Aihearkisto: Retro

Vanhan foorumin rope.

Retro

Ystävä, 2905

Kommentoi

Bio-Klaanin saari, Nazorakien vuoritukikohta

Huutoa… Paljon huutoa…

Valkoinen Nazorak avasi silmänsä. Hän näki edessään aseistautuneita Nazorakeja. He seisoivat ryhdikkäästi rivissä, pitäen tiukasti konekiväärejä käsissään. ”Teloituskaarti…” Jäätutkija ajatteli.

Hän yritti liikuttaa käsiään. Ne olivat sidottu hänen selkänsä takana olevan puisen puomin taakse. Hänet oli sidottu myös rinnan kohdalta ja nilkoista. 273 yritti vielä liikuttaa käsiään, mutta tajusi sitten. Hänen Alinolla-Hanskansa oli viety. 273 katsoi ympärilleen. Hänen oikealla puolella oli myös tolppaan sidottu kivenhakkaaja 16754. Hän näytti pelokkaalta ja piti silmiään tiukasti kiinni. 16754:n oikealla puolella oli taas 2844, kirjanpitäjä. Hän jopa itki pelosta. 273:n vasemmalla puolella taas oli sidottuna 16765. Hän ei näyttänyt yhtään pelokkaalta kuin kaksi toveriaan. Hän oli täynnä vihaa ja yritti urheasti kiemurrella irti köysistä. Hän puri hammasta ja raapi jalkojensa kynsillä allansa olevaa maata. 16765:n vasemmalla puolella oli loput kuusikosta, kivenhakkaaja 16755 ja vammautunut sotilas 6532.

273 siirsi katseensa tovereistaan ympäristöönsä. He olivat Nazorak-pesässä olevalla taisteluareenalla. Nazorakien keskuudessa taisteluiden seuraaminen oli suurta hupia. Tapahtumissa vastustaja yleensä kuoli. Mutta nyt ei ollut gladiaattoritaistelu. Koko valtavan areenan katsomo oli täynnä vihaisia Torakoita. He huusivat ja heiluttivat nyrkkejään halveksivasti.
”Kuolema pettureille!” he huusivat.
”Hiljaisuus!!” Kuului äänenvahvistimen kautta vihainen määräys. Yleisö hiljeni hetkessä. 273 käänsi katseensa puhujaan. Areenan toisessa päässä, muusta katsomosta korkeammalla olevassa johtaja-aitiossa, istui koko Nazorakien ylin johtoporras. Puhujapöntön takana seisoi itse Nazorak-hierarkian ylin johtaja, Kenraali 001.
”Hyvät Nazorakit. Tämä on poikkeuksellinen tilaisuus. Olemme kokoontuneet tänne rankaisemaan niitä pelkureita, jotka yrittivät jostain käsittämättömästä syystä nousta kapinaan Nazorakien johtoa vastaan. Pitävien todisteiden valossa, nämä kuusi petturia ovat syyllisiä Tiedustelun johtajan 007:n, epäonnistuneeseen, salamurhaan”.

007 istui hänen vieressään. Vaikka aitio oli kaukana, saattoi hän nähdä silmälappuisen Nazorakin ainoassa silmässä halveksivan katseen. 273 sulki silmänsä. Oli käynyt juuri niin kuin hän oli pelännyt. He olivat epäonnistuneet. 16765 oli ollut niin varma, että he eivät voisi jäädä kiinni. Mutta jokaisessakin suunnitelmassa on epäonnistumisen vaihtoehto.
”Korkein kenttäoikeus on tehnyt päätöksensä. Kapinan johtaja 16765, kivanhakkaajat 16755 ja 16764, sotilas 6532, kirjanpitäjä 2844”, 001 julisti mikrofonin kautta ”ja Jäätutkija 273. Teidät tuomitaan kuolemantuomioon. Tuomionne pistetään täytäntöön. Heti”.
273 oli tyrmistynyt. Hän oli vaihtanut pienen ja onnellisen elämänsä Mt.Ämkoon rinteellä koston himossa kuolemaan, oman kansansa johdosta. ’Oi miksi? Miksi minä typerys menin mukaan tähän?!’

Teloituskaarti seisoi ryhdikkäästi asennossa odottaen käskyä. ”Ladatkaa!” 001 määräsi. Epätasaisessa tahdissa kuuluvat naksahdukset viestittivät vääjäämättä lähestyvästä kuolemasta, kun kaarti latasi tuliaseitaan. Tuomittu kuusikko alkoi hätäisesti tähyillä ympärilleen. Katsomossa istuva yleisö huusi ja solvasi heitä. Jäätutkija kääntyi peloissaan katsomaan 16765:ttä. 273 kai vielä toivoi, että kapinanjohtaja voisi vielä jotenkin pelastaa heidät. Mutta se oli turhaa. 16765 yritti vieläkin epätoivoisesti päästä irti köysistä.
273 sulki silmänsä. Hän ajatteli itsensä istumassa vuoristotukikohdan päärakennuksen katolla, yhdessä 2905:n kanssa, katsomassa auringonlaskua. Hän ja Juippi olivat aina olleet erilaisia: 273 oli rauhallinen, viisas, hyvin käyttäytyvä, hieman kunnianhimoinen, korkea-arvoinen tiedemies. Juippi taas oli rämäpäinen, helposti ärsyyntyvä, sääntöjä rikkova, hieman yksinkertainen, tavallinen mekaanikko, joka laittomasti tuotti viinaa ja juopotteli. 273 ei tiennyt, miksi hän oli niin ystävystynyt tämän, niin itseään erilaisen, Nazorakin kanssa. Ehkäpä juuri siinä se syy piilikin: Erilaisuudessa. Erilaisuudellaan he täydensivät toisiaan. 273 toivoi, että voisi vielä kerran nähdä auringon punertavan horisontissa. Tuntea Juipin hopeisen taskumatin huuliaan vasten ja kotipolttoisen kirpeä maku suussaan. Nauraa yhdessä parhaan ystävänsä kanssa. Mutta niin ei kävisi. Hän kuolisi, kaikkien pilkkaamana.

”Tähdätkää!” 001 huusi. Teloittajat nostivat kiväärinsä ampuma-asentoon. Kansa katsomossa huusi. 273 kääntyi katsomaan 16765:ttä. Hän veti henkäisi syvään ilmaa keuhkoihinsa. 007 hymyili. 16765 aukaisi suunsa huutaakseen jotain.

”TULTA!” Teloittajat painoivat liipaisimia. Aseet laukesivat paukahtaen. 273 sulki jälleen silmänsä. Hän ei kuullut, mitä 16765 oli huutanut. Eikä saisi koskaan tietää.

Ammunnan pauke loppui. Myöskään vihaiset Nazorakit eivät huutaneet. Oli aivan hiljaista. 273 raotti varovasti toista silmäänsä. Hän ei ollutkaan kuollut. Valkoinen Nazorak avasi toisenkin silmänsä ja katsoi ympärilleen.

Nazorakit katsomossa olivat kadonneet. Johtajien aitiokin oli tyhjä. Teloituskaarti oli poissa. Jäätutkija katsoi sivulleen. Hänen kumppaninsa olivat myös kadonneet. Sitten kuului naksahdus. 273 kääntyi katsomaan eteensä. Hän ei ollutkaan yksin. Hänen edessään, ruskea Nazorak oli ladannut kiväärinsä ja nostanut sen ampuma-asentoon. 273:n silmät lasittuivat. Hän tunnisti, kuka ampuja oli.

