Metsän puut tanssivat syksyn tuulien taivuttelemina. Aluskasvillisuus esittäytyi vuodenajan mukaisesti lähes ainoastaan murretuissa värisävyissä – vain muutama marja elävöitti näkyä värikkyydellään. Ja kaksi Zyglakia: punamusta ja sinivihreä.
Mein ja Calibuksen taivallus halki syksyisen saaren oli lähestymässä loppuaan – ainakin, jos kaksikon kartanlukutaitoihin ja valkoisen ötökän ohjeisiin oli luottaminen. Matka oli ollut pitkä ja kaksi matelijaa oli vältellyt niin Bio-Klaania liittolaisineen kuin Nazorak-imperiumiakin. Kumpikin liskoista oli pätevä metsästäjä ja Calibus oli erinomainen kalastaja, joten saaren luonto ei ollut heille haaste.
Vihollisia heillä sen sijaan oli paljon – jopa enemmän kuin Zyglakeilla perinteisesti. Kumpikaan kaksikosta ei ollut koskaan tavannut matoralaista, jonka reaktio liskon kohtaamiseen ei olisi ollut pakoon juokseminen tai keihäällä sohiminen. Poislukien tietty Lehun syvyyksien kannibaalimatoranit, joilla oli aivan yhtä kova liskon- kuin matoraninnälkä.
Allianssi oli vain vähän parempi. Nazorakit suhtautuivat zyglakeihin parhaimmillaankin täysin välinpitämättömästi. Rodullisen puhtauden imperiumi oli liitossa liskokansan kanssa ainoastaan hyödyn vuoksi – kunnioitus loisti poissaolollaan. Eikä tykistötuli tehnyt muutenkaan eroa vihollisen ja linjojen takana olevan liittolaisen välillä.
Mutta pahimpia olivat skakdit. Brutaali palkkatappajien kerho oli jopa avoimen vihamielinen Mein ja Calibuksen lajitovereita kohtaan, ja kun zyglakit oli määrätty skakdi-upseeriston alaisuuteen, tilanne oli vain pahentunut. Zyglakien leireistä oli tullut epämukavia ja jopa vaarallisia paikkoja liskokansalle itselleen.
Kaksikko oli karannut yhdestä moisesta leiristä Mein saatua kirjeen oudolta erakko-zyglakilta, Flygeliltä. Ilmeisesti Guechex – Mein kasvattaja ja suuri soturi – oli tajuttomassa tilassa tämän mystikon luona. Tajuttomassa tilassa, Calibus päivitteli mielessään. Kirjeen sisältö oli ollut kovia uutisia Meille: nuori naaras menetti Alinnelin – toisen kasvattajistaan – ja Guechexinkin tila oli epävakaa. Moni Mein heimon zyglak oli kohdannut Alinnelin kohtaloksi koituneella sotaretkellä käsittämättömän kuoleman. Zyglakien viimeinen yritys lunastaa paikkansa Allianssin tasavertaisina jäseninä ei ollut mennyt niinkuin piti.
Mikään ei mene niin kuin piti… sinivihreä Calibus synkisteli mielessään.
Zyglakien heimokäräjät, aika ennen sotaa
Luolaan pääsi vain sukeltamalla meren pinnan alle ja tuntemalla salaisen kallion alta avautuvan tunnelin. Se oli perinteinen pakopaikka koko saaren zyglak-kansalle – hyvin kätketty ja helposti puolustettavissa. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut lainkaan turvalliselta. Jokin oli muuttunut. Kaikki oli muuttunut.
Luolan katto oli matala, mutta muuten tila oli valtava. Seinämät luolalla olivat kiveä, mutta zyglakien jalkain alla oli karheaa hiekkaa. Neljännes luolan lattia-alasta oli veden peitossa, samoin kuin tilan ainut sisäänkäyntikin. Valoa pimeyteen toivat vain harvat soihdut, ja ilmassa oli kuolleen kalan haju.
Mei ja Calibus seisoskelivat luolan laitamilla, veden ääressä. Kokemattomimmat yksilöt odottivat kauimpana tapahtumien polttopisteestä.
Kaikki neljä heimoa olivat koolla. Jokainen hämärään luolaan kerääntynyt liskometsästäjä ja -soturi odotti vanhempain kammiossa tehtäviä päätöksiä.
”Miksei Gue ole tuolla?” sinivihreä ja jäntevä koiras kysyi seinään nojailevalta Meiltä.
Puhuteltu nuori soturi katsoi vanhempain kammion suuntaan, aivan luolan vastakkaiselle seinälle. Välissä oli satapäin zyglakeja ja hermostunut tunnelma.
”Ei tullut toimeen”, Mei vastasi muka mielenkiinnottomasti.
Calibus tiesi, ettei asia ollut ystävälleen niin mitätön kuin mitä tämä antoi ymmärtää. Guechex oli Mein omaheimon vaikutusvaltaisimpia sotureita, ja Mein omaheimo oli saaren suurin. Sanottiin, että kuka tahansa metsärannan zyglakeista olisi seurannut suurta jääkatsetta vaikka varmaan kuolemaan. Vanhempain kammion neuvosto vailla Guechexia ei ollut olankohautuksella ohitettava juttu – varsinkaan Meille.
”Ei tullut toimeen neuvoston kanssa…” Calibus rohkeni aloittaa, mutta madalsi sitten ääntään ”…vai ei tullut toimeen niiden kanssa?”
”Arvaa.”
Ne olivat muuttaneet kaiken, mutta kukaan ei osannut tarkasti määrittellä, ketkä heihin kuuluivat. Ehkä jo enemmistö saaren zyglakeista. Herätysliike oli pyyhkäissyt saaren yli myrskytuulen lailla. Shamaanien saarnat muuttuivat ja hengelliset alkoivat pitää tiiviimmin yhtä. Ennen meren jumalilta rukoiltiin hyviä saaliita. Nyt niille uhrattiin matoralaisia. Zyglakien ja pikkuväen välinen kitka ruokki itse itseään.
Koska miten muuten niin radikaali uskonnollisuus olisi saanut niin tukevan jalansijan yleensä maanläheisessä zyglak-populaatiossa? Syytti kalansaaliiden pienenemisestä huonoa yhteyttä merten jumaliin tai Ruki-Korolaisia troolareita, antoi matoralaisten uhraaminen ratkaisun ongelmiin.
Ja juuri se muutos loi jännitettä suureen luolaan. Vanhempain kammion neuvostossa olivat perinteisesti neuvotelleet neljän heimon merkittävimmät soturit, metsästys- ja kalastuspäälliköt sekä ehkä muutama shamaani – ja sekin vain, jos heillä oli sanottavaa. Nyt pyhään kammioon oli astunut yhtä paljon tuonpuoleisen tulkkeja kuin perinteisiä päättäjiäkin. Calibus ei ollut varma, oliko hänen omaheimostaan, järven zyglakeista, lainkaan ei-uskonnollista edustusta.
”Mei”, Calibus mietti ääneen. ”Luuletko, että meidän kannattaisi vaihtaa alaa? Tiedän, että olet aina haaveillut soturipäällikön urasta ja että minusta piti tulla kalastaja, mutta entä jos ryhtyisimmekin tietäjiksi?”
Mei katsahti ystäväänsä kulmat kurtussa, vastaamatta mitään. Oliko tämä nyt sitä huumoria?
”Sinä kun olet aina ollut kova puhumaan, voisit olla rituaalinlausuja! Minä en ole koskaan ollut niin taitava veitsen kanssa kuin sinä, mutta kai siihen alttarille sidotun uhrin rintakehään sohaisee epätarkempikin! Saattaisi turvata tulevaisuutemme!”
Toivottavasti tämä ei ollut sitä.
”Älä yritä olla hauska. Hauska ei pue sinua.”
Vanttera lisko naurahti. ”Ehkä olet vain vaikea yleisö?”
”Mh!”
Onneksi Calibus osasi hiljaisesti hymistä omille vitseilleen. Mei ei harrastanut asioita kuten ”hyvä mieli” tai ”hihitys”.
Ennen kuin kaksikko ehti keventää tilannetta enempää alkoi luolan toisessa päässä kova kuhina. Vanhempain kammion ovesta tuli ulos matelijoita. Zyglak toisensa perään asteli ulos pyhästä paikasta, kukin kertomaan omaheimoilleen ja perhepiireilleen kokouksen päätöksiä.
”Mitä tapahtuu? En saa selvää… Mistä kaikki tohina?” Calibus reagoi liskolauman levottamaan liikehdintään.
”Koska sukellamme tuntemattomaan.”
Sanat oli lausunut musta soturi Alinnel, Guechexin puoliso ja toinen Mein kasvattajista. Sinisilmäinen matelija oli ilmestynyt ääneti Mein ja Calibuksen luo. Naaraslisko osasi liikkua kokoisekseen hiljaa.
”Alinnel,” Calibus huomioi vanhemman soturin saapumisen kohteliaasti nyökäten. Meinkin ilme kirkastui hieman.
”Päätös on tehty…” Alinnel aloitti. Hänen äänensä oli matala ja rauhallinen, mutta vain pienelle piirille. Yleensä se oli kova kuin kiviravun kuori. ”Annamme Zyxaxille valtuudet puhua puolestamme hyönteisille.”
Zyxax. Nimi sai kylmät väreet kulkemaan Calibuksen selkää pitkin. Luoteisten vuonojen heimon päällikkö oli ollut vasta vähän aikaa sitten pelkkä kalastusseurueen johtaja. Hän oli kuitenkin ollut ensimmäisiä, joka oli ottanut uuden uskonnollisuuden sydämeensä. Katkeruuden siivittämänä vähäpuheinen ja hurja Zyxax oli saanut kannatusta ja noussut nopeasti heimonsa vaikutusvaltaisimmaksi zyglakiksi. Avioliitto metsärannan Racxelin kanssa oli sinetöinyt Zyxaxin paikan saaren mahtavimpana.
”Entä siitä eteenpäin?” Calibus uteli.
”Teemmekö niiden kanssa sopimuksen?” Meikin innostui. Hän suhtautui saaren hyönteistulokkaisiin varovaisen optimistisella mielenkiinnolla. Ajatustapa oli yleinen.
”En osaa vielä sanoa” Alinnel tuumi.
Eri heimojen jäsenet eivät olleet tottuneet ottamaan toisiltaan käskyjä. Metsärannan, pohjoisten vuonojen, järven ja entiset kivirannan zyglakit olivat perinteisesti toimineet itsenäisesti. Kunnioitusta tunnettiin perhepiirejä ja yksilöitä, ei valtarakenteita kohtaan.
Calibus kuitenkin huomasi, ettei Alinnel aikonut pistää Zyxaxin määräykselle vastaan. Ajat olivat kovat ja koko saaren zyglakien tuli puhaltaa yhteen hiileen – siitäkin huolimatta, että tätä kaikista suurinta metsästysseuruetta johti Zyxaxin kaltainen kiihkoilija.
”Saattaa olla, että joudumme pitkäksi aikaa eroon toisistamme.” Alinnelin sanat oli kohdistettu ensisijaisesti Meille, mutta Calibuskin kuunteli.
”Mitä, enkö-” Mei esitti yllättynyttä huonosti.
”Ei, tämä ei muuta sitä totuutta, ettet ole valmis soturi”, Alinnel tukahdutti kasvattinsa protestin. ”Teidän tulee pitää huolta oppimisesta ja toisistanne.”
”Kuulostaa hyvältä”, Calibus hyväksyi. ”Eikö vain, Mei?”
Murhaava mulkaisu.
”Juuri noin, Calibus. Tämän takia pidän sinusta”, Alinnel naurahti kasvattinsa ystävälle.
”Alinnel.”
Pelätty ja kunnioitettu Vasell oli ilmestynyt Alinnelin taakse kuin hiekanharmaa haamu. Calibus tiesi Mein kunnioittavan miekkaa taitavasti käyttelevää ja vaiteliasta soturia jopa enemmän kuin kasvattajiaan – ilmiselvän liiallinen ihailu oli Calibuksesta oikeastaan aika söpöä.
Naarassoturi Vasell tarttui mustaa sissisoturisisartaan olalta ja katsoi luotettavinta kanssataistelijaansa vakavana. Toinen käsi ei Vasellille tyypilliseen tapaan irrottanut otettaan zyglakeille epätyypillisestä asevalinnasta, katanasta.
”Mitä nyt?” Alinnel kääntyi ympäri. Pehmeä ääni oli varattu vielä Vasellillekin.
”Guechex pyysi luokseen. Zyxax laittoi meidät partioimaan Askelman vesiä.”
Vasellin äänestä oli vaikeaa erottaa tunnetiloja. Calibus kuitenkin tiesi etsiä halveksuntaa, kun miekkamatelija lausui Zyxaxin nimen. Vasell oli itsekin kotoisin pohjoisen vuonoilta ja oli siksi ollut enemmän tekemisissä Zyxaxin kanssa kuin muut Mein ja Calibuksen lähipiiristä. Zyglakeille merkillistä Etelän toakoodia seuraava Vasell ei katsonut Zyxaxin uskonnollista kiihkoilua hyvällä.
”Antoi ymmärtää, että on kiire”, Vasell vielä täsmensi saamaansa ohjeistusta.
Alinnel nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. ”Tavoita sinä nuori Gorix – minä etsin ’jotain vanhempaa.'”
Oli aika kasata perhepiiri ja palvella heimoja. Alinnel etsi väkijoukosta katseellaan muuannetta kaksikkoa. Väkeä oli paljon, mutta tarkka-aistinen soturi paikansi lepsun kiireettömän duon hätäisesti liikehtivästä zyglak-massasta vaivatta.
”Olthal! Welsix! Tänne!” musta jääkatse komensi. Guechexin aikanaan kouluttaneet vanhusliskot eivät missään nimessä kuuluneet Alinnelin pehmeän puhuttelun piiriin. ”Aseet latinkiin! Onget piiloon! Olemme menossa vihollisalueelle, emme kalaan!”
Ennen lähtöään Alinnel kääntyi katsomaan kasvattiaan ja tämän ystävää.
”Meixez, Calibus. Pitäkää huolta toisistanne.”
Nykyhetki
Tai ehkä joku meni niinkuin piti. Maasto vietti selvästi ylöspäin, ja Flygelin luola oli kartan mukaan vuoren juurella.
Ainakin suunta on oikea.
Kun kaksikko löytäisi Flygelin ja Guechexin, olisi kasassa saaren suurin zyglak-joukko, joka ei ollut jatkuvan skakdi-valvonnan alainen. Ajatus oli samaan aikaan sekä voimaannuttava että lamauttava, ja ainakin ehdottoman hermostuttava. Calibus ei tiennyt, mitä Mei, Flygel ja ennen kaikkea Guechex aikoivat tehdä tästä eteenpäin. Tahtooko Flygel vilpittömästi auttaa omaiset toistensa luo… Salaperäisellä tietäjällä saatta olla arveluttavampiakin tarkoitusperiä.
Calibus oli nähnyt Flygelin toisinaan järvellä, mutta ei silti ollut varma, mihin heimoon tietäjä kuului. Flygel oli aina pysynyt omissa oloissaan. Sitä paitsi Calibus vietti suuren osan ajastaan metsärannan heimon ja Mein perhepiirin parissa – jaettu omaheimo ei auttanut Calibusta lainkaan tieteilijän aivoitusten arvioimisessa.
Mein Calibus sen sijaan uskoi tuntevansa hyvin. Sinivihreä koiras ei uskonut parhaalla ystävällään olevan piilotettuja motiiveja. Mei harrasti harvoin hienovaraisuutta.
Mutta mitä Guechex tekee, kun hän tulee tajuihinsa… Calibus aprikoi. Hän oli monet kerrat jakanut kalaa suuren jäänsinisilmäisen soturin kanssa, mutta pelkäsi silti vaarallisinta – sotaisinta – vaihtoehtoa. Guechex oli viisas, mutta Calibus oli silti levoton.
Viha oli niin yleistä. Aivan liian yleistä. Matoralaiset pelkäsivät zyglakien levittämää protodermis-tautia, mutta lajin todellinen rutto ja viimeinen vitsaus oli viha.
Zyglakien määräysvallan olivat vieneet skakdi-tappajat – mutta jo sitä ennen se oli menetetty vihalle. Zyxaxille, kultille ja pyhälle vihalle. Jos Calibus olisi ollut oppinut mies, hän olisi analysoinut saaren zyglak-populaation hengellisen elämän ja sen myötä poliittisen vallan joutuneen vähemmistön käsiin. Vähemmistön, jonka valta-asemaa ruokki viha matoraneja ja muita rotuja kohtaan. Hän olisi analysoinyt levottomien aikojen kasvattavan poliittisen ja uskonnollisen radikalismin johtohahmojen valta-asemaa.
Mutta Calibus ei ollut oppinut mies. Hän oli zyglak-kalastaja. Mikä kuitenkin teki hänestä erikoisen oli se seikka, että hän ei ollut vihainen. Hän ei uskonut rauhallisen rinnakkaiselon olevan mahdotonta.
”Mei!” Calibus yritti avata keskustelua, jälleen. ”Mei. Alamme olla lähellä. Mitä aiot sanoa tälle ’Flygelille’ kun löydämme hänet?”
”Missä pidät Guechexia?” kuului lyhyt vastaus.
”Tuo ei ole suunnitelma. Mei..”
Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä – hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Aivan pienestä pitäen Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta: siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat.
Matka oli ollut erittäin pitkä, ja Calibusta alkoi ottaa päähän matkakumppaninsa vähäsanaisuus. Hän osasi kyllä kunnioittaa Mein vaiteliasta luonnetta ja ymmärsi, että hänen vanha ystävänsä oli kokenut kovia. Mutta niin olivat kaikki muutkin. Sota Klaania vastaan oli vienyt jokaisen saaren jokaisen heimon jokaiselta zyglakilta paljon.
Calibus oli kuitenkin päättänyt, ettei lamaantuisi menetettyjen läheisten edessä, vaan hankkisi uuden merkityksen elämälleen ja kulttuurilleen.
https://www.youtube.com/watch?v=zHIVeWhCMU8
Kauttaaltaan siteisiin kääritty le-matoran makasi hiljaa sairaalavuoteessaan kuunnellen lepohuoneen raksuttavaa seinäkelloa. Tik. Tok. Tik. Tok. Huoneessa oli le-matoranin lisäksi muitakin potilaita. He kaikki nukkuivat. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä ei kuitenkaan saanut unta. Aina silmänsä ummistettuaan Tedni näki sielunsa silmin raivohullun valkean turagan lähestyvän nyrkin. Le-matoran ei ollut nukkunut silmäystäkään sairasosastolle joutumisensa jälkeen.
”Minähän vain autoin”, Tedni murisi ääneen. ”Pingviinikyyti ei ehkä ollut mukavin mahdollinen kulkutapa, mutta minä sentään autoin!” Matoranin kärsineille kasvoille levisi myrtynyt ilme. Toden totta, kukaan muu ei ollut edes yrittänyt lähteä pelastamaan Guardiania ja Bakmeita torakoiden valtaamalta viidakkosaarelta. Tämä saattoi tosin osittain johtua siitä, että Tedni oli pitänyt adminin ja turagan ahdingon muilta veljeskuntalaisilta salassa, mutta silti!
Enki oli käynyt aamulla kääntymässä sairasosastolla. Tednin toveri oli tuonut sairaalavuoteen viereiselle pienelle yöpöydälle rasian tummaa suklaata, ja läjän sarjakuvia. Tedni olisi lukenut noita sarjakuvia tosi mielellään jos olisi voinut liikuttaa käsiään. Suklaakin kelpaisi. Oikeastaan mikä tahansa huomion kellon raksutuksesta vievä asia kelpaisi.
Vaan silloin saapui sairaalahuoneeseen pelastus! Tarkalleen ottaen ruskeankirjavan matatu-kasvoisen naismatoranin muotoinen pelastus. Tedni kohotti tuskaisasti kasvojaan saapunutta hoitajaa kohti, ja koitti sitten saada äänekkäästi rykimällä neidin huomion. Hoitaja kuitenkin lähti käymään sairaalavuoteita läpi yksi kerrallaan, ja Tedni sai odottaa vielä hetken.
”Kuinka täällä jaksellaan”, hoitaja huikkasi rutiininomaisesti saavuttuaan vihdoin turkoosinvihreän muumion tykö. Tednin naamalle levisi välittömästi leveä virne. Virne, josta puuttui muutamia hampaita.
”Heti paremmin kun sinä tulit, beibi”, Tedni aloitti tuijottaen hoitajaa aivan liian tarkkaan. Sairasosastolla työskentelevä po-matoran käänsi kasvonsa pois ja koitti olla välittämättä Tednin lähentely-yrityksistä.
”Onko olossasi tapahtunut mitään muutoksia?” hoitaja kysyi varovasti tarttuen Tednin sängyn vierellä pönöttävään metalliseen telineeseen. Matoran poisti telineestä tyhjän lääkepussin, ja vaihtoi sen tilalle uuden.
”Kaikki sattuu”, kuului Tednin vastaus. ”Vain säkenöivä seurasi tuntuu auttavan kipui-…”
”Vaihdamme sinulle nyt vahvemmat lääkkeet”, hoitaja keskeytti ja toi tippaletkun lähemmäs Tedniä. Hoitaja tökki hetken Tednin kättä etsien sopivaa kohtaa, ja tökkäsi sitten letkun paikoilleen.
”Koita viimein nukkua”, hoitaja neuvoi kun vihreä lääke alkoi valua Tednin elimistöön. Le-matoran koitti keksiä jotain nasevaa sanottavaa aiheesta ’yksin on niin ikävä nukkua’, mutta hoitaja ehti jo kipittää tiehensä. Tedni jäi kuuntelemaan naisen loittonevia askeleita. Jossain kaukana jyrähti. Ulkona alkoi sataa.
Tedni painoi siteisiin käärityn päänsä sairasvuoteen kuhmuraiseen tyynyyn hieman myrtynyt ilme kasvoillaan. Oliko valkean turagan antama karmiva turpasauna lyönyt le-matoranista tämän ylitsepursuavan karisman pihalle, vai miksi ihmeessä äskeinen viettely-yritys ei tuntunut tehoavan? Tednistä tuntui miltei siltä, kuin hän ei olisi ollut tilanteessa täysin mukana. Kuin jokin olisi häirinnyt hänen suoritustaan. Tunne, melkein kuin…
Yhtäkkiä Tedni hätkähti ulos omituisista ajatuksistaan. Matoran nosti kipeää päätään hieman koholle, ja huomasi sitten peittonsa päällä tanssivan pikkiriikkisen Guardianin.
”Twist twist!” pieni sininen skakdi huikkasi ketkuttaen itseään villisti puolelta toiselle oudon musiikin tahdittamana. Sitten se jatkoi: ”Liike lähtee lantiosta!”
”Öh, herra Guardian”, Tedni puhui varovasti. ”Miksi te-”
”Miten pestään hampaat kun ei ole sormia!” kääpiöadmin huusi jatkaen tanssiaan. Hikipisarat valuivat Tednin naamaa pitkin, eikä matoran tiennyt mitä vastata.
”Kysy siltä! Kysy kysy!” Guardian jatkoi.
”Keneltä minun pitää…” Tedni koitti puhua, mutta Gee keskeytti tämän olemalla yhtäkkiä monta Geetä.
”Twist twist!” Huusivat kaikki Guardianit iloisessa kuorossa. Pienet siniset miehet tanssahtelivat Tednin päällä tarkasti samassa tahdissa, ja outo musiikki tuntui voimistuvan. Tedni tunsi kuinka hänen vartalonsa alkoi muuttua ihmeen kevyeksi. Sairaalahuone tuntui yhtaikaa suunnattomalta, ja samalla niin pieneltä. Guardianit olivat samaa mieltä. Ne lukivat Tednin ajatukset, ja puhuivat yhteen ääneen:
”Tämä huone on liian suuri pieni meille kaikille! Twist twist! Lähde mukaamme!”
”Mutta enhän minä voi liikkua tässä kunnossa!” le-matoran parkaisi. Silloin Tedni kuitenkin ymmärsi pienten Guardianien tarkoituksen. He olivat tulleet parantamaan Tednin taianomaisella tanssillaan! Ja kyllä, kuin taikaiskusta Tedni tunsi murtuneiden luidensa korjaantuvan aivan itsestään, ja matoran huomasi olevansa taas täysin terve. Entisen Ämkoon veljeskunnan viestinviejä syöksyi ohjuksen lailla (kirjaimellisesti) ylös sängystään, ja lähti lentämään kohti sairaalahuoneen kattoa. Katossa matorania odotti keltaista valoa ympärilleen loistava ulottuvuuksien välinen portti. Tednin oli päästävä porttiin ennen kuin se sulkeutuisi. Portin takana odotti totuus maailmasta. Ikuinen valo ja onni.
Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo
Vihreä kuu kiersi vaaleanpunaisena hehkuvaa taivasta kuin eksynyt ilmapallo. Tednin kirkkaanpunaiset kasvot heiluivat luonnottoman villisti ympäriinsä kun matoran ihaili ympärillään avautuvaa taianomaista maailmaa. Kuudennen todellisuuden siunattu vuoristo levittäytyi horisontissa. Vuorten lumihuiput eivät olleet lunta. Ne olivat sitä erittäin herkullista kiisseliä jota Tedni oli kerran päässyt jossain maistamaan. Sitä sellaista vaaleaa hyvää sellaista sellaista. ”Spiff! Odota!” huudahti pieni Guardian liidellen Tednin ohi keltaisella pilvellä ratsastaen. Le-matoran pysähtyi katsomaan taskukokoista kumppaniaan kysyvänä, ja pikku-G, tuo kuudennen todellisuuden henkiopas, alkoi kertoa: ”Meidän täytyy pysäyttää sielunvihollinen! Hän on liittäytynyt vihullisen leiriin ja aikoo viedä meiltä nenät!” ”Mutta eihän meillä ole-” ”AIVAN! Ja katso, tuolla hän on!” Tedni kääntyi katsomaan suuntaan johon pikku-G osoitti, ja matoran kauhistui. ”Siellä hän on! Mämkoo!”
Valtava Mämkoo osoitteli tosi rumasti valtavalla varjoraajallaan hyvien puolella olevaa kaksikkoa kohti. ”Tosi rumaa hei! Twist twist!” pieni Guardian torui ja leijaili pilvellään ylemmäs. Skakdi viittoi Tedniä lentämään perässä, ja matoran päätti olevansa lentokone ja nousi taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle taivaalle
PORSUNÄÄSTÄINEN
Tedni istui punaisella taivaalla laukkaavan Porsunäästäisen selässä kuunnellen maailman joka nurkasta soivaa outoa musiikkia. Porsunäästäisen laihat jalat hakkasivat ilmaa vieden astraalirahia suunnattomalla vauhdilla eteenpäin kohti todellisuuden todellisinta luonnetta. ”Huh huh”, Tedni mietti. ”Minä syön sen!” Porsunäästäinen vastasi karvaisella äänellä. ”Mitä sinä aiot syödä?” ”Maailman!” Porsunäästäinen jatkoi. ”Kikanalon vuosi! Maailmankierto alkaa alusta!” ”Oletko sinä jumala?” Tedni kysyi. ”Olen!” ”Eikö Mata Nui ole jumala?” ”Minä söin sen!”
Tedni tunsi outoa huminaa aivoissaan. Sitten matoran huomasi näkevänsä kaiken, mutta samalla ei yhtään mitään. Hän oli kaiken aikaa ollut suuri Porsunäästäinen itsekin. Me kaikki olemme olleet Porsunäästäisiä kaiken aikaa! Kaikessa oli yhtäkkiä järkeä! Aivan mahtavaa!
”Mᴀʜᴛᴀᴠᴀᴀ!”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki.
”OooOooOooo!!” matoran ihaili. Tedni ei ollut uskoa silmiään. Kaikki oli niin valoisaa ja kaunista. Violettina hohtavat kaikkivaltiaat sielupingviinit leijailivat maailman kauneuden miltei sokaiseman matoranin ympärillä. Tapiiri sanoo ammuu. ”Aᴍᴍᴜᴜ”, LEGIOONAN tuhatpäinen ääni matki. Rauhan ja rakkauden tunne valtasi le-matoranin. Sielupingviinit kasvoivat suuremmiksi ja räjähtivät sitten yksi kerrallaan liekehtiviksi pyrstötähdiksi. Valoisa maailma Tednin ympärillä sai aivan uudenlaisia muotoja. Matoran näki niissä menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden. Rauha oli kaikkialla. Maailmassa ei ollut enää sotia. Oli vain hassuja värejä, jarauha. Rauha. Rauha.
Usva oli mustan meren yllä myrkynvihreää. Haihtuessaan aamukasteen ja aurinkoin tieltä se paljasti satojen metrien syvyyksistä pohjamudista aina korkealle pinnan yläpuolelle nousevan mustan torahampaan. Synkeästä valurautaverkostosta tehdyn piikkimäisen tornin terävän kärjen valosilmä välkkyi raudan sisällä ulvovan koneiston tahtiin.
Mustan tornin ahnaat porat pureutuivat päivä päivältä syvemmälle lahdenpohjaan imien sedimentin alta sinne aikain alussa piilotetut nestemäiset aarteet. Jumalatko, Suuret olennotko ne sinne olivat kätkeneet? Mata Nui itse kaikkivoipuudessaan? Vai oliko maaperän musta aarre jäännettä jostain aiemmasta, jostain niin vanhasta, että siitä eivät osanneet runoilla edes turagoista ikiaikaisimmat?
Vaan lienikö sillä väliäkään. Oli tumma neste sitten tiedettä tai taikuutta, se oli tuonut maailmaan valonsa ja lämpönsä mukana kuolemaa. Näillä vesillä liikkuivat enää vain keinotekoiset kalat tulevaisuuden aseineen.
Kalamiehet velipoikineen olivat siirtyneet toisille vesille jo aikain alussa.
Oliko Tulinoita, Tulentuoja, vanhan Xian murha ja uuden Xian äiti tehnyt oikein lahjoittaessaan jumalten työkalut Xian kansalle? Ne harvat oppineet, jotka ensimmäisten vuosien liskokeisarinnan tarinaa vielä tunsivat, eivät voineet näihin kysymyksiin vastata. Oliko oikein suunnata tähtiä kohti, jos sinne nousu polttaisi maan jolta he lähtivät?
Jos Voitonhampaan herralta kysyttiin, oli.
Voitonhampaan herra oli pystyttänyt metallihirviön osoittamaan kohti kaikkien maailmankaikkeuden sairaiden vitsien ja mielivaltaisten oikkujen kuninkaita ja kuningattaria, Suuria olentoja.
Ja jonain päivänä hän nousisi ylös ja kättelisi luojiaan.
Ensiksi hänen oli kuitenkin noustava nukkumasijastaan.
Putkiviiksinen aristokraatti avasi silmänsä maiskutellen virkeänä suutaan. Hyväkuntoinen terävä hammasrivistö aukesi sivistyneeseen haukotukseen, kun pitkä tumma mieshahmo nousi ylös ruhtinaalliselta vuoteeltaan, jonka molempiin selakhianmäntyisiin päätyihin oli kaiverrettu steltiläistä sotahistoriaa.
Ah, kuinka Randarak Kultainen kukisti jalkapäädyn kaiverruksissa herrasmiesten kaksintaistossa itse kromidiruhtinas Yaddith Tuhatsilmän! Tai olisi todellisuudessa kukistanut, jos Randarak ei olisi ollut liian kiireinen olemaan enemmän humalassa kuin kukaan koskaan, ja Yaddith liian kiireinen olemaan täysin fiktiivinen.
Ah, kuinka kauniista tummasta puusta hiotut jalat lauloivat kuvillaan laulua itse Usva-Tortakan löytöretkistä kauas etelään, joilla hän oli kasvattanut steltiläisen suurimperiumin kattamaan puolet kartoitetusta universumista!
Niistä uljaista retkistä, joilla hän kävi pystyttämässä lippunsa saarille silloin kun kukaan ei ollut katsomassa. Retkistä, jotka olivat suuren menestyksen jälkeen loppuneet todella vihaisen kykloopin nyrkkien alle.
Ah, kuinka päädyn toisella puolella Ritonkho Rohkea marssi kohti taisteluista uljainta, johon hän ei koskaan marssinut tajuttuaan että syväläisiä vastaan oli jokseenkin epäkäytännöllistä taistella ilman laivaa.
Muhkeita putkiviiksiään sukien aristokraatti ei voinut olla miettimättä, että suurin osa steltiläisestä historiasta oli, kuten sivistyneistö (johon hän kuului) tapasi sanoa, eräänlaisen valitettavasti täysin fiktiivisen mutta sitäkin uljaamman kavioeläimen ravinnonhankinnan ja ruuansulatuksen tuottamaa jäteainesta.
Mutta niin oli historia ylipäätään. Mutta koska hän oli voittaja – ei, voitto itse, jonain päivänä hän muuttaisi asian.Jonain päivänä!
Suuri musta sotisopa kiilsi kauniina vuoteen vieressä, ja pitkä ja hoikka aristokraatti astui siihen tomeruutta hehkuen. Muhkeat panssarit loksahtivat moottorien ja servojen sysäämänä kiinni toisiinsa. Tuhtien viiksiensä alta terävähampaisesti virnuillen aristokraatti antoi rintapanssarin porautua äänekkäästi hänen päätään isompiin olkapanssareihin. Koko kokonaisuuden kruunasi niskan päälle lopuksi kalahtava valtava selkäsuojus.
Ruhtinas myhäili ihaillen haarniskaansa peilistä. Niin tyylikäs muotokieli! Niin kaunis rakenne! Niin uljas automaatio! Niin puhdas teräs!
