Tummanruskea tiedustelu-upseeri istui pöydän toiseen päähän ja käänsi valon kohti toista torakkaa.
”1359”, hän luetteli numerosarjan hitaasti ja huolettomasti. Kuulustelijan hyönteiskasvoilla oli pieni virne.
1359 nosti katseensa pöydästä. Hän oli surkea näky.
Toinen vihreistä silmistä veresti ja oli turvonnut. Arpeutunut kitiinikuori oli lian ja kuivuneen veren peitossa. Sen saumoissa oli pinttynyttä hiekkaa. Kuoreen kirjoitettu numero kieli sotilastaustasta.
”Tiedätkö, 1359. Kohtalosi ei näytä ruusuiselta, ei lainkaan”, mustahaarniskainen nazorak kumartui eteenpäin. ”Esimiehesi vaati välitöntä teloitusta, mutta emme me sentään barbaareja ole. Jokainen Imperiumin kansalainen ansaitsee puheenvuoron, eikö vain?”
”Jos olet täällä tappamassa minut, mikset vain tee sitä”, 1359 tuhahti.
Siloteltu tiedustelupalvelulainen veti esiin zamor-pistoolinsa ja pyöräytteli sitä pari kertaa käsissään. Hän asetti sen pöydälle, nosti jalkansa sen viereen ja nojasi taaksepäin.
”Kerrohan, 1359, miksi tapatit 48 jääkäriä komppaniastasi?” Kysymyksen äänensävy oli huoleton, lähes jutusteleva.
Se ei tuntunut äänensävyltä, jota tiedustelupalvelun kuulustelija käyttäisi.
”He olivat uhka. Se oli Imperiumin parhaaksi.”
”Mitä jos aloittaisit aivan, aivan alusta? Muista, tämä on ainoa mahdollisuutesi vakuuttaa minut – toivottavasti käytät sen viisaasti.”
Pahoin runneltu nazorak laski kummankin kyynärpäänsä pöydälle, mietti hetken ja alkoi sitten puhua.
”Meidät – 121. komppania – oli jätetty puolustamaan pientä, surkeaa satamaa. Lahdenpohjaan pioneerien nopeasti kasaama, käytetty etenemisvaiheessa. Sinne tuli vain huoltoaluksia silloin tällöin, ei mikään merkittävä paikka. Olimme sen ääliön, aliluutnantti 819:n, alaisuudessa. Raskaat aseemme olivat siirretty sen käskystä taistelussa oleville yksiköille, koska seudun piti olla hiljaista – Visorakit oli ajettu kauas saaren toiseen päähän.”
”Tiedustelu oli tapansa mukaan niin karzahnin väärässä”, ylikersantti 1359 löi pöytää. ”Yöllä vartiomies – 4201, hyvä jääkäri, levätköön rauhassa – alkoi karjua. Herätys, hälytys, hyökkäys. Olimme hädin tuskin ylhäällä, kun ne pirulaiset kävivät kimppuumme. Vääpeli sai osuman ensimmäisten joukossa, rhotukan happo sulatti hänen kasvonsa liemeksi. Näin, miten ne maailmanlopun hämähäkit repivät radistiltani kaikkia raajat irti ja jättivät kitumaan.
Olin pian korkea-arvoisin hengissä, joten määräsin miehet linnottautumaan tarvikevarastoon. Moni jäi sille tielle. Teloitin yhden jääkärin, joka oli työntänyt taisteluparinsa maahan syötiksi, kun itse liero oli juossut turvaan.”
Nazorak-veteraanin äänessä oli vihaa ja katkeruutta, kun hän puhui pelkurista. Hänestä kuuli, ettei hän ollut epäröinyt hetkeäkään.
”Me iskimme ovelle barrikadit ja tukimme ikkunoita. Se yö oli hirvittävä. Hämähäkkien silmät loistivat pimeässä. Välillä ne vain odottivat, vaanivat ja kutoivat verkkojaan.
Välillä ne paukuttivat ovia ja ikkunoita päillään tai leuoillaan. Kerran ne pääsivät läpi, mutta eivät ne mahtaneet hyvälle keihäsmuodostelmalle mitään, kun eivät voineet piirittää meitä.
Se oli elämäni pisin yö. Joka ikinen hetki pelkäsimme, että ne pääsisivät läpi. Kukaan ei nukkunut. Yksi nuoremmista murtui paineessa ja alkoi hakata ovea, halusi päästä ulos. Ammuin hänet, sillä lääkintämiehellä ei ollut lamautinaineita tuhlattavaksi pelkureihin.”
Mustahaarniska ei tarvinnut kuulustelukoulutustaan tietääkseen, että sotilas puhui totta. Mies oli suora, kova ja karkea.
Mallisotilas Imperiumille, hän pohti kuunnellessaan kertomusta.
”Jossakin vaiheessa havahduimme siihen, etteivät sirppileuat olleet hyökänneet pitkään aikaan. Kun katsoimme ikkunasta, näimme syyn.
Ne kutoivat turvapaikkaamme tahmaiseen seittiinsä. Aikoivat näännyttää meidät, koteloida meidät elävältä.
Viestintälaitteemme olivat jääneet ensimmäisessä hyökkäyksessä. Kukaan ei tietäisi meistä pitkään aikaan.
Tiesin, että meidän olisi päästävä pois. Varoittamaan muita, tärkeämpiä satamia, että pirulaiset olivat päässeet selustaan. Ties mitä ne saisivat aikaan sotamiehiemme huoltoreiteillä.
Meitä oli silloin vielä yli viisikymmentä miestä.
Puhuin heidän kanssaan. He olivat hyviä jääkäreitä, valmiita kuolemaan Imperiumin puolesta. Valmiita seuraamaan minua mihin tahansa.
Selvitimme keinoja päästä pois satamasta. Avomaalla sirppileuat saisivat meidät helposti kiinni, eikä ajoneuvoja ollut. Aliluutnantin moottorivene oli ainoa kulkuväline, joka oli saatavilla.
Siihen mahtui neljä. Valitsin kanssani kolme, joihin luotin eniten.
Loput lupasivat taistella viimeiseen mieheen. Kielsin heitä, sodasta oppineena. Visorakit, ne demonit, tekisivät niin pienestä joukosta helposti omiaan. Epäpuhtaiksi niitä kutsuttiin, hordikoiksi. Olin nähnyt niitä ennenkin – hirviöitä nazorakin kehoissa, eläimellisiä ja vailla järkeä. Jos hämähäkit vain saisivat saarrettua ylivoimalla jääkäriosaston, sai olla varma, että poloiset heräisivät hirviöinä.
Katsoin miehiäni ja tiesin, etten voinut antaa sen tapahtua. En heidän enkä Imperiumin takia.
Valitsin kuusi lisää. Vanhoja sotilaita, joiden läpi olin mennyt läpi helvetin. Tiesin, että he tekisivät mitä käskisinkin.
Me ammuimme loput komppaniasta siihen varastoon, ja pinosimme ruumiit siististi. Peitimme ne pressulla.
Rauha heille. Parempi kuolla puhtaana.
Ohjeistin jäljelläolevia lopettamaan oman elämänsä, mikäli ei pääsisi veneeseen.
Se tarkoitti vähintään kuutta heistä.”
Ylikersantti oli kadonnut omaan tarinaansa. Hän ei kertonut sitä enää kuulustelijalleen, hän kertoi sitä itselleen. Kuin perustellakseen sen, mitä teki.
”Avasimme ovet ja heitimme ulos loput kranaattimme. Ammuksien säästämisestä piittaamatta upotimme kuulia niihin hirvityksiin. Osa leikkeli verkkoja miekoilla. Kimppuumme kävi myös omiamme, alkuhyökkäyksessä jääneitä hordikoita. Tunnistin yhden adjutantikseni ampuessani häntä.
Vanha ystäväni, kelpo kersantti 1523, juuttui niiden pirulaisten seittiin. Hän ampui itsensä välittömästi. Pään kitiinistä jäi jäljelle vain syöpynyt palanen.”
Tiedustelumiehen oli pakko olla vaikuttunut vanhan torakan asenteesta.
”Pääsimme rantaan asti. Meillä oli onni, sillä tiheät verkot haittasivat hämähäkkien pyörittimiä. Eivät osuneet meihin montaa kertaa.
Veneelle meitä pääsi kuusi.
Ammuin kaksi heistä. Toinen heistä oli haavoittunut ja toisella oli vain huono tuuri. Me neljä viimeistä 121. komppanian sotilasta, verissä päin ja synkkinä, käynnistimme veneen moottorit ja jätimme sataman kauhut taaksemme.
Laivasto poimi meidät. Kuulin heidän pommittaneen sataman maan tasalle visorakeineen päivineen. Se oli samaan aikaan, kun minut tuotiin tänne.”
”Sen on täytynyt olla hirvittävää”, tumma torakka jatkoi. ”Nähdä heidän kaikkien kuolevan. Mitäpä ei jääkäri Imperiumin hyväksi tekisi, niinkö?”
”En kadu ainuttakaan heistä. Se oli heille parempi.”
”Silti, tekojasi ei voida vain painaa villaisella, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Joka veljensä surmaa ansaitsee kuolla, niin Kenraali opettaa.”
”Miksi sitten edes pyysit kertomaan kaiken tämän?!” 1359 karjaisi. ”Oletko sinä edes ollut sodassa? Onko tuo kiiltävä haarniskasi saanut koskaan veritahraa! Onko tämä sinulle jotakin helvetin leikkiä!”
Tiedustelu-upseeri laski jalkansa ja tuijotti runneltua sotilasta syvälle silmiin.
”Ymmärrät väärin, ylikersantti. Tarinasi pohjalta olen päättänyt muuttaa tuomiotasi.”
Hän työnsi pistoolin tämän eteen.
”Olisitko valmis kuolemaan Imperiumin nimeen?” hän kysyi.
Ylikersantti nyökkäsi ja tarttui aseeseen epäröimättä.
”Onko se ladattu?” hän kysyi.
”Ehkä”, tiedustelupalvelun mies vastasi.
1359 vapautti varmistimen, asetti piipun ohimolleen ja painoi liipasinta.
”… osoitamme Teille arvostuksemme tärkeästä tutkimustyöstänne Tulinoidan legendan parissa, mutta peruskirjan §13.2 mukaan emme voi lähettää kokoelmamme arvokkaita teoksia kanssakirjastoon, joka sijaitsee sotatilaiseksi määritetyllä alueella…” Vaehran mutisi kasvot kirjeessä.
Sinetti valkoisessa kuoressa, BS01, oli lyöty xialaisella konekirjoittimella. Sen alla pöydällä makasivat umpisolmuun ajautuneet muistiinpanot, joissa sanat kuten ”Selecius”, ”Suurten olentojen kuudes vuosi” ja ”Xian esihistoria” kiersivät ainaista kehää, jossa oli liikaa palasia ja liian vähän liimaa.
”Kohtelias kieltäytyminen”, Gahlok Va totesi pettyneenä. ”No, onhan se ymmärrettävää.”
”Takaiskua toisensa perään”, tämän kollega vastasi ja heitti kirjeen roskakoria kohti. Tuplasalaman heitto osoittautui aivan liian voimakkaaksi ja turhautuneeksi, ja paperitollo putosi puolessavälissä lattialle.
”Minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että se, joka ei halua meidän pääsevän syvemmälle, on ulottanut lonkeronsa aika pitkälle”, hän mutisi kumartuessaan laittamaan vortixx-arkiston kirjeen roskakoriin.
”Tuo kuulostaa hieman vainoharhaiselta. Se, etteivät he lähetä kirjoja sota-alueelle on ihan ymmärrettävää. Emme mekään varmaan tekisi niin”, Geevee vakuutteli.
”Tarkoitan nyt muutakin. Ensiksi meiltä vain katoaa kirjat tämän aiheen ympärillä, ja kun yritämme hankkia niitä lisää, törmäämme vastoinkäymisiin joka ovella!” Vaehran tuhahti.
”Sitä paitsi se kirjasto ylpeilee ottavansa kolme kopiota jokaisesta kirjastaan. Olisivat he voineet edes yrittää esittää yhteistyöhaluisia. Ei, kylmän byrokraattinen kieltäytyminen. Luultavasti vaikka me menisimme sinne henkilökohtaisesti ne eivät haluaisi auttaa!”
Pikkumies tiesi, että keskustelun jatkaminen oli hedelmätöntä. Vaehran oli toisinaan puhunut Xian Tietosektorista ja siitä, miten kyseinen järjestö oli saanut hänet jättämään työnsä sillä seudulla – vihamielisyys vortixx-arkistoa kohtaan oli henkilökohtaista.
”Voisin ehdottaa heille, että saisimme kopioita joistakin kirjojen ydinkohdista”, GV ehdotti. ”Ehkä myös ottaa yhteyttä johonkuhun, joka on perehtynyt Selecius-myyttiin jo valmiiksi. Xialta luulisi löytyvän sellaisia henkilöitä.”
”En usko, että siitä on mitään hyötyä”, toa totesi. ”Minulla on parempi idea.”
”Olen pelkkänä korvana”, epäselvä tonttu katsoi kysyvästi toveriaan.
”Vortixxien kanssa suhteilla pääsee pidemmälle kuin byrokratialla”, toa kertoi ja otti esiin tyhjän kirjepaperin. ”Tunnen sieltä erään, joka voisi tonkia asiaa. Xia-aikojeni tuttu, melkoisen terävä nuuskija.”
Xia
Vortixx marssi päättäväisesti hieman etukenossa halki syksyisen happosateen. Valtaosa siitä ropisi hänen sateenvarjoonsa, mutta osa pisaroista pääsi silti aina läpi. Kermankeltainen, tyylikäs haarniska oli onneksi pinnoitettu kestämään, ja hänen kameransa ja lehtiönsä olivat turvassa Denceen syysmalliston muotilaukussa, joka kesti happoja aina puoleen pH-asteeseen saakka.
Laukussa oli myös kirje, joka oli saapunut hänelle BZV:n toimitukseen toissapäivänä. Sen oli lähettänyt hänen vanha kollegansa Välisaarilta, Tuplasalama.
Normaalisti vortixx käytti kallisarvoiset vapaapäivänsä rentoutumiseen rantakupolissa, yhdessä monista liskosaaren rannikoilla kelluvista monista lomakuplista. Hiekkaranta ja puhdas, sininen taivas parhaimmillaan sai lomailijan unohtamaan ympäröivän harmauden.
Nyt kyseessä oli kuitenkin poikkeus, sillä kyse oli johtolangasta. Vaehran ystävineen yrittivät ratkoa Tulinoidan mysteeriä, ja heillä oli jopa oikeita teorioita! Ajatus sai perhosparven vilistämään naisen vatsassa.
Kenties heillä oli oikea mahdollisuus saada selvää salaisuudesta, sillä he kuitenkin olivat kaukana Xian vaaroista. Joka ikinen tarpeeksi rohkea xialainen journalisti haaveili joskus selvittävänsä sen epäselvien palasten vyyhdin, jota kutsuttiin Selecius-säätiön historiaksi, mutta valtaosalle se oli vain haave. Yksikään mediatalo ei halunnut sotkeutua asiaan virallisesti. Yksikään tutkimusryhmä ei tutkinut asiaa. Vain salaliittopiirit ja yksityisetsivät ja toimittajat, jotka pitivät tietoa henkeään tärkeämpänä, uskalsivat etsiä tietoa.
Hän siirtyi juoksuaskeliin, sillä sade tuntui vain yltyvän. Kadut olivat saaren tasolla siistejä – olihan kyseessä yksi etelän hienoimmista kaupunginosista. Suuret, teräksiset pilvenpiirtäjät kohosivat torneina ja teräsvuorina harmaan saastekaton läpi korkeuksiin. Välkkyvät logot seinissä listasivat yrityksiä, jotka pitivät majaansa Tulikadun varrella.
Mercuran työ käsitti yleensä juorujuttujen tekemistä talousmaailman ykkösnimistä. Tai sitten niistä, jotka kuvittelevat olevan talousmaailman ykkösnimiä, hän muisteli happamasti XMS Donovanilla haastattelemiaan tyhjäntoimittajia ympäri maailmaa. Hänen työnantajansa, BZV, oli yksi niistä kymmenistä julkaisuista, jotka saivat tulonsa tyydyttämällä lukijoidensa yletöntä nälkää kuulla, mitä suljetuissa kabineteissa ja kylpylöissä puuhattiin.
Xian media eli skandaaleista. Haluttiin tietää, kenellä oli suhde sihteerinsä kanssa, ja kuka oli myynyt pöydän alta teknologisia salaisuuksia Odinalle.
Saaren esihistorian penkominen ei ollut erityisen myyvä ala, eikä se johtunut vain siitä, että se oli erittäin vaikeaa.
Journalistilisko taittoi kasaan sateenvarjonsa päästessään suuren arkiston etukatoksen alle. Xian Tietosektori, maailman suurin (tai toiseksi suurin, jos kysyttiin Metru Nuilta) informaatio-aitta, oli ulkoa massiivinen. Sen haalean turkoosin sävyiset seinät ja katot muodostivat valtavalta portaikolta näyttävän siluetin. Askelmat alkutiedon ahjoon, oli arkkitehti joskus runoillut perustuksiin. Maailmankaikkeutta symboloivat kolmiteräiset puolikuut koskettivat toisiaan laitoksen vaakunassa.
Nainen sipaisi pisaroita hiekanväriseltä harjaltaan ja asteli kulunvalvontaan.
”Hei! Olen Mercura, BZV:n reportteri. Minulla oli sovittu aika…” vortixx hymyili ja penkoi laukustaan hieman kömpelösti papereitaan. ”… hetki, olen varma, että- ah, tässä.”
Hän ojensi henkilötodistuksensa, pressipassinsa ja BS01:n hyväksytyn audienssipyynnön pöydälle. Se oli yllättävän vähän dokumentteja niin tärkeään paikkaan pääsemiseksi.
Panssarilasin takana istuva väsynyt liskonainen otti ne pienestä luukustaan ja tutki tylsä ilme pitkillä kasvoillaan niiden paikkansapitävyyttä.
”Oikein hyvä, neiti”, vastaanottovirkailija sanoi ja ojensi kulkuluvan virkaa toimittavan kulkuluvan. ”Allekirjoitukset tähän ja tähän, sekä vielä kolmannelle sivulle.”
Mercura raapusti nimensä nopeilla xialaisilla koukeroilla papereihin ja otti mukaansa kopiokappaleen.
Hänet ohjattiin sisälle katoksesta. Suuret teräsovet olivat metrien paksuiset. Arkisto kävi käytännössä linnoituksesta, Mercura pohti, kun äänetön liskovartija saattoi häntä läpi pitkän aulan. Sen varrella olivat patsaat jokaisesta, joka oli joskus ollut arkiston toimitusjohtaja. Nykyinen heistä, Sweertika, oli pikkumainen kreivitär, jonka steltläinen aviomies oli mystisesti kuollut kettukatapulttionnettomuudessa vain viikko häiden jälkeen. Pronssipatsaiden rivi kulki pitkälle, ja viimeisenä oli tietysti itse Selecius: tiedon antaja ja tulen tuoja.
Mercurasta tuntui nurinkuriselta, miten kenties maailman suurin kirjasto järjestelmällisesti esti kaiken tutkimuksen Seleciuksesta, jos se ei sopinut olemassaolevaan näkökulmaan. Suurena tieteellisenä auktoriteettina ja massiivisen varakkaana laitoksena he pystyivät voittamaan jokaisen tarjouskilpailun aihetta käsittelevistä tutkimusprojekteista..
”BS01 toivottaa teidät tervetulleeksi”, vartija sanoi vailla innostusta avatessaan hänelle oven pääsaliin. Hyllyt täynnä kirjoja, kivitauluja, datakristalleja ja pergamentteja avautuivat joka suuntaan. Kaikki oli järjestelty harmaisiin metallihyllyihin, jotka muodostivat täydellisen symmetristä ruudukkoa. Pitkäjalkaiset lukkirobotit järjestelivät kirjoja jalat kiinni seinässä. Nämä kullankeltaiset koneet tunnettiin ”Hydoina” – matoralaisten järjestyksenpitäjää merkitsevää sanaa mukaillen.
Ne siirtelivät stiletintarkoilla sormillaan kirjoja paikoilleen ja toimittivat toisia teoksia eteenpäin.
Mercura ei ehtinyt ihmetellä tilan massiivisuutta pitkään, sillä hän oli pian uuden valvovan silmän alla. Sektori-opas, nimikylttinsä mukaan Ehrica, ilmestyi ohjastamaan toimittajaa. Vortixxilla oli turkoosi, kulmikas tunikahaarniska, jota koristi BS01:n tunnus. Lyhyine harjoineen liskonainen kieli lähinnä virallisuutta.
”Iltaa”, tämä tervehti. ”Olen oppaasi. Meillä on tunti aikaa. Koskiko vierailunne jotakin erityistä?”
”Hei vain”, Mercura hymyili. ”Minua kiinnostaisi kovasti nähdä teidän Xian esihistoriaa käsittelevä osionne.”
Jokin muuttui oppaan katseessa. Epäilikö hän jotakin? Äh, Mercura totesi olevansa vain hermostunut. Koko laitos tuntui oudolla tavalla luotaantyöntävältä.
”Kyllä, meillä on hyvin kattava kokoelma saaren esihistoriaa. Voin näyttää teille tietä.”
”Se olisi loistavaa”, tiedonetsijä kiitti.
Samalla kun he lähtivät kulkemaan läpi kirjalabyrintin, jonka läpi Mercura ei olisi osannut omatoimisesti takaisin, opas luetteli hänelle arkiston säännöt ja hinnat tavalla, joka kuulosti enemmän äänitteeltä. Puheenvuoro oli helppo tiivistää: mihinkään ei saanut koskea itse ja kaikki maksoi maltaita. Hän oli saanut tietää vasta, että kulkuluvastakin veloitettaisiin jälkikäteen käsittelymaksu.
”Onko teillä jokin erityinen kiinnostuksen kohde?” opas kysyi. He olivat laskeutuneet kolmet portaat maan alle, jossa esihistorian osasto oli.
”Itse asiassa kyllä”, Mercura mainitsi varovaisesti. ”Minua kiinnostaisi tietää Selecius-säätiöstä. Haluaisin-”
”Lainaamme Seleciusta käsitteleviä kirjoja ainoastaan tieteellisille tutkimusryhmille-”
”Adorium Selecius ja valheen verho!” Mercura korotti ääntään. ”Tietokantanne mukaan teillä on se hyllyssä! Kuten myös alkuperäinen Tulinoidan myytin arkeologia!”
”Kyseessä ovat historiallisesti äärettömän arvokkaat alkuperäisteokset, joiden-”
”Näytä ne.”
”Neiti, meillä ei ole tapana antaa kokoelmamme kulmakiviä juorutoimittajan käsiin.”
Mercura työnsi kolmasti allekirjoittamansa kulkuluvan oppaan naamaan.
”Tämän mukaan minulla on oikeus päästä käsiksi audienssini aikana jokaiseen ei-salaiseen teokseen, joka on sillä hetkellä hyllyssä. Lisäksi lehdistövapauslaki §27 sanoo, että minulla on lupa kuvauttaa arkistokäyttöön kaikki, minkä saan nähdä, eikä yksityisten tahojen käyttösopimukset voi kumota sitä, elleivät ne ole yli 75% yksityisomisteisia, joka BS01 ei kaupunginvaltuuston rahoittamana ole.”
Opas näytti lyödyltä. Hänen oli pakko todeta, että Mercura oli oikeassa, eikä kyennyt keksimään mitään, millä vastata ärsyttävän juorutoimittajan lakitietämykseen.
”Joten mitä jos menemme katsomaan niitä kirjoja”, voitonriemuinen liskotar hymähti. ”Älä huoli, en kerro pomollesi tästä.”
Esihistoriallisen kirjallisuuden osio haisi vanhalta nahalta ja pölyltä. Hyda-lukit noutivat kirjahyllyistä teoksia komentojen mukaan äänettömästi ja varovaisesti, laskien ne metallipöydällä varustettuun lukupisteeseen. Mercura vilkaisi kelloa; hänellä oli hieman yli puoli tuntia jäljellä. Oli oltava tehokas. Hän kaivoi laukustaan kameransa ja avasi Valheen verhon. Räps, räps, kameran suljin iski, kun hän kuvasi sivu toisensa jälkeen.
Opas katseli voimattomana sivusta toimittajan työtä ja yksilönvapauden riemuvoittoa. Pieni kapinallinen Mercurassa nautti eniten juuri niistä hetkistä: valtavista yrityksistä täysin voimattomina jonkin pienen sanamuodon tai sivupykälän takia. Se oli erittäin harvinaista, eikä useimmiten toiminut, mutta ne kerrat kun se onnistui tuntuivat vahingonilosilta. Etenkin arkistojen kaltaisen lähes kaikkivoipan ja ikivanhan laitoksen naruttaminen tuntui hyvältä.
Hän vaihtoi kameransa tallennekiven ja kuvautti seuraavaksi Tulinoidan myytin arkeologian. Materiaalia oli lähes tuhat sivua, kun hänen audienssinsa aika tuli umpeen. Konelukit kaappasivat teokset välittömästi takaisin.
”Hei, tämä oli oikein hyödyllinen vierailu, eikö sinustakin?” vahingoniloinen vortixx virnisti oppaalle, joka lähti saattamaan tätä ulos happamana.
”Jos julkaiset mitään noista, olet oikeudessa loppuelämäsi”, arkiston edustaja varoitti. ”Kannattaisi pysyä niissä toimistojuoruissa. Tämä ei jää tähän.”
”Aika moni on sanonut noin”, Mercura sanoi, ja tiesi täysin hyvin, että hän olisi suojassa oikeustoimilta niin pitkään, kun hänen skannaamiaan sivuja ei julkaistaisi. Muu oli vain turhaa uhittelua.
Hän sai lähtiessään laskun, joka oli huomattavasti suolaisempi mitä oli odottanut. 420 krediittiä tunnista oli ryöstöä, mutta liskoneito ei oikeastaan jaksanut juuri silloin välittää. Senkaltaisen voiton jälkeen vähän aikaa hyönteiskeitolla eläminen ei ollut liian suuri hinta.
Mercura avasi sateenvarjonsa ja lähti juoksuaskelin kohti rautatiepysäkkiä. Jos hän kiirehtisi, hän ehtisi vielä illan viimeiseen normaalihintaiseen vaunuun.
Eikä hän poispäin astellessaan huomannut kultanaamioista hahmoa sivukadulla. Eleetön kanohi seurasi naista, kunnes tämä katosi rautatieterminaaliin.
Mercura asui harmaassa kaksiossa tyttöystävänsä Quintilian kanssa. Kerrostalo oli yksi niistä mustista kynnen muotoisista torneista, joita rakennettiin aina kymmeniä uuden teollisuusaluen yhteyteen.
He asuivat 32. kerroksessa – eli juuri niin korkealla, että matalimpien savupiippujen päästöt tekivät parvekkeella hengittämisen mahdottomaksi ja tartuttivat myrkyllisen hajun kaikkeen. Ehkä sen takia se oli ollut yllättävän halpa – asuinalue oli kuitenkin melko turvallinen ja vain lievästi Vuoren järistelemä sektori.
Journalisti oli käynyt työpaikallaan tulostamassa kuvansa. Teknisesti ottaen se oli kiellettyä, mutta hänen pomonsa ansaitsi kaikki taloudelliset takaiskut. Eläköön kapina, Mercura mietti nitoessaan tulosteitaan köyhän naisen versioiksi Xian historian muinaisista kirjoista.
”Mitä ne ovat? Kirjoitatko romaania?” Quintilia kysyi saavuttuaan suihkusta. Hän oli Mercuraa melko lailla isompi, oranssihaarniskainen lisko, joka näytti aina huomattavasti sielunkumppaniaan huolitellummalta. Se tosin johtui puhtaasti siitä, että työkseen hän oli Dencee-vaatekonsernin managerin sihteerikkö. Ei Mercuralla nyt oikeasti olisi varaa firman laukkuihin, mutta suhteilla pääsi individualismin utopiassa pitkälle.
”En. Hankin nämä arkistosta yhdelle kaverille.”
”Ai? Kuka moisia haluaa?” Quintilia kysyi venytellen peilin edessä. Mercura ei voinut olla vilkaisematta naisen treenattua kehoa.
”Tuplasalama, kerroin hänestä joskus. Se hassu toa, joka oli joskus täällä töissä kirjeenvaihtajana.”
Mies nimeltä Vaehran oli ollut idealisti. Se oli ollut Mercuran ensivaikutelma toasta, joka oli ollut kenties vilpittömimpiä tiedon etsijöitä joita vortixx oli koskaan tuntenut. Jonkun sellaisen kanssa, joka ei ollut täysin vortixx-kulttuurin korporatismin kyllästämä, töiden tekeminen oli ollut kuin raikas tuulahdus uutta.
Heistä oli tullut läheiset ystävät, ja jollain tasolla Mercura edelleen kai seurasi Tuplasalaman optimistista näkemystä tiedosta. Toa oli osannut romantisoida kaikki tylsät arkistojen tonkimiset osaksi jotakin ideologista ristiretkeä vapaan ajattelun puolesta.
Xia ei vain ollut erityisen hyvä ympäristö sellaiselle, kuten Tuplasalama oli vuoden aikana huomannut. Kyse oli ollut erään energiafirman sisällä rehottavasta korruptiosta, jota Vaehran oli tonkinut. Se oli ollut erittäin vaikea tapaus, ja yhtiön vaikutusvaltaiset olivat onnistuneet sulkemaan kaikki ovet tutkimukselle. Toa oli purkanut turhautumistaan monta pitkää tuntia Mercuralle. Kaikki tiesivät lahjonnasta, mutta sitä ei ollut olemassa, ellei konkreettisia todisteita saanut. Se oli iskenyt kovaa miehen moraalitajuun.
Ei Vaehran ollut kovin kauaa Xiaa sen jälkeen jaksanut. Muutaman samalla tavalla päättyneen jutun jälkeen hän oli lähtenyt pitämään kirjastoa jonnekin päin Välisaaria.