Ampuja virnisti. ”Terve, Lumihiutale”.

PAM!!

***

273 heräsi. Hänen herätyskellonsa pirisi pöydällä. Valkoinen Nazorak oli yltäpäältä hiessä. Hän huohotti kiihdyksissä ja piteli kädellään rintaansa. Saatuaan rauhoitettua hengityksensä, hän katsoi ympärilleen. 273 oli jälleen omassa huoneessaan. Hänen valkoinen työtakkinsa riippui lilan solmion kanssa naulakossa ja aurinko paistoi huoneeseen pienestä ikkunasta.

Oliko se vain unta?, valkoinen Nazorak ajatteli. Se painajainen oli tuntunut niin todenmukaiselta. Hän ehti jo luulla kuolevansa. 273 nousi ylös sängystään ja sammutti herätyskellonsa. Hän oli pistänyt sen herättämään myöhemmin, kun oli illalla valvonut hieman myöhään sinikopioidensa kanssa. Tiedemies puki takkinsa päälleen sulkematta vetoketjua ja laittoi solmionsa löyhästi kaulaansa ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän vain istui tuolilla ja tuijotti pöydällään lepääviä piirroksia ja koetuloksia kehittelemistään aseista. Hänen suuret siniset verkkosilmänsä olivat vielä uniset. Pöydän vieressä olevassa kirjahyllyssä oli monia tiedekirjoja ja kansioita eri Nazorak-tiedemiesten tekemistä tutkielmista. 273 oli illalla lukenut erään kollegansa kirjoittamat paperit elementaalivoimista. Jäätutkija oli halunnut tietää miten elementaalikivet syntyvät. Silloin hän olisi voinut alkaa tekemään muunneltuja versioita Alinolla-Hansikkaasta. Mutta ilmeisesti Nazorakien tiedemiehet eivät olleet onnistuneet tutkimaan elementtikiviä, tai kukaan ei ollut katsonut tarpeelliseksi tutkimaan niitä. 273 tarttui kynään pöydällä ja aikoi jatkaa erästä luonnostaan, mutta hänen ajatuksensa seisoivat paikoillaan. Hänen unensa jäi vaivaamaan häntä.
Johtuiko uni vain hermostuneisuudestani operaatiostamme? Vai oliko se jonkinlainen merkki? Olemmeko liian itsevarmoja onnistumisesta ja vähättelemmekö epäonnistumisen riskin kanssa? valkoinen Nazorak mietti itsekseen. 273 ravisteli päättään. Hän yritti lopettaa unensa miettimisen. Hän nojautui lähemmäs paperiaan keskittyäkseen ja piirsi pari viivaa kuvassa olevaan Zamor-pistoolin koneistoon. Mutta sitten hänen ajatuksensa alkoivat taas polkea paikoillaan. Hän tuijotti vain paperia miettien.
”Ärh!” hän viimein myönsi ”Ei tästä tule nyt mitään.” Tiedemies nousi ylös, sulki työtakkinsa, kiristi solmionsa ja lähti ulos huoneestaan.

2905 käveli vuoritukikohdan päärakennuksen käytävillä. Hän oli varhaisen työpäivän jälkeen päässyt vapaalle. Ilmatyynyalukset alkoivat olla viimeisiä säätöjä vaille valmiit. Hän oli menossa rakennuksen katolle tuhlaamaan aikaansa, niin kuin aina työpäivän jälkeen. Juippina tunnettu Nazorak kaivoi selkärepustaan hopeisen taskumattinsa. Hän vilkaisi molemmille puolille käytävää. Ketään ei tullut. Hän oli juuri hörppäämässä, kun kuuli musiikkia.
Juippi hämmästyi. Jostakin kuului pianon soittoa.

Juippi kurkisti käytävän oikealla puolella auki olevasta ovesta sisään. Huone oli avara lepo- ja kokoushuone ylempiarvoisille kersanteille, mutta suurin osa vuoristotukikohdan komentajista olivat komennettu tärkeämmille sotatantereille. Huoneen seinät oli tehty paksusta tummasta teräksestä. Ovesta katsottuna oikean seinän peitti kaksi suurta karttaa. Toinen kartta oli koko saaresta ja toinen
Mt.Ämkoosta. Vuoren karttaan oli piirretty tarkasti kaikki tutkitut rinteet ja rotkot. 273 oli kauan sitten ollut mukana vuoren kartoittamisessa. Huoneen vasemmalla seinällä oli iso tietokoneen näyttö, joka oli tarkoitettu kommunikoimiseen Pesän ja vuoritukikohdan välillä ja tukikohdan lähialueiden valvomiseen. Tilassa oli vain yksi ikkuna tuomaan luonnonvaloa, kalsea hehkuisten putkilamppujen lisäksi, huoneen perimmäisellä seinällä. Ikkunasta tuli vinosti valoa suoraan ikkunan alla olevaan pianoon, jonka kersantit olivat hankkineet piristykseksi hiljaisina aikoina. Pianon ääressä taas istui 273. Hän liikutteli siroja ja tarkkoja sormiaan soittimen näppäimistöllä. Valkoinen Nazorak soitti keskittyneesti, silmät kiinni ja kaikkia käsiään käyttäen, sävelmää. 273 piti tämän instrumentin kauniista äänestä erittäin paljon ja hän välillä uppoutui huoneeseen soittamaan, kun töiltään ja 2905:n kanssa olemiseltaan ehti. Hän oli jopa säveltänyt pari kappaletta itse. Suurin osa oli inspiraatiota vuoren jylhistä maisemista ja kauniin punertavista auringonlaskuista. 273 oli keskittynyt sävelmäänsä, ettei huomannut yleisöään ovensuussa.
Tiedemies lopetti kappaleensa. Hän hätkähti, kun Juippi alkoi taputtamaan huoneen toisessa päässä.

[spoil]Mutta musiikin voi kuunnella loppuun :>[/spoil]

”Etkös sinä yleensä tähän aikaan ole vetäytynyt laboratorioosi?” mekaanikko kysyi virnistäen. Jäätutkija nousi ylös tuoliltaan. ”Ajattelin pitää tänään vapaapäivän. Luomistyö ei oikein etene,” hän selitti toverilleen ”mutta mennäänkö ylös?”
Kaksikko kipusi korkean rakennuksen portaita ylös, kunnes tulivat metalliselle ovelle, josta pääsi katolle. Tiedemies ja mekaanikko istahtivat katon reunalle. Kaukana Mt.Ämkoon lumisten rinteiden takana avautui näkymä vihreään kuusimetsään. Aurinko ei ollut vielä laskemassa. Vieno tuulenvire puhalsi etelästä. Se tuntui hieman lämpimämmältä tässä kylmässä ilmastossa. 273 uppoutui taas mietteisiinsä. 2905 kaiveli selkärepustaan tuttua hopeista taskumattiaan.
”Sinun tilauksesi alkaa olla valmis,” Juippi kertoi.
”Mmm…” tiedemies mumisi hajamielisesti. Hän ei edes kuullut mitä mekaanikko sanoi. Sitten molemmat olivat hiljaa. Juippi odotti että 273 sanoisi jotain.
”Onko jokin huonosti?” Juippi lopulta katkaisi hiljaisuuden ”Olet jotenkin hiljainen tänään.”
”Ei minulla mitään. Näin vain yöllä painajaista,” 273 sanoi.
”Millaista?” Juippi kysyi. Hän tarjosi taskumattiaan 273:lle. Hän otti siitä huikan.
”Ei mitään erikoista,” tiedemies kierteli kysymystä.
”Ei mitään erikoista?”
”Niin, eipä sen ihmeenpää. Puhutaan jostain muusta.”
”Joo. Annapa sitä taskumattia taas tännepäin.”