Eleganttius oli taitolaji, ei, taide, ei, lahja, joka suotiin vain harvalle. Aristokraatti hymyili katsellen valtavia olkapanssareitaan. Joku tyylitajuttomampi Roadan pikkukreivi olisi automatisoinut olkapäät vaikka syöksemään suuria määriä höyryä – tai jos huonon maun kiistattomalta mestarilta, Voitonhampaan herran työkumppanilta ja polttoainevastaavalta kysyttiin, tulta.
Eikö kukaan ymmärrä tyylitajua?, aristokraatti mietti viikset höyryten. Eikö kukaan ymmärrä KAUNEUTTA?
Näine ajatuksineen napsautti hän auki kyynärvarsissaan olevat pulttilukot, jotka saivat kaksitoista valtavaa, kuolettavan terävää teräspiikkiä räjähtämään ulos haarniskan olkapanssareista. Valtava teräksestä ja tuskasta tehty pensas oli haarniskoista uljain, kaunein ja paras, paitsi ehkä silloin harvoin kun joku lukkojärjestelmän herkkyydestä tietämätön päätti tökätä aristokraattia veljellisesti olkapäähän ja sai huomionosoituksestaan palkinnoksi kolmekymmentä kiloa terävää rautahammasta suoraan rystysiinsä, mikä tapahtui onneksi harvoin paitsi että aina.
Mutta taiteen edestä täytyi kärsiä! Yleensä. Mieluiten jonkun muun.
Näine mietteineen rautahaarniskan kantaja marssi puulattia jokaisen askeleen alla vavahtaen ikkunalle. Ah, mitkä näkymät lasin takaa paljastuivatkaan! Usva pakeni aurinkoin tieltä ja paljasti punaista, oranssia, keltaista ja sinistä. Tämän kauneuden aamun täydellisyyttä rikkoivat vain taivaan harvalukuiset mustat pilvet. Mutta mitä oli virheettöminkään timantti ilman yhtä pientä säröä? Ei todellinen!
Sellaista ymmärsivät vain tämän aristokraatin kaltaiset. Ne, jotka käsittivät taiteen. Ne, jotka käsittivät kauneuden. Ne meistä, joilla oli tyylitajua.
Tyylitaju tarkoitti valtavan karun mustan valurautaisen keskisormen rakentamista juuri sille merialueelle, josta se varmimmin näkyi etelä-Xian kalleimmille rantatonteille.
Huolehdittuaan suuhygieniastaan ja suittuaan viiksensä edustuskuntoon – kippuraisiksi spiraaleiksi, kuin merten muinaiskotiloiksi – Voitonhampaan herra napsautti sormiaan makuuhuoneen oviaukolla. Oviaukon koneisto vastasi, ja tankin panssaroinnista tehdyt lyijyjötkäleet siirtyivät valtavien mekaanisten kourien ja rattaiden raahaamina tieltä. Ylpein askelin tiederuhtinas asteli harvinaisten taulujen välistä ja kristallikynttelikön alta ruokasaliinsa.
Punainen valo välkähti oven yllä. Aristokraatti laskeutui runsaine taistelupanssareineen kymmenmetrisen ruokapöydän päähän entisistä Kalmahin uruista tehdylle valtaistuimelleen. Viikset värisivät tämän nuuhkaistessa ilmaa, joka tuoksui keittiöstä leijuvalle aamiaisen aromille. Rasva tirisi keittimessä. Mekaaniset pikkukädet putkilonkeroiden päissä käänsivät räiskäleitä ja rikkoivat pannulle daxialaisen tiikeristrutsin munia.
Toinen pitkä mekaaninen lonkerokoura löysi tiensä keittiöstä asti huoneen seinustalle ja pudotti neulan levylle, joka rahisi, napsahteli ja lopulta täytti huoneen musiikilla.
Aristokraatti hymyili. Peikko-ooppera Suurten henkien Aamunkoiton kylmiä väreitä nostattava loppuhuipennus käynnistyi vaskisoittimien pauhulla. Jumalten ensimmäinen poika sai kuulla totuuden syntyperästään, nousi hirmuista isäänsä vastaan ja poltti tämän elävältä … mutta menetti liekeissä kotinsa, ja rikkoi uskonsa lopullisesti.
Oopperan hätkähdyttävä kauneus vei aristokraatin mukanaan joka kerta. Musiikkia, musiikkia hänen korvilleen, kirjaimellisesti. Kauneinta ääntä maailmassa, tai siis heti kuudenkymmenenkuuden sisäkkäin pakatun xialaisen merimiinan laukaisun jälkeen.
Maailman muuttaminen. Taivaiden tavoittelu. Sen ajatuksen hyväksyminen, että jumalat eivät olleet täydellisiä. Mutta myös siihen uskominen, että jokin voisi olla.
Kyllä. Kaikkiin tuhatvuotisen teoksen aiheisiin hän tunsi syvää samaistumista. Järjestelmä oli mätä. Johtajat matoja, jotka söivät tiensä sen läpi!
Ja kaikki olivat liian pelokkaita hautaamaan mätänevän raadon.
Mutta hän vielä näyttäisi kaikille.
Lopulta karzahninkoirat nousisivat kivien alta ulvoen kuita kohti ja nielisivät vanhan ajan ruumiin. Ja silloin alkaisi uusi aika. Voiton aika.
Mutta ehkä ihan ensiksi olisi kuitenkin se ruoka-aika.
”M-1X!” piikkipanssaroitu ylimys karjaisi muhkeasti. ”Enkö ole tehnyt nälkäni legendaarista tasoa TARPEEKSI SELKEÄKSI?”
Yksinäinen sininen silmä leijuvan ellipsidroidin päällä kurkisti keittiöstä ja piippasi hyväksyvästi.
”Upeuden ydin, poika hyvä!” miekkonen hohotti nyrkkejä voitokkaina puiden. Siihen vastauksena valkoinen droidi singahti sisäänrakennetun levitaatio-kanokansa kieputtamana keittiötöihin.
Joku oli kysynyt joskus tiedeherralta, miksi hän oli asentanut sotilastason vahki-tekoälyn keittiöajastimeen. Hän oli vastanut kysymällä, että ha ha ha ha, mikä vahki-tekoäly, minä teen kaikki laitteistoni aivan itse ja omien suunnitelmieni perusteella, ja miten niin vain sotilastason? Sellaiseenhan ei kelpaisi mikään modernia ohjushallintajärjestelmää huonompi, ja kuka imbesilli klovni jättäisi käyttämättä nurkissa lojuneen Krana Su:n siinä samalla? Ja siis, öh, en minä sellaista siis tekisi, ai, näytänkö sinusta muka tyypiltä, joka asentaisi Takea-hain otsalohkoon tankkitason laseraseen koska se tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta?
… mitä hän ei ollut myöskään tehnyt.
Sillä kuka niin tekisi kun laserin voisi asentaa hain kidan sisälle? Vähän jotain saatanan perspektiiviä.
Viiksimies lepuutti innosta kiiluvia silmiään ruokasalinsa seinillä riippuvissa taideteoksissa. Muinaisia tähtikarttoja, maalauksia kupolien taivaista, ja kokoelman ehdoton kruununjalokivi: Muukalaisen kallo.
Panssarilasikaappi ruokapöydän toisessa päässä aivan suuria ikkunoita vasten sisälsi sen, mitä kryptoilijat kautta matoralaisen maailman vakaasti uskoivat muukalaisen viimeiseksi jäämistöksi.
Aristokraatti nousi tuoliltaan ja käveli lasikuution luokse. Oliko taivaalta todella laskeutunut olento toisesta maailmasta? Kallo muistutti osittain sorsalintua, mutta sen nokan välistä pilkisti kuin talttamaisia hampaita.
Kiekonheittäjät. Koneratsut. Muukalaiset toisista tähtijärjestelmistä.
Hän halusi uskoa.
Ja jonain päivänä hän sellaisen löytäisi. Olivatko oudot valoilmiöt jossain Välisaarien yläpuolella – ETENKIN sen kirotun Bio-Klaanin saaren yläpuolella – muka sattumaa?
Ha! Ha!
Näin aristokraatti olisi typerälle skeptisyydellesi nauranut. Ja nauroikin melko makeasti.
Naurettuaan hyvän tovin tiedeherra asteli kappaleen loppuhuipennuksen lähestyessä ruokasalinsa ikkunalasin ääreen ja ihaili tapaa, jolla tyynen meren kaunis heijastus loi maailmaan neljä aurinkoa yhtä aikaa. Kyllä, aamu oli täydellisin aikoihin tummista pilvistäkin huolimatta.
Tai siis. Tummista pilvistä?
Kun hän tarkemmin mietti, siinä oli kuin olikin jotain vikaa.
Eihän sen nimittäin edes pitänyt olla mahdollista. Säälaitteiston piti pitää moinen kurissa ja taivaat kirkkaina. Eihän- eihän se käynyt päähän!
Aristokraatti huokaisi sivistyneesti ja nosti yhden mustan sormen pystyyn. Hän vei sen haarniskansa valtavalle kaula-aukolle ja painoi pohjaan sinisen napin.
”Säätutkija!” Steltin miehen tuhti ääni tokaisi sisäänrakennettuun mikrofoniin. ”Herätys, vanha veikko!” ”Huomenta, pomo”, toisen steltiläisen, mutta ei aristokraatin, ääni vastasi linjalta. ”Kaikki kunnossa?”
”Kyllä, kyllä, mutta… sääsatelliittimme, ystävä hyvä! Toimivatko ne kunnolla?”
”Tavalliseen tapaan, lekuri?”
”Ah, no sehän on sitten selvä, toveri hyvä. Kiitos panoksestasi, kiitos panoksestasi. Jatka samaan malliin.”
”Ai. Ei mitään, pomo, kiitos kovasti, pom-”
”KUULITHAN ÄÄNENI SARKASTISUUDEN?” Voitonhampaan herra korotti ääntään, mutta sivistyneesti paitsi ettei oikeastaan. ”Ei ole ollenkaan selvä! On selvän vastakohta! Selvän antiteesi! Selvän arkkivihollinen! Tämä asia vei ’selvän’ VAIMON ja POTKAISI ’SELVÄN’ KOIRAA! Tämä asia on ’ANTI-SELVÄ’!”
Säätutkija odotti kohteliaasti esimiehensä paasauksen loppuun. Kuten yleensäkin. ”… epäselvä, pomo?”
”Voi sen… VOIHAN SEN NIINKIN SANOA.”
”Niin, öh. Niin voi. Mistä kiikastaa?”
”Ah, veikko hyvä, peikko hyvä, ei sen kummempaa kuin että muuten kauniissa auringonlaskussani on ARKKIMAKUTAN TYHJÄÄ SYDÄNTÄ MUSTEMPIA PILVIÄ. Ajattelin, että saattaisit tietää jotain asiasta!”
Naputusta. Laitteiston piippausta linjan toisesta päästä. ”Tarkistin asian, pomo.”
”Ja?”
”Nämä eivät ole sadepilviä. Eivätkä varsinaisesti pilviäkään. Koostuvat näemmä… metallihiukkasista? Enempää en voi tällä laitteistolla kertoa.”
Aristokraatti hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Ah, mitäköhän kirottua ne sitten… samapa tuo. Ryhdy toimiin! Kyllä nekin säänhallintajärjestelmää tottelevat!”
Säätutkija ei väittänyt vastaan. Harva asia ei totellut Voitonhampaan säänhallintajärjestelmää, joka koostui sädeaseista ja vapaavalintaisesta määrästä ohjuksia.
Lisäksi se mittasi oikein nätisti ilmankosteuden ja rikkipitoisuuden, ja tänä aamuna ensimmäinen olikin 69%, ja jälkimmäinen 75%.
Sellaista oli asua julkeassa valurautaisessa poraustornissa Xian lähellä.
Vaan olivat aamut täällä silti kauniita.
Eivät kyllä niin kauniita, että Voitonhampaan lairdi olisi niitä tämän pidempään jaksanut tuijotella. Vaan kuuden ruokalajin aamiainen ei valmistunut selvästi satunnaisesta keittiöön mulkoilusta huolimatta juuri vauhdikkaammin, joten teollinen yliherra ei voinut kuin tappaa aikaa.
Ei, ei hieno herrasmies ’tappanut aikaa’. Hieno herrasmies ei tehnyt mitään harkitsemattomasti tai hetken mielijohteesta, paitsi välillä oli pakko vähän innostua ja sitten olikin hailla laserit kidassa. Mutta hieno herrasmies tappoi aikansakin tarkkaan ja harkitusti – ei, taposta ei voitu puhua. Tässä oli kyseessä metodinen, etukäteen kylmästi ja laskelmoivasti joka liikettä ja siirtoa myöten suunniteltu minuuttien kylmäverinen murha.
Aristokraatti painoi oranssia nappia kauluksessaan ja avasi linjan toiselle uskolliselle palvelijalleen.
”Poika!” ”Ниин, херра?”
Pojan ääni oli lohduton jo ilmankin mekaanista ritilää, jonka läpi se suodattui. Useimmat universumin suuret herrat ja rouvat eivät suostuneet palkkaamaan alaisuuteensa shasaaleja jo näiden onnellisuutta ja pirteyttä tuhoavan yleisolemuksen takia. Mutta tämä poika oli sentään aloitekykyinen, eikä hangannut turhia vastaan, paitsi ehkä ihan vähän, mutta ei oikeastaan tarkoituksella.
”Huomenta vain sinullekin, ilopilleri!”
Masentunutta särinää. ”Херра. Ен ыммäррä. Ен ыммäррä илоа, мутта. Еихäн илоа вои сурвоа пиллереихин. Илоа еи вои валмистаа пиллеримуодосса.”
Aristokraatin tummille kasvoille levisi hymy. ”Aivan, aivan… totta turiset!” ”Сен верран кун илоа ыммäррäн. Сен еи питäиси олла махдоллиста. Ило он абстракти, субйектиивинен кäсите. Силлä еи оле тодистеттаваа фыысистä оломуотоа.”
”Haa haa haa! Kyllä, samaa mieltä!”
Voitonhampaan herran korteksiin ei mahtunut laisinkaan, miksi shasaaleja pidettiin masentavana seurana kaikkialla yli merten ja halki historian. Hänelle pojan huomiot aiheuttivat pelkkää iloa ja piristystä pitkiin työpäiviin.
”Ha ha ha! Niinhän sinä teet! Hyvää työtä nimittäin, poikaseni! Jatka samaan malliin!”
Shasaalit, aristokraatti ajatteli. Lystikästä väkeä.Toivat aina uudenlaista valoa eläm-
Niin, niistä valoista.
Sillä hetkellä ruokasalin – ei, koko Voitonhampaan valot sammuivat sekunniksi ainoastaan syttyäkseen vaivalloisesti uudelleen. Suurten henkien aamunkoittokin lakkasi pauhaamasta pieneksi, kiusalliseksi hetkeksi.
”M-1X!” ylimys paasasi. ”Jälleenkö? Melkoinen sattuma, kun ottaa huomioon että JUURI EILEN annoin sinulle HYVIN PERUSTEELLISEN selostuksen siitä, miksi Felnas-käämejä ja munavatkainta ei pidetä kytkettyinä päälle samaan aikaan! Mutta SATTUUHAN NÄITÄ.”
Yksisilmäinen hovimestaridroidi näytti kutistuvan pelkästä nolostuksen voimasta.
”Hyvä että ymmärrät!” viiksiniekka nauroi höyryä viiksistään suihkuttaen. Aristokraatti huokaisi ja istui jälleen pitkän puupöydän ääreen. Hän painoi nyt vihreää nappia kaulanjuuressaan.
”Voro! Kuulolla?”
”Oui?” vastasi ääni joka oli sulaa kuin voi pannulla.
”Oletko alakerrassa?”
”Oui.”
”Voisitko tulla ylös?”
”Non, monsieur. Ruokinta kesken.”
”Mitä sinä ruokit siellä, protosorsiako?” aristokraatti nauroi. ”Pelkkä vitsi, näin herrasmiesten kesken. Haidenko vatsat siellä kurnivat?” ”Oui.”
”Mutta toveri hyvä… meillä oli työharjoittelija sitä pikkuvirkaa varten!”
”Oui. Oli.”
Syvä hiljaisuus. Meri kuohui radiolinjalla. ”Hän kyllä ruokki ne, monsieur. Muttei kovin pitkäksi aikaa.”
Hermostunut hymy levisi aristokraatin kasvoille. ”H-hahaha! Siinä vasta mies! Hoiti hommansa. Omistautui työlleen!”
Linjalta kuului sädeaseiden ääniä. Ikkunasta vilkaistessaan Steltin aristokraatti näki samojen valoammuksien polttavan hohteen aamutaivaalla. Sitten hait karjuivat.
Suurin osa meribiologeista oli varma, että takea-haiden ei pitänyt karjua.
Eivät ne yleensä karjuneetkaan. Voitonhampaan herra oli korjannut asian.
”Melko vihaisia tänään, monsieur. Johtunee nälästä. Harjoittelija ei ollut iso mies.”
”Ammattijärjestöjen ei tarvitse tietää”, ylimys sanoi haudanvakavana. ”Oui.”
”Ssssselvä. Hoida homma, miekkonen hyvä. Onhan asia tällä kunnossa?”
”Ei oikeastaan, monsieur.”
Asia oli selvästi kunnossa.
Voitonhampaan herra soitti viimeiselle aktiiviselle luottomiehelleen painamalla vielä keltaista nappia.
”Huomenta, professori!” hän tokaisi innokkaana. ”Mitä Fissioaseman aamuun kuuluu?” ”Ah, tuota, hyvää, hyvää, herra tohtori!” tunnistamattomaksi moukaroitu mutta terävä aksentti sanoi vilpittömän innokkaana. Tämä yhteys oli heikompi – tulihan puhelu aivan toiselta puolelta kupolia. ”Meinasihan täällä mennä kyllä heti alkuun vähän, heh, ’plörinäksi’ kuten kaikki nuorukaiset nykyään sanovat, heh! Olin unohtanut jäähdytysputket irti iltahuollon yhteydessä ja, arvaahan sitä mitä siinä kävi, siinä samassa kun menin ensikäynnistystestien jälkeen ’luovalle kahvitauolle’, alkoi koko paikka hehkua melko iloisen vihreänä!”
”Kelpo mies, kelpo mies! Sattuuhan noita. Mutta sait tilanteen kuitenkin haltuun?”
”No itseasiassa, heh, se on vielä päällä, mutta sain ytimen ulkokerrokset suljettua toisiltaan, joten eiköhän tämä tästä!”
”Mainiota, mainiota. Tällä selvä?”
”Tällä selvä! Tosin, jos… se ei ole liikaa pyydetty… niin voisin tarvita uusia raajoja… nykyiset ovat alkaneet kuplia…”
”Eiköhän asia hoidu, professori hyvä. Työpäivän jatkoja!”
Ja näin Voitonhampaan herra oli aloittanut taas yhden tehokkaan työpäivän. Suuryrityksen pyörittäminen vaati visioita, joita moni ei päähänsä saisi mahtumaankaan.
Tai siis, suuren hengen nimeen, luuliko joku että taivaskupolien kattoon rakentaminen olisi helppoa? Ei nimittäin ollut!
Aika kului. Lopulta peikko-oopperalla huoneen täyttänyt levysoitin hiljeni, ja aristokraatti tirautti silmäkulmastaan yksinäisen miehisen kyyneleen. Tarina kosketti häntä syvältä.
Vaan lopulta aamiaisen aika saapui. M-1X liisi sisään pikkuruisena mekaanisena ellipsinä yksinäinen konesilmä tyytyväisen näköisenä. Robotin mukana sisälle leijaili tiikeristrutsimunakkaan mehevä haju. Vasta avatun siniviinipullon hedelmäinen tuoksahdus.
Ah, siniviini. Ylimys tunsi sen aromeissa itä-Steltin lempeän kesäilman. Pehmeän tanniinisen maun.
Steltiläisen orjaluokan jalat polkemassa meheviä stra-mana-marjoja. Ylimys irvisti.
No, maailman muuttaminen oli hidasta työtä.
Ja ei hän viinin makua halunnut muuttaa. Syytä tuottajia, älä tuotetta! Järjestelmä oli mätä, mutta oliko se mikään syy kaataa hyvää juomaa pois?
Aamiaisesta nautiskellessaan Voitonhampaan aristokraatti koki päivänsä ensimmäisen todellisen yllätyksen. Tällä kertaa joku soittikin hänelle. Niin ei käynyt usein.
Tumma haarniskalordi pyyhki suupielensä, laski aterimensa lautasensa viereen ja painoi välkkyvää nappia haarniskansa kaula-aukossa.
Hento xialainen miesääni puhui, ja aristokraatin suupielet nousivat ylöspäin. Ei hän kaikkia vortixxeja halveksunut. Tällä oli näkemystä. ”Päivää. Häiritsenkö, kreivi?” liskomies linjalla kysyi kohteliaasti.
”Radak!” aristokraatti vastasi innokkaasti toistaen keskustelua, jonka luette toista kertaa ikinä. ”Täällä se on kylläkin huomenta. Aikavyöhykkeet, hyvä mies! Ei, et häiritse ollenkaan, kunhan vain… nautiskelin aamiaistani aurinkoinnousussa.”
”Olen kuullut niistä käytettävän lähinnä termiä ‘kupolit’. Mutta! Minulla on vähän kuulumisia tästä suunnasta. Ja ongelmia, mitkä saattavat tarvita apuasi.”
Ongelmia, liskomies oli sanonut.
Ongelmia, aristokraatti pyöritteli päässään.
”Ongelmia, Radak.”
”Ystävämme Odinalta.”
Varjottu, hullu draakki! Tietenkin! Siihen aristokraatti huokaisi, ja kovempaa huokaisivat hänen viiksensä. Ne pursottivat suuren höyrypilven aamiaispöydän ylle.
”Tyylitajuton barbaari! Mitä hän nyt on mennyt tekemään?”
”Minusta tuntuu, ettei häntä enää kiinnosta sopimuksemme. Hän on aivan liian innostunut Suurten Olentojen Sirusta. Haluaa sen itselleen.”
Voitonhampaan herra tuijotti ikkunasta horisonttiin kuunnellen vortixxin huolestuneita sanoja. Ja näki taas yhä selkeämmin synkät pilvet, joita ammuttiin sädeaseilla yläilmakehästä, vaikka siitä ei apua ollutkaan.
Ja sitten hän muisti, mitä pilvet tietenkin olivat.
Voi… voitto. Tai oikeastaan sen vastakohta. Voiton antiteesi. ’Epä-voitto’?
Semantiikkaa. Pirut siitä. Laseria sekin tottelisi.
”Ah, sinulla on sellainen ongelma. Hankalaa, hankalaa. Kovin hankalaa! Tiedätkö, mikä minun ongelmani on tänään aamulla ollut? Näiden kirottujen valojen välkkymisen lisäksi, JOTA EN SUINKAAN AJATELLUT PYYTÄÄ KETÄÄN LÄSNÄOLIJAA KORJAAMAAN?”
M-1X piippasi kovaäänisesti keittiössä ja valot palautuivat jälleen.
”Jokin monimutkainen tieteellinen dilemma, otaksun?”
”Kyllä, kyllä! Niin voisi kenties sanoa, viisas ystäväni. Taivaanrannassani on niinsanotusti…”
Gukkoaura katosi pilven sisälle eikä tullut toiselta puolelta ulos. Aristokraatti nielaisi.
”… tummia pilviä. Ja jos kyse olisi vain säästä, sille olisi ratkaisu – olethan nähnyt ‘parannellun versioni’ metrulaisesta säänhallintajärjestelmästä. Mutta pelkään pahoin, että nämä pilvet saattavat olla pikemminkin kokoelma lihaasyöviä nanobotteja, jotka vapautin vahingossa viime viikolla tankistaan.”
Mekaaninen röyhtäisy kajahti halki taivaan ja pian mustasta pilvestä satoi kiloittain linnunluita. Ylimys yritti kohdistaa katseensa jonnekin korkealle taivaalle ja piti peukkuja Säätutkijan tähtäykselle.
”… eivätkö säänhallintajärjestelmäsi lasersäteet toimisi niihin aivan yhtä hyvin, kuin ne toimivat pilviin?”
Vanha kunnon Radak. Jollain tapaa liskomies osasi ajatella kuin aristokraatti. Rationaalisuus, se puuttui niin monilta!
”Nopeaa ajattelua! Eivät ole toimineet vielä. Mutta minä vähän tässä mietin, että entä jos minun ongelmani voisi… korjata sinun ongelmasi….”
”Hmm. Ajatuksessa on perää, vaikka en yleensä lihaasyövien nanobottien käyttämistä pidä kovin moraalisena ratkaisuna. Minulla oikeastaan on yksi kohde, jossa voisit suorittaa niillä vaikka jonkinlaisen kokeen. Ja siten ratkoa minun ongelmani!”
”Hei hei hei, Radak hyvä, näin herrasmiesten kesken, jos Odinan roisto sellaista kysyy, en käyttänyt koskaan sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’, ’terroriteko’ tai ’lihaasyövät nanobotit’.”
Voitonhampaan herra ei ollut myöskään koskaan käyttänyt sanoja ”Artakha”, ”hallittu muistinpyyhintä”, ”kiertoratapommitus”, ”vahki-tekoäly” tai ”ydinjätteen uusiokäyttö”.
”Kolmea ensimmäistä et kyllä käyttänyt muutenkaan.”
”En tietenkään. Ja… jos nyt tosissaan ollaan… tietyt finanssiasiat saavat minut miettimään, onko Varjotun suututtaminen kovin kehityskelpoinen ratkaisumalli. Tai Varjotun syöttäminen lihaasyöville nanoboteille. En juuri maininnut Varjotun syöttämistä lihaasyöville nanoboteille.”
Voitonhampaan herra muistutti itseään henkisesti, että tuhoaisi kaikki todisteet dokumentin ”Suunnitelma B: Näin syötän Varjotun lihaasyöville nanoboteille” olemassaolosta. Mahdollisesti jo aamiaisen jälkeen.
Tai… olisi muistuttanut, jos hän olisi koskaan kirjoittanut sitä. Luulitteko saavanne hänet nalkkiin, ha!
”En usko, että lihaasyövät nanobotit lavertelevat osallisuudestasi.”
Optimistisen ja rationaalisesti ajattelevan lisäksi Radak oli näemmä myös huvittavan naiivi!
”Ei niistä pirulaisista ikinä tiedä. Radak, tosissasiko sinä tätä ehdotat? Vaikka olemme vanhoja kumppaneita, minä kuitenkin… pyöritän yhtiötä! Itseoppineena yritysmaailman kruunuttomana kuninkaana koen itseni… AUKTORITEETIKSI ja ASIANTUNTIJAKSI siitä asiasta, että maksajaa ei kannata syöttää lihansyöville nanoboteille, JOITA EN JUURI MAININNUT JA TÄMÄ YHTEYS ON SITTEN TÄYSIN SUOJATTU.”
“Oikeastaan minäkään en missään vaiheessa käyttänyt sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’ tai ’terroriteko.’ Ongelmaani on luultavasti mahdollista saada myös hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävä ratkaisu.”
Aristokraatti toivoi sillä hetkellä ratkaisuunsa hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävää ongelmaa. Vaikka hän ei Radakin heittoa ollut huomioinutkaan.
”JA jos joku Artakhan Käden – älkää teeskennelkö, ette te mitään lakkautettuja ole – vainukoira kuunteleekin tätä linjaa, lupaan suunnata niskaanne ne lihaasyövät nanobotit JOITA EN OLE KEHITELLYT-krhm. Niin, niin. Kerro ihmeessä, Radak.”
“No siis. Kuten sanottua, siru. Odinalainen haluaa sen itselleen, ja se olisi suuri sääli tiedemaailmalle. Hän lähetti yhden amatöörijoukon tänne, eivätkä he ole enää kauaa ongelma – mutta lähteeni kertoo, että hän aikoo lähettää lisää ryöväreitään ja murhaajia perääni Metru Nuille. Arvelen, että sinulla voisi olla idea, jolla tehdä vaikkapa meriportit Metru Nuille vaikeiksi väyliksi Metsästäjille?”
”No, sinä tiedät ’parannellut takeani’…” aristokraatti sanoi vaatimattomana, mutta hänen hymynsä hyytyi heti kun hait karjuivat taas Voitonhampaan juurella. Punainen laser paloi hetken viivana hänen ikkunansa ohitse.
“… ne olivat… ainutlaatuinen kokemus. Hämmästelen edelleen tapaa, jolla kytkit niiden tietoisuuden säänhallintajärjestelmääsi. Se oli todella inspiroivaa!”
Ai niin, siitä. Se piti kai kytkeä joskus poiskin. Mieluiten jopa ennen kuin hait tajuaisivat, miten taivaskoneita käytettiin etäältä.
”Voi, imartelet minua, Radak. Oli miten oli, kalat eivät välttämättä… ole vaihtoehto. Kaivannet jotain hienovaraisempaa?”
“Paristakin syystä. Se ei saa olla mitään kovin ilmiselvää. Ja tiedäthän, minä en pidä kuolemien aiheuttamisesta. Se tuntuu niin sivistymättömältä.”
”Voi, olen täysin samaa mieltä. Ehkä voimme hidastaa Varjotun rosvojen tietä diplomaattisemmin keinoin.”
“Mitä sinulla on mielessäsi, parahin tohtori?”
”No… minulla on ollut tässä viime vuosina harrasteprojektina tietynlainen liikuteltava antigravitaatiokenttä. Olen onnistunut lähettämään sillä jo jopa joidenkin tonnien painoisia objekteja taivaisiin. Tästä ei sitten puhuta. Kukaan ei saa yhdistää minua siihen energiahurttajuttuun.” Laikarakk, piruparka, aristokraatti ajatteli ja piti mielessään pienen hiljaisen hetken karvaiselle ystävälleen.
“Muistaakseni virallinen selitys sille oli se jäävuori täynnä Frosteluksia, ja se toimi aika hyvin. Mutta jatka toki. Mitä ajattelit singulariteettigeneraattorillasi tehdä?”
”Eiiii, minä ajattelin että sinulla olisi joku ajatus, toverini! Ja… en sano, että sinun pitäisi lähettää Pimeyden metsästäjien armada Punaisen tähden luo, mutta…”
Hetken hiljaisuus.
Hämmentynyt.
“… en tainnut huomata niitä ‘diplomaattisempia keinoja.’”
”Hah! Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus suunnata tähtiin, olisin enemmän kuin kiitollinen!”
“Paitsi että… et ole päässyt vielä tähtiin. Kun rakennutit sen aseman Zakazin kupolin taivaalle, muistaakseni katto osoittautui hankalaksi esteeksi. Mutta ehkä saamme vielä katon auki, kun pääsen käsiksi Suurten Olentojen Siruun.”
”On minulla siihen katon murtamiseen toinenkin tapa- MITÄ NYT? OLETIN LAMPPUONGELMAN KENTIES KORJANNEEN ITSENSÄ, mutta olenhan minä aiemminkin väärässä ollut!”
Nolostuneempia piippauksia. Valot palautuivat jälleen. Voitonhampaan herra oli hämmentynyt – näin monta kytkentävikaa saman aamun aikana? Kyllä hänkin mielellään välillä testaili Felnas-käämejä päälle tai pois, mutta tämä alkoi olla jo liikaa.
“Mitä jos katsotaan sitä hieman myöhemmin. Juuri nyt tarvitsen vain Metru Nuin ilman liskomafian kätyreitä.”
”Ja haluat sen tapahtuvan ilman väkivaltaa? Rakastan haasteita, Radak!”
“Odinan ystävämme ottaa väkivallan hänen alaisiaan kohtaan hieman henkilökohtaisesti.”
“En voi muistaa niitä kaikkia. Valaisetko?”
Rautahaarniskainen titaani hymähti itsevarmana. Eihän hän ollut esitellyt Radakille kuin vajaan neljäsosan niistä kaikista?
”Noh, tämän suunnittelin aikoinaan potilaiden puuduttamiseen, mutta tapahtui tietynlaisia… komplikaatioita. Pikku apurieni lähettämä värähtely saattoi aiheuttaa pidempiaikaisen turtuneisuustilan kuin… alunperin tarkoitin. Mutta tiedäthän sinä, Radak hyvä, että minä en heitä koskaan mitään pois?”
“Minusta on todella inspiroiva ajatus, miten päätät tehdä tuota tarkoitusta varten nanokoneita, kun valtaosa kollegoistasi käyttää aivan tavallisia kemikaaleja tarkoitukseen.”
”Miksi kaikki muut ovat niin laiskoja?” steltiläinen murahti pitkät mustat kädet puuskassa.
“Kaikki eivät voi olla kaltaisiamme tieteen uranuurtajia.” Tämä palautti hymyn paronin kasvoille.
”Eivät, eivät. Vain harva meistä voi seurata Tulinoidan jalanjälkiä jumalten luolaan. Vaan saammeko pian käsiimme avaimen sinne, Radak?”
“Jos saamme pidettyä sen draakin erossa tästä kaikesta, kyllä. Saatamme saada avaimia useamman.”
Aristokraatin naurahdus sai tämän tummat putkiviikset suorastaan käpertymään kerälle. Hän puristi kätensä himoitsevasti nyrkkeihin kuin kahden mielen sirun ympärille.
”Kelpo mies, Radak! Kelpo mies! Mutta miten ajattelit pitää muut ahnaat kädet irti tämän maailman vaarallisimmasta aseesta? Odinan kummisetä ei ole ainoa joka luulee olevansa siihen oikeutettu.”
“Metru Nui on nykyään yllättävän sulkeutunut. Jos pystyt estämään metsästäjien pääsyn tänne, minulle ei tule ongelmia.”
”Lähetän nanopilven luoksesi heti kun saan sen vain vapautettua! Toivottavasti… tuulet ovat suotuisia…”
“… säänhallintajärjestelmä, unohditko sen?”
”Siinäkin… saattaa olla mutkia kuin-”
Kuin hänen viiksissään, olisi hän jatkanut, mutta…
”VALOOOOOOOT.”