”Muistan”, Quintilia vastasi.
”Kyseli pääsisinkö käsiksi pariin vanhaan kirjaan. Mies on alkanut ratkomaan Selecius-säätiön historiaa.”
”Ai tarkoitatko niitä kultteja siitä, että Tulinoita olisi ollut Suuri Olento ja muuta? Olen kuullut niistä porukoista aika pelottavia juttuja.”
”Ei, mietin enemmänkin salaliittojen näkökulmasta. Mitä jos kultit ovat vain harhauttamassa siitä, että taustalla on jotain ihan oikeaa, eikä vain uskonnollista hurmosta? Se on mielenkiintoinen näkökulma.”
”Hei, Merci. Viime kerralla sinut uhattiin hiljentää, jos tunkeutuisit uudestaan Noidan tyttärien adoriniumiin. Älä viitsi jatkaa sitä.”
Mercura sai toisenkin rujon kirjantapaisen sidottua ja laski sen pöydälle puoliksi syödyn hyönteispasteijan ja sekalaisen laskupinon viereen. Hän ei huomannut joukossa olleita ravintolavarauksia, jotka Quintilia välittömästi piilotti sanomalehden väliin.
”Ei tämä ole ollenkaan sama, Quin. Älä huoli, ne ovat vain uhkauksia.”
”Sinä olet uhkarohkea, hyvä neiti”, oranssi vortixx moitti ja laski kätensä kumppaninsa niskaan. Mercura säpsähti niiden kylmyydestä. ”Kyllä minä pärjään, älä sinä huoli. Minä vain luen nämä ja lähetän ne Tuplasalamalle.”
”Katsokin että jätät sen siihen”, Quintilia uhkaili puolivakavissaan ja katosi makuuhuoneeseen pukeutumaan.
”Tietty”, Mercura mutisi ja avasi Valheen verhon. Sen esipuheessa joku ”Randacius” otti sangen kaunokirjallisen otteen selostaessaan, miten Kuuden Kuningaskunnan sodan aikana kromidit olivat hävittäneet legendaarisen Tulivelhon kirjaston kaikkine teoksineen. Jokainen liskoväestä oppi tarinan varhain. Heti perään hän osoittaa kertomuksen ongelmia – näyttää todennäköisemmältä, että kirjasto olisi ollut tuolloin tuhottuna jo paljon pidemmän ajan.
Mutta virallinen historiankirjoitus sanoi toisin. Miehittäjä tuhosi alkuperäislähteet, ei suinkaan outo salaliitto.
Ei minua olisi muutenkaan nukuttanut, Mercura mietti, tarttui taas kirjaan ja aloitti luku-urakan, jonka tiesi olevan pitkä kuin xialainen asuntolaina.
Mercura havahti valvetilaan. Hän nosti kasvonsa kirjoituskoneen näppäimistöltä ja kirosi pilalle mennyttä liuskaa.
Hänellä ei ollut erityisen selkeitä muistikuvia työpäivän kulusta. Ilmeisesti hän oli päässyt ylös ja toimitukseen, mikä oli jo ihan hyvin. Vielä kun muistaisi, mitä oli päivän aikana tehnyt, hän mietti etsiessään kahvikuppiaan toimistopöydän kaaoksesta.
Kun hän vihdoin löysi sen, hän huomasi keittimen olevan tyhjä ja kahvin olevan loppu.
Tunne oli puhdasta epätoivoa.
”Mercura! Onhan sinulla jo valmis teksti?”
Ääni oli hänen pomonsa, aina niin iloisen ja kaikesta raivostuttavan pilkuntarkan päätoimittajan. Kyseinen harmaa vortixx kurkkasi yli toimistokuution reunan.
”Mmh, viimeistelen sitä juuri”, univajeinen ja kahvitta jäänyt Mercura yritti kuulostaa pirteältä (ja epäonnistui siinä.)
”Olet ässä!” hänen pomonsa virnisti ja katosi todennäköisesti motivoimaan jotakuta toista.
Teksti, joka hänellä oli ollut työn alla, käsitteli näköjään sitä äskettäin hirvittävän kohun nostanutta tapausta, jossa oli paljastunut, että Novarattaan varatoimitusjohtaja olikin ollut mies kaiken aikaa. Mercura viimeisteli jutun nopealla listauksella aiemmista vastaavista tapauksista ja tilastolla sukupuolenväärentämisen määrästä vortixx-yhteiskunnassa.
”Valmis”, hän mutisi väsyneesti ja vilkaisi kelloa. Iltapäivä oli jo melko pitkällä. Hän ehtisi vielä käydä katsomassa BZV:n arkistoista Selecius-säätiötä sivuavia juttuja, josko Tuplasalama saisi niistä jotain irti.
Liskonainen jätti tekstinsä editorille ja lähti yläkerran arkistokaappien valtakuntaan. Oven avaaminen vaati pientä väkivaltaisuutta, sillä yksi lehtilaatikko oli näköjään liukunut sen taakse. Joku saisi opetella perusasioista painovoimasta, vortixx mietti kuivasti, kun katseli pinoja, jotka kaikki näyttivät siltä, että saattaisivat kaatua koska tahansa.
Joillakin toisilla lehdillä olisi ollut digitaalinen arkisto, mutta ei BZV:llä. BZV:llä uskottiin perinteisiin.
Lisäksi BZV:llä ei ollut ihan hirveästi rahaa.
Mutta enimmäkseen se johtui perinteistä.
Mercura muisti taannoisen juttusarjan Noidan tyttäristä, jonka yhteydessä oli ollut paljon lähdeviitteitä. Se tuntui hyvältä tavalta aloittaa.
Kolmannen laatikon kohdalla hän osui oikeaan ja löysi viitisen vuotta vanhan lehden.
Artikkelissa oli haastateltu kyseisen puoli-uskonnollisen valistusorganisaation sihteeriä (muut eivät olleet suostuneet antamaan kommentteja) melko pitkäveteisesti. ”Noidan tyttäret tukevat kriittistä ajattelua ja tiedemiehistä suurimman muiston vaalimista” ja niin edespäin. Sanat kuten ”valaistuminen” ja ”xialaisen elämän peruspilarit” vilisivät sihteerin puheenvuoroissa.
Lopuksi toimittaja kysyi, miten organisaatio suhtautuu moniin avoimiin kysymyksiin ja ristiriitoihin itse adorium Seleciuksen tarinassa. Haastateltava oli vakuutellut, että kaikki Seleciukseen kohdistuva epäily oli haitallista vortixxien yhteiskuntarauhalle ja kulttuurisille omanarvontunnolle.
Hieno kriittistä ajattelua edistävä järjestö, Mercura mietti, kuvasi jutun ja jatkoi etsimistään.
Viimeisin Seleciusta sivunnut aihe oli ollut taannoinen Metru Nui -erikoispainos. Siinä keskityttiin henkilökuvaan vortixxista, joka oli radikalisoitunut tulkittuaan Tulinoita-tekstejä yksinään. Se oli ajanut tämän Radakin suorittamaan itsemurhaiskunsa pohjoisessa kokeellisella teknologiallaan.
Mercura tiesi, että kyseessä oli melkoinen yksinkertaistus. Häntäkin oli pyydetty tekemään artikkeli aiheesta, mutta hänellä oli tarpeeksi kokemusta tajuta kieltäytyä. Metru Nuin terrori-iskun ympärillä oli liikaa kysymyksiä ja kaikki lähteet olivat täysin eri mieltä kaikesta.
Oli silti kiinnostavaa, miten nopeasti mediassa oltiin hyväksytty ”Radak oli uskonnollinen fanaatikko”-näkökulma. Se oli saanut vain lisäpontta, kun miehen entinen työpaikka, Voitonhammas, oli sekin tuhoutunut terrori-iskussa Metru Nuilaisen kenraalin toimesta. Kostonarratiivi myi aina!
Voitonhampaan tapaus oli lavastettu hienosti metsästäjänvastaisen mielialan rakentamiseen, olihan Killjoy ollut heikäläisiä. Vapaana riehuva ex-odinalainen tuhosi korporaation pääkonttorin aivan kaupungin rannan tuntumassa! Draama oli käsin kosketeltavaa – ja hyvin toivottua. Metsästäjien linnakkeessa olleiden taistelujen ja yleisen rauhanrikkomisen jälkeen saaren väki oli pian alkanut vaatia Varjotun väen poistumista, ja sotilasvoimien valmiutta oli korotettu. Nadakhit oli vapautettu ja laitettu vartioimaan saarta. Maailmantilanne näytti kiertyvän kohti uutta sotaa, eivätkä vortixxit halunneet ottaa viime kerrasta viisastuneina mitään osaa taisteluihin.
Parin paperinhajuisen tunnin jälkeen yleiskuva oli sama kuin mikä se oli ollut ennenkin – Seleciuksesta ei ollut juuri muita näkökulmia kuin uskonnollis-ideologinen sellainen. Itse säätiö näkyi siellä täällä, kun se laajensi tuotantoaan esimerkiksi purkkikeittoihin.
Mercura oli juuri luovuttamassa, kun huomasi mielenkiintoisen otsikon: ”Kelbuuno-Malcirem enemmistöomistajaksi Selecius-säätiössä.”
Normaalisti kahden elintarvikeyrityksen yhdistymisessä ei olisi mitään kiinnostavaa, mutta Kelbuuno-Malcirem oli ollut otsikoissa taannoisen katoamistapauksen johdosta.
Vortixx löysi myös siitä kertovan artikkelin. Koko kaksoisyhtiön johtoporras oli vain kadonnut näiden ollessa bisnesmatkalla tuntemattomassa kohteessa. Moni oli epäillyt poliittista salamurhaa, mutta motiivia ei tuntunut olevan. Lisäksi, kuka nyt tappaisi koko firman johtoportaan?
Kelbuuno-Malciremilla oli ollut elintarvikepuolen lisäksi kokeellinen asekehitysosasto, jonka työ oli täydellisen salattua. Hypoteesi oli, että he olivat tehneet aseita Pimeyden Metsästäjille ja heistä oli hankkiuduttu eroon, kun heitä ei oltu enää tarvittu.
Teoria sivuutti sopivasti sen, miten moni Kelbuuno-Malciremin johdosta oli kuulunut myös Noidan sisariin tai johonkin monista Selecius-painotteisista uskonnollisista liikkeistä.
Mercura tunsi olevan oikeilla jäljillä, ja tallensi Tuplasalamaa varten myös kaiken KM-konsernista.
Arkiston ovella hänen vatsanpohjaansa kouraisi ajatus siitä, kannattiko hänen jatkaa. Sille oli syynsä, miksi aiheesta ei juuri Xialla puhuttu.
Quintiliakin oli ollut niin huolissaan.
Mercura väänsi hymyn kasvoilleen ja vakuutteli, ettei hän ollut tarpeeksi tärkeä, että hän tekisi mitään oikeaa hallaa kenellekään.
Ja jos hän paljastaisikin jonkin suuren salaliiton, olisi se sen arvoista.
Tänään Xialla ei satanut. Iltapäivä oli muuten tavallinen: synkkä ja pilvinen. Junassa istuva Mercura tuijotti ajatuksissaan kotisaarensa rosoista horisonttia ja mietti, miten paljon salaisuuksia sinne kätkeytyikään. Tornitalot olivat kuin jonkin valtavan pedon hampaat. Valosaaste heijastui matalista pilvistä luoden omia sairaalloisia revontuliaan.
Jossain tuolla joku tiesi, mistä Seleciuksessa oli kyse. Jossain tuolla oli vastaukset kaikkiin kysymyksiin.
Hän oli käynyt vielä tutkimassa yritysrekisterin arkistoja ennen kotiin lähtemistä, virasto kun sijaitsi aivan vieressä. Selecius-säätiön papereihin käsiksi pääseminen oli ollut odotettua kalliimpaa (hyvästi, lomasäästöt), eivätkä ne olleet lopulta edes kertoneet juuri mitään uutta.
Kiinnostavaa oli ollut se, mitä ne eivät olleet kertoneet.
Selecius-säätiön nimeä kantava yritys oli ollut olemassa jossain muodossa aina, mutta rekisterin mukaan kyse oli kymmenistä eri säätiöistä ja yrityksistä, joista harvalla oli mitään muuta tekemistä Tulinoidan perinnön kanssa. Myyttinen nimi nyt vain oli hyvä iskeä minkä tahansa tuotteen kylkeen, sillä olihan Selecius taatusti myyvin brändi liskoväelle.
Näytti koko ajan enemmän siltä, ettei sen hetkisellä Selecius-säätiöllä ei ollut mitään tekemistä historiallisen adorium Seleciuksen kanssa.
Mercura ei ollut varma, mitä siitä pitäisi ajatella. Se ei varsinaisesti selittänyt mitään. Kenties rajasi hieman aihetta, jos sitäkään.
Kärmeinen nukkui hetken ennen kuin saapui päätepysäkilleen. Hän ohitti kadulla monia tehdastyöntekijöitä, joita lähes kaikkia oli päätä pidempi. Ulkosalla jonnekin rientämässä oli myös pidempiä hahmoja ja muutama moottoripyöräkin.
Mercuran katse viipyili hieman muita pidempään pitkässä takissa olevassa hahmossa, joka kulki rauhallisesti vastakkaiseen suuntaan. Kun he ohittivat toisensa, journalisti yritti saada aikaan katsekontaktia, mutta ohikulkijan kultainen Hau oli ilmeetön.
… hetkinen, hän ehti tajuta jonkin olevan pielessä, mutta hahmo oli jo kadonnut väkijoukkoon. Mercura jatkoi juoksuaskelin kohti kotiaan. Se oli juuri sama suunta, mistä mysteerihahmo oli tullut. Naisen mielikuvitus loi heti kauhuskenaarioita, mutta hän ei halunnut ajatella niitä. Quintilia olisi ollut kotona jo tunti sitten, joten – ei. Olen vainoharhainen, Mercura vakuutteli itselleen. Tutkivien journalistien ammattisairaus. Ei kaikkialla ole salaliittoja ja mystisiä naamionaisia.
Hissi yläkerroksiin tuntui sillä kertaa kuolettavan pitkältä. Kuin jokainen sekunti olisi vanhentanut häntä vuosilla. Sydän pamppaillen hän astui käytävään ja alkoi avata ovea. Avain putosi vapisevista käsistä. Hän oli juuri poimimassa sitä, kun ovi avattiin sisältä.
”Q-quin”, Mercura sopersi ja hyppäsi ovella olevan liskoneidon kaulaan.
”Merci, mistä on kyse? Oletko kunnossa?” vortixx kysyi ja painoi ystävänsä itseään vasten.
”En tiedä”, Mercura vastasi ja irroittautui syleilystä. ”On ollut outo päivä.”
”Luit koko yön sitä kirjaasi”, Quintilia muistutti moralisoivaan sävyyn. Heidän lähes kahden vuoden yhdessäolonsa aikana Mercura oli oppinut tuntemaan tuon äänenpainon liiankin hyvin.
”Ehkä univaje saa minut stressaantuneeksi”, nainen vastasi ja suuntasi tekemään kahvia.
”Minun pitikin kertoa. Sait postia”, Quintilia muisti Mercuran täyttäessä itseään kofeiinilla. ”Laitoin sen työpöydällesi.”
”Keneltä?”
”En tiedä. Se oli vain työnnetty postilaatikosta sisään. Eikä edes muun postin aikaan, vaan joku toi sen tuossa puoli tuntia sitten. En nähnyt kuka. Kirjekin on… outo.”
Mercura aavisteli pahinta, kun hän huomasi valkoisen kuoren pöydällään. Se oli merkitty yhdellä kultaisella Haulla.
”Liittyykö se sinun työjuttuihisi?” Quintilia kysyi kumppaninsa olan takaa.
”E-en tiedä”, liian syvälle kaivanut vastasi varovasti ja avasi kuoren kynnellään.
Sisällä oli kaksin kerroin taitettu puhtaan valkoinen paperi, jossa oli lyhyt teksti matoraniksi.
Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Kirjeen avaaja nielaisi. Hänen oli kylmä.
Hän luki toistamiseen pahaenteisen kohteliaat rivit. Vaikka ne eivät suoraan sitä sanoneetkaan, hän tiesi olevansa vaarassa.
Kasattuaan itsensä Mercura kaivoi esiin postipaketin pöytänsä alta ja työnsi kirjakopionsa sinne. Hän sulloi niiden päälle lehtiartikkelien kopiot, jotka oli ottanut toimituksessa. Tuplasalaman asuinsaaren postinumeroa miettiessään hän pysähtyi.
”Anteeksi, että tämä meni näin pitkälle”, Mercura sanoi kumppanilleen. ”En uskonut, että…”
”Lupasit, ettei tässä olisi mitään vaaraa”, Quintilia sanoi pelokkaana.
”Älä huoli, ei sinun-”
”Mutta minä huolehdinkin sinusta, Merci! En halua menettää sinua, tajuatko?”
”Kiitos”, Mercura hymähti ja rypisti uhkailukirjeen.. ”Rakastan sinua.”
”Ai enemmän kuin salaliittoja?” Quin kysyi kiusoittelevasti.
”Odota, mietin hetken… joo, kyllä, hieman.”
He vaihtoivat sarkastiset katseet ennen kuin suutelivat.
Oli aamu ja Mercura aikoi lähettää Tuplasalaman paketin niin pian kuin suinkin. Hän ei koskisi Selecius-salaliittoon yhtään enempää.
Hän oli jo kirjoittanut varoituksen Vaehranille, jonka oli laittanut pakettiin mukaan. Mies ansaitsi tietää uhkauskirjeestä. Hänhän se seuraavaksi tulilinjalla olisi, mikäli ’Tulinoidan mestarin’ koura yltäisi Välisaarille asti.
Quintilia oli lähtenyt töihin aamuvarhaisella. Mercura ei juuri kadehtinut tätä; hän itse tulisi hulluksi, jos joutuisi päivästä pitkään järjestelemään tapaamisia ja näyttämään nätiltä pomonsa vieressä.
Vortixx nappasi postipaketin laukkuunsa ja lähti ulos. Mitä pikemmin hän saisi sen pois käsistään, sitä parempi.
Aamuvarhaiset kadut olivat vilkkaat, kun lukemattomat yhteiskunnan rattaat kulkivat työpaikoillensa puurtamaan. Ilmassa haisi lievästi rikki, ja taivas oli hieman vihreämpi mitä tavallisesti. Pääkadulla häneen törmäsi hermostunut liskomies, joka pahoitteli peloissaan kömpelyyttään ja sanoi olevansa jo myöhässä. Mies vältteli katsekontaktia ja lähti juoksemaan heti kun oli nostanut Mercuralle tämän laukun.
Reportteri tarkasti, ettei mitään ollut hävinnyt. Taskuvarkaat saalistivat etenkin aamuruuhkissa. Kaikki oli mukana, hän varmisti ja jatkoi matkaansa. Koko ajan hän oli näkevinään sivusilmällä kultaisen Haun väkijoukon keskellä, mutta mitään ei näkynyt.
Julkisella paikalla hän oli turvassa, Mercura vakuutteli itselleen. Ei kukaan kävisi hänen kimppuunsa, kunhan hän pysyisi ruuhkassa.
Hän tarrasi alitajuisesti postipakettiinsa jatkuvasti kovempaa.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin, hän muisti pelottavat sanat.
Juna oli ajoissa. Hän loikkasi siihen. Työmatkan varrella oli yksi postikeskus, hän jättäisi paketin sinne. Sitten se olisi poissa hänen elämästään. Toivottavasti Tuplasalama saisi siitä jotakin irti.
Vaunu nytkähti liikkeelle. Mercura tarrasi tiukemmin tukikahvaan ja katseli vainoharhaisesti ympärilleen. Kaikki näyttivät aivan tavallisilta. Suomukasta liskoväkeä kaikki, keskiluokkaisen näköistä. Kuten aina ennenkin, hän hengitti syvään.
Mutta kuka tahansa voisi peittää kasvonsa kultaisella Haulla. Se voisi olla kuka tahansa.
Hermostuneesti hän katseli samoja maisemia, joiden ohi kulki joka ikinen päivä. Teollisuusalueen piiput puskivat savuvanoja ilmaan, ja talojen terävät katot tukehtuivat niiden kaasuihin.
Meri toisella puolella näytti rauhalliselta. Kymmenet synkät xialaiset kauppalaivat kulkivat syvemmälle saareen kanavia pitkin, ja toiset alittivat rautatiesillan matkatakseen poispäin. Rantatonteilla oli työn alla monta huvilaa, joiden parissa siirtotyöläis-peikot ja paikalliset urakoivat. Satamassa näkyi taas uusi ravintola – taas joku, joka yritti onneaan.
Enää muutama minuutti, Mercura seurasi reittikarttaa. Paketti hänen laukussaan ei kadonnut hänen mielestään hetkeksikään.
Silloin he kaikki kaatuivat ja alkoi kaoottinen kirkuminen. Ääni ei ollut vain kymmenistä panikoivista liskonaisista, mutta myös junan etupäästä, joka hankautui kipinöitä singoten kiskoja vasten.
Mercura kampesi itsensä ylös ja yritti monen muun tavoin hypätä ikkunasta, mutta he olivat yhä satamalahden ylittävällä sillalla.
Konduktööri huusi jotakin – tilanne ei ollut hallussa.
Veturi kääntyi enemmän ja enemmän vinoon kiskoilla, kunnes kulma oli liikaa. Valtavan pamauksen saattelemana se suistui kiskoilta ja veti neljä vaunua matkustajia mukanaan kallioisen lahden pohjaan.
Xia
Seuraava aamu
”Laboratorion tytöt sanoo, että toisen eturenkaan kiinnitystä oli peukaloitu”, totesi karhea-ääninen rikoskonstaapeli. Hän katseli satama-allasta suljetulta rautatiesillalta käsin. Mustista syvyyksistä oltiin saatu ongittua veturi ja kymmeniä ruumiita, mutta kukaan ei ollut selvinnyt.
”Odinalaiset, Vapaamatoranit, syväläismafia. Kukaan ei ole ilmoittautunut tekijäksi. Näyttää kovasti poliittiselta murhalta.”
”Oliko vaunussa ketään tärkeää?” kysyi konstaapelin vieressä seisova liskonainen. Hänen takinkauluksensa kieli korkeasta asemasta poliisivoimissa.
”Tavallinen seutujuna, mahdoton saada tarkkoja matkustajatietoja.”
”Ikävää”, vastasi toinen, mutta enemmänkin tavasta kuin tunteesta. ”Sitä miettii, miten paljon yhden pultin kiristämättä jättäminen voi aiheuttaa.”
”Veturi oli hirvittävässä kunnossa. Osuma kivipohjaan oli pistänyt sen ihan lyttyyn. Lahdesta löytyy vieläkin puolikkaita ruhoja. Kalastusväki on ollut mielissään, mutta muitahan juttu ei ole juuri liikuttanut.”
”Pistä mappiin ja heitä tilastoinnille. Tätä on turha tutkia.”
”Öh, neiti? Eikö olisi hyvä kuitenkin vilkaista nauhoitteet veturin huollosta je selvittää henkilöllisyyksiä? Sabotoijan voisi silti saada kiinni.”
”Olet hyvä etsivä, Jairiine, mutta politiikka on asia erikseen. Tämän tekijät ovat korkealla, eikä heidän häkkejä kannata kolistella.”
”Kaikella kunnioituksella-”
”Asia loppuun käsitelty.”
”Selvä”, rikoskonstaapeli antoi periksi ja sytytti sikarin. Synkkä meri alapuolella saisi pitää salaisuutensa.
Bio-Klaani
Päivät, joina Dinem ei ollut töissä, tuntuivat Bio-Klaanin postitoimistossa epänormaalin hiljaisilta. Siellä oli outo asioida ilman jatkuvaa hyperaktiivista jutustelua ja ikuisesti paikallaan pysyviä jonoja. Päivinä, joina Dinem ei ollut töissä kaikki oli sujuvaa mutta harmaata.
Vaehran oli taas kerran odottanut koko aamupäivän postikoneen saapumista. Muuta hän ja hänen matemaattinen ystävänsä eivät enää osanneetkaan odottaa. He olivat käyneet uudestaan ja uudestaan läpi Arkistojen materiaalin, mutta he eivät yksinkertaisesti päässeet sillä eteenpäin. Vaehran oli varma, että he olivat oikealla polulla, mutta se katkesi välittömästi sen löydyttyä seinään.
Seinään, joka ehkä murtuisi, jos he saisivat Mercuralta pyytämänsä.
Postitoimisto oli hiljainen. Ko-Matoran, jolla oli sillä kertaa aamuvuoro, tervehti arkistonhoitajaa virne huulillaan.
”Hei, Vaehran. Taasko sitä pakettia odottamassa?”
Toa nyökkäsi. ”Ehkä tänään käy säkä.”
”Heh, toivottavasti.”
Vaehran nojaili seinään ja katseli sivullaan Klaanin aulan hiljaista menoa. Joku lakaisi suurta sinistä mattoa, toiset olivat kerääntyneet pieneksi keskustelupiiriksi aulan sohville. Mistään ei olisi nähnyt päällepäin, missä tilassa kaupunki oli.
”Hei, tuota, täällä on jotain Xialta”, postivirkailija mutisi. ”Ei kyllä paketti.”
Vaehran syöksyi (tupla)salamana pöydän eteen. Matoran työnsi hänelle paksun, ruskean kirjekuoren.
Sydän pamppaillen tulen toa repi sen auki ja laski sisällön sivupöydälle. Virkailija katseli sivusta kiinnostuneena.
Kuoresta putosi pöydälle paperinpala, toinen kuori joka oli varustettu pelkällä kultaisella Haulla sekä kolme pientä laatikkoa.
Laatikoiden kannet oli merkitty. ”Kristallitallenne – Adorium Selecius ja valheen verho”, ”Kristallitallenne – Tulinoidan myytin arkeologia” ja ”Kristallitallenne Kelbuuno-Malciremia ja Selecius-säätiötä koskeneista uutisista.”
Vaehran oli pakahtua riemusta.
”Ovela vortixx on kuvannut kaiken ja lähettänyt ne tallenteina!” hän hihkui. Valheen verhon jäljennös teki hänet erityisen onnelliseksi. Siihen oli viitattu niin monessa teoksessa, että sen on pakko olla yksi alkuperäislähteistä.
”Geevee tulee niin riemastumaan näistä!” Vaehran oli jo laittamassa laatikoita laukkuunsa, kun muisti mukana olleen viestin.
Hän taittoi paperin auki, ja paljasti siistillä kaunokirjoituksella tehdyn tekstin. Paperi oli paikoitellen hieman kostea.
En tiedä keitä te olette, mutta toivon, että tekin kuolette mystisessä ’juna-onnettomuudessa’! Toivottavasti teidän tutkimuksenne on teistä sen arvoista! Hänestä se ainakin oli, ja syytän siitä täysin teitä… Tajuatteko ollenkaan mitä olette aiheuttaneet! Veitte hänet minulta! Meidän piti mennä ensi viikolla syömään Redonukseen… olimme varanneet pöydän puoli vuotta sitten… kaiken piti olla ihanaa ja erinomaista… sitten te saitte Mercuran jatkamaan niitä kamalia tutkimuksia… minä vihaan teitä.
Tiedän kuitenkin, että hän ei olisi halunnut näiden menevän hukkaan, joten siinä ne nyt sitten ovat. Mukana myös varoitusviesti, jonka me saimme kiitos teidän. Älkää ottako minuun ikinä yhteyttä. Hyvää loppuelämää.
– Quintilia
Vaehran vain tuijotti kirjettä. Hiljaa.
Riemu Valheiden verhon löytymisestä ei tuntunut enää miltään. Toa oli palautettu takaisin maan pinnalle yhdellä iskulla.
Tärisevin käsin hän otti esiin kertaalleen rypistetyn ja sitten suoristetun kirjekuoren, johon oli kuvattuna vain yksi kultainen Hau.
Hän avasi sen, ja luki samat kolme riviä tekstiä, jotka olivat olleet Mercuran kohtalo.
Parahin Mercura,
Tulinoidan mestari pyytää Teitä uudelleenharkitsemaan.
Tieto on aina inspiroinut äärimmäisiin tekoihin.
Kapura iski hampaansa suosikkipatonkiinsa ja ajautui samoihin mietteisiin, joita hänen pääkopastaan tavallisestikin löytyi: uusiin roolipeli-ideoihin, mielenkiintoisiin substansseihin, joita moottorisahat voisivat hypoteettisesti ampua ja teorioihin Klaanilehden kissa-aiheisen sarjakuvan uusimmista juonenkäänteistä.
Kuka kissoista oli petturi? Oliko se Mirrikisu, jolla oli parempi motiivi tunkea ruokakulhoon myrkkyä, vai Kissakissa, joka aineen omisti?
Voisiko moottorisaha ampua taikaa?
Kuinka ratkaista pian ilmestyvän Valaistusnaatti-kampanjan aikajanaongelmat?
Sen sellaista.
Tavallisia ajatuksia.
Päivä oli vasta nuori, eikä kovin moni ollut vaivautunut vielä ylös sängystään. Ja miksi olisikaan, kun maailma rullasi eteenpäin samoja tuttuja ratoja, joita varmasti kulkisikin vielä monia vuosikymmeniä. Vakavastiotettavin uhka oli dramaattinen ironia siitä, ettei muita vakavastiotettavia uhkia ollut.
Mutta eräs aamuvirkku kiinnitti Kapuran huomion ja keskeytti hänen pohdintansa kissasymbolismista ja moottorisahatieteistä: värityksensä perusteella plasman elementtiä edustava Miru-kasvoinen toa, jonka takoja tunnisti parin sekunnin tyhjäkäynnin jälkeen Tagunaksi poliisivoimista.
Seppä viittoi häntä luokseen, ja siihen Taguna vastasi ilmaisemalla tilaavansa vielä jotakin. Pian hän istuutui Kapuran muuten tyhjän pöydän ääreen mukanaan patonki ja varmasti isoin Mokelin myymä kuppi kahvia. On pojalla kokoa, ajatteli Kapura ja hämmästeli hetken sitä, että kukaan ylipäätään saisi moisen juotua.