Juippi heiluttaa taskumattia ylösalaisin, jolloin siitä tippuu yksi pisara.
”Hei Juippi,” valkoinen Nazorak kääntyi katsomaan ystäväänsä ”Oletko muuten miettinyt, miksi me olemme ystäviä, vaikka me olemme eriarvoisia?”
”Hmm, enpä oikeastaan tiedä,” 2905 myönsi.
273 oli hiljaa. Hän käänsi taas katseensa kaukaisuuteen. Hänen ilmeensä muuttuivat hieman surumielisiksi ”Miksi me Nazorakit olemme erinarvoisia?” Valkoisen tiedemiehen kysymys jäi leijumaan ilmaan. Juippi mietti hetken.
”Tuohon kysymykseen minun on vielä vaikeampi vastata,” hän lopulta myönsi ”siksi että johtajat määräävät niin?”
”No mutta mikä tekee johtajista parempia kuin meistä?” 273 kysyi hiljaa. Hän nojasi kumarasti omiin jalkoihinsa. Juippi mietti taas hetken.
”Öhh, siksi että he ovat ensimmäisiä Nazorakeja?”

273 huokaisi. Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla. Jonkin linturahi kirkaisi kaukana jossain kaukana ja sai ruskean mekaanikon säpsähtämään. ”Jos sinulle tarjottaisiin tilaisuus muuttaa monien elämää paremmaksi, mutta samalla vaarantaisit omasi, tarttuisitko siihen?” 273 esitti uuden kysymyksen.

Juippi oli hetken hiljaa. Hän mietti jälleen valkoisen tiedemiehen kysymystä. ”Enpä tiedä. Se riippuu kuinka isosta teosta on kyseessä” Juippi mietti samalla kun penkoi selkäreppuaan ”Miksi kysyt?”
273 oli vuorostaan hiljaa. ”Eikö sinustakin olisi hienoa, jos me kaikki Nazorakit, niin työläiset ja kenraalit, eläisivät yhdessä ilman säätylajittelua ja syrjintää? Että jokainen voisi vaikuttaa omiin asioihinsa ja elää niin kuin haluaa? Voisimme kaikki elää rauhassa ilman sortoa,” Nazorak virkkoi.
”Voisimme kaikki istua katsomassa auringonlaskua ja juoda. Heh heh,” 2905 nauroi ja löi 273:a selkään niin, että tämä oli horjahtaa alas. 273 kuitenkin säilytti tasapainonsa ja mekaanikon iloisuus alkoi lopulta tarttua häneenkin. ”Heh, niin. Ja ehkä jokainen voisi alkaa tekemään viinaa ja sinulta menee työt alta!” 273 nauroi ja töni vuorostaan Juippia. Jäätutkija oli iloinen. Oli käynyt juuri niin, kuin hän oli unessaan toivonut: Hän istui katsomassa aurinkoa ja nauramassa ystävänsä kanssa. Vielä kerran.
He jatkoivat puhumista vielä pitkään.

Spoileri ValitseNäytä
Retro

Makuta Nui

Kommentoi

Klaani, käytävä

Verstaan suulle oli kerääntynyt matoranväkeä kuuntelemaan outoa ääntä, joka kantautui lähimaille Verstaan uumenista. Se oli ikään kuin laulua, mutta ei kuitenkaan, eivätkä linnoituksen asukkaat pitäneet siitä. Raskas ovi tutisi hieman, ja äänet alkoivat voimistua sisällä. Paikalle kutsuttu Bladis raapi takaraivoaan hämmentyneenä. Myös Bob oli saapunut käytävään. Hän oli hieronut niskaansa jupisten jotakin murhayrityksestä ja rikosilmoituksesta, mutta Bladis keskittyi epämääräisiin ääniin, jotka sotkivat hänen päiväänsä.
”Mikä hitto se on, Bob?” skakdi murahti matoranille, joka potkaisi ovea saadakseen sen auki, mutta raskas ovi ei hievahtanutkaan.
”Minä en tiedä, herra moderaattori”, Bob tiuskaisi, ”mutta se makuta kielsi menemästä sinne. Ja minähän en aio totella!”
”Makuta Nuiko?”
”Juuri se! Minä menen sisään.”
”En ehkä suututtaisi Manua, Bob”, skakdi sanoi ja virnisti. ”Miehen tuntien sinä lennät pian ikkunasta ulos tai jotain.”
Bob mulkaisi häntä pahasti ja tarttui ovenkahvaan.

Kuului nopeatempoisia askeleita, ja Makuta Nui pyyhälsi näkyviin toisesta käytävästä. Hän kuuli äänen, joka nousi Verstaasta ja alkoi juosta Bladistä kohti huutaen:
”Voielämä voielämä voielämä!”
Skakdi käänsi katseensa, äkkäsi heitä kohti säntäävän makutan ja hajotti nopeasti matoranjoukon. Bob sai juuri ja juuri auki Verstaan oven, kun makuta tarttui hänen hartioihinsa takaapäin ja paiskasi hänet olkansa yli. Bob kirkui lentäessään Verstaaseen vievästä portaikosta ylös volttia heittäen kohti matoranlaumaa. Matoranitkin kirkuivat ja pian kaatuivat kumoon kuin keilat konsanaan. Keilapallon kohtalo oli joutua vihaisen väkijoukon ikkunasta ulos heittämäksi.

Bladis pesi kätensä tapauksesta ja hiippaili ulos. Hänet kuitenkin pysähdytti räjähdys, joka kuului niin ikään Verstaasta. Äänet loppuivat, ja avoimesta ovesta, josta kajasti punainen hehku, kiemurteli savua ensimmäiseen kerrokseen. Manfred astui ulos Verstaasta yskien ja köhien.
”Manu, mitä hemmettiä”, Bladis kysyi epäuskoisesti monotonisella äänensävyllä.
”Avaa ikkuna, pyydän”, makuta vastasi.
”Se on jo auki.”
”Ai, no minä suljen oven”, Manu sanoi ja perääntyi takaisin Verstaaseen sulkien oven.
Bladis katsoi epäuskoisesti ovea tovin, kunnes Makuta avasi sitä jälleen. Kului hetki.
”Ei, pakko tuulettaa hieman.”
Skakdi, joka oli ollut juuri lähtemäisillään, huokaisi. Manu katsoi tätä ilmeettömänä ja viittasi tätä sitten poistumaan. Bladis pyöräytti silmiään ja eteni käytävään.

”Voi hitto tätä sotkua”, Manu virkkoi ääneen ja katsoi Verstasta. ”Kepe ei tykkää.”

Missähän Iggy. Toivottavasti se kuoli.

Ei, ilkeä ajatus. No mutta minähän olen vähän ilkeä.

