää on ihailtavaa, mutta junan täytyy kulkea. Jos juna ei kulje, emme saa materiaaleja ja jos emme saa materiaaleja se on minun pääni, jonka Puhdistaja tulee noutamaan. Sinä et tutki sitä rotiskoa yhtään enempää, vaan korjautat vahingot ja lähetät sen aikataulussaan huomenna matkaan. Onko asia selvä?”
Rakva irvisti niin lujaa, että hänen hampaansa kirskuivat toisiaan vasten. Hän huomasi leukaperiensä pysähtyvän hieman nopeammin kuin normaalisti. Kuin hänen hampaansa olisivat piirun verran pidemmät, kuin niiden olisi kuulunut.
”Rakva?” Eversti tivasi. Skakdi nieli yhä pettymystään, vaikka ei hän paljoa muuta ollut jääräpäiseltä toiminnanjohtajaltaan odottanut.
”Lähettäisit edes vartijoita matkaan tällä kertaa”, nainen sitten puri taas hammastaan ja myöntyi Everstin vaatimukseen. ”Miehittämätön kulkuväline on helpompi ryöstää ja edellisen kerran varkaat tietävät nyt, että kuljetuksissa ei kulje mukana vastarintaa. Mitä hyötyä meillä on noista konesotilaistakin, jos emme käytä niitä?”
”Vahkit pysyvät aseman vartiossa”, Eversti piti linjansa. ”Jos tahdot vartijan niin saat lähettää sen sinua aina varjostavan kaappisi. Olisipahan kerrankin hyödyksi.”
”Body pysyy minun rinnallani. Hänen pistoksensa ovat alkaneet aiheuttaa… laajaa kasvustoa. Parempi, että joku katsoo hänen peräänsä.”
”Et näytä itsekään kovin hyvältä”, Eversti huomautti. Rakva huomasi raapivansa taas leukaansa ja laski kätensä välittömästi. Sitten hän havahtui siihen, että Everstiltä tosiaan puuttui edelleen tämän toinen käsi. He olivat olleet tällä komennuksella jo viikkoja. Pistosten olisi pitänyt alkaa jo vaikuttamaan.
”Sinä et ole ottanut omiasi”, Rakva sitten huomioi ääneen yrittäen saada yliotetta keskustelun kulusta. Eversti vain nyrpisti kanohiaan ja jatkoi karttansa tutkimista. Skakdi vilkaisi Pohjoista Mannerta ja sen lähisaaria esittävää levitettyä arkkia ja sille asetettuja puisia, pieniä merkkejä. Useimmat niistä olivat rykelminä pitkin mannerta, suurin osa satama-alueilla ja sisämaan kaivauksilla. Ainoa paikka, johon Puhdistaja ei ollut perustanut vielä operaatiota sijaitsi Ota-Metrussa, joka sijaitsi vain muutaman kymmenen kilometriä Gendopoliksesta pohjoiseen.
Huomionarvoisia olivat kuitenkin myös Välisaarien alueella parveilevat merkinnät. Suuri rykelmä valkoisia nappuloita seisoi paikoillaan sikäläistä linnaketta ympäröivillä pienemmillä saarilla. Niiden joukossa oli kuitenkin myös musta nappula, joka vielä sillä hetkellä näytti matkaavan merellä sitä kohti. Joka kerta kun Rakva oli vilkaissut karttaa, oli sille lisätty muutama merkki pohjoisesta virtaavien lisäjoukkojen saapuessa paikalleen. Puhdistajan vuosikymmeniä rakentama infrastruktuuri alkoi kantaa viimein hedelmää. Se tosin tarkoitti myös, että päivä päivältä heidän operaationsa oli vähemmän ja vähemmän piilossa. Junaryöstöjen kaltaiset tilanteet tulivat varmasti yleistymään ja Rakva oli koko ajan enemmän huolissaan siitä, että heidän liikennöinti herättäisi muidenkin, kuin jo heidän tiedossa olleiden vihollisten huomion.
”Meinasitko sinä valittaa vielä jostakin vai joko voisit poistua tuhoamasta telttani kaikkea happea?”
Everstin sanat havahduttivat Rakvan mietteistään. Pitkää työpäivää tehnyt skakdi nousi pystyyn samalla lihaksiaan venytellen. Tämän harja heilahti kerran, kun hän kääntyi kannoillaan, mutta hänen jalkansa jähmettyivät paikalleen välittömästi, kun hän näki, mitä teltan suulla seisoi.
Katsetta ei ollut, ei edelleenkään. Punaiseen kaapuun kietoutunut laiha hahmo tuijotti mahdollisesti Rakvaa, mutta teltan miltei olemattoman valaistuksen vuoksi siitä oli mahdotonta olla varma. Silmien hohdetta ei ollut, sydänkivi ei kuultanut kaavun lävitse. Oli ainoastaan mytty kangasta verhoamassa kaikki, mitä olemus sen alla oli.
Rakva peruutti täristen teltan reunalle, mutta hahmon katse ei seurannut häntä. Sen sijaan se kohtasi nyt skakdin takana seisovan Everstin, joka oli itselleen täysin epätyypillisesti jähmettynyt kauhusta. Hetken aikaa vallitsi ahdistunut hiljaisuus, jossa kukaan ei uskaltanut sanoa mitään. Sitten huoneen täytti ääni, jollaista Rakva ei eläessään ollut kuullut.
”Eversti.”
”Ca- carnadiak”, Matoran sopersi. Väri oli kadonnut miltei kokonaan hänen kanohiltaan. Rakva ei ollut varma kauhistuako enemmän siitä vähästä, mitä kaapusaapujasta tiesi, vaiko Everstin reaktiosta.
”Sokea Seurakunta näkee kaiken, Eversti. Huolimatta jatkuvasta alisuoriutumisesta, sinulle oli luvattu koti avonaisen taivaan alta.”
Naiselle kuuluvassa puheessa oli niin paljon värähtelyjä ja sivuääniä, että Rakvan oli pakko keskittyä kaikella voimallaan siihen, mitä kaavun alta lausuttiin. Kangas liikkui ja velloi, kun Carnadiak nosti yläraajansa yhteen ja paljasti ainoastaan lisää punaista, kun luisevat sormet lukittuivat ja kädet asettuivat ristiin.
”Kuningatar katsoi pyristelyäsi säälien, Eversti, mutta petoksesi on anteeksiantamaton.”
”Petoksesi?” Rakva toisti kaavukkaan sanat ja onnistui sivusilmällään vilkaisemaan irvistelevään Everstiin, joka näytti saaneen hivenen rohkeudestaan takaisin päätellen siitä, että tämä pystyi jo seisomaan vapisematta.
”Sokea Jumalatar näkee kaiken, Eversti. Kahdestoista lapsi tiesi junamme reitin. Curuvarin harhaoppiset oppilaat eivät osaa pitää sormiaan kurissa… etkä sinä osaa salata viestejäsi piiloon kaikkinäkevältä katseeltamme.”
Carnadiakin viimeiset sanat onnistuivat viimein provosoimaan Everstistä vastauksen. Curuvarin halveksinta oli tehnyt tehtävänsä.
”Siskokset repivät sinut kappaleiksi, demoni…”
Po-matoranin sanoilla kesti hetki rekisteröityä Rakvan päähän. Hän alkoi viimein ymmärtää, että Everstin jääräpäisyydelle saattoi olla muukin syy, kuin Metru Nuilta etelään asti selvinnyt sotilaallisuus. Oliko syy sille, miksi tämä ei ollut halunnut turvata junan kulkua kaiken aikaa se, että hän tahtoi sen tulevan ryöstetyksi?
Rakvan katse lukittui Everstiin. He jakoivat katseen, joka kertoi skakdille kaiken tarvittavan. Epätoivo matoranin kasvoilla varmisti, että tätä kohtaan tehdyt syytökset pitivät kutinsa.
”Minä en selvinnyt sodasta jäädäkseni jonkun epämuodostuneen piispan hampaisiin”, matoran mutisi. Carnadiakin tyhjä tuijotus ei kuitenkaan edes värähtänyt. Ei, vaikka Everstin sanoja seuraavat tapahtuivat sellaisella nopeudella, että kukaan normaalit refleksit omaava ei olisi ehtinyt niihin reagoimaan.
Pistooli, jonka Eversti oli ainoalla terveellä kädellään pöytänsä alta kaapannut ehti laueta ainakin viisi kertaa ja jokainen niistä osui maaliinsa. Luodit katosivat Carnadiakin hupun sisään ja tekivät litisevän äänen perusteella kontaktin tämän kallon kanssa. Rakva oli vaistonvaraisesti loikannut maahan teltan nurkkaan pois kaaoksen tieltä. Kun hän viimein uskalsi katsoa, millaista jälkeä ammuskelu oli saanut aikaan, oli tilanne jo ohi. Carnadiak seisoi edelleen samassa pisteessä teltan oven edustalla, mutta Everstin yhä pistoolia puristava, verta vuotava käsi kourassaan. Po-matoran ei saanut shokissaan sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan tuijotti verta vuotavaa tynkäänsä. Hetken päästä nyt täysin kädetön Eversti käänsi katseensa takaisin punaisen kaavun kantajaan ja siihen, kuinka luodeilla ei näyttänyt olevan mitään vaikutusta tähän. Rakvalla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä oli edes tapahtunut. Hän ei ollut nähnyt Sokean Seurakunnan piispan edes liikkuvan.
”Kuningatar hyväksyy lihasi osaksi parveaan, Eversti. Kudoksesi sykkiköön ikuisesti hänen sydämessään.”
Everstin kauhistunut katse ikuistui lopullisesti hänen kanohilleen, kun asia, jota Rakva osasi kuvailla ainoastaan punaiseksi juurakoksi ilmestyi nyt jo toista kertaa matoranin taakse ja yhdellä äänettömällä sivalluksella irroitti pään tämän vartalosta. Kylmä ruumis mätkähti elottomana teltan lattialle pian pöydän alle vierineen pään perässä. Rakva ei kyennyt enää estämään itseään kiljahtamasta. Hän työnsi nyrkkinsä suuhunsa tukahduttaakseen oman huutonsa sellaisella vauhdilla, että hänen uudet, entisiä paljon terävämmät hampaansa viilsivät rikki hänen rystysiään.
Carnadiakin juuret vetäytyivät hitaasti teltan alla ja palasivat takaisin tämän kaavun alle. Sitten tämä teki ensimmäisen eleensä koko keskustelun aikana ja kumarsi. Ensiksi Rakva luuli, että tämä teki kunniaa juuri surmaamalleen matoranille, mutta teon oikea merkitys paljastui hänelle nopeasti. Viisi luotia, jotka muodostaan päätellen olivat kuin olivatkin osuneet johonkin kovaan, tipahtivat kaavun sisältä teltan lattialle. Sitten piispa viimein soi katseensa skakdiin, joka olisi tahtonut olla missä tahansa muualla.
”Sinä olet Rakva?”
Rakva nyökkäsi. Hän yritti epätoivoisesti olla katsomatta entisen esimiehensä jäänteiden suuntaan.
”Kuinka sinä olisit turvannut kuljetuksemme?”
Carnadiakin kysymyksen konkreettisuus yllätti skakdin, joka reaktiona siihen vilkaisi veripisaroiden tahrimaa karttaa, johon oli selvällä sinisellä viivalla piirretty kaikki Puhdistajan junien reitit.
”Minä… minä olisin perustanut vartioleirit isoimpien solien ja verkkojen katvealueiden varsille ja… miehittänyt junan itsensä tunkeilijoiden varalta…”
Rakva tunsi kaavun alta häntä mittailevan katseen selkäpiissään. Arvioitiinko häntä? Miksi hänen mielipiteellään oli edes väliä? Ainoat kysymykset, mihin skakdi oli saanut vastauksia, liittyivät sellaisiin seikkoihin matoranien anatomiasta, joita hän ei olisi tahtonut. Hänellä oli yhä täysi työ pitää päivällinen sisällään.
”Kuinka paljon lisäjoukkoja se vaatisi?”
”Enemmän kuin meillä on, nyt kun frosteluksetkin lähtevät… en ole laskenut kovin tarkkaan, koska Eversti ei pitänyt tärkeän-”
”Everstin ainoa tärkeänä pitämä asia oli pitää huolta, että Curuvarin uskonsa hyljänneet petturit saivat tietoa siitä, mitä täällä tapahtuu. Älä ajattele hänen metodejaan. Kuinka paljon joukkoja sinä tarvitsisit pitääksesi huolta, että pyhä tarkoituksemme jatkaa aikataulussaan?”
Kyllä Rakvalla vastaus oli, hänen piti vain pohtia sitä hetki. Hänen turhautumisensa siihen, kuinka epätehokkaasti Eversti oli useimmiten hoitanut asioita oli monena yönä kirvoittanut pitkälle vietyjä ajatusleikkejä siitä, kuinka hän itse asiat olisi hoitanut. Hän ei vain ollut odottanut, että hän jonakin päivänä joutuisi jakamaan niitä kenellekään.
”No tuota… kahdeksallakymmenellä miehittäisin jokaisen vaunun ja perustaisin ainakin kolme kriittisintä vartiopistettä.”
Carnadiak jatkoi vain tuijotustaan. Tämän pää kääntyi selvästi vilkaisemaan pöydälle jäänyttä karttaa. Sitten katse siirtyi hitaasti takaisin Rakvaan ja tämän nyt jo hieman toipuneeseen olemukseen.
”Saat kaksisataa. Kuningatar on valmis panostamaan operaatiomme turvallisuuteen. Sinä vastaat tästä asemasta nyt, Rakva. Katso, että olet Everstin laiminlyömien tehtävien arvoinen. Kapteeni ottaa sinuun yhteyttä pian.”
Carnadiakin pää kääntyi ensin kohti teltan ovia ja loput tämän ruumiista seurasi hetken päästä perässä. Tämä alkoi lipumaan pois paikalta ilman, että ainutkaan ilmiselvä askel vietti tätä eteenpäin.
”Olen pahoillani, että jouduit todistamaan tämän. Sokea Seurakunta suree joka kerta, kun yksi Suuren Hengen lapsista ei pääsekään todistamaan tuomiota.”
Punakaapu poistui viimeisien sanojensa saattelemana Everstin silvottu koura yhä otteessaan, mutta rauhaa ja hengähdystaukoa Rakva ei vieläkään saanut. Ulkopuolella vahdissa seisoneet Zadakhit astuivat huoneeseen välittömästi Carnadiakin poistuttua puhdistamaan kahdessa palasessa makaavaa matorania teltasta. Skakdi ei kuitenkaan tahtonut jäädä enää tuijottelemaan jäänteiden kaapimista, vaan rynni ulos heti vahkien väistyttyä ja haukkoi keuhkonsa täyteen raitista ilmaa. Tupakkayskä tarttui ilmasta heti kiinni ja aiheutti kohtauksen, joka ei varsinaisesti auttanut Rakvaa pitämään ruokaa vatsalaukkunsa puolellaa. Yhä tapahtumista kuvottunut skakdi antoi lopulta ylen havupusikkoon, jolle hän ehti vapisevilla jaloillaan rynnätä vain vaivoin.
Hänen harteilleen siunaantunut vastuu takoi hänet kuitenkin lopulta takaisin pystyyn. Rakva ei vieläkään voinut uskoa, että Eversti oli vuotanut junan reitin pohjoisen vihollisille, mutta se vähä, mitä hän Carnadiakista ennakkoon tiesi, sai hänet vakuuttuneeksi, että sellaisia syytöksiä ei heitelty perusteetta. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun Sokea Seurakunta puuttui heidän toimiinsa suoraan. Rakva ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että tällaisista kohtaamisista tulisi uusi normaali.
Hänen piti vielä erikseen käskeä itseään hengittämään. Kun hän viimein pystyi seisomaan jalat suorana, hän kiinnitti huomionsa taas kohti puiden välistä hädin tuskin siintävää merenrantaa ja juuri telakalta irtautunutta sotalaivaa, joka johdatti frostelusjoukkoja taas kohti pohjoista. Metsän siimekseen takaisin lipunut piispa oli jättänyt jälkeensä ainoastaan kapeiden juurien vispaamisesta jääneitä jälkiä. Varastorakennuksen kulmalla nojaillut Body oli katsonut ihmeissään, kuinka hänen ohi yllättävän lujaa vauhtia viilettänyt Carnadiak tiputti kaapunsa sisältä metsän reunalle saavuttuaan lihasta täysin tyhjäksi kalutun po-matoranin käden sekä verisen pistoolin.
Metsästä päin puhaltava tuuli viuhkoi taas väkivaltaisesti skakdikaksikkoa päin, kun Rakva viimein harppoi leveän toverinsa rinnalle. Bodylta ei kestänyt kauaa huomata, että hänen uusi toiminnanjohtajansa oli epäterveellisen kalpea.
”Meillä on paljon töitä tehtävänä”, Rakva vastasi Bodyn sanattomaan tiedusteluun. Kaksikosta suurikokoisempi oli jo osannut päätellä, mitä oli tapahtunut. Pysäköityyn junaan katseensa iskeneet skakdit olivat hitaasti palanneet samoihin asemiin, mistä he olivat keskustelunsa aloittaneetkin. Rakva heistä tosin kaksin verroin kalpeampana, mutta myös – ja hän ei tohtinut myöntää sitä itselleenkään – motivoituneempana.
Nappulat everstin veren tahrimalla pöydällä liikkuisivat taas pian. Ja samalla kun tuomionpäivän kellokoneisto työskenteli yötä päivää totuutensa eteen, oli punaiseen kaapuun kietoutunut piispa jo matkalla etelään. Välisaarilla eli muistoja, joiden olisi kuulunut jo unohtua ja Sokean Seurakunnan katse kuihduttaisi ne takaisin historian hämäriin.
Vain hetki sitten oli Zorak von Maxitrillian Arstein VIII välittänyt käskyn kiirehtiä valvontakammioon. Vain Sheelikalle tosin – Feterrat tuntuivat leijailevan rauhassa töidensä parissa ympäri aseman käytäviä. Niille Zorak ei ikinä puhunut sillä kiivaudella, jonka Sheelika oli vasta kuullut vastaanottimestaan.
Toa säilytti tyyneytensä, vaikka tunsi hermojensa kiristyvän. Kierreportaikko valvontakammioon taittui nopeasti ripeän kävelyn siivittäessä hänen matkaansa. Puulaminoituun seinään upotetut keltaiset valokivet valaisivat kuin pikkuruiset valotut osana mestarin suunnitelmaa.
Miljöö vaihtui täysin, kun toa saapui valvontakammioon, joka oli teknologisten vimpainten kehto ja tyylikkyyden ilmentymä. Zorakia ympäröi parvi Feterroja töissä erilaisten laitteiden ja näyttöjen parissa. Skakdi kääntyi Sheelikaa kohti ja tervehti vain nyökkäyksellä. Harmaiden kasvojen ilmeestä Sheelika näki jo, että tilanne oli vakava. Zorak ei hymyillyt edes ivallista, pikkuruista hymynpoikasta.
”Sheelika, rakas” skakdi lausui, ”tästä tulikin yllätysten päivä.”
”Mitä on tapahtunut?” toa tuhahti. Se kutsui vihdoin Zorakin kasvoille hymyn, jonka kaltaisen Sheelika oli oppinut tunnistamaan. Sen hymyn, jonka tunnisti astetta liian kireistä suupielistä ja ohjauspaneelia vasten puristuvista sormista.
”Hahaha”, hän naurahti. ”Avde ei aikaillut ollenkaan, Sheelika. Kuten sovittua, hän saapui hakemaan sinua. Siihenhän me olimme varautuneet, mutta tapansa mukaan hän lisäsi ohjelmaan… omat esiintyjänsä.”
Nestekideruudut värähtivät päälle. Syttyi kymmenkunta suoraa kuvaa kaikkialta ympäri asemaa, suoria lähetyksiä vanhimmista, kynttilöin valaistuista konserttisaleista ja syvemmistä kennostoista, joissa nelikätisiä olentoja uinui. Siitä yönmustasta katedraalista, jonka raunioiden päälle kaikki muu oli rakennettu.
Käytävillä seisoi hahmoja. Särisevillä ruuduilla erottui kaapujen tummia siluetteja, jotka eivät liikkuneet vaan vain seisoivat värähtämättä huppujen suuaukot käännettyinä kameraa kohti.
Ja kun ruudunpäivitys värähti kide kerrallaan tuoreempaan kuvaan, olivat olennot liikkuneet joitakin askelia eteenpäin.
Yksi kaavuista seisoi kennostojen edessä tuijotellen niiden sisällä uinuvia feterroja. Toinen odotti keskellä taidesalia yhtenä liikkumattomana patsaana muiden joukossa.
Kolmas hahmo ei kaapuaan käyttänyt. Se käveli valkoisena, piirteettömänä ja määrätietoisena käytävää pitkin.
Aivan kameraruudukon alareunassa Sheelika näki luodon. Saman luodon heidän yllään, joka piilotti aseman uteliaiden katseilta. Rannalla lepäsi valkea vene, jonka edessä Punainen Mies odotti tyynesti hyytävässä meri-ilmassa.
”Epäilin, että hän yrittäisi jotain. Avde tietää kyllä, ettemme kerro hänelle kaikkea… ja vaikuttaa siltä, ettei hän ole tyytyväinen tietotasoonsa.”
Toa nielaisi, mutta sai säilytettyä tyynen ilmeensä.
”Hän ei tiedä Umbrasta.”
”Epäröit sanoessasi noin”, tyyni Arstein katseli näytöltä näkyvää Punaista miestä. ”Toa täytyy pitää poissa Avden silmistä. Sheelika rakas… jos Avde saa tietää, että meillä on hänet, hän osaa kyllä päätellä, mistä hänet saimme… ja silloin Punainen Mies tietää, että menimme Metru Nuilla hänen sopimustaan vastaan. Jos hän saa tietää siitä, meillä ei ole ehkä enää sopimusta.”
Arstein hieroi käsiään yhteen eleettömästi.
”Aikaa ei ole”, hän sanoi. ”Nuo nuket… ne etsivät jotain. Avde kyllä löytää hänet, jos emme toimi sitä ennen. On siis ehkä aika lähettää Valottu pois luotamme.”
Sheelika ei voinut uskoa kuulemaansa.
”Mutta meillä oli suuri työ saada hänet”, hänen äänensä värähti. ”Emme me voi hänestä noin vain luopua!”
Arstein hymähti kolkosti ja katsoi näyttöä, jolla näkyi Umbra roikkumassa käsistään ja jaloistaan.
”Sheelika, Sheelika… älä huoli. Toa palaa vielä luoksemme. Olen hoitanut asian niin, että löydämme hänet kyllä uudestaan. Sillä ei ole enää väliä, vaikka hän ei olisi fyysisesti täällä. Hän kuuluu meille, vaikka olisikin tuolla jossain.”
”Minä… minä en ymmärrä, Zorak”, Sheelika pudisti päätään. ”Miten voit ottaa sen riskin? Mistä sinä voit olla varma, ettet vain menetä häntä lopullisesti?”
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas pysähtyi hetkeksi paikoilleen ja kääntyi tuijottamaan Sheelikaa.
”Etkö todella tiedä, Sheelika? Etkö todella tiedä?”
Hän otti muutaman askeleen toaansa kohti, hymyili tälle ja laski harmaan kätensä tämän olkapäälle.
”Hän on meidän. Hän kuuluu meille. Voin olla varma siitä, Sheelikani. Sen kyllä näkee hänestä… on nähnyt jo pitkään. Vai etkö ole nähnyt sitä hänen silmistään?”
Sheelika ei edes tiennyt, mitä olisi sanonut siihen. Hän ei seurannut mestarinsa ajatusta, mutta ei tiennyt, oliko hänellä aikaa kyseenalaistaakaan. Zorak maiskutteli huuliaan, ja vakavuuden paikan hänen kasvoillaan otti mairea hymy.
”Laittauduhan nätiksi, tyttö rakas. Meillä on vieraita… enemmän kuin ikinä kutsuimmekaan.”
Sheelika poistui huoneesta, ennen kuin ehti tarkemmin vilkuilla, mitä Zorak katseli toisella näytöllä, toisen valvontakameran silmistä. Hän ehti kuitenkin kuulla mestarinsa naurahtavan hiljaa.
Jokin suunnitelma tällä oli pakko olla, Sheelika yritti uskotella itselleen. Jotain tämän oli ollut pakko keksiä.
Allegro
Alhaalla kaikui metallisia seiniä pitkin pienen koneen kikatus. Paikallaan leijuva Zorak Va tarkensi suurella yksinäisellä valosilmällään potilaaseensa ja työnsi isoa neulaa tämän verenkiertoon lihaksesta, joka pilkotti haarniskan aukosta. Neulan sisus kuhisi sähköisesti rätiseviä nanokoneita, jotka katosivat soturin verenkiertoon.
Toa ähki ja puhisi kahleissaan neulan työntäessä mikroskooppista sisältöään häneen. Pahinta oli, ettei hän toimenpiteen jälkeen tuntenut mekanoidien liikettä sisällään – kuin niitä ei koskaan olisi häneen pantukaan. Lihas tuntui kipeältä, mutta muuten toa ei juuri huomannut pistosta ollenkaan.
Hiljaa huristen ja sähköisesti hykerrellen Zorak Va leijui poispäin, kun pienten koneiden pataljoona kiemurteli kaikkialla Umbran sisällä.
Sheelika ja Arstein valmistautuivat Avden saapumiseen. Sheelika huolitteli itsensä, pesi naamionsa loppuun ja ehosti itseään. Zorakin feterrat pitivät hiljaisella työskentelyllään huolen siitä, että kaikki sujuisi kuten pitikin.
Sheelika nosti kasvonsa pesualtaan yllä olevan peilin eteen ja tuijotti kuvaansa. Hän tarttui takaraivostaan roikkuviin veitsenteräviin harjaksiin ja suki ne siististi niskansa taakse.
Salaman ja varjon toan katse kohtasi kapellimestarin hymyn peilin kautta.
Skakdi ja toa nyökkäsivät toisilleen ja erkanivat käytävillä eri suuntiin kompleksia.
Kello tikitti.
Alhaalla valon toa huojui tajunnan rajamailta todellisuuteen. Se, mikä suonissa kiemurteli, oli tuntunut hieman oudolta ensivaikutelman jälkeen, mutta sen virratessa sydämen kautta uudelle kierrokselle rinnasta raajoihin ja päähän asti alkoi Umbra tottua. Kun hän sai vihdoin silmiään raotettua, seisoi metrin päässä hänestä skakdi mustassa takissa. Kaksi Avhrak Feterraa – samat mustapunaiset, jotka olivat hänet Metru Nuilla vanginneet – leijailivat tämän molemmilla puolilla.
”Valottuni. On aika herätä.”
”… ZMA?”
Umbran silmät säpsähtivät auki. Toa ei ollut nähnyt Zorakia sitten heidän yhteisen illallisensa. Siitäkin oli kulunut jo päiviä, vaikka hän oli kyllä seonnut jo laskuissa. Keinovaloilla tuotettu keinopäivä kliinisessä maailmassa oli laittanut hänen sisäisen kellonsa sekaisin.
Vaikka Umbra oli jo tottunut siihen, että Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen läsnäolo tarkoitti, ettei Zorak Va voisi ainakaan satuttaa häntä, oli aseman mestarin olemuksessa nyt jotain äärimmäisen uhkaavaa. Poissa oli se hymy, jolla tämä oli häntä tervehtinyt illallisella. Kun mestari puhui, Umbra jäätyi paikoilleen kahleisiinsa. Zorakin äänessä ei ollut tippaakaan siitä vieraanvaraisuudesta, millä se oli aiemmin kuorrutettu.
”Tilanne on muuttunut. Asemalleni on saapunut hirviöitä, joilta en voi sinua suojella. Nämä hirviöt ovat nousseet pimeydestä nielemään sinut, enkä usko, että minulla on mahdollisuuksia estää niitä nyt.”
Umbran sydän hyppäsi pari iskua yli.
”Mitä minun pitää siis tehdä? Annatko minun roikkua kahleissa ja odottaa petojen vievän minut?” hän sai kakistettua ulos. Sydänvalo pumppasi verta jännittyneeseen kehoon, ja toan stressitasot alkoivat nousta.
Arstein pudisti hitaasti päätään.
”En ikinä, toa Umbra. Olet liian tärkeä siihen. Ja vaikka riski siihen, että sinulle tapahtuisi jotain asemani ulkopuolella, on liian suuri, että haluaisin kohdata sen…”
Zorakin sanat keskeytti äänekäs kalahdus metallista Umbran oikean ranteen ympärillä. Sekunnin päästä sama ääni toistui toisessa ranteessa, ja sitten hänen molemmissa nilkoissaan.
”… juuri nyt minun täytyy ottaa se. Olet liian tärkeä meille kaikille, toa Umbra.”
Umbra lysähti lattialle, koska hänen ääreisverenkiertonsa oli vielä roikottamisen takia heikkoa. Zorak antoi oikean kätensä valotulle ja nosti tämän herrasmiehen ottein ylös. Hämmennys ja pelko paistoivat yhä av-toan kasvoilta, mutta ilme alkoi vaihtua huojentuneeksi.
”Kiitos”, Umbra sanoi kohteliaana ja pöllämystyneenä. Hän ei uskonut edes sanojaan todeksi. Joskus aiemmin hän olisi lyönyt Zorakia, muttei nyt. Ei enää. Arstein päästi irti valon toan kädestä ja katsoi häntä hymyillen. Tilanne oli epätodellinen. Mestari oli päästänyt hänet näin lähelle itseään ilman muuta turvaa kuin kaksi Feterraa, jotka eivät ehtisi väliin, jos hän tekisikin jotain.
Eikä hän edes harkinnut tekevänsä jotain.
”Ne, jotka ovat tulossa, ovat pimeyden lapsia, Umbra”, Zorak sanoi hänelle viileästi. ”Tiedätkö, mitä ne tekevät sinulle, jos jäät kiinni? Tiedätkö, minkälaista on toivoa kuolemaa, joka ei ole koskaan tulossa? Jos annat niiden saada otteen sinusta… saat kyllä tietää.”
Ennen kuin Umbra ehti vastata, tarttui kapellimestari hänen olkapäistään. Hän oli säikähtää, vaikka skakdin ote ei ollut edes kovin vahva.
”Lennä, pikku perhoseni”, Zorak kuiskasi hänelle. Skakdin silmät leiskuivat tavallista kirkkaampaa punaista.
”Lennä, ennen kuin Syvä Nauru sinut saa!”
Kylmät väreet hiipivät pitkin Umbran selkäpiitä. Sanat eivät ottaneet muodostuakseen, eikä keho liikkunut suuntaan eikä toiseen. Zorak tuijotti häntä intensiivisesti, ojensi kätensä toista feterroista kohti ja otti vastaan tämän tarjoaman harmaan naamion. Sitten skakdi painoi sen kiinni Umbran päähän.
Umbra tunsi elinvoiman palaavan takaisin kehoonsa. Hän oli taas kokonainen naamionsa, elementtinsä, koko minuutensa kanssa. Harmaantunut naamio alkoi saada taas värejään takaisin, vaikka toan muu väriskaala pysyikin harmaantuneena ja pois kuluneena. Tuntui uskomattomalta saada naamio takaisin.
Todellisuus palautui kuitenkin hämmennyksen ja ihmetyksen keskelle, kun hän ymmärsi puheet Syvästä Naurusta. Klaanilainen muisti tarinat yöstä, jolloin pimeyden olento oli saapunut Klaaniin. Hän oli itse ollut silloin kaukana muilla mailla kohtaamassa henkilökohtaisia demoneitaan.
Toan jalkojen verenkierto oli jo palautunut, ja hän teki pieniä venytysliikkeitä. Oli parempi pystyä juoksemaan, ja lujaa, pimeyden olentoja karkuun. Toki hänellä oli valovoimansa, mutta toa ei uskonut elementaalienergian määrän ja tukikohtakompleksin sisätilojen koon mahdollistavan muuntumista puhtaaksi valoksi.
Zorak katsoi hänen liikehdintäänsä arvioiden ja hymyillen.
”Löydät ylemmistä hangaareista sukellusveneeni. Se ohjaa sinut Xialle. Sen jälkeen… olet vapaa mies.”
Umbra nyökkäsi hiljaisuudessa. Vapaa, hän tunsi huuliensa sanovan äänettömästi. Hän ei voinut uskoa sitä.