Ohjustekoälyä, leijukiekkoa ja bohrokin aivoja sisällään kantava keittiötyöläinen näytti olevan vilpittömästi häpeissään. Suuren mustan tornin mustaa ruhtinasta kävi jo vähän tätä sääliksi.
”Kiitos!” finanssiherra tokasi sähköjen palattua jälleen kerran kuvioihin. ”Niin, niin! Ehkä en anna tuulien hoitaa tätä työtä. En ole vielä nimittäin onnistunut rakentamaan… kokonaista ilman toaa.”
Häneltä puuttui siihen vielä raajojen lisäksi suurin osa sisäelimistä. Toverit mustassa pörssissä olivat joutuneet olemaan viime aikoina varovaisempia.
”Lähetän toisiksi parhaimman mieheni asialle.”
Ja toisiksi parhaimmalla miehelllään hän tarkoitti luonnollisesti sitä miehistään, jolla oli toisiksi muhkeimmat viikset, eli Voroa.
“Kiitos. Autat huomattavasti mielenrauhaani. Minun puolestani tässä oli kaikki.”
”Minun ei!”
Nyt aristokraatti oli vasta pääsemässä vauhtiin. Hän ei ollut saanut puhua tästä vielä kenellekään.
”Radak, Radak, emme ole päässeet puhumaan aikoihin. Nyt kun sinulla on Metru Nuin kaltainen ihanteellinen testausympäristö, ajattelin että voisit toimia betatestaajana muuan salaisessa sivuprojektissani. Kuvittele tämä: poliisivoimat, mutta ROBOTTEINA!”
Tik. Tok. Radakin mielipide jäi sanomatta.
“… eikö…”
Paroni otti tämän käskynä jatkaa mainospuhetta.
”Kuvittele! Kaikki tavallisen lainvalvojan hyvät puolet, eikä yhtään niistä heikkouksista! Ei moraalisia rajoitteita! Ei väsymystä! Ei kroonista donitsiaddiktiota!
“… mutta…”
”Ja et ole edes kuullut parasta osaa: MIELISAUVOJA! Sauvoja, jotka ampuvat mielisäteitä – säteitä, jotka vaikuttavat mieliin! Se on oikeastaan aivan petollisen nerokasta kaikessa yksinkertaisuudessaankin, ja minua rehellisesti… hämmentää, miksi kukaan ei ole keksinyt ideaani edes tässä ummehtuneessa ja paikalleen jumiutuneessa tiedemaailmassa, jossa elämme! Mitä sanot, Radak? Minulla on pari prototyyppiä, ja uskon että ihastut nimeen, jonka olen jo ehtinyt…”
Voitonhampaan paroni, kreivi ja tohtori tajusi vasta silloin puhuvansa tyhjälle linjalle.
”… patentoidakin?”
Mutta… eihän sen pitänyt olla mahdollista? Haarniskan viestin toimi kunhan Voitonhampaan sisäinen tukiasema oli vielä-
Valotkaan eivät olleet päällä. Se olisi pitänyt huomata ehkä aiemminkin. M-1X piipitti paniikissa keittiössä kytkimiä hakaten.
Aristokraatti keksi tälle vain kaksi mahdollista syytä.
Noh, kolme. Ehkä hait olivat vihdoin tajunneet miten sääsatelliitit toimivat.
Okei, neljä. Ehkä lihaasyövät nanobotit olivat ryhtyneet syömään myös mekaanista ainesta.
Tai siis viisi. Ne metallia syövät nanobotit olivat myös vielä nimittäin vapaana, vaikka ylimys oli lähettänyt shasaalipojan niiden perään ”haavihommiin”.
Mutta vahvimpana vaihtoehtonaan Voitonhampaan herra uskoi…
… sabotaasiin!
Sabotaasiin!!!
Mihin hän ei uskonut oli kuitenkin musta metallinen nyrkki, joka oli juuri ilmestynyt huoneiston oven väärälle puolelle. Nimittäin juuri aristokraatin puolelle.
”Sssssinääää…” tämä mumisi ovea kohti viikset jännittyneinä.
Ovea muodostava puuaines säpälöityi, kun käsi hapuili tiensä ovenkarmille ja tarttui siihen kaikella puristusvoimallaan. Asia, joka oli hetki sitten vielä ollut Voitonhampaan herran kattohuoneiston pääovi, väistyi nyt pakolla sen läpi astuvan teknoperkelöitymän päätöksestä siirtää olemuksensa sen tyylikkäimmin sisustetulle puoliskolle.
”Ssssssinä!!!!”
Aristokraatti nousi irvistäen pystyyn tuoliltaan ja puristi kätensä tiukasti nyrkkeihin. Hän tiesi jo, kuka oli tulossa, ja halusi olla valmiina. Musta piikkipanssarinen haarniska vaarallisena hän tepasteli esiin pöytänsä takaa, naurahti muhkeasti ja taputti käsiään yhteen. M-1X kuuli käskyn ja veti vivusta.
Ovella seisova punamusta sotasaatana suoristi selkänsä hieman liian matalien ovenkarmien läpi saavuttuaan. Nyrkit tiukasti yhteen puristettuina ilmeetön kypärä tuomitsi kattohuoneiston haltijaa, joka oli kuitenkin valmiina kohtaamiseen.
”Ha! ARVASIN!” aristokraatti karjaisi saapujalle.
Ja sillä sekunnilla valtava metallinen koura syöksähti seinän salapaneelista aristokraattia kuvaavan maalauksen takaa. Se heitti hänen käsiinsä suuren kaksikärkisen keihään, jota aristokraatti pyöräytti sulavasti käsissään. Musta, valoa imevä energia virtasi kärkien välissä.
”HA!”
Toinen metallinen koura, edellistä vieläkin suurenmoisempi laskeutui katosta pirstoen kristallikruunun sirpalesateeksi tieltään. Se asetti syvälle aristokraatin päähän mahtavan mustan silinterihatun – yritysmaailman kiistattoman kuninkaan loisteliaan kruunun!
”HAAAA!”
Ja vielä yksi robottikoura kuuli käskyn. Sen jumalainen tehtävä oli toimittaa Voitonhampaan herran vasemman silmän päälle suuri ja ylväs monokkeli.
”KENRAALI KILLJOY!” Voitonhampaan herra huudahti töykeästi saapuneelle vieraalleen pahaenteisesti naurahtaen.
Vihreähehkuisen haarniskansa raoista Metru Nuin entinen kenraali viimein lausui nimen, jota hän ei koskaan olisi enää halunnut joutua lausumaan.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
Sitten räjähti.
Suuri tulipallo valaisi Voitto Korporaation johtajan mahtavan ja piikikkään siluetin taustan. ”Oletko tullut KOHTAAMAAN TURMIOSI, Kenraali?” aristokraatti nauroi kovaäänisesti tajuamatta, että sillä hetkellä Mustan Käden entinen kenraali kuuli lähinnä ”sad-dam”. Ja ehkä myös ”batang”.
Irtaimiston ja säpälöityneiden huonekalujen palaset kimpoilivat niin mustahaarniskaisen aristokraatin selkäpanssareista, kuin Killjoyn kasvoistakin. Näennäisesti aseistamattomana saapunut sotakralhi nosti sormensa syyttävästi kohti viiksekästä panssarikraattia.
“Sinä tiedät, että en normaalisti suostuisi kohtaamaan sinua kasvotusten, senkin pöhöttynyt varas. Mutta sinun täytyi mennä taas rajan yli. Sinun oli aivan pakko työntää ylisuuri hattusi peliin, johon sinulla ei ole asiaa.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA virnuili koko terävällä ja äärimmäisen hyvin hoidetulla hammasrivillään. Ei hän ollut turhaan käynyt Haederan yliopiston hammaslääketieteen opintoja.
”Ja näin julkeasti tohtii puhua itse ruokarauhani rikkoja! Mutta älä huoli, Nui-Kralhi! Tunnettuna herrasmiehenä sallin sinun liittyvän aamiaisseurakseni! M-1X! Olisitko ystävällinen ja… kattaisit pöydän vieraallemme!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kovaääninen nauru piilotti taatusti alleen kaikki paronin pahaenteiset taka-ajatukset, tai siis ainakin siihen asti kunnes keittiöstä vedettiin vipu. Siinä samassa servot kauniin antiikkipöydän sisällä syöksivät kymmeniä mustia teräshampaita puupinnan läpi, ja lattian piilotettu metallijousitus antoi laulaa.
Suuri pöytä heilahti Killjoyta kohti valtavana murskaimena mustien piikkien meri puusta törröttäen.
Punamusta metsästäjä loikkasi kaikin voimin kohti kattoa ja iski molemmat nyrkkinsä siitä läpi jääden roikkumaan ilmaan. Molemmat jalkansa kohti sinkoutuvaa ansaa ojentaen Killjoy käynnisti jalkojensa rakettimoottorit juuri oikealla hetkellä. Kuolonpöytä vaihtoi ilmasta väkivaltaisesti suuntaa sinkoutuen vaarallisesti kieppuen takaisin kohti keittiötä, jonne se lopulta pysähtyi.
Metalli murskasi teknojätin alle jäävää puulattiaa tämän elopainon laskeutuessa takaisin sille. Ärsyyntynyt kenraali ei hellittänyt syytöksissään. Ei varsinkaan aristokraatin tempauksen jälkeen.
“Sinä et edes välitä? Sinä olit aina piikki lihassamme, mutta markkinavoimien hyväksikäyttö ja massatuhoaseet ovat kaksi hyvin eri asiaa. Olen saanut tarpeekseni.”
”Kenraali, kenraali!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi vaihtaen singulariteettisauvaansa rennosti kädestä toiseen, ”minusta tuntuu, että aloitimme tänään jokseenkin huonolla jalalla. Voisimme korjata asian esimerkiksi…”
– valtava musta rautajalka räjähti katon läpi Killjoyn yläpuolella –
”… nyyyyt!”
Tällä kertaa Killjoyn ei tarvinnut turvautua turhauttavaan akrobatiaan, vaan punamusta hahmo polvistui yhden polvensa varaan salamannopeasti ja antoi metallisen outouden laskeutua suosiolla päälleen. Yhteentörmäyksestä kuuluva ääni muistutti sitä, kuin joku olisi lyönyt kongiin täysillä voimillaan. Killjoyn haarniskan nivelistä kuului muutama huolestuttava rasahdus satojen kilojen painon yllättäessä tämän, mutta puku kesti. Ja juuri tarpeeksi pitkään, jotta Killjoy sai kerättyä voimansa.
Selkänsä salamannopeasti suoristettuaan rautajalka aloitti uuden matkan, ja tällä kertaa suunta oli suoraan ylös. Jossain kaukana kaksikon yläpuolella kajahteli, kun aristokraatin toinen ansa tuhosi metallisen ulkokaton rakenteita.
“Joko riitti? Vai oletko valmis vastaamaan typeryyksistäsi?”
Putkiviikset DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kasvoilla kiertyivät jäykkinä yhä tiukemmiksi spiraaleiksi, kun hän irvisti vihaisesti… mutta sai hienon ja kohteliaan herrasmiehen tavoin palautettua tyynen asiallisuutensa ja vieraanvaraisen hymynsä.
”Kenraali Killjoy! Mehän olemme vanhoja tuttuja! Eihän meidän tarvitse tapella”, aristokraatti painoi pitkällä sormellaan haarniskansa kaula-aukon sisälle, ”vorojapoikahälytyskerroksessa32tuokaakarboniittikivääritjapariraskastakhiroksiinikanuunaakiiitoooos. Ota ihmeessä tuoli, vanha ystävä –”
– paronin käsi viittoi halki huoneen osoittaen kaikkia ruokasalin tuoleista, joista huomattavasti käytännössä jokainen oli puusäleinä –
”– ja istu alas! Meillä on selvästi paaaaljon puhuttavaa.”
Killjoy pudisteli päätään tyytymättömänä ja painoi sormensa kypäränsä oikean puolen antennille.
“Brez. Keskeyttäkää tavaroiden lastaus hetkeksi ja laittakaa silmät kovaksi. Asepuolelle tulossa mahdollisia kohteita. Älkää säästelkö mitään. Pistäkää paukkuen.”
Killjoy odotti radioyhteyden päässä puuhaavan selakhikolmikon vastauksen ennen, kuin asteli tylysti aristokraatin ohitse ruokasalin ovelle.
“No entäs nämä tuolit sitten? Vielä lisää temppuja? Oletko sinä todella niin peloissasi, että olet ansoittanut koko kotisi? Antaa palaa. Pistä pahintasi. Voin tuhota loputkin irtaimistostasi, jos se saa sinut tyytyväiseksi.”
”Tuolit? Ansoitettuja?” aristokraatti tuhahti vilkuillen sivuilleen. ”Minä sinä minua oikein pidät? Typerä idea! Toisin kuin te Mustan Käden tympeät funktionalistit, minulla on silmää tällaisille asioille –”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN monokkeli ampui kuolettavan lasersäteen Killjoyta päin.
Tällä kertaa Killjoy ei ehtinyt tehdä mitään Voitto Korporaation herran vähäeleisen hyökkäyksen edessä. Ei sillä, että hänen olisi tarvinnut. Sama värähtelevä hehku, jolla Killjoy oli naamioinut itsensä ristelyille ja suojautunut viettelevän vortixxin varjoilta värähteli jälleen. Laser imeytyi haarniskan ympärillä olevaan kenttään ja katosi.
“Annas kun kerron sinulle hieman meistä Käden funktionalisteista”, kenraali uhitteli, “Ionihaarniska. Pirun kätevä kaikkea sellaista vastaan, jotka sisältävät valoa tai varjotemppuja. Ei sinun varallesi suunniteltu, ei missään nimessä. Mutta näyttää tepsivän hyvin epäkäytännöllistä mahtailua vastaan.”
No nyt mentiin henkilökohtaisuuksiin! Pöyristys valtasi steltiläisen hammaslääkäri/asekehittelijä/avaruusparoni/filantroopin viiksekkäät kasvot. Harva uskaltautui halventamaan hänen lasereitaan! Ja vielä harvempi käveli siitä ulos ilman rangaistusta.
Mutta suora hyökkäys ei selvästi tähän soturiin toiminut. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA laski päänsä etukumaraan. Kyllä, nyt hänen oli maalattava kasvonsa asiallisuudella. Verhouduttava Suureen Ystävällisyyden ja Herrasmiesmäisyyden kanohiin. Kanohiin, jonka nimi olisi Kanohi Doktor Viktor von Nebula, jos se olisi olemassa muuallakin kuin metaforien tasolla.
Hän tuudittaisi Nui-Kralhin turvallisuudentunteeseen… ja iskisi sitten! Kyllä! Tätä suunnitelmaa punamusta soturi ei osaisi odottaa, ei varmana, vaikka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olikin sitä hetken ajateltuaan päästänyt vahingossa ulos kumean naurunremakan.
”Vaikuttavaa, Killjoy! Tiedäthän, että me Voitto Korporaatiossa olemme aina olleet vaikuttuneita kyvyistäsi ja teknologisesta lahjakkuudestasi? Vaikka en Mustan Käden teknologian suuri ihailija olekaan-”
“Ihailija?” Killjoy tyrskähti kuin loukattuna, “No et todellakaan. ‘Jumalointi’ olisi lähempänä. Älä yritä ottaa kunniaa itsellesi, olen jo käynyt läpi varastosi. Suurin osa tavarasta on meiltä, etkä ole edes yrittänyt piilottaa sitä. Vai luulitko, että logon pois raaputtaminen on vakuuttava tapa tehdä tuotteesta omasi?”
”VAIKKA EN MUSTAN KÄDEN TEKNOLOGIAN SUURI IHAILIJA OLEKAAN”, paroni toisti hurmoksessa. Killjoy oli typertynyt. Hän ei ollut ollenkaan varma, oliko tämä kuullut ainuttakaan hänen sanoistaan. ”… uskon että yrityksillämme olisi paljon opittavaa toisiltaan yhteistyön saralla! Kyllä, ehkä olen aina aliarvioinut sinut ja toverisi? Ehkä tekin ansaitsette kulkea kanssani Tulinoidan polkua! Jättää taakse Teräksen Ajan, astua kohti Voiton Aikaa! Aloittaa kanssani hyperkopernikaalisen kumouksennytkiirettäniidensaatanankhiroksiinikanuunoidenkanssavorominultaloppuuhiljalleensanottava, ja AVATA KANSSANI TAIVAAT!”
Killjoyn päässä pyöri paljon asioita. Suurin osa niistä sisälsi ajatuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä papattavan aristokraatin kanssa. Sen lisäksi, ettei entisen kenraalin kärsivällisyyttä oltu tehty kestämään tällaista, oli Killjoyn reaktio samalla myös puutunut. Kuinka kauan hän jaksaisi olla kuuntelematta tämän solkotusta?
”Kuules”, hän aloitti varovaisesti, punniten sanojaan tällä kertaa tarkoin, “Kaltaisesi herrasmies osaa kyllä varmasti ajatella yhteistä hyvää. Jos me aiomme seurata tätä… Tulinoitaasi, niin odotan sinulta vastavuoroisuutta. Joten pirulauta, vastaa kysymyksiini ja sitten katsomme, mitä teemme sinun kanssasi.”
Kypäränsä alla hampaitaan kiristelevä kenraali ei seurannut diplomatian tietä mielellään, mutta kenties Voitonhampaan tohtorin imagoon vetoaminen olisi tie vastauksiin.
Aristokraatin virnuileville kasvoille asti erehtyi pikkuriikkinen hitu sitä tajuamista, että hän oli saattanut itse olla keskustel- kanssakäynnin aggressiivisempi osapuoli. Räjähtäviin rakettiammuksiin mieltynyt kralhi ei ollut nimittäin laukaissut vielä ainuttakaan sellaista koko aamun aikana.
Mutta omaksi puolustuksekseen… ei ollut DOKTOR VIKTOR VON NEBULAKAAN.
Se ei johtunut tosin yrittämisen puutteesta. Vorolla kesti tavallista kauemmin. Oli siis pelattava aikaa ja mentävä barbaarisen skorpionisoturin ehdoilla.
”Kysymyksiisi? Ilomielin! Minulla, Killjoy hyvä, on kaikki vastaukset mitä tulet koskaan tarvitsemaan. Tai siis. Melkein. Ei sellaisia, joita minun ei pitäisikään tietää. Kaikki ne vastaukset, jotka minun on kannattavaa tietää. Tiedäthän.”
Killjoy huokaisi syvään, joskin vain puoliksi helpotuksesta. Teknomies tunsi aristokraatin tarpeeksi hyvin tietääkseen, että hän vain luultavasti pelasi aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän saisi tästä kuitenkaan mitään irti. Niine tuumineen Killjoy nosti vasemman kätensä vaaka-asentoon ja heijasti sen tietokoneen hologrammiheittimestä kolmiulotteisen oranssina hehkuvan kuvan.
“Olen jo käynyt läpi kaikki tiedostosi. Olet ollut viisas jättäessäsi kaikki tärkeimmät yksityiskohdat pois, joten saat hieman auttaa minua.
Molemmat tuijottivat ylösalaisin käännetyltä nelijalkaiselta pilvenpiirtäjältä näyttävää valoshowta. Killjoy vilkuili kuitenkin aristokraattia sen läpi ja jatkoi viimein itse aiheeseen: “Mikä helvetti on Baterra-asema?”
Aristokraatin suu muuttui pitkäksi viivaksi ja tämän silmät pullistuivat. Suuret putkiviikset valahtivat lannistuneina alas. Mahtipontinen paroni tuijotti kenraalin kädessä pyörivää hologrammia joitakin piinallisia sekunteja ennen kuin levitti kasvoilleen aamun leveimmän hammashymyn. Viikset nousivat jälleen ojoon kuin kaksi voimamiehen pullistuvaa hauista.
”H-hahahaha! Killjoy, Killjoy, ei minunlaisenikaan kouluttautunut mies voi kaikkea tietää! E-en minä ole kuullut mitään mistään Feterra-asemast…”
Hymy hyytyi jälleen kun paroni tajusi sanansa.
”Baterra-asemasta! Vaan, ei sillä! Unohda se toinen juttu! Jota en koskaan sanonut! Joten ei tarvitse unohtaa! E-hei!”
Killjoy tuijotti takeltelevaa herrasmiestä typertyneenä. Sormea napauttamalla kralhisoturi sulki projektorinsa ja otti yhden uhkaavan askeleen kohti haarniskoitua monokkelisoitujaa. Pienen hetken viileänä päänsä pitänyt Killjoy menetti malttinsa heti möläytyksen myötä.
”Tämä ei ole mikään peli, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”
”Tässä ei ole kyse imagosta tai lakisyytteestä. Tässä on kyse siitä, kuinka moni kuolee sen hammassaatanan käsissä, jolle sinä näitä leluja rakennat. Koska jos sinun puuhasi auttavat sitä pirulaista kivirotankin verran, niin olen valmis pudottamaan liikaa puhuvan pääsi hartioiltasi. Taas.”
Viiksekäs irvisti. ”En tiedä, miten asiat ovat siellä Metru Nuilla, mutta meillä Voitto Korporaatiossa kunnioitetaan potilaita ja vaitiolovelvollisuut- taiiii SIIIIIIIIS. Heh heh, mikä hammassaatana? Minä en ole eläissäni työskennellyt ainoankaan saatanan TAI hampaikkaan kanssa”, Haederan yliopiston vuosikurssin MMXCVII priimus ja hammaslääketieteen kunniatohtori totesi ehdottoman vakuuttavasti.
Killjoy ei edes kuunnellut tohtorin viimeisiä sanoja, sillä triplaselakhinen informaatio hänen korvassaan oli huolestuttavaa. Voitonhampaan asevarastoja tyhjentävät siskokset olivat löytäneet jotain erikoista, mutta kaipasivat vielä hetken tarkistaakseen asian.
“Eli väitätkö sinä”, Killjoy palasi asiaan, “että sinulla ei ole mitään tekemistä aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten kanssa?”
Kralhi päätti jatkaa diplomaattisia kokeilujaan.
“Koska kun minä katson näitä tiedostoja, niin minä näen pilvenpiirtäjän roikkumassa maailman katosta. Minä olen hajottanut lyhyen elämäni aikana melko pirusti asioita. Mutta en koskaan mitään sellaista.”
Paroni vilkaisi kevyesti olkapäänsä yli (huomattavan vaarallinen asia tehdä kaikkien niiden piikkien takia) ikkunoita kohti ja katsoi taas kralhin ilmeettömään kypärään.
”Vai… aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten oikein…” hän mutisi viiksiensä alta imarreltuna, ”… noooo, kenraali, minun on myönnettävä että toisinaan, kuten aidon herrasmiehen kuuluukin, tapaan vitsailla. ’Huumori’-syistä. ’Hauskuustason’ nostamiseksi. Kuten äsken saatoin tehdä. Tai olla tekemättä, jos niin ei ole suvaittavaa. Mutta kuitenkin. Mutten kuitenkaan.”
Selakhien selitys Killjoyn kommunikaattorissa häiritsi tätä taas. Punamusta kypärä kääntyi hetkeksi sivuun, miehen kuiskatessa “Tutkikaa vielä. Minun täytyy olla varma”, vastaukseksi. Kralhin outoa kääntyilyä seuraava paroni sai pian vastaansa taas ilmeettömän läpitunkevan tuijotuksen.
“Hyvä on”, Killjoy mutisi pettyneenä ympäripyöreälle selitykselle, “Jos sinä et kerro, niin entäs sinä. Sinähän näet täällä kaiken, etkö vain?”
Aristokraatti kääntyi katsomaan Killjoyn osoittamaan suuntaan, jossa merkillisen muotoinen keittiövälinettä muistuttava leijuva robotti oli saanut tarpeekseen kytkimien hakkaamisesta.
”Haha, pahoittelen”, aristokraatti hymähti. ”M-1X-Su ei ole varustettu puheenmuodostusytimellä. Mutta hän osaa ehdottomasti tehdä parhaan tiikeristrutsimunakkaan, jota olen koskaan maistanut!”
Leijuva yksisilmäinen robomunakello heilutti vaatimattomasti Killjoylle yhtä lonkeron päässä olevaa kättä ja piippasi.
”Haluatko teetä, kenraali? Kyllä sinä varmaan haluat. M-1X-Su, keitäpä vieraallemme teetä”, aristokraatti sanoi. Ja vastauksena ellipsimäinen kone leijaili hiljaa takaisin keittiön puolelle.
Killjoy mulkoili hiljaisesti piipittävää konetta sen poistuessa. Hänen etsimänsä vastaukset olivat mitä luultavimmin sen sisässä. Ainakin, jos hänen visiiritietokoneensa automaattisia analyysejä oli uskominen. M-1X-Sun sisältö oli juuri sitä, mitä entinen kenraali oli uumoillutkin löytävänsä.
Selakhien päästä ei ollut hetkeen kuulunut mitään. Tieto, jota Killjoy odotti oli elintärkeää. Ja rehellisesti hän myös odotti mitä tahansa tekosyytä päättää toistaiseksi hyvin tulokseton ja turhauttava keskustelu.
”Joten siinäkö kaikki? Tässäkö kaikki, mitä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA –”
”– minulle tarjoaa? Teetä ja kasan huonosti käärittyjä valheita? Näidenkö kanssa minun pitäisi täältä poistua?”
”No… ajattelin tarjota sinulle teen kanssa myös leipää…” kaiken hienovaraisuuden arkkivihollinen sanoi aivan liian vaitonaisesti.
Ja silloin räpyläjalat läpsähtivät useamman kuin kahden räjähdyksen möykyttämän ruokasalin oviaukolle.
Killjoy kääntyi ja näki oven jäänteiden päällä seisovan viiksekkään barrakudanaamaisen syväläisen, jonka päälaella oli hieno baskeri ja olkapäätä vasten puolet tämän pituudesta pitkä patonki.
”Bonjour”, syväläinen sanoi sulavasti.
“Mikä Karzahni –”
Syväläinen osoitti herkullisen näköisen tuoreen leivonnaistuotteen kralhikenraalia kohti ja otti vihreillä koivillaan leveän haara-asennon. Ja silloin patongin pää aukesi.
Entisen Mustan Käden kenraalin elämän ensimmäinen khiroksiiniraketti räjähti tämän naamalle.
Kuin jumalten vasaralla lyötynä kasa punaista ja mustaa metallia lensi järkyttävän äänen ja valtaisan paineaallon harjalla nyt entisten ruokasalin ikkunoiden läpi. Kauas, kauas pois.
Savukiehkurat leijailivat ilmassa. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pudotti hätäisesti singulariteettisauvansa lattialle, ryntäsi Killjoyn muotoisen moukarin voimasta särkyneiden ikkunoiden luo ja nosti pystyyn molempien käsiensä keskimmäiset sormet.
”EI SAATANA!” kaunopuheinen steltiläinen huusi sivistyneesti ulos ikkunasta. ”SUORAAN NAAMAAN! JUMALAUTA! NIIN HIENOA! SIITÄS SAIT! OPITPAHAN KÄYTTÄYTYMÄÄN! Hyvää työtä, Corrodér! Erinomaista työtä!”
”Oui.”
Aristokraatti jakoi arvokkaan herrasmiesmäisen ylävitosen vierelleen astelleen syväläisen räpyläkäden kanssa. Myös M-1X-Su-munakellodroidi oli uskaltautunut osittain ulos keittiöstä ja tuijotti repeytynyttä seinää ja paljastunutta aamutaivasta värisevänä pallerona.
”Vihdoin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kailotti taputtaen kätyrinsä patonkia, ”vihdoin pääsin näkemään tuollaisen käytössä!”
”Olen harjoitellut, monsieur”, baskeripää vastasi, ”mutta teinä katsoisin ulos ikkunasta.”
”Tietenkin, tietenkin! Siitä tulee nimittäin melkoinen näky! Hait saavat ainakin vihdoin syötä… vääää…”, tohtorin äänenpaino laski lauseen loppua myöten ja silmät pullistuivat. Hän veti ylisuurta hattuaan yhä syvemmälle päähänsä. Ja molemmat Voitto Korporaation viiksivallut tuijottivat näkyä liikahtamatta.
”Se lentää vielä.”
”Oui.”
”Pitäisikö sen lentää?”
”Johtunee jalkaraketeista, monsieur.”
”Älä viisastele esimiehellesi! Miksi se lentää vielä?”
”Näyttää myös aika vihaiselta, monsieur. Vaikka en kypärästä voi paljoa sanoakaan.”
”E-hehehe… no, poika hoitaa ilmatorjunnan –”
He olivat melko varmoja että sillä hetkellä ikkunan ohi lensi vauhdilla roottorireppuinen shasaali, joka yritti epätoivoisesti ravisuttaa vihreää selakhiagenttia kimpustaan.
”ХЕРРА ПАРОНИ, ЙОС СИИТÄ ЕИ ОЛЕ ЛИИКАА ВАИВАА НИИН ВОИСИН КАИВАТА АПУА…” tämän konesuun kaiutin kailotti kovempaa kuin kukaan shasaali oli koskaan saanut ääntään kuulumaan.
”Hienoa, poika!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi perään. ”Samaa mieltä! Kyllä sinä sen yksin taltutat!”
”Monsieur”, syväläinen paronin vierellä sanoi varoen valmistellen lausetta, jonka sanominen minkä tahansa muun yrityksen palkkalistoilla olisi edes kysymyksiä herättävää, ”valmistelen patongin toista ammusta varten.”
Paronin seinään ilmestyneen reiän tasalla leijuva raivosta kihisevä teknosaatana ei kaikesta huolimatta tehnyt elettäkään räjähteeseen vastaamiseksi. Ohikiitävän hetken ajan viiksivallut ehtivät tuijottaa paikallaan leijailevaa näkyä rauhassa. Sen hetken päätyttyä syväläinen oli sinkoutunut kaksikymmentä metriä taaksepäin panssarintorjunta-ammuksen aiheuttaman paineaallon viedessä tämän mennessään.
”SACRE BLEU!” kuului loittonevana kaikuna jonkin vihreän poukkoillessa käytävää pitkin.
Voitto Korporaation herran oli tyytyminen väkivaltaiseen selälleen kaatumiseen. Harmaa, Killjoyn tasalle noussut nynrahvalmisteinen hävittäjä oli avannut tulen juuri sopivalla hetkellä. Aristokraatin huoneistossa oli sen omistajan lisäksi nyt enää piipittäen takaisin keittiöön perääntynyt robottinen hovimestari.
Hiiltyneestä maalista koostuva läiskä Killjoyn haarniskan etuosassa oli äkkiä kumartunut hammaslääkärin yläpuolelle ja pudotusaluksen sivuluukusta kralhin vierelle oli loikannut yksi kolmesta selakhista. Tällistä maassa toipuva steltläinen sai tätä tuijottavan kaksikon keskustelusta vain vaivoin selvää.
“Kaikki hyödyllisen näköinen on pakattu kyytiin, Joy”, totesi Brezeistä selkeästi pirteimmällä päällä oleva. Hän oli ainoa, joka oli suostunut tuomaan Killjoylle löydösten uutiset.
“Varmistitteko te sen?” Killjoy tivasi aiemman radiokeskustelun lopputulemaa. Selakhi nyökkäsi varovaisesti.
“Lastasimme kaiken mukaan.”
Killjoy murahti. Selakhi hyppäsi takaisin alukseen. Agentti jätti oven auki valmiiksi Killjoyta varten.
Mutta entisen kenraalin piti saada varmuus. Hänen piti kuulla se Voitto Korporaation kasvojen omasta suusta. Punamustat kädet nostivat tohtorin väkisin Killjoyn kasvojen tasolle. Kysymys oli hyvin yksinkertainen.
“Miksi sinulla oli tiedepäällikkö Nizin henkilökohtaiset esineet holvissasi?”
”Ei, isä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA mutisi silmät puoliummessa, ”k-k-kyllä slizeroideja on oikeasti olemassa… isä, ne merimiinat ovat oikein hienoja…”
“Niin”, Killjoy tuumasi, “Niin minä vähän ajattelinkin.”
”Ja ssssitä paitsiiii”, tällistä turta tohtori turisi, ”teknisesti ottaen sain roinasi henkilöltä, joka on nykyään myös tiedepäällikkö Niz…”
Kralhi laski aristokraatin hoippuville jaloilleen ja putsasi tämän kauluksen räjähdysten aiheuttamasta metallinpölystä. Punamusta metsästäjä asteli kylmänviileästi takaisin aristokraatin asunnon puolelle ja kääntyi sitten takaisin kohti korkeuksissa ujeltavan reiän edustalla huojuvaa herrasmiestä.
“Ensi kertaan.”
Ja vain toinen metsästäjän puristetuista nyrkeistä oli oikeasti esillä. Toinen oli vetäytynyt jonnekin kauas. Tilalla oli vain energiaa sylkevä kanuuna.
Yhä pudotusaluksen ovella odottava Brez katsoi, kuinka naamaton, eloton aristokraatin ruumis sinkoutui alas Voitonhampaan tornin huipulta. Savuava kanuunakäsi laskeutui rauhallisesti. Killjoy huokaisi syvään. Tornin puhdistamisessa oli jäljellä enää yksi vaihe.
“Sinä lähdet mukaan”, kralhi totesi keittiössä piilevälle M-1X-Sulle, joka ei paljoa mahtanut punamustalle kouralle, joka tarttui tätä pienestä metallisesta raajasta.
Kun hyvin mekaanisesta ja miltei täysin mekaanisesta osasta koostuva kaksikko oli astunut kahden Brezin kanssa pudotusalukseen, kuului tornin huipulta vain hiljainen digitaalikellon piipitys. Killjoy ei ollut turvautunut rannetietokoneensa tiputtamiseen pitkiin aikoihin, mutta tämä oli erikoistapaus, joka ansaitsi päätöksekseen ilotulituksen.
“Meillä on Brezin koordinaatit”, vihreähopeinen selakhi-pilotti totesi, “Tippui sen roottorihepun kyydistä. Kelluu parinsadan metrin päässä.”