Taguna ei aikaillut. ”Olin muistavinani, että sinä olit toinen niistä toista, jotka kävivät vilkaisemassa sitä hevossaarta. Onko näin?”
”Oikeassa olet”, vastasi siihen Kapura. ”Mukaanko olisit halunnut?”
”Enpä oikeastaan, eikä kiireinen työaikataulukaan olisi sallinut. No, mitä paikan päältä löytyi?”
”Se on toissijaista”, sanoi Kapura ja haukkasi patonkiaan. ”Mieluummin kerron sinulle erinomaisesta roolipelistä, jonka pidin seikkailun perusteella.”
Aiemmin
Pimeä huone
”Ei vieläkään Valaistusnaattia?”
”Älähän nyt”, sanoi Kapura ja osoitti taskulamppunsa valokeilan kohti kahta pettyneen näköistä naismatorania, elementteinään vesi ja sähkö. ”Voin taata, että ainakin kuudesosa aivokapasiteetistani on jatkuvassa käytössä, jotta se kampanja saisi arvoisensa juonenkäänteet. Ja mitä tällä haen takaa on se, että se ei ole vielä valmis. Tulee pian.”
Kumpikaan ei näyttänyt erityisen vakuuttuneelta. Kapura asetti lamppunsa siten, että se valaisi pelipöytää, jolle oli asetettu kehnosti tuherrettu kartta.
”Ja sitä paitsi tarvitaan yli kaksi pelaajaa”, Kapura huomautti. ”Saisimme pelattua korkeintaan jotakin esiosaa, jonka juonelliset implikaatiot eivät voi ulottua kovin kauas. Nyt kun muistan sanoa, niin hankkikaa kolmas ensi pelikerralle, vaikka tämä sessio tästä selvitäänkin kahdella. Mutta kyllä, mieluummin tämä loistoidea, joka päähäni putkahti aiemmin tänään kuin puolivalmis salaliittosekoilu.”
”Jos sinulla kestää näin kauan suunnitella Valaistusnaattia, en malta odottaa, kuinka laadukas tämä on”, sanoi ga-matoran Xela.
”Kartta näyttää aika nopeasti tehdyltä”, myötäili vo-matoran Randa.
”Kuinka ironista, että kiinnitätte huomionne karttaan, sillä voin taata, että tämän kampanjan muut tehosteet eivät jätä ketään kylmäksi”, vannoi Kapura. ”Katsokaapa, mitä bongasin tänään muovisoturialelaarista!”
Toa asetti keskelle pöytää dramaattisesti taskulampunvaloon…
… eräänlaisen hevosen?
”Tuohan on… täysin musta hevonen?” kyseenalaisti Xela. ”Ei ihme, että oli alennuksessa.”
”Mutta tähän kampanjaan se sopii täydellisesti”, vakuutti Kapura. ”Kliimaksista tulee niin järkyttävä, että pitää oikein varoittaa ennalta, ja sattumalta teinkin sen juuri!”
”… mutta sinähän paljastit meille, mitä kliimaksissa on: musta hevonen, joka ei edes ole hirveän pelottava taruolento”, huomautti Xela.
”No–”
”Eivät hevoset ole taruolentoja”, sanoi Randa.
Kapura ja Xela katsoivat vo-matorania.
”Minun kotisaarellani oli niitä.”
”Sekoittanet muskeliraheihin”, ehdotti Kapura.
”Hevoset ja muskelirahit ovat sama asia”, sanoi Randa.
”Hevosia ei ole olemassa”, väitti Xela.
”Jos haluatte keskustella lisää hepo-ontologiasta, se kerho kokoontuu viereisessä huoneessa”, sanoi Kapura. ”Minä ehdotan, että pelataan. En jaksanut keksiä ironisen ilmeisiä peitenimiä itselleni ja Matorolle, joten mennään ihan niillä.”
”Eikö ole vähän outoa roolipelata henkilöillä, jotka ovat oikeasti olemassa?” protestoi Xela, mutta huomaavainen pelimestari ei välittänyt, vaan käynnisti draaman moottorin.
Bio-Klaani
Vielä aiemmin
”Mikä on heporintti?” kysyi Kapura ja katsoi Matoron pöydälle laskemaa karttaa, jonka yläkulmaan samainen sana oli painettu.
”Löysin tämän tänäaamuna postiluukustani. Se vaikuttaa aika vanhalta”, jään toa kertoi nahka-arkista. ”Nuo otukset marginaaleissa ovat jotain… kentaureja? Ei, hevosia. Jännä, kun ottaa huomioon, että saari on Koillissakarassa.”
Matoro ei ollut koskaan matkaillut kovin paljoa kotisakarassaan. Se tosin johtui enimmäkseen siitä, että niillä seuduilla törmäili turhan usein Odinan roskaväkeen.
”Kävitkö jo Arkistoilla?” kysyi Kapura. ”Onko tuo saari asuttu vaiko jokin raunio?”
”En löytänyt siitä mitään tietoa. Ei kyllä yllätä, noilla seuduilla on satoja pieniä saaria, mistä ei tiedetä juuri mitään.”
”Jotakin rakennuksia tuolla kuitenkin on”, mutisi Kapura ja yritti saada selvää kartan soherruksista. Keskellä oli kohta, jossa ei ollut mitään merkintöjä – seiniä kuvaavat viivat loppuivat kuin… seinään. ”Eikä karttakaan ole täydellinen. Alkaa vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, jos ei siis ole tosi huono käytännön pila.”
”Kartta itse kyllä tuntuu aika autenttiselta. En kyllä tunnista, minkä otuksen nahasta se on tehty.”
”Minussa melkein herää halu käydä kurkistamassa, mikä tuo saari on miehiään”, sanoi Kapura. ”Asetilaukset ovat aika vähissä. Onko itselläsi mitään?”
”No eipä juuri, nyt kun Umbrakin on etelässä hoitamassa jotain asioita. Olisi muutenkin asiaa noille tienoille.”
”Hienoa”, vastasi tulen toa. ”Pitänee vielä katsoa tarvikkeita. Luulen, että hevosaiheisesta kirjallisuudesta voi olla hyötyä.”
”Ethän sinä nyt voisi mennä minnekään ilman tiiliskiven kokoista kirjaa, jota siteeraisit joka välissä”, Matoro totesi kaverillisella tavalla turhautuneena.
Pimeä huone
”Noniin”, sanoi Kapura. ”Tärkeimmät ekspositiot on nyt ekspositioitu. En antanut hahmoistanne muuta kuin nimet ja jostain aiemmasta ropesta kopioidut tilastot, joten pieni tarvikkeenostokierros voi olla paikallaan.”
Toa työnsi pöydän toiselle puolelle suikaloisen paperilapun, johon oli kirjattu pitkä lista erilaisia tarvikkeita – aseita, ruokatavaroita, tynnyreitä täynnä verta, instrumentteja… hetkinen, tynnyreitä täynnä verta?
”Miksi täällä on tynnyreitä täynnä verta?” kyseenalaisti Xela.
”Kopioin ne eräästä toisesta roolipelijärjestelmästä”, Kapura vastasi, ”mutta ne tehtiin nopanheitoilla. Kaipa siinä oli joku virhe. Se oli uskomattoman yksityiskohtainen peli, joka materiaalillekin oli oma numero.”
”Hyvä on”, myöntyi Xela. ”Mutta miksi täällä listan loppupäässä on… reilusti kaikkea muuta halvempi lajitelma vihanneksia?”
”Onpa mystistä”, sanoi Kapura ja suuntasi taskulampun dramaattisesti itseensä. ”Jumalat tarjoavat teille valinnan, kuolevaiset. Ostakaa halpoja vihanneksia, tai olkaa taloudellisesti–”
”Valo tänne, meidän on tarkoitus lukea.”
”Ai niin.”
Matoranit tutkivat hetken dokumenttia ja merkitsivät valintansa huolellisesti ylös. Vihanneksia he tietenkin ostivat – hinta oli niin alhainen, että oli melkein kuin…
Xelan kasvoille kohosi ymmärrys.
”Kapura… haluatko sinä, että me ostamme näitä? Onko niillä jokin juonellinen merkitys?”
”Ei tietenkään”, sanoi Kapura äärimmäisen uskottavasti. Nähtyään matoranien ilmeet hän jatkoi: ”Hei, ne olivat sesonkialennuksessa silloin, kun seikkailu oikeasti tapahtui. Yritän vain olla realistinen.”
Kahvio
”Hetkinen”, keskeytti Taguna kertomuksen ropeillasta. ”Miten… miten sinä annat noiden valita mukaan tarvikkeita, jos tuo… perustuu tositapahtumiin?”
”Yksinkertaista, Taguna hyvä”, sanoi Kapura ja katsoi kahvia hörppäävää poliisitoaa. ”Minkä sanoisit näin pintakosketuksen roolipelaamiseen perusteella olevan pelimestarin tärkein tehtävä?”
”Ööh, luoda konsistentti ja johdonmukainen narratiivi?”
”Ei”, sanoi Kapura, ”vaan esittää luovansa konsistentti ja johdonmukainen narratiivi. Pelaajat ovat kuitenkin tyhmiä, eivätkä tee ikinä sitä, mitä haluaisin. Siispä yksinkertaisesti johdattelen tai pakotan heidät seuraamaan minun visiotani tarinasta, halusivat he sitä tai eivät.”
Siihen Taguna ei vastannut mitään.
Hänellä oli selvästi paljon opittavaa roolipelaamisesta.
Pimeä huone
Xela pyöritti silmiään ja osti loppurahoillaan kymmenen satsia mystisiä maan antimia. Eipä ainakaan tekisi niin ilmeistä virhettä, että jättäisi ottamatta pelimestarin noin ahkerasti tyrkyttämää vaihtoehtoa.
Meri
Heporintin terävillä rantakallioille ei näkynyt juuri elämää, Matoro havainnoi kiikarisilmällään. Vain lukemattomia ajan hampaan kalvamia patsaita, jotka olivat kuin köyhän matoralaisen Moai-Korosta. Niistä ei enää edes erottanut, mitä ne olivat joskus olleet.
Kapura ohjasti heidän kovia kokenutta alustaan saarta ympäri etsien samalla sopivaa rantautumiskohtaa, jonka pohja ei mielellään koostuisi terävistä kivistä. Heitä ei juuri innostanut ajatus haaksirikosta Heporintissä. Erään niemennokan jälkeen näytti sopivalta, mutta…
”Bro-Korolainen?” hämmästeli Kapura. ”Mitä bioritoja ja kehnoa musiikkia tuottava saarivaltio etsii mystisistä, hevosteemaisista raunioista? Keskeytämmeköhän me jotakin salaista?”
”Niiden kutsuminen valtioksi on aika kohteliasta”, jään toa mutisi. ”Kierretään vielä vähän, luulen, etteivät ne ole vielä nähneet meitä. En näe aluksen kannella ketään.”
Pimeä huone
”Heittäkää noppaa siitä, havaitaanko aluksenne”, käski Kapura.
Kahvio
”Hetkinen”, sanoi Taguna. ”Voi olla, etten vieläkään ymmärrä tätä ideaa ihan täysin. Tuo on siis… tositapahtumiin perustuva roolipelikampanja? Mutta silti arvot tapahtumat, jotka tapahtuivat juuri tietyllä tavalla oikeassa elämässä?”
”Niin”, sanoi Kapura.
Siihen Taguna ei sanonut mitään.
”Tässä kohtaa ei oikeastaan edes ole väliä, nähdäänkö pelaajat”, sanoi Kapura. ”Mutta jos olisi, minun pitäisi vain keksiä hyvä tekosyy. Jos oudon aluksen väki havaitsee pelaajat, vaikka ei kuuluisi, ehkä he kuvittelevat sen optiseksi harhaksi tai eivät yksinkertaisesti tee mitään, kunnes tapaavat pelaajat – niin tapahtuu joka tapauksessa. Mutta voi, onnettomat nukkeni eivät sitä ymmärrä. Kun aika koittaa, he voivat jopa luulla, että kohtaaminen tapahtui vain siksi, että heidät nähtiin seikkailun alussa.”
Taguna joi kahvinsa loppuun ja vilkaisi kohti tiskiä nähdäkseen, oliko Mokel lähellä täyttämässä hänen kuppiaan.
”Hmm”, mutisi plasman toa mietteliäästi. ”Eikö… eikö voisi kuitenkin sanoa, että tämä vähän vie vapaan tahdon pelaajilta? Eikö olisi kuitenkin hauskempaa päästä tekemään itse hauskoja, juonen kannalta merkityksellisiä päätöksiä?”
”Tämä perustuu jo tositapahtumiin, ja teen niille kunniaa parhaiten esittämällä ne juuri sellaisina, kuin oikeasti tapahtuivatkin”, puolustautui Kapura. ”Ja sitä paitsi, pahoitteluni, mutta huomaa, ettet ole juurikaan roolipelannut. Pelaajat ovat tyhmiä voisi olla ensimmäinen lause jokaisessa aihetta käsittelevässä teoksessa. Eikä heitä voi siitä syyttää: onnettomat ropettajat eivät yksinkertaisesti tiedä, mihin juoni on menossa, ja minkälainen toiminta tekee siitä vielä paremman. Mutta minä tiedän, ja siksi minä päätän.”
Pimeä huone
”Teitä ei huomattu!” julisti Kapura. ”Onnekasta. Siirrytte ympäri saarta ja huomaatte laiturin – kuluneen sellaisen, tosin – jolta ei ole näköetäisyyttä Bro-Korolaisen aluksen luo. Mitä teette?”
Heporintin ranta
Onnekkaasti heidän valitsemaansa maihinnousupaikkaa koristi sisäänkäynti, joka näytti siltä, kuin olisi joskus ollut puuoven vartioima, mutta aika oli syönyt esteet pois tieltä. Nyt avautui näkymä hämärään sisätilaan, jossa kasvoi valtavasti kasveja ja jonka seinät ja katto olivat menettäneet osia itsestään useista kohdista. Vielä ei näkynyt, kuinka sokkeloisia rauniot olisivat sisältä, mutta nimen ”heporintti” etymylogian pohtiminen oli saanut heidät varautumaan: Matoro oli ottanut mukaan vanhan navigaationaamionsa, koska kirjaimelliseen labyrinttiin meneminen ilman sitä olisi lähinnä typerää.
Kapura ja Matoro nousivat aluksesta ja olivat rannalle päästyään ylipäätään tyytyväisiä siitä, että laituri oli kestänyt. Puolet siitä oli jo romahtanut mereen, mikä saattoi selittää sen, että Bro-Korolaiset asioivat mieluummin saaren toisella puolella… mitä he siellä ikinä tekivätkään.
”Käytit jotain koko matkan hevoskirjojesi tutkimiseen. Sanottiinko niissä mitään, ööh, labyrinteistä?”
”Suurin osa käsittelikin zakazlaista mytologiaa”, sanoi Kapura. ”Kuulemma hevoset syöksevät tulta ja laskeutuvat taivaista aina, kun sota puhkeaa.”
Matoro pohti hetken, miksei skakdisaari sitten ollut aivan täynnä noita sotien oreja, mutta muisti pian miten vähän järkeä missään mytologioissa oli.
He astuivat sisään varomatta ansoja tai muita kliseitä, koska kaikki mahdollinen näytti menneen hajalle jo aika päiviä sitten. Ympäriinsä lojui erinäisiä pikkuesineitä ruukunsirpaleista nuolenkärkiin.
”Hevosia on tosin muidenkin kulttuurien myyteissä, mutta vähän marginaalisemmin”, selosti Kapura. ”Löysin maininnan jostakin selakhilaisesta hevoskultista, joka kuulosti epäilyttävästi juuri tältä, mutta se kuulemma kuoli pois jo kauan aikaa sitten. Raunioita on paikoitellen Kristallisaarilla, mutta niitä ei ole juurikaan tutkittu. Valitettavasti kultti vaikutti niin kauan aikaa sitten, että ryövärit ovat vieneet suurimmat aarteet.”
”Veistoksissa oli kieltämättä klassista selakhityyliä – kaikki tosi terävää ja kulmikasta”, Matoro mietti heidän kulkiessaan eteenpäin. Yksikin rujo hepokaiverros näytti siltä, kuin olisi voinut ahmaista auringon hampaittensa väliin.
”Odota, tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta”, sanoi Kapura ja pysähtyi tutkimaan erästä kaiverrosta. Sen alapäässä oli lauma telmiviä hevosia – ei kovinkaan outo aihe näiden raunioiden taideteoksissa – ja yläpäässä jokin tähteä muistuttava. Siitä lähti vana pienempiä samanlaisia oikealle, joten toat päättelivät sen ehkä kuvaavan jonkinlaista tähdenlentoa.
”Outo symboli hevoskultille”, mutisi Kapura.
”Sen voisi tulkita niin, että kaikki hevoset kuolivat tähden pudotessa taivaalta”, Matoro päätteli.
”Ja varmaan kaikki muukin, koska en näe täällä minkäänlaista elämää. Lukuunottamatta Bro-Korolaisia, ja heistäkin vain veneen.”
Kaiverrokset jatkuivat hevospainotteisina pitkään, kunnes he törmäsivät jonkinlaiseen vartiohuoneeseen. Kivinen ovi oli irti saranoiltaan. Lattialla oli kasoittain tavaraa, josta ryöstäjät eivät ilmeisesti olleet välittäneet – selakhialaisia maljakoita ja kynttilänjalkoja, puolikas tuoli – ja luuranko.
Ilmiselvästi selakhilajia edustaneen uhrin kristallinen ranka oli puoliksi hautautunut tavaran alle. Sen hieman vaaleanvihreää heijastavat luut ja pneumaattiset nivelet olivat paljaat ja sileät.
Luuranko puristi edelleen kädessään korua, joka muistutti kivistä… hevosta.
Pimeä huone
”Onko sinulla satunnaisia kohtaamisia?” keskeytti Randa. ”Alkaa käydä tylsäksi, kun ei pääse hakkaamaan mitään miekoilla.”
”Vai oliko Heporintissä oikeasti jotakin vihamielistä?” ehdotti Xela. ”Muuta kuin se hevonen, siis. Jos kerran aiot tehdä tästä realistisen kampanjan, määrää meille epäfiktiivistä tapettavaa.”
”Tuo ei ole se idea”, vastusti Kapura. ”Olen sen verran hyvä pelimestari, että pystyn kyllä sovittamaan suunnitelmiini pari satunnaismuuttujaa. Tässä minulla on lista hyvistä rahikohtaamisista” – toa heilutti taskulampun edessä paperinpalaa – ”ja taidan heti arpoa jonkin niistä. Heittäkää kolmea noppaa.”
”Jos aiot perustaa tämän tositapahtumiin, perusta sitten täysin”, vaati Xela.
Kahvio
”Hyppään nyt yli usean tunnin riidasta”, sanoi Kapura.
”… ahaa?”
”Älä kuulosta noin yllättyneeltä. Niin käy usein – jokaisen vakavastiotettavan roolipelin tunnuspiirre, eiväthän osalliset muuten välittäisi siitä yhtään – ja sitä paitsi tiesin, että pian tarvitaan kolmatta pelaajaa, joten minua ei haitannut yhtään, vaikka jatko menisikin seuraavan session puolelle.”
”Useiden tuntien riita on aika kovaa sisältöä jollekin, jonka on tarkoitus olla hauska vapaa-ajan harraste”, totesi Taguna kohauttaen olkiaan.
”… niin?”
”… unohda.”
Toinen sessio
Pimeä huone
Oli jälleen tullut astua Heporinttiin ja kulkea noilla mystisillä käytävillä, jotka olivat täynnä hevosia, luurankoja ja…. no, eivät juurikaan mitään muuta.
”Terve, Lipes”, sanoi Kapura. ”Luepa viime session tiivistelmää ja hahmokorttiasi samalla, kun me muut pelaamme siihen kohtaan, jossa hahmosi esiintyy.”
”Tulitko jo järkeesi rahiasian suhteen?” kysyi Xela. ”Olen yhä sitä mieltä – ja Randa yhtyy kantaani – että on järjetöntä arpoa, mitä tapahtuu, jos tapahtumat kerran perustuvat löyhästi todellisuuteen. Tuossa kohtaa oikeaa seikkailua jokin rahi hyökkäsi, vai mitä? Sama tilanne nyt.”
”Hyvä on”, huokaisi Kapura. ”Kaipa viime kerran riidat olivat jo tarpeeksi. Kuten tapahtui todellisuudessakin, hätkähdätte, kun ovelta kantautuu yhtäkkiä ääni, jonka päästi… Ovivahti!”
”Mikä se edes on?” Xela protestoi.
”Se mainitaan Suuressa rahipetokirjassa. Ne näyttävät jonkinlaisilta kahdesta visorakista yhteen liimatuilta asioilta. Seuraisitte alan julkaisuja niin tietäisitte.”
Heporintti
Matoro ja Kapura hätkähtivät, kun ovelta kantautui yhtäkkiä ääni, jonka päästi Nui-Jaga. Kyseessä ei ollut kuitenkaan uhkaava yksilö – jättiskorpionit olivat muutenkin melko harmittomia, elleivät olleet puolustamassa pesiään. Violetti araknidi laukkasi nopeasti tiehensä äännellen oudosti, selvästikin pelästyneenä oudoista vastaantulijoista.
”On täällä näköjään jotakin elämää”, mutisi Kapura. ”Ei sentään mitään vaarallisia raheja.”
”Paitsi kuvissa”, Matoro huomautti pyyhkiessään pölyä seinäkaiverroksista. Taideteos esitti massiivista hevosta, jonka hampaat pureutuivat johonkin onnettomaan saareen. Meri kiehui sen ympärillä.
Toisessa kuvassa moinen otus syöksi silmistään säteen, joka oli ilmeisesti tosi hyvänä metavitsinä tehnyt oikean reiän seinään.
Erästä taideteosta he tuijottivat pitkään sanomatta mitään yksinkertaisesti siitä syystä, ettei siinä näyttänyt olevan minkäänlaista järkeä. Joukko olentoja (varmaankin selakheja) oli kokoontunut hevosen ympärille, ja hevonen söi jotakin, joka näytti ympyrältä, jossa oli kiinni jonkinlainen suunnikas.
”Mikä tuo on, mitä tuo hevonen syö”, kysyi Kapura hiljaa, mutta ei saanut vastausta. Ei niin itseltään kuin Matoroltakaan.
He etenivät syvemmälle, ja veistoksetkin alkoivat näyttää yhä uhkaavammilta. Hampaikkaat hevoset, joiden kasvoilla oli suunnatonta raivoa kuvastavia ilmeitä, tuntuivat niin eläviltä, että välillä jompikumpi toa oli näkevinään niiden kumartavan puremaan heitä – mutta kun katsoi tarkemmin, pelkkiä veistoksiahan ne olivat.
Käytävä oli myös yhä huonommin rakennettu. Lattia ei ollut tasaista nähnytkään. Vaikka kattoa halkoivat yhä reiät, joista valoa tulvi sisään ja joista omituiset, vihreät kasvit kurottautuivat ulos, ilma alkoi tuntua oudon raskaalta.
He saapuivat risteykseen.
Pimeä huone
Xela huokaisi äänekkäästi.
”Mitä nyt?” tiedusteli Kapura. ”Valitkaapa tie, niin seikkailu voi jatkua.”
”Miksi sinä annat meille taas valintoja, jotka eivät kuitenkaan merkitse mitään?” vaati ga-matoran saada tietää. ”Vai onko tämä vain satunnaista harhailua, kunnes päädymme tekemään sitä, mitä juonen edistyminen vaatii?”
”Ei, vaan muutan karttaa lennossa valintanne mukaan.”
Kahvio
”En kyllä voi olla olematta ropettajien puolella”, sanoi Taguna. ”Miksi antaa turha illuusio vapaudesta?”
”Käsitit ehkä väärin, kun ilmaisin, että pelaajat ovat tyhmiä ja tekevät huonoja valintoja”, kommentoi seppä siihen. ”Paras kampanjasta tulee silloin, kun pelaajat luulevat tekevänsä itse valintoja, jotka vaikuttavat juoneen. Se auttaa luomaan tunnesidettä! Jos valitsee vaikean eettisen pulman vaihtoehdoista toisen, tuntee enemmän syyllisyyttä kuin jos sama olisi tapahtunut ilman mahdollisuutta vaikuttaa lopputulokseen. Hyvä pelaaja toimii tietämättään oikean päämäärän – eli minun määräämäni juonen – mukaan, huono yrittää säheltää omiaan.”
Plasman toa hörppäsi kahvimukistaan, joka oli hiljattain täytetty. ”No, ei kuulosta siltä, että pelaajat toimivat tietämättään määräämäsi juonen mukaan.”
”Seuraa tarinaa, niin saat selville”, sanoi Kapura salaperäisesti.
Pimeä huone
”Minä en jaksaisi riitelyä taas”, sanoi Randa. ”Menemme oikealle.”
”Hyvä valinta!” sanoi Kapura. ”Mikä tietenkin tarkoittaa, että se on tismalleen yhtä hyvä valinta kuin niistä toinenkin, koska ne ovat oikeastaan sama valinta. Laskeudutte portaat alas sokkeloon, jota voisi melkein sanoa labyrintiksi. Katsokaapa karttaa ja päättäkää, mihin suuntaan menette.”
Heporintti
”Tämä paikka on taidettu rakentaa ennen kuin suoraa viivaa keksittiin”, Matoro mutisi, kun ei ollut löytänyt ainuttakaan suoraa seinää pitkään aikaan. Asiasta vielä oudomman teki se, että tällainen aaltoileva arkkitehtuuri vaati varmasti enemmän taitoa ja vaivaa kuin perinteinen, jossa dominoivat suorat kulmat. Taideseikkako tämä oli, vaikkei sopinutkaan klassisiin selakhisuuntauksiin?
”Minusta tuntuu, että olemme siinä kartan keskustassa”, mutisi Kapura ja katsoi edessään aukeavaa uutta haaraa. ”Kokeilepas naamiotasi.”
Matoro vaihtoi kasvoilleen kätevän karttakanohinsa ja keskittyi luomaan mielensisäistä kuvaa käytävien kaaoksesta.
”Keskellä on suuri huone”, hän sanoi naamio kirkkaasti hohtaen. ”Sinne menee kaksi reittiä… labyrintin kummaltakin reunalta. Tämä… tämä koko pohjapiirros muodostaa suuren hevosen–”
Hän avasi silmänsä ja osoitti vasemmalle. ”Seuraa minua.”
Kapura päätti totella, koska hänen suuntavaistonsa oli kadonnut johonkin katakombien samannäköisille käytäville. Aina välillä he kävelivät luurankojen ohi – lajeja oli selakheista matoraneihin, ja osa jopa näytti ihmeellisiltä humanoideilta, joita he eivät edes tunnistaneet minkään tietyn rodun edustajaksi. Kapura mietti hetken ja päätyi siihen tulokseen, että joku oli huvikseen yhdistellyt eri luurankoja – mitään muutakaan selitystä hän ei keksinyt.
Etäiset rahiäänet kaikuivat labyrintissä, kun he kulkivat Matoron viitoittamaa tietä. Kapura mietti, mikä laji niitä päästi, muttei saanut tarpeeksi hyvin selvää etäisistä kaiuista. Samanlaiset vihreät kasvit kuin ylhäälläkin kiemurtelivat seinillä ja lattialla. Minkälaisia ihmeköynnöksiä olivatkaan, kun eivät näyttäneet kaipaavan valoa tai vettä.
Ja jos ilma oli tuntunut tunkkaiselta ylhäällä, syvällä labyrintissä, jossa ei näkynyt ajan myötä syntyneitä luonnollisia ilmanvaihtokanavia, se oli vieläkin paksumpaa. Asiaa ei parantanut se, että hämäryydessä – hämäryydestä se varmaankin johtui – seppä oli näkevinään hevosmaisia hahmoja edessään, mutta kun katsoi tarkemmin, ne katosivat.
Pimeä huone
”… mitä sinä teet?” kysyi Randa, kun Kapura siirsi mustaa muovihevostaan kartan toisesta päästä toiseen siten, että se kulki toia kuvaavien paperinpalojen ohi.
”Hevosella on teleportaatiovoimat.”
Heporintti
He jäätyivät niille sijoilleen, kun kuulivat äänen.
Eivät he tietenkään tienneet, minkä ääni se oli. He eivät olleet koskaan kuulleet mitään sellaista. Toa-kaksikko oli kuitenkin melko varma, että jos he tietäisivät, miltä hevosten äänet kuulostaisivat, ne kuulostaisivat suurinpiirtein siltä hirnumiselta, jota he olivat juuri kuulleet.
”Kapura”, Matoro varmisti, että seppä oli vielä vierellään, eikä esimerkiksi muuttunut koningaskunnan satuhahmoksi. ”Kuulitko tuon?”
”Kuulosti… eräältä zakazilaiselta runolta.”
”… onko Zakazilla tehty runoutta?” Matoro kysyi, mutta labyrintin hirviö keskeytti keskustelun.
Hirmuiset hevosenvarjot leikkivät seinillä, eikä aina erottanut, mitkä olivat oikeita veistoksia ja mitkä olivat mielikuvituksen tuotetta. Niiden kaikkien heposilmät tuntuivat seuraavan klaanilaiskaksikon liikkeitä herkeämättä. Hirn hirn, ääni kaikui käytävissä.
”… minä olen nähnyt tuon luurangon ennenkin”, Kapura mutisi. ”Sen kallosta sojottaa puukko. Oletko varma, että navigoit oikein?”
”En. Olen ihan varma, että viime kerralla tarkastaessani tämä risteys haarautui kolmeen eikä kymmeneen suuntaan.”
”Miten se on edes fyysisesti mahdollista.”
”Tieteellisesti katsoen hevosten ei pitäisi kyetä lentämään.”
”Tieteellisesti katsoen hevosia ei välttämättä pitäisi olla olemassa”, mutisi Kapura, ”vaikka eräs kirjoistani väitti, että myyttien ratsut olisivat saaneet alkunsa–”
Mutta hänen lauseensa keskeytyi, sillä heidän edessään odotti juuri se asia, jota tieteellisesti katsoen ei välttämättä kuuluisi olla olemassa.