”Minä tiedän, että sinä ymmärrät kohtalosi. Minä tiedän, että ymmärrät pimeyden, joka on tulossa. Joka pian kohta syö meidät kaikki. Ja jos haluat olla kohtalosi arvoinen… alat valmistautua siihen. Tämä ei ole viimeinen kohtaamisemme. Olen pitänyt siitä huolta.”
Umbra vain nyökkäsi.
”Nyt juokse, toa. Juokse, äläkä anna varjon niellä sinua.”
Selviytymisvaisto antoi viimein myöten ja Umbra tunsi olevansa valmis. Hän pani juoksuksi eikä halunnut katsoa enää taakseen.
Kapellimestari käveli tyynin askelin kohti portaikkoa, josta oli saapunutkin. Umbran askeleet kaikuivat kivisiä käytäviä pitkin, eikä juoksemisen lopettaminen tuntunut hyvältä idealta.
Sheelika oli järjestänyt yhden toan vastaanottokomitean Punaiselle Miehelle ja tämän joukkiolle. Syysmyrskyjen tuivertama lohduton hiekkaranta toimi näyttämönä Avden saapumiselle. Yleisesti lohduton harmaa maisema toimi Zorakin tukikohdan pääsalakäytävän sisäänkäyntinä. Saaren maanpäälliset osat oli jätetty lähes luonnontilaan, jotta kukaan ei vahingossakaan kiinnostuisi merilintujen ja merenelävien valtaamasta luodosta.
Harva maailmassa muistaisi, mitä sen alla odotti, mikä sinne oli uponnut. Minkä valtavan asian massa piteli luotoa yllään kuin obsidiaaninen jättiläinen pientä kivenmurua kämmenellään. Oli vain eloton luoto, joka ei ollut tarpeeksi merkittävä edes pientä majakkaa varten.
Yhtä tavalliselta ja arkiselta näytti matoran, joka kohtasi Sheelikan sen rannalla. Matoran, joka näytti arkiselta vain, jos ei ymmärtänyt, että tämän hahmo oli rooliasu.
”Näytätpä kauniilta tänään, Sheelika”, matoran hymyili hänelle astellen kosteaa hiekkaa pitkin lähemmäs. Hymyssä oli jotain alakuloista, Sheelika pani merkille. Avde oli käyttänyt sanaa ”kaunis” kuin ei aivan ymmärtäisi sitä.
”Zorak odottaa tietynlaista huolittelua”, Sheelika vastasi. ”Mikä tuo sinut luodollemme? Merilintujen bongailu?”
”Ne ovat varsin herttaisia. Ehei, uskon Zorakin kyllä kertoneen, mistä on kyse.”
Sheelikan katse eksyi varjoon, joka lepäsi melko tavallisen näköisenä Avden alla rannalla. Sää oli liian harmaa ja valo liian haalea, että varjo olisi ollut tunnistettava, millään tavalla erikoinen. Jotain väärää sen muodossa oli, mutta Sheelika ei saanut siitä minkäänlaista otetta. Hänestä myös tuntui, että siihen ei kannattanut katsoa liian kauaa, tai siinä saattaisi alkaa nähdä jotain.
”Voinko toivoa, että olet valmis lähtemään matkaani heti, kun olen puhunut hetken mestarisi kanssa?”
”Olen valmis, Avde”, Sheelika vastasi ilmekään värähtämättä. Hänet oli koulutettu näihin tilanteisiin. Näytä nätiltä. Pidä tikaria selän takana.
”Hyvä. Lähdemme heti, kun olen hoitanut asiani, jos sinulle sopii.”
Kun Sheelika alkoi rauhallisesti astella kohti aseman sisäänkäyntiä, matoralainen seurasi. Kävely oli oudon hiljaista. Kaikilla aiemmilla kohtaamiskerroilla Avde oli tarttunut nopeasti keskusteluun. Hetken päästä hän kuitenkin sanoi jotain. Sävy olisi kuulostanut huolehtivalta kenen tahansa muun suusta. Ehkä se olikin sellaiseksi tarkoitettu.
”Miten olet pärjännyt Zorakin kanssa?”
”Minulla on vapaus, tiettyihin rajoihin saakka”, Sheelika vastasi. ”Hän on antanut minulle päämäärän ja syyn olla olemassa.”
Avde vain nyökkäsi pitkään eikä jatkanut kyselemistä. Sheelikasta tuntui siltä, kuin matoran olisi antanut heidän aiempien kahdenkeskeisten keskusteluidensa puhua puolestaan. Hiljaisuus oli raastava. Hän toivoi jopa hieman, että Avde olisi mieluummin vaikka syyttänyt häntä jostain. Mutta ei tällä kertaa.
”Pahoittelen yllättävää saapumistani”, Avde sanoi. ”Tarvitsen palveluksiasi hieman aiemmin kuin odotin. Asiat ovat edenneet pois otteestani.”
”Olen käytettävissäsi, kuten puhuimme jo aiemmin. Tiedän, mitä minun tulee tehdä Abzumoa vastaan.”
”Ihana kuulla, Sheelika. Toivon vain, että ei ala olla liian myöhäistä siihen.”
Punainen mies ja tämän varjo sekä varjottu sähkösoturi jatkoivat matkaansa kylmällä ja märällä sannalla. He saapuivat pian halkeamalle, johon oli piilotettu sisäänkäynti. Sheelika näppäili tunnuskoodin pieneen käsikäyttöiseen kaukosäätimeen, jolloin hiekka ja metalli väistyivät elegantisti paljastaen oviaukon suoraan maan alle. Jopa metalliset portaat olivat puhtaat, ja ne johtivat moderniin hissiin, jonka pohjassa hurisi painovoimakiekkojen teknologiaa.
”Teidän jälkeenne”, Sheelika niiasi.
Portaikon hämärässä Sheelika oli satavarma, että Punaisen miehen varjolla oli kuin olikin aivan jonkin muun kuin pienen matoralaisen hahmo. Se, mikä hahmo oli, oli kuitenkin kysymys, johon hän ei tarvinnut vastausta, joten hän yritti olla laskematta katsettaan siihen.
”Arstein ei tullut minua vastaan?” Avde kysyi kääntymättä Sheelikaa päin. ”Melko epätavallista häneltä.”
”Hänellä on vähän muuta tekemistä. Feterrat, tiedäthän”, Sheelika totesi.
”Niin”, Avde lopulta sanoi. ”Hän on tehnyt paljon työtä niiden eteen.”
Sheelika nyökkäsi. Jos Avde kyseenalaistaisi enemmän, hänen täytyisi pitäytyä peitetarinassa: yksi feterroista oli mennyt epäkuntoon ja vaati kiireellistä tutkimusta.
Avde ei kuitenkaan jatkanut. Hiljaisuus keskustelussa sai Sheelikan olon epämukavaksi. Hänelle ei annettu edes tilaisuutta valehdella. Tuntui siltä, kuin kontrolli olisi raastettu häneltä kokonaan.
Hämärä käytävä vaihtui heidän kävellessään kliinisen valkoiseen loistoon. Sheelikan mielestä oli jollain tapaa paljon uhkaavampaa, kun varjo Avden takana piirtyi valkeita seiniä vasten teräväkontrastisena ja täysin mustana. Hän ei tarvinnut vastausta siihen kysymykseen, jonka varjon muoto hänelle esitti, ja piti parhaansa mukaan katseensa täysin viileänä. Poissa sen mustasta, tornimaisesta hahmosta.
Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, kuinka tehokkaita hänen hätävalheensa olivat olleet. Juuri nyt hän pystyi vain toivomaan, että voisi ostaa tarpeeksi aikaa Arsteinille. Ja Umbralle.
”Näin aivan rehellisesti meidän kesken, Sheelika”, Avde kysyi varoen. ”En ole varma, olenko koskaan kysynyt sinulta. Mitä sinä olet mieltä siitä, mitä Zorak yrittää? Voiko joku todella pakottaa Kohtalon toimimaan edukseen?”
”Luotan siihen, että mestari tietää, mitä tekee. Kohtalo on hänen mukaansa valjastettavissa oleva luonnonvoima. Olemme kesyttäneet tuulet, merten aallot ja elämän rakennusaineet, joten uskon hänen pystyvän tekemään saman myös Kohtalolle.”
”Aivan. Ihailtavaa vakaumusta.”
He saapuivat koristeellisille parioville, joiden taidelasin läpi hehkui ruokasalin kultainen valo. Valo hehkui lasien pinnassa olevista maalauksista, joissa oli kaksi enkelin hahmoa. Kauhistuttava lohikäärme, punainen kuin Kohtalo. Piirteetön, silmätön jättiläinen, musta kuin terva. Jättiläisen pimeydestä tehty miekka raastamassa irti kivusta huutavan lohikäärmeen siipiä. Sheelika asteli Avden eteen ja tarttui ovien kultaisista kahvoista.
”Olette siis varmoja”, Avde jatkoi, ”että vihollisenne ei ole teitä parempi kohtalon valjastamisessa?”
”Langenneet eivät meitä tule voittamaan, hallitsimme kohtaloa tai emme”, Sheelika sanoi itsevarman kuuloisesti, vaikka vilunväreet kävelivät hänen selkäpiitään pitkin, kun hän muisteli enkeleitä.
”Tapahtui mitä tapahtui… ihailen taistelutahtoasi.”
Sheelika tiesi näyttävänsä viileältä, mutta sisällä jokin paloi Karzahnin jäätulten lailla. Enää hetki, hän ajatteli.
Kun ovet aukenivat, odotti Sheelikaa ja Avdea valojen välke ja kauniin musiikin kaiku. Pitkän pöydän toisessa päässä istui skakdi, joka ei noussut tervehtiäkseen.
”Hyvää iltaa, Avde.”
”Samoin, Zorak.”
”Hahaha. Niin ilo nähdä pitkästä aikaa. Miten matkasi sujui?”
”Vailla yllätyksiä, kuten yleensä. Lieneekö minulle yllätyksiä täällä?”
Sheelikan katse nauliutui hänen mestarinsa omaan, mutta Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen hymy ei rakoillutkaan.
”Kuinka helppo sinut on yllättää, Punainen Mies?”
Umbra oli lakannut hetkeksi juoksemasta, koska hänen keuhkoistaan oli loppunut ilma.
Klaanin entinen päämoderaattori suunnisti mestari ZMA:n tukikohdan käytävissä. Kuin suunniteltuna, hänen reitilleen oli jätetty laite, jonka avulla hän osaisi suunnistaa paremmin sokkeloisessa tukikohdassa. Laite näytti reaaliaikaisesti tukikohdan eri tasot ja niissä olevia kohteita muttei ollut järin tarkka. Toan mielessä risteilivät mielikuvat pääsystä Bio-Klaaniin ja kuvaus Syvästä naurusta sekä tämän Punaisesta miehestä. Hän ei halunnut tavata kumpaakaan. Se tietäisi kaikille ikävyyksiä. Kraa oli hiljaa hänen mielessään. Ei enää korppeja, Umbra ajatteli.
Hän käveli erilaisten näyttöjen ja vitriinien ohi. Näyttölaitteeseen ilmestyi nuoli, joka osoitti oikeaa suuntaa sitä mukaa, kun hän käveli. Zorak oli todella varautunut kaikkeen.
Hetken päästä hänen oli pakko koettaa juosta jälleen. Vaikka hänen jalkansa olivat voimattomat ja osittain rikki, oli hänen pakko saada itseään liikkeelle. Oli pakko voittaa kipu, voittaa ruumiin ylivoima ja päästää mieli vapaaksi kivusta. Päästä kotiin. Hän pääsisi kotiin Bio-Klaaniin!
Ajatus kotiin pääsystä antoi toalle tarmoa ja toivoa. Hänelle annettiin mahdollisuus paeta omaan maailmaansa. Ohjata omaa Kohtaloaan! Hän ei ollut pystynyt tuntemaan riemua pitkään aikaan, mutta kohta hän olisi taas onnellinen. Hän voisi korjata taas kaiken.
Hän juoksi, juoksi niin hyvin kuin kivuiltaan pystyi. Valonsäteeksi hän ei todellakaan voinut muuttua, se olisi tietänyt itsemurhaa näissä sokkeloissa, eivätkä hänen valovoimansa olleet latautuneet sitten Metru Nuin. Raskaat juoksuaskeleet toivat hänet ensimmäisenä Zorakin tuttuun taidegalleriaan, jonka Sheelika oli hänelle näyttänyt. Taideintoilijan kokoelma olisi ollut jossain muussa tilanteessa kaunista ja seesteistä seurattavaa, mutta valotulla ei ollut nyt aikaa ihastella freskoja xialaisista tulenpalvontariiteistä. Aerilaiset kultaesineet sekä Orton-kansalta varastetut marmoriveistokset jäivät toalta täysin huomioimatta, kun hän kiisi kohti kohtaloaan. Ne olisivat saattaneet muistuttaa häntä hänen ystävistään, joita hän ei ollut nähnyt enää moneen aikaan.
Mestari ZMA oli omistanut lukuisia komplekseja taiteelleen. Klaanilainen juoksi niissä iäisyyden, tai siltä hänestä ainakin tuntui. Hän ei huomannut katossa olevaa Ath-mosaiikkia, jonka kaikkinäkevä silmä oli suuri ja säkenöivä rubiini. Eikä hän kiinnittänyt huomiota Suuren hengen patsaaseen, jossa hau-kasvoinen sankari oli X-asennossa kannattelemassa maailman kattoa ja pohjaa. Juuri nyt hänen ainoa päämääränsä oli selviytyminen.
Opaslaitteen mukaan hän oli päässyt jo seuraavaan etappiinsa. Alkoi alue, jossa hän ei ollut koskaan ollut. Käytävillä ei ollut tullut vastaan ristin sielua, ja siksi taidegalleria tuntui perin aavemaiselta – tai olisi tuntunut, jos toa ei olisi ollut täynnä adrenaliinia pelosta.
Seuraavaksi Toalle aukeni huone, joka oli kliinisen harmaa ja metallinen laboratoriokompleksi. Muutama Avhrak Feterra leijui paikoillaan omilla työpisteillään ääneti mestarin tahtoa toteuttaen, täysin toisistaan riippumatta mutta yhteistyössä. Tämä oli harmoniaa, jota Zorak alaisiltaan halusi. Kapellimestari heilutti tahtipuikkoaan, ja orkesteri soitti.
Feterrat eivät tuntuneet edes kiinnittävän huomiota Umbraan. Jotkin metallihameista työskentelivät säkenöivän kiven parissa – kiven, jonka Umbra tunnisti elementaalikiveksi. Se säkenöi violettia valoa ja hurmasi hänet loisteellaan. Tietenkin Zorakilla olisi tutkimusta liittyen kiviin, mitäpä muutakaan voisi olettaa. Klaanilainen irrotti katseensa häiriötekijästä ja jatkoi matkaansa.
Hiukan kauempana yksi feterroista porasi jotain, minkä harjaantunut silmä olisi saattanut tunnistaa onumetrulaiseksi bohrok-fossiiliksi. Kirurgin ottein robottiapulainen poisti siitä paloja ja osia.
Jos Umbra olisi kiinnittänyt huomiota tarpeeksi ympäristöstään, olisi hän huomannut, että Zorakin luomukset olivat tutkijoita. Ei ZMA olisi tehnyt niitä vain tappamistarkoitusta varten. Totta kai hän halusi luomuksilleen intohimoja eri tieteisiin ja taiteisiin. Ne olivat hänen lapsiaan.
Laboratorioista kuului vain pientä laitteiden huminaa ja erilaisten nesteiden kuplimista ja höyrystymistä. Se kuulosti puhtaalta tieteeltä, jos Umbra olisi osannut kuvailla sitä sanoin. Tosin ilman mitään merkkiä sielusta.
Umbra saapui huoneeseen, jossa feterra käänteli jäykin ottein prismaa, jonka läpi valo kimpoili eri suuntiin. Samaisessa huoneessa oli paljon esineitä ja seinäkirjoituksia Valotuista, Valon Toista. Punainen tähti ja kaksoisauringot loistivat kultaisia sotureita kuvaavissa freskoissa, lasitöissä ja seinämaalauksissa. Niissä oli selvä teema. Toa pani merkille sen, miten moni Sotureista oli X-asennossa kannattelemassa aurinkoja käsillään, kuinka aurinkojen keskellä oli itse punainen tähti, Initoi. Kuvia av-sotureista oli häkellyttävän paljon. Mielenkiinto jäi kuitenkin kiireen alle. Adrenaliini pumppasi hänen sydänvaloaan kiihkeämmin.
Feterra kääntyi laitteensa parista.
”Huomio: Valottu”, olento puhutteli pakenevaa klaanilaista. ”Viesti: Mestarin mukaan olet lähellä päämäärääsi. Syvä Nauru on silti yhä kannoillasi. Jatka matkaa ilman ääntä.”
Umbra kääntyi. Feterra huomioi hänet. Hänen mielessään se näytti jopa melkein ystävälliseltä sieluttoman kuorensa alla, vaikkei Valottu sitä todellisuudessa nähnytkään. Nämä olivat kuitenkin tappaneet kymmeniä viattomia Bio-Klaanissa sinä kohtalokkaana yönä, joka nykyään kauhujen yönäkin tunnettiin. Yönä, jona Umbra oli ollut muualla, poissa puolustamasta kotiaan.
Hänen oli pakko kysyä.
”Olitko… olitko Bio-Klaanissa, kun hyökkäsitte sinne?”
Monotoninen ja sieluton koneääni vastasi. ”Vastaus: Kyllä.”
”Levah ja monet muut kuolivat takianne.”
Feterran seuraava vastaus tuli viiveellä.
”Vastaus: Kyllä.”
”Onko sinulla… onko sinulla mitään enempää sanottavaa siihen?”
Hiljaisuus hyysi Umbraa. Pelkkä loisteputkien särinä kaikui hänen korvissaan.
Sininen silmä keskellä feterran päätä jatkoi katsomista suoraan Umbraan.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa. Feterra palasi takaisin omiin askareihinsa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Umbrasta tuntui, kuin Syvän Naurun varjo alkaisi saavuttaa häntä, vaikka hän ei ollut nähnyt merkkiäkään siitä.
Feterroja sen sijaan oli jokaisessa huoneessa, jonka toa matkallaan ohitti. Hän ei pystynyt pysäyttämään katsettaan enää edes niihin.
Jalat olivat yllättäen vahvistuneet juoksusta. Valottu juoksi ulos ovesta, joka näytti kuin jatketulta johonkin toiseen rakennelmaan. Obsidiaaninen väriskaala hallitsi tilaa, johon hän saapui. Huone oli synkkä ja aavemainen, ja Syvä Nauru voisi lymyillä missä vain, koska paikan suuret holvikaaret ja muut muinaisen jylhät elementit loivat pitkiä varjoja ja soppeja.
Umbraa tämä ihmetytti ja samalla kammoksutti. Kraa olisi ehkä osannut kertoa hänelle tämän pimeyden luonteesta, mutta mielen korppi oli edelleen hiljaa. Kun hän pinnisti, tunsi hän Kraan yhä mielensä perukoilla. Umbra oli varma, että sekin pelkäsi Syvää Naurua. Tila toi hänelle mieleen kuvia tai kuvitelmia Syvästä Naurusta, joka mielikuvituksessa muovautui Tyhjyydeksi, Makutaksi.
Umbran sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun hän näki vilauksen Aft-Amanan kummituksesta, jonka punainen silmä ja löyhkäävä nokka tunkeutuivat syvälle hänen mielensä perukoille. Hän yritti paeta uhkaavia varjoja. Olivatko ne todellisia vai eivät? Pakokauhun noustessa hän ei enää tiennyt.
Aft-Amanan muistelu sai mielikuvituksen laukkaamaan. Hän kuuli viheliäistä pikkulinnun laulua. Siihen yhtyi korppimyrsky, joka lähestyi häntä. Titityy. Kraa, kraa kraa. Hän juoksi syvemmälle katedraalimaisten rakennelmien syövereihin. Hän ei voinut enää luottaa vaistoihinsa. Mitä oli todellisuus?
Katedraali hohti lähinnä outoa bioluminenssia siellä täällä, mikä johtui ehkä paikassa kasvavista erilaisista eriskummallisista sienistä sekä hennosti hohtavista kasveista. Kasvuston valo ei toiminut yksiin hänen valovoimiensa kanssa, sillä hän ei ollut koskaan harjoitellut sellaisen kanssa. Varjot kuiskivat ja ilkkuivat hänelle. Ne täyttyivät punaisista silmistä, jotka muodostivat kuin tähtikuvioita. Punaisia tähtiä mustalla taivaalla. Initoi ei antanut Umbralle nyt rauhaa ja rohkeutta, se vain ilkkui hänelle vääristyneenä.
Laitteen mukaan toa meni oikeaan suuntaan. Oudot punaisista kristalleista kootut ja seinään upotetut hieroglyfimäiset kuvaelmat jäivät taakse. Ne muistuttivat lähinnä suuria punaisia silmiä, jotka jättivät keskelleen maailmaa kannattelevan Hau-kasvon.
”Miksi tuo muistutti vuorta?” Umbra ajatteli ääneen, mutta hänellä ei ollut aikaa ihastella punamultamaalausta suuresta vuorimaisesta hirvityksestä, joka havitteli jotain esinettä. Pimeät sokkelot olivat aivan erilaisia kuin kliiniset tilat, joissa hän oli ollut hetki sitten. Kaikki mittasuhteet olivat valtavan vääristyneitä.
Kuka kumma paikan on oikein suunnitellut? pyöri Umbran ajatuksissa tämän mennessä omasta mielestään alaspäin mustasta obsidiaanista tehtyä kierreportaikkoa. Hänen tasapainoaistinsa kertoi, että hän meni alaspäin, mutta toan punaiset silmät vakuuttivat, että hän nousi ylöspäin… laskeutumalla alaspäin.
Tilassa lenteli pienen pieniä partikkeleita, jotka eivät olleet nokea eivätkä pölyä. Ne vaikuttivat kuin kiinteältä varjolta, tervalta ja orgaaniselta aineelta. Toa yritti koskea kappaleita, mutta ne tuntuivat menevän hänen lävitseen, vaikka hän tunsi niiden öljymäisen rakenteen, kun ajatteli niitä. Kappaleet vaihtoivat muotoa mielivaltaisesti, vaikka niissä tuntui olevan jokin järjestys. Jokin syy olla olemassa.
”Tämä vaikuttaa ihan Manun jutuilta”, Umbra mutisi laskeutuessaan ylöspäin portaita. Antidermiksenvihreää valoa oli siellä täällä oudoissa rakennelmissa. Se ei ollut valoa, jonka käyttöä Umbra oli koskaan harjoitellut tai edes tiennyt kenenkään valon toan osaavan hallita. Se tuntui niin väärältä.
Hän yritti katsoa, mitä hänen opaslaitteensa sanoi reitistä, mutta hänen sijaintiaan esittävä täplä näytti juuttuneen paikalleen. Hän näpäytti laitteen näyttöä kummastuneena, mutta mitään ei tapahtunut. Hän käveli hieman eteenpäin – tai alaspäin, mikä tarkoitti ylöspäin – katse yhä näytössä. Kauhukseen hän huomasi, että ruudun läpi värähti jonkinlainen häiriö. Sen jälkeen kartta ikään kuin meni rikki: kuin virtuaalinen kuva olisi pilkkoontunut useaksi vaakasuoraksi siivuksi ja osa siivuista olisi siirtynyt hieman suuntaan tai toiseen. Umbra näpäytti näyttöä uudelleen, mutta se ei auttanut.
Hän katsoi, minne jalat olivat hänet kuljettaneet. Hän oli saapunut painajaismaiseen huoneeseen, jonka geometriassa ei ollut mitään järkeä. Hänen laskeutumansa portaat – ei, hänen nousemansa portaat – yhdistyivät säännöllisen kuusikulmion muotoiseen tasanteeseen, josta lähti portaat kaikkiin kuuteen eri suuntaan. Kukin portaikoista päättyi kaarioveen, mutta siinä, miten päin kaaret olivat suhteessa tasanteeseen, ei ollut säännönmukaisuutta. Yhden portaikon päässä oleva ovi oli hänen näkökulmastaan lattiassa, yhden katossa. Hän valitsi toisen niistä kahdesta, jotka näyttivät vievän seinässä olevalle ovelle.
Hän kiirehti portaat… alas? Mitä lähemmäs hän tuli ovea, sitä varmempi hän kauhukseen oli siitä, että se johti ulkotilaan. Mutta ei suinkaan ulos merelle. Hänen edessään levittäytyi maailma, jonka taivas oli hyvin tumman violetti. Syvän hämmennyksen vallassa hän astui viimein kynnyksen yli. Nyt hänen jalkojensa alla oli vaaleaa, kellertävää kiveä, joka oli pienen pienten kraattereiden verhoilema. Taivaalla ei näkynyt punaista tähteä eikä mitään muutakaan tähteä tai tähdistöä, jonka Umbra olisi tunnistanut. Tähdistöjä siellä kyllä oli vaikka millä mitalla, mutta ne olivat täysin vieraita. Kaikki tuntui vieraalta.
Hienoinen tuulenvire puhalsi kangistuneen toan kasvoille. Tämä havahtui ensijärkytyksestään ja pohti, minne suuntaisi seuraavaksi. Rosoisia aavemaisen värisiä kallioita näytti jatkuvan silmänkantamattomiin jokaiseen suuntaan. Hän kääntyi ympäri ja katsoi holvikaarta, jonka läpi oli paikkaan astunut. Hän näki sisällä saman kuin ennenkin, mutta ulkona… oviaukko näytti olevan ainoa rakennelma. Hän kiersi sen toiselle puolelle. Ei mitään. Pelkkä holvikaari. Toiselta puolelta holvikaarta hän näki sen läpi samaa maisemaa kuin kaikkialla muuallakin. Käveltyään takaisin toiselle puolelle hän huokaisi helpotuksesta nähdessään yhä sisätilat.
”Tämä ei ole normaalia”, hän henkäisi, vaikka tiesi, ettei kukaan ollut kuulemassa. Eihän?
Toivottavasti ei ollut. Tai jos oli, toivottavasti joku Zorakin kätyreistä. Tai… ei hän ollut varma, halusiko sitäkään.
Hän vilkaisi laitettaan jälleen kerran. Nyt se ei näyttänyt karttaa vaan oli aivan pimeänä. Hän napautti sitä kerran ja oli hypätä ilmaan säikähdyksestä näytön välähtäessä nopeasti punaisena.
MAKUTA ON
Umbra räpytteli silmiään. Ei näytöllä ollutkaan ollut tekstiä. Ei sillä voinut olla. Se oli pelkkä paikannuslaite. Ei se puhunut hänelle. Ei se… ei se…
Umbra päätti kavuta takaisin holvikaaren toiselle puolelle jo oman järkensä säilyttämisen vuoksi. Oli ehkä aika kokeilla toista portaikkoa.
Zorak Van pitkällä robottikädellä komeili tarjotin, jonka päällä seisoi viinilaseja. Toisessa kädessään robotti piteli kahta eri viinipulloa sormiensa välissä, ja valkoinen pyyhe roikkui siististi viikattuna sen lonkeromaisella käsivarrella. Hiljaa suristen se leijui lähelle Zorakia ja kohteliaasti livertäen kysyi tältä, kumpaa suositelluista viineistä tämä haluaisi maistaa.
Robotti tasapainoili tarjottimen, lasien ja viinipullojen kanssa hämmästyttävän hyvin, vaikka joutuikin laittamaan tarjottimen tasapainoon oman lautasmaisen olemuksensa päälle. Tyynen laskelmoivasti se otti kaikki kuusi lasia ja laittoi ne millintarkasti oikeille paikoilleen mestarinsa, Sheelikan ja Avden välissä seisovalle pöydälle, jota koristi valkoinen pöytäliina ja punaisena hohtava kynttilä.
Punainen Mies laski katseensa huvittuneesti kahteen lasiin, jotka oli tarjoiltu hänen eteensä. Hentoisen ohuet lasikartiot tarjosivat Avdelle kaksi juomavaihtoehtoa. Toisen punaisen, toisen sinisen. Lasit olivat tismalleen yhtä kaukana pöydän keskikohdasta ja tismalleen yhtä lähellä Avdea.
Avde hymyili hieman.
”Zorak, olen lähes liikuttunut”, hän sanoi ja tarttui hiljaa punaiseen.
Sheelika istui pöydässä lähellä mestariaan ja pyöritteli viiniä lasissaan. Hän oli kyllä oppinut arvostamaan viinien maailmaa Zorakin hoteissa, muttei viitsinyt juoda kovin paljoa, koska tehtävä Avden seurassa odottaisi häntä. Tanniininen viini jätti pitkät kyyneleet lasin reunoille palatessaan painovoiman vaikutuksesta takaisin pohjalle. Sheelika piti naamiollaan hymyä, jonka oli opetellut tunteidensa peitoksi. Päällimmäisenä hänen mielessään oli epäilys siitä, löytäisikö samaan aikaan pakeneva Valottu todella ulkomaailmaan. Mestari oli rakentanut liian tehokkaan labyrintin.
Tai… vielä pahempaa kuin mestarin rakentama labyrintti oli se osa, jota mestari ei ollut itse rakentanut. Sheelika ymmärsi, miksi sen täytyi olla siellä: kokeiden takia. Silti… tarpeellisuus ei poistanut sitä hänen painajaisistaan.
”Pahoittelut suorasukaisuudesta”, Zorak jatkoi. ”Mutta lienee ilmiselvää, että et tullut lainaamaan rakasta Sheelikaani vain, koska hän on ihastuttavaa seuraa.”
Avde siemaili nyt viineistä sinistä. Hän maisteli sitä pitkän hiljaisen hetken, ennen kuin laski myös tämän lasin takaisin pöydälle.
”Minulle sopii erittäin hyvin mennä suoraan asiaan, rakkaat ystävät. Tiedätte varmasti jotain siitä, mitä Metru Nuilla tapahtui.”
Zorak jakoi Sheelikan kanssa katseen, joka kesti vain sekunteja, mutta tuntui Sheelikasta pidemmältä.
”Hyvin suurpiirteisesti”, Arstein nyökkäsi. ”Tarkempi sana ei liiku paljoakaan meriporteista etelään, ja… olemme viettäneet viimeisimmät viikot asemalla. Tällä hetkellä ainoa tietolähteeni mistään, mitä tästä pohjoisempana tapahtuu, on Feterra Xa, joka johtaa pientä joukkoa Zakazilla.”
Sheelika ei tehnyt muuta kuin nyökkäsi mukaillen aseman isännän puhetta. Avde odotti pienen hetken, että heillä olisi ollut jotain lisättävää. Ajatuksissaan hän kaatoi tyhjän punaisen lasin viimeiset tilkat siniseen. Haaleat viirut viiniä sekoittuivat lasin pohjalla, kun Avde pyöritteli sitä. Punainen ja sininen loivat aavistuksen purppuraa.
”Minullakaan ei ole paljoa sisäpiirin tietoa tapahtumista”, Avde sanoi, ”mutta on vakavia syitä uskoa, että Abzumo oli jotenkin osallisena tapahtumiin… ja että sen seurauksena hän saattoi saada käsiinsä uuden Nimdan sirun. Ehkä pahimmassa tapauksessa useammankin.”
”Sirut makutan käsissä eivät kuulosta hyvältä”, Sheelika kommentoi. Hän oli taas valppaana, koska muisti violetin enkelin. ”Sirut kenellä tahansa muulla olisi melkein parempi tilanne.”
Zorak nyökkäsi Sheelikalle ja käänsi katseensa mietteliäästi Avdeen.
”Tahdot rakkaan Sheelikani hänen peräänsä”, hän totesi kohottaen kättään.
”Tarvitsen tietoa hänestä”, Avde nyökkäsi, ”mutta en voi tehdä suoria siirtoja häntä vastaan. Hän ei ole virallisesti poistunut Allianssista… vaikka ei myöskään vaikuta olevan erityisen kiireinen ilmoittamaan heille olevansa elossa. Abzumo työskentelee jonkun kanssa, rakentelee jotain. Käyttää resursseja, joiden alkuperä on minulle tuntematon. Nähdäkseni sinulla on parhaat edellytykset päästä hänen jäljilleen herättämättä liikaa epäilyjä, Sheelika.”