Manfred tarttui harjaan, lakaisi hieman tuhkaa kaatuneen hyllyn alle ja palasi huoneeseen, jossa työskenteli.
Onneksi Arkiston kirjat ovat ehjät.
Manu huokaisi ja katsoi lasiputkijärjestelmää, joka oli entinen. Toinen työpiste oli sentään yhä kasassa. Hänen olisi raahattava putkilot suojaan.
Hetken kuluttua Manu oli kuljettanut välineistönsä ja työskentelyn hautuvan tuloksen varastotilaan. Nyt hän etsi käsiinsä paperia. Sitä löytyi pöydältä, jonka päällä makasivat vanhan näköinen radio ja vino pino pyöreitä, kiiltäviä kiekkoja.
”Kyn䅔 Manfred mutisi itsekseen. ”Paperilla ei tee mitään ilman kynää. Tai vessahätää.”
Rakas ystävä, hän aloitti ja suttasi saman tien.
Toivottavasti tunnelma on kepeä, kun luet tämän.
Paperi rypistyi, ja uusi otettiin tilalle. Muutamaa suttausta ja paperinvaihtoa myöhemmin viestissä luki:
Anteeksi sotkusta. Älä katso varastoon. Se saattaa herätä. Iggy muuten ehkä kuoli, jos hyvä tuuri kävi, mutta en mene takuuseen, joten et ehkä päässyt eroon siitä. Lisäksi suosittelen hankkimaan uuden setin koeputkia ja pari uutta hyllykköä. Pöydällä lojuvat kirjat pitää palauttaa Arkistoon viikon päästä tämän kirjoittamishetkestä. Kyllä sinä saat selville, milloin tämä kirjoitettiin. En muista, mikä päivä nyt on. Karhukirje tulee sinun nimellesi.
Vielä oli jotakin…
Niin, jos minä olen kuollut, kun luet tämän, saat teevarastoni. Avain varastohuoneeseen on huoneessani pisteessä (135,400), kun origo on ovesta katsottuna vasemmassa nurkassa ja yksikön pituus on yksi mosaiikkilaatta. Mosaiikkilaatta ei sitten ole säännöllinen, joten arvaa, mikä niistä on yksikön pituinen.
Jos unohdin jotain, se oli liian turhaa muistettavaksi tai liian tärkeää paljastettavaksi. Älä syö liikaa ammoniakkia ja muista antaa Snowielle takaisin se pyyhe, jonka lainasin sinulle toissavuonna. Se on hänen.

Lopetettuaan kirjoittamisen makuta pyyhkäisi otsaansa ja alkoi tehdä lähtöä.
”Mitäs minä tarvitsen”, hän mutisi jälleen itsekseen. Kuului vinkaisu nurkasta. Manu tarkensi kuuloaan, värähti hieman ja yliviivasi Iggyä koskevan osan kirjeestä.
”En kai minä tarvitse mitään”, hän totesi itselleen. ”Kaikki joutuu hukkaan, ellei ole minun päässäni. Siispä kaikki on mukanani. Hienoa.”
Hän astui ovea kohti, mutta sitten jotain odottamatonta tapahtui.
Radiosta kuului räsähdys.
Manu hätkähti ja kääntyi ympäri. Vanha radio rähisi kovaäänisesti ja lopetti sitten.
”No mitä tuo oli?”
Vinkumista kuului toisesta huoneesta.
”Turpa kiinni, otus, minä yritän selvittää mystisen radion salaisuutta.”
Radio rätisi jälleen, jolloin Manu meni sen luokse ja tarttui säätimeen. Hän alkoi pyöritellä nappulaa ympäri ja yhteen, ja ääni selkeni. Hän oli kuulevinaan sanoja, mutta sitten ääni muuttui taas epäselväksi. Lopulta vehje hiljeni kokonaan ja oli vaiti minuutteja. Makuta aikoi juuri poistua, kun selkeähkö, joskin särinän säestämä, ääni tunkeutui Manun korvaan.
”…fred?”
Manu kuunteli tarkasti yhä selin radioon.
”Manfred, jos… vastaa.”
Manu syöksähti radion luokse ja väänteli hiukan säädintä.
”Toistan, jos kuulet tämän, Manfred, vastaa.”
Manu etsi katseellaan mikrofonia. Hänen kuulonsa havaitsi hiljaisen äänen toisessa päässä: ”Ei tämä toimi, seuraava kanava.”
Manu huomasi mikin lattialla ja syöksyi poimimaan sen sieltä. Sitten hän sorkki sen kovakouraisesti kiinni radioon ja huusi: ”Ämkoo?”
Oli hetken hiljaista, vain hienoista särinää kuului radiosta.
”Manfred?”
”Mäksä?”
”Oli jo aikakin. Niin epätoivoista kuin tämä olikin.”

Retro

Mikä punainen olento toi pikkujäbän kotiin?

Kommentoi

Klaanin linnoituksen muuri

Toisen maailman asukki, Matoran Umbra katseli lumoutuneena allaan levittyvää, lähes lehdetöntä metsää, joka muodosti saaren suurimman ympäristön. Metsän puut olivat varistaneet melkein kaikki lehtensä ja vain havupuut erottuivat joukosta, pitäen itsepintaisesti kiinni vihreistä neulasistaan. Maisema oli kuin tilkkutäkki, havupuiden ollessa komeimmillaan, lehtipuut olivat kuin kuolleet rangat. Maiseman rujo kauneus kosketti ystävämme tunnetiloja ja hän oli iloinen siitä ettei asunut enää laboratoriossa, jossa oli koko elämänsä asunut.

Oli siitä Makutan hyökkäyksestä jotain hyötyäkin… Matoran tuumi. Hän mietti mitä omalle maailmalleen oli tapahtunut nyt kun Varjojen ja Tuhon ja Tyhjyyden ruumiillistuma oli saanut kaikki voimat itselleen. Oliko kotiin turvallista palata? Oliko Mata Nui kaatunut ja kaikki menetetty? Näihin kysymyksiin hän ei uskonut saavansa kovinkaan kattavaa vastausta. Kotiinpääsyn ainoa keino olisi löytää jokin ulottuvuuksien välistä matkustamista tukeva laite, mutta kyseinen teknologia oli kovin vierasta tälle maailmalle.

Ehkä on vain parempi että koetan tehdä tästä maailmasta sellaisen, jossa voi elää ja jossa muutkin voivat elää ja antaa kotini olla… Matoran ajatteli, kyyneleen vierähtäessä hänen pakarinsa silmäreiästä, valuen naamion uurteeseen. Klaanilaiset ovat ystäviäni ja haluan puolustaa heitä Allianssilta ja kaikilta uhilta mitä vastaan tulee. He ovat antaneet minulle syyn olla olemassa, vaikka olenkin paradoksi itsessäni. Matoran jolla on elementaalivoimia, vielä kaksin kappalein ja joka on vain sielultaan samanlainen kuin tämän maailman vastineensa. Klaani, tuo kummajaisten kokoontumismesta. Tuo ystävyyden ja rauhan järkkymätön linnoitus. Tuo surulle ja traumoille rakennettu härveli.