Pimeä huone
”Ohhoh!” sanoi Kapura ja osoitti taskulampun valokeilan kohti pöydälle heitettyä punaista noppaa, jonka valitsemassa asennossa numero kuusi oli päällimmäisenä. ”Hevosen on aika näyttäytyä.”
Toa laski hitaasti muovihepan toia kuvaavien paperilappujen eteen. Tunnelma pimeässä huoneessa tiivistyi, kun ainoa lupaus kampanjasta – hevosten läsnäolo – lunastettiin viimein.
”Kuvaile”, pyysi Xela, kun dramaattista hiljaisuutta oli kestänyt vaikka kuinka kauan.
”Hyvä on”, vastasi pelimestari. ”Kuusisataa elämänpistettä. Kaviohyökkäys, joka tekee kaksisataa vahinkoa. Lasersädehengityshyökkäys, joka sytyttää tuleen minkä tahansa materiaalin – se on taikaa – ja tekee ajan myötä kasvavaa vahinkoa. Ja tietenkin on vielä teleporttaus, sitä ei saa unohtaa.”
”Kuusisataa?” sähkön matoran huokaisi. ”Tuota me emme kyllä voita.”
”Juoksisin karkuun, mutta onko siitä edes mitään hyötyä, jos tuo… hirvitys osaa teleportata?” kyseenalaisti Xela.
”Voittehan te kokeilla”, sanoi Kapura ja kohautti olkiaan. ”Tosin huomautan, että minä en ole hevosen tappama, ainakaan tietääkseni, joten on pääteltävissä, että kumpikin seikkailijoista selviää.”
Xela ja Randa katsoivat toisiaan. ”Hyvä on. Paetaan.”
Heporintti
Heporintin urheille seikkailijoille tuli kovin kiire, kun hirvittävä koni ilmestyi heidän eteensä.
Kuin sanattomasta sopimuksesta he kummatkin totesivat, ettei paikassa ollut enää mitään nähtävää, ja syöksyivät tosi tosi kovaa pakoon.
Hevosen kita loimusi tulta, kun se karjui heidän peräänsä. Hirn, se huusi ja tuhosi patsaat ja seinät ja maljakot, joiden läpi sen lihaksikas olomuoto syöksyi.
Kapura sukelsi läpi ensimmäisestä oviaukosta, minkä löysi, ja löi päänsä epämiellyttäväaan kavioon. Matoron poistuminen oli hallitumpi – ovi ei tosin ollut sama, mistä he olivat tulleet, hän huomioi. Hevosen hän jätti loihtimansa arviolta neljän metrin jääseinämän taakse.
Kun he kääntyivät katsomaan, minne olivat saapuneet, veikeäviiksinen aristokraatti tervehti heitä.
”Hei kaikki, olen Bartyrak af Nebula-Anderson!”
Pimeä huone
”Siinä on hahmosi, Lipes”, sanoi Kapura. ”Alapas ropettamaan!”
”Hetkinen”, sanoi Xela. ”Kun tämä kerran perustuu tositapahtumiin, tiedät kai aika tarkasti, mitä tuokin hahmo tekee tai kertoo seikkailijoille. Miten voit ollenkaan…”
Kahvio
”En voi jälleen olla olematta samaa mieltä”, totesi Taguna ja kohautti olkiaan. ”Tai siis, sen vielä nielen, että pelaajat tekevät tekovalintoja, ja muutat hienovaraisesti tilannetta sopivaksi. Mutta jos pelaa hahmoa, jonka jokaisen liikkeen olet jo päättänyt… no, minusta ei tunnu, että siinä olisi edes illuusiota vapaudesta.”
Kapurakin kohautti olkiaan. ”Minusta ne ovat täysin sama tilanne. Joka tapauksessa lopputulos tiedetään, ja pelaajat mukautuvat tahtooni – tai itkevät ja mukautuvat.”
Pimeä huone
”Jospa minä vain luen tämän lapun, jonka työnsit minulle hahmokorttini kanssa”, huokaisi Lipes, joka oli selvästi jo aika tylsistynyt hahmonsa esiintymisen odottamiseen. ”Se näyttääkin olevan valmis ekspositio.”
”Hienoa!” iloitsi Kapura. ”Juoni etenee kuin keskivertoa nopeammin kulkeva juna.”
Heporintti
”Tiesittekö, että hevoset osaavat syöstä paitsi tulta, myös lasersäteitä?” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson johdattaessaan heitä läpi raunioiden. Se oli vain yksi pitkästä listasta ”kryptozoologisia faktoja”, joilla aristokraatti oli heitä ampunut.
Kumpikin oli aika varma, ettei kryptozoologia ollut oikea tiede.
Suurella aristokraattisella seikkailijalla oli päässään typerä punainen myssy ja päällään sangen tyylitajuton haarniska. Hänen viiksiputkensa muistuttivat enemmän pesukoneonnettomuutta kuin mitään oikeaa muotisuuntausta.
”Täällä minä elän silloin, kun en metsästä Biojalkaa!” sanoi Bartyrak af Nebula-Anderson iloisesti ja osoitti huonetta, jota saattoi sanoa viihtyisäksi, mutta vain siksi, että kaikki muu vaikutti satoja vuosia sitten hylätyltä. Keskellä oli punainen matto, jota ei pölykerroksesta päätellen oltu siistitty koskaan, ja peremmällä kitara ja jonkinlainen laite, jonka Kapura tunnisti hetken päästä kasettisoittimeksi.
”Ja valitettavasti en enää metsästä Biojalkaa juuri koskaan!” valitti Bartyrak af Nebula-Anderson. ”Oli sekin elämää, mutta nykyisin keskityn hevosiin.”
”Tuota, mitä täällä tapahtuu? Onko täällä hevosia?” Matoro kysyi täysin tietoisena, että aristokraatti ei välttämättä ollut erityisen selväjärkinen.
Bartyrak af Nebula-Anderson nauroi kiusallisen pitkään. ”Aika kysymyksen kysyit, poju! Onko todellisuudessa hevosia? Onko tämä todellisuutta? Onko tämä samaa vai eri todellisuutta, kuin jokin muu todellisuus? No, minäpä vastaan: täällä on hevosia, mutta tietenkin varmasti vain tämän todellisuuden kontekstissa.”
Toa vaihtoi taktiikkaa ja otti esiin aiheen, jota seikkailija-kryptozoologi ei ollut toivottavasti tutkinut satoja vuosia: ”Miten Bro-Korolaiset liittyvät tähän?”
Siihen Bartyrak af Nebula-Anderson vastasi nauramalla nopeasti ja hermostuneesti. ”Voi voi, ovatkos Keisarin pojat tulleet taas kiusaamaan minua? Ette uskokaan, kuinka kauan minä vakuuttelin heille, etten aio enää koskaan poistua tästä siunatusta labyrintistä, jotta pahantekijät eivät olisi tappaneet minua! Ja sama koskee teitäkin, niin, en olekaan toivottanut teitä tervetulleiksi… tilaa on paljon, mutta en ole kunnostanut kuin tämän, koska on niin kiire hevosia katsellessa…”
”Minulla on teoria”, Kapura vastasi mietteliäänä. ”Jos kerran Bro-Korolaiset vaativat vain, ettet koskaan lähde täältä… voisiko olla, että Bro-Koron Keisari pyrkii kadottamaan todisteet hevosten mahdollisesta olemassaolosta tai olemassaolemattomuudesta? Ehkä he alun perinkin tappoivat kultin, ja raunioittivat paikan… ja nyt he ovat vahtineet, ettei kukaan vain pääsisi tänne…?”
”Niin, niin, tappoivat alkuperäiset asukkaat”, sanoi Andyrak af Nebula-Bartynson ja heilutti kädellään ilmaa, kuin se olisi maailman epätärkein yksityiskohta. ”Mutta heitä eivät hevoset kiinnosta. Ja, heh, valitettavasti kukaan ei edes tiedä, onko hevosia olemassa, mutta kun kerran täällä olette, voitte juhlia sitä, että hevosia on kiistatta olemassa!”
”Kuinka paljon Bro-Korolaisia saaren lähistöllä on? Paljonko tiedät?” Matoro kysyi välittömästi laatien pakostrategiaa.
”Kuulostat joltakulta, joka aikoo aiheuttaa ongelmia”, sanoi Bartynson af Nebula-Andyrak. ”Mutta heh, pian ymmärrätte. Kukaan ei halua lähteä Heporintistä! Paitsi ne inhottavat Bro-Korolaiset, mutta he ovat inhottavia eivätkä ymmärrä mitään hevosista, ja heh, taisinpa juuri sanoa kaksi samaa tarkoittavaa ilmaisua!”
Nebula af Barty-Anderson katsoi toia kasvoillaan haltioitunut ilme ja kuiskasi: ”Miksi haluaisitte lähteä, kun on olemassa hevonen – hevosia – ihania olentoja, ja vieläpä varmasti? Hevoset – ne ovat mielenrauha! Ne täyttivät tyhjyyden sielussani, ne ovat jotain suurempaa–”
”Tuo yksi, johon törmäsimme, ei vaikuttanut hirveän ihanalta”, mutisi Kapura.
”Hevoset eivät oikeastaan ole kovin kiinnostavia otuksia”, Matoro komppasi.
Bartyrak af Anderson-Nebula haukkoi henkeään loukkaantuneena. ”Kuinka te… kuinka te voitte syyttää hevosia, kun… kun vika on itsessänne? Hevoset ovat olemassa Heporintin todellisuudessa, ja Heporintin todellisuus muovautuu sellaiseksi, kun itse haluatte! Kuvailkaa näkemäänne hevosta, minä vaadin!”
Toat katsoivat parhaaksi totella.
”Se liekehti ja hohti keltaisen ja oranssin sävyissä, ja sen kehosta kasvoi piikkejä, ja… ja sillä oli kuusi jalkaa”, Kapura mutisi.
”Öh, se oli skakdiharjainen hypermaskuliininen lihaskasa, joka kulki telaketjuilla ja syöksi tulta”, Matoro antoi ristiriitaisen kuvauksen.
Toat katsoivat toisiinsa hämmentyneinä.
”Alatte ymmärtää!” myhäili Bartyrak af Rammstein-Anderson. ”Minäkin ymmärrän nyt, mutta aina en ymmärtänyt. Voitteko kuvitella, kuinka kauan aikaa vietin etsien Biojalkaa – petollista, keksittyä Biojalkaa, jota ei ole olemassa missään todellisuudessa? Koska juuri niin minä tein! Ja… ja… sydämeni särkyi, ja siirryin tutkimaan hevosia. Luin jokaisen zakazilaisen runokokoelman – niitä on yhteensä kolme – kannesta kanteen, mutta niistäkään en löytänyt mitään… mitään… todellista.”
Matoro ja Kapura eivät keksineet sopivaa välikommenttia.
”Kunnes! Eräänä päivänä etsin lisätietoa hevosista, ja tutustuin sattumalta siunattuun hevoskulttiin, joka näitä seutuja joskus asutti. Päätin matkustaa paikan päälle tänne Heporinttiin, sillä legendat kertoivat, että usea tutkija oli kuullut täällä outoja ääniä ja nähnyt outoja näkyjä… hevosia, jopa.”
Anderak von Barty-Bula rykäisi äänekkäästi ja jatkoi.
”Ja tänne saavuinkin. Tiesin, että jos saisin selville, ettei hevosia ole olemassa, kuolisin suruun samana hetkenä, ja uskomattoman komeat viikseni maatuisivat ajan myötä tämän rauniosaaren maaperään. Mutta en saanut selville tuota pelottavaa faktaa, vaan jotain aivan muuta! Jotain… jotain…”
Aristokraatti katsoi kohti toia ja näytti siltä, kuin olisi voinut räjähtää silkasta onnesta.
”Katsokaas… Jokin tämän entisen hepotemppelin ilmassa on voimakkaasti, uskomattoman voimakkaasti, hallusinogeenistä. Ja kun tänne saapunut tutkija on tarpeeksi tuijotellut entisaikojen taidokkaita hevostaideteoksia, näkee hän yhtäkkiä hevosen! Ja kiistattomasti, aivan empiirisen havainnoinnin pohjalta, hevosia on olemassa! En aikaillut, vaan haalin käsiini uusinta huipputeknologiaa olevan äänentoistojärjestelmän. Lainasin zakazin runoperinteestä sen, kuinka kuvittelen hevosten ääntelevän. Ja nyt, kun kuka tahansa näissä raunioissa viettää aikaansa… ei hän voi kuvan ja äänen kauniin avioliiton seurauksena välttyä näkemästä, että hevosia on olemassa!”
Pimeä huone
Pimeään huoneeseen oli tämän seurauksena laskeutunut kryptozoologin puhetulvan täydellinen vastakohta.
”Tuota selitystä en niele!” ilmoitti Xela. ”Sinähän et edes kuvaillut hevosta, joten oletimme järkevästi, että se on tuon muovisen kaltainen – musta ja… hevosmainen. Miten ihmeessä–”
”No, älkää olettako, että hahmonne näkevät saman kuin te itse”, puolustautui Kapura. ”Ettekä te edes pyytäneet minua kuvailemaan sitä.”
”… kyllä pyysin?” huomautti Xela.
Kapura teki vähättelevän käsieleen ”Et pyytänyt tarpeeksi kovaa. Ei olisi kannattanut luottaa näkemäänne.”
Hetkeen roolipelaajat eivät sanoneet mitään.
”Hyvä on, jospa hyväksymme tämän ja menemme eteenpäin”, sanoi Xela, mutta vilkaisi sivusilmällään Kapuraa katseella, jonka jokainen vakavastiotettava roolipelaaja tunsi.
Tämä tietää sotaa.
Heporintti
Jälleen nousi suunnaton hymy Nebula af Anderson-Bartyn kasvoille, kun aristokraatti odotti toien vastausta merkittävään paljastukseen hevosten todellisesta luonteesta.
”Mutta…” Kapura mutisi, ”… entä jos joku ottaisi videokuvaa ja toteaisi, että yhtään hevosia ei näy?”
Kryptozoologi aukaisi suunsa, mutta ei sanonut mitään.
Pimeä huone
”… oikeasti?” Kapura mutisi.
”Joo?” Xela sanoi. ”Onhan nyt aivan selvää, että hallusinogeenit – mitä oikeasti ovatkaan – eivät vaikuta kameroihin sun muihin.”
”Hmm”, Kapura mutisi mietteliäästi. ”Älkää lannistuko. Kyllä me tämän selitämme.”
Kahvio
”… ööh?” kyseenalaisti Taguna. ”Tarkoitatko, ettette oikeasti tajunneet tuota silloin, kun seikkailu tapahtui oikeasti?”
”No, siellä oli jotain outoja hallusinogeenejä”, Kapura puolustautui. ”Suo anteeksi, jos ajatus ei ihan kulkenut.”
Pimeä huone
”Ehkä se… se aristokraatti ei tiedä, että kameroita on olemassa”, Lipes ehdotti.
”Sillä on selvästi jonkinlaisia teknologisia tietoja”, Kapura mutisi ja hieroi otsaansa. ”Tuo ei kelpaa. Jokin muu, ja nopeasti, koska luulen, että vanha kunnon Barty alkaisi väkivaltaiseksi, jos joku kyseenalaistaisi hänen maailmankuvansa.”
”Minusta tuntuu, että tuolla on kuitenkin jotakin taikaa”, pohti Xela, ”tai ainakin on uskottavaa, että olisi. Siis… täytyihän jonkin saada alkuperäiset hevoskultistit ajattelemaan hevosia, jotta he kehittivät uskontonsa, ja kun hevosia ei–”
”Hevosia on olemassa”, Randa keskeytti. ”Minun kotisaarellani–”
”Zakazilainen runopiiri kokoontuu tosiaan vastakkaisessa huoneessa”, keskeytti Kapura. ”Sinne kaikki, jotka haluavat pohtia hevosia tarkemmin. Jatka, Xela.”
”Niin. Kun hevosia ei ole olemassa, on todennäköistä, että jonkinlainen taikavoimainen olento – hevonen tai hevosen muodon ottanut – oli se, joka sai heidät ensiksi ajattelemaan hevosia. Ja jos on taikaa, voimme todeta, että on myös mahdollista, ettei teknologia toimi Heporintissä. Selitys: taikaa.”
”Tuo on hyvä!” riemuitsi Kapura.
”Mistä taika tietää, mikä on teknologiaa ja mikä ei?” puuttui Lipes. ”Samaa ainettahan se kaikki on.”
”Ei mietitä sitä liikaa”, ehdotti Kapura. ”Barty selittää tuon seikkailijoille. No niin, jatkuu.”
Heporintti
”Meillä ei taida olla täällä enää mitään”, Matoro totesi. Hän oli lakannut kuuntelemasta aristokraatin selityksiä jotakin kymmenen minuuttia sitten. Sen sijaan hän oli suunnitellut pakoa Heporintistä.
”Olen miettinyt, miten hevosen olemus toimii. Jos kuljemme täältä pois silmät sidottuina, hevosella ei voi olla näkyvää muotoa, eikö?”
”Se olisi oletettavaa”, mutisi ohimennen Kapura, joka oli jostain syystä nauliintunut kuuntelemaan aristokraatin pitkää kryptozoologista luentoa, joka käsitteli tällä hetkellä Biojalkojen tavanomaisia esiintymisalueita.
”Jos palelluttaisimme itsemme niin, että meiltä katoaisi täysin tunto, hevonen ei kykenisi myöskään mihinkään fyysiseen… niinhän? Tämä alkaa kulostaa joko tosi nerokkaalta tai tosi sekopäiseltä.”
”Mennään äkkiä”, Kapura kuiskasi ja kuunteli selostusta Biojalkojen kommunikaatiokyvyistä – ovelat veijarit kuulemma morsettivat keskenään. ”Minusta tuntuu, että jos en lähde nyt, en pääse enää koskaan liikkeelle. Tuo on niin…”
Sopivaa adjektiivia ei koskaan tullut.
”Ei huono idea”, Mustalumi vastasi. He luikahtivat pian pois kämäisestä seikkailuohjelman lavasteesta ja jättivät Bartyrak af Nebula-Andersonin jorisemaan omiaan.
He eivät ehtineet pitkälle, sillä he törmäsivät labyrintissä BRO-KORON KEISARILLISEEN INKVISITIOON.
Pimeä huone
”Tiedätte pelin hengen”, sanoi Kapura. ”Heittäkää noppaa siitä, tuletteko yhtäkkiä Bro-Korolaisten huomaamiksi.”
”Mitkä ovat todennäköisyydet?” kysyi Xela.
”Numeroilla 1–6 tulette huomatuksi.”
”Ja nytkö sinä et pelaakkaan satunnaisesti?” Randa huokaisi.
”En, mutta te luulette niin, joten sillä ei ole väliä.”
”No enää emme–”
Xela hiljensi vo-matoranin koskettamalla tämän olkapäätä, mikä oli onneksi pimeydessä huomaamatonta.
Kyllä he pian saisivat tilaisuuden pelata peliä niin kuin sitä kuului pelata.
”Eikö minun hahmoni tee enää mitään?” nurisi Lipes, mutta saamatta varsin aiheelliselle valitukselleen yleisöä.
Heporintti
Joukkion taaimmaisilla oli yllään harmaat kaavut, joihin oli kirjailtu lukuisia kolmioita – ei huono vaatetus, jos halusi vaikuttaa raunioiden pimeydessä hieman pelottavalta.
Mutta joukkion etummainen…
Joukkion etummainen…
Matoro hieroi silmiään, jotta voisi olla varma siitä, ettei se, mitä hän näki, ollut hallusinaatiota.
Heidän edessään seisoi oranssi toa. Ensimmäiseksi Matoro kiinnitti huomionsa siihen, että toan yllä oli kymmeniä solmioita – kaikissa mahdollisissa väreissä, kaikilla mahdollisilla kuvioinneilla, vaikkakin kolmiot olivat yleisin aihe. Yhtä räikeästi kirjailtuja hattuja ilmestyksellä oli päässään neljä siten, että niiden lipat sojottivat kaikki eri suuntiin. Toisessa kädessään toalla oli pussi bioritoja, toisessaan pinkin, keltaisen ja vihreän eri sävyillä koristeltu miekka, joka näytti vähän solmiolta, jos oli kovissa hallusinogeeneissä.
”Yo”, sanoi toa. ”Minä olen Brohatu, ja toivon, että te olette hallusinaatioita, koska muuten minun on valitettavasti tapettava teidät.”
Pimeä huone
”No niin”, sanoi Xela. ”No niin.”
”Syyhyävätkö sormenne päästä tappelemaan?” kysyi Kapura huvittuneena. ”Joka tapauksessa voin antaa juonipaljastuksen, jonka mukaan ketään ei kuollut, joten toimikaapa sen rajoissa.”
Xela nauroi. ”Liian myöhäistä, pelimestari hyvä. Pelasit itsesi juuri pussiin?”
”Tavoitteesi ovat seuraavat”, sanoi Xela. ”Yksi: Ylläpitää konsistenttia ja johdonmukaista narratiivia. Kaksi: Antaa pelaajien tehdä päätöksiä, kuitenkin siten, että mitä ikinä he valitsevatkaan, oma versiosi tarinasta – joka ehkäpä vastaa jonkinlaista todellisuutta – toteutuu.”
”Sinun on käytännössä mahdotonta taata kumpikin”, väitti Xela. ”Bro-Korolaiset eivät pidä siitä, että joku seuraa heidän toimiaan Heporintissä. Laitoit tämän Brohatun jo sanomaan, että hän aikoo tappaa toat, jos vakuuttuu näiden todellisuudesta, ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea muuta olet sanonut, et voi enää mitenkään perua tuota.”
Siihen Kapura vastasi hiljaisuudella.
”Joten”, jatkoi Xela, ”entä jos me päätämmekin toimia tavalla, joka johtaa suoraan meidän kuolemaamme? Ilmoitamme Bro-Korolaisille, että olemme taatusti todellisia, ja jos he eivät siitä vielä innostu – kertomasi perusteella heidän pitäisi – uhkaamme heitä vaikkapa elementaalivoimilla tarpeeksi uskottavasti, jotta he kokevat olonsa uhatuksi, mutta silti siten, että tarpeeksi moni jää henkiin tappaakseen meidät. Miten on, Kapura? Myönnätkö tappiosi?”
”Jos aiotte pelata tavalla, joka johtaa pelihahmojenne kuolemaan, olette itse se, joka tässä rikkoo pelin järkevyyden”, sanoi tulen toa lyhyesti.
”Voi, olisipa mahdollista roolipelata jokin tilanne, jossa hahmomme menettävät täysin järkensä!” huudahti Xela voitonriemuisesti. ”No, sellainen on: Heporintin oudot hallusinogeenit. Tässä vaiheessa Kapura ja Matoro ovat viettäneet hevosteemaisessa katakombissa ties kuinka kauan, ja he ovat varmaankin herkempiä kuin kaikki muut, koska tämä on heidän ensimmäinen kosketuksensa tuohon ihmeaineeseen.”
Kapura ei hetkeen sanonut mitään.
Randa katsoi jo Xelaa suu auki, voitonriemun valtaamana.
”No”, sanoi Kapura lopulta, ”jos itse hyväksytte tuon – vaikka se huonoa tarinankerrontaa onkin – on kai minunkin pakko. Hahmonne joutuvat täysin hallusinogeenin valtaan, ja juoksevat peloissaan pois nähden ties mitä Biolzebubeja!”
Heporintti
Ulkoilmaa. Viimein. Matoro ja Kapura olivat kaatua nurmikolle – hallusinogeeni oli tehnyt pakoon juoksemisesta todellisen haasteen – mutta onnistuivat kuitenkin säilyttämään tasapainonsa.
Sekavassa tilassaan kumpikin ehti tuntea hetken helpotusta ennen kuin he tajusivat, että olivat päätyneet sille puolelle saarta, jonne Bro-Korolaiset olivat ankkuroituneet.
Totta se oli – he katsahtivat merelle ja näkivät laiturissa tutun, järkyttävän värisen aluksen, jossa muutama Bro-Korolainen nousi ylös maattuaan jonkinlaisten säkkien päällä ja osoitti aseitaan kohti toia.
Ja pian takaa saapuisivat muut.
Tilanne alkoi näyttää toivottomalta. Matoro ja Kapura kohottivat kristalliflorettinsa, ja –
Pimeä huone
”Mitkä?” kysyi Xela.
”Ne kristallifloretit”, sanoi Kapura ärtyneesti. ”Voin joskus näyttää teille, otimme ne ihan oikeasti mukaamme. Nyt eteenpäin, sillä lopputaistelu on–”
”Hahmomme eivät koskaan löytäneet mitään sellaista”, sanoi Randa.
Kapura hymyili ovelasti.
”Ehkäpä me sovimme, että löysitte ne harhaillessanne hallusinogeeneissä tuossa juuri äsken. Ja poimitte mukaanne, koska järkensä menettäneen mieli tosiaan on arvaamatonta laatua.”
Xela ei voinut uskoa korviaan. Toan ilkeä juoni alkoi hahmottua.
”Sinä… sinä… sinä huomasit, että jokin jatkumossa meni toisin kuin piti, ja sait meidät kapinoimaan, jotta hyväksyisimme tuon tavan, jolla korjaat virheesi?”
”Aika ovelaa, jos totta”, sanoi Kapura muina miehinä. ”Jos nyt jaksatte keskittyä varsinaiseen kliimaksiin, niin sellainen on juuri alkamassa.”
Heporintti
Mutta toat ymmärsivät minkään fyysisen vastarinnan turhaksi, kun muut Bro-Korolaiset – Brohatu etupäässä – saavuttivat heidät.
He olivat lievästi sanottuna pahasti alakynnessä.
”Antaudutaan”, mutisi Matoro ja pudotti florettinsa näkyvästi. Kapura teki samoin. Raittiissa ulkoilmassa jään toasta tuntui, että heidän mielensä sekoittaneen aineen vaikutus saattoi olla laantumassa, joten sentään heidän koko aivokapasiteettinsä olivat nyt omistettuja juonimiselle.
”Kovin oikeilta te näytätte, yo”, mutisi Brohatu tilanteesta hämmentyneenä. ”Osaatteko xiaa, roistot? Xian kielessä on sellainen sana kuin bro, joka tarkoittaa yhtenäisyyttä. Valitettavasti minun on palveltava tuota hyvettä – ja yhteisöäni – teloittamalla kaikki, jotka sitä uhkaavat, eli toisin sanoen teidät.”
Toa mutusteli bioriton mietiskelevästi, ehkä näyttäen katuvan surulliselta mutta silti horjumattoman päättäväiseltä. Kapura ja Matoro eivät voineet olla vakuuttumatta siitä, kuinka paljon tunnetta Brohatu osasi ilmaista pelkällä bioriton popsimisella, mutta tämä tilanne ei ollut otollinen laajemmalle keskustelulle aiheesta.
”Luulen, että teidät kannattaa sitoa, sillä onhan saarivaltiomme kuulu erään filosofin suunnittelemista erinomaisista giljotiineista, joilla–”
Mutta toa ei saanut lausettaan loppuun, vaan hyppäsi kauhistuneena sivuun. Samoin teki koko Bro-Koron Keisarillinen Inkvisitio, mutta Matoro ja Kapura reagoivat vain jähmettymällä, kun hirvitys syöksyi ulos Heporintistä…
… tai pikemminkin laukkasi.
Se oli hevonen, täysin musta, ja vain yksi piirre oli jotain muuta väriä: hevosen silmät hohtivat punaisina. Kun toat tarkemmin katsoivat, heistä alkoi tuntua, että sen raajat eivät edes liikkuneet.
Se laukkasi, tai pikemminkin… leijui Matoron luokse, ja jäi siihen paikalleen.
Jään toa, kuunneltuaan koko matkan Kapuran monologeja hevosten myyttisistä ominaisuuksista, käsitti, mistä oli kyse ja ehti olla onnellinen siitä, että oli ostanut matkaevääksi sesongin vihanneksia.
Kapura ja Matoro eivät olleet ihan varmoja, mitä tästä ajatella. Bro-Korolaiset sen sijaan olivat: Brohatun inkvisitiolaiset syöksyivät äkkiä laivaan, ja nopeita – sekä ironisia – käskyjä huudettin. Alus lähti liikkeelle, ja silloin hetken paikallaan tärissyt hevonen ampui kuolettavan lasersäteen.
Toat katsoivat, että alus ainakin syttyi tuleen, mutta pian se katosi horisonttiin, eikä sen kohtalosta saanut enää selvää.
Hevonen katsoi hetken toia – pidempään Matoroa – ja alkoi sitten kohota hitaasti ilmaan.
Ja taivaisiin se katosikin.
Kumpikaan toista ei keksinyt sujuvaa loppukommenttia – tapahtumien outouden ja niihin kuluneen ajan suhde oli aika korkea –, joten he päättivät yksinkertaisesti palata alukselleen.
”Ulkokautta”, Kapura sanoi muistaen hallusinogeenit.
”Ulkokautta”, Matoro vahvisti.
”Ja tästähän ei sitten puhuta mitään”, ehdotti Kapura.
”Ei puhuta, ei”, vahvisti Matoro.
Kesti aika kauan, ennen kuin he sanoivat paluumatkan aikana mitään muuta.
Pimeä huone
Kukaan pelaajista ei keksinyt mitään sujuvaa sanottavaa.
”No”, kysyi Kapura omahyväisesti, ”oliko konsistentti ja johdonmukainen narratiivi? OLIKO?”
”Konsistentti siinä, että hevosten rooli oli vähän epäkonsistentti, mikä kai oli tarkoituskin”, analysoi Lipes.
Xela ja Randa eivät sanoneet mitään.
”Sitten ensi kerralla jotain muuta”, sanoi Kapura ja kävi sytyttämässä huoneeseen valot. ”Toivottavasti ette väsyneet hevosiin, koska aion käyttää tuota muovihevosta miniatyyrinä joka karzahnin tilanteessa, johon se vähänkään sopii.”