”Ai haluat minun toimivan varjoista varjojen valtiasta vastaan? Kuinka ironista, jos saan sanoa. Hän saa väistyä kapellimestarin tieltä”, Sheelika otti kulauksen viinistään rauhoittaakseen itseään. Jokin hänessä halusi päästä tekemään tihutöitään makutan kiusaksi. Zorak katsoi häneen lempeästi ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
”Tulet tekemään hyvin tärkeää pohjatyötä orkesterini ensiesitykselle, rakkaani. Se, mistä olen sinulle puhunut… se, millä poltamme varjon pois tästä maailmasta… ajattelin testata sitä Abzumoon. Hänestä tulee ensimmäinen esimerkki. Hänestä tulee todiste siitä, että kuolevainenkin voi ne tuhota.”
”Olen ilomielin tekemässä historiaa.”
Sheelika hymyili nyt aitoa hymyään. Hänen oikeat tunteensa tulivat pintaan valeasun alta. Pienen hetken Sheelika tunsi toivoa, joka peitti alleen tilanteen jännittyneisyyden. Pienen hetken hän näki sen saman Arsteinin, joka oli hakenut hänet siitä pimeydestä, joka oli ollut syömässä häntä. Mutta sitten Avde sanoi jotain viatonta, joka vei hänen kykynsä rentoutua.
”Kun ensin vain saatte valon toanne.”
Zorak oli jälleen hiljaa Sheelikan mielestä aivan liian pitkään.
”Niin”, tämä lopulta nyökkäsi vakavammin, ”sitten kun saamme.”
”Olen pahoillani, että en ole vielä saanut lupaustani toteutettua”, Avde sanoi. ”Yksi mahdollisista kandidaateista, joihin olin investoinut, on ikävä kyllä tiettyjen raporttien mukaan kuollut… ainakin kunnes toisin todistetaan. Se hidastaa polkuanne, mutta tuskin pysäyttää. Minulla on muutamia vaihtoehtoja.”
Sheelikan päässä risteilivät monet ajatukset. Avde selkeästi tiesi jotain Domekista, muttei hänellä ollut onneksi mitään tietoa Umbrasta tai tämän tärkeydestä. Vaihtoehdot viittasivat selkeästi Bio-klaaniin, jossa oli harvinaisen monta valon toaa niin pienellä alueella.
Sheelika kiristeli hampaitaan. Kuinkahan pitkälle asemaa Umbra oli jo päässyt? Koko suunnitelman onnistuminen oli lähinnä tämän valintojen ja tekojen varassa.
”Luotan kykyysi toimia, Avde”, Zorak sanoi, ”ja uskon, että saamme itsellemme kunnollisen Valotun ennemmin tai myöhemmin.”
”Mielenkiintoista, että hän on teille edelleen Valottu. Että pidätte kiinni siitä… melko toivottomalta vaikuttavasta myytistä.”
”Avde rakas… jos aiomme muuttaa maailmaa, ohjata Kohtaloa, se on tehtävä ehdoilla, jotka on kiveen hakattu. Meidän täytyy noudattaa narratiivia… kaiken täytyy. Kuin Punainen tähti, joka liikkuu ikuisesti eteenpäin vain pysyäkseen paikoillaan. Kuten sanottua… vaaditaan jatkuva muutos, jotta voidaan säilyttää pysyvä tila.”
”Kauniisti sanottu”, Avde nyökkäsi. ”Jonkun muun sanoja.”
Zorak naurahti koppavasti.
”Minä kunnioitan noita sanoja. Olen rakentanut kaiken niiden päälle. Tarvitaan hyvin suurenmoinen valo, että voin jatkaa tuota samaa polkua syvemmälle.”
Sheelika ei täysin ymmärtänyt, mistä hänen mestarinsa puhui. Se ei tuntunut nyt tarpeelliselta. Kaikki tämä tuntui harhautukselta, ajan pelaamiselta.
Joka sekunti heidän Valottunsa liikkui pitkin asemaa. Joka sekunti kaikki, mitä Zorak oli rakentanut, oli vaarassa luhistua. Joka sekunti Avden olennot liikkuivat käytävien läpi. Tiesivätkö ne sitten etsivänsä jotain? Oliko Avdella epäilyksiä, vai oliko tässä jotain muuta kyseessä?
Oli miten oli, Toa Umbra oli vaarassa, ja se tuntui Sheelikasta paljon pahemmalta kuin hän olisi ikinä luullut.
Umbra oli saapunut outoon kammioon. Huone oli niin avara, ettei hän nähnyt sen kattoa tai seiniä, jotka olivat piiloutuneet varjoihin. Hän näki kylläkin vastakkaisen seinän ja siinä ammottavan oviaukon. Näitä kahta oviaukkoa yhdisti jonkin olennon selkärangan muotoinen jalankulkuväylä. Luusta ristesi kylkiluun tapaisia poikkipuita. Tätä tarkastellessaan hän huomasi, että jossain kaukana luuväylän alapuolella pitkän pudotuksen päässä odotti synkkää vellovaa nestemäistä massaa, jonka olemusta toa ei tunnistanut. Välillä se kupli, tai näytti jopa siltä kuin pieniä lonkeroita nousisi nesteestä ja yrittäisi kouraista liian lähelle eksyvän sisäänsä.
Umbra nielaisi. Polku oli hutera, eikä häntä huvittanut pudota siihen, mitä ikinä alapuolella olikaan. Hän otti kuitenkin ensimmäisen askeleen. Luu hänen jalkojensa alla vavahteli hieman, mutta hän pysyi pystyssä. Hänen opaslaitteensa oli lakannut näyttämästä viestejä kryptisellä kielellä, mutta ei toiminut vieläkään kuin aiemmin.
Jostain kuului kolahdus. Umbra säpsähti ja lähes liukastui. Hän vilkuili ympärilleen muttei nähnyt mitään. Hänestä tuntui epämiellyttävästi siltä, kuin joku olisi katsellut häntä salaa. Hän otti lisää askelia määränpäätään kohti ja koetti olla katsomatta alas. Matka sujui hyvin, kunnes pimeydestä kaikuva ääni pelästytti hänet puolikuoliaaksi.
”Mitä on piilossa?”
Kimeä, lapsenomainen ääni poukkoili luolan seinämistä tuskallisen pitkään. Umbra oli päätynyt istumaan luupolulle noin keskellä matkaa. Hän mulkoili pimeyttä muttei nähnyt mitään. Nopea vilkaisu oviaukolle, josta hän oli huoneeseen päätynyt, ei tehnyt häntä yhtään viisaammaksi, kuten ei tehnyt myöskään vilkaisu määränpääovelle. Varovaisesti hän nousi jälleen seisomaan tasapainoillen kapealla polulla ja alkoi hitaasti ja varuillaan kulkea jälleen kohti kohdettaan.
Kun pimeydestä kuului tällä kertaa narisevaa kirskuntaa, joka kaikui ympäriinsä, Umbra kiihdytti itsensä niin nopeaan juoksuun kuin vain uskalsi ja ryntäsi perille. Sinne päästyään hän vilkaisi vielä kerran taakseen.
Ja vastarannalla oviaukossa seisoi hahmo, jonka kulmikkaat muodot olivat varjojen hämärtämät. Varjot eivät kuitenkaan pystyneet peittämään tämän rintakehässä hehkuvaa punaista silmää, joka tuijotti suoraan kohti häntä.
”Onko joku piilossa?”
Umbra juoksi. Hän juoksi eteenpäin pitkää mustaa käytävää, ohi useiden risteyksien, suoraan eteenpäin. Hän ei tiennyt, mikä häntä seurasi, eikä hän aikonut jäädä ottamaan selvää.
Ikuisuuden tuntuisen ajan juostuaan toa näki edessään portaikon. Ennen kuin hän ehti portaille, pala seinästä mureni ja sen läpi syöksähti käsi. Umbra pysähtyi kuin seinään juuri ennen kuin terävältä puunoksalta näyttävä koura olisi saanut siepattua hänestä otteen. Teräväkyntinen, kolmisorminen koura huitoi hetken ilmaa hänen edessään. Hänestä tuntui yhä, kuin häntä seurattaisiin, ja jostain kuului aavemaista hurinaa. Ja sitten jälleen metallinen kolahdus.
Ei ollut aikaa tähän. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja ampui keskitetyn valonsäteen kohti kouraa. Kuului matala rääkäisy, ja koura vetäytyi salamannopeasti koloon, josta oli ulos työntynytkin.
Ja Umbra juoksi sen ohi. Portaisiin. Portaisiin, jotka johtivat ylöspäin. Ja vaikka hän oli kokenut samaa jo aiemmin, tuli hienoisena järkytyksenä, että portaita pitkin kuljettiinkin alaspäin. Äkillinen muutos painovoimassa sai Umbran putoamaan portaat ylös hyvin tuskallisesti.
Portaiden… yläpäässä hän putosi ylöspäin tasaiselle lattialle. Hetken päätään selvitettyään hän näki jälleen maallisemman oloista ympäristöä. Hän vilkaisi yhä mukanaan kantamaansa näyttölaitteeseen. Näyttöön oli ilmestynyt leveä särö, mutta nyt se näytti jälleen kartan ja hänen sijaintinsa siinä.
Mata Nuin kiitos. Umbran täytyisi suunnata ylöspäin. Zorak oli käskenyt hänen paeta sukellusveneellä. Ja hän halusi tehdä sen, ennen kuin syvyyksien asukki, mikä ikinä olikaan, saisi hänet.
Zorak Va oli tarjoillut jo toisen kierroksen ja kadonnut jälleen kyökin puolelle.
Arstein itse joi enää vain vettä jääpaloilla, ja Sheelikan annos oli edellistä huomattavasti pienempi, kun taas Avde siemaili juomiaan ilman minkäänlaista vaikutusta. Sheelika tiesi mestarinsa tietävän, ettei alkoholilla olisi vaikutusta Punaiseen Mieheen. Sen lyhyen ajan, jonka Sheelika oli Avden tuntenut, hän ei ollut koskaan nähnyt tämän syövän tai juovan mitään ennen tätä päivää. Zorak halusi testata, mihin asti Avde olisi valmis menemään kulissinsa ylläpitämiseksi.
Ei Punainen Mies koskaan valehdellut kenellekään olevansa matoralainen. Mutta hän näytteli sellaisen roolia niin pitkälle kuin vain kykeni.
”Varmasti nautit siitä, että pääset välillä näkemään maailmaa”, Avde sanoi kääntyen Sheelikaan päin, ”vaikka minulla ei ole mitään syytä uskoa, että Arstein ei kohtelisi sinua hyvin täälläkin.”
”Myönnettäköön, että kaipaan seikkailua ja adrenaliinin tuomaa jännitystä, mitä ulkomaailma tarjoaa”, Sheelika hymyili. Vaikka hän oli oikeasti innostunut tulevasta tehtävästään, hän pelkäsi koko maailmansa musertuvan höpsön valon toan pakoyrityksen epäonnistumiseen ja tämän paljastumiseen Avdelle.
”Yksi asia minua kyllä mietityttää”, Avde sanoi. ”Metru Nuin tapaus, rakkaat ystäväni. Annoitte ymmärtää, että ette ole liikkuneet tarpeeksi ulkomaailmassa tietääksenne siitä?”
”Konsertin valmistelu on aikaavievää, rakas Avde”, Zorak hymähti, kuin se olisi itsestään selvää.
”Ette sitten oletettavasti tiedä, että kristallitorneihin osunut alus kuului eräälle vortixxille. Melko pienen menestyksen herrasmies, ei maailmalla käsittääkseni kovin tunnettu. Kutsuivat nimellä Radak.”
Hiljaisuus tuntui taas Sheelikan mielestä liian pitkältä, kun he jakoivat katseen Zorakin kanssa.
”Ah, hän”, Zorak nyökkäsi, näytettyään hetken mietteliäältä aivan kuin nimi ei olisi ollut tuoreessa muistissa. ”Kuvittelinkin, että hän saattaisi koitua ongelmaksi… hyvä kuitenkin kuulla, että hän hoiteli itsensä pois päiväjärjestyksestä.”
”Ehkä niin”, Avde nyökkäsi synkeänä. ”Olen kuitenkin melko yllättynyt, että hänellä oli resursseja sellaiseen. Tietysti rahoitus saattoi tulla Pimeyden metsästäjiltä, mutta… muistuta minua, Zorak. Keillä kaikilla tässä maailmassa olisi resursseja, tai oikeammin kyvykkyys, rakennuttaa adorinium-reaktori?”
Avde kallisti päätään hieman ja hymyili.
”Sinun lisäksesi, tietenkin.”
Arstein piti viileytensä, mutta Sheelikan sydän hakkasi raivolla.
”Kelbuuno-Malciremin johtoportaalla”, skakdi lopulta sanoi. ”Radak oli ehkä pelkkä juoksupoika, mutta en näe mahdottomana, että hän olisi tuntenut jonkun sisäpiiriläisen. Tuo kaikki tietenkin lienee samantekevää.”
”Niin”, Avde nyökkäsi, ”koska heidät on kaikki hiljennetty. Kuten uskoisin, että myös heidän yhteistyökumppaninsa Metru Nuilta.”
Zorakin nauru oli täysin aito, eikä yhtä hillitty kuin aiemmin.
”Hänkin. Jouera on kuollut, rauha hänen raadellulle sielulleen. Näivettyi trooppiselle saarelle delekläisen unelmansa perässä. Ja mitä tulee Kelbuunoon ja Malciremiin… koko heidän säätiönsä on irstas vitsi, sairas pila, pelkällä rahalla pyörivä koneisto ilman ideologian rippeitäkään. Sen alkuperäisen liekin häpäisyä, joka antoi maailmalle toivon.”
Zorak nousi seisomaan, suoristi takkiaan ja katsoi Avdea tiukasti silmiin.
”Tiedätkö, mitä Kelbuuno ja Malcirem halusivat minulta, kun tarjosivat resurssinsa? He tahtoivat Kultaisen armeijan. Ilman, että he koskaan ymmärsivät, mitä se tarkoitti, minkä pohjalle Tulinoita sen ajatuksen rakensi. He tahtoivat kultaisia, täydellisiä, tottelevaisia sotilaita myytäväksi Pimeyden metsästäjille, Metru Nuille, kenelle tahansa, joka maksaisi tarpeeksi. Mutta minä en lannistunut, Avde. Minulla oli visio. Minä en antanut rahan tulla sen tielle. Minä en aikonut häpäistä ajatusta, joka ei ollut omani. Minä… loin jotain omaa.”
Zorakin silmien intensiivinen katse keskittyi Feterraan, joka katseli heitä huoneen nurkasta. Sekä Sheelika että Avde seurasivat hänen katsettaan sinne.
”Ja kun he sen kaiken jälkeen kehtasivat tahtoa omia senkin… heidän oli aika mennä. Voi, jokaisen. Jokaisen heistä vanhan maailman saastaisista haaskalinnuista täytyi lähteä. Kukaan heistä ei ymmärtänyt, minkä päällä he istuivat… minkä valtavan kasan teknologiaa ja aarteita, jotka muuttivat maailmaamme.”
Sheelika huomasi, kuinka Zorakin käsi puristui nyrkiksi vasten pöytää.
”Kukaan heistä ei ansainnut saamaansa perintöä, Avde. Ei Kelbuuno, itsensä metsästäjille myynyt roskansyöjä. Ei Malcirem, turvonnut ahne vanha narttu. Ei Radak eikä Jouera. Kukaan heistä ei ansainnut Tulinoidan perintöä. Ainoa, mitä he ansaitsivat, oli se, mitä heille tapahtuikin. Vain runollisin mahdollinen Kohtalo.”
Sheelika kuunteli mestarinsa puhetta kiinnostustaan Avdelta peitellen. Zorak ei vaikuttanut olevan kovinkaan pahoillaan varsin hyödyllisiksi osoittautuneiden kontaktiensa poismenosta. Sheelika tiesi, että Radakia hänen oli kiittäminen Umbrasta, ja Joueran suhteet olivat olleet linkki vasta tuhotussa mielisairaalassa säilytettyyn kredipselleeniin, josta suuri osa oli siirtynyt kapellimestarin parempiin taskuihin.
Oliko mestari jopa säveltänyt heidän tuhonsa kuten Kelbuuno-Malciremin? Mestari ei useinkaan puhunut Sheelikalle tavoitteistaan. Hän ei ollut tohtinut kysyä, oliko Zorak tarkoituksella lähettänyt Radakille epävakaimmat reaktorin osat, joihin oli päässyt käsiksi. Eikä kysyisi nytkään. Se olisi ollut sen myöntämistä Avdelle, että heillä oli kuin olikin ollut tekemistä Metru Nuin kanssa. Juuri nyt Punainen Mies näytti miettivän Zorakin sanoja pitkään ja hartaasti.
”Sinä siis olit se, joka sai Kelbuunon ja Malciremin katoamaan”, Avde mietti ääneen. ”Olen yllättynyt.”
”Ehkä”, Punainen Mies vastasi, ”en olisi yllättynyt, vaikka itse Tulinoidan mestari olisi hankkiutunut heistä eroon.”
Zorak ei vastannut siihen aivan heti, Sheelika huomasi. Tulinoidan mestari oli yksi asioista, joista kapellimestari ei hänelle koskaan puhunut. Kuka tai mikä sitten olikaan kyseessä, se oli osapuoli, jonka läsnäolo oli vähentänyt heidän kanssakäymistään xialaisten yhteistyökumppanien kanssa. Välillä Sheelika mietti, oliko pelkkä katkeruus ollut ainoa syy Kelbuunon ja Malciremin kohtalolle, vai oliko Arstein kenties halunnut katkaista viimeisen tavan Tulinoidan mestarille päästä heidän jäljilleen.
Asia ei kuulunut hänelle. Se ei ollut hänen ongelmansa. Vain pikku yksityiskohtia suuremmassa koneistossa.
”Oli miten oli”, Zorak lausui laskeutuen taas tuolilleen, ”et varmasti pahastu itsekään, Avde, että tietyt… irtonaiset suortuvat leikataan pois. Ylimääräiset polut, jotka johtavat sinunkin luoksesi.”
Avde ei vaikuttanut heti reagoivan.
”Oletko silti miettinyt sitä, mitä Radak yritti, Zorak? Luulisin, että se sopisi sinunkin ajatuksiisi.”
”Hahaha, vai Radak… on myönnettävä, että en täysin ymmärrä, mitä haet.”
”Se, mitä hän Ko-Metrun taivaalla sytytti. Se voima, se ihme… oletko miettinyt, että se saattaisi olla ratkaisu sinunkin ongelmaasi? Siihen pikku ideologiseen solmuun, josta me kaksi löydämme itsemme kerta toisensa jälkeen.”
Hetken päästä Sheelika tiesi, mitä Avde ajoi takaa. Hän tiesi myös, ettei mestari tulisi myöntämään seuraavansa Avden ajatusta. Kun Zorak ei heti vastannut, Avde hymyili ja jatkoi: ”Luulisin sinunkin kuulleen, minkä portin vortixxin laite avasi. Aivan pienen hetken ajan Metru Nuin taivaalla ei hehkunut ainoastaan punaista tähteä – vaan myös sininen.”
Zorak makusteli sanoja, ja antoi sormensa kärjen sivellä viinilasin reunaa. Kirkas ääni kuiski sen pinnasta.
”Vai sininen tähti? Kaaoksen ja tuhon airut. Sydän, joka sykkii epäjärjestystä. Sellaisenko maailma sinusta tarvitsee, Avde?”
”No, Zorak”, Punainen Mies vastasi, ”jos haluat sen noin muotoilla.”
”Hahaha. Hahahaha. Hahaha. Avde rakas. Minä en vihaa Kohtaloa. Olen vain pettynyt siihen.”
Sheelika näki Avden kasvoilla ristiriidan, joka ei sanallistuisi, koska tämä ja Zorak eivät tulisi sitä sanallistamaan. Sillä ei ollut väliä. Keskustelu oli esirippu, jonka takana kapellimestari nosti tahtipuikkoansa ja toivotti pääesiintyjän tervetulleeksi maailmaan, uutena ja eheänä. Ja Sheelikan ainoana vaihtoehtona oli toivoa, että kapellimestarin hallinta tilanteesta oli niin hyvä kuin tämä itsekin luuli.
Sheelikan sydän taas hakkasi kovempaa kuin se oli aikoihin hakannut. Miksi hänestä tuntui tältä? Mitä… mitä ihmettä hänelle tapahtui?
Valottu saapui viimein suureen halliin, jonka keskellä olevassa altaassa komeili Zorakin sukellusvene. Kullankeltainen sukellusvene muotoineen muistutti osittain feterraa: siinä oli erilaisia pallomaisia rakenteita, ja oli kuin se olisi rakennettu avrahkien ruumiiden alaosista. Koneen takana oli peräsin ja propelli, joilla alus liikkuisi huomaamattomasti ympäri maailman kattavan hopeaisen meren. Sukellusveneessä oli jopa tarttumaraajat, jotka muistuttivat orkesterin jäsenten vastaavia. Kaikin puolin se edusti Zorakin tyyliä ja mahtailevaa olemusta. Aluksen etuosassa oli kennomaisista rakenteista rakennettu lasinen hytti, joka muistutti feterran silmää.
Oudon alaspäin menevän, mutta ylöspäin vievän portaikon kauheuksien jälkeen Umbra oli huojentunut, että näki jotain tavanomaista. Hänen riemunsa loppui kuitenkin lyhyeen kun jostain hänen takaansa kuului tuttua surinaa. Se oli Zorak Va.
”Hähää! Toan pölvästi, jäit kiinni!” Va riemuitsi ja suristeli Umbran ympärillä yhdellä raajallaan toaa osoitellen. Pörisevä kone halusi häiritä klaanilaisen matkaa mahdollisimman paljon.
”Sinua seurataan, klaanilainen”, kone kertoi. ”Naamaton luihu kaveri on ollut kannoillasi jo pitkään. Jäät pian miekkamiehen satimeen!”
”Mutta olet Zorakin puolella, ja Avden nukke on teitä vastaan. Miksi autat häntä?”
”Koska mestari ei tiedä, mitä haluaa. Sinä kuulut meille!” Va sanoi ja muistutti Umbran mieleen ne hirvittävät asiat, jotka oli Umbralle tehnyt, kun tämä oli ollut mestarin hoivissa.
”Sheelikan piti auttaa minut tuonne sukellusveneeseen ja meidän piti lähteä yhdessä täältä”, Umbra puhui hiljaa itsekseen. Va kuuli tämän tehokkaalla konekorvallaan.
”Vai sukellusveneellä ajattelit pakoon? Olisi niin sääääli, jos sille tapahtuisi jotakin”, Va räkätti ja lähti huristelemaan kohti sukellusvenettä, aikomuksenaan Umbran pelkojen mukaan sabotoida laite.
Umbra juoksi koneen perässä, vain adrenaliinin ja toivon viedessä häntä eteenpäin. Hän pääsisi vielä kotiin. Pääsisi Klaaniin. Ja näkisi ystävänsä. Mutta hän näkisi myös heidät, jotka oli pettänyt Ritarikunnalle. Visokin… Matoron.
Umbran hengitys tiivistyi raivokkaammaksi ja raivokkaammaksi, kun hän juoksi kohti sukellusveneen oviaukkoa kohti johtavaa metallista laituria. Tunneilta tuntunut juoksu läpi aseman käsittämättömän pimeyden alkoi vahvasti painaa ja sattua, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hänen ainoa pakoreittinsä oli uhattuna.
Zorak Va leijui kuin kiusoittelevasti vain hieman häntä nopeammin, joidenkin metrien päässä. Lautasen muotoisesta laitteesta kuului pilkallista hyräilyä. Ennen kuin Umbra ehti vierelle, se oli kuitenkin jo kurottanut olemuksestaan luihun metallisen raajakkeen ja näppäillyt vauhdikkaasti jotain pieneen ohjauspaneeliin laiturin vieressä.
Umbra katsoi kauhulla, kun metallinen laituri upposi kalahtaen altaan pohjaan ja sukellusveneen ovi surisi kiinni. Valot syttyivät ohjaamossa, mekaaniset raajat painuivat kiinni aluksen pintaan ja koko laite alkoi laskeutua mustaan veteen.
Zorak Va:n muoto kääntyi ympäri häntä kohti, ja siinä kiinni oleva valtava silmä katsoi häntä hohtaen sinisenä.
”Hup-siiiiiis-ta”, Va:n ääni särähti. ”Toivottavasti osaat uida, valopää!”
”Mutta meidän piti paeta sukellusveneellä. Niin Sheelika sanoi”, Umbra mutisi itsekseen järkyttyneenä. Hän oli kyllä joskus sukeltanut ja uinut pitkiäkin matkoja, muttei osannut edes kuvitella, missä tämä tukikohta sijaitsi. Mereen syöksyminen ilman laitteistoa olisi varma itsemurha.
”Sheelika ei ole täällä, pilattu valottu”, Va nauroi. ”En tajua, mitä Mestari edes näkee sinussa. Olet vain loppuun palanut lamppu, johon pitäisi vaihtaa polttimo.”
”Zorak ja tämän valotut. Vapaudenriistoa jonkun legendan pohjalta. Me av-toat emme ole mitään erityistapauksia. Ei meidän ole tarkoitus olla Seitsemäs Toa”, Umbra murahti.
Zorak Va leijaili aivan lähelle hänen kasvojaan niin, että tämän katseen lamppu suorastaan häikäisi häntä.
”Tiedätkö, olen osassa tuosta aivan samaa mieltä, Umbra. SINÄ et ole mikään erityistapaus. Mestarini suunnitelma toimii aivan yhtä hyvin ilman sinua, vaikka hän ei sitä ehkä itse vielä näkisi. Ja kohta hänkin näkee sen.”
Umbra halusi vain painaa molemmat kätensä nyrkeiksi ja takoa konetta suoraan sen omahyväiseen mekaaniseen silmään. Aivan välittömästi hän olikin tekemässä sen, kunnes kuuli jotain ylemmältä tasolta kammiota. Painava ovi oli auennut saranat naristen.
Syvään hengittäen Umbra kääntyi hitaasti kohti äänen lähdettä. Ylemmältä tasolta sukellusvenehangaaria, kaiteen takaa, näkyi valokiila, joka vapautui tilaan avautuvasta ovesta. Sieltä kuului myös hiljaisia, lähes äänettömiä askelia, joiden lähde alkoi hahmottua Umbralle.
Ovesta pursuava valo heitti hangaarin kattoon varjon laihasta, vääristyneestä hahmosta, joka piteli kädessään pitkää miekkaa. Sen pään varjo oli täysin sileä, pyöreä ja hahmoton – merkkiäkään leuasta, poskipäistä, kulmista tai mistään muustakaan ei ollut.
Ylempi tasanne kalahteli metallisesti, kun hahmo, josta Umbra näki vain varjon, alkoi laskeutua.
Zorak Va:n ääni oli muuttunut kuiskaukseksi kuin pelkkänä pilkkana.
”Jos minulta kysytään, niin… sinuna oikeastaan kävelisin suoraan sen miekkaan. Niin olisi helpompaa.”
”Avden miekkamies”, Umbra sanoi hiljaa. Tästä oli keskusteltu vain vähän moderaattorien ja adminien kesken. Matoro ei ollut ollut kovin halukas kertomaan kohtaamisestaan, mutta Umbra tiesi tämän ja Ämkoon kohdanneen valkean olennon. Ämkookin oli hävinnyt taistelunsa.
Mutta pelolle ei saanut nyt antaa valtaa. Pelko oli mielentappaja. Pelko oli makutain ase.
Oli paettava hangaarista. Etsittävä tie ylöspäin. Oikeasti ylöspäin. Sydänvalo jyskytti kiivaasti Umbran rinnassa. Pelko oli hiipimässä hänen sydämeensä, mutta hän taisteli sitä vastaan.
Umbra lähti juoksuun siihen suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Pakenemisreaktio tuli selkärangasta, vaistoista. Zorak Va seurasi häntä, pitäen kuitenkin etäisyyttä ja sanomatta sanaakaan.
Av-toa pääsi oviaukolle, mutta tehokas sähkölataus Va:lta sai Umbran kouristelemaan ja kaatumaan maahan.
”Jäit kiinni. Pölvästi! Mahtava klaanilainen, moderaattori ja valottu jäi pieneen sähköansaan”, kone ilkkui, jälleen äänekkäästi. Umbra makasi kovalla lattialla kivuissaan. Hänellä oli ollut toivoa, mutta nyt toivo kuoli. Miekkamies kuulisi varmasti tämän metelin.
”Toa”, Zorak Va hekotteli hiljaa. ”Sinun täytyy ymmärtää minusta pieni asia. Mestarini loi minut laajentamaan omaa, varsin mittavaa kapasiteettiaan entisestään. Vaan hänkään ei ole virheetön, hänkin tekee vääriä valintoja. Minun tehtäväni on korjata pois hänen virheensä, jotta jäljelle jää vain täydellisin mahdollinen versio suunnitelmasta.”
Umbra luuli jo kokeneensa pahimman, kunnes uusi lataus raastavaa sähköä iski keskelle hänen selkäänsä. Hänen kehossaan ei ollut ainuttakaan hermosynapsia, johon asti se ei olisi virrannut. Kipu oli niin hirvittävä, että hän ei voinut estää itseään huutamasta.
”Mestarini ei tee usein virheitä, mutta sinä olet todiste siitä, että hänkin on vain kuolevainen. No, ei hätää! Et nimittäin kauaa.”
Ylempi tasanne kalahteli kevyesti, kun Punaisen miehen miekkademoni asteli sitä alas ilman minkäänlaista kiirettä.
Umbran huudot kaikuivat kolkossa metallihallissa ja yhdistyivät miekkademonin askelten tasaiseen kalahteluun. Va oli luonut oman orkesterinsa.
Ruokailu sujui perin rauhallisessa, mutta jännittyneessä mielentilassa. Sheelika ei voinut olla ajattelematta Umbraa, joka pakeni niitä kummajaisia, joita Avde aina seurassaan raahasi. Koko kuvio lepäsi vain kidutetun toan harteilla, muuten Zorakin suunnitelma lyhistyisi kasaan Avden ollessa yhä täällä. Sheelika peitteli hermostuneisuuttaan taitavasti, vuosien kokemuksella. Onneksi Avde ei tiettävästi käyttänyt totuuden naamiota.
Zorak veisteli hillityn kokoisia paloja suuresta verestävästä pihvistä ja pureskeli niitä rauhallisesti. Sheelika teki parhaansa pitääkseen itsensä rauhallisena ruokailun ajan, vaikka ei pystynyt keskittymään juuri edes erottelemaan makuja toisistaan. Hän havaitsi itsensä tuijottamasta Avden ruokailua. Matoralainen jatkoi syömistä hillityn siistein elkein.
Jos Punaisen miehen ei tarvinnut juoda, tuskin hänen tarvitsi oikeasti edes ruokailla. Sheelika lähes odotti, että Avden suuhunsa laittama juures olisi pudonnut suoraan tämän läpi alla olevalle tuolille. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken päästä hän havahtui, että Avde katsoi takaisin, ja yritti parhaansa mukaan olla, kuin ei olisi huomannut tämän katsetta.
”Lienee varsin hyvä väli puhua yhteisen matkamme ensimmäisestä etapista, Sheelika”, Avde sanoi. ”Aion viedä sinut mukanani Kenraalinsatamaan.”
”Nazorakeja?” varjottu toa kysyi ja siemaili viiniään. ”Siitä onkin aikaa, kun olen hyönteisiä nähnyt.”
Avde hymyili. ”Harvoin varmaan tämän kokoisia. Kenraalinsatama on nazorak-pesän pinnalla olevia osioita, ja toimii yhtenä Allianssin joukkojen suurimmista tukikohdista. Jossain muussa tilanteessa kaltaisellesi toalle pelkästään siellä oleilu olisi kuolemantuomio, mutta Kenraali 001 on tässä sotatilassa hieman… höllentänyt asennettaan. Et ole varsinaisesti ensimmäinen toa, joka on astellut siellä.”
”Ethän tarkoita, että Allianssi on värväämässä jotain toa-tiimiä?” Sheelika naurahti. Hän otti tilanteen ihmeellisen rennosti ja irrottautui hetkeksi jännityksestä kuvitellessaan joukon tuntosarvellisia toa-sotureita.
Avde pudisti päätään. ”Ei aivan. Nazorakit ovat epäluuloisia kaikkien muiden suhteen, mutta sotatila sallii uusia yllättäviä liittolaisia. Se on myös meidän tilaisuutemme hieman… tutkia mahdollisuuksia. Abzumo ei ole näyttäytynyt hetkeen nazorakeille tai skakdeille. Nyt voi olla oikea hetki viljellä hieman siemeniä kasvamaan.”