Matoran muisteli seikkailujaan tässä maailmassa. Matka tähän maailmaan oli ollut kivinen ja heti hän oli päätynyt keskelle Yön Kauhuja. Tappajarobotit tappoivat hänen ensimmäisen ystävänsä koko hänen elämänsä ajalta ja sitten yön jälkeen hän matkasi Gekon kanssa metsässä muutamien viikkojen ajan. Valon toa oli niin kömpelö ja huono suunnistaja että matka oli venynyt perin pitkäksi ja kaiken lisäksi tällä oli paha veli…

Tämän jälkeen hän loukkasi Zyglakien uskontoa, räjäytti näiden voimalarakennelman ja taisteli väärinymmärrettyä tiedemieszyglakia vastaan. Kaiken lisäksi tykki meni rikki ja jotenkin hän päätyi Klaaniin. U ei vieläkään tiennyt mikä punainen otus hänet oli Klaaniin tuonut, mutta ehkä sille löytyisi joskus selitys. Pääasia oli se että hän oli nyt täällä ja puolustaisi tätä universumin hienointa asiaa henkensä uhalla ja omistaisi elämänsä klaanille. Klaani. Klaani. Tuo rauhan puolustaja. Klaani. Klaani. Tuo suvaitsevaisuuden tyyssija…

Retro

Tawan painajaisuni

Kommentoi

Klaani
Sairasosasto

Musiikki

Tawan korviin kantautui jostakin kaukaa linnun liverrystä. Siinä oli jotakin omituista, mutta toalla oli vaikeuksia tarttua ajatuksiinsa jyskyttävän päänsäryn läpi. Hän tunsi jonkin koskettavan jalkaansa.

”Nöpörgh… Anna minulle vielä hetki!” Tawa ärähti tuskastuneesti, koettaen samalla kaivautua syvemmälle tyynyynsä. Paino jalalta katosi välittömästi, mikä sai toan avaamaan silmänsä. Nöpöllä ei ollut tapana luovuttaa, kun kyseessä on aamupala.

Yllätyksekseen Tawa sai huomata, ettei maannutkaan työhuoneensa nurkkaan raahaamallaan patjalla. Myöhäissyksyn viimeisien himmeiden auringonsäteiden ja oven alta paistavasta kelmeästä valosta huolimatta hän kykeni tunnistamaan paikan, jossa oli saanut vierailla viimeaikoina useita kertoja. Toinen huoneen ainoan kellon viisareista päästi väsyneen naksahduksen yksi toisensa jälkeen Tawan katsoessa hämmentyneenä ympärilleen.

Toa kelasi nopeasti mielessään, mitä hänelle tarkalleen ottaen oli oikein tapahtunut ennen sairasosastoa. Toimistoaan lukuun ottamatta hän ei pystynyt muistamaan paljoakaan. Joku oli saapunut hänen luokseen (-Kenties Guardian. Tawa arvuutteli päänsä sisällä.) mutta ei kyennyt juuri sillä hetkellä muistamaan.

Tasaisin väliajoin kuuluva mekaaninen lirkutus oli nyt selvempi, mikäli sängyn yläpuolella olevan laitteen rasittavaa piipitystä pystyi kutsumaan liverrykseksi. Yksi laitteen johdoista oli kiinnitetty adminin vasemman käden sormeen, jonka admin päätti hetken pohdinnan jälkeen ottaa irti, sammuttaen myös koneen.

Päänsäryn lisäksi Tawa tunsi polttelua selässään, mutta ne tuntuivat pieniltä murheilta verrattuna siihen, mitä hän näkin katsoessaan käsiään. Myös niihin oli ilmestynyt symmetrisiä halkeamia. Varoen Tawa ryhtyi siirtämään peittoa yltään, kohdatakseen vain yhtä ikävän näyn. Toan suusta karkasi voimaton inahdus. Hänen katseensa siirtyi yöpöydällä olevaan valokuvaan ja lopulta sen vieressä vihreänä hehkuvaan nappiin, jonka alla luki teksti ”kutsu hoitaja.”

Tawa painoi nappia. Ikkunan yllä oleva kello pysähtyi varoittamatta.

”Hyvää iltaa, rouva. Kuinkas täällä voidaan?” Huoneeseen saapunut eldaa kasvoillaan kantava matoran heitti pirteästi käytävän valon tulviessa huoneeseen.
Hoitajan puhetavasta johtuen Tawa arveli matoranin olevan vasta harjoittelija, mutta ei keskittynyt asiaan sen tarkemmin. Kellon äkillinen pysähtyminen oli vienyt toan kaiken huomion.

”Minä… Minä en taida olla ihan kunnossa… Minulla on hyvin heikko olo.” Tawa vastasi osaamatta kertoa sen tarkemmin, pitäen katseensa yhä kellossa.
Juuri nyt hän ei jaksanut ajatella hetkeä pidemmälle, saatikaan potkimaan yökyöpeleitä pihalle öisestä kahviosta.

”Kertokaa-…” Matoran vaikeni ja jäi tuijottamaan suu auki adminin vihdoinkin kääntyessä tätä päin, Tawan kehon halkeamat hohkasivat himmeän punaisena pimeydessä. Yllättäen vasemman silmän vihertävä värikalvo lähti valuvan alaspäin, sekoittuen päädystään yhteen yhden Tawan naamion monien säröjen punaisen hehkun kanssa.

”Onko kaikki hyvin? Onko minussa jotakin… Jotakin?” Tawa kysyi huolestuneesti, ymmärtämättä mistä oikein oli kysymys.

”J-jospa antaisimme ylilääkärin kertoa sen teille?” Matoran kysyi miltei kuiskaten. Tawa erotti tämän äänessä inhoa.

”Onko minulle tapahtunut jotakin? Kerro minulle. Kestän sen kyllä, olen jo iso tyttö.” Tawa sanoi tunnustellen samalla levottomasti naamiotaan.

”Näyttää siltä, kuin vasen silmäsi… Valuisi… Kuten neste… Ja… Minun täytyy ehdottomasti kutsua ylilääkäri paikalle, hän osaa sanoa enemmän. Kestättehän pienen hetken?” kuului hätäisä vastaus.

Tawa jähmettyi paikoilleen.

Yhtäkkiä auringon kellastuttama kellon viisarit lähtivät uudelleen liikkeelle, naksahdellen toan tihenevän pulssin tahtiin.

Hoitajamatoranin kasvot alkoivat vääristymään, muodottomaksi muuttuvan kanohi eldan välistä purskahti verinen silmä. Keltainen toa hyppäsi sängyn toiselle puolelle.

”Kauemmas!” Tawa huudahti hädissään.
Toa yritti ladata käsiensä ympärille aimo annoksen sähköä, mutta onnistui saamaan aikaan vain heikkoja purkauksia.

”Palaan ihan pian, olkaa aivan rauhassa.” Matoranin ääneen sekoittui nyt painostavaa surinaa, joka koveni hetkessä sietämättömäksi meluksi.
Muodottomat kasvaimet puskivat hoitajan ihon alta pinnalle.

”Minä varoitan sinua!” Tawa huudahti uudelleen surinan yli.

Hoitajamatoran päästi kimakan kiljaisun ja näytti Tawan silmissä muuttuvan tuhkapilveksi, jonka palaset levisivät miltei räjähdysmäisesti ympäri huonetta, leijuen raskaasti kohti lattiaa. Admin pinkaisi jalat lipsuen ovelle ja vilkaisi toiselle puolelle pikaisesti. Toan silmien eteen aukesi kauhea näky; jokainen osaston työntekijä oli muuttunut hänen silmissään samanlaiseksi hirviöksi ja huomatessaan adminin, ne lähtivät juoksemaan kohti huoneen ovea uskomattomalla vauhdilla.

Tawa riuhtaisi huoneen oven kiinni ja tarttui kaksin käsin kiinni sänkynsä päätyyn, Nytkähdys tiputti sängyn vierellä olevan yöpöydän päällä olleen valokuvan lattialle, jonka iskun voima halkaisu kuvaa suojaavan lasin. Vuoteen harmahtavat pyörät narahtivat ensin epäröiden eteenpäin, mutta liikahtivat pian liikkeelle, toan työntäessä pedin puisen oven eteen. Tawa pyörähti ympäri polvilleen tukeakseen sänkyä selällään.