Matoranit vain yksinkertaisesti lähtivät.
Onnistunut kampanja.
Kahvio
”Ah… vai… sellaista”, mutisi Taguna ja katsoi nopeasti toisaalle.
”Niin”, sanoi Kapura. ”Jostain syystä myöhempiä viittauksiani Heporinttiin ei arvostettu, vaikka minusta tuo oli ylivertaisesti paras vetämäni kampanja. Voisiko olla, että he viimein ymmärsivät, ettei pelaaja voi valinnoillaan luoda hyvää tarinaa, ja siksi–”
”Minun pitää nyt mennä”, sanoi Taguna ja nousi ylös. ”Työt… työt alkavat.”
Plasman toa oli jo kävelemässä pois, mutta pysähtyikin ja kääntyi vielä kerran katsomaan Kapuraa.
”Muuten, kun mainitsit siitä hevosesta lopussa… niin oliko se oikeasti olemassa, vai hallusinaatiota, vai keksittyä roolipeliin, vai keksittyä tarinaan, jota kerroit roolipelistä, koska oikea peli meni oikeasti mielestäsi paljon epätyydyttävämmin?”
”Joo”, sanoi Kapura. ”Hauskaa työntekoa, taidan itsekin painua takomaan.”
Taguna mietti, olisiko pitänyt kysyä tarkennusta, mutta päätti lopulta vain lähteä.
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:nnen hellässä huomassa
Umbra roikkui kahleissaan ja uinui unetonta unta. Hänen lihaksensa olivat miltein tottuneet siihen asentoon, missä hän roikkui vailla valtaa vaikuttaa siihen. Lihakset olivat olleet kovettuneina ja jähmettyneinä tässä asennossa päiväkausia. Umbra ei tiennyt ajan kulusta mitään, sillä luonnonvaloa ei ollut. Toan yhä väistämätön matka kohti pimeyttä jatkoi väistämätöntä matkaansa, ja sen näki hänen päivittäin tummentuvasta ulkonäöstään. Pimeys söi valoa ahnaasti.
Viettelevän viheliäinen varjon toa oli ainoa henkilö, joka oli pitänyt hänelle seuraa ja antanut edes jonkinlaista myötätuntoa. Nainen oli myös ruokkinut häntä ja huolehtinut välttämättömästä nestetasapainon ylläpidosta. Muuten valotun tila oli pidetty varsin ikävänä, ja Umbra kyllä tiesi syyn siihen: voimissaan hän olisi liian vaarallinen Arsteinille. Tämän suunnitelmiin kuului valon toa, muuta Umbra ei tiennyt.
Sheelika oli maininnut, että Umbra ei ollut puhdas ja että hänen mielessään oli jotain sinne kuulumatonta. Hän tiesi sen tarkoittavan Kraata. Korppi ei ollut raakkunut viime päivinä. Se tiesi, että luonnonvalon puute voimistaisi varjon tasapainoa toassa, mikä sopi korpille mainiosti.
Sillä jos jompaakumpaa oli enemmän, toinen oli dominoivassa asemassa. Ja se ei pelannut heidän suunnitelmiinsa tai tavotteisiinsa. Yö ja päivä kohtasivat toisensa vain hämärän aikaan. Hämäryys oli se tila, jota Umbra oli oppinut kaipaamaan.
Mutta Zorakille kelpasi vain kaksoisaurinkojen valossa tanssiva soturi. Avo-ān, Avo-hā, Avantai. Pimeyden poistaja. Kohtalon airut.
Valon toa tiesi, että ääripäät söisivät valon taitajan lopussa. Auringot ja tähdet polttaisivat hänet loppuun kuin lampun ja pimeys söisi hänet loputtomaan nieluunsa. Vain kulkemalla keskitietä valon ja varjon rajalla hän voisi saavuttaa kohtalonsa, ja silloinkin vain ehkä.
Harmi vain, että hän oli köytettynä elementtivoimia imevissä ketjuissa.
Kului tunti, kului toinen. Ehkä ikuisuus. Ehkä vain päiviä.
Umbra havaihtui hieman unestaan mekaaniseen joskin Avhrahk Feterroja persoonallisempaan puheeseen.
”Ei saatana kun elämä voi olla perseestä. Eikö yhtään parempaa tekemistä voi keksiä kuin sörkkiä jotain turkasen biomarsua ja imeä siitä nesteitä.”
Umbra tajusi, että hänen silmänsä olivat auki. Hän ei itse asiassa kyennyt sulkemaan niitä. Hänen päähänsä oli kiinnitetty jonkinlainen laitteisto, joka pakotti hänen silmänsä auki ja kiristi hänen kalloaan. Toan edessä pyöri olento, joka näytti siltä kuin Avhrahk Van lautasmaiseen olemukseen olisi kiinnitetty metallikuula. Kun robotti kääntyi Umbraa kohti, hän näki, että metallikuula oli itse asiassa ikään kuin silmämuna. Sininen valo tuijotti metallikuulasta, ja metalliset silmäluomet räpyttelivät toisinaan, vaikkei sille varmaankaan ollut mitään todellista syytä, vaan Umbra uskoi sen olevan jokin Zorakin keksimä sairas pieni yksityiskohta.
”Mitä… kuka sinä…” Umbra yritti sanoa, mutta hänen kimpussaan operoiva kone alkoi puhua nopeasti ja kimeällä äänellä:
”Ai nyt se on hereillä, no voi hyvää päivää. Eikö täällä saa töitä tehdä rauhassa? Voisin ihan piruuttani pumpata sinut vielä uudestaan täyteen sitä karzahnin kredipselleeniä, senkin pikku kinlokansonta!”
“Mitä pirua sinä oikein selität?” Umbra sai sanottua. Pikkukone hänen edessään uhosi kuin mikäkin. Jos hän olisi vapaa, putoaisi aparaatti lattialle tai osuisi mahdollisesti johonkin Zorakin hienoista selakhialaisista maljakoista.
”Zorak käski pitää sinut hengissä, ja voit kuule poju olla varma, että jos ei olisi käskenyt, jauhaisin luistasi tomua ja syöttäisin sen sinulle! Nyt vain täytyy tyytyä tekemään elämästäsi helvettiä siihen asti, että vastuu sinusta annetaan takaisin sille varjotoan ketaleelle”, kone julisti. Ja kovaan ääneen julistikin. ”Mutta pitemmittä puheitta, laitetaanpa vähän sitä kredips-”
Ennen kuin rääväsuinen ja epäkohtelias sadistirobotti ehti viimeistellä lauseensa, kuului oven avautumisen ääni, ja sisään asteli…
”Herra harjaton, otaksun?” Umbra sanoi hampaat irvessä.
”Arvon Valon Toa”, Zorak sanoi maireasti. ”Onko teille jäänyt jotakin hampaankoloon?”
”Mestari ZMA”, robotti totesi tottelevaiseen sävyyn, ”aioin juuri antaa vieraallemme hieman rauhoittavia lääkkeitä. Hän on nähnyt taas pahoja unia.”
“Ei kredipselleeniä”, Umbra sai sanottua. “Anna minun nukkua joskus, ZMA”.
”No mutta tietysti, Umbra hyvä. Olette täällä vieraanani, ja vieraanvaraisena isäntänä minä aion pitää teistä hyvää huolta. Palvelijani tässä, Zorak Va, on saanut tehtäväkseen poistaa teitä vaivaavan loisen. Sen jälkeen voitte nukkua mielin määrin.”
“Kraa on osa minua. Ei häntä saa poistaa. Olimme joskus erossa, ja minä olin ihan sekaisin. Olet varmaan kuullut, että me valon toat katsomme joko liian syvälle pimeyteen tai valoon”, valon toa sanoi jo hiukan pelästyneenä.
”Tottahan toki, Toa Umbra”, Zorak totesi ja löi kätensä yhteen. ”Tiedän valon toista paljonkin. Ja tarvitsen juuri teidät toteuttamaan tärkeän tehtävän. Mutta minulla ei valitettavasti ole enempää aikaa teille tänään. Siirryn nyt tärkeämpiin tehtäviin. Zorak Va pitää teille seuraa. Hyvää illanjatkoa.”
Niine sanoineen skakdi katosi takaisin ulos ovesta välittämättä Umbra hätäännyksestä. Valon toa oli varma, että Zorak Va olisi virnistänyt häijysti, jos sillä olisi ollut äänilähteenään jokin suuta muistuttava asia.
”No niin, kivirotta. Eiköhän pidetä vähän hauskaa.”
“Ei!” Umbra sai sanottua.
Zorak Va oli koneen nimi ja sen tehtävä oli selvä. Mahdollisen kivulias kirurginen operaatio valon toan mielessä. Ja mieleen pääsi toan avonaisista silmistä. Seppelemäinen metallinen asia piti Umbran silmiä auki. Harmaa naamioton toan naama näytti riutuneelta ja kaltoin kohdellulta.
“Silmät ovat sielun peili”, Zorak Va naureskeli ottaessaan esiin mestarin entiseltä yhteistyökumppanilta saadun instrumentin. “Tämän avulla päästään sinun mieleesi ja seivästetään musta korppisi”, hän sanoi ja nauroi mekaanista onttoa naurua. ”Ja se muuten sattuu ihan helvetisti!”
Koneen mekaanisessa kourassa komeili pitkä ohut terä, joka ei pysynyt koskaan paikallaan. Se tuntui olevan koko ajan liikkeessä. Terä näytti siltä kuin se olisi koostunut liikkuvista kuutioista.
Jos terä itsessään ei olisi kirvoittanut kauhun ja tuskan hikeä valosoturin kasvoille, terän väärä ominaisuus sai Umbran kauhun valtaan.
Hän ei voinut sulkea silmäänsä koko ajan lähestyvältä terältä. Bittiterä leikkasi ja työntyi toan punaisesta silmästä sisään. Se ei tehnyt mitään vahinkoa silmämunaan.
Jollain tapaa Umbra tunsi terän mielessään, vaikkei se varsinaisesti vahingoittanut hänen orgaanisia aivojaan. Mieli oli tuskissaan: Kraa yritti piilotua, mutta turhaan. Terä leikkasi sulkia pois. Se halusi leikata Kraan niin pieneksi, ettei sitä voisi paraskaan ompelija parsia kasaan.
On aika leikata varjo pois.
On aika tulla täydelliseksi valoksi.
Ilman pimeyttä.
Ilman varjoa.
Ilman pahuutta.
On aika olla valon toa.
Korppi menettää sulkiaan, kun terä viiltää mieltä.
Tunteet lakkaavat olemasta, kun negatiivisuus katoaa.
Umbran teki mieli huutaa, mutta hän ei halunnut antaa Zorak juniorille mitään ilon aihetta. Ei häntä kukaan pelastaisi, mutta hänen täytyisi kestää se. Tuntui kuin häntä olisi raastettu raastinraudalla ja laitettu haavaan suolaa. Mutta kaikki tämä oli mielen sisällä. Hän kuolisi tänne.
Pessimistiset muistot alkoivat irrota Kraasta omiksi kuvajaisikseen. Jokainen irronnut linnun musta sulka toi väläyksen ikävästä muistosta. Umbra tunsi mielensä palelevan totuuden tulessa. Hän tunsi itseään pisteltävän. Kuin teräviä neuloja olisi pistetty hänen aivoihinsa. Mutta niin ei ollut.
Hän muisti, kuinka Kraa irtautui hänestä. Se oli tehnyt hänestä välinpitämättömän. Hänestä oli tullut kylmä, tasapainoton. Ritarikunta oli tällöin saanut Umbrasta paremman otteen. Maailmankuva oli muuttunut mustavalkoiseksi.
Kipu oli liian kovaa. Umbran elimistö pyrki suojelemaan itseään ainoalla tavalla, johon se sillä hetkellä pystyi. Mielen alkeellisimmat kohdat ottivat yhteyttä valon toan kaukaiseen suva-temppeliin. Ja temppeli vastasi lähettämällä fyysisen voiman naamion toan kasvoille.
Naamio materialisoitui toan kasvoille kirkkaan valonsäteen saattelemana.
Toa tunsin uudenlaisen voiman virtaavan lävitseen. Siitä, kun hän oli viimeksi käyttänyt Pakari-naamion voimia, tuntui olevan ikuisuus.
Leikkausoperaatio keskeytyi toan riuhtoessa itsensä elementaalikahleistaan. Hän sai keskitettyä kaiken tahdonvoimansa vapautumiseen, ja asioita alkoi murtua.
Pelästynyt ja haavoittunut mielikorppi pyrki pitämään naamion voiman päällä. Se vihasi pahasuista robottia yhtä paljon kuin todellinen puoliskonsa.
Kahleet repeytyivät irti seinästä, ja toa alkoi pyörittää ketjuja kohti Zorak Vata. Viha paistoi toan riutuneilta kasvoilta, ja pakarin rei’istä nousi höyryä toan hengittäessä raskaasti. Punaiset silmät leimusivat mustan naamion silmäkuopissa.
Bio-Klaanin saarella ex-päämoderaattorin suvasta purkautui valtaisa valonsäde taivaalle. Se muistutti suurta valopilaria, mutta oli olemassa vain katoavaisen hetken. Vain kaksi näki taivaalle ulottuvan säteen, sillä sen kykeni näkemään vain tietystä kulmasta ja tiettyyn aikaan. Toinen heistä oli yön tähtitaivasta tarkkaileva uupunut tiedemies nimeltään Flygel.
Zyglak oli uskaltautunut pois luolansa lämmöstä, koska taivas oli pilvetön ja hän saisi näin tutkittua taivaan tähtiä. Tähtitaivas oli monien muiden asioiden kanssa kiehtonut häntä suunnattomasti.
Itseoppinut Flygel tiesi monien eri kansojen tarinat Punaisesta tähdestä, jota kutsuttiin vanhassa mataian kielessä “Initoiksi”. Matoranien uskomuksien mukaan tähtitaivas edusti heidän Suuren Henkensä ajatuksia, joista kansojen ja yksilöiden kohtalot syntyivät. Punainen tähti olisi vain kohtalon saattaja, majakka joka ohjaa yksilön takaisin raiteilleen.
Tiedemies näki taivaskatselmuksensa lomassa valoa, joka tuli syvältä kuusimetsän sydämestä. Hän halusi selvittää mitä oli tekeillä.
Metsän valonsäde sai Flygelin uteliaaksi. Hän oli kuullut huhua, että klaanilaisissa oli valon toia, joten valo voisi olla heistä lähtöisin. Vai oliko se vain ikävän klaanin tai ötököiden juoni? Hän ei pahemmin pitänyt kummastakaan, ja oli onnistunut välttelemään molempia osapuolia parhaalla mahdollisella tavallaan.
Raptorimies juoksi halki kivien ja kantojen valonlähdettä kohti. Valoilmiöt syksyisessä metsässä kiinnostivat häntä suuresti. Zyglak oli kuullut, että saarella oli paljon outoja ja mystisiä menoja harjoittavaa poppoota. Kultteja ja ties mitä muita outouksia.
Ja kaikki outo ja ihmeellinen kiinnosti zyglakia.
Yksisilmäinen tunsi lähestyvänsä jonkinlaista alkukantaista voimaa, voimaa joka kihelmöi zyglakin suomuisella ja höyhenien täplittämällä iholla. Universumia ylläpitävä alkuvoima oli zyglakeille outoa ja kiehtovaa, koska heitä ei oltu siunattu sen hallinnalla matoran-kansan tai skakdien tapaan.
Flygel mietti saisiko valonlähteestä tehtyä jonkin käytännön sovelluksen.
Puut, kannot sekä sammalet väistyivät tiedemiehen tieltä tämän matkatessa eteenpäin. Pudonneet lehdet kahisivat ja sananjalat menivät syrjään miehen voimakkaiden jalkojen tieltä.
Flygel tunsi rauhallisuuden ja lämmön sisimmässään kun tämä lähestyi aarrettaan. Ilma alkoi tuntua kevyemmältä ja lämpimämmältä.
Lopulta hän löysi aarteensa, metsikköön piilotetun Toa-temppelin, Suvan.
Hymy nousi liskomiehen nokkamaiselle suulle. Kyllä tämä aina kuolleet oravarahit voittaisi.
Bio-Klaanin linnoitus, muurin harja
Violettimusta Umbra seisoi vartiovuorossaan muurin harjalla. Hän piti käsissään kiikareita, koska oli taas hänen vuoronsa osallistua linnoituksen vartiointiin. Kiikarien avulla pikkumies piti vahtia läheisissä metsissä hiippailevista olennoista parhaansa mukaan.
Vartiointia ja yleistä valmiustilaa oltiin lisätty hyönteisten seuraavaa siirtoa odotellessa. Painovoiman ja valon haltija ei halunnut sotaa, mutta tiesi sen olevan tulossa. Hän näkisi uusien ystäviensä kuoleman.
Moderaattori-Umbran hautajaiset olivat saaneet hänet taas ajattelemaan kuolemaa ja elämän katoavaisuutta. Hän pyrki nyt olemaan Umbra-nimen arvoinen roolimalli klaanilaisten keskuudessa, vaikka ei ollutkaan toa tai moderaattori. Tai kantanut suurta keltaista välkkyvää miekkaa. Hän halusi näyttää, että pienikin sai tehtyä asioita ja parannettua maailmaa.
Umbra oli antanut henkensä Nimda-jahdissa, sen hän oli kuullut. Nimda oli huhujen mukaan tärkeä ase Allianssia ja muita klaanin vihollisia vastaan. Hän ihaili “itsensä” uhrausta, koska se inspiroi häntä suuresti. Mutta hän ei halunnut uhrauksen olevan turha.
Jo nyt jotkut levittivät huhuja siitä, että päämoderaattori oli ollut mystisen ritarikunnan jäsen ja jakanut heille tietojaan. Tämän kuullessaan Umbra oli paiskannut pahaa puhuvan ikävän matoranin seinälle roikkumaan painovoiman manipuloinnilla, mutta oli joutunut päästämään irti moderaattoreiden tullessa paikalle.
Paaco ja Make olivat olleet perin ymmärtäväisiä ja päästäneet pikkumiehen menemään, mutta sanoivat, että hän saisi malttaa mielensä jatkossa. He eivät tarvinneet eripuraa klaanilaisten keskuudessa ja evakko-operaatio oli jo muutenkin jakanut mielipiteitä linnakkeen ja kaupungin asukkaiden kesken. Koko järjestö voisi pirstaloitua ja se tarkoittaisi pahimmassa tapauksessa, että valloittajahyönteinen voittaisi.
Hän ei halunnut uskoa pahimpiin skenaarioihin.
Umbra havahtui mietiskelystään kun metsästä syöksyi taivaalle puhdas valopatsas, joka oli paikallaan monia minuutteja. Yön pimeydessä se valaisi kirkkaammin kuin kaksoisauringot tai voimakkainkaan valon toa.
“Umbran Suva on aktivoitu?!” pikkumies sanoi ääneen. Mitäköhän se mahtoi tarkoittaa…
Suuri Henki oli yllätyksiä täynnä.
Pimeimmällä hetkellä pienikin valo valaisi paljon.
“Nyt sinä saat turpaasi”, Umbra mutisi ja löi naamiosta saaduilla voimillaan ketjuja kohti Zorak junioria. Ketjut pyörivät ilmassa kuin rhotukapyörittimet ja tekivät humisevaa ääntä. Toa oli väkivahva ja vihainen. Ja viha kanavoituisi Zorak Vahan.
Pienikokoisen robotin painama punainen nappi kutsui hätiin joukon sen isoveljiä, ennen kuin vanki sai murjottua kusipääbottia yhtään enempää.
Kuusi rautaista kuolemaa levitoi ympäri aseman käytäviä. Ne liikkuivat ääneti kuin aaveet ja lipuivat mekaaniset kourat kouristellen kohti pakenevaa valottua.
Pakari hehkui Umbran kasvoilla. Se antoi hänelle suuret fyysiset voimat, mutta hänen elementtivoimiensa tilanne oli todella heikko. Valo hän ei enää ollut, mutta varjottu hän voisi olla.
Toa tunsi kaikkien ympärillään olevien varjojen läsnäolon. Stressi, rasitus ja aurinkojen puute olivat saaneet hänet siirtymään taas varjojen valtakuntaan. Ja kidutettu Kraa halusi kostaa. Kostaa niille kaikille.
Umbra paiskasi Zorak Van seinään ja siirtyi kohti kuoleman koneita. Hopeisen kuoleman aaveita. Ne muistuttivat häntä Mustan Käden aaveista, mutta ne olivat todellisia, toisin kuin aaveet. Ja todelliset asiat pystyi tuhoamaan.
Alkukantaiset varjolonkerot alkoivat vetää Feterroja syleilyynsä. Ne paiskivat tuhoutumattomia mekaanisia painajaisia seiniin ja kattoon. Avrahk Feterroista huomasi, etteivät ne olleet tulleet tappamaan, sillä jos se olisi niiden protokollassa, ne olisivat sen jo tehneet. Ne tarvitsivat valon elossa. Valon, joka oli nyt korvattu riutuneella varjolla.
Feterrat pääsivät nopeasti pois Umbran elementtilonkeroista. Niiden iskut eivät olleet tehneet mainittavaa vahinkoa tappajakoneisiin. Umbra päätti, että oli aika käyttää raakaa voimaa ja fyysisen voiman naamionsa avulla hän syöksyi päin yhtä Feterraa. Hän tarrasi olennon mekkomaisesta alaruumiista ja heitti sen naamion väkevöittämillä voimillaan päin sen toveria.
Robottikartiot osuivat toisiinsa valtavalla voimalla.
Mutta siitä ei ollut apua.
Mekaaniset käsiparit tarrautuivat puolikuoliaaksi ruhjotun toan kehoon ja raajoihin. Kylmän kolkot kourat riepottelivat toaa ja pitivät tämän jokaista jännittynyttä ruumiinosaa paikoillaan. Ne puristivat, kuristivat ja vangitsivat hänet paikoilleen.
Feterrojen sinihehkuiset silmät olivat nauliutuneet pakarikasvoon. Kohde oli neutraloitu Mestarin ohjeiden mukaan. Valon toan pako oli estetty.
Varjonainen kuuli suurta meteliä sieltä missä valottua pidettiin kahlittuna. Oliko Zorak tehnyt itse toalle jotain vai oliko tekemisissä tämän kiero tekoäly?
Valon toan kuoleminen ei tulisi kysymykseenkään. Toa oli jo menettänyt melkein kaikki elementaalivoimansa ja oli syöksymässä varjoon. Käyttökelvottomaksi suunnitelmassa. Tarvittiin valoa voittamaan makutain pimeys.
”Z-Va!” Sheelika huhuili ja kiirehti kohti ryskeen lähdettä. Hän ei käyttäisi konesekasikiöstä sen nimeä, koska se tahrasi mestarin nimen epäasiallisella käytöksellään. Jos se idiootti on tehnyt jotain Klaanin petturille, niin minä kärvennän sen virtapiirit.
Hän oli saanut jo jonkin aikaa kestää pikkukoneen oikkuja. Mokomakin “kehittynyt” tai “edistysaskel”, jota vanha termi va tarkoitti. Rääväsuu oli lapsen tasolla ja vain nuoleskeli mestaria tämän ollessa paikalla. Metru Nuin peltipoliisitkin tuntuivat sivistyneemmiltä kuin tämä raakalaismainen pikkuprinssi.
Sheelikan saapuessa paikalle Feterrat puristivat av-toaa otteessaan.
”ILMOITUS: Toa on otettu kiinni.”
Sheelika ei ehtinyt sanoa mitään, kun hänen takanaan joku puhui.
”Viekää vieraamme takaisin kammioonsa, kaksinkertaistakaa siteet ja irrottakaa kanohi.”
”Mestari”, Sheelika totesi. ”Mitä täällä tapahtui?”
”Rakas Sheelika”, Zorak totesi ja tarttui Sheelikaa ystävällisesti olkapäistä lähtien taluttamaan tätä kohti henkilökohtaisia tilojaan. ”Pieni välikohtaus vain. Ilmeisesti vieraamme on kytkeytyneenä johonkin suvaan ja onnistui kutsumaan itselleen uuden kanohin. Varmistan, että Zorak Va tekee kaikkensa estääkseen toaa enää ottamasta minkäänlaisia telepaattisia kontakteja minnekään.”
”Telepaattisia kontakteja?”
”Kaikilla toilla on alkukantaisia kykyjä”, skakdi sanoi. ”Miten kuvittelit olevasi yhteydessä suvaasi?”
”En usko, että se on niin yksinkertaista”, Sheelika sanoi varovasti. ”Ja minusta sinun ei pitäisi antaa sen pikku peltiheikin hoitaa asiaa.”
”Voi Sheelika”, Zorak huokaisi dramaattisesti ja siirtyi sitten katsomaan tätä silmiin. ”Hän on paras mies, tai kone, irrottamaan loislinnun valotun mielestä.”
”En tiedä…”
”Varjo”, Zorak sanoi. ”Varjo on valon ja pimeän lapsi. Kun kuljet kohti kirkkautta, se kasvaa ja voimistuu. Ja kun astelet hämärään, se kutistuu ja heikkenee.”
Sheelika tuijotti isäntäänsä hiljaa. Mitä moiseen filosofointiin vastaisikaan?
”Meidän on siis asteltava hämärään, rakas Sheelikani”, Zorak jatkoi. ”Tai varjo peittää auringon. Sillä sellaisia makutat ovat.”
Matoro säpsähti meditaatiostaan takaisin temppelin kylmälle sisäpihalle, kun kuuli raskaat, laahaavat askeleet. Niiden kolina mukulakivetyksellä toi enemmän mieleen sotakoneen kuin tavallisen kaduntallaajan.
Metallinen käsi tarttui Matoroa kasvoista ja voima raajan takana oli tarpeeksi heittääkseen toan kuusiaitaa vasten. Istuma-asentoon maahan pudottuaan raskaat askeleet ohittivat klaanilaisen ja samainen koura tarttui tätä niskasta ja raahasi tämän pidemmälle temppelipuistoon väliin. Lopuksi, kaksin käsin, rautajätti istutti Matoron väkisin jäätyneen suihkulähteen juureen. Hän työnsi hopeisella metallilla peitetyt kasvonsa niin lähelle Matoron omia, että toa kykeni tuntemaan vihaisen puhkumisen naamionsa rakojen läpi.
“MITÄ HITTOA SINÄ OIKEIN OLET MENNYT TEKEMÄÄN?” kuului mylvintä. Ruskeaan kamalaan asiaan kietoutunut teknokamaluus otti pari hermostunutta askeletta taaksepäin ja varmisti ettei hänen tempaustaan oltu huomattu. Aamuinen, hyytävän kylmä piha oli täysin hiljainen.
“MITÄ HELVETTIÄ PÄÄSSÄ PITÄÄ LIIKKUA, ETTÄ TEKEE NOIN HUONON PÄÄTÖKSEN?”
”Öh, hei – Joy”, Matoro sanoi tuskainen ilme kasvoillaan. Hän pyyhki naamiostaan kuraa, joka siihen oli tarttunut raivokkaan dialoginavauksen yhteydessä.
”Ei se televisio nyt oikeasti voinut olla noin tärk-”
Killjoyn nyrkki upposi yllättävän syvälle kiveen Matoron pään vieressä.
“Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista sinä päätit jättää sen sirun juuri Xenille!”
Etäisesti Mirun muotoisen naamion taakse piiloutunut Killjoy oli laskenut äänentasoaan juuri sen verran etteivät temppelissä sisällä olevat sitä kuulisi.
“Miksi sinä luulet, että minä häivyin sieltä? Eikö tähän maailmaan voi jättää yhtäkään henkilöä, joka ei saa sen helyn kaaosta päälleen?”
Ai, kyse olikin siitä, toa tajusi happamasti. Samasta asiasta kuin Oraakkelin kanssa.
”Olisit saanut pysyä siellä, mistä tulit”, hän tuhahti vailla tavallista sovinnollisuuttaan. ”Alan ymmärtää miksi Xen inhosi sinua niin antaumuksella.”
“Olet tervetullut joukkoon siinä vaiheessa, kun hän tajuaa millaisen taakan hänen päälleen kaadoit. Vai menikö viimeisin kerta sirun kanssa mielestäsi hyvin?”
”Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Usko minua, olen viettänyt sen hetken kanssa unettomia öitä toisen perään. Sirun itselläni pitäminen? Hah, se olisi ollut katastrofi. Siru Zumolle? Tai Dumelle tai jollekulle, jota en edes tunne? Kaikki surkeita ideoita! En vain keksi, mitä muuta olisin voinut silloin tehdä.”
Killjoyn katse metallin takana oli aidosti yllättynyt. Matoro ei kuulunut siihen joukkioon, jonka kenraali näki kapeakatseisena.
“Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla on niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän saa kyllä kolmannen jos vain niin haluaa. Paitsi, että nyt hän pääsee kävelemään ensin Xenin kuolleen ruumiin ylitse.”
”Minä tiedän sen”, toa parahti. ”En usko, että sitä makutaa estää mikään saamasta siruja. Ehkä olisin voinut vain toimittaa viimeisenkin sirun Zumolle, kun se kerran sen muutenkin saa, mutta se en ole minä. Enkä minä silloin ollut kovin selkeässä mielentilassa muutenkaan.”
Toa nousi seisomaan. ”Tiedätkö, toivon joka hetki, että voisin tehdä valintani Metru Nuilla uudelleen, mutta kun minä en voi. En pääse edes niiden varjoista eroon.”
Metallinen käsi läimähti hopeisille kasvoille syvän huokauksen saattamana ja samalla liikkeellä vetäisi kyseenalaisen naamion pois päästään. Eleen syy oli ainoastaan se, ettei Killjoy oikeastaan halunnut puhua naamion sisäpuolella olevaan ristinmuotoiseen mötykkään.
“Mitä hittoa siellä oikein tapahtui?” Killjoy kysyi nyt jo verrattaen normaalilla äänensävyllä. “Enkä nyt tarkoita kokonaiskuvaa. Sain jo Sugalta kaiken tarpeellisen. Mitä sinulle oikein tapahtui?”