“Äkkiä sitten”, Killjoy mutisi, “Näissä vesissä on haita.”
Jossain kaukana alukseen asettautuneen viisikon takana kohosi palavasta öljystä ja romahtavasta Voitonhampaasta koostuva tulipallo. M-1X-Su kalisteli kovaäänisesti tarvikekaapissa, jonne Brezeistä haarniskansa raoista vettä kaateleva oli sen survonut. Killjoy tutki listaa, jonka selakhit olivat koonneet Voitto Korporaation holveista saaduista tarvikkeista. Yksi niistä oltiin kuitenkin tuotu aina koneen matkustajatilaan asti.
Mannekiinin päällä oli toan kokoiselle naiselle selkeästi tarkoitettu asia, joka oli samaan aikaan valkoinen laboratoriotakki, että vaaleansininen kevyt haarniska. Killjoy ei voinut estää itseään kääntämästä katsettaan siihen vähän väliä. Toisaalta hän ei edes halunnut tietää, kuinka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli saanut Nizin työtakin mustiin käsiinsä. Ehkä hänen ei kuitenkaan tarvinnutkaan. “Baterra-asemaksi” paljastunut löydös painoi entisen kenraalin mieltä kaikkein pahiten. Jos Voitto Korporaatio oli tukenut Purifierin toimia, oli Nascoston tiimillä edessään paljon enemmän, kuin mihin he olivat valmistautuneet.
“Tuo… pirun botti… rasittaa minua suunnattomasti. Eikö sitä saa mitenkään sammutettua?” ärjyi hopeisesta saappaastaan desitolkulla nesteitä poistava Brez. Kaapista kuului tosiaan yhä kolinaa. Mietteisiinsä uppoutunut Killjoy oli unohtanut sen hetkeksi.
“Tuskin. Sen sisällä on krana.”
Ohjaamosta käänsivät katseensa kaikkien muiden Brezien päät. Killjoyta vastapäätä istuva irvisti inhosta.
“Mitä pirua?”
“Ja minä kävin läpi lisää näitä Hampaan tietoja. Ilmeisesti se ei ole ainoa Voitto Korporaation asema. Niitä on ainakin kolme, mutta niiden sijainnit on salattu. Eli saattaa mennä hakuammunnaksi.”
“Miksi pirussa näiden piraattien jahtaaminen on niin tärkeää?” pohti ohjaussauvojen kanssa kiireisin Brez, “Eikö meidän kuulunut iskeä suoraan sen saamarin puhdasveikon mössöön ytimeen?”
Killjoy oli taas kääntynyt takaisin listansa pariin. Laseraseiden määrä saaduissa tavaroissa oli hälyttävän suuri.
“Se pirun hammaslääkäri on ollut hieman kiireisempi, kuin arvasimme. Yksi näistä asemista on asetettu yksistään krana-tutkimuksiin. Aloitamme sieltä, mistä saamme vastauksia… kunhan löydämme sen ensin.”
Siihen yhdelläkään selakhi-siskoksista ei ollut mitään sanottavaa. Kohti Nascostoa kurssin ottanut alus jätti peräänsä tuhon vanan, mutta ehkä myös jotain positiivista. Xialaisten rantatonttien arvo oli juuri noussut dramaattisesti.
Sen juurella, joka vielä vähän aikaa sitten oli Voitonhammas
Voitto Korporaation viiksekkäällä tunnuksella merkitty kumivene tuhon keskellä oli aloittanut etsinnät heti, kun viesti oli saapunut. Pikkupaatin nokassa romun keskeltä ruumiinosia kahlaava keltainen hahmo, yksisilmäinen ja laboratoriotakkinen kuikelo oli nähnyt paronin haarniskaan kuuluvia piikkejä ajelehtimassa hänen ohitseen. Heidän täytyi olla lähellä.
Veneen takaosassa istui kaksi muuta tohtorin luottomiestä. Painava sininen steltinpeikko ohjaili toisella kädellään veneen vaatimattomasti kurnuttavaa perämoottoria, kun taas roottorireppuinen ja oransseihin panssarilevyihin verhottu kyborgishasaali katseli raunioita alakuloisin silmin lätsänsä alta.
”Се еи менныт хывин”, oranssipanssarinen lätsäpää sanoi lohduttomalla puolimekaanisella äänellä ritiläsuunsa läpi. ”Микääн еи коскаан мене хывин.”
”Noh”, veneen keulassa virnuileva hintelä kyklooppi maiskutteli, ”Olisihan se voinut huonomminkin mennä.”
”Hän ampui pomolta naaman irti”, sääaseman syvän sininen steltinpeikko sanoi hiljaa. ”Aika töykeää.”
”Niin no, sattuuhan tuollaista”, professori vastasi, ”Mutta ei se mikään maailmanloppu ole.”
Meteorologipeikko murahti. ”Niin. Ei kai.”
”Ei niin. Siis hymyä huuleen, työtoverit”, professori sanoi täysin epäironisesti myös kyborgishasaalille, ”sentään ilma on kaunis, eikö olekin?”
”Pitää p-”, säätutkija oli vastaam…
”Митä каунеус едес он”, shasaali keskeytti.
”-aikkansa”, … assa ja saikin vihdoin vastattua.
”Oikein, oikein kaunis”, keltainen professori hymähti. ”Jos ei lasketa noita tummia pilviä…”
Kyklooppi ja peikko – professori ja säätutkija – olivat tulleet molemmat pitkän matkan omilta asemiltaan hämmästelemään Voitonhampaan mereen laskettuja raunioita. Shasaali taas oli vieläkin melko tuupertuneen näköinen ilmojen halki käydystä nyrkkitappelusta, jossa hän oli pärjännyt huomattavan hyvin. Tai ei niin huomattavan. Mutta oli ainakin hengissä. Enemmän tai vähemmän. No ehkä vähemmän. Mutta silti hengissä.
”Mitään tietoa Corrodérista?” peikko kysyi.
”Ah, kyllä, kyllä”, kärjessä könöttävä Fissioaseman radioaktiivisen kellertävä tiedemies mutisi skannaillen merta punasilmällään, ”lääkintä-vikhit kaapivat häntä tälläkin hetkellä seinänpalasesta. Eiköhän vanha viiksekäs ole taas koivillaan viikossa tai parissa. Vaikka pitäisi kasvattaa uudet koivet.”
”Vikhit”, peikko sanoi typertyneenä. ”Niinkö.”
”Aivan! Eikö ole sinustakin nerokas nimi?”
”Eikö se ole… aika paljon kuin…”
”Hyvinkin paljon kuin muinais-matoraninsana vahki, joka tarkoittaa lakia! Mutta yhdistettynä pomon nimeen. Petollisen yksinkertaista. Mistä se mies näitä keksii?”
”N-niin… niin kai.”
Steltinpeikko olisi jakanut pitkän katseen shasaalitoverinsa kanssa jos ei olisi tiennyt lähinnä masentuvansa siitä.
”Mutta en ehkä hakenut ihan sitä, proffa”, sääaseman steltiläinen jatkoi lopulta.
”No… mitäs hait?”
”Ovat aika vihaisia”, steltinpeikko tokaisi. ”Parempi että vain jatkamme etsintöjä.”
Ja kovin olivatkin. Voitto Korporaation parannellut takeat loikkivat mereen vajoavien rautahampaan raadon riekaleiden yli karjaisten hirviömäisiä sotahuutoja. Ja jokaisella vihasta roihuavalla huudolla ne vapauttivat ilmaan punaisten turmansäteiden valosateen.
”Paha… väittää vastaan…”, professori vastasi. ”Oho. Hei? Mitä. Bingo!”
Ja silloin hän näki sen, mitä he olivat etsimässäkin. Sen ulkomuoto oli niin erikoinen, että oli ihme, ettei hahmo ollut huomannut sitä aikaisemmin. Laboratoriotakkinen yksisilmä naksautti metallisen tavarasalkkunsa auki ja otti vain hieman radioaktiivisella kuplivalla lonkerokädellään esiin säilytysastian löydöksensä turvaksi.
Siinä etsinnän kohde kellui. Veden päällä kevyenä, mutta groteskina. Ja ennen kaikkea vihaisena.
Näky oli hämmentävä ja jopa puistattava. Kuinka monesti merellä vastaan ajelehtikaan musta krana?
Matoralainen kansa oli kerääntynyt todistamaan ihmettä.
Ihmeen loihtisi esiin noita.
Noita seisoi kivikirkon portailla kansan edessä. Suuren dyynimuurin lailla po-matoralainen kansa ympäröi tulinoitaa, tulinoidan oppipoikaa ja ennen kaikkea tulinoidan ihmettä.
Portaikon juurella oli pieni järvi, jonka muoto oli levinnyt täydellisen, virheettömän pyöreäksi. Noidan suuri taikarinki oli kuin vettä, mutta mustaa kuin enkelit.
Noidan oppipoika, koristeelliseen tulenpunaiseen kaapuun kääritty matoralainen kierteli taikaympyrää heitellen käsissään olevasta kannellisesta laatikosta pyöreään ja täydellisen mustaan järveen… jotain. Pieniä hiutaleita, lumenkaltaisia ja kevyitä… mutta aavemaisen sinihohtoisia. Matoralaisen askeleet olivat ketteriä ja joustavia, mutta ennen kaikkea tottuneita.
Hänelle tämä ei ollut teatteria. Hän teki vain, mitä tulinoita pyysikin hänen tekevän. Hän ei kyseenalaistanut noidan tahtoa, vaan seuraisi tätä kuolemaankin… ja minne tie sen jälkeen veisikään.
”Valmista, neiti.”
Noita nyökkäsi syvään hymyillen, ja oppipoika astui sivuun.
Vaikka noita ei ollut rodultaan matoralainen, nämä osasivat silti arvostaa tämän kauneutta samalla tapaa kuin tähtitaivaan ja hirmumyrskyjen taikaa. Liskotar punaisissa kankaissa avasi suuren kirjan ja katsoi sillä olevia taikamerkkejä, mustaa kiellettyä kieltä. Matoranit vavahtivat sen edessä nähdessään sen.
Mutta ei, noidalle ne eivät olleet taikaa. Noidalle ne olivat numeroita, kirjaimia, laskelmia. Suuri liskonainen heilautti harjaansa, laski vasemman kätensä kirjan päälle ja luki hiljaa sanoja, joita matoralaiset eivät ymmärtäneet.
Sitten hän katsoi heitä vaaleanpunaisilla silmillään.
”Oletteko koskaan miettineet”, tumma ääni sanoi hiljaa, mutta sai kansan silti haukkomaan henkeään. Tulinoita ei usein puhunut – useimmiten hän antoi oppipojan puhua puolestaan.
”Että yritätte turhaan etsiä taikuutta siitä, mitä pelkäätte”, hän jatkoi. ”Yritätte taltuttaa tuntemattoman tekemällä siitä paholaisen! Mutta minä olen tullut kertomaan teille, että taikuus elää teissä kaikissa.”
Hän osoitti sormellaan orvokinsinistä otsaansa. ”Ajatelkaa, mihin kaikkeen pystytte vain ajattelemalla. Omassa mielessänne olette kaikki luojia. Siellä se, mitä ei koskaan ollut, voi muuttua todeksi.”
Tulinoita sulki kirjan, mustan, synkeän loitsukirjansa, ja siinä samassa musta järvi syttyi tuleen. Kiven kansa kavahti taaksepäin pelokkaana, kun suuri lämpö tavoitti heidän kehonsa ja naamionsa.
”Olen lahjoittanut teille tulen, joka palaa kuukausia”, lausui portaita alas laskeutuva noita loimun yli. ”Talvi on tulossa, ja siitä tulee pahimpanne tähän asti. Kun routa pyyhkäisee mantereen yli-”
Hän osoitti vapaalla kädellään rinkiin, joka oli ollut mustaa mutta oli nyt tulta. ”- tuo on pelastuksenne. Tuo on toivonne ja elämänne!”
Varovainen pelokkuus muuttui vähitellen hurraukseksi. Lopulta yksi matoralainen uskaltautui huutamaan tulinoidan nimeä. Ja kohta huusivat loputkin.
Selecius, Selecius, kaikui po-matoralainen ylistyshuuto. Tulentuoja, noita suuri.
Ja tanhut ja juhlat iänikuisen loimun ympärillä jatkuivat myöhäisyöhön asti. Aurinkoin annettua kuille tilaa ja taivaan punakajon vaihduttua yön sinituikkeeksi istui noita hiljaa kivikirkon portailla katsoen suurta tulta väsymättä. Oppipoika istui tämän vieressä pää syvällä hupussa. Matoralaisesta ei voinut olla varma, nukkuiko tämä.
Vain yksi po-matoran uskaltautui lähestymään taiantaitajia.
”Astu lähemmäs, poika”, noita sanoi saaden po-matoranin säikähtämään. ”Ja älä pelkää.”
”Arvon rouva tulinoita”, ruskea Rau-kasvo haparoi sanojaan. ”Voinko… voinko puhutella?”
”Ystävä hyvä”, tulentuojan oppipoika sanoi, ”et puhuttele noitaa laisinkaan. Vaan adoriumia.”
Kielten lahjan naamiota kantava kylännuori hätkähti. ”Anteeksi, adorium, anteeksi, velho”, hän sai ulos. Vortixx-nainen ei voinut olla hymyilemättä tälle.
”Hänkään ei ole velho”, liskotar sanoi tyynesti, ”häntä kutsutaan ’tohtoriksi’, koska hän… hoitaa muita. Parsii haavat. Auttaa. Mikä on nimesi?”
”K-Kezen”, matoran sanoi varoen.
”Ilo tavata, Kezen”, nainen sanoi lempeästi.
”Minunkin puolestani”, ’tohtoriksi’ kutsuttu matoran antoi äänensä soljua.
”Niin, niin”, po-matoran takelteli. ”Se, mitä puhuitte tänään sai minut miettimään asioita…”
Ruskea rau-kasvoinen nuorukainen näytti epävarmalta, mutta innokkaalta. Toisesta silmästä paistoi toivo, toisesta pelko. Lopulta toivo voitti, ja hän sai äänensä kuulumaan.
”… otatteko lisää oppipoikia?”
Vortixx hämmästyi, ja sitten naurahti. ”En usko, että voit auttaa minua samalla tavalla kuin rakas tohtorini Delek, sillä hän on ainutlaatuinen siinä, mitä tekee. Mutta olet selvästi rohkea, ja minulla on käyttöä rohkeudelle. Haluaisitko olla toa?”
”Mu-mutta-” Kezen sopersi, ”eihän se vain toimi niin, arvon… adorium?”
Tulinoita hymyili hetken. Vastauksena hän vain laski pitkäsormisen kätensä kaapunsa kankaisiin ja toi viitastaan esiin kiven, joka hehkui eloisaa, pyhää kajoa. Kezen haukkoi henkeään ja otti askeleen lähemmäs pientä lohkaretta.
”Se voisi toimia”, vastasi nainen, ja aikain yli palavan nuotion hehku heijastui tämän silmistä.
Ja silti edes tuo punainen loimu, joka paloi kylän sydämessä – kuten Tulinoidankin – ei vanginnut Kezenin katsetta paremmin kuin toa-kiven hehku. Pala maaperää ja luontoa itseään, jonka sisällä paloi voima muokata luontoa – voima tulla itse luonnoksi.
”A-adorium”, Kezen änkytti ottaen tahtomattaankin yhä enemmän askelia kohti toa-kiveä noidan kauniissa kädessä. ”Arvon adorium, eihän sen pitäisi olla mahdollista? Toan… toan kuuluisi antaa tämä minulle, eikö niin? Koska niin on ennalta kirjoitettu. Koska se on… no, kohtaloni?”
Siniharjainen nainen jakoi hymyä tihkuvan, mutta ymmärtäväisen katseen hupustaan pälyilevän matoralaistohtorin kanssa.
”Tarel-Koron Kezen”, tulinoita Selecius sanoi lempeästi, ”jos aiot astua nuo portaat ja vastaanottaa lahjani, sinun tulee hyväksyä, kuinka vähän tiedät… ja kuinka vähän voit edes tietää.”
”M-minä ymmärrän sen kyllä, suuri tulinoita”, nuori kiven mies sopersi, ”se, mitä näytitte tänään… en uskonut että se saattoi edes olla mahdollista. Ja… olen pahoillani, jos uskomukseni hämärtävät katsettani. Mutta teidän täytyy tietää, että tätä päivää ennen ne olivat kaikki, mitä minulla vielä oli. Te korjasitte asian, ja haluan tietää lisää. Haluan tietää kaiken, minkä voi tietää… vaikka sitä ei paljoa lopulta olisikaan.”
Tulinoita nousi kiviportailta ja antoi alas laskeutuvan mahtavan punaisen kankaan sivellä niiden pintaa astellessaan Kezeniä kohti. Matoran värähti ihmetys rau-kasvoillaan – noita oli läheltä vielä suurikokoisempi kuin hän oli väkijoukosta arvellut.
Ja hetkessä pyhän hohteen toa-kivi laskeutui Xian naisen varmoista käsistä Tarel-Koron nuorukaisen huomaan.
”Toa”, Kezen sanoi kiven voima kourassaan ja henkeään haukkoen. ”Toanko te siis tarvitsette? Minä… ymmärrän, adorium, mutta mihin?”
”En ehkä tarvitse vain toaa”, liskonainen Selecius vastasi rauhallisesti. ”Mutta tarvitsen sankarin, joka auttaa viemään loppuun työni. Rohkean ja avarakatseisen soturin ja suojelijan, joka etsii käsiini jotain pyhää.”
Tulinoidan äänenvoimakkuus laski.
”Naamioista voimakkaimman. Kanohin, jonka epätoivoinen soturi pirstoi kerran kuuteen osaan ja antoi sirpaleiden kulkea maailman tuulissa kauas sisaristaan. Jotain pyhää, joka kuuluu yhteen, ja, jos olen oikeassa, haluaa yhteen.
Voitko kuvitella, mitä siihen metalliin on taottu, Kezen? Siihen metalliin on taottu totuus – kaikki totuudet. Toistensa kanssa ristiriitaiset totuudet. Totuudet, joiden totuus perustuu valheellisuuteen.
Ja viimeinen totuus. Todellisin. Suurin. Puhtain. Kaikkinielevin.
Kezen, haluan että sinusta tulee toani.
Haluan että etsit minulle nämä sirpaleet. Haluan että autat minua rakentamaan uudelleen sen, minkä Ritari rikkoi. Ja, kun aika on kypsä, saavutat kohtalosi ja luovutat voimasi eteenpäin yhdessä tällaisista kivistä.
Ja silloin kun sirujen sininen tuli on sinut karaissut ja kävelet vierelläni turagana, en voi enää kutsua sinua oppipojakseni.”
Näitä sanoja. Tämän kaltaisia suuria sanoja Xian Noidalta. Mahtavalta keisarinnalta, jota kullasta tehdyt sotilaat suojelivat. Ja nämä sanat sanoi suuri sininen nainen Tarel-Koron nuorelle Kezenille. Noita oli luvannut hänelle jotain, mitä hän ei voinut kuvitella kenenkään voivan luvata.
Noita oli luvannut hänelle oman tähden yötaivaalle.
”Tämä… tämä on niin paljon, oi ylistetty, oi adorium… en tiedä, mitä sanoa.”
”Siihen en usko, Kezen”, adorium Selecius vastasi. ”Sinä tiedät tismalleen, mitä sanoa. Kyllä vai ei?”
”… onko minulla lopulta vaihtoehtoja, suuri noita?” kysyi pieni olento suuressa ja pelottavassa maailmassa, messinkinen ratas kosmisessa koneistossa.
Liskotar hymyili ja nosti vaaleanpunaisten silmiensä katseen yötaivaalle seuraamaan siellä kiiluvaa valtavaa punasiirtymää, joka kulki vääjäämätöntä reittiään tähtikuvioista jokaisen läpi. Ja vaikka tähdet kuolivat pois toiensa mukana tai hajosivat uusien ryppäiksi, ei kohtalon punainen ratsu hidastanut vääjäämätöntä matkaansa.
Vaan kykenikö se siihen itsekään?
”En tiedä”, tulinoita sanoi matoralaisille ja yölle itselleen, ”Otammeko yhdessä selvää?”
Kirjojen keskellä
Siinä se nyt oli.
Kirja pöytää vasten, sen selkämys täydellisen suorassa linjassa puunsyitä pitkin.
Vaehranin jämerä toakäsi pyyhki pölyt kannen mukaunnahkan päältä. GV oli noussut tuolilleen seisomaan ja tuijotti kirjaa kuin menneisyyden haamua, manan mailta palannutta. Jumalan nyrkki – Xian historia maailmamme sodissa oli tuotu takaisin turvapaikkaansa Bioarkistoihin.
”Siinä se nyt sitten on”, hyönteisherra sanoi. ”Palapelin puuttuva pala.”
”Ehkä ei mitään niin dramaattista”, tulen toa sanoi hieroen suuren Hunansa leukaperiä. ”Mutta ehkä edes soihtu, jolla uskaltaudumme vähän syvemmälle tähän luolaan.”
Gahlok Va kohautti olkapäitään avaten Jumalan nyrkin etukannen. ”Noh… Tulinoidan luolaan? Jumalten kammioon? Kuulostaa kyllä edelleen aika dramaattiselta.”
Vaehran hymyili pientä hymyä. ”No, ehkä. Mutta voitko syyttää minua? Tämä tutkimus on muuttunut jokaisella uudella tiedonjyvällä yhä jännittävämmäksi. Kuvittele, kuinka vähän materiaalia meilläkin oli tästä aiheesta… ja kun ottaa huomioon, mitä kaikkea hyllyistämme löytyy, se on käsittämättömän kummallista!”
Se GV:n oli pakko myöntää, vaikka hän ei sitä usein ajatellutkaan. Siinä missä Bio-Klaani suojasi muureillaan satojakin pakolaisia, karkureita ja kansojensa viimeisiä, oli Bioarkistoista tullut vaivihkaa pakolaisten ja etsintäkuulutettujen salatun tiedon turvapaikka. Vapaan sanan viimeisiä linnakkeita. Minkälaisia arkistoijia he olisivatkaan, jos he valikoisivat historiasta itseään miellyttävimmät osiot?
Sininen kirjatoukka katsoi toveriaan jopa hieman maireana. ”No, myönnän… ja olethan sinä jonkinlainen tulivelho itsekin.”
Vaehran hymähti. Hän oli jo muistuttamassa, ettei ollut sen enempää velho kuin kukaan muukaan tulen toa. Hän ei vain kanavoinut tulta, valoa ja lämpöä palavan miekan tai tulinuolien kautta. Vaehranin tulitaikuus ilmensi itsensä kirjoilla – sanoilla ja merkeillä. Yhdellä pergamenttiin raapustetulla ja ääneen lausutulla sanalla hän saisi sytytettyä vahakynttilän pöydällä. Toisella hän tukahduttaisi sen liekin.
Vaan silloin Vaehran muisti, että GV:lle jokainen tulen toa oli yhtä lailla velho kuin hänkin. Taikuus oli niin helppoa unohtaa silloin, kun sitä eli ja hengitti. Mutta se oli aina läsnä.
”Heh… ehkä niin”, hän vastasi. ”Tarkoitatko, että kokisin jonkinlaista samaistumista Seleciusin tarinaan?”
”No, ehkä?” hyönteinen sanoi naputtaen sormillaan pöydän pintaa, ”en tiedä. Henkilöstä ja järjestöstä joita tutkimme on ollut vähän… ristiriitaista tietoa.”
Vaehran hymähti. ”Niinpä. Sadut puhuvat tulinoidasta joka teki kaiken vain suojellakseen tiedon tulta. Xian historia ei puhu mitään. Suga puhui ystävästään, joka… oli järjestön kokeellinen sotilas?”
”Kyllä”, GV sanoi selaillen kirjaa läpi myrskytuulen lailla. Kultainen armeija, Selecius-joukot. Keinotekoiset toat identtisine naamioineen. ”Arvon adorium riisti ehkä viattomien tahdon luodakseen itselleen armeijan. Haluammeko varmasti samaistua häneen?”
”Vai riistikö?” Vaehran mumisi. ”Entä jos hekin olivat vapaaehtoisia?”
GV ei ollut edes harkinnut tätä vaihtoehtoa, ja sen aiheuttama hämmennys näkyi hänen kasvoiltaan.
”Niin… ehkä.”
”Vaikka olemme molemmat hyvin lukeneita ja oppineita, GV, pelkään pahoin että emme ole itsekään aivan immuuneja stereotypioille. Nyky-Xia on tulkinnut Seleciusin tarinaa miten se on itse vain halunnutkin. Mutta jos nämä asiat ovat niin vanhoja kuin luulemme – uskomattoman vanhoja – ne pitää laittaa historialliseen kontekstiinsa.”
Hyönteiskita huokaisi. ”Jota ei ole.”
”Ei ehkä ilmiselvässä paikassa…” Vaehran hymyili ja nosti selvemmin esiin muinaista satukirjaa vasemmassa kädessään, ”… mutta siksi etsimmekin rivien välistä.”
”No, onko siitä ollut jotain apua? Mitä tuo kirja edes kertoo Tulinoidan tarinasta?” GV:n ääni oli varovainen. Hän ei ehkä löytänyt itsestään tarpeeksi uskoa, mutta ei halunnut pilata arkistojen toan aitoa intoa.
”Olen ainakin… löytänyt lisää aukkoja täytettäväksi”, Vaehran sanoi ja käänsi esiin Tulinoidan kauniisti kuvitetun sadun. Käsinkirjoitettujen ympyräkirjainmerkkien yläpuolella oli kuva pitkäharjaisesta liskonkasvoisesta naisesta, joka laskeutui alas kalliota outoon valoon kourassaan avain, ja nousi sieltä ylös kädessään tulenliekki.
”Seeeeelvä”, GV tokaisi. ”Mitäs palikoita ajattelit näihin aukkoihin tunkea?”
”Vortixx laskeutuu jumalten luolaan, palaa sieltä noitana. Olen… miettinyt, että Nimda, tai ainakin yksi sen siruista saattaa olla tulkittu tässä sadussa avaimena.”
”… tai sitten tulena joka sieltä tuotiin?” GV:n ei tarvinnut esittää kiinnostunutta, vaikka hän ei osannut Vaehranin sanoihin uskoakaan.
”Sekin on kyllä mahdollista. Mutta se jättää meille aivan toisen kysymyksen…”
Vaehran käänsi yhden sivun taaksepäin ja paljasti kuvan, joka oli vanhanaikaisuudestaan ja karusta ilmeestään huolimatta tietyssä yksinkertaisuudessan puistattava. Vortixx-nainen polvistui pimeyden edessä, ja pimeydestä muodostunut käsi ojensi hänelle avaimen.
”… mistä ihmeestä hän avaimensa sai? Tämä osa satua on puhuttanut xialaisia mytologiantutkijoita ilmeisesti jo aika pitkään.” Sitten hän laski sormensa yhden lauseen alle ja alkoi toistaa. ”Musta hahmo muodoton antoi etsijälle tehtävän: ”
”Ota vastaan avain, lapsi. Laskeudu kammioon Isien ja Äitien. Sieltä olet tulesi löytävä.”
Vaehran nosti katseensa kirjasta ja sulki sen.
GV:n suu loksahti auki.
”… musta hahmo muodoton… Syvä Nauru? ’Avde’? Hän joka käski petturia viemään kirjojamme?”
”Ehkä. Ehkei. En tiedä hänestä tarpeeksi sanoakseni mitään… mutta olen etsinyt pitkään linkkiä tämän tuntemattoman vihollisen ja adorium Seleciusin välillä. Visokki voisi tietää… mutta en ole vielä viitsinyt esittää hänelle kysymystä jota en aivan osaa kysyä. Ja tiedän ehkä, että meillä ei ole mitään todisteita siitä, että Selecius edes olisi tämä tulinoita. Mutta minusta tässä on jotain, ja haluan ehdottomasti kuulla sinunkin mielipiteesi.”
”Rehellisenkö?” GV sanoi pieni varovainen virne kasvoillaan.
”Ehdottoman.”
Tuolillaan seisova GV nosti molemmat kätensä ilmaan dramaattisesti. ”Sinä olet ehkä sulattanut pääsi vahingossa jollain tuliloitsulla. Eikä minulla ole viikkoihin ollut aavistustakaan, mitä sinä kaivelet, tai mitä… viivoja piirrät asiasta toiseen. Mutta meitä kahta ei ole selvästi koskaan ohjelmoitu ihan samalla tavalla.”
Jo se, että GV puhui ”ohjelmoinnista” sai Vaehranin hunalle hymyä. Hän ei ollut valinnut sinistä hyönteiskasvoa kakkosmiehekseen sen takia, että tämä olisi hänen kanssaan samaa mieltä.
”Ei. Ei ole. Tiedän että teen melkoisia harppauksia ajattelussa… mutta jokin tässä polussa tuntuu vain oikealta.”
”Jatka sinä sitten sitä”, Gahlok Va töksäytti laskeutuen taas istumaan ja veti kaksin käsin Jumalan nyrkin luokseen. ”Minä yritän parhaani mukaan hakea tuolle tästä opuksesta jotain järkiperusteita. Tästä ja niistä kymmenestä muusta, joista ei kyllä ole ollut tähänkään asti apua.”
”Kuulostaa siltä, että… saatat jopa uskoa siihen mitä sulaneella päälläni horisin”, Vaehran hymähti.
”Rehellisesti sanottuna en vieläkään”, GV sanoi, ”mutta kellot… tikittävät ja tuo on kaikki, mikä meillä on. Keskity sinä tulinoitaasi ja kaivelemaan menneisyyttä. Minä ajattelin keskittyä tiukasti nykyhetkeen. Ehkäpä haarukoimme sen totuuden vihdoin esiin sitä mukaa kun sinä myönnät olevasi väärässä ja lähestyt nykypäivää ja minä myönnän olevani väärässä ja lähestyn menneisyyttä.”
”Hyvä idea”, hän sanoi ja nousi tuoliltaan. ”Katsotaan, kumpi meistä on vähemmän väärässä.”
”Juuri oikea asenne, tuplasalama.”
Ja palapeli alkoi ehkä kasautua vihdoin.
Vaikka he eivät sitä itse tienneetkään..
Se, mikä oli ollut musta ja hahmoton – se millä oli avaimet kaikkiin lukkoihin – alkoi saada vähitellen muotoa.
Nuori punainen arkistoija kaivautui menneisyyteen.
Toan kädet levittivät menneiden kuukausien mietteet ja aatokset pöydälle. Yhdessä nuo sadunpätkät ja aukot tiedossa ehkä muodostaisivat kuvan Tulinoidasta. Sitä hän ei voinut tietää, mutta hänen täytyi saada uskoa.
Iätön sininen arkistoija kaivautui nykyisyyteen.
Tämän kädet selasivat läpi historiallisen niteen ja yrittivät kalastaa historian myrskyisistä meristä selityksen nykyisyydelle. Samat nimet toistuivat uudelleen ja uudelleen. Samat nimet olivat muovanneet historiaa. Toiset tahtomattaan. Toiset tarkoituksella.
’Kelbuuno-Malcirem’.
’Noidan tyttäret’.
’Novaratas’.
’Voitto Korporaatio’.
Pienokaisia, jotka olivat astelleet korkeuksiin nousemalla jättiläisen olkapäille. Yhdessä nykyisyyden rippeet ehkä todistaisivat, että adorium Selecius oli ollutkin olemassa.
Ja ehkä oli myös Xian tulinoita. Sitä hän ei voinut uskoa, mutta hänen täytyi saada tietää.
Aivan toinen punainen mies – liekkejä viljelevä kuoleman kone, jonka kohtalo ei antanut olla enempää – liisi meren yllä määränpäänään Tulinoidan vanha kotimaa.
Sininen ja hopeinen mies – sininen kuin aavikon yö ja hopeinen kuin sen dyynit – täytti kuutta toa-kivestä taottua luotia ruudilla, joka sekin kantoi Tulinoidan vanhaa nimeä.
Saman linnoituksen muureissa sininen ja valkoinen ritari kuunteli vain omatuntonsa ääntä, jonka oli antanut rappion enkelin hetkeksi hukuttaa alleen. Mutta ei antaisi enää ikinä.
Nyt taistelun kovettama toa odotti uudessa kodissaan viestiä vanhalta ystävältä, joka saattoi olla viimeinen Seleciusin lapsi, äitinsä mukaan nimetty. Viimeinen kultaisen armeijan sotilas.
Ystävältään toa halusi vastauksia.
Punainen ja musta petonainen kuunteli rappion enkeliä, jonka oli kutsunut mieleensä, eikä edes kauan sen jälkeen kun oli karkoittanut petollisen shakkimestarin sieltä.
Ja enkelinsä kanssa visorak mietti Punaista Miestä. Nukkeherraa, joka teki kaikkensa poistaakseen menneen ja sammuttaakseen tiedon tulen. Häntä, joka vei kirjat – ja muistotkin mukanaan.
Enkeliltään visorak halusi vastauksia.
Ja Xian etelärannikolla kahden auringon kauniiseen aamuun heräsi Tulinoidan jalanjälkien kulkija, tämän perillinen.
Pitkä skakdi asteli vielä palavan leirinuotion ääreen, jossa synkkä palkkasoturi yksinänsä istuskeli. Metorakk istahti yhdelle nuotion ympärille penkeiksi pestatuista puisista säilytyslaatikoista. Leiri pohjoisessa Lehu-metsässä oli kasvanut viime aikoina nopeasti skakdin uudeksi toiminnan keskukseksi. Sinä yönä oli valtaosa tukikohdan väestä levittämässä kuoleman ilosanomaa moottoripyörin ja räjähtävin keihäin lähialueiden kannibaalikyliin.