”Vakoilu ja tiedonkeruu kuulostavat niin mukavilta. Siitä on paljon aikaa, kun pääsin työskentelemään täysin kentällä”, vilpitön ja innostunut Sheelika kommentoi. Jännitys jäi näiden tunteiden alle ja hän oli oikeasti kiinnostunut Abzumon lyömisestä. Makutoja hän vihasi – enemmän kuin mitään.
”Ihana kuulla”, Avde sanoi ja vakavoitui hieman. ”Se, mitä eniten pelkään, on että Abzumolla saattaa olla omia… lojalisteja ja suunnitelmia Allianssin rivien sisällä. Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi se, että vaaka kallistuisi liikaa hänen puolelleen. En ole varma, voiko edes sinun viehätysvoimasi päästä Kenraali 001:n jäisen muurin läpi… mutta et ole kieltäytynyt haasteista aiemminkaan.”
”001 vaikuttaa mielenkiintoiselta tapaukselta, mikä on harvinaista nazorakille. Hehän ovat raheja eli ’ei me’, eläimiä. Hän vaikuttaa olevan eri tasolla mitä tulee muihin kaltaisiinsa. Kuin visorakeja, mokomat, mutta puhuvat kieltämme”, Sheelika mietti ja jatkoi ruokailuaan.
”En voi täysin kertoa sinulle, kuinka tarkka arviosi on… mutta soisin, että hänen korvaansa kuiskailisi joku muu kuin Abzumo.”
”Makutahan on täysin järjetön kun leikkii jumalaa siruilla ja rakentaa liikkuvia linnoja taivaalle. Ehkä 001 ihailee vain voimaa ja hulluutta. Pitääkö minun ottaa vastaava rooli, vai onko Toa Hagahissa tarpeeksi arvoa hänelle?”
Sheelika havahtui ääneen muistelostaan. Zorak Va oli ollut jo pitkään poissa.
Ruokailu jatkui hiljaisempana, ja hermostuneisuus palasi Sheelikan mielentilaan. Keskustelu oli harhauttanut häntä hetkeksi siitä, mitä aseman muissa osissa saattoi tapahtua. Hetken aikaa pelkästään ruokailuunsa keskittynyt Zorak pyyhki suupieliään lautasliinalla ja siemaisi hieman viiniä.
”Hmh”, hän äännähti ylikorostuneesti. ”Kylläpä Va ottaa aikansa jälkiruuan kanssa. Pahoittelut, Avde rakas.”
”Ei hätää”, Avde nyökkäsi. ”Matkassamme ei tule kestämään.”
Sheelikan sielun täytti kauhu, ja hän tiesi, että ei pystyisi estämään sen näkymistä kovin kauaa.
Ei… ei kai…
Sheelika ei tiennyt, oliko hänen pelkonsa täysin turhaa, liioiteltua, järjetöntä. Silti hän ei voinut estää itseään ponkaisemasta pystyyn.
”Menen auttamaan Va:ta”, Sheelika sanoi ja niiasi. Hän lähti nopeasti kohti salahissiä, jolla pääsisi ylempiin kerroksiin. Hän ei mielellään käyskentelisi painajaisten ruhossa, joksi hän sitä mädäntynyttä vääristymää kutsui.
Toivottavasti… toivottavasti ei olisi liian myöhäistä.
Kun Sheelika oli jättänyt huoneen, jäi ruokapöydän ylle hetkeksi hiljaista.
”Hänellä vaikutti olevan kiire johonkin, Arstein”, Avde lopulta sanoi.
Skakdin hymy ei säröillytkään.
”Tuntemattomia ovat sähkön neidon tiet. En voi täysin ennustaa, minne salamakaan iskee. Paitsi korkealle. Aina korkealle.”
Tauko sanoissa viesti, että Punaiselta Mieheltä ei jäänyt huomaamatta vastauksen ohi luistelu.
”Sinnehän sinä tähtäät?” Avde hymyili. ”Huipulle asti. Vai ylemmäs?”
”Avde rakas… sinä jos joku tunnet minut niin hyvin, että tiedät, etten tee tätä vallasta. Teen tämän ylläpitääkseni… narratiivia.”
Hän laski leukaansa hieman rintaansa kohti. ”Sinähän pidät tarinoista, etkö pidäkin?”
”Niin”, Avde vastasi. ”Niin pidän. Tuleeko tästä tarinasta yhtä hyvä kuin Tulinoidan tarina?”
Skakdi hieroi harmaita käsiään yhteen.
”Ah, mutta, se siinä onkin! Tiedätkö, mikä Tulinoidan tarinassa on niin erityistä? Tiedätkö, miksi se on kaunis ja elää edelleen, vaikka Kelbuunon ja Malciremin kaltaiset rotat sitä yrittivät tukahduttaa? Tiedätkö, mikä erottaa hyvän narratiivin unohdettavasta? Tiedätkö, mikä saa tarinan elämään ikuisesti?”
Sininen pakari kallistui hieman vasemmalle.
”Hyvä kertoja, uskoakseni”, pieni hymy kuiskasi. ”Jos et halua suoraan nimetä itseäsi.”
Zorak ei edes hymähtänyt. Hän oli liian sanojensa huumassa.
”Rakkaus, Avde.”
Se harhautussiirto näytti tekevän temppunsa, sillä Avden ilme oli selittämätön. Mustan takin helmat heilahtivat, kun kapellimestari kääntyi ympäri.
”Tulinoidan tarina ei elä vain siksi, koska sen sankari oli epäitsekäs. Se ei elä vain siksi, koska sen valo auttaa meitä ymmärtämään maailmaamme. Ei, se mikä todella jää elämään on jokin, johon voi samaistua. Jokin sellainen palo, joka ei polta metsiä tai valaise luolia.”
Harmaa skakdi otti askelia illallishuoneen pöydän vierellä. Hän laski mietiskelevästi kätensä sen pintaa vasten ja puhui intohimolla, joka hänen huoliteltuun olemukseensa harvoin pääsi.
”Koska sen Xia haluaa aina unohtaa, Avde… että Tulinoidalla oli joku. Joku, joka oli aivan toista maata. Pieni, hentoinen niityn kukka. Tulenliekki ja ruohonkorsi. Kuin päivä ja yö.”
Kapellimestari pysähtyi aloilleen.
”Tiedätkö, mikä on se elementti narratiivissa, joka saa rakkauden kukoistamaan?”
”En”, Punainen Mies kuiskasi. ”Mutta luulen, että palan halusta kuulla.”
Zorak kääntyi liittolaistaan kohti ja hymyili terävällä rivistöllään haimaista hymyä.
”Este”, hän naurahti ja napsautti sormiaan. ”Vastavoima. Antagonisti.”
”Ensin tarvitaan kaksi, Avde. Kaksi nuorta sielua, vastakappaleet. Palaset, jotka loksahtavat paikoilleen. Kaksi melodiaa, jotka ovat harmoniassa, vaikka syntyvät kahdesta eri paikasta.”
Sheelika pidätteli hengästymistään. Hän ei ollut venytellyt ollenkaan ennen tätä urheilusuoritusta. Valottu oli saatava pois Avden luota. Muuten kaikki romahtaisi. Onneksi oli olemassa salahissejä ja elementtivoimia.
”Sitten… tarvitaan aikaa. Melodiat eivät aloita tanssiaan välittömästi, mutta kun ne aloittavat, niitä ei voi mikään erottaa.”
Sukellusvenehangaari avautui hänen edessään, kun mekaaninen salaovi kitisi pois paikaltaan. Hitaasti liikkuva valkoinen Avden olento lähestyi rappusia pitkin maassa makaavaa Umbraa, joka kiemurteli sähköshokeista.
Hopeinen sähköttävä lautanen vain nauroi. Naurussa oli paljon Zorakin naurua, mutta myös koneen omaa persoonaa.
Ja sukellusvene oli kaukana poissa. Lähetettynä etuajassa pohjoiseen toiselle tehtävälle.
”Mistä pääsemmekin viimeiseen askeleeseen. Tarvitaan konna, joka tulee heidän välilleen. Hirviö, joka tekee mitä tahansa, että nuoret sielut eivät voisi olla yhdessä.”
Zorak Va jatkoi sähköistä, kaikuvaa nauruaan. Se nautti joka hetkestä.
Sheelikalla ei ollut aikaa miettiä suuria suunnitelmia. Hän kiiruhti nopeasti lähemmäksi Va:ta ja kanavoi salamapurkauksen etusormestaan robottiin. Keskitetty energia-ammus lamautti koneen ja sai sen putoamaan lattialle.
”Aiiisssaatana!” kone sai parkaistua ennen sammumistaan.
Sheelika tiesi, ettei Marionetti kävisi hänen kimppuunsa välttämättä, jos hän olisi aseistamaton ja ei aikoisi hyökätä. Niin hänen oli ainakin pakko uskoa. Hän kokosi kaiken itsevarmuutensa, aktivoi karisman naamionsa ja laittoi mielensä tyyneksi. Hän jäi tuijottamaan taikamiekkaista nukkea, joka lähestyi häntä ja Umbraa ja oli nyt hänen takanaan tyrmääntyneen robottilautasen vierellä.
Sheelika ei tiennyt, pystyikö nukke… näkemään Umbraa hänen takaansa. Sillä ei ollut silmiä päässään. Sillä ei ollut mitään. Hän ei ollut huomannut tätä ennen kuin oli kävellyt sitä kohti. Hän teki kaikkensa yrittääkseen olla päästämättä reaktiotaan kasvoilleen.
Hypnoosi ei ainakaan toimisi. Kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, oli hänen mielensä. Jos jotain, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli katsonut tyhjyyttä silmiin.
”Väisty”, kaikui nuken lohduton ääni. Sheelika tiesi sen tulevan jostain aivan muualta kuin sen kasvoista, mutta hän ei uskaltanut laskea katsettaan. Hän piti silmänsä naulittuna suoraan siihen tyhjyyteen, mikä tämän päässä odotti.
”En. Et pääse eteenpäin tästä.” Toa säilytti koko uhmakkuutensa tämän tyhjän olennon edessä.
Olento tuntui roikkuvan Sheelikan edessä kuin näkymättömistä naruista, täysin painottomana. Hangaarin kylmän keltaiset valot muodostivat pehmeitä varjoja sen piirteettömille kasvoille korostaen sen täyttä ilmeettömyyttä. Nuken käsissä oleva miekka ei ollut millään tapaa valmiusasennossa, mutta Sheelika suorastaan pystyi tuntemaan, kuinka terävä se oli. Oli kuin sen terä olisi halkonut jatkuvasti huoneilmaa pelkällä läsnäolollaan.
”Kuka on takanasi”, nuken ääni kysyi.
”Zorakin omaisuutta, joka meni epäkuntoon”, Sheelika vastasi kylmästi.
Nukke seisoi hänen edessään heiveröisen oloisena ja Sheelika tiesi, että pieninkään epävarmuus ei valunut hänen kasvoilleen, mutta sisimmässään hän pelkäsi. Ensiksi hän yhdisti sen pelkoon, jota hän koki painajaisissaan. Pelkoon mustasta tornista, joka laskeutui taivaankannelta tekemään hänen elämästään helvettiä. Mutta vähitellen hän ymmärsi, että tämä oli aivan erilaista pelkoa. Tämä ei ollut pelkoa hänen itsensä vuoksi. Tämä oli pelkoa siitä, että hän horjuisi hetkeksikin ja nukke tajuaisi, mitä oli oikeasti meneillään.
Se ei ollut kuolemanpelkoa. Se oli pelkoa, jota hän koki lattialla makaavan hölmön toan puolesta.
Marionetti ei reagoinut edes hengittämällä. Se seisoi paikallaan kuin patsas.
”Mestarisi on nauttimassa hienoa illallista kun sinä vain nuuskit täällä kuin energiahurtta”, Sheelikan aikaisemmin kutsuma karisman naamio hohti hänen kasvoillaan. ”Lähde pois ja palaa Punaisen miehen luokse. Vie koko perheesi mukanasi.”
Sheelika kuuli äänensä täynnä toamaista uhmaa, mutta sisällä hän oli taas vain matoran vailla voimaa estää asioita tapahtumasta. Vei kaiken hänen keskittymisensä estää itseään tärisemästä.
Silloin valkoinen nukke teki jotain odottamatonta. Se kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi kävellä kohti metalliportaikkoa, jota pitkin oli saapunutkin. Nukke käänsi hänelle selkänsä tavalla, joka sai hänet ymmärtämään, että sillä ei ollut syytä pelätä yllätyshyökkäystä.
Mitään sanomatta nukke nousi takaisin portaikkoon ja käveli ulos hangaarista. Kesti ainakin minuutti sen poistumisen jälkeenkin, että pelko saavutti Sheelikan. Hän tärisi ja hengitti… ja kääntyi kohti takanaan makaavaa valon toaa.
Umbra oli lähes tajuton. Valotun silmät olivat vain hiukan raollaan, mutta hän kuitenkin hengitti. Sheelika nosti hänet istumaan ja ravisteli häntä hiukan hereille.
”Meidän on lähdettävä täältä. Marionetti lähti juuri matkoihinsa. Autan sinut ylös.”
Sheelikan avulla Umbra nousi seisomaan. Toa oli vielä heikko sähkötyksen jäljiltä, mutta taju ja adrenaliini, sekä koko tilanne alkoivat sinkoilla hänen tajuntaansa.
”Kiitos, Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Sheelikan halaus ja kosketus tuntuivat hyvältä. Vo-toa tuntui ainoalta valopilkulta Zorakin tukikohdassa, kuin katoavalta salamalta.
”Olet ainoa, jossa on edes jotain hyvyyttä täällä, vaikka kiedot itsesi varjoihin”, Umbra kertoi. Hän ei halunnut halauksen loppuvan. Se toi lämpöä ja turvaa.
Sheelika tajusi Umbran psyyken murtuneen, ja ensimmäistä kertaa tunsi ristiriitaisia tuntemuksia tehtäväänsä kohtaan. Suudelmalla hän saisi Toan lopullisesti pauloihinsa, ja tämä olisi mahdollisesti uskollinen Zorakille myöhemminkin, mutta hän samalla sääli klaanilaista. Kidutettu, rikottu, uudelleenparsittu. Koko suunnitelma vaati kuitenkin Umbran jatkuvaa uskollisuutta vielä tämän vapaudenkin aikana.
Sheelika teki päätöksen.
Hän ja Umbra suutelivat.
Paluuta ei enää ollut. He olivat kohtalonsa valinneet.
Umbran valtasi kepeys. Hän tunsi toivon syttyneen sydänkiveensä.
Sheelika ei tiennyt mitä oli mennyt tekemään, mutta hän oli valmis elämään tekojensa kanssa. Umbra oli kuitenkin saatava pois tukikohdasta. Oikeaan ilmaan. Oikeaan valoon.
Nainen auttoi häntä kävelemään hissille, josta oli itse tullut. Sheelika tunsi tukikohdan salareitit ja tiesi keinon päästä pinnalle, vaikka sukellusvene olikin nyt pois suljettu vaihtoehto.
Jotain… jotain oli pakko keksiä.
Se, mitä Sheelika ja Umbra eivät poistuessaan huomanneet, oli lattialla uudelleen syttyvän lautasmaisen koneen pieni, hiljainen sähköinen hykertely.
Zorak piti sanojensa välissä taukoa ja antoi pelkän huoneen hengittää. Sitten hän lopulta jatkoi.
”Ja vasta, kun tuo hirvittävä konna on yrittänyt raastaa heidät erilleen, tajuavat rakastavaiset, kuinka paljon erillään olo sattuu ja raastaa.”
”Hyvin kaunista, Zorak… arvostan miestä, jolla on intohimoa.”
Avden askel lähemmäs kaikui kolkossa rakennuksessa. Hänen puheäänessään taas… siinä oli hyvin, hyvin vähän tunnetta. Kapellimestari hymyili itsekseen; oliko Punainen Mies lopulta lakannut yrittämästä liikaa?
”Minun ja Sheelikan on ehkä aika poistua. Yö on syvällä ja matka pitkä.”
”Ehkä niin”, skakdi sanoi totisemmin. ”Toivon, että pidät tyttökullasta huolta.”
Avde nyökkäsi hiljaa. ”Haluan vain varmistaa, Arstein. Eihän sinulta jäänyt mitään kertomatta?”
Zorak kääntyi.
”En tiedä, Avde. Kysyitkö kaikkia kysymyksiäsi? Jos emme olisi niin… hyviä ystäviä, voisin loukkaantua siitä, että lapsesi saapuivat tänne ilman, että tulivat edes tervehtimään.”
Avden ilme oli täysin neutraali.
”He kaipaavat tietynlaista vapautta. En voi aina päättää, mihin heidän narunsa vievät.”
”Ahaha. Ahahaha. Mielenkiintoista. Jos sinä et päätä sitä, kuka sitten?”
Sinisen Pakarin suupielet nousivat kankeasti hieman ylemmäs.
”Zorak… narratiivia voi säätää. Mutta täytyy myös osata nähdä, milloin on osa sitä.”
Zorak hymyili yhä, mutta hymyn takana oli jotain paljon, paljon kylmempää. Sen takana oli pelkkää puhdasta kontrollia.
”Minä näen nuotit, Avde. Minä olen aina nähnyt.”
Sheelika hytisi syksyn viimoissa. Hän huohotti, mutta ei saanut antaa periksi.
Oli suoritettava kapellimestarin tehtävä loppuun.
Oli vietävä valon toa takaisin valoon. Takaisin tähtien ja aurinkojen luokse. Pois turmion ja petoksen pesästä.
Pois hänen luotaan.
Huppupäinen varjonainen talutti huonokuntoisen päämoderaattorin saaren kitukasvuiselle ja usvaiselle rannalle. Syksyn harmaus oli löytänyt tiensä nimeämättömälle saarelle, jolla ei muutenkaan kasvanut mitään merkittävää.
Kävely pitkin tukikohdan varjoisia ja sokkeloisia tunneleita oli ollut raskasta isokokoinen ja huonosti kävelevä moderaattori puoliksi naisen hartioihin nojaten. Varjoisa tiesi, ettei aikaa ollut paljon. Hän saisi muuten toan.
Moderaattoria odottaisi vapaus Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannesta, ja vaikka se oli Sheelikalle tärkeää, hän oli surullinen. Hän itse jäisi aivan yksin pimeään.
Kra-Toa ei halunnut sankarinsa riutuvan universumin pimeimmissä kolkissa. Hän ei halunnut, että valoisa kokisi saman kohtalon kuin hän. Pimeys ei sopinut tälle. Pimeys ei sopinut kenellekään. Ja se oli merkinnyt naisen kirotulla merkillään.
Kohta Sheelikaa odottaisi askel syvempään pimeään. Kohti purppuraista demonia, joka siellä nauroi. Umbra ei seuraisi sinne vielä. Tämä ei kuulunut sinne. Sheelika ei halunnut häntä sinne. Askel askeleelta naisen ja miehen voimat vähenivät entisestään. Heidän taipaleensa ikuistuivat kelmeään ja viileään santaan.
Sheelika halusi luovuttaa, antaa sisäisen pimeytensä olla ja ottaa vallan. Peittää kynttilän liekki tukahduttavaan tervaan. Hukuttaa toivo syvälle mustiin vesiin. Mutta jokin hänen sisällään halusi taistella. Jokin lämmin ja kepeä. Toivo? Rakkaus? Sheelikalla ei ollut aikaa miettimiseen. Oli saatava Umbra pois.
Varjonainen ja valomies eivät olleet ajatelleet pakoa tarpeeksi pitkälle. Millä valon toa pääsisi pois tästä turmion tukikohdasta? Uida hän ei jaksaisi, lentää hän ei osannut, eikä hänellä ollut enää edes pyöriä jaloissaan.
”Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Kylmä nainen lämmitti häntä tällä tuulisella rannalla.
Rannalla, joka ivasi heitä kuin kohtalo konsanaan. Avoin tie olisi meren yli, mutta ei ollut kulkupeliä, jolla sen ylittää. Pois ei päässyt.
”Kiitos”, valottu sai sanottua. ”Kiitos kun pidit minusta huolta… ja annoit minulle toivoa.”
Kaksikko oli aivan hiljaa rannalla. He lämmittivät toisiaan ja odottivat vääjäämätöntä kohtaloaan. Sumu ahmi heitä syleilyynsä ja peitti hämäryydellään taivaan tähtiä. Edes Initoi, Punainen tähti, ei voinut valollaan rikkoa täysin sumuverhoa.
He tunsivat toistensa sydänvalojen sykkeen. Ne synkronoituivat yhdeksi. He hengittivät yhdessä hiljaa eivätkä sanoneet mitään. Sumu piilottaisi heidät muulta maailmalta. Piilottaisi heidät julmalta kohtalolta. Rikotulta yhtenäisyydeltä. Kadotetulta velvollisuudelta.
”K-keksimme kyllä keinon”, Sheelika rikkoi hiljaisuuden, mutta ei kuulostanut itsevarmalta itseltään. ”Keksimme, olen varma siitä”, hän sopersi silmät kyynelissä. ”L-luota vain minuun.”
Lopen uupunut Umbra ei vastannut, katsoi vain langennutta toa-sisartaan silmiin. Vaikka he eivät onnistuisi, hän muistaisi Sheelikan teon ikuisesti.
Varjo-toa säpsähti äkkiä. Hän näki oudon valoilmiön lähestyvän. Valonsäde piti outoa, hyräilevää ääntä kirkastuessaan.
Ja sillä sekunnilla Sheelikasta tuntui siltä, kuin kaikki langat olisivat olleet aina hänen mestarinsa kauniissa käsissä. Kuin koko orkesteri olisi koulutettu elämään ja hengittämään Arsteinin tahtipuikon tahtiin, ja ennemmin tai myöhemmin samojen nuottien tahtiin soittaisi myös kohtalo.
Sillä sumun keskeltä, rantaviivaan pureutuneesta veneestä, asteli huiviin ja hattuun verhoutunut punakultainen toa-soturi.
Sheelikan itkuisille kasvoille laskeutui hiljalleen jääkylmä, voitonriemuinen hymy.
”Tervetuloa, vanha ystävä”, hän sanoi, ”ja hyvästi… tältä erää.”
Sheelikan naamio alkoi hehkua. Katse rantautujan hatun alla lasittui, kun Sheelikan hypnoosi otti sen haltuunsa.
Nukkemaisin liikkein kultapunainen toa saattoi tiedottoman Umbran veneeseensä. Pienten koneiden armeija kiemurteli hiljaa valon toista heikomman verisuonissa. Ja jossain korkeammalla kohtalon kapellimestarin tahtipuikko ohjasi konserttia seuraavaa säkeistöä kohti.
Bio-Klaanin linnoituksen kahvio ei levännyt koskaan. Myöhään illallakin siellä oli väkeä – osa lopettamassa päiväänsä, osa aloittamassa yövartiota ja loput vain nauttimassa jotakin vatsantäytettä ennen aivan liiallista valvomista. Pieni Umbra ei ollut poikkeus tästä kofeiiniaddiktoituneesta yökyöpeliväestä… vaikka hänelle tärkeää oli myös se, että kahvio tarjosi keinon yrittää tuntea kuuluvansa joukkoon.
“Olen nähnyt taas niitä outoja unia”, matoran mutisi. ”Kuvia ja tunteita jäisistä hopea-aaveista”, Umbra kertoi Bloszarille, joka kuunteli tarkkaavaisena hänen kertomustaan. Matoranin muistikirja oli pöydällä heidän välissään, marginaaleja myöten täynnä unikuvia.
”Samoja kuin aiemminkin, vai?” toa kysyi. He olivat jutelleet niitä näitä parinakin iltana putkeen. Kummallakaan heistä ei ollut liikaa ystäviä Klaanissa. Toisen lähin tuttu oli joko kuollut tai kadoksissa, eikä ja toisen paras ystävä oli tiettävästi vieläkin nazorakien akvaariossa. He taisivat hieman jakaa saman päämäärättömän surumielisyyden.
“Joo, tai siis aiemmin näin ja koin lähinnä sellaista kuollutta hopeaa. Tällä kertaa uni oli erilainen. Näin valkean tasangon, joka oli kuin suolarakeista koostuva. Elohopeameri muodosti hahmon ja puhui minulle. Cestainu, Sieluttomat ja Valottu, hahmo kertoi”, Umbra selitti.
“Ystäväni kertoi joskus jostain valkeasta tilasta Klaanin linnoituksen alla. Kertoi, että sinne pääsee Kepen pajalta”, Bloszar raapi leukaansa. “En olekaan nähnyt Gjarkea hetkeen…” hän mietti ääneen.
Kaksikon keskustelu keskeytyi, kun kummallekkin tuttu jään toa ilmestyi siihen illallisensa kanssa. Hän istui parin viereen sen kummempia kysymättä.
”Hei Bloszar, minulla olikin asiaa sinulle!” Matoro aloitti. Tulen toa katsoi kollegaansa, joka tuntui suorastaan hämmentävän tuttavalliselta, vaikka viime kerta, kun he olivat oikeastaan puhuneet, oli ollut Arkkienkelillä…
”Ai moi”, hän vastasi. ”Mistä on kyse?”
Matoralainen näytti hieman harmistuneena siitä, että hänen unipohdintansa keskeytettiin niin ankeasti.
”Öh, minulla vain olisi hommia sepälle”, Matoro sanoi. ”Ja… noh, Kapuran paja ei ole auki.” Se oli hyvä tekosyy olla sanomatta, että ”en oikein haluaisi puhua Kapuralle juuri nyt koska suhteemme on aika monimutkainen.”
Bloszar nyökkäsi. ”No, kyllä minä sinulle saan järjestettyä aikaa. Nähdään vaikka huomenna uudella asepajallani. Sain ihan tilat sieltä tehtaan kyljestä, kun päätimme ryhtyä yhtiökumppaneiksi Zeruelin kanssa.”
Matoro huomasi Umbran muistion. Juuri auki olevia sivuja hän ei ollut nähnyt, mutta muuten kirja oli tuttu.
”Keskeytinkö jotakin?” hän kysyi pahoittelevasti.
“Kun kerroin unistani Kepelle ja Manulle vaikuttivat ne kovin kiinnostuneita suola-aavikosta. Mysterys Nuin Makuta tosin mainitsi Kal-kultit tässä yhteydessä,” Umbra yritti kiinnittää huomion taas juttuunsa.
”Suola-aavikko ei kuulosta tutulta”, Matoro mutisi. ”Mutta Kal-kultit? Hetkinen, näitä ei ollut viime kerralla. Nuo… sinisilmäiset aaveet?”
Hänen piti miettiä hetki. Jos Umbra oli nähnyt ne, ehkä tämä matoralainenkin näki niitä? Sen perusteella, mitä Matoro oli kuullut tämän unista, kaimoilla oli jokin mystinen yhteys.
”Me kohtasimme niitä Umbran kanssa jokin aika sitten Metru Nuilla… juuri noita sinisilmäisiä hopeahaamuja”, hän sanoi ja osoitti muistiota.
”Hetkinen, Metru Nuilla?” Bloszar kysyi kuin olisi tavannut vanhan ystävän. ”Olisipa ollut kätevää, jos olisin ehtinyt mukaanne. Minun piti mennä, mutta tämä saarto ja kaikki vähän vaikeutti…” Hän vaikutti vaitonaiselta, kuin olisi harkinnut sanansa tarkkaan. ”Ei tuntunut hyvältä jättää Klaania oman onnensa nojaa.”
“Huvittavaa, miten Metru Nuilla kävi koko joukko klaanilaisia eri teitä”, violetti rurukasvo pohti ääneen. ”Uudet jäsenet Nurukan ja Deleva lähtivät Umbran seurassa ajamaan Sarajia takaa. Sitten Kapura ja Matoro menivät sinne omaa reittiään. Vain jälkimmäiset palasivat…”
”Kamalaa, mitä Umbralle sattui”, Bloszar sanoi hiljaa. ”Ehkä ihan hyvä, etten ollut mukana.”
”Ehkä”, Matoro myönsi vaitonaisena. Ehkä kenenkään heistä ei olisi pitänyt lähteä Metru Nuille.
“En ole vieläkään vakuuttunut, että Toa Umbra olisi kuollut”, matoralainen muistutti. ”Feterrat veivät hänet Metru Nuilta. En usko, että ne vain tappaisivat Valottua. Minulla on tunne, että Valottu on jotain mitä ne murhaajat tarvitsevat johonkin”, hän iski kätensä nyrkkiin.
”Se on silti vain perusteeton toivo… ehkä nyt hautajaisten jälkeen olisi parempi vain päästää irti”, toa sanoi. Se ei ollut, mitä hänen sydämensä sanoi, mutta joskus sydämen seuraaminen ei ollut omaksi parhaaksi.
”Sitä paitsi hänen Toa-tähteään ei näy ainakaan Klaanin eikä Metru Nuin taivaalla”, hän vielä perusteli epäuskoaan.
“Pitäisikö meidän etsiä kauempaa? Katsoa horisontin läpi iäisyyteen ja nähdä totuus”, Umbra runoili.
Matoro naurahti. ”No se on aika dramaattisesti ilmaistu.”
“Vakavasti sanottuna, tuletteko tähtitornille tutkimaan suuria ajatuksia, kuten ne Ko-Metrussa sanovat”, Umbra kysyi toa-tovereiltaan.
”Minulla on kyllä aikainen herätys”, Bloszar pahoitteli. ”Sotateollisuus ei odota!”
Ehdotus sen sijaan sai Matoron harkitsemaan tähtijahtia vakavissaan. Toki, he olivat katsoneet ilmiselvät taivaat… mutta tarpeeksi tehokkailla kaukoputkilla ja ripauksella onnea…?
”No”, hän lopulta vastasi. ”Tähtitornissa ei varmaankaan ole ruuhkaa.”
Tähtijahti
Tähtitorni
Oli pirteä syysyö. Tähdistä punaisin valaisi kirkkaampana kahden kuun lomassa. Bio-Klaanin tähtitornissa oli uusia vieraita – uusia totuuden etsijöitä. Taivaalla ei ollut juurikaan pilviä. Oli siis täydellinen aika tutkia taivaiden liikkeitä, lukea Suuren Hengen ajatuksia.
Matoro ja Umbra olivat tornin huipulla. Vaikka tämä uusi Umbra olikin toalle tuoreempi tuttavuus, heitä yhdisti sama halu saada vastauksia Valotun kohtalosta. Ja erityisesti tänä yönä matoralaisesta tuntui, kuin hän olisi ollut totuuden jäljillä. Kuin tämä ilta olisi jotakin erityistä.
Syksyn pimeys oli miltei täydellinen, eikä kaupunkikaan heidän allaan liikaa valoa antanut. Oli onni tähtien katselijoille, että kaikki tarpeeton valo oli pidettävä poissa öin. Vaikka nazorakien pommikoneet eivät olleet käyneet kaupungin yllä kuin kerran, pelko siitä ei ollut milloinkaan lähtenyt.
“Toa-tähdet ovat kaikkien fysiikan ja henkimaailman lakien perusteella liitettynä kyseisen toan tiimiin ja heidän muodostamaan tähtikuvioon”, matoralainen kertoi katsoen vuoroin taivasta ja vuoroin toa-toveriaan. ”Toa Umbra syntyi Metru Nuin sodan aikana vailla tiimiä. Hänen tähtensä syttyi ilman tähtikuviota Legendojen kaupungin sotaisalle taivaalle.”
Matoro kyllä tiesi perusasiat tähdistä, mutta antoi matoralaisen luennoida. Tämä näytti nauttivan siitä.
”Muistan Umbran tuskailleen sitä”, Matoro sanoi hiljaa ja nojasi näköalatasanteen kaiteeseen. Tuntui omituiselta puhua Umbrasta tälle olennolle… joka omasta mielestään oli myös Umbra. Ja jotain Umbramaista tässä olikin, sellaista mitä jään toa ei kyennyt itselleen selittämään.
”Että ei usein voinut olla täysin varma tähdestään. Vaikka silloin tällöin kyllä tuijottelimme taivasta oikeaa etsien.”