Matoron oli pakko naurahtaa. Se ei ollut iloinen hymähdys, vaan pikemminkin ankea iva, joka oli kohdistettu lähinnä hänelle itselleen.
”Voi, miten haluaisinkaan vastaukseen tuohon kysymykseen!” jään sotilas tokaisi häiritsevän kovaa ja elehti käsillään. ”Minut särjettiin ja parsittiin joksikuksi muuksi? Huomasin haaveideni olevan utuista harhaa? Tajusin pilanneeni kahden läheisimmän ystäväni elämät, ja satojen tuntemattomien siinä sivussa? Hah, vai onko kyse siitä, että ymmärsin kuunnelleeni koko matkan pääni omia ääniä, kuvitellen niitä jonkinlaisiksi oppaiksi matkallani?”
“Hmh”, Killjoy kuunteli ja oikeastaan myös ymmärsi. “Mitä meinasit tehdä asialle?”
Mustalumi vain huokaisi.
”En tiedä. En tiedä, voinko ihan hirveästi. En usko. Haluaisin kyllä korjata kaiken minkä pystyn, mutta se vain… olen täysin eksynyt. Ja minä avaudun siitä kaikkien Klaanin psykologi-aivoporien sijaan juuri sille yhdelle klaanilaisille, joka on tunnettu olevan suunnilleen yhtä empaattinen kuin kiväärinperä. Aika surullista.”
“Kiväärinperältä irtoaa loputtomasti enemmän empatiaa kuin minulta. Ja jos minä joudun hautaamaan tyttäreni enkä löydä sinun ruumista hänen viereltään, saat hullun papereiden lisäksi vielä minulta uuden vierailun.”
Killjoy ei ollut aivan varma siitä, kuinka tosissaan hän itsekään oli. Sitten hän ajatteli asiaa pienen hetken.
“Ja olen sitten muuten tosissani.”
”No, jos se sinua yhtään lohduttaa, en valittaisi lainkaan jos löytäisit ruumiini siitä vierestä.” Luoja, miten masentava ajatus, Matoron oli pakko todeta itselleen yrittäessään unohtaa loihtimansa mielikuvan.
“Tiedätkös, minä todella toivoin, että saisin möykyttää jotakuta tänään. Mutta minusta tuntuu, että sinun pahoinpitely tekisi tilanteesta vieläkin surkeamman”, Killjoy huokaisi syvään ja suostui viimein istuutumaan kivetykselle.
“Sinä tarvitset harrastuksen. Ja kun olet sopivasti unohtanut kaiken kamalan elämästäsi, olet valmis tekemään asialle jotain. Kuten vaikka hilaamaan itsesi takaisin Metru Nuille tekemään jotain hyödyllistä.”
”Olen miettinyt sitä. Aion kyllä yrittää korjata siellä asiat”, toa vastasi. ”En sinun takiasi, vaan siksi, että sirun antaminen Xenille oli minun vikani, ja minä… noh, minä välitän siitä naisesta. Aika paljon.”
“Uskon, kun näen”, kralhi tuhahti ja jätti tarkoituksella kommentoimatta Matoron viimeiseen lisäykseen. Killjoy ei oikeastaan halunnut tehdä siitä johtopäätöksiä. Hänellä ei ollut siihen aikaa, mutta ei varsinkaan motivaatiota. Mielensä perukoilla kasautuva kuva Metru Nuin tilanteesta liikkuisi muuten suuntaan, jonka ajattelu tekisi ainoastaan pahaa.
“Mutta sitä ennen sinä hoidat itsesi kuntoon. Tuollaisena sinusta ei ole hyötyä kenellekään.”
”Kiitos hei ihan hirveästi motivoivasta puoliväkivaltaisesta keskustelusta, Joy”, Matoro kääntyi lähteäkseen. ”Joo, menenkin tästä korjaamaan itseni. Onneksi se on niin helppoa.”
“Ennen kuin teet sen”, Killjoy vastasi piittaamatta pätkääkään Matoron sarkasmista. “Yksi kysymys. Kun riehuit sen sirun kanssa… kuulitko sinä ne? Kellot?”
Toa pysähtyi.
”Kuulin”, hän vastasi lyhyesti. ”Ne eivät pitäneet siitä, mitä tein.”
“Tiedän”, Killjoy tuumi. Kenraali yritti tällä kertaa oikeasti keksiä, olisiko hänellä jotain joka auttaisi. “Kun puhut niille aivoporaajillesi, voit ihan suosiolla jättää sen kalkatuksen mainitsematta.”
Kralhi huokaisi syvään ja kuunteli pienen hetken. Se ääni seurasi häntä silläkin hetkellä.
“He eivät voi auttaa.”
”Aye”, Matoro Mustalumi nyökkäsi ja livahti pihalta pois.
Killjoy oli yksi niistä, joiden huhuttiin olevan kaksoisagentti Allianssin leivissä. Matoro ei ollut aiemmin juuri miettinyt koko petturikysymystä. Hän oli ollut varma, ettei tietenkään kukaan klaanilaisista pettäisi heitä. Vähän kuin miten varma hän oli ollut siitä, että Ämkoon loikkaus oli vain nerokas juoni.
Sittemmin Mustalumi ei enää ollut niin varma. Kanssaklaanilaisten mystiset menneisyydet olivat aikanaan olleet mielenkiintoisia, mutta nyt, sodan saartamassa kaupungissa ne tuntuivat vain uhkaavilta. Ämkoota oltiin sanottu puolimakutaksi; monella muullakin oli salaisuuksia joista he eivät juuri puhuneet.
Kuten vaikka Arupak, Matoro mietti katkerasti. Tai Umbran kaksoisagenttius. Hän ei tiennyt myöskään Visokin taustasta tai mitä Kepelle oli tapahtunut tai mikä Snowie oikeastaan oli. Toasta tuntui pahalta, kun hän tajusi epäilleensä lumiukkoa salatuista tarkoitusperistä, sillä se kertoi hyvin, miten pahasti hänen luottamuksensa kaikkeen oli järkkynyt.
Tavallaan hän toivoi, että petturi olisi Killjoy tai joku muu yhtä ilmiselvä. Kyborgihirvitys pelotti häntä, eikä hän ollut ainoa: koko Klaani oli hieman sekaisin huhuista, mitä mekaaninen mies oli pohjoisessa tehnyt. Killjoy saattaisi tehdä mitä tahansa, ja melko harva pystyisi estämään tätä.
Matoro kulki tavalliseen tapaansa juhlavaloin koristeltua joenvartta linnaketta kohti. Hän oli onnistunut luomaan aamuisista meditaatiotunneistaan rutiinin, joka piti hänet jollakin tavalla kasassa. Mihinkään muuhun hän ei juuri pystynyt keskittymään. Ajatukset tulivat aina pintaan.
Hänestä tuntui, että minkä tahansa merkityksettömän harrastuksen parissa puuhaileminen olisi väärin, kun hänellä oli niin paljon tehtävää kaiken korjaamiseksi.
Rusko oli sanonut, että hänen pitäisi siitä huolimatta löytää mielelleen jotakin muuta tekemistä.
Matoro ei ollut saanut itseään aloittamaan mitään. Mikään ei juuri innostanut.
Linnake kohosi suurena hänen edessään, kun hän kääntyi sivuporttia kohti. Harmaa syystaivas ja kylmä viima maalasivat kaupungin ankeilla pensselinvedoillaan.
Se ei tuntunut enää kodilta. Se ei tuntunut taistelemisen arvoiselta. Se tuntui pelottavalta kasalta tuntematonta, joka tulisi vielä romahtamaan petturien juoniin.
Hän oli joskus nauranut Kapuran vainoharhaisuudelle, mutta astuessaan sisään kivikompleksiin hän tunsi, että jokaisessa varjossa vaanivat silmät, jotka tarkkailivat.
Kun usein puhumme sivilisaatioista, harvat ovat olleet yhtä varakkaita ja melkein yhdenmukaisesti tärkeitä maailmamme pelilaudassa kuin ”työläiset”. Tämä sitkeä rakentajakansa ovat selviytyneet läpi useita sotia ja mullistuksia, ja toisin kuin skakdit tai selakhialaiset, näennäisesti ilman minkäänlaista yhteiskunnallista ja/tai kulttuurillista rappeutumista.
Kaikilla kansoilla on oma nimitys työläisille. Karkeasti käännettyinä, selakhialaiset kutsuvat heitä ”pien-rakentajiksi”. Titaani-kansat vaihtelevat ”lyhyenkokoiset” tai ”nopeiden-takojien” välillä, kromidit taas kutsuvat heitä ”hampaattomiksi” tai ”He-jotka-eivät-osaa-saalistaa” (Lonkeronomadien kielissä loukkaavimpia solvauksia mitä voi olla).
Tosiaan, työläiset ovat merkittäviä rauhanomaisuudestaan ja sotataidottomuudesta heidän esimerkillisestä kestävyydestä huolimatta.
Kuten lukijakunta tietää, työläisetkin elämänkaari on jaettu vaiheisiin kuten meillä krikciteillä, mutta nämä vaiheet ovat niin sanotusti ”valinnaisia” eikä niinkään edusta luonnollista kaarta syntymästä vanhuuteen.
Näitä jaksoja jaetaan vaiheisiin ”Matoran” → ”Toa” → ”Turaga”.
”Matoran” edustavat suurintaosaa väestöstä, ja käyttävät sitä kansansa universaalisena nimityksenä.
Matoran elävät syntymästä loppuun sellaisina kuin ovat eivätkä saata koskaan saavuttaa Toa ja Turaga-vaihetta. Miten kehittymisprosessi eri vaiheiden välillä tapahtuu on yhä salaperäinen.
”Toa” ovat varmasti useille hyvin tuttu mutta silti hieman abstrakti käsite. Toisin kuin monet uskovat, nämä selakialaisia muistuttavat soturit eivät edusta itsessään toista lajihaaraa, joka on erillään Matoran-työläisistä. Toia voidaan mieltään ennemminkin eräänlaiseksi soturiluokaksi, jotka teoriassa kuuluu puolustaa työläisten kotimaita kaikelta ulkopuoliselta vaaralta. Toat ovat siksipä tunnettu yksi maailmamme kaikkein väkevimpinä ja tuhovoimaisimpina taistelijoina (tämä radikaali voimakkuuden kontrasti aiheuttaen yllä mainitun väärinkäsityksen yleisyyden).
”Turaga” voi rinnastaa muiden kansojen vanhuuden ikäisiä jäseniä, mutta myös edustavat heidän tietäjä/shamaani/päälikkö-rooleja, urbaanisissa alueissa myös politiikkoina ja taloudellisina toimitusjohtajina. Heitä on huomattavasti paljon vähemmän kuin edellisiä kahta muotoa.
”Meidän kansa, me elämme pitkään, mutta me unohdamme. Vuorokaudet, vuodenajat… jopa oma nimemme ja omat identiteettimme. Ja kun me unohdamme, on meidän kirjurien, arkistonpitäjien, laulajien ja meidän Turagojen muistettava muiden tilalla”
Kun sanat ”urbaani” ja ”työläiset” mainitaan samassa lauseessa, monille tulee varmasti mielikuva pohjoisen suuri kaupunkivaltio, ”Metru Nui”. Tämä saaren kokoinen metropolis on ollut merkittävä osa maailmanhistoriaa, mutta on Metsästäjien sotien jälkeen joistain kauppasuhteista lukuun ottamatta pysynyt suurin piirtein suljettuna muiden valtioiden vaikutuksista.
Monille tämä kaupunki ja sen asukkaat ovat olleet ehkä mysteeri. Kiitoksia veli Redoxin, kaupungin Mata Nui-uskon luostarien Krikcitiläinen edustajan, sain mahdollisuuden haastatella Metru Nuin korkeinta vallanpitäjää, Turaga Dumea.
Toivon, että tämän avulla voisimme ehkä avata tätä kaupunkia ja ymmärtää hieman minkälainen tämä työläisten valtio on, ja ehkäpä jopa muitakin työläisiä kaikkialla.
Saavuin keskipäivällä paikallisten ”Kouru”-liikenteen avulla kaupungin keskuksen amfiteatterille, Colisseum, jossa sijaitsi Turaga Dumen toimisto teatterin korkeimmassa tornissa (vapaa-aika ja viihde omaa erikoisen uskonnollisen pyhä käsitteen Työläisten kulttuurissa).
Turaga Dume ja Toa Lhikan vastanottivat minua lyhyesti ja saattoivat minut tornin huipulle. Turaga pukeutui hienoihin sinihopeisiin kaapuihin, joka oli somiteltu Metru Nuin tyypillisillä mutta eleganteilla kuvioilla. Lhikan oli jättänyt koristelut väliin.
Vastoin odotuksiani, toimisto oli hyvin vaatimaton, huonekalut ainoastaan käytännöllisiä. Verrattuna kaupungissa usein törmäämiini maalauksiin, patsaihin ja reliefeihin sankaritarinoista ja ihailevia kuvauksia Työläisten ahkerasta työelämästä, toimisto olisi voinut luulla vastarakennetuksi ellei olisi huomannut työpöydän runsasta mutta hyvin organisoitua paperitöitä.
Ainoiksi väreiksi jäi yksi vanha maalaus, jossa kuvattiin Dume hänen nuoruudestaan kun oli Toa hänen soturiystäviensä kanssa.
Lhikan joutui poistumaan velvollisuuksiensa vuoksi ja jätti Turagan turvallisuuden paikallisen tehokkaiden Vahki-robottipoliisien käsiin.
Vahkit toivat meille teetä, ja otimme paikkamme.
– Kuinka hankala oli eristäytyminen?
Dume: ”Ymmärtääkseen kaupunkimme eristäytymistä, täytyy ensiksi ymmärtää historiaa, mitä kansamme on kokenut. Matoralaiset ovat aina olleet uhreja muiden valtapeleissä joissa meillä ei ole ollut sananvaltaa tai itsensä puolustamisen keinoja. Olimme osallistuneet useaan sotaan ja nähneet siitä seuraavia yhteiskuntakriisejä, jonka olisimme voineet helposti välttää. Sisällissota oli tämän syytä. Myös Metsästäjien invaasio on vain osa tätä kaavaa, minkä meidän löysät ja epävakaat verkkoutumiset muiden voimien ovat tuoneet.
Oppositiota tietenkin oli joiltain neuvoston jäseniltä ja kiltailta kun tein uudistuksiani, mutta sanoisin, että aika on näyttänyt heille toisin. Sodasta huolimatta Metru Nui on rauhallisempi kuin koskaan. ”
”Uljas-Uusi-Suunta” on Turaga Dumen aloittama valtakunnallinen ideologinen liike, joka toi uudistuksia Metru Nuin poliittisille, taloudellisille sekä uskonnollisille sfääreille (uskonto ollen hyvin kiinteästi kietoutuneita talouden kanssa, kuten työläisiltä voi odottaa).
Liike on ollut hyvin kiistanalainen aihe, ja monet työläiset, usein nykyään kaupungin ulkopuolelta, ovat kritisoineet hierarkkista ja reduktionistista järjestelmää ja syyttäneet hallintoa yksilöllisyyksien laiminlyömisestä ja arvostelujen tukahduttamisesta.
Kuuluisimpia olivat Turaga Dlakii, Eteläisen Mantereen Uina-Koron tietäjä, joka on kuvaillut asiasta täten:
”Nuo Metrulaiset, he erkanevat päivä päivältä Suuresta Hengestä jahtaamaan ideaalia, joka ei kuullu meille. Jos en tietäisi parempaa, olisin luullut, että Kaupunki olisi Vortixxien pyörittämä.”
– Miten kuvailisitte olevan tärkeimpiä ydinasioita uudistuksissasi?
Dume: ”Uudistuksillani halusin vahvistaayhtä tärkeää hyvettä, eli tehokkuutta. Olen aina uskonut, että Velvollisuutemme johtaa Kohtaloon ja siitä Yhtenäisyyteen. Ylipäätänsä olemme tulleet liian lähelle rappiota ja etääntyneet siitä mitä me olemme, eli ”mitä me teemme”. Meidän pitää vahvistaa kaikkia osia pyhässä työssämme, että pysymme vahvoina, sitenpä myös turvassa ja siten elämämme parempana. Erityisesti Metsästäjien hyökkäyksien jälkeen.
Kun työmme on hyvä, on myös kansa hyvä, ja Suuri Henki palkitsee meitä hyvällä elämällä ja tuomalla uusia Matoralais-sukupolvia rannallemme jatkamaan hyvää.”
Metsästäjien Sota on sota Odinan ja Metru Nuin välillä, jota useat ovat kutsuneet aikakautensa suurimmiksi ja verisimmiksi taisteluiksi. Sota aiheutti muunmoassa Toa-soturien palvomisen heikentymistä kun työläisten taistelijat menettivät entisen loistonsa voittamattomina pyhyyden ja oikeuden symboleina. Ainoastaan Metru Nuin sanktioima Toa Lhikan ja Työläismytologian pyhä ”Toa Mata”, kuuden elementin ruumiillistumat jumalsankarit, ovat yhä palvottuja valtaosa työläisten keskellä.
Sota on ollut hankalaa aikaa, mutta Turaga Dume on onnistunut pitämään paikkansa ja johtamaan kaupunkia eteenpäin.
– Miten kansa on toipunut Metsästäjien Sodasta?
Dume: ”Varjotun koloniallisten invaasion arvet eivät katoa hetkessä, mutta olemme tehneet hyvää työtä sen eteen, että kansa toipuisi. Olemme korjauttaneet Suuren Temppelimme, ja palauttaneet kaupungin entiseen loistoonsa. Suuri Toamme Lhikan auttaa meitä ulkopuolisilta uhkilta, ja kehittynyt Vahki-teknologiamme pitävät varman siitä, että järjestys pysyy. Talous kukoistaa ja hyvinvointi kaikilla. Me emme tarvitse enää ulkopuolista tukea.”
– Onko Mustan Käden menetys ollut kova isku Vahki-teknologialle?
Dume: ”Mustan Käden menetys on hyvin valitettava. Hyviä ihmisiä kuoli kenraali Killjoyn petturuuden takia, mutta teemme aina edistyksiä ja Musta Käsi on vain yksi vaihe historiassamme.”
– Onko Lhikan tarpeeksi kaupungin suojelemiseksi? Tuleeko kaupunkiin enää lisää Toa-sotureita tai muita apujoukkoja?
Dume: ”Kuten sanoin, luotan täysin Suuri Toamme Lhikanin ja Vahkien kykyihin pitämään suurimmat ongelmat poissa. Sitä paitsi, valitettava totuus on, että Matoralaiset ovat väsyneet Toiin. Olemme nähneet liian monta, jotka kuolivat turhaan tai pettivät meidät. Karakua, Dradde, Niz, Svarle. Tuyet, Halawe, Azglar, Nidhiki. Voin nimetä heidät kaikki.
Jopa Valon Toa Lheko. Ennen häntä, emme edes voineet kuvitella, että Valon Toa voisi kaatua noin merkityksettömästi, noin raakamaisesti.
Vaikka olenkin ollut ennen Toa, ja olen ylpeä Toa-veljistä ja siskoista jonka kanssa taistelin, olen myös nähnyt kuinka matoralaiset veljeni ja siskoni kaatuivat silmieni edessä.
Mitä muihin apujoukkoihin tulee, meillä ei ole ketään joihin voimme luottaa. Skakdi-palkkasoturit ovat väkivaltaisia ja hallisemattomia barbaareja. Selakhilaaneihin me emme lämpene ja Vortixxit mieluiten sabotoisivat meitä kuin auttaisivat.
Ja Makutat? Kerron sinulle Makutoista.
Turagana minä kykenen muistamaan enemmän kuin kukaan muu Matoralainen, ja jopa tuomaan kadonneita muisteja meditoinneilla. En muista enää yksityiskohtia sisällissodasta, mutta muistan yhä sen päivän nuorempana Matoralaisena, kun Makuta, meidän kaupungin Makuta, keräsi kokoon kaikki sodan päälliköt, heidän perheet ja kuka tahansa jotka olivat tekemisissä heidän kanssa teurastettavaksi.
Se tapa, miten hän sai heidät kitumaan yksitellen, hitaasti, ja murhaamaan toisiaan kunnes loput voidaan nylkeä Arkiston kamalimmilla Raheilla. Ennen kaikkea, muistan vieläkin sen silmät. Nuo pimeimmät, tyhjimmät silmät. Kuin katsoisin omaa kuolemaani ja kuinka kaikki tietämäni olisi vain yksi iso vitsi.
En, minä en voi antaa Makutoille sellaista valtaa.”
Metsästäjien Sota on synnyttänyt useita pakolaisia ympäri maailmaa, joihin kuuluu myös useita Toa-sotureita ja muita työläiskansoja. Yksi lähiaikojen merkittävimmistä vaikka vähän puhutuista ovat ”Bio-Klaani”, pakolaisryhmä jotka omistavat oman pienen saaren Pohjoisen- ja Etelän- Mantereiden välissä. Klaaniin kuuluu useita Sodan veteraaneja ja huhuja on, että jäseniin on jopa rikollisia, visorakeja ja makuta. Klaania johtaa Toa-soturien ja Skakdin muodostama ryhmä.
– Onko teillä ajatuksia Metru Nuin sodasta paenneista ja heidän tulevaisuudesta?
Dume: ”Metru Nui elää tarpeeksi hyvin ilman heitä. Minulla ei ole aikomusta palauttaa heidät takaisin, erityisesti näin kauan sodan jälkeen. He tekivät päätöksensä lähtemällä kaupungista. Jos he vielä kunnioittavat meitä, he tietävät pysyvän loitolla. Meidän kaupunkiin ei riitä enää tilaa heille ja jos huhut joita olen kuullut näistä ”pakolaiskunnista”, kuten tuosta Toa Tawan ”Klaanista”, on totta, voit olla aivan varma etten tule sallimaan terroristien ja konnien sisäänpääsyä kaupunkiimme ilman käsirautoja.”
– Yrität kaikkesi pitää kaupungin turvassa?
Dume: ”Yritän ennen kaikkea pitää matoralaiset turvassa. Rakastan kansaani, ja rakastan tätä kaupunkia. Kansani suojaaminen on tärkein velvollisuuteni ja teen mitä vain jotta he voivat elää ilman pelkoa tulevasta. Olen nähnyt kuinka veri on vuodatettu protodermiksen päällä, enkä koskaan tule sallimaan sitä tapahtumaan uudelleen.
On ihmisiä, jotka tulevat väittelemään teoistani. Minulla ei ole mitään harhaluuloja. Väitelkööt niin paljon kuin haluavat mutta painotan, että kaikki mitä teen ja tulen tekemään on vain ja ainoastaan kansani vuoksi.”
Haastattelun päättyessä, Turaga Dume siirtyi välittömästi töihinsä. Vahki-vartija oli tuonut tärkeitä lainsäädäntöjä allekirjoitettavaksi ja minut saatettiin ulos. Töiden jälkeen Dume pitää jaksollista puhettaan kaupungin kansalle (yksi uudistuksista kuului Turagan aktiivinen esiintyminen kansansa hurrattavaksi).
Kun kysytään, kuinka Dume kestää kiireistä ja työntäytteistä aikatauluaan, hän nauraa.
Mustan palkkasoturin käyttelemät airot kauhoivat vettä jo toista tuntia. Hän oli ulapalla kahdestaan vaitonaisen matkakumppaninsa kanssa. Jos Amazua olisi ollut veneessä yksin, hän olisi saattanut käyttää jotain muista proteeseistaan liikkuakseen vauhdikkaammin. Hän ei kuitenkaan tahtonut säikyttää veneen kärjessä istuvaa, ilmeisen hermostunutta zyglakia yhtään enempää. Eikä ehkä paljastaa korttejaan.
Oli aurinkoinen päivä, ja meri oli tyyni. Aava jatkui kaikissa muissa suunnissa silmänkantamattomiin, mutta Amazuan selän takana, idässä, sijaitsi Bio-Klaanin saari. Sieltä kaksikko oli lähtenyt liikkeelle skakdien kustantamalla soutuveneellä. Lotja oli vanha, mutta vaikutti suhteellisen vankalta. Yksipohjaisen puupaatin lankut oli naulattu toisiinsa paksuilla rautanauloilla, jotka näyttivät jo ruostuneen.
Kuoreensa vetäytynyt kivirapu lepäsi palkkasoturin hartialla. Koko alkumatkan se oli pälyillyt ympärilleen epävarmana siitä, mihin äiti oli matkalla, mutta äidin outo edestakainen liikehdintä oli saanut sen vaipumaan uneen.
Amazua toivoi, ettei tämä tulisi kestämään kauaa. Palkkasoturi ei ollut jättänyt radiovartiopaikkaansa skakdien leirissä mitenkään mielellään, ottaen huomioon että Klaaniin soluttautuneet merirosvomatoranit saattoivat ottaa yhteyttä milloin tahansa. Juuri niin Amazua oli heitä ohjeistanutkin.
Toki Amazualla oli radiolaitteisto mukanaan, mutta hän oli päättänyt varotoimenpiteenä ottaa yhteyttä… “apulaisiinsa”? – ja kehoittanut näitä keskeyttämään kaiken syvemmän operaatiotoiminnan ainakin täksi iltapäiväksi.
Aina toisinaan palkkasoturi sai mielessään havahtua siihen, ettei hänellä ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miksi kahdeksanpäistä matoranjoukkoa nimittää. Metorakk (tai miltei kuka tahansa muu skakdi) olisi hyvinkin voinut käyttää termiä “palkolliset”, tai jopa “orjat”.
Mutta ne eivät olleet tuntuneet oikeilta. Hän ei ollut pakottanut matoraneja jäämään luokseen, eikä pannut pahakseen ajatusta siitä, että konkkaronkka olisi vain ottanut ja lähtenyt heti tilaisuuden saatuaan. Mutta he olivat jääneet, pyytämättä Amazualta mitään vastineeksi missään vaiheessa. He eivät olleet vaatineet häneltä mitään, eikä hän heiltä. Mutta siitä lähtien kun Amazua oli hoitanut heidän merirosvokapteeninsa pois tieltään, jäljelle jääneet merirosvot olivat seuranneet häntä valmiina tottelemaan palkkasoturin käskyjä. Eikä palkkasoturi ollut nähnyt järkevää syytä heittää auttavia käsiä hukkaan.
Violetti zyglak veneen keulassa oli istunut koko tähänastisen matkan jännittyneenä paikallaan. Sen niskan sulat sojottivat pystyyn ja punaiset silmät pälyilivät ympäriinsä. Nyt se kuitenkin käännähti ympäri ja tuijotteli kohti syvyyksiä.
”Pysähdy tähän”, se ohjeisti. ”Ja odota hetki.”
Lisko nousi kyykkyasentoon kääntyen selin Amazuaan päin. Se kumartui eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, ja loikkasi sitten keulasta. Vain vaimea ääni saatteli merten saalistajan pinnan alle.
Liskon syöksähdys meren syleilyyn sai paatin nytkähtämään, mikä herätti palkkasoturin olkapäällä lepäilleen ravun. Sen mustiin pallomaisiin silmiin osui heti ensimmäisenä likaisen, ison ja suipon selkäkuoren tapaisen asian vastakkaisessa päässä näkyvät kirkkaan pinnan väreilyt. Utelias otus kipitti pienine jalkoineen äkkiä vilkaisemaan lähemmin. Se ei uhrannut välitöntä ajatusta sille, miten äidin kanssa vielä hetki sitten ollut outo otus oli nyt häviksissä. Rapu kurkisti varovasti laidan yli.
Amazua nosti airot veneeseen, tarkkaillen hetken ympäröivää merta kaikista suunnista, joista saattoi olla täydellisin näköyhteys veneeseen. Mahdolliset diplomaattiset neuvottelut tuskin olisivat alkaneet suotuisimmalla tavalla, mikäli hänet olisi yllätetty aseet esillä. Palkkasoturi puristi oikean kätensä nyrkkiin ja tarttui siihen kiinni vasemmallaan. Puoliksi mekaanistetun kyynärvarren juuressa olevat hopeiset ja metallisen harmaat osat likkuivat ja vetäytyivät hieman sisäänpäin. Ne avasivat puristettua nyrkkiä paikallaan pitävän lukituksen, sallien Amazuan vetää sen ulos. Palkkasoturi asetti mekaanisen käsiproteesinsa selkäänsä ja vaihtoi sen pitkäpiippuiseen ampuma-aseeseen.
Amazua pyöritteli nyt metallisesta kyynärvarrestaan sojottavaa asetta rauhallisesti. Hän avasi aseen alaosassa sijaitsevan ammuslippaan, joka oli täytetty kyseisen mallin sallimalla määrällä kuulamaisia ammuksia. Palkkasoturi asetti lippaan takaisin paikoilleen ja testasi samalla aseen latausmekanismin. Hyvältä näyttää.
Ase oli jo vanha mutta silti hyvin tehokas, mutta myös omalta osaltaan toistuvasti epäkunnossa. Amazua oli käyttänyt skakdien leirissä viettämänsä ajan muun muassa juuri kyseisen aseen huoltamiseen ja kunnossapitoon. Hän halusi olla varma, että tiukan paikan tullen hän ei joutuisi murehtimaan laiterikoista tai varustuksensa toimimattomuudesta.
Vaikka tehtävän piti olla vain kohtaaminen liittolaisten kesken, Amazua ei tahtonut jättää mitään sattuman varaan. Hän itse pyrki pitäytymään erossa skakdien ja zyglakien välisistä yhteenotoista. Hän tunsi silti hyvin, kuinka tunnelma kahden lajin välillä oli kiristynyt, ja osittain juuri siksi. Hän ei ollut edes nähnyt muita zyglakeja kuin hiljaisen matkakumppaninsa viikkokausiin, vaikka yhden hänen leirinsä skakdeista olisi pitänyt komentaa meripetojen soturiryhmää. Ihan kuin liskot olisivat tyystin kaikonneet.