Ovi pamahteli kymmenien iskujen alla antamatta kuitenkaan periksi. Nyrkkien jumputus katosi hiljalleen yhä kovenevan surinan alle, jonka vuoksi Tawa joutui nostamaan kätensä korviensa päälle. Vuode värähteli iskujen voimasta ikävästi hänen jo kipeää selkäänsä vasten. Kylmän hiki kihelmöi toan otsalla, kun tämä koetti kerätä ajatuksiaan.

Olisiko hänellä aikaa juosta ikkunalle, ennen kuin olennot saisivat hänet kiinni tai pahimmassa tapauksessa pystyisikö hän ostamaan itselleen tarpeeksi aikaa voimillaan heikosta kunnostaan huolimatta? Ja jos hän pääsisikin ikkunan luokse, minne hän pääsisi siitä?

Sama paikka, sama aika.

Joukko uteliaita (ja ehkä pelokkaitakin) matoraneja kerääntyi turvallisen etäisyyden päähän sairasosaston viimeisen huoneen eteen, josta oli vasta hetki sitten kuulunut huutoja ja outoa rymistelyä. Hoitajamatoran selitti nyyhkien koko tapahtumaketjun tohtori Kupelle, joka hyssytteli rauhoittelevasti kauttaaltaan vapisevaa matorania.

Spoileri ValitseNäytä
Retro

Mr.Killjoy

Kommentoi

Ämkoon veljeskunnan saari – Ranta

Koobee heittäytyi sivuun jälleen yhden Nazorak-kranaatin räjähtäessä lähistöllä. Kranaatin heittäjän pettyneet hyönteiskasvot jäivät ikuisiksi Peelon kivääristä lähteneen luodin lävistäessä tämän aivot. Kiroileva robotti kohisi raskaasti maskinsa takaa. Luoti oli osunut aivan muualle, minne sotilas oli tähdännyt. Tämä laittoi hetkeksi aseensa sivuun ja kääntyi kohti vieressään hilluvaa vihreää Toaa.

”Sinä et tee mitään hyödyllistä. Ota tämä ja pidä siitä hyvä huoli.” Koobee rysähti maahan vahkinpuolikkaiden rojahtaessa Peelon selästä hänen päälleen. Tummanpuhuva olento huokaisi väkinäisesti taakkansa helpottuessa jatkaen sen jälkeen vihollisjoukkojen tarkkaa ja systemaattista eliminointia.

Sukellusveneen eteen rantakallioiden läheisyyteen linnoittautunut Klaanilaisjoukkio sulloi Äksän johdolla viimeisiäkin Matorajena kulkuneuvon luukusta sisään. Kymmenet Nazorakit tulittivat edelleen kohti evakuoitavia, Klaanilaisten suojautuessa taistelun jättämään romuun.

Peelon keskittyminen herpaantui hetkeksi. Valtaisa lintujen rääkyminen täytti ilman ja ylös vilkaiseva joukkio näki Veljeskunnan vapauttamia kaikenkarvaisia lintuja suuntaamassa kohti Klaanin saarta ilman ohjastajiaan. Yksi vielä rantaa pitkin juoksevista Matoraneista katsoi hieman alakuloisena tämän ratsun lentäessä vapaana. Matoranin mieli koetti lohduttaa itseään sillä, että tämä näkisi lintunsa taas Klaanissa. Jokin sai vihreän miehen mielen kuitenkin epäilemään. Yksi mahdollinen syy saattoi olla hänen päänsä sisällä ajatusta häiritsevä luoti, joka sai veren purskahtamaan tämän takaraivosta. Ruumis putosi maahan. Nazorak tuuletti voitonriemuisena.

Äksä survoi raajarikkoa Gekkoa sukellusveneen luukusta alas isoimman matoranryhmän perässä. Nazorak-laivaston lähestyvä jyly pisti pelastustiimiin tehokkaasti vauhtia. Taistelun keskellä kakakunaamainen Matoran seurasi tilannetta Klaanilaisten rinnalla. Juuri paikalle saapunut Enki odotti, että Peelo laskisi aseensa seuraavan kerran. Koobeesta kuuluva rasittunut ähkiminen ei kannustanut Matorania avaamaan suutaan tälle. Lopulta Peelo sai viimeisenkin tulietäisyydellä olevan Nazorakin maahan ja tämä nosti päänsä tähtäimeltä lataamista varten. Seuraava torakka-aalto lähestyi jo metsän siimeksestä.

”Nuo ovat viimeiset”, Matoran nyökkäsi viitaten kohti evakuointipistettä kohti juoksevaa viittä viimeistä Matorania, ”aika lähteä.” Vahkin painolastin alla pihisevä Koobee kiroili kovaan ääneen. ”Admin. Eihän häntä vielä edes näy. Emme me nyt voi lähteä.”

Enki pudisti päätään, huiskien kohti sukellusvenettä: ”Johtaja ja Ämkoo-herra… jäivät jälkeen. Meidän tulee lähteä välittömästi.” Koobeen hämmästyneestä ilmeestä huolimatta Peelo teki työtä käskettyä. Hän ei edes yrittänyt laittaa vastaan. Saaren johtajisto oli selkeästi tehnyt päätöksensä. ”Olemme tehneet kaiken voitavan. Lähdetään.”

***

Rannan toiselta laidalta juoksevat Nazorakit pysähtyivät matkansa puoliväliin, huomatessaan viimeisten Matoranien katoavan sukellusveneen syövereihin. Ne eivät millään ehtisi estää Veljeskunnan lähtöä ja metsästä saapuva seuraava iso aalto ilmavoimineen ei ehtisi paikalle ajoissa. Koobee hyppäsi viimeisenä veden alle katoavan sukellusveneen päälle, näytti Nazorakeille erästä äärimmäisen sopimatonta käsimerkkiä ja sulahti sisään, vetäen luukun perässään juuri ajoissa kun evakuoitu poppoo katsoi kokonaan kylmään mereen, vain periskoopin jäädessä veden pinnan yläpuolelle.

Veneessä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Riveissä istuvat tiukkaan ahdetut Matoranit eivät edes vilkaisseet toisiinsa. Koti menetetty, johtajat vihollisien armoilla ja edessä sija keskellä tuntemattomia olentoja. Klaanilaisjoukko kunnioitti hiljaisuutta. Ainoastaan Äksä puhui hiljaa radiopuhelimeensa, pyytäen hiljaa saattolentuetta Klaanista. Nazorak-laivueen jyly lähistöllä ei rohkaissut ketään yksinäiseen merimatkaan.

Luukun alle istahtanut uupunut Koobee taasen oli uponnut aivan omiin touhuihinsa. Maassa makaavan haljenneen Vahkin koneiston keskellä hohtava valkoinen kuula katosi Toan vihreään nyrkkiin ja siirtyi siitä nopeasti tämän tarvikepussiin. Toa vilkuili ympärilleen, varmisti että kukaan ei ollut nähnyt mitään ja vaipui sitten teennäiseen masentuneisuuteen.

”Musta vene, musta päivä, musta mieli. Tervetuloa sotaan.” Gekko nyökkäsi Äksän lauseelle. Puoliksi tajuttomana valon Toa yritti hönkiä kunnollista vastausta, mutta tyytyi vain sulkemaan silmänsä ja lepäämään. Kaikuluotaimen tasainen ääni soi kaikkien korvissa. Peelon korvissa taasen soi Paacon radiopuhelimesta tulevat sanat: ”Lipukaa hiljaa kohti saarta. Telakalle on ilmoitettu. Olemme tulossa…

…pellet.”