“Onko yksinäistä ilman matoranejasi?” Metorakk hihkaisi. Tosin hihkaisu tarkoittaa, että puhetoimessa on mukana jonkinlainen innokkuuden tunne, mutta tällä skakdilla ei sitä ollut. Ainakaan pelkkään puhumiseen.
Amazuan naamio kääntyi skakdia kohti. Palkkasoturi yritti tulkita skakdin ilmeestä oliko tämän kysymys tarkoitettu ainoastaan sarkastiseksi lausahdukseksi vai odottiko tämä tosissaan vastausta.
Mutta skakdi ei tuntunut reagoivan mitenkään palkkasoturin hiljaisuuteen, joten Amazua vain käänsi katseensa takaisin kirkkaaseen nuotioon.
Metorakk päätti yrittää uudelleen keskustelun sytyttämistä liekkeihin.
“No miten ne piraattisi pärjäävät tehtävällään?”
Palkkasoturi laski katsettaan puikkoleukaisesta skakdi(ali)pomosta.
“Viimeksi kuulin heistä suunnilleen toissapäivänä aamulla”, Amazua raportoi.
“Silloin he olivat juuri saapuneet suoraan lähelle Klaanin linnoitusta. Annoin käskyn ottaa uudestaan yhteyttä niin pian kuin mahdollista. Mutta toistaiseksi en ole kuullut heistä sen koommin.”
“Todennäköisesti jäivät kiinni heti portilla”, skakdi totesi varsin hienovaraisesti.
Amazuan pää keikahteli vienosti. “Mahdollisesti”, palkkasoturin äänensävy oli jopa yhtä hienovarainen kuin skakdilla, jopa tämän pieneksi hämmästykseksi.
“Mutta voi myös olla että heille on tullut eteen inhimillisiä esteitä. Tällaisissa operaatioissa ei kannata toimia hätiköidysti”, Amazua jatkoi.
“No, olin kerran yhdellä soluttautumistehtävällä sodan aikana. Vors-Korin paronin Frederakin linnakkeeseen. Heti kun pääsimme sisään – en edes muista miksi olimme naamiotuneet, todennäköisesti räjähdekauppiaiksi tai joksikin vastaaviksi – no, joka tapauksessa, kun pääsimme sisään, päätimme toimia hätiköidysti ja tapoimme kaikki muurien sisäpuolelta.” Ah, muistoja.
Amazua kuunteli skakdin hurskastelua vain puoliksi kiinnostuneena. Hän oli kuullut äärettömyyksiin tarinoita Zakazin sisällissodista. Osa niistä oli ollut kauhu- tai selviytymistarinoita. Osa taas verenhimoisten ja brutaalien sotureiden häikäilemätöntä ylpeilyä. Tämä oli näemmä yksi niistä jälkimmäisten tyylisistä iltasaduista.
“Raahasimme paronin ulos lyijybunkkeristaan, jonka oven revimme irti tahtorakin avustuksella. Se oli verinen taistelu se”, Metorakk selitti. “Frederak oli muinaisten taistelulajien taitaja, ja selätti ensimmäisen aallon miehistäni. Mutta hah, ei mikään leukaninja minua päihitä, ei!”
Skakdin jutut alkoivat tuoda Amazuan mieleen hänen miehistöönsä kuuluvan po-matoranmerirosvon jutut…
“Minulla riitti sotilaita hänen kimppuunsa – Warrek-kanuunat sylkivät taivaalle plasmaa, ja Vors-Korin kirjaston leimutessa ilmaan paloi valtaosa Zakazin kirjoista. Mutta lopulta me saimme linnan, ja se johtui siitä, että minä osasin johtaa joukkojani. Motivoida heidät tekemään parhaansa.
Tai oikeastaan sanoa niille, että ammun ne, jos ne eivät tee parastaan. Mutta se toimi.”
Vaikka Amazua ei ollutkaan kiinnittänyt Metorakkin elämäkerran kuuntelemiseen kauheammin huomiota, tämän viimeinen lause sai palkkasoturin kääntämään jälleen katseensa skakdiin.
“Miksi?”
“… miksi mitä? Miksikö se toimi? No siksi, että kuolemanpelko on paras motivaattori, jonka kukaan voi saada. Hyvä johtaja käyttää sotilaittensa tunteita vihollista vastaan.” Se oli jotakin, mitä kenraali diplomatian suuremestari G. Labio oli hänelle painottanut aina.
Amazua tuumi hetken. Zakazilainen brutaali sekä agressiivinen johtamiskulttuuri oli näemmä uponnut ajan saatossa syvälle Metorakkin suoniin. Mutta hän itse oli aina pitänyt kyseenlaisia yksipuolisia ja vääjäämättömiä periaatteita hyvin yksitoikkoisina.
“Olet kyllä osittain oikeassa”, Amazua myönsi.
“Osittain?” skakdi kysyi katseellaan.
Amazua osoitti veden skakdia nopeasti etusormellaan.
“Sinä ja nuo skakdisoturisi, olette vähän kuin lauma osteoporoosibiisoneita”, palkkasoturi selosti. “Joukko täynnä isoja ja brutaaleja olemuksia, joista kukin yksilö voi vaikuttaa jopa voittamattomalta. Mutta biisonilauman johtajan on aina oltava valmis puolustamaan asemaansa niin ulkopuolisia kuin oman joukkonsa kapinoitsijoita vastaan, ja tapauksessanne se on pelkästään raa’alla voimalla.”
“Mitä skarararia”, olisi voinut kuulla Metorakkin ilmeestä, jos hän olisi kiroillut. Skakdi tyytyi vain vilkaisemaan kollegaansa erittäin hämmentyneen näköisenä. Hämmennys oli kaikista tunnetiloista (joiden fani hän ei noin ylipäänsäkään ollut) ehkä hänen vähiten suosikkinsa. Se pakotti lähes aina ajattelemaan turhia asioita. Kuten… osteoporoosibiisoneita? Mitä irnakkia?
Amazua siirsi katseensa jälleen Metorakkista alemmas suoraan omaan kohotettuun käteensä, koukuttaen levitetyt sormensa kuin kuvitellen pitävänsä kädessään jotain pientä. “Kun taas pieni joukko matoranmerirosvoja on kuin pienen pieni protosorsanpoikasten pesue. Ne eivät kyseenalaista mitään, ne seuraavat emoaan minne tämä ikinä meneekin, motivaationaan vain puhdas vaisto.”
Palkkasoturi nosti visiirisen katseensa taas suoraan skakdin silmiin.
“En näe syytä miksi sorsaemon pitäisi kovistella poikasiaan.”
“… ja sinä olet se sorsa? Vai osteoporoosibiisoni?”
“Miksei kumpaakin…?” Amazua tiedusteli.
“Sinusta mitään selvää ota”, Metorakk käytti sivistynyttä zakazlaisen kielitutkimuksen paljon rakastamaa agressiivimuotoa pääverbistä.
Ilta oli jo painumassa alas. Kaukaa kuului, miten TUHOAJA-keihäiden regeneroituvat kasapanoskärjet rikkoivat asioita. Skakdia ärsytti, ettei hän ollut päässyt lähtemään paikalle. Kenraali oli määrännyt hänet pysymään tukikohdassa sen aikaa, kun tämä olisi naurattamassa naisia Xialla.
“Tiedätkö, löysin tänään asian, jota taidan ihan oikeasti vihata”, Metorakk heitti jälleen andesiittivaahtoa keskustelun liekkeihin saaden sen erittämään myrkyllisiä kaasuja. Ah, niin hienoja muistoja.
“En.” Amazua vastasi. Asialla ei ollut hänelle edes kauheammin väliä.
“Kenraalin kirjanpito. Minä menin katsomaan sen äijän tiliotteita ja muita bisneksiä. Niin sekavaa! Liikaa kamalaa matematiikkaa! Onneksi minun ei tarvitse ikinä olla lähelläkään niitä.”
“Hmh.” Amazuan naamion takaa ei irronnut muuta reaktiota kuin teennäisen myöntävä hymähdys.
“No älä sitten. En tiedä sinusta, mutta minä ainakin odotan, että Labio raahaa itsensä takaisin tänne ja tulee hoitamaan kaikki tylsät tehtävät.”
Amazua arvioi skakdin sanoja hetken mielessään. “Jos kenraali Labio on joukon aivot, sinä ilmeisesti olet se lihas.”
“Oikeastaan”, Metorakk vastasi. “Labio on meistä se komeampi ja minä se kätevämpi.” Se äijä oli parasta, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut, Metorakk vakuutti itselleen. Paitsi tietty kenraalin mielikuvitus. Se oli… sangen mielenkiintoinen. Syy sille, miksei heidän palkkasoturijoukollaan ollut vieläkään nimeä, saattoi piillä siinä, ettei Labio koskaan ollut tyytyväinen ideoihinsa. Aina voisi olla parempi, hän sanoi aina. Oliko viimeisin nimi-idea ollut… Gagun Galmagööri? Labion Lieggimiehet? Metorakk ei halunnut muistaa. Mitä tuli nimien keksimiseen, hänen ystävänsä ei ollut aivan veitsikaapin terävin kakkulapio.
“Söpöä.” Amazua vastasi ilmeettömästi, mikä oli paljon sanottu.
Skakdi huokaisi ja tökki nuotion hiillosta metallisella tikulla, joka oli jonkinlainen grillivartaan ja teloitusvälineen epäpyhä yhdistelmä.
“Mitä jos puhuttaisiin sitten sinusta, herra sosiaalinen?” hän kysyi.
Amazua ei vastannut, ainakaan mitenkään näkyvästi.
“No mitäs, mikä on paras muistosi palkkasoturibisneksistä?” skakdi kysyi.
Tummanaamioinen palkkasoturi ei irrottanut katsettaan nuotion leimusta. Hän ei ollut muutenkaan liikahdellut juuri mitenkään. Metorakk oli pannut tämän merkille, ja seikka kummastutti skakdia hieman. Synkeä palkkasoturi vain istui, kuin kiinnittämättä mihinkään sen enempää huomiota. Kaikkine peittävine panssareineen ynnä muineen koko tyyppi näytti vain tyhjältä ja kuolleelta haarniskalta. Tästä ei osannut alkuunkaan ilmaista mitä hän tunsi tai ajatteli, jos kumpaakaan.
Mutta Metorakkilta piilossa Amazuan ajatukset pyörähtelivät kaikessa siinä, mitä hän oli tehnyt ja kokenut kaikkena tänä aikana. Ja ennen kaikkea sitä, mitä hän oli oppinut. Mutta siitä huolimatta Amazua ei tuntunut keksivän minkäänlaista vastausta skakdin esittämään kysymykseen.
“En tiedä.” Amazuan pää painui hieman alas Metorakkin yllättyessä siitä että tämä edes vastasi hänen kysymykseensä.
“… miksi oikeastaan olet alalla? Et vaikuta mieheltä, joka hirveästi nauttii taistelemisesta.”
Amazuan koko keskustelun ajan tämän reisiä vasten levänneiden käsien sormet koukistuivat hieman skakdin kysymyksen edessä.
“Hmh. Vielä vuosia sitten ajattelin että sellainen asia kuin taisteleminen ei olisi kiinni vapaasta tahdosta.” Amazuan ääni tuntui muuttuvan tyhjästä ja piittaamattomasta jonkin verran syvemmäksi.
“Vielä vuosia sitten, ennen kaikkea tätä”, Amazua osoitteli hetken eturuumistaan elehtivällä kädellään, “olin jo soturi. Soturi, joka palveli ylempää tahtoa. Jotain, jonka opastukseen ja arvoihin olin valmis luottamaan sokeasti.
Jo silloin minulla oli omat taipumukseni kyseenalaistaa kaikki mitä teen. Taistelin, ja voitin. Olin valmis käyttämään kaikkia kykyjäni ja lahjojani siihen mihin minut oltiin koko ikäni valjastettu. Tapoin lukuisia jotka kapinoivat vaalimiani arvoja vastaan. Osallistuin jopa kokonaisten kansakuntien hävittämiseen. En koskaan nauttinut siitä, mutta minulle vakuutettiin, että kaikki se olisi tehty ylemmän hyvän nimeen. Niin ikävältä kuin se tuntuikin, olin valmis heittämään oman moraalini romukoppaan ja jatkamaan sokeasti.”
“Arvot”, skakdi murahti yllättyneenä siitä, että hiljainen soturi edes vastasi hänelle. “Turhaa. Tajusit silloin sen, etkä vain? Tajusit vanhan elämäsi merkityksettömyyden, ja ryhdyit tähän työhön?”
Siinä samassa Amazuan kylmät, mekaaniset sormet alkoivat puristumaan nyrkkeihin, mikä sai Metorakkin yllättymään entisestään. Oliko mustalla haarniskalla sielu? Elämä? Persoona? Skakdi päätti porata syvemmälle.
“Sinä ryhdyit palkkasoturiksi, koska tajusit, ettei ole mitään hienoja aatteita tai suuria jumalia, joiden vuoksi taistella, eikö vain? Sinä tajusit, että maailmassa ainoa taistelemisen arvoinen asia on oma etu.”
Skakdi vilkuili palkkasoturia, joka tuntui miltei painivan sisällään jonkin kanssa. Vaikka siitä ei näkynyt päällepäin mitään, jokin tuntui viestinä jotain sellaista Metorakkille hyvin vahvasti. Oliko hän kenties päässyt kokonaan tämän aiemmin niin tyynen ja eleettömän hahmon henkisen panssarin läpi?
Mutta Amazua tuntui kuitenkin yhtäkkiä rauhoittuvan. Kaikki vielä hetki sitten vain pienesti erottunut jäykkyys ja jännite tuntui katoavan sen sileän tien. Tumma palkkasoturi tuntui taas palanneen samaan tilaan kuin missä oli ollut vielä hetki sitten.
“Niin.” Amazua vastasi. Hän ei huutanut, räyhännyt, saati itkenyt. Hän vain vastasi skakdille melkein kuin mihin muuhun aiempaankin tämän esittämään kysymykseen. Häneltä ei näyttänyt löytyvän mitään lisättävää skakdin toteamukseen.
“…” skakdi vastasi. Hän ei tiennyt, miksi oli edelleen yllättynyt. Ehkä hän oli odottanut jotakin paljon mystisempää. Epätavanomaisempaa.
“Tiedätkö, et vaikuta kovin kunnianhimoiselta kaverilta. Miksi oikeastaan teit hommia niin pitkään yksinäsi?” hän kysyi.
“Koska niin on paras.” Koko keskustelu oli tuntunut valuvan Amazuan mielessä takaisin samalle linjalle kuin äsken. “Olen urani alusta asti halunnut vain toimia yksin, ilman mitään harhautuksia tai hidasteita. En ole ikinä etsinyt, saati sitten löytänyt ystäviä, kotia, tai mitään muutakaan pysyvää.”
“Tiedätkö, ystäviä saa kätevämmin, kun ei piilota kasvojaan kypärään”, skakdi totesi välissä. “Ei sillä, et-”
Skakdi hiljeni kuin päähän ammuttuna Amazuan yönmustan naamion kääntyessä odottamattoman agressiivisesti tätä päin. Palkkasoturin naamion terävä visiiri hehkui yössä näkyvästi kirkkaammin kuin aiemmin. Sen piinaavan agressiivinen katse lähes heijastui skakdin haarniskan teräksestä. Skakdi tuntui ylittäneen jonkinlaisen rajan äskeisillä sanoillaan.
“Selvä, selvä! Ei puhuta kasvoistasi”, massamurhaaja totesi vaivaantuneena. Metallimiehen katse sai hänet ottamaan tästä etäisyyttä klapien kurkottelemisen merkeissä. “Eikä ystävistäsi. Ei niistä ainakaan.”
Amazua katsoi skakdia piinaavasti vielä hetken ennen kuin käänsi katseensa takaisin nuotiota päin. Palkkasoturin naamion visiirin hehku tuntui skakdin silmissä palautuvan normaalisti. Metorakk kykeni melkein tuntemaan naamiomiehen lausuneen mielessään äänettömästi hyvin katkeraan sävyyn “Kiitos…”
Hetken oli taas hiljaista. Metorakk yritti asettaa nuotioon juuri heitettyä puupökkelöä parempaan asentoon piikikkäällä metallitikullaan mahdollisimman epähermostuneesti.
“Mitä palkkasoturin kunniaan tulee…” Amazua totesi jälleen. “…en ole ikinä jahdannut mitään sellaista. Juuri mikään, mitä olen saanut aikaan, ei ole jättänyt minulle mitään mistä tuntea itseni ylpeäksi. Ennen kaikkea, koska mikään siitä ei ole ikinä ollut pääasiallinen tavoitteeni.”
Metorakk oli hieman hämillään. Haarniskahemmo tuntui käytökseltään kuin rämäinen vanha käytetty sotamoottoripyörä, joka hyytyili vähä väliä jokaisen kymmenen metrin ajelun jälkeen, eikä siitä koskaan voinut tietää milloin se räjähtäisi. Jerenn-pyörä. Kyllä, Jerenn-moottoripyörä. Ne olivat huonoista huonoimpia. Epävarmoja. Parempia katapultinammuksia kuin ajoneuvoja.
“Mitä sinä oikeastaan yrität? Et käytä rahojasi elämästä nauttimiseen etkä nauti työstäsi. Mitä sinä oikein ajat takaa?” hän kysyi.
Amazua kääntyi taas katsomaan skakdia, mutta ei enää niin vihamielisesti kuin äsken. Tämän visiirin katse oli palannut täysin normaaliksi, jos niin kykeni noin ylipäätään sanomaan.
“Minä yritän selviytyä.”
“Kuka sinut muka yrittäisi tappaa?” Metorakk kysyi. “En tiedä, menisikö tuon haarniskan läpi edes joku kiroksiiniraketti.”
Amazuan katseen suunta tuntui harhailevan hieman tämän miettiessä sopivaa vaustausta skakdin tokaisuun, mutta sai lopulta sanotuksi; “Tässä maailmassa on paljonkin olentoja, jotka haluaisivat tappaa minut.
Mutta sitäkin enemmän on olemassa asioita, jotka voisivat tappaa minut… Ja silloin, milloin tahansa, kun jokin, mikä tahansa niistä nostaa rumaa päätään, pyrin olemaan aina valmiina haastamaan sen ja selviämään siitä.”
“Kaikki tämä on tulosta siitä minkä eteen olen nähnyt kaiken tämän vaivan ja johon olen kuluttanut niin luovuttaani kuin varojani.” Amazua viittasi tummaan haarniskaansa. “Kaiken aikaa tarkoitukseni on ollut tehdä kokonaisuudesta mahdollisimman virheetön. Se on vienyt aikaa ja maksanut pienen omaisuuden. Enkä siltikään osaa päättää olenko vieläkään täysin tyytyväinen.”
“Täydellisillä asioilla on taipumus osoittautua epätäydellisiksi tulikosketuksen tapahtuessa”, skakdi totesi kyynisesti. “Älä välitä, täydellisyyttä ei voi saavuttaa. Ei kannata tuhlata siihen aikaa.”
“Jälleen kerran, olet melkein oikeassa.” Amazua vastasi hetkauttamattomasti. “Mutta itselleni se on useimmiten ollut koko asian pointti.”
Metorakk nosti kulmaansa palkkasoturin oudolle vastaukselle. Naamiohemmon vastaukset olivat menneet häneltä välillä yli hilseen.
“Tämä ammatti on täynnä riskejä. Täynnä kaikkea, mikä voi olla hyvinkin vaarallista ja parhaimmillaan koitua kuolemaksi. Voin saada pahastikin selkääni, voin joutua sairasvuotelle, voin jopa olla vähällä kuolla. Mutta ennen kaikkea, voin ottaa opikseni” Amazua jatkoi. “Jokikisestä vähänkin vakavasta vammasta jonka olen kärsinyt, olen yksinkertaisesti saanut ankaran muistutuksen siitä, etten ole voittamaton, saati kuolematon. Ja siksi minulla onkin ollut kaiken tämän ajan riittävästi tekemistä. En etsi täydellisyyttä. Etsin vain keinoa pysytellä hengissä ja jatkaa sitä, mitä teen.”
“Hetki”, Metorakk pysäytti ja pyöritteli terähäkkyrää ilmassa. “Sanotko sinä, että sinä olet käyttänyt kaiken palkkiosi tuohon yhteen haarnsikaan? Onko se, mitä, sisältä kullalla silattu?”
Amazua tuntui hymähtävän vaimeasti uudemman kerran.
Palkkasoturi kurotti oikealla kädellään selkäpanssariaan, kaivaen sen sisuksista hieman kämmentään isomman, maamiinaa muistuttavan litteän objektin. Amazua ojensi kätensä Metorakkin suuntaan.
“Tunnistat kai tämän?”
Skakdi tuijotti esinettä jopa haltioituneena. Mystisen maskinaaman kädessään pitelemä esine oli kuin olikin tuttu hänelle, sekä kelle tahansa joka oli ollut vähäänkin perehtynyt legendaarisiin sodankäyntivälineisiin.
Xialla muinoin valmistettu XMP-1446- räjähde, Metorakk totesi mielessään, kertomusten mukaan myös zakazin taistelukentille viljelty, kuuleman mukaan kokonaisia vihollisjaoksia kerralla päihittänyt suhteellisen pienikokoinen, mutta silti hyvin tehokas tuhon ja kuoleman instrumentti. Mutta tätä nykyä myös hyvin, hyvin, hyvin harvinainen…
Amazua tutkaili skakdin sanatonta reaktiota. “Ilmeisesti tiedät hyvinkin vastauksen”, palkkasoturi totesi vaatimattomasti. “Yksi niistä muutamasta ehkä ainoasta jäljellä olevasta kappaleesta, jotka olen onnistunut niukin naukin saamaan käsiini.”
Metorakk olisi halunnut hivellä edessään komeilevaa taideteosta sormillaan, mutta Amazua veti kätensä takaisin skakdin yläraajojen etäisyydeltä. Hän ei ollut vakuuttunut skakdin kyvystä – saati asenteesta – käyttää kyseisenlaista sotareliikkiä muuten kuin aktivoimalla sen ja heittää sitten lähimpään matoranasutuskylään, puhtaasti vain huvin vuoksi…
Amazua asetti esittelemänsä esineen takaisin selkäänsä sinne minne ne ikinä päätyivätkään.
“Vaikka kyseiset välineet itsessään ovatkin varmasti vaikuttava ilmestys kenelle tahansa, voin sanoa että ne ovat minulle lähinnä työkaluja kaikkien muiden joukossa.”
“…mitä muakaa mies? Jos minulla olisi tuollainen haarniska, ja sen lisäksi joukko tuokkaisia leluja, olisin jo murhannut puoli maailmaa”, Metorakk totesi tyrmistyneenä.
Amazua tunsi itsensä jälleen huvittuneeksi, lähinnä sen takia, että lause oli kyseisen skakdin suusta täysin ennakoitavissa.
“Minä en ole sinä.” Amazua totesi vaatimattomasti. “Minä en ole sotapiru muiden joukossa. Minä en ole sellainen, joka liikkuu paikasta toiseen vain tuhotakseen ja tappaakseen.”
Amazua nosti katseensa oikeaan hopeisista käsistään. Sen sormet tekivät hetken mekaanisen virheetöntä liikettä nyrkin ja avonaisen käden välillä. Koko ranteesta ulkoneva osa pyöri hetken kokonaisia 360 asteen pyörähdyksiä niin oikealle kuin vasemmalle.
Amazua puristi sen jälleen nyrkiksi, tarttuen siihen jämäkästi vasemmallaan. Palkkasoturin oikean käden hopeinen kyynärvarsi näytti avautuvan muutaman millimetrin, jolloin kyynärvarren sisäinen voimakas sähkömagneetti päästi käden irti otteestaan.
Veden skakdi ei ollut varma halusiko synkeä palkkasoturi demonstroida jotain vaiko vain mahtailla.
Amazua piteli vasemmassa kädessään nyrkkiin puristettua toista keinotekoista proteesiaan. Joistain ulkopuolisista olisi saattanut tuntua oudolta, että hän oli mennyt irrottamaan oman kätensä.
“Sinulle nämä voivat ehkä olla aseita…” Amazua totesi. Palkkasoturin oikea, nyt kyynärvarresta eteenpäin tynkä käsivarsi kurotti jälleen palkkasoturin selkää. Hetkessä naamiomiehen oikean käden jatkeeksi oli vaihtunut sarjatuliase, jonka skakdi tunnisti oitis Bergrak OP 6.6- konepistooliksi.
Mutta tavanomaisesta käsiaseesta poiketen palkkasoturin versiosta puuttui kokonaan tukki sekä näkyvä liipasin. Ne oli nähtävästi purettu pois ja niiden tilalle oli kyhätty jokin tummalla kotelolla peitetty mekaanine kyähelmä, joka yhdisti ampuma-aseen Amazuan kyynärvarren sisään samalla tapaa kuin tämän sormekkaat proteesikädet.
“…mutta minulle nämä ovat ennen kaikkea työkaluja. Vieläpä sellaisia, joiden eteen olen nähnyt liian paljon vaivaa, että alkaisin tuhlaamaan niitä mihinkään tarpeettomaan. Etenkään tarpeettomaan verenvuodatukseen. Koska mikä tahansa näistä voi milloin tahansa olla paljon paremmaksi hyödyksi. Ehkä jopa pelastaa henkeni.”
Amazuan huomio tuntui yllättäven kiinnittyvän johonkin kokonaan muuhun. Ruohikko rapisi pienen harmaan yksittäisen kiven kipittäessä isäntäänsä kohti. Palkkasoturi vaihtoi oikean kätensä aseen takaisin normaaliin käteensä, asettaen sen maahan nurmikkoa vasten. Pieni kivirapu nousi kämmenselälle, jonka jälkeen Amazua nosti lemmikkinsä kasvojensa lähelle.
Pienen rahin ilme oli puhtaan vaatimaton, mikä oli merkki siitä, että se oli seurannut isäntänsä ohjeita istua vahtimassa telttansa laitteistoa siihen asti, kunnes se alkaisi pitämään ääniä. Palkkasoturi nyökkäsi lemmikilleen hyvästä työstä.
Metorakk seurasi kummaksuen sivusta kuinka palkkasoturi nousi seisomaan, valmiina poistumaan.
“Suonet anteeksi”, Amazua sanoi rauhallisesti.
Synkkä palkkasoturi poistui leirinuotion äärestä kävellen takaisin kohti syrjässä olevaa telttaansa.
Moottoripyöräturnajaisten äänet räjähtelivät edelleen metsässä. Saisi se Labio saapua jo, mutisi Metorakk jäädessään leirinuotiolle puukottamaan tylsyyttään hammaksikkaalla grillitikullaan.
Pahasti vaurioitunut höyrylaiva lipui laituriin. Jos pyörät olisivat olleet yleisempiä matoranien keskuudessa, se olisi tömähtänyt rauhallisesti tyhjiä kumirenkaita vasten. Nyt BKS Hildemarin ja laiturin väliin jäi vain muutama pari kumisia rapujalkoja. Kukaan ei tiennyt, mistä ne olivat peräisin.
Hai nousi laiturille ja huokaisi syvään. Rukikorolainen vartija parkkeerasi tarakavansa viereen ja taputti tätä kuonoon. Vesiliskoa ei tarvinnut sitoa kiinni. Ga-matoran katsoi Haita tiukalla katseella, joka viesti, että pankkivekselin olisi parasta ilmestyä pieneen siniseen kouraan tai kengurulisko ei pysyisikään rauhallisesti paikoillaan. Ja Hain pitäisi vielä maksaa laivansakin korjaaminen.
Veden Toa mietti, pitäisikö hänen mennä pankkiin vai Admin-siipeen. Periaatteessa tämä oli ollut Klaanin tehtävä, ja Tawa ei varmaankaan jättäisi häntä asiassa yksin… Mutta jotenkin tehtävän kulusta pääadminille raportoiminen kuulosti paljon, paljon pahemmalta kuin skakdimotoristejen saarrettuna oleminen.
Kyber laski kätensä Hain olkapäälle. “Kyllä se siitä, veli. Et sinä tämän asian kanssa yksin ole.”
“Kiitos, Kyber, ihan oikeasti… Mutta en nyt tiedä, kaiken tämän jälkeen.” Ga-matoran naputti jo jalkaansa. Vaderi mulkaisi tätä vihaisena.
“Tawa ymmärtää kyllä”, Kyberi lisäsi, “Tiedät, että hän on sellainen.”
Santor puristeli nyrkkejään sanomatta mitään. Kapher katseli taivaalle. Yksissä tuumin Tanssiorkesteri lähti kohti linnoitusta verokarhu kannoillaan. He kävelivät läpi Admin-aukion, astuivat matalaa profiilia pitäen linnoituksen porteista sisälle ja kysyivät respasta Admintornin tilannetta. Tawa oli kuin olikin paikalla, eikä tämä tieto yllättänyt ketään. Oli yleinen mielipide, että juuriadmin teki liikaa töitä ja että hänen pitäisi siirtää rutiinihommia alemmille tasoille. Oli kuitenkin selvää, että jos toimisto olisikin yhtäkkiä tyhjä, klaanilaiset joutuisivat ennen pitkää paniikin ja epätoivon partaalle. Koko Klaani tuntui nojaavan sähkön toattaren mahonkipöydän peruskallioon.
Hetken oven takan odoteltuaan yhtye ja ruki-korolainen astelivat toimistoon sisään. Vartijat tarkistivat heidät päällisin puolin, vaikka klaanilaiset toki tunnistettiinkin. Tawa istui työpöytänsä takana juuri niin kuin kaikki olivat odottaneetkin. Nöpö järsi perunaa jossain pöydän juuressa ja syöksyi nuolemaan Kapherin varpaita. Peikko nosti rapukääpiön korkealla keikkuvan päänsä päälle.
“Helei”, Tawa aloitti tuttuun tapaansa. “Huomaan, että pääsitte tehtävältä takaisin päällisin puolin kunnossa. Hyvin tehty. Ja sinä olet yksi Ruki-Koron Tyrskyratsastajista, eikö? Olet tervetullut linnoitukseemme.”
Yhtyeen jäsenet kumarsivat hiukan. Ga-matorainen ei. Hän pysyi hiljaa.
“Päivää, neiti admin”, Hai aloitti, mutta piti katseensa johtajan pöydän etupaneelissa. “Kyllä, me olemme kunnossa. Saimme rukikorolaisilta apua Gaggulabion joukkoja vastaan.”
Hai vilkaisi syrjäsilmällä matorania. Tämä kohotti hieman toista kulmaansa.
“Tai no, suoraan sanoen he pelastivat henkemme, kun eksyimme suolle ja moottoripyöräskakdit saartoivat Hildemarin. He menettivät ratsujaan ja haluavat korvauksia, ja piru vie, anteeksi zakazini, he myös ansaitsevat sen. Emme olisi täällä ilman heitä. Olen pahoillani.”
Tässä vaiheessa tyrskynratsastaja astui eteenpäin aivan Tawan pöydän eteen, nyökkäsi ja ojensi juuriadminille kirjeen. “Minä olen Almand, Ruki-Koron Tyrskynratsastajista, kuten huomasitkin. Tuon viestin Toa Nautildalta. Toivomme, että kunnioitatte yhä vanhoja liittosopimuksia tiukentuneessa sotatilanteessa.”
Tawa kiitti ja luki kirjeen, joka oli kirjoitettu Hildemarilla Klaanilaisten katseiden välttäessä. Hän veti lomakkeen pöydän laatikosta, kirjoitti siihen hieman merkintöjä protosorsansulkakynällä ja ojensi sen Almandille.
“Kiitän miehillemme tarjoamastanne avusta taistelussa Allianssia vastaan”, Tawa aloitti (hän ei sentään käyttänyt Nautildan kirjeessä ollutta termiä ‘uhkarohkeat sekundasankarit’) ja lisäsi: “Voit käydä nostamassa sopimuksen mukaisen summan Santorinaukion pankista. Valitettavasti Nui-Koron pankin piste on suljettu miehityksen takia. Syvimmät osaanottoni menettämienne ratsujen puolesta.”
Ga-matoralainen tarkasti lomakkeen ja sujautti sen haarniskansa taskuun. “Kiitoksia teille, admin”, hän sanoi, “Toivon, että keihäänkärkenne pysyvät teräviä. Huomaan, että pohjoisen puolustuksella näin ei ollut.”
Tawan ilme pysyi tyynenä. “Niin. Mutta joskus perääntyminen ja turvan hakeminen on oikea ratkaisu.”
“Sotia ei voiteta piileskelemällä, kuten toallamme on tapana sanoa”, Almand vastasi koppavasti. Tämä oli tarpeeksi Santorille.
“Hyvähän teidän etelässä asuvien on sanoa!” SUPER Toa sanoi turhankin lujasti ja astahti eteenpäin. Hai toivoi, että tämä ei olisi tehnyt niin. “Sinun on parasta olla edes vähän kunnioittavampi neiti juuriadminia kohtaan, matoran!”
“Kaikki hyvin, Santor”, Tawa lausui lujasti, “Kuuntelemme toki mielellämme muiden saaren kylien puolustuspoliittisia kantoja.”
“Se on super toa, neiti”, Santor sanoi, vaikkei kyllä katsonutkaan Tawaa silmiin.
“Super Toa Santor, piti sanomani”, sähkön admin lisäsi ja pyöräytti silmiään väsyneenä.
Almandin oli pakko kokea empatiaa juuriadminia kohtaan. Oli varmasti kamala homma johtaa tälläistä sirkusta varsinkin sodan alla. Toki Ruki-Korossa oltiin kuultu klaanilaisten sankariteoista ja seikkailuista, mutta yleisin mielipide oli, ettei moinen kohkaaminen tuskin johti pitkällä tähtäimellä mihinkään.