Päällisin puolin vaikutti myös siltä, etteivät zyglakitkaan olleet täysin perillä lajitovereidensa liikehdinnästä. Ainakin niin violetti zyglak oli väittänyt. Violetti viestinviejä oli ilmestynyt leiriin kuin tyhjästä ja vaatinut neuvotteluja. Hän edusti sanojensa mukaan metsärannan heimon Racxelia, joka kutsui skakdien edustajan T’haokille keskustelemaan zyglakien ja skakdien komentosuhteista.
Amazua ei ollut perehtynyt asiaan itse, mutta kyseiset komentosuhteet vaikuttivat kieltämättä mielivaltaisilta. Gaggulabiokin oli ilmeisen varautunut – miksi muuten hän olisi lähettänyt Amazuan asialle? Eleetön palkkastori vältti rodulliset ennakkoluulot, ja oli sitä paitsi hampaisiin asti aseistautunut. Siltä varalta, että jokin menisi pieleen. Mutta palkkasoturin mieltä painoi myös vaimeasti ajatus siitä, että kenraali olisi johtamassa häntä suden suuhun jonkinlaisena yhden miehen Troya Nuin hevosena.
Palkkasoturi irrotti aseen kädestään, käyden läpi muutamia muita välineitään.
Häikäisypommeja, savukranaatteja, eritehoisia lamauttimia, ZKRT- mallin konepistooleissa käytettäviä lievätehoisempia patruunoita. Pienimuotoinen hätävara-arsenaali tarkoitettu äkillisen uhan nopeaan mutta epäkuolettavaan neutraloimiseen. Mutta mikäli tilanne, oli se mikä hyvänsä, riistäytyisi käsistä, saattoi palkkasoturi joutua turvautumaan järeisimpiin varusteisiin, riippuen kokonaan zyglakien tukikohdan rakenteesta ja miehityksestä.
Sanottiin, että zyglakit olivat immuuneja elementaalivoimille. Amazua arveli sen tarkoittavan käytännössä sitä, että ne ovat luonnottoman isoja, vahvoja ja paksunahkaisia. Amazua toivoi, ettei joutuisi testaamaan, riittäisikö hänen proteesiensa tulivoima pysäyttämään petoja, jotka olivat kuuleman mukaan toaa väkevämpiä. Palkkasoturi ei pitänyt tilanteesta, jossa hän altistui tilanteelle, johon hän ei voinut täysin varautua.
Veneen keulassa istuskelevan ravun utelias äännähdys kiinnitti palkkasoturin huomion. Amazua asetti välineensä takaisin selkäänsä ja käveli varovasti lemmikinsä luo. Hän kurotti katseensa veneen keulan yli veteen.
Suoraan veden alta lähestyi pintaa jotain omituista, jonka tarkkaa olemusta oli hankalaa määrittää. Mutta Amazua tajusi reagoida nopeasti siihen, että se nousi lähes suoraan palkkasoturin veneen alta.
Aikailematta Amazua vetäisi oikean kätensä tilalle painetykin ja nappasi rapunsa veneen reunalta. Palkkasoturi tähtäsi aseellaan hieman veneen keulasta eteenpäin. Paineaallon tasaisesta laukauksesta vapautuva potkaisu siirsi puisen veneen matkustajineen metrikaupalla taaksepäin.
Vedestä kohoava asia ei päästänyt ääntäkään, ei ennen kuin se nousi pintaan. Ensin veneen eteen nousi näkyviin kalkkinen kyömy ja sitten se jatkoi kasvuaan. Vettä pirskoi joka suuntaan, aaltojen ulottuessa jopa Amazuan veneelle asti.
Häkellyttävän nopeasti valtava meripeto, zyglakien T’haok, oli pinnassa. Sen kalkkikuorinen selkä oli kuin mäki Amazuan veneen edessä. Väritykseltään se oli likaisenharmaa, mutta hieman läpikuultava. Kovakuorisen polyyppieläimen ulkokuoreen oli kaiverrettu ja rakennettu rakenteita. Yksi niistä oli selvästi muita suurempi ja muistutti luista porttia. Se sijaitsi olennon selkäkuoren etuosassa, suoraan Amazuasta ”ylärinteeseen”.
Hirviön naama – jos sitä sellaiseksi voitiin kutsua – oli pinnan alla. Amazua kuitenkin erotti T’haokin kasvojen lonkerot ja siimat meriveden läpi.
Kuulemansa perusteella Amazua tiesi, että merirahin massa jatkui pinnan alla vielä paljon suurempana. Kymmeniä, ehkä jopa satoja metrejä pitkät siimamaiset ulokkeet alkoivat hirviön vatsasta ja levittäytyivät kohti meren syvyyksiä. Palkkasoturi tiesi, ettei Zyglakien ikiaikaisella meritukikohdalla ollut mitään asiaa mataliin vesiin – samaten hän tiesi, että tieto tästä rauhoitti niitä skakdeja, jotka joskus harvoin partioivat rannikkoa.
T’haokin selän etuosan luuportti aukesi, ja oviaukkoon ilmestyi kaksi hahmoa: hetki sitten meren alle painunut violetti zyglak sekä toinen, näyttävästi koristautunut lisko. Amazualle uudelle zyglakilla oli kaulassaan paksu köysi, jota koristi kolmikulmainen riipus, jonka jokaiseen sivuun oli kuvattu terävät kynnet. Zyglakilla oli myös ilmeisesti pienisilmukkaisesta verkosta punottu huntu, joka roikkui sen otsalla. Sen käsistä ja hännästä roikkui mustaksi värjättyjä ja veistetyllä luulla koristettuja nahkasuikaleita.
Amazua katsoi asiakseen tarttua tarjoukseen ja souti veneensä aivan meripedon kylkeen. Lotjan keula kolahti kevyesti T’haokiin, ja punavisiirinen hahmo astui jättiläisen selkäpanssarin päälle. Palkkasoturi tunnusteli hetken liukasta kalkkikuorista pintaa ja vaihtoi käsiensä tilalle paremmiksi katsomansa kiipeilyvälineet.
T’haokin onkalot olivat ulkopuoliselle uhkaava ympäristö. Osin kalkkikuoreen kaiverretut, osin hirviön kuoren alle luusta ja nahasta rakennetut tilat levittäytyivät Amazuan ympärillä. Meren sini kuulsi T’haokin läpikuultavan lihan läpi, ja lisävaloa antoivat telineisiin asetetut valokivet. Onkaloissa oli silti hämärää, eikä Amazua osannut arvioida, kuinka pitkälle zyglakien muinaisen meripedon ”sisätilat” ulottuivat.
Amazuaa oli ottamassa vastaan kolme yhtä lailla hunnutettua ja muutenkin samoin koristautunutta zyglakia lisää. Palkkasoturi laski mielessään matkaa takanaan sulkeutuneelle ”etuovelle”: jos tilanne leviäisi käsiin, pakeneminen olisi taistelemista järkevämpi vaihtoehto.
”Sinäkö olet skakdien kuriiri?” kuului kylmä ja kova ääni. Amazua tulkitsi äänen naispuoleiseksi, vaikkei voinut olla ihan varma. Pitkälti kaikkien zyglakien äänet kuulostivat muiden lajien korvaan niin raaoilta ja eläimellisiltä, että ne eivät kielineet paljon puhujastaan. Kieli oli matoran, mutta lausujalla oli vahva korostus.
Amazua ei ollut varma, mistä suunnasta ääni kuului. Kukaan neljästä huntuotsasta se ei ollut, eikä viestinviejänä toiminut violetti lisko kuulostanut samalta.
”Edustan Gaggulabion skakdeja. Minut lähetettiin tänne diplomatian merkeissä, hänen esitettyä kutsun”, palkkasoturi lausui, ja osoitti violettia zyglakia, joka seisoi hunnutettujen liskojen rinnalla. Osoitettu zyglak nyökkäsi.
”Turhamainen työnantajasiko ei rohjennut itse paikalle?” yksi huntuotsa kähisi. ”Olisin pettynyt, jos osaisin olla yllättynyt. Skakdit.”
Amazua ei voinut olla huomaamatta, miten samantyylisesti koristautuneet zyglakit alkoivat kierrellä häntä puhuessaan. Yhdelläkään niistä ei ollut aseita, mutta palkkasoturi tiesi, etteivät meripedot tarvinneet moisia. Neljän matelijan hännät liikehtivät levottomasti.
”Kenraali Gaggulabio on kiireinen”, Amazuan ääni ei värähtänyt. “Juuri ennen lähtöäni hän lähti hoitamaan kiireisiä ja diplomaattisia asioita. Hänellä on kiire käydä sotaa Bio-Klaania vastaan.”
Palkkasoturi huomasi, miten zyglakit alkoivat lähestyä häntä hiljalleen jokaisella askeleellaan.
”Matoralaiset ovat kyllä vihollisia…” toinen Amazuan ympärillä asteleva zyglak aloitti. ”Ja te saalistatte niitä myös.”
”Merten Isällä on paljon saalistettavaa”, Amazualle ensimmäisenä näyttäytynyt huntulisko yhtyi lajikumppaniinsa. ”Suurin ja Syvin on nälkäisempi kuin tämä kotimme.”
Ilma T’haokin sisällä haisi ummehtuneelle. Amazua mittaili hirviön sisuksia ja arvioi sen kokoa. Kun tämä oli zyglakeille arkipäivää, Amazua ymmärsi hyvin, miksi liskojen mytologian jumalhahmo oli vielä suurempi.
”Suumme on hänen suunsa”, hunnutettu lahkolainen julisti ”Ja hampaamme hänen omansa.”
”Hampaamme hänen omansa!” kolme muuta yhtyivät.
”Kun vapautamme veren, hänen halunsa herää… Kun syömme, hän saa tyydytyksen!”
Korviahuumaava kohina täytti tilan ja lattia Amazuan jalkojen alla kallistui. Tällä kertaa palkkasoturi menetti tasapainonsa oikeasti ja pystyi vain täpärästi laskeutumaan toisen taitetun polvensa ja kätensä varaan.
Pikkuruisen kiviravun ote äidin olkapäästä petti ja otus kieri tilan lattiaa pitkin.
Amazua pääsi kuitenkin pian pystyyn. Hän teki pikaisen tilannekatsauksen.
T’haok oli ilmeisesti sukeltanut taas pinnan alle. Vajoaminen loppui kuitenkin äkisti, joten erityisen syvällä he eivät olleet. Radio toimisi toivottavasti vielä, mutta takaisin ei olisi enää paluuta.
Neljä lahko-zyglakia seisoivat yhä Amazuan ympärillä. Ennen kuin mikään niistä ehti sanoa enää lisää, kylmä ääni kajahti taas: ”Käy peremmälle.”
Nyt Amazua tunnisti sen tulevan edessään olevasta teltantapaisesta. Palkkasoturi vilkuili liskoja ympärillään, ja sitten telttaa. Äitiään kaipaava rapu kipitti hänen luokseen ja kapusi hänen jalkaansa pitkin ylös.
Amazua arveli, että olisi järkevintä astua telttaan.
Neljä hunnutettua zyglakia jäivät katselemaan, kun palkkasoturi kumartui pienehkön teltan ovelle. Nahkainen verho roikkui luuteltan suulla, ja Amazua vetäisi sen syrjään.
”Tervetuloa.”
Amazuan edessä avautuva näky oli vähintäänkin merkillinen. Valtavan vesipedon kuoren alle pystytetyn teltan keskellä kyti sinivihreä hiillos, josta nousi sankka savu. Savupatsas kohosi teltan katossa olevasta aukosta… jonnekin. Amazualla ei ollut aavistustakaan, miten ilman kierto toimi T’haokin sisällä. Hänen oli joka tapauksessa vaikeaa nähdä eteensä – savu oli niin sankkaa. Hiilloksesta nousi yllättävän raikas tuoksu, vastapainona teltan ulkopuoliseen ummehtuneisuuteen.
Ja savupatsaan takana odotti T’haokin päällikkö. Osin savuun hukkuva hahmo istui jonkinlaisella matalalla istuimella. Amazua erotti zyglakin olevan väritykseltään pääasiassa sininen ja silmiltään vaalea, lähes valkea. Jonkinlainen viitta laskeutui liskon selkää pitkin. Teltta oli niin ahdas, että Amazuan piti seistä kumarassa. Zyglak täytti tilasta huomattavan osan, ja sen pitkä, paksu häntä kiersi teltan seinustaa pitkin. Amazua oli astunut keskelle salaperäistä savua ja valtavaa liskoa.
Zyglakin olemus oli yhtä kylmä kuin sen äänikin. Sen tummansininen ja kulmikas pää tuijotti vierastaan suoraan ja ylpeästi. Liskon rinnuksilla roikkuvien korujen koko kieli merkittävästä asemasta, ja sen pitkät kynnet kielivät kyvystä repiä saaliinsa kappaleiksi.
Amazua vastasi emäntänsä katseeseen. ”Minut lähetettiin tänne neuvottelemaan työnantajani puolesta”, hän ilmoitti neutraalisti.
Lisko naksautti niskojaan kuuluvasti. ”Puhummeko nyt Gaggulabiosta?” se kysyi hitaasti.
”Kyllä. Käsittääkseni halusitte neuvotella juuri hänen palkkasotureidensa kanssa.”
Amazua mietti, kuinka hänen pomonsa tiedotti asioista Nazorakeille. Jos mitenkään. Kahdenkeskisistä neuvotteluista oli Alliansissa huonoja kokemuksia.
”Diplomatiaa skakdien kanssa…” sininen zyglak maisteli sanoja. ”Pitkälle on tultu.”
”Luvallanne kysyen…” Amazua aloitti, ”Oliko tuo äskeinen – tuossa ulkopuolella – diplomatiaa?”
Amazua tahtoi ymmärtää neuvottelukumppaneitaan ja heidän tapojaan.
”Viittaat Merten Isän kasvattiin, Suurimman ja Syvimmän kanssakalastajaan ja Rhak’elakkin lahkon johtajaan, Kurieleziin? Sekä niihin kolmeen muuhun?” kylmä ääni savun takaa varmisti.
”Ilmeisesti.”
Hetkeen zyglak ei vastannut mitään. Sitten se kumartui savun yli, niin, että sen valtava kita oli aivan Amazuan kasvojen edessä. Lisko madalsi ääntään: ”He yrittivät pelotella sinua.”
Ennen kuin Gaggulabion mustavisiirinen kuriiri ehti vastata, sininen zyglak jatkoi: ”Mutta vain, koska ovat itse kauhuissaan.”
Jos ilme Amazuan visiirin takana muuttui, kukaan ulkopuolinen ei sitä huomannut. Hänen sininen emäntänsä nojautui taas taaksepäin ja kääntyi kaivamaan jotain viereltään. Pian sen teräväkyntisissä kourissa oli suomupintainen peite. Lisko nakkasi sen turkoosin hiilloksen päälle.
”Käy istumaan, Gaggulabion kuriiri”, zyglak puhui, mutta ei juuri kuiskausta kovempaa. Liskon teräväkyntinen sormi osoitti matalaa jakkaraa Amazuan takavasemmalla ”Käy istumaan, niin neuvotellaan. Kerron sinulle, miksi kutsuin sinut tänne ja miksi nuo tuolla ulkona ovat kauhuissaan.”
Amazua otti askeleen taaksepäin. Hän veti turkispeitteisen jakkaran alleen, mutta ei kääntänyt visiirin peittämiä kasvojaan zyglakista. Kehonsa paksujen haarniskapanssarien alle peittänyt palkkasoturi ei kyennyt tuntemaan miltä sen pinta tuntui, mutta hän sai aseteltua vartaloinsa tarpeeksi mukavaan asentoon.
”Tiedätkö sinä kuka minä olen?” sinen peto kysyi hiljaa.
Savu hälveni, kun suomupeite tukahdutti hiillosta.
”Violetti sanansaattajanne kertoi Metsärannan Racxelin vaativan neuvotteluja…” punavisiiri vastasi.
”Aivan oikein”, lisko vastasi totisena. ”Mutta tiedätkö, mitä se tarkoittaa?”
Amazua ei osannut vastata, joten hän pysyi vaitonaisena. Musta palkkasoturi pudisti päätään.
”Minua kutsutaan etuliitteelläni, koska olen saaren suurimman heimon merkittävin metsästyspäällikkö. Metsäranta on säilynyt hyvänä metsästysmaana Tawan verisen keihään varjossakin. Se puolestaan tarkoittaa, että tunnen lajini valtakamppailun.”
Sinivihreän hiilloksen salaperäinen savuverho oheni entisestään. Nyt Amazua hahmotti keskustelukumppaninsa yksityiskohtineen. Lukuisat korurenkaat koristivat sen raajoja ja kaulaa. Arpikudos ja tatuoinnit vuorottelivat sen miehustassa. Zyglak oli selvästikin nähnyt sekä hyviä että huonoja aikoja.
”Tunnen sen niin hyvin, että voitin sen…” Racxel jatkoi. ”Olin jo valmiiksi mahtava. Kun nain sen typeryksen, minusta tuli mahtavin. Komennan T’haokia.”
Amazua tajusi kuvion. Racxel oli zyglakien edesmenneen johtajan, Zyxaxin leski.
Racxel jatkoi: ”Mutta nyt minua ympäröivät nämä typerät pelkurit…”
Amazua arveli ymmärtävänsä kanssapuhujansa äänenvoimakkuuden. Oli selvästi aivan tarkoituksellista, ettei tätä keskustelua käyty juuri kuiskausta kovemmalla äänellä.
”Nuo neljä, jotka kohtasit teltan ulkopuolella. He kuuluvat Rhak’elakkin lahkoon ja ovat sulhovainaan vanha tukiryhmä. Ilman sitä typerystä he eivät osaa muuta kuin lausua rukouksia ja estää minua johtamasta omiani. En olisi uskonut, että nuo tarvitsivat häntä yhtä paljon kuin hän heitä.”
Zyglakin avoimuus sai palkkasoturin yllättymään.
”Jos se olisi noista kiinni, en saisi poistua teltastani”, Racxel murisi. ”Heidän harmikseen he ovat heikkoja ja minä vahva. He voivat luulla kävelevänsä perinteiden yli, mutta ruumiini yli nuo pelkurit eivät kykene kävelemään. Ja on T’haokilla vielä muutama kunnollinenkin zyglak jäljellä.”
Amazua nojautui eteenpäin. ”Miksi kerrot tämän minulle?” Hänkin puhui hiljaisella äänellä.
Metsärannan Racxel hymyili pitkähampaista hymyä. ”Haluan, että ymmärrät tilanteeni. Kurielez lahkoineen menetti kykynsä saada mitään aikaiseksi, kun Zyxax kävi kuolemassa. Asemani on muita päälliköitä vahvempi. Olen tämän saaren tärkein zyglak. Ja siitä huolimatta…”
Racxel piti pienen tauon. Hän ei enää hymyillyt. ”Siitä huolimatta en tiedä, missä lajitoverini ovat. Allianssin kuriiri, kerro minulle… missä kansani on?”
Amazua kallistui taaksepäin yllättyneenä kuulemastaan.
”Etkö sinä tiedä, missä zyglakit ovat?”
”T’haokilla on meistä kahdeksan. En ole kuullut muista viikkoihin.”
Palkkasoturi sulatteli kuulemaansa. Hän tiesi saarella olevan parisensataa zyglakia, mutta valtavan merenalaisen hirviötukikohdan miehitys oli vain kahdeksan henkeä…
”En valitettavasti osaa vastata zyglakien sijainnista…” Amazua totesi. “Teidän heimojanne koskevaa tietoa ei ole uskottu minun käsiini, koska kyseinen aihealue ei ole koskenut työnkuvaani.”
Metsärannan Racxel katseli keskustelukumppaniaan harmailla silmillään. Hän ei ollut selvästikään tyytyväinen vastaukseen.
“Kaikki mitä teen pyrin tekemään Gaggulabion ja hänen skakdiensa hyväksi”, Amazua jatkoi. Palkkasoturin aneeminen äänensävy viesti zyglakille vähemmän hänen lojaaliudestaan esimiehiään kohtaan ja enemmän siitä, mitä hänelle maksettiin vastineeksi vaivoistaan.
Zyglak hymähti. “Päällikösi eivät ole vaivautuneet jakamaan tärkeää tietoa kanssasi, mutta silti lähettivät sinut tänne asti.”
”Voin kuitenkin tehdä näin”, Amazua vastasi. Hän nosti oikean kätensä nojaamasta polveensa ja taivutti sen varovasti selkänsä taakse. Palkkasoturi tarkkaili varovaisesti zyglakin mahdollista agressiivista reaktiota, mutta nainen tuntui pysyvän varautuneen rauhallisena.
Racxel hämmentyi palkkasoturin nostaessa kätensä jälleen esille. Visiiripäisen sanansaattajan käteen oli ilmestynyt jonkinlainen suorakulmiomainen laite. Zyglak ei ollut pannut merkille palkkasoturin kantaneen mukanaan minkäänlaisia näkyviä lisälaitteita.
Amazua painoi napista, ja kaiuttimesta alkoi kuulua rahinaa.
”No iltaa sinne liskoillekin”, kuului muhkean äänen muikea aloitus radiopuhelimesta.
”Onko tuo…” Racxel aloitti.
”Gaggulabio”, Amazua vastasi.
”…radio?” liskotar esitti kysymyksensä loppuun.
Siinä hetkessä Amazua muisti neuvottelukumppaninsa kulttuurin teknologian tason.
”Kyllä. Ja minulla on yhteys Gaggulabioon”, hän selvensi tilannetta.
Tummansininen zyglak tuijotti yhteydenpitolaitetta epäluuloisena. Hetken vaitonaisuuden jälkeen se avasi suunsa.
”Puhut Metsärannan Racxelillle, T’haokin päällikölle ja Zyxaxin leskelle… radion kautta.”
Amazua käänsi katseensa luurista liskoon. ”Hän tietää kyllä käyttävänsä radiota.”
Racxel mulkaisi mustaa soturia. Sitten hän jatkoi: ”Istutko kanssani neuvottelemaan, kahdenkeskisille käräjille… radion kautta?”
”Umm, Raksel”, Labion mumina kantoi kaiuttimesta. ”Ah, olet se ilkeäluontoinen neitokainen sieltä, mitä, oliko se peräti ensimmäinen kerta, kun tavattiin teikäläisiä tällä saarella! Juku, onpas siitä aikaa!”
Amazua ei ollut hyvä lukemaan zyglakien ilmeitä, mutta hän arveli, että se mikä Racxelin kasvoilta paistoi, ei ollut huvittuneisuutta.
”Gaggulabio, roolissasi tämän saaren skakdien johtajana.. oletko valmis ottamaan vastuun teoistasi?” T’haokin päällikkö lausui. Hänen äänensä oli jääkylmä.
”Uh, vastuun? Meinasin kyllä puhua mieluummin tulevaisuudenvisioistani joidenkin menneiden juttujen puimisen sijaan”, skakdin ääni vastasi takaisin. Taustalta kuului muutakin ääntä… söikö Gaggulabio jotain?
”Meillä kahdella on erilaiset näkökulmat johtajuuteen ja perinteisiin, skakdi”, Racxel lausui radiolle Amazuan kädessä.
”Kumpikohan meistä on kirjoittanut kirjan johtajuudesta, niin mitä häh?” musta esine vastasi Gaggulabion äänellä.
Racxelin katseesta paistoi halveksunta, kun hän tuijotti puhuvaa puhelinta.
”Muistan, että puhuit Zyxaxille tuohon sävyyn. Mutta minä en ole vainaa sulhoni.”
”Vai oletko vain katkera, kun et osaa lukea, ja siksi nauttia sivistykseni hedelmistä?”
Hetken Amazua luuli, että liskopeto olisi sivaltanut puhelimen hännällään säpäleiksi. Hän kuitenkin helpottui huomatessaan, että zyglak osasi hillitä itsensä. Käyttäytyy paremmin kuin kenraali, Amazua myönsi mielessään.
”Lähestyn sinua ystävänä nyt”, Racxel murisi luurille. ”Mutta en ehkä ensi kertaa.”
”No nyt olemme liikkellä oikealla jalalla!” hilpeä ääni kuului radiosta.
Racxel ja Amazua katselivat mykkinä puhelinta. Gaggulabion ääni jatkoi: ”Niin, ystäväiseni! Meidän piti puhua politiikkaa”, Labion päästä kuului paperien kääntelyn ääntä. ”Nimittäin Kentsu ei ole ihan tyytyväinen teihin liskoväkeen. Asialle pitäisi tehdä jotain, ötökkä sanoi.”
”Gaggulabio, skakdien johtaja…” Racxel sanoi, lähes kuiskaten. ”Minä kutsuin sinut telttaani. Jos tietäisit mitään zyglakeista… jos vaivautuisit ottamaan selvää mistään, tietäisit sen merkityksen. Et kuitenkaan tule, vaan lähetät juoksupoikasi puolestasi. Minä lähestyn sinua, koska kansojemme välit ovat pahoin tulehtuneet. Lähestyn sinua, koska tahdon välttää verenvuodatuksen.
Kutsuin sinut kysyäkseni, missä kansani on! Minä en tiedä, missä omaheimoni on. Minä en tiedä, missä perhepiirini on. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta missä he ovat, ja millä oikeudella miehesi antavat heille käskyjä. Millä oikeudella palkkaamasi soturit ovat ottaneet komentoonsa tämän saaren alkuperäiset asukkaat, ja rikkoneet heidän keskinäisen yhteydenpitonsa. Kaiken tietämäni perusteella he voisivat olla vaihtaneet saarta! Minä en tiedä, missä he ovat… en, vaikka asemani on mahtavin!
Skakdi Gaggulabio. Kutsuin sinut telttaani kysyäkseni sinulta, mitä olet tehnyt kansalleni, mutta tietämättömyytesi ja kunnianloukk-”
”Niin joo. Mutta puolustuksekseni mainittakoon, että delegoin teikäläisten käskyttämisen vanhalle kunnon Metorakkille. Odotas, viritän hänet tälle taajuudelle!”
Teltan seuraava sanattomuus oli edellistä pidempi. Kyllä, Gaggu selvästikin mutusti leivonnaisia linjan toisessa päässä.
Amazua arvioi tilannettaan. Racxel alkoi selvästikin kypsyä tilanteeseen, ja Gaggu vain lisäsi bensaa liekkeihin. Metorakkin lisääminen palaveriin…
Musta palkkasoturi arvioi mahdollisuuksiaan selvitä kahdeksaa zyglakia vastaan ja paeta merenalaisesta sijainnistaan. Mahdollisuudet eivät näyttäneet hyviltä.
Radiopuhelin rahisi jälleen.
”Zyglak puhumassa oikeudesta”, ilmestyi uusi ääni linjalle. Se oli välinpitämätön ja väritön. ”Te olette vain petoja. Villejä, väkivaltaisia eläimiä. Teidän oikeutenne on vahvimman oikeutta.”
Racxelin vaaleat silmät muuttuivat viiruiksi. ”Metorakk, oletan”, liskon kita lausui, kuin jotain pahaa maistaen. ”Tunnen maineesi, mutta en muista meidän tavanneen aiemmin. Etkö pidä neuvotteluista?”
”Niistäkään.”
Racxel huokaisi turhautuneena. ”Missä kansani on, Metorakk? Miten voit perustella toimintasi?”
Skakditappajan tyhjä ääni vastasi lähes välittömästi. ”Haluat perusteluja, typy? Minun perusteluni ovat ruuti ja teräs. Minä voisin tappaa teidät kaikki, jos haluaisin.”
Racxel tuijotti radiota sanattomana. Amazuakaan ei ollut tilanteeseen tyytyväinen.
”Se ei johdu edes siitä, että taistelette luuveitsillä ja metsän kepeillä. Se johtuu siitä, että olette typeriä. Te olette aivan erityisen vaarallisella tavalla typeriä.
Nazorakit… nekin ovat typeriä. Mutta ötököiden tyhmyys on vähemmän vaarallista. He tottelevat ketä tahansa, jolla on pienempi numero nimenä… ja se todella on typerää. Mutta te ette tottele ketään. Te ette tunnusta rahan ja raudan auktoriteettiä. Te ette osaa kuunnella parempianne ettekä tähdätä aseitanne samaan suuntaan.
Ja koska ette osaa järjestäytyä, olen järjestänyt lajisi puolestasi. Sen takia kasvattisi kantaa telttani ja kaksi heimolaistasi metsästävät ruokani. Sen takia laitoin puolet perheestäsi kahleisiin. Ne eivät osanneet edes vastustaa minua yhdessä, mutta minun mieheni ovat minulle uskollisia. He tunnustavat minut paremmakseen.
Kansasi on typerä, ja siksi heikko. Minä olen vahva, ja käytän teitä haluamallani tavalla.
Ja se jos mikä on kaikista luonnollisinta oikeutta, juuri sitä millä koko muukin maailma pyörii.”
Tilanteen kulkuun turhautunut Amazua nosti katseensa viestintälaitteensa zyglakiin, jonka ilme oli muuttunut yhä hurjistuneemmaksi. Mikäli tilanne ei pian rauhoittuisi, selkkaus tuskin olisi kaukana.
Palkkasoturin hopeinen koura murskasi radiopuhelimen sisäänsä, heittäen sen jäänteet kaksikon välissä sijainneeseen nuotioon. Racxel kohotti kulmiaan yllättyneenä.
“Vaikutti siltä että olisit joka tapauksessa tehnyt sen itse”, Amazua totesi rauhallisesti zyglakin katseen muututtua melkein hämmentyneeksi. Mutta liskotar veti syvään henkeä ja nojasi taaksepäin asettuakseen istumaan mukavammin, kuin yrittäen rauhoittua.
”Työnantajasi eivät selvästikään tahdo diplomatiaa, kuriiri…” Racxelin kidasta kuului.
“Niin…” Amazua nyökkäsi. Myös palkkasoturi nosti kätensä sylistään suoristaen asentoaan.
“Valitan, että jouduit kuulemaan kaiken tuon.”
Zyglak tuhahti äänekkäästi. ”Jos Metorakkin sanaan on luottaminen, se on pientä verrattuna kansani kokemuksiin.”
Rauhallisesti kädet puuskassa istuva palkkasoturi ei tuominnut zyglakin reaktiota.