Spoileri ValitseNäytä
Retro

Hai – kapteeni ja sotilas

Kommentoi

BKS Hildemar

Taivas oli harmaata kuin kaikki. Hai laski katseensa yläilmoista ja siirsi sen vihreään, köyttä paikkaavaan hahmoon. Le-Matoran Olkar istui väsyneen näköisenä selkä kaidetta päin ja silmät köyteen naulittuna, aivan kuin hän olisi tahtonut nähdä mahdollisimman vähän maailmaa. Mikä herätti ruoria puristavassa Haissa tunteita, sillä hän tiesi Olkarin tahtovat tutustua maailmaan mahdollisimman paljon.

Ei, Hai ajatteli. Hän oli palkannut viisi Matoralaista kanssaan hoitamaan Hildemaria, ja laivalla oli enää kaksi, hekin kuin vain varjoja entisistä persoonistaan.

Ta-Matoran Gefel, toiminnan mies numero yksi. Hän nuokkui hytissään katsellen kohti taivaanrantaa.

Le-Matoran Olkar, useimpia uteliaampi ja loppujakin vilpittömämpi. Hän tuijotti köyttä kuin odottaisi sen kuristavan hänet.

Vain… Ei.

Sininen Toa huokasi syvään.
”Olkar.”
Vihreä Matoralainen kohotti katseensa.
”Voitko ottaa ruorin muutamaksi hetkeksi?”

Pieni hahmo vastasi tekemällä työtä käskettyä ja Toa kiitti nyökäten. Hai suuntasi askelensa kohti keulaa. Kansi kolisi hänen jalkainsa alla yhtä rytmikkäästi kuin Hildemarin kylkeen iskeytyvät matalat vaahtopäät. Pelastusveneen takaa paljastui kuitenkin istuva Matoro. Hai pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi pois. Hai arvosti Matoroa ja piti hänestä, mutta ei juuri nyt kestänyt kyseisen klaanilaisen seuraa. Sen saaren jälkeen Hain tunne oli vain vahvistunut: aivan kuin Matoro olisi vajonnut. Hai ei osannut määritellä mihin: Oliko se oman mielensä syvyyksiin, menneisyyteensä vai jonnekin aivan muualle. Haille tuli kuitenkin huono olo mustahaarniskaisen Toan seurasta. Asiat muuttuivat väärään suuntaan ja kaikki samanaikaisesti.

Bloszar ei ollut millään lailla poikkeava tapaus: Hai ei kyennyt olemaan tämänkään klaanilaisen seurassa sillä hetkellä. Tulen Toan sisällä tuntui olevan vain pohjaton suru ja kaipaus. Kuin kipinä olisi sytytetty hänen sisällään vain tullakseen sammutetuksi saman tien. Ja kaiken tämän Hai olisi kestänyt, mutta muut tuntuivat tukeutuvan häneen henkisenä tukipilarina. Hän oli tavallaan otettu, mutta aivan kuin hän olisi ollut laivallaan jonkinsorttinen voima, jonka tehtävänä on kannatella muita. Aivan kuin Hai itse ei olisi ollut yhtään sen rikkinäisempi tapaus.

Toisinaan Hai mietti, miksi hän edes osti Hildemarin. Klaanin puolustaminen, kyllä. Veden voimat merellä, hyvä ajatus, kyllä. Mutta siinä oli jotain muutakin. Hai ei tiennyt, oliko vastaus saman usvan peitossa, johon horisontti kietoutui, vai oliko se aivan ilmiselvä.

Sininen Toa käveli laivansa kaiteelle ja jäi nojaamaan metallireunaa vasten. Hän tiesi jalkainsa alapuolella olevan sellinä käytettävän hytin, jossa pidettiin raajavammaista torakkaa. Ylikersanttina esittäytynyt torakka ei ollut juuri puhunut tultuaan poimituksi merestä saaren lähellä. Nazorak oli vain maannut sängyssä ilmeisen kuumeisena ja nähnyt levottomia unia. Jotain, mihin harva uskoi soturirodun kykenevän. Vangin kohtelu oli löyhtynyt paljon Killjoyn poistuttua alukselta. Matoro, Bloszard, Hai, Troopperi, Gefel ja Orkal eivät katsoneet asiakseen kiusata harmittomaksi tehtyä vihollista enempää.

Klaanissa, Hai tiesi, on paljon veteraaneja. Ja kaikki käsittelevät haavojaan eri tavalla. Ja Hai oli yksi heistä. Hai tunsi kuitenkin jotain aivan erilaista sodasta, kuin Guardian tai Same tai Killjoy tai useimmat muutkaan siitä arpeutuneet. Hai oli ollut omassa sodassaan Matoralainen. Hän oli ollut se, mitä Toat suojelivat ja Skakdit ryöstivät. Hän oli ollut se, mitä Steltiläiset käyttivät tavaroiden kantamiseen ja eräät Zyglakit aterioimiseen. Hän oli maannut räjähdysten keskellä, vallihaudoissa. Pattitilanteessa, tietäen, että hän ei voinut vaikuttaa asioiden kulkuun. Vaikka hän olisi ollut kuinka rohkea, motivoitunut tai hullu hyvänsä, hän ei silti olisi voinut kääntää tilannetta ympäri. Hai tunsi, millaista oli olla pattitilanteessa, muiden armoilla.

Hän huomasi ajatuksiensa kulkevan taas sille polulle, jolla ne olivat olleet Hildemarin hankinnan kanssa.

Hai vihasi ja pelkäsi pattitilanteita. Pattitilanteet olivat levottomia, ja ne olivat tehneet Hain levottomaksi. Mutta merellä niitä ei syntynyt. Se oli mahdottomuus. Merimiesten kohtalo oli huomattavasti kaksijakoisempi: joko voitettiin, tai sitten ei. Hai kuitenkin tiesi, että kumpikin lopputulos oli voitto pattitilanteesta. Kumpikin vaihtoehto päättyi rauhaan.

[spoil]Hai, olen pahoillani, jos tein hahmollasi jotain sopimatonta. Hän kuitenkin kutsui tulla kirjoitetuksi.[/spoil]

Retro

Lumiukko-oivallus

Kommentoi

Bio-Klaani, Telakka, ideahuone

Kymmenkunta nokista tai muuten höyrykoneiden parissa työskenteleväksi tunnistettavaa Matorania istui Telakan ideasammion pitkien pöytien ääressä lehtiöiden, kaavioiden ja piirustusten äärellä. Suurin osa ideahuoneesen passitetuista teki normaalia aivotyötä: Laskivat lentosiivekkeiden aerodynaamisyyslukuja, arvioivat Nazorakien ilmavoimien (Joista käytettiin yleisesti nimitystä torakkain ilmavaivat) olettetuja vahvuuksia ja suunnittelivat kiilahihnapyörien kitkanpoistomenetelmiä.

Keskittyneen työn ilmapiiri ei tietenkään koskenut nuorta Walsinatsia, joka oli käsketty ajatustyön pariin sen jälkeen, kun hän oli paistanut vaahtokarkkeja Telakan suurimman konttinosturin tulipesässä. Sulanutta karamellia ei oltu saatu pois nostokurjen lähiympäristöstä, vaikka sitä oli yritetty jynssätä pesuaineella, joka olisi sopivana laskeumana tappanut kaiken elämän koko Hopeisesta Merestä.