“Kiitoksia ajastanne, neiti admin. Kyläni tarvitsee minua. Toivon, että olemme tulevaisuudessa yhteydessä rauhaomaisimmissa merkeissä. Näkemiin!” hän sanoi ja nyökkäsi. Toimiston ovella hän kääntyi vielä seikkailijoiden puoleen ja laukoi: “Älkää eksykö enää suolle!” Ovi sulkeutui ennen kuin kukaan oli lähelläkään keksiä nasevaa vastalausetta, kuten arvata saattoi.
Almand käveli valkoseinäisiä käytäviä pitkin atriumiin ja astui itäportista Admin-aukiolle. Kellotornin taulu näytti puoli yhtä. Matoran asteli kypärä kainalossaan aukion halki ohi pohjoisen evakkojen telttojen ja päiväasioilla olevien asukkaiden vilinän. Pohjoislaidalta vei lyhyt kadunpätkä Santorinaukiolle, joka oli pieni neliskulmainen torintapainen kaupungin pohjoismuurin ja linnoituksen koilliskärjen varjossa. Aukion eteläreunalla oli Selvä Pyy -niminen illanviettopaikka ja sen kaakkoiskulman koverajulkisivuisessa talossa sijaitsi Tawastia-niminen klubi, jossa esiintyivät Klaanin kovimmat Po-yhtyeet. Aukion tärkein rakennus oli kuitenkin sen vastakkaisella laidalla oleva Bio-Klaanin Pankki, joka oli niin steltiläinen että sattui.
Pankin korkeille oville nousi marmoriportaikko, jonka molemmilla puolilla oli kivinen kivileijona. Porrasten yläpään pylväikön päällä lepäsi kolmimainen fasadi, jossa klassiset amorann-hahmot pitelivät palvoen suuria hammasrattaita. Päärakenteen takaa näkyi vielä pyöreäkupolinen holvitorni, jonka pinaakkeli oli huolellisesti kiillotettu.
Jotenkaan rakennus ei kuitenkaan vakuuttanut rahan ja rikkauden vallasta. Ehkä se johtui siitä, että pankki oli pienen kyläkoulun kokoinen. Tai ehkä siitä, että sitä reunusivat korkeammat asuin- ja juottolarakennukset. Mutta luultavasti kuitenkin siitä, että puolen korttelin päässä oli valtava ja arkkitehtuurisesti monipuolinen Bio-Klaanin linnoitus.
No, nirppanokat valittaa, järkinais käy toimeen ja hakee rahansa, Almand ajatteli ja kipusi aika matalat portaat ylös. Sisällä oli kyllä kattokruunut ja tiskit olivat turkoosia nahkaa ja messinkiä, mutta jotenkin kokonaisvaikutelma oli tungettu ja unelias. Tiskin takana poikkeuksellinen lyhyt aristokraatti kiillotti taskukelloaan. Jonoa ei ollut, joten rukilainen asteli hänen luokseen, tervehti ja ojensi vekselin. Aristokraatti hymähti, tarkisti shekin takapuolen, katsoi sitä valoa vasten ja lyllersi holviin. Koska holvi ei kovin suuri ollut, virkailija palasikin pian pienen ratassäkin kanssa. Almand tarkisti säkin painon tiskillä olevalla vaa’alla, näki sen hyväksi, allekirjoitti luovutusasiakirjan, kiitti ja asteli aurinkoiselle aukiolle.
Kun rukilainen nyt kerran oli vieraassa kaupungissa ja kellokaan ei ollut vielä kovin paljon, hän päätti katsella vähän ympäriinsä. Admin-aukion telttaleiristä tyrskyratsastaja osti kolme unssia kylmäsavuporoa (kotopuolessa syötiin lähes aina kalaa) (omilla rahoillaan tietenkin, ei juuri nostamillaan. Minä roistona te häntä oikein pidätte?) ja kyseli Jokkmokk-nimiseltä, poronsarviselta evakolta tietoja pohjoisen tilanteesta. Saaren tilanne vaikutti epätoivoisemmalta kuin Ruki-Korossa uskottiinkaan. Almandin oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hän tunsi pienen pientä vahingoniloa: Pohjan matoranit kehuskelivat aina olevansa paljon etelärannikon pellejä kovempia ja sisukkaampia.
Uutiset sisäistettyään Almand käveli takaisn satamaan itämuurin vierustaa kulkevaa Moderaattoriväylää pitkin. Lokin karjuivat ja outoon haalariin pukeutunut ukkeli puuhasi jotain hiiltyneen rakennuksen raunioissa. Laituri, jonka vierelle vesikengu ja Hildemar oli parkkeerattu, näytti olevan tupaten täynnä matoraneja. Almand lähestyi kummeksuen hämminkiä. Laiturin päädyssä lipevänoloinen le-matoran möi kansalaisille lippuja, joilla pääsi näkemään aidon Tarakavan. Pientä lisämaksua vastaan liskolle sai syöttää silakan.
Matoran pysäytti kohteliaasti Almandin, kilisytti kassaansa ja väläytti hehkuvan hymyn. “Onko neiti rohkea? Uskaltaako neiti kohdata syvyyksien liskohirviön? Haluaako Hän syöttää behemotille silakan? Kaksi ratasta, erikostarjous vain neidille!”
Almand ei viistinyt edes vastata. Hän päästi lyhyen vihellyksen ja kaksi pientä naksahdusta kielellään. Tarakava lopetti silakoiden ilmasta nappaamisen, lipui rantaan ja täräytti le-matoranin harkitun kevyellä mutta silti vastustamattomalla vasurilla satama-altaaseen. Kansan syvät rivit hurrasivat, kun Almand iski kypärän päähänsä hyppäsi liskon kaulan ali, otti kiinni valjaista, pyörähti vesikengun niskassa olevaan satulaan ja porhalsi kohti ulappaa.
Ruki-Koro
Muutamaa tuntia aikaisemmin
Klaanin lounaisrannikon tuntumassa, paikassa, jossa maa vaihtui mereksi jyrkkänä kalliona, nousi tyrkskyjen keskeltä laajana kallioluotona Ruki-Koron kylä. Kalastajakylä oli luonnonmuovaamaan vallihaudan ja veitsenterävien kallioiden takana hyvin suojassa vihollisilta niin kauan kuin kolmea mantereelle johtavaa kivisiltaa puolustettaisiin. Kylän törmissä oli piilossa monta pientä luonnonsatamaa ja valkamaa, joissa kyläiset pitivät hupipaatteja, troolareita ja kanootteja. Nyt yhdessä niistä oli myös lauma tarakavoja. BKS Hildemar oli jo jatkanut matkaansa jätettyään sotasaaliin ja sankarivainajaliskot satamaan.
Tyrskynratsastajat purkivat varusteita ja irrottivat satuloita vesiliskojen selistä. Kuolleiden eläinten ruhot olivat lautalla satamassa. Tarakavat veivät kuolleet lajitoverinsa pois. Kukaan ei tiennyt, mitä ne vainajilleen tekivät. Liskot eivät olleet kyläläisten kotieläimiä tai lemmikkejä. Ratsun ja ratsastajan välillä oli syvä luottamus, ja tarakavat tulivat kun niitä kutsuttiin näkinkenkätorvilla.
Valkaman laiturin perällä kyyhötti seitsemän skakdipanttivankia jalat ja kädet köytettyinä ja jokseenkin uitettujen koirien näköisinä. Turpiin saaneet palkkasoturit välttelivät pitkän veden toan katsetta tämän arvioidessa tilannetta. Ruki-Korolla ei ollut koskaan aikaisemmin ollut panttivankeja, eivätkä kylän rikostilastot nyt muutenkaan kovin rankkoja olleet. Ei noita röhjäkkeitä kuitenkaan avovankilaan voinut jättää.
“Viekää vangit kalasäilyketehtaan kellariin”, Nautilda sanoi yhdelle matoraneista, “Sen parempaa turvasäilöä meillä ei ole. Ovi nyt kuitenkin on rautaa ja ikkunoissa kalterit eikä kukaan jaksa syödä sitä purkkirukia viikkoa kauempaa.”
“Miten varmistamme etteivät ne karkaa? Olen kuullut, että jos skakdeja on useampi, ne voivat käyttää elementtivoimia”, puhuteltu Tyrskynratsastaja kysyi.
“Niitä voimia taitaa olla vain sodanaikaisilla upseereilla ja erikoistapauksilla, eikä tämä roskasakki liene peruskorstoa kummoisempaa. Joutavat katselemaan tiilenpäitä vaikka loppuiäkseen, jos minulta kysytään. Minä menen nyt arvon pormestarin puheille. Pärjäilkää!”
Toa otti atraimensa. Veden soturin terässaappaiden räpyläkärjet taittuivat pohjan sisään tuoden Nautildalle entistäkin lisää pituutta. Hän käveli ylös kylään kallionhalkeamaan hakattua portaikkoa. Itse Ruki-Koro koostui muutamasta ristikkäisestä kadusta. Asumukset olivat lähinnä perinteisiä lehtimajoja, joskin mukaan toki mahtui muutama kivi- ja puutalokin sekä muita suuremmat kalankäsittely- ja purkkiruokaruukit. Keskusaukiolla oli patsas, joka esitti kerran pormestarin hengen pelastanutta mahtiparantajatoaa. Muistomerkin jalustan kiveen oli vuosia sitten iskettu miekka.
Nautilda astui sisään muita koreampaan ja tilavampaan lehtimajaan, jossa oli monen monta huonetta ja lisäsiipeä. Toan piti kävellä kyyryssä, jottei hänen kypäränsä tekisi reikiä kattoon.
Olohuoneessaan, takkatulen ääressä, istui pormestari. Ga-matoran oli ikääntynyt ja hänellä oli yllään kultainen simpukkapanssari ja pormestarin olkanauha. Nautilda kumarsi hyvin vähän. Pormestari ei kääntynyt toansa puoleen. “Murhaajia mukanaan virta vie, mitä satamaan kulkeutuukaan”, hän sanoi, ja kääntyi sitten nojatuolissaan soturin puoleen. “Istu, ole hyvä”, hän lisäsi nyökäten kohti hieman kolkompaa tuolia. Matoranin silmissä oli viisas katse.
“Olet siis palannut runouden pariin?”
“Satuimpa näkemään laivanne ja saaliinne. Panttivankeja, Ruki-Korossa? Neuvotteluetuudesta voi tietenkin olla apua jos ajat käyvät tiukiksi, mutta kehotan sinua ja ratsastajia oleman käymättä sotajalalle tätä… ‘allianssia’ vastaan kovin innokkaasti. Zyglakit ovat vähäjärkisiä petoja, mutta niiden muiden kanssa voisimme yrittää neuvotellakin. Eikä seitsemän skakdisuuta ruokittavaksi ole mikään ilon aihe tässä vaiheessa vuodenkulkua, vaikkemme niitä lihottaisikaan.”
“Rouva, Allianssi on täysin avoimessa sodassa Bio-Klaania vastaan. Sanovat, että diplomatiaan vastattiin vain ja ainoastaan luodeilla. Ja huhut pohjoisen evakuoimisesta ovat totta ja Kaya-Wahi on Nazorak-imperiumin valtaama. Minusta näyttää siltä, että joudumme turvautumaan aseisiin ennen pitkää.”
“Ehdotatko siis lisää puolustuspainostusta? Tyrskynratsastajat ovat olleet kokonaan sinun projektisi, ja se on vienyt paljon kassavaroja. Oletko mielestäsi oikea henkilö päättämään asiasta? Pitäisikö kalastusvälineistä takoa sotakirveitä?”
Nautilda puri hammasta. Asiat menivät aina näin pormestarin kanssa. Kaikki oli kiinni rahasta, pienistä pirullisista rattaista. Pormestari oli hyvä rahan kanssa. Hänen hallintakautenaan kylän työttömyys oli pudonnut nollaan. Johdolta oli saanut helposti lainan, jolla oli pystynyt ostamaan pienen kalastuspurkin Bio-Klaanista tai pohjoismantereelta, ja eikun verkko vesille ja velat kaloilla kuittatavaksi. Rukilaisilla oli monopoli. Proomut veivät säilykkeitä Klaanin kaupunkiin ja sitä kautta virtaa ylös aina Nui-Koroon asti. Parhaimmillaan Zyglakien hiljaiselon aikaan kauppa ylettyi pohjoisessa aina Tahtorakin askelmalle saakka, ja etelän kauppaliitot ostivat vuosittain suuria saaliita. Tai ostivat ennen.
“Bio-Klaani maksaa meille kyllä palkkion vanhojen kyläsopimusten mukaan”, Nautilda sanoi. Kyläsopimukset olivat olleet pitkälti pormestarin käsialaa. “Lähetin Almandin klaanilaisten matkaan. Hän palaa ennen iltaa. Uskon, että tällä menolla Tyrskynratsastajat maksavat itsensä takaisin.”
“Hmm, onkohan noin? Jos hakkaatte henkilöitä palkkiota vastaan, eikö se tee teistä samalaisia kuin panttivangeistamme? Sinä olet kylämme suojelija, Nautilda. Et palkkasoturi.”
“He ovat ajaneet pohjoisen väen kodeistaan ja polttaneet kylät. Sanovat, ettei Rolho-riissä ole enää kiveä kiven päällä. Tho-Koro tuhottiin täysin jo kuukausia sitten. Minusta tuo ei ole sama asia. Ollenkaan.”
“Olet kuin veljesi. Eikö oma kansasi merkitse sinulle mitään?”
“Rouva, minä haluan vain maailmasta paremman paikan elää. Mitä muuta voimmekaan tehdä?”
“Niin, me kaikki. Sinun tiesi on soturin tie. Mutta onko se Ruki-Koron suunta? Niin en soi käyvän. En nyt enkä huomenna.”
Nautilda nousi, kumasi jopa hieman edellistä vähemmän ja astui ulos. Ilma haisi kalalta ja suolalta. Taivaalla lokin muoto piirtyi mustana vaaleansinistä seesteistä syystaivasta vasten.
*HUOM: viesti saattaa sisältää pienoista hahmokerronnallista clusterfuckenia, joten selkeyden nimissä saattaa olla hyvä pitää Amaattien wikisivua auki kaiken varulta. Hyvää päivänkatkoa.*
Vähän matkan päässä Bio-Klaanin linnakkeesta, pari päivää takaperin
Argo tepasteli vetrein askelin ruohikkoisen, metsikön rajalla siaitsevan mäen laelle aamuisen usvapilven yläpuolelle. Äänen matoran ihaili kaunista näkymää suuren Akakunsa linssien takaa. Kaksoisauringoista ensimmäinen nosti lievästi yläreunaansa horisontin takaa maalaten taivaanrannan osittain aamuruskoon. Matoran laski olkalaukkunsa ruohikolle levittäen kätensä sivuille venytellen makeasti.
Raikas aamukasteen tuoksu virtautui de-matoranin hajuaistimiin.
“Tulkaa tekin ihastelemaan tätä uljasta uuden syyspäivän alun loistoa!” Argo railatti railakkaasti olkansa ylitse. Vähän matkan päästä de-matoranin selän takaa alkoi kuulua erilaisten kangaskantamusten möllähtämistä maahan lopun seitsemän matoranin hengähdellessä ja puuskutellessa.
Argo tiiraili yhdellä naamionsa kolmesta monokkelimaisista kiikareista vajaan kahden kulometrin päässä siimittävää linnoitusta. “Tuo on näköjään se Bio-Klaani.”
“Jaa, minä kun jo katselin että sehän voi olla melkein mikä tahansa noista tusinasta hemmetin isosta linnasta mitä tuolla näkyy…” Argon takaa kuuluva näsäviisas ääni torasi. Koukkukätinen Kiro tuntui olevan ryteikössä röpäköimiseen käytetyn yön jälkeen tavallista äksymmällä päällä, puhumattakaan siitä kuinka tämä oltiin ennen lähtöä pakotettu pesulle.
Kaikkein reippaimmin koko yökävelystä selviytynyt vaikutti olevan Tokka, joka harvoin jos koskaan ei ottanut patikoinneista pahakseen, sillä hänellä tuntui aina riittävän eniten tehoa. Puinen jalka kun ei voinut väsyä. Lyan puolestaan tallusteli harmissaan ulos metsän rajalta. Kuka tahansa nämä havulehtisekametsät oli suunnitellutkin ei omannut kyllä minkäänlaista mielikuvitusta. Ohuita ja suoria puupökkelöitä joiden oksat olivat turhan ohuet ja löysät. Huivipään mieli virkistyi hieman matoranin huomattua muuten melko aution mäen alella Argon vieressä lievästi kitukasvuisen puukasvin, jonka oksaston sisuksiin entinen ninjaklaanin jäsen nopeasti vilahti.
Aina yhtä mahtipontisesti tallusteleva Paku kiri kumppaninsa kiinni. Selässään po-matoran kantoi jo vuosia yksilöllisenä ase- ööh, siis työkalunaan toiminutta vanhaa hiekanruskeaa kivistä vasaraansa. Vasemmassa kädessään kakamanaama piti tiukasti matorankokoluokan sarjatulikiväärin nahkaista kantokahvaa. Itse aseesta tiukasti kiinni pitelevä onu-matoran Gatta raahautui maata pitkin elottomana Pakun perässä. Pieni onu-matoran ei ollut tehtävälle lähdön epätavallisen ajankohdan tähden saanut nukuttua kunnolla ja oli mennyt simahtamaan kesken kävelemisen, joten Paku oli päätynyt raahaamaan pientä ystäväänsä mukana loppumatkan. Mutta sehän ei po-matorania hetkauttanut sitten tippaakaan! Gatta puolestaan harvoin päästi rakasta tuliasettaan näpeistään, eikä nukkuminen ollut poikkeustapaus.
“Kauanko mahdoimmekaan kävellä”, Tokka tiedusteli uteliaana.
“Puolisen vuotta?” Paku heitti ilmoille.
“Noh, skakdien leiristä lähdettyämme onnistuimme pitämään yllä melko tasaista kävelytahtia joten matkamme vaikuttaisi kestäneen ennalta arvellun arvion mukaisesti noin kolmisen tuntia”, ko-matoran Koli teorioi.
Argo kääntyi muita matoraneja päin. “Ehkä on viisasta levähtää tässä.”
Sievä kaukaukasvoinen Nany heittäytyi selälleen pehmeälle aamukasteiselle nurmelle. Se tuntui hyvin virkistävältä. Paku käveli muiden likelle laskien pienen maatoverinsa rakkaasta pyssystä irti jättäen onu-matoranin jatkamaan sitkeitä uniaan. Po-matoran tömähti istumaan Gattan ruhon viereen jalat ristiin kädet puuskassa. Kiven kansalainen hymähti itsekseen (ja vähän muillekin) yrittäen piilottaa olevansa muiden tavoin hieman väsähtänyt.
Kiro levitti eteensä nurmikolle valkoisen suorakulmaisen kankaan laske tummansinisen likaisen työkalupakkinsa sen viereen. Fe-matoran istuuntui alas tökkäisten koukullaan pakkinsa etuosassa näkyvää nappia. Työkalupakin kansi aukesi, paljastaen kaksi eritettyä metallikehikkoa, jotka kääntyivät sivuille tehden tilaa kolmannelle. Kunkin kehikon päällyspuolelle oli kiinnitetty niin suorakulkaisia kuin ympyräisiä reikiä mekaanikon tärkeimpiä työkaluja ja niiden eri osia varten.
Silmäpuoli siirtyi kaivelemaan kantokassiaan, kaivaen esille kapteenin antamat radiopuhelimet. Muttei siinä vielä kaikki. Raudan matoran poimi esiin vielä kolmannen, epämääräisen teknisen vempeleen. Utelias Koli käänsi jalon matatunsa silmäpuolen pitelemää esinettä johti.
“Hei, mikäs tuo on?” Ko-matoran tiedusteli.
“Jaa-a, tiedä häntä”, Kiro totesi vaimeliaasti. Esine näytti olevan lähinnä nyrkin kokoinen kuutiomainen metallinen kimpale joka peittyi miltei kokonaan johtojen syövereihin. Yhdestä härvelin sivuista puikotti pieni lautasantenni. “Kapu antoi tämän mukaan vähän ennen kuin lähdettiin laivalta. Kuulemma jotain niiden nazirottien hökötyksiä, joka pitäisi kuulemma asentaa jonnekin tuon linnan viestintäjärjestelmäkompleksiin. Jonkinlainen lähetin vissiin.”
“Propagandaa perseeseen luulen ma”, Paku mietiskeli, “tämähän menee jo jännemmäksi.” Kakamanaama oli alusta asti suhtautunut koko touhuun pienellä seikkailullisella jännityksellä, mutta tuleva underground- operaatio alkoi kutkuttaa yhä enemmän.
“Ai niin, meidän kai piti soittaa ‘herra kapteenille’ tässä ennen kuin mennään sisään”, Nany tuumi. Siinä missä osa ga-matoranin tovereista suhtautui uuteen kapteeniinsa melko heppoisasti, oli kaukau-kasvoinen neitipiraatti itse ajatellut asiaa enemmän hieman skeptisin silmin.
“Ai niin”, Tokkalla välähti. “Mutta itse en ehkä kovin mielelläni vapaaehtoisesti puhu sille…”
Bo-matoranin lause tuntui kiertävän melkein jokaisen muunkin piraatin päässä. Merirosvojoukko ei ollut vieläkään tuntunut tottuneen skakdien ja torakoiden sotilaalliselta tuntuvaan painostavaan ilmapiiriin, eivätkä olleet vielä kovinkaan valmiita mukautumaan siihen. Näin ollen he olivat viettäneet viimeiset viikot melko vaitonaisessa yleismenossa. He olivat puhuneet kaikille muille kuin toisilleen vain silloin kun heitä oli puhuteltu. Heidän uusi kapteeninsa tuntui mukautuvan omalta osaltaan noiden isojen yrmysaurusten toimitatapoihin.
“…joten”, Kiro pohti pidellen toista radiopuhelinta koukussaan, “kuka kilauttaa?”
Argo oli asettumassa ehdolle, mutta “YOINK!”, puunoksalta alas lennähtänyt Lyan oli liian nopea. Le-matoran painoi radioviestimen lähetysnappia.
Lehu-metsä
Amazua vilkaisi olkansa yli yksityistelttansa vain vienosti avonaisena olevaa sisäänkäyntiä. Ulkona oli jo selkeästi valoisampaa ja läheisen kasvillisuuden tuulessa huojuvat varjot alkoivat painautua teltan sisäseiniin. Aamu oli koittanut. Palkkasoturille omalla tavallaan seuraa pitänyt pieni rapurahi oli vetäytynyt takaisin rosoisen kuorensa suojiin pöydälle palkkasoturin yksityiseen käyttöön tarkoitettujen kommunikaatiovälineiden viereen nauttimaan sikeää unta.
Mustanaamioinen palkkasoturi itse ei ollut nukkunut silmäystäkään. Eikä teltassa edes ollut sänkyä. Koko sisätila oli täysin tyhjillään, pöytää, teknisiä laitteita ja tuolia lukuunottamatta. “Siinä kaikki mitä tarvitsen”, Amazua oli tiedottanut skakdeille ennen lähtöään laivaltaan. Palkkasoturi ei enää jaksanut muistaa, milloin oli viimeksi nukkunut. Saati sitten nähnyt unta. Mutta hän ei edes välittänyt.
Unet. Kasa erilaisia mielen sisällä tapahtuvia subjektiivisia ja toisinaan jopa absurdeja aistimuksia ja mielikuvia. Jotain sellaista, mitä palkkasoturi itse ei kaivannut päähänsä. Jotkut myös sanoivat kuinka unet olisivat mielen tapa jäljitellä muistoja ja menneisyyttä. Jo pelkkä ajatuskin siitä että Amazuan menneisyys lätkäistäisiin hänen naamalleen oli henkisesti puistattava. Hän ei halunnut ajatella sitä. Hyvin usein menneisyydestä kykeni löytämään virheitä joista kykeni oppimaan uutta, muutoin se sisälsi ainoastaan murhetta. Ja kipua.
Monet olivat sanoneet kuinka unien aikana mieli tuntui muuttuvan epämääräiseksi ja haavoittuvaiseksi. Amazua oli kovettanut mielensä keskittymään vain siihen mikä nykyhetkellä oli konkreettista. Vain siten hän tuntui kykenevän pitämään mielensä kasassa.
Palkkasoturi kääntyi tuolillaan takaisin pöydän suuntaan. Punaisen visiirin takainen katse kääntyi pöydällä lepäävää pienrahia kohti. Mahdatkohan sinä nähdä unia Amazua pohti päässään hopeakuorista niveljalkaa tuijottaessaan.
Palkkasoturin mekaaninen sormi laskeutui elottoman kiven näköisen otuksen kuoren päälle, liikkuen hiljalleen edestakaisin. Ilmeisesti nuoren yksilön selkäkuori oli vielä sen verran pehmeä että sen läpi kykeni tuntemaan jotain. Pöydällä uinuva otus tuntui hykertelevän tyytyväisenä kuorensa sisällä. Ilmeisesti se näki kivoja unia. Mutta mitäpä merkityksellistä sen mielessä voisi tapahtua. Sen lisäksi että pieni kivirapu seurasi palkkasoturia minne tämä ikinä menikin, kaikki mitä se lähinnä teki oli pieneläinten metsästäminen ja nukkuminen. Ja kävi mitä kävi, se tuntui aina osaavan tien takaisin hänen luokseen. Ja vain yksi vilkaisu oli saanut ravun kiinnittymään häneen pysyvästi, olemaan haluton olla lähtemättä, vaikka palkkasoturi oli alkutaipaleella yrittänyt viskata tämän mereen.
Amazua muisteli lyhytkestoista viidakkosaariseikkailuaan, sitä miten oli kohdannut edessään makaavaa yksilöä lievästi isomman ja vihaisemman yksilön, jolla riitti uhkaavuuden ja agressiivisuuden lisäksi myös raakaa voimaa. Ties millainen uinuva jättiläinen hänen pöydällään lepäävän pikkuotuksen sisällä odotti.
Palkkasoturin päässä välähti. Vaikka hän oli tavallaan viettänyt viimeiset viikot aktiivisesti lähinnä tämän pienen pikkurahin seurassa, hän ei ollut vaivautunut keksimään sille nimeä.
Amazuan mieleen juolahti yksi sana; “Leal…?”
Kyseinen sana oli yksi hänen entisen kansansa kehittämästä kielestä, jonka sanavaraston pohjalta hän oli poiminut myös oman nykyisen nimensä. Kyseinen sana oli tarkoitettu kuvaamaan jotain joka oli valmis seisomaan toisten rinnalla ollen valmis olemaan hylkäämättä heitä kertaakaan, joku jonka toiselle uskoutuminen synnytti tahtoa joka kykeni kantamaan läpi minkä esteen tahansa. Joku joka olisi aina paikalla aina kun tarvittaisiin. Joku joka olisi aina vierelläsi, halusit sitä jopa tai et.
Joku uskollinen ja lojaali.
Leal, Amazua päätti.
Pöydällä odottavien viestintälaitteiden sirinä ja rätinä rikkoi teltan hiljaisuuden.
“Hyvä, juuri ajallaan.” Amazua poimi jalustallisen mikrofonin itseään päin. “Hiio hoi”, kauittimista kuului matoranmerirosvon tervehdys. Epämääräiset häiriöäänet kuitenkin peittivät ison osan puheen selkeydestä. Palkkasoturi alkoi käännellä vapaalla kädellään radiokompleksin vastaanotto- ja singaalisäätimiä. ”Halloota halloota”, matoranin ääni jatkoi, Toimiiko tämä? Yy kaa neljä kuusi viisitoista…
Amazua jatkoi nuppien säätämistä matoranin äänen selkeytyessä. Vielä pikkuisen.
“Helvetin rämmäle…” le-matoran taputti puhelimen alapäätä kämmentään vasten, nostaen sen takaisin päänsä viereen helistellen sitä vaimeasti. Kiro seurasi vierestä skeptisin ilmein toivoen ettei huivipää rikkoisi laitetta ennen aikojaan.
Pieneen hetkeen ei kuulunut mitään.
”Täällä kapteeni”. Oho, Lyanin ilme viesti.
“Missä olette nyt?” Amazua jatkoi mikrofoniin puhumista. “Uskallan olettaa että olette jo saapuneet määränpäähän.”
”Suometsot lähellä pesää. Toistan, suometsot lähellä pesää. Valmiina soidintansiin…”
“…”
Palkkasoturi hymähti itsekseen välinpitämättömästi. Marakatin kahdesta viimeisestä sanasta kumpusi räikeästi tälle ominainen pikkutuhman naistennaurattajan olemus.
Huivipiraatti antoi Argon poimia radiopuhelimen kädestään. Bo-matoran Tokka seurasi sivusta jännitellen yltyisikö Nanyn murhaavan terävä katse fyysisiin sfääreihin.
Argo kääntyi takaisin horisontissa siintävää linnaketta päin.
“Haloo, herra kapteeni, täällä ‘Nelisilmä’”, äänen matoran aloitti asiallisesti, “kyllä, onnistuimme saavuttamaan määränpäämme. Bio-Klaanin linnoitus näkyy suoraan edessämme.”
”Hyvä. Oletan että ainakin osa teistä muistaa suunnitelman etenemisen.”
Muutama matoraneista ihmetteli hieman oliko kapteenin vihjaus kohdistettu juuri heitä varten.
Akakukasvoinen matoran jatkoi puhumista; “Kyllä vain, herra kapteeni. Arvon ‘Kyklooppi’ on juuri valmistautumassa purkuhommiin. Ajattelimme että samalla olisi hyvä hetki hieman levähtää ennen operaation aloittamista.”
”Olkoon menneeksi”, matoranjoukon kapteenin värähtämätön ääni vastasi myöntävästi. Muutama pikku piraateista näytti jopa hieman yllättyvän miten helppoa kommunikoiminen mystisen palkkasoturin kanssa vaikutti olevan.
Amazua jatkoi. “Joka tapauksessa, kun siirrytte linnakkeen sisään, kommunikointiimme melko varmasti ilmestyy ikäviä solmuja. Paljastumisriskin välttämiseksi on paras etten itse lähde ottamaan teihin yhteyttä, joten haluan luottaa siihen että osaatte yrittää yhteydenottoa omatoimisesti mahdollisimman pian kun jotain merkittävää ilmenee.”
”Ilman muuta, yritämme sitten kommunikointia heti kun olemme löytäneet turvallisen majapaikan linnoituksen sisältä”, äänen matoran vakuutti.
Amazua halusi uskoa äänen matoranin sanoja, mutta palkkasoturi ei voinut olla pohtimatta oliko matoranien lähettäminen matkaan sittenkään viisas ratkaisu. Hän muisteli kuinka äänen matoran oli vilpittömästi kehottanut palkkasoturia luottamaan tuohon pieneen hyvin epämääräiseen piraattijoukkioon.
Vaikka Amazua oli vuosien varrella oppinut luottamaan täysin ainoastaan itseensä, jokin, mikä sai sekalaisen merirosvoryppään yhden niistä muutamasta kokonaan täysjärkisestä matoranista luottamaan noihin muihin omilta osiltaan puutteellisiin ystäviinsä, herätti palkkasoturissa hyvin varovaista luottamuksellisuutta.
“Selvä. Kapteeni kuittaa.”
Palkkasoturi sulki viestintälaitteensa, laskien mikrofonin takaisin pöydälle. Amazua siirsi jälleen painonsa istuimensa selkänojaan sormistaan ristityt kätensä vatsapanssarillaan lepäillen. Tästä eteenpäin kaikki olisi noiden pikku piraattien käsissä. Nyt hän ei voinut muuta kuin odottaa.
Amazua vilkaisi pöydällä heräilevää juuri nimettyä lemmikkiään.
Noh, ehkä jotain muutakin kuin vain odottaa.
Argo ojensi radiopuhelimen takaisin koukkuisen ystävänsä hoiviin.
“Sinä se saat tuon aina tuntumaan niin helpolta” Koli kommentoi.
“Tai sitten te saatte sen tuntumaan turhan vaikealta” de-matoran vastasi ko-matoranin suuntaan.
Nany heilutteli jalkateriään mietteliäänä. “Ei ainakaan vaikuta siltä että se luottaisi meihin vieläkään ihan täysin.”
“Hah” Paku hohotti jättäen imagonsa suojelemiseksi näyttämättä että oli melkein nukahtanut istualteen. “Luottamus ei putoa syliisi kuin lentotaidoton virpojavarpusen poikanen pitää ansaita. Kaikki tämäkin on varmaan jonkinlaista luottamuksen koettelua, ja minä ainakin aion vastata haasteeseen!” po-matoran mahtaili.
“No joka tapauksessa on aika selvää ettemme me sitä muuten kiinnosta yhtään. Se ei edes jaksa muistaa nimiämme. Tuollaiset tökeröt peitenimet tuntuu aika tympeiltä”, ga-matoran jatkoi.
“Taitaa ‘Kimulia’ vähän kismittää”, Paku myhäili.
“Ihme ettei sinua, ‘Nuijapää’…”
“Noniin, minä tässä ryhdyn hommiin, jos suonette anteeksi”, Kiron äänensävy muuttui parin viimeisen sanan kohdalla hieman tekokohteliaaksi matoranin siirtyessä takaisin syrjemmäs. Fe-matoran istuutui selin kaikkiin muihin. Hän oli aina tuntenut työskentelevänsä parhaiten ilman ympärillä tuijottavia silmäpareja.
“Saatte vissiin huilia kunnolla, tässä varmaan menee hetki.”
“Voin avittaa!” Paku marssi vasaransa esillä vaarallisen lähelle.
“Mene nyt hemmettiin sen mäiskyttimesi kanssa!” silmäpuoli ärisi. Hän ei jaksanut aina selittää Kakamanaamalle kuinka purkaminen ja täydellinen tuhoaminen eivät olleet sama asia.
“Hohhoijaa”, oksille takaisin hypännyt Lyan totesi vaitonaisesti. Le-matoran vetäisi huivinsa reunaa silmilleen ottaakseen nokoset.