Tähtitasanteen keskellä oli massiivinen kristallikaukoputki – sellainen, mitä astrologeista suurimmat käyttivät Kohtaloiden lukemiseen – mutta se oli niin monimutkainen, ettei kahta alan amatööriä huvittanut vielä opetella sen toimintaa. He ottivat käyttöönsä parin pienempiä kaukoputkia. Yksi niistä oli jostakin syystä suunnattu Admin-tornin parvekkeelle. Matoro päätti kääntää sen taivaalle tornin sijaan. Miksi kukaan edes olisi suunnannut kaukoputken Admin-torniin? Luulisi, että niin ison rakennuksen näkisi muutenkin…
“Asiaa ei tietenkään auta se, että esimerkiksi täällä Välisaarilla on paljon Valottuja”, pikkumies kertoi. “Valottujen tähdet voivat palaa kirkkaimpina kuin muiden, mutta ne voivat myös sammua liiasta sielun pimeydestä”, violetti kertoi.
”Tai niin ainakin opetetaan”, Matoro vastasi. Vaikka Mata Nuin oppiin uskoikin, hän ei ollut koskaan luottanut tähtiin. Ennustaminen – tähtien antamat näyt – oli toki Suuren Hengen antamaa viisautta, mutta niin moni luuli ymmärtävänsä sitä, kun todellisuudessa tähtikuvioita saattoi tulkita tuhannella eri tavalla, ja yli yhdeksänsataa niistä oli vääriä.
“Niin. Kaikki eivät pidä tähdistä ennustamista oikeana tieteenä”, Umbra myönsi. ”Esimerkiksi ortonien uskomuksissa he näkevät totuuksia maan kuoren valoista, luolan katon hohtokivistä. He pitävät tähtitaivastamme vääränä.”
”Tähdet ovat tarpeeksi oikeita”, Matoro sanoi ja käveli lämpimikseen pientä kaarta tuulisella tasanteella. Viima ylhäällä oli jäätävän kylmä. Sellaiset yöt enteilivät talvea.
”Toa-tähdet syntyvät ja sammuvat toiensa mukana. Ne vaeltavat taivaankannella toan mukana. Sen me tiedämme tosiasiana. En vain usko yleensä niihin muihin johtopäätöksiin.”
“Tämän saaren taivaalla on peräti kolme suurta Toa-tähtien kuviota. Taivasjousi Toa Mysteryksen nuorukaisille… ja tuo toinen jossa näkyy saaren alkuperäisasukkaiden sotureista muodostunut kuvio. Nämä poronhoitajat ja karhunpeijaisia harrastavat”, Umbra osoitti etusormellaan. Kolmisormisessa kädessä oli kultainen kaukoputki, jolla hän katseli tähtitaivasta. Mustalumella oli myös samanlainen – kyseinen malli sopi paremmin toan käteen.
”Kolmantena on etelästä tänne vaeltanut mutta pitkäksi aikaa pesiytynyt Angorangerin Visiiri”, matoran osoitti.
”Olet tainnut harrastaa tätä minua enemmän”, Matoro naurahti. ”En ole vielä löytänyt edes sitä ensimmäistä. Noita tähtiä on paljon!”
”No, Klaanin yllä on kieltämättä harvinainen sotku. Ja tähtikuvioissa on tiettyä mielivaltaisuutta. Miksi kuviot menisivät juuri niin, miten ne piirretään? En ole tarpeeksi viisas vastaamaan”, Umbra mutisi.
”Initoi näyttäisi olevan tänäyönä koillisessa. Pitäisiköhän tästä osata ennustaa jotakin?” Matoro mietti. Hän kävi kaukoputkellaan läpi Välisaarten taivaan tähtisumaa ja hetken haparoinnin jälkeen löysi oman tähtensä. Tai ainakin hennosti sinertävän tähden, jota hän piti omanaan. Se oli taas turvallisesti Klaanin taivaalla, kaukana Metru Nuin kylmästä katosta.
Matoro ei ollut varma, miksi tunnisti oman tähtensä. Toki, se oli kirkkaan valkea sinisellä kehällä, mutta niin oli moni muukin. Se ei ollut erityisen kirkas tai himmeä, vaan kaiken kaikkiaan hyvin tavanomainen taivaankappale. Mutta jotenkin hän tunnisti sen.
Kai siinä oli järkeä. Olihan se tähti syntynyt hänen kanssaan.
”Eli… miten löydämme Umbran tähden?” toa lopulta iski heidän operaationsa ytimeen.
“Hm… Toa ei ole kuollut, joten meidän pitää etsiä kirkkaasti hohtavia tähtiä kauempaa”, Umbra mietti.
”Kun sanot sen noin vakuuttuneesti, melkein uskon siihen itsekin”, Matoro hymähti. ”Vaikka kyllä minun pitää myöntää… unesi ovat antaneet minulle hieman toivoa.”
Mitä enemmän Matoro sitä ajatteli, sitä vähemmän siinä oli järkeä. Matoralaisella oli mukanaan muistionsa täynnä muistoja, joita tällä ei mitenkään voinut olla.
”Ja, no… en nähnyt Umbran kuolevan… vaikka Feterrojen käsiin jääminen on varmaan ihan yhtä paha kohtalo. Ehkä halusimme haudata hänen muistonsa mieluummin, kuin kohdata sen mahdollisuuden.”
“Yleensä ajattelisin, että kaikki Feterrojen kouriin jäävät ovat kuolleita”, Umbra sanoi hiljaa. Matoro kyllä tunnisti sen äänensävyn.
”Menetitkö jonkun läheisenkin?” hän kysyi vaitonaisesti.
Matoran huokaisi.
”Muistan elävästi miten orton Levah laskettiin haudan lepoon”, Umbra kertoi. ”Enhän minä häntä kovin hyvin tuntenut… mutta hän oli ensimmäisiä, joita tällä saarella kohtasin.”
Hän laski kaukoputkensa ja katsoi toveriinsa hohtavin silmin.
“En suostu uskomaan, että Umbra on kuollut. Valottujen kohtalo on erityinen. Ei tuo ZMA, vai mikä ikinä onkaan, vain tappaisi kaksoisaurinkojen sotureita. Ei. Uskon, että heillä on suurempi kohtalo kuin kuolla vain jonkun karzahnin hirvityksen tulitukseen”, Umbra parahti puoliksi katkeruudesta ja puoliksi toiveikkuudesta. Matoran oli hyvä piilottamaan surunsa, mutta Matoro oli alkanut oppia nähdä sen läpi. Umbralle Levahin kuolema tuntui edelleen pahalta, vaikka Yö Kauhusta oli jo kuukausia.
”Me löydämme hänet”, Matoro vakuutti enemmän lohdutukseksi kuin siksi, että olisi itse ollut varma siitä.
“Eikös Metru Nuin sodan aikaan syttynyt ja sammunut paljon tähtiä?”, Umbra kysyi haikeana. ”Jotenkin surullista, miten kuolema kirjaimellisesti tekee maailmasta synkemmän.”
”Onneksi taivasta ei useimpina öinä nähnyt”, Matoro vastasi hiljaa. ”Ensin Metsästäjät valtasivat kaupungin säänhallinnan ja tukahduttivat auringot ainaisilla pilvillä. Varjottu kai halusi näyttää, että hän oli ainoa jumala sillä saarella… se hullu. Kun me valtasimme alueen takaisin, ne olivat tuhonneet suuren osan koko järjestelmästä, ja oikeat päivät palasivat vasta sodan jälkeen.”
Hän ei yleensä vieraillut siinä ajassa. Sitä nukkui paremmin niin.
”Osaan kyllä kuvitella, millainen valojen välke se oli pilvien päälläi. En ikinä haluaisi nähdä kokonaisen tähtikuvion katoavan tykistökeskitykseen.”
“Muistatko kun näytin sinulle niitä kuvia niistä hopea-aaveista? Niistä kaleista?” Muisto painajaisesta hyysi Umbran sielua paljon enemmän kuin jäätävä tuuli.
“Mietin vain, että heillä ei varmaan ole toa-tähtiä. Koska jos kohtasitte epäkuolleita toia, pitäisi taivaan olla paljon täydempi tähdistä”, Umbra mietti.
”Taidat olla oikeassa”, Matoro sanoi. ”Vaikka minulle on opetettu, että toa-tähdet katoavat vaista sielun mukana. Että niitä ei saa kadotettua mitenkään muuten. Toa voi pettää kaikki periaatteensa, mutta tähti silti säilyy, muistutuksena.”
”Kuulostaa keinolta muistuttaa toia siitä, keitä he ovat. Tähteään ei pääse pakoon.”
”Niin… Mitenköhän rajatapaukset sitten menevät. Mahtavatkohan tähdet olla kiinni sieluissa niin, että… ei, kuulostaa täysin epäpyhältä. Siten, että erinäisen metrunuilaiset sieluja yhdistelevät taikaesineet säilyttäisivät ne tähdet, jotka sielujen omistajilla oli? Vaikea uskoa.”
Oikeasti se, mitä Matoro mietti kysymyksellään, oli ”onko sielukuulia käyttävillä vahkeilla, erityisesti eräällä nimeltämainitsemattomalla Uuden Käden kenraalilla, mahdollisesti oma tähti?”
“En ole kauhean perillä metrunuilaisesta sieluteknologiasta”, Umbra pohti. “Vaikuttaa aika kaukaahaetulta ja hiukan harhaoppiselta.”
”Ööh, joo”, Matoro vastasi epämääräisesti. ”Täysin harhaoppiselta.” Miten Suuri Henki edes suhtautui epäpyhiin sielukuula-olentoihin? Toivottavasti ihan hyvin.
”Mutta siis, takaisin asiaan”, Matoro yritti palata takaisin Bio-Klaanin tähtitorniin Metru Nuilla kiitävistä ajatuksistaan.
”Valottujen tähdet ovat kirkkaampia kuin muut”, hän mutisi enimmäkseen itselleen. Mutta oli myös luonnollisia, kiinteitä tähtiä, jotka ovat tavallista kirkkaampia. Ja niiden erottaminen toa-tähdistä ei aina ollut helppoa. Vaati pitkällistä seuraamista, että kirkkaan ikitähden erottaisi toa-tähdestä.
”Helpoin Valotuntähti löytää on Gekon”, hän sanoi kiikari suoraan ylhäällä. Mutta Gekon tähti oli himmennyt ja kuin aivan liian kaukana. Silti se erottui Klaanin taivaasta paljaalla silmällä. Matoro muisti ajan, kun Klaanin taivaalla oli ollut Valottuja kolme, ja kaikki kirkkaina.
“Muistan hänet. Hänen kanssaan kävimme Zyglakien järvileirillä. Hän ei tuntunut erityisen suurelta valon toalta”, Umbra muisteli ja keskittyi taas taivaan liikkeisiin. “Tuo erillään oleva kirkas tähti on muistaakseni orton-toa Aknokan, jos en väärin muista. Todistaa taas maakansan harhaopista, kun he näin pelkäävät totuutta.”
”Oh”, Matoro sanoi. ”En muistanutkaan sitä. Tiedä sitten, miksi se on erillään muista.”
Domekin tähteä ei näkynyt. Ei ollut aikoihin. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, minne tämä oli kadonnut.
Vaikka valon toat hohtaisivatkin kirkkaammin, koko yötaivaan tuhansien tähtien joukossa niiden löytäminen ilman suuntaa olisi mahdotonta..
”Tuota… luuletko, että unissasi olisi ollut jotakin, joka auttaisi meitä edes löytämään oikean suunnan, mistä tähteä jahdata? Mitään muistikuvia tähtitaivaista?”
“Näin unessa sen sininaamaisen naisen, jonka näytin sinulle kerran. Hänen takanaan oli synkkä taivas, josta ei erottanut kovin montaa tähteä Intioin lisäksi…” Umbra kertoi pinnistellen muistiaan.
”Sheelika. Hän… hän on luultavasti ZMA:n luona. Ainakin he ovat liittolaisia”, Matoron ilme kirkastui hieman. ”Tämä saattaa olla tärkeää. Etkö muista mitään muita yksityiskohtia siitä taivaasta? Et edes paria tähteä, joista asemaa voisi laskea?”
“Taivaalla oli kaksi todella kirkasta tähteä. Ne valaisivat jopa usvan takaa”, Umbra kertoi.
”Se tarkoittaisi, että Umbra… ja ehkä joku toinenkin valon toa oli paikalla. Mutta jos ne olivat toa-tähtiä, se ei kyllä auta meitä paikannuksessa. Tässä on vähän se haaste”, Matoro kertoi. ”Että Punainen tähti liikkuu. Melko säännöllisesti kyllä, joten sen sijaintia voidaan laskea. Myös toa-tähdet liikkuvat, ja niiden liike on tietty epäsäännöllistä. Tarvitsemme ikitähtiä kiintopisteiksi, jotta voimme paikantaa sen.”
Jos uneen ylipäänsä saattoi luottaa, toa mietti. Jos se ylipäänsä kuvasi maailmaa ja aikaa, jonka he tunsivat.
“En tiedä tähtikuvioista ihan tarpeeksi”, Umbra mutisi hieman harmissaan siitä, miten hänen oma muistinsa unesta saattoi olla kaikki, mistä heidän onnistumisensa riippui.
”Ehkä nämä BCiin keräämät kirjat auttavat. Täällä taisi olla jokin tähtikartasto… ehkä se virkistäisi muistiani. Luulen, että muistan kyllä kun näen oikean kuvion. Muistot ja unet toimivat oudosti” Umbra tarttui kirjahyllyn sisältöön. Onneksi Mysterys Nuin tähtitieteellinen seura oli aikojen saatossa hankkinut sangen laajan kokoelman. Curuvar Kolmannen astrologiaa kritisoiva teos lensi kaaressa ei-pinoon. Teoksia oli valtavasti, ja iso osa niistä oli myös kriittisempiä äänenpainoja tähtitaivaan liikkeiden tulkintaa vastaan.
”Tässä olisi kansiollinen ihan tavallisia tähtikarttoja”, Matoro ojensi ruskeaan nidottua opusta matoranille. ”Olisiko siitä apua?”
“Oi kiitos”, Umbra selasi läpi tähtikarttoja. Hän selasi niitä läpi luottaen puhtaaseen intuitioon – jos hänen unessaan oli ollut tähtikuviota, hän muistaisi sen oikean nähdessään.
Henki. Ei, liian tavallinen. Suuri Hau? Ei tuntunut oikealta.
Nui-Jaga? Se… se oli ehkä lähempänä?
Synnin käärme se ei taatusti ollut.
Lopulta hänen sormeensa syttyi valo. Valo osoitti tähtikuviota Xian yllä.
“Tulinoidan tiara. Tämä se on. Olen varma siitä”, violetti mies sanoi ensin varovaisesti, mutta lopulta hihkuen.
”Oletko varma?” Matoro katsoi sivua matoranin olan yli. Kuviossa toistui yhdeksän tähteä mutkitellen kaarena, joka tosiaan näytti teräväreunaiselta kruunulta. ”Se on Xian yllä, eikö?”
“Näyttää siltä, ainakin tämän kartan mukaan”, Umbra kertoi. “Niin kaukana. Xia kuulostaa perin eksoottiselta. Oletko käynyt siellä?”
”Pari kertaa”, Matoro vastasi. ”Asukkaat näyttävät paremmilta kuin maisemat…” Oliko hän edes ajatellut noin ennen erästä vahkia? ”Mutta öh… sopisi kuvaan, ZMA:n kanssa siis… Että hän piilottelisi jossakin tuolla suunnalla. Meidän pitää ehkä vaihtaa tuohon isompaan teleskooppiin”, toa sanoi.
“Onpa tuo kristalli hieno”, Umbra tokaisi katsellessaan laitteen sydäntä. Hän painoi silmänsä kiinni jättiläisteleskooppiin. Vaati hetken, ennen kuin hän tottui suureen kristalliin tuijottamiseen, sillä se tarkensi kaiken satoja kertoja tarkemmaksi.
“Tässä on erilaista tunnelmaa kuin käsikaukoputkessa”, matoran virkkoi. “Löydämme tällä vaikka kaikki maailman Valotut!”
”Joo, sillä vain pitää tietää tarkkaan, minne katsoo”, Matoro sanoi ja testasi kontrolleja, joilla kaukoputken koordinaatteja säädettiin. Hän tarkisti Tulinoidan tiaran johtotähden tarkat lukemat ja lähti vääntämään teleskooppia sen suuntaan. ”Koska tuolla tarkkuudella taitaa nähdä miljoonia tähtiä.”
Tulinoiran tiara loisti kirkkaana kuviona taivaalla, johon jättiläiskaukoputki lopulta osoitti.
Hetken haravoinnin jälkeen Umbra löysi todella kirkkaan tähden parinaan pieneksi ja surkeaksi kutistunut tähden raasu. Kuin pimeys olisi sen nielaissut. Pimeys ja tyhjyys.
… ja pian hän tajusi, että myös toinen Valotun tähti oli siellä vieressä. Hieman himmeämpi sitä toista. Kumpi niistä oli Toa Umbran? Ja ennen kaikkea, kenelle se toinen kuului?
“Onkohan tuo Umbramme?” Umbra virkkoi ja kutsui Matoron katsomaan kaukoputkesta.
Toa kumartui kaukoputken ääreen. Se totta tosiaan näytti Valotun toa-tähdeltä. Hänen oli vaikea uskoa sitä todeksi. Miten niin juuri tänä yönä? Näky oli lähes tismalleen sama, mitä matoran oli kuvannut, aina Punaisen tähden sijaintia myöten.
Hän vilkaisi vierellään olevaa matoralaista jopa hieman kauhuissaan. Mikä tämä edes oli, kun kykeni tietämään tällaisia asioita?
”Se… se voi olla”, Matoro myönsi. Hän olisi halunnut hihkua riemusta, mutta ei uskaltanut iloita vielä. ”Jos se on… me taisimme pitää ne hautajaiset liian aikaisin.”
“Ehkä hätäilimme, mutta toisaalta ainakin se toi klaanilaisia yhteen. Levahia tai Kissabioa ei Yö Kauhun jälkeisten hautajaisten jälkeen ainakaan tullut takaisin. Ehkä Umbra tulee takaisin vielä. Tai no minä olen täällä… mutta tiedän ettei se ole teille sama.”
Matoro ei saanut silmiään irti tähdestä. Mitä tarkemmin hän sitä katsoi, sitä varmempi hän halusi olla siitä, miten usein hän oli nähnyt sen säteilevän omansa vieressä. Eihän se juuri apua pelastusoperaatioon antaisi – tähtitaivas oli suuri, ja astronomisella tasolla ”Xian alapuolella” viittasi kymmenien tuhansien kilometrien merialueisiin… mutta ainakin se kertoi, että Umbra saattoi olla elossa. Että Umbra oli elossa!
”En voi uskoa, että luovuin toivosta niin helposti”, Matoro kirosi ankeana. ”Kai olin tosiaankin allapäin. Enhän minä nähnyt Umbran kuolevan! Ääh, miksen vain jaksanut uskoa. Feterrat olisivat tappaneet hänet jo Metru Nuilla, jos ne olisivat halunneet tappaa hänet.”
“Sinulla oli varmasti omat syysi… Itse luulin saavani lohtua moderaattorin hautajaisista, mutta uneni ovat vain pahentuneet sen jälkeen”, Umbraa kylmäsi. Hänen oli vaikea sanoa, mikä osa unista oli Kaleista ja mikä Feterroista.
Siellä se Umbran toa-tähti paloi, kirkkaana mutta kaukana koillisella taivaalla. Kai Matoron oli pakko se uskoa.
”Pitäisikö meidän kertoa muille?” hän kysyi varovaisesti, aivan kuin hän olisi pelännyt sen olevan vain unta, joka katoaa, kun muu maailma saisi siitä vihiä.
“En tiedä onko siitä nyt hyötyä, jos Bio-Klaanin päämäärä on selvitä tästä sodasta ja löytää ne taikasirut tuhoamistarkoituksessa”, Umbra kertoi. Häntä kylmäsi ajatella se, ettei päämoderaattorin etsintä ollut administon päähuolenaihe. Tokihan tämä oli paljastunut kaksoisagentiksi, mutta… silti.
”… mutta hän on elossa!” Matoro parahti. ”Hän on varmasti elossa! Tai… no, ei niitä Valottujen tähtiä kovin montaa voi olla. Eikö meidän pitäisi yrittää pelastaa hänet? Petturi tai ei… tiedän, että hän ei olisi aikaillut hetkeäkään, jos joku hänen ystävänsä olisi ollut pulassa…”
“Tämä ei vielä kerro sijainnista mitään”, Umbra yritti jarruttaa. ”Ja pitäisi olla jotain muutakin tietoa, kuin vain oma intuitio ja pari tähtikarttaa… Lisäksi tarvitsemme lisää tietoa Zorakista. Manulta relevanttia tietoa on turha kysellä, Gee on edelleen jossain kadoksissa, mutta ehkä Tongulla olisi tietoa aiheesta. Hän vaikuttaa kelpo mieheltä. Tarkoitan vain, ettei meidän kannata hätiköidä, tai siitä seuraa vain lisää kuolemaa…” Umbra mietiskeli.
Toa tuli pois teleskooppinsa takaa ja vaihtoi paljaisiin silmiin, mutta kaukaista tähteä tuskin näki enää.
”Kirottu ZMA”, Mustalumi mutisi katse naulittuna Xian suuntaan. ”Ei se voi piilotella noiden kirjaimien takana ikuisesti. Vielä joskus se erehtyy… ja aion olla näkemässä sen.”
“Toivottavasti minä olen paikalla”, Umbra virnisti rurullaan. Ja jokin osa hänestä olikin.
Feterra-asema
Valotun sydänvalo jyskytti adrenaliinin ja pelon saattelemana. Yö Kauhu ja Aft-Amana pyörivät Umbran synkissä ajatuksissa. Jopa hänen varjonsa pelkäsi sitä, mitä hän oli joutunut kokemaan. Vaikeudet eivät kuitenkaan olleet ohitse.
”Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä. Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”
”Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”
”Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…”
Tappotahti
Hetki muistotilaisuuden jälkeen
Puinen ovi kolahti kiinni nazorakin takana.
Oma huone… viimeinkin rauhassa…
Kelvin nojasi selkänsä huoneensa ovea vasten. Hänen täytyi hengittää hetki syvään, ennen kuin alkoi napittamaan takkiaan auki. Hän antoi sen valahtaa laiskasti lattialle. Ajatus takin nostamisesta takaisin naulaan tuntui Kelvinistä juuri nyt yhtä raskaalta kuin vuoren kannatteleminen.
”… ja siis sitten se, katsos, vain otti ja lähti Ritareineen, kun ilmeisesti nerokas uusi luomukseni ei sitten ollut ihan sen kaltaista viisautta kuin hän oli etsimässä. Mikä moukka! Ja Kepe kutsui häntä ’Profeetaksi’. Pah! Ei ole, kuule, profeettaa nähnytkään. Ei minkäänlaista visiota!”
… tai niin rauhassa kuin näin pystyi olemaan. Manu oli hänen äkillisestä poistumisestaan johtuneen lyhyen närkästymisen hetkensä jälkeen ruvennut selittämään hänelle siitä, mitä oli kuullut tieteilijä-toalta.
”Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”
Kelvin nosti uupunein liikkein kätensä niskansa taakse ja naksautti kanohinsa kiinnitysremmin auki. Volitak putosi kolahtaen lattialle lierihatun seuratessa perässä. Vasta nyt Kelvin tajusi kuinka hengästynyt hän olikaan. Hän kohotti kumihanskan peittämän kätensä rinnalleen ja puristi.
”Olitte sitä mieltä, että kaksi petturia ei riittänyt? Annetaan Allianssille vähän tasoitusta ottamalla vielä vapaaehtoisesti soluttautuja sisään!”
”…mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon.”
”Ja ilmeisesti se jäbä sitten meni sieltä suoraan murhaamaan minun kyläläisiäni!” Manu jatkoi. ”Voitko kuvitella! Ei minkäänlaista selkärankaa. Ja niillä oli vielä aika hyviä treidejä! Kauan niitä sai grindata – satoja tunteja upotettu vaihtotalouteen! Ei sillä, että minä olisin hävitystä silloin huomannut, kun oli parempaakin tekemistä, mutta näin Kepe kertoi tapahtuneen. Kyllä minä häntä uskon. Ja totta kai se pistää vihaksi. Ihan vain periaatteesta; olisivat ne varmaan kuolleet muutenkin, jos ei kylmään niin sitten vaikka nälänhätään tai johonkin. Tohungat kuolevat aina johonkin. Kävelevät vahingossa laavaan tai kaktuksiin tai jotain. Tai sitten tulee jotain ryöstäjiä jostain jalkajousineen ja kirveineen ja tappavat kaikki, kun silmä välttää. Helvetti soikoon!”
”Minä en luota sinuun, tutkija. Mutta nainen, joka sinut jäseneksi otti, luottaa… ja seuraisin häntä helvettiin asti.”
Kengät kopsahtelivat puulattiaa vasten. 273 hoiperteli seinän viereen ottaakseen siitä tukea, ja oli vähällä kaataa aamulla siihen asettamansa peilin. Hän hengitti raskaasti. Hänellä oli kamala olo.
”En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi?”
”Jos pettäisit hänen luottamuksensa, en olisi niinkään armollinen.”
Ja yhä vain hän kuuli makutan raivostuttavan pölinän päässään.
”Mutta ilmeisesti tämä ’Profeetta’ sitten luuli pitävänsä hallussaan Nimdan sirua, ja teki sitten olemassa olemattomalla sirullaan taikamaailmassaan taikajuttujaan, kunnes tajusi, ettei sirua ollutkaan, ja kaikki romahti tai jotain. Mutta tämä liittyy yhteen toiseen juttuun, josta sinä et varmaan niin hirveämmin välitä, uskon. Mutta ei kait siinä, jos tahdot kuulla, niin kyllähän minä mielelläni näistä jutustelen!”
Kelvin nosti kätensä vatsalleen ja oksensi lattialle.
”…” Manu totesi.
”… hyäärg! Köh! H-hitto…”
”… öhm, poikaseni, oletko ihan kunnossa?”
”Teit siis aseita? Kenties meidän tappamiseksi?”
Oksennus ryöpsähti taas nazorakin suusta. Vatsanesteen mukana lattialle valui Kahviossa syödyn kolmioleivän sulamattomat jäänteet. Nazorak yski ja köhi ja oksensi taas. Hän lyyhistyi polvilleen samalla, kun hänen selkänsä painui kaarelle.
”… olen aika varma, että ylenanto ei ole täysin terveen nazorakin normaalia käyttäytymistä. Ehkä meidän pitäisi käydä taas mutka sairasosastolla?”
Kelvin yski kivusta. Hän kakoi ja haukkoi katkonaisesti henkeä. Hän yritti pidätellä yökkäysrefleksiä, mutta lopulta oksensi taas – tällä kertaa suoraan hameen peittämille polvilleen.
”Köh… helvetti! E-ei tämä ole mitään-” nazorakin henki pihisi. Lukuisat pahan olon sykähdykset kuristivat hänen kurkkuaan. Viides yökki jäi kuitenkin tulematta.
Hän istui hetken polvillaan tasaten hengitystään. Kelvinin koko keho värisi puistatuksesta. Aivan kuin hänen kurkkunsa läpi oltaisiin lyöty tikarilla sisältä päin. Lopulta Kelvin avasi silmänsä, ja laski katseensa siihen sapen katkuiseen sotkuun sylillään, joka para-aikaa valui hänen reisiään pitkin lattialle.
Nazorak syöksähti seisomaan. Hän riuhtaisi hameen päältään ja läimäytti sen lattiaan kuin märän rievun. Hän sihisi ja sadatteli raivosta. Hän tarttui tuntosarvistaan ja raastoi niitä päästään. Kuului kumea kolahdus, kun nazorak potkaisi maassa maanneen naamion huoneen toiseen päähän. Hänen hengityksensä kiihtyi taas.
… kaikki! Kaikki menee aina päin HELVETTIÄ!! Saatana! Hitto!
”Ikävä kuulla, että olet tuota mieltä”, Manu vastasi varoen Kelvinin ajatukseen. ”Onko mitään, mitä voisin tehdä asialle?”
Tiedemies huohotti. ”Mi-miten sinä muka voisit!? Hame on pilalla – hyi helvetti mikä haju!” ”No en ehkä ihan konkreettisesti tähän kyseiseen hameongelmaan osaa tarjota ratkaisua. Mutta että kaikki menee päin helvettiä? Ehkä osan siitä voi korjata.”
Ei, ei se ollut niin yksinkertaista. Hame oli pilalla. Hänen valeasunsa oli vajaa, pilalla! Nyt hänen lajinsa voitaisiin tunnistaa hänen jaloistaan. Kaupunkilaiset saisivat tietää, että hän on nazorak, heidän murhaajansa!
”Ja asiahan ei minulle kuulu, mutta älä liikuskele ilman mekkoa ja naamaria.
Paitsi jos haluat myrkkyveitsestä.
Kaltaisiasi ei juuri nyt kaivata.”
Kuka tahansa voisi tuomita hänet. Klaanilaiset suuttuisivat hänelle. Kukaan ei enää koskaan puhuisi hänelle kunnioittavasti… ei, pahempaa. Hänet voitaisiin tappaa.
”Jos ne sarvekkaat torakkaperkeleet satuttavat vielä yhtäkin ystävääni, minä varmistan että sen tekijä murtaa kallonsa!”
Miksi hänen piti olla tällainen farssi! Oksentaa nyt suoraan ITSENSÄ PÄÄLLE! Hyi hitto! Miten säälittävää!
Idiootti Kehari Aivovammainen
Ehkä hänet oltiin tuomittu epäonnistumaan. Kaikki hänen pinnistyksensä oli kohtalon kosminen mahti säätänyt valumaan hukkaan.
Se On E p ä p u h d a s!
Manu yritti puhua, mutta Kelvin ei pystynyt keskittymään tämän telepaattisiin sanoihin. Hän nosti kätensä ohimoilleen. Hän tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. Kelvin huojui peräseinälle ja lyyhistyi takaisin istumaan.
Ehkä niin oltiin tarkoitettu. Hänhän oli epäpuhdas. Rikkinäinen ratas. Virhe, jota ei kuulunut olla olemassa. Tilan hukkaa…
”Ja vaikka Matoro-poika onkin uskonut täysin kaikki tämän valheet, ei se tarkoita, että meidänkin pitäisi. Kelvin, sinä olet älykäs! Ottaisit mukaan hieman akateemista kriittisyyttä…”
Hahaha… jäätutkija. Nazorakien tiedeyhteisön kärkeä… mikä vitsi!
Tyhmä Epäintellektuelli
Jälkeenjäänyt
Ei hän ollut yhtä älykäs tai edes taitava kuin muut. Hän oli hädin tuskin päässyt kanditaatin tutkinnostaan läpi! Kandi oli jäänyt viimetinkaan, ja 273 oli viettänyt kaksi viimeistä viikkoaan nukkumatta. Hän oli päässyt läpi pelkästään professorin armosta. Tämä olisi voinut pudottaa hänet halutessaan…
Älä näytä että et osaa
Parempi olla hiljaa, kun ei mitään mistään tiedä
Hän oli mokannut lukemattomia kokeita! Yksinkertaisia tehtäviä. Nolannut itsensä kaikkien edessä! NoloNolo
Silloin kerran hän oli jäätynyt puhujapenkkiin, unohtanut sanansa, koko virnuilevan koulun edessä! Kukaan ei varmaan ottanut häntä vakavasti. Kaikki olivat vain katsoneet hänen virheellistä väriään, ja koko hänen kankea olemuksensa oli vain myötähäpeällistä heijastusta siitä!
”Anteeksi jos kysyn, mutta kuka päästi vääräsilmän labraan!?”
”273! Hei, sovitaanko niin, että me emme sitten ole pari koulun tansseissa…”
RumaLäski
Minä voisin pyyhkiä murheenne pois…
Mitä tuollaisella tekee? Ei se kuitenkaan sinulle sovi…
… luovuttakaa toukkaparka minun osastolleni.
Eli miksi edes yrittää? Aina oli olemassa joku häntä parempi, häntä viisaampi, häntä älykkäämpi. Kaikki, mitä hän tekisi, pystyisi joku tekemään sata kertaa paremmin. Se oli vain tilastollinen tosiasia. Miksi edes vaivautua, jos lopputulos tulee kuitenkin olemaan paskaa.
Kannattaa luovuttaa heti kättelyssä Pieleen se kuitenkin menee Nolaat itsesi ”Päivää, arvon Lumihiutale.”