”Minuakaan ei huvitta kuunnella skakdien ylimielisyyttä yhtään enempää”, skakdien puhemies totesi rauhallisesti. “Toisin kuin he, itse en etsi liittolaisia ainoastaan tehdäkseni heistä uusia vihollisia.”
Racxel vain katsoi happamana, kun Amazua jatkoi.
“Minut palkattiin auttamaan skakdeja voittamaan taistelu Bio-klaania vastaan.” Amazuan naamioitu pää painui hieman alaspäin.
“…mutta voi hyvin olla, että heidän oma ylimielisyytensä ja verenhimonsa ajavat järjen ja harkintakyvyn yli.” Palkkasoturin ääni muuttui matalammaksi ja miltei turhautuneeksi. “Olen viettänyt aikaani pitkään monien ylimielisten sotaherrojen kanssa, mutta liian monesti olen saanut todistaa sivusta sitä, miten monet kellokoneistot ovat hajonneet kasaan kaltoinkohdeltujen ja huoltamattomien mekanismien ja osien takia.”
”Ja kaltoinkohdelluista osista tulee vihollisia?”
“Minulle te ette ole vihollisia.”, Amazuan visiirin katse nousi katsomaan zyglakia suoraan silmiin. “Te olette tässä konfliktissa samalla puolella kuin minäkin. Vain se riittää perusteeksi kohdella teitä zyglakeja samanarvoisina kuin minä itse.”
”Et jaa päällikköjesi asennetta, musta kuriiri”, Racxel vastasi. Tunnelma teltassa oli hetki hetkeltä vähemmän latautunut.
Kasvonaamio painui jälleen vaimeasti alaspäin. “En ajattele asiaa ‘moraalin’ kannalta” palkkasoturin äänessä tapahtui lievää madaltumista. “Tiedän hyvin, että menetin oikeuteni käyttää mitään moista ajatusjärjestelmää oikeutuksena toimilleni jo kauan sitten.”
”Meillä kaikilla on polku, jota seuraamme”, Racxel vastasi lyhyesti.
“Ajattelen kokonaisuutta puhtaasti järjen ja strategisoinnin kannalta”, Amazua selitti. ”Mutta valitettavasti skakdit eivät tunnu suostuvan kuuntelemaan järkeä. Niin valitettavaa kuin se onkin, tuntuisi siltä että ainoa tapa saada heidät kuuntelemaan olisi raaka voima…”
Racxel näytti hyväksyvän ajatuksen siitä, että Gaggulabio ja Metorakk eivät olleet taivuteltavissa pelkillä sanoilla. Palkkasoturin katse tuntui harhailevan hetken, melkein kuin hänellä ei olisi ollut suoraa vastausta. Mutta Amazua ryhdistäytyi, katsoen zyglakia jälleen silmiin.
“Ei ole kyse siitä, haluaisinko… mutta ehkä jossain vaiheessa minun täytyy.”
Racxel vastasi katseeseen, pää pystyssä. ”Nyt en ymmärrä sinua, kuriiri. Miksi työskentelet päälliköillesi, jos ajattelet noin?”
“Koska se on työtäni”, palkkasoturi vastasi.
”Olkoon niin”, metsärannan liskotar myöntyi. Hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan täysin tyytyvinen Amazuan vastaukseen. Zyglakin kulmikkaiden kasvojen ilme pysyi samana, kun se jatkoi: ”Mene nyt. Zyglakien veri ei valu T’haokin pyhissä saleissa. Ei turhuuksien tähden, ei minun käskystäni. Saat uuden veneen ja päästämme sinut lähtemään, kun nousemme seuraavan kerran pintaan.”
“Kiitos.” Amazua nyökkäsi nöyrästi nousten tuoliltaan. Palkkasoturi astui ulos teltasta.
Pieni kivirapu oli nukahtanut keskustelun aikana, mutta heräsi Amazuan lähtiessä liikkeelle. Sekin kaipasi raikasta ilmaa.
Matoralaisen värityksestä ei ottanut selvää. Hän oli mudan, kaislojen, oksien, sammaleen ja lehvästön peittämä, suorastaan kuin suon mätäs. Matoralaisen siluetti hävisi luonnonantimiin lähes viimeistä piirtoa myöten – vain miekkosen miehusta ja osa kasvoista jäivät näkyviin. Jokainen pikku-ukon askel jätti kivikatuun likaisen jäljen. Matoralaisen naamioasu oli täydellinen saaren luontoon: soilla, niityillä tai korpimailla kulkija olisi hukkunut ympäristöön.
Värikkäässä katumaisemassa matoralainen kuitenkin suorastaan hyppäsi esiin, kaikkien kummien kulkijoidenkin keskellä.
Toisessa kädessään se puristi yksinkertaista keihästä, jossa oli puinen varsi ja kivinen kärki. Matoralaisen askeleet olivat lyhyitä ja tomeria, katse mätäshatun varjossa päättäväinen.
Kulkiessaan kaupungin katuja pitkin se veti valjaissa jotain paljon itseään suurempaa. Vaikka kulkija oli saalistaan rutkasti kevyempi, matoralaisen tahtotila riitti vetämään sitä perässään. Zyglakin raato raahautui halki kaupungin.
Outo näky keräsi katseita. Lähinnä pensasta muistuttava matoralainen vetämässä kuollutta zyglakia valjaissa herätti huomiota, yleisestä ruuhkaisuudesta huolimatta.
”Mikä tuo on?” joku kadunkulkija kummasteli.
”Mihin matka, kalamarkkinoilleko?” toinen moinen viisasteli
Kaikki katselijat eivät kuitenkaan olleet yhtä hilpeällä tuulella.
”Hyi! Miksi toisit tuollaisen tänne?”
”Noissa on tauteja!”
”Vie se pois!”
Mätäspää piti päänsä ja marssi eteenpäin, määränpäänään oman kansansa telttakylä. Katse kohteessaan suomaan sankari ei hidastanut.
Huutelu jatkui kaikkialta, mutta suo-matoralainen oli kohdannut kovempaakin. Sivullisten sanoista oli helppoa olla välittämättä, mutta…
”Auts!”
…keskikokoisista kivistä ei niinkään.
”Vie se ruttopesä muurien ulkopuolelle, luoteisnurkan barbaari!” kiven heittänyt matoralainen mylvi. Sillä oli väsynyt katse, lyhyet viikset ja se keikkui vortixxin olkapäillä. Kaksikon vieressä seisova matoralainen poimi maasta uuden kiven ja antoi sen kivittäjälle, jotain siinä samalla piipaten.
”Vie se pois, ennen kuin kaikki saamme tartunnan ja kuolemme!”
Uusi kivi lensi.
Jonka jälkeen kolmas, mutta se tuli eri suunnasta. Neljäskin. Viides tähdättiin jo kivittäjiin.
”Jättäkää se rauhaan!”
”Niin!”
”Heti kun se vie saastaisen zyglakin pois!”’
Pian ilmassa lensi paljonkin roinaa. Sitten nyrkit jo viuhuivatkin.
Bio-Klaanin kaupungin ensimmäinen väkivaltainen mellakka roihahti nopeasti.
Komisario Harkel havahtui kaikin puolin epämiellyttävään rääkynään rutiininomaisella päiväkävelyllään pohjoismuurin viertä pitkin.
Rutiini nykäisi vasemman kätensä vyötärölle valmiusasentoon. Rutiinin siivittäminä viuhuivat eteenpäin myös poliisisedän jalat kohti huutoja ja kalahduksia. Aamupuuroa keitellessään oli Harkel ehtinyt pienen hetken unelmoida poliisirutiineista, joihin kuului lähinnä turagojen saattamista katujen yli ja telakissojen pelastamista puista.
Sininen viittakangas hulmusi, viikset halkoivat ilmaa ja jalat iskeytyivät mukulakiveen. Oikea käsi kurotti päälaelle pitämään kypärää tiukemmin kiinni Faxonin otsassa. Hengityksen painaessa rintaa Harkel tajusi, että antaisi mielellään hitusen nuorempien kyttien kiipeillä mirrien perässä.
Kansalaisten suojelulla taas ei ollut yläikärajaa. Rähinän äänet ja kolahtelevat kivet kaikuivat jo peltisen aidanpätkän toiselta puolelta. Harkel väisti ripeällä sivuaskeleella ahtaan kujan seinällä olevan roskakatoksen puista tolppaa ja nykäisi viittansa turvaan takertumisvaaralta. Parin joustavan askeleen myötä po-matoran saavutti kivitalon nurkan ja metakan lähteen.
Tummat jalkaterät jarruttivat kirskuen katukivillä. Tilanteen ensimmäinen näky oli yksi niistä, jotka muistuttivat Harkelia siitä, että hän oli sielultaan pienen kylän poliisi.
Kadunpätkälle oli kerääntynyt kasa kehoja. Pieniä ja vähän isompia. Jännittyneitä, sätkiviä kehoja, jotka keräsivät raajoihinsa voimaa töytäistä toisia kehoja maahan. Viskotut kivet kolisivat vasten talojen seiniä ja peltikattoja. Sympaattisen pikkukahvilan ikkuna oli joko lyöty sisään tai saanut osansa heitetystä kivestä. Lyhyt mutta lihaksikas po-matoralainen köriläs rimpuili pitkän ja hontelon vortixxin otteessa pitäen melko ikävän näköisesti kiinni lisko-otuksen päästä. Väki väisteli kivisadetta ja kaapi sitten kadusta lisää heitettäväksi toiselle puolelle.
Huudot raikasivat ja niistä sai harvoin selvää. Silloin kun sai, ne olivat kirjavia kirosanoja. Erottipahan Harkel sieltä myös sanan “zyglak”, mutta toisin kuin joissakin osissa saarta, se ei ollut tällä kertaa haukkumasana.
Meno ei näyttänyt kovin hallitulta. Ei siltä, että kovin moni oli varma, kehen yritti enää tähdätä. Se Harkelia pelottikin.
Hiekka pölisi ja kolme matoralaista taklasi oksankarahkalla huitoneen vortixxin maahan. Osumaa ottavaan väkijoukkoon sekoittui koko ajan lisää omasta puolestaan mielensä pahoittanutta porukkaa. Niin ystävät kuin hyvänpäiväntututkin riensivät joko auttamaan kaveria tai vetämään tyrmättyjä sivummalle.
Mutaisa matoran liskonraatoineen yritti vääntäytyä irti ympärillään myllyävän kaaoksen keskeltä, mutta tasaisin väliajoin joku muisti, mistä kahakka oli alkanut ja onnistuneesti tyrmäsi maastoutujan takaisin katutasoon.
Harva kiinnitti edes huomiota sinisen suurikokoisen hahmon saapumiseen. Harkelin rinnalle astellut irvistys oli lähtenyt marssimaan paikalle heti, kun mahikikasvoinen moderaattori oli tipahtanut penkiltään ruuduilta tilanteen kehittymistä tiukasti seurattuaan.
Väkijoukon yläpuolella pamahti niin kovaa, että muutamat lössin möykyttäjät menettivät tasapainonsa säikähtäessään. Guardianin kohti taivasta kohotetun revolverin piippu savusi yhä, kun skakdin ärjähtämä “JOKAINEN LIIKKUMATTA!” -huuto sekoittui laukauksen kaikuihin.
Ja väkijoukko totteli. Joskin lähinnä metelin yllättämänä eivätkä niinkään skakdminin sanoman vuoksi. Asekäsi laski ja paikalleen jäätynytttä väkijoukkoa mulkoiltuaan antoi suunsa laulaa.
“Päästäkää irti matoranista”, Guardian käski ja osoitti mudan peittämää kansalaista joka yhä suojasi kumarassa päätään ympäröivän väkijoukon ilmaan pysähtyneiltä iskuilta.
Matoran nosti katseensa kohti myyntikojua jonka päälle Gee oli noussut mylvimään. Poliisimestari seurasi hermostuneena tilanteen kehittymistä.
“Ja seuraavaksi tahtoisin nähdä kollektiivisen hajaantumisen”, skakdi ärjähti.
Väkijoukko alkoi kuitenkin toipumaan interventiosta. Kovien nyrkkien sijasta ilmassa alkoi tällä kertaa lentelemään kovat sanat.
”Mutta miksi tottelisimme sinua?” joku pohjoisen asukki mylväisi. ”Olen asunut tällä saarella paljon kauemmin kuin sinä, enkä muista kirjoittaneeni klubinne jäsenhakemusta!”
”Niinpä! Olimme täällä ennen Tawaa, kuuntelemme omiamme!” viereinen, turkiksiin kääriytynyt matoralainen yhtyi.
”Kuunnelkaa sitten minua!” ylikomisario Harkel astui admin Guardianin rinnalle. ”Nui-Koro on seissyt paikallaan yhtä kauan pohjoinen. Siniviitat ovat vahtineet tätä saarta yhtä kauan kuin olette kasvattaneet porojanne ja keränneet hunajaanne. Eli jos ette tahdo kuunnella etelärannan uudempaa väkeä, niin kuunnelkaa vaikka minua. Ja minä määrään, että kaikki rauhoittuivat nyt!”
Väkijoukosta kuului vielä mutinaa, mutta yleisen ölinän volyymi laski. Harkel ei ollut kuitenkaan vielä lopettanut.
”Ja kunnioittaisitte Guardiania! Hän järjesti Bio-Klaanille sotavoimat – ja Bio-Klaanin sotavoimat ovat ainut asia, miksi kukaan meistä on ylipäänsä vielä elossa. Vai kuka muka suojeli teitä tunneleissa, matkallamme tänne?”
Kaksikko katseli väenpaljoutta edessään. Populaa oli paljon, ja melkein kaikkien huomio oli sinisessä duossa. Ennen kuin kumpikaan ehti ottaa tilannetta enempää haltuunsa, kaiuttimat katujen kulmissa vingahtivat puhumaan.
”Ja sitten kaikki ottavat rennosti, miettivät tekemisiään ja hengittävät tosi syvään! Kellä on mätöistä jotain mustelmia tai muita pipejä voi ilmoittautua hyvälle tohtori Kupelle. Jonottakaa kiltisti ja nauttikaa musiikista!”
Basso ehti tykittää vain pari biittiä ennen keskeytymistään. Paaco palasi taas ääneen. ”Ja sininen pomomies voisi tulla meitin toimistolle, tarjotaan kahvit! Kutsu koskee myös avecia. Moderaattori Paaco palveluksessanne, hoidan tämän sotkun loppuun!”
Ja sitten musiikki taas soi.
Äskeinen rettelöitsijäsakki, nyt hiljainen väkijoukko, jatoi Guardianin tuijottamista.
”Tehkää mitä kaiutin sanoi!” skakdi vielä vahvisti.
Jälkipuinnit olivat jääneet puolivillaisen puolelle, mutta siniset järjestyksen ylläpitäjät löysivät itsensä istumasta moderaattoritornin alakerrasta. Lepoa hekin tarvitsivat.
Kahvin tuoksu leijaili porisevasta keittimestä miesten nuuskittavaksi. Vaikka aseman innokkain kahvinkeittäjä olikin puolivirallisesti vielä sairaslomalla jouduttuaan ammutuksi omalla aseellaan epäselvissä ja typerissä olosuhteissa, jostain kumman syystä asemalle ilmestyi joka aamu samaan aikaan tuhti pannullinen.
Ensi siemaisu varmisti Geelle, että asemalla oli hiottu kahvinkeittotaito sen luonnolliseen ääripisteeseen. Harkel tuntui yhtyvän hiljaiseen mielipiteeseen.
”Täytyy kyllä antaa täydet pisteet pelottomuudesta sille suohäiskälle”, skakdi vielä naurahti. ”Ilmeisesti zyglak oli jäänyt johonkin suoveikkojen ansaan, ja olivat sitten kylmänneet liskon.”
”Mmh”, Harkel äännähti vastaukseksi. ”Klaani yksi, liskot nolla… ja mitä tauteihin tulee, tiedän omasta kokemuksestakin, että luoteisen väki tuntee zyglakinraatonsa. Jos hän sanoi, että siinä ei ole tauteja, niin eiköhän se puhdas ole.”
”Hyvä tietää. Viimeinen asia mitä nyt kaipaamme on kulkutauti muuriemme sisällä.”
Guardian valmistautui lähtemään. ”No niin, ylikomisario. Selvisimme tästäkin päivästä, mutta viskit taitavat joutua odottamaan parempaa ajanhetkeä. Onko se sinusta reilua?”
”Ei tuo taida olla, niin”, viiksisetä vastasi. ”Mutta rohkenisitko jäädä vielä toviksi? Tiedän, että sinulla on paljon vastuuta ja sen tähden vähänlaisesti aikaa…”
Harkel piti miettimistauon, Guardian istahti uudelleen.
”Mikä mättää, Viikset?”
”Zyglakit… tässä koko kuviossa on jotain mätää.”
Admin nojautui eteenpäin. ”Tahdotko täsmentää?”
”Hmm, katsos…” ylikomisario aloitti ja pyöritteli viiksiään. ”Minä tunnen zyglakit. Liskot laskevat nummimaamme reviireikseen. Oikeastaan…”
Harkel kaivoi kiekonheittimensä tuolin takaa. Kaksois-kanoka-laukaisin löysi tiensä Guardianin syliin.
”Sinä tunnet pyssyt. Osaatko sanoa, miksi käytämme juuri noita kahta lautasta?” Faxon-kasvoinen matoralainen kysyi.
Skakdi pyöritteli siniviittojen asevärkkiä käsissään. Melko tavanomainen kanoka-malli puuperällä ja ylimääräisellä kiekkopesällä varustettuna. Toinen lautanen heikensi, toinen suurensi.
”En ole astiastoekspertti”, Guardian totesi syynätessään laukaisinta. ”Heikennys on kyllä aika peruskamaa lainvalvontaan. Epäletaali tapa saada roistot nalkkiin, kuitenkin.”
Klaanin puolustusvastaava siveli alempaa kanokaa sormellaan. ”Mutta tästä suurennuskiekosta en ole varma. Helpottaa kiinniottamista?”
”Sitäkin”, Harkel hyväksyi. ”Mutta alkujaan ne otettiin virkakäyttöön juuri zyglakien takia.”
Guardian ojensi laukaisimen takaisin ylikomisariolle. ”Ei nyt käynyt varsinaisesti mielessä.”
”Kun olin nuorempi siniviitta, partioin pellon laitoja useinkin. Se on vaarallisimpia puuhia, mitä meillä päin täytyy tehdä… vaikka tokko tuo sinusta niin jännittävältä kuulostaa, kunnollisena sankarina.”
Harkel jätti huomiotta adminin äärimmäisen epähienovaraisen silmienpyöräytyksen ja jatkoi kertomustaan.
”Ja silloin partioidessa zyglakien uhka oli kouriintuvan todellinen! Mutta katsos, me olimme varautuneita. Ympäri Nui-Koron nummia on kaivettu pieniä koloja. Jos partioiva kaupunginkaartilainen äkkäsi äkäisen liskon, tai miksei tietty muunkin pedon, niin sellaiseen koloon vaan sukeltamaan, turvaan. Onkalot jatkuvat aina niin, että niistä on pari-kolme uloskäyntiä.”
”Näppärää”, zakazilainen sotasankari myönsi.
”Mutta joskus liskot ovat tosi laihoja, tai vain todella vimmaisia kaivamaan…” Harkel jatkoi.
Guardian ymmärsi, mihin poliisimies oli menossa. ”Joten nakkaatte suurennuskiekon zyglakeihin, jolloin mokomat eivät mahdu perässä.”
”Aivan oikein. Tai jäävät jumiin, jos ovat jo ahneuksissaan änkeneet maan alle. Ja, noh. Suurennus-kanokat ovat aika halpoja, jopa näin kaukana Metru Nuista.”
Admin nyökytteli kuulemalleen. Hän tiesi, että saaren pitkäaikaisemmilla asukeilla oli paljon tarjottavaa Bio-Klaanin puolustusta ajatellen.
”Mutta ei kukaan niihin koloihin mielellään mennyt…” viiksikyttä vielä lisäsi. ”Tiedossa oli useitakin tapauksia, joissa joku huono-onninen siniviitta tai muu matkalainen niihin menehtyi. Minäkin menetin hyviä lainvalvojia niihin tunneleihin. Zyglakien repimiä… joskus ne veivät alamaiseni kokonaan pois. Toisinaan ne jättivät osia jälkeensä.”
Guardianilla ei ollut paljon omakohtaista kokemusta zyglakeista. Liskokansa oli harvalukuinen, ja pysyi pääasiassa omissa oloissaan. Zakazilla niitä ei taatusti ollut ainuttakaan, eikä admin ollut niihin uudellakaan kotisaarellaan törmännyt kuin harvakseltaan. Viimeisin kontakti oli se kerta, kun zyglakit olivat hyökänneet linnakkeeseen vanhan kaivon kautta, Ma-Wetistä. Silloinkin Guardian oli kohdannut lähinnä jäänteitä liskoista.
Hän kuitenkin ymmärsi, miksi monet matoralaiset pelkäsivät ja inhosivat liskokansaa. Zyglakit jättivät usein jälkeensä paljon verta ja katkeria muistoja.
”Ja ne osat eivät ole mukava näky…” Harkel lausui hiljaa, ja tuijotti tyhjäkatseisena eteenpäin. ”Mutta se se onkin, mikä tässä on mätänä siis. Admin Guardian, Allianssinvastaisen sodan alettua… kuinka monta zyglakien raatelemaa matoralaista olemme löytäneet?”
Sininen skakdi mietti hetken. ”Muutamia?”
”Vaistoni kertoi, että jokin on pielessä, ja kävin numeroiden kimppuun. Periaatteessa sama homma kuin Tahaen tapauksen kanssa, vaikka laskinkin uhreja enkä rattaita… Vaikka sodanaikainen kirjanpito on mitä on, löysin jotain hämmentävää.”
”Päästä minut jännityksestä.”
Harkel katsoi Guardiania vakavana. ”Zyglak-hyökkäykset ovat vähentyneet sodan alettua. Rutkasti. Liskojen iskut ovat vähentyneet miltei olemattomiin.”
Guardian kurtisti kulmiaan, ja Harkel jatkoi: ”Tiedämmekö me lainkaan, mitä toisella puolella vihollisrintamaa tapahtuu?”
Se jätti sinisen skakdin mietteliääseen hiljaisuuden toviin, jonka ajan hän tuijotteli komisarion jämerää katsetta.
Ne viikot, jotka Vartija oli komisario Harkelin tuntenut, olivat valaneet häneen oudon rankkaa luottamusta mieheen viiksinensä. Mietteet, joita hän oli ehtinyt pyöritellä jo hetken Kapuran hulluuden kudelman edessä, tanssivat hänen huulillaan. Hän halusi kokeilla, muuttuisivatko ne todemmiksi ääneen sanottuina.
”Olen vähän halunnut toivoa, että siellä puolella tapahtuu rakoilua. Eikä vain meillä.”
Mainintaan ei tullut Harkelilta vastausta. Skakdi tiesi, että komisario löysi siitä Ämkoon. Miesten välisestä luottamuksesta huolimattakin hän halusi toivoa, että komisario ei tiennyt toisesta petturista. Aiemmasta.
”Nazorak-imperiumi tykkää vain omistaan”, Guardian kuiskasi, ”Labion ääliöt tappelevat vain niin kauan, kun se on niille tuotteliaampaa kuin ei. Paljon puhuttu makuta on todistajalausunnosta riippuen joko kuollut tai epäkiinnostunut konfliktista, ja toinen kiero liittolainen on kiinnostuneempi pelaamaan mielivaltaisesti molemmilla puolilla kuin toimimaan Allianssin hyväksi. Ja että zyglakit? Tilanne ei ole vaikuttanut niiden kannalta kovin tasapainoiselta missään vaiheessa.”
”Niin”, Harkel totesi. ”Kuulostaa kieltämättä monin tavoin lupaavalta meidän kannaltamme.”
Guardian nyökkäsi. ”Koko sairas sirkus on rakennettu melko hataralle pohjalle, jos minulta kysytään. Jokaisella osapuolella on oma päämääränsä, ja emme tiedä kuinka moni niistä lopulta voi tapahtua samaan aikaan ilman, että kaksi tai kolme jää rannalle ruikuttamaan.”
Ja sille rannalle voisi haudata Bladiksen loput merimiinat, Guardian jätti sanomatta ääneen, koska ne perkeleen möllit räjähtävät vaikka pahantahtoisesta henkäisystä.
”Hovissansa herrall’ torakkain”, lausui komisario yhtäkkiä, ”kivisydän, käsi kultainen.”
Aika lailla siihen Guardianin ajatus katkesi täysin.
”… niin mitä että.”
”Ja runoillakin ne osaavat”, skakdi mutisi. ”Melkoiset viikset.”
Harkel naurahti.
”Ehei, rallatus vain, jonka muistan. Lienee ollut muuan kiertelevä trubaduuri vierailulla kylänraitillamme. Sanat ovat pyörineet päässäni jo pitkään, mutta melodia pakoilee muistiani…”
”Yritäpä muistaa”, Guardian mutisi, ”kaivan banjon jostain ja voimme vaikka yhdessä pistää torakka-aluksiin reikiä viiltävällä satiirilla.”
Po-matoralainen hekotti lämpimästi. ”En ole kovin laulutaitoinen, mutta kuulostaa kieltämättä kelpo huvilta. Sääli, että soinnuilla ei juuri sotia tapella.”
”Et kuule tiedäkään…”
”Palatakseni siihen, mitä sanoit”, Harkel lausui viiksiään sukien, ”en ole uskaltanut edes miettiä jotain niinkin toiveikasta. Voisiko tosiaan olla, että vihollistemme liittolaisuus on lopulta todella, todella huono liima?”
Skakdi kohautti massavia olkapäitään.
”Kepillä jäätä. Allianssi on ristiriitainen kasa rumia ja pahoja juttuja. Ei pahalla rumille jutuille, olen sellainen itsekin.”
”Älähän nyt”, poliisi hymähti, ”tuolla tapaa komea nuorukainen. Kaikesta ei tarvitse olla vaatimaton!”
Nyt skakdi reagoi komisarion absurdiin lausuntoon vain tuijotuksella.
”Niin”, hän jatkoi. ”Niin. Toisaalta tiedän, että joku tietää tismalleen, mitä on tekemässä… mutta aivan yhtä helppoa on uskoa, että koko sotku on rintamakaaosta joka luhistuu hetkenä minä hyvänsä itseensä. Kaikki ei ole menossa niiden suunnitelmien mukaan.”
Poliisi katsaisi pohdiskelevasti ikkunasta.
”Onko kaikki menossa jonkun suunnitelman mukaan?” hän kysyi.
”Jää nähtäväksi.”
Skakdi nousi seisoma-asentoon ja naksautti niskojaan.
”Kiitos vielä kerran avusta mellakassa. En ole varma, kuinka kovaa minun olisi pitänyt huutaa ilman sinua.”
Komisario nosti kätensä ja pudisti päätään. ”Sinun kaikista viimeisenä tarvitsee kiittää. Laki on työtäni. Ja jos saan hieman kärjistää, täällä laki olet sinä.”
Vanha vitsi nauratti Guardiania huomattavasti vähemmän, kun joku esitti sen tosissaan.
”Kiitos?” hän sanoi sävyllä, josta kysymysmerkin varmasti kuuli. ”Mutta nuo tuolla ulkona taisivat olla vähän eri mieltä. Eli eiköhän tässä tarvita itse kunkin sääntöjä… ja välillä ilmeisesti rytmimusiikkia.”
Viimeisen lisäyksen inspiroi Paaco, joka lampsi portaita alas, tyhjä kahvimuki kourassaan.
”Hei Gee-mies, mietin suunnittelemasi tempauksen viestintävaatimuksia, ja minulla olisi pari pointtia…”
Harkel nousi seisomaan hänkin. ”Huomaan, että kiireet kutsuvat. Jätän teidät rauhaan.”
”Olkoon näin, ylikomisario. Nähdään, ja pidä viikset tuuheina.”
Kyttä kumarsivat lyhyesti. ”Seuraavaan kertaan, admin Guardian.”
Ja niin poliisimies poistui paikalta, jättäen skakdin Paacon seuraan.
”Tuota, oletko vielä jutellut patun kanssa ideastasi?” toa kuiskasi varoen Harkelin poistuttua tilasta. ”Minusta se oli aika mainio ajatus.”
Skakdi pudisti päätään. ”Pitäisi varmaan ottaa asia puheeksi heti kun mies kiireiltään ehtii. Koppalakki on osoittautunut luotettavaksi jo useampaan otteeseen.”
Paaco nyökkäsi. ”Joo. Kieltämättä kyllä silti aika paljon pyydetty tuon ikäiseltä mieheltä.”
”Hän pystyy siihen. En ole siitä lainkaan epävarma. Lähinnä…”
”Lähinnä?”
Guardian huokaisi. ”On vähän raskasta olla itseään vanhemman miehen fanittama.”
Paaco hörähti riemukkaasti. ”Tervetuloa maailmaani. Ei ole helppoa olla linnakkeen myyvin muusikko.”
Gee ei vaivautunut sanomaan, että siinä kilpailussa Paaco voitti kaksi tai kolme tyyppiä, joista yksi oli Kyberi ja toinen se Santorinaukion hiippalakkinen aristokraatti, joka ”sävelsi esi-isiensä sieluilla”. Toan vielä puhuessa skakdi katseli ikkunan läpi, kuinka komisario Harkel askelsi tomerasti viitta liuhuen halki keskuskatua. Nui-Koron poliisimies pysähtyi raputaksikaistan reunalla auttamaan kauppiasta, jonka hedelmähylly oli levinnyt pitkin kylänraittia. Sinä pidät meidät kaikki pinnalla, skakdi kelasi miehen sanoja. Paraskin puhuja, Harkel. Paraskin puhuja.
”Sinulla oli kai jotain asiaakin.”
”Niin, totta”, moderaattori vakavoitui hieman. ”Meidän piti kuitenkin puhua nykyisestä Operaatio Grillivartaasta.”
Guardian nyökkäili syvästi.
”Sekö on nyt sen nimi?”
”Joo, varmasti”, Paaco vakuutteli. ”Tämä ei enää vaihdu.”