Kiro asetti viimeisen ruuvimeisselinsä takaisin työkalupakkiinsa. Kehikkohirviö vetäytyi takaisin kasaan ja pakin kansi sulkeutui. Valkoisella, nyt hieman nuhjuuntuneen liinan päällä makasi kasa entisien yhteysvärkkien erikokoisia- ja muotoisia osia. Fe-matoran sitoi (tai ainakin yritti) liinan nätiksi nyytiksi jonka sulloi takaisin kassiinsa metallisten osien kilistessä sen sisällä.
“Valmis tuli”, koukkukäsi kuulutti muiden piraattien suuntaan.
Viereistä puuta vasten makoillut Tokka taivutteli niveliään. Kasvillisuuden matoran oli nousemassa pystyyn, mutta oksilta luodin nopeudella maan kamaralle laskeutununeen Lyanin aiheuttama säikähdys sai jalkapuolen kellahtamaan takaisin maahan. Hän ei useinkaan pitänyt siitä kuinka huivipää onnistui ninjailuillaan säikäyttelemään juuri häntä.
Nany vilkaisi Gattaa, joka ei ollut sen enempää tajunnan rajamailla kuin koko aamuna. “Pitäisiköhän jonkun yrittää herättää tu-”
Paku veti syvään henkeä ennen kuin ga-matoran ehti lopettaa lausettaan; “ÄÄÄÄH KUUSISARVISET HYÖKKÄÄÄÄ!!!”
Onu-matoran ponnahti pystyyn kivääri tanassa. “GÖÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH!!”
“Turpa kiinni!!” Kiro ärähti.
“Jaa”, Gatta totesi mitättömästi toivuttuaan herätyksestään. Onu-matoran vilkuili hetken sinne sun tänne, niin ympäröivää korpea kuin kookasta kompleksia horisontissa. “No missäs me ollaan? Perilläkö jo? Missäs se linna-astia on?”
“…se on kuule tuo tuolla”, Nany viitoitti selvästi horisontissa näkyvää kookasta rakennelmaa.
Onu-matoran tuijotti linnaketta uudemman kerran epäuskoisena. “Saatanan ruma.”
Osa piraateista rakasti pienen onu-matoranin brutaalin suoria mielipiteitä aamutuimaan, Nany ja Kiro olisivat lähinnä tuttuun tapaansa mieluummin kömpineet takaisin sänkyyn, mutta tällä kertaa ei valitettavasti ollut sänkyjä mihin kömpiä.
Kiro poimi pussistaan mustat käärityt nahkahansikkaat, joita Tokka piteli paikallaan kykloopin yrittäessä tunkea koukkunsa niiden sisään. Fe-matoran hymähti vaimeasti koukistellen käsineiden sormia peittäviä osia kokeilullisesti. Kaippa tähän tottuisi.
Nany ärähti. “Voi nyt taas noiden kanssa”.
“Kunpa eivät vaan kaatuisi ja taittaisi niskojaan…”, Koli tuumi.
Ga-matoran ei myöntänyt ääneen toivovansa samaa.
“HHHUOOOOOH.”
Muurin harjalla istuskeleva Vugle haukotteli jo ties kuinka monennetta kertaa.
“Taitaa väsyttää”, hiilenmustan ta-matoranin taakse talsiva viherhopeinen skakdi tiedusteli.
Matoranin kirkkaanoranssi jalo ruru kääntyi tätä kohti. “Jaah, moikka Tsipak. Mitäs sinä täällä? Sinun vuoronhan ei pitänyt alkaa vielä ainakaan tuntiin.”
“Halusinpa tulla ihailemaan auringonnousua.” Skakdi rämähti takamukselleen ta-matoranin takavasemmalle. Varhaisaamu oli ehkä ainoa näkemisen arvoinen asia tällä puolen linnaketta, muutoin silmissä häämötti lähinnä loputtomasti metsää.
“Entäpä sinä itse? Siirsivät sinut näköjään ylitöihin?” skakdi pani merkille. Yleensä Vuglea ei näkynyt aamuyövuorojen aikaan vartiopaikallaan.
“No joo. Tuossa yön seutuvilla jotkut huligaanit menivät järjestämään pienen kohtauksen ja mäjäyttämään muuria jollain tykintapaisella.”
“Oho. Mietinkin että mitä pirun mekkalaa täältä päin kuului silloin yöllä.”
“Joo. Sitten ihan vaan sen takia päätettiin siirtää osa vartioista ylimääräiseen vuoroon ihan vaan ‘varmuuden vuoksi’. HHHUOOOOOOH.”
“Niinno, tuossa kulkumatkalla taisinkin ku-KUH – KULLLHHAAAAAAH”, skakdin lause jäi kesken Vuglen haukotuksen tarttuessa. “Pentele. Niin tuossa ohimennen Zvarak taisi mainita onnistuneensa säikäyttämään jotkut hutiloitsijat pois pienellä vastatulella. Ehdin jo miettiä että jokos se ryminä alkaa.”
Vugle hieraisi silmiään toisella kädellään. “Tuollaiset joutaisivat saman tien sinne nazojen tyrmiin kidutettaviksi, mokomat mulkvistit. Mennä nyt sodan aikana tuollaisia temppuja tekemään.”
Tsipak venytteli käsivarsiaan muristen maireasti. “Muistuu ihan mieleen ne ajat kun meillä kotona zakazilla käytännön pila tarkoitti käytännössä sitä että soitettiin naapurien ovikelloa, juostiin piiloon ja odotettiin että tultiin avaamaan, sitten heitettiin kranaatti.”
Vugle vilkaisi sivusilmällä skakdiystäväänsä kummaksuneena, jättäen väsymykseltään huomiotta tämän piristysyrityksen. “No kuitenkin, seuraavan kerran jos joku munapää ryntää tänne huitelemaan pyssyineen miten sattuu niin mieluiten jymäytän ne henkilökohtaisesti täältä suoraa- hmm?”
Ta-matoran vilkaisi alas muurin harjalta. Utelias skakdi nousi pystyyn astellen työtoverinsa taakse vilkaisten tämän yläpuolelta alaspäin.
Muurin juurella seisoskeli kahdeksan matoranin värikäs joukkio. Pienen porukan etummainen, tummansävyinen matoran vilkutteli vartijakaksikolle.
“Hyvää huomenta!” matoranin suusta kuului harjalle hieman vaimea huuto.
“Mikähän sirkusseurue tuo on olevinaan…” Vugle mietti, vilkuttaen takaisin.
Muurin juurella
“Noniin, ilmeisesti saimme heidän huomionsa”, Argo tuumi.
“Vauhtia sitten”, Kiro torasi, “niveliä kolottaa jo maan perkeleesti…”
“Oukkei” Gatta totesi itsekseen, kurottaen pakarivärkkinsä muurin harjanteella töllisteleviin mölleihin. “AVATKAA SAATANA!!”
Piraattijoukko hätkähti onu-matoranin kovaa kiljahdusta, joka eittämättä kantautui kahden vartijan korviin…
Muurin harjalla
Tsipak hymähti vaatimattomasti kuulemalleen, siinä missä Vuglen suupielet venyivät nyrpeinä sivuille. Olikohan heillä vielä siellä varastossa niitä sinkoja…
Muurin juurella
“Hemmetin ääliö!” Nany syöksyi tukkimaan onu-matoranin suun kämmenellään.
Argo kohensi kurkkuaan ollakseen valmiina huutamaan vielä vähän pidempään. “Nöyrimmät pahoittelut ystäväni puolesta!” Äänen matoran äänehti mahdollisimman kuuluvasti. “Olemme kulkeneet pitkän matkan ja osa meistä on lievästi uupumuksesta ärtyneitä!”
“Lievästi ilmaistuna…” Paku kuiski vieressään seisovalle Tokkalle viitaten toisella puolellaan seisovaan Kiroon. “Au…” po-matoran sai tuntea kärttyisän silmäpuolen kovan kyynärpään kyljessään.
“Saavumme kaukaa saaren länsiosista”, Argo jatkoi, “Nazorakein ja skakdien uhka on ajanut meidät pois kotiseudultamme, ja olemme matkanneet saaren halki siinä toivossa että arvoisa Bio-Klaani voisi tarjota meille suojaa!”
Muurin laella
“…kuulitko yhtään mitään mitä nuo juuri sanoivat?” epävarma Vugle kysyi skakdilta.
“Varmaan lisää pakolaisia”, Tsipak arveli. “Eiköhän nuo voi mielihyvin päästää sisään.”
“No olkoot, mutta jos noista koituu myöhemmin ongelmia, syytän sinua.”
“Miten vaan”, Tsipak vastasi lepsusti, “Neuvo sinä niille tie, minä mene ilmoittamaan että saadaan kohta lisää ylläpidettäviä.”
Viherhopeinen skakdi kääntyi kannoillaan ta-matoranin poimiessa megafonin.
”Noniin, kuunnelkaas. Läheisin portti sisään löytyy kun kävelette tästä tuonne vasempaan päin.” Vugle viitoitti kädellään vasemmalle sivulleen. “..ööh, siis tuonne teidän vasemmalle. väsynyt muurinvartija vaihtoi kätensä osoittamaan oikealle. ”Ilmoitamme eteenpäin tulostanne, joten siellä on vissiin joku ottamassa teitä vastaan. Alkakaahan painua siitä.”
Muurin juurella
“Paljon kiitoksia!” Argo huusi vilkuttaen, vaikka vartija tuskin kunnolla kuuli häntä. Matoranit nostivat väliaikaisesti lasketut kantamuksensa lähtien kävelemään. Gatta tönäisi nyrpeän ga-matoranin kämmenen hemmettiin suunsa edestä.
Tokka hieraisi korkean muurin seinää, tuijottaen kohti seinämän yläosaa.
“Sitä ei voi ikinä lakata hämmästelemästä miten iso urakka tällaisten suojamuurien eteen tarvitaan…” bo-matoran mietiskeli ääneen.
“Hah, ihan perusjuttuja”, mahtaili Paku. “Muistan yhä kuinka käytimme poikien kanssa aamut ja illat vanhan kotikylän muuraamiseen ihan puhtaasti harrastusmielessä.”
Nany hymähti skeptisesti. “Kas kun et väittäisi että muut olivat paikalla vain muodon vuoksi ja oikeasti sinä hoidit yksin kaikki työt.”
Kakamanaama pöhähti. “Kunniantuntoisuuteni estää minua ottamasta kaikkea kunniaa täysin itselleni! Vaikka muu konkkaronkka olikin suureksi avuksi. Mutta ennen kaikkea niillä mailla kova ja raskas työ oli hupia parhaimmillaan! Ja lisäksi armas koti pysyi hyvin suojassa. Ja ylijääneillä lohkareilla heiteltiin leipiä.”
“Jjjep…”
Tokka laski katseensa muurin huipusta takaisin menosuuntaan. “On se kuitenkin iso sääli että tällaisetkaan mahtiteokset eivät säily ikuisesti”. Tämä porukan toinen kakamakasvoinen henkilö muisteli useita raunioita ja unohdettuja kaupunkeja. Harva kykeni kuvittelemaan miten kauniilta ja loistelialta ne olivat näyttäneet joskus satoja tuhansia vuosia sitten. Ainakin ne varmaan olivat silloin olleet vähemmän täynnä ilkeitä ja tappavia rahipetoja…
“Varmaan tämäkin paikka on varmaan pitkän ajan päästä vain kasa raunioita.”
“Niinnoh, eihän mikään ikuisesti kestä…” Koli tuumi. “Itse asiassa isomman globaalin katastrofihetken edessä tällainen paikka olisi varmaan ensimmäisiä joka jäisi ehkä ison hyökyaallon jalkoihin…”
“No mistäpä niin suuri mullistus nyt yhtäkkiä ponnahtaisi?” heitti Gatta.
Piraattijoukkio alkoi lähestyä linnakkeen muurin sivuporttia. Muurin harjalla partioiva vartija viittoi kädellään muita vartijamatoraneja avaamaan portin, joka narisi siirtyi syrjään suuaukon edestä. Saisivat rasvata saranat paremmin… Kiro kritisoi mielessään.
Joukon etummaisena kävellyt Argo kääntyi matkakumppaneitaan päin. “Noniin, nyt kun olemme astumassa näin karkeasti ilmaistuna vihollisalueelle, muistetaan sitten olla kunnolla, jookosta?”
“Vankeja ei anneta!” Paku julisti.
“Puhu noin sitten keskellä toria ja päädyt varmasti putkaan” Nany läksytti. “Jos niin käy niin minähän en tule pelastamaan.”
“Niinhän sinä aina sanot”, Gatta tökki pehmeästi ga-matorania kylkeen.
“Ngiängängängängäää.”
“Gönhghöghöghööö.”
Matoranporukka alkoi lähestyä porttia yhä enemmän.
“Toivottavasti tässä ei käy hullusti…” Koli epäröi. Ko-matorania alkoi hermostuttaa usein tällaisten tilanteiden edessä tavanomaista enemmän.
“Pää kylmänä”, Tokka päätti yrittää karkottaa ystävänsä ennakkoluuloja, miettien jälklikäteen itsekseen oliko kuulostanut hieman rasistiselta. “Yritä muistaa mitä kapteenimmekin sanoi…”
Yön Timo II, puoli tuntia ennen lähtöä
Amazua avasi kapteenin kajuutan oven astuen laivansa kannelle. Puolet matoraneista oli jo odottelemassa valmiina purtilon yläkannella. Äänen matoran Nelisilmä pakkasi viimeisiä tavaroita ja elintarvikkeita edessään olevaan reppuun Kokin pidellessä edessään tarkistuslistaa pakattavista asioista.
“Missä muut ovat?” palkkasoturi tiedusteli katseltuaan hetken ympärilleen.
Bo-matoran nosti naamionsa muistilapusta. “Nooh, Lyan – siis “Marakatti” on vielä pakkaamassa, ‘Kimuli’ ja ‘Nuijapää’ ovat alakerrassa hoitamassa ‘hoitamassa ‘Kyklooppia’ edustuskuntoon.’”
“Mitä mahdat tuolla tarkoittaa?”, Amazua kysyi.
”Pysy paikallasi nyt! Tämä ei satu yhtään jos et pyristele!”
“Käpälät irti mokomat munavatkaimet!”
Alempaa laivan kannen alta kaikuivat ga- ja fe-matoranien äänet, mitä seurasi raastava ääni joka muistutti etäisesti jonkinlaista laikkahiomakonetta.
“…että sikäli”, bo-matoran totesi osaamatta muiden kannellaolijoiden tapaan kommentoida sen paremmin. Puujalka palasi pidemmittä puheitta takaisin muistilistansa pariin, närkästyen siihen miten yksi muista matoraneista oli tehnyt listaan omia lisäyksiään.
“Lyan”, Tokka kääntyi mastoa pitkin laskeutuvan huivipään suuntaan, “tämä on salainen tehtävä, ei tyttökalenteritapaaminen.”
Kokkia tuijottava Marakatti esitti ensin pettynyttä naamaa, mutta tyytyi kohauttamaan olkapäitään neutraalisti lähtien kiipeämään takaisin kohti maston tähystyskoria purkamaan osan matkatavaroistaan.
Amazua seurasi hetken le-matoranin vaivatonta kiipeilyä. Ainakin palkkasoturi koki voivansa olla tyytyväinen matoranalaistensa täsmällisyyteen. Lähtöön oli aikaa suunnilleen puoli tuntia.
Amazuan kasvomaski kääntyi oikealla istuvaa onu-matorania kohti. Pätkä istui leppoisasti pehmeän säkin päällä kiillottaen konetuliasettaan hymyssä suin, ilmeisesti valmiina ottamaan sen mukaansa.
“Ilmeisesti sinulla on jo kaikki mitä tarvitset”, palkkasoturi totesi.
“Jjep” onu-matoran vastasi ilmoisesti.
Palkkasoturi pelkäsi onu-matoranin ymmärtäneen tehtävänannon jotenkin väärin, mutta vietettyään viikot tämän kanssa hän ei osannut yllättyäkään. Amazua mietti hetken miten oikaisisi asian maakansalaiselle mahdollisimman selvästi.
“Kuulen… Kai sinä tajuat että tämä asia, mihin te olette juuri ryhtymässä, on tarkoitukseltaan olla salainen piilo-operaatio?”
Pätkä nosti katseensa kapteeniaan kohti hieman hämmentyneen näköisenä.
“Kyseessä ei siis ole mikään aseellinen hyökkäys.” Amazua jatkoi. “Teidän siis ei ole alkuunkaan tarkoitus mennä sisään vastustajien linnoitukseen tappamaan tai räjäyttelemään mitään.”
Pakarinaama tuijotti palkkasoturia.
“…herra kapteeni.” Pätkän ääni oli yllättynyt. “Voisi melkein luulla että pidätte minua murhanhimoisena tappokoneena.”
“…no kauniisti ilmaistuna”, Amazua mietti hetken vastausta, mutta katsoi hyväksi puhua suoraan. “Minulta ei ole jäänyt huomaamatta halusi ampua kuoliaaksi jok’ikinen liikkuva asia mikä ei kuulu pieneen merirosvoporukkaasi. Mikä syy minulla olisi olettaa että tajuat olla toteuttamatta ammuntafantasioitasi merkittävällä hetkellä?”
Onu-matoran laski nopeasti sarjatulikiväärinsä nojaamaan olkapäätään vasten siirtyen kaivelemaan vieressään maannutta kantokassia. Se oli täytetty täytetyillä aseeseen sopivilla ammuslippailla. Pakarinaama poimi esille yhden kappaleen kutakin kolmea erilaisilla väreillä merkattuja lippaita; yksi punainen, yksi keltainen ja yksi vihreä, ja avasi niistä jokaisen. Matoran poimi keltaisen ja vihreän vasempaan käteensä nostaen punaisen oikeallaan kapteeninsa nähtäville. Palkkasoturi kumartui hieman lähemmäs nähden ammuslippaiden olevan täynnä tummia kuulia.
“Nämä on sellaisia jotka tekee melko tujua vahinkoa ja joita tulee aina käytettyä kun ympärillä pyörii kaikkea kivaa mölliä mitä käyttää harjoitusmaalina” matoran selosti, vaihtaen punaisella merkityn lippaan tilalle keltaisen. “Nämä taas on Nörtin ja Myrtsin (Kiron) tekemiä erikoislaatuisia paukkuja, joita tulee käytettyä aina silloin jos muita piraatteja tai muita ilkiöitä tulee kiusaamaan. Puhkoutuvat tosi kovaa silloin kun osuu. Ei ne toki tee mitenkään kuolettavasti damakea, mutta aiempien kokeilujen perusteella tekee ainakin ihan hemmetin kipiää.”
Matoran oli jo laittamassa lipaslajitelmaansa takaisin kassiinsa, mutta selostus tuntui palkkasoturin mielestä vielä keskeneräiseltä. “Entä vihreät?”
“Hätävaravälipaloja”, matoran poimi yhden lippaan sisältämistä tummista ja ympyräisistä hedelmäkarkeista ääntä kohti. “Älkää kertoko Nanylle…”
Palkkasoturi suoristi asentonsa. Hän oli pieneksi hämmästyksekseen aliarvioinut pienen pyssymiehen ajattelutapaa. Mutta siitä huolimatta Amazuaa arvelutti matoranin kepeä asenne. “Oli miten oli, on kuitenkin parasta jättää tuo tänn-…”
Onu-matoranin silmä laajenivat järkytyksestä palkkasoturin sanoja kohtaan. Pätkä vetäisi rakkaan tuliaseensa pois kapteenin käsien ulottuvilta käärien omansa tiukasti sen ympärille.
“…” Amazua tuijotti matoranin kauhistuneita kasvoja, hivuttaen kätensä hieman lähemmäs. Pätkän kasvot muuttuivat hätäytymisestä surumielisiksi tämän halatessa asettaan entistä tiukemmin.
Palkkasoturi perääntyi. “Hyvä on. Mutta jos sinut pidätetään aseen hallussapidosta, saat odottaa Klaanin huostassa operaation loppuun asti.”
“Öööh, herra kapteeni…”
Amazua kääntyi toisella puolella kantta lähtöä odottelevaan Tohtoriin.
“En haluaisi esittää epäilyjäni siitä että operaatio saattaisi hyvinkin epäonnistua, mutta jos kävisi niin että kaikki, tai suurin osa meistä jotenkin jäisi kiinni, mitä sen jälkeen tapahtuisi…?”
Ko-matoranin kysymys tuntui saavan myös muun viiden kannella oleskelevan matoranin huomion.
“En tiedä”, palkkasoturi vastasi. “Se, tuletteko jäämään kiinni, ja mitä tapahtuu siitä eteenpäin, riippuu kokonaan teistä itsestänne. Uskon kuitenkin Klaanin olevan siinä määrin armollinen, että suhtautuisivat teidänlaisiinne kovin raa’asti. Riippuen siitä miten hyvin osaatte puhua heitä ympäri. Pahimmassa tapauksessa voitte vaikka väittää että kiristimme teitä. Kaikki riippuu täysin teidän omasta harkintakyvystänne.”
Koli, tai muutkaan matoraneista, ei osannut arvioida oliko piraattipoppoon kapteenin sanojen tarkoitus olla rohkaisevia vai ei…
Nykyhetki
Linnakkeen portti avautui kokonaisuudessaan matoranmerirosvojen edessä. Loputkin matoraneista keräsivät päättäväisyytensä ja astuivat sisään. Muurikäytävän katosta ja seinistä roikkui tusinoittain kirkkaita valokiviä, jotka loivat kiviseinille lämpimää valaistusta. Muurikäytävän seinämillä oli muutamia ovia, varmaankin henkilökuntaa varten. Käytävän päästä erottui lähinnä kirkasta valkoista valoa ja paljon liikkuvia hahmoja.
Argo, Nany ja Kiro onnistuivat pitämään päänsä kylminä. Lyanin ja Pakun jännitys purkautui puolestaan innokkuutena ja seikkailunhaluisuutena. Tokka sekä Koli kokivat pientä hermostuneisuutta, mutta toisaalta uteliaisuus siitä mitä tämä niin kutsuttu “Bio-Klaani” pitäisi sisäällään rauhoitti kahden merirosvon hermoja hieman. Gatta lähinnä tuijotteli ympärilleen välittämättä mistään sen erityisemmin.
“TERVETULOA.”
Kahdeksanpäinen joukko hätkähti kukin omalta osaltaan kylmän loogisen naishenkilön äänen kuuluessa yhtäkkiä. Osa matoraneista käänsi katseensa oikealle nähden pienen vastaanottotiskin ikkunan takana istuvan, ilmeeltään aneemisen naismatoranin.
Matoranien toivuttua yllätyksestä, Argo oli tuttuun tapaansa ensimmäisenä vastaamassa; “Kiitoksia hyvin paljon, neiti…” äänen matoran zoomasi yhdellä Akakunsa monokkelimaisilla linsseillä vastaanottovirkailijan huonosti kiinnitettyä rintamusnimilappua, joka kalahti lattialle.
Matoranvirkailijan ilme ei vaihtunut peruslukemista.
Käytävän päässä oleva ovi avautui. Punasilmäinen, hiekansinihopeinen matoran syöksähti käytävälle tähystellen hetken ympärilleen. Tulokkaan saatua kahdeksanpäisen joukon näköpiiriinsä, matoran ampaisi ylidramaattisen poseerauksen jälkeen loikkaustentäytteiseen juoksuun kuin mikäkin kuusiurheiluosanottaja.
Vauhtihirmu jarrutti matoranpoppoon eteen sattuessaan jota kuinkin yhtä voimakkaasti kuin oli lähtenyt liikkeelle. Mikä elvistelijä… Paku muodosti uudesta tuttavuudesta kuvan päässään.
“Terrrvetuloa!” punasilmäinen matoran toivotti kuin energiajuomaa nauttinut. “Tuolta vähän matkan päästä tulikin tietoa että joitain uusia tyyppejä olisi havaittu!”
Argo ojensi kohteliaisuuttaan oikean kätensä kätelläkseen ja lausuakseen tervehdyksensä, mutta vauhtipetteri ennätti ottaa eleen vastaan molemmilla käsillään.
“Todella miellyttävää tavata aina uusia naamoja!” punasilmä ravisteli äänen matoranin kättä kuin ollen valmiina repimään sen irti.
Seuraavana tulokkaista innostuneen epelin katse siirtyi keltasilmäiseen ga-matoraniin.
“Hohoo! Tuollaisia täyteläisiä lumikukkasia ei täällä olekaan ollenkaan tarpeeksi!” matoran hypähti tämän eteen suudellen hellästi tämän kättä. Nany kikatteli innokkasti hellästä suosionosoituksesta.
Samalla hetkellä mustasukkainen Lyan puolestaan alkoi murahdella uhkaavasti tämän uuden epämääräisen playboyn suuntaan. Huivipään kädet puristuivat hiljaa melko uhkaaviksi nyrkeiksi. Tokka päätti yrittää rauhoittaa le-matorania taputtamalla tämän olkapäätä toverillisesti.
“Chabo. Älä kiusaa uusia henkilöitä”, tiskin takana istuva nainen saarnasi tunteettomalla ja loogisella äänensävyllään.
“No joojoo”, matoran vastasi, kääntyen takaisin uusien tuttavuuksian puoleen. “Tulkaahan mukaan! Pääsette sisälle heti kunhan käväisette tuolla meidän pikku tullissa! Muodollisuusjuttuja vaan!”
Piraattijoukkio tunsi pientä epävarmuutta kuullessaan t-sanan, vaikka jotain tällaista oli odotettavissa.
“Yrittäkää sitten muistaa…” Argo kuiski muille Chabon kirmatessa hyvän matkaa edellä.
Matoranpoppoo oli ennen lähtöä tarkastellut Bio-Klaanin saaren karttoja ja miettinyt valmiiksi sopivan paikan mitä käyttää pienen peitetarinansa alkupaikkana.
Piraattijoukkio seurasi hyperaktiivista opastaan sisään siitä ovesta mistä tämä oli tullutkin, joka johti pienempään käytävään. Vähän matkan päässä näkyi kuinka yhteen osaan käytävää oli sioitettu odotusistuimia. Chabo kirmasi samassa kohtaa käytävää sijaitsevan sivuoven luokse koputtaen innokkaasti.
Sinivalkoinen salaman matoran astui ovesta sisään, jutellen Chabon kanssa hetken ennen kuin lähetti tämän matkoihinsa.
“Noniin”, naismatoran kääntyi kahdeksan matoranin puoleen, “käydään teidät nopeasti läpi yksi kerrallaan.”
Matoranvirkailija osoitti ensimmäisenä akakukasvoista äänen matorania. “Tule sinä ensin.”
Argo istui tyynenä valkoisen, nelikulmaisen pöydän päädyssä. Vo-matoran seisoi tätä vastapäätä kysyen muutamia yksinkertaisia kysymyksiä. De-matoran oli kertonut lyhyesti saman kuin mitä kahdelle vartijalle aiemmin, mutta muutamilla lisätyillä yksityiskohdilla. Matoranvirkailija leivitt pöydälle saaren kartan.
“Tuolta me lähdimme.” Argo osoitti pientä kohtaa saaren luoteisrannikolla. “Tuo paikka hieman Dapi-korosta etelään.”
Vo-matoran vilkaisi merkittyä paikkaa. “Hmm. Dapi-korolaiset saapuivat tänne jo parisen viikkoa sitten. Mikä mahtaa olla syynä sille että jäitte näin paljon jälkeen?”
“No katsokaas, koska elimme keskenämme hieman syrjemmällä, pistäydyimme kylässä asioilla vain harvakseltaan, emmekä juuri koskaan saaneet vieraita. Siksi emme saaneet heti tietää Allianssin joukkojen etenemisestä ja huomasimme muiden häipyneen vasta vähän aikaa sitten.”
Naisvirkailija hieroi leukaansa mietteliään.
“Hyvä on, en näe erityisemmin syytä epäillä sanojasi, mutta haluan varmuuden vuoksi kuulla myös matkaseuruettasi asian suhteen.
“Kaikin mokomin”, äänen matoran vakuutteli.
Huivipäisen le-matoranin ylävartalo nojasi pöytää vasten matoranin oikean käden kyynärpään nojatessa pöytää vasten kämmenen puolestaan tukiessa tämän leukaa. Tämän kanohi haulla komeili härski virne. Turhautunut virkailijamatoran oli yrittänyt saada huivipäästä jotain konkreettista tietoa ulos, mutta tämä oli käyttänyt aikaa ennemmin erilaisten härskien matkatarinoiden kertomiseen.
“…ja siten melkein jouduin viidakon kätköissä lymyilevien kannibaalien hampaisiin. Oli kuitenkin suuri sääli että siihen joukkoon ei lukeutunut eksoottisia naisia, silloin olisin voinut kuolla onnellisena.”
“…” vo-matoran kaiveli huivipään matkakassia löytäen sieltä lähinnä muutaman metallisen jojon ja useita erillisiä siististi punottuja köysiä. “Ainakaan ylipakkaamisesta sinua ei voida syyttää…”
“Satun pitämään suuresti köysileikeistä. Sanan kaikissa merkityksissä.”
“. . .”
Naisvirkailijan ilme muuttui entistä närkästyneemmäksi. Matoran kokeili yhtä metallijojoa kädessään. Se oli normaaleja naruleikkikaluja painavamman ja raskaamman tuntuinen. Mutta ainakin siinä oli kauniita kaiverruksia, minkä johdosta se näytti käyvän enemmän koriste-esineestä.
“Tuollaisten käsitteleminen vaatii voimakkaita otteita ja nopeaa sorminäppäryyttä”, le-matoran opasti. “Nähdään ihmeessä joskus myöhemmin niin voin antaa yksityisoppitunteja.”
“. . .”
Virkailijamatoran kykeni erottamaan kuinka le-matoranin kulmat liikkuivat hyvin häiritsevästi ylös alas tämän tummanpunaisen huivin alla. Tämän virnistys leveni entisestään. Niin myös naismatoranin nyrpeä suuvärkki.
Vo-matoran huokaisi pakaten tarkistamansa matkatavarat takaisin, nostamatta enää katsettaan huivipään kasvoihin ihan vain siltä varalta ettei tämä saisi mitään outoja taka-ajatuksia.
“…ehkä on kuitenkin paras tehdä vielä ruumiintarkastus”, vo-matoran päätti. Hän ei aikonut päästää tuota epämääräistä naistenkaatajaa ohitseen tuosta vain.
“Jihuu!” Lyan kailotti iloisena, heittäytyen komealla voltilla alas tuolilta. “Nyt päästiin asiaan!”
Vo-matoran vislasi takahuoneen puolelle. Kookas yrmyskakdi ilmestyi ovesta sisään kumihanskat valmiina.
Le-matoranin ilme kääntyi pettyneenä ylösalaisin…
Vo-matoran pyöritteli käsiään hetken erilaisten outojen mutterien ja muiden metalliosien seassa.
“Pyytäisin ettette sitten kadottaisi niistä mitään”, kuulustelupallilla istuva raudan matoran sanoi.
“…aika paljon romumetallia”, naismatoran kummasteli. Hän kurkkasi kangasnyytin sisälle vähän tarkemmin erotellen myös joitain antennintapaisia. “Mihin näitä oikein käytetään?”
“Olen yrittänyt kyhätä matkaradiota”, silmäpuoli vastasi vaatimattomasti. “Tykkään askartelusta.”
“Vai niin.”
Viimeisenä kuulusteltavaksi otettu pieni onu-matoran sätki epämääräisesti tuolillaan. Hän oli pettynyt siitä että istuin olikin tympeä rautatankojaloilla tehty eikä sellainen kiva metka yhden varren varassa oleva jossa oli alla pyörät joilla pystyi rullaamaan tosi kivasti.
Vo-matoran hieroi naamionsa ohimo-osaa yrittäen miettiä miten saisi tästä pakarinaamasta mitään konkreettista irti, kun tätä tuntui kiinnostavan ennemmin kuulusteluhuoneen seinustahyllyjen laatikoiden sisältö, ja sekin vain välillä pienen hetken.
“Okei…” naismatoran yritti kysyä, “mikä tämä on?”
Gatta kääntyi vilkaisemaan vo-matoranin osoittamaa asiaa pöydällä. Onu-matoranin suu kääntyi hymyyn. Kyllähän hän sen tunnisti. Olihan se kuitenkin hänen oma rakas ampuma-aseensa. Mutta jostain syystä tämä kovin kyseliäs tyttöishenkilö ei tuntunut tietävän sen funktiota. Mutta eiväthän kaikki maailman möllit voineetkaan olla ampuma-aseista perillä.
“Se on pyssy!” Gatta vastasi iloisesti.
“Huomaan sen kyllä, mutta miksi sinulla on tällainen?”
Gatta mietiskeli taas hieman. Ilmeisesti tämä utelias naikkonen tiesikin ammuntaesineistä sentään jotain. “Metsästämiseen.”
Virkailijamatoranin kulma nousi ihmettelevänä. “Kyllä tämä näyttää vähän tujumpaan tarkoitukseen tehdyltä kuin perus metsästyskiväärit.”
“Siksi ammunkin aina mahdollisimman isoja irviäisiä!” onu-matoran julisti.
“…vai niin.”
“Kerrankin törmäsin yhteen mulkeromurmeliin”, Gatta jatkoi. “Se yritti ryöstää unimyssyni, joten ammuin sitä päähän.”
“…”
Onu-matoran levitti kätensä poikittaisiin suuntiin. “Se oli näin iso…”
“…”
Seitsemän piraattimatoriania odotteli käytävässä onu-matoranin kuulusteluvuoron päättymistä, osa epävarmoina siitä päästettäisiinkö tätä ollenkaan toimenpiteestä läpi.
Kuulusteluhuoneen ovi avautui lopulta. Matoranit nousivat istuimiltaan naismatoranin taluttaessa muina miehinä kipittelevää Gattaa olkapäästä.