Vihreät silmät polttivat hänen selässään kuumempina kuin Pintaa korventavat auringot. Minne ikinä hän katseensa käänsi, siellä vastasi joku tuomitseva katse tai ivallinen virne.
”Haha! Olisit ajanut päältä!”
”Tarvitaan kipinä, joka sytyttää kaikki kaltoin kohdellut nazorakit palamaan…
”… ja kun se kipinä tulee, johtajat ovat mennyttä…
”Ja voimme lavastaa vihamiehesi sen tekijäksi, jos tahdot.”
Voi, kuinka tyhmä hän oli ollut uskoessaan katkeran sotilaan sanoja. Miten typerä…
”H-hei! Et palauttanut vielä t-t-taskumattiahni!”
”Tuon sen sinulle illalla. Lupaan sen.”
Ja millainen ystävä hän oli. Hän ei sitä usein tahtonut ajatella, mutta todennäköisesti Juippi oli kuollut. Kuollut tai Arkkiagentin vankina. Tästä hän ei pystyisi pakenemaan. Tätä tultaisiin käyttämään 273:a vastaan. Tätä kidutettaisiin ja aivopestäisiin kunnes tämä kertoisi kaiken, ja kaiken kerrottuaan keksisi vielä lisää!
Kätöset nuo siniset poistavat kielletyt ajatukset
”Onko sulla röökiä?”
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?”
”Voi luoja, tuo sinun ystäväsi kuulostaa tosi tylsältä!”
Oliko Juippikaan koskaan välittänyt hänestä? 273 muisti hänen hymynsä, hänen naurunsa, tyhmät juttunsa. Oliko nekin ollut vain esitystä? Miksi työläinen pitäisi tiedemiehestä?
Noh,
kyllähän esimiehen kanssa veljeilystä hyötyi
vaikka tämä olisikin kehari…
Tylsistytät muitaKukaan ei huomaisi vaikka katoaisit maan päältä
”Mitä hyötyä sinusta on ollut Klaanille ylipäätään? Ehkä nyt olisi aika olla hyödyksi! Muista, että adminit luottavat sinuun.”
Ehkä hänen pitäisi vain kadota Klaanista tai koko saarelta. Ei kukaan kaipaisi häntä. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa. Hänestä ei ollut enää hyötyä. Kukaan tuskin huomaisi, jos hän vain katoaisi.
”PETTURI, VÄÄRÄSILMÄ, KOIRA!”
”Henkilökohtaisesti myös mieluummin otan ammuksia pois elävistä olennoista kuin, noh, toisinpäin.”
Kelvin painoi kätensä Matoron sykkivää kaulaa vasten. Veri norui tämän sormien välistä samalla, kun toan pulssi voimistui. Kelvin painoi kaikin voimin haavaa, mutta hänen kätensä liukuivat verisellä iholta.
Et pysty siihen Mokaat aina ”LIIKETTÄ!” ”Mitä, onko 273 kanohinnuolija!?” ”Kelvin, jatka painamista!”
Matoron syke pysähtyi. Tämä oli jo kuollut.
Hänestä ei ollut edes pelastamaan vihollisen henkeä.
Luuseri! Nolla! Virhe!
”Lumipallo!”
”Lumipallo!”
”Miten Kuningatar on voinut edes synnyttää jotain tuollaista?”
Se on hauskaa, koska olen niin säälittävä nazorak
Täydellisestä komentajasta omassa oksennuksessaan kieriväksi luuseriksi.
”SINÄ, NAZORAK, OLET AINOA HEISTÄ, JONKA OTAN MUKAAN TÄYDELLISYYTEENI.”
EI, ÄLKÄÄ!
”MUTTA SINUAHAN MINÄ AUTAN. TÄTÄHÄN SINÄ HALUSIT, OSAKSI JOTAIN ITSEÄSI SUUREMPAA?”
273:n sormet napsahtivat poikki
Sininen veri vaihtui vihreään
”No voisithan sinä tietty tappaa minut…”
Tip, tip
”Turhaa. Täällä tunkeilijoilla ei ole paikkaa minne juosta, ei paikkaa minne piiloutua. Kaikki turha leikataan pois.”
”Ei sillä, että syyttäisin sinua syyttäisin sinua syyttäisin sinua sinua syyttäisin sinua…”
Ruma! Ei kukaan kuitenkaan välitä
Jos vääntää tarpeeksi lujaa, voikohan vetää itseltään niskat nurin
hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!
Ja kaikki nauravat minulle…
”Mitä jos tekisit isänmaallesi palveluksen ja tappaisit itsesi?”
Jollei kykene loistamaan, miksi edes olla olemassa?
”Hei!”
”Hei!”
”Hei, poikaseni? Kuuletko sinä, mitä sanon?”
Kelvin havahtui viimein Manun ääneen.
”Hei, kutsunko Kupen? Et kai sinäkin ole kuolemassa!?”
Kelvin tajusi makaavansa kyljellään lattialla. Hän haistoi taas oksennuksen katkun.
”Minä… minä… ei minulla mikään… kaikki on kunnossa…” ”Nyt en ole ihan vakuuttunut…”
Kelvin kampesi itsensä tuskallisesti polvilleen. Hänen siniset silmänsä kiersivät huoneen läpi. Koko huone oli sotkussa. Ilma oli tunkkainen. Hänen ennen ihan tyylikäs hameensa näytti siltä, että titaani olisi käyttänyt sitä nenäliinana.
Kelvin hautasi kasvonsa häpeissään käsiinsä. Hänen hengityksensä pihisi edelleen.
”Minun… minun pitää siivota tämä. M-missä t-täällä on siivousko-komero?”
”Älä nyt vaihda aihetta! Mitäs kekkuran käkkärää? Söitköhän jotain pilaantunutta? Saitko ruokamyrkytyksen? Pitääköhän meidän käydä tekemässä valitus Kahvion palveluista?!”
”Ei hitto mennä. Anna olla.”
”Onko sinulla jokin parantumaton sairaus, josta et ole kertonut? Onko se tappavaa? Voinko tehdä asialle jotain?”
”Lopeta…”
”Vai onko se psykosomaattista? Pitäisiköhän sinua käyttää psykologilla? Tai psykoterapiassa! Tai psyko-jossakin. Mutta ethän sinä ole kyllä ollut edes mukana missään kovin psyykkisesti rasittavassa viime aikoina? Mistä tämä voi johtua…”
”OLE JO HITTO HILJAA!” Kelvin rääkäisi.
Nazorak pihisi voiden yhä pahoin. Hän puri hampaansa vihaisesti yhteen.
”Lakkaa esittämästä, että sinua muka kiinnostaisi! Kyllä minä olen huomannut, että sinä et välitä muista paskan vertaa! En minä sentään niin tyhmä ole! Minäkin olen sinulle vain astia! Mistä minä tiedän, ettet ole valmis uhraamaan minua niin kuin Arbouta?”
Seurasi pitkä hiljaisuus.
”… kuinka sinä kehtaat”, Manu miltein kuiskasi. ”Minä voisin valita kenet tahansa! Ja jos haluaisin, minä voisin ottaa sinun koko kehosi hallintaani ja sulkea tietoisuutesi pieneen laatikkoon, jonka voisin unohtaa aivojesi perälle kuin kasan vanhoja vaatteita! Minä en tarvitse sinua astiakseni. Ja silti minä olen yhä tässä, kuuntelemassa sitä, kun purat omia ongelmiasi ja traumojasi minuun. Ehei, ainoa syy, miksi sinä vielä edes kuulet ääneni, on se, että minä nimenomaan välitän.”
Kelvin puri hampaitaan yhteen ja tuijotti uhmaavasti seinää, yrittäen kuvitella makutan eteensä. Todellisesti tällä ei ollut mitään väliä: makuta näki nazorakin sisäisen maiseman eikä hänen kehonkieltään. Kelvin ei halunnut hävitä tälle taas verbaalisessa mittelössä.
Nazorak ei kuitenkaan löytänyt sanoja. Hän hellitti puristamansa nyrkin ja päästi pitkän sihahduksen.
”… pahoittelen”, hän kuiskasi.
Valkoinen nazorak raahasi heikon kehonsa seinän viereen ja nojasi selkänsä viileää kiveä vasten. Hän painoi kasvonsa karkeaan seinään ja hengitti.Toivottavasti linnassa oli tarpeeksi paksut seinät, etteivät hänen naapurinsa olleet kuulleet huutoja. Häntä hävetti maata omassa oksennuksessaan. Hän ei pystynyt sanomaan mitään.
”Etkä pahoittele”, Manu tuhahti. ”Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole oikeasti pahoillasi. Eikä siinä mitään, minä varmaan ansaitsen sen…”
”… onkohan minusta hyötyä retkellesi”, Kelvin alkoi kikattaa hysteerisesti. ”Hahaha… katso nyt minua. Hajoan lattialle, ennen kuin olemme astuneet edes kynnyksen yli. Ehkä viimeöinen särki minut täysin.” ”Epäilen, että tämä johtuisi vain viimeöisestä. Onko sinulle käynyt näin aiemmin?”
Kelvin oli pitkään hiljaa. ”Kerran…” ”Okei. Tahdotko puhua siitä?”
”En.”
”Ymmärrän. Ehkä meidän… on syytä ottaa pari päivää kuitenkin ihan rennosti. Turha kiirehtiä reissuun, jos henkinen tilasi on kovin epävakaa. Mutta en minä alunperinkään sinua mukaani tahtonut siksi, että olisit… mitenkäs sitä sanotaan, ’paras mies hommaan’, vaan siksi, että olet kiinnostava.”
Lyhyen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu kiirehti jatkamaan:
”Enkä nyt siis väitä, että et olisi ’paras mies hommaan’! Tai että olisit ’mies’ ylipäätään. Lähinnä pätevyys on minulle toissijainen kriteeri.”
”Mhmm. Mikä minussa on niin kiinnostavaa? Se, että olen maailman ainoa ’hyvä’ nazorak?”
”Ha! En ole kiinnostunut niin triviaaleista asioista kuin ’hyvä ja paha’. Se, että olet juuri nyt Nazorakein Imperiumin vastustaja ja suhtaudut heidän propagandaansa kriittisesti, tekee sinusta sopivan keskustelukumppanin!”
Manu piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi. ”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”
”Tuo kyllä kuulostaisi hyvältä”, Kelvin huokaisi. ”Minä vain, vain… tahtoisin unohtaa kaiken. Unohtaa edes hetkeksi… sodan, Juipin, Klaanin, nazorakit, 16765:n, 219:n, petokseni ja tulen toan mielen… kaiken sen. Kaikki virheet, joita olen elämässäni tehnyt.”
”Voisin saada sen tapahtumaan”, Manu sanoi tavalla, joka kuulosti lähinnä pahaenteiseltä. ”Saada sinut unohtamaan. Mutta haluatko sitä todella? Mitä me olemme, ellemme tekojemme summa, ja miten olisimme tekojemme summa muistamatta tekojamme? Jos unohdat tekemäsi virheet, osaatko olla toistamatta niitä?”
Kelvin mietti hetken. ”Niin… mitä me olisimme ilman tietoamme, identiteettiämme. Mutta se voisi olla todella vapauttavaa. Ei menneisyyden kantolastia, ei muistoja asioista joita häpeää. Voisi aloittaa uudelleen alusta. Jokainenhan sen on jo kerran tehnyt…”
Kelvin jäi miettimään asiaa, ei niinkään makutan tarjouksena vaan skenaariona.
”Virheet ovat paras tapa oppia. Ja käsittääkseni mukavat kokemukset pysyvät muistissa paremmin kuin ikävät. Jos elät tarpeeksi pitkään, kenties vain kauniit muistot jäävät.”
”Haha, niin. Älä huolehdi muistamisesta. Meillä torakoilla on pitkä muisti. Vähän turhankin pitkä…”
Kului hetki ilman, että kumpikaan sanoi mitään. Kelvinin tuntosarvet olivat jo turtuneet huoneessa leijuvaan löyhkään. ”Ehkä sinun olisi hyvä käydä pesulla. Kurjat Ö-tierin huoneet – ei edes omaa suihkua. Ihan perseestä tämä paikka. Noh, eiköhän käytävällä ole joku yleispeseytymistila lähihuoneiden asukkaille.”
”Mutta… minä sotkin valeasuni.” ”Älä siitä välitä! Jos joku vastaantulija katsoo sinua pahasti, muutan sen aivokuolleeksi vihannekseksi!”
Tämä sai 273:n hymähtämään. ”Miksei Klaani ole jo voittanut sotaa sinun avullasi?” ”Uuuh! Sekös olisi hyvä idea! Jos leviäisin nazorakein mielissä kuin Avden pikku loinen! Mitähän sitten tapahtuisi??? No, luultavasti Avde keksisi keinon estää minua. En ole kuningatar, joten en saa syödä kaikkia hänen nappuloitaan. Vielä…”
Hiljaisuutta kesti jälleen muutaman kymmentä sekuntia, ennen kuin Manu taas puhui.
”Olen muuten pahoillani.”
”Mistä?” ”No kaikesta. Siitä, että minulla on ollut nyt päällä… öh, ihan hirveä tappotahti. Ei meillä ehkä ole niin kiire. Lepäile. Käy juttelemassa vaikka sille Matorolle, kun se pääsee sairaalasta. Valmistaudu rauhassa. Sillä välin minulla on vähän asiaa Visokille, ja ehkä pari muuta juttua, mitä voin tehdä.”
”Okei… kiitos. Yritän saada itseni kasaan mahdollisimman pian. Kepen pajalla käynti saattaa tosin jäädä huomenna väliin…”
”Kyllä minä tekemistä keksin, ei se siitä ainakaan ole kiinni. Tee, mikä tuntuu hyvältä. Tai no, kannattaa varoa, ettei liian hyvältä. Sekin voi olla vaarallista!”
Kelvin väänsi suihkun hanan auki, ja kuuma vesi ryöpsähti hänen kasvoilleen. Ai että lämmin suihku tuntui hyvältä! Kelvin tunsi, että olisi voinut seistä suihkun alla niin kauan, että linnakkeen boilerista loppuisi kuuma vesi.
Ehkä hän ansaitsi tämän pienen ilon kaiken kaiken sen hulluuden jälkeen, mitä viimeinen päivä ja yö oli ollut…
Vesipisarat ropisivat kaakelilattiaan. Vaikka 273 ei olisi halunnut, hänen ajatuksensa harhailivat väkisin edelliseen yöhön
Rakentajan mieleen, loputtoman tyhjyyden kentille
sammuneeseen koneeseen
jossa rätisi yhä päällä pieni tietokone.
Kelvinin silmät revähtivät auki. ”Muistaa…” ”Hmm?” kuului kysyvä ajatus vaitonaisesta makutasta.
”Öh, ei mitään”, Kelvin sanoi tajutessaan mutisseensa ääneen. Hän jäi vielä maistelemaan sanaa…
Jälleen kerran he kerääntyivät Opettajan tulen ympärille kuuntelemaan kaukaisia kertomuksia. Miten kovasti viisas vanhus yrittikään takoa heistä Hyveiden mukaisia sotureita!
Tämän Matoro oli kuullut monesti jo matoralaisena, ja oli se kenties edelleen hänen suosikkinsa kaikista muinaisaikojen taruista. Laulu Viimasta ja Vasamasta, kuten se yleisesti tunnettiin, oli yksi niistä harvoista matoralaisten rakkaustarinoista. Se oli varoittava kertomus siitä, miten rakkaus johti yhteen esiaikojen suurimmista tragedioista…
… ja näin se yleensä kerrottiin.
Silloin kun Suurkaupunki oli vielä nuori ja kesken, Pohjolan ikimetsiin kulkeutuneita matoraneja ryhtyi suojelemaan sankartiimeistä ensimmäinen. Heitä johti urhea ilman toa, jota ollaan legendoissa kutsuttu vain Viimaksi. Pohjoismantereen perimätieto käyttää nimeä Lesovikk. Etelässä hän on Virtik. Ja tragedian toinen puolisko oli Vasama – Nikila, Vokua, Atraimeksikin kutsuttu.
Kuin nuori maailmakin, Viima oli villi ja oikukas. Viima ihastui ja vihastui herkästi, mutta hän ja hänen johtamansa toat saivat nopeasti Pohjolan matoralaisten kunnioituksen puolustaessaan näitä ajan alkuhämärien petoja vastaan.
Mutta toisinaan Kohtalo toimi oudoilla tavoilla, jos se oli Kohtalo laisinkaan. Ja niin Viima kohtasi Vasaman – tämä oli oli salaman soturi samasta ryhmästä, ja ilman toan hyvä ystävä. Hän oli vakaa ja kaukaa viisas – ainakin aluksi.
Jokainen Toa-tiimi hioutuu läheiseksi joukoksi sisaruksia, kun he kulkevat läpi monen monien haasteiden, mutta Viimalle ja Vasamalle se ei riittänyt. He eivät halunneet olla vain toa-veli ja toa-sisko – he halusivat toisensa. He eivät halunneet tyytyä vain velvollisuuden polkuun. He halusivat. Ja se ajoi heidät tielle, joka sai soturin niin helposti hukkaamaan Velvollisuutensa ja lopulta Kohtalonsa.
Ja synnillä, yhdellä niistä ensimmäisistä, oli nimi. Sitä kutsutaan Myrkyksi, sillä vain pieni pisara sitä myrkyttää hyveiden polun.
Toisin kuin joukkoa yhdistävä Yhtenäisyys, myrkyllinen itsekkyys hajottaa toveruuden. Se saa Suuren Hengen lapset uskomaan omaan voimaansa ja kuvittelevan, että he muka tietäisivät paremmin. Se saa heidät antamaan vain Hengelle kuuluvan palvonnan toisille kuolevaisille.
Viima ja Vasama palvoivat toisiaan. He jakoivat kaiken – jopa tiimin johtajuuden. Toki he saivat vastalauseita siitä, ja osa heidän tovereistaan näki, miten vaarallista polkua pari tanssi. Mutta harvalla oli sydäntä sanoa mitään heidän onneaan vastaan – ja siinä piili rakkauden vaara. Kuinka sanoa vastaan onnelle? Kuka muka kieltäisi ilon?
Viima ja Vasama olivat eittämättä onnellisia – kenties onnellisempia kuin kukaan muu ajan alun lapsista. Mutta yhtä kaikki heidän onnensa johti vääjäämättä pohjattomaan suruun.
Niin kului vuodet, ja he uskoutuivat toisilleen.
He vannoivat ikuista rakkauttaan Yhtenäisyyden nimeen – mutta se oli vain yhtenäisyyden irvikuva.
He vannoivat Velvollisuutta toisiaan kohtaan – vala jota tulisivat vielä katkerasti katumaan.
Ja he vannoivat Kohtaloidensa olevan yhteen solmitut – kuolevaisten ainainen harhahan se oli, luulla ymmärtävänsä Kohtalon polut ja hallitsevansa niitä.
Mutta yhtä kaikki, he uskoivat tekevänsä oikein. He uskoivat toisiinsa enemmän kuin Suureen Henkeen.
Yhä useampi tunsi varjojen seuraavan heitä.
Pitkään onni kestikin. He olivat taistelukentällä erottamattomat, ja parin johdossa ei ainutkaan peto pärjännyt heidän ryhmälleen. Pohjolan kylät kukoistivat turvassa pimeältä. He majailivat yhdessä suurimmista kylistä, Rei-Korossa, josta on nykyisin jäljellä vain rauniot. Viima ja Vasama asuivat yhdessä, ja kauan he saivatkin nauttia rauhasta, jonka olivat maille taistelleet.
Mutta kaikki päättyy lopulta, ja väärät polut katkeavat. Sillä eräänä kohtalokkaana kevätpäivänä kävi kylän kimppuun Suuren Hengen äpäriä, zyglakeiden saastaista sukua. Niinä varhaisina aikoina ne pimeyteen kirotut pedot olivat vielä monilukuiset ja uskaliaat. Lauma hyökkäsi kylään aikomuksenaan syödä sen väki ja tappaa sen toat, jotka olivat kaataneet niin monta kammotusta vuosien saatossa. Joukko oli suuri, ja niiden johtajan maine kiisi heidän edellään kuin myrsky pelkoa.
Ei se kokeneille toille mahdoton vastus ollut – ei, mikäli he olisivat pysyneet hyveiden tiellä.
Mutta kun ratkaiseva hetki koitti, ja Viiman piti valita tehtävän ja rakkauden väliltä, hän valitsi väärin. Taistelun ollessa hurjimmillaan hän joutui eroon Vasamasta, ja näki tämän haavoittuvan taiston toisella puolella. Se sai Viiman hautaamaan kaikki muut aatteensa, eikä hän johtanut toia tappamaan Äpärien hirviökomentajaa silloin, vaikka hänellä oli siihen mahdollisuus. Mahdollisuus, jonka hän heitti hukkaan oman rakkautensa alttarille.
Hän syöksyi rakkaansa luokse kuin myrskytuuli. Ja niin tulinen oli hänen vimmansa, ettei yksikään peto kestänyt hänen tiellään. Viima hukutti taistelukentän vereen päästäkseen vaimonsa luo, ja Vasaman luo päästyään hän romahti polvilleen nähtyään tämän haavan vakavuuden. Ase joka oli Vasamaa iskenyt oli ollut myrkytetty, kuten Äpärillä usein oli, ja sen rutto oli nopeasti saastuttanut salamattaren sydämen. He tiesivät kummatkin, ettei hän selviäisi.
Vaikka Viima olisi silloin noussut ja palannut taisteluun, olisi ollut liian myöhäistä. Hänen uljaudestaan huolimatta muut olivat jääneet äpärien karmivan kuninkaan saaliiksi, ja uljas vastarinta oli murrettu luumiekkojen iskuin. Seitsemän kahdeksasta toasta makasi maassa, kuusi kuolleena ja viimeinen hitaasti pois hiipuvana.
Pedot eivät uskaltaneet lähestyä murheen murtamaan Viimaa, sillä he pelkäsivät tämän raivoa. Toa kumartui puolisonsa eteen ja vannoi tälle löytävänsä tämän vielä. Hän vannoi, ettei unohtaisi häntä. Ja hän itki katkerasti loppua. Rakkaansa loppua. Heidän ystäviensä loppua. Koko kylän loppua.
Vasama hymyili heikosti.
”Mikä typerys sinä olet”, hän sanoi vaivalloisella henkäyksellä. ”Sinähän lupasit, ettet koskaan asettaisi muita vaaraan takiani. Sen sinä lupasit kaikille heille”, Vasama parahti, ja siinä hänen sielunsa hitaasti lipuessa Punatähdelle hän ymmärsi heidän virheensä täyden mitan.
”Olet tahrannut minunkin käteni ystäviemme vereen, sillä kaiken lupasimme jakaa, eikä ilman lupaustamme tätä olisi tapahtunut.”
Eikä Viima uskaltanut katsoa rakkaaseensa, sillä ymmärsi virheensä ilmankin.
”Minä en pystynyt päästämään sinusta irti”, Viima sanoi synkästi. ”Uskoni ei riittänyt, että selviäisit yksin. Ja milloinkaan en olisi antanut itselleni anteeksi, jos olisin jättänyt sinut.”
Vasama esitti kysymyksen, jota niin monet vielä tänäkin päivänä pohtivat.
”Jos saisit valita uudelleen, ja joko ottaa onnemme ja kurjan kohtalomme – tai sitten unohtaa rakkautemme mutta välttää tämän tuskan – kumman Kohtalon valitsisit, rakkaani?”
Mahdoton kysymys se oli. Kuka muka voisi mitata onnen ja surun, kuka voisi laittaa sen vaakakuppiin? Yksin Suuri Henki kaikista olevaisista, eikä Hän katsonut maahan sinä iltana.
Eikä Viima vastannut. Kenties hän uskoi rakkauden ja onnen olleen niin suuri, että kaikkien menettäminen oli siitä käypä hinta – mutta ei pystynyt tunnustamaan sitä itselleen, sillä ei halunnut myöntää miten itsekkääksi se sai hänet tuntemaan. Vai olisiko hän mieluummin ottanut heidän elämänsä ilman heidän rakkauttaan – tyytyä vähäisempään mutta välttää suruista suurin? Sitä hän ei voisi elämänsä rakkauden edessä myöskään myöntää, sillä se rakkaus oli kaikki, mitä heillä oli jäljellä.
”Olisipa meillä ollut enemmän aikaa”, hän itki karvaasti ja suuteli rakastaan, jonka tunsi kylmenevän hänen käsissään.
”Kun joskus seuraat minua”, Vasama sanoi heikosti. ”Ja pääset tähden hoviin… etsi minut. Minä odotan sinua ikuisesti.”
Ja niin hän lopulta kuoli, ja Viima kantoi hänen ruumiinsa metsään jonne kasasi kaksi kumpua – toisen rakkaalleen ja toisen kaikille muille menettämilleen.
Eikä hän enää koskaan uskaltanut katsoa taivaalle, sillä se oli seitsemän tähteä synkempi hänen erheensä takia.
Tarut eivät kerro, mitä Viimalle kävi. Rei-Koro autioitui, ja nekin rippeet, jotka selvisivät pedoilta katosivat maailman tuuliin. Yksinäinen toa vaelteli aikansa, yrittäen löytää uudelleen intohimolle hukkaamansa toan polun, mutta sen hän oli hukannut ainiaaksi.
Jotkut sanovat surun ja katumuksen käyneen lopulta liian suureksi, ja kertovat Viiman heittäytyneen teräänsä neitonsa haudalla.
Toiset taas kertovat hänen vaeltavan maailmassa vieläkin, iäisen surullisena mutta päättäväisenä siitä, että löytäisi uudelleen Kohtalonsa.
Ja niin päättyi matoralaisten tärkein kertomus rakkaudesta.
Meni kauan, ennen kuin Matoro todella ymmärsi kertomuksen ytimen.
Saarretun linnoituksen sotilas
Bio-Klaani
Vapaus!
Tai ainakin vapaus sairasosastolta. Iloa hieman söi se, että hän vapautui lähinnä piiritetyn saaren arkeen, jossa oli aivan liikaa toivottomia ja liian vähän tilaa.
No, kyllä hän silti mieluummin otti pari sataa kilometriä liikkumatilaa parin metrin sijaan.
Toan asunto oli surullisessa kunnossa. Hän ei ollut lainkaan muistanut, miten maassa hän oli ollut vielä pari päivää sitten. Lattialle on kerääntynyt postia, jota hän hädin tuskin oli katsonut läpi. Pöydällä oli vieläkin se kirja, minkä Kapura oli hätätapauksellaan keskeyttänyt kello neljältä aamuyöstä. Toa otti sen – se oli romaani legendaarisen Nivan Kardalaisen taistelusta Kalmahin joukkoja vastaan. Hän työnsi sen hyllyynsä. Juuri nyt Matoroa ei huvittanut lukea pientä kirjastoaan sotahistoriaa.
Toa avasi ikkunan selälleen ja antoi kylmän tuulen pilata kaikkien naapurihuoneidenkin lämmityksen. Hänen kaulansa oli edelleen arka, eikä hän uskaltanut tehdä kovin nopeita pään liikkeitä, vaikka Kupen mukaan hän kyllä pysyisi kasassa. Ainakin tavallisessa arjessa. Voi, tohtori-parka ei tainnut tietääkään, millaista Matoron tavallinen arki oli, toa mietti hieman huvittuneena ja poimi postinsa.
Lähinnähän ne olivat Klaanilehtiä ja lehtisiä erinäisistä avustustilaisuuksista, joita hän ei ollut jaksanut katsoa läpi aiemmin. Joukossa oli näköjään myös… saapumisilmoitus Bio-Klaanin postista? Tai kai noutoilmoitus oikeasti, koska postipaketteja ei oikein kulkenut. Mikä teki koko lapusta mysteerillisemmän – miten niin hänelle olisi paketti, jos posti ei päässyt saarelle? Vai oliko se saaren sisältä?
Hetken miettimisen jälkeen Matoro kyseenalaisti koko pohdinnan mielekkyyden. Hän voisi vain mennä sinne postilaitokselle ja selvittää, mistä on kyse.
Joko oli melko kirkas päivä, tai sitten Matoro vain katsoi Klaania tänään hieman kirkkaammin. Kumpikin piti luultavasti paikkansa. Tuntuipa hyvältä vain kävellä parin päivän joutenolon jälkeen! Kahvio näytti olevan keskellä lounasruuhkaa, kun toa ohitti sen.
Hän näki monia uusia kasvoja, enimmäkseen pohjoisen matoralaisia. He eivät häntä juuri tunteneet, mutta sen sijaan kaupunkilaisten katseista saattoi huomata, miten ne viipyivät toassa. Luultavasti syy ei ollut ainoastaan hänen komea ulkonäkönsä. Matoro oli etäisesti tietoinen häntä ympäröivästä huhumyllystä ja epätietoisuudesta… ja totta puhuakseen sille huhumyllylle taisi olla ihan hyvät syy. Toa pohti, pitäisikö hänen vaikka julkaista jotakin Klaanilehdessä, mutta ajatukset keskeytyivät postiin saapumiseen ja muuannen postinhoitajan iloiseen hymyyn.
”Hei! Oh, olet Matoro! Tai siis tietysti olet, ei meillä muitakaan sinun näköisiä ole, vaikka onkin niitä samannimisiä pari…”
”Minulle pitäisi olla paketti”, Matoro pisti väliin.
”Ah, joo! Meille tuli tuo yksi paketti jo jokin aika sitten, ja se on aika iso, niin että ei sitä voinut oikein työntää postiluukusta, etkä sinä kai huomannut lähettämäämme viestiä, mikä on tietty ihan ymmärrettävää, kun sinulla on ollut jotain niitä kiireitä ja matkoja, mutta ajattelin, että…”
”Joo, on ollut… kiireitä”, toa vastasi. Hänen oli vaikea olla hymyilemättä kuunnellessaan ga-matorania.
Dinem jatkoi. ”Se on sellainen iso ja aika harmaa, missä on sellainen hassu metrunuilainen leima, jollaisia ei ole kyllä näkynyt aikoihin, kun on se sota ja kaikkea sellaista ja oikeastaan sekin että postilennotkin lopetettiin ettei niitä paketteja ole kovin paljoa muutenkaan…”
”Keneltä se on?”
”Ah, niin, tietty, se tuli jo ennen kuin postilennot lopetettiin, eihän se olisi muuten voinut ollenkaan tulla. Se odotti vain aika kauan tuolla muiden alla, mutta nyt kun ei ole enää muita paketteja niin muistin että sillekin pitäisi tehdä jotakin, vaikka ei se hassu vahki kyllä sanonutkaan että tämä olisi kiireistä kun käski toimittaa tämän eteenpäin…”
Vahkeja, jotka olisivat voineet jättää postipaketin Klaaniin viime aikoina, ei ollut kovin montaa.
”Cody jätti sen?”
”Joo, se se nimi oli, Cody. Joku ihme kenraalikin se taisi olla, kun niin vakava ja sotilaallinen oli, mutta ei sellaisella uhkaavalla tavalla niinkuin nazorakit, ehkä enemmän sellaisella…”
”Tuota, kiitos, voisitko–”
”… ei sillä, onhan se vähän hassua että vahkien päät on kuin vortixxeilta eikä esimerkiksi matoraneilta kun ne kuitenkin kai luotiin Metru Nuin poliiseiksi, ja siellä käsittääkseni on aika paljon enemmän matoraneja kuin vortixxeja – mutta sinähän olet käynyt siellä, etkö vain, Matoro? Oliko Metru Nuilla kivaa? Kävittekö Tiedon torneilla? Ne kuulemma koskettavat taivasta, mikä on vähän hassua, kun miten taivasta edes voi koskea, mutta Metru Nuista sanotaan muutakin sellaista mitä ei oikein tahdo käsittää, kun se on niin suuri ja vanha…”
”–voisitko–”
”… että Tongukin sanoo aina ettei niiden koneisiin ole luottaminen, kun ovat niin outoja eikä niitä kuulemma saa edes korjattua jakoavaimella, koska olisihan se hassua jos vahkit voisi laittaa kuntoon ruuvimeisselillä, vaikka toisaalta vahkien sanominen koneiksi on kai niiden mielestä vähän epäkohteliasta, kun ne kuitenkin osaavat tehdä monia juttuja mitä mekin kuten vaikka kävellä ja puhua ja jättää postipaketteja– niin, se postipaketti, se on aika iso ja…”
”Näytätkö nyt vain sen paketin!” Matoro sai sanottua, kun matoran joutui haukkaamaan happea ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana. Ilmeisesti ga-matoranien muita suuremmat keuhkot kävivät muihinkin tarkoituksiin kuin vain sukeltamiseen.