Walsinatsin pöydän toisessa päässä Cordak-tykkien takapotkuvoimia pohdiskellut tunnollinen Ta-Matoran Garson sai laskelmansa valmiiksi ja päätti katsoa, mitä kolleegansa oli saanut aikaan. Hän hinasi penkkinsä Walsinatsin viereen ja katsoi tämän suunnittelylehtiötä.

“Mitä Destralia, Wals.”

Walsinatsin paksun lehtiön reunaan oli piirretty lumiukko. Joka sivulle. Niitä oli sadoittain. Niiden piirtämiseen oli varmasti mennyt tuntitolkulla aikaa.

”Hmh, tämä on Klaanin uusi puolustusstrategia! Tiedäthän sen klaanilaisen, Snowien eli lumiukkomiehen. Hän osaa jakautua! Olen nähnytkin. Muuttu kahdeksi pienemmäksi versioksi itsestään. Katso!”

Walsinats otti lehtiön ja alkoi plärät sivuja. Alkeellisessa mutta sulavassa animaatiossa lumiukko söi ensin patongin, kasvoi vähän ja jakautui kahdeksi pienemmäksi. Pienet lumiukot söivät kumpikin patongit ja kasvoivat edellisen kokoisiksi. Ne jakautuivat jälleen, söivät patongit ja kasvoivat. Sivulla 126 koko lehtiö oli jo täynnä lumiukkoja. Ne vetivät zamor-kiväärit esiin ja asettuivat muodostelmaan. Lehden sivusta marssi esiin nazorakeja. Lumiukkoarmeija ampui niiden sisälmyksen pihalle, mutta ne nousivat ja kävivät uuteen hyökkäykseen, kunnes lumiukot ampuivat niiden aivot ulos.

“…”, Garson huudahti.

“Ja näin lumiukkoarmeija voittaa allianssin! Ne toimivat kaikki kyselemättä, koska ne ovet riippuvaisia yhdestä mielestä.”

“Ei tuo voi toimia. Eikä se Snowie osaa edes taistella kunnolla, se on semmoinen leppoisa jätkä. Makaa riippumatossa ja vetää patonkeja. Mukava mies, mutta ei siitä sotasankariksi ole.”

“Älä sano! Minä kuulin, että se peittosi kerran siivekkään sikariskakdin!”

Garson peitti kasvonsa kädellään. “Wals, nyt oikeasti. Älä usko kaikkea, mitä sinulle sanotaan. Skakdeilla ei ole siipiä, eikä piraka vie kukaan käytä sanaa peitota.”

“Naura vaan”, Walsinats sanoi ja hyppäsi penkiltään, “mutta minä vien ideani Tawan toimistoon. Enkä varmasti mainitse sinua kunniapuheessani kun olemme voittaneet! Hei vaan.”

Walsinats käveli pois toimistosta ylikorostetusti marssien. Garson jäi huoneeseen pyörittelemään silmiään. Että Klaani tekisi valkoisen klooniarmeijan suositusta henkilöstä ja voittaisi sillä armeijallisen nelikätisiä yhteiskuntahyönteisiä. Walsinatsin ajatuskulku oli ilmeisesti jotain ihan muuta kuin kaikilla muilla. Garson kyllä yleensä nautti kolleegansa päähänpistoista, mutta tämä sota oli vetänyt hermot kireälle. Tuntui, kun kaikkeen tuollaiseen käytetty aika olisi mennyt turhaan.

Ta-Matoran katsoi oman ajatustyönsä tuloksia. Paperilla kliiniset oli laskelmat siitä, kuinka paljon tuhoa sarjatulella ammutut Cordak-ohjukset saivat aikaan. Kuinka paljon teknologiaa ja tavaraa ne käänsivät kivikaudelle, kuinka monta sotilasta tai vihollisaluksen mekaanikkoa ne tappoivat tai haavoittivat.

Näytti siltä, että maailma olisi ollut paljon parempi paikka, jos kaikki olisivat keskittyneet humoristisiin fläppianimaatioihin.

[spoil]Omistettu Snowielle. Sinun hahmossasi on liikaa potentiaalia.[/spoil]

Retro

Unien kiusaaja

Kommentoi

BKS Hildemar

Bloszar oli hytissään. “Joo, heti kun minä menen hakemaan sitä kristallisirua, saamme tietää, että se oli huijausta.” Mutta ei nyt ollut aikaa vitsailla, ei edes itsekseen. Ryhmä oli nyt menettänyt puolet, ja olivat menossa kotiin päin.

Mutta mitä he siellä tekisivät? Istuisivat, olisivat surullisia ja kuuntelisivat muitten valitusta. Toisaalta taas, kellään ei ollut ideaa, miten saisivat ryhmänsä takaisin.

Ja mitä adminit sanoisi? Mutta, tuskin hän sinne menisi, ei hän edes tuntenut heitä. “Yksi taisi olla Gurdiun, tai sinne päin”, Toa ajatteli.

Hän väsytti. Mutta nyt olisi huono hetki nähdä joko painajaisia, tai muuten hulluja unia. Viimeksi Bloz oli unessaan juossut metsässä haita, joilla oli kädet, jalat ja aseet, karkuun. Toisaalta, Toa ei ollut nukkunut vähään aikaan hyvin, ja matka olisi muutenkin pitkä. Joten hän painui petiin, ja nukahti pian.

Uni

Hän ei ollut metsässä. Hyvä, sitten olisi ollut seitsemäs kerta tällä viikolla. Hän oli saarella ja näki ympärillään paljon Toia taistelemassa kummajaisia vastaan.

Hän onnistui juuri ja juuri väistämään jonkin punaisen Skakdin iskun.

“Kuule irvileuka, jos ratkaisisimme kiistamme korteilla?”

“Hieno vitsi Toa. Saat nauraa ennen kuolemaasi. Mutta älä huoli, tämä on pian ohi.”

“No ei sitten”, Toa sanoi ja ampui nopeasti tulipallon miekastaan. Skakdi ei ehtinyt väistää sitä ja kaatui maahan. Mutta nousi pian ylös, Tuli ei häntä kovinkaan paljon vahingoittanut.

“Mikäs nimesi muuten oli? Hukuih? Hakuhr? Hokop?” Toa kyseli.

“Hakann. Ja hyvä kun kysyit. Haluan sinun tietävän, kenen nimeä huutaa ennen kuolemaasi.”

Taistelu jatkui jonkin aikaa. Hakann yritti päihittää Toan sähköiskuilla, mitkä tulivat hänen Laavalaukaisimestaan. Toa otti silloin Kivinuijansa esiin ja onnistui lyömään Hakannin sillä.

Mutta yksi voitto ei paljoa auttanut. Tuhansia erilaisia olijoita tuli. Bloz muisti jonkun toisen Tulen Toan johtaneen heitä. Yksi niistä olijoista hyökkäsi hänen kimppuunsa. Sitten pimeys, huutoa, hetkellisiä näkyjä sodan tapahtumista, ja herääminen.

Blozin hytti

Toa heräsi säikähtyneenä. Hän tiesi, ettei tuo ollut uni. Se oli muisto. Hän tiesi sen joskus tapahtuneen, muttei milloin.

Toa kumminkin tiesi, missä se tapahtui. Metru Nuilla. Siellä ehkä kaikki selvenisi. Kaikki muistot ja ne hullut painajaiset.

Spoileri ValitseNäytä