“Pitäkääkin häntä visusti silmällä”, vo-matoran kehotti, “ettei hän vain joudu… hankaluuksiin.”
“Eipä hätää, tuttua hommaa”, Nany vastasi. Gatta itse oli sillä hetkellä lähinnä keskittynyt kaivelemaan korvaansa.
“Käymme vielä matkatavaranne kertaalleen läpi, voitte hakea ne sitten tuolta tiskiltä oikealta käytävältä”, vo-matoran selosti osoittaen alle sadan metrin päässä näkyvää käytäväristeystä.
Merirosvojoukkio teki työtä käskettyä kävellen tiehensä.
Naisvirkailija jäi hetkeksi vielä kyykkimään ovelle hieroen ahkerasti otsaansa. ”Tarvitsen vapaapäivän…”
Gatta oli suhteellisen innoissaan matoranjoukon poimiessa kukin vuorollaan tiskin toisella puolella seisoskelevan skakdin ojentamia reppuja ja matkakasseja. Onu-matoranin innostunut hymy kuitenkin laantui nopeasti tämän yrittäessä epätoivoisesti tähystää tavaroiden seasta puuttuessa jotain oleellista.
“…missä Herra Hylsy on??” Gatta kysyi hämmentyneenä.
Skakdi tuijotti onu-matorania hetken kysyvänä tajuten lopulta mitä tämä tuntui tarkoittavan.
“No tuota, tällä hetkellä täälläpäin vallitsevan ilmapiirin takia emme oikein pidä ajatuksesta että uudet tulokkaat kulkevat näillä tiluksilla tuli- tai teräaseiden kanssa, joten joudumme ainakin toistaiseksi takavarikoimaan ne.”
“…EIIIIIIIII!!!!” onu-matoranin koko maailman vääryyttä ja häikäilemättömyyttä vaikeroiva huuto kaikui muurin seinien ulkopuolelle.
Keskustori
Matoranpiraatit vilkuilivat ympärilleen olennontäytteisellä aamutorilla. Minne tahansa matoranit käänsivätkään silmänsä, siellä näkyi jos jonkinlaisia erilaisia hahmoja matoraneista toiin, skakdeihin ja kaikenlaisiin mitä pienen porukan silmät eivät olleet vielä aiemmin nähneet. Erityisesti utelias Tokka huhkui intoa erottaa väkijoukosta aina jokin uudenlainen elämänmuoto.
Argo tiiraili ympäristöä kolmella kiikarillaan, tähystellen jonkinlaista opastaulua tai muunlaista infopistettä. Yhdellä suunnalla erottui selväsi muiden rakennusten takaa kookkaampi linnoitus omine muureineen ja torneineen.
Paku ei ollut ikinä erityisemmin nauttinut suuresta massapaljoudesta. Hän kun tunsi jäävänsä silloin itse vähemmälle huomiolle.
“…hei!” po-matoran ähkäisi epämääräisen, ruskeisiin pukeutuneen kukkahattuisen pitkän hahmon tönäistessä häntä epähuomiossa.
”Anteeksi…” hahmo tokaisi hiljaa jatkaen rautakengillään sipsuttelua kääntämättä syvälle sanomalehden uumeniin upotettua päätään.
Gatta kulki matoranjoukon keskellä jottei kaiken varalta olisi eksynyt torin aamumelskeeseen. Mutta onu-matoran ei jaksanut välittää koko ajatuksesta. Tämän pakarilla paistoi tyhjä ja elämään kyllästynyt ilme. Hän ei edes jaksanut kävellä suorassa, saati katsoa eteensä. Matoranin pää ei jaksanut pysyä ylhäällä ja tämän päämäärätön katse koihdistui suoraan maahan. Hän ei katsonut eteensä. Hän olisi hyvinkin voinut kompastua katukivetykseen, kaatua naama edellä maahan ja murtaa kallonsa. Mutta häntä ei kiinnostanut…
Tokka juoksi haltioituneena viereisen kanohinaamuopuodin näyteikkunan luo. Siinä missä useammista samankaltaisista liikkeistä sai lähinnä sellaisia yksivärisiä naamioita mitä moni matoran tuntui käyttävän, tämän liikkeen näyteikkunassa komeili joko normaaleja, arkisia kanoheja kauniilla sekä räikeillä koristuksilla värjättynä, tai täysin customvalmistettuja sekä ilmeisesti muualta hommattuja eksoottisimpia naamioita.
Omalaatuinen tarjonta pisti myös muutaman muun piraatin silmään.
“Hei Nany”, Paku sanoi, “pitäisiköhän sinun harkita uuden maskin hommaamista? Eikö kaukau ole vähän turhan geneerinen vesinaamio?”
“Paraskin puhuja”, ga-matoran hieroili leikkisästi po-matoranin kakaman poskiritilää.
Tokka kävi mitä erilaisimpia näyteikkunan naamioita läpi. Kukin niistä oli toinen toistaan komeampi, mutta ymmärrettävästä syystä myös normaalia kalliimpi. Puujalka osui lopulta tummanvihreän, pinnaltaan kuluneen näköisen, ehkä jopa vähän puiselta näyttävän naamion eteen. Sen alaosa näytti melkein samanlaiselta leveältä virneeltä kuin suuressa mirussa, mutta sen yläosa oli täynnä mielenkiintoisia sarvimaisia koristeita. Naamion hyvin vihaisten silmäreikien kulman olivat hyvin korostettuja ja naamion katse itsessään oli harvinaisen vihainen.
“Hei, Gatta”, bo-matoran vilkaisi matorania olkansa yli, “muistuttaako tämä sinua mistään?”
Onu-matoran tuijotti näyteikkunan naamiota hetken apeilla silmillään.
“…siitä kun ammuin Herra Haulin ensimmäisen lippaan tyhjäksi ja vaihdoin sen ensi kertaa…” Gattan naama painui takaisin maahan. “Nyyh…” ”…mmmiten edes?” puujalka mietti hämmentyneenä.
Keskisuuren kasteen aukio
Aamupäivä lähestyi.
Seitsemän matorania istui nurmimättäällä puoliringissä. Argo oli parhaillaan suorittamassa kromidilaista tasajakoa piraattijoukkion mukaansa varaamalle rahasummalle.
Ainoastaan Gatta oleskeli erillään muista kiemurtelemassa yksikseen nurmea vasten. Vaikka onu-matoranin särkynyt sydän ja tahto olivat jo hieman paremmat, tällainen odottelu oli aina tuntunut hänestä hyvin puuduttavalta, joten hän oli päättänyt kuuttaa aikaansa tekemällä ruohoenkeleitä. Tai ruohosaatanoita, tässä vaiheessa kumpikin kelpasi.
Yksinäinen pulu laskeutui onu-matoranin lähelle murkinoimaan maahan pudonneilla ruuantähteillä, erityisesti leivänmuruilla. Gatta taivutti päätään katsoakseen lintua, joka oli selällään makaavan matoranin näkökulmasta ylösalaisin. Onu-matoran tuijotti siivekästä. Se nautti herkkupaloja muina miehinä, ennen kuin käänsi pienen, nokkavan päänsä (täysin tarkoituksellinen sanaleikki) suoraan matoranin kasvoja päin.
Siipiveikon katsekontakti näytti ulkopuolisista täysin viattomalta, mutta Gatta itse kykeni tuntemaan kuinka linturahin ivaava katse painautui hänen sieluunsa. Tuo lintu pilkkasi häntä. Tuo lintu pilkkasi häntä siitä, että hänet oli riisuttu aseistaan. Tuo mokoma rotjake tuli hänen alueelleen. Eikä hän voinut tehdä sille mitään.
Onu-matoran vakavoitti ilmeensä kääntyen kylmän viileästi vatsalleen. Hän kykeni kuulemaan päässään miten tuo lintu nauroi hänelle.
Höööhöhööö. Gatta kuuli sen päässään.
Pulun pää kääntyi sekunnissa kallelleen, hyvin pilkkaavaan sävyyn. Mikä hätänä? Potuttaako?
Gattan ilme muuttui yhä vihaisemmaksi. Mitä muka aiot tehdä? Ampua minut?? Pulun pää kääntyi sekunnissa kallelleen vastakkaiseen suuntaan kuin aiemmin. No mitä sitten odotat? Annan mennä…
“GRAAAH!” onu-matoran raivosi ryömien kaikilla neljällä raajallaan ruohikkoa vasten ennen kuin hyppäsi siivekästä kohti.
“Grlurlrlrl?”, yllättynyt pulu lennähti pois onu-matoranin raivokkaan hyökkäyksen tieltä. Lintu lensi vähän matkaa sivummalle yrittäen ateriointia uudelleen, mikä kuitenkin oli omalaatuisen Gattan läsnäollessa melko lailla liikaa pyydetty…
“No niin”, Argo sai rahalaskentansa valmiiksi ojentaen toisen kahdesta rahapussista Kiron matkakassiin.
“Mitäs seuraavaksi”, fe-matoran tiedusteli.
“Teemme mitä kapteeni käski”, äänen matoran ehdotti. “Vaikka operaation täysi toimeenpano onkin tässä vaiheessa turhan aikaista, tuskin alustava tiedustelu on niinkään pahasta.”
“Eli ennalta määrätty tehtävänjako?” Koli tuumi.
Tokka oli ensimmäinen joka pisti lähellä temmeltävän onu-matoranin puuhat merkille.
“Hei, Gatta, lopeta tältä erää viattomien luontokappaleiden kiusaaminen ja tule tänne.”
Onu-matoran reagoi nopeasti puujalan kutsuun jättäen siivekkään pottunokan rauhaan tällä kertaa.
Argo alkoi muistella; “Elikkäs, minä, Nany, Lyan ja Koli jäämme tiedustelemaan linnaketta, Gatta, Paku ja Kiro menevät ‘Telakalle’.”
“Entä kauanko aiomme viipyä”, mietti Nany.
Argo vilkaisi etäämmällä näkyvää pientä kellotaulua. “Ehdottaisin että tapaamme ‘Admin-aukion’ kellotornin luona suunnilleen viiden tunnin päästä. Ehkä sen jälkeen voimme yrittää löytää jostain jonkin ensisijaisen majoituspaikan.”
“Sopii, olisi mukavaa nukkua pitkästä aikaa mukavalla patjalla.” Nany totesi.
“Minä voin olla patja tänä yönä…” Lyanin häiriintynyt naama ilmestyi ga-matoranin olkapäälle.
“Siinä tapauksessa luovutan sinut Kiron käyttöön.”
“Jaa.” Kiro vastasi aneemisesti.
Koli kääntyi Tokkan puoleen. “Entäpä sinä sitten?”
Bo-matoran muisti että kapteeni Amazua ei ollut antanut hänelle mitään sen erityisempää ohjetta kumman joukon mukaan lähteä.
Puujalka pohti hetken. “Noh, kai minullekin ‘Telakan’ meri-ilma kelpaisi.”
“JIPPII!” Gatta hihkaisi iloisimmillaan sitten tullikohtauksen jälkeen; “Ryhmä Pakara on koossa jälleen!”
“…voi perkele”, Kiro murahti. Raudan matoran oli jo onnekseen melkein ehtinyt unohtaa onu-matoranin keksimän kaikkein epämieluisamman ryhmänimen ikinä.
Tokkaa alkoi jo ehkä vähän kaduttaa.
“Tuotah, olisikohan vielä myöhäistä vaiht-…” bo-matoran oli tuskin ehtinyt sanoa lausetta loppuun ennen kuin toinen matorannelikko oli ehtinyt lähteä etsimään sisäänkäyntiä Klaanin linnakkeeseen.
“Pitäkää hauskaa!” Nanyn ivallinen ääni toivotti.
…
“Noniin, ei kun menoksi!” Paku otti komennon.
Kahden kakama- ja kahden pakarikasvoisen matoranin ryhmä lähti talsimaan ‘Telakkaa’ kohti.
Tokka alkoi jo elätellä toiveita, että tästä tuskin tulisi niin kammottava reissu. Kiro jaksoi olla hyvin vahvasti eri mieltä…
Tohtori Cehayan katseelta ei ollut pakenemista, ja Umbra tiesi sen. Punainen kangassohva tuntui pienikokoisuudestaan huolimatta mukavalta, mutta toa havaitsi istuvansa aivan sen reunalla.
Avonaisen ikkunan linnunlaulu oli kaunista. Mutta se piinasi. Syytti.
”Tiedätkö, miksi pyysin sinua jäämään?” matoralainen kysyi.
“Osaan ehkä arvata. Tai siis lukea olemuksestani, ettei kaikki ole ihan kohdillaan”, valon toa sanoi ihmeen rauhallisesti ja luottavaisesti. Se oli hämmentävää.
Tyyni tryna nyökkäsi syvään. ”En ole mielenlukija, eikä minulla ole sellaiseen taikuuteen koskaan ollut syytä uskoakaan. Enkä väitä osaavani lukea potilasta yhden keskustelun jälkeen. Mutta jokin olemuksessasi sai minut luulemaan, että on jotain josta sinun olisi terveellistä puhua.”
Nainen piti hetken tauon.
”Enkä edes sano, että minulle. En halua yrittää pakottaa sinua mihinkään. Ja ehkä olenkin väärässä, mutta kaikki vuoteni tässä työssä… kaikki aistini sanovat toisin.”
“Olen kantanut tätä salaisuutta jo monen vuoden ajan ja tuntuu, että olisi viimein aika paljastaa se ystävilleni. Olen kirjaimellisesti nähnyt menneisyyden luurankojen nousevan kaapeista kummittelemaan ja en halua, että tämäkin muodostuu isoksikin ongelmaksi”, Umbra piti hetken taukoa ja jatkoi sitten.
“Olen antanut ystävieni tietoja erään… ‘ritarikunnan’ haltuun. Siitä mihin he niitä tietoja aikovat käyttää tai ovat käyttäneet minulla ei ole aavistusta”.
Ga-matoran risti sormensa mietiskelevänä. ”Täysin ystäviesi tietämättä?” hän kysyi.
“Kyllä. Pidin tämän touhun niin hyvin salassa kuin pystyin. Olen Bio-klaanin ‘poliisien’ johtaja ja minun pitäisi olla vastuuntuntoinen ja uskollinen tälle järjestölle. Kaikki vaikuttaa siltä, että olen petturi, loinen.”
Linnut. Linnut syyttävine äänineen. Niiden kuoron säestämänä Cehayakin näytti syyttävältä. Vaikka Umbra halusi uskotella itselleen, että niin ei voinut olla.
Vaikka hän olisi sen ehkä ansainnutkin.
”Kuinka pitkään olet jatkanut tätä?” tohtori kysyi. ”Jatkuuko se edelleenkin?”
“Olen vuosien ajan jatkanut kirjeenvaihtoa tämän ‘ritarikunnan’ kanssa ja tehnyt joskus heidän laskuunsa jotain tehtäviä. He olivat taho, joka sai minut liittymään Bio-klaaniin. Mutta se on nyt ohi. Erosin heistä muutama viikko sitten”, Majakka kertoi.
Majakka oli itse eksyksissä pimeydessä.
”Miten luulet, että ystäväsi… Matoro suhtautuisi jos saisi tietää?”
Kysymyksen paino leijui koko tilan yllä.
“En tiedä. Vaikka pidän Matoroa ystävänäni, hän tuntuu pakoilevan jotain. Ei ole ollut tämän sirujahdin jälkeen niin avoin kuin on ennen ollut…”
”Kertomatta jättäminen ei ole valehtelua”, Cehaya sanoi hiljaa, ”mutta onko se sinusta silti oikein?”
“Minulla on epäilykseni siitä, mitä jään soturi on nähnyt. Jotain mistä en pidä ollenkaan”, toa kertoi.
”Olette selvästi kokeneet kovia Matoron kanssa. En väitä edes ymmärtäväni”, nainen huokaisi. ”Pelkäätkö, että totuuden kertominen olisi… liikaa ystävällesi? Pelkäätkö, että se olisi… noh, se höyhen, joka katkaisisi kane-ran selän?”
“Pelkään, että kaikki hajoaa jos paljastan tämän ystävilleni. Minulle ei jäisi mitään jos klaanilaiset hylkäisivät minut”, Umbra sanoi raskaasti.
”Ymmärrän. Helppoja vastauksia ei ole, toa Umbra”, Cehaya sanoi nousten tuoliltaan. Hän työnsi istuimen pöytänsä alle ja sulki ikkunan. Sulki pois linnut, linnut, syyttävät linnut.
Tai ainakin ne, jotka syyttelivät ulkoa.
”Mutta he ovat kuitenkin ystäviäsi. Se ei ole valinta”, nainen sanoi. ”Voit antaa heidän elää valheessa tai kertoa totuuden. Se on valinta.”
“Olet oikeassa, he ovat ystäviäni. Se ei tee tästä valinnasta helppoa”, valon toa vastasi ja jäi pohtimaan tulevaa.
Aft-Amanan portti
Ga-Metrun pohjoiskärki
Metru Nui
Portti oli kukkansa pudottaneiden harakeke-kasvien ja Vuata Maca -puiden lonkeroisten oksien vuosien saatossa alleen peittämä. Puinen muuri, joka erotti entisen Aft-Amanan puistoalueen muusta Ga-Metrusta, oli lahonnut. Se huojui tuulessa, mutta kaikki ne puut, jotka sen ympäri ja sen läpi olivat kasvaneet, pitivät sen pystyssä. Vanha kyltti narisi yhden ruosteisen naulan varassa. Nirsk nirsk. Tuuli oli voimakas ja kylmä – meri ympäröi alueen kolmesta suunnasta.
Kraa. Kraa kraa, lauloivat mustat linnut, jotka puiston taivailla liitelivät. Mustaratsas naureskeli portin päällä jään toalle, joka kyynerpäätekniikalla puski portin auki kasvillisuuden kuristuksesta. Kivilaattainen polku oli reunoiltaan sangen metsiköittynyt. Sen päässä kohosi Aft-Amanan vanha kupoli, joka näytti olevan samalla tavalla vihreiden käsien otteessa. Kaikki ne kiemurtelevat ja huojuvat kasvit saivat Kapuran irvistämään.
“Mennään sisälle”, tulen toa mutisi. “Sitä parempi, mitä nopeammin selviämme tästä.”
“Tämä paikka näyttää epäilyttävältä. Ihan kuin Kepen viherpeukalo olisi toiminut liiankin hyvin täällä”, Umbra yritti keventää paikan ahdistavaa ja painostavaa tunnelmaa.
“Tai vain aika”, Matoro vastasi ja työnsi portin vaivalloisesti selälleen. Kaikki ne köynnökset selvästi vastustelivat tätä yllättävää elinympäristön muutosta.
“Vaikea kuvitella, että Metru Nuilla on vielä näin autioita ja… no, luonnonmukaisia paikkoja”, hän hämmästeli astellessaan ensimmäisenä sisään porteista. Korpit pyörivä raakkuen korkealla toien päiden päällä.
“Korppi on oikeus”, Deleva mutisi, mutta sai vastauksekseen vain hiljaisuuden. “Olette ihan liian vakavia”, hän jatkoi, kun muut toat olivat kiusallisen hiljaa. Matoro puisteli päätään.
“Minä en ole enää lainkaan varma tästä”, Jään Sotilas vastasi astellessaan kvartetin etummaisena kohti Aft-Amanaa. Hän tunsi epävarmuutta, jollaiseen ei ollut koskaan törmännyt. Se oli melkein kuin alitajuinen varoitus.
Mutta varoituksen ääni oli pieni ja heikko. Toinen ääni, paljon voimakkaampi ääni, muistutti häntä Deltasta. Deltasta ja kaikesta hyvästä, mitä hän sillä voisi tehdä. Siitä, että Delta oli hänen kohtalonsa.
“Pieni ääni sisälläni sanoo, että tuonne on mentävä”, Umbra sanoi ja yritti näyttää rohkealta. Toden totta. Pieni ääni hänen sisällään oli kasvanut. Hän ei oikein tiennyt mitä se halusi, mutta ainakin se halusi heidän selvittävän mysteerin ja saavan sirun haltuunsa. Ääni oli joskus ollut oma persoonansa, viimeksi Nimdaa käyttäessä. Se oli valovoimien vähetessä kasvanut.
“Takonut omat aivonsa”, Deleva tuhahti. Aineen neljännen olomuodon hengellä ei ollut päässään mitään sirkkaomatuntoja tai haltijakummeja. Välillä tuntui, että mielisairaala olisi hyvä paikka jättää klaanilaiskolmikko. Mutta sitten hän muisti, että oli jo hulluutta lähteä kolmen mielipuolen kanssa seikkailuun. Tämä tekisi hänestäkin hullun. Ja tarvitsivathan lapset lapsenvahdin itselleen. Jonkun tasapainoisen henkilön suojelemaan heitä. Lisäksi hän tuntui olevan joukosta ainoa, joka osasi taistella elementaalivoimillaan. Tai edes käyttää naamiotaan.
“No minun sisäinen ääneni haluaa muistuttaa, ettei tänne saarelle tultu Redstarbucksia juomaan”, sanoi Kapura. “Nyt on jo vähän liian myöhäistä kääntyä pois.” Zairyh oli ollut tavanomaisen hiljaa, eikä tulen soturi pitänyt siitä, miten hyviä piilopaikkoja kasveja pursuava ympäristö tälle tarjosi. Parempi hoitaa operaatio mahdollisimman nopeasti.
Aft-Amanan köynnösten kahlitsema valkokupoli kasvoi heidän edessään jatkuvasti suuremmaksi. Sen rikkinäiset ikkunat tuijottivat heitä. Metsän seassa näkyi kivetyksiä, vanhoja suihkulähteitä ja lahonneita penkkejä. Paikka näytti olleen joskus viihtyisä. Rauhallinen, syrjäisä, kaunis.
Sillä hetkellä se kuitenkin tuntui vain jäätävältä. Eikä se ollut tunne, mihin Matoro olisi ollut tottunut.
“Nyt melkein toivon, että olisimme kyselleet tohtori Cehayalta vähän tarkempia yksityiskohtia siitä, miksi emme saisi tulla tänne”, Matoro puki ikävän tunteensa sanoiksi.
“Näyttää siltä, että luonto on ottanut hallintaansa koko alueen. Se tuntuu epäilyttävältä Metru Nuin täydellisyyteen ja tehokkuuteen tähtäävässä yhteiskunnassa”, Umbra sanoi.
“Hän sanoi, että Arupakista olisi… tarttunut mielisairaus”, jään sotilas vastasi hiljaa. Hän luuli kuulevansa portin saranoiden narahduksen kaukaa, mutta ei voinut olla varma. Kraa, kraa kraa.
“No, teillä kolmella ei sitten ole mitään pelkoa”, Deleva kommentoi väliin.
“Mielisairaus, joka saa kasvit kasvamaan? Aika siistiä”, Kapura sanoi. “Minäkin haluan sellaisen.”
“Varsinainen leväpää sinä oletkin jo”, Deleva totesi. Hän yritti keventää tunnelmaa niin päättäväisesti.
“Viimeinen varmistus vielä. Onhan kaikilla vielä ne radiopuhelimet?” tiedusteli Kapura.
“Radiopuhelimia?” Matoro kysyi. Hänellä oli etäinen muistikuva radiopuhelimista, jotka Kapura oli jakanut koko porukalle joskus aikoja sitten kun he olivat saapuneet kaupunkiin. “Minusta tuntuu, että ne jäivät Mustan Käden hautaan”, hän vastasi.
“Ja juuri tämän takia ostin varakappaleita”, Kapura sanoi. “Valitettavasti ne jäivät laivaan, emmekä varmaankaan halua palata takaisin.”
Deleva kaivoi oman radiopuhelimensa hyvässä kunnossa laukustaan. “Tälle ei ole tullut kauheasti käyttöä”.
“No, puolet tallessa?” jään toa vastasi. “Emme me niitä tähänkään mennessä ole ihan hirveästi tarvinneet.” Tosin ehkä se oli johtunut siitä, että he olivat hukanneet ne.
“Kantomatka olisi tuskin riittänyt Metru Nuin halki kommunikoimiseen”, Kapura totesi. “Mutta tähän tarkoitukseen se toivottavasti riittää.”
Deleva laittoi oman radiopuhelimensa takaisin laukkuunsa. Umbralle hän ei uskaltanut antaa mitään, koska moderaattori hukkaisi varmaan kaiken käsiinsä saaman. “Näiden kaikkien lintujen kanssa näitä voisi melkein sanoa kraadiopuhelimiksi”, hän totesi, muttei enää jaksanut edes itse pitää vitsejään hauskoina.
Vaaleista kivilaatoista tehty ruohottunut polku leveni pieneksi aukioksi, jonka kummassakin reunassa seisoi joskus toimineet suihkulähteet. Graniittiset patsaat seesteisen näköisistä matoran-hahmoista olivat kasvien syömiä. Kun toat lähestyivät niitä, varisparvet nousivat ilmaan harmistuneina. Kraa, kraa. Mielisairaalalle oli enää vain vähän matkaa.
Umbra oli painunut mietteisiinsä. Tämä paikka oli herättänyt hänen mielikuvituksensa. Ja mielikuvituksen perukoilla asui hänen sivupersoonansa tai mikälie se olikaan. Kumminkin asia, josta oli tullut hänen ystävänsä, vaikka olikin ollut hänen vihollisensa. Se kuiski hänelle Cehayan kanssa käytyjä asioita.
“Pitäisikö muille kertoa?” pyöri valon toan mielessä. Se kaikui ympäri hänen päänsä sisäisen mieliavaruuden. Pitäisi, pitäisi, pitäisi…
Kuin korppien raakkuminen.
Mielikuvitus oli muovannut sivupersoonan korpiksi. Just.
Jäänmusta toa pysähtyi ja jäi vain katselemaan sairaalarakennusta. Skanneri, lämpökamera, kiikari, ei mitään.
“Mitä näet, jääveli?” Umbra kysyi. Keltainen väri alkoi taas tummua hänen panssarissaan. Toan väritys oli hyvä indikaattori tämän elementaalivoimien tasosta. Kanohi Mordusiin, jota toa ei uskaltanut käyttää, koska ei tiennyt osasiko hän sitä käyttää enää, oli ilmestynyt harmaa täplä. Samanlainen mikä hänellä oli ennenkin ollut.
Matoron Cencord aloitti niemenkärjen luotaamisen. He neljä, kyllä. Monet häilyvät mielten varjot hoipertelivat heidän ympärillään. Aft-Amanan porttien ulkopuolella oli joukko mieliä, samoin hieman kauempana, missä alkoi Ga-Metrun esikaupunki. Mielisairaalan sisuksissa asui yksinäinen heikosti palava ajatusten soihtu, mutta se oli kuin voimakkaan häiriön takana.
“Aft-Amanassa on elämää”, hän vastasi. Se sai hänen kasvoilleen varovaisen hymyn.
“Arupak?” Deleva kysyi.
“Toivottavasti”, cencord-kasvo vastasi. “Aika yllättävää, että tämä retki saattaa lopulta mennäkin ihan putkeen. Taidamme lopulta olla ihan toimiva tiimi”, hän hymähti.
“Ennen kuin menemme, minun on kerrottava jotain tärkeää. Asia mitä olen pyöritellyt jo jonkin aikaa päässäni”, valon toa aloitti yllättäen. Hänen äänensä oli haudanvakava.
Matoro kääntyi ja katsahti hieman yllättyneenä vanhaa ystäväänsä. Umbra näytti epävarmalta. Jotenkin… ei itseltään.
Kraa kraa, linnut nauroivat heille vuaca mata -puiden latvustoissa.
Korpit halusivat, että majakka kertoi asiansa. Ja niin hän kertoikin.
“Kuten varmaan tiedätte, olen ollut ritarikunnan palveluksessa kauan. En enää ole jäsen tai palvelija, koska erosin itse viikkoja sitten. Ritarikunta painosti minua vuosia katoamaan heidän tehtävilleen ja tekemään muitakin asioita, koska olin rikkonut Mata Nuin tahtoa vastaan. Olin hyökännyt matoranien kimppuun kun olin hetken ajan hordika-myrkyn vaikutuksen alainen hirviö”, valon toa kertoi. Hän piti hiukan taukoa.
“En… en näe pointtiasi”, jään henki sanoi.
“Anna kun jatkan. No siis – ritarikunta painosti minua liittymään outoon Bio-Klaaniksi kutsuttuun järjestöön. He tarvitsivat jonkun välittämään tietoja tämän järjestön sisältä. Se oli yksi syistä miksi liityin. Sotarikollisia, murhaajia, makutoja ja muita piti pitää silmällä”, Umbra jatkoi. “Minä… minä raportoin Ritarikunnalle siitä, mitä Klaanissa tapahtui. Makuta Nuin sijainti, Deltan etsintä, Killjoyn tekemiset, mitä he ikinä halusivatkaan tietää.”
Hiljaisuus. Matoro ei tiennyt, mitä ajatella.
“Tein sen pelosta. Olen pahoillani”, valon toa jatkoi.
Jään toa yritti hakea sanoja, mutta ne kaikki pakenivat hänen huuliltaan. Hän vei valkoisen kätensä suunsa eteen.
“Sinä- sinäkö olet ollut alusta asti- kaiken sen ajan, kun olemme tunteneet-” hän änkytti.
“Lopetin nämä hommat aika nopeasti kun pääsin Klaaniin siltä saarelta, missä delta-jahtimme alkoi”, Umbra kertoi, mutta se ei paljoa parantanut hänen asemaansa. Hän oli petturi. Tietovuotaja.
“Viisikymmentä vuotta”, Matoro haukkoi henkeään. “Kaikki se aika, kun olen kuvitellut tuntevani sinut… kuvitellut, että olet paras ystäväni…” hän hengitti raskaasti. Katkonaisesti.
“En antanut heille kauhean tarkkoja tietoja. Välillä annoin suoraa väärää tietoa”, valopää yritti puolustella, mutta tiesi sen olevan turhaa.
“Miten sinä olet pystynyt elämään tuollaisessa valheessa niin pitkään? Mikset- mikset kertonut?”
“Minun oli pakko. Sain vasta ennen tälle reissulle lähtöä tietää, että järjestö oli upottanut minuun pienen lähettimen, joka paljasti olinpaikkani heille. Se tosin johti Manun nappaamiseen, vaikka se olikin tarkoitettu minun kiinnisaamiseksi. Olin lähettänyt heille vihaisen erokirjeen aikaisemmin”, toa kertoi. Mikäköhän makutan kohtalo oli?
Jään toa hautasi päänsä käteensä ja kääntyi selin valoon. Aft-Amana olisi kohonnut suurena hänen edessään, jos hän olisi pitänyt silmiään auki.
Korppi nauroi oksalla. Kraa kraa kraa.
Hänestä tuntui hukkuvalta. Kuin se kivinen peruskallio, jolle hän oli kaiken rakentanut, olisi vain särkynyt kappaleiksi. Aivan kuin kaikkialle hitaasti hiipineen roudan väkivalloin kappaleiksi hajottamana.
Niin kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää.
Ja kylmää on tarjolla koteihinkin.
Hän oli luottanut ystäviinsä. Hän oli halunnut luottaa. Valinnut luottaa. Toan hengitys oli katkonaista, kuin kyyneleitä vastaan taistelevaa.
Jäässä, niin jäässä, on sydämet jäässä.
Ja jäärailon päässä on jäärailo uus.
“Olen pahoillani”, valon toa toisti. Kyyneleet valuivat hänen silmistään. Hänen värityksensä alkoi mustua kuin se olisi surrut. Samalla kivi tuntui vierivän hänen sydänkiveltään.
Matoroa huimasi. Jäätävä kylmyys levisi läpi hänen kehonsa. Epävarmuuden ja epäuskon kylmyys. Hän ei tiennyt, tuntuiko vain hänestä kylmältä, vai aiheuttiko hän kylmyyden. Ilmankosteus tiivistyi roudaksi hänen mustille olkasuojilleen. Hän näki hengityksensä hyöryävän.
Valon toa kaatui polvilleen maahan. “Olen pahoillani, Toa Matoro”, hän sanoi uudelleen, välittämättä korppien räkätyksestä ja matkimisesta. Mikään ei kuitenkaan voinut poistaa sitä faktaa, että hän oli vuotaja. Petturi.
“Olen petturi”, Umbra huusi. Hän ei enää välittänyt oliko joku kuulemassa.
Se oli se teräsvaarna, joka lopulta sai jäisen muurin sortumaan. Matoro halusi pois. Hän halusi olla yksin.
Ja Jään Sotilas sokeassa ahdistuksessaan ampaisi kohti Kirouksen Portteja.
Langennut valon soturi, ionisen aineen henki ja tulen takoja jäivät katselemaan ystävänsä juoksua kohti tuntematonta ja pelottavaa Aft-Amanaa.
“Menen hänen peräänsä”, sanoi Kapura. “Odottakaa tässä.”
Pian katosi myös teoriointimies mielisairaalan varjoon ja lopulta sen sisään. Hetkeksi jäivät langennut valo ja kyborgiplasma kaksin, laatta-aukiolle kylmään tuuleen.
Korpit raakkuivat taivaalla. Kraa kraa kraa.
“Mitä sinä olet oikein mennyt tekemään?” Deleva tiuskaisi ystävältään ja riuhtaisi hänet mekaanisella kädellään reippaasti ylös. “Ylös siitä nyt. Ystäväsi tarvitsevat sinua ja sinä vain jäät lillumaan mustiin masennuksen meriin!”
“Mutta kaikki on minun syytäni!” Umbra huusi.
“Syytäni”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.
“Teit väärin, mutta voit korjata asiat. Olet Toa Umbra” hän tarttui veljeään hartioista ja ravisteli tätä tuiman katsekontaktin myötä. “Ja tiedän, että voimme hoitaa ongelmasi jos vain haluat apua”, kyborgi kertoi.
“Apua”, korpit toistivat. Kraa kraa kraa.
Samassa korpit lehahtivat ilmaan. Jokin säikäytti ne.