”Ah, niin, kyllä, se on täällä näin takahuoneessa, jos seuraisit minua, kun sinne ei kaikki osaa, paitsi postin työntekijät, eikä meitäkään ole…”
Matoro antoi hyperaktiivisen puheensorinan vaimentua etäiseksi mölyksi ja lähti postineidin perään. Mies mietti hetken, mitä Cody olisi oikein hänelle jättänyt, ja miksei tämä ollut kertonut siitä henkilökohtaisesti? Ainoa, mitä toa keksi, oli jokin hölmö jatko heidän taannoiselle väittelylleen miekkojen ja tuliaseiden välillä, mutta ei kai Codykään käyttäisi vitsinsä huipentumaan niin paljoa vaivaa? Mitä jos paketista paljastuisikin esimerkiksi kivääri, joka käyttäisi miekkoja ammuksinaan? Tai miekka, joka ampuisi ohjuksia?
Toisaalta Bladis oli kertonut suurinpiirtein jokaiselle siitä typeryydestä, mitä hän oli vahkin kanssa kehittänyt, eikä Mustalumi ollut sen jälkeen enää lainkaan varma siitä, että vahkilla oli itsekurin hiventäkään.
Laatikko oli totta vie ”iso ja aika harmaa”, kuten Dinem oli luonnehtinut. Siinä oli päällä vain pari metrunuilaista oletusleimaa ja useita merkkejä Mustan Käden leimasimella, aivan kuin joku olisi testannut leimasimen toimivuutta useita kertoja laatikon pintaan ennen kuin oli tyytyväinen lopputulokseen.
Toa sai siirrettyä paketin ylös huoneeseensa matoralaisen anteliaasti lainaamilla nokkakärryillä, joihin liittyviä hassuja tarinoita Dinem oli jäänyt selittämään toan poistuttua melkoisen tyhjästä postivarastosta.
Toa sysäsi laatikon keskelle kylmää huonettaan. Se oli nopea kangeta auki.
No, tämä selittää, miksi se painoi kuin synti, Matoro ajatteli katsoessaan sodanaikaista radiolähetintä, joka oli kokonsa perusteella kiskottu jostakin Käden suuremmasta ajopelistä. Se oli kuitenkin selvästi viritelty, sillä kuoresta pisti esiin osia, joita eivät oltu todellakaan suunniteltu siihen. Mukana tuli mauttoman pitkä antennijärjestelmä, sodanaikaista kaapelia sekä… kirje?
Kirjoitusta täynnä olevan paperin lisäksi ulos sujahti valokuva
Matoron sydän jätti lyönnin välistä. Se oli Xeniltä. Tai pikemminkin se oli Xen.
Sen toisella puolella oli lyhyt teksti:
Kun minulle kerran jäi tämä naamio, niin on vain reilua, että sinullekin jää joku kiva muisto! – Xen
Kuvan ikää oli vaikea arvioida. Matoro muisti etäisesti nähneensä vanhoja kameroita Xenin huoneessa, eikä vahkin valokuvaharrastus olisi yllättänyt häntä lainkaan.
Hän olisi halunnut jäädä vain tuijottamaan valokuvaa, mutta uteliaisuus kirjeen sisällöstä vei lopulta voiton.
Teksti vanhassa, kellastuneessa paperissa oli kuin koneen kirjoittamaa. Rivit olivat absoluuttisen suoria ja jokainen sama kirjain identtinen – mutta silti teksti oltiin ilmeisesti kuitenkin kirjoitettu käsin, sillä siellä täällä oli pieniä punaisia mustepisaroita..
Aivan ensiksi tahdon selittää, miksi en antanut tätä sinulle jo lähtiessänne. En tahtonut antaa turhaa (sinulle eikä minulle) toivoa tämän toimimisesta. Mavrah on työskennellyt vastakappaleen kanssa siitä asti, kun Cody lähti viemään teitä. Kenties hänen paluun aattona vihreä valo viimein palaa lähettimen takaosassa. Se tarkoittaa, että professori on onnistunut. Mikäli ei, niin ainakin yritimme. Meriporttien lävitse kommunikoiminen on uskomattoman hankalaa! Se vaatinee hyvän tuurin lisäksi myös erinomaisen sään halki kommunkoitavien alueiden.
Kuten tässä vaiheessa varmaan olet jo keksinyt, on paketissa vanha sodanaikainen kommunikaattori. Ja (jos se toimii) sen pitäisi pystyä luomaan yhteys välillemme. Matka on pitkä enkä usko pääseväni poistumaan Metru Nuilta vielä aikoihin. Olkoon tämä rajattu mahdollisuutemme pitää yhteyttä toisiimme.
Siinä tapauksessa, että Mavrah epäonnistuu eikä laite toimikaan toivon, että tapaamme ennen kuin tämä hullu maailma sekoittaa kaiken lopullisesti. Älä anna äänien päässäsi viedä mukanaan itseäsi, niin minäkään en anna omieni tehdä sitä minulle.
Lisäksi minun täytyy pyytää, että et avaa kommunikaattorin takakantta. Se, miten tämä on saatu toimimaan on tosi tosi outoa, enkä ole varma osaisinko itsekään selittää. Meillä on jossakin Xian suunnalla vanha yhteyspiste, jonka kautta signaali kulkee, joten ehkä yhteys toimii parhaiten suuntaamalla antenni liskosaarta kohti? Ehkä.
– Rakkaudella, Xen
Matoron sydän jätti lyönnin välistä. Mies nosti katseensa kirjeestä eikä tiennyt, mitä ajatella.
Vahkin ollessa vain Matoron muisto ja unelma tämä oli ollut todellisen maailman ongelmien ulottumattomissa. Yhdellä viestillä nainen oli hypännyt hänen haavemaailmastaan takaisin todellisuuteen.
Kaikki oli ollut niin paljon yksinkertaisempaa, kun kyse oli ollut vain unelmasta. Matoro oli ollut täysin valmis antamaan periksi typerän rakastumisensa suhteen! Haavetta oli turha ruokkia. Ehkä sitten sodan jälkeen, mies oli selittänyt itselleen. Mutta niin kauan kuin Klaani oli uhattuna, oli sotilaan velvollisuus siellä. Hän ei vain voinut lähteä taas ja hylätä kaikkia.
Se oli ollut helppoa perustella, sillä eihän hänellä ollut vielä aavistustakaan siitä, välittikö Xen hänestä yhtä paljon. Xeniltäkin järkevin valinta olisi ollut vain unohtaa koko asia! Ihan niin kuin Matoroltakin. He olivat hädin tuskin tutustuneet toisiina! Se, mikä jäi vainoamaan miestä kuin uni, johon haluaisi palata, ei todennäköisesti ollut yhtä dramaattista vahkille. Miksi olisikaan ollut?
Toki Matoro oli ollut ensimmäisiä, joiden kanssa Xen oli päässyt puhumaan eristyksensä jälkeen… mutta miksi tämä muka tekisi vahkista yhtä palavasti rakastuneen kuin mitä Matoro oli? Mustalumi itse oli ollut henkisesti riekaleina ja pakkomielteiden ajama. Ehkä hän oli tarttunut Xeniin kuten hukkuva tarraa pelastusrenkaaseen, kuten meriharakka oli hänelle rääkynyt.
Hän oli käynyt sen monologin läpi mielessään useita kertoja: olisi ollut niin helppoa vain unohtaa vahki ja keskittyä siihen elämään, joka hänellä Klaanissa oli. Niin hän oli yrittänyt tilannetta järkeillä, sillä toinen vaihtoehto oli tuskallinen valinta Klaanin ja Xenin välillä.
Järkeily oli toiminut, kunnes sanat ”Rakkaudella, Xen” olivat piirtyneet miehen verkkokalvoille.
Se sanapari kertoi hänelle, ettei kyse ollut vain hänen epätoivoisesta unelmastaan, josta hän voisi päästää irti, jos haluaisi. Se kertoi, että myös Xen välitti.
Ja vaikka se olikin Matoron sydämen intohimoisin toive, ei sen toteutuminen tehnyt maailmasta yhtään yksinkertaisempaa. Se pakotti hänet valitsemaan.
Hän tiesi, ettei voinut hylätä Klaania taas. Häntä tarvittiin saarella enemmän kuin koskaan. Jokaista tarvittiin.
Mutta voisiko hän hylätä Xenin?
Toa huokaisi.
Ei tietenkään voisi. Ei, jos tämäkään ei halunnut hylätä häntä.
Xen oli ainoa hyvä asia, mikä häneltä oli jäänyt käteen Metru Nuilta. Kaiken lisäksi hän oli jättänyt tälle Deltan… ja vaikka hän katui sitä jälkikäteen suunnattomasti, ainakin hän saattoi uskotella huolehtivansa Xenistä myös vastuuntunnosta. Metru Nuin virheiden korjaaminen oli hänen velvollisuutensa…
… mutta niin oli myös Klaanin auttaminen, eikä näyttänyt siltä, että näitä velvollisuuksia olisi voinut sovittaa yhteen. Hänestä tuntui kuin kidutettavalta venytyspenkissä. Sellaisessa, mitä siinä yhdessä oudossa huoneessa Arkkienkelillä oli ollut. Ainakin Makuta Abzumoa oli voinut vain lyödä päähän. Rakastumista ei voinut.
Matoro lähestulkoon toivoi, ettei laite toiminut, kun hän veti antennin esiin ja viritti sen vaivoin ikkunastaan ulos. Lähetin oli hetkessä kiinni linnakkeen sähköverkossa Se aloitti rauhallisen kohinan yhteyden löydettyään. Ääni muistutti sitä, miltä vahkit kuulostavat kommunikoidessaan keskenään.
Toa ei ehtinyt odottaa kovin pitkään vihreän valon syttymistä. Hän painoi soittonapiksi olettamaansa painiketta hetken epäröinnin jälkeen. Minuutteja kestäneen piippausten rivin jälkeen hän alkoi kuulla kohinan seasta tuttua ääntä.
”No voi nyt ranaman perse soikoon tämä vehje huutaa kovaa”, vastaanottimen toisesta päästä kuului riemastuttavan tutulla äänellä. Tätä seurasi jotain, joka kuulosti huonekalujen siirtelyltä. Aivan mikrofonin läheisyydestä kuului rahisevaa ääntä. Soittoon vastanneen naisen ääni tuhahti turhautuneena. ”Okei? Jos tämä ei nyt huutaisi korviani verille… ei kun siis… moi!”
”Tuota, hei? Kuuluuko tämä?” Matoro kysyi varovaisesti kuin peläten, että miellyttävä hallusinaatio lakkaisi, jos hän yrittäisi keskustella sen kanssa. Yhteys ei ollut hyvä, mutta siitä sai selvää.
”Tuota”, Xen aloitti, hiljeni taas hetkeksi ja sääti jälleen jotain omassa päässään. ”Kuulostat siltä kuin puhuisit teollisuushallin toisesta päästä. Saattaa toki johtua siitä, että säädin sinut juuri hiljaiselle. Odota vielä!”
Sitten kuului taas epämääräisen säätämisen ääntä. Myöskin lisää konenaisen teknologiaan turhautunutta tuhinaa. ”Koetahan vielä kerran!”
”Oookei, entä nyt?” Matoro jatkoi kuuliaisesti.
”Aivan mahtavaa!” Xen viimein riemastui, vaikka hänen äänestään paistoikin väsymys. ”Nyt kuuluu hyvin. Verkko on kyllä vähän hassuna. Kuulostat ihan siltä, kuin olisit aloittanut tupakoimaan.”
”Loukkasin kaulani”, kuului lyhyt vastaus.
”Luoja, tuntuu kuin viime kerrasta olisi ikuisuus”, Matoro lopulta jatkoi.
Vastaanottimesta kuului jo hieman rentoutuneempi huokaus. Kankaan kahinasta pystyi päättelemään, että Xen oli viimein istunut alas.
”Minä tiedän! Katson kalenteriin joka aamu ja yllätyn siitä, ettei lähdöstänne ole kulunut jo vuosia.”
Matoro kuunteli hetken linjan hiljaista kohinaa hieman epäuskoisena siitä, että se todella toimi.
”No, mitä sinulle kuuluu?”
Kysymys oli lajiaan kaikkein vähiten yllättävä, mutta vahkilla oli silti vaikeuksia keksiä, kuinka vastata siihen. Viimeisimmät viikot Xenin elämässä olivat täynnä asioita, jotka olisivat varmasti herättäneet hyvää keskustelua, mutta Matoronkaan osoittama uteliaisuus ei tuntunut läpäisevän naisen loputtoman raskasta väsymystä.
”Öööh. Laaja kysymys. Outoa? Outoa kuuluu. Täällä on ollut aikamoista hullunmyllyä lähdöstänne lähtien. Viime yö oli aika kamala. Haamuja ja sellaista. Älä minusta huoli!”
”Yritän olla huolehtimatta liikaa… No, entä muut? Miten Deleva voi? Kun lähdimme, hän oli vielä… aika huonossa kunnossa.”
”Angien osoittautui oikeasti ammattitaitoiseksi ja peltipoika saatiin yllättävänkin hyvin jaloilleen. Lähtivät pari viikkoa sitten vierailemaan siellä sinunkin kotikonnuillasi. Ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, joten eiköhän siellä ihan hyvin mene.”
Hetken hiljaisuus.
”… tai tosi huonosti. Ei hitto. Onkohan niillä edes mitään kommunikaatiovälinettä mukana? Olisiko minun pitänyt huolehtia tästä? Eäöööh…”
”Sen sijaan huolehdit tästä”, Matoro huomioi. ”O-otaksun, että et… tai siis, että sinustakin tämän on… hyvä idea?”
”Jos sovitaan, että tämä puhelu on minun hermolomani tästä koko sotkusta niin voimmeko molemmat vain olla tyytyväisiä vaikka siihen, että tämä koko rotisko edes toimii”, Xen virnuili niin leveästi, että sen kuuli hänen äänestään.
”Tarkoitan meitä”, toa korjasi kiusaantuneesti. ”Tai siis, kannattaako meidän elätellä mitään… turhia toiveita? Minusta tuntuu siltä, että olemme kumpikin aika syvällä omissa sotkuissamme.”
”Mutta tämähän on hyvä idea!” vahki töksäytti aivan liian innoissaan. ”Tai siis… äh. Minä olen tuijottanut tätä puhelinta lähdöstänne saakka. Tätä ennen se on soinut tasan kerran enkä ole ikinä ennen eläessäni ollut pettynyt siihenkin, että se olikin vain Cody. Joo, onhan tämä aika sekavaa, mutta haittaako se? Ei se… ei se minua ainakaan.”
Kuin suuri kivi olisi vierähtänyt Matoron sydämeltä.
”Hyvä… Tai siis, sitten se en ole vain minä. En ole onnistunut olemaan päivääkään… ajattelematta sinua.”
Xen antoi Matoron sanojen upota hetken. Kahinasta päätellen vahki valui koko ajan syvemmälle istuimeensa.
”Tulisit takaisin”, hän sitten parahti sen kummempia ajattelematta. Sitten hän ajatteli, muttei silti muuttanut mieltään. ”Tiedän, että sinua tarvitaan siellä, mutta tämä paikka kaipaisi eloa ja… noh. Kaipaisi sinua.”
”Tiedätkö, minä olen miettinyt tuota niin paljon. Enemmän kuin mitään haluaisin vain lähteä ja jättää tämän kaiken… mutta jos tekisin niin, en varmaan antaisi sitä itselleni ikinä anteeksi. Olen saarretun linnakkeen sotilas, ja… no, täällä on kotini ja ystäväni. Minulla on velvollisuus Klaania kohtaan, enkä minä voi hylätä sitä, en juuri nyt.”
”Minä tiedän, minä tiedän”, Xen huokaisi ilmiselvästi pettyneenä siitäkin huolimatta, että hän oikein hyvin tiesi, miten Matoro ehdotukseen vastaisi. ”Täällä on vain niin omituisen yksinäistä. Cody lentelee ties missä ja Mavrah ja Nurukan rakentavat jotain todella idioottimaista keskenään. Mexxikin on kadonnut johonkin. Naholla on aivan liian kiire pysähtyä varttia pidemmiksi ajanjaksoiksi.”
Xen pysähtyi hengittämään hetkeksi luettelonsa keskellä. ”Että sellaista meillä”, hän lopulta päätti.
”No, ainakaan sinulla ei taida olla tylsää”, toa vastasi. ”En tiedä, olenko ollut koskaan niin yksinäinen kuin viime viikkoina. Olen vain tyytyväinen, että olet olemassa, vaikka oletkin siellä kaukana.”
Matoron sanat saivat vahkin myhäilemään tyytyväisenä. Puhelun taustalta kuului jonkinlaista kolinaa hetken hiljaisuuden aikana. Xenin takana ähertävä matoran törmäili huonekaluihin niin kovaa, että äänet kaikuivat Matorolle asti.
”Tarvitsetko apua?” Xen huuteli ilmiselvästi mikrofonistaan pois päin. Kuului uusi metallinen kalahdus sekä nopeatempoista Mavrahin kiroilua.
”Kaikki hyvin. Puhelua jatka”, ääni kaukaa vastasi ja kolina kaikkosi hitaasti ääniyhteyden kantaman ulkopuolelle.
”Pahoittelut tuosta”, Xen ähkäisi takaisin mikkiinsä, ”Kuten sanoin, noilla maaveikoilla on lähinnä huonoja ideoita meneillään.”
”Mitä te oikein teette?” toan oli pakko kysyä.
”Eyöööömmmmmm…”, nainen ensin tuumasi ja yritti ensimmäistä kertaa muodostaa itselleenkin todellista mielikuvaa Nurukanin ja professorin oudosta projektista. ”Noh, muistat varmaan Nurukanin muistot. Tai siis niiden puutteen. Nämä luulevat keksineensä ratkaisun. Ja Mavrah alkoi tapansa mukaan värkkäämään tosi vaarallisia juttuja. Ja minä istun nyt täällä odottamassa, että ne saavat tuomionpäivänkoneensa valmiiksi.”
”Hei, minun piti kysyä”, mies säpsähti maininnasta muistoista. ”Mitä olet tehnyt Nimdan kanssa? Onko siitä ollut ongelmia?”
”Ongelmia? Eeeeei. Ei ole!” Xen vastasi epäilyttävän nopeasti. Nainen oli kuitenkin täysin vilpitön! Ei siru varsinaisesti ongelmiakaan ollut aiheuttanut. Eikä kaulassa killuvan esineen mielikuvitusflirttailu Xenin mielestä ollut edes mainitsemisen arvoinen asia. Ei ainakaan Matorolle.
”Olen minä järkkäillyt pieniä varotoimia kaiken varalta”, vahki jatkoi nyt hieman rauhallisemmin. ”En jaksa uskoa, että se teidän makutanne oikeasti uskaltaa laskea jalkaansa Metru Nuin maaperälle, mutta kuitenkin. Emme me täällä laakereillamme lepää!”
”Minä olen oikeasti huolissani sinusta. Älä aliarvioi sitä sirua, äläkä ainakaan pidä sitä mukanasi. Hemmetti, Killjoy kävi täällä, ja haukkui minut maan rakoon valinnastani jättää se siru sinulle. Minä niin haluaisin todistaa hänet vääräksi, joten älä ota mitään riskejä!”
Kuului tukehtumista muistuttava ääni. Vaikka olihan se typerää, että joku oli oikeasti ohjelmoinut vahkiin mahdollisuuden tukehtua omaan kieleensä.
Tai että vahkilla edes oli kieli.
Vaikka tarjosihan kieli mahdollisuuksia muihinkin juttuihin kuin vain tukehtumiseen.
Matoron ajatuskulku keskeytyi suorastaan demoniseen rääkymiseen. ”HÄN KÄVI SINUN LUONASI? KAI EDES VEDIT TURPAAN?”
Matoro pyöräytti silmiään epäuskoisena, mutta valitettavasti se ei välittynyt radioaaltoja pitkin Metru Nuille.
”Ensinnäkin, ei tyyppien hakkaaminen noin vain ole mikään ratkaisu, ja toiseksi, Joy on joku kaapin kokoinen ja hävittää saaria olkapäidensä sisällöllä!”
”Mutta… mutta t-t-turpaan”, Xen piipitti nyt niin hiljaa kuin osasi. ”Mutta ihan tosissaan, älä kuuntele sanaakaan sen lahopään sanoja! Kuulitko jo sen viimeisimmän tempauksen? Pisti koko Mustan Käden rahat palamaan jotain henkilökohtaista sotaansa varten. Jos se peltipää ei ollut sekaisin ennen tätä niin nyt viimeistään on.”
”No, olen tuntenut isukkisi aika monta vuotta pidempään kuin sinä”, mies kommentoi. ”Ei sillä, että yrittäisin sanoa, ettei hän ole sekaisin. Sitä Joy taatusti on. Lähinnä halusin sanoa, että jopa hän oli huolissaan sinusta ja sirustasi. Hän välittää, vaikka onkin todella surkea ilmaisemaan sitä.”
”Pfffft”, kuului ensimmäinen reaktio. ”Usko, että sinun sanasi ja varoitukset merkitsevät minulle, mutta Killjoy saa toistaa ne sanasta sanaan enkä silti suostu kuuntelemaan. Siru on hyvässä jemmassa niin kauan kun se pysyy Metru Nuilla.”
Matoro harkitsi ehdottavansa, että Xen istuisi joskus isänsä kanssa saman pöydän ääreen ja puhuisi asiansa läpi. Sitten hän musiti, että niin oli itse asiassa jo tapahtunut, mutta se oli sisältänyt enimmäkseen yrityshistoriaa ja huutamista kätevästi vuorotellen.
”Toivottavasti”, toa sanoi. ”Älä ota sen kanssa mitään riskejä. Minä koen itseni osittain vastuulliseksi, jos siellä tapahtuu jotakin. Minä kuitenkin jätin sen sirun sinulle, vaikka minun ei olisi pitänyt.”
Xen kumartui hieman lähemmäksi mikkiään asentoaan kohentaessa. Hänen äänensä särkyi hieman huonosta äänenlaadusta johtuen. ”Älä koe. Sinä teit aivan oikean ratkaisun. Sinä kerroit siruista tarpeeksi, jotta ymmärsin kuinka tärkeää ne on pitää erillään. Sitä paitsi, jos tehtävämme suojella Metru Nuita osoittautuu juuri niin hedelmättömäksi mitä se on tähän mennessä ollut, on meillä ainakin jotain mitä suojella. En tunne oloani aivan niin hyödyttömäksi, mitä muuten varmasti tuntisin.”
”Olen jo aloittanut!” vahki hihkui ylpeänä. ”Tai ainakin lajitellut kaikki potentiaalisesti hyödylliset kirjat samaan kasaan. Lupaan kertoa jos löydän mitään. Minulla on vain mennyt kiusallisen pitkä aika heittää pois kaikki neurologiaan liittyvä. Täällä on ollut ihan käsittämätön pakkomielle aivojen sorkkimiseen.”
”Joo, kuulostaa Mustalta Kädeltä…” mies totesi. ”Ovatko Kalit olleet ongelma?” ”Nurukan romahdutti loputkin kymppikerroksesta niiden päälle ihan vain kaiken varalta. Sieltä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen”, Xen tuumasi ja olisi jatkanutkin vielä ellei hänen taustalleen olisi ilmestynyt jälleen askeleita. Matoro kuuli lähinnä yksittäisiä sanoja pois mikrofonista päin käytävästä keskustelusta, kunnes Xen kääntyi takaisin hänen puoleensa.
”No nyt ne sanovat olevansa valmiita. Minun on varmaan pakko mennä”, Xen murahti ilmiselvän harmissaan. ”Saat ensi kerralla kertoa tuosta vammastasi. Ja luvata minulle nyt ettet riehu siellä liikaa.”
”Yritän”, mies köhäisi. ”Ihana puhua kanssasi, Xen. Nähdään pian!”
”Nähdään?” Xen ihmetteli, ”Toivottavasti!”
”Se on sanonta”, Matoro vastasi kuivasti.
”Tiedän”, Xen vastasi huomattavasti pirteämmin ja katkaisi puhelun ennen kuin sananvaihto muuttuisi vielä kiusallisemmaksi.
Matorolla kesti hetki koota ajatuksensa. Hän ei ollut vieläkään aivan varma siitä, oliko edellinen keskustelu todella tapahtunut. Ainakin valokuva ja kirje pöydällä tuntuivat puhuvan sen puolesta, että oli. Hän ei ollut pystynyt loihtimaan esineitä tyhjästä edes syvimmässä hulluuden kuilussaan.
Kun miellyttävä lämmin tunne tutun äänen kuulemisesta kaikkosi, mies oli taas syvällä ristiriidassaan. Toisinaan hän toivoi, ettei olisi koskaan tavannut Xeniä. Se olisi ollut hänelle parempi, hän järkeili. Haave yhteisestä elämästä oli järjetön ja vailla tulevaisuutta: hän oli piiritetyn kotilinnakkeensa puolustaja ja Xen kenraali kaukana Metru Nuilla, jonne Matoroa ei taatusti enää päästettäisi – ei, vaikka hän haluaisikin lähteä. Heillä oli omat velvollisuutensa aivan eri puolilla maailmaa!
Mutta järkeily ei auttanut rakastumiseen. Harva asia auttoi.
Matoran-kulttuurin kenties tärkein rakkaustarina oli varoittava, ja hyvästä syystä. Viiman tarinan opetus oli yksinkertainen ja aina ajankohtainen: omistushaluinen, romanttinen rakkaus oli itsekkyyttä, jossa yksilö asetti jonkun toisen velvollisuutensa tielle. Rakkaus oli myrkkyä velvollisuudelle, nuorille toille opetettiin. Niin hänelle oli opetettu.
Ja niin Matoro oli pitkään ajatellutkin. Ehkä ajatteli vieläkin. Siltä hänestä taatusti tuntui. Jokin osa hänestä halusi vain paeta kaikkia velvollisuuksiaan Klaanissa, paeta sitä koko sotkua jonka hän oli aiheuttanut, ja kulkea jonnekin kauas Xenin kanssa. Mutta se oli typerä unelma, jonka toa yritti sivuuttaa parhaansa mukaan.
Mutta unelmia ei niin vain leikata. Ei, vaikka ne olisivat järjettömiä ja vailla tulevaisuutta.
Rakentaja oli yrittänyt, eikä hänen poransa ollut saanut haaveeseen edes naarmuja.
Ja sellaisina epäilyksen hetkinä harakka aina kuoritoutui kristallikuorestaan. ♫ Eikö olisi mukavaa vain karata~ ♫
Miten hän ikinä voisi päästä eroon siitä itsekkäästä unelmasta, jos Delta kuiski siitä alituiseen?
Se, mitä Makuta Nui oli kertonut loisista, oli pyörinyt pitkään Matoron mielessä. Vaikka hän oli tiennyt aina Deltan olevan jokin olennainen palanen sydäntään, oli hän vasta makutan oppitunnin jälkeen ymmärtänyt, mikä palanen se oli.
♫ Eikö olisi mukavaa olla välillä itsekäs~ ♫ ♫ Etkö ole sen ansainnut?~ ♫
Hän halusi, että saisi kerrankin asettaa oman nautintonsa ja vapautensa hyveiden edelle. Hän halusi kerrankin kuiskata maailmalle, ettei enää pistäisi henkeään likoon kenenkään puolesta.
Toat opetettiin hautaamaan se ajatus syvälle. Ei, ei pelkästään toat – koko matoran-kulttuuri opetettiin hautaamaan itsekkyys. Voima tuli yhtenäisyydestä. Velvollisuus oli jokaista yksilöä suurempi. Ja lopulta Kohtalokin tuli uskosta ja luottamuksesta Suuren Hengen polkuun. Itsekkyys – myrkky – oli matoraneille se synti, joka repi maailmaa kappaleiksi.
♫ Et ole Klaanille mitään velkaa, rakas~ ♫ ♫ Ja vaikka olisit, Klaani ei ole enää entisensä~ ♫ ♫ Mahtaisivatko adminit muka tuhota sirut?~ ♫
Hän oli hyvä työntämään sen ajatuksen syrjään. Hän ei ajatellut itseään. Hän oli velvollisuudentuntoinen ja epäitsekäs, kuten toan pitikin olla. Hänellä oli periaate, joka nosti hänet pois tavallisten soturien joukosta toain joukkoon. Hän ei taistellut oman etunsa vuoksi, vaan Suuren Hengen ja tämän lapsien.
Jos sen toistaisi tarpeeksi monta kertaa, se olisi totta, eikö?
♫ Voi, olet jokaisen unelmien toa~ ♫ ♫ Olet niin rohkea ja epäitsekäs ja sankarillinen~ ♫ ♫ Katso, mitä olet saanut siitä palkkioksi~ ♫
Mutta silti hiipi se ajatus häneen silloin tällöin.
♫ Muistatko, miten jouduit sotaan Legendojen Kaupunkiin?~ ♫ ♫ Palkkioksi et saanut edes kiitosta~ ♫
♫ Muistatko, mitä Ritarikunta laittoi sinut tekemään?~ ♫ ♫ Kadut sitä vieläkin~ ♫
Deltan sanat palauttivat hetkessä hänen mieleensä jokaisen hetken, jona hän oli epäillyt syitään olla Toa. Jokaisen turhautuneen, epäkiitollisen hetken, jolloin hän oli niellyt protestinsa ja jatkanut eteenpäin, sillä niin Suuren Hengen sotilaat tekivät. Sotilaat tekivät kuten heidän pitikin. Sotilaat eivät kapinoineet tai tehneet omia polkujaan.
Hän oli jo yrittänyt sitä kerran, ja oli vain polttanut sormensa.
♫ Muistatko, miten panit henkesi likoon Arkkienkelillä?~ ♫ ♫ Niin paljon vaivaa jonkun muun virheiden korjaamiseksi~ ♫
♫ Muistatko, miten annoit Metru Nuin yllä kaikkesi?~ ♫ ♫ Palkinnoksi sinua syytettiin katastrofista~ ♫
Hyvä sotilas teki, kuten Hyveet sanoivat. Hyvä sotilas teki, kuten everstit ja juuriadminit määräsivät. Klaani tarvitsi häntä, eikä hän voinut juosta taas – siitä huolimatta, mitä Delta hänelle sanoi. Siitä huolimatta, mitä Xen hänelle sanoi. Hänen ystävänsä tarvitsivat häntä. Ties mitä Kapura voisi tehdä, jos Matoro ei ollut katsomassa tämän perään…
… mutta hän oli ihan yhtä huolissaan Deltasta. Vaikka Matoro halusi uskoa, että sirusta ei olisi vaaraa vakaammissa käsissä, hän pelkäsi silti. Kyllä hän tiesi, että Killjoy ja Kapura olivat olleet oikeassa. Hänen ei olisi pitänyt jättää sirua Xenille. Hänen ei olisi pitänyt antaa Nimdaa taas uusiin käsiin. Se oli vain katastrofi, joka odotti kipinää syttyäkseen uudelleen.
♫ Haluatko korjata virheesi, koska se on velvollisuutesi?~ ♫ ♫ Vai koska haluat Xenin?~ ♫
Koska se on velvollisuuteni, Toa Matoro halusi vakuuttaa, mutta hän tiesi sen olevan ainakin puoliksi valhe.
♫ Mikset vain riennä Metru Nuille ja pelasta häntä taas?~ ♫ ♫ Hän varmasti pitäisi siitä~ ♫ ♫ Ritaristaan mustassa haarniskassa~ ♫
Ei, Matoro vastasi – hän ei antaisi periksi, vaikka kuinka haluaisi. Toan piti olla velvollisuudentuntoinen ja epäitsekäs, hän tiesi. Hän oli Toa, eikä voinut valita, ettei olisi.
Eikä oikea Toa harkinnutkaan mitään muuta vaihtoehtoa kuin saarrettuun kaupunkiin jäämistä ja sen auttamista, vaikka sitten viimeiseen asti, vaikka lupaus aivan toisenlaisesta elämästä hänen sydämessään kummittelikin.
♫ Mutta rakkaani, sinä ansaitset parempaa~ ♫
Et edes tiedä, olisiko sinusta Metru Nuilla mitään apua, hän muistutti itseään uudelleen ja uudelleen kunnes pystyisi unohtamaan vahkin tuoksun. Tai ainakin yritti unohtaa. Keskity olennaiseen, keskity Klaaniin, hän teroitti itselleen, mutta palasi aina pian uudelleen miettimään sitä yhtä yötä, jonka oli viettänyt Xenin kanssa Metru Nuin alla.
Hän lupasi itselleen, että palaisi Metru Nuille, kun Klaani olisi taas turvassa, eikä päivääkään ennen. Hän keräsi kaiken itsekurinsa ja vannoi, ettei väistäisi velvollisuuttaan kotiaan kohtaan. Ei, vaikka hän miten haluaisi.
Ennen sotia
Taruista kenties yleisin oli myös niistä ylevin. Jokainen nuori Toa-soturi kuuli legendan Suuresta Häiriöstä ja sankareista, jotka matkasivat maailman ääriin pelastaakseen Suuren Hengen. Matoro osasi nuo nimet ulkoa niin monen kuuntelukerran jälkeen – Jovan Viisas, Nivan Kardalainen, Jotor Punainen, Toran Terävä, Vantor Tähtisirppi ja itse Elämän Kuningas, muinaisaikojen sankareista suurin. Näiden kuuden nimen ympärillä eli kokonainen taruperintö, joka oli aina ohjannut Toia olemaan parempia versioita itsestään.
Ja vaikka heidän Kohtalonsa olivat suuremmat kuin yhdelläkään Toa-tiimillä vielä nykypäivään asti, eivät he sitä alkuun tienneet.
Kun etelän Toat tuskailivat velvollisuutensa kanssa, he muistivat, miten Viisas jätti kotinsa – kansansa ja saarensa hirvittävän sisällissodan kynsiin, koska hän tiesi Velvollisuutensa vievän hänet suurempiin tekoihin.
He muistivat, miten Kardalainen hylkäsi rakkaansa, sillä ei halunnut saattaa tätä tehtävänsä vaaroihin. He muistivat, miten Punainen jätti Käskynhaltijan mustan linnoituksen, kun häntä kutsuttiin paremmalle polulle.
He muistivat, miten Terävä ei enää milloinkaan palannut kotiinsa eikä löytänyt kansaansa. He muistivat, miten Tähtisirppi näki varjon heidän tulevaisuudessaan, mutta siitä välittänättä antoi kaikkensa.
Ja itse Elämän Kuningas, Ta-Ignaika, Nitorinakin ennen pyhittämistään tunnettu – hän antoi epäröimättä henkensä, kun Velvollisuus sitä vaati. Vaan alun perin hänkin oli vain matoralainen, rauhanomainen karjapaimen, joka huvitti itseään ja muita teksteillään. Jos Elämän Kuningas olisi sanonut: ”Ei, minä haluan jatkaa arkista pikku elämääni enkä ottaa kaikkien sakarain murheita taakakseni”, kenellä muulla olisi ollut voima estää Aurinkoja sammumasta? Jos hän olisi sanonut: ”Ei, en minä ole se sankari, joku muu saa kantaa tämän Kohtalon”, eikö hän olisi tuominnut koko maailman?
Mutta kun Velvollisuus ojensi hänelle karmiinikätensä, nuori ilman matoran tarttui siihen, eikä milloinkaan päästänyt irti.
Ja vastapalvelukseksi Initoin puna valaisi hänen tiensä ja antoi hänelle suunnan ja tarkoituksen.
”Mutta miksei Suuri Henki opasta myöhempien aikojen sankareita yhtä suoraan?” Matoro muisti joskus kysyneensä, nuorena ja ajattelemattomana.
”Ei kukaan tiedä, mistä Kohtalon polku alkaa”, hänen opettajansa oli vastannut. ”Ei Suuri Henki sitä heille kertonut. Eivät he sitä tähdistä lukeneet.”
”Sen kertoi heille Velvollisuus, jota omatunnoksikin kutsutaan. Kaikilla se on, jolleivät ole sieluaan kadottaneet. Velvollisuuden hento liekki palaa jokaisessa sydämessä, ajamassa heitä oikealle tielle. Muistuttamassa heitä hyvästä ja pahasta”, hänen opettajansa oli vastannut.
Mutta Velvollisuuden todella ymmärtää vasta, kun sitä koetellaan.
Bio-Klaani
Matoro oli kulkenut Admin-siiven läpi viimeksi sinä yönä ennen unisukellusta. Silloin ympäristö oli ollut vain autiota taustaa, mutta päivänvalossa toa huomasi, miten mukavalta aulatila näytti. Klaanin siniset klassikkosohvat oli aseteltu seinien vierille. Pienellä pöydällä oli kahvinkeitin, pino Klaanilehden numeroita sekä Ase & Ammunta-lehtiä (ne olivat joko Bladiksen tai Geen, kenen muunkaan?) Sininen seinävaate oli kuvioitu suurella ussalilla. Ennen siihen ei ollut juuri kiinnittänyt huomiota, mutta sotatilanteen vakavoituessa se tuttu rapu alkoi tuntua tärkeämmältä ja tärkeämmältä symbolilta.
”Hei vain”, ga-matoran hymyili asiallisesti. Tawan sihteeri, toa muisti. Xela laski administon leimalla varustetun tablettinsa pöydälle. ”Oletteko tullut tapaamaan jotakuta admineista?… vaikka ei heitä ole kovin montaa paikalla, kun Guardian ei ole vieläkään palannut.”
Nainen vaikutti henkilöltä, joka otti edustustehtävänsä ja asemansa vakavasti. Mustalumi oli varmasti nähnyt tämän jossakin muualla. Kapuran pajalla? Ei, tuskin, ei Kapuran pajalla käynyt kuin asiakkaita ja poliiseja, eikä ga-matoran vaikuttanut kummaltakaan. Vaikka ei sitä aina tiennyt, ketkä harrastivat erinäisten plasmateemaisten aseiden keräilemistä.
”Onko Tawa paikalla?” Matoro kysyi käheästi.
”Hänellä on juuri palaveri, mutta siinä ei mene enää kauaa. Voit odottaa tässä, Matoro.”
Mustalumi nyökkäsi ja jäi seisoskelemaan aulaan. Sihteeri syventyi jälleen tietotekniseen laitteeseensa.
Yhdellä seinällä oli maalaus puulinnoituksesta. Matoro muisti sen olevan Tawan itse maalaama.
Sen Bio-Klaani näytti niin pieneltä ja unenomaiselta. Kaukana taustalla kohosi suuri vuori, kuin pienen haavekaupungin etäisenä vartijana.
”Tuota”, mies antoi lopulta periksi uteliaisuudelleen. ”Olenko sattumoisin nähnyt sinut joskus Kapuran pajalla?”
Matoralainen nosti pakarikasvonsa ruudultaan.
”Tuota, se on mahdollista”, hän vastasi hieman kiusaantuneena. ”Minä ja ystäväni olemme usein mukana hänen… roolipeleissään.”
”Okei, se selittää. Olin varma, että olin nähnyt sinut jossakin.”
”Jos saan udella”, Xela kysyi, ”perustuvatko hänen roolipelinsä oikeasti teidän matkoihinne?”
Voi ei, ei kai se kahjo piraatti ole tehnyt roolipeliä Heporintistä, Matoro kauhistui.
”Ilmeisesti ainakin… osittain”, vastasi mies, joka oli kuitenkin tavannut Xentoron ja Arukapin. ”Jollakin kieroutuneella tavalla.”
”Tunnet hänet hyvin, etkö tunnekin?” matoran kysyi.
Matoro huokaisi. ”Luulen niin”, hän myönsi.
”Minusta tuntuu, että Kapuralla ei ole kaikki kunnossa. Hän on surullinen. Ollut oikeastaan aina. Kerran jäin juttelemaan hänelle pelin jälkeen, ja hän sanoi sen aika suoraan”, Xela kertoi hiljaa. Enää hänellä ei ollut hänen pirteän asiallista asiakaspalvelija-ääntään.
”En tiedä, miksi minä tästä puhun, ei kai pitäisi levitellä muiden asioita näin”, hän jatkoi. ”Mutta olen vähän huolissani hänen puolestaan.”
”Minäkin olen”, Matoro vastasi.
He olivat hetken hiljaa. Tawan toimistosta kuului vaimeaa puhetta.
”Tiedätkö, olemme yrittäneet saada Kapuraa pyytämään sinut mukaan pelaamaan tosi monta kertaa, mutta hän ei ole lämmennyt ajatukselle!” Xela kertoi. ”Randa – eräs ystäväni – on aina selittänyt, miten hienoa hänestä olisi roolipelata itse Toa Matoro Mustalumen kanssa jotakin. Totta puhuakseni hän taitaa olla vähän fanisi. Näkisitpä ne julisteet…”
”E-en usko olevani niin kiehtovaa seuraa kuin hän uskoo minun olevan”, Mustalumi puolustautui.
”Silti, hän olisi tosi tyytyväinen, jos saisi nimikirjoituksesi”, ga-matoran jatkoi. ”Ehkä sinun pitäisi tulla käymään seuraavalla kerralla, kun Kapura järjestää jonkin pelin.”
”No, jos Kapura ei halua minua niihin, olisi aika epäkohteliasta vain tunkea mukaan.”
”Ehkä meidän sitten pitää vain jatkaa hänen suostutteluaan”, matoran huokaisi. Hän palasi takaisin sihteerivaihteelleen juuriadminin toimiston oven avautuessa. Pitkä aristokraatti asteli aulan läpi alakertaan. Matoro oli melko varma, että kyseinen henkilö oli korkeassa asemassa kaupungin pankissa. Herra Seserakh, tai jotain sinne päin.
Matoran asteli toimiston ovelle. ”Neiti admin, Toa Matoro haluaa nähdä sinua”, hän huikkasi. Mustalumi ei erottanut adminin vastausta, mutta matoran viittoi tätä sisään.
”Helei, Matoro”, Tawa hymyili pöytänsä takaa. Hänellä oli hartioillaan paksu tummanpunainen viitta. Vaikka admin oli hyvä peittämään huolensa, näki Matoro tämän katseen loistavan hieman vähemmän toiveikkaana kuin heidän viime tapaamisellaan.
Matoro nyökkäsi tervehdykseksi ja istuutui vastapäätä naista. Tawa risti kätensä pöydälle eteensä ja aloitti.
”Miten voit? Kuulin, että pääsit tänään sairasosastolta.”
”Ihan hyvin”, Matoro vastasi käheästi. ”Ääni vain vähän heikkona.”
”Kestääkö se teetä?” salamatar kysyi ja kurotti kohti pannua, jossa oli vielä juomaa edellisen tapaamisen jäljiltä. Matoro nyökkäsi, ja juuriadmin kaatoi heille mukilliset. Juoma oli hämmästyttävän herkullista – ja eittämättä melko harvinaista saarron alla. Matoro ei muistanut, milloin oli viimeksi maistanut niin hyvää teetä. No, ehkä neiti juuriadmin ansaitsi oman salaisen varaston laatuteetä kaiken huolehtimisensa palkaksi.
Matoro mietti hetken sanavalintojaan.
”Kuten muistat, minulla on ollut hieman… vaikeaa”, hän aloitti varovaisesti. Tawan katse oli myötätuntoinen. ”Mutta olen vähän miettinyt juttuja. Ja haluaisin yrittää korjata niitä.”
Kun sen sanoi ääneen, se muuttui vähän todellisemmaksi.
”Halusin vain kertoa, että olen valmis tekemään mitä ikinä Klaani minulta kaipaakaan. Toivoin, että pääsisin pian mukaan pohjoisen operaatioihin rintamalle. Tai mitä tahansa hyödyllistä! T-tietysti vain, jos se on sinusta okei. En tiedä, voinko pyytää teitä luottamaan minuun sen kaiken jälkeen, että jos– ”
”Hyss” Tawa keskeytti toan vaivautuneen selittelyn. ”Luotamme kyllä sinuun.”
Hän nojasi taaksepäin ja hymyili hieman. ”Olemme puhuneet muiden kanssa tilanteestasi, eikä siinä ole mitään epäselvää. Olet vapaa tekemään kuin haluat, Matoro. Kapura ei halunnut Metru Nuita Klaanin käsittelyyn, etkä sinä toissayön tapahtumia. Ne pysyvät teidän välillänne. Uskon, että pystytte löytämään sovinnon.”
Mustalumi oli huojentunut.
”M-mutta entä Nimda? Minä silti kadotin ne.”
”Sinä epäonnistuit”, admin sanoi rauhoitellen. ”Se on aivan luonnollista. Emme me rankaise ketään siitä. Olit joutunut tilanteeseen, johon kenenkään ei pitäisi joutua.”
Sitä paitsi olet ainakin rehellinen horjumisestasi, Tawa ajatteli, toisin kuin Klaanin varjoissa vaaniva todellinen valapatto.
Matoro katsoi lattiaa. ”Niin. Niin kai.”
Hän hörppäsi teetään katse pöydässä. Lopulta hän vilkaisi taas adminia silmiin.
”Kiitos, Tawa. Siitä, että uskot minua.”
Admin naurahti heleästi. ”Et ole antanut syitä epäilykseen”, hän sanoi. ”Olen vain iloinen siitä, että olet selviämässä siitä kaikesta, Matoro. Tiesin, ettet antaisi periksi.”
Nyt Matoronkin oli pakko hymyillä varovaisesti.
”Eli… olen vapaa tekemään mitä haluan?”
”Kyllä”, admin nyökkäsi.
”Pyydän päästä mukaan pohjoiseen nazorakeja vastaan. Tiedän, että minusta olisi siellä enemmän hyötyä.”
”Oletko aivan varma tästä?” salama-toa kysyi ja nojasi taaksepäin. ”Olet vielä toipilas. Ei sinun tarvitse todistaa Klaanille mitään, Matoro.”
Ei niin, toa ajatteli. Minun pitää todistaa itselleni.
”Pyydän, Tawa. Tiedät kyllä minut – tulen hulluksi, jos en saa tehdä jotakin. Ei ole toalle sopivaa vain istua täällä ja kutoa peittoja pakolaisille… tai siis, onhan sekin tärkeää työtä. Mutta tiedät kyllä.”
”Tiedän”, admin vastasi nyt hiljempaa. ”Taidat olla niitä, joiden mielestä Suuren hengen soturi, joka ei taistele, hukkaa lahjansa?”
”No”, Matoro vastasi varovaisesti, ettei loukkaisi liian monen tuntemansa toan tunteita. ”Minusta siinä on pointti. Että jos on saanut muita suuremmat kyvyt laittaa henkensä likoon, niin tuntuuhan se oudolta jos ei tee niin.”
”Kunpa se olisi niin yksinkertaista”, Tawa sanoi. ”Tuntuuko sinusta siltä, että se auttaa? Soturin tie?”
”Onhan se usein epäkiitollista”, Matoro myönsi. ”En ainakaan enää usko, että pelkästään sillä saattaisi saavuttaa paremman maailman. En oikeastaan tiedä enää, millä… mutta sillä välin kun mietin sitä, nukkuisin paremmin tietäessäni, että saan suojeltua teoillani niitä, jotka ovat siihen vähemmän kykeneviä.”
”Hyvä on”, admin myöntyi. ”Mutta älä ole itsellesi liian ankara, Matoro. Kuolleena et voi suojella ketään.”
”Niin kai sitten”, linnakkeen sotilas sanoi. ”Yritän pysyä pinnalla.”
”Parempi olisi”, Tawa naurahti. ”Liian moni Klaanin kirkkaista tähdistä ei ole pystynyt siihen.”
Teekuppi alkoi lähestyä loppuaan.
”Tuota, vielä… vielä yksi asia, mitä olen miettinyt”, Matoro sai sanotuksi hetken mietittyään. ”Ja luulen, että osaisit sanoa jotakin siihen, kun olet niin hyvä näissä asioissa…” Matoro takelteli.
”Kerro toki”, Tawa nyökkäsi hieman huvittuneena yllättävästä kiemurtelusta.
”Velvollisuuteni on Klaanissa”, jään toa aloitti päättäväisesti. ”Mutta koen velvollisuuteni olevan myös pitää huoli, ettei… Nimda aiheuta taas yhtä katastrofia Metru Nuilla. Tai siis, kun minä kuitenkin… ”
Hän hiljeni hetkeksi, huokaisi ja päätti sanoa asian suoraan.
”Velvollisuuteni on Klaanille mutta rakastan erästä Metru Nuilla, enkä pysty sovittamaan näitä kahta asiaa yhteen.”
Siinä, hän oli sanonut sen. Niin tiiviisti kuin mahdollista.
Admin näytti hieman yllättyneeltä, mutta ongelman suloisuus sai hänet hänen kasvoilleen varovaisen hymyn.
”Ja minä jo luulin, että asiasi olisi surullinen, kun niin takeltelit”, hän virnisti. ”Onko hän kivakin?” Tawa kysyi ilkikurinen hymy kasvoillaan.
Matoro vilkaisi katonrajaa hieman kiusaantuneena. Miksi kaikkien piti tehdä siitä sellainen numero?
”On”, hän sanoi. ”Oletko varma, että tämä on tärkeää?”
”Tietysti se on”, Tawa sanoi. ”Täytyyhän minun olla perillä armaiden klaanilaisteni parisuhteista!”
”Mmh, niin kai”, mies myönsi. ”Tuota, aiotko kiusata minua tästä vielä vai onko sinulla jotain ajatuksia kysymyksestäni?”
”Oh, anna anteeksi”, Tawa nauroi. ”Yritän palata vakavempaan aiheeseen!” admin sanoi ja mietti hetken. ”Rakkaudella ja velvollisuudella on usein tapana törmätä.”
Nauru katosi nopeasti Tawan huulilta.
”Minä uskon, että meidän pitäisi aina seurata sydämiämme”, hän aloitti. ”Mutta aina se ei ole paras vaihtoehto. Joskus, kun ajat ovat mitä ovat, siitä voi olla meille haittaa.”
Hänen äänensä oli muuttunut haikeaksi.
”Joskus sydän tahtoo jotakin, mikä ei ole mahdollista. Minkä tavoittelusta koituu lopulta vain enemmän tuskaa.”
Hän epäröi hetken ennen seuraavia sanojaan.
”Se nuori tyttö minussa vuosien takaa haluaisi käskeä sinua seuraamaan rakkauttasi. Pitämään siitä kiinni, ettet vain kadottaisi sitä”, Tawa sanoi. Hän ei katsonut Matoroon, vaan naisen väsyneiden silmien katse liiti jossakin ei missään.
”Mutta se tyttö on saanut pettyä katkerasti ennenkin.”
”Niin minä olen ymmärtänyt”, mies vastasi hiljaa.
”En halua kertoa kenenkään puolesta, miten heidän pitäisi elää elämäänsä. Jos todella haluat neuvoni, se on tämä: älä hätiköi sydämesi kanssa. Oikeistakin syistä voi tehdä vääriä valintoja… ja sinusta olisi totta vie hyötyä täällä, Matoro.”
”Ymmärrän”, Mustalumi nyökkäsi hivenen pettyneenä, mutta ehkä ne olivat olleet niitä järjen sanoja, joita hän oli tarvinnutkin. Lopulta hän naurahti. ”Tämä taitaa olla tismalleen niitä Toa-haasteita, mistä meitä yritetään varoittaa.”
Tawa nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Niin taitaa”, hän vastasi mietteliäänä. ”Omien polkujen tekemisestä varoittaminen. Heikkoudesta varoittaminen. Rakkaudesta varoittaminen.”
”Niin, no. On niissä tarinoissa ajatuksensa”, Mustalumi vastasi.
”On”, Tawa myönsi. ”Mutta jokaisesta tarinastakin löytää tusina eri versiota eri opetuksilla. Tiedätkö, mieleeni muistui eräs rohkaiseva eteläinen Toa-legenda. Tai osa siitä. Pahoin pelkään, että tarutieto ei ole paras taitoni.”
Matoro kohotti kulmiaan. ”Mistä se kertoo?”
”Viima ei koskaan saanut loppua omassa tarinassaan. Sanottiin vain, että toa oli kadottanut Kohtalonsa ja vaelteli ilman päämäärää… mutta olen tavannut version, joka oli paljon lohdullisempi.”
”Minä olen kuullut hänestä vain traagisia versioita. Turagallamme ei ollut hänelle onnellista loppua.”
”No, tämäkin on traaginen. Mutta siinä on hopeareunus, sanoisin”, Tawa kertoi. ”Päämäärättömänä maailmassa vaellellessaan Viima sotkeutui vielä kerran suuriin tapahtumiin. Kerrottiin, että hän tapasi Elämän Naamion etsijät. Että hän opasti ja auttoi sankareita näiden oman taipaleen alussa. Käänsi virheensä johonkin hyvään, vaikkei voinutkaan koskaan saada takaisin sitä, minkä oli menettänyt.”
Se oli selvästi kuulostanut runollisemmalta Tawan päässä, mutta sai luvan kelvata.
”Se… se on aika kaunis versio”, Matoro vastasi silti. ”Mahtoiko Kohtalo antaa uuden mahdollisuuden?”
”En tiedä Kohtalosta”, Tawa sanoi. ”Mutta ainakin hän antoi itselleen uuden mahdollisuuden. Ja minusta se on tärkeintä.”
”Mahtaakohan tämä olla niin vähän kerrottu versio”, mies mietti, ”kun se tekee kaiken väärin valinneesta varoittavasta esimerkistä jonkun, joka lopulta löysi tarkoituksen.”
Admin kohautti olkiaan. ”Tiedä sitten. Ehkä? Moni käyttää tarujamme omiin tarkoituksiinsa. Kenties ajatus armottomasta ja anteeksiantamattomasta Kohtalosta pitää väen paremmin kurissa ja nuhteessa kuin ajatus armahduksesta.”
”Mutta minä en halua elää niin kylmässä maailmassa”, salamatar lopulta sanoi haikeana. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän naurahti. ”Pahoittteluni, täällä minä vain jaan murheitani sinulle, vaikka tulit kysymään apua.”
”Ei se mitään. Kiitos neuvoista, Tawa. Ja ajatuksista”, Matoro sanoi lopulta hiljaa. ”Vaikka en tiedä, onko minulla vieläkään vastauksiani.”
”Onko meillä koskaan?” hän kysyi ja hymyili varovaisesti. ”On ilo olla avuksi. Ja mitä tulee pyyntöösi auttaa? Hyvä on, ole se soturi, joka haluatkin olla. Voit noutaa miekkasi moderaattoreilta. Sano, että käskin luovuttaa sen. Tai no, kirjoitan nopeasti jotain, kun Same kuitenkin haluaisi varmistaa asian minulta.”
Hän kirjoitti nopeasti jotakin, jossa suurempi merkitys oli admin-leimalla kuin itse tekstillä. Admin ojensi sen toalle.
”Tässä näin. Älä kiidä heti vaaroihin, Matoro.”
”En, neiti admin!” Matoro vastasi huvittavan virallisesti.
”Nähdään”, Tawa hymyili.
”Samoin. Ja kiitos vielä teestä!” mies hihkaisi vielä ovelta.
Viherkivien siipi linnaketta oli vain kivenheiton päässä administon omasta, joten Matoro päätti käydä sen kautta saman tien. Totta puhuakseen hän oli arkaillut hieman moderaattorien tapaamista… yleisten epäilyjen takia mutta myös siksi, koska jokainen vihreä kivi muistutti häntä Umbrasta.
Toan suureksi helpotukseksi Same ei näyttänyt olevan paikalla. Häntä ei huvittanut kohdata selakhin hyytävää katsetta pilaamaan päiväänsä. Sen sijaan oven avasi tuttu skakdi. Matoro päätteli modejen kokoustilan pöydällä olevan sotkun perusteella keskeyttäneensä juuri jonkin äärimmäisen tärkeän rikostutkinnan.
”Ai hei”, Bladis sanoi. ”Sinua ei olekaan näkynyt liikaa.”
Matoro tuli sisään. ”Joo ei”, hän vastasi. ”Keskeytänkö?”
”Kyllä, mutta ei minulla kyllä oikein ole hetkiä milloin et keskeyttäisi. Pirusti hommaa.”
Matoro yritti olla vilkuilematta eittämättä hyvin salaisia dokumentteja liikaa. Pikaisella vilkaisulla kyse näytti olevan jonkun petturitutkintaan liittyvän materiaalin läpikäynnistä. Sivummalta valvomon suunnasta kuului Paacon puhe, kun hän selvästi nillitti jollekulle puhelimessa.
”Voin kuvitella”, Matoro sanoi kävellessään Bladiksen perässä peremmälle. ”Kehen voit luottaa, kun et voi luottaa kehenkään.”
”Anteeksi?”
”Ei, se on vain… Kapura taisi sanoa sen minulle ensimmäistä kertaa? Se on vain hyvä lause”, Matoro virnisti.
”Niin, no, oletan että tiedät sepänkin olevan epäilty.”
Toa nyökkäsi. ”No, vietin tuossa yhden yön tämän päässä, enkä löytänyt häntä räjäyttämässä generaattoria.”
Bladis naurahti. Matoro ei ollut aivan varma itsekään, oliko tarkoittanut sen vitsiksi.
”Aika paljon merirosvoja tosin oli”, Matoro jatkoi hiljaa. ”Mutta ei Feterroita…”
Bladis istuutui pöydälle reteästi. ”Pitää kysyä Visulta, onko se samaa mieltä”, Bladis sanoi. ”Siis ihan kaikella kunnioituksella, mutta et ole välttämättä paras tyyppi ottamaan kantaa petturijuttuun.”
”Joo, sori”, Matoro myönsi. ”Oli minulla asiaakin”, hän sanoi ja ojensi lapun adminilta. ”Saanko miekkani jemmastanne?”
Modeholvi oli ollut vielä joitakin viikkoja sitten uljas ja murtamaton, mutta oudon kaniolion halkaistua sen oven lainvalvojien oli pitänyt siirtyä pienempään lukittuun arkkuun. Se oli työnnetty vähän kiusallisesti vanhaan holviin, jonka ovea ei oltu vieläkään korjattu kokonaan. Ehkä siksi, että poliisivoimat olivat estäneet Klaanin parasta seppää työskentelemästä.
Mode vilkaisi lappusen enimmäkseen tavasta ja hädin tuskin kiinnitti siihen huomiota – Klaanin piirit olivat niin pienet, että moisesta asiasta valehteleminen olisi tuntunut melko typerältä. Hän kaivoi avainnipusta oikean instrumentin ja avasi lukon.
”Yksi kappale… miekan kahvoja? Hei, tämä on niitä, mitä Killjoyllä oli, eikö. Niitä, missä terä ilmestyy tyhjästä”, Bladis sanoi ja ojensi kuparinpunaisen miekankahvan.
”Joo. Ioniterä”, Matoro sanoi.
”Jännä väri. Ei ihan tavallisinta tyyliäsi.”
Matoro pyöräytti asetta käsissään. Hän ei ollut vielä koskaan oikeasti kokeillut sen käyttämistä.
”Sain sen… lahjaksi.”
”Metru Nuilta?”
”Joo.”
Bladiksen kasvoille levisi zakazinlevyinen virne.
”Siltä tytöltäkö?”
”Miksi pirussa KAIKKI tiesivät siitä?” Matoro parahti. ”Oliko Kapura kertonut siitä kaikille? Vai olivatko klaanilaiset vain niin kovia juoruamaan, että olivat palastelleet tiedot irti Metru Nuin uutisista? En yllättyisi, vaikka olisin seuraavan Klaanilehden kannessa näiden juorujen kanssa!”
Ei sillä, että Klaanilehden juoruilla olisi kovin korkeita standardeja. Mutta yleensä ne olivat pyörineet edes jonkun Tawan tai Umbran ympärillä…
Skakdia lähinnä huvitti toan purkaus.
”Joo siis Paaco on aika hyvä stalkkaamaan. Sillä on pari xialaista kanavaa joilta se seuraa suuren maailman uutisia. Et usko, miten paljon sinustakin liikkuu teorioita.”
”Onneksi Klaani on saarrossa. Muuten minulla olisi varmaan loputon jono jotain toimittajia perässäni”, Matoro vastasi kuivasti.
”No, sen siitä saa kun käy isoissa ja tärkeissä paikoissa. Vaikka kyllä Killjoykin on itselleen mainetta tehnyt.”
”Eikö teillä ole joku petturitutkinta tai joku?” Matoro vastasi pistävästi. ”Vai muuten vain liikaa vapaa-aikaa?”
”Hei, tämä on osa toimenkuvaa! Pitää seurata maailman tapahtumia. Tiedä, vaikka joku yllättäen alkaisi välittää meidän sodastamme täällä.”
Lauseen loppu kuulosti jopa katkeralta.
”Täällä oli myös tämä kello”, skakdi sanoi lopulta ja onki kultakellon Alinollahanskan alta. Matoro oli lähes unohtanut aikaraudan olemassaolon. Se muistutti häntä välittömästi Aft-Amanasta.
”Oh… se”, Matoro mutisi ja otti kultakellon. Sehän oli koko syy sille, miksi kani oli holvin kimppuun käynyt.
Toa avasi ajannäyttäjän kannen ja vilkaisi sen viisareita. Hänen melkein teki mieli kokeilla, olisiko niitä vääntämällä saanut jotakin ulos. Lopulta mies päätti jättää kellokokeet myöhemmäksi ja sujautti kultanauriin vyölleen ioniterän viereen.
”Älä huoli”, Matoro sanoi hiljaa, ”Emme ole tässä sodassa yksin. Tämä on tuhat kertaa monimutkaisempi peli kuin saatoimme käsittää.”
Bladis hörähti. ”Niin se varmaan on. Sinähän sen kai tietäisit. Minä olen ollut jumissa täällä linnakkeessa.”
”Hei, onneksi olet”, Matoro vastasi. ”Totta puhuakseni minulla on siitä hieman huono omatunto, etten ole ollut paikalla.”
”Kuinka niin? Eikö superasejahti ole mahdollisesti isoin pyssy, mikä meillä on?”
Matoron oli pakko hymähtää hieman moisille sanoille. Hän miltei kuuli itsensä. Paljon matalaäänisemmän ja hampaakkaamman itsensä.
”Se ei ole superase”, jään toa huokaisi katse maassa. ”Ei oikeasti.”
”Niin, no. Vissiin vähän huonostihan se meni”, Bladis myönsi hieman epävarmana siitä, mitä sanoa.
Matoro nosti päänsä. Vissiin vähän huonosti? Toan oli pakko naurahtaa moiselle kuvaukselle siitä henkilökohtaisesta helvetistä, josta hän oli selvinnyt. Vissiin vähän huonosti. Se sai kaiken kuulostamaan niin arkipäiväiseltä.
Onneksi se oli takana.
”Usko minua”, Matoro sanoi. ”Olen paljon mieluummin vain yksi sotilas armaassa linnassamme kuin taianomaisin soturiprinssi kaukana suuressa kaupungissa.”
Sää oli muuttunut synkeäksi hänen palatessaan huoneistoonsa. Avonainen ikkuna oli jäähdyttänyt koko huoneen hyytäväksi. Ehkä se olisi pitänyt muistaa sulkea.
Siinä ikkunalle tullessaan hän oli entistä varmempi tiestään. Se oli täällä, tuon alhaalla avautuvan rapukaupungin muureilla. Mitä pidempään hän sitä mietti, sitä selvemmin hän näki. Hänellä ei ollut enää Mielen silmää, ja silti hän näki kirkkaammin kuin milloinkaan sen kanssa.
Hänellä ei ollut tarpeeksi sydäntä hylätä kotiaan taas. Ei, vaikka kuinka haluaisi lähteä. Ei, vaikka halusikin enemmän.
… ei, vaikka pelkäsi kuollakseen, että siru, jonka oli jättänyt Xenille, osoittautuisi hänen suurimmaksi virheekseen. Ehkä vahkin sanat olivat valaneet häneen toivoa?
Klaani saisi pitää sotilaansa.
Ja siellä linnakkeen yläkerroksista ulos katsellessa hän avasi jälleen Arupakin kellon.
Se muistutti häntä hänen suurimmista virheistään – oli korkea aika laittaa se muistuttamaan häntä myös jostakin paremmasta.
Toa taitteli kaukaa tulleen valokuvan sen sisäkanteen. Vain hieman askartelua, ja joka kerta, kun hän avaisi sen, hän muistaisi, minkä tulevaisuuden puolesta hän taisteli. Hän muistaisi tarpoa eteenpäin, sillä sodan takana odotti parempi tulevaisuus.